3.6.2022

Sävelmä
6. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Herran taivaaseenastumisen päätöspäivä

m:t Lukillianos ja Paula (+ 270)

Epistola
Ap. t. 27:1–28:1

Ap. t. 27:1–28:1

1 Kun oli päätetty, että lähtisimme meritse Italiaan, Paavali ja muutamat muut vangit annettiin Juliuksen, keisarillisen sotaväen sadanpäällikön, valvontaan. 2 Astuimme adramyttionilaiseen laivaan, jonka oli määrä purjehtia Aasian satamiin, ja lähdimme merelle. Mukanamme oli myös makedonialainen Aristarkos, joka oli kotoisin Tessalonikasta. 3 Seuraavana päivänä saavuimme Sidoniin, ja Julius, joka kohteli Paavalia hyvin, antoi hänen käydä ystävien luona hoitoa saamassa. 4 Lähdettyämme sieltä merelle purjehdimme vastatuulen takia Kyproksen suojaan, 5 jatkoimme sitten matkaamme Kilikian ja Pamfylian edustalla olevan merenselän yli ja laskimme maihin Lykian Myrassa. 6 Sieltä sadanpäällikkö löysi aleksandrialaisen laivan, joka oli lähdössä Italiaan, ja siirsi meidät siihen. 7 Useiden päivien ajan purjehduksemme sitten edistyi hitaasti, ja vain vaivoin pääsimme Knidoksen kohdalle. Tuuli esti meitä jatkamasta aikomaamme suuntaan, ja niin purjehdimme Salmonen niemen ohi Kreetan suojaan. 8 Etenimme vaivalloisesti saaren rannikkoa seuraten ja saavuimme sitten paikkaan, jonka nimi on Hyvätsatamat. Se on lähellä Lasaian kaupunkia. 9 Olimme olleet matkalla jo pitkän aikaa, paastopäiväkin oli ohitse, ja merenkulku alkoi olla vaarallista. Paavali varoitti toisia: 10 "Miehet, minä tiedän, että purjehduksestamme tulee työläs ja vaarallinen. Siinä ei ole vaarassa vain lasti ja laiva, vaan myös oma henkemme." 11 Sadanpäällikkö kuitenkin uskoi laivuria ja aluksen omistajaa enemmän kuin Paavalin puhetta. 12 Kun paikkakin oli talvisatamaksi soveltumaton, useimmat olivat sitä mieltä, että oli jatkettava matkaa ja yritettävä päästä talveksi Foiniksiin, Kreetan satamaan, joka antaa lounaaseen ja luoteeseen päin. 13 Kun sitten alkoi puhaltaa heikko etelätuuli, he luulivat onnistuvansa aikeessaan, nostivat ankkurin ja purjehtivat aivan Kreetan rannikkoa pitkin. 14 Mutta ei kestänyt kauankaan, kun saaren yli syöksyi raju tuuli, koillismyrsky. 15 Se tempasi laivan mukaansa, ja meidän oli jättäydyttävä tuuliajolle, sillä emme kyenneet nousemaan tuuleen. 16 Päästyämme Kauda- nimisen saaren suojaan saimme työllä ja tuskalla laivaveneen talteen. 17 Kun vene oli vedetty ylös, merimiehet ryhtyivät varotoimiin ja sitoivat köysiä laivan ympäri. Koska laiva oli vaarassa ajautua Syrtin hiekkasärkille, he laskivat ajoankkurin, ja ajelehtiminen jatkui näin. 18 Kun rajumyrsky yhä vain ahdisti laivaamme, miehet heittivät seuraavana päivänä osan lastista yli laidan, 19 ja kolmantena päivänä he omin käsin viskasivat kaiken irtaimen kannelta mereen. 20 Moneen päivään emme nähneet aurinkoa emmekä tähtiä, ja kun myrsky yhä raivosi ankarana, menetimme lopulta kaiken toivon selvitä hengissä. 