28.8.2022

Sävelmä
3. säv.

12. helluntain jälkeinen sunnuntai

pt. Mooses Etiopialainen (+ 407)

m. Pelagius (+ 283)

Polyeleon evankeliumi
Matt. 28:16–20 (I ylösnousemusevankeliumi)
Matt. 28:16–20

Siihen aikaan 16 kaikki yksitoista opetuslasta lähtivät Galileaan ja nousivat vuorelle, minne Jeesus oli käskenyt heidän mennä. 17 Kun he näkivät hänet, he kumarsivat häntä, joskin muutamat epäilivät. 18 Jeesus tuli heidän luokseen ja puhui heille näin: "Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. 19 Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen 20 ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti."

Epistola
1. Kor. 15:1–11

1. Kor. 15:1–11

1 Veljet, minä palautan mieleenne sen evankeliumin, jonka olen julistanut teille. Te olette ottaneet sen vastaan ja pidätte siitä kiinni, 2 ja sen avulla te myös pelastutte, jos säilytätte sen sellaisena kuin minä sen julistin muuten olette turhaan tulleet uskoviksi. 3 Ennen muuta annoin teille tiedoksi tämän, minkä itse olin saanut vastaanottaa: -- Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi, niin kuin oli kirjoitettu, 4 hänet haudattiin, hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, 5 ja hän ilmestyi Keefakselle ja sitten niille kahdelletoista. 6 Sen jälkeen hän ilmestyi samalla kertaa yli viidellesadalle veljelle, joista useimmat ovat yhä elossa, vaikka jotkut ovatkin jo nukkuneet pois. 7 Tämän jälkeen hän ilmestyi Jaakobille ja sitten kaikille apostoleille. 8 Viimeiseksi kaikista hän ilmestyi minullekin, joka olen kuin keskosena syntynyt. 9 Olenhan apostoleista vähäisin enkä edes ansaitse apostolin nimeä, koska olen vainonnut Jumalan seurakuntaa. 10 Mutta Jumalan armosta minä olen se mikä olen, eikä hänen armonsa minua kohtaan ole mennyt hukkaan. Olen tehnyt enemmän työtä kuin kukaan heistä, en tosin minä itse, vaan Jumalan armo, joka on ollut voimani. 11 Näin me siis julistamme, minä niin kuin hekin, ja näin te myös olette uskoneet.

Matt. 19:16–26
Matt. 19:16–26

Siihen aikaan 16 eräs mies tuli kysymään Jeesukselta: "Opettaja, mitä hyvää minun pitää tehdä, jotta saisin iankaikkisen elämän?" 17 Jeesus vastasi hänelle: "Miksi sinä minulta hyvästä kyselet? On vain yksi, joka on hyvä. Jos haluat päästä sisälle elämään, noudata käskyjä." 18 "Mitä käskyjä?" mies kysyi. "Näitä", vastasi Jeesus, "älä tapa, älä tee aviorikosta, älä varasta, älä todista valheellisesti, 19 kunnioita isääsi ja äitiäsi, ja rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi." 20 "Kaikkia niitä olen noudattanut", sanoi nuorukainen, "mitä vielä puuttuu?" 21 Jeesus sanoi hänelle: "Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua." 22 Mutta kun nuorukainen kuuli nämä sanat, hän lähti surullisena pois, sillä hänellä oli paljon omaisuutta. 23 Silloin Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Totisesti: rikkaan on vaikea päästä taivasten valtakuntaan. 24 Minä sanon teille: helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan." 25 Kun opetuslapset kuulivat tämän, he olivat ihmeissään ja kysyivät: "Kuka sitten voi pelastua?" 26 Jeesus katsoi heihin ja sanoi: "Ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle on kaikki mahdollista."

Päivän synaksario

28.8.

Vanhurskas Hiskia oli kuningas Ahasin poika ja eli 700–600-luvulla eKr. Hänestä tuli Juudan kuningas 25-vuotiaana isänsä jälkeen, kun Juuda oli assyrialaisten vallan alla, ja hän hallitsi 29 vuotta. Hiskia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, toisin kuin epäjumalia palvellut isänsä. Sen vuoksi Herra oli Hiskian kanssa ja hän menestyi kaikessa mihin ryhtyi. Pitkän valtakautensa aikana Hiskia joutui taistelemaan Juudan itsenäisyyden puolesta ja yritti puhdistaa maan uskonnollista elämää pakanallisista aineksista. Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit ja murskasi kivipatsaat.

