Pyhä Ignati Brjantšaninov, Kaukasian piispa

Pyhä Ignati syntyi Pokrovskojen kylässä Vologdan läänissä vuonna 1807. Hänen maallikkonimensä oli Dimitri Brjantšaninov. Dimitrin isä Aleksander kuului vanhaan Brjantšaninovin aatelissukuun. Hän oli harras ortodoksi ja noudatti perheessään perinteellisiä hurskaita tapoja. Ignatin äiti Sofia oli sivistynyt nainen. Hän oli mennyt nuorena naimisiin ja omistautui kokonaan perheelleen.

Dimitri oppi aikaisin lukemaan. Hänen lempikirjansa oli askeetti-isien elämästä ja kilvoituksista kansantajuisesti kertova Utšilištše blagotšestija (Hurskauden koulu), joka vaikutti voimakkaasti hänen herkkään sieluunsa. Dimitri oli poikkeuksellisen älykäs ja vakava poika, jolla oli jalo ja voimakas luonne. Hän ei kuitenkaan pyrkinyt pätemään ikäistensä lasten parissa, vaan vetäytyi mielellään omiin oloihinsa rukoilemaan.

Saatuaan erinomaisen kotikasvatuksen viisitoistavuotias Dimitri matkusti isänsä kanssa Pietariin aloittaakseen opinnot pioneeriopistossa. Matkalla hän sanoi ensi kerran isälleen haluavansa munkiksi, mutta tämä ei kiinnittynyt poikansa sanoihin mitään huomiota.

Pietarissa nuori Brjantšaninov läpäisi loistavin arvosanoin pioneeriopiston pääsykokeet ja pääsi suoraan toiselle luokalle. Hän oli koko opintojen ajan kurssinsa paras oppilas. Lisäksi hän oli harvinaisen vaatimaton ja hurskas. Sekä opiskelutoverit että opettajat pitivät hänestä. Suuriruhtinas Nikolai, tuleva tsaari Nikolai I, otti hänet suojatikseen.

Länteen suuntautuvan pääkaupungin seurapiirielämä jätti Dimitrin sieluun tyhjyyden tunteen. Opiskelukaan ei pystynyt tyydyttämään hänen hengellistä nälkäänsä. Tuskaisia kyyneliä vuodattaen hän rukoili, ettei Jumala antaisi hänen ajautua turhuuteen ja epätoivoon. Näiden murheiden keskellä häntä elähdytti ystävyys Mihail Tšihatševin kanssa, joka myös opiskeli pioneeriopistossa ja haaveili rukouselämästä ja kilvoituksista. Nuorukaisia yhdisti yhteinen pyrkimys palvella Kristusta ja heidän ystävyytensä kesti läpi elämän.

Opiskeluaikanaan Dimitri oli odotettu vieras monissa arvostetuissa perheissä ja kulttuuriväen illanistujaisissa. Maalliset seurapiirit odottivat häntä kutsuvasti syli avoinna, mutta eivät saaneet hänestä pysyvää otetta. Dimitriä kiinnosti enemmän rukous, kirkossa käyminen ja opiskelu. Hän vakuuttui, että kristinusko toteutui täydellisimmin munkkiudessa. Hän alkoi pitää yhteyttä Valamon luostarin edustuston (podvorin) ja Aleksanteri Nevskin lavran munkkeihin. Nämä hämmästyivät hänen hengellistä kypsyyttään ja ohjasivat häntä lukemaan pyhien isien kirjoituksia.

Pyhien isien teokset, keskustelut munkkien kanssa ja ennen kaikkea tutustuminen Optinan luostarin tulevaan ohjaajavanhukseen Leonidiin (11.10.) vahvistivat Dimitrin sydämessä lapsuudesta saakka eläneen aikomuksen mennä luostariin. Aikeen toteuttaminen ei kuitenkaan ollut helppoa.

Dimitri valmistui upseeriksi vuonna 1826. Heti samana vuonna hän anoi eroa virasta mennäkseen luostariin, mutta joutui kohtaamaan ankaraa vastustusta. Tuohon aikaan oli hyvin harvinaista, että aatelissäätyyn kuuluva siirtyi kirkon palvelukseen. Dimitrin vanhemmat kieltäytyivät ehdottomasti antamasta siunaustaan hänen luostariin menolleen. Esimiehet kieltäytyivät myöntämästä virkaeroa, ja itse tsaari Nikolai I vastusti hänen eroaan. Dimitrin hartaat pyynnöt, henkilökohtaiset selitykset, päättäväisyys ja harvinaislaatuinen tahdikkuus eivät tuottaneet tulosta. Hän ei saanut eroa virastaan, vaan joutui esimiesten määräyksestä lähtemään 24 tunnin varoitusajalla virkatehtäviin Dvinskin (nyk. Daugavpils) linnoitukseen Latviaan.

Latviassa Dimitri sairastui ja anoi uudelleen eroa. Seuraavan vuoden syksynä hänet vihdoin vapautettiin virastaan. Uusi käänne piristi häntä ja hän toipui nopeasti. Hän matkusti Syvärin luostariin, jossa vanhus Leonid tuolloin kilvoitteli, ja liittyi luostarin veljestöön.

Syvärin luostarissa Dimitri palveli keittiöapulaisena. Kun hän kumarsi kunnioittavasti veljille, hän tunsi usein jumalallisen armon ikään kuin syöksyvän päälleen ja jättävän hänet useiksi päiviksi jonkinlaiseen yliluonnolliseen tilaan. Munkit kunnioittivat häntä hänen ehdottoman kuuliaisuutensa tähden. Dimitri puolestaan käytti hyväkseen jokaisen tilaisuuden ilmaistakseen ajatuksensa vanhus Leonidille, joka kasvatti häntä jo harvinaiseksi käyneen aidon luostariperinteen hengessä.

Ennen pitkää vanhus Leonid joutui siirtymään Syvärin luostarista Ploštšanin erakkolaan ja sieltä edelleen Optinan luostariin. Dimitri Brjantšaninov seurasi häntä uskollisesti. Optinassa niukka ruokavalio vaikutti haitallisesti kuuliaisuusveli Dimitrin muutenkin huonoon terveyteen. Näihin aikoihin hänen äitinsä sairastui vakavasti ja toivoi saavansa hyvästellä vanhimman poikansa ennen kuolemaansa. Dimitri kävi tapaamassa äitiään ja siirtyi sen jälkeen Kiril Uusjärveläisen luostariin. Luostarin ankara ohjesääntö miellytti Dimitriä, mutta paikan kostea ilmasto ei sopinut hänelle. Hän sairastui ja joutui palaamaan Vologdaan sukulaistensa hoiviin. Toivuttuaan hän asui Vologdan piispan siunauksella ensin Semigorodin luostarissa ja sitten hiljaisemmassa Dionisi Glušitsalaisen luostarissa.

Eri luostareissa vietetyt vuodet kehittivät Dimitrin hengellistä ymmärrystä ja vahvistivat hänen haluaan antaa elämänsä Jumalan johdettavaksi. Vuonna 1831 Vologdan piispa Stefan täytti hänen hartaan toiveensa ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Ignati pyhän Ignatios Teoforoksen mukaan. Kuukauden kuluttua hänet vihittiin pappismunkiksi.

Nähdessään isä Ignatin hengellisen kypsyyden piispa Stefan nimitti hänet pienen, jo suljettavaksi määrätyn Pelšeman Lopotovin luostarin johtajaksi. Nuoruudestaan ja huonosta terveydestään huolimatta Ignati osoitti heti olevansa kyvykäs johