Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian temppeliintuomisen jälkijuhla
Ap. Filemon ja m:t Apfia, Arkippos ja Onesimos († 100-l.) ✜
Nm. Cecilia Roomalainen sekä m:t Valerianus, Tiburtius ja Maximus († 230)
Pt. Jakovos Tsalikis († 1991)
1. Tim. 1:18–20, 2:8–15
18 Tämän käskyn jätän täytettäväksesi, poikani Timoteus, niiden profeetallisten sanojen mukaisesti, jotka sinulle kerran on lausuttu. Niitä muistaen taistele jalo taistelu 19 ja säilytä usko ja hyvä omatunto! Jotkut ovat sen hylänneet ja ovat haaksirikkoutuneet uskossaan. 20 Näin on käynyt Hymenaiokselle ja Aleksandrokselle. Olen luovuttanut heidät Saatanan kuritettaviksi, jotta he oppisivat olemaan pilkkaamatta Jumalaa. 2:8 Tahdon, että kun miehet rukoilevat, he kohottavat kätensä rukoukseen puhtain mielin, ilman vihaa ja ilman epäilyä. 9 Samoin tahdon, että naisten kaunistuksena on hillitty esiintyminen, vaatimattomuus ja säädyllisyys -- eivät tukkalaitteet, kultakorut, helmet tai kalliit vaatteet, 10 vaan hyvät teot, niin kuin sopii naisille, jotka tunnustavat palvelevansa Jumalaa. 11 Naisen tulee kuunnella opetusta, hiljaa ja kuuliaisena. 12 Sitä en salli, että nainen opettaa, enkä sitä, että hän hallitsee miestä hänen on elettävä hiljaisesti. 13 Ensinhän luotiin Aadam ja sitten Eeva, 14 eikä petetyksi joutunut Aadam, vaan nainen antoi pettää itsensä ja rikkoi käskyn. 15 Lasten synnyttäjänä hän on kuitenkin pelastuva, jos vain pysyy uskossa ja rakkaudessa ja viettää hillittyä, Jumalalle pyhitettyä elämää.
Fil. 1:1–7
1 Paavali ja Timoteus, Kristuksen Jeesuksen palvelijat, tervehtivät kaikkia Filippissä olevia Kristuksen Jeesuksen pyhiä sekä seurakunnan kaitsijoita ja palvelijoita. 2 Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille. 3 Kiitän Jumalaani aina kun muistan teitä, 4 aina kun rukoilen teidän kaikkien puolesta. Rukoillessani iloitsen siitä, 5 että olette alusta alkaen olleet ja yhä olette mukana evankeliumin levitystyössä. 6 Minä luotan siihen, että Jumala, joka on teissä aloittanut hyvän työnsä, myös saattaa sen päätökseen Kristuksen Jeesuksen päivään mennessä. 7 Minulla on täysi syy ajatella teistä kaikista näin, sillä te olette minun sydämessäni, ja olenpa vankilassa tai puolustamassa ja vahvistamassa evankeliumia, te kaikki olette osallisia samasta armosta kuin minä.
15 Jeesuksen luo tuotiin myös pieniä lapsia, jotta hän koskisi heihin. Tämän nähdessään opetuslapset moittivat tuojia, 16 mutta Jeesus kutsui lapset luokseen ja sanoi: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. 17 Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." 26 "Kuka sitten voi pelastua?" kysyivät kuulijat. 27 Jeesus vastasi: "Mikä on ihmiselle mahdotonta, se on mahdollista Jumalalle." 28 "Entä me?" kysyi silloin Pietari. "Me olemme luopuneet kaikesta, mitä meillä oli, ja seuranneet sinua." 29 Jeesus sanoi heille: "Totisesti: kuka ikinä Jumalan valtakunnan tähden on luopunut kodistaan, vaimostaan tai veljistään, vanhemmistaan tai lapsistaan, 30 hän saa jo tässä ajassa moninkertaisesti takaisin, ja tulevassa maailmassa ikuisen elämän."