Kun Assyrian kuningas Sanherib oli valloittanut Juudan kaupungit ja uhkasi Jerusalemia, Hiskia antoi hänelle kaiken hopean aarrekammiostaan, mutta sekään ei riittänyt. Hän pyysi neuvoa profeetta Jesajalta ja rukoili Jumalaa. Silloin Herran enkeli löi assyrialaisten leirissä kuoliaaksi 185 000 miestä. Sanherib purki leirinsä ja lähti. Hänen omat poikansa surmasivat hänet miekalla.

Pian sen jälkeen Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillaan. Hän rukoili, että Herra antaisi hänelle vielä elinaikaa. ”Voi Herra! Muista, miten vilpittömästi ja vakain sydämin olen vaeltanut sinun tahtosi mukaan ja tehnyt sitä, mikä on hyvää sinun silmissäsi.” Herra ilmoitti Jesajan kautta myöntävänsä Hiskialle vielä viisitoista vuotta.

Herra antoi maalle rauhan kaikilla rajoilla, ja Hiskia kokosi suuria rikkauksia ja saavutti toisten kansojen kunnioituksen, mutta sitten hän unohti saamansa siunaukset ja ihmeellisen parantumisen, joka oli suotu hänelle hänen hurskautensa takia. Hän sai Herran vihastumaan Juudalle näyttämällä Babylonian kuninkaan lähettiläille kaiken hopean ja kullan aarrekammiossaan ja kaiken muunkin arvokkaan. Profeetta Jesaja nuhteli häntä hänen ylpeydestään ja ennusti: ”Kuule Herran Sebaotin sana! Tulee päivä, jolloin kaikki, mitä sinun talossasi on ja mitä jo isäsi ovat aikoinaan keränneet, viedään Babyloniin. Mitään ei jää jäljelle, sanoo Herra. Sinun poikiasi, omia jälkeläisiäsi, viedään silloin hovipalvelijoiksi Babylonian kuninkaan palatsiin.” Hiskia vastasi Jesajalle: ”Hyvä on Herran sana, jonka olet ilmoittanut.” Itsekseen hän kuitenkin ajatteli: ”Onhan sentään rauha ja vakaat olot minun päivinäni.”

On kerrottu, että kuningas Hiskia myöhemmin katui ylpeyttään ja saavutti uudelleen Jumalan suosion. Hän nukkui pois rauhassa, ja hänet haudattiin esi-isiensä viereen. Hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Manasse, joka palasi epäjumalanpalvelukseen.

Keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana Viennen kuvernööri Galliassa pakotti seudun kristityt uhraamaan epäjumalille. Kuultuaan, että tribuuni Ferreol oli kristitty, hän haastoi tämän uhraamaan merkiksi alistumisesta valtakunnan hallinnolle ja kiitollisuuden osoitukseksi kunniasta ja palkkioista, joita hän oli saanut hallitsijoilta. Ferreol vastasi, että hän oli palvellut uskollisesti keisareita kristinuskon sallimissa puitteissa, mutta jos hänet määrättäisiin tekemään jotakin jumalatonta, hänen velvollisuutensa olisi kieltäytyä. Hän eroaisi mielellään tehtävistään eikä haluaisi muuta palkkiota monivuotisesta palveluksestaan armeijassa kuin luvan olla kristitty, ja jos se kiellettäisiin häneltä, hän oli valmis kuolemaan. 

Kuvernöörin nähtyä, että suostuttelut ja uhkaukset eivät muuttaisi veteraanin mieltä, hän antoi ruoskia Ferreolia häränjänteillä. Kun marttyyrin kärsivällisyys oli uuvuttanut ruoskijat, vaikka he tekivät työtään vuoron perään, Ferreol heitettiin haisevaan vankityrmään kahlittuna kettingeillä niin tiukasti, että hän pystyi tuskin hengittämään. Kolmannen päivän aamuna vartijoiden vielä nukkuessa Ferreol huomasi olevansa vapaa kahleista, ja kun ovikin oli avoinna, hän lähti kaupungista ja ui Rhônejoen yli. Hieman myöhemmin hänet saatiin kuitenkin kiinni, ja kiihtyneet pakanat surmasivat hänet. Kristityt hautasivat pyhän marttyyri Ferreolin Rhônen rannalle ja kunnioittivat häntä siitä lähtien Viennen suojelijana.

