26.8.2020

Sävelmä
3. säv.
Paasto
Paastopäivä

m:t Adrianos ja Natalia (+ 306)

pt. Adrian Ondrusovalainen, Karjalan pyhä (+ 1549)

Autuas Maria Divejevolainen (+ 1931)

Epistola
2. Kor. 9:12–10:7

2. Kor. 9:12–10:7

12 Tämän palveluksen toimittaminen ei vain täytä pyhien tarpeita, vaan lisäksi se saa yhä useammat kiittämään Jumalaa. 13 Kun te tällä työllänne annatte todistuksen uskostanne, lahjanne saajat ylistävät Jumalaa siitä, että te näin tunnustatte kuuliaisuutenne Kristuksen evankeliumille ja jaatte omastanne anteliaasti heille ja kaikille muillekin. 14 Näin he myös rukoilevat teidän puolestanne ja ikävöivät teitä sen ylenpalttisen armon vuoksi, jota Jumala on osoittanut teille. 15 Kiitos Jumalalle hänen sanomattoman suuresta lahjastaan! 10:1 Minä, Paavali, kehotan teitä vedoten Kristuksen lempeyteen ja hyvyyteen, minä, joka kuulemma teidän edessänne olen nöyrä mutta välimatkan päästä puhun teille rohkeasti. 2 Pyydän, ettei minun teidän luonanne tarvitsisi turvautua tähän rohkeuteen -- aikomukseni on näet käydä eräiden kimppuun, jotka katsovat meidän toimivan niin kuin tämän maailman ihmiset. 3 Me elämme tässä maailmassa mutta emme taistele tämän maailman tavoin. 4 Taisteluaseemme eivät ole ihmisten aseita, vaan niillä on Jumalan antama voima tuhota linnoituksia. Me kaadamme kumoon järjen päätelmät 5 ja kaiken, mikä nousee ylpeänä vastustamaan Jumalan tuntemista. Me vangitsemme kaikki ajatukset kuuliaisiksi Kristukselle 6 ja olemme valmiit rankaisemaan kaikesta tottelemattomuudesta, heti kun te itse olette tulleet täysin kuuliaisiksi. 7 Ottakaa huomioon selvät tosiasiat! Jos joku varmasti uskoo kuuluvansa Kristukselle, hän ajatelkoon sitä, että samalla tavoin myös me olemme Kristuksen omia.

Mark. 3:20–27
Mark. 3:20–27

20 Jeesus palasi sitten kotiin, ja kansaa kerääntyi taas niin paljon, etteivät hän ja opetuslapset edes päässeet syömään. 21 Kun Jeesuksen omaiset kuulivat kaikesta tästä, he lähtivät sinne ottaakseen hänet huostaansa, sillä he luulivat, että hän oli poissa tolaltaan. 22 Mutta lainopettajat, joita oli tullut Jerusalemista, sanoivat: "Hänessä on Belsebul, itsensä pääpaholaisen voimin hän pahoja henkiä karkottaa." 23 Silloin Jeesus kutsui heidät luokseen ja puhui heille vertauksin: "Miten Saatana voi ajaa ulos Saatanan? 24 Jos valtakunta jakautuu ja taistelee itseään vastaan, se ei voi kestää, 25 eikä myöskään perhe kestä, jos sitä repivät riidat. 26 Ja jos Saatana nousee itseään vastaan, se ei voi kestää, vaan sen loppu on tullut. 27 Eihän kukaan voi tunkeutua väkevän miehen taloon ja ryöstää hänen tavaroitaan, ellei ensin sido häntä. Vasta sitten hän voi ryöstää talon ja tavarat.

Päivän synaksario

26.8.

Pyhä Maximilianus tuli isänsä Fabius Victorin ja asianajajan kanssa sotilasasioista vastaavan prokonsuli Dionin puheille Thevesten71 foorumille vuonna 295. Nuori Maximilianus ilmoitti, ettei voinut palvella armeijassa, koska oli kristitty. Oikeudenkäynnin autenttiset pöytäkirjat ovat säilyneet. Ne on päivätty 12.3.295, jolloin Maximilianus oli 21 vuoden ikäinen. Pöytäkirjoissa häntä haastattelee prokonsuli Dion, joka aloittaa kysymällä:
   – Mikä on nimesi?
   – Miksi haluat tietää nimeni? En voi palvella (armeijassa), koska olen kristitty.
   – Valmistakaa hänet.

Kun häntä valmistettiin sotilaspalvelusta varten, Maximilianus toisti:
   – En voi palvella. Olen kristitty.

Dion määräsi hänet mitattavaksi. Maximilianus oli noin 178 cm pitkä. 
   – Antakaa hänelle sotilaan sinetti.
   – En suostu. En voi palvella.
   – Palvele tai kuolet.
   – En palvele. Voit leikata pääni. En palvele tätä maailmaa, vaan ainoastaan Jumalaani.
   – Kuka on kääntänyt pääsi?
   – Oma sieluni. Se, joka on minut kutsunut.

Dion kääntyi Maximilianuksen isän Victorin puoleen: 
   – Sano jotain pojallesi.
   – Hän on perillä asioista ja osaa itse päättää, mikä on hänelle parasta, Victor vastasi.

Dion jatkoi puhumista Maximilianukselle:
   – Suostu palvelemaan ja ota sotilassinetti.
   – En ota sinettiä. Minulla on jo Kristuksen, Jumalani, sinetti.
   – Lähetän sinut suoraan Kristuksesi luokse. 
   – Hyvä jos niin teet. Se olisi kunniani.
   – Antakaa hänelle sinetti, Dion sanoi henkilökunnalleen.
   – En ota tämän maailman sinettiä. Jos annat sen minulle, rikon sen, sillä se on arvoton. En voi kantaa lyijynpalaa kaulassani sen jälkeen, kun olen saanut Herrani Jeesuksen Kristuksen, elävän Jumalan Pojan, pelastavan merkin. Sinä et tunne häntä, mutta hän on kärsinyt pelastuksemme tähden. Jumala otti hänet ylös syntiemme tähden. Häntä me kristityt palvelemme. Seuraamme häntä elämän valtiaana ja pelastuksen antajana.
   – Sinun täytyy palvella ja ottaa sinetti, muuten kuolet surkeasti.  
   – Palvelukseni kuuluu Herralleni. En voi palvella maailmaa. Olen jo sanonut, että olen kristitty.
   – Herrojemme Diocletianuksen ja Maximianuksen, Constantiuksen ja Maximuksen pyhässä sotajoukossa on sotilaita, jotka ovat kristittyjä, ja he palvelevat. 
   – He tietävät, mikä heille on parasta. Mutta minä olen kristitty enkä voi tehdä väärin.
   – Mitä väärää tekevät ne, jotka palvelevat armeijassa?
   – Miten niin? Sinä tiedät, mitä he tekevät.
   – Palvele. Jos halveksut sotilaspalvelua, tulet häviämään surkeasti.
   – En häviä minnekään. Jos lähden tästä maailmasta, sieluni elää Herrani Kristuksen kanssa.

Kun Maximilianus ei antanut periksi, prokonsuli Dion käski poistaa hänen nimensä sotilaiden joukosta ja määräsi hänet miekalla surmattavaksi. ”Kiitos Jumalalle”, Maximilianus lausui.

Maximilianus vietiin teloituspaikalle, missä hän kehotti veljiä rientämään rohkeasti eteenpäin, jotta hekin saisivat nähdä Herran ja voittaisivat omakseen samanlaisen kruunun. Sitten hän kääntyi iloisesti isänsä puoleen ja pyysi tätä antamaan pyövelille vaatteensa, jotka isä oli valmistanut hänen sotilaspalvelustaan varten. Vielä hän lupasi, että he saisivat ylistää Herraa yhdessä, kun hän pääsisi taivaalliseen sotajoukkoonsa.

Tämän jälkeen pyhä Maximilianus mestattiin. Pompeiana-niminen nainen hankki hänen ruumiinsa itselleen ja säilytettyään sitä jonkin aikaa omassa kodissaan hän siirsi sen Karthagoon. Siellä pyhä marttyyri Maximilianus haudattiin pyhän marttyyripiispa Cyprianus Karthagolaisen (16.9.) haudan viereen. Kolmetoista päivää myöhemmin nainen kuoli ja hänet haudattiin samalle paikalle. 

Pyhä Adrianos oli Rooman armeijan korkea-arvoinen upseeri. Ollessaan 28-vuotias keisari Diocletianuksen vainojen alkaessa vuoden 300 tienoilla hän asui Nikomediassa vaimonsa Natalian kanssa. Keisari pidätytti 23 kristittyä, jotka olivat piileskelleet luolassa, ja kidutti heitä monin tavoin. Adrianos kysyi heiltä, miten he kestivät niin sietämätöntä kärsimystä ja hirvittävää kidutusta. He vastasivat: ”Me kestämme tämän kaiken saadaksemme nauttia niistä iloista, joita Jumala on valmistanut häntä rakastaville.” Jumalan armo valaisi Adrianoksen sydämen, ja hän pyysi kirjuria lisäämään hänen nimensä kristittyjen nimilistaan huudahtaen: ”Minulle olisi ilo kuolla heidän kanssaan rakkaudesta Kristukseen!” Heti paikalla hänet kahlittiin ja heitettiin vankilaan odottamaan tuomiota. Kun Natalia sai kuulla, että hänen miehensä oli pidätetty, hän luuli miehen tehneen jotakin pahaa, mutta kun hänelle kerrottiin, että Adrianos oli tunnustanut Kristuksen, hän pukeutui parhaisiinsa ja kiiruhti vankilaan. Siellä hän kiitti miehen päätöstä ja rohkaisi häntä pysymään lujana koettelemuksissa. Pyydettyään toisia marttyyreja rukoilemaan Adrianoksen puolesta Natalia palasi kotiin.

Kun Adrianos sai kuulla kuolemantuomionsa, hänen sallittiin käydä kotona ilmoittamassa vaimolleen teloituspäivänsä. Nähdessään miehen palaavan kotiin ilman kahleita Natalia luuli, että Adrianos oli kieltänyt Kristuksen, eikä päästänyt häntä sisään. Hän syytti miestä pelkuruudesta ja toisti Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” Kun Adrianos kertoi miksi oli tullut, Natalia avasi oven hänelle ja päätti seurata häntä teloituspaikalle. Muutamia päiviä myöhemmin Adrianos kutsuttiin keisarin eteen. Hän tunnusti uskonsa rohkeasti, jolloin häntä ruoskittiin julmasti. Sitten sotilaat heittivät hänet maahan ja hakkasivat häntä niin, että hänen suolensa valuivat maahan. Toiset marttyyrit rohkaisivat häntä ja Natalia kuiskasi hänen korvaansa: ”Älä pelkää kidutuksia. Kärsimys on lyhyt mutta lepo ikuinen.”

Kun marttyyrit raahattiin takaisin vankilaan, koska he eivät pystyneet enää kävelemään, Natalia voiteli itsensä miehensä verellä. Hurskaat naiset tulivat hoitamaan marttyyrien haavoja heidän vankityrmässään, mutta kun keisari kuuli siitä, hän kielsi päästämästä naisia vankilaan. Natalia leikkasi tukkansa ja onnistui mieheksi pukeutuneena pääsemään vankilaan ja auttamaan vankeja, ja toiset naiset tekivät samoin. 

Tyranni määräsi, että vankien jalat oli puristettava ruuvipenkkiin. Tämän kidutuksen aikana marttyyrit antoivat sielunsa Jumalan käsiin yksi kerrallaan. Kun tuli Adrianoksen vuoro, Natalia rohkaisi häntä ja piteli kättä, jota teloittajat valmistautuivat leikkaamaan irti. Adrianos antoi sielunsa Jumalan haltuun viimeisenä kunniakkaista marttyyreista.

Tyranni määräsi, että marttyyrien ruumiit oli tuhottava polttamalla, mutta Natalia onnistui säilyttämään miehensä katkaistun käden vaatteittensa alla. Kun ruumiit heitettiin tuleen, kaatosade sammutti liekit. Eusebios-niminen kristitty onnistui ottamaan kallisarvoiset reliikit talteen ja viemään ne Argyropolikseen Byzantionin lähelle, minne ne haudattiin. Jonkin ajan kuluttua mahtava kenraali pyysi keisarilta Nataliaa vaimokseen, mutta uskollisena puolisolleen Natalia rukoili miehensä käden edessä pyytäen säästymään koettelemukselta. Hän onnistui pakenemaan Argyropolikseen ja hautasi Adrianoksen käden tämän ruumiin yhteyteen. Natalia eli siellä jonkin aikaa hurskaiden naisten kanssa, kunnes sairastumisen jälkeen pääsi miehensä luokse taivasten valtakuntaan.

Pyhä Maksimos tunnusti rohkeasti kristinuskoa keisari Diocletianuksen vainoissa, minkä vuoksi häneltä revittiin oikea silmä päästä ja toinen käsivarsi leikattiin irti. Näistä vammoista huolimatta hänet valittiin Jerusalemin arkkipiispaksi vuonna 334 Makarioksen jälkeen. Hän nukkui pois rauhassa korkeassa iässä vuonna 347. Pyhä Maksimos jätti piispanistuimen pyhälle Kyrillos Jerusalemilaiselle (18.3.).

Abba Tithoes kilvoitteli Egyptin autiomaassa 300-luvulla. Hän oli pyhän Pakomioksen oppilaita. Abba Tithoeksen sanottiin saavuttaneen sellaisen täydellisyyden taivaallisessa luostarifilosofiassa, ettei kukaan koskaan pystynyt moittimaan häntä mistään. 

Kun abba Tithoes seisoi rukouksessa, hänen mielensä tempautui ylös. Siitä syystä hän veljien kanssa rukoillessaan laski nopeasti kätensä, jotta hänen hyveensä eivät paljastuisi. Eräänä päivänä, kun toinen munkki istui hänen lähellään, abba Tithoes joutui hurmokseen ja alkoi huokailla. Huomatessaan veljen hän kumartui maahan tämän edessä ja sanoi: ”Anna anteeksi, veli, minusta ei ole vielä tullut munkkia, koska minä huokailen sinun edessäsi.” Kun häneltä kysyttiin, mikä tie johtaa nöyryyteen, hän vastasi: ”Tie nöyryyteen on tämä: itsehillintä, rukous ja itsensä pitäminen kaikkia luotuja huonompana.” Abba Tithoes nukkui pois rauhassa.

Abba Ibistion on 300- ja 400-lukujen taitteen Egyptissä kilvoitelleita erämaaisiä. Hänet tunnetaan seuraavasta anekdootista. Kerran veli tuli abba Poimenin luo ja sanoi hänelle: ”Mitä tekisin, isä, sillä haureus ahdistaa minua? Katso, menin abba Ibistionin tykö, ja hän sanoi minulle: Sinun ei pidä antaa sen viipyä itsessäsi.” Abba Poimen sanoi hänelle: ”Abba Ibistionin teot ovat ylhäällä enkelten kanssa, eikä hän huomaa, että minä ja sinä olemme haureudessa. Mutta ole rohkea, sillä jos munkki pitää kiinni vatsastaan ja kielestään ja outona elämisestä, ei hän kuole.”

Pyhittäjä Adrian oli yksi pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) kymmenestä ensimmäisestä oppilaasta. Kerran pyhittäjä Paisi oli rukoilemassa yhdessä pyhittäjä Kassian Uglitšilaisen (2.10.), munkki Gerasimin ja Adrianin kanssa. Heidän laulaessaan akatistosta Jumalansynnyttäjälle kirkas valo valaisi luostarin ja he kuulivat äänen, joka kehotti heitä menemään ulos keljasta. Pihalla he näkivät ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän valtaistuimella sylissään Jumalallinen Lapsukainen. Kilvoittelijat lankesivat maahan ja enkeli antoi pyhittäjä Paisille määräyksen rakentaa paikalle Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon. Näyn päätyttyä kilvoittelijat viettivät loppuyön valvoen ja ylistäen Jumalaa.

Pyhittäjä Adrian auttoi Paisia rakentamaan ensin Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon ja sitten Pyhän Nikolaoksen luostarin Volgan oikealle rannalle Grehov-joen lähistölle (1489). Kokenut ja hyveellinen Adrian nimitettiin uuden luostarin ensimmäiseksi johtajaksi. Pyhittäjä Adrian oli mukana pyhän Paisin hautajaisissa vuonna 1504 ja myöhemmin hänet omasta toivomuksestaan haudattiin lähelle ohjaajansa hautaa.

Pyhittäjä Adrian, maallikkonimeltään Andrei Zavališin, oli aatelismies, joka palveli suuriruhtinas Iivana III:n hovissa. Hän omisti suuren sukutilan Syvärijoen varrella. Metsästysretkellä vuonna 1492 hän tapasi sattumalta pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) ja alkoi käydä hänen luonaan kuuntelemassa hänen hengellistä opetustaan. Lopulta Andrei vihkiytyi munkiksi Syvärin luostarissa saaden uuden nimen Adrian.74 Kilvoiteltuaan joitakin vuosia Adrian vetäytyi pyhittäjä Aleksanterin siunauksella yksinäiselle Laatokan niemelle, jonne rakennettiin kirkko pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Näin sai alkunsa Ondrusovan luostari.

Luostarin läheisessä metsässä piilotteli rosvojoukkio. Sen päällikkö sattui tapaamaan pyhittäjä Adrianin ja käski munkkeja häipymään paikalta. Adrianilla ei ollut rahaa niemen lunastamiseen, mutta hän lupasi rukoilla rosvopäällikön puolesta Jumalaa. Tämä nauroi hänelle, mutta Adrian anoi niin nöyrästi ja hellittämättä, että rosvopäällikkö pehmeni ja sanoi: ”No, asukaa sitten niemellä.” Vähän tämän jälkeen rosvopäällikkö joutui läheisellä Storoževin niemellä piilottelevan toisen rosvojoukkion vangiksi. Hän tiesi, että häntä odotti armoton kuolema rosvojen käsissä, ja katui entistä elämäänsä. Silloin hän näki edessään pyhittäjä Adrianin, joka lupasi hänen vapautuvan. Adrian katosi ja samassa rosvopäällikkö huomasi olevansa vapaa. Hämmästyneenä hän kiiruhti pyhittäjä Adrianin luostariin, jossa hän tapasi munkit psalmiveisuun parista. Kävi ilmi, ettei Adrian ollut poistunut luostaristaan. Rosvopäällikkö lankesi pyhittäjän jalkoihin. Hän pyysi siunausta päästä kilvoittelemaan luostariin ja eli siellä katumuksessa kuolemaansa saakka. Myös toisen rosvojoukkion päällikkö tuli katumukseen pyhittäjä Adrianin rukousten avulla ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Kiprian (ks. 2.11.). Myöhemmin hän perusti luostarin ja tuli tunnetuksi ihmeistä, joita hänen kauttaan tapahtui.

Pyhittäjä Adrian tunnettiin ja muistettiin tsaari Iivana Julman hovissa ajoilta, jolloin hän oli ollut tsaarin isoisän Iivana III:n palveluksessa. Elokuussa vuonna 1549 Iivana Julma kutsuikin Adrianin tyttärensä Annan kummiksi. Paluumatkalla Moskovasta pahantekijät kävivät Adrianin kimppuun Pižin kylän (ven. Obža) lähistöllä noin 30 kilometrin päässä Ondrusovan luostarista. He olettivat löytävänsä häneltä tsaarin antamia arvolahjoja, mutta pettyivät toiveessaan; mitään aarteita Adrianilla ei ollut. Pahantekijät surmasivat Adrianin ja kätkivät hänen ruumiinsa suohon. Luostarissa veljestö odotti turhaan hänen paluutaan. Kahden vuoden kuluttua pyhittäjä Adrian ilmestyi eräänä yönä muutamille munkkivanhuksille, kertoi väkivaltaisesta kuolemastaan ja osoitti paikan, jonne hänen ruumiinsa oli kätketty. Seuraavana päivänä, 17. toukokuuta, veljestö löysi hänen jäännöksensä ja hautasi ne luostarin kirkon viereen. 

Pyhittäjä Adrianin muistoa on vietetty eri päivinä, joiden on oletettu liittyvän hänen kuolemaansa ja pyhäinjäännöstensä löytämiseen. Elokuun 26. päivää on pidetty hänen kuolinpäivänään ja hänen suojeluspyhänsä marttyyri Adrianoksen muistopäivänä.

Autuas Maria syntyi Goletkovon kylässä Tambovin läänissä. Hänen vanhempansa Zahar ja Pelagia Fedin kuolivat, kun Maria oli juuri täyttänyt 13 vuotta. Myöhemmin Maria ilmoitti aina isännimekseen Ivanovna ja selitti, että kaikki autuaat houkat ovat Ivanin tyttäriä pyhän Johannes Kastajan mukaan. Jäätyään yksin hän kuljeskeli Sarovin, Divejevon ja Ardatovon välillä nälkäisenä, puolialastomana ja pilkattuna. Jalassaan hänellä oli aina virsut, usein ilman jalkarättejä. Kukaan ei koskaan kuullut hänen valittavan mistään. 

Vähän kerrassaan ihmiset alkoivat huomata, että Marian varoitukset ja sanomiset toteutuivat. Hengellistä ohjausta Maria sai Divejevon luostarin autuaalta Paraskevalta (22.9.). Paraskeva tiesi, että Maria tulisi asumaan Divejevon luostarissa hänen jälkeensä ja sanoi toisinaan: ”Minä olen vielä työn ääressä ja toinen jo tunkee paikalle…” Ennen kuolemaansa vuonna 1915 autuas Paraskeva antoi Marialle siunauksen jäädä luostariin mutta varoitti: ”Älä istu minun tuoliini!” Igumenia antoi Marialle pian oman huoneen, mutta se oli niin kylmä ja kostea, että Maria sairastui pahaan reumatismiin eikä enää pystynyt kävelemään. Vasta kun Marian luona kävijöiden määrä kasvoi suureksi, igumenia Aleksandra antoi hänelle luvan asettua autuaan Paraskevan taloon. Venäjän vallankumouksen jälkeen viranomaiset vainosivat Mariaa hänen kansansuosionsa vuoksi. Maria siirrettiin erilliseen huoneeseen luostarin vanhaintaloon, jossa hän asui luostarin sulkemiseen asti.

Autuas Maria puhui paljon ja nopeasti, usein riimitellen. Hänen kelja-apulaisensa valitti usein saavansa päänsäryn häntä kuunnellessaan. Tsaariperhettä Maria rakasti. Eräänä heinäkuisena yönä vuonna 1918 hän alkoi huutaa: ”Tsaarin tyttäriä pistellään pistimillä!” Myöhemmin kävi ilmi, että tsaariperhe surmattiin juuri tuona yönä. Edeltäjistään autuaasta Pelagiasta (30.1.) ja Paraskevasta poiketen Maria kiroili kovasti, erityisesti vallankumouksen jälkeen. Luostarin sisaret eivät sietäneet sitä ja kysyivät kerran: ”Miksi sinun pitää kiroilla niin paljon? Eihän autuas Paraskevakaan kiroillut.” Maria vastasi: ”Hyvä hänen oli elää autuaana houkkana Nikolain aikana, vaan olepa autuas neuvostovallan alla!” Karhean ulkokuoren alle Maria kätki kyyneleensä, rukouksensa ja kaiken murheensa, jota hän tunsi sen lian ja veren hyökyaallon tähden, joka peitti maan.

Marialla oli parantamisen ja ennalta näkemisen armolahja. Vuoteen 1927 mennessä hänestä tuli Divejevon tunnustettu hengellinen johtaja. Hänen luokseen tuli ihmisiä eri puolilta maata kysymään neuvoa. Myös monet piispat kunnioittivat häntä. Kun kävijöiden virta kasvoi suureksi, viranomaiset kielsivät kaikki vierailut hänen luonaan. Silloin Maria ei enää ottanut ketään vastaan, mutta vastasi kirjeisiin. 

Keväällä 1927 Divejevon luostaria alettiin vähän kerrassaan sulkea ja hävittää. Sisar Sofia tuli Marian luo ja kysyi, saavatko he vielä elää rauhassa. ”Saamme. Kolme kuukautta”, vastasi Maria. Tasan kolmen kuukauden kuluttua syyskuussa 1927 kaikkia käskettiin poistumaan luostarista. Seuraavat vuodet Maria eli muutamissa lähiseudun kylissä. Hän nukkui kuolonuneen Tšerevatovon kylässä 26.8.1931 ja hänet haudattiin kylän hautausmaalle muutamien Divejevon nunnien viereen. 

Autuas Maria ennusti monille heidän elämänsä tulevia tapahtumia. Joku sanoi hänelle: ”Maria, sinä puhut luostarista, mutta luostaria ei enää tule olemaan.” ”Tulee olemaan! Tulee olemaan! Tulee olemaan!” Maria toisti ja löi kaikin voimin nyrkillä pöytään. Divejevon luostari avattiin uudelleen vuonna 1991.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.