Siihen aikaan 1 Herra valitsi vielä seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta ja lähetti heidät kaksittain edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään, johon hän aikoi itse mennä. 2 Hän sanoi heille: "Satoa on paljon, mutta sadonkorjaajia vähän. Pyytäkää siis herraa, jolle sato kuuluu, lähettämään väkeä elonkorjuuseen. 3 "Menkää, minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. 4 Älkää ottako mukaanne rahakukkaroa, älkää laukkua älkääkä jalkineita. Älkää matkan varrella pysähtykö tervehtimään ketään. 5 Ja kun tulette johonkin taloon, sanokaa ensiksi: 'Rauha tälle kodille.' 6 Jos siellä on joku, joka on rauhan arvoinen, hän saa teidän toivottamanne rauhan. Ellei ole, toivotuksenne palaa teille. 7 Jääkää siihen taloon ja syökää ja juokaa mitä teille tarjotaan, sillä työmies on palkkansa ansainnut. Älkää siirtykö talosta toiseen. 8 "Kun tulette kaupunkiin ja teidät otetaan siellä vastaan, syökää mitä teille tarjotaan, 9 parantakaa kaupungin sairaat ja kertokaa kaikille: 'Jumalan valtakunta on tullut teitä lähelle.' 10 Mutta jos teitä johonkin kaupunkiin tultuanne ei oteta vastaan, menkää sen kaduille ja julistakaa: 11 'Me pyyhimme pois pölynkin, joka teidän kaupungistanne on jalkoihimme tarttunut -- pitäkää hyvänänne! Mutta tietäkää, että Jumalan valtakunta on tullut lähelle!' 12 Minä sanon teille: Sodomakin pääsee tuomiopäivänä vähemmällä kuin sellainen kaupunki. 13 "Voi sinua, Korasin! Voi sinua, Betsaida! Jos teidän kaduillanne tehdyt voimateot olisi tehty Tyroksessa tai Sidonissa, niiden asukkaat olisivat jo aikoja sitten verhoutuneet säkkiin, istuneet tuhkassa ja katuneet. 14 Tuomiopäivänä Tyros ja Sidon pääsevätkin vähemmällä kuin te. 15 Entä sinä, Kapernaum, korotetaanko sinut muka taivaaseen? Alas sinut syöstään, alas tuonelaan saakka!
Päivän synaksario
22.11.
Pyhä Filemon oli syntyisin rikkaasta ylimysperheestä Fryygian Kolossassa. Hän kääntyi kristityksi vaimonsa Apfian ja poikansa Arkippoksen (19.2.) kanssa kuultuaan apostoli Paavalin julistusta. (Filem. 1-2, Kol. 4:17) Suuren uskonsa innoittama Filemon oli täynnä palavaa intoa auttaa ja tukea veljiään Kristuksessa. Kolossan kristityt kokoontuivat hänen kotiinsa rukoilemaan ja toimittamaan pyhän eukaristian, sillä kirkkoja ei tuohon aikaan vielä ollut.
Apostoli Paavali kutsui Filemonia rakkaaksi työtoverikseen, Apfiaa sisareksi ja Arkipposta taistelutoveriksi. Filemon rakasti Herraa Jeesusta ja kaikkia pyhiä. Paavali piti häntä arvollisena paimentamaan Herran laumaa ja vihki hänet Gazan seurakunnan paimeneksi. Filemon alkoi karkottaa alueelta tietämättömyyden pimeyttä evankeliumin valolla. Hän oli harkintakykyinen, armelias ja aina altis auttamaan kristittyjä heidän tarpeissaan.
Filemon palasi Kolossaan ja jatkoi lähetystyötään pakanoiden väkivaltaisesta vastustuksesta huolimatta. Kerran Artemis-jumalattaren juhlan aikana pyhät apostolit olivat koolla ylistämässä kaikkeuden Herraa ja kuninkaiden Kuningasta. Väkijoukko saartoi kristityt ja vei heidät maaherran eteen. He kieltäytyivät uhraamasta epäjumalalle. Arkippos ruoskittiin, lasten annettiin pistellä häntä neuloilla, ja lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi. Filemonia ja Apfiaa pahoinpideltiin rajusti ja lopulta hekin kärsivät marttyyrikuoleman.
