11.8.2020

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen jälkijuhla (7.–13.8.)

sm. Euplos (+ 304)

m. Susanna (+ 295)

Epistola
2. Kor. 2:14–3:3

2. Kor. 2:14–3:3

14 Kiitos olkoon Jumalalle, joka aina kuljettaa meitä Kristuksen voittosaatossa ja antaa meidän kaikkialla levittää Kristuksen tuntemisen tuoksua! 15 Me olemme Kristuksen tuoksu, joka nousee Jumalan eteen tämän tuoksun tuntevat sekä ne, jotka pelastuvat, että ne, jotka joutuvat kadotukseen. 16 Se on toisille kuoleman haju, joka tuo kuoleman, toisille elämän tuoksu, joka tuo elämän. Mutta kuka on tähän kelvollinen? 17 Me emme ainakaan ole sellaisia kuin ne monet, jotka kaupittelevat Jumalan sanaa. Me julistamme sitä Jumalan edessä ja Kristusta palvellen, väärentämättömänä ja sellaisena kuin se tulee Jumalalta. 3:1 Alammeko jälleen suositella itseämme? Tarvitsemmeko mekin teitä varten tai teiltä suosituskirjeitä niin kuin eräät muut? 2 Te itse olette meidän suosituskirjeemme, joka on kirjoitettu meidän sydämiimme kaikkien ihmisten nähtäväksi ja luettavaksi. 3 Olettehan te selvästi Kristuksen kirje, jonka kirjoittamisen hän uskoi meille. Tätä kirjettä ei ole kirjoitettu musteella vaan elävän Jumalan Hengellä, ei kivitauluihin vaan ihmissydämiin.

Matt. 23:23–28
Matt. 23:23–28

Herra sanoi: 23 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te maksatte kymmenykset jopa mintusta, tillistä ja kuminasta, mutta laiminlyötte sen, mikä laissa on tärkeintä: oikeudenmukaisuuden, laupeuden ja uskollisuuden. Näitä teidän pitäisi noudattaa, noita muitakaan unohtamatta. 24 Te sokeat oppaat! Hyttysen te siivilöitte, mutta nielaisette kamelin! 25 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te puhdistatte maljanne ja vatinne ulkopuolelta, mutta mitä niissä on sisällä: riistoa ja hillittömyyttä! 26 Sinä sokea fariseus, puhdista malja ensin sisältä, muuten sitä ei saada ulkopuoleltakaan puhtaaksi! 27 "Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te teeskentelijät! Te olette kuin kalkilla valkaistut haudat. Ulkopuolelta ne kyllä ovat kauniita mutta sisältä täynnä kuolleiden luita ja kaikkea saastaa. 28 Samalla tavoin tekin olette hurskaita ulkonaisesti, ihmisten silmissä, mutta sisältä täynnä teeskentelyä ja vääryyttä.

Päivän synaksario

11.8.

Pyhän suurmarttyyri Euploksen (Euplius) marttyyriudesta on säilynyt silminnäkijän kuvaus. Keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen hallituskaudella huhtikuun 29. päivänä 304 diakoni Euplos astui Sisilian Cataniassa tuomioistuimen eteen ja huudahti: ”Olen kristitty ja tahdon kuolla Kristuksen nimen tähden!” Viivyttelemättä hallintoviranomainen Calvisianus määräsi, että tämä röyhkeä mies, joka uskalsi puhua tuolla tavoin, oli vietävä oikeuden eteen. 

Euplos astui oikeussaliin pitäen käsissään pyhää Evankeliumikirjaa. Istunnon johtaja Maximus sanoi, että kirja oli kielletty keisarin määräyksellä. ”Mistä olet niitä saanut, kotoasiko?” Calvisianus kysyi. Euplos vastasi: ”Minulla ei ole kotia.” Calvisianus kehotti häntä lukemaan jotakin kirjasta. Euplos luki: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Toisesta kohdasta hän luki: ”Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.” He kävivät lyhyen keskustelun:
– Mitä se tarkoittaa? tuomari kysyi. 
– Se on minun Herrani ja Jumalani laki sellaisena, kuin se on minulle annettu.
– Kuka sen on antanut?
– Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika.

Pitäen näitä tunnustuksia riittävinä Calvisianus luovutti Euploksen kiduttajille kuulusteluja varten. Pakanallisen idesjuhlan aattona 12.8. pyhä Euplos vietiin takaisin tuomioistuimen eteen. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän edelleen samaa mieltä kuin edellisissä kuulusteluissa, hän siunasi otsansa vapaalla kädellään ja julisti: ”Hänet, jonka olen tunnustanut, minä edelleenkin tunnustan. Olen kristitty ja luen pyhiä kirjoituksia. Mieluummin kuolen kuin luopuisin niistä, sillä ne sisältävät iankaikkisen elämän.” 

”Missä ne nyt ovat?” häneltä kysyttiin. ”Minun sisimmässäni”, hän vastasi. Tämän jälkeen hänelle määrättiin lisää julmia kidutuksia. Kärsimyksiensä keskellä Euplos kiitti Kristusta, joka piti häntä arvollisena kärsimään tähtensä. Jonkin ajan kuluttua hallitusmies käski kiduttajia lopettamaan ja kutsui pyhää Euplosta kumartamaan jumalia. Tämä vastasi: ”Kumarran Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, Pyhää Kolminaisuutta. Muut eivät ole mitään jumalia.” Kun Calvisianus viimeisen kerran kehotti häntä uhraamaan, jos hän halusi säästää elämänsä, Euplos sanoi: ”Kyllä minä uhraan. Mutta uhri olen minä itse, joka uhraan itseni Kristukselle, Jumalalleni. Sinun yrityksesi ovat turhia. Minä olen kristitty!”

