26.9.2023

Pyhä Johannes oli lähtöisin Betsaidasta, köyhästä galilealaisesta kylästä. Hänen isänsä oli Sebedeus, kalastaja, ja äitinsä Salome, joka oli Jumalanäidin kihlanneen Joosefin tytär. Joosefilla oli ensimmäisestä avioliitosta neljä poikaa, Jaakob, Joosef, Juudas ja Simon (Matt. 13:55) sekä kolme tytärtä, Ester, Martta ja Salome. Näin siis meidän Vapahtajamme oli maailman mukaan pyhän Johannes Teologin eno, koska Hän oli Johanneksen äidin Salomen velipuoli.[1]

Johannes oli veljensä Jaakobin kanssa auttamassa isäänsä Sebedeusta, kun Vapahtaja kutsui heidät lähtemään seuraajikseen ja ihmisten kalastajiksi. He jättivät heti kaiken ja lähtivät seuraamaan Hänen taivaallista opetustaan. Johanneksen rakkaus neitsyyteen ja kieltäymykseen oli niin ehdoton, että hän ainoana opetuslapsena oli arvollinen saamaan ”neitseen” nimen; hänen palava rakkautensa Kristukseen ja nuhteettomaan elämään oli niin suurta, että hänestä tuli ”se rakas opetuslapsi”.

Johannes oli yksi Vapahtajan kolmesta läheisimmästä seuraajasta, joten hän sai nousta Taborin vuorelle Hänen kanssaan. Johannes sai katsoa Kristuksen ruumiissa loistanutta jumaluutta ja kuulla pilvestä kaikuneen äänen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa Häntä!”. Johannes oli myös se, joka rakkautensa valtaamana tahtoi istua Herran oikealla puolella Hänen valtakunnassaan. Salaisuuksien aterialla Herra asetti hänet viereensä, jossa hän sai nojata rakkaan Herransa rintaa vasten. Kun Jeesus pidätettiin, Johannes seurasi Häntä ylipapin palatsin pihalle asti. Hän yksin pysyi Jumalanäidin kanssa ristin juurella, kun Vapahtaja oli ristiinnaulittuna. Johanneksen nähdessään Kristus sanoi äidilleen: ”Nainen, katso, poikasi!” ja Johannekselle: ”Katso, äitisi.” Siitä hetkestä lähtien tuo neitseellinen opetuslapsi otti neitseellisen äidin omaan kotiinsa.[2]

Kun naiset toivat ensimmäisen sanoman ylösnousemuksesta, Johannes juoksi Kristuksen haudalle Pietaria nopeammin. Hän meni ensimmäisenä sisään ja näki maahan jääneet käärinliinat (Joh. 20:5-6). Ylösnousemuksen jälkeen Johannes sai muiden opetuslasten kanssa nähdä Kristuksen. Kun Herra puhalsi heidän päälleen (Joh. 20:22) ikään kuin esimakuna Pyhän Hengen lahjasta, Johanneskin sai yhdessä heidän kanssaan valtuutuksen julistaa ilosanomaa kaikkialla maailmassa. Johannes oli läsnä myös Herran taivaaseennousemisessa, ja muiden apostolien tavoin hän sai helluntaipäivänä vastaanottaa Pyhän Hengen tulisten kielten hahmossa. Muiden apostolien jo lähdettyä Jerusalemista hän pysyi Jumalanäidin seurassa, josta hän piti huolta aina tämän kuolonuneen nukkumiseen asti.

Kun apostolien oli erottava toisistaan päästäkseen saarnaamaan kaikkialla maailmassa, he heittivät arpaa siitä, minne kukin lähtisi. Johanneksen osaksi tuli julistaa evankeliumia Vähässä-Aasiassa, joka oli täysin epäjumalien palvonnan ja pakanuuden vallassa. Pyhä Johannes tuli hyvin alakuloiseksi kuullessaan, minne hänen oli määrä lähteä, sillä hän ei ollut vielä oppinut luottamaan täydellisesti Jumalan ylivertaiseen voimaan. Puhdistaakseen hänet tästä ihmisille ominaisesta heikkoudesta Jumala koetteli häntä tuulen ja aaltojen kautta 40 päivän ajan ennen kuin hän pääsi määränpäähänsä. Tämän koetuksen aikana laiva haaksirikkoutui. Johanneksen opetuslapsi Prokhoros (28.7.) joutui veden varaan, ja aallot heittivät hänet rantaan Seleukiassa, jossa kaupungin ihmiset syyttivät häntä noituudesta epäillen hänen anastaneen karille ajautuneesta aluksesta rahaa taikakeinoin. Hän onnistui pakenemaan, ja 40 päivän kuluttua hän löysi mestarinsa, jonka meri oli tuonut rantaan Marmareotan kaupungissa.

Johannes ja Prokhoros kulkivat Efesokseen, jossa he päätyivät orjiksi julmalle Romana-nimiselle naiselle, joka vastasi kuvernööri Dioskorideen kylpylöiden hallinnosta. Näissä kylpypaikoissa asui demoni, joka kolme kertaa vuodessa sai aikaan nuoren miehen tai neidon murhan. Kun apostolikaksikko oli työskennellyt kylpylöissä kolme kuukautta, demoni sai otteeseensa kuvernöörin pojan Domnuksen ja hukutti hänet. Romana meni pois tolaltaan ja pyysi epätoivoisesti apua Johannekselta, jota hän piti jonkinlaisena noitana. Apostoli rukoili ja nuorukainen heräsi kuolleista, minkä nähtyään Romana kääntyi kristityksi. Johannes karkotti demonin rukouksellaan ja kastoi Domnuksen, Romanan ja Dioskorideen.