21 Mutta silloin, kun emme pitkään aikaan olleet saaneet syödyksikään mitään, Paavali nousi toisten keskeltä ja sanoi: "Miehet! Teidän olisi pitänyt uskoa minua eikä lähteä Kreetasta. Silloin olisitte välttäneet nämä vastukset ja vahingot. 22 Mutta nyt kehotan teitä pysymään rohkealla mielin. Yksikään teistä ei menetä henkeään, ainoastaan laiva tuhoutuu. 23 Viime yönä näet vierelläni seisoi sen Jumalan enkeli, jonka oma minä olen ja jota minä palvelen. 24 Enkeli sanoi: 'Älä pelkää, Paavali. Sinä olet vielä seisova keisarin edessä, ja Jumala antaa sinulle sen lahjan, että myös matkatoverisi pelastuvat.' 25 Pysykää siis rohkeina, miehet! Minä luotan Jumalaan ja uskon, että käy niin kuin minulle on sanottu. 26 Jollekin saarelle me vielä ajaudumme." 27 Tuli neljästoista yö, ja yhä me ajelehdimme Adrianmerellä. Keskiyön aikaan merimiehistä alkoi tuntua, että lähestyttiin maata. 28 He luotasivat ja totesivat syvyydeksi kaksikymmentä syltä, ja kun he vähän ajan perästä luotasivat uudelleen, syvyyttä oli enää viidentoista sylen verran. 29 Merimiehet pelkäsivät meidän ajautuvan karikkoihin, ja siksi he laskivat laivan perästä neljä ankkuria ja jäivät odottamaan päivän valkenemista. 30 He yrittivät sitten lähteä salaa laivasta ja laskivat veneen vesille muka mennäkseen laskemaan keulasta ankkureita. 31 Mutta Paavali sanoi sadanpäällikölle ja sotamiehille: "Jos nuo miehet eivät pysy laivassa, teidän on mahdotonta pelastua." 32 Silloin sotilaat katkaisivat veneen köydet ja päästivät sen menemään. 33 Vielä ennen päivän koittoa Paavali kehotti kaikkia syömään. Hän sanoi: "Jo neljättätoista päivää te olette eläneet jännityksen vallassa ettekä ole syöneet ruoan murenta. 34 Siksi kehotan teitä nyt syömään jotakin. Se on välttämätöntä, jos mieli pelastua. Yksikään teistä ei menetä hiuskarvaakaan päästään." 35 Tämän sanottuaan hän otti leivän ja kaikkien nähden kiitti Jumalaa, mursi leivän ja alkoi syödä. 36 Toisetkin saivat tästä rohkeutta ja rupesivat ruokailemaan. 37 Meitä oli laivassa kaikkiaan kaksisataaseitsemänkymmentäkuusi henkeä. 38 Kun oli kylliksi syöty, merimiehet kevensivät laivaa heittämällä viljalastin mereen. 39 Aamun valjetessa merimiehet eivät tunteneet edessä olevaa maata, mutta he huomasivat matalarantaisen poukaman ja päättivät yrittää ohjata laivan sinne. 40 He katkaisivat ankkuriköydet ja antoivat ankkurien jäädä mereen, ja kun peräsinairot oli päästetty köysistään, he nostivat keulapurjeen tuuleen ja ohjasivat rantaa kohti. 41 Laiva kuitenkin ajautui päin särkkää ja törmäsi siihen. Keula juuttui tiukasti paikoilleen, ja aallokossa perä alkoi hajota liitoksistaan. 42 Sotamiehet aikoivat silloin tappaa vangit, ettei kukaan pääsisi uimalla pakoon. 43 Sadanpäällikkö kuitenkin esti heidän aikeensa, sillä hän halusi pelastaa Paavalin. Hän käski uimataitoisten hypätä ensimmäisinä mereen ja pyrkiä rantaan 44 ja heidän perässään toisten, joko lankkujen varassa tai muilla laivan kappaleilla. Näin kaikki pääsivät onnellisesti maihin. 28:1 Päästyämme turvaan saimme tietää, että saari oli Malta.