Maaherra antoi kiduttaa häntä entistä enemmän. Kun marttyyrin voimat hiipuivat eikä hänen äänensä enää kuulunut, hänen huulensa jatkoivat kuitenkin Jumalan kiittämistä. Calvisianus julisti kuolemantuomion, jonka kirjuri kirjoitti kaikkien nähtäväksi: ”Koska kristitty Euplos on halveksinut keisarin asetuksia, pilkannut jumalia ja kieltäytynyt perumasta tätä kaikkea, määrään, että hänet tulee teloittaa miekalla.” Evankeliumikirjan, jota Euplos oli pitänyt käsissään pidätyksensä hetkellä, he ripustivat hänen kaulaansa, ja sanansaattaja huusi hänen edessään: ”Kristitty Euplos, jumalien ja keisarien vihollinen!” Matkalla Euplos täynnä iloa toisti jatkuvasti: ”Kunnia Kristukselle, meidän Jumalallemme.” Mestauspaikalla pyhä marttyyri Euplos polvistui pitkään rukoukseen kiittäen Jumalaa ja ojensi sitten päänsä pyövelin katkaistavaksi. Kristityt ottivat talteen hänen ruumiinsa ja voitelivat sen hyväntuoksuisilla voiteilla ennen hautaamista. 

Pyhä neitsytmarttyyri Susanna oli pappi Gaviniuksen tytär ja Rooman paavi Caiuksen veljentytär. Hänet kasvatettiin kristillisessä hurskaudessa ja jo nuorena hän omistautui Jumalalle. Susanna oli sukua myös keisari Diocletianukselle (284–305), joka kuuli kerrottavan Susannan hyveellisyydestä ja kauneudesta. Keisari päätti naittaa Susannan hallitsijakumppanilleen Maximianukselle ja lähetti ensin sukulaisensa Claudiuksen ja sitten veljensä Maximuksen pappi Gaviniuksen luokse. Maximus, Claudius ja tämän vaimo ja pojat kuitenkin omaksuivat kristinuskon keskusteltuaan hurskaan perheen kanssa ja ottivat kasteen. Saatuaan tietää, että koko hänen sukulaisperheensä oli kääntynyt kristinuskoon, Diocletianus lähetti heidät maanpakoon.

Pian vainot laajenivat ja Ostiassa Rooman lähellä poltettiin marttyyreja, joiden tuhka heitettiin mereen. Susanna vietiin palatsiin, missä keisarinna yritti muodollisesti suostutella häntä alistumaan avioliittoon, mutta keisarinna itsekin uskoi salaa Kristukseen ja tuki Susannaa tämän päätöksessä pysyä neitseenä Herran tähden. Hän selitti keisarille, että Susanna ei halunnut solmia avioliittoa pakanan kanssa. Diocletianus antoi kanssahallitsijalleen luvan ottaa neitsyen väkivalloin, mutta enkeli suojeli Susannaa. Makedonius kehotti Susannaa uhraamaan jumalille, mutta tämä sanoi: ”Annan itseni uhrina Herralle.” Silloin Makedonius katkaisi hänen päänsä. Keisarinna hautasi salaa marttyyrin ruumiin. Kerrotaan, että paavi Caius vihki kirkoksi sen huoneen, jossa teloitus oli tapahtunut. Pian tämän jälkeen marttyyrikuoleman kärsivät myös Susannan isä pappi Gavinius ja paavi Caius.

Pyhä Passarion kilvoitteli 400-luvun alussa Jerusalemin eteläpuolella pyhän Romanoksen ohjauksessa. Hän palveli apulaispiispana (khorepiskopos) Jerusalemin patriarkka Juvenalioksen (k. 458, muistopäivä 2.7.) aikana. Passarion oli tunnettu rakkaudestaan köyhiä ja orpoja kohtaan, joita varten hän perusti majatalon pyhän kaupungin itäportin lähelle. Passarion korotettiin arkkimandriitaksi, joka oli vastuussa kaikista Palestiinan munkeista, ja tässä asemassa hän rakennutti pyhän Siionin muurien sisäpuolelle suuren ja kauniin luostarin.

Kun hurskas keisari Teodosios II teki Jerusalemin kirkolle suuria lahjoituksia, osa varoista jaettiin köyhille ja osalla pystytettiin Öljymäelle suuri kultainen risti, joka toimi Pyhän kaupungin maamerkkinä yli 200 vuotta, islamilaisen vallan tuloon saakka. Jerusalemin patriarkka päätti lähettää keisarin perheelle kiitokseksi arvokkaan reliikin, ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen oikean käden. Passarion lähti sen kanssa kohti pääkaupunkia. Kun hän saapui Kalkedoniin, autuas keisarinna Pulkheria näki samana yönä unessa pyhän Stefanoksen, joka lausui: ”Katso, rukouksesi on kuultu ja pyyntösi vastattu: minä olen tullut Kalkedoniin.” Pulkheria otti reliikin vastaan iloiten ja rakennutti sille oman pyhäkön.