Kun Johanneksen kautta tapahtuneet ihmeet olivat saaneet paljon kansaa kääntymään Kristuksen puoleen, Dianan temppelissä asunut demoni otti itselleen valtion virkamiehen hahmon ja lupasi suuren palkkion sille, joka vangitsisi tai surmaisi nuo kaksi epätavallisen voimallista noitaa, jotka olivat paenneet vankeudesta hänen luotaan. Johannes, jonka sisäinen silmä oli Pyhän Hengen valaisema, tiesi mitä demoni aikoi. Jumalan voiman vahvistamana hän ja Prokhoros antautuivat pakanoille, jotka raahasivat heidät Dianan temppeliin. Rakastettu opetuslapsi rukoili, että Herra tuhoaisi temppelin ilman henkien menetystä. Ja niin tuo koko pakanamaailman ylpeys sortui, ja Johannes ajoi pelkällä sanallaan sieltä ulos demonin, joka oli elänyt paikassa 249 vuotta. Pakanat olivat kovin ihmeissään ja useimmat heistä alkoivat uskoa Kristukseen.

Johanneksen maine kantautui keisari Domitianuksen (81-96) korviin ja tämä järjesti tapaamisen apostolin kanssa. Apostolin luottamus siihen, että Kristus on suurempi kuin mikään maailmallinen voima, teki vaikutuksen keisariin, joka päätti karkottaa apostolin Patmoksen saarelle toivoen siten rajoittavansa tämän vaikutusvaltaa. Kun Johannes oli matkalla saarelle yhdessä Prokhoroksen kanssa, hän osoitti Jumalan hyvyyden ihmiskuntaa kohtaan parantamalla heitä saattaneet sotilaat punataudista. Patmoksen saarelle saavuttuaan hän vapautti paikallisen ylimyksen Myronin pojan Apollonideksen saastaisesta hengestä. Tämä ihme yhdessä Johanneksen julistaman sanan kanssa sai Myronin koko perhekunnan uskomaan Kristukseen ja ottamaan kasteen. Hieman myöhemmin myös saaren kuvernööri kastettiin.

Saarella oli pelätty noita nimeltä Kynopse eli Koirankasvo, jolla oli hallussaan kaikki Saatanan voimat; häntä palveli joukko demoneita, jotka asuivat saaren villissä osissa. Apollonin papit pitivät Johannesta vaarallisena kilpailijana ja vetosivat Kynopseen, että tämä tekisi apostolin voimattomaksi. Ylpeydessään Kynopse ei alentunut lähtemään itse, vaan lähetti demonin. Johannes teki tuon saastaisen hengen voimattomaksi ja ajoi sen pois saarelta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Hän teki saman myös toisille noitaa palvelleille hengille. Kynopse uskoi Johanneksen tekevän jonkinlaisia harhatemppuja, sillä todellisia ihmeitä voi tehdä vain Jumala yksin, ja haastoi Johanneksen väittäen voivansa herättää ihmisen kuolleista; hän saikin ilmestymään demonin kuolleen hahmossa. Lopuksi hän esitti Johannekselle haasteen ja sukelsi mereen tarkoituksenaan nousta takaisin mahdollisimman pitkän ajan kuluttua. Johanneksen rukoillessa meri kuitenkin nieli hänet niin kuin se oli ammoin niellyt Moosesta takaa-ajavan faraon. Tämän jälkeen Kynopsea ja hänen orjiaan ei enää nähty saarella.

Patmoksen saarella ollessaan Johannes sai kirjeen Ateenan piispa Dionysios Areiopagiitalta (3.10.), joka oli tuolloin jo 99-vuotias. Dionysios ylisti Johannesta evankeliumin aamutähdeksi ja profetoi, että hän pääsisi pian vapaaksi. Ja kun keisari Nervan jälkeen valtaistuimelle nousi vuonna 98 Trajanus, tämä kutsui pyhän Johanneksen takaisin Efesokseen suureksi suruksi niille Patmoksen asukkaille, jotka Johannes oli käännyttänyt. Johanneskaan ei toisaalta halunnut jättää heitä lohduttomiksi. Taivaasta saamansa merkin vahvistamana Johannes paastosi heidän kanssaan kolme päivää, minkä jälkeen hän nousi Prokhoroksen kanssa vuorelle.

Johannes suuntasi kaiken sielunsa voiman Jumalaa kohti. Yhtäkkiä voimakkaat salamantapaiset välähdykset repäisivät taivaan auki. Prokhoros joutui pois tolaltaan ja kaatui maahan, mutta Johannes pysyi liikkumatta keskittyneenä hengelliseen katseluun, sillä ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18). Hän kuuli ukkosenjylinän kaltaisen äänen julistavan taivaan korkeudesta: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” Prokhoros kirjasi ylös tuota pelastuksen sanomaa, jota ilmoitettiin Johannekselle niin kuin laki oli ilmoitettu Moosekselle Siinain vuorella. Tällä kerralla sanomaa ei kuitenkaan annettu vain juutalaisia vaan koko ihmiskuntaa varten, aina maan ääriin saakka. Näin sai alkunsa Johanneksen evankeliumi.

Patmoksella tapahtui myöhemmin, ”Herran päivänä”, että Johannes näki Hengessä nuoren miehen hahmon, jonka kasvot olivat kuin aurinko, joka täydeltä terältä loistaa. Johannes lankesi hänen eteensä kuin kuolleena, mutta Herra rauhoitti häntä sanoen: ”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Minä olen se, joka elää, ja se, joka oli kuollut. Ja katso, minä elän iankaikkisesti. Ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Kirjoita siis, mitä näet: se, mitä on nyt, ja se, mikä on tapahtuva myöhemmin.” (Ilm. 1:17-19) Tämän jälkeen Johannekselle näytettiin toisiaan seuranneessa ilmestysten sarjassa, mitä on tapahtuva ajan lopussa: hän näki pahuuden voiman lisääntymisen, Antikristuksen tulemisen ja sodan uskollisia vastaan ja viimeisen taistelun Kristusta vastaan, joka on lopussa syöksevä hänet ikuisesti helvettiin yhdessä paholaisen ja tämän enkelien kanssa. Johannes näki väkivaltaisen kuohunnan maan päällä, kaikkea kohtaavan tulisen lopun ja Ihmisen Pojan lopullisen riemusaaton, yleisen ylösnousemuksen ja viimeisen tuomion.

