5.8.2022

Sävelmä
7. säv.
Paasto
Paastopäivä

Herramme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen esijuhla

m. Eusignios Antiokialainen (+ 362)

p. Nonna (+ 374)

Epistola
1. Kor. 14:26b–40

1. Kor. 14:26b–40

26 Kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa: laulu, opetus tai ilmestys, puhe kielillä tai sen tulkinta. Kaiken on tapahduttava yhteiseksi parhaaksi. 27 Jos puhutaan kielillä, vain kaksi tai enintään kolme saa puhua, kukin vuorollaan, ja jonkun on tulkittava puhetta. 28 Ellei tulkitsijaa ole, puhuja olkoon seurakunnan parissa vaiti ja puhukoon vain itselleen ja Jumalalle. 29 Samoin profeetoista saa esiintyä vain kaksi tai kolme, ja toiset arvostelkoot. 30 Jos joku muu läsnäolijoista saa ilmestyksen, edellisen puhujan tulee vaieta. 31 Kaikki te voitte profetoida, kukin vuorollanne, jotta kaikki oppisivat ja saisivat rohkaisua. 32 Profeetat pystyvät hallitsemaan henkilahjojaan, 33 sillä Jumala ei ole epäjärjestyksen vaan rauhan Jumala. Niin kuin on laita kaikissa pyhien seurakunnissa, 34 naisten tulee olla vaiti seurakunnan kokouksissa. Heidän ei ole lupa puhua, vaan heidän on oltava kuuliaisia, niin kuin lakikin sanoo. 35 Jos he tahtovat tietoa jostakin, heidän on kysyttävä sitä kotona omalta mieheltään, sillä naisen on sopimatonta puhua seurakunnan kokouksessa. 36 Teidänkö luotanne Jumalan sana on lähtenyt liikkeelle? Tai onko se tullut pelkästään teidän luoksenne? 37 Jos joku uskoo olevansa profeetta tai saaneensa muita Hengen lahjoja, hänen tulee tietää että tämä, mitä kirjoitan, on Herran käsky. 38 Jos joku ei tätä tunnusta, Jumala ei tunnusta häntä. 39 Veljet, tavoitelkaa siis profetoimisen lahjaa älkääkä estäkö kielillä puhumista. 40 Kaiken on vain tapahduttava arvokkaasti ja hyvässä järjestyksessä.

Matt. 21:12–14, 17–20
Matt. 21:12–14, 17–20

Siihen aikaan 12 Jeesus meni temppeliin ja ajoi kaikki myyjät ja ostajat sieltä ulos. Hän kaatoi rahanvaihtajien pöydät ja kyyhkysenmyyjien jakkarat 13 ja sanoi heille: "On kirjoitettu: 'Minun huoneeni on oleva rukouksen huone.' Mutta te teette siitä rosvojen luolan." 14 Jeesuksen luo temppeliin tuli sokeita ja rampoja, ja hän paransi heidät. 17 Hän jätti heidät siihen, meni kaupungin ulkopuolelle Betaniaan ja oli siellä yötä. 18 Kun Jeesus varhain aamulla oli palaamassa kaupunkiin, hänen tuli nälkä. 19 Hän näki tien vierellä viikunapuun ja meni tutkimaan sitä, mutta ei löytänyt siitä muuta kuin lehtiä. Silloin hän sanoi puulle: "Ikinä et enää tee hedelmää." Siinä samassa viikunapuu kuivettui. 20 Kun opetuslapset sen näkivät, he hämmästyivät ja sanoivat: "Kuinka tuo puu noin äkkiä kuivettui?"

Päivän synaksario

5.8.

Rooman piispa Anterus kuoli 3.1.236 ja kaupungin kristityt kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Kun valinnasta keskusteltiin, kyyhkynen lensi paikalle ja laskeutui maaseudulta paikalle tulleen Fabianus-nimisen maallikon ylle. Tämä merkki muistutti Pyhän Hengen laskeutumista Herran kasteessa Jordanilla16 ja sai sekä papiston että kansan tukemaan häntä. Näin pyhä Fabianus valittiin suoraan maallikosta Rooman paaviksi. Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Otollinen! Aksios!” Fabianuksen vastusteluista huolimatta hänet vihittiin tehtäväänsä 10.1.236.

Piispa Fabianus sai johtaa kirkkoa rauhassa neljätoista vuotta. Ne olivat kirkolle poikkeuksellisen kasvun ja kukoistuksen vuosia. Hän järjesti Rooman seurakunnan toiminnan uudelleen jakamalla sen seitsemään osaan ja nimesi jokaiseen oman diakoninsa sekä tämän avuksi alidiakonin ja kuusi muuta apuria. Fabianus lähetti lähetystyöntekijöitä Galliaan17 ja kirjoitti kirjeitä, joista muutama on säilynyt meidän aikoihimme saakka. Hän myös tallensi marttyyrien oikeudenkäyntien pöytäkirjoja kirkon arkistoon.

Piispa Fabianus pani toimeen kunnostus- ja laajennustöitä Rooman katakombeissa. Hänen ansiostaan pyhän marttyyrin paavi Pontianuksen (230–235) ruumis ja karkotuksessa kuolleiden pyhien Pontianuksen ja Hippolytoksen reliikit saatiin tuotua Sardiniasta Roomaan. Siirtojen toteuttamiseen tarvittiin keisarin lupa, mutta tuolloinen keisari Filippus Arabialainen (244–249) suhtautui kristinuskoon myönteisesti.

Keisari Decius (249–251) sen sijaan aloitti verisen kristittyjen vainon, jonka ensimmäinen uhri oli pyhä Fabianus. Hänet vangittiin ja vietiin kidutettavaksi, ja tammikuun 20. päivänä vuonna 250 pyhä Fabianus siirtyi marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon. Hänen aikalaisensa pyhä Cyprianus kuvasi häntä ”vertaansa vailla olevaksi mieheksi, jonka kuolema oli yhtä kunniakas kuin hänen elämänsä oli pyhä”.