Pyhä marttyyri Julianus oli peräisin arvostetusta perheestä Viennessä, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja puhtaasta elämästään. Hän palveli armeijassa pyhän Ferreolin alaisena, ja heitä yhdisti syvä hengellinen ystävyys. Vainojen alkaessa Ferreol kehotti Julianusta pakenemaan. Vaikka Julianus toivoikin hartaasti voittavansa marttyyrin kruunun, hän pakeni katsoen, ettei aika ollut vielä sopiva. Prefekti käski ajaa häntä takaa ja surmata hänet heti paikalla, ja pian hänet saatiinkin kiinni Auvergnen Brioudesta. Kaksi vanhaa miestä, joiden talossa hän piileskeli, olisivat kätkeneet hänet, mutta Julianus juoksi itse ulos sotilaiden luokse ja käski heidän kääntää miekkansa häntä kohden. ”En halua viipyä enää tässä maailmassa, koska janoan Kristusta.” Sotilaat mestasivat pyhän Julianuksen hänen rukoillessaan. Kristityt pesivät hänen päänsä lähteessä, joka puhkesi siihen paikkaan ja jonka kautta tapahtui monia ihmeitä. He veivät pään Vienneen, missä se sijoitettiin pyhän Ferreolin hautaan. Vanhukset hautasivat loput Julianuksen ruumiista Brioudeen; kaivaessaan he tunsivat voimiensa elpyvän ikään kuin heidän nuoruutensa olisi palannut. Kun he päättivät hurskaan elämänsä, heidät haudattiin Julianuksen lähelle Briouden kirkkoon. Pyhästä marttyyri Julianuksesta tuli hyvin tunnettu lännessä, varsinkin Ranskassa, missä yli 80 seurakuntaa on nimetty hänen mukaansa.

Pyhittäjä Mooses oli etiopialainen orja, jonka hänen omistajansa ajoi pois varastelemisen ja vastenmielisen käytöksen takia. Sen jälkeen Mooseksesta tuli pahamaineisen ryövärijoukon johtaja. Kun hän joutui tapaturman uhriksi, hänen omatuntonsa heräsi. Kristuksen rakkaus sai hänet vihaamaan syntiä ja mennyttä elämäänsä, ja hän alkoi osoittaa harrasta katumusta. Saatuaan kasteen hän vetäytyi Egyptin Sketiksen autiomaahan yksinäiseen paikkaan, jossa ei ollut mitään lohdutusta, ei edes vesitilkkaa, joka virkistäisi hänen auringon ja askeettisen kilvoittelun kuivattamaa ruumistaan. Eräänä päivänä neljä ryöväriä kävi hänen kimppuunsa. Mooses, jolla oli valtavat ruumiinvoimat, sitoi heidät, kantoi heidät selässään kirkkoon ja kysyi Jumalalta, mitä Hän tahtoi heille tapahtuvan. Kun miehet saivat tietää, kuka hän oli, he sanoivat toisilleen, että jos tuollainen roisto on alkanut palvella Jumalaa, pelastus ei ole heillekään saavuttamattomissa, ja heistä tuli munkkeja.

Katumuksestaan ja askeettisesta kilvoittelustaan huolimatta Mooses kärsi himoista, jotka olivat hänelle toinen luonto. Hän joutui kymmenen vuoden ajan käymään leppymätöntä taistelua haureuden demonia vastaan. Kerran hän oli vähällä vaipua epätoivoon ja luopua kilvoittelusta. Silloin hän meni tapaamaan suurta abba Isidoria, Sketiksen pappia. Kun hän kertoi kiusauksistaan, vanhus sanoi, että synninteon lopettaminen ei riitä, vaan huono tapa täytyy ajaa pois hyveillä ja monivuotisella lihan kuolettamisella. Demoni joutuu epätoivoon, kun sillä ei ole enää käytettävissään keinoja herättää saastaisia himoja sydämessä, jolloin se luopuu taistelusta.