Joh. 17:18–26
Joh. 17:18–26

[Jeesus sanoi:] 18 "Niin kuin sinä lähetit minut maailmaan, niin olen minäkin lähettänyt heidät. 19 Minä pyhitän itseni uhriksi heidän tähtensä, että heistäkin tulisi totuuden pyhittämiä. 20 "Minä en rukoile vain heidän puolestaan, vaan myös niiden puolesta, jotka heidän todistuksensa tähden uskovat minuun. 21 Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut. 22 "Sen kirkkauden, jonka sinä olet antanut minulle, olen minä antanut heille, jotta he olisivat yhtä, niin kuin me olemme yhtä. 23 Kun minä olen heissä ja sinä olet minussa, he ovat täydellisesti yhtä, ja silloin maailma ymmärtää, että sinä olet lähettänyt minut ja että olet rakastanut heitä niin kuin olet rakastanut minua. 24 "Isä, minä tahdon, että ne, jotka olet minulle antanut, olisivat kanssani siellä missä minä olen. Siellä he näkevät minun kirkkauteni, jonka sinä olet antanut minulle, koska olet rakastanut minua jo ennen maailman luomista. 25 Vanhurskas Isä, maailma ei ole sinua tuntenut, mutta minä tunnen, ja nämä, jotka ovat tässä, ovat tulleet tietämään, että sinä olet lähettänyt minut. 26 Minä olen opettanut heidät tuntemaan sinun nimesi ja opetan yhä, jotta heissä pysyisi sama rakkaus, jota sinä olet minulle osoittanut, ja jotta minä näin pysyisin heissä."

Päivän synaksario

3.6.

Keisari Aurelianuksen aikana (270–275) Nikomedeian maaherralle Silvanukselle kanneltiin, että niiden kansalaisten määrä, jotka luopuivat Zeuksen ja Hermeksen palvonnasta ja ottivat vastaan kristinuskon, oli hälyttävästi kasvamassa. Syynä tähän arveltiin olevan, että Zeuksen temppelin pappi Lukillianos oli pari vuotta aikaisemmin kääntynyt kristinuskoon eikä enää uhrannut jumalille valtakunnan menestyksen hyväksi.

Raivostunut Silvanus määräsi, että temppelissä oli tehtävä tarpeelliset valmistelut uhraamista varten, ja lupasi arvokkaimman aseman hallintopalatsissaan sille, joka luovuttaisi Lukillianoksen hänen käsiinsä. Juutalaissyntyinen Simeon paljasti suurta summaa vastaan parin kilometrin päässä kaupungista paikan, missä Lukillianoksen ja muiden uskovien oli tapana kokoontua. Vahva sotilasosasto lähetettiin sinne vangitsemaan Lukillianosta.

Seuraavana aamuna Lukillianos, joka oli erotettu kumppaneistaan, tuotiin Silvanuksen eteen. Maaherra käski häntä ankarasti ja julmilla kidutuksilla uhkaillen kieltämään Ristiinnaulitun ja uhraamaan taas jumalille. Pyhä vastasi: ”En koskaan tule luopumaan toivosta, jonka olen löytänyt Kristuksessa, uhratakseni kuolleille kiville ja epäpuhtaille demoneille. Olen jo menettänyt tarpeeksi monta vuotta elämästäni niitä turhaan palvellessani. Anna minulle mikä rangaistus tahansa ja niin nopeasti kuin mahdollista. Mikään ei saa minua muuttamaan mieltäni!” Maaherran käskystä sotamiehet raastoivat hänen kasvojaan, sitoivat hänet neljään paaluun ja pieksivät häntä kaksi tuntia. Sen jälkeen he käänsivät hänet ylösalaisin pää maata kohden. Lukillianos oli kuin kidutukset eivät olisi ollenkaan koskettaneet häntä. Maaherraa hän piti Saatanan kätyrinä ja Jumalan vihollisena.

