Kunniallisen ristin ylentämisen esijuhla
Pyhän haudan kirkon vihkimisen juhlapäivä, v. 335 ✜
P. Cornelius Sadanpäämies († 100-l.)
Gal. 6:2–10
2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain. 3 Joka luulee olevansa jotakin, vaikka ei ole mitään, pettää itseään. 4 Kukin tutkikoon vain omia tekojaan. Silloin hän voi ylpeillä vain siitä, mitä hän itse on, vertaamatta itseään toiseen. 5 Jokaisen on kannettava oma kuormansa. 6 Se, jolle Jumalan sanaa opetetaan, antakoon opettajalleen kaikkea hyvää. 7 Älkää pettäkö itseänne! Jumala ei salli itseään pilkattavan. Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää. 8 Joka kylvää siemenen itsekkyyden peltoon, korjaa siitä satona tuhon, mutta se, joka kylvää Hengen peltoon, korjaa siitä satona ikuisen elämän. 9 Meidän ei pidä väsyä tekemään hyvää, sillä jos emme hellitä, saamme aikanaan korjata sadon. 10 Kun meillä vielä on aikaa, meidän on siis tehtävä hyvää kaikille, mutta varsinkin niille, joita usko yhdistää meihin.
Hepr. 3:1–4
1 Tämän tähden, te pyhät veljet, te, jotka olette saaneet taivaasta kutsun, kiinnittäkää katseenne Jeesukseen, joka on tunnustuksemme apostoli ja ylipappi. 2 Hän on herransa luottamuksen arvoinen, niin kuin Mooses oli "kaikissa hänen huoneensa asioissa", 3 mutta hänet on katsottu suuremman kunnian arvoiseksi, yhtä paljon suuremman kuin rakentajan kunnia on rakennuksen kunniaa suurempi. 4 Jokainen talo on jonkun rakentama, mutta Jumala on rakentanut kaiken.
Siihen aikaan 14 Jeesus kutsui taas väkijoukon luokseen ja sanoi: "Kuulkaa kaikki minua ja ymmärtäkää. 15 Ei ihmistä voi saastuttaa mikään, mikä tulee häneen ulkoapäin. Se ihmisen saastuttaa, mikä tulee hänen sisältään ulos. 16 Jolla on korvat, se kuulkoon!" 17 Kun Jeesus sitten lähti väkijoukon keskeltä ja tuli kotiin, opetuslapset pyysivät häntä selittämään arvoitukselliset sanansa. 18 Hän sanoi heille: "Oletteko tekin noin ymmärtämättömiä? Ettekö käsitä, ettei mikään ulkoapäin ihmiseen tuleva voi saastuttaa häntä? 19 Eihän se mene hänen sydämeensä -- vatsaan se menee, ja sieltä se sitten ulostuu." Näin Jeesus teki selväksi, että kaikki ruoka on puhdasta. 20 Ja hän jatkoi: "Se mikä tulee ihmisestä ulos, se saastuttaa ihmisen. 21 Juuri ihmisen sisältä, sydämestä, lähtevät pahat ajatukset, ja niiden mukana siveettömyys, varkaudet, murhat, 22 aviorikokset, ahneus, häijyys, vilppi, irstaus, pahansuopuus, herjaus, ylpeys ja uhmamieli. 23 Kaikki tämä paha tulee ihmisen sisältä ja saastuttaa hänet." 24 Jeesus lähti sieltä Tyroksen alueelle. Hän meni erääseen taloon ja halusi pysytellä tuntemattomana, mutta hänen tulonsa ei pysynyt salassa.
Siihen aikaan 13 kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, hän kysyi opetuslapsiltaan: "Kuka Ihmisen Poika on? Mitä ihmiset hänestä sanovat?" 14 He vastasivat: "Toisten mielestä hän on Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, joidenkin mielestä Jeremia tai joku muu profeetoista." 15 "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" 16 Simon Pietari vastasi: "Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika." 17 Jeesus sanoi hänelle: "Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. 18 Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. 19 Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu."
Päivän synaksario
13.9.
Pyhä Cornelius eli apostolien aikana. Hän oli italialaisen kohortin sadanpäällikkö Palestiinan Kesareassa. Hän oli jumalaapelkäävä hurskas ihminen, joka antoi paljon rahaa apua tarvitseville, vaikka olikin ympärileikkaamaton eikä kuulunut juutalaisiin.
Ensimmäiset kristityt olivat kaikki juutalaisia, jotka olivat ympärileikattuja ja noudattivat Mooseksen lain vaatimuksia. Siksi Corneliuksen elämän arvokkain tapahtuma (Ap.t. 10) oli samalla yksi koko kristinuskon historian suurimmista käännekohdista: hänestä alkaen pelastus alkoi levitä juutalaisten keskuudesta koko maailmaan. Cornelius näki yhdeksännen tunnin vaiheilla näyssä Jumalan enkelin, joka lausui: ”Rukouksesi ja almusi ovat uhrina nousseet Jumalan eteen, ja Hän on muistanut sinut” ja kehotti häntä lähettämään miehiä hakemaan apostoli Pietarin Joppen kaupungista.