Mooses palasi keljaansa ja antautui entistä suurempiin kieltäymyksiin. Hän söi vain vähän kuivaa leipää, uuvutti ruumiinsa ankaralla työllä ja luki viisikymmentä rukoussarjaa päivässä, mutta yhä himot kiusasivat häntä varsinkin unessa. Hän meni taas suuren vanhuksen luokse, joka neuvoi häntä keskittymään ruumiillisten harjoitusten ohella myös mielen raittiuden vaalimiseen. Siitä alkaen Mooses paastosi ja valvoi koko yön keljassaan rukoilemassa puhdistaen näin sisintään. Kun ajatukset vaivasivat häntä, hän täydensi kilvoitustaan osoittamalla yhä suurempaa rakkautta veljiä kohtaan. Öisin hän meni vanhojen erakkojen luokse, jotka eivät enää jaksaneet mennä lähteelle, ja haki heidän astioihinsa vettä mailien matkan takaa.

Demoni kiivastui nähdessään Jumalan palvelijan voittavan sen kaikissa suhteissa ja iski häntä lähteen luona nuijalla selkään. Seuraavana päivänä eräs veljistä, joka oli lähtenyt noutamaan vettä, löysi Mooseksen puolikuolleena ja meni ilmoittamaan siitä abba Isidorille. Mooses vietiin kirkkoon, ja kesti vuoden ennen kuin hän parani vammoistaan. Isidor kehotti häntä noudattamaan kohtuutta ja olemaan haastamatta demoneja taisteluun, mutta Mooses vastasi: ”En voi lopettaa, kun demonien aiheuttamat mielikuvat häiritsevät minua.” Silloin vanhus sanoi hänelle, että tästedes hän saisi vapauden unistaan ja että Jumala oli sallinut nämä kiusaukset, jotta hän ei voisi ylvästellä voittaneensa himonsa omin voimin. Himottomuuden armon lisäksi Jumala antoi hänelle vallan karkottaa pahoja henkiä ja muutti hänen väkivaltaisen luontonsa lähimmäisenrakkaudeksi.

Eräänä päivänä Sketiksen isät kokoontuivat rankaisemaan erästä veljeä, joka oli syyllistynyt johonkin rikkomukseen. Mooses täytti vuotavan korin hiekalla ja meni kokoukseen. Kun veljet kysyivät, mitä se tarkoitti, hän vastasi: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä, mutta tänään minä olen tullut tänne tuomitsemaan toisen syntejä.” Kuullessaan tämän isät katuivat aiettaan ja antoivat rikkoneelle veljelle anteeksi.

Abba Mooses saavutti Jumalan suosion ja hänet vihittiin papiksi. Hyveidensä esimerkillä hän käännytti seitsemänkymmentä entisen rosvojoukkonsa jäsentä, joista tuli hänen oppilaitaan. Hän opetti heitä elämään keljoissaan kuin haudassa, kuolleina lähimmäisilleen, tuomitsematta ketään. ”Kun me tarkkailemme omia syntejämme, emme huomaa toisten syntejä.” 

Abba Mooses oli 75-vuotias, kun barbaarit hyökkäsivät Sketikseen (407). Kun veljet valmistautuivat pakenemaan, Mooses sanoi, että jokaisen pitää itse päättää Jumalan edessä, pakeneeko vai jääkö. Barbaarit ryöstivät Sketiksen kuuluisan luostarikeskuksen surmaten kaikki, jotka löysivät. Kun he saapuivat abba Mooseksen ja hänen seitsemän oppilaansa keljaan, yksi heistä onnistui piiloutumaan ja näki, kuinka pyhät isät surmattiin ja seitsemän kruunua laskeutui taivaasta heidän ruumiidensa päälle.

Pyhä Šušanik oli armenialaista Mamikonianin ylimyssukua ja syntymänimeltään Vardeni. Hän oli varttunut hurskaassa kristityssä perheessä ja rakasti Jumalaa. Hänestä tuli georgialaisen Heretin ruhtinaan Varskenin (Vazgen) puoliso 400-luvun puolivälin jälkeen. Kartli (Georgia) ja varsinkin Hereti Georgian kaakkoisosassa oli Persian voimakkaan painostuksen alainen. Ruhtinas Varsken kävi Persian kuningas Perozin luona toivoen maiden välisten suhteiden parantuvan. Kuningasta miellyttääkseen ruhtinas Varsken kielsi omasta tahdostaan kristinuskon, alkoi palvoa tulta ja lupasi käännyttää vaimonsa ja lapsensa palattuaan Heretiin.

Lähestyessään Heretin rajaa Varsken lähetti sanansaattajia hallintokaupunkiinsa Tsurtaviin varmistaakseen, että alamaiset järjestäisivät hänelle kunnioittavan vastaanoton. Kuullessaan miehensä luopumuksesta Šušanik heittäytyi maahan ja itki katkerasti. Sitten hän lähti palatsista neljän lapsensa kanssa ja etsi turvaa läheisestä kirkosta. Pitkään rukoiltuaan hän sanoi olevansa valmis kärsimään ja kuolemaan mieluummin kuin luopumaan uskostaan. Šušanikin rippi-isä, pappi Jakob Tsurtaveli riensi paikalle ja itki yhdessä hänen kanssaan. Šušanik vetäytyi pieneen mökkiin kirkon lähelle ja jäi odottamaan kohtaloaan paastoten, rukoillen ja psalmeja lukien. 

Kolmen päivän kuluttua ruhtinas saapui Tsurtaviin. Hän oli tunnettu julmuudestaan ja armottomuudestaan. Persialaisille antamansa lupauksen mukaan ruhtinas yritti suostutella vaimoaankin kääntymään tulenpalvontaan ja väitti tämän tuottavan hänelle häpeää. Šušanik vastasi päättäväisesti: ”Minä en ole se, joka sinut ylentää tai alentaa. Sinun isäsi pystytti hautoja marttyyreille ja rakensi kirkkoja, mutta sinä olet pilannut isäsi aikaansaannokset ja tuhonnut hänen hyvät tekonsa. Isäsi kutsui pyhiä ihmisiä kotiinsa, mutta sinä kutsut paholaisia. Hän uskoi taivaan ja maan Jumalaan, mutta sinä olet kieltänyt todellisen Jumalan ja kumartanut tulta. Niin kuin sinä olet ylenkatsonut Luojaasi, niin minäkin ylenkatson sinua. Vaikka kiduttaisit minua, en osallistu sinun tekoihisi.”

Ruhtinas Varsken raivostui, mutta hänen alaisensa neuvoivat, ettei Šušanikia kannattaisi kovistella liikaa, koska naiset ovat oikukkaita ja muuttaisivat mielensä aikanaan. Niinpä ruhtinas lähetti nuoremman veljensä Dzodzikin ja piispa Apotsin houkuttelemaan Šušanikia palaamaan palatsiin, ja lopulta tämä suostui lähtemään. Šušanik otti mukaansa pienen evankeliumikirjan, joka oli kuulunut pyhälle Sahakille (9.9.), sekä marttyyrien elämäkertoja. Palatsissa hän ei kuitenkaan mennyt huoneeseensa vaan sulkeutui pieneen kammioon.
Varsken järjesti illallisen, jossa paikalla oli vain hänen veljensä Dzodzik ja tämän vaimo. Šušanik ei suostunut syömään heidän kanssaan. Silloin Varsken joutui raivon valtaan, alkoi riepotella vaimoaan hiuksista, löi häntä niin lujaa kuin jaksoi ja potki hänen kasvojaan. Šušanik huusi: ”Herra Jeesus, auta minua!” Dzodzik pelasti hänen henkensä käymällä käsiksi veljeensä.

Šušanik virui aivan elottomana. Varsken käski sitoa hänet kahleisiin ja heittää tyrmään. Varsken kielsi vartijoita päästämästä ketään hänen luokseen, mutta pappi Jakob onnistui puhumaan vartijan ympäri ja kävi katsomassa Šušanikia, joka oli verissään ja pahasti turvoksissa. Jakobilla oli mukanaan ruokaa, mutta Šušanik ei pystynyt syömään, koska hänen leukansa oli murtunut ja hampaita hajonnut. Jakob kastoi leipää viiniin ja antoi sitä hänelle pieninä palasina.