Filosofi Crispus suositteli Silvanukselle, ettei tämä tarpeettomasti pitkittäisi kidutuksia, vaan lähettäisi Lukillianoksen nopeasti vankilaan. Hän näet pelkäsi, että marttyyrin lujuus saisi lisää ihmisiä kääntymään kristityiksi. Lukillianos pantiin selliin, jossa ennestään oli jo neljä lasta: Klaudios, Hypatios, Paavali ja Dionysios. Heidätkin oli vangittu siksi, että he olivat kristittyjä. Nähdessään Lukillianoksen pojat lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen häntä rukoilemaan, että hekin saisivat katoamattoman marttyyriseppeleen.

Seuraavana aamuna kaikki viisi vietiin sodanjumalan Marsin temppeliin. Silvanus istui jo siellä ja määräsi heidät uhraamaan jumalille tai muussa tapauksessa heidät heitettäisiin tuleen. Pyhä Lukillianos tunnusti taas palavasti uskonsa ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää lyhytaikaisessa tulessa, kun taas Silvanus joutuisi ikuiseen tuleen. Lapset toistivat hänen sanojaan ja julistivat rukoilevansa vain Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Silvanuksen raivo kasvoi, kun hän näki, että lapsetkin vastustivat häntä rohkeasti. Hän määräsi, että heidät kaikki oli heitettävä tuleen. Mutta marttyyrien rukoillessa taivaalta tuli rankka sadekuuro, joka sammutti tulen. Aivan kuin kolme nuorukaista Babylonin pätsissä hekin seisoivat vahingoittumattomina sammuneiden liekkien keskellä Jumalaa ylistäen.

Tämän jälkeen Silvanus vei heidät Khalkedoniin saadakseen heidät siellä uhraamaan Zeukselle. Lapsille hän lupasi runsaita lahjoja ja ylellisiä vaatteita. He vastasivat yhteen ääneen: ”Menkööt lahjasi kadotukseen sinun kanssasi!” Silloin Silvanus siirsi heidät Byzantionin kaupunkiin, jossa lapset mestattiin ja pyhä Lukillianos ristiinnaulittiin autiolla paikalla. Hänen päähänsä, rintaansa, polviinsa ja sukupuolielimiinsä lyötiin nauloja.

Kristitty neito nimeltä Paula, jolle oli uskottu tehtäväksi huolehtia pidätetyistä kristityistä, oli pelottomasti seurannut marttyyreja ja hoitanut heidän haavojaan. Uhkailuista välittämättä hän kokosi marttyyrien pyhät jäännökset. Paula pidätettiin Nikomedeiassa ja ilmiannettiin Silvanukselle. Tuomioistuimen edessä hän ilmoitti, että Lukillianos oli johtanut hänet uskoon. Kun Paula ei suostunut uhraamaan epäjumalille, hänet riisuttiin alasti ja häntä lyötiin ensin nahkaremmeillä ja sitten kepeillä. Lyöntien keskellä hän lauloi psalmien säkeitä: ”Koko päivän minua kuritetaan, mutta Sinä, Herra, olet minun vahva turvani.” Lopulta häntä hakattiin ryhmysauvoilla, niin että hänen kaikki raajansa murtuivat. Mutta hänen rukoillessaan enkeli saapui hänen luokseen ja paransi hänet. Enkeli ilmoitti Paulalle pyhän Lukillianoksen ja neljän lapsimarttyyrin rukoilevan koko ajan hänen puolestaan, että hän pysyisi lujana uskossa.