Pyhä Fabianus haudattiin Callistuksen katakombiin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin pyhän Sebastianuksen katakombiin, mistä lähtien Fabianuksen muistoa alettiin viettää yhdessä pyhän Sebastianuksen ja hänen marttyyritoveriensa kanssa. Tämä juhla on lännessä 20.1. ja idässä 18.12. Pyhän Fabianuksen alkuperäinen kreikankielinen hautakivi löydettiin katakombista vuonna 1854. Pyhän Sebastianuksen kirkon alta puolestaan löytyi vuonna 1915 sarkofagi, jossa hänen reliikkinsä olivat. Kuvataiteessa pyhää Fabianusta on kuvattu kyyhkysen, miekan tai paavin tiaran kanssa. Kreikkalaisessa traditiossa hänelle vakiintui oma muistopäivänsä 5.8.

Pyhä ja kunniallinen marttyyri Eusignios eli Antiokiassa. Hän palveli yli kuusi vuosikymmentä armeijassa monien keisarien hallituskausilla, muun muassa pyhän Konstantinos Suuren alaisuudessa. 360-luvun alussa valtaan nousi keisari Julianos Luopio, joka tahtoi tehdä lopun kristinuskon voittokulusta ja palauttaa vanhat uskonnot. Kaksi ei-kristittyä miestä pyysi tuolloin jo 110-vuotiasta Eusigniosta sovittelemaan heidän riitaansa. Eusignioksen syylliseksi arvioima osapuoli ilmiantoi hänet keisari Julianokselle sillä verukkeella, että hän ei ainoastaan palvonut Ristiinnaulittua vaan vaati itselleen sellaista tuomiovaltaa, joka kuului yksin keisarille. Julianos kutsutti hänet heti luokseen ja kiivaasti kysyi häneltä, kuka oli sallinut hänen ruveta kilpailemaan vallasta hänen kanssaan. Kun Eusignios vastasi, että todellisuudessa häntä syytettiin siksi, että hän oli kristitty, keisari käski sihteerien lopettaa merkitsemästä muistiin Eusignioksen vastauksia ja uhkasi teloituttaa hänet lainsuojattomana. Eusignios muistutti keisaria pitkästä palveluksestaan armeijassa ja pyysi suomaan hänelle lainmukaisen oikeudenkäynnin.

Seuraavana päivänä keisarin täytyi lähteä Kappadokian Kesareaan värväämään joukkoja Persian sotaretkeä varten, ja hän otti vanhuksen mukaansa. Antiokian kirkon diakoni Eustokhios, joka oli Eusignioksen sukulainen, seurasi saattuetta salaa ja onnistui pääsemään vangin luokse. Eusignios pyysi häntä hankkimaan sihteerin, jotta hänen oikeudenkäynnistään laadittaisiin pöytäkirjat toisten kristittyjen hyödyksi. Eustokhios lupasi tehdä sen itse, vaikka se oli hengenvaarallista. Kesareaan saavuttuaan Julianos käski tuoda Eusignioksen eteensä. Vanki säteili korkeasta iästään huolimatta ruumiillista ja hengellistä voimaa, jota läsnäolijat eivät voineet olla ihailematta. Hallitsija näytti Eusigniokselle kidutusvälineet ja käski hänen uhrata Zeukselle. Eusignios vastasi: ”Tyytyköön Paholainen siihen, että on temmannut sinut pois ikuisesta elämästä jättääkseen sinut helvetin ikuisiin kidutuksiin. Minä en kuitenkaan uhraa epäjumalille!” 

Keisarin käskystä Eusignios sidottiin piinapenkkiin, jossa kiduttajat polttivat palavilla soihduilla hänen kehoaan. Kun palaneen lihan kitkerä haju täytti ilman, keisari uudisti vaatimuksensa. Vanhus moitti Julianos Luopiota siitä, että hänestä oli tullut kuuluisan sukulaisensa, pyhän Konstantinos Suuren kelvoton seuraaja. Eusignios kertoi, kuinka hän itse oli todistanut ristin ilmestymistä Konstantinokselle ja kääntynyt tämän ihmeen ansiosta kristinuskoon. Kuullessaan tämän monet sotilaista alkoivat sanoa olevansa valmiita uskomaan Kristukseen. Siksi Julianos halusi päättää oikeudenkäynnin nopeasti ja antoi mestata Eusignioksen. 

Pyhä Basileios Suuri johti pyhän marttyyri Eusignioksen hautauspalveluksen. Pian tämän jälkeen keisari Julianos Luopio lähti taistelemaan persialaisia vastaan ja sai taistelussa surmansa. Viimeisinä sanoinaan hänen kerrotaan huudahtaneen: ”Sinä voitit, Nasaretilainen!”
 

Pyhä Nonna oli syntyisin Kappadokiasta, missä hän sai kristillisen kasvatuksen. Hän solmi avioliiton Gregorioksen (1.1.) kanssa, joka oli Nazianzoksen kaupungin virkamies ja kuului Hypsistoksen palvojiin. Nonna sai kuitenkin kärsivällisyydellään ja rukouksillaan miehensä kääntymään kristinuskoon. Gregorios toimi elämänsä viimeiset 45 vuotta Nazianzoksen piispana. Heidän liitostaan syntyi kolme lasta: pyhä Gorgonia (23.2.), pyhä Kesarios Nazianzoslainen (9.3.) ja tunnetuimpana isänsä nimen saanut Gregorios Teologi (25.1.), joka syntyi Jumalan vastauksena vanhempiensa rukouksiin.

Pyhä Gregorios mainitsee usein kirjoituksissaan äitinsä hänelle antaman hurskaan esimerkin. Hän sanoo, että vaikka hänen äitinsä oli syntynyt naiseksi, hänen sielunsa oli kohonnut kaikkein urheimpienkin miesten yläpuolelle. Nonna ei ollut kiinni maassa tai omistautunut maallisiin huoliin, paitsi jos ne veivät häntä nopeammin kohti taivasta. Häntä ei kiinnostanut maailman turhuus eikä koristelunhalu. Hänelle oli tärkeää vain se, kuinka antaa kunnian sille Jumalan kuvalle, joka oli painettu hänen sieluunsa. Ainoana jalona tehtävänä hän piti sellaista hurskautta, jonka kautta ymmärrämme olevamme Jumalasta ja että meidän tulee palata Hänen luokseen. Nonna kuritti lihaansa paastolla ja öisillä rukouksilla ja sanoi lapsilleen, että hän olisi toivonut voivansa myydä sekä itsensä että heidät, jotta olisi voinut antaa saamansa rahat almuina köyhille.