Kun apostoli Pietari oli seuraavana päivänä rukoilemassa talon katolla, hän näki kolme kertaa näyssä, kuinka taivaasta laskeutui suuri purjekangas täynnä eläimiä; ääni kehotti Pietaria teurastamaan ja syömään, mutta hän kieltäytyi, koska ei ollut koskaan syönyt mitään epäpuhdasta tai kiellettyä. Pietari ei ymmärtänyt näyn merkitystä, mutta kun Corneliuksen lähettämät miehet saapuivat Pietarin luokse, tämä ymmärsi, että ”Jumala ei erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa Hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa.”
Kun Pietari julisti Kristuksen elämää ja ylösnousemusta, Pyhä Henki tuli Corneliuksen ja kaikkien paikalla olleiden ylle. Tämä osoitti selvästi, että muutkin kuin juutalaiset olivat kutsutut pelastukseen, eikä Pietari rohjennut jättää heitä kastamatta. Tämä herätti ihmetystä erityisesti Jerusalemin juutalaiskristittyjen parissa. Viimeistään Jerusalemin kokouksessa (Ap.t. 15) saavutettiin yhteisymmärrys siitä, että ei-juutalaisten käännynnäisten ei tarvitse ryhtyä noudattamaan Mooseksen lakia.
Cornelius puolestaan pysyi tämän jälkeen apostolien yhteydessä. Kun kristityt hajaantuivat Jerusalemista pyhän Stefanoksen kivittämisen jälkeen, Cornelius matkusti Foinikiaan, Kyprokselle, Antiokiaan ja aina Efesokseen asti. Hänet valittiin arvalla julistamaan hyvää sanomaa Skepsiksessä, kristinuskoa halveksivan filosofi Demetrioksen johtamassa kaupungissa Troaassa, Vähän-Aasian luoteisosassa. Demetrios yritti saada Corneliuksen uhraamaan epäjumalille, mutta tämä tunnusti Kristusta rohkeasti välittämättä uhkauksista tai kidutuksista. Kuunnellessaan pyhän Corneliuksen rohkeaa julistusta ja nähdessään omin silmin hänen rukoustensa voiman Demetrios uskoi itsekin Kristukseen ja otti pyhän kasteen yhdessä vaimonsa Euanthian (11.9.) ja poikansa kanssa.
Pyhä Cornelius toimi loppuelämänsä Skepsiksen piispana – toisen perimätiedon mukaan hänestä tuli vielä Kesarean piispa – ja nukkui pois kaikessa rauhassa vanhalla iällä. Hänen hautansa tuntumaan kasvoi kasvi, joka paransi kaikenlaisia sairauksia. Myöhemmin lähistölle rakennettiin kirkko, johon pyhän Corneliuksen jäännökset siirrettiin.
Jerusalemin pyhät paikat olivat vuosisatojen ajan vailla huolenpitoa, eikä kristittyjen ollut mahdollista päästä huolehtimaan niistä. Kun Nikean kirkolliskokous oli saatettu menestyksekkäästi loppuun vuonna 325, keisari Konstantinus Suuri tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan kirkolle ja sen Herralle rakennuttamalla maailman vapahduksen tapahtumapaikalle Golgatalle basilikan, joka ylittäisi kauneudessa maailman muut kirkot. Keisari sopi asiasta Jerusalemin piispa Makarioksen kanssa.
Jerusalemin kristittyjen perimätieto oli säilyttänyt muiston paikasta, jolla Herran pyhä kärsimys oli tapahtunut, vaikka itse paikka olikin jäänyt roomalaisten rakennelmien alle vuoden 135 jälkeen. Paikalla aloitettiin kaivaukset, joiden ratkaisuhetkistä kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo näin: ”Kun kaivajat olivat päässeet alkuperäiselle katutasolle, pinnan alta löytyi hetimiten ja vastoin kaikkia odotuksia meidän Vapahtajamme ylösnousemuksen kunnioitettava tyhjä hauta. Silloin tämä kaikkein pyhin hauta sai toimia ikään kuin kuvana Herran paluusta elämään. Maattuaan haudattuna pimeydessä se ilmestyi takaisin valoon tarjoten näin kaikille katsomaan tulleille selvän ja näkyvän todistuksen siitä ihmeestä, jonka tapahtumapaikkana tämä sama kohta oli kerran ollut. Näin se todisti Vapahtajan ylösnousemuksesta kirkkaammin kuin mikään ääni voisi todistaa.”
