13.8.2022

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Herran kirkastumisen juhlan päätöspäivä

p. Tiihon Zadonskilainen (+ 1783)

pt. Doroteos Gazalainen (+ 620)

Epistola
Room. 15:30–33

Room. 15:30–33

30 Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen antamaan rakkauteen vedoten pyydän teitä, veljet, tukemaan minua taistelussani. Rukoilkaa Jumalaa puolestani, 31 että en Juudeassa joutuisi epäuskoisten käsiin ja että lahja, jonka vien Jerusalemiin, olisi pyhille mieluinen. 32 Silloin voin, jos Jumala suo, tulla iloisin mielin teidän luoksenne ja virkistyä seurassanne. 33 Rauhan Jumala olkoon teidän kaikkien kanssa. Aamen.

Matt. 17:24–18:4
Matt. 17:24–18:4

Siihen aikaan 24 tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" 25 "Maksaa kyllä", hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" 26 "Vierailta", vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. 27 Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta." 18:1 Kohta sen jälkeen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: "Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?" 2 Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen 3 ja sanoi: "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. 4 Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa."

Päivän synaksario

13.8.

Pyhä marttyyri Concordia oli pyhän Hippolytoksen (10.8.) kasvattiäiti. Häntä ruoskittiin oliivipuun oksilla ennen kuin hänet teloitettiin Roomassa keisari Valerianuksen aikana, vuoden 258 tienoilla. Hänen ruumiinsa heitettiin epäpyhään paikkaan, mutta kristityt noutivat sen ja hautasivat hänet pyhän Hippolytoksen viereen. 

Pyhä Radegunda syntyi vuoden 522 tienoilla Thüringenin kuninkaan Berthacharin tyttärenä Mühlburgin linnassa Gothan lähellä. Kun merovingit olivat voittaneet taistelussa hänen isänsä vuonna 531, Radegunda vietiin panttivankina Ranskaan, missä hän sai kristillisen kasvatuksen ja hyvän koulutuksen, mikä tuohon aikaan oli naisille harvinaista. Hän vietti jo nuorena rukouksellista elämää ja avusti köyhiä lapsia. 

Vuonna 540 Radegunda pakotettiin solmimaan avioliitto merovingilaisten hallitsijasukuun kuuluvan kuningas Klotar I:n kanssa, jotta tämä saisi läpi frankkien vaatimuksen saada Thüringen haltuunsa. Kuningattarena Radegunda jatkoi laupeudentöitään ja jakoi almuja. Vuonna 555 Radegunda jätti tyrannisoivan Klotarin, joka oli murhauttanut hänen veljensä, ja pakeni erääseen luostariin Noyoniin. Klotar yritti useita kertoja turhaan saada hänet takaisin, mutta avusti hänen laupeudentöitään. Vuonna 558 Radegunda perusti Saix’han Poitiers’n lähelle Pyhän ristin (Sainte Croix) nunnaluostarin, joka noudatti pyhän Caesariuksen (27.8.) luostarisääntöä. Hän asetti Agnes Poitierslaisen sen abbedissaksi ja asui itsekin siellä.

Radegundan luostarista tuli useiden vuosikymmenien ajaksi frankkien valtakunnan merkittävin luostari. Hänen elinaikanaan siitä kehittyi kahdensadan nunnan yhteisö. Pyhä Radegunda nukkui pois rauhassa 13.8.587 Poitier’ssa. Radegundan tuttavapiiriin oli kuulunut Toursin arkkipiispa Gregorius Toursilainen, joka hautasi hänet ja kirjoitti muistiin hänen elämäkertansa. Pyhän Radegundan kunnioitus levisi Ranskasta, missä 150 kirkkoa ja yhdeksän kuntaa on nimetty hänen mukaansa, myös Englantiin, Etelä-Saksaan ja Itävaltaan.

Eudokia oli huomattavan ateenalaisen filosofin tytär, joka oli saanut hyvän kasvatuksen ja koulutuksen. Kun hän pyysi suojelusta keisari Teodosios II:n sisarelta Pulkherialta, hänet esiteltiin hovissa, missä hän sai ihailevaa huomiota sekä viehättävyytensä että viisautensa ansiosta. Kun patriarkka Attikos (8.1.) oli kastanut Eudokian, tämä solmi avioliiton keisari Teodosioksen kanssa (421) ja sai keisarinnana arvonimen augusta. 

Keisarinna Eudokia ystävystyi Konstantinopolissa pyhittäjä Melania Roomalainen Nuoremman (31.12.) kanssa ja alkoi pitää häntä hengellisenä äitinään. Melanian suosituksesta Eudokia teki vuonna 438 pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin, jossa hän teki suuria lahjoituksia. Keisarinna oli läsnä ensimmäisen marttyyri Stefanokselle omistetun kirkon vihkimisessä, jonka toimitti pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, ja sai mukaansa pyhän Stefanoksen reliikin. Seuraavana päivänä Eudokia kävi muissa pyhissä paikoissa Öljymäellä.

Vuonna 442 keisarinna Eudokia karkotettiin väärien syytösten takia Palestiinaan, missä hän eli kuolemaansa saakka. Hän rakennutti sinne kirkkoja ja rohkaisi ihmisiä tekemään pyhiinvaellusmatkoja. Koska hän ihaili munkkeja ja erityisesti pyhää Euthymios Suurta (20.1.), hän rakennutti itselleen tornin lähelle tämän luostaria. Se tunnettiin nimellä Eudokian torni. Kalkedonin kirkolliskokousta seuranneina vaikeina aikoina Palestiinan munkit jakaantuivat eri leireihin. Eudokia kysyi neuvoa pyhältä Simeon Styliitalta, joka vastasi: ”Teillä on siellä Euthymios Jumalankantaja. Seuratkaa hänen opetustaan ja kehotuksiaan, niin pelastutte!” Luottaen pyhään Euthymiokseen Eudokia palasi Kalkedonin tunnustuksen hyväksyvien ortodoksien leiriin ja vaipui rauhassa kuolonuneen vuonna 460. Hänen ruumiinsa siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon.

Abba Seridos eli 500-luvulla Pyhällä maalla, jonne hän oli tullut joko Kreikan tai Syyrian alueelta. Hänestä tuli munkki ja hän perusti luostarin Thabathaan Gazan seudulle ja johti sitä monia vuosia. Luostarissa noudatettiin yhteiselämän periaatteita, mutta jotkut hengellisessä elämässä edistyneimmät munkit elivät luostarin läheisyydessä hiljaisuuden harjoittajina eli hesykasteina tai viettivät hesykastista elämää keljaansa sulkeutuneina luostarin muurien sisällä. Sieltä vanhukset opettivat muitakin veljiä rukouksillaan ja viisaudellaan. Kaksi suurta ohjaajavanhusta, pyhittäjät Barsanufios Suuri ja Johannes Profeetta (6.2.), olivat Jumalan lähettäminä vetäytyneet juuri tähän yhteisöön ohjaamaan munkkeja heidän hengellisellä polullaan. Seridos itsekin, vaikka oli luostarin johtaja, tunsi olevansa ainoastaan heidän kuuliainen oppilaansa eikä tehnyt mitään, ennen kuin oli kysynyt asiaa ”suurelta vanhukselta”, kuten pyhittäjä Barsanufiosta kutsuttiin. Barsanufios ja Johannes elivät ankarassa eristyneisyydessä ja olivat yhteydessä hengellisiin lapsiinsa ainoastaan kirjeitse. Seridos palveli heitä välittäjänä ja kirjurina. Hän oli myös se, joka ”Jumalan lisäksi varjeli heitä muilta ihmisiltä”. Seridos ei saanut kirjoittaa vastauksia munkeilta tulleisiin kysymyksiin Barsanufioksen sanelusta: tämä vakuutti Pyhän Hengen johdattavan Seridosta niin, että hän pystyisi keljaansa palattuaan toistamaan kaikki hänen sanansa mitään unohtamatta.