Paula vietiin uudelleen Silvanuksen eteen elinvoimaa säteilevän näköisenä. Hän vakuutti kuulustelijalleen, että hänellä oli kiire saada marttyyrin voitonmerkit. Tämän kuultuaan Silvanus löi häneltä leuan murskaksi ja heitti hänet takaisin vankilaan. Kolmannen kuulustelukerran lopuksi Paula heitettiin tuleen, mutta enkeli suojeli häntä ja hän kesti tulen liekin. Lopulta Paula vietiin Byzantionin kaupungin liepeille, missä hänet mestattiin samalla paikalla, jolla pyhä Lukillianoskin oli kärsinyt marttyyrikuoleman.

Kristittyjä vainottiin julmasti 200-luvun puolivälissä, kun keisari Decius pääsi valtaan ja päätti kitkeä kristinuskon kokonaan. Arezzossa, Italian Toscanassa marttyyrikuoleman kärsineiden uhrien joukossa olivat veljekset Pergentinus ja Laurentinus. He olivat nuoria opiskelijoita, kun heidät pidätettiin ja vietiin konsuli Tiburtiuksen eteen syytettyinä kristinuskon harjoittamisesta ja pakanoiden käännyttämisestä. Pergentinus ja Laurentinus tunnustivat syyllisyytensä, mutta tuomari vapautti heidät heidän ylhäisen sukuperänsä ja ehkä myös heidän nuoruutensa takia. Tuomari käski heidän luopua uskostaan ja uhkasi antaa heidät kidutettaviksi, jos heitä vastaan nostettaisiin uusia kanteita. Nuorukaiset eivät suinkaan antaneet periksi vaan kilvoittelivat entistä innokkaammin saaden monia kääntymään kristinuskoon.

Pyhät veljesmarttyyrit Pergentinus ja Laurentinus pidätettiin uudelleen, ja kun he kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät mestattiin vuonna 251. Heitä kunnioitetaan yhä Arezzon suojeluspyhinä.

Pyhä Akhillas vihittiin vuonna 311 Aleksandrian piispaksi, kun edellinen piispa Pietari oli surmattu kristittyjen vainoissa. Akhillas oli kahdeksastoista piispa apostoli Markuksen istuimella.

Akhillas oli korkeasti oppinut ja alkoi johtaa kaupungin katekeettista koulua. Myöhemmin Athanasios Suuri käytti hänestä kunnioittavaa nimitystä ”Akhillas Suuri”. Hänen kautensa jäi kuitenkin vain kahden vuoden mittaiseksi, sillä hän nukkui pois vuonna 313.

Pyhän Klotilden (Klotilda) isä oli Kilperik, joka oli yhdessä kahden veljensä kanssa Burgundin kuningas. Klotilde syntyi vuoden 475 tienoilla, jolloin Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen burgundit, visigootit, frankit ja alemannit jakoivat Galliaa keskenään. Klotilde oli äitinsä kautta tullut kirkon jäseneksi, vaikka muut Burgundin kuninkaalliset olivatkin areiolaisia. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän joutui lähtemään Geneveen maanpakoon.

Frankkien kuningas Klodvig I pyysi kauniin prinsessan kättä vuonna 492, ja avioliitto sinetöi liiton frankkien ja burgundien välillä. Lempeytensä ja hurskaan elämänsä esimerkin ansiosta Klotildella oli vaikutusvaltaa Klodvigiin. Tämä suostui kastattamaan heidän sairaan lapsensa, joka parani äitinsä rukousten ansiosta.

Klodvig itse pysyi kuurona Klotilden kehotuksille, kunnes hänen oli määrä taistella alemanneja vastaan Tolbiacissa, Reinin toisella puolen. Suunniltaan pelosta vastustajan ylivoiman edessä hän kääntyi ”Klotilden Jumalan” puoleen ja lupasi ottaa kasteen, jos voittaisi taistelun. Frankit voittivat, ja katekumeeniopetuksen jälkeen Reimsin piispa pyhä Remigius (1.10.) kastoi Klodvigin joulupäivänä 496. Klodvigin ja kolmentuhannen frankkilaisen ylimyksen ja sotilaan kaste avasi tien koko kansan kääntymykselle kristinuskoon.