Sairastuttuaan puolisonsa kuoleman jälkeen (374) pyhä Nonna kantoi tämänkin koettelemuksen Jumalaa kiittäen. Hän antoi sielunsa Herran käsiin kirkossa pyhän liturgian aikana pyhää pöytää vasten nojautuen. Kuolemansa hetkelläkin hän oli vaipunut rukoukseen.

Pyhä Euthymios syntyi Isaurian Seleukiassa vuoden 834 tienoilla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti Jumalaa. Jo nuorena hän vetäytyi Bithynian Olymposvuorelle, missä hän antautui innokkaasti askeettisiin kilvoituksiin. Hänellä oli vain yksi vaate, hän paastosi äärimmäisyyksiin saakka ja taisteli unta vastaan pakottamalla silmänsä pysymään auki jonkinlaisen esineen avulla. Myöhemmin hän eli jonkin aikaa Astakionin lahden rannalla Nikomediaa vastapäätä ja asettui sitten Pyhän Teodoroksen luostariin Konstantinopolissa. 

Pyhän Euthymioksen elämänkaareen liittyy tavaton määrä keisarin hovista alkunsa saaneita juonitteluja ja käänteitä. Kun keisari Leo VI Viisas nousi valtaistuimelle (886), hän halusi rippi-isänsä Euthymioksen neuvonantajakseen ja meni jopa henkilökohtaisesti Euthymioksen luostariin suostuttelemaan häntä. Ensin Euthymios kieltäytyi mutta lupasi lopulta mennä palatsiin suuren paaston lopussa. Paaston jälkeen hän ilmoitti keisarille tahtovansa tältä vain yhtä ainoaa asiaa: että saisi nähdä hänen olevan oikeudenmukainen. Leo kuitenkin luotti täysin jalkavaimonsa Zoen isään Stylianos Zautzekseen (k. 899). Tämä oli ahne ja kunnianhimoinen mies, joka murskasi kaikki suunnitelmiensa vastustajat. Hänen uhrinsa pyysivät apua Euthymiokselta, joka vetosi keisariin heidän puolestaan. Raivoissaan Zautzes lähti Euthymioksen luokse syyttäen tätä valtion vihollisten puolustelemisesta. Pyhä vastasi vain ennustaen Zautzekselle häpeää ja onnettomuuksia, jotka kohtaisivat hänen perhettään. Kaikista vehkeilyistään huolimatta Zautzes ei onnistunut kääntämään keisarin päätä hänen hengellistä isäänsä vastaan. Kaikki tämä oli omiaan häiritsemään pyhän askeetin rauhaa, ja hän päätti palata takaisin Bithynian Olymposvuorelle.

Kahden ja puolen vuoden taivuttelun jälkeen pyhä keisarinna Teofano (16.12.) onnistui saamaan Euthymioksen tulemaan hoviin. Hän viipyi siellä vain kolme päivää. Tilaisuuden tarjoutuessa patriarkka Stefanos teki hänestä synkelloksen, korkea-arvoisen virkamiehen. Kiinnittämättä asiaan huomiota Euthymios palasi luostariinsa ja poistui sieltä vasta vuoden kuluttua luovuttamaan eroanomuksensa. Hän suostui kuitenkin käymään kaupungissa kerran kuussa. Kun keisari Leo oli vakavasti sairaana, Euthymios kävi useamminkin hänen luonaan rohkaisemassa häntä rukouksillaan ja isällisillä neuvoillaan. Leo ehdotti Euthymiokselle, että tämä ottaisi ohjaukseensa Pyhän Sergioksen luostarin, joka oli palatsin lähellä, mutta Jumalan mies kieltäytyi ”kastelemasta toisten kylvöä”, kuten hän sanoi. 

Keisarin vaatimuksesta Euthymios sen sijaan suostui perustamaan uuden luostarin Psamathian alueelle lähelle Studionin luostaria. Kun hän sai kuulla, että tontin oli hankkinut Zautzes karkottaen sen entisen omistajan luostariin, hän kirjoitti keisarille tehden selväksi, ettei hän ottaisi vastaan lahjaa, joka oli ryöstösaalista. Kun oikeus palautettiin, paikalle rakennettiin iso ja kaunis luostari, joka vihittiin pyhien Kosmaksen ja Damianoksen muistoksi. Patriarkka vihki sen keisarin läsnäollessa. Toimituksen jälkeen pyhä Euthymios vetäytyi yksinäisyyteen ja aloitti neljänkymmenen päivän paaston, jonka päätyttyä hän kohotti Jumalalle kiitosrukouksen.

Vaikka Euthymios kuului keisarin ystäväpiiriin ja oli ylimysten ihailema, hän pysyi ennen kaikkea moitteettomana Jumalan käskyjen puolustajana. Hän nuhteli ankarasti keisari Leoa, kun tämä oli hylännyt laillisen vaimonsa elääkseen jalkavaimonsa Zoen kanssa. Keisarin painostuksesta huolimatta Euthymios kieltäytyi antamasta suostumustaan tämän avioerolle ja ilmoitti Leolle katkaisevansa kaikki suhteensa häneen.

Patriarkka Stefanoksen kuoleman jälkeen (893) Euthymioksesta odotettiin hänen seuraajaansa. Zautzes ja muut hovimiehet keksivät keinoja mustamaalatakseen häntä kaikin tavoin hallitsijan edessä. Kun sitten hurskas keisarinna Teofano ja hänen jälkeensä Zoen aviomies olivat kuolleet, Leo toivoi lopulta voivansa solmia laillisen avioliiton Zoen kanssa. Euthymios pysyi kuitenkin horjumattomana kiellossaan arvellen, että avioon vihkimisen myötä kansa alkaisi uskoa huhuihin, joiden mukaan Zoe oli itse tappanut niin keisarinnan kuin oman aviomiehensäkin päästäkseen keisarinnaksi. Tässä tilanteessa keisari karkotti Euthymioksen Pyhän Diomedeksen luostariin. Siellä Euthymios eli kaksi vuotta rauhallista, rukouksellista elämää. Hän tuomitsi kuitenkin järkkymättä keisarin uuden avioliiton, joka oli hänen silmissään yleisen moraalin vastainen skandaali. Zoe kuoli vuonna 896, niin kuin pyhä piispa oli ennalta todennut. Surun murtamana Leo meni pyytämään anteeksi rippi-isältään. Sen jälkeen hän kutsui Euthymioksen kolmeksi päiväksi palatsiin ja antoi hänen mukaansa suuret määrät lahjoja.