Aina tähän hetkeen saakka kirkon isät olivat opettaneet, että kristittyjen Jerusalem oli taivaassa eikä heillä ollut pyhää kaupunkia maan päällä. Eusebius itse oli opetuksissaan korostanut, kuinka juutalainen ja kristillinen käsitys poikkesivat toisistaan tässä suhteessa. Mutta kun hän sai omin silmin katsella tuota Kristuksen kunniaksi nousevaa rakennusta, hän pohti itsekseen: ”Kenties tämä onkin se uusi, toinen Jerusalem, jota profeetat ovat ennustaneet?”
Samalta alueelta löydettiin myöhemmin myös Herran kärsimykseen liittyviä esineitä. Hautapaikan ympärille rakennettiin kymmenen vuotta loisteliasta kirkkoa, joka vihittiin käyttöön 13.9.335. Päivämäärän valinnan tarkoituksena oli syrjäyttää pakanallisen Capitoliumin Jupiterin juhla. Tämä kaikkein ylistettävimmälle paikalle rakennettu basilika oli erittäin kaunis, ja siitä tuli kristinuskon voiton merkki ja muiden kirkkojen esikuva. Kristuksen hautapaikkaa on sanottu uuden liiton kaikkeinpyhimmäksi ja ylösnousemuksemme lähteeksi.
Jerusalem oli ollut hylättynä parisataa vuotta, mutta nyt siitä kasvoi nopeasti koko kristikunnan rakastama pyhiinvaelluskeskus, jonka pyhät paikat todistavat Kristuksen pelastavista teoista. Piispa Eusebiuskin tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että ”tämän täytyy olla se täysin uusi Jerusalem, jota on julistettu profeetallisten Jumalan sanojen kautta ja josta Jumalan innoittamat profetiat kertovat lukemattomia suuria asioita.”
Pyhät isät ovat valinneet tämän päivän juhlan aiheeksi Kristuksen toteuttaman näkyväisen luomakunnan ylösnousemuksen aiheuttaman ilon. Kristuksessa kaikki tulee uudeksi. Kirkon vihkimistä merkitsevä kreikkalainen sana enkainia tarkoittaa kirjaimellisesti uudistumista.
Pyhä suurmarttyyri Ketevana syntyi 1500-luvun lopulla. Hän oli kuninkaallista Bagrationin sukua ja solmi avioliiton Kahetian valtakunnan[1] kruununperillisen Daavidin, kuningas Aleksanteri II:n pojan kanssa. Ketevana osallistui itse valtakunnan hallitsemiseen. Hän oli hurskas ortodoksi ja kantoi huolta Georgian kirkosta rakennuttamalla pyhäkköjä, orpokoteja ja vierasmajoja. Miehensä kuoleman jälkeen hän vetäytyi yksinäisyyteen.
Ketevanan miehen veli Konstantin, joka tunnetaan lisänimellä Kurja, kääntyi islaminuskoon. Persian šaahin Abbas I:n yllytyksestä hän murhautti vanhan isänsä Aleksanteri II:n sekä veljensä Georgin ja lähetti surmattujen ruumiit kameleiden selässä kuningatar Ketevanalle. Ketevana itki viattomia uhreja ja hautasi heidät Alaverdin kirkkoon. Tämän jälkeen Konstantin alkoi väkivalloin tavoitella Ketevanaa puolisokseen. Ketevana kokosi sotajoukon Konstantinia vastaan ja löi tämän johtamat persialaiset joukot. Uskostaan luopunut Konstantin koki kunniattoman kuoleman joukkojensa mukana. Viisaalla hallinnollaan kuningatar Ketevana sai rauhan ja oikeudenmukaisuuden palaamaan Kahetian valtakuntaan.
Myöhemmin šaahi Abbas pakotti kahetialaiset feodaaliruhtinaat luovuttamaan ylhäisiä panttivankeja Persiaan uhkaamalla hyökätä Georgiaan ja tuhota sen. Kuningatar Ketevana lyöttäytyi vapaaehtoisesti panttivankien joukkoon. Hän halusi estää Georgian kansaa ja pyhää kirkkoa uhkaavan onnettomuuden ja saapui itse Persian pääkaupunkiin Isfahaniin. Šaahi Abbas kehotti kuningatarta kääntymään islaminuskoon, mutta tämä torjui ehdotuksen päättäväisesti. Silloin kuningatar Ketevana suljettiin vankilaan, jossa hän sai viettää kymmenen kärsimysten täyttämää vuotta. Persian hoviväki lateli hänelle ilkeyksiä, ja ovela šaahi lupasi korottaa hänet Persian kuningattareksi ja tarjosi hänelle suunnattomia rikkauksia. Persian ylimystö taivutteli häntä säästämään itseään ja lausumaan vaikka vain yhdenkin herjaavan sanan Kristusta vastaan, mutta mikään ei saanut Ketevanaa horjumaan. Lopulta häntä kidutettiin hehkuvan kuumilla pihdeillä ristinmuotoisesti puuhun ripustettuna ja hänen päähänsä painettiin polttava rautapata. Autuas marttyyri jätti henkensä Jumalan haltuun syyskuun 13. päivänä vuonna 1624.