Kuningatar Klotilde rakennutti Pariisiin basilikamallisen Pyhien apostolien kirkon. Sinne haudattiin hänen kunnioittamansa pyhä Genevieve Pariisilainen (3.1.), jolle kirkko myöhemmin omistettiin. Klodvigin kuoltua noin 40-vuotias kuningatar vetäytyi Toursiin Pyhän Martinuksen basilikan lähelle ja vietti lopun elämäänsä palvellen Jumalaa. Hän jakoi valtavan omaisuutensa kirkoille ja luostareille.

Vanhimman pojan Klodomerin kaaduttua sodassa burgundeja vastaan Klotilde otti hänen nuoret poikansa suojelukseensa Toursiin. Kun hänen poikansa Klotar ja Kildebert pyysivät Klotildea lähettämään orpopojat heidän luokseen Pariisiin hovissa kasvatettaviksi, hän suostui pahaa aavistamatta, mutta sai pian kauhukseen tietää, että poikien sedät olivat julmasti salamurhanneet heidät ja vain yksi heistä, Klodovald, oli onnistunut pakenemaan Nogentin luostariin Pariisin lähelle. Samoihin aikoihin kuoli Klotilden tytär, joka oli joutunut visigoottien julman ja väkivaltaisen kuninkaan Amalarikin puolisoksi.

Näin Klotilde oli menettänyt kaiken maallisen lohdutuksensa. Hän omisti loppuelämänsä Jumalalle ja pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) kunnioittamiselle. Kun hänen poikansa ryhtyivät sotimaan toisiaan vastaan vuonna 534, Klotilde heittäytyi pyhän haudalle anoen tämän esirukousta. Ihmeellisesti nousi sellainen myrsky, että se erotti armeijat toisistaan ja sai veljekset tekemään sovinnon.

Tuntiessaan loppunsa lähestyvän Klotilde kutsui poikansa Klotarin ja Kildebertin luokseen ja kehotti heitä elämään kristillisessä rakkaudessa. Paljastettuaan heille tulevia tapahtumia hän antoi rauhassa sielunsa Jumalan käsiin 3. kesäkuuta 545 Pyhää Kolminaisuutta ylistäen.

Pyhä Klotilde on kristillisen lesken esikuva, ja häntä on kunnioitettu myös Ranskan monarkian perustajana ja suojelijana. Kerrotaan, että hän enkelin ilmestyksen seurauksena antoi Klodvigille taistelua varten kilven, jonka koristeena oli kolme liljaa Pyhän Kolminaisuuden symbolina, ja tästä ranskanliljasta (fleur de lis) tuli Ranskan monarkian symboli.

Pyhittäjä Caoimhghin (Coemgen), jonka nimen englanninkielinen muoto on Kevin, syntyi irlantilaiseen kuninkaalliseen sukuun vuoden 498 tienoilla. Kerrotaan, että enkeli oli ilmoittanut hänen syntymänsä etukäteen hänen äidilleen. Kasteen jälkeen Caoimhghin annettiin seitsenvuotiaana Cillnamanaghin luostarin munkkien koulutettavaksi.

Kun Caoimhghin oli vihitty papiksi, hän vetäytyi yksinäisyyteen syrjäiseen Glendaloughiin eli ”kahden järven laaksoon” Dublinin eteläpuolelle. Kenenkään tietämättä hän vietti siellä täysin Jumalalle omistautunutta elämää pukeutuen eläinten nahkoihin ja syöden pelkästään nokkosia ja suolaheinää. Caoimhghin vietti kokonaisia öitä seisten järven hyisessä vedessä ja psalmeja lukien. Legendan mukaan järvessä asui hirviö.