Seridos oli ollut nuoruudestaan asti pidättyväinen ja kohtuullinen kaikessa, mutta kun hän meni liiallisuuksiin askeesissaan, hän sairastui vakavasti. Pyhän Barsanufioksen rukoukset paransivat hänet. Tämän jälkeen Barsanufios määräsi, että hänen tuli vastedes huolehtia ruumiinsa terveydestä arvostelukykyä käyttäen. Kun sitten pyhä Barsanufios oli testannut Seridosta ankarasti sekä kuuliaisuudessa että omasta tahdostaan luopumisessa, hän havaitsi tämän jo kohonneen täydellisyyden korkeuteen. Barsanufios ylistikin Seridosta, että hän on ”hunajaakin makeampi, tuntee kaikkien muiden olevan yhtä itsensä kanssa ja ajaa aina toisten etua”. Tällä tavoin Seridos peri hengellisen isänsä lahjat ja arvostelukyvyn ja hänestä tuli munkeilleen isä, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja täytti heidät ilolla ja rauhalla. Pyhä Barsanufios kirjoitti eräälle hengelliselle lapselleen: ”Jos löydät jotakin vaikeatajuista kirjeistäni, kysy rakkaalta pojaltani Seridokselta, joka Jumalan avulla selittää sinulle vaikeat kohdat.”

Seridos ei kuitenkaan pyytänyt Jumalaa parantamaan sairauttaan eikä helpottamaan kärsimyksiään: hän pyysi vain, että voisi kestää vaivat ja olla niistä kiitollinen. Kun hänen lähtönsä tästä maailmasta läheni, hän tahtoi luovuttaa luostarin johdon kokeneimmille munkeilleen, mutta kaikki katsoivat nöyryydessään itsensä arvottomiksi. Niinpä johtajaksi valittiin Elianos, vasta hiljattain maailmasta luopunut munkki. Pyhittäjä Johannes Profeetta oli ennustanut Seridokselle, että tämä eläisi enää vain kahdeksan päivää, mutta Elianoksen hartaasta pyynnöstä Jumala salli Seridoksen elää vielä kaksi viikkoa ja opettaa uudelle igumenille hänelle kuuluvia velvollisuuksia.

Pyhittäjäisä Doroteos vaikutti 500-luvulla ja tunnetaan erityisesti opetuspuheistaan, joita luetaan koko ortodoksisessa maailmassa. Hän syntyi Antiokiassa vauraaseen kristittyyn perheeseen ja sai hyvän hengellisen ja maallisen koulutuksen. Doroteos oli niin innokas opiskelija, että unohti syömisen, juomisen ja nukkumisen, mikä vaurioitti hänen heikkoa ruumiinrakennettaan. Mikään muu kuin lukeminen ei häntä kiinnostanut, ja erityisesti hän tutki lääketieteellisiä kirjoja. Intohimoinen lukeminen piti hänet loitolla huonosta seurasta. 

Jo nuorena Doroteos luopui maailmasta ja meni abba Seridoksen (13.8.) luostariin lähelle Gazaa ja alistui luottavaisesti pyhittäjien Barsanufios Suuren ja Johannes Profeetan (6.2.) ohjattavaksi. Doroteos oli kuitenkin voimiltaan heikko, joten hänen annettiin käyttää perittyjä varojaan ja pitää mukanaan tuomansa kirjat. Koska hän ei heikon terveytensä tähden pystynyt askeettisiin kilvoituksiin ja sen takia kärsi likaisista ajatuksista, pyhittäjä Barsanufios antoi hänelle runsaasti lohdutusta ja neuvoja. Hän kehotti Doroteosta olemaan vaipumatta epätoivoon, ettei Paholainen saisi iloita, ja antoi hänelle luvan juoda vähän viiniä. Barsanufios rohkaisi häntä tekemään kaikkensa kieltääkseen lihan tahdon ja keskittymään kokonaan sisäiseen sydämen askeesiin. Tällä tavoin hän voisi hankkia itselleen kaikkein kallisarvoisimmat hyveet: nöyryyden, kuuliaisuuden, herkän omantunnon, myötätunnon kaikkia kohtaan ja jatkuvan Jumalan muistamisen.

Vanhusten rohkaisemana ja Kristuksen armon auttamana Doroteos pystyi murskaamaan sisäiset vihollisensa. Hän opetti myöhemmin, että kieltämällä itsensä ensin pienissä asioissa ja sitten kaikessa toiminnassaan ihminen päätyy irrottautumaan kaikesta. Sen jälkeen hän saavuttaa Jumalan avulla täydellisen välinpitämättömyyden. Hän toisti usein isien opetusta: ”Jokainen, joka on onnistunut kieltämään oman tahtonsa, on saavuttanut levon paikan.”

Kerran Doroteoksen seisoessa luostarin pihalla häntä alkoi vaivata demonin aiheuttama sietämätön alakuloisuus. Läpeensä masentuneena Doroteos näki yhtäkkiä merkillisen henkilön piispan muodossa menevän kirkkoon. Hän seurasi piispaa ja näki hänen seisovan rukouksessa kädet kohti taivasta kohotettuina. Lopetettuaan rukouksensa mies kääntyi nuoren, pelon täyttämän Doroteoksen puoleen. Lyöden Doroteosta rintaan piispa toisti kolmesti psalmin sanat: ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni.” Heti kun henkilö katosi, Doroteoksen sydän täyttyi valolla, ilolla, lohdutuksella ja suloisuudella, eikä masennus, surullisuus tai pelko enää koskaan vaivannut häntä. Doroteos alkoi jopa huolestua ajatellessaan, mahtaako tällainen tila olla vastoin pyhiä kirjoituksia, joiden mukaan Jumalan valtakuntaan on mentävä monen ahdingon kautta. Hän avasi sydämensä pyhittäjä Johannes Profeetalle, joka vakuutti hänelle: ”Kaikki, jotka antautuvat kuuliaisina isille, saavat tämän vapauden huolehtimisesta ja tämän levon.”

Pyhittäjä Doroteos ei koskaan laiminlyönyt ajatustensa esittämistä ohjaajavanhuksille. Heti kun hän oli kirjoittanut häntä vaivanneen ajatuksen isille vietäväksi, hän jo tunsi lohdutusta ja hyötyä. Häneltä on säilynyt opetuspuheidensa lisäksi suuri joukko lyhyitä kirjeitä, joissa hän esittää kysymyksiä Barsanufios Suurelle ja Johannes Profeetalle, joiden vastaukset ovat myös säilyneet. Kirjeenvaihdosta saa erinomaisen käsityksen munkin hengellisestä kehityksestä.

Doroteos sai kuuliaisuustehtäväkseen luostarin portinvartijana toimimisen ja vierasmajan hoitamisen, ja lisäksi hänen tehtävänsä oli palvella abba Johannes Profeettaa. Näin hänellä oli siitä lähtien mahdollisuus kysellä asioita suoraan vanhukselta kehittyäkseen yhä paremmin sielun liikkeiden tuntemuksessa. Myöhemmin hänelle annettiin vaativa tehtävä perustaa luostariin sairastupa ja hoitaa sitä. Varat sen rakentamiseen oli lahjoittanut hänen lihallinen veljensä. Doroteos, joka oli opiskellut lääketiedettä, omistautui kokonaisvaltaisesti sairaiden asialle. Aamusta iltaan hän oli liikkeellä huolehtien sairaista ja monista muistakin asioista, jotka käänsivät hänen ajatuksensa pois Jumalan muistamisesta ja sisäisestä hiljaisuudesta. Monta kertaa hän joutui kiusaukseen lähteä pois luostarista ja ryhtyä erakoksi, mutta Johannes Profeetta ei sallinut sitä vaan sanoi, että erakkoelämästä saattaa tulla joillekin ylpeyden aihe, joka johtaa lankeemukseen. Pyhittäjä Johanneksen mielestä Doroteokselle sopi kuuliaisuuden ja rakkauden keskitie, jossa nöyryyttä varjellaan sisäisessä hiljaisuudessa ja mielen raittiutta keskellä kaikkea hyörintää. Hän lisäsi, että kun joku on saanut käskyn ja noudattaa sitä, se on samalla Jumalan muistamista ja kuuliaisuutta.

Pyhittäjä Barsanufios oli luvannut Doroteokselle, että jos tämä noudattaisi hänen neuvojaan, välttäisi mielihaluja, harkitsemattomia puheita ja tarpeettomia keskusteluja sekä säilyttäisi rakkaudellisen suhtautumisen kaikkiin yhdessä Jumalan muistamisen kanssa, hän itse ottaisi tämän hairahdukset kantaakseen. Niin Doroteoksestakin tulisi yksi Barsanufioksen ”todellisista lapsista, jotka olivat Jumalan suojeluksen alaisia”. Doroteoksen huoleksi taas uskottiin nuoren Dositeoksen (13.8.) hengellinen kehitys, ja tämä saavuttikin hänen neuvojensa ansiosta nopeasti täydellisyyden ennen kuin antoi sielunsa Jumalan käsiin. 

