20.8.2020

Sävelmä
2. säv.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian kuolonuneen nukkumisen jälkijuhla (16.–23. 8.)

pr. Samuel (+ 500-l. eKr.)

p. Hieroteos, Unkarin ensimmäinen piispa ja valistaja (+ 900-l.)

p. Stefan, Unkarin ensimmäinen kuningas (+ 1038)

Epistola
2. Kor. 7:1b–10a

2. Kor. 7:1b–10a

1 Kun kerran olemme saaneet tällaiset lupaukset, meidän tulee puhdistautua kaikesta ruumiin ja hengen saastaisuudesta ja Jumalaa peläten pyhittää elämämme kokonaan hänelle. 2 Antakaa meille tilaa sydämessänne! Emme ole tehneet kenellekään vääryyttä, emme ole tuottaneet kenellekään vahinkoa emmekä hankkineet hyötyä kenenkään kustannuksella. 3 Tätä en sano teitä tuomitakseni. Sanoinhan jo, että teillä on sija meidän sydämessämme, niin että haluamme teidän kanssanne elää ja teidän kanssanne kuolla. 4 Teille voin puhua aivan suoraan, ja minulla on paljon aihetta olla teistä ylpeä. Olen saanut yllin kyllin lohdutusta, kaiken ahdinkomme keskelläkin tunnen ylenpalttista iloa. 5 Makedoniaan tultuamme emme saaneet hetkenkään rauhaa. Meitä ahdistivat kaikenlaiset vaikeudet, ulkoapäin taistelut, sisältäpäin pelot. 6 Mutta Jumala, joka rohkaisee masentuneita, lohdutti meitäkin antamalla Tituksen tulla luoksemme. 7 Hänen tulonsa lisäksi meitä lohdutti myös se rohkaisu, jota hän oli saanut teidän luonanne. Hän kertoi, kuinka te ikävöitte minua, kuinka nyt surette ja kuinka kiivaasti pidätte minun puoltani, ja se on vielä enemmän ilahduttanut minua. 8 Vaikka tuotin kirjeelläni teille mielipahaa, en sitä kadu. Jos minua kaduttikin, kun näin teidän pahoittaneen siitä mielenne vähäksi aikaa, 9 olen nyt iloinen -- en siksi, että te tulitte surullisiksi, vaan koska murheenne sai teidät muuttamaan mielenne. Murheenne oli Jumalan mielen mukaista, ja niinpä emme aiheuttaneet teille mitään vahinkoa. 10 Jumalan mielen mukainen murhe saa aikaan parannuksen, jota ei tarvitse katua, sillä se johtaa pelastukseen.

Mark. 1:29–35
Mark. 1:29–35

Siihen aikaan 29 Jeesus meni Simonin ja Andreaksen kotiin. Jaakob ja Johannes olivat mukana. 30 Simonin anoppi makasi kuumeessa, ja hänestä kerrottiin heti Jeesukselle. 31 Jeesus meni hänen luokseen, otti häntä kädestä ja auttoi hänet jalkeille. Kuume lähti naisesta, ja hän alkoi palvella vieraitaan. 32 Illalla, auringonlaskun jälkeen Jeesuksen luo tuotiin kaikki sairaat ja pahojen henkien vaivaamat. 33 Koko kaupunki oli kerääntynyt oven edustalle. 34 Hän paransi useita erilaisten tautien vaivaamia ja ajoi ulos monia pahoja henkiä. Hän ei antanut henkien puhua, koska ne tunsivat hänet. 35 Varhain aamulla, kun vielä oli pimeä, Jeesus nousi ja lähti ulos. Hän meni paikkaan, jossa hän sai olla yksin, ja rukoili siellä.

Päivän synaksario

20.8.

Profeetta Samuelista kerrotaan Ensimmäisessä Samuelin kirjassa. Hän oli kotoisin Ramasta Efraimin heimon alueelta ja eli noin tuhat vuotta ennen Kristusta. Hänen äitinsä, pyhä profeetta Hanna (9.12.) oli toinen Elkanan vaimoista. Lapsettomana Hanna joutui pitkään kärsimään kilpailijansa pilkkaa, erityisesti heidän lähtiessään vuosittain Siloon uhraamaan. Jumala kuitenkin kuuli Hannan rukouksen, ja tämä synnytti pojan, joka sai nimekseen Samuel. Kun lapsi oli vieroitettu, hänet omistettiin Jumalalle ja vietiin pappi Eelin luokse Siloon, jotta hän palvelisi Jumalaa koko elämänsä ajan pyhäkössä, jossa liitonarkkua säilytettiin. Samuel kasvoi armossa ja eli Jumalan läsnäolossa. Joka vuosi hänen äitinsä toi hänelle ompelemansa uuden viitan.

Samuelin keskustelut pappien ja muiden hurskaiden miesten kanssa tekivät Mooseksen lain hänelle tutuksi, joten hän säästyi niiden pakanakulttien turmelevalta vaikutukselta, jonka Kanaaninmaahan hiljattain muuttaneet asukkaat olivat tuoneet mukanaan. Noina luopumuksen aikoina Jumala ilmaisi itsensä vain harvoin ja ilmestykset olivat harvinaisia. Kuitenkin eräänä iltana, kun 12-vuotias Samuel lepäsi pyhäkössä, jossa Jumalan läsnäoloa symboloiva lampukka oli palamassa, hän kuuli äänen kutsuvan häntä nimeltä. Hän luuli Eelin kutsuvan ja kiiruhti tämän luokse, mutta Eeli lähetti hänet takaisin nukkumaan. Sama toistui toisen ja kolmannenkin kerran, jolloin Eeli lopulta ymmärsi Jumalan kutsuvan Samuelia ja käski hänen vastata: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” Herra tuli ja kutsui Samuelia, joka vastasi Eelin neuvomalla tavalla. Herra ilmoitti aikovansa rangaista Eelin sukua hänen kahden poikansa jumalattoman käytöksen takia, koska he ottivat liian suuren osuuden toisten tuomista eläinuhreista. Aamulla Samuel kertoi Eelille, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien Jumala ilmestyi useinkin Samuelille, ja israelilaiset tunnistivat hänet profeetaksi kutsuen häntä Näkijäksi ja pitäen hänen sanojaan Jumalan itsensä sanoina.

Eelin pojat jatkoivat pahoja tekojaan, mutta Jumalan tuomio ei viipynyt kauan. Kun israelilaiset lähtivät sotaretkelle filistealaisia vastaan ja nämä olivat taistelussa voitolla, israelilaiset päättivät tuoda liitonarkun taistelutantereelle. Viholliset ensin hämmentyivät mutta eivät paenneet vaan kävivät entistä päättäväisemmin taisteluun ja voittivat. Israelilaisia kaatui 30 000, heidän joukossaan Eelin pojat Hofni ja Pinehas, ja filistealaiset saivat liitonarkun haltuunsa. Saatuaan tietää tästä eräältä henkiin jääneeltä tuomari Eeli kaatui, mursi niskansa ja menehtyi. Hän oli 98-vuotias ja oli palvellut 40 vuotta Israelin tuomarina.

Filistealaiset veivät liitonarkun jumalansa Dagonin temppeliin, mutta silloin Dagonin patsas hajosi palasiksi. Liitonarkkua siirrettiin useita kertoja eri paikkoihin, mutta aina paikalliset asukkaat saivat ihonsa täyteen paiseita. Lopulta filistealaiset päättivät palauttaa arkun israelilaisille. Koska Silon pyhäkkö oli tuhottu eikä israelilaisilla ollut siihen aikaan muuta uskonnollista keskusta, liitonarkku vietiin Kirjat-Jearimiin Abinadabin taloon, minne se jäi 20 vuodeksi.

Profeetta Samuel seurasi pappi Eeliä Israelin tuomarina, joka johti filistealaisten ikeen alla kärsivää kansaa. Hän aloitti kansan hengellisen uudistumisen julistamalla katumusta ja paluuta lain noudattamiseen. Samuel sanoi israelilaisille: ”Jos te koko sydämestänne haluatte palata Herran luo, poistakaa keskuudestanne vieraat jumalat ja jumalattaret, noudattakaa aina Herran tahtoa ja palvelkaa ainoastaan häntä! Silloin hän pelastaa teidät filistealaisten käsistä.” Profeetta Samuel kutsui israelilaiset koolle Mispaan, missä he paastosivat ja tunnustivat syntinsä, ja hän huusi Herraa heidän avukseen ja uhrasi polttouhrin. Kun filistealaiset saivat tietää kokouksesta ja hyökkäsivät, Herra jylisi ukkosen pauhuna filistealaisten yllä ja saattoi heidät sekasortoon, niin että israelilaiset löivät heidät ja saivat filistealaisten valloittamat alueet takaisin.

Samuel johti kansaa koko elämänsä ajan Ramasta käsin, minne hän oli rakentanut alttarin. Vuosittain hän kiersi Betelissä, Gilgalissa ja Mispassa ja jakoi oikeutta israelilaisille. Tullessaan vanhaksi hän asetti poikansa Joelin ja Abian Israelin tuomareiksi, mutta he eivät seuranneet isäänsä vaan ottivat lahjuksia ja antoivat vääriä tuomioita. Kansan vanhimmat valittivat siitä Samuelille ja pyysivät häntä antamaan heille kuninkaan, jollainen muillakin kansoilla oli. Samuel oli vastentahtoinen, mutta suostui lopulta Jumalan käskystä. Hän kuitenkin varoitti israelilaisia, että he menettäisivät sen vapauden, jonka Jumala oli antanut heille valitessaan Israelin ainoaksi kansaksi, jonka johtaja oli Jumala itse.

Jumala lähetti Samuelin luokse Saulin, komean miehen Benjaminin heimosta. Samuel ilmoitti Saulille, että Jumala oli valinnut hänet Israelin hallitsijaksi ja pelastamaan kansansa filistealaisten käsistä. Hän voiteli Saulin pään öljyllä. Pian sen jälkeen Israel voitti ammonilaiset taistelussa. Saul julistettiin kuninkaaksi, ja Samuel ilmoitti täyttäneensä tehtävänsä, jättävänsä kuninkaan heidän johtajakseen ja omistautuvansa itse rukoukselle. Hän kehotti kansaa olemaan uskollinen Jumalalle ja Hänen voidellulleen. 

Saul kävi sotaa filistealaisia vastaan, mutta kun tilanne oli kriittinen eikä Samuelia näkynyt, kuningas toimitti itse polttouhrin ylittäen valtuutensa ottamalla itselleen papin tehtävän. Silloin Samuel saapui ja ilmoitti, että koska Saul ei ollut noudattanut Jumalan lakia vaan toiminut omin päin, hänen kuninkuutensa ei olisi elinikäistä, vaan se otettaisiin häneltä pois. Saul ei kuitenkaan katunut tekoaan eikä piitannut papista, joka oli kutsuttu kysymään Jumalalta neuvoa, vaan taisteli voittoisasti monia kansoja vastaan. Nämä voitot eivät kuitenkaan olleet kestäviä, koska hän oli saavuttanut ne ihmisvoimin ilman Jumalan apua. 

Samuelin kautta Herra käski Saulin hyökätä amalekilaisia vastaan, luovuttaa kaikki heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tappaa kaikki amalekilaiset ja heidän karjaeläimensä. Saul voitti taistelun, mutta vastoin Herran käskyä hän säästi amalekilaisten kuninkaan Agagin sekä parhaat karjaeläimet ja muunkin arvokkaan omaisuuden. Samuel ilmoitti Jumalan tahdon: ”Sinä olet hylännyt Herran sanan. Siksi hän hylkää sinun kuninkuutesi.” Saul pyysi turhaan anteeksi tekoaan.

Kun profeetta Samuel murehti kuningas Saulin kohtaloa, Jumala lähetti hänet Betlehemiin Iisain taloon voitelemaan Israelin kuninkaaksi nuoren, kauniskasvoisen Daavidin. Herran henki lähti Saulista, jota Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa. Saul kutsui luokseen taitavana soittajana tunnetun Daavidin ja otti hänet aseenkantajakseen, joka soitti harppua rauhoittaakseen häntä. Hän teki Daavidista sotapäällikkönsä. Kun Daavid saavutti loistavia voittoja, kansa alkoi ihailla häntä ja lauloi: ”Saul kaatoi miehiä tuhansin, Daavid kymmenintuhansin.” Saul alkoi kadehtia ja vihata Daavidia. Lopulta Daavid joutui pakenemaan Samuelin luokse Ramaan, jossa tämä vietti rukouksellista elämää muiden profeettojen kanssa.

Samuel kuoli korkeassa iässä, ja Israelin kansa kokoontui Ramaan vaikeroimaan. Häntä alettiin kunnioittaa yhtenä vanhan liiton suurimmista välittäjähahmoista Mooseksen ja Aaronin rinnalla. Hänen reliikkinsä siirrettiin 19.5.406 jKr. keisari Arcadiuksen hallituskaudella juhlallisesti Palestiinasta Konstantinopoliin. Ne sijoitettiin ensin väliaikaisesti Hagia Sofiaan ja myöhemmin (7.10.410) profeetta Samuelille omistettuun kirkkoon, joka sijaitsi Hebdomonin alueella kaupungin laidalla.

Pyhä Filippos oli Herakleian piispa Traakiassa. Kun keisari Diocletianus alkoi vainota kristittyjä 300-luvun alussa, piispa kieltäytyi lähtemästä pakoon. Hän rohkaisi laumaansa tarjoutumaan vapaaehtoisesti kärsimään ja vakuutti, että Kristus antaisi heille kärsivällisyyttä ahdistuksissa ja marttyyrien kruunun valtakunnassaan. Kun hän oli puhumassa tästä seurakunnalle, kuvernöörin lähettämä kaartin päällikkö tuli sulkemaan kirkon ja sinetöimään ovet. Kun piispa siirtyi sisempään saliin toimittamaan jumalanpalvelusta, hänet seurakuntalaisineen tultiin pidättämään, koska keisari käskiessään kaikkien alamaisten uhrata jumalille oli kieltänyt kristillisten palvelusten toimittamisen. Heitä kidutettiin julmasti, pyhät kirjoitukset ja kirkon esineet poltettiin ja Filippoksen käskettiin uhrata epäjumalille. Kun hän kieltäytyi, heidät suljettiin vankityrmään ja jätettiin sinne kurjiin oloihin.

Kun kristityt olivat viruneet vankityrmässä seitsemän kuukautta, pappismarttyyri Severos teloitettiin. Kun marttyyripiispa Filippos ei antanut periksi, hänet ja marttyyri Hermes poltettiin elävältä varoitukseksi toisille, jotka eivät totelleet keisarin määräyksiä. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, mutta kristityt ottivat ne talteen ja hautasivat kunniallisesti. Niiden ansiosta tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Philibert syntyi vuoden 618 tienoilla Eauzessa Gascognessa aatelisen piispan, entisen kuninkaanhovin virkamiehen Philibaldin poikana ja varttui Pariisissa kuningas Dagobert I:n hovissa. Vuonna 640 hän vihkiytyi munkiksi Rebais’sa, ja kymmenen vuotta myöhemmin hänet valittiin apotiksi. Joitakin munkeista hänen ankaruutensa ei miellyttänyt, jolloin hän katsoi parhaaksi lähteä ja vaelteli luostarista toiseen Galliassa, Burgundissa ja Italiassa. Vuonna 655 Philibert perusti Jumieges’n luostarin, joka noudatti hänen laatimaansa luostarisääntöä. Myöhemmin hän perusti vielä nunnaluostarin ja useita muita luostareita. Pyhä Philibert kuoli 20.8.685 Noirmoutier’ssa, ja hänen kunnioituksensa levisi nopeasti. Hänen reliikkejään siirrettiin useita kertoja turvaan normanneilta, kunnes ne päätyivät Saint-Valérienin luostariin, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa.

Unkarin ruhtinaskunnan toiseksi tärkein mies ruhtinas Gyula otti kasteen Konstantinopolissa vuonna 953 ja sai kristilliseksi nimekseen Stefan. Hänen kumminaan toimi keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos. Palatessaan Unkariin hän toi mukanaan munkki Hieroteoksen, oppineen ja hurskaan miehen, josta tuli Unkarin ensimmäinen piispa. Alueella jo asuneiden kristittyjen slaavien ja avaarien avustamana pyhä Hieroteos käännytti monia kristinuskoon. Hän julisti Jumalan sanaa ja oli itse esimerkkinä evankeliumin mukaisesta elämästä. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita. Hän myös kastoi Stefan-Gyulan tyttären Saroltin, josta tuli Unkarin ensimmäisen kuninkaan Stefanin äiti. Kuningas Stefan peri äidinisänsä hurskauden ja sai vaikutteita pyhältä piispa Hieroteokselta. Pyhä Hieroteos nukkui rauhassa kuolonuneen järjestettyään kreikkalaisen hiippakunnan elämän Unkarissa.

Unkaria hallinnut hunniruhtinas Geisa kääntyi kristinuskoon 900-luvulla, ja hänet kastettiin yhdessä vaimonsa ja muutamien hallitusmiestensä kanssa. Hänen vaimonsa näki näyssä ensimmäisen marttyyrin pyhän Stefanoksen, joka ilmoitti, että he saisivat pojan, joka olisi vievä päätökseen heidän jo aloittamansa työn kansansa kristillistämiseksi. Tämä poika syntyi 970-luvulla Strigoniumissa (nyk. Esztergom Pohjois-Unkarissa) ja sai nimekseen Stefan (Istvan). Hänet kastoi pyhä Adalbert (23.4.), Prahan piispa, joka myös opetti evankeliumia unkarilaisille. Jo Stefanin äidinpuoleinen isoisä Gyula oli kastettu Konstantinopolissa ja hänkin oli saanut nimekseen Stefan.

Kaksikymmentävuotiaana Stefan peri vallan isältään, joka kuoli vuonna 997. Hän kukisti pakanaruhtinaiden kapinan ja päätti julistaa maassaan ortodoksista uskoa. Stefan perusti luostareita ja rakennutti kirkkoja kaikkialle maahan. Hän pyysi paavi Sylvesteriä nimeämään piispat yhdelletoista varustamalleen istuimelle ja suomaan hänelle itselleen kuninkaan arvon. Paavi suostui pyyntöihin ja lähetti hänelle ristin ilmoittaen pitävänsä häntä unkarilaisten apostolina. Stefanista tuli unkarilaisten ensimmäinen kuningas. Paavi Sylvester II ja Länsi-Rooman keisari Otto III kruunasivat hänet kuninkaaksi jouluna 1001.

Kuningas Stefan kunnioitti yli kaiken Jumalanäitiä ja piti häntä Unkarin suojelijana. Hän turvasi Jumalanäidin suojelukseen, asetti kirkkoa suosivia lakeja ja huolehti niiden noudattamisesta. Pakanallisten menojen ja tapojen noudattamisesta säädettiin ankaria rangaistuksia. Ainoat sodat, joita hän kävi, olivat puolustussotia, joissa hänen joukkonsa olivat aina voittoisia. Mutta Jumala salli hänelle myös vaikeita koettelemuksia: kaikki hänen lapsensa kuolivat yksi toisensa jälkeen. 

Pyhällä Stefanilla sanotaan olleen aina Kristus huulillaan, Kristus sydämessään ja Kristus kaikessa mitä hän teki. Hän lähti usein ulos harjoittamaan hyväntekeväisyyttä valepuvussa. Kerran tapahtui, että kerjäläisten joukko kävi hänen kimppuunsa lyöden hänet maahan, repien hänen hiuksiaan ja partaansa ja vieden hänen rahansa. Hän rukoili Herraa ja kiitti loukkauksesta, jota hän ei olisi voinut suvaita vihollisiltaan mutta jonka hän otti iloiten vastaan köyhiltä. Hän sanoi, että köyhiä ”kutsutaan Sinun omiksesi, ja heitä kohtaan minulla voi olla vain suvaitsevaisuutta ja lempeyttä”.

Kuninkaana Stefan järjesti nuoren valtion elämää ja vaali sen kulttuurista identiteettiä, mutta myös tehosti kristinuskon opettamista, mikä oli läntisten lähetystyöntekijöiden jäljiltä jäänyt varsin pinnalliseksi. Hän jakoi maan kuuteen hiippakuntaan, rakennutti kirkkoja sekä kreikkalaisia ja latinalaisia luostareita ja antoi niille runsaita lahjoituksia. Stefan julkaisi kaksi säädöskirjaa, jotka kertovat hänen halustaan ohjata kansansa elämää evankeliumin mukaan. Hän kirjoitti myös kehotuksia pojalleen Emericille, jonka opettamisen hän uskoi Venetsiasta tulleelle munkki Gerardille. Sittemmin Gerard vihittiin Csanádin piispaksi ja hän kuoli marttyyrina lähellä Pestiä vuonna 1046. 

Kuningas Stefan edisti pyhiinvaelluskulttuuria rakennuttamalla majapaikkoja pyhiinvaeltajille niin Unkariin kuin Jerusalemiin, Konstantinopoliin, Roomaan ja Ravennaan. Hänet tunnettiin hurskaudestaan kaikkialla Euroopassa. Stefan suhtautui ankarasti uskon vihollisiin mutta osasi olla armollinen voitetuille. Vuonna 1030 hän joutui tarttumaan aseisiin torjuakseen saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Konrad II:n hyökkäyksen. Palautettuaan rauhan hän palasi pääkaupunkiin, mutta joutui näkemään ainoan poikansa ja seuraajansa Emericin kuoleman.

Pyhä Stefan vietti elämänsä viimeiset vuodet rauhassa. Kun hänen kuolinhetkensä alkoi lähestyä, hän kutsui piispat ja ylimykset pyytäen heitä valitsemaan uuden kuninkaan. Hän vetosi heihin, että he pitäisivät hyvää huolta Unkarin nuoresta kirkosta, noudattaisivat oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä, hyväntekeväisyyttä, lainkuuliaisuutta ja uskollisuutta Rooman pyhälle istuimelle. Sitten hän lausui: ”Taivaan Kuningatar, sinun haltuusi minä uskon pyhän kirkkoni, kansani ja valtakuntani sekä oman sieluni.” Pyhä Stefan nukkui pois rauhassa Budassa oman lempijuhlansa Marian taivaaseenastumisen päivänä vuonna 1038 ‒ siis vain kuusitoista vuotta ennen kirkon jakaantumista. Hänet haudattiin Székesfehérvárin kirkkoon. 

Kun kuningas Stefanin pyhäinjäännökset nostettiin esiin vuonna 1083, hänen oikea kätensä oli säilynyt maatumattomana. Reliikit asetettiin kunnioitettavaksi, ja niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Hänen oikea kätensä on yhä Pyhän Stefanin kirkossa Budapestissa. Pyhä Stefan on viimeisiä idän ja lännen yhteisiä pyhiä. Vuonna 2000 ekumeeninen patriarkka Bartolomeus vahvisti virallisesti Stefanin pyhyyden myös ortodoksisen kirkon pyhien joukossa.

Vuonna 1740, kun Osmanien valtakunta kävi sotia, sulttaani käski kokoamaan kristittyjä poikalapsia leireihin, jotta heistä voitaisiin kasvattaa sotilaita. Orpo Teokharis vietiin toisten lasten kanssa leiriin, missä hän yötä päivää rukoili Herraa vapauttamaan hänet leirin kovasta kohtelusta. Eräänä päivänä leirissä kävi tuomari, joka otti hänet palvelukseensa tallien hoitajaksi Kappadokian Neapolikseen. Kun tuomarin vaimo näki Teokhariksen rukoilemassa polvillaan kädet ojennettuina taivasta kohden, hän piti pojan hurskaudesta ja pyysi miestään naittamaan pojan heidän tyttärelleen. Tuomari ehdotti pojalle, että tämä tulisi hänen vävykseen ja perisi kaiken hänen omaisuutensa, mutta hän asetti ehdoksi, että Teokhariksesta tulisi muslimi. Tämä vastasi: ”Olen kristitty, minut on kastettu ja minun on mahdotonta luopua isieni uskosta.” Tuomari suuttui ja tuomitsi hänet kuolemaan nälkään. Teokharis kävi vielä kirkossa synnintunnustuksella ja ehtoollisella, minkä jälkeen hänet heitettiin tyrmään, missä hän sai olla päiväkausia ilman ruokaa. Hänen ravintonaan oli rukous, ja joskus hän sai tilkan vettä.

Kun Teokharis taas kerran torjui isäntänsä ehdotuksen, hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle, missä hän alkoi rukoilla. Teloittajat kivittivät häntä ja hirttivät hänet sitten poppelipuuhun. Tämä tapahtui 20. elokuuta vuonna 1740. Kun he heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan, alkoi raju ukonilma, joka sai turkkilaiset paniikkiin. 
Poppelista tuli pyhiinvaelluspaikka sekä kristityille että muslimeille. Myöhemmin pyhän marttyyri Teokhariksen reliikit löydettiin ilmestyksen avulla ja kun kreikkalaiset karkotettiin Vähästä-Aasiasta vuonna 1923, reliikit vietiin Tessalonikaan Pyhän Katariinan kirkkoon. 

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.