Pyhä Filemon muistetaan myös karanneesta orjastaan Onesimoksesta, joka kääntyi kristityksi Roomassa. Paavali taivutti hänet palaamaan takaisin Filemonin luo paremminkin rakkaana veljenä kuin orjana. (Filem. 11-19) Pyhä Onesimos (15.2.) surmattiin myöhemmin Napolin lähistöllä.
Pyhä Cecilia syntyi Roomassa kristittyyn patriisiperheeseen. Hän antoi lupauksen omistautua kokonaan Jumalalle, käytti jouhipaitaa vaatteittensa alla ja paastosi. Hänen vanhempansa antoivat hänet kuitenkin vastoin hänen tahtoaan vaimoksi nuorelle Valerianus-nimiselle patriisille, joka ei ollut kristitty. Häähumun keskellä Cecilia oli poissaoleva ja lauloi sydämessään psalmeja Jumalalle.
Kun nuoripari jäi kahden kesken, Cecilia kertoi Valerianukselle toiveestaan pysyä neitseenä. Hän sanoi, että Jumalan enkeli seisoo hänen vierellään häntä varjelemassa ja tulee rankaisemaan Valerianusta, jos tämä koskee häneen. Valerianus kunnioitti Cecilian toivetta ja tahtoi saada nähdä tuon enkelin. Cecilia vastasi, että se on mahdollista vain, jos hän ottaa vastaan kasteen.
Nuoren vaimon pyhä elämä ja hänessä vaikuttava Jumalan armo vakuuttivat Valerianuksen kristinuskon totuudesta. Niinpä hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen paavi Urbanukselta (222–230). Kun hän palasi kasteen jälkeen kotiinsa, hän näki Cecilian vieressä enkelin. Enkeli sanoi: ”Minulla on teille kummallekin kukkaseppele paratiisista. Se on osoitus siitä elämästä, jota te molemmat vietätte nyt ja vastaisuudessa. Jos te olette uskollisia Jumalalle, hän palkitsee teidät taivaan ikuisilla ihanilla tuoksuilla.”
Enkeli kruunasi Cecilian ruusuilla ja Valerianuksen liljoilla. Koko heidän kotinsa täyttyi kukkien tuoksusta. Juuri silloin Valerianuksen veli Tiburtius tuli taloon. Hän ihmetteli ihanaa tuoksua, ja Valerianus lupasi, että hänkin saisi nähdä enkelin tuomat kukkaseppeleet, jos luopuisi epäjumalista. Cecilia alkoi opettaa Tiburtiukselle kristinuskon totuuksia, ja pian tämäkin otti kasteen.
Tästä lähtien veljekset omistautuivat kokonaan hyvän tekemiseen. Erityisesti he huolehtivat vainoissa surmansa saaneiden kristittyjen hautaamisesta. Sen vuoksi heidät pidätettiin. Kaupunginjohtaja Alamachius kehotti heitä uhraamaan epäjumalille, mutta he kieltäytyivät. Kun Valerianus luovutettiin ruoskittavaksi, hän iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden.
Kaupunginjohtaja olisi antanut veljeksille vielä toisen tilaisuuden uskonsa kieltämiseen, mutta häntä varotettiin, ettei se hyödyttäisi: he vain käyttäisivät väliajan luovuttaakseen pois omaisuutensa, jottei se joutuisi valtiolle. Niinpä Valerianus ja Tiburtius mestattiin Pagus Triopiuksessa noin viiden kilometrin päässä Roomasta. Upseeri Maximus alkoi marttyyrien urhollisuuden nähdessään itsekin uskoa Kristukseen ja hänkin sai kuolemantuomion.
Yöllä Cecilia tuli mestauspaikalle ja otti mukaansa marttyyrien ruumiit. Hän hautasi heidät ja teki sitten kodistaan Jumalan temppelin. Häntäkin alettiin vainota ja kehotettiin luopumaan kristinuskosta, mutta hän päinvastoin sai luokseen lähetetyt vartijat uskomaan Kristukseen. Kristityt alkoivat kokoontua Cecilian talossa, ja paavi Urbanus (222–230) kastoi yli 400 ihmistä hänen kotonaan.