Rauhallisen kauden jälkeen keisari, joka oli syyttänyt veljeään epäoikeudenmukaisesti kapinayrityksestä, sai kuulla, että Euthymios tuomitsi hänen asennoitumisensa. Leo sanoi hänelle, että hänen pitäisi pysyä luostarissaan ja huolehtia omista asioistaan. Pyhä Euthymios vastasi: ”Kaikista lahjoista, joita olet antanut minulle, mikään ei ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin käsky saada elää keljassani ja keskittyä omaa sieluani koskeviin asioihin.”

Pyhän patriarkka Antonios II Kauleaksen (12.2.) kuoltua vuonna 901 kirkon johtoon valittiin pyhä Nikolaos Mystikko (16.5.). Keisari oli juuri menettänyt kolmannen vaimonsa ja tahtoi solmia neljännen avioliiton Zoe Karvounopsinan kanssa vastoin pyhiä kanoneja ja lakeja, joita hän itse oli ollut saattamassa voimaan. Patriarkka Nikolaos suostui kastamaan tästä liitosta syntyneen lapsen, josta tuli myöhemmin keisari Konstantinos VII Porfyrogenitos, mutta kieltäytyi rikkomasta lakia ja vihkimästä heitä avioliittoon. Kieltäytymisen seurauksena hän lähti vapaaehtoisesti maanpakoon Galakrinan luostariinsa. Pyhää Euthymiosta esitettiin hänen paikalleen. Metropoliitoille, jotka vierailivat hänen luonaan, Euthymios sanoi: ”Älkää antako tätä taakkaa sellaiselle kurjalle ja ansiottomalle kuin minulle. Jättäkää minut huolehtimaan itsestäni ja oppilaistani.” Silloin keisari Leo meni itse hänen luokseen ja pyysi häntä ottamaan vastuulleen tämän tehtävän. Kun Euthymios oli saanut varmuuden siitä, että patriarkka Nikolaos oli todella luopunut istuimestaan ja että Rooman paavi ja muut patriarkat olivat valmiita joustamaan pyhistä kanoneista, jotta keisari voisi solmia neljännen avioliittonsa, hän otti vastaan patriarkan vihkimyksen. 

Patriarkan asemassa Euthymioksen hyveet alkoivat loistaa kirkkaasti. Hän voitti vihollisensa ystävällisyydellään, niin että heistä tuli hänen innokkaimpia puolustajiaan. Keisarin epäkristillinen neljäs avioliitto kuitenkin vaivasi häntä. Vaikka hän oli pitkin hampain hyväksynyt sen, hän asetti vihkimyksen toimittaneen pappi Tuomaksen toimituskieltoon ja kieltäytyi lisäämästä Zoen nimeä kirkon muistelukirjaan, vaikka tämä uhkaili ja painosti häntä. Patriarkka pyrki pääsemään sovintoon edeltäjänsä, pyhän Nikolaoksen kannattajien kanssa, mutta ei onnistunut rauhoittamaan tilannetta.

Leo VI:n kuoltua (912) hänen veljensä Aleksanteri lähetti Euthymioksen Agathoksen luostariin ja kutsui Nikolaoksen uudestaan patriarkan istuimelle. Pyhä Euthymios, joka kaipasi ainoastaan hiljaista hesykastista elämää ja rauhaa kirkkoon, oli erittäin halukas vetäytymään syrjään. Hänelle uskolliset metropoliitat eivät kuitenkaan sallineet sitä vaan sanoivat, ettei kenenkään tule saada aihetta syyttää häntä palkkapaimeneksi, joka hylkäsi laumansa. Euthymios vastasi, että hän oli valmis vuodattamaan verensä kirkon hyväksi, mutta pelkäsi vastustajiensa kiivaita reaktioita muita kohtaan. Hänen kannattajiaan alettiinkin soimata ja Euthymios itse karkotettiin Magnauran palatsiin odottamaan viraltapanoa. Rauhallisin mielin ja säteilevin kasvoin hän kuunteli patriarkka Nikolaoksen esittämiä syytöksiä. Sen jälkeen häneltä riisuttiin piispalliset vaatteet, jotka revittiin palasiksi. Hänen partaansa revittiin ja häntä potkittiin ja lyötiin nyrkeillä. Häneltä irtosi kaksi hammasta, ja välillä hän menetti tajuntansa. Lopuksi hänet tyrkättiin alas portaita, niin että hän oli vähällä menettää henkensä. Sitten hänet karkotettiin Agathoksen luostariin.

Synodi julisti Euthymioksen erotetuksi kirkon yhteydestä samoin kuin kaikki muut piispat, jotka olivat hyväksyneet keisarin neljännen avioliiton. Karkotuksessa Euthymios eli hesykastista luostarielämää ja lausui jatkuvasti: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Olkoon Hänen pyhä nimensä siunattu.”

Nikolaos joutui kuitenkin pian keisarinna Zoen epäsuosioon. Kun hän oli etsinyt turvaa Pyhän Sofian kirkosta, patriarkan istuinta tarjottiin jälleen Euthymiokselle. Vapaana kaikesta kunnianhimosta ja kostonhalusta hän vastasi, että piti parempana katumuksen kruunua. Hän ilmoitti profeetallisesti, että hänen puolellaan olleet piispat tulisivat saamaan piispanistuimensa takaisin. Palattuaan patriarkaattiin Nikolaos, joka tunsi kunnioitusta kilpailijansa suurta sielua kohtaan, kävi vierailulla hänen luonaan Agathoksen luostarissa. Kun Euthymios sairastui vakavasti, hän kutsui Nikolaoksen vuoteensa viereen ja pyysi nöyrästi anteeksi. Nikolaos kumarsi maahan saakka ja sanoi hänelle: ”Sinun tulee enemminkin antaa minulle anteeksi kaikki paha, jota olen sinulle tehnyt.” Nämä kaksi patriarkkaa, jotka keisarin hovin juonittelujen takia olivat ajautuneet toistensa vastustajiksi, pyysivät kyynelsilmin anteeksi toisiltaan tuntikausien ajan.