Passarion oli yhdessä pyhän Hesykhios Jerusalemilaisen (28.3.) kanssa paikalla, kun arkkipiispa vihki Pyhän Euthymioksen lavran kirkon (7.5.428). Joitain kuukausia tämän jälkeen hän antoi henkensä rauhassa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui ilmeisesti marraskuussa, mutta muistopäiväksi vakiintui 11. elokuuta.

Irlantilaisissa lähteissä ja roomalaisessa Martyrologiassa elokuun 11. päivänä muistellaan Lelia-nimistä pyhittäjä-äitiä; alkuperäiseltä nimeltään hän oli Faoileann. Hän kilvoitteli ilmeisesti erakkona 500-luvulla Etelä-Irlannin Munsterissa, mutta hänen elämästään ei ole säilynyt kunnollista tietoa. Hänelle on omistettu kirkkoja lähinnä Killeelyn seudulla, jossa häntä on kunnioitettu.

Jalosukuinen Maria-niminen nainen kärsi parantumattomasta sairaudesta keisari Tiberius II Konstantinoksen hallitusaikana (578–582). Menetettyään kaiken toivonsa ihmisavusta hän uskoi itsensä Jeesuksen Kristuksen käsiin. Hän pyysi sen kirkon papilta, jossa Kristuksen käsittätehtyä ikonia säilytettiin, että saisi pitää ikonia talossaan 40 päivää. Tuon ajan hän rukoili palavasti ikonin edessä, mutta ajan päättyessä hänen sairautensa paheni sietämättömäksi. Kun hän ei enää pystynyt nousemaan vuoteesta, hän pyysi palvelijatartaan tuomaan pyhän kuvan hänen kunnioitettavakseen.

Kun palvelijatar avasi kappelin oven, hän säikähti, koska ikonin säilytysarkusta kohosi tulenliekki, joka ulottui laipioon asti ja täytti koko huoneen kirkkaalla valolla. Hän kutsui paikalle emäntänsä, toisia palvelijoita ja pappeja, jotka kaikki heittäytyivät maahan kasvoilleen nähdessään liekin ja huusivat lakkaamatta: ”Herra, armahda!” Papin luettua rukouksen liekki himmeni vähitellen, kunnes he pystyivät avaamaan arkun kannen. Kaikki kokivat suuren ihmeen nähdessään, että ikoni oli vahingoittumaton ja pellavaliinaan, jonka Maria oli levittänyt ikonin suojaksi, oli jäljentynyt tarkalleen samanlainen Kristuksen käsittätehdyn ikonin kuva. He asettivat liinan sairaan Marian päälle, joka parani heti paikalla ja kiitti Jumalaa Hänen sanoin kuvaamattomasta hyvyydestään. 

Vuosia myöhemmin, kun hurskas Maria oli saanut ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän antoi käsittätehdyn ikonin Melitenen (nyk. Malatya) piispalle, pyhälle Dometianokselle (10.1.), joka oli käymässä pääkaupungissa, ja pyysi häntä viemään sen Ylösnousemuksen luostariin Melitenessä.

Keisari Heraklioksen hallituskaudella (615) persialaiset hyökkäsivät Bysantin valtakuntaan ja luostarin nunnat pakenivat Konstantinopoliin, missä patriarkka Sergius antoi heidän käyttöönsä luostarin mutta vastoin heidän tahtoaan pitikin kallisarvoisen pyhän kuvan itsellään. Kun pian sen jälkeen keisarikuntaa ja kirkkoa kohtasi kokonainen sarja onnettomuuksia, patriarkka sai unessa ilmestyksen, jonka mukaan niiden syynä oli ikonin anastaminen. Patriarkka kiiruhti palauttamaan ikonin nunnille ja kirkkoon palasi rauha.

Feodor oli rikas ylimysmies, joka evankeliumin sanojen innoittamana jakoi omaisuutensa köyhille ja meni munkiksi Kiovan luolaluostariin. Hän eli vuosien ajan askeettisesti vetäytyneenä luolaan, jota olivat aiemmin käyttäneet varjagit. Paholainen kuitenkin kylvi Feodorin mieleen ajatuksia epävarmasta tulevaisuudesta köyhässä luostarissa. Ymmärtämättä, että kyseessä oli pahan hengen aikaansaama kiusaus, hän ryhtyi ajattelemaan entistä omaisuuttaan ja masentui. Kun hän mainitsi ajatuksistaan viisaalle vanhus Vasilille, tämä kertoi hänelle seuraavan tapauksen: ”Kerran Konstantinopolissa eräs mies alkoi katua, että oli antanut köyhille almun. Toinen kristitty tarjoutui silloin antamaan hänelle vastaavan rahasumman, jos mies ilmoittaisi julkisesti kirkossa, ettei almunantaja ollut hän, vaan tuo toinen kristitty. Heti kun mies teki tämän ilmoituksen, hän kaatui kuolleena maahan ja menetti siten niin kullan kuin henkensä.” Tarinan koskettamana Feodor tajusi oman uskonpuutteensa ja hairahduksensa ja palasi luolaansa jatkamaan kilvoitustaan.

