12.9.2023

Pyhä Autonomos oli piispana Italiassa, kun keisari Diocletianus aloitti kristittyjen vainon vuonna 303. Hän pakeni Italiasta ja löysi suojapaikan Soreos-nimisestä kylästä Bityniassa, Nikomedeianlahden itäpäässä. Siellä hänet vastaanotti Cornelius-niminen kristitty. Viivyttyään kylässä varsin pitkään Autonomos päätti rakennuttaa pienen kirkon, joka omistettiin ylienkeli Mikaelille, ja vihkiä Corneliuksen diakoniksi. Cornelius piti huolta kirkosta ja siihen kokoontuvista uskovaisista, kun Autonomos oli levittämässä Jumalan sanaa Lycaoniassa ja Isauriassa. Soreokseen palattuaan Autonomos vihki Corneliuksen papiksi.

Näihin aikoihin keisari Diocletianus saapui Nikomedeiaan täynnä vihaa, koska vaino ei ollut lannistanut kristittyjä, ja katkeruutta Autonomosta kohtaan, koska tämä oli tunnettu Jumalan sanan julistaja. Pyhän piispan täytyi paeta vielä kerran. Tällä kertaa hän käytti ajan evankelioimalla Mustanmeren rantakaupunkeja.

Myöhemmin Autonomos palasi vihkimään Corneliuksen piispaksi. Sen jälkeen hän edelleen väsymättömästi uurastaen lähti Vähän-Aasian länsiosiin kitkeäkseen pois epäjumalanpalvelusta ja rohkaistakseen oikean uskon kasvua. Soreukseen palatessaan hän asettui naapurikylään, johon hän sai juurrutettua uskon ja kastoi kylän asukkaat. Eräänä päivänä nämä vasta valaistuneet kristityt menivät epäjumalien temppeliin ja kaatoivat kaikki patsaat. Pakanat päättivät kostaa, mutta lykkäsivät kostoa, kunnes piispa tuli toimittamaan pyhiä salaisuuksia Soreuksen pieneen kirkkoon. Silloin he ryntäsivät sisään käsissään keppejä, kiviä ja aseita ja tappoivat kaikki, jotka saivat kiinni.

Autuas Autonomos lyötiin kuoliaaksi hänen seistessään pyhän pöydän edessä, ja näin hän oli arvollinen uhraamaan oman verensä Vapahtajamme tavoin. Pakoon päässeet uskovaiset hautasivat hänen ruumiinsa, joka pysyi turmeltumattomana. Autonomoksen pyhät jäännökset lepäsivät hänen marttyyrikuolemansa paikalle rakennetussa kirkossa.

Pyhittäjä Afanasi, maallikkonimeltään Andrei, oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilas. Hän syntyi papin perheeseen Novgorodin alueella Aunuksen viidenneksessä. Kerran liturgian aikana hän kuuli tutut evankeliumin sanat: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24) Andrei oivalsi, että sanat oli tarkoitettu hänelle kutsuksi luostarielämään. Hän lähti Aunuksesta ja kulki jalkaisin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen äskettäin perustamaan erämaaluostariin. Pyhittäjä Sergei otti hänet veljestöön, antoi kuuliaisuustehtävän keittiössä ja vihki hänet koeajan jälkeen munkiksi. Afanasi erottautui veljestön joukosta lukeneisuudellaan. Hän tunsi hyvin Raamatun ja rakasti kirjojen jäljentämistä. Tuohon aikaan ei vielä ollut kirjapainoa, joten luku- ja kirjoitustaitoiset munkit saivat usein jäljentää kirjoja kuuliaisuustehtävänään.

Noihin aikoihin Serpuhovin ruhtinas Vladimir Rohkea (1353-1410) päätti rakennuttaa kaupunkiinsa luostarin. Hän kutsui luokseen pyhittäjä Sergein, joka siunasi ruhtinaan valitseman paikan Narajoen korkealla rantatörmällä ja muurasi omin käsin luostarikirkon peruskiven vuonna 1374. Sijaintinsa johdosta luostari tunnetaan nimellä Vysotski, joka tarkoittaa korkeaa paikkaa. Seuraavaksi ruhtinas pyysi pyhittäjä Sergeitä lähettämään Afanasin igumeniksi uuteen luostariin. Sergeistä oli sääli erota hyveellisestä ja hengellisiin kirjoituksiin perehtyneestä kilvoittelijasta, mutta hän myöntyi ruhtinaan pyyntöön ja päästi Afanasin lähtemään.

Serpuhovin luostarin kirkko ja keljat rakennettiin nopeasti valmiiksi ja luostariin alkoi tulla veljiä. Pyhittäjä Afanasi opetti heitä sekä omalla esimerkillään että saarnoillaan. Hän poimi opetuksia monien kirkkoisien, muun muassa Basileios Suuren ja Iisak Syyrialaisen teoksista. Samalla hän jatkoi rakastamaansa työtä, sielun pelastukseksi koituvien kirjojen jäljentämistä.