Caoimhghin vietti paikalla seitsemän vuotta erakkona seisten usein rukoilemassa käsivarret ristin muodossa. Kerrotaan, että kerran hänen ollessaan liikkumattomana rukouksessa lintu rakensi pesän hänen kämmenelleen, eikä hän laskenut käsiään alas ennen kuin poikaset olivat kuoriutuneet ja lähteneet lentoon. Kilvoittelullaan Caoimhghin ansaitsi sellaisen Jumalan suosion, että enkelit saattoivat hänen rukouksiaan ja puut näyttivät taivuttavan oksiaan hänen ohi kulkiessaan.

Jumalan miehen ympärille alkoi kerääntyä oppilaita, jotka halusivat pyrkiä yhtä taivaalliseen elämään kuin hänkin. Koska Caoimhghinin ainoa huoli oli rukouksessa pysyminen, Herra huolehti heidän tarpeistaan. Joka päivä saukko toi heille tuoreen lohen. Ennen pitkää yksi munkeista alkoi ajatella tappavansa saukon sen kauniin turkin takia, minkä jälkeen saukko ei enää tullut.

Kun Caoimhghin siirsi yhteisönsä vähän kauemmaksi, luostarista tuli suoranainen luostarikaupunki: hengellinen keskus, jonne tuhansien munkkien sanotaan kerääntyneen. He levittivät kristillistä kulttuuria Irlannin itäosissa. Caoimhghin kävi pyhiinvaelluksella Roomassa. Palatessaan hän toi mukanaan runsaasti pyhien reliikkejä, joiden kautta tapahtui ihmeitä.

Vietettyään monia vuosia ohjaten oppilaitaan ja muita ihmisiä Glendaloughin luostarin johtaja pyhä Caoimhghin nukkui pois rauhassa 120 vuoden iässä, ilmeisesti vuonna 618. Hän nousi suurten irlantilaisten pyhien joukkoon, ja hänen luostaristaan tuli yksi Irlannin neljästä pyhiinvaelluskeskuksesta. Sanottiin, että seitsemän pyhiinvaellusta Glendaloughiin vastasi yhtä käyntiä Roomassa.

Cordoban monien marttyyrien joukossa arvostetuimpana pidetään pyhää marttyyri Iisakia. Hän oli hurskas kristitty, mutta osasi niin hyvin arabiaa, että pääsi notaariksi maurien hallintoon. Pian hän kuitenkin vetäytyi muutamiksi vuosiksi luostariin, jota johti hänen sukulaisensa Martin.

Aikanaan Iisak palasi kaupunkiin ja haastoi islamilaisen tuomarin keskusteluun uskonnollisista kysymyksistä. Kun tuomari ylisti Muhammadia, Iisak kielsi kiivaasti väärän profeetan, jolloin hänen vastustajansa raivostuivat ja pidättivät hänet. Oikeudenkäynnin aikana häntä kidutettiin ja lopulta hänet tuomittiin kuolemaan. Tämä tapahtui vuonna 852. Teloituksen jälkeen pyhän marttyyri Iisak Cordobalaisen ruumis lävistettiin seipäällä ja asetettiin pää alaspäin näytteille Guadalquivirjoen varteen.

Pyhittäjä Athanasios oli kotoisin tavallisesta perheestä Vähän-Aasian Kibyrraiotoksesta. Vartuttuaan hän katkaisi kaikki siteensä maailmaan ja alkoi viettää kiertelevän munkin elämää 900-luvun alussa. Hän vaelsi paikasta toiseen etsien hengellisiä miehiä, joiden esimerkistä ja puheista saattoi saada hyötyä.

Eräs entinen senaattori oli perustanut Sangariosjoen varrelle Bityniaan omilla varoillaan luostarin, jota nimitettiin Traianoksen luostariksi. Hän asettui itsekin asumaan luostariinsa, mutta veljestön munkit olivat käytökseltään niin tottelemattomia ja karkeita, että hän ei jaksanut elää siellä vaan joutui jättämään paikan. Matkalla mies tapasi pyhittäjä Athanasioksen, jolle hän kevensi sydäntään, ja piti tapaamista Jumalan järjestämänä. Athanasios onnistui vakuuttamaan senaattorin siitä, että hänen pitäisi palata perustamaansa luostariin, ja lähti itsekin hänen mukaansa.