Pyhä Euthymios käytti viimeiset päivänsä saadakseen kahden luostarinsa Agathoksen ja Psamathian asiat järjestykseen ja antaakseen munkeilleen viimeiset ohjeensa. Hän kehotti heitä armeliaisuuteen ja rukoukseen pyytäen heiltä esirukouksia itselleen, niin että Jumala antaisi hänelle anteeksi ne vaikeudet, jotka hänen takiaan olivat repineet kirkkoa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Jumalan haltuun elokuun 5. päivänä vuonna 917. Hänellä oli takanaan 75 vuotta kilvoituselämää.

Pyhä Feoktist vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa. Hän kuului niiden munkkivanhusten joukkoon, jotka paransivat rukouksillaan munkki Nikitan (31.1.), kun tämä oli joutunut Paholaisen eksyttämäksi. Vuonna 1103 Feoktist valittiin luolaluostarin igumeniksi. Hän rakennutti luostariin trapesan ja liitätti luostarin perustajan pyhittäjä Feodosin (3.5.) nimen Venäjän kirkon pyhien luetteloon. Vuonna 1113 pyhä Feoktist vihittiin Tšernigovin piispaksi. Hän osallistui pyhien Boriksen ja Glebin pyhäinjäännösten siirtoon Vyšgorodissa ja vihki myöhemmin Tšernigoviin näille pyhille omistetun kirkon. Pyhä Feoktist nukkui kuolonuneen elokuun 6. päivänä 1123. Herran kirkastumisen juhlan johdosta hänen muistoaan vietetään päivää aiemmin.

Pyhittäjä Job oli Solovetskin luostarin munkki. Vuonna 1614 hän vetäytyi Mezenin seudulle Arkangelista koilliseen, jonne hänen vaikutuksestaan syntyi pieni luostariyhteisö. Elokuussa 1628 veljestön ollessa heinänniitossa luostariin hyökkäsi rosvojoukkio, joka surmasi pyhittäjä Jobin raa’asti. Monien ihmeiden johdosta häntä alettiin pian kunnioittaa paikallisena pyhänä.

Pyhä marttyyri Khristos oli merimies ja kotoisin Prevezasta Epeiroksen alueelta, Kreikan länsirannikolta. Hän eli 1600-luvulla kreikkalaisten ollessa turkkilaisten ikeen alla. Eräänä päivänä saapuessaan Kreetalta Kosin saarelle hän meni synnintunnustukselle Athoksen Suuren lavran pappismunkin luokse, joka tuohon aikaan asui saarella. Palatessaan satamaan Khristos kohtasi janitsaareja, jotka pilkkasivat kristinuskoa ja pyhää kastetta. Khristos kiivastui, teki ristinmerkin ja vastasi, että pikemminkin heidän uskoaan sopisi pilkata ja halveksia. Silloin janitsaarit kävivät hänen kimppuunsa kuin villipedot ja raahasivat hänet tuomarin eteen meluisan ihmisjoukon seuratessa heitä. 

Khristosta vaadittiin heti paikalla kieltämään Kristus kuoleman uhalla. Lainkaan pelkäämättä Kristuksen soturi lausui uskontunnustuksen ja sylkäisi päin syyttäjiensä kasvoja. Hakattuaan ja pistettyään häntä miekoilla he veivät hänet 5.8.1668 kaupungin ulkopuolelle ja polttivat hänet elävältä. Kolmen seuraavan päivän ajan polttopaikkaa valaisi kirkas valo, eikä 40 päivään yksikään eläin uskaltanut lähestyä hänen ruumistaan, joka oli jätetty hautaamatta. Monia ihmeitä tapahtui kristityille, jotka kävivät kunnioittamassa sitä.

Pyhän Khristoksen tapaus vaipui unholaan, kunnes Kosilla asuneen pappismunkin kirjoittama kertomus Khristoksen marttyyrikilvoituksesta löydettiin vuonna 1971. Uusmarttyyri Khristos liitettiin kanonisoitujen pyhien joukkoon jo seuraavana vuonna.

Pyhä Eugenios syntyi vuonna 1595 samassa läntisen Kreikan Aitolian Megadendronin kylässä, joka tultiin sittemmin tuntemaan myös pyhän apostolienvertaisen Kosmas Aitolialaisen (24.8.) synnyinkylänä. Eugenios jätti jo hyvin nuorena kotinsa, jossa hänen isänsä toinen vaimo oli kohdellut häntä huonosti. Hän pakeni Blokhoksen luostariin, jossa pappismunkki Arsenios otti huolekseen hänen kasvatuksensa ja vei hänet sitten Trobatonin pieneen Jumalanäidin luostariin saamaan lisäoppia. 

Eugenios vihittiin jo nuorena munkiksi ja diakoniksi. Kun pappismunkki Arsenios lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan, hän poikkesi Athosvuorelle ja jätti nuoren munkkidiakonin piispa Haralampoksen huostaan. Tämä oli vetäytynyt Kseropotamoksen luostariin viettämään vanhuudenpäiviään. Hänen ohjauksessaan Eugenios edistyi vanhan kreikan opinnoissaan. Kun hän kuuli, että arabit olivat surmanneet hänen hengellisen isänsä Arsenioksen, hän jätti Athoksen ja palasi Trobatonin luostariin. 

Sittemmin Eugenios kävi Pyhällä maalla ja Aleksandriassa. Patriarkka Kyrillos Lukaris, joka suuresti ihaili hänen hyveellisyyttään ja sivistystään, vihki hänet papiksi Aleksandriassa vuonna 1619. Eugenios oli tuolloin noin 24 vuoden ikäinen. Ensimmäisen liturgiansa Eugenios toimitti Siinain vuoren huipulla. Sitten hän palveli useita vuosia pappina Pyhän Konstantinoksen kirkossa Jerusalemissa. 