Pyhittäjä Afanasi tunsi henkilökohtaisesti Moskovan metropoliitan Kiprianin (16.9.) ja oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa. Kun metropoliitta joutui suuriruhtinas Dimitri Donskoin epäsuosioon ja muutti Moskovasta Kiovaan, Afanasi lähti saattamaan esipaimenta. Hiukan myöhemmin, vuonna 1387, Konstantinopolin patriarkka kutsui metropoliitta Kiprianin luokseen Konstantinopoliin. Jälleen pyhittäjä Afanasi liittyi matkaseurueeseen ja jätti nyt lopullisesti Vysotskin luostarin uskottuaan sen johdon hyveelliselle oppilaalleen ja kaimalleen Afanasi nuoremmalle.

Konstantinopolissa pyhittäjä Afanasi asusti ensin metropoliitta Kiprianin kanssa Johannes Kastajan luostarissa ja sitten Peribleptonin luostarissa. Jommasta kummasta luostarista hän osti itselleen keljan ja asettui sinne pysyvästi. Kun metropoliitta Kiprian palasi Moskovaan ja alkoi taas hoitaa metropoliitan virkaansa, hän yritti suostutella Afanasia muuttamaan takaisin Venäjälle ja ottamaan vastaan jonkin korkean kirkollisen viran. Mutta nöyrä kilvoittelija kieltäytyi päättäväisesti ja vastasi: “Tämä kelja on minulle rakkaampi kuin mitkään kunnianosoitukset.”

Konstantinopolissa pyhittäjä Afanasi jatkoi kirkollisten kirjojen jäljentämistä. Vuonna 1401 hän kopioi omakätisesti kirkkosäännön, joka tunnetaan nimellä Oko tserkovnoje eli Kirkon silmä. Se lähetettiin Venäjälle, missä sitä kopioitiin ja levitettiin edelleen. Oko tserkovnoje edustaa Sabbas Pyhitetyn laatimaa jerusalemilaista kirkkosääntöä, joka 1200-1400-luvulla syrjäytti Venäjällä konstantinopolilaisen Studionin luostarin säännön. Korkeaan ikään ehtineenä pyhittäjä Afanasi siirtyi Herran luo 1400-luvun alkuvuosina.

Burtsevon kylässä Vologdan läänissä Venäjällä eli 1500-luvulla hurskas talonpoika nimeltään Vasili. Kesäisin hän harjoitti maanviljelyä ja talvella räätälin ammattia ja hankki näin elannon vaimolleen ja kahdelle pojalleen. Kiertäessään räätälinä pitkin kyliä Vasili tapasi monenlaisia ihmisiä. Hän keskusteli mielellään viisaiden ja jumalaapelkäävien miesten kanssa uskosta, Jumalan käskyistä ja sielun pelastuksesta, kuunteli pyhien kirjojen lukemista ja kävi kirkossa. Näin hän lukutaidottomanakin oppi vähän kerrassaan tuntemaan Jumalan lakia. Samalla hän tarkkaili ihmisten elämää ja alkoi nähdä, että se ei ollut evankeliumin käskyjen mukaista. Maallinen turhuus kiusasi ja suretti häntä. Hän kuuli omassa sydämessään taivaallisen Isän äänen, ja hänessä syttyi halu jättää maailma ja elää Jumalaa ja sielunsa pelastusta varten.

Vasili jätti salaa perheensä. Hän meni Totman kaupunkiin pyhittäjä Feodosin (28.1.) perustamaan Vapahtajan luostariin ja pyysi igumeni Ferapontia vihkimään hänet munkiksi. Igumeni puhui Vasilille luostarielämän vaikeuksista ja hänen perhettään kohtaavasta puutteesta, jos se menettää huoltajansa, mutta mikään ei saanut Vasilin päätöstä horjumaan. Lopulta igumeni antoi periksi ja vihki hänet munkiksi; hän sai nimen Vassian.

Elettyään muutaman vuoden luostarissa ja hoidettuaan valittamatta raskasta ja levotonta kuuliaisuustehtävää luostarin leipomossa Vassian siirtyi igumenin siunauksella jatkamaan kilvoitustaan luonnonkauniille paikalle Tiksnajoen varrelle. Hän asettui asumaan Vapahtajalle pyhitetyn seurakuntakirkon tontille, mihin hänelle rakennettiin pieni kelja. Siellä hän jatkoi uudella innolla rukous- ja paastokilvoitustaan. Kun ihmiset toivat hänelle almuja tai pyysivät neuvoja, hän ei laskenut heitä sisälle keljaan vaan puhui heidän kanssaan ikkunasta. Rippi-isältään igumeni Ferapontilta Vassian pyysi siunauksen saada kantaa olkapäillään, kupeillaan, käsissään, jaloissaan ja jopa päässään raskaita kilvoituskahleita. Ruumista kurittamalla hän puhdisti sieluaan, etääntyi katoavasta maailmasta ja lähestyi Jumalaa. Kilvoiteltuaan keljaansa sulkeutuneena 30 vuotta pyhittäjä tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui luokseen rippi-isänsä, tunnusti syntinsä, osallistui Herran pyhään ehtoolliseen ja jätti henkensä Jumalan haltuun. Pyhittäjä Vassian kuoli vuonna 1624.