Sama Almachius, joka oli tuominnut Valerianuksen ja Tiburtiuksen kuolemaan, kuulusteli Ceciliaakin. Hän tuomitsi tämän tukehdutettavaksi talonsa yhteydessä olevassa kylpylässä. Vaikka kylpylän kiuasta lämmitettiin ylen määrin, ei kuumuus vaikuttanut Ceciliaan. Niinpä eräs sotilas iski häntä kolme kertaa miekalla niskaan ja jätti sitten verissään lattialle. Cecilia eli vielä kolme päivää, joiden aikana hän ehti siirtää talonsa paavi Urbanuksen omistukseen.
Pyhät marttyyrit Cecilia, Valerianus ja Tiburtius kärsivät marttyyrikuoleman keisari Aleksanteri Severuksen aikana vuonna 230. Pyhä Cecilia haudattiin Pyhän Kallistoksen katakombiin lähelle paavien hautakryptaa. Hänen hautansa kätkettiin lombardialaisen Aistulfin hyökätessä Roomaan vuonna 756 ja se löydettiin uudestaan vasta vuonna 817. Tuolloin pyhäinjäännökset siirrettiin pääalttarin alle kirkkoon, jota myöhemmin alettiin kutsua Pyhän Cecilian kirkoksi. Kun kirkkoa korjattiin vuonna 1599, hauta avattiin, ja pyhän ruumis löytyi maatumattomana. Jopa hänen viittansakin oli kuin uusi. Tuhannet pyhiinvaeltajat saivat nähdä pyhän Cecilian hänen arkussaan, ja tapahtui monia ihmeitä. Jouduttuaan kosketuksiin ilman kanssa ruumis kuitenkin hajosi nopeasti.
1500-luvun lopusta lähtien pyhää Ceciliaa on lännessä pidetty erityisesti muusikkojen suojelijana. Pyhän ei tosin tiedetä eläessään soittaneen mitään instrumenttia, mutta ”hän lauloi sydämessään Jumalalle”, kuten hänen elämäkerrassaan sanotaan.
Pyhä Menignos eli Hellespontoksen alueella Parionin kaupungissa keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250. Kerran kaupungissa pidätetyt kristityt vapautuivat ihmeellisellä tavalla vankilasta, kun itse Kristus ilmestyi heille. Koko kaupunki puhui tapahtuneesta. Vankilan porttien sinetit olivat paikoillaan, mutta vangit olivat kadonneet. Menignoskin sai torilla kuulla siitä, ja hänen sydämensä täyttyi uskosta ja rakkaudesta.
Meningnos oli ammatiltaan karstaaja. Kun hän pian tämän jälkeen oli joella kastelemassa kankaita, hän kuuli äänen: ”Tule minun luokseni, niin saat suuren armon!” Hän säikähti mutta jatkoi työtään. Silloin hän kuuli toisen kerran: ”Menignos, tule luokseni, että saisit nauttia hyvyyksistä, jotka on valmistettu minun nimeäni rakastaville.” Menignos ei enää odottanut kolmatta kertaa vaan vei kankaan asiakkaalleen ja alkoi valmistautua odotettavissa olevaan hallitusmiehen tuloon. Jonkin päivän kuluttua tämä tulikin ja luki tuomiopaikalta keisarin käskykirjeen, jossa käskettiin rangaista kristittyjä. Silloin Menignos ryntäsi korokkeelle, tempaisi käskykirjeen hallitusmiehen kädestä ja repi sen kappaleiksi. Hänet pidätettiin välittömästi ja luovutettiin kidutettavaksi. Kun häntä oli revitty rautapiikeillä, hänen sormensa, joilla hän oli repinyt asiakirjan, leikeltiin ohuiksi viipaleiksi. Lopulta hänet määrättiin mestattavaksi.