[1] Kahetia on nykyisen Georgian itäosassa sijaitseva maakunta, joka oli aikoinaan itsenäinen valtakunta. Persia valloitti sen 1600-luvun alussa.
Pyhittäjä Hieroteos syntyi vuonna 1686 Peloponnesoksen Kalamatassa. Hän oli rikkaiden ja ylhäisten vanhempien poika. Hänen lahjakkuutensa ja oppimisintonsa ilmenivät jo varhain. Kun hän tuli naimaikään, hänen vanhempansa kihlasivat hänet vastoin hänen tahtoaan. Jumalan sallimuksesta vanhemmat kuitenkin kuolivat joitakin päiviä ennen häitä, ja nuorukainen oli taas vapaa. Hän lähti Kalamatasta Zakynthoksen saarelle. Siellä hänen rikkaat sukulaisensa kehottivat häntä menemään Länsi-Eurooppaan opiskelemaan. Mutta suuresta opinhalustaan huolimatta hän lähti mieluummin Athosvuorelle hankkimaan todellista hengellistä tietoa.
Athoksella Hieroteos kilvoitteli erään erakon oppilaana. Tutkiessaan pyhien isien opetuksia hän havaitsi, kuinka vaikenemiskilvoittelun tie on vaikea ja vaarallinen, jos ei ole ensin saanut harjoitusta kuuliaisuudessa. Sen takia hän meni vähäksi aikaa Ivironin yhteiselämäluostariin, missä hänet vihittiin viitankantajamunkiksi. Sieltä hän lähti Konstantinopoliin yhdessä luostarista sinne lähetettyjen munkkien kanssa salaisena toiveenaan saada kärsiä marttyyrikuolema Kristuksen tähden. Koska näin ei kuitenkaan tapahtunut, hän siirtyi Valakiaan (vastaa suunnilleen nykyistä Etelä-Romaniaa) ja sen jälkeen Venetsiaan tarkoituksena täydentää opintojaan. Mutta hänen kyltymättömän tiedonjanonsa saattoi tyydyttää vain antautuminen askeettiseen kilvoitukseen ja sisäiseen näkemisen. Niinpä hän palasi Ivironin luostariin ja ryhtyi innokkaasti kilvoittelemaan valvomisessa ja rukouksessa.
Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Hieroteos vihittiin pappismunkiksi. Siitä lähtien hän enensi jatkuvasti kilvoittelujaan. Alussa hän oli syönyt kaksi tai kolme kertaa viikossa kauraleipää tai joskus monen päivän vanhoja, jo vähän pilaantuneita linssejä, nyt hän alkoi vähitellen olla kokonaan syömättä jopa kaksi viikkoa. Hän nukkui vain tunnin vuorokaudessa. Koko muun ajan hän rukoili lakkaamatta vuodattaen kyyneleitä ja pakottaen itseään, niin ettei sisäinen rukous lakkaisi hetkeksikään.
Kun ankara kulkutauti kylvi kuolemaa Aigeianmeren Sporadien saariston Skopeloksen saarella, Hieroteos meni sinne muiden munkkien kanssa asukkaiden tueksi. Nämä alkoivat hartaasti pyydellä häntä jäämään heidän luokseen ja hän jäikin kahdeksaksi vuodeksi. Hän opetti koulussa, saarnasi kirkossa ja toimi rippi-isänä. Mutta vaikenemiskilvoitus oli edelleen hänen suuri rakkautensa ja niinpä hän lähti oppilaansa Meletioksen kanssa Giuran (Jura) asumattomalle pikku saarelle, jossa hän kilvoitteli vähän aikaa kahden muun veljen kanssa. Mutta ylenpalttisen askeesin heikentämänä hän sairastui ja kuoli muutaman päivän kuluttua syyskuun 13. päivänä vuonna 1745. Hän oli tuolloin 59-vuotias. Hänen oppilaansa Meletios, joka suri syvästi ohjaajansa menetystä, hautasi hänet saarelle ja palasi Ivironin luostariin.
Kun Meletios muutaman vuoden kuluttua otti kreikkalaisen tavan mukaisesti luut pois haudasta, hän toi luostariin pyhän vanhuksensa pääkallon ja leukaluun, joista lähtee hyvää tuoksua ja jotka ovat saaneet aikaan paljon ihmeitä.
Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.