Vanhurskas Simeon syntyi 1600-luvun alussa jossakin Venäjällä. Hän oli aatelissukua, mutta ei välittänyt maallisesta kunniasta vaan lähti Uralin taakse Siperiaan Verhoturjen alueelle (nykyisen Jekaterinburgin pohjoispuolella). Verhoturjen kaupunki oli tuohon aikaan tunnettu kauppapaikka. Siksi Simeon, joka kaipasi hiljaista elämää, asettui asumaan Merkušinon kylään noin 50 kilometrin päähän kaupungista. Seudun luonto jylhine sembramäntyineen ja sankkoine metsineen innoitti pyhää miestä sisäiseen mietiskelyyn ja kilvoitteluun. Hän ei asunut kylässä pysyvästi vaan kierteli paikasta toiseen. Välillä hän poikkesi toisiin kyliin, välillä taas vetäytyi yksinäisyyteen Turajoen rannoille antautuen siellä kilvoituksiin ja keskustellen rukouksessa Luojan kanssa.

Simeon hankki itse elantonsa ja jätti ahkeruudellaan itsestään pysyvän muiston seudun asukkaiden keskuuteen. Talvella hän ompeli turkkeja ja kesällä kalasti. Samalla hän pyrki elämään täydellisessä köyhyydessä. Usein hän lähti talosta vähän ennen kuin sai työnsä valmiiksi. Aluksi ihmiset loukkaantuivat hänen käytöksestään, ennen kuin ymmärsivät, että hän teki niin välttääkseen saamasta palkkaansa. Simeon suhtautui kaikkiin ystävällisesti ja yritti aina auttaa ja palvella kaikkia. Hän oli hyvin pidättyväinen, rakasti yksinäisyyttä ja vaali sielun ja ruumiin puhtautta. Vanhurskas Simeon ei elänyt vanhaksi vaan siirtyi noin vuonna 1642 Herran luo, jota hän oli palvellut uskollisesti kaikkina elämänsä päivinä. Hänen ruumiinsa haudattiin Merkušinon kylään. Perimätiedon mukaan hänen kuolemansa johtui ylenmääräisestä kieltäymyksestä ja paastosta.

Simeon oli eläessään karttanut ihmisten kiitosta ja tämän maailman kunniaa, ja niin hänen muistonsa alkoi pian painua unohduksiin. Mutta Jumalalle ei ollut otollista, että hänet olisi unohdettu kokonaan. Vuonna 1692 kyläläiset huomasivat, että vanhurskaan Simeonin arkku alkoi nousta maan sisästä. Arkusta löydettiin maatumattomat pyhäinjäännökset, jotka olivat säilyneet aivan kokonaisina, jopa ihokin oli ehjä, mutta kukaan ei enää muistanut kilvoittelijan nimeä. Eräs vanhus, Afanasi, osasi kertoa jotain hänen elämästään mutta nimen hänkin oli unohtanut. Uusia pyhäinjäännöksiä kohtaan tunnettiin harrasta kunnioitusta, joka kasvoi entisestään, kun niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä: eräs halvaantunut parani ja sokea sai näkönsä. Ihmisiä alkoi tulla haudalle rukoilemaan. Tuntemattoman kilvoittelijan puolesta toimitettiin panihidoja eli muistopalveluksia ja monet parantuivat sairauksistaan. Lopulta itse Siperian metropoliitta Ignati poikkesi tarkastamaan pyhäinjäännöksiä. Hän kehotti ihmisiä rukoilemaan, että Jumala ilmoittaisi kilvoittelijan nimen. Heti paluumatkalla metropoliitta nukahti ja kuuli näyssä äänen toistavan kolmesti: “Hänen nimensä on Simeon.” Samoihin aikoihin kilvoittelijan nimi ilmoitettiin näyssä kahdelle muulle henkilölle, eräälle munkkidiakonille ja seurakuntapapille.

Sana vanhurskaan Simeonin pyhäinjäännöksistä levisi nopeasti ja ne päätettiin siirtää kylästä pyhän Nikolaoksen luostariin Verhoturjen kaupunkiin. Tämä toteutettiin syyskuun 12. päivänä 1704. Siitä lähtien kilvoittelija on tunnettu vanhurskaana Simeon Verhoturjelaisena.