Kun pyhää seuraavana päivänä vietiin mestauspaikalle, hänen vaimonsa seurasi itkien ja huutaen hänen jäljessään. Ennen mestaustaan Menignos käytti vielä tilaisuutta hyväkseen julistaakseen sanomaa Kristuksesta kokoontuneelle kansanjoukolle ja luovuttaakseen vaimonsa määräämiensä edusmiesten haltuun. Kun Menignoksen kaula katkaistiin, läsnäolijat näkivät ikään kuin valkoisen kyyhkysen lennähtävän hänen suustaan kohti korkeuksia. Kaikki hämmästyivät ja huusivat yhteen ääneen: ”Suuri on Menignoksen Jumala!”
Kaupungissa syntyi sellainen häly, että sotaväen päällikkö säikähti. Mutta kun hän kuuli syyn, hän käski jättää Menignoksen ruumiin hautaamatta. Muutama sotilas määrättiin vartioimaan sitä. Menignoksen veljet tulivat kuitenkin yöllä paikalle ja onnistuivat sotilaiden torkkuessa sieppaamaan marttyyrin ruumiin. Hänen päätään he eivät kuitenkaan kiireissään ottaneet mukaansa. Niinpä he palasivat takaisin. Pää löytyikin helposti, koska pilkkopimeässä yössä sen yllä oli valonhohde. Veljet hautasivat Menignoksen mestauspaikan lähelle.
Pyhä Prokopios oli kotoisin Jerusalemista mutta eli Skytopoliksen kaupungissa Pohjois-Palestiinassa. Hän palveli kirkossa kolmessa tehtävässä: hänet oli vihitty lukijaksi ja eksorkistiksi eli henkien karkottajaksi ja lisäksi hän toimi syyrian eli aramean kielen tulkkina. Prokopios harjoitti lapsuudestaan asti todellista filosofiaa omistautuen neitsyyteen ja paastoamiseen. Hän eli vedellä ja leivällä, joita nautti pari kertaa viikossa, ja toisinaan hän paastosi koko viikon. Kilvoitustensa avulla hän kaunisti sieluaan pyhillä hyveillä ja valmisti itseään marttyyrikilvoituksiin.
Kun Diocletianuksen suuri vaino alkoi Palestiinassa vuonna 303, Prokopios pidätettiin ensimmäisenä, sillä viranomaiset tiesivät, kuinka tärkeä hän oli kirkolle. Prokopios vietiin Kesareaan, jossa maaherra Flavianus vaati häntä uhraamaan väärille jumalille. Prokopios vastasi tuntevansa vain yhden Jumalan, ja Hänelle sopii antaa vain hengellisiä uhreja. Flavianus sanoi, että riittää, jos hän uhraa tetrarkialle eli tuolloin valtaa pitäneelle keisarinelikolle (Diocletianus, Maximianus, Konstantius ja Galerius). Pyhä Prokopios vastasi siteeraamalla Homeroksen sanoja: ”Ei ole hyvä pitää monia valtiaita, olkoon vain yksi valtias.” Tämän kuullessaan maaherra raivostui ja tuomitsi Prokopioksen mestattavaksi miekalla. Näin tämä pyhä marttyyri sai käydä taivaan valtakuntaan nopeinta tietä.
Pyhä isä Agabbas oli syntyjään arabi ja eli ilmeisesti viidennellä vuosisadalla. Hän kääntyi kristityksi Maruz-nimisen munkin vaikutuksesta. Agabbas jätti heimonsa, maansa ja omaisuutensa ja seurasi Maruzia, joka puki hänet enkelielämän viittaan. Muutaman vuoden jälkeen he siirtyivät pyhän munkin Eusebios Syyrialaisen (15.2.) oppilaiksi. Maruzin nukuttua pois Herrassa Agabbas jäi 38 vuodeksi Eusebioksen johtamaan yhteisöön, jossa kilvoitteli noin 150 munkkia. Kaikki nämä vuodet pyhä Agabbas kilvoitteli samalla innolla, jonka vallassa hän oli lähtenyt seuraamaan Kristusta. Hänen ei koskaan nähty asettuneen makuulle, hän istuutui vain harvoin ja kulki aina avojaloin. Hän seisoi auringossa kesähelteellä ja varjon puolella talven viileydessä. Hän söi vain sen verran, mitä hänen heikko ruumiinsa tarvitsi pysyäkseen hengissä, ja joi tuskin mitään. Viittansa alla hänellä oli raskas rautakahle, joka oli sidottu hänen vyötäisilleen. Agabbas vietti suurimman osan vuorokaudesta rukoillen joko seisaallaan tai polvistuneena.