Pyhän Johanneksen Ilmestyskirja ja sen myötä koko Raamattu päättyy ylevään näkyyn taivaallisesta Jerusalemista, joka tulee alas Jumalan luota; ikuinen pyhä kaupunki, jossa Jumala asuu ikuisesti ihmisen kanssa, ikään kuin sulhanen joka saa morsiamensa omakseen. Se kaupunki on täydellinen suhteiltaan ja hohtaa ikään kuin kristallilla ja hienolla kullalla koristettuna. Sen perusteet on kaunistettu jalokivin ja sen portit ovat kuin kaksitoista helmeä. ”Mutta temppeliä minä en kaupungissa nähnyt”, pyhä Johannes ilmoittaa, ”sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, ja Karitsa. Eikä kaupunki tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa.” (Ilm. 21:22-23) Tämän jälkeen rakas opetuslapsi, joka luettiin arvolliseksi katsomaan sanomattomia salaisuuksia, päättää jumalallisten ilmestysten kirjan kutsumalla uskovaisia odottamaan Vapahtajan tuloa hiljaisuudessa ja rukouksessa: ”Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Joka tämän kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä […] Tämä on totta, minä tulen pian. Aamen. Tule, Herra Jeesus!”

Saamiensa ilmestysten jälkeen Johannes lähti takaisin Efesokseen. Silloin kun Johannes jätti Jerusalemin lähteäkseen julistamaan evankeliumia, hän oli 56-vuotias. Patmokselle hänet karkotettiin 65-vuotiaana. Hän eli saarella kaikkiaan 15 vuotta, ja päästyään takaisin Efesokseen hän eli vielä 26 vuotta, joten kaiken kaikkiaan hän eli 105 vuotta ja seitsemän kuukautta.

Efesoksesta käsin apostoli Johannes vieraili lähialueiden seurakunnissa vihkiäkseen ja asettaakseen kristittyjä kirkon palvelustehtäviin. Kerran hän viipyi Agroikian pikkukaupungissa, jossa hän virkisti seurakuntaa opetuksellaan. Siellä hän johdatti Kristuksen luokse erään kauniin nuorukaisen ja jätti tämän paikallisen piispan hoiviin. Myöhemmin Johannes saapui jälleen samaan kaupunkiin ja kysyi piispalta, missä oli se nuorukainen jonka hän oli tälle uskonut. ”Hän on kuollut”, vastasi piispa murheellisena, ”kuollut pois Jumalasta”. Nuorukaisesta oli tullut maantierosvojen johtaja, joka piti majaansa vuorilla. Silloin apostoli, joka oli jo heikko vanhus, lähti vaaroista piittaamatta yksin kulkemaan ylös vuoripolkua, kunnes jäi rosvojen vangiksi. Hän huudahti heti: ”Tätä varten olen tullutkin, viekää minut päällikkönne luo.” Nähdessään Johanneksen nuorukainen häpesi ja pakeni, mutta Johannes yritti juosta hänen peräänsä huutaen: ”Miksi, lapsi, pakenet isääsi, aseetonta ukkoa? Armahda minua, lapsi! Älä pelkää! Sinulla on vielä elämän toivoa. Minä joudun Kristuksen edessä tilille sinusta. Jos tarve vaatii, minä kärsin vapaaehtoisesti kuoleman puolestasi.” Mies pysähtyi, heitti aseensa pois, syleili Johannesta ja itki katkerasti kastaen itsensä toisen kerran omilla kyynelillään.

Rakastettu apostoli vietti viimeiset päivänsä rauhassa Efesoksessa, jossa hän opetti ja kehotti seurakuntalaisia ja johdatti monia pakanoita Kristuksen yhteyteen. Kerrotaan, että kun tuo rakas opetuslapsi ja viimeinen maan päällä elänyt Kristuksen kanssakulkija kannettiin viimeisen kerran puhumaan seurakuntalaisille, hän toisteli ainoastaan: ”Rakastakaa toisianne, lapset, rakastakaa toisianne.”

Kun Jumala oli antanut Johanneksen tietää, että hänen lähtöhetkensä oli koittamassa, apostoli pyysi oppilaitaan kaivamaan hiekkaan ristin muotoisen haudan. Sitten hän syleili ja lohdutti heitä kaikkia ja ojentui hautakaivantoon pyytäen heitä peittämään hänet ensin polviin asti. Sitten hän hyvästeli heidät toiseen kertaan ja he peittivät hänet kaulaan asti. Ja kun aurinko nousi, he peittivät hänen kasvonsa. He palasivat itkien kaupunkiin ja kertoivat pyhän kuolemasta toisille oppilaille, jotka hekin tahtoivat nähdä hänen kasvonsa vielä viimeisen kerran. He menivät ja avasivat haudan, mutta se oli tyhjä.

Tämä kertomus sopii perimätietoon, joka mukaan pyhä Johannes oli herätetty kuolleista ja nostettu ylös taivaaseen samalla tavoin kuin Jumalanäiti, ja näin olisi täyttynyt myös Vapahtajan Pietarille antama arvoituksellinen vastaus Johannesta koskien: ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?” (Joh. 21:22) Hänen tarkoituksensa ei siis ollut, että rakas opetuslapsi ei kuolisi, vaan paremminkin se, että tämä saisi odottaa Hänen toista tulemistaan jossain erityisessä hänelle varatussa paikassa.

Midianilaiset paimentolaiset ahdistivat Israelin kansaa seitsemän vuoden ajan tekemällä jatkuvia ryöstöretkiä. Gideonille Manassen sukukunnasta ilmestyi Herran enkeli, joka ilmoitti, että Jumala oli valinnut hänet Israelin pelastajaksi, vaikka hän olikin Manassen suvun vähäisimmän perheen vähäisin jäsen. Gideon pyysi Herraa vahvistamaan valinnan merkillä, joka kääntäisi luonnonjärjestyksen. Gideon levitti maahan villoja ja pyysi, että aamukaste olisi villoissa mutta maa ympärillä olisi kuiva. Näin tapahtui. Seuraavana päivänä Gideon pyysi, että seuraavana aamuna villat olisivat kuivia mutta maa ympärillä kostea. Jumala täytti palvelijansa toiveen valintansa merkiksi.