Vuonna 1622 Eugenios palasi Kreikkaan. Luostaritoveriensa askeettisten kilvoitusten innoittamana hän oli innokas jatkamaan opintojaan ja viemään ne loppuun, mutta tämä oli vaikea ja kalliiksi käyvä yritys turkkilaisen sortovallan raskaina aikoina. Hän opiskeli eri kouluissa muun muassa Trikalassa, Kefaloniassa ja Zakynthoksen saarella sikäläisen tunnetun opettajan Teofilos Korydalleoksen johdolla, joka otti lahjakkaan oppilaansa asumaan omaan kotiinsa. Kahdeksan vuoden kuluttua Kyrillos Lukaris, joka oli juuri palautettu viidennen kerran ekumeeniseksi patriarkaksi, kutsui Korydalleoksen Konstantinopoliin. Tämä otti mukaansa oppilaansa. Eugenios ei kuitenkaan epäröinyt oikaista opettajansa pyhää ehtoollista koskevia erehdyksiä ja moittia hänen kiukkuisia ja kiivaita ilmaisujaan. Eugenios joutui myös kärsimään vainoista, joiden kohteena oli erityisesti patriarkka Kyrillos Lukaris. Vaino johti patriarkan teloitukseen vuonna 1638. Eugenios oli murheissaan nähdessään kirkon hajaannuksen ja päätti omistaa elämänsä ortodoksisuuden puolustamiseen.

Tämä asenne vihastutti uutta latinalaismielistä patriarkkaa Kyrillos Kondarista, joka teetätti kotietsinnän Eugenioksen kotona. Eugenios oli kirjoittanut veisuja Kyrillos Lukariksen kunniaksi, jota piti marttyyrina. Hän puolusti hyväntekijänsä muistoa patriarkan edessä, minkä seurauksena hänet karkotettiin. Pian patriarkka Kondaris kuitenkin joutui epäsuosioon ja turkkilaiset murhasivat hänet. Uusi patriarkka Parthenios asetti Eugenioksen takaisin asemaansa ylistäen hänen hurskauttaan. Kilpailu patriarkan asemasta ja papiston tekemät kompromissit ajoivat hänet kuitenkin pian pois Konstantinopolista kotiseudulleen. Siellä hän oli valmis antamaan tietonsa veljiensä palvelukseen ottamatta kunniaa itselleen. 

Eugenios aloitti opettajan tehtävänsä Kreikan länsirannikolla Artassa ja siirtyi sitten pieneen Aitolikonin kaupunkiin, missä hänen ympärilleen kasvoi yhä suurempi oppilasjoukko. He iloitsivat paitsi hänen opetuksestaan myös hänen antamastaan evankelisen elämän esikuvasta. Kukaan ei osannut yhtä hyvin kuin Eugenios ”iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa”.19 Kerran hän auttoi vankeja, jotka yllättäen pakenivat, minkä seurauksena hän joutui itse vankilaan ja hänet määrättiin maksamaan paenneiden vapautussumma. Tämän epäoikeudenmukaisuuden nähdessään ihmiset alkoivat heitellä kivillä turkkilaista johtomiestä. Estääkseen verilöylyn kaupungin johtomiehet keräsivät tarpeellisen rahamäärän, ja näin Eugenios pystyi jatkamaan tehtäväänsä. Hän lähti nopeasti Aitolikonista ja opetti neljä vuotta Mesolongionissa. Turkkilais-venetsialaisen sodan aikana (1645), joka aiheutti suurta kärsimystä kreikkalaisille, hän oli ”kaikkea kaikille” ja vahvisti uskossa niitä, jotka olivat ajautuneet epätoivoon. Hämmennys kreikkalaisten keskuudessa lisääntyi, kun venetsialaiset valtasivat Naupaktoksen.

Uutena apostolina Eugenios lähti Karpenisioniin (Karpenisi), jossa ei siihen aikaan ollut yhtään toimivaa koulua. Hän perusti sinne koulun, joka levitti hyvää tekevää valoaan koko laajalla ja vaikeakulkuisella Agrafan vuoristoseudulla melkein kaksi vuosisataa. Myös pyhä apostolienvertainen pappismarttyyri Kosmas Aitolialainen (24.8.) piti häntä esikuvanaan. Eugenios piti opettamista jumalallisena tehtävänä, josta opettajan täytyy tehdä tiliä Jumalalle. Hän uhrasi kaiken aikansa oppilailleen ja piti erityisesti huolta siitä, että he eläisivät evankeliumin mukaisesti. Tämä oli hänelle vielä tärkeämpää kuin itse opinnot. Hän rakennutti Karpenisioniin Pyhälle Kolminaisuudelle omistetun kirkon, jakoi almuja ja kehotti rikkaita ja vaikutusvaltaisia auttamaan tarpeessa olevia ja köyhiä. Eugenioksen isällisestä rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolimatta jotkut hänen oppilaistaan alkoivat kadehtia häntä ja jättivät hänet perustaakseen kilpailevia kouluja ja panetellen entistä opettajaansa. Tämä koski pyhää Eugeniosta sydämen syvyyksiin saakka, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Vähitellen hänen vastustajansa yksi toisensa jälkeen katuivat ja pyysivät häneltä anteeksi.

Toimittuaan kuusitoista vuotta opettajana Karpenisionissa Eugenios tahtoi viettää elämänsä loppuajan luostarin hiljaisuudessa. Vuonna 1661 hän hyväksyi Agrafan alueen Branianan kyläläisten ehdotuksen, että hän asettuisi pieneen Pyhän Paraskevan luostariin. Hän ei kuitenkaan löytänyt sitä hiljaisuutta, jota hän niin kovasti kaipasi, koska hänen ympärilleen kerääntyi taas oppilaita ja luostariin muodostui uusi koulu. Kun vanhuus esti Eugeniosta antamasta säännöllistä opetusta, hän ohjasi ja neuvoi oppilaitaan isällisen rakkauden täyttämissä tapaamisissa. Hän ylläpiti myös laajaa kirjeenvaihtoa Kreikan johtavien miesten kanssa ja kehotti heitä antamaan almuja, perustamaan kirkkoja ja varsinkin kehittämään kouluja ja opettamaan kristinuskoa.

Vietettyään vielä kaksi lyhyttä ajanjaksoa Karpenisionissa Eugenios päätti maallisen elämänsä luostarissa. Hän oli kokonaan suuntautunut kohti taivaallisia hyvyyksiä ja todellista vapautta Jumalassa. Pyhä Eugenios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1682.