Johannes Profeetan ja abba Seridoksen kuoltua ja Barsanufios Suuren vetäydyttyä täydelliseen eristäytymiseen pyhittäjä Doroteos lähti Jumalan avulla perustamaan omaa luostaria Gazan ja Maiuman välille. Siellä hän ohjasi munkkejaan samassa hengessä, jolla vanhukset Barsanufios ja Johannes olivat häntä itseään hoivanneet eli herkästi, arvostelukykyisesti ja rakkaudella. Hän painotti enemmän oman tahdon kieltämistä ja nöyryyttä kuin suuria askeettisia kilvoituksia. Siellä hänen oppilaansa saivat hänen kirjoittamansa ohjeet, jotka tunnetaan hyvin nykyisinkin.42 Kirjoituskokoelma on täynnä suurta viisautta, ja sitä pidetään yhtenä ortodoksisen luostarielämän perusteoksista. 

Pyhittäjä Doroteos kehotti munkkejaan pysymään keskinäisessä yhteydessä ja lähimmäisenrakkaudessa ja neuvoi heitä: ”Kuvitelkaa maahan piirretty ympyrä, joka kuvaa maailmaa. Sen keskipiste on Jumala ja keskipisteen ja kehän väliset säteet ovat ihmisten erilaisia polkuja tai elämäntapoja. Kun pyhät tahtovat päästä lähemmäksi Jumalaa, he liikkuvat ympyrän keskipistettä kohden. Mitä enemmän he lähestyvät Jumalaa, sitä lähemmäksi toisiaan he tulevat, ja mitä lähemmäksi toisiaan he tulevat, sitä lähempänä he ovat Jumalaa. Voitte ymmärtää, että asia on sama myös toisinpäin, kun joku kääntyy pois Jumalasta. Mitä kauempana olemme Jumalasta, sitä kauempana olemme myös toisistamme.” Pyhittäjä Doroteos nukkui pois rauhassa 500-luvun loppupuolella.

Pyhittäjä Dositeoksen elämästä on kerrottu Abba Dorotheoksen kahdentoista opetuspuheen alussa. Kun pyhittäjä Doroteoksen (13.8.) tehtävänä oli huolehtia luostarin sairastuvasta, abba Seridos (13.8.) toi hänen luokseen nuoren sotilaspuvussa olevan pojan, joka oli olemukseltaan hienostunut eikä ollut tottunut karkeiden erämaan asukkaiden tapoihin. Hän oli ollut vaikutusvaltaisen kenraalin palveluksessa ja viettänyt hyvin velttoa elämää kuulematta koskaan Jumalan nimeä. Kun jotkut sotilaat olivat kuvailleet hänelle Jerusalemia, Dositeos oli saanut luvan tehdä pyhiinvaelluksen pyhille paikoille yhdessä muutamien kenraalin ystävien kanssa. Getsemanessa hän näki eräässä kirkossa kuvan viimeisestä tuomiosta. Tietämättömän Dositeoksen pohtiessa, mitä kuva esitti, hänelle ilmestyi majesteettinen naishahmo puettuna purppuraan ja kertoi hänelle viimeisen tuomion rangaistuksista. Syvästi katuen nuorukainen kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, että voisi välttää rangaistuksen. Nainen vastasi: ”Paastoa, älä syö lihaa ja rukoile lakkaamatta, niin vältyt rangaistukselta.” Dositeos alkoi heti toteuttaa neuvoa sellaisella innolla, että hänen läheisensä pelkäsivät hänen mielenterveytensä puolesta. Hänen seurueensa sotilaat sanoivat hänelle, että jos hän halusi viettää tuollaista elämää, ei ollut sopivaa jäädä maailmaan, vaan hänen olisi parempi mennä luostariin. Hänen pyynnöstään he veivät hänet abba Seridoksen luostariin.

Vastaukseksi Seridoksen kysymyksiin nuorukainen vain toisteli: ”Minä haluan pelastua.” Seridos otti hänet pyhittäjä Barsanufios Suuren (6.2.) siunauksella luostariin ja sijoitti hänet pyhittäjä Doroteoksen ohjaukseen. Arvostelukykyä osoittaen tämä antoi Dositeoksen ensin syödä niin paljon kuin poika halusi ja opetti sitten Dositeosta vähitellen pienentämään ruoka-annostaan, niin että hän ei koskaan syönyt itseään kylläiseksi.

Dositeos selviytyi helposti kaikista tehtävistään ja huolehti sairaista niin, että kaikki olivat tyytyväisiä. Jos hän oli kärsimätön tai oli puhunut jollekin heistä kiukkuisesti, hän jätti sen mitä oli tekemässä ja meni kellariin itkemään. Hän ei tullut sieltä pois, ennen kuin hänen hengellinen isänsä oli torunut häntä ja antanut hänelle anteeksi. Hän kertoi pienimmätkin ajatuksensa Doroteokselle, joka ei koskaan sallinut hänen kiintyä mihinkään maalliseen. Kerran kun Dositeos oli näyttänyt hänelle hyvän veitsen, joka olisi erinomainen sairaalan käyttöön, Doroteos kysyi häneltä: ”Pidätkö sinä tosiaankin siitä, Dositeos? Etkö häpeä, että pidät tätä veistä tärkeämpänä kuin Jumalaa?” Poika kuunteli vaiti, silmät maahan luotuina. Lopuksi Doroteos määräsi, ettei hän koskaan enää saisi koskettaa tuota veistä. 

Tällä tavoin siunattu Dositeos eli luostarissa viisi vuotta täydellisessä kuuliaisuudessa luopuen jatkuvasti omasta tahdostaan. Kun hän sairastui tuberkuloosiin, hän kuuli jostakin, että pehmeäksi keitetyt kananmunat ovat terveellisiä niille, jotka sylkevät verta. Doroteoksella oli muuta tekemistä eikä hän tullut ajatelleeksi asiaa. Dositeos ei kuitenkaan saanut ajatusta pois mielestään vaan meni Doroteoksen luo ja pyysi, ettei hänelle annettaisi tätä lohdutusta, joka tyydyttäisi hänen oman tahtonsa. Kun hänen sairautensa oli pahimmillaan, hän piti yllä Jumalan muistamista toistamalla jatkuvasti rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua!” ja välillä: ”Jumalan Poika, tule ja auta minua!”

Kun Doroteos tuli katsomaan häntä, hän kysyi: ”No, Dositeos, kuinka rukouksesi sujuu? Pidätkö siitä kiinni?” Hän vastasi: ”Kyllä, isä, sinun rukoustesi avulla.” Kun hän sitten tuli hyvin heikoksi ja oli täysin lopussa, niin että häntä kannettiin lakanan mutkassa, hän vastasi samaan kysymykseen näin: ”Anna anteeksi, isä. Minulla ei enää ole voimia pitää yllä rukousta.” Doroteos sanoi: ”Jätä siis rukoileminen mutta pidä Jumala mielessäsi ja ajattele Häntä kuin Hän olisi edessäsi.” Kun Dositeoksella oli tuskia, hän pyysi pyhittäjä Barsanufiosta päästämään hänet jo lähtemään, mutta tämä kehotti häntä kärsivällisyyteen, johon kuuluu lupaus Jumalan armosta. Joitakin päiviä myöhemmin Dositeos kysyi samaa asiaa ja sanoi voimiensa olevan lopussa, jolloin Barsanufios kirjoitti: ”Mene rauhassa! Ota paikkasi Pyhän Kolminaisuuden lähellä ja rukoile meidän puolestamme.” Tämä tapahtui joskus 500-luvun lopulla. 

Eräät jo pitkään paastossa ja valvomisessa kilvoitelleet munkit eivät kuitenkaan pitäneet Barsanufioksen vastauksesta, sillä he eivät olleet tietoisia Dositeoksen ihailtavasta kuuliaisuuskilvoituksesta. Kerran eräs suuri ja pyhä vanhus, joka oli käymässä luostarissa, rukoili Jumalaa näyttämään hänelle ne pyhät, jotka siellä lepäsivät. Silloin hän näki heidät kaikki yhtenä kuorona, jonka keskellä oli nuori poika. Kun hän kuvaili näkyään isille ja kysyi, kuka tuo poika oli, he kaikki tajusivat, että se oli Dositeos. He ylistivät Jumalaa, joka oli sallinut hänen saavuttaa täydellisyyden niin lyhyessä ajassa. 