Athanasios oli jo saavuttanut hengellisen kypsyyden ja onnistui niin olemuksensa kuin opetustensakin voimalla johtamaan Traianoksen luostarin karkeat munkit katumukseen ja Jumalan pelkoon. Hän oli itse heille esimerkkinä siitä, miten hänen hengellisiä opetuksiaan oli noudatettava.

Traianoksen luostarissa Athanasios vihittiin suuren skeeman munkiksi ja papiksi. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimittaa pyhää liturgiaa ja kopioida kirjoja. Athanasioksen askeettisena sääntönä oli syödä vain kerran vuorokaudessa, illalla. Hän oli täysin kuuliainen ja kertoi hengelliselle ohjaajalleen salaiset ajatuksensa. Näin hän saavutti himottomuuden.

Ahkera kirjojen kopioiminen pilasi lopulta Athanasioksen näön. Murheissaan hän sulkeutui ahtaaseen keljaan ja rukoili: ”Herra, en ansaitse sitä, mutta suo minulle näköni, niin annan kaikki työstäni saamani rahat köyhille.” Jumala kuuli hänen pyyntönsä, ja saatuaan näkönsä hän kopioi käsikirjoituksia vielä 28 vuotta. Kaikki saamansa rahat hän antoi lupauksensa mukaan köyhille. Arkipäivänsä hän vietti yksinäisyydessä Jumalan ja Hänen pyhiensä seurassa. Vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä Athanasios puhui ihmisten kanssa ja opetti heitä.

Pyhittäjä Athanasios eli hyvin vanhaksi. Hänen kuolinpäivänään pyhittäjä Kosmas (5.10.) – saman joen varrella sijainneen toisen luostarin igumeni – näki näyn, jossa apostoleja Andreasta ja Johannesta käskettiin hakemaan pyhän Athanasioksen sielu taivaaseen.

Pyhä Joosef syntyi Dimitsanan pikkukaupungissa Peloponnesoksella. Opintojensa jälkeen hänet vihittiin diakoniksi Efesoksen hiippakuntaan ja myöhemmin papiksi. Vuonna 1787 hänet valittiin Draaman metropoliitaksi Makedonian maakuntaan. Hänen sydäntään lähellä oli kansan hengellinen valistus. Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen (14.7.) käänsi hänen innoittamanaan Synaksarionin eli pyhien elämäkertakokoelman vanhasta kreikasta kansalle ymmärrettävämmälle kreikan kielelle. Nikodemoksen kuoltua Joosef huolehti teoksen painattamisesta.

Vuonna 1810 Joosef valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Noina levottomina Kreikan vapaussotaa enteilevinä aikoina hän yritti hillitä itsenäisyysliikkeitä, joita hän piti liian uhkarohkeina ja vaarallisina. Heti kun saapui tieto Tonavan alueiden ja Peloponnesoksen kansannoususta maaliskuussa 1821, sulttaani määräsi, että Nikomedeian piispa Athanasios ja Ankhialoksen piispa Eugenios, joiden vaikutusvaltaa hän pelkäsi, oli vangittava ja tuotava Konstantinopoliin. Siellä heidät teloitettiin samaan aikaan pyhän patriarkka Gregorios V:n (10.4.) kanssa.

Arkkipiispa Joosef vangittiin pian tämän jälkeen yhdessä piispakollegoidensa Derkonin Gregorioksen, Trnovon Joannikioksen ja Adrianopoliksen Doroteoksen kanssa. Ensin heitä pidettiin jonkin aikaa vankilassa. Mutta kun kreikkalaiset polttivat turkkilaisen laivan Lesboksen satamassa, kaikki neljä piispaa hirtettiin turkkilaisten kostotoimenpiteenä Bosporin Euroopan puoleisella rannalla 3.6.1821.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.