Kreetan kymmenen pyhää marttyyria Teodulos, Saturninus, Euporos, Gelasios, Eunikianos, Zotikos, Agathopus, Pompius, Basileides ja Euarestos

Keisari Deciuksen (249–251) hallituskaudella Kreetan kuvernöörinä toimi hänen kaimansa Decius, joka alkoi innokkaasti toteuttaa keisarin määräystä kristittyjen pakottamisesta uhraamaan. Hän pyrki löytämään kaikki saarella asuvat kristityt. Näiden joukossa oli kymmenen miestä, jotka olivat kotoisin eri puolilta Kreetaa. Saaren pääkaupungista Gortynesta oli viisi miestä: Teodulos, Saturninus, Euporos, Gelasios ja Eunikianos. Zotikos oli kotoisin Knossoksesta ja Agathopus Panormoksen satamasta (nyk. Milopotamoksen Kastelli), Pompius Ledan satamasta, Basileides Kydoniasta ja Euarestos Herakleionista (nyk. Iraklion). Kaikilla heillä oli sama päämäärä, taivaallinen kaupunki.

Kun nämä kymmenen marttyyria tuotiin maaherran eteen, he osoittivat suurta urheutta sekä sanoissaan että teoissaan. Kolmenkymmenen päivän ajan heitä ruoskittiin, runneltiin ja raahattiin pitkin maata kansan pilkatessa heitä. Kuka tahansa sai vapaasti sylkeä heitä ja heittää heitä kivillä. Tämä kaikki oli heille kuitenkin vain harjoitusta suurempiin taistoihin.

Kun kuukausi oli kulunut, marttyyreja kuulusteltiin uudelleen. Maaherra Decius itse oli innokas perinteisen uskonnon kannattaja ja yritti taivuttaa marttyyreita uhraamaan Zeukselle ja Heralle vedoten siihen, että kansanjohtajat ja viisaat miehet tekevät niin. Marttyyrit osoittivat hänelle kuitenkin, kuinka paljon jumalien valheita, petoksia ja siveettömyyksiä jumaltarustoon sisältyi, ja siksi kyse ei voinut olla oikeista jumalista. Kokoontunut kansa, joka kuuli jumaliaan halveksittavan, tahtoi uskonnollisessa kiihkossaan repiä marttyyrit kappaleiksi omin käsin. Decius esti kuitenkin sen tahtoen antaa heille julmemman kuoleman. Heitä raastettiin rautapiikeillä, mukiloitiin seipäillä ja terävillä kivillä. Kaiken tämän he kestivät kärsivällisesti iloiten haavoistaan.

Kidutuksia seuranneet kristityt vahvistuivat uskossaan, mutta pakanat kiihdyttivät huudoillaan kiduttajia entistä suurempaan raivoon. Välillä uhreille huudettiin: ”Säälikää elämäänne, totelkaa vallanpitäjiä, uhratkaa jumalille!” Tähän he vastasivat vakain mielin: ”Olemme kristittyjä, Kristuksen uhrilampaita. Olemme valmiita kuolemaan vaikka tuhansia kertoja Kristuksemme rakkauden tähden.”

Lopulta Decius antoi määräyksen mestata marttyyrit. Heidät vietiin Alonion-nimiseen paikkaan. Siellä he alkoivat kilpailla keskenään, kuka pääsisi ensimmäisenä mestattavaksi. Teodulos huomautti, että viimeinen olisi urhoollisin, koska hän ei pelkää, vaikka on nähnyt muiden kuolevan. Kun teloittamisen hetki koitti, he rukoilivat, että Herra vapauttaisi heidän kotisaarensa tietämättömyyden pimeydestä ja johdattaisi sen asukkaat iankaikkiseen valoonsa. Sitten he taivuttivat päänsä pyövelin miekan alle ja heidät mestattiin yksi kerrallaan.

Pyövelien poistuttua paikalta kristityt tulivat ja hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset. Kun kristittyjen vainot päättyivät ja kristinusko oli hyväksytty koko valtakunnassa, patriarkka Paavali tuli 340-luvulla Konstantinopolista suuren seurueen kanssa Kreetalle. Hän määräsi marttyyrien haudan avattavaksi ja vei heidän pyhäinjäännöksensä Konstantinopoliin. Siellä ne sijoitettiin samaan paikkaan, jonne oli jo aikaisemmin haudattu osa Betlehemin lastenmurhan uhreista.