Jevdokia (Šikova) syntyi 1850-luvulla talonpoikaisperheeseen Puzon kylässä 12 kilometrin päässä Divejevon luostarista. Hän jäi varhain orvoksi ja meni asumaan setänsä taloon. Hän kävi nuorena tyttönä paljon kirkossa, rukoili kotona ja teki pyhiinvaellusmatkoja Sarovin ja Divejevon luostareihin. Jevdokialla oli kuitenkin heikko terveys. 20-vuotiaana hän joutui kokonaan vuoteenomaksi. Lähikylien uskovat tytöt hoitivat häntä. He rukoilivat yhdessä, lauloivat stikiiroja ja akatistoksia ja lukivat Raamattua. Heillä oli pitkä rukoussääntö, jota he rukoilivat niin päivällä kuin yöllä. Jevdokia söi niukasti, enimmäkseen keittoa, puuroa ja perunoita. Hoitajiensa kanssa hän piti ankaria paastoja ja oli joskus parikin päivää kokonaan syömättä. He asuivat pienessä kylmässä mökissä Puzon kylässä. Elämä oli ankaraa, mutta Jevdokia ei halunnut siihen helpotuksia. Hän opetti kuuliaisuussisariaan kestämään loukkaukset ja panettelut kärsivällisesti.

Ihmisiä kävi Jevdokian luona pyytämässä apua ja neuvoja. Hän kielsi luostariasukkaita siirtymästä luostarista toiseen ja maallikkoja eroamasta puolisostaan: minkä ristin Jumala on antanut, sitä tulee kärsivällisesti kantaa. Hänen rukoustensa kautta tapahtui paranemisia. Monet ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen kilvoitustaan. 

Kun ihmiskunnan vihollinen ei pysty murtamaan kilvoittelijaa, se alkaa käyttää ihmisiä aseenaan. Vuonna 1919 kylän viranomaiset vaativat, että Ardatovista tulisi puna-armeijalaisten osasto etsimään karkureita ja panemaan rikkaita talonpoikia verolle. Varsinaisena tarkoituksena oli tappaa Jevdokia ja tämän kuuliaisuussisaret.

Sotilaat tulivat Jevdokian mökille lauantaina. He löysivät kirkkoleipiä ja lampukkaöljyä, jotka he heittivät Jevdokian kasvoille. Yksi heistä alkoi sadatellen kiskoa Jevdokiaa hiuksista, hakata ja piestä köydellä. Sotilaat pahoinpitelivät Jevdokiaa neljä tuntia. Koko kelja oli veressä. Sitten he jatkoivat pieksemistä yön yli välillä vuoroa vaihtaen. 

Kylällä pidettiin kokous, jossa ilmoitettiin, että Jevdokian mökistä oli löytynyt ikoneita, kävijöiden antamaa rahaa, tavaroita ja elintarvikkeita. Muodollisessa kenttäoikeudessa kuolemantuomiosta päätettiin kättä nostamalla. 

Sunnuntaina liturgian jälkeen sotilaat alkoivat viskellä ikoneita Jevdokian mökistä ja talloa niitä jalkoihinsa. Kyläläiset keräsivät ne talteen ja veivät kirkkoon. Parhaimmat tavarat puna-armeijalaiset ottivat itselleen, huonommat he heittivät väkijoukolle. Kun Divejevon luostarin houkka autuas Maria Ivanovna (26.8.) kuuli hävyttömästä ryöstöstä, hän sanoi: ”Puzon kylä palaa kolme kertaa” ja löi kolmesti käsiään yhteen. Muutaman päivän kuluttua Puzossa syttyi tulipalo. Eniten palossa kärsivät ne, jotka olivat ottaneet eniten Jevdokian tavaroita. Sinä syksynä kylässä oli kolme suurta paloa.

Jevdokia oli nähnyt ennalta, millainen loppu häntä odotti: ”Minut viskataan kuoppaan kuin eläin. Mutta ne, jotka teloittavat minut, teloitetaan myöhemmin itse.” Niin myös tapahtui.

Sunnuntaina, kun Jevdokian tavarat ryöstettiin, häntä hakattiin edelleen. Sitä jatkui maanantaiaamuun asti. Kylän pappi sai suurella vaivalla hankituksi luvan tulla kuulemaan Jevdokian ja tämän kuuliaisuussisarten synnintunnustukset ja antamaan heille pyhän ehtoollisen. Elokuun 5. päivänä rattaat ajoivat Jevdokian mökille. Sisaret komennettiin pihalle. He tulivat rukousnauhat käsissään, tekivät ristinmerkin ja rukoilivat taloa vastapäätä olevan kirkon suuntaan. Jälleen heitä alettiin lyödä. Kuuliaisuussisaret heittäytyivät suojelemaan Jevdokiaa, kuka jalkoja, kuka vartaloa. Vieressä seisova ei-uskova mies Ivan Anisimov näki naisten vierellä valkoisen kyyhkyn, joka lennähti aina sinne, minne köysi iski, pään päälle tai olkapäälle, ja köysi iskeytyi kyyhkyseen. Siitä lähtien Ivan alkoi uskoa Jumalaan. Kolme uskovaa miestä Ivan, Pietari ja Makari, jotka olivat monesti käyneet Jevdokian luona kysymässä neuvoa ja pyytämässä esirukouksia, yrittivät puolustaa häntä, mutta heidätkin piestiin köysillä. Kun Jevdokia näki sen, hän sanoi: ”Katso, miten synnit karisevat heistä kuin vastan lehdet saunassa.” Yksi miehistä kertoi myöhemmin, ettei hän tuntenut minkäänlaista kipua: ”Olisin onnellinen, jos minut vielä kerran piestäisiin Jevdokian tähden!” 

Marttyyrit vietiin rattailla hautausmaalle, jossa hauta oli jo kaivettu. Kaksi laukausta ilmaan ja kolmannella teloitettiin Jevdokia. Myös molemmat Dariat ja Maria ammuttiin. Maria lyötiin kuoliaaksi pistimellä. Ruumiit aiottiin heittää hautaan, mutta talonpoika Vasili Sednev hyppäsi hautaan ottamaan ne vastaan ja peitti marttyyrien kasvot liinoilla. Ylhäällä ruumiinryöstäjät riisuivat vainajilta viimeisiä tavaroita, Jevdokialta villasukat, ainoan lämpimän vaatekappaleen, joka hänellä oli. Toisilta riisuttiin jopa hameet. Teloittajat käskivät vartioida, ettei pappi tulisi haudalle toimittamaan ruumiinsiunausta. Kirkossa oli juuri alkamassa Kristuksen kirkastumisen juhlavigilia. 