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja syntyi Konstantinopolissa vuoden 580 tienoilla hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän sai erinomaisen koulutuksen filosofiassa ja tunsi hyvin antiikin kirjailijoita ja kirkkoisien teologiaa. Maksimos perehtyi Platonin, Aristoteleen ja uusplatonistien kirjoituksiin, jotka jättivät hänen ajatteluunsa paljon vaikutteita. Retoriikkaa hän sen sijaan ei opiskellut. Niinpä hänen kirjoituksissaan hengellisyys saa ilmaisun, jossa on filosofista syvyyttä ilman kaunopuheisuuden koukeroita. Maksimos oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka kykeni niin filosofiseen spekulointiin kuin syvälliseen hengelliseen mietiskelyynkin. Hänet otettiin nuorena miehenä valtionhallinnon palvelukseen ja hänestä tuli keisari Herakleioksen (611–641) sihteeri ja pääneuvonantaja. Maksimoksen laaja tietämys ja hyveellinen elämä tekivät vaikutuksen keisariin.

Maksimos kuitenkin luopui tehtävistään hovissa ja meni Bosporin vastarannalla sijaitsevaan Krysopoliksen luostariin,43 jossa hänet vihittiin munkiksi. Nöyryytensä ja viisautensa ansiosta hän voitti pian munkkiveljien rakkauden, ja muutaman vuoden kuluttua hänet valittiin luostarin igumeniksi. Tässä asemassakin hän säilytti munkin yksinkertaisen elämäntavan.

Munkkina Maksimos edistyi nopeasti saavuttaen hyveen ylimmät askelmat. Hän oli perehtynyt syvällisesti pyhään Raamattuun ja kirkkoisien kirjoituksiin, ja luostarielämässä hän pääsi käytännössä voitolle himon liikkeistä harjoittamalla tiukkaa askeesia. Näin Maksimos kohosi vähitellen autuaan himottomuuden tilaan. Kuoletettuaan vihan sävyisyydellä ja vapautettuaan mielensä himojen hirmuvallasta hän ravitsi henkeään rukouksella ja antoi sen nousta mietiskelyn korkeuksiin. Keljansa hiljaisuudessa hän tarkasteli sydämensä syvyyksiä ja pelastuksen salaisuutta.

Vietettyään kaksitoista vuotta hiljaisessa kilvoittelussa pyhä Maksimos asettui oppilaansa Anastasioksen kanssa pieneen Pyhän Georgioksen luostariin Kyzikoksessa.44 Siellä hän laati ensimmäiset teoksensa: askeettisia kirjoitelmia taistelusta himoja vastaan, rukouksesta, himottomuudesta ja pyhästä rakkaudesta. Veljestö joutui kuitenkin hajaantumaan avaarien ja persialaisten hyökkäysten seurauksena.

Maksimos aloitti kiertelevän elämän. Hänen elämäntehtäväkseen tuli Jumalan rakkaudesta todistaminen aikana, jolloin kirkko joutui teologisten kiistojen repimäksi ja valtakunta ajautui tuhon partaalle. Maksimos matkusti Kreetalle, missä hän jatkoi opetustoimintaansa. Hän joutui siellä vastakkain erään piispan kanssa, joka seurasi harhaoppeja. Kreetalta Maksimos siirtyi Kyprokselle ja lopulta hän saapui Aleksandrian kautta Karthagoon, jossa hän viipyi pitkään. Siellä hän tapasi pyhän Sofronioksen (11.3.), syvällisen kilvoittelijan, joka oli paennut munkkeineen Palestiinasta persialaisten vallattua ja hävitettyä Pyhän maan vuonna 614.

Maksimos syventyi ortodoksisen spiritualiteetin filosofisiin ja teologisiin perusteisiin ja keskittyi erityisesti jumalallistumisen tematiikkaan. Hän laati syvällisiä ja moniulotteisia kirjoitelmia eräiden vaikeimpien raamatunkohtien pohjalta ja kommentoi Dionysios Areopagitan ja Gregorios Teologin ajattelusta nousevia kysymyksiä. Hän käsitteli pyhän liturgian ja jumalanpalveluselämän hengellisiä ulottuvuuksia ennennäkemättömän syvällisellä tavalla. 

Pyhä Maksimos kehitti tasapainoisen teologisen synteesin. Hänen ajattelussaan ihminen on maailmassa Jumalan asettamana kosmisen liturgian pappina. Ihmisen tehtävä on koota yhteen kaiken taustalla olevia Jumalan luovan ja ylläpitävän voiman osatekijöitä (logoi) uhratakseen ne alkuperälleen ja ylläpitäjälleen Jumalan Sanalle (Logos) vapaudessa ja rakkaudessa. Täyttäessään tehtävää, jota varten hänet on luotu – Jumalaan yhdistymistä – ihminen johtaa koko universumia täydellistymiseensä Kristuksessa, jumalihmisessä.

Valtaanpääsemisestään lähtien keisari Herakleios oli pyrkinyt palauttamaan Rooman valtakuntaan järjestyksen ja yhtenäisyyden. Sotilaallisten operaatioiden lisäksi hän tahtoi saada kirkon yhdistymään. Armenialaiset, koptit ja valtaosa syyrialaista kristityistä olivat järjestäytyneet omiksi kirkkokunnikseen, jotka pitivät kreikkalaisia ”melkiitteinä” eli ”keisarinuskoisina”; jälkimmäiset puolestaan pitivät edellisiä monofysiitteinä. Keisari näki tärkeäksi saada monofysiititkin puolelleen varmistaakseen, etteivät nämä vain siirtyisi tukemaan poliittisesti persialaisia tai arabeja. Niin Herakleios pyysi Konstantinopolin patriarkkaa Sergiosta (610–638) laatimaan teologisen julkilausuman, joka tyydyttäisi monofysiittejä mutta ei kieltäisi Kalkedonin opinmuotoiluja. Vuonna 638 keisari Herakleios ja patriarkka Sergios julkaisivat Uskon esityksen (Ekthesis tes pisteos), jossa vaadittiin kaikkia hyväksymään ja tunnustamaan opetus Vapahtajan kahden luonnon yhdestä tahdosta ja yhdestä toiminnasta. Kyseinen oppi tunnetaan monoteletisminä tai monoenergisminä. Tällainen kompromissi ei kuitenkaan tyydyttänyt teologisesti harjaantuneita ortodokseja, jotka näkivät opin monofysitismin uutena versiona, jossa puhe Kristuksen luonnosta (fysis) oli korvattu tahdon tai energian käsitteellä. Monofysitismin mukaan Jeesuksella Kristuksella oli vain yksi luonto, joka käytännössä ymmärrettiin usein pelkästään jumalallisena. Tämän opin eräänlaisena jälkivaikutuksena monoteletismi opetti, että Kristuksella oli vain yksi jumalallinen tahto (thelesis, thelema) ja vain yksi jumalallinen energia.

Kiistan voimistuessa pyhä Maksimos oli Karthagossa, josta käsin hän alkoi ottaa osaa keskusteluun. Hän näki monoteletismin harhaanjohtavaksi, koska se vähätteli Kristuksen ihmisluontoa, johon kuului autenttinen ihmistahto. Maksimos tuki hengellistä isäänsä pyhää Sofroniosta, joka puhui ja kirjoitti avoimesti Kristuksen ”yhdestä persoonasta, kahdesta luonnosta ja kahdesta energiasta”. Tulenarkaa ”kahden tahdon” ilmaisua käyttämättäkin Maksimos teki selväksi, kuinka Kristus täyttää ihmisyytensä hyveessä sen mikä kuuluu Hänen jumaluuteensa (ihmeet) ja jumaluutensa hyveessä sen mikä kuuluu Hänen ihmisyyteensä (kärsimys).