Gideon hävitti kodistaan Baalin alttarin, kaatoi sen vieressä seisoneen asera-paalun[1], teki siitä polttopuita ja uhrasi Herralle polttouhrin. Gideon kokosi itselleen suuren armeijan, mutta Herra ilmoitti joukon olevan liian suuri ja jätti Gideonille taisteluun vain 300 miestä, jotta tämä ei voisi kerskata saaneensa voiton omin avuin. Jumalan käskyn mukaan miehet hiipivät yöllä midianilaisten leirin reunamille mukanaan soihtuja, trumpetteja ja ruukkuja. Yhtäkkiä he puhalsivat torviin ja murskasivat ruukkunsa. Midianilaiset säikähtivät niin, että lähtivät paniikin vallassa pakoon, ja israelilaiset ajoivat heitä takaa Jordanvirran itäpuolelle asti.

Kun Gideon oli vapauttanut israelilaiset midianilaisista, häntä pyydettiin Israelin kuninkaaksi, mutta Gideon kieltäytyi ilmoittaen, että Herran itsensä tulee hallita Israelin kansaa. Gideon kuitenkin pyysi itselleen sotasaaliista kultaa, josta hän valmisti kotikaupunkinsa Ofran jumalankuvalle päällysviitan. ”Näin kultainen kasukka koitui lankeemukseksi Gideonille ja hänen suvulleen.” (Tuom. 8:27) Israel sai elää rauhassa midianilaisilta 40 vuotta eli Gideonin elämän loppuun saakka. Oikeudenjakajana eli tuomarina toiminut Gideon haudattiin isänsä Joasin hautapaikkaan.

Gideon on monella tavoin profeetallinen hahmo. Villojen kostuminen oli profeetallinen kuva Kristuksen neitseellisestä sikiämisestä: todellisen taivaallisen kasteen tulemisesta Jumalanäidin kohtuun luonnonlait ylittävällä tavalla. Profeetta Jesajan Messias-ennustuksessa Kristuksen voittoa synnistä verrataan Midianin vallan murtumiseen (9:3). Heprealaiskirjeessä Gideon mainitaan uskon sankarien joukossa (11:32).

Pyhittäjä Neilos (Neilos) kuului tunnettuun Rysianoksen (nykyisin Rosani) sukuun. Hän syntyi Kalabriassa Etelä-Italiassa vuonna 910; hänen maallikkonimensä oli Nikolaos. Kalabria oli tuohon aikaan ainoa kaupunki koko alueella. Jumalanäidin suojeluksen ansiosta se oli säilynyt saraseenimerirosvojen hyökkäyksiltä, joissa muut kaupungit olivat tuhoutuneet. Ehkä juuri tästä syystä Nikolaoksen vanhemmat omistivat poikansa pikkulapsesta lähtien Jumalansynnyttäjän kirkon palvelukseen. Jo lapsena hän toimi lukijana ja myöhemmin laulajana.

Neiloksen vanhemmat kuolivat jo varhain, jolloin hänen vanhin sisarensa otti hänet huostaansa. Lahjakas poika paneutui innokkaasti Raamatun tutkiskeluun ja luki kyltymättä pyhien elämäkertoja. Näin aikakauden turmeltuneet tavat eivät päässeet vaikuttamaan häneen. Mutta kun kaupungissa ei ollut ketään hengellistä ohjaajaa, joka olisi osannut opastaa häntä kilvoituselämään, hänkin solmi tavalliseen tapaan avioliiton, josta syntyi yksi tytär.

Mutta Jumala tiesi, että Neilos tuottaisi monille hengellistä hyötyä. Herra tahtoi temmata hänet pois maailmallisen elämän keskeltä ja salli hänen sairastua hivuttavaan kuumetautiin. Kuolema jatkuvasti silmiensä edessä hän lähti noin kolmikymmenvuotiaana salaa kotiseudultaan Merkurioksen vuorelle ryhtyäkseen munkiksi. Matkalla hän parantui ihmeellisellä tavalla ja saapui pyhien vanhusten Johanneksen, Sakariaan ja Fantinoksen luostariin. Vanhukset ottivat hänet iloiten vastaan ja tukivat rukouksillaan hänen kilvoitustaan.

Alueen hallitsija uhkasi ankarilla rangaistuksilla kaikkia luostareita, jos ne uskaltaisivat vihkiä kadonneen nuoren aristokraatin munkiksi. Niinpä vanhukset lähettivät hänet viereiseen Salernon ruhtinaskuntaan Pyhän Nasarioksen luostariin. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Neilos. Hän osoitti niin suurta intoa kuuliaisuudessa ja oman tahtonsa kieltämisessä ja sellaista rakkautta vaikenemiskilvoitukseen, että hänen hengelliset ohjaajansa antoivat jo kolmen vuoden kuluttua hänelle siunauksen vetäytyä läheiseen Ylienkeli Mikaelin luolaan, joka sijaitsi rotkon partaalla. Siellä hän saattoi seistä jatkuvasti Jumalan edessä silmät aina suunnattuina Näkymättömään ikään kuin Hän olisi ollut näkyvä.

Hengessä palavana kuin profeetta Elia hän kilvoitteli luolassa kymmenen vuotta (943-952/3) alistaakseen lihansa hengen lakien johtoon. Hänellä oli tarkka ohjelma, josta hän ei poikennut. Aamulla hän kopioi käsikirjoituksia kolmanteen hetkeen (klo 9) saakka. Sen jälkeen hän seisoi ristin edessä kuudenteen hetkeen (klo 12) asti lukien psalmeja ja tehden 1000 maahankumarrusta. Kuudennesta hetkestä yhdeksänteen hetkeen (klo 15) saakka hän tutki Raamattua ja isien kirjoituksia opetellen ulkoa monia kohtia. Näin opiskellen hän harjoitti henkeään. Sitten hän luki yhdeksännen hetken palveluksen, toimitti ehtoopalveluksen ja meni pienelle kävelylle ulos luontoon virkistääkseen mieltään ja katsellakseen Jumalaa Hänen luomistöissään. Auringon laskiessa hän nautti välttämättömän ja aina rajoitetun ruoka-annoksensa, joka muodostui leivästä ja vedestä tai vedessä keitetyistä pavuista tai hedelmistä, kun niiden aika oli.