Pyhä Agabbas valittiin veljestön igumeniksi. Hän oli koko veljestön esikuva ja innoituksen lähde. Hänen kirkastuneesta olemuksestaan loisti aina ylösnousemuksen ilo. Kilvoiteltuaan päiviensä luvun täyteen hän nukkui pois rauhassa.
Kreikan Makedonian alueella vuorella lähellä Draman kaupunkia sijaitsee Pohjois-Kreikan tunnetuin pyhiinvaelluskohde, Eikosifoinissan (nykykreikaksi Ikosifinissa) Jumalanäidin luostari. Sen perusti perimätiedon mukaan vuonna 452 munkki Germanos. Hän kilvoitteli aluksi Pyhän Johannes Kastajan luostarissa Jordanin rannalla, jonne hän oli jäänyt pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan. Kun hän oli 30-vuotias ja jo hyveissä edistynyt, hän näki enkelin, joka kehotti häntä perustamaan luostarin itäiseen Makedoniaan. Pyhittäjä ei heti uskonut näkyyn, koska pelkäsi Paholaisen juonia, mutta kun se uusiutui, hän lähti matkaan.
Kun Germanos oli saapunut Khristopolikseen (nykyinen Kavala), sama enkeli näytti hänelle tien vuorelle lähelle Draman kaupunkia. Siellä hän asettui erääseen luolaan. Hän rakensi sinne omin käsin pienen kirkon Jumalanäidin kunniaksi. Mutta kun hän kolmen ja puolen vuoden ponnistelujen jälkeen oli saanut sen valmiiksi, enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja sanoi, että se ei ollut oikea paikka, ja käski hänen siirtyä viereiselle Pangaioksen vuorelle. Valittamatta Germanos jätti kirkkonsa ja alkoi etsiä uutta paikkaa.
Enkelin ilmoittama paikka löytyikin tiheän ryteikön keskeltä, jota Germanos alkoi heti raivata. Kirkon perustusta kaivaessaan hän löysi maahan haudattuina kaksi ristiä, joiden vaikutuksesta alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaeltajia alkoi saapua paikalle ja vähitellen Germanoksen ympärille muodostui pieni veljestö.
Koska Germanos tahtoi antaa veljilleen tilaisuuden häiriintymättömään rukouselämään, hän palkkasi työmiehiä luostarin välttämättömiin rakennustöihin. Kerran näiden palkkapäivänä hänellä oli rahaa vain yksi kymmenesosa tarvittavasta summasta. Rakennusmiehet suuttuivat, löivät häntä, sitoivat hänet kiinni ja lähtivät viemään Dramaan tuomarin eteen. Matkalla he kohtasivat kaksi ylhäistä konstantinopolilaista veljestä Neofytoksen ja Nikolaoksen, jotka olivat paluumatkalla serbien ruhtinaan luota hoitamasta diplomaattista tehtävää.[1] Germanoksen pyhittynyt olemus teki näihin niin suuren vaikutuksen, että he maksoivat työmiehien palkat, ja Germanos pääsi vapaaksi. Käytyään Konstantinopolissa raportoimassa keisarille matkansa tuloksista veljekset palasivat Germanoksen luo, ryhtyivät munkeiksi ja luovuttivat koko omaisuutensa luostarin rakennustöihin.
Pyhä Germanos kuoli korkeassa iässä, ja Neofytoksesta tuli hänen seuraajansa luostarin igumenina. Nykyisin Ikosifinissan historiallinen luostari toimii nunnaluostarina.
[1] Historiallinen merkintä tällaisesta tehtävästä on vuosien 867–874 väliltä, joten kertomuksen ajoitus on kyseenalainen.
