4.5.2021

Sävelmä
4. säv.

m. Pelagia Tarsoslainen (+ 300-l.)

pt:t Nikita, Kiril, Nikifor, Kliment ja Iisak Novgorodilaiset (+ 1400-l.)

Epistola
Ap. t. 12:25–13:12

Ap. t. 12:25–13:12

25 Kun Barnabas ja Saul olivat toimittaneet avustuksen perille, he lähtivät Jerusalemista paluumatkalle ja ottivat mukaansa Johanneksen, jota kutsuttiin myös Markukseksi. 13:1 Antiokian seurakunnassa oli profeettoja ja opettajia: Barnabas ja Simeon, josta käytettiin nimeä Niger, kyreneläinen Lukios, Menahem, joka oli neljännesruhtinas Herodeksen kasvinkumppani, sekä Saul. 2 Kerran, kun he olivat palvelemassa Herraa ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: "Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut." 3 Niin he paastosivat ja rukoilivat, ja sitten he panivat kätensä näiden kahden päälle ja lähettivät heidät matkaan. 4 Barnabas ja Saul, jotka Pyhä Henki näin oli lähettänyt, tulivat Seleukiaan ja purjehtivat sieltä Kyprokseen. 5 Saavuttuaan Salamiiseen he julistivat Jumalan sanaa juutalaisten synagogissa. Johannes oli mukana heidän apulaisenaan. 6 He kulkivat sitten koko saaren halki Pafokseen saakka. Siellä he tapasivat Barjesus-nimisen juutalaisen miehen, joka oli noita ja väärä profeetta. 7 Tämä oleskeli saaren käskynhaltijan Sergius Pauluksen luona, joka oli viisas mies. Käskynhaltija kutsui Barnabaksen ja Saulin luokseen ja halusi kuulla Jumalan sanaa. 8 Mutta tuo tietäjä -- sitä hänen toinen nimensä Elymas tarkoittaa -- vastusti heitä ja yritti estää käskynhaltijaa tulemasta uskoon. 9 Silloin Saul -- eli Paavali -- täynnä Pyhää Henkeä katsoi mieheen tiukasti 10 ja sanoi: "Sinä Paholaisen sikiö, vilpin ja petoksen pesä, sinä kaiken hyvän ja oikean vihollinen! Etkö jo lakkaa vääristämästä Herran suoria teitä! 11 Nyt Herra nostaa kätensä sinua vastaan. Sinä tulet sokeaksi etkä näe aurinkoa ennen kuin määrä on." Siinä samassa noidan ylle laskeutui synkkä pimeys, ja hän asteli haparoiden sinne tänne ja etsi taluttajaa. 12 Kun käskynhaltija näki, mitä tapahtui, hän ihmetteli Herran opin voimaa ja uskoi.

Joh. 8:51–59
Joh. 8:51–59

[Jeesus sanoi:] 51 Totisesti, totisesti: joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan näe kuolemaa." 52 Juutalaiset sanoivat hänelle: "Nyt asia on selvä: sinussa on paha henki. Abraham on kuollut, samoin profeetat, mutta sinä sanot: 'Joka pitää kiinni minun sanastani, ei milloinkaan kohtaa kuolemaa.' 53 Sinäkö muka olet suurempi kuin isämme Abraham? Hän on kuollut, ja niin ovat kuolleet myös profeetat. Mikä sinä luulet olevasi?" 54 Jeesus vastasi: "Jos minä itse kirkastan kunniaani, se kunnia ei ole minkään arvoinen. Mutta minun kunniani kirkastaa Isä, hän, jota te sanotte omaksi Jumalaksenne. 55 Te ette ole oppineet tuntemaan häntä, mutta minä tunnen hänet. Jos sanoisin, etten tunne, olisin valehtelija niin kuin te. Mutta minä tunnen hänet ja pidän kiinni hänen sanastaan. 56 Teidän isänne Abraham iloitsi siitä, että saisi nähdä minun päiväni. Hän näki sen ja riemuitsi." 57 Juutalaiset sanoivat hänelle: "Et ole edes viidenkymmenen ja olet muka nähnyt Abrahamin!" 58 Jeesus vastasi: "Totisesti, totisesti: jo ennen kuin Abraham syntyi -- minä olin." 59 Silloin he alkoivat poimia kiviä heittääkseen niillä häntä, mutta Jeesus poistui heidän näkyvistään ja lähti temppelistä.

Päivän synaksario

4.5.

Pyhä Pelagia oli ylhäissukuisen Kilikian Tarsoksesta lähtöisin olevan perheen tytär. Perhe oli muuttanut Roomaan, ja siellä Pelagia kihlattiin keisari Diocletianuksen pojan kanssa. Pelagia oli kuullut kristinuskon nopeasta leviämisestä, ja hänessä heräsi uteliaisuus saada tietää, mitä tämä usko piti sisällään. Näiden mietteiden vallassa hän näki eräänä yönä unta, jossa Rooman piispa kastoi suuren joukon katekumeeneja. Unessa piispa kääntyi hänen puoleensa ja kutsui häntäkin syntymään uudelleen ikuiseen elämään.

Herättyään Pelagia pyysi äidiltään lupaa mennä hoitajansa luokse, mutta menikin suoraan piispan luo, joka kastoi hänet. Hän luovutti ylelliset vaatteensa piispalle, jotta tämä voisi jakaa ne köyhille. Itse hän meni kastepuvussaan hoitajansa luokse, joka ei tahtonut ottaa häntä vastaan. Niinpä hän palasi äitinsä luo, joka nähdessään hänen vaatetuksensa ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Heti hän alkoi taivutella Pelagiaa luopumaan Kristuksesta ja pukeutumaan asemaansa kuuluvalla tavalla. Nuori tyttö pysyi kuitenkin taipumattomana ja julisti, ettei hän koskaan hylkää sielunsa Ylkää.

Silloin äiti ilmoitti Diocletianuksen pojalle, että hänen tyttärensä on purkanut kihlauksensa. Murheen valtaama nuorukainen teki itsemurhan. Kun keisari sai tietää, mistä hänen poikansa epätoivoinen teko johtui, hän raivostui ja käski panna Pelagian hehkuvaksi kuumennetun pronssihärän sisään. Siellä Pelagia sai marttyyrikuoleman kautta yhdistyä lopullisesti Kristukseen.

Esikuvallinen kristillinen vaimo, äiti ja leski pyhä Monica syntyi vuonna 332 kristittyyn perheeseen Tagastessa Karthagon lähellä nykyisen Algerian alueella. Hänet tunnetaan pyhän Augustinuksen (15.6.), Hippon piispan, äitinä.

Monica kastettiin hänen ollessaan vielä nuori, ja hänen vanhempansa naittivat hänet Patriciukselle, joka oli kiivasluonteinen pakana, mutta ei koskaan lyönyt vaimoaan. Monica sanoi usein toisille vaimoille, jotka valittivat miestensä väkivaltaista käytöstä, että he olivat aiheuttaneet sen itse terävällä kielellään. Lempeydellään ja kärsivällisyydellään, rukouksillaan ja omalla esimerkillään hän onnistui käännyttämään kristinuskoon miehensä vuotta ennen tämän kuolemaa vuonna 371. Monican vaikutuksesta kristityksi kääntyi myös hänen anoppinsa, jonka läsnäolo heidän kodissaan oli aiheuttanut hänelle paljon harmia.

Leskenä Monica keskittyi viettämään hurskasta elämää ja kasvattamaan lapsiaan. Hän rukoili kärsivällisesti laiskan ja holtittoman vanhimman poikansa Augustinuksen puolesta. Tämä oli jo nuorena saanut katekumeeniopetusta, ja kerran, kun hänen luultiin olevan kuolemansairas, hänet aiottiin kastaa, mutta kaste lykkäytyi hänen parannuttuaan yhtäkkiä sairaudestaan. Isänsä kuollessa Augustinus oli 17-vuotias ja opiskeli retoriikkaa Karthagossa. Kun Monica kaksi vuotta myöhemmin sai tietää, että poika vietti paheellista elämää ja oli langennut manikealaisten harhaoppiin, hän suri poikansa hengellistä kuolemaa enemmän kuin jos tämä olisi kuollut ruumiillisesti. Jumala lohdutti Monicaa unessa ja vakuutti hänelle, että hänen poikansa vielä kääntyisi kristityksi.

Monica rukoili ja itki, paastosi ja valvoi ja pyysi pyhiä kirjoituksia hyvin tuntevaa piispaa, joka oli itse aiemmin ollut manikealainen, käyttämään järkiperäisiä argumentteja saadakseen Augustinuksen vakuuttuneeksi. Piispa kuitenkin oli sitä mieltä, että nuoren miehen oli parempi itse löytää Totuus: ”Mene kotiisi! Poika, jonka puolesta on vuodatettu niin paljon kyyneliä, ei voi jäädä eksyksiin.” Nämä sanat lohduttivat Monicaa, vaikka pojassa ei vielä näkynyt mitään muutoksen merkkejä.

Augustinus lähti 29-vuotiaana Roomaan, jota pidettiin paheiden pesänä. Hänen äitinsä oli tulossa matkalle mukaan, mutta poika eksytti hänet kannoiltaan kertomalla hänelle menevänsä ensin tapaamaan erästä ystävää. Monican ollessa kirkossa rukoilemassa pojan laiva lähti. Augustinus kirjoittaa Tunnustuksissaan: ”Minä valehtelin hänelle, kun hän oli rukoilemassa ja itkemässä minun puolestani.”

Myöhemmin Monica tavoitti poikansa Milanossa ja sai kuulla ilouutisen: pyhän piispa Ambrosius Milanolaisen (7.12.) vaikutuksesta Augustinus oli luopunut manikealaisesta harhaopista. Kasteeseen valmistautuessaan Augustinus kokoontui ystäviensä kanssa uskonnollisiin ja filosofisiin keskusteluihin, joissa hänen äitinsä osoitti huomattavaa arvostelukykyä ja pyhien kirjoitusten tuntemusta. Lopulta piispa Ambrosius kastoi Augustinuksen ja useita hänen ystäviään pääsiäisenä 387, ja Monican surun kyyneleet muuttuivat ilon kyyneliksi. Äiti oli yrittänyt järjestää pojalleen avioliittoa, mutta nyt tämä ilmoitti aikovansa ruveta viettämään askeettista elämää.

Kun Augustinus ja Monica olivat matkalla takaisin Afrikkaan ja keskustelivat ikuisen elämän lupauksesta, Monica sanoi pojalleen: ”Poikani, mikään ei enää pidätä minua täällä maan päällä. Mitäpä tekemistä minulla enää olisi täällä? Ainoa syy, miksi halusin elää vähän pitempään, oli nähdä sinut oikeauskoisena kristittynä ennen kuin kuolen. Jumala on kuullut minun rukoukseni, sillä näen sinun nyt inhoavan maailmallisia iloja keskittyäksesi Hänen palvelemiseensa.” Viisi päivää myöhemmin Monica sairastui kuumeeseen ja joutui vuoteen omaksi. Hän sanoi pojilleen, ettei ollut väliä sillä, minne hänet haudattaisiin, sillä Jumala kyllä löytäisi hänet herättääkseen hänet viimeisenä päivänä. Hän pyysi poikiaan muistamaan häntä jumalallisessa liturgiassa. Yhdeksän päivää myöhemmin Monica nukkui pois viidenkymmenenviiden vuoden ikäisenä.

Tunnustuksissaan Augustinus pyytää rukoilemaan Monican ja isänsä Patriciuksen puolesta, mutta monet uskovien sukupolvet ovat päinvastoin pyytäneet Monican esirukouksia. Pyhää Monicaa on kunnioitettu erityisesti naimisissa olevien naisten suojelijana ja kaikkien kristittyjen äitien esikuvana.

Pyhittäjä Nikeforos syntyi Konstantinopolissa hurskaaseen perheeseen. Äitinsä vaikutuksesta hän oppi käymään kirkossa ja alkoi paneutua Jumalan sanan tutkiskeluun eikä halunnut hajottaa sisintään maailmallisiin asioihin. Hänen isänsä kuoleman jälkeen äiti, joka oli saanut päätökseen kolmen poikansa kasvatuksen, meni luostariin, ja hänen esimerkkiään seurasivat pian Nikeforoksen kaksi veljeä. Nikeforos itse meni 25-vuotiaana Bitynian Triglian Pyhän Herakleioksen luostariin, jonka igumenilla Joosefilla oli ennaltanäkemisen armolahja. Igumeni näki, että Jumala oli määrännyt hänen oppilaansa ohjaamaan monia sieluja pelastukseen. Opetettuaan Nikeforokselle luostarielämän keskeiset asiat hän lähetti tämän perustamaan Jumalanäidille omistetun luostarin maa-alueelle, joka kuului Nikeforoksen suvulle.

Noihin aikoihin taistelu pyhien ikonien asemasta kävi kuumimmillaan. Etenkin munkit puolustivat ikonien kunnioittamista henkeen ja vereen. Heitä kidutettiin ja tapettiin, ja heidän marttyyriverensä värjäsi maan. Tässä tilanteessa pyhä Nikeforos katsoi parhaaksi uhrata rakkautensa hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen omistautuakseen opettamaan niitä, jotka tahtoivat ryhtyä harjoittamaan munkkien enkelielämää. Tuohon aikaan Jumalan armoittamat hengelliset isät olivat harvinaisia, ja Nikeforoksen ympärille kerääntyi niin paljon munkkeja, että luostari kävi pieneksi. Löydettyään muutaman kilometrin päässä Medikionista uuden sopivan paikan, jossa oli raunioitunut Ylienkeli Mikaelin kirkko, hän siirsi yhteisönsä sinne. He korjasivat nopeasti kirkon ja pystyttivät tarpeelliset rakennukset. Uusi luostari omistettiin pyhälle Sergiokselle.

Elävänä Kristuksen kuvana tässä hengellisessä paratiisissa pyhä Nikeforos opetti oppilaitaan tunnustamaan todellista uskoa, mikä käytännön elämässä tarkoittaa taistelua himoja vastaan ja jatkuvaa rukousta. He elivät veljellisessä rakkaudessa kilpaillen keskenään hyveissä ja välttäen väittelyitä ja kateuden aiheita. He kääntyivät pois lihallisuuden ja maallisten asioiden houkutuksista ja vartioivat ankarasti aistejaan. Tällä tavoin he pyrkivät Jumalan lapsille tarjolla olevaan uuteen elämään. Nikeforos piti usein opetuspuheita, joissa hän korosti omantunnon ja arvostelukyvyn merkitystä: ”Jos sytytätte omantuntonne lampun ja opitte viisaasti arvioimaan asioita, voitte olla varmoja, että tulette löytämään välinpitämättömyyden pölyn alla kätkössä olevan rahan (Luuk.15:19). Silloin voitte kutsua kaikki sielunvoimanne juhlimaan riemuissaan Jumalan kuvan ja kaltaisuuden entiselleen saattamista itsessänne.”

Pyhä Nikeforos osallistui VII yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 787. Heti kun ortodoksisuus oli jälleen saatettu voimaan, hän palasi luostariinsa ja jatkoi hengellistä työtään munkkiensa ohjaajana. Omassa elämässään hän eli todeksi evankeliumin autuudenlauseet (Matt. 5). Pelkkä hänen näkemisensä riitti jo opettamaan, miten Jumalalle mieluista elämää eletään. Jokainen, joka tuli hänen luokseen himojen painamana tai lannistuneena, sai häneltä heti hengelliseen tilaansa sopivaa rohkaisua ja kehotuksia. Kaikki lähtivät hänen luotaan innokkaina ja toivorikkaina, valmiina aloittamaan taas kilvoituksensa. Nikeforoksen sanoista välittyi Pyhän Hengen armovoima, jolla hän paransi sielujen hengellisiä sairauksia samaan tapaan kuin muut ihmeidentekijät ruumiillisia tauteja.

Kun pyhä Niketas (3.4.) tuli Nikeforoksen kuuliaisuusveljeksi, tämä huomasi nopeasti hänen kyvykkyytensä, antoi vihkiä hänet pappismunkiksi ja otti hänet mukaan luostarin hallintoon yhdessä munkki Athanasioksen kanssa. Nikeforoksen oma terveys oli alkanut horjua, eikä hän enää jaksanut hoitaa luostarin johtajan velvollisuuksia. Hän kieltäytyi turvautumasta lääketieteeseen, ja vasta pitkän pyytelyn jälkeen Niketaksen onnistui taivuttaa hänet lähtemään Konstantinopoliin lääkäreiden hoitoon. Ennen lähtöään Nikeforos kokosi yhteen kaikki veljet ja antoi heille viimeiset ohjeensa kehottaen heitä pysymään lujina uskossa ja kirkon perinteissä. Sitten hän määräsi Niketaksen seuraajakseen ja syleili isällisesti jokaista veljeä.

Lääkehoito ei kuitenkaan auttanut Nikeforosta, ja niin hän lähti paluumatkalle, vaikka olikin nähnyt näyn lähestyvästä kuolemastaan. Hänen sairautensa paheni niin kovasti, että laivan oli poikettava Halkin saarelle, missä hän nautti pyhän ehtoollisen ja antoi sen jälkeen Jumalaa kiittäen sielunsa Herran haltuun toukokuun 4. päivänä vuonna 813.

Kun Nikeforos muutamia päiviä myöhemmin haudattiin Medikionissa, hänen ruumiissaan ei näkynyt kuoleman merkkejä. Posket olivat punaiset eikä ruumis ollut jäykistynyt, vaan siitä levisi hyvää tuoksua.

Pyhittäjä Nikeforos oli syntyisin Italiasta. Rakkaudesta totuuteen hän kääntyi ortodoksiseen uskoon ja jätti maansa ja kotinsa siirtyen Konstantinopoliin. Kun keisari Mikael VIII Paleologos solmi vuonna 1274 dogmaattisiin myönnytyksiin perustuvan Lyonin unionin latinalaisen kirkon kanssa, Nikeforos tuomittiin maanpakoon. Mahdollisesti juuri tuona aikana hän kirjoitti esityksensä Pyhän Hengen lähtemisestä.

Nikeforos tahtoi kuitenkin tunnustaa oikeaa uskoa koko elämällään eikä vain puhein ja kirjoituksin. Siksi hän meni munkiksi Athosvuorelle, joka on hyveiden asunto ja portti maasta taivaaseen. Monen vuoden ajan hän eli nöyrästi kuuliaisena ohjaajavanhuksilleen ja perehtyi näin tieteiden tieteen eli pyhän hiljaisuuselämän periaatteisiin. Sitten hän perusti pienen yhteisön Athoksen eristyneimmille rinteille. Hänen munkkiensa sisäinen elämä keskittyi kokonaan ajatusten vartioimiseen ja rukoukseen. Siellä hän kokosi pyhien isien elämäkerroista ja opetuksista antologian nimeltä ”Sisäisestä raittiudesta ja sydämen varjelemisesta” (Filokalia IV s. 28).

Nikeforos oli havainnut, että monet aloittelijat eivät pystyneet hallitsemaan mielensä häilyvyyttä. Siksi hän opettaa kirjoituksessaan yksinkertaisen menetelmän, jonka avulla voi hengitystä säädellen löytää sydämensä paikan ja kutsua keskittyneesti avuksi Jeesuksen pyhää nimeä (Filokalia IV, s. 42–44). Tämä on myöhemmin auttanut monia heidän rukouskilvoituksessaan mutta on myös herättänyt polemiikkia rationalistien taholta, joiden mielestä kristinuskossa tarvitaan vain konkreettisia tekoja ja opillisia näkemyksiä.

Yksi Nikeforoksen oppilaista oli Filadelfian piispa Teoleptos (1250–1322), joka vetäytyi Athokselle jouduttuaan vaikeuksiin ortodoksisen opin tunnustajana. Nikeforos opetti hänelle hesykastisen rukousmenetelmänsä. Hän puolestaan siirsi sen pyhälle Gregorios Palamakselle (14.11.), joka sitten antoi sille teologiset perusteet ja osoitti sen keskeisen merkityksen ortodoksisessa hengellisyydessä.

Vanhalla iällään pyhä Nikeforos kirjoitti oppilailleen hengellisen testamentin, jossa hän rohkaisee heitä säilyttämään puhtaan uskon Pyhään Kolminaisuuteen. Päiviensä täytyttyä hän nukkui rauhassa kuolonuneen.

Alfanovin hurskaat veljekset Nikita, Kiril, Nikifor, Kliment ja Iisak elivät Novgorodissa. Vuonna 1389 he perustivat Sokolnitsan Pyhän Nikolaoksen luostarin. Heidän sukulaisensa, kronikoiden mainitsema novgorodilainen hallitusmies Jakov Anfal (tai Alfan), joutui henkensä säilyttääkseen pakenemaan pohjoiseen oltuaan yhteyksissä Moskovan kanssa. Hurskaat veljekset joutuivat syyttömästi kärsimään sukulaisuudestaan, ja heidän oli kestettävä raskaita koettelemuksia ennen siirtymistään autuaaseen ikuisuuteen. Myöhemmin heidän haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Luostarin tuhouduttua tulipalossa pyhien veljesten reliikit siirrettiin vuonna 1775 Novgorodiin Pyhän Antoni Roomalaisen luostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.