Ortodoksit näkivät monoteletismin yrityksenä palata jo kertaalleen tuomittuun monofysitismiin. Toisaalta myöskään koptit, armenialaiset ja muut ei-kalkedonilaiset eivät innostuneet opista vaan pitivät sitä teennäisenä. Monoteletismi sai kannattajia lähinnä nykyisen Libanonin ja Länsi-Syyrian alueella. Harhaopista tuli sen sijaan vakava uhka ortodoksisen kirkon sisäiselle yhtenäisyydelle idässä. 630-luvun alussa peräti kolme patriarkan istuinta idässä oli monoteletistien hallussa: Konstantinopoli Sergioksen, Antiokia Athanasioksen ja Aleksandria Kyyroksen.

Maksimos kirjoitti Rooman paaville, keisarille ja muille tärkeille henkilöille kirjeitä sekä laati kirjoitelmia, joissa hän ennennäkemättömällä syvällisyydellä osoitti Jumalan Sanan rakkaudesta ja kunnioituksesta ihmisiä kohtaan omaksuneen ihmisluonnon kokonaisuudessaan, muuttamatta mitään siihen kuuluvasta vapaudesta. Ihmisenä Hänellä oli vapaus kieltäytyä kärsimyksestä, mutta Hän alistui vapaaehtoisesti jumalalliseen tahtoon ja suunnitelmaan avatakseen meille pelastuksen tien alistumisella ja kuuliaisuudella. Kristuksen persoonassa ihmisvapaus – absoluuttiseen Jumalan vapauteen yhdistyneenä – tulee ennalleen asetetuksi luonnollisimpaan liikehdintäänsä, kohti yhdistymistä Jumalaan ja toisiin ihmisiin rakkauden kautta.

Rukouksen ja mietiskelyn kirkastamalla ymmärryksellään Maksimos ryhtyi kehittämään inkarnaation teologian pohjalta oppia ihmisen jumalallistumisesta. Yksikään kirkkoisä ei ollut aiemmin tutkinut yhtä syvällisesti ihmisen vapautta sekä sen yhtymistä Jumalaan niin Kristuksen persoonassa kuin kussakin pyhässä. Pyhä Maksimos esitti ortodoksisen opin inkarnaatiosta täydellisimmässä muodossaan. Myöhemmin Johannes Damaskolainen (4.12.) tiivisti ja kiteytti sen helppotajuisempaan muotoon tulevia sukupolvia varten.

Konstantinopolin patriarkka Sergios kuoli vuoden 638 lopussa ja keisari Herakleios vuonna 641. Keisariksi tuli lopulta hänen pojanpoikansa Konstans II (642–668), joka avoimesti tunnusti monoteletismiä. Ajan ilmapiiriä kiristi se, että arabit olivat vallanneet koko Lähi-idän. Ortodoksien huomio keskittyi kuitenkin yksitahto-opin kysymyksiin.

Kun patriarkka Sergiuksen seuraaja, monoteletismiä kannattanut Pyrrhos, saapui Karthagoon paettuaan Konstantinopolin hovin juonitteluja, hän keskusteli tuntikausia Maksimoksen kanssa. Keskustelujen tuloksena Pyrrhos teki täyskäännöksen ja tunnusti julkisesti erheensä. Hän jopa kirjoitti kirjan, jossa hän muotoili ja tunnusti asiaa koskevan ortodoksisen opetuksen. Maksimos ja Pyrrhos kävivät yhdessä Roomassa paavi Theodorus I:n luona, joka otti Pyrrhoksen vastaan juhlallisesti Konstantinopolin patriarkkana. 

Vuonna 647 Maksimos palasi Afrikkaan, missä piispainkokous tuomitsi monoteletismin harhaoppina. Vuonna 648 julkaistiin keisari Konstansin toimeksiannosta Konstantinopolin patriarkka Paavalin laatima uusi edikti, ”Uskon kaava” (Typos tes pisteos), joka kielsi kristittyjä tyystin puhumasta kahdesta tahdosta rangaistuksen uhalla. Näin kirkon yhdistämiseen alun perin tähdännyt monoteletismi johtikin käytännössä siihen, että ortodokseja alettiin vainota. Tämä koski erityisesti Maksimosta, hänen ystäviään ja munkkeja, jotka kieltäytyivät jyrkästi tottelemasta keisarin julistusta.

Maksimos siirtyi Roomaan ja pyysi paavi Martinusta (649–653, muistopäivä 13.4.) tutkimaan monoteletismikysymystä kirkolliskokouksessa. Paavi kutsui koolle lateraanikonsiilin, johon osallistui 105 piispaa, lähinnä lännestä, sekä kreikkalaisia pakolaisteologeja, heidän joukossaan myös Maksimos. Tutkittuaan asiaa neljä viikkoa kokous tuomitsi monoteletismin ja hylkäsi keisarin ediktin 31.10.649. Konstantinopolin patriarkkojen Sergioksen, Paavalin ja Pyrrhoksen väärille opetuksille lausuttiin anateema.

Kun keisari Konstans II sai tietää synodin päätöksistä, hän raivostui ja käski pidättää sekä paavi Martinuksen että Maksimoksen. Hän lähetti Roomaan eksarkin sotilassaattueessa vuonna 653. Sairas ja voimaton paavi pidätettiin ja vietiin Konstantinopoliin, missä hänet tuomittiin rikolliseksi ja karkotettiin Khersonin niemimaalle, jossa hän menehtyi syyskuussa 655. 

Pyhä Maksimos ja kaksi hänen Anastasios-nimistä oppilastaan (20.9.) pidätettiin jo ennen paavia, mutta heidän tuomitsemisessaan ei kiirehditty. Maksimosta syytettiin poliittisista rikoksista: keisarillisen vallan vastustamisesta, arabien valloitusten kannattamisesta ja hajaannuksen aikaansaamisesta kirkossa. Pyhä Maksimos vastaili valheellisiin syytöksiin rauhallisesti pitäen mielensä Jumalassa ja rakastaen vihollisiaan. Hän totesi, ettei hänellä ollut mitään omaa oppia mutta tarvittaessa hän olisi valmis katkaisemaan yhteyden vaikka kaikkien patriarkaattien kanssa. Hän sanoi myös kuolevansa mieluummin kuin rikkovansa omaatuntoaan vastaan kavaltamalla uskonsa. Pyhä Maksimos ja hänen oppilaansa tuomittiin karkotettaviksi eri paikkoihin.

Konstantinopolin uusi patriarkka Pietari (654–666) laati uuden kompromissin, jossa Kristuksen molemmilla luonnoilla oli oma tahtonsa mutta hänen persoonallaan vain yksi tahto. Jotkut hymähtivät ehdotukselle sanoen sen merkitsevän, että Kristuksella olisi peräti kolme tahtoa. Maksimos kuuli huhuja, että Roomassa uudeksi paaviksi ehdolla ollut Eugenius oli halukas tähän kompromissiin. Maksimos lähetti Roomaan kirjeen, jossa hän jälleen kerran esitti ortodoksisen opetuksen. Rooman kristikansa nousi vastarintaan. Eugenius vihittiin paaviksi ilman keisarin lupaa 10.8.654. 

Keisari Konstans alkoi ymmärtää, että hän ei saisi ortodoksien luottamusta ilman Maksimoksen tukea. Niinpä hän lähetti piispan ja kaksi hovimiestään keskustelemaan hänen kanssaan. Pitkästä vankeudestaan ja kärsimyksistään huolimatta Maksimos ei ollut menettänyt mitään sisäisestä lujuudestaan. Hän kumosi helposti heidän argumenttinsa ja vetosi lopuksi keisariin ja patriarkkaan, että nämä katuisivat ja palaisivat oikeaan uskoon. Keisarin lähettiläät joutuivat raivon valtaan ja kävivät hänen kimppuunsa solvaten ja sylkien häntä. 

Maksimos siirrettiin Traakian Perberikseen, jossa häntä pidettiin vangittuna kuusi vuotta. Lopulta vuonna 662 hänet tuotiin Konstantinopoliin patriarkan johtaman synodin tuomittavaksi. Häneltä kysyttiin: ”Mihin kirkkoon sinä kuulut? Konstantinopolin? Rooman? Antiokian? Aleksandrian? Jerusalemin? Näethän että kaikki ovat yhtä meidän kanssamme.” Maksimos vastasi: ”Katoliseen kirkkoon. Sillä on oikea tunnustus uskosta koko maailmankaikkeuden Jumalaan.” Kun häntä uhattiin kuolemanrangaistuksella, hän lausui: ”Toteutukoon Jumalan ennen aikojen alkua tekemä päätös minussa siten, että se tuottaa Hänelle sitä kunniaa, joka Hänellä on ollut ennen kaikkia aikoja.”