Kun Varsken oli sotaretkellä hunneja vastaan, Šušanikin annettiin siirtyä suuren paaston ajaksi pieneen mökkiin kirkon viereen. Kun Varsken palasi ja sai tietää tästä, hän julmistui ja määräsi Šušanikin pahoinpideltäväksi. Šušanikille annettiin 300 kepiniskua, mutta hän kesti lyönnit sanomatta sanaakaan ja kiitti Jumalaa siitä, että sai kärsiä Kristuksen tähden. Kun eräs pappi yritti puhua Šušanikin puolesta, hänetkin hakattiin.

Šušanikin kaulaan laitettiin tiukka kahle ja häntä lähdettiin viemään verisenä kohti linnan tyrmää. Kun saattue eteni, sen perään kerääntyi kansaa, joka itki ja vaikeroi hänen kohtaloaan. Šušanik sanoi heille: ”Veljeni, sisareni ja lapseni, älkää itkekö, vaan muistakaa minua rukouksissanne, kun nyt hyvästelen teidät ja tämän maailman. Sillä te ette saa nähdä minun lähtevän linnasta elävänä.”

Šušanik vietti kuusi vuotta vankeudessa. Hänellä oli ainoastaan karkea viitta, pieni nahkainen tyyny ja rukousmatto.80 Šušanik sai ravinnokseen vain vettä ja leipää. Suuren paaston aikana hän ei syönyt arkipäivisin mitään. Hän eli kokonaan rukouksessa ja hyräili psalmeja öin ja päivin. Vangittunakin Šušanik auttoi ketä voi. Hänen rukoustensa ansiosta sairaita parani, lapsettomat saivat lapsia ja murheelliset lohdutuksen.

Kirkonmiehet onnistuivat käymään Šušanikin luona aika ajoin ja keskustelemaan hänen kanssaan. Eräänä päivänä Šušanik sai kuulla lastensa omaksuneen tulenpalvojien uskonnon. Hän alkoi vaikeroida ja löi päätään maahan. Sitten hän rukoili lausuen: ”Kiitän sinua, Herra, minun Jumalani, sillä lapset eivät olleet minun omiani, vaan lahjoja sinulta. Tapahtukoon niin kuin Sinä tahdot, Herra. Varjele minut vihollisen juonilta.”

Kun eräs persialainen nainen kuuli Šušanikista, hän meni tämän luokse ja pyysi parantamaan hänet. Šušanik vastasi: ”Jos uskot todelliseen Jumalaan ja hylkäät persialaisten uskonnon, anon Herraa rukouksin, niin saat häneltä parantumisen ja pääset tuntemaan Jumalamme suuren voiman.” Persialainen nainen vastasi: ”Minä uskon kristittyjen Jumalaan.” Šušanik pyysi naista menemään kastettavaksi, ja välittömästi kasteen saatuaan tämä parani. Nainen ylisti pyhää Kolminaisuutta ja jätti persialaisten uskonnon. Tästä ihmeestä puhuttiin ympäri maata.

Kun Varsken palasi kaupunkiin matkoiltaan ja sai kuulla tapahtumista, hän raivostui niin, että käski piestä vartijat kuoliaiksi, koska nämä olivat päästäneet ihmisiä Šušanikin luokse. Varsken turvautui myös noidan apuun. Tämä yritti keinojaan Šušanikia vastaan vuoden ajan, mutta Šušanik tuli vain entistä lujemmaksi uskossaan.

Seitsemännen vankeusvuotensa alussa kidutusten ja nälän heikentämä Šušanik sairastui vakavasti. Kun tieto hänen heikkenemisestään levisi, monet kävivät hänen luonaan pyytämässä hänen siunaustaan. Varskenin veli Dzodzik tuli vaimonsa kanssa ja polvistui Šušanikin eteen pyytäen anteeksiantoa synneilleen. Šušanikin luona kävi myös kirkon pappeja ja diakoneja piispojen Samuelin ja Johanneksen johdolla. Monet pyysivät saada hänen pyhittyneet kahleensa voidakseen kunnioittaa niitä, mutta hän sanoi vain: ”En minä ole sellaisen kunnian arvoinen, mutta koska rakastatte Jumalaa, käyköön niin kuin tahdotte.” Pyhä Šušanik pyysi Kristusta täyttämään kaikki hengellisellä ilolla ja siunauksilla. Sitten hän rukoili viimeisen kerran ja antoi henkensä Jumalan haltuun.