Kun joukko-osasto oli poistunut kylästä, marttyyrien ruumiit kaivettiin ylös ja asetettiin arkkuihin. Ruumiinsiunauksen jälkeen ne haudattiin uudelleen samaan hautaan. Paikalla alkoi tapahtua ja yhä tapahtuu paljon ihmeitä. Venäjän kirkko liitti marttyyrit Jevdokian, Darian, Darian ja Marian pyhien joukkoon vuonna 2000.

Elias, tuleva pyhittäjä Johannes, syntyi Romaniassa 1900-luvun alussa, mutta jäi jo nuorena orvoksi. Hänen isoäitinsä luopui aikeestaan mennä luostariin ja otti pojan kasvatettavakseen. Isoäidin kuoltua Elias jäi setänsä elätettäväksi ja joutui tämän suuressa perheessä kokemaan monenlaisia ikävyyksiä. Eräänä pääsiäispäivänä kyläläiset menivät tavan mukaan hautausmaalle muistelemaan vainajia, ja Elias jäi itkemään isoäitinsä vielä tuoreelle haudalle. Äkkiä hän kuuli kirkonkellojen soiton lomassa äänen, joka sanoi: ”Älä itke, minä olen sinun kanssasi. Kristus nousi kuolleista!” Nuorukainen hypähti säikähtäneenä pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mistä ääni tuli. Silloin hän näki ylösnousseen Kristuksen hahmon tulevan kirkon alttarista ja hymyilevän hänelle.

Elias päätti koulun erinomaisin arvosanoin. Miettiessään ammatinvalintaansa hän kerran rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Mene luostariin. Mene luostariin.” Kaksikymmenvuotiaana hän meni kuuluun Neamtsin luostariin, jossa hän toimi ensin apteekkarin apulaisena ja sitten kirjastonhoitajana. Sotapalveluksen suorittamisen jälkeen hänet vihittiin viitankantajamunkiksi vuonna 1936. Täynnä hengellistä intoa hän paastosi ja rukoili entistä enemmän. Pian hän lähti kahden muun munkin kanssa pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja sai siunauksen asettua Pyhittäjä Sabbaan luostariin, jossa kilvoitteli kreikkalaisia ja romanialaisia munkkeja. Siellä hän oppi kreikkaa niin hyvin, että pystyi kääntämään hengellisiä kirjoja, erityisesti pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen kirjoituksia romaniaksi. Luostarin isät kunnioittivat häntä hänen vaikenemisensa, askeettisuutensa ja sisäiselle rukoukselle omistautumisensa tähden. Kun arabit nousivat brittejä vastaan, luostari muutettiin sairaalaksi. Johannes, minkä nimen Elias oli saanut munkkivihkimyksessä, omistautui haavoittuneiden hoitamiseen niin, että sairastui lopulta itse. Hän sai luvan vetäytyä erämaahan lepäämään, mutta sairastui siellä punatautiin. 

Toisen maailmansodan alettua brittihallinto vangitsi kaikki romanialaiset munkit, sillä Romania oli Saksan liittolainen. Pyhittäjä Johannes joutui toimimaan tulkkina. Kun hänet lopulta vapautettiin, hän parani punataudista kunnioittaessaan pyhittäjä Teodosioksen pääkalloa ja kykeni jatkamaan kuuliaisuustehtäväänsä luostarissa. Kun Johannes vihittiin suureen skeemaan, hän ajatteli saavansa viimeinkin omistautua hesykastiselle elämälle, mutta sen sijaan hänet valittiin Jordanin laaksossa sijaitsevan romanialaisen luostarin igumeniksi. Johannes hoiti tehtävää viisaasti ja nöyrästi kuusi vuotta (1947‒1953). Hän innosti oppilaitaan askeettisiin kilvoituksiin. Päivät hän omisti työlle ja veljestön ohjaamiselle, mutta yöt hän vietti erämaassa rukoillen. 

Vuonna 1953 Johannes pääsi lopulta vetäytymään erämaahan Khozeban luostarin lähistölle. Hän asettui asumaan luolaan 50 metriä sen rotkon yläpuolella, jossa Herran äidinäidin Annan sanotaan rukoilleen. Hän kilvoitteli seitsemän vuotta rukoillen lakkaamatta, lukien pyhien isien kirjoituksia ja kirjoittaen hengellisiä runoja. Hän kärsi milloin kuumasta, milloin kylmästä, ja kesti monenlaista puutetta, demonien hyökkäyksiä sekä arabien ahdistelua, kun nämä yrittivät saada hänet siirtymään muualle. 

Johannes meni alas luostariin vain suurina juhlina eikä ottanut luolassaan vastaan muita kuin oppilaansa. Kun hän veti ylös luolaan johtavat tikapuut, hän oli täysin ihmisten ulottumattomissa. Nähtyään taivaallisen näyn hän antoi sielunsa Herran käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1960. Hänen hautajaisissaan lintuparvi lensi odottamatta luolaan ja laskeutui pyhän ruumiin päälle yhtyen sirkutuksellaan munkkien hautajaisveisuun.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pyhän Johanneksen oppilas Joannikios sai unessa Johannekselta käskyn kaivaa hänen jäännöksensä maasta. Luostarin johtaja ei kuitenkaan antanut aikeelle lupaa. Pian tämän jälkeen muutamat pyhiinvaeltajat, jotka olivat aiemmin käyneet pyhän Johanneksen luona synnintunnustuksella, pyysivät siunauksen käydä tämän luolassa kunnioittamassa hänen ruumistaan. He avasivat haudan ja totesivat hämmästyksekseen, että pyhän ruumis oli säilynyt täysin maatumattomana ja huokui hyvää tuoksua. Pyhän Johanneksen maalliset jäännökset siirrettiin varovaisesti Khozeban luostariin, jossa ne ovat siitä lähtien olleet pyhiinvaeltajien kunnioitettavina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.