Kirkollinen tuomioistuin luovutti pyhän Maksimoksen ja hänen seuraajansa kaupungin prefektille. Hän antoi ruoskia heidät ja määräsi heidän kielensä ja oikean kätensä katkaistaviksi, koska niiden avulla he olivat todistaneet uskostaan. Verisinä heitä kuljetettiin kaupungin halki ennen kuin heidät siirrettiin Kaukasuksen Lazikaan, minne matkatessaan he joutuivat kärsimään monenlaisia koettelemuksia ja vaikeuksia. Siellä heidät suljettiin erillisiin linnoituksiin. Pyhä Maksimos nukkui pois 13. elokuuta vuonna 662. Näin hän sai 82 vuoden ikäisenä yhdistyä lopullisesti Jumalan Sanaan, jota hän oli rakastanut ja jonka eläväksitekeviä kärsimyksiä hän oli seurannut omalla kärsimyksellään ja kuolemallaan.

Myöhemmin pyhän Maksimos Tunnustajan haudan yläpuolelle ilmestyi ihmeellisesti kolme palavaa lampukkaa merkkinä siitä, että hän oli elinaikanaan ollut ortodoksisuuden majakka, joka loistaa esikuvana kaikille. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhän Maksimos Tunnustajan reliikit siirrettiin kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen Lazikasta Mustanmeren kaakkoisrannalta Konstantinopolin Krysopolikseen Jumalansynnyttäjän luostariin, jonka igumenina Maksimos oli aikanaan ollut. Pyhän Maksimoksen oikea käsi on kunnioitettavana Pyhän Paavalin luostarissa Athoksella. Hänen muistoaan vietetään sekä idän että lännen kalentereissa hänen kuolinpäivänään. Lisäksi hänellä on toinen muistopäivä 21.1.

Pyhittäjä Maksimos jätti kirkolle suuren teologisen perinnön. Hänen säilyneissä kirjoituksissaan on vaikeiden raamatunkohtien, Isä meidän ‑rukouksen ja psalmin 59 selityksiä, reunahuomautuksia käsikirjoituksiin sekä tutkielmia marttyyripiispa Dionysios Areopagitasta (3.10.) ja Gregorios Teologista (25.1.). Hän on myös kirjoittanut jumalallisen liturgian selityksen, joka tunnetaan nimellä Mystagogia. Maksimos Tunnustajan dogmaattisiin teoksiin kuuluu esitys hänen väittelystään Pyrrhoksen kanssa ja useita traktaatteja ja kirjeitä eri ihmisille. Ne sisältävät Jumalan olemuksen, Pyhän Kolminaisuuden persoonien, Jumalan Sanan lihaksitulemisen sekä ihmisluonnon jumaloitumisen (theosis) ortodoksisen opetuksen esityksiä. ”Theosiksessa ei mikään ole ihmisluonnon tuotetta”, Maksimos kirjoittaa kirjeessään ystävälleen Thalassiokselle, ”sillä luonto ei käsitä Jumalaa. Vain Jumalan armolla on kyky suoda jumaloituminen olemassa olevalle.” Maksimos laati myös ihmiskuvaa käsitteleviä kirjoitelmia. Hän pohdiskeli sielun luonnetta ja tietoista olemassaoloa kuoleman jälkeen. Hänen hengellisimpiä kirjoitelmiaan on Rakkaudesta, joka sisältyy Filokalia-kokoelmaan. Häneltä on säilynyt myös kolme hienoa kirkkoveisua. 

Pyhä Irene oli Unkarin kuninkaan Ladislauksen tytär. Nuoruudestaan lähtien hän oli tunnettu paitsi kauneudestaan myös hyveistään: nöyryydestä, lempeydestä, ystävällisyydestä, vihastumattomuudesta ja köyhien, leskien ja orpojen auttamisesta. Konstantinopoliin hän tuli 18-vuotiaana, ja vuonna 1105 hänet valittiin keisari Aleksioksen pojan Johannes Komnenos II:n vaimoksi. Hän synnytti kahdeksan lasta. Keisarinnana hän vietti palatsissa paaston ja rukouksen sävyttämää elämää. Hänellä oli aina huulillaan psalmien jakeita, jotka muistuttavat meitä ihmisiä ohikiitävän elämän turhuudesta. Tärkeimpänä tehtävänään hän piti huolehtimista köyhistä. Hän tuki hyväntekeväisyyslaitosten ja luostarien perustamista.

Irenen suurin saavutus oli Kristus Pantokratorin majesteettisen luostarin perustaminen yhteistyössä arkkitehti Nikeforoksen kanssa. Sen rakennukset pystyivät majoittamaan 80 munkkia. Pääkirkko oli omistettu Kristus Kaikkivaltiaalle, ja pyhälle ylienkeli Mikaelille omistettu kirkko palveli myös keisarillisen perheen hautauspaikkana. Kolmas kirkko oli omistettu Hellyyden Jumalanäidille ja sinne oli pääsy myös naisilla. Luostarin yhteyteen tuli 50 potilaan sairaala, jossa oli suuri määrä maallikkotyöntekijöitä, ja vanhainkoti 24 miehelle sekä sairastupa. Jonkin matkan päässä oli myös leprasairaala.

Kaikki kirkot oli kaunistettu runsailla kultamosaiikeilla ja harvinaisilla marmoreilla. Monet tulivat sinne kumartamaan pyhien reliikkejä. Saadakseen loppuun työnsä, joka oli maksanut melkoisesti, ja voidakseen ylläpitää tätä ”armeliaisuuden kaupunkia” Irene otti eräänä päivänä puolisoaan keisari Johannes II:ta kädestä ja vei hänet luostarin pääkirkkoon. Siellä hän lankesi maahan kasvoilleen hänen eteensä ja sanoi: ”Ota vastaan tämä kirkko, jonka Jumala on rakentanut sinua varten.” Hän ei noussut pystyyn ennen kuin keisari oli vakuuttanut hänelle tekevänsä kaikkensa tuon laitoksen ylläpitämiseksi. Keisari lupasi, että siitä tulisi pääkaupungin loisteliain luostari. Hän varusti luostarin suurilla maa-alueilla valtakunnan eri puolilla sekä liitti siihen kuusi luostaria Konstantinopolin Aasian puoleisilta alueilta. 

Työ ei ollut vielä valmistunut, kun hurskas keisarinna Irene siirtyi Kristuksen taivaalliseen hoviin saatuaan sitä ennen vihkimyksen nunnaksi nimellä Ksenia. Tämä tapahtui vuonna 1134. Hänen jäännöksensä sijoitettiin Kristus Pantokratorin hautakappeliin, jonne myöhemmin haudattiin keisari ja muita arvohenkilöitä.

Venäjän kirkas tähti pyhä Tiihon syntyi vuonna 1724 köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Novgorodin hiippakunnan Koretskin kylässä. Vanhemmat antoivat hänelle nimen Timofei. Perheen isä Saveli kuoli Timofein ollessa vielä pieni ja äiti jäi yksin viiden alaikäisen lapsen kanssa. Vanhin veli oli jo aikuinen. Elämä oli niin köyhää, että äiti oli aikeissa antaa Timofein vuokra-ajurille, joka oli mielistynyt poikaan, mutta vanhin veli esti aikeen vaatien, että Timofein piti päästä opintielle. Köyhyyden takia Timofei joutui lapsena tekemään peltotöitä vieraille vain saadakseen jotain syötävää. 14-vuotiaana hän pääsi veljensä avustuksella Novgorodin piispantalon yhteydessä toimivaan kouluun ja sieltä seminaariin. Valmistuttuaan hänet nimitettiin retoriikan ja kreikan kielen opettajaksi. Hänen vaatimattomuutensa, sydämellisyytensä ja hurskas elämänsä sai niin oppilaat, opettajatoverit kuin piispatkin rakastamaan häntä. Noina vuosina Timofei eli Jumalan jatkuvan läsnäolon ja katselun tunnossa. Kerran hänen yöllä rukoillessaan taivaat äkkiä aukenivat ja hän näki ihmeellisen valon. Kokemus vahvisti hänen kutsumuksensa munkkiuteen.