Papisto ja kansa itkivät katkerasti pyhän Šušanikin kohtaloa. Hurskaat naiset pesivät hänen pyhän ruumiinsa, voitelivat sen hyväntuoksuisilla voiteilla ja käärivät valkoiseen liinaan. Pyhä Šušanik haudattiin toiveensa mukaan sille paikalle, josta hänen jumalaton miehensä oli ensimmäisen kerran raahannut hänet mukaansa. Kansa lauloi veisuja haudalla läpi koko yön. Tämä tapahtui vuonna 475. Pyhä Šušanik oli kuollessaan noin 35 vuoden ikäinen.

500-luvun lopulla reliikit siirrettiin Tbilisiin, missä niitä yhä säilytetään Metekhin Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkossa. Georgiassa hänen muistoaan vietetään 17.10. Pyhän Šušanikin marttyyrikertomus on georgiankielisen kirjallisuuden vanhin säilynyt teksti. Sen laati hänen hengellinen isänsä Jakob Tsurtaveli pian tapahtumien jälkeen. Vanhin säilynyt käsikirjoitus on kuitenkin tekstin armenialainen versio.

Kiovan luolaluostarin etäiset luolat tunnetaan myös Pyhittäjä Feodosin luolina. Yli puolet sinne haudatuista pyhistä muistetaan keljaansa sulkeutuneina erakkoina ja suurina paastoajina, jotka kilvoittelivat 1000‒1400-luvuilla. Kaikista heistä ei ole säilynyt elämäkertatietoja, vaan ainoastaan nimi, elinaika ja kilvoitusmuoto, jota harjoittamalla he pyhittyivät. 

Pyhittäjä Savva oli serbi, joka vaelsi 1400-luvulla Venäjälle ja asettui kilvoittelemaan Pihkovan lähelle Jumalansynnyttäjän luostariin. Hiljaisempaa elämää kaivaten hän siirtyi Tolvajoelle pyhittäjä Jefrosinin (15.5.) luostariin. Siellä hän kilvoitteli nöyryydessä, kunnes palava into sai hänet siirtymään pyhittäjä Jefrosinin siunauksella Krypetsin erämaahan noin 15 kilometrin päähän Tolvajoelta. Savva asettui pienen järven rannalle läpipääsemättömään metsään ja eli siellä rukoillen ja ankarasti paastoten. Ennen pitkää Savva rakensi pienen kirkon pyhän evankelista Johannes Teologin kunniaksi ja keljoja munkeille, joita kerääntyi hänen ympärilleen.

Pyhittäjä Savva johti luostaria viisaasti ja monet tulivat kaukaa kuulemaan hänen suloista opetustaan. Luostari vaurastui lahjoituksista, mutta veljestöä Savva ohjasi elämään köyhyydessä. ”Miten voimme sanoa entisaikojen kilvoittelijoita isiksemme, jos emme elä niin kuin he elivät? Osoittakaamme rakkautemme Kristukseen teoillamme, rakastamalla toisiamme, vuodattamalla kyyneliä, paastoamalla ja harjoittamalla kaikessa itsehillintää niin kuin entisaikojen isät tekivät.”

Pihkovan ruhtinas Jaroslav Vasiljevitš kävi usein luostarissa. Kerran hän toi mukanaan sairastavan vaimonsa. Pyhittäjä Savva kielsi häntä rikkomasta luostarin tapaa ja tuomasta naista sisälle luostariin. Sen sijaan hän kokosi veljestön luostarin portin ulkopuolelle, toimitti rukouspalveluksen ruhtinattaren puolesta, ja tämä parani. 

Pyhittäjä Savva eli pitkän elämän ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1495. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin hän ilmestyi luostarin pappismunkki Jesajalle istuen haudallaan ja ilmoittaen, että oli koittanut aika nostaa pyhäinjäännökset haudasta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.