Yksi tunti riitti Neiloksen uneksi ja koko loppuyön hän valvoi rukouksessa, luki psalmien kirjan kokonaan ja teki 500 maahankumarrusta. Aamun sarastaessa hän luki puoliyöpalveluksen ja aamupalveluksen. Hänen ainoana vaatteenaan oli vuohenkarvoista tehty säkki, jossa oli täitä, koska hän vaihtoi sen vain kerran vuodessa. Ankara askeesi ei estänyt häntä vaipumasta päivä päivältä yhä syvenevään nöyryyteen. Hän vuodatti runsaita kyyneleitä ja halvensi itseään kaikin tavoin. Hän uskoi, että hän vietti eristynyttä elämää hiljaisuudessa oman heikkoutensa tähden ja että yhteiselämää vietävät munkit olivat häntä edellä kilvoittelussa.

Pahat henget aloittivat häntä vastaan leppymättömän sodan aseinaan mielikuvat ja erilaiset ajatukset. Niiden tarkoituksena oli saada hänet karkotetuksi luolasta. Joskus kun ahdistus kasvoi suureksi, hän teeskenteli tulleensa voitetuksi ja ottaen mukaansa vanhan vuohenkarvaviittansa laskeutui luolasta luostariin johtavan tien puoleenväliin. Siellä hän ripusti viitan puun oksaan ja pitäen sitä muka ohjaajavanhuksenaan kumarsi sen edessä ja se muka kysyi häneltä, mitä varten hän oli lähtenyt pois. Neilos itse vastasi ja kuvitellen, että ohjaajavanhus pilkkasi häntä, sanoi: ”No, siinäpä meillä on hesykasti!” Tällä tavoin hän ajoi pakoon demonit ja palasi takaisin luolaansa, missä jatkoi kilvoitustaan luottaen lujasti ohjaajavanhuksensa antaman siunauksen voimaan. Lihan kiusauksia vastaan hän taisteli hieromalla ruumistaan ohdakkeilla ja nokkosilla. Lopulta ankaran kilvoituksen jälkeen, kun hän oli nöyrästi turvautunut Herraan, hän sai ylhäältä täyden vallan lihan himoihin ja autuaan himottomuuden armon. Jumala kohotti hänet sellaiseen kunniaan, että häntä ihailivat ja arvostivat kristittyjen lisäksi myös saraseenipäälliköt.

Koska pyhittäjä saattoi jatkuvasti paholaisen häpeään sisäisessä taistelussa, se päätti hyökätä häntä vastaan ulkonaisilla koettelemuksilla. Hänen äänijänteisiinsä kehittyi kauhea kasvain, niin ettei hän enää pystynyt toteuttamaan kilvoitusohjelmaansa. Mutta silloin Neilos psalmien lukemisen sijaan kohotti mielensä keskittyneessä rukouksessa Herran puoleen. Eräänä yönä pyhittäjän valvoessa rukouksessa raivostunut paholainen ilmestyi hänelle mustanpuhuvassa muodossa ja löi häntä kepillä, kunnes hän oli hervoton ja puolikuollut. Lopulta Fantinos taivutti hänet laskeutumaan joksikin aikaa luostariin toipumaan. Mutta heti kun Neilos oli parantunut, hän palasi kiireesti luolaansa, vaikka veljet olisivat halunneet tehdä hänestä igumenin pyhittäjä Fantinoksen sijaan, joka oli lähdössä Kreikkaan.

Kilvoitellessaan luolassa toista vuotta Neilos sai ensimmäisen kuuliaisuusveljen Stefanoksen ja kohta tätä seurasi toinenkin. Ankaralla kädellä mutta sydämeltään rakastavana isänä Neilos kasvatti nuoria veljiä totuttaen heitä askeesiin, maailmasta luopumiseen ja nöyryyteen. Kun saraseenit rosvoretkellään ottivat vangiksi Stefanoksen, Neilos itsekin antautui heille, ettei nuori veli jäisi yksin. Mutta kunnioituksesta häntä kohtaan saraseenit kieltäytyivät ottamasta häntä vangiksi ja päästivät Stefanoksenkin vapaaksi.

Rosvoretkien pelosta Neilos joutui lopulta lähtemään pois luolastaan. Hän asettui munkkiveljiensä kanssa perintötilalleen. Siellä olleen Pyhän Hadrianoksen kirkon ympärille syntyi luostari. Ensin veljiä oli 12, mutta lopulta lukumäärä kasvoi 60:een. Pyhittäjä toimi heidän hengellisenä ohjaajanaan, mutta igumeniksi hän määräsi aina jonkun toisen.

Neilos kaipasi kuitenkin hiljaista erakkoelämää hengellisine tutkiskeluineen ja olisi ollut halukas vetäytymään jälleen erakoksi. Hän päätti kokeilla veljiensä kuuliaisuutta ja antoi heille sinänsä mielettömän käskyn hävittää kokonaan luostarin suuri viiniviljelmä. Jos he tottelisivat mukisematta, hän jäisi heidän luokseen, jos ei, hän lähtisi pois. Suuri oli hänen liikutuksensa, kun veljet osoittivat täydellistä kuuliaisuutta ja suurella innolla katkaisivat kaikki viiniköynnökset sen kummempia kyselemättä. Tämän tapauksen jälkeen Neilos lupasi Jumalalle, ettei hän viimeiseen hengenvetoonsa saakka jättäisi hengellisiä lapsiaan.