Timofei vihittiin munkiksi vuonna 1758 ja hän sai nimekseen Tiihon. Jo samana vuonna hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin pian Tverin pappisseminaarin rehtoriksi. Tiihon ei nöyryydessään koskaan ajatellut itselleen piispan virkaa, mutta jo kolmen vuoden kuluttua munkiksi vihkimisestä hänet vihittiin 37-vuotiaana Käkisalmen ja Laatokan apulaispiispaksi. Hänen asuinpaikkanaan oli Novgorod, jossa hänet tunnettiin ja otettiin ilolla vastaan.

Apulaispiispa-aika jäi vain runsaan vuoden pituiseksi. Tiihon nimitettiin vuonna 1763 laajan Voronežin hiippakunnan piispaksi. Työsarkaa oli paljon. Hiippakunta oli köyhä, hengellinen koulutus rappiolla ja kirkkorakennukset huonossa kunnossa. Vanhauskoisuus ja erilaiset lahkot kukoistivat ja pakanallisia juhliakin vietettiin. Tiihon aloitti heti voimallisen pastoraalisen työn pyrkien kohentamaan erityisesti papiston sivistystasoa ja moraalia. Hän perusti hengellisiä kouluja ja kohotti pappisseminaarin kukoistavaan tilaan hankkimalla pätevät opettajat ja seuraamalla itse seminaarin elämää. Hän vieraili seurakunnissa, lopetti pahennusta herättävän epäjärjestyksen ja opetti herkeämättä saarnoillaan ja kirjoituksillaan evankeliumin totuutta. Tiihon kehotti kristittyjä ymmärtämään, että he ovat Kristuksen ruumiin jäseniä. Niin kuin ruumiinjäsenet toimivat pään työvälineinä, niin kristittyjen tulee olla Kristuksen työvälineitä. Hän tiesi, että ihmisten taikauskoisten käsitysten korjaamiseen tarvitaan päättäväisiä toimia. Itse hän oli aina valmis vierailemaan tavalliseksi munkiksi pukeutuneena kärsivien luona tuoden mukanaan Herran lohdutusta.

Tiihonin hyväsydämisyys ja nöyryys olivat rajattomat. Kun hän huomasi loukanneensa jotakuta, hän pyysi heti anteeksi kumartuen maahan asti. Kerran erään tilanomistajan luona nuori Voltairen ihailija alkoi kerskua hänelle kristinuskon vastaisilla näkemyksillään. Tiihonin lempeät ja tyynet vastaukset saivat nuorukaisen menettämään malttinsa niin, että hän läimäytti piispaa poskelle. Tiihon lankesi heti polvilleen nuorukaisen eteen ja pyysi anteeksi, että oli sanoillaan saanut tämän kiihtymään. Tämä herätti nuorukaisessa katumuksen ja hänestä tuli hyvä kristitty. 

Tiihonin innokas toimeliaisuus ja lähimmäisrakkaus, joiden keskellä hän ei ajatellut eikä säästänyt itseään, ja toisaalta monet vaikeudet ja vastukset, jotka häntä kohtasivat, verottivat hänen heikkoa terveyttään. Johdettuaan Voronežin hiippakuntaa vajaat viisi vuotta hän vetäytyi lepoon asettuen pieneen Zadonskin luostariin Donin varrelle noin 80 kilometrin päässä Voronežista. Siellä hän vietti elämänsä viimeiset 15 vuotta askeesissa rikastuttaen kirkon elämää Pyhän Hengen innoittamilla kirjoituksillaan.

Pyhä Tiihon osallistui lähes päivittäin luostarin jumalanpalveluksiin. Hän ei itse toimittanut palveluksia, mutta oli usein lukijana tai laulajana. Ajan myötä hän jätti nekin tehtävät ja rukoili palvelusten aikana alttarissa ristinmerkkejä tehden. Keljassa hän luki pyhien elämäkertoja ja pyhien isien kirjoituksia. Psalmit hän osasi ulkoa ja matkoilla ollessaan luki tai lauloi niitä ulkomuistista. Kun hänen terveydentilansa kohentui, hän alkoi murehtia ja tuntea omantunnonsoimauksia näennäisen toimettomuutensa tähden. Lopulta hän kirjoitti Pietarin metropoliitta Gabrielille, joka tarjosi hänelle luostarinjohtajan paikkaa Valdailla. Munkkivanhus Aaron ilmoitti silloin hänelle, ettei Jumalanäiti halunnut hänen lähtevän Zadonskin luostarista. 

Tiihon karisti mielestään jokaisen ajatuksen lähteä Zadonskista. Ollakseen hyödyksi kirkolle hän omistautui kirjallisille töille ja lähimmäisten auttamiselle. Hän jakeli eläkkeensä almuina köyhille. Jos kerjäläisiä tuli paljon, hän iloitsi saadessaan antaa heille rahaa; jos heitä oli vähän, hän oli murheissaan. Hänen ovensa oli aina avoinna niin köyhille, matkalaisille kuin luostarin veljille. Hän yritti pitää piispallisen arvonsa piilossa ja siunasi vieraita talonsa kuistilta tavalliseen munkinviittaan pukeutuneena. Kaikille hänellä oli rohkaiseva sana ja hymy. Vuosien kuluessa hän enensi kilvoituksiaan. Hän eli äärimmäisen yksinkertaisesti: nukkui olkipatjalla lampaannahkaturkki peittonaan ja söi niukasti. Monet munkit ja varsinkaan luostarin johtaja eivät voineet ymmärtää, miksi piispa eli luostarissa tavallista munkkia köyhemmin, ja suhtautuivat häneen nurjasti. Pyhä Tiihon tunsi vilpitöntä myötätuntoa panettelijoitaan kohtaan ja piti panettelua Paholaisen aikaansaannoksena. Hän oli itse aina valmis pyytämään ensin anteeksi häntä loukanneilta, jopa kuuliaisuusveljiltä tai omilta keljapalvelijoiltaan. ”Anteeksipyyntö on kostoa parempi”, hän tapasi sanoa.

Kilvoitustensa keskellä Tiihon sai jumalallista lohdutusta. Kerran mietiskellessään Kristuksen kärsimyksiä hän näki Kristuksen laskeutuvan Golgatan ristiltä ja tulevan luokseen. Toisen kerran hän hengelliseen katseluun syventyneenä kuuli ikään kuin enkelten laulua. Vielä hän sai nähdä Jumalansynnyttäjän, joka istui pilvellä vierellään apostolit Pietari ja Paavali. Näkyihinsä hän suhtautui ankarasti pitäen itseään arvottomana suuriin ilmestyksiin. Kiusausten aikana hän sulkeutui keljaansa ja anoi kyyneliä vuodattaen Herraa päästämään hänet pahasta. Suurimman osan yöstä hän vietti valvoen ja rukoillen.

Lukuisilla kirjoituksillaan Tiihon todisti Kristuksen valosta. Igumenin harmiksi vierailijoita virtasi Tiihonin keljalle saadakseen juoda tuosta elävän veden lähteestä. Pyhä piispa saattoi vihamiehiä sovintoon, puolusti väärin tuomittuja ja rukoili kyläläisten puolesta. Hänellä oli hymy ja lohdutuksen tai rohkaisun sana kaikille heidän tarpeensa mukaan. Ja hänen kätensä oli aina ojennettu siunaamaan ja antamaan almuja.

Jouluna 1779 Tiihon oli viimeisen kerran kirkossa liturgiassa. Palveluksen aikana hän tunsi olonsa heikoksi ja sulkeutui sen jälkeen keljaansa. Hän ei ottanut enää vastaan vieraita, puhui harvoin keljapalvelijoilleen eikä enää käynyt kirkossa. Neljänä viimeisenä elinvuotenaan hän omistautui kokonaan rukoukselle ja kuoleman muistamiselle. Hän laati testamenttinsa, jossa hän määräsi vähäiset tavaransa myytäväksi ja rahat jaettavaksi köyhille. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän kutsui ystävänsä luokseen hyvästelläkseen heidät.

Pyhä Tiihon vaipui kuolonuneen rauhallisesti, aivan kuin olisi nukahtanut, vuonna 1783 vain 59 vuoden ikäisenä. Testamentissaan hän kirjoitti: ”Kunnia Jumalalle kaikesta! Kunnia Jumalalle, että Hän on kaitselmuksellaan huolehtinut minusta ansiottomasta! Kunnia Jumalalle avusta monenlaisissa kiusauksissa, vaaroissa ja ahdingossa… Miten paljon siunauksia olenkaan Häneltä saanut!” Tiihonin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen ja levisi nopeasti ympäri Venäjää. 

Marttyyripiispa Serafim (Zvezdinski) syntyi moskovalaiseen pappisperheeseen vuonna 1883 ja sai kasteessa nimen Nikolai. 19-vuotiaana pappisseminaarissa hän sairastui imusolmuketulehdukseen. Lääkärit pitivät hänen tilaansa kriittisenä. Isä toi kuolevalle pojalleen Serafim Sarovilaisen ikonin sanoen: ”Kolja, tässä on sinulle todellinen lääkäri. Pyydä häntä avuksi, niin hän parantaa sinut.” Rukoiltuaan Nikolai nukahti ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen sikeään uneen ja herättyään hän tunsi olevansa terve. Tämä ihme tapahtui vuotta ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia. Pyhän synodin määräyksestä Nikolain kiitollinen isä kirjoitti troparin ja kontakin pyhittäjä Serafimille.

Pappisseminaarissa alkoi kahden tulevan piispan Nikolain ja piispa Arseni Žadanovskin ystävyys. Piispa Arseni kutsui Nikolaita tämän rukouksellisen ja sävyisän luonteen vuoksi ehtooveisun sanoin ”hiljaiseksi valoksi” (veisun suomennoksessa ”ihana valkeus”). 

Valmistuttuaan seminaarista erinomaisin arvosanoin Nikolai jatkoi opintoja hengellisessä akatemiassa. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1908 hän löysi itselleen hengellisen ohjaajan, Zosimovin luostarin pyhittäjä Aleksin (19.9.), ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Serafim. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi. Hän valmistui akatemiasta ja toimi sen jälkeen opetustehtävissä. Vuonna 1914 hänet korotettiin arkkimandriitaksi ja määrättiin Tšudovin luostarin johtajan, ystävänsä arkkimandriitta Arseni Žadanovskin apulaiseksi. Kun Arseni vihittiin Serpuhovin piispaksi, Serafimista tuli johtaja Tšudovin luostariin, joka oli pyhitetty arkkienkeli Mikaelin ihmeelle. Moskovan Kremlissä sijaitseva luostari kärsi vaurioita vuonna 1917, kun Kremliä pommitettiin, ja seuraavana vuonna veljestö joutui jättämään sen. Piispa Arseni ja isä Serafim siirtyivät pieneen nunnaluostariin, Pyhittäjä Serafimin Ennusmerkki-ikonin skiittaan, jossa igumeniana oli tunnettu äiti Tamar. Hän antoi isien käyttöön talon, jonka kotikirkossa nämä toimittivat päivittäin liturgian. Isä Serafim rukoili paljon, luki ja teki fyysistä työtä luostarin hyväksi. 

Loppuvuodesta 1919 patriarkka Tiihon kutsui isä Serafimin luokseen ja sanoi: ”Minä tarvitsen sinua.” Patriarkka vihki Serafimin Dmitrovin apulaispiispaksi Moskovan hiippakuntaan. Serafimin toimittamat piispalliset jumalanpalvelukset ja palavat saarnat toivat kirkkoon paljon ihmisiä. Hän oli helposti lähestyttävä ja vieraili paljon seurakuntalaisten kodeissa. 

Piispa Serafim kuului ystävänsä piispa Arsenin kanssa niin sanottuun rinnakkaiseen synodiin, joka toimi salaa Danilovin luostarissa Moskovassa. Sen jäsenten mielestä virallinen patriarkaalinen synodi oli niin tiukasti valtiollisen poliisin valvonnassa, ettei se pystynyt toimimaan tehokkaasti ja joutui pitämään sovittelevaa asennetta suhteessa valtiovaltaan. Rinnakkaissynodin keskeisinä ajatuksina oli vastustaa bolševikkien kontrollia kirkon elämässä hajauttamalla kirkollista valtaa sekä vihkiä salaa uusia piispoja ja pappeja. Rinnakkaissynodista tuli siten kulmakivi ja perustus maan alla toimivalle katakombikirkolle.

Kun Serafim oli ollut piispana Dmitrovissa kolme vuotta, hänet pidätettiin ja vietiin Butyrkan vankilaan Moskovassa. Karuissa vankilaoloissa hänen ruumiinsa peittyi rupeutuneisiin täinpuremiin ja hän alkoi saada sydänkohtauksia. Hänet siirrettiin vankilan sairaalaan. Hengelliset lapset muistivat häntä ruokapaketeilla, joista riitti syötävää monille vangeille. Serafim puolestaan kirjoitti hengellisille lapsilleen: ”Kristus on vankilassakin; Hänen kanssaan voi keskustella suloisesti myös täällä.” Vankilassa hän myös kirjoitti akatistoksen kärsivälle Kristukselle.

Viiden vankilakuukauden jälkeen piispa Serafim karkotettiin kahdeksi vuodeksi Komin seudulle Vizigan kylään. Matkalla hän viipyi vähän aikaa Ust-Sysolskissa (nyk. Syktyvkar), jossa hän sai tavata karkotuksessa olevan marttyyripiispa Kirilin (Smirnov, ks. 7.11.).

Omassa karkotuspaikassaan Vizigan kylässä Serafim sisusti itselleen pienen kotikirkon, jossa hän toimitti päivittäin liturgian. ”Vasta täällä pelastavaisessa karkotuksessa olen tullut tietämään, mitä on yksinäisyyteen vetäytyminen ja rukous”, hän kirjoitti ystävälleen piispa Arsenille. Kirjeissä hengellisille lapsilleen hän varoitti heitä kanssakäymisestä neuvostovallan tukemien uudistusmielisten (ven. obnovlentsy) kanssa. 

Kun Serafim palasi karkotuksesta vuonna 1925, patriarkan viranhoitaja metropoliitta Pietari (Poljanski, ks. 27.9.) nimitti hänet avustajakseen Moskovan hiippakunnan hallintotehtäviin. Vuoden kuluttua viranomaiset vaativat Serafimia poistumaan Moskovasta. Hän muutti Divejevoon, jossa hän asui runsaan vuoden ja toimitti jumalanpalveluksia Divejevon luostarissa.

Loppuvuodesta 1927 piispa Serafim pidätettiin jälleen ja vietiin Moskovaan. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata hiippakuntaan, jos hän suostuisi lukemaan kansalle patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) laatiman julkilausuman, jossa tämä vakuutti kirkon lojaalisuutta neuvostovallalle. Serafim kieltäytyi ehdottomasti ja sai käskyn poistua välittömästi Moskovasta. Tällä kertaa hän asettui Melenkiin Ivanovon alueelle. Hän ei katkaissut rukousyhteyttä metropoliitta Sergeihin, mutta yritti pysytellä erillään kirkon virallisesta elämästä. Toisaalta hän ei myöskään hyväksynyt erillisen kirkollisen hierarkian luomista, vaan halusi vaalia kirkon ykseyttä. Hän ei suositellut kompromisseihin suostumista kenellekään todeten, että se on ”verkko, josta ei pääse irti”.

Melenkissa piispa Serafim tuskin poistui talosta, jossa asui. Hänen luonaan kävi pappeja kysymässä neuvoa ja hengellisiä lapsia, jotka kaipasivat lohdutusta ja vahvistusta. Palmusunnuntaina 1932 Serafim pidätettiin jälleen ja karkotettiin kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Hänet siirrettiin tuon tuostakin uudelle paikkakunnalle. Lopulta hän päätyi Išimiin Länsi-Siperiaan. Ilmastonvaihtelut ja tuhansien kilometrien välimatkat vaikuttivat hänen terveyteensä. Hän sairasti malariaa, kärsi reumaattisista kivuista ja sydänoireista. Karkotusajan päätyttyä hän päätti jäädä Išimiin, jossa kului vielä kaksi vuotta. 

Heinäkuussa 1937 piispa Serafim pidätettiin viimeisen kerran. Häntä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Piispa Serafim teloitettiin ampumalla ja haudattiin joukkohautaan elokuussa 1937. Eräästä vankilasta Siperiassa hän oli kirjoittanut: ”Olen valoisa, reipas ja iloinen. Herra vahvistaa ja tietoisuus siitä, että olen oikeassa, siivittää raskaista olosuhteista huolimatta.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.