KP Metropoliitta Panteleimonin saarna Kuopiossa 6.12.2019

KP Metropoliitta Panteleimonin saarna Kuopiossa 6.12.2019

Joulukuun kuudentena

Tänään on joulukuun kuudes, meille tärkeä juhlapäivä niin kirkolliselta kuin valtiolliselta kannalta katsottuna.

Isänmaamme Suomi viettää tänään itsenäisyyspäiväänsä. Ajankohtana pimeä ja märkä alkutalvi tarjoaa juhlan viettäjille ankeat ulkoiset puitteet, mutta mielemme ja ajatuksemme ovat täynnä kiitosta omasta isänmaastamme ja sen meille tarjoamasta hyvästä ja turvallisesta elämästä.

Tänä vuonna, aivan hiljattain tuli kuluneeksi kahdeksankymmentä vuotta Talvisodan syttymisestä. Vähän myöhemmin alkoi Jatkosota. Nämä sodat merkitsivät maallemme suuria kärsimyksiä eikä vähiten omalle ortodoksiselle kirkollemme, joka niissä menetti vanhan historiallisen alueensa ja joutui evakkotielle. Tällä tiellä me olemme edelleen, tosin hyvin juurtuneina uusille asuinsijoille.

Tuolloisen kirkonjohtajan Arkkipiispa Hermanin osa ei ollut helppo. Olosuhteet kirkon elämälle olivat niin sota-aikana kuin siirtolaisuuden alkuvuosina hyvin vaikeat. Vähitellen seurakuntien elämä helpottui. Vuonna 1950 aloittivat toimintansa uudet seurakunnat ja vanhat Karjalaan jääneet lakkautettiin. Arkkipiispa Herman loi puheessaan katsauksen tapahtuneeseen ja myös toivon näkymän tulevaisuuteen.

”Nyt on katkennut viimeinen side rakkaisiin kotiseurakuntiimme. Kun kuluneen vuoden viimeisen päivän kellon kahdeskymmenesneljäs  lyönti kumahti, lakkasivat olemasta unohtumattoman kauniin Karjalamme, runollisen Karjalan kannaksen ja jylhän Petsamon seurakunnat … Raskasta on ollut papiston siirtolaisolosuhteissa säännöllisesti ja tyydyttävästi hoitaa sielunhoitotehtäviään. Myös seurakuntalaisten oli vaikeaa osallistua kirkon toimintoihin, sammuttaa hengellinen janonsa. Hajalle lyödylle seurakuntaväestölle ei voitu antaa sitä hoitoa, tukea ja lohdutusta, mitä he kodittomina, melkein kerjäläisinä, paikasta toiseen siirtyvinä, kaipasivat ja odottivat. Seurakunnan jäsenetkään eivät voineet rohkaisevasti vaikuttaa toinen toiseensa, niin että toisiansa tukien ja auttaen olisivat voineet helpommin kärsiä yhteisessä hädässä.”

Arkkipiispa ei pysähdy vain menneiden raskaiden muistojen kertaamiseen, vaan luo valoisan näkymän edessä olevaan:

”Uusissa oloissa jatkakaamme Karjalassa tarmolla ja innolla aloittamaamme hedelmällistä paikallisseurakunta työtä. Perustakaamme ONL:n kerhoja tiistaiseuroja, pyhäkouluja ja laulukuoroja.”

Ja mikä tärkeintä tukevaisuuden kannalta:

”Avatkaamme entistä enemmän kirkkojemme ja tsasouniemme ovet ulkopuolisille. Tämän päivän ihmiset janoavat kirkon perinteen siivittämää syvää hengellistä elämää. Ortodoksinen usko on monien vastaus etsintään. Älkäämme sulkeko ja piilottako meille uskottua taivaallisten aarteiden arkkua.”

Näin siis kirkkomme esipaimen Herman seitsemänkymmentä vuotta sitten, kun talvisodan syttymisestä oli kulunut kymmenen vuotta ja sodan haavat vielä verestävinä. Ihmeellisellä tavalla esipaimen toivomukset ovat paljolti toteutuneet. Kirkkomme pääsi valtion tukemana jaloilleen ja nauttii tänään arvostettua asemaa yhteiskunnassa. Luonnollisesti monenlaisia vaikeuksiakin on ja niitä meidän pitää yhdessä pyrkiä voittamaan.

Profeetalliselta kuulostivat esipaimenen lausumat sanat: ”Ortodoksinen usko on vastaus monien etsintään.” Näin on todella ollut. Kirkkoomme on viime vuosikymmenien aikana liittynyt tuhansia uusia jäseniä ja juuri henkilökohtaisen uskonratkaisun kautta. Heille perinnettä kunnioittava kirkkomme on ollut vastaus vuosien etsintään. Tämän päivän haasteena on erityisesti ulkomailta tänne muuttaneiden ortodoksitaustaisten ihmisten saattaminen kirkkomme jäsenyyteen. Näin autamme heitä myös kotoutumaan muuttajina uuteen kotimaahan.

Tänään juhlaa viettävä isänmaamme on esimerkillisellä tavalla auttanut ja tukenut pientä kirkkoamme sen moninaisissa vaiheissa. Olkaamme tästä kiitollisia.

Joulukuun kuudetta päivää juhlistaa kirkon pyhien joukossa pyhän isämme Nikolaoksen Lyykian Myrran arkkipiispan muisto. Isä Nikolaos ohjaa meitä käytännön kristillisyyteen, elämään ortodoksina omassa ajassamme. Hän on tässä esikuvana. Miltei jokaisessa liturgiapalveluksessa laulamme täällä kirkossa Nikolaokselle: ”Uskon ohjeeksi, lempeyden esikuvaksi ja itsekieltäymyksen opettajaksi asiain totuus osoitti sinut laumallesi”.  Olet saavuttanut nöyryydessäsi ylhäisen aseman ja köyhyydessäsi rikkaudet. Pyhä Nikolaos opettaa: Ole hyvä ja lempeä muille, kanssaihmisillesi. Unohda itsesi, muista toisia. Älä aina puhu itsestäsi, vaan kuuntele vierelläsi olevaa.

Pyhät ihmiset muistuttavat elämällään meitä siitä, millainen meidän elämämme tulisi olla. He ovat tehneet sen, mitä meidän kuuluisi tehdä, mutta jota emme tee. Teoilla, sanoilla ja aikomuksilla on eronsa.

Pyhän Nikolaoksen elämä ja opetus jatkaa pyhän apostoli Paavalin vakuutusta uskon mukaisen elämän mukanaan tuomista hengen hedelmistä: ”Hengen hedelmää taas ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, lempeys ja itsehillintä… Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös  seurattava Hengen johdatusta. Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme.” (Gal.5: 22-26)

Aamen