18.8.2020

Sävelmä
2. säv.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkumisen jälkijuhla (16.–23. 8.)

m:t Floros ja Lauros (+ 100-l.)

Epistola
Ef. 6:10–17 (marttyyrit)
2. Kor. 5:15–21

Ef. 6:10–17

10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. 11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. 12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. 13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. 14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

2. Kor. 5:15–21

15 Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä. 16 Niinpä emme enää arvioi ketään pelkästään inhimilliseltä kannalta. Vaikka olisimmekin ennen tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne. 17 Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus. Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle! 18 Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran. 19 Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan meille hän uskoi sovituksen sanan. 20 Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme. Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa. 21 Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.

Luuk. 12:2–12 (marttyyrit)
Mark. 1:16–22
Luuk. 12:2–12

Herra sanoi opetuslapsilleen: 2 Ei ole kätköä, joka ei paljastu, eikä salaisuutta, joka ei tule ilmi. 3 Niinpä se, mitä te sanotte pimeässä, kuullaan päivänvalossa, ja mitä te neljän seinän sisällä kuiskaatte toisen korvaan, se kuulutetaan julki katoilta. 4 "Minä sanon teille, ystävilleni: Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta joiden valta ei ulotu sen pitemmälle. 5 Kuulkaa, ketä teidän tulee pelätä. Pelätkää häntä, jolla on valta sekä tappaa ihminen että syöstä hänet helvettiin. Niin, sanon teille: häntä teidän on pelättävä. 6 Varpusia saa kahdella kolikolla viisi, eikö niin? Silti Jumala ei unohda yhtäkään niistä. 7 Teidän jokainen hiuskarvannekin on laskettu. Älkää siis pelätkö. Olettehan te arvokkaampia kuin kaikki varpuset. 8 "Minä sanon teille: Joka tunnustautuu minun omakseni ihmisten edessä, sen on Ihmisen Poika tunnustava omakseen Jumalan enkelien edessä. 9 Mutta joka ihmisten edessä kieltää minut, se tullaan kieltämään Jumalan enkelien edessä. 10 Ja jokaiselle, joka sanoo jotakin Ihmisen Poikaa vastaan, annetaan anteeksi, mutta sille, joka herjaa Pyhää Henkeä, ei anteeksi anneta. 11 "Kun teitä kuljetetaan synagogiin ja viranomaisten ja esivallan eteen, älkää olko huolissanne siitä, mitä puhutte ja miten puolustatte itseänne. 12 Kun se hetki tulee, Pyhä Henki neuvoo, mitä teidän on sanottava."

Mark. 1:16–22

Siihen aikaan 16 kun Jeesus kulki Galileanjärven rantaa, hän näki Simonin ja tämän veljen Andreaksen. He olivat järvellä kalastamassa heittoverkolla he olivat näet kalastajia. 17 Jeesus sanoi heille: "Lähtekää minun mukaani. Minä teen teistä ihmisten kalastajia." 18 He jättivät heti verkkonsa ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. 19 Jonkin matkaa kuljettuaan Jeesus näki Jaakobin, Sebedeuksen pojan, ja hänen veljensä Johanneksen. Hekin olivat veneessä, verkkojaan selvittelemässä. 20 Jeesus kutsui heti heidät. He jättivät isänsä Sebedeuksen ja tämän palkkalaiset veneeseen ja lähtivät seuraamaan Jeesusta. 21 He tulivat Kapernaumiin. Heti sapattina Jeesus meni synagogaan ja opetti. 22 Ihmiset olivat hämmästyksissään hänen opetuksestaan. Hän opetti heitä niin kuin se, jolle on annettu valta, ei niin kuin lainopettajat.

Päivän synaksario

18.8.

Kaksoisveljekset Floros ja Lauros elivät keisari Hadrianuksen hallituskaudella (117–138). Oppiessaan kivenhakkaajan ammatin Byzantionissa he saivat opettajiltaan myös hurskauden siemenen ja käyttivät taitojaan Jumalan palvelemiseen. Kiveä veistäessään he muovasivat samalla omaa sieluaan vapauttaakseen sen himoista ja saadakseen sen loistamaan Jumalan kaltaisuuden valoa kaikkinaisten hyveiden kautta. 

Floros ja Lauros muuttivat Illyrian maakunnan Ulpianan kaupunkiin, missä he pyysivät kuvernööri Lykonilta luvan ottaa louhoksista kiviä, jotka soveltuivat kuvanveistoon. Koska he saavuttivat työllään hyvän maineen, keisarinnan poika Licinius antoi heille suuren summan rahaa, jotta he rakentaisivat epäjumalien temppelin, jonka hän oli itse suunnitellut. Floros ja Lauros olivat hyväksyvinään tilauksen, mutta jakoivat rahat heti köyhille. He viettivät yönsä rukouksessa ja rakensivat päivisin temppeliä Jumalan lähettämän enkelin ja pakanapappi Merentioksen avulla. Merentios auttoi heitä, koska he olivat parantaneet hänen poikansa, jonka silmää kivensiru oli vahingoittanut. Työ valmistui nopeasti, ja epäjumalien patsaat pystytettiin temppeliin. Yöllä pyhät kutsuivat koolle kaikki köyhät, joita olivat auttaneet, ja yhdessä he kiinnittivät köydet patsaisiin ja kaatoivat ne maahan. Puhdistettuaan temppelin he muuttivat sen Kristuksen kirkoksi.

Kun Licinius sai tietää tästä, hän raivostui ja määräsi, että köyhät, jotka olivat auttaneet Florosta ja Laurosta, oli poltettava elävältä. Floros ja Lauros kiinnitettiin kärrynpyörään ja heitä hakattiin armottomasti. Nähdessään pyhien kärsivällisyyden kymmenen sotilasta, joille heidän kiduttamisensa oli annettu tehtäväksi, kääntyivät kristinuskoon ja heidät teloitettiin. Sitten Licinius lähetti Floroksen ja Lauroksen kuvernööri Lykonin luokse, joka antoi heittää heidät syvään kaivoon. Siellä pyhät marttyyrit antoivat rohkean sielunsa Kristuksen huomaan kiittäen Jumalaa ja rukoillen kaikkien kristittyjen puolesta.

Vainojen päätyttyä pyhien Floroksen ja Lauroksen maatumattomat, hyväntuoksuiset ruumiit löydettiin. Reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä, joista yksi oli kuvernöörin veljenpojan parantuminen sokeudesta.

Pyhittäjä Kristodulos oli georgialainen ja eli 1100-luvun alkupuolella. Hän tunsi hyvin Raamatun kirjoitukset ja osasi useita vieraita kieliä. Hän järjesti teologisen väittelyn muslimijohtajien kanssa Tbilisissä ja sai heidät Raamatun ja Koraanin kohtia käsittelemällä ymmärtämään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja ihminen. Kristodulos selitti heille myös munkinvihkimyksen merkitystä. Hän vietti useita vuosia Ivironin luostarissa Athosvuorella ja nukkui pois Patmoksella.

Pontoksen alueen hengellinen keskus puolentoista vuosituhannen ajan oli Sumelan luostari, joka sijaitsee jylhässä vuoristossa nykyisen koillis-Turkin alueella. Luostari on perustettu 380-luvulla, mutta sen perustamislegendan kirjallinen versio näyttäisi olevan vasta 1200-luvun alun tienoilta. Siinä luostarin synty kuvataan seuraavasti.

Basileios-niminen ateenalainen pappi näki ilmestyksen, jossa Jumalansynnyttäjä oli valkopukuisten nuorukaisten joukon ympäröimänä ja lausui: ”Basileios, nouse joutuin veljenpoikasi Sotirikhoksen kanssa. Hylkää maailma ja ota munkin skeema. Sinusta tulee Barnabas ja hänestä Sofronios.” Miehet tottelivat ja lähtivät kirkkoon, jossa oli perimätiedon mukaan apostoli Luukkaan maalaama Jumalanäidin ikoni. He kuulivat, kuinka Jumalanäiti vakuutti kulkevansa heidän edellään Melan vuorelle, jota hän rakasti ja jonne heidän tuli rakentaa kirkko hänen kunniakseen. Paikalle ilmestyi kaksi enkeliä, jotka kantoivat pyhän ikonin ulos kirkosta.

Miehet vihittiin munkeiksi paikallisessa luostarissa ja saivat munkkinimikseen Barnabas ja Sofronios. Saatuaan viikon ajan opetusta enkelielämän periaatteista he lähtivät Jumalanäidin opastamina matkalle. Koloniassa Sofronios vihittiin papiksi. He kävivät monissa paikoissa Kreikassa, viettivät jonkin aikaa Vatopedin luostarissa Athoksella ja lähtivät sitten Traakiaan Papikionvuoren luostarikeskukseen. Ensimmäisessä luostarissa igumeni piti heitä epäilyttävinä kiertolaismunkkeina ja jätti heidät kolmeksi päiväksi ulos ilman ruokaa ja juomaa, mutta saatuaan ilmestyksessä tiedon heille annetusta tehtävästä otti heidät vastaan, esitteli heille munkkiensa esikuvallista elämäntapaa ja siunasi heidän matkansa.

Barnabas ja Sofronios tapasivat lausua puolet psalmeista päivällä vaeltaessaan ja toisen puolen yöllä valvoessaan. Heidän saapuessaan Evrosjoelle se oli tulvinut yli äyräiden, mutta he ylittivät sen kuivin jaloin. Kun paikalliset asukkaat näkivät tämän ihmeen, he pyysivät pyhiä rukoilemaan heidän satonsa puolesta, jota heinäsirkat tuhosivat. Rukousten jälkeen hyönteiset kerääntyivät mustaksi parveksi, lensivät veteen ja hukkuivat.

Munkit paransivat sairaita Latrosvuoren kuuluisissa luostareissa ja kävivät Efesoksessa pyhän Johannes Teologin pyhäkössä. Kun maantierosvot kävivät matkalla heidän kimppuunsa, he nostivat heidän eteensä ristin, joka oli heidän ainoa aarteensa. Varkaat kaatuivat maahan ristin edessä ja hämmennyksestä toivuttuaan päättivät lähteä Barnabaan ja Sofronioksen mukaan. Efesoksessa Johannes Teologi ilmestyi heille ja lähetti heidät Gallesionvuorelle antaen heidän mukaansa suosituskirjeen igumenille, jotta hän ottaisi katuvat rosvot yhteisöönsä. Barnabas ja Sofronios matkustivat Smyrnan, Mytilinen, Gallipolin, Lampsakoksen, Kyzikoksen ja Sigrianevuoren luostarin kautta Konstantinopoliin, missä he kävivät kaupungin kirkoissa ja nousivat sitten laivaan, joka oli lähdössä itään Trabzoniin. Piispa otti heidät siellä vastaan. Jumalanäiti käski heidän seurata Pyksitesjokea sen lähteille asti.

Lopulta he saapuivat Pontoksen Melan vuorelle, joka on jatkuvasti usvan peitossa ja jossa kasvillisuus on hyvin tiheää ja rehevää. Heidän huomionsa kiinnittyi pääskysparveen, joka lensi luoksepääsemättömältä näyttävään luolaan. Kun he olivat kavunneet ylös vaarallista rinnettä, suuri puu kaatui luolan suulle muodostaen eräänlaiset tikkaat, joita pitkin he pääsivät luolaan. Sieltä he löysivät kallionkielekkeeltä valoa loistavan Jumalanäidin ikonin, joka näytti odottavan heitä. Päästyään kolmivuotisen vaelluksensa määränpäähän he alkoivat heti siivota luolaa ja tekivät siitä Kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Heidän rukoustensa ansiosta vesi alkoi virrata ikonin alapuolelta. Siitä tuli pyhä lähde, joka paransi pyhiinvaeltajien sairauksia. Läheisen luostarin igumeni oli saanut ilmestyksessä pyhältä Johannes Edelläkävijältä tiedon heidän saapumisestaan. Hänen ja lähiympäristön uskovien avulla he rakensivat nopeasti ylienkeli Mikaelille omistetun kappelin ja myöhemmin Jumalanäidin kirkon, jonka Trabzonin piispa vihki.

Luostarin pyhät kilvoittelijat ja Jumalanäidin ihmeet houkuttelivat monia pyhiinvaeltajia luostariin, minne monet pyysivät saada jäädä munkeiksi. Barnabas jätti usein yhteisön johtamisen veljenpojalleen Sofroniokselle ja vetäytyi yksinäisyyteen ollakseen kahden Jumalan kanssa. Eräänä päivänä Jumalanäiti ilmestyi hänelle sanoin kuvaamattoman valon keskellä ja antoi hänelle ristin ja oliivinoksan merkkinä hänen tulevasta lähdöstään Jumalan luo. Siksi Barnabas hyvästeli veljet ja kehotti heitä noudattamaan tunnollisesti hänen opetustaan, jonka hän oli kirjannut testamenttiinsa. Hän ennusti, että barbaarit tuhoaisivat luostarin, mutta se rakennettaisiin myöhemmin uudelleen. Pukeutuneena papin jumalanpalveluspukuun hän meni yksinään hautausmaalle, missä hän luovutti sielunsa rauhallisesti Jumalan käsiin. Kun Sofronios löysi hänet sieltä, hän valitti katkerasti ja kuoli hänkin melkein heti, yksinään niin kuin Barnabaskin. Veljet löysivät hengellisten isiensä ruumiit palatessaan työstä luostariin. Heidän ainoa lohdutuksensa oli Barnabaan hengellinen testamentti. Neljäkymmentä päivää myöhemmin uusi igumeni aloitti tehtävässään ja luostari alkoi tulla tunnetuksi.

Niin kuin pyhittäjä Barnabas oli ennustanut, barbaarit tuhosivat tämän pyhän paikan kokonaan ja surmasivat munkit. Paljon myöhemmin Jumalanäiti ilmestyi seudulla asuvalle lukutaidottomalle talonpojalle Kristoforokselle, jolla oli toisessa kädessään kuusi sormea, hänen työskennellessään pellolla. Hän jätti auran niin kuin toinen Elisa61 ja lähti Trabzoniin, missä hänet vihittiin papiksi. Jumalanäidin johdattamana hän löysi Melan vuorelta luolan ja sieltä ikonin ja alkoi vuorostaan siivota luolaa. Hän huomasi pystyvänsä lukemaan evankeliumia, vaikka ei tuntenut edes kirjaimia. Hän jäi luolaan kilvoittelemaan hyveissä ja mietiskelyssä ja sai armon oppia pyhät kirjoitukset ulkoa. Hänen ympärilleen kerääntyi muita hyveiden harjoittajia, ja luostari rakennettiin uudelleen. 

Kun pyhittäjä Kristoforos tunsi lähtönsä lähestyvän, hän kutsui veljestön koolle ja kehotti heitä noudattamaan uskollisesti pyhittäjien Barnabaan ja Sofronioksen ohjeita ja kunnioittamaan hartaasti pyhää Jumalanäidin ikonia. Sitten hän lähti isiensä luo. Tämä tapahtui mahdollisesti 1600-luvun lopulla.

Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelemana Sumelan luostari pysyi Pontoksen seudun ortodoksisen uskon keskuksena ja lukemattomien ihmeiden lähteenä, joka vahvisti ja ylläpiti kovia kokeneiden asukkaiden uskoa ja toivoa. Kun kreikkalainen väestö karkotettiin Pontoksesta lopullisesti vuonna 1923, luostari jäi autioksi. Lähes sadan vuoden tauon jälkeen turkkilaiset alkoivat 2010-luvulla sallia ortodoksien käydä toimittamassa jumalanpalveluksen Sumelan pyhässä luostarissa kerran vuodessa.

Sumelan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni on päätynyt uuteen Jumalanäidin Sumelan luostariin Pohjois-Kreikan Makedoniassa. Paikka on Kreikan pontoslaisten keskus, jossa he viettävät omia juhliaan ja ylläpitävät ikivanhaa pontoslaista kulttuuria.

Pyhittäjä ja uusmarttyyri Agapios oli kotoisin Galatistan kylästä Kreikan Khalkidikesta. Hän oli pyhän apostolienvertaisen pappismarttyyri Kosmas Aitolialaisen (24.8.) ja pyhän Eugenios Aitolialaisen (5.8.) ohella yksi kreikkalaisen kulttuurin ja hengenelämän merkittävimmistä elvyttäjistä turkkilaisen miehitysvallan synkimpinä aikoina 1700-luvulla.

Nuoruudessaan Agapios lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän ei palannut vaan jäi Pyhään kaupunkiin ja liittyi Pyhän haudan veljestöön. Kun patriarkka Parthenios oli vihkinyt Agapioksen pappismunkiksi, hänet lähetettiin Tessalonikaan palvelemaan Pyhän haudan veljestön metokhionissa. Hän alkoi opettaa Tessalonikan koulussa ja toimi jonkin aikaa myös Athoksen akatemian rehtorina. Välillä hän teki pitkän kierroksen Venäjällä keräämässä varoja Jerusalemin patriarkaatille, joka oli pahoin velkaantunut turkkilaisvallan aikana.

Kun turkkilaiset huomasivat, miten aikaansaapa Agapios oli, he päättivät surmata hänet. Agapios oli 42 vuoden ikäinen, kun janitsaarit pidättivät hänet ja surmasivat hänet raa’asti. Tämä tapahtui Thermassa Tessalonikan lähellä 18. elokuuta vuonna 1752. Turkkilaiset piilottivat marttyyrin ruumiin jäänteet eikä niitä koskaan löydetty.

Kun Daniel päätti vetäytyä Athosvuorelle, Arsenios halusi välttämättä päästä hänen mukaansa, vaikka Athokselle ei periaatteessa otettu niin nuoria poikia. Hän edistyi nopeasti perushyveissä – nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja omasta tahdosta luopumisessa – ja hänet vihittiin munkiksi nimellä Arsenios. Noihin aikoihin Athoksella kiisteltiin siitä, kuinka usein oli sopivaa osallistua pyhään ehtoolliseen ja eräistä muista käytännöistä, jotka olivat muuttuneet vuosisatojen varrella. Daniel ja Arsenios kannattivat paluuta varhaisempiin käytäntöihin, kuten usein toistuvaan ehtoollisella käymiseen. Näin ajattelevia alettiin sanoa ”kolivadeiksi”, ja lopulta heidät ajettiin pois Pyhältä vuorelta.

Kuusi vuotta Pyhällä vuorella kilvoiteltuaan Daniel ja Arsenios joutuivat lähtemään. Apostolisen tradition puolustajien vaino kääntyi heidän edukseen, sillä kun kolivadit karkotettiin Kreikan eri seuduille, he pystyivät elvyttämään uskovien hengellistä elämää, minkä vaikutukset näkyvät vielä nykyäänkin.

Ensin Daniel ja Arsenios menivät Pentelin luostariin Attikassa, mutta kun Daniel näki, että vallankumous oli tulossa ja turkkilaiset tuhoaisivat luostarin, he etsivät turvaa Kykladien saaristosta. Paroksessa Longovardan luostarin igumeni Filoteos otti heidät vastaan ja lähetti heidät tunnetun opettajan, pyhittäjä Kyrillos Paroslaisen (11.7.) luokse, joka kilvoitteli Pyhän Antonioksen luostarissa muiden Athokselta paenneiden kolivadien kanssa. Folegandroksen saaren asukkaiden toivomuksesta Arsenios vihittiin diakoniksi ja määrättiin opettamaan kreikkaa sekä Jumalan käskyjä ja hyveitä. Daniel otti aikuisia synnintunnustukselle ja Arsenios opetti lapsia. Ennen pitkää kansan moraali koheni esikuvalliseksi. Kun Daniel jonkin ajan kuluttua tunsi loppunsa lähestyvän, hän pyysi oppilastaan viemään hänen ruumiinsa Athokselle, viettämään lopun ikänsä hiljaisuudessa ja valmistautumaan jälleennäkemiseen taivaallisessa Jerusalemissa.

Arsenios jäi taas orvoksi, mutta Jumalaan luottaen hän lähti matkaan Athosvuorta kohti. Hän poikkesi Parokselle tervehtimään isä Filoteosta ja käymään pienessä Pyhän Georgioksen luostarissa hiljattain kuolleen isä Kyrilloksen haudalla. Siellä hän yhtyi Kyrilloksen oppilaiden rukouksiin hengellisen isänsä puolesta ja päätti jäädä sinne. 

Arsenios vietti pyhittäjä Arsenios Suuren arvoista elämää: söi vain elämälle välttämättömän määrän, nukkui vain kolme tuntia ja rukoili lopun aikaa. Hänen edistymisensä askeesissa herätti kaikkien ihailun, ja Kykladien metropoliitta vihki hänet vastoin hänen tahtoaan papiksi ja määräsi hänet rippi-isäksi. Joutuessaan opettamaan toisia hän puhui mieluummin teoillaan kuin sanoillaan ja osoitti olevansa evankeliumin mukaisen elämän täydellinen esikuva. Jumalanpalveluksia toimittaessaan hän oli sädehtivän enkelin kaltainen. 

Arsenioksen hyveet houkuttelivat hänen luokseen synnintunnustukselle paroslaisten lisäksi myös toisten Kreikan saarten ja kaupunkien asukkaita sekä munkkeja Athokselta ja muista luostareista. Hän otti kaikki vastaan rakastavasti ja osoitti viisasta erottelukykyä, jonka ansiosta hän löysi parannuskeinon kunkin ripittäytyjän hengellisiin sairauksiin. Kun igumeni kuoli, munkit valitsivat yksimielisesti Arsenioksen hänen seuraajakseen. Arsenios huomasi kuitenkin pian, että luostarin johtajuus oli esteenä hänen sielunhoitotyölleen, joten hän luopui siitä keskittyäkseen kokonaan rukoukseen ja synnintunnustusten vastaanottamiseen. Hän oli Pyhän Georgioksen luostarin lisäksi myös Longovardan luostarin ja Kristuksen kirkastumisen nunnaluostarin rippi-isä. Matkustaessaan muulilla luostarista toiseen hän peitti kasvonsa klobukin hunnulla, jotta mikään ei häiritsisi hänen lakkaamatonta rukoustaan.

Askeesin vapaaehtoisten kärsimysten lisäksi Arsenios joutui kestämään joidenkin Paroksen korkea-arvoisten ihmisten ja jopa metropoliitankin kateutta ja vihamielisyyttä, kun tämä asetti hänet väliaikaisesti toimituskieltoon. Siitä huolimatta hän iloitsi koettelemuksistaan ja rukoili vihollistensa puolesta. 

Arsenios kärsi Kristuksen kirkastumisen luostarin nunnien ongelmista ja erimielisyyksistä siinä määrin, että kun hänen neuvojaan ei noudatettu, hän päätti jättää nunnat riitelemään keskenään. Tiellä hänet kohtasi kuitenkin pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja, joka kehotti häntä kantamaan hengellisten lastensa synnit ja himot, jolloin hän palasi nunnaluostariin. Arsenios edusti todellista Jumalan läsnäoloa Paroksen saarella. Hän sai kuivuuden päättymään rukoustensa avulla ja suojeli asukkaita demonien hyökkäyksiltä. Hänen kauttaan tapahtui lukemattomia ihmeitä ja monet syntiset muuttuivat. 

Pyhittäjä Arsenios Uusi Paroslainen nukkui pois rauhassa, pyhän ehtoollisen nautittuaan 31.1.1877. Uskovaisia virtasi kolmen päivän ajan jättämään hänelle hyvästit ja suutelemaan kunnioittavasti hänen pyhää ruumistaan. Sen jälkeen ruumis vietiin juhlallisesti saatossa hänen itsensä valitsemaan paikkaan ja haudattiin. Pyhittäjä Arsenios Uusi kanonisoitiin pyhien joukkoon vuonna 1967, ja hänen muistopäiväkseen vakiintui kuolinpäivän lisäksi myös 18. elokuuta, joka on hänen reliikkiensä avaamisen päivä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.