Neiloksen armolahjat tekivät hänet kuuluisaksi koko seudulla, ja kaikki, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, tahtoivat tutustua häneen. Hän oli valmis auttamaan kansaa ja joskus kulki jalkaisin pitkiäkin matkoja puolustaakseen jotakuta vääryyttä kärsinyttä. Hän sovitti läheisen Rysianoksen pikkukaupungin asukkaat esivallan kanssa, ja niin kaupunkilaiset pelastuivat tuholta, joka heitä odotti kapinayrityksen jälkeen. Kun Rysianoksen piispa kuoli, kaikki suunnittelivat valitsevansa Neiloksen hänen seuraajakseen. Tämä katosi kuitenkin luostaristaan ja piilotteli vuorilla, kunnes piispaksi valitsemisen vaara oli ohi.

Kilvoiteltuaan 25 vuotta Pyhän Hadrianoksen luostarissa Neilos näki ennalta, että koko Kalabria joutuisi islaminuskoisten arabien haltuun. Vuoden 980 tienoilla hän siirtyi 70-vuotiaana Campanian Capuaan latinalaiselle alueelle.^[1] Hän arveli voivansa elää siellä tuntemattomana, kun idässä hänen maineensa oli kiirinyt Konstantinopoliin aina keisarin palatsiin saakka.

Mutta Neiloksen maine oli kulkenut hänen edellään. Kun hän saapui suureen Pyhän Benedictuksen perustamaan luostariin Cassinon vuorelle, latinalaiset munkit ottivat hänet iloiten vastaan. Heistä tuntui kuin itse suuri Benedictus olisi herännyt kuolleista. Igumeni luovutti hänen ja hänen veljestönsä käyttöön Balleluciuksen sivuluostarin, jossa he asuivat 15 vuotta.

Pyhän Benedictuksen muistopäivänä (21.3.) italialainen igumeni kutsui Neiloksen veljineen laulamaan juhlapalveluksen kreikaksi. Neilos sepittikin jumalanpalvelustekstit pyhän Benedictuksen kunniaksi ja toimitti yli 60 munkkinsa kanssa kokoöisen palveluksen hänen juhlapäiväänsä vastaisena yönä. Palveluksen jälkeen benediktiinimunkit piirittivät pyhittäjän ja kyselivät häneltä hengellisestä elämästä. Erityisesti he hyötyivät Neiloksen kyvystä tulkita Raamattua.

Ballelucius oli rikas luostari, jossa veljet tottuivat vähitellen helppoon elämään. Pyhittäjä oli tästä huolissaan, ja 80-vuotiaana vanhuksena hän päätti lopulta vaihtaa luostaria. Hän otti mukaansa ne veljet, jotka halusivat vaeltaa evankeliumin kaitaa tietä, ja siirtyi pieneen Gaitan ruhtinaskuntaan karulle Seperin alueelle. Siellä veljestön elämä oli kovaa työtä, lakkaamatonta psalmien veisuutta, paastoa ja kieltäymystä. Vielä noin korkeassa iässä pyhittäjä puuttui niin maallisten kuin kirkollistenkin johtohenkilöiden riitoihin ja esitti vetoomuksia rauhan puolesta. Serperissä hänen luonaan vieraili myös Saksan keisari Otto III.

Kymmenen vuoden kuluttua pyhittäjä muutti viimeisen kerran, sillä hän tahtoi paeta kunnianosoituksia, jotka Gaitan ruhtinas oli valmistanut hänen hautajaistensa varalle. Muutaman munkin kanssa hän saapui Rooman ulkopuolelle Tusculumiin (nykyinen Grotta Ferrata) ja asettui Pyhän Agathen luostariin. Loputkin hänen munkeistaan olivat tällä välin saaneet tietää, missä hän oli, ja saapuivat Serperiin. He ryhtyivät heti rakentamaan uutta luostaria Grotta Ferrataan.

Pyhittäjä valmistautui menemään uuteen luostariin jalkaisin – matkaa oli noin neljä kilometriä – mutta ei ehtinyt, sillä hän antoi henkensä Pyhän Agathen kirkossa pyhän Johannes Teologin muistoksi toimitetun ehtoopalveluksen päätyttyä. Hänen kunniakkaat jäännöksensä siirrettiin seuraavana päivänä rakenteilla olleeseen luostariin, jonka perustajana häntä pidetään. Siellä hänen oppilaansa jatkoivat bysanttilaista traditiota, joka on voimassa siellä edelleen.

Patriarkka Tiihon (maallikkonimeltään Vasili Belavin) syntyi Pihkovan hiippakunnassa maalaispapin poikana vuonna 1865. Koulutuksensa hän sai Pihkovan hengellisessä seminaarissa ja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Opiskelutoverit pitivät lempeästä ja uskonnollisesta Vasilista ja kutsuivat häntä profeetallisesti lempinimellä “patriarkka”. Päätettyään opintonsa Vasili toimi opettajana Pihkovan seminaarissa ja saavutti nopeasti kaupunkilaisten rakkauden. Kun hänet 26 vuoden ikäisenä vihittiin munkiksi, kokoontui lähes koko Pihkova vihkitoimitukseen. Nimekseen hän sai Tiihon pyhän Tiihon Zadonskilaisen (13.8.) mukaan.

Vuonna 1898 Tiihon vihittiin piispaksi ja lähetettiin Amerikan hiippakuntaan, joka käsitti koko Pohjois-Amerikan ja johon kuului ihmisiä monista eri kansallisuuksista. Kirjavan lauman johtaminen vaati piispalta joustavuutta ja sydämellisyyttä kaikkia kohtaan. Tiihon oli luonteeltaan ystävällinen ja helposti lähestyttävä, ja hänen ympärilleen muodostui nopeasti yleisen rakkauden ja luottamuksen ilmapiiri.