Pyhä Jaropolk, joka kasteessa sai kristillisen nimen Pietari, oli pyhän Vladimir Kiovalaisen pojanpojanpoika. Hän osallistui kuuliaisesti isänsä Izjaslav Jaroslavitšin kaikkiin sotaretkiin ja oli kaksi kertaa maanpaossa hänen kanssaan. Nöyrä ja sävyisä Jaropolk sai kärsiä paljon sukulaistensa takia, mutta oli aina valmis antamaan anteeksi ja tekemään sovinnon. Joka päivä hän rukoili, että saisi samanlaisen pyhän kuoleman kuin hänen sukulaisensa ruhtinaat Boris ja Gleb (24.7.), jotta hän verensä vuodattamalla saisi pestä pois kaikki syntinsä ja pääsisi vapaaksi maailman turhuudesta ja vihollisen verkoista. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä marraskuun 22. päivänä vuonna 1086 hänet surmattiin.
Venäjän kirkko muistelee pyhää Pietari-Jaropolkia Boriksen ja Glebin tavoin ”kärsimyksenkantajana”. Kirkko käyttää tätä nimitystä pyhistä ruhtinaista, jotka kuolivat sukulaistensa tai vihamiestensä surmaamina ja ottivat kuoleman vastaan evankeliumin hengessä, vaikka heitä ei voidakaan pitää uskonsa tähden kuolleina marttyyreina.
Pyhä Mikael syntyi vuonna 1272. Hänen isänsä ruhtinas Jaroslav Jaroslavitš, pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) veli, kuoli jo ennen poikansa syntymää ja Mikael jäi hurskaan äitinsä kasvatettavaksi. Hän oppi lapsesta pitäen rakastamaan jumalanpalveluksia, kaunisti sieluaan hyveiden kukkasilla ja tunsi Jumalan pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Hän suhtautui kunnioittaen munkkeihin ja papistoon ja toivoi itselleen munkki- tai marttyyrikilvoitusta.
Mikael sai kannettavakseen raskaan ristin, kun hänestä vanhemman veljensä jälkeen tuli Tverin ruhtinas vuonna 1285. Hän solmi avioliiton ruhtinatar Annan kanssa, joka synnytti hänelle neljä poikaa ja neljä tytärtä. Myöhemmin hänestä tuli serkkunsa kuoltua myös Venäjän tärkeimmän ruhtinaskunnan Vladimirin suuriruhtinas. Ajan tavan mukaan hän joutui käymään Venäjää tuolloin hallinneen Kultaisen Ordan mongolikaanin luona saadakseen nimityksen suuriruhtinaaksi.
Mikaelin pikkuserkku Moskovan ruhtinas Georgi Danilovitš kiisti Mikaelin oikeuden Vladimirin hallintaan ja alkoi itse tavoitella suuriruhtinuutta. Hän onnistui pyrkimyksessään solmittuaan avioliiton kaanin sisaren kanssa ja sai suosionosoituksena kaanilta nimityksen suuriruhtinaaksi. Mikael luopui nöyrästi vallasta välttääkseen turhaa verenvuodatusta. Mutta pian Georgi hyökkäsi mongolien lähettilään Kavgadyn tuella Tverin alueelle hävittäen kyliä ja kaupunkeja. Monet vangeiksi joutuneet venäläiset kidutettiin kuoliaiksi ja naiset joutuivat mongolien raiskaamiksi. Mikaelin neuvonantajat ja Tverin piispa kehottivat häntä puolustamaan kansaa. Mikael tunsi, että nyt hänelle koitti tilaisuus antaa henkensä monien edestä ja saavuttaa siten sielun pelastus, ja lähti rohkeasti vihollista vastaan. Hän selvisi taistelusta voittajana ja vapautti mongolien ottamia vankeja. Hänen itsensä ottamien vankien joukossa oli Georgin vaimo, joka kuoli tapaturmaisesti vankeudessa. Jostakin lähti liikkeelle huhu, että hänet olisi myrkytetty, mikä sai Georgin ja kaanin raivoihinsa. Mongolien kostoretki Tveriin alkoi näyttää todennäköiseltä, ellei ruhtinas Mikael itse lähtisi Ordaan selvittämään asiaa kaanin tuomioistuimessa.