Autuas Aleksi (Vorošin) syntyi vuonna 1886 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Kostroman läänissä Venäjällä. Vartuttuaan nuoreksi mieheksi hän löysi morsiamen ja oli jo aikeissa mennä kihloihin, kun odottamaton tapaus sai hänet muuttamaan mielensä. Aleksi toivoi näet, ettei hänen morsiamensa kävisi kylän nuorison illanvietoissa, joissa puhuttiin usein säädyttömyyksiä. Mutta tyttö ei kuunnellut häntä. Silloin Aleksi ajatteli, että jos tyttö ei ota huomioon hänen toiveitaan ennen avioliittoa, niin mitä tapahtuukaan kun tästä tulee hänen vaimonsa. Hän hylkäsi ajatuksen avioliitosta ja meni läheiseen Krivojärven luostariin, jossa hän oli vuoden kuuliaisuusveljenä. Kotiin palattuaan hän rakensi vanhempiensa pihamaalle pienen keljan ja asui siinä.

Vuoden 1917 jälkeen neuvostovalta vaati talonpoikia perustamaan kyläneuvostoja. Venäläiset suhtautuivat yleensä luottavaisesti esivaltaan pitäen sitä pyhänä ja oikeudenmukaisena, niinpä he valitsivat neuvoston puheenjohtajaksi kaikkien kunnioittaman Aleksin. Aleksi ei muuttanut entisiä tapojaan. Hän rukoili paljon ja kävi kirkossa. Vuoden kuluttua kylään lähetettiin uusi puheenjohtaja. Aleksi vetäytyi kokonaan keljaansa ja omistautui paastolle ja rukoukselle. Näin kului yhdeksän vuotta.

Vuonna 1928 Aleksi aloitti houkkana kilvoittelun. Hän pukeutui ryysyihin ja asui missä sattui. Oudolla käytöksellään hän ennusti kylän asukkaille heidän tulevia kohtaloitaan: pidätyksiä, sairauksia ja omaisten kuolemia. Kauan ennen kirkkojen laajamittaista sulkemista ja tuhoamista hän sanoi, että tulee aika, jolloin melkein kaikki kirkot suljetaan Venäjällä, mutta Herra lähettää ankaran rangaistuksen, sodan, ja osa kirkoista avataan uudelleen, tosin vain lyhyeksi ajaksi. 1960-luvulla alkoikin uusi vaino ja kirkot suljettiin jälleen.

Muutaman kerran viranomaiset veivät Aleksin mielisairaalaan, mutta lääkärit totesivat hänet terveeksi. Aleksi tiesi edeltäkäsin pidätyksestään. Vuonna 1937 hän toi kaikki tavaransa vanhempiensa kotiin, jakoi ne ja pyysi omaisiaan hautaamaan hänet. Seuraavana aamuna hänet pidätettiin ja suljettiin Kinešman kaupungin vankilaan samaan selliin tavallisten rikollisten kanssa. Selli oli täpötäysi, mutta autuas Aleksi rukoili yötä päivää ja jakoi vähäisen ruoka-annoksensa toisille.

Kilvoittelijaa vastaan ei ollut syytettä. Saadakseen hänet tunnustamaan jotakin tutkintatuomarit käyttivät kidutusta. Aleksi asetettiin paljasjaloin seisomaan kuumalle levylle. Pian sana erikoisesta vangista levisi ympäri vankilaa, ja vankilanjohtaja tuli seuraamaan kuulustelua.

– Kaikkien mielestä sinä olet pyhä, mitä sinä siihen sanot?

– Mikä pyhä minä olisin. Kurja syntinen ihminen.

– Se on oikein. Pyhiä ei panna vankilaan, eivätkä he tee rikoksia. Jos on joutunut vankilaan, siihen on jokin syy. Miksi sinut on vangittu?

– Se on Jumalan tahto, vastasi autuas sävyisästi.

Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka Aleksi itse katkaisi:

– Mitä sinä puhut täällä minun kanssani, kun kotonasi on tapahtunut onnettomuus?

Kun vankilanjohtaja illalla palasi kotiinsa, hän löysi vaimonsa hirttäytyneenä. Tämän jälkeen hän etsi tilaisuutta päästääkseen Aleksin vapaaksi, mutta Herralle oli otollista, että kävi toisin. Kidutusten näännyttämänä Aleksi joutui vankilan sairaalaan ja kuoli siellä. Ruumis luovutettiin omaisille haudattavaksi.

Syyskuussa 1985 autuaan Aleksin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon ja vuonna 1993 hänet kanonisoitiin. Nykyään hänen pyhäinjäännöksensä ovat Ivanovon kaupungissa Jumalanäidin temppeliinkäymiselle pyhitetyssä naisluostarissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.