Mitä enemmän ihminen lähestyy Jumalaa, sitä enemmän Paholainen hyökkää häntä vastaan. Kun Feodorin hengellinen ystävä Vasili poistui luostarista kolmeksi kuukaudeksi erään kuuliaisuustehtävän hoitamista varten, Paholainen ilmestyi Feodorille Vasilin hahmossa. Annettuaan muutamia näennäisiä hengellisiä neuvoja se kysyi, miten Feodorin kilvoittelu sujui. ”Sinun rukoustesi avulla kestän hyvin Paholaisen hyökkäykset enkä kuuntele sen herättämiä ajatuksia”, Feodor vastasi. Silloin vale-Vasili sanoi: ”Annan sinulle vielä yhden neuvon: pyydä Jumalaa antamaan sinulle kultaa ja hopeaa äläkä päästä ketään luolaasi.” Herkkäuskoinen Feodor alkoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle aarteen, jotta hän voisi jakaa sen almuina köyhille. Silloin Paholainen ilmestyi Feodorille unessa enkelinä ja näytti luolassa paikan, johon varjagit olivat kätkeneet aarteen. Uni toistui muutaman kerran. Sen innoittamana Feodor alkoi kaivaa ja löysi varjagien aarrekätkön. Vale-Vasilin yllytyksestä hän alkoi kehittää ajatusta paeta maasta aarre mukanaan jakaakseen sen sitten kaikessa rauhassa köyhille tai ostaakseen maatilan, jonka hän voisi aikanaan jättää tarvitseville.

Feodorin jo valmistautuessa matkaan oikea Vasili palasi luostariin. Hän meni heti tervehtimään ystäväänsä mainiten, etteivät he olleet tavanneet pitkään aikaan. Feodor hämmästyi, menetti malttinsa ja ajoi Vasilin luotaan. Pyydettyään mukaansa muutamia arvostettuja munkkivanhuksia Vasili palasi Feodorin luo. Todistajien läsnä ollessa hän vakuutti Feodorille olleensa kolme kuukautta poissa luostarin asioita hoitamassa ja arveli Paholaisen ilmestyneen Feodorille hänen hahmossaan. Hän neuvoi, ettei Feodorin pidä päästää ketään luokseen ennen kuin tulija on lausunut Jeesuksen rukouksen. Paholainen ei tämän jälkeen enää uskaltanut näyttäytyä Feodorille, joka puolestaan ymmärsi langenneensa sen virittämään ansaan ja ahneuden himoon. Tuosta lähtien hän ei päästänyt luolaansa ketään ennen kuin tulija oli lausunut Jeesuksen rukouksen. Hän hautasi kirotun aarteen syvälle luolaan ja pyysi Jumalalta, että voisi unohtaa sen kätköpaikankin, ettei rahanhimo enää koskaan saisi häntä valtaansa. Jumala kuuli hänen rukouksensa. Feodor menetti kaiken kiinnostuksensa kultaan ja hopeaan. Hän eli monia vuosia askeettisesti kilvoitellen ja sai armon pitää pahoja henkiä pilkkanaan.

Paholainen ei kuitenkaan myöntänyt jääneensä tappiolle. Monien vuosien kuluttua, kun Feodor oli korkean ikänsä vuoksi siirtynyt luostariin ja Vasili oli asettunut kilvoittelemaan hänen luolaansa, se hyökkäsi uudella juonella heitä vastaan. Paholainen ilmestyi Vasilin hahmossa ruhtinas Mstislavin neuvonantajalle sanoen: ”Feodor, joka kilvoitteli varjagien luolassa ennen minua, löysi suuren aarteen ja aikoi paeta se mukanaan vieraille maille. Minä estelin häntä. Nyt hän on piilottanut aarteen uudelleen ja aikoo paeta salaa, ettei ruhtinas saa vihiä asiasta. Pidättäkää hänet heti, kuulustelkaa ja kiduttakaa, kunnes hän ilmoittaa kätkön. Jos hän ei taivu, kutsukaa minut, niin paljastan hänet ja näytän, missä aarre on.” Asia ilmoitettiin ruhtinaalle, joka käski heti pidättää Feodorin. 

Feodor vastaili viattomasti ruhtinaan kysymyksiin: ”Löysin kyllä aarteen mutta piilotin sen uudelleen luolaan, enkä Jumalan armosta muista paikkaa.” Uskomatta hänen selityksiään ruhtinas antoi kiduttaa häntä ja tuomitsi hänet lopulta elävältä poltettavaksi. Läsnäolijat ihmettelivät Feodorin kärsivällisyyttä liekeissä, jotka eivät näyttäneet lainkaan polttavan häntä. Ruhtinaan uusiin kysymyksiin hän vastasi, että oli veljensä Vasilin rukousten avulla vapautunut rahanhimosta ja että Jumala oli vienyt häneltä muistin aarteen kätköpaikasta. Nyt ruhtinas kutsutti paikalle pyhän Vasilin ja kertoi menetelleensä Feodorin suhteen niin kuin Vasili oli neuvonut, mutta ilman mitään tulosta. Kauhistuneena Vasili sanoi, että Paholainen oli petkuttanut ruhtinasta ja panetellut Feodoria, sillä hän itse ei ollut poistunut luolastaan 15 vuoteen. Ruhtinas raivostui, tempaisi nuolen ja iski sen pyhän Vasilin rintaan. Vasili repäisi nuolen irti, heitti sen ruhtinaan jalkoihin ja ennusti, että tämä kuolisi pian itse samalla tavalla. 

Vasili ja Feodor heitettiin tyrmään odottamaan uusia kidutuksia, mutta samana yönä vuonna 1098 he antoivat sielunsa Herran käsiin. Luolaluostarin veljet hakivat heidän ruumiinsa ja hautasivat ne varjagien luolaan, josta ne siirrettiin myöhemmin pyhittäjä Antonin luolastoon. Ruhtinas Mstislav kuoli vajaan vuoden kuluttua taistelussa vihollisen nuoleen niin kuin pyhä Vasili oli sanonut.

Pyhittäjä Feodor oli Ostrogin ruhtinas 1400-luvun alkupuolella. Hänet tunnettiin innokkaana ortodoksisen uskon puolustajana Volyniassa ja taistelijana roomalaiskatolisuutta vastaan. Saatuaan hallintaansa laajat maa-alueet Volyniassa ja Podoliassa (nykyistä Länsi-Ukrainaa) hän jätti ruhtinaallisen maineen, kunnian ja voiman ja meni Kiovan luolaluostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Feodosi. Hän kilvoitteli luostarissa kuolemaansa asti. Saavutettuaan korkean iän hän antoi sielunsa Herralle vuoden 1483 tienoilla.

Pyhä Nefon syntyi Peloponnesoksella ylhäissukuisista ja hyveellisistä vanhemmista ja sai kasteessa nimen Nikolas. Hänen isänsä Manuel oli ollut Dalmatian ruhtinaan neuvonantajana, mutta oli joutunut panettelijoiden uhriksi. Hänet oli jopa tuomittu kuolemaan, mutta ruhtinaan vaimon puhuttua hänen puolestaan hän oli päässyt pakenemaan Peloponnesokselle. Siellä Manuel oli Morean itsevaltiaan Tuomas Palaiologoksen (1430–60) neuvonantajana.

Varhaisesta lapsuudestaan asti Nikolas tutki Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Jo 12-vuotiaana hän tunsi jumalanpalvelusten järjestyksen läpikotaisin. Hänen opettajansa ihailivat hänen älykkyyttään, mutta sydämessään hän halusi vain seurata pyhien munkkien esikuvia, jotka hän tunsi lukemistaan elämäkerroista. Eräänä päivänä hän ryhtyi puheisiin ohi vaeltavan Joosef-nimisen munkin kanssa ja lähti hänen mukaansa hyvästelemättä edes omaa äitiään. Saavuttuaan Epidaurokseen hän kuuli puhuttavan erakkona elävästä Antonios-nimisestä munkista ja meni tapaamaan tätä. Hän ihaili niin kovasti munkin elämäntapaa ja opetusta, että jäi tämän ohjaukseen, vaikka Antonios varoitti häntä erakkoelämän vaikeudesta. Joosef sen sijaan jatkoi matkaansa. Nuori noviisi sai kuuliaisuustehtäväkseen kaunokirjoittajan tehtävän ja antautui innokkaasti askeettiseen kilvoitteluun. Hän oli kaikessa tottelevainen Antoniokselle ja pyrki jäljittelemään hänen askeettista elämäänsä. Antonios puki hänet pian munkin pukuun ja antoi hänelle munkkinimeksi Nefon. 

Nuoren munkin ei kuultu koskaan nauravan tai puhuvan mitään tarpeetonta. Pian Antonios kuitenkin kuoli Herrassa ja Nefon joutui etsimään itselleen uuden hengellisen isän. Hän oli kuullut viisaasta ja hyveellisestä Athosvuoren munkista nimeltä Sakarias, joka oli asettunut Artan kaupunkiin. Nefon kiiruhti heti hänen luokseen ja pyysi, että Sakarias opettaisi hänelle Athosvuoren käytäntöjä.

Firenzen vuoden 1439 kirkolliskokouksen päätöksistä noussut kuohunta ei kuitenkaan sallinut munkkien nauttia toivomastaan rauhasta. Niinpä pyhä Nefon seurasi ohjaajavanhustaan Albanian Askaloniin (nyk. Vlore) ja Krogiaan, missä tämä vahvisti kansaa ortodoksisessa uskossa. Alueen kristitty valtias, turkkilaisia vastaan kapinoinut Georgi Kastriota (1408–68) otti Sakariaksen hengelliseksi isäkseen ja majoitti hänet palatsiin yhdessä Nefonin kanssa. 

Konstantinopolin kukistuminen vuonna 1453 sai aikaan suuren kiihkon kaikissa kristillisissä maissa, ja nämä kaksi munkkia pakenivat kuohuntaa vuorille. Kun tilanne oli rauhoittunut, he menivät Ohridiin, missä he asettuivat Jumalanäidin luostariin. Kun Ohridin arkkipiispa Nikolas kuoli, alueen piispat ja papisto valitsivat Sakariaksen hänen seuraajakseen. Epäröityään tämä lopulta suostui tehtävään. Muutaman päivän kuluttua hänen piispaksi vihkimisestään Nefon pyysi häneltä siunauksen vetäytyä Athosvuorelle löytääkseen sieltä lopultakin hiljaisuuden tyyneyden. Sakarias moitti Nefonia siitä, että tämä tahtoi jättää hänet juuri silloin, kun hän eniten tarvitsi Nefonin apua, mutta kun hän yöllä rukoili saadakseen tietää Jumalan tahdon, enkeli käski Sakariaksen antaa oppilaansa lähteä Athosvuorelle.

Kiiruhtaen aivan kuin hänellä olisi siivet selässään Nefon poikkesi ensin Vatopedin luostariin, mistä hän löysi monia hyveellisiä munkkeja. Sitten hän meni Kariekseen, missä Athosvuoren vanhin Daniel paljasti hänelle, että hänen hyveensä olivat kulkeneet hänen edellään ja Daniel itsekin oli pitkään tahtonut tavata Nefonin ennen kuolemaansa. Hän neuvoi Nefonia jakamaan toisillekin niitä viisauden lahjoja, joita hän oli kerännyt sieluunsa. Pyhä Nefon alkoi opettaa ja ansaitsi siten munkkien ihailun sekä syvällisten tietojensa että taitavan ilmaisutapansa johdosta, joka sai heidät unohtamaan jopa syömisen.

Nefon vieraili Kutlumusionin ja Pantokratorin luostareissa ja sen jälkeen vietti jonkin aikaa erittäin askeettisessa kilvoituksessa eräiden askeettien kanssa luolassa. Suuren lavran isät kutsuivat hänet luokseen antamaan opetusta munkeille. Lopuksi hän vetäytyi Dionysioksen luostariin, jossa hänet vihittiin suuren skeeman munkiksi ja pian sen jälkeen papiksi. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden edistyä hengellisissä pyrkimyksissään. Nefonin maine levisi myös Pyhän vuoren luostarien ulkopuolella. Kun Tessalonikan metropoliitta Parthenios kuoli, papisto ja maallikot valitsivat Nefonin hänen seuraajakseen ja pyysivät Dionysioksen luostarin igumenia suostuttelemaan häntä ottamaan tehtävän vastaan. Nefon alistui Jumalan tahtoon runsaita kyyneleitä vuodattaen. Kun hän saapui kaupunkiin, valtava määrä ihmisiä ryntäsi ottamaan häneltä siunausta. Heti vihkimyksensä (1482) jälkeen hän alkoi saarnata ortodoksista uskoa. Hän osoitti myös Firenzen kirkolliskokouksen virheet. Opettaessaan hän pyrki lohduttamaan osmaniturkkilaisten ikeen alla kärsiviä ihmisiä. Hän rohkaisi uskovia alistumaan Jumalan sallimukseen tulevien siunausten toivossa ja kehotti heitä jatkamaan evankelisten hyveiden harjoittamista. Iltaisin hänellä oli tapana mennä kaikkein köyhimpien asuntoihin viemään heille avustusta. Kärsivällisillä kehotuksillaan hän onnistui käännyttämään pakanoita kristityiksi.

Konstantinopolissa Nefon osallistui pyhän synodin kokoukseen. Patriarkka Simeon I Trapezuntalainen ja muut osanottajat osoittivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Siellä hän tapasi myös hengellisen isänsä Sakarias Ohridilaisen, joka pian sen jälkeen antoi sielunsa Jumalan käsiin. Joitakin päiviä myöhemmin patriarkka Simeonkin kuoli. Nefon valittiin yksimielisesti ekumeeniseksi patriarkaksi (1486). Tästä lähtien Nefonin apostolinen opetus saattoi levitä entistäkin laajemmalle. Vaikka kirkko vielä eli orjuutuksen aikaa, innokkaassa puolustajassaan pyhässä Nefonissa se oli löytänyt ilonsa uudelleen. 

Patriarkka Simeon oli jättänyt suuren perinnön, jota turkkilaisten valtionjohto havitteli itselleen. Yrittäessään varjella kirkon omaisuutta patriarkka Nefon sai kokea hallituksen vihamielisyyttä. Turkkilaiset takavarikoivat monia pyhiä esineitä ja aloittivat kirkon vainon tuomiten monia pappeja vankilaan. Sulttaani suisti Nefonin patriarkan istuimelta ja karkotti hänet (1488). 

Nefon vetäytyi Traakian Sozopolikseen Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin, missä hän vietti kaksi vuotta rukoillen anteeksiantoa vihollisilleen. Vuonna 1497 Nefon palautettiin patriarkan istuimelle, mutta karkotettiin seuraavana vuonna Hadrianopolikseen (nyk. Turkin Edirne) Pyhän Stefanoksen kirkkoon ja häntä kiellettiin opettamasta.

Valakian maallinen hallitsija, voivodi Radu Suuri (1496–1508), joka piti itseään ortodoksisuuden suojelijana ja bysanttilaisten hallitsijoiden seuraajana, kävi pyhän Nefonin luona tämän karkotuspaikassa ja tarjoutui ottamaan hänet Tonavan toiselle puolelle opettamaan papistoa ja kansaa. Sulttaani antoi suostumuksensa, ja Nefon otettiin Valakiassa vastaan suurella kunnioituksella (1503). Hän kutsui koolle kansaa ja aatelistoa ja esitti keinoja, joita tarvittaisiin erilaisten vääryyksien ja taikauskon hajottamiseen. Hän perusti Buzaun ja Rimnicun piispanistuimet, uudisti luostareita, vaati papistoa ja ylhäisöä täyttämään Jumalan käskyt ja olemaan esikuvina kansalle. Hän myös taisteli päättäväisesti juoppoutta ja haureutta vastaan ja osoittautui itse kaikessa uudeksi Krysostomokseksi Romanian maalle.

Pian kuitenkin Nefonin ja voivodi Radun välille syntyi kiista. Hallitsija oli antanut sisarensa avioliittoon Bogdan-nimiselle, Valakiassa maanpaossa olevalle moldavialaiselle aateliselle, vaikka tiesi, että Bogdanilla oli vaimo Moldaviassa. Saatuaan tietää tilanteesta Nefon yritti saada Bogdanin luopumaan laittomasta vaimostaan, mutta tämä kieltäytyi ja ryhtyi uhkailemaan. Ruhtinaan painostuksesta huolimatta Nefon pysyi järkkymättömänä ja erotti Bogdanin kirkosta ennustaen, että hänellä ja Radulla tulisi olemaan kurja loppu ja Valakia saisi kokea suuria onnettomuuksia. Silloin Radu ajoi Nefonin pois ja kielsi ketään osoittamasta tälle vieraanvaraisuutta. Lopulta hän Jumalan vihaa peläten kutsui Nefonin palatsiin ja pyysi häneltä anteeksi. Nefon oli kuitenkin taipumaton ja siunattuaan hengellisen poikansa, nuoren aatelismiehen Neagoe Basarabin ennusti hänen kohoavan Valakian hallitsijaksi. Itse hän otti oppilaansa Makarioksen ja Joasafin mukaansa ja lähti Makedoniaan, missä hän vietti jonkin aikaa opettaen kristikansaa.

Kun Nefon palasi jälleen Pyhälle vuorelle, Vatopedin munkit ottivat hänet iloiten vastaan. Pian sen jälkeen, kun hänen oppilaansa Makarios oli kärsinyt marttyyrikuoleman Tessalonikassa, Nefon lähti salaa luostarista ja meni tuntemattomana, tavalliseksi munkiksi pukeutuneena Athoksen niemimaan toiselle puolelle, Dionysioksen luostariin ja pyysi päästä veljestöön. Luostarin käytännön mukaan uusi noviisi pantiin huolehtimaan kantomuuleista. Kerran kun Nefon oli laiduntamassa muuleja vuorella, jotkut munkit näkivät liekkien kohoavan taivaaseen ja yksi heistä näki Nefonin rukoilemassa kauttaaltaan loistavana. Hän juoksi luostariin kertomaan mitä oli nähnyt, ja veljet kokoontuivat kirkkoon pyytämään Jumalaa ilmoittamaan heille, kuka tuo mies oli. Luostarin suojeluspyhä Johannes Edelläkävijä ilmestyi luostarin johtajalle ja käski heidän valmistautua ottamaan vastaan Konstantinopolin patriarkka Nefon. Kun pyhä palasi luostariin vaatimattomissa vaatteissaan, koko veljestö oli häntä vastassa kirkonkellojen soidessa, tuohukset ja suitsukkeet käsissään kunnioittaakseen hänen asemaansa. Nefon lankesi itkien maahan ja pyysi veljiltä anteeksi petostaan. Hän sanoi, että tämä kaikki oli hänen sielunsa pelastukseksi, jotta hän löytäisi armon sielulleen tuomiopäivänä. Hän jatkoi nöyrää palvelustaan veljestön parissa opettaen omalla esimerkillään nöyryyden hyvettä. Athosvuoren munkit saivat kuitenkin tietää, että tämä ortodoksisuuden valo oli heidän keskuudessaan. Niinpä luostari oli jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä täynnä munkkeja, jotka olivat innokkaita kuulemaan hänen opetuksiaan. 

Loistaen niin opetuksissaan kuin myös ihmeidentekijänä pyhä Nefon saavutti noin 90 vuoden iän. Saatuaan etukäteen tiedon kuolemastaan hän kutsui kaikki veljet yhteen ja kehotti heitä seuraamaan valppaasti luostarielämän perinteisiä säädöksiä. Heidän tuli innokkaasti pyrkiä olemaan kaikessa Jumalan valtakunnan arvoisia. Kun hän oli siunannut heidät ja pyytänyt kaikilta anteeksi, hän pyysi vielä oppilastaan Joasafia kirjoittamaan muistiin synninpäästörukouksen, joka luettaisiin sitten jokaisen veljen hautajaisissa. Saatuaan osallistua pyhiin salaisuuksiin hän antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun elokuun 11. päivänä 1508.

Pyhän Nefonin nukuttua kuolonuneen ruhtinas Radu kuoli kauheaan sairauteen ja suuret onnettomuudet kohtasivat Valakiaa, koska hänen poikansa oli hallitsijana sortanut kansaa. Neagoe Basarab, joka oli ollut vähällä joutua salamurhan uhriksi, pääsi lopulta valtaan erilaisten seikkailujen jälkeen ja onnistui palauttamaan järjestyksen. Esittääkseen kiitollisuutensa pyhälle, jonka ennustus oli käynyt toteen, hän siirrätti Nefonin reliikit Valakiaan, missä ne ihmeellisesti julistivat anteeksiantoa voivodi Radun synneille. Osan kallisarvoisista reliikeistä hän lähetti myöhemmin Dionysioksen luostariin, mutta pyhän piispan toisen käden ja pääkallon hän asetti Curtea de Argesin luostarin kirkkoon. Nykyisin pyhä kallo on Craiovan katedraalissa Etelä-Romaniassa.

Pyhä Demetrios oli kotoisin Lesboksen Mytilenestä. Hänen isänsä kuoleman jälkeen hänen äitinsä solmi toisen avioliiton miehen kanssa, joka käyttäytyi julmasti vaimonsa kahta poikaa kohtaan. Lopulta Demetrios pakeni kotoaan. Hänet otti kotiinsa turkkilainen mies, joka lupasi antaa Demetriokselle tyttärensä vaimoksi, kun poika täyttäisi 18 vuotta, sillä ehdolla, että Demetrios kääntyisi islamiin. Poika kieltäytyi tällaisesta tarjouksesta ja pakeni Vähän-Aasian Kasambaan, missä hän meni tapaamaan kaukaista sukulaistaan, 20-vuotiasta Anastasiosta, joka alkoi opettaa hänelle omaa korinpunojan ammattiaan. 

Eräänä päivänä, kun Anastasios ja Demetrios istuivat plataanipuun varjossa punomassa koreja, Turkin armeijan upseerit näkivät heidät ja ehdottivat, että he kääntyisivät muslimeiksi, jotta saisivat elää rikkaina ja useiden vaimojen kanssa. He kavahtivat ajatusta ja tunnustivat rohkeasti olevansa kristittyjä. Turkkilaiset sotilaat häkeltyivät nähdessään heidän päättäväisyytensä ja veivät heidät oikeuden eteen, missä heitä syytettiin islamin häpäisemisestä. Nuorukaiset olivat ehdottomia vakaumuksessaan ja torjuivat kaikki imartelevat lupaukset. Niinpä heidät annettiin kidutettavaksi ja heidät hirtettiin seuraavana päivänä. Pyhien marttyyrien surma tapahtui elokuun 11. päivänä vuonna 1816.

Pyhittäjä Johannes (Ivan Krjukov) syntyi vuonna 1795 köyhään mutta hurskaaseen porvarisperheeseen Kurskissa. Seitsemänvuotiaana hän kuuli kerrottavan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.), joka kilvoitteli tuolloin erakkona Sarovissa. Kertomus painui syvälle pienen Ivanin sieluun ja Jumalan armosta hänessä heräsi kaipaus munkkiuteen. Ivanin täytettyä yhdeksän vuotta vanhemmat antoivat hänet oppipojaksi uunikaakeleiden valmistajalle seitsemän vuoden sopimuksella. Mestari oli kova mies, joka löi Ivania. Kerran hän pahoinpiteli pojan perin pohjin, kun tämä oli pilannut kopeekan arvoisen kaakelin. Tätä elämää Ivan kesti sovitut seitsemän vuotta, kunnes pääsi siirtymään toisen mestarin oppiin.

Vanhempiensa toivomuksesta Ivan meni naimisiin. Vähitellen hän vaurastui ja perusti oman kaakeliuunitehtaan. Lisäksi hän omisti kaksi kestikievaria ja majatalon. Samalla hän säilytti hurskaan elämäntapansa ja muisti aina, miten oli lapsena haaveillut luostarielämästä. Jonkin ajan kuluttua Ivanin vaimo kuoli; lapsia ei ollut ja Ivanin isäkin kuoli. Saatuaan äidiltään siunauksen hän oli 38-vuotiaana vapaa toteuttamaan lapsuuden haaveensa. Hän meni igumeni Filaretin johtamaan Glinskin erakkolaan, jossa hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa rukoukseen pantiin pian merkille. Rukouksiinsa Ivan liitti suuret määrät maahankumarruksia. Eräs nuori kuuliaisuusveli opetti hänet lukemaan. Seitsemän vuoden kuluttua Ivan vihittiin munkiksi nimellä Ioanniki ja määrättiin luostarin taloudenhoitajaksi.

Kun Ioanniki oli kilvoitellut Glinskin erakkolassa 11 vuotta, pieni joukko munkkeja, Ioanniki heidän mukanaan, siirtyi Svjatogorskin luostariin Harkovin hiippakuntaan. Sielläkin Ioanniki sai vastuulleen työntäyteisen taloudenhoitajan tehtävän. Hän oli aktiivisesti mukana kunnostamassa luostarin vanhoja maanalaisia käytäviä, joissa munkit olivat ennen kilvoitelleet. Hän mieltyi erääseen kalkkikivikeljaan ja saatuaan siunauksen sulkeutui kilvoittelemaan siihen. 

Kelja oli pieni, matala ja kylmä kuin kellari. Valo tuli sinne seinänraosta ja ilma oli hyvin kostea. Vuoteena oli ruumisarkku, ikoninurkassa analogi ja istuimena poikkisahattu puunrungon kappale. Ovessa oli aukko, jonka kautta hänelle annettiin ruoka. Päivittäin hän teki 700 maahankumarrusta, luki viisituhatta Jeesuksen rukousta ja tuhat rukousta Jumalansynnyttäjälle sekä lisäksi akatistoksia ja esirukouksia. Kerran kuukaudessa hän kävi kirkossa ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Veljestö pilkkasi häntä. Toiset moittivat häntä ylpeäksi, toiset sanoivat, ettei hän tule kestämään, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Puolentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Johannes. Viiden vuoden kuluttua keljaan rakennettiin igumenin käskystä uuni. Johannes alkoi käydä luostarissa ehtoollisella kerran viikossa. Liturgian jälkeen hän siunasi ympärillään tungeksivaa kansaa. Vanhemmat munkkiveljet jatkoivat hänen arvostelemistaan, minkä hän hyväksyi tyynesti vastapainona kansan yhä kasvavalle kunnioitukselle. Jatkuva pimeässä oleskelu vei häneltä näön, mutta Jeesuksen rukous oli aina hänen huulillaan. Jumala soi hänelle lakkaamattoman rukouksen, hengellisen harkintakyvyn ja selvänäkemisen lahjan. 

Pyhä Johannes kilvoitteli keljaan sulkeutuneena 17 vuotta. Viikkoa ennen kuolemaansa hän siirtyi igumenin määräyksestä luostarin sairaalaan, jossa hän antoi henkensä rauhallisesti Jumalalle vuonna 1867. Ukrainan ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhittäjä Johanneksen vuonna 1995.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.