Tverin ylimystö ja sukulaiset kehottivat Mikaelia luopumaan matkasta, varsinkin kun kävi ilmi, että Georgi oli mongoliystävänsä Kavgadyn kanssa panetellut häntä kaanille. Mikael totesi kuitenkin, että hänen on parempi antaa henkensä toisten edestä kuin sallia vihollisen hyökätä isänmaahansa.
Syyskuun 6. päivänä 1318 ruhtinas Mikael saapui Donin suulle, missä Orda piti leiriään. Hän tervehti kaania kunnioittavasti ja toi hänelle kalliita lahjoja mutta ei voinut välttyä joutumasta tuomioistuimen eteen, missä Kavgady joukkoineen tuomitsi hänet kuolemaan. Hänet riisuttiin ruhtinaallisista vaatteistaan ja hänen harteilleen laskettiin painava puinen ies, johon hänen kätensä sidottiin. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vihaa tuntematta hän vietti yönsä vanhasta tottumuksesta Daavidin psalmeja veisaten. Kun kaanin leiri lähti metsästysretkelle, Mikael pakotettiin seuraamaan mukana. Myös hänen kaksitoistavuotias poikansa Konstantin oli Ordassa panttivankina ja pysytteli isänsä seurassa. Mikaelin veisatessa öisin psalmeja Konstantin seisoi hänen vierellään kääntelemässä kirjan lehtiä, sillä Mikaelin kädet oli sidottu harteilla olevaan ikeeseen. Mikaelin lohduksi mukana oli myös pappi, jolle hän tunnusti joka sunnuntai syntinsä ja osallistui sitten pyhään ehtoolliseen.
Kavgady pyrki kaikin tavoin enentämään Mikaelin kärsimyksiä. Hän käski tuoda tämän torille, pakotti hänet polvilleen eteensä ja pilkkasi häntä kaiken kansan nähden. Mutta Mikael ei päästänyt suustaan muuta valitusta kuin psalmin jae: ”Vainoojani pilkkaavat minua, nyökyttelevät päätään, kun minut näkevät, mutta minä en lakkaa turvaamasta Sinuun, Herra!” (Vrt. Ps. 109:25) Tämän jälkeen kyyneleet virtasivat lakkaamatta hänen silmistään, sillä hän tunsi kuolemansa lähestyvän.
Kun vankeutta oli jatkunut 26 päivää, Mikael sai unessa tiedon kuolemastaan. Hän pyysi toimittamaan pyhän liturgian, tunnusti vielä kerran syntinsä ja nautti pyhän ehtoollisen. Annettuaan tämän jälkeen pojalleen Konstantinille viimeiset ohjeensa ja jätettyään hänet kaanin vaimon suojelukseen hän avasi Psalttarin ja luki siitä sanat: ”Sydän hakkaa rinnassani, kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni.” (Ps. 55:5) Pappi rohkaisi häntä saman psalmin sanoilla: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.” (Ps. 55:23) Pian tämän jälkeen Georgin ja Kavgadyn lähettämät murhaajat astuivat telttaan. He tarttuivat rukoilevan Mikaelin harteilla olevaan ikeeseen, paiskasivat hänet seinää vasten, potkivat ja löivät häntä ja lopulta leikkasivat veitsellä irti hänen sydämensä. Näin pyhä Mikael antoi sielunsa Herran käsiin 22. marraskuuta 1318.
Mongolien käskystä Mikaelin maalliset jäännökset vietiin haudattaviksi Moskovaan. Matkan varrella reliikkien yllä näkyi valopylväs. Mikaelin tunteneet kauppiaat olisivat halunneet peittää hänen ruumiinsa arvokkailla kankailla ja sijoittaa sen yöksi kirkkoon, mutta Georgin käskystä vainaja jätettiin karjasuojaan. Yöllä monet näkivät sateenkaaren tai valopylvään läävän yllä. Moskovassa Mikaelin maalliset jäännökset haudattiin Kremlin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon.
Muutaman vuoden kuluttua vuonna 1320 pyhäinjäännökset siirrettiin Tveriin, missä niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä. Vuonna 1606 puolalaiset ja liettualaiset joukot perääntyivät Tveristä nähtyään ilmestyksessä pyhän Mikaelin ratsastavan valkoisella hevosella miekka kädessään heitä vastaan.
Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.