Vuonna 1901 piispa Tiihon siunasi New Yorkissa pyhälle Nikolaokselle pyhitetyn kirkon peruskiven. Kirkko vihittiin käyttöön seuraavana vuonna pian syyrialaisen seurakunnan kirkon vihkiäisten jälkeen. Nämä olivat New Yorkin ensimmäiset ortodoksiset kirkot. Chicagoon piispa Tiihon rakennutti kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän teki paimenmatkoja myös Alaskaan, Aleuttien saarille ja Kanadaan. Hänen aikanaan piispanistuin siirrettiin San Franciscosta New Yorkiin ja hiippakuntaan saatiin kaksi apulaispiispaa. Vuonna 1905 arkkipiispa Tiihon kirjoitti asiakirjan, jossa hän esitti profeetallisia arvioita Amerikan ortodoksisesta kirkosta. Hän ehdotti, että hiippakuntaa tulisi kehittää eksarkaatiksi, jolla olisi laaja autonomia, ja piti mahdollisena autokefalian harkitsemista. Omalla toiminnallaan hän pyrki perustamaan hiippakuntaansa laitoksia, jotka tulisivat edistämään sen itsenäistymispyrkimyksiä. Hän muutti Minneapolisissa sijainneen lähetyskoulun hengelliseksi seminaariksi, joka kasvatti Amerikan kirkolle kaksi sukupolvea pappeja. Pennsylvaniaan hän perusti Amerikan ensimmäisen ortodoksisen luostarin, joka pyhitettiin pyhän Tiihon Zadonskilaisen muistolle.

Amerikassa ollessaan arkkipiispa Tiihon joutui johtamaan jumalanpalveluksia, joita toimitettiin kahdella tai kolmella eri kielellä. Seurakunnat olivat monikansallisia, ja englannin kieli osoittautui käyttökelpoisimmaksi.

Vuonna 1907 arkkipiispa Tiihon sai siirron takaisin Venäjälle Jaroslavlin hiippakuntaan. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 hänet kutsuttiin pyhän synodin jäseneksi ja valittiin Moskovan metropoliitaksi.

Elokuussa 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous. Se päätti ensi töikseen perustaa uudelleen patriarkan viran, jonka Pietari Suuri oli lakkauttanut vuonna 1721. Äänestyksellä valittiin kolme ehdokasta, joista metropoliitta Tiihon oli viimeinen. Lopullinen valinta jätettiin Jumalan tahdon varaan: Kristus Vapahtajan kirkossa toimitetun liturgian jälkeen kirkolliskokouksen jäsen, Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksi (19.9.) nosti arvan, jossa oli metropoliitta Tiihonin nimi. Esipaimen otti arvonnan tuloksen vastaan tyynesti ja rauhallisesti ja alistui Jumalan tahtoon.

Patriarkka Tiihon joutui astumaan uuteen virkaansa vallankumouksen pyörteissä. Valtio nousi Jumalaa ja kirkkoa vastaan. Patriarkka pyrki turvaamaan kirkon sisäisen riippumattomuuden ja varjelemaan kirkkolaivaa haaksirikolta. Hän toimitti usein jumalanpalveluksia eri seurakunnissa. Ensimmäisen virassaolovuotensa aikana hän palveli vähintään joka toinen päivä. Kaikki oppivat tuntemaan hänet ja pitämään hänestä. Eräs piispoista luonnehti häntä nöyryyden, hyvyyden ja sydämellisyyden henkilöitymäksi. Mutta kirkollisissa asioissa ja varsinkin kirkkoa puolustaessaan patriarkka Tiihon oli peräänantamaton. Hän arvosteli avoimesti kirkkoa vastaan suunnattua vainoa, terroria ja julmuuksia. Vallankumouksen ensimmäisen vuosipäivän johdosta hän kirjoitti kansankomissariaattien neuvostolle: “Olette jakaneet kansan toisilleen vihamielisiin laumoihin ja syösseet sen julmuudessaan ennennäkemättömään veljesmurhaan. Kristuksen rakkauden paikalle olette avoimesti asettaneet vihan, ja rauhan sijaan olette keinotekoisesti sytyttäneet luokkavihan... Kukaan ei tunne olevansa turvassa. Kaikki pelkäävät jatkuvasti kotietsintöjä, karkotusta, pidätystä ja teloitusta. Olette sulkeneet luostareita ja kirkkoja ja estäneet pääsyn kansallispyhäkköömme Moskovan Kremliin. Sekaannutte kirkon sisäiseen hallintoon. Tiedämme, että nämä syytökset herättävät teissä vain vihaa ja että te tulette etsimään niistä vain tekosyytä saadaksenne syyttää meitä valtiovallan vastustamisesta.”

Patriarkan risti oli käsittämättömän raskas. Hän joutui johtamaan kirkkoa täydellisen hävityksen keskellä, ilman toimivia hallintoelimiä, sisäisten jännitteiden ja hajaannuksen repiessä hengellistä laumaa. Omalla arvovallallaan hän pyrki kokoamaan kirkon voimavarat yhteen. Hän kehotti kansaa noudattamaan Kristuksen käskyjä ja kutsui sitä katumukseen. Suurilla ristisaatoilla hän pyrki pitämään yllä kansan uskonnollista tunnetta. Tsaariperheen murhan heinäkuussa 1918 hän tuomitsi ankarin sanoin ja toimitti itse panihidan ja muistoliturgian surmattujen puolesta.

Patriarkka teki myös paimenmatkoja. Eräässä Moskovan läänin teollisuuskaupungissa Bogorodskissa työläiset valmistivat hänen vierailuaan varten kauniisti koristellun paviljongin. Jaroslavlissa itse kansankomissaarit lounastivat hänen kanssaan. Patriarkan Petrogradin (nyk. Pietari) matka vuonna 1918 oli yhtä suurta riemujuhlaa. Kaupungin kaikkien kirkkojen kellot ilmoittivat hänen junansa lähestymisestä. Metropoliitta Benjamin (31.7.), joka sittemmin kärsi marttyyrikuoleman, oli papiston ja suuren kansanjoukon kanssa asemalla häntä vastassa. Katujen varsia reunustivat ristisaatot. Monet itkivät ja polvistuivat, kun patriarkka ohi ajaessaan siunasi kansaa vaunuistaan.

Sitten koittivat vaikeat vuodet. Kirkon omaisuutta takavarikoitiin ja papiston vaino ja järjestelmällinen tuhoaminen alkoi. Tietoja tästä kantautui kaikkialta Venäjältä. Varjellakseen papistoa patriarkka kehotti heitä pidättäytymään poliittisista kannanotoista. Jo tsaarinvallan aikana hän oli vastustanut valtion puuttumista kirkon sisäisiin asioihin, ja nyt hän pyrki pitämään kirkon erossa poliittisesta taistelusta ja säilyttämään sen sisäisen vapauden.

Kesällä 1921 alkoi nälänhätä. Patriarkka kirjoitti vetoomuksen nälkäänäkevien auttamiseksi ja antoi siunauksensa jumalanpalveluskäyttöä vailla olevien kirkollisten kalleuksien myymisestä nälkäänäkevien hyväksi. Seuraavana talvena valtiovalta antoi määräyksen kaikkien kalleuksien, myös jumalanpalveluksissa käytettävien sakraaliesineiden, takavarikoimisesta. Väkivaltainen takavarikoiminen herätti kansassa levottomuutta ja johti jopa kymmenentuhannen uskovan teloittamiseen. Pietarin metropoliitta Benjamin tuomittiin kuolemaan, ja huhtikuussa 1922 patriarkka pidätettiin. Kun ryhmä moskovalaisia pappeja oli oikeudessa syytettynä kalleuksien takavarikointiin liittyvässä asiassa, patriarkka kutsuttiin todistajaksi.

“Käskittekö lukea julkisesti vetoomuksenne, jossa kehotatte kansaa vastustamaan viranomaisia?” puheenjohtaja kysyi. “Viranomaiset tietävät hyvin, että vetoomuksessani ei ole kehotusta vastustaa viranomaisia, vaan ainoastaan varjella omia pyhiä aarteita”, patriarkka vastasi rauhallisesti. “Joka tapauksessa tuo vetoomus tulee maksamaan alaistenne hengen”, puheenjohtaja sanoi osoittaen syytettyjen penkillä olevia pappeja.

Patriarkka loi lempeän silmäyksen pappeihin ja vastasi lujasti: “Olen aina sanonut ja sanon nytkin, että syyllinen olen minä yksin. Nämä ovat vain Kristuksen armeijan sotilaita, jotka kuuliaisesti täyttävät Jumalan heille antaman johtajan käskyjä. Mutta jos sovitusuhria tarvitaan, silloin tarvitaan myös Kristuksen lauman viattomien lampaiden kuolemaa.” Ennen oikeussalista poistumistaan patriarkka siunasi ristinmerkillä syytetyt ja lausui kuuluvasti: “Siunaan Herran Jeesuksen Kristuksen uskolliset palvelijat kärsimyksiin ja kuolemaan Hänen tähtensä.”

Vankeudessa ollessaan patriarkka suri sitä, että uudistusmieliset[1] (obnovlentsy) hajottivat neuvostovallan hiljaisella tuella kirkkoa sisältäpäin. Vuonna 1923 he kutsuivat koolle oman kirkolliskokouksen, joka riisti Tiihonilta patriarkan arvon ja munkkeuden. Myöhemmin samana vuonna patriarkka allekirjoitti lausunnon, jossa hän tunnusti kaikki häntä vastaan nostetut syytteet, katui niitä ja sanoutui irti monarkistisista ajatuksista. Lausunto päättyi toteamukseen, että hän ei ole enää neuvostovallan vihollinen. Emme tiedä, millaisissa oloissa ja millaisten psykologisten motiivien vaikutuksesta lausunto allekirjoitettiin, mutta myöhemmin patriarkka sanoi usein: “Kirjoitin, että en enää ole neuvostovallan vihollinen, mutta en sanonut, että olisin ystävä.” Hän sanoi myös: “Tuhoutukoon nimeni historiassa, jos vain kirkolle olisi siitä hyötyä.”

Lausunnon allekirjoittamisen jälkeen patriarkka vapautettiin. Viranomaiset arvelivat, että laiton kirkolliskokous ja allekirjoitettu lausunto olisivat murentaneet hänen arvovaltansa ja suosionsa, mutta kävi toisin. Kansan silmissä laittomalla kirkolliskokouksella ei ollut arvoa, ja patriarkan vapauttaminen tuotti suurta hyötyä kirkolle. Hän kutsui uudistusmielisiä palaamaan takaisin yhden katolisen kirkon helmaan ja otti katuvat piispat ja papit rakkaudella vastaan. Samalla hän tuomitsi jyrkästi syntyneen lahkon ”elävän kirkon” ja ilmoitti, että se on kirkon yhteyden ulkopuolella. Patriarkka Tiihon alkoi taas toimittaa jumalanpalveluksia lähes päivittäin. Varsinkin Moskovan ulkopuolella hänet otettiin juhlallisesti vastaan. Työläiset jättivät työnsä eivätkä teollisuuslaitokset toimineet, kun patriarkka vieraili kaupungeissa. Vapautumisensa jälkeen hän asui Moskovassa Jumalanäidin Donin ikonille pyhitetyssä luostarissa. Hänen luonaan kävi ihmisiä eri puolilta Venäjää, ja kaikilla, sekä piispoilla, papeilla että maallikoilla, oli vapaa pääsy hänen luokseen.

Tuntiessaan terveytensä heikentyvän patriarkka Tiihon kirjoitti testamentin, jossa hän vuoden 1918 kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti valitsi itselleen seuraajan. Tämän testamentin perusteella patriarkan oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät hänen kuolemansa jälkeen Krutitsyn metropoliitalle Pietarille. Elämänsä viimeisenä päivänä 25.3. vuonna 1925 patriarkka Tiihon otti vastaan metropoliitta Pietarin ja keskusteli pitkään hänen kanssaan. Seuraavana yönä vähän ennen keskiyötä hän kuoli keljassaan ja lausui viimeisiksi sanoikseen: “Kunnia Sinulle, Jumala, kunnia Sinulle, Jumala, kunnia Sinulle, Jumala.”

Patriarkka Tiihon haudattiin Donin luostariin. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1989 ja hänen pyhäinjäännöksensä ovat Donin luostarissa kansan kunnioitettavina. Hänen pääjuhlaansa vietetään kanonisointipäivänä 26.9. Suomen ortodokseille patriarkka Tiihon on tärkeä pyhä, sillä hän myönsi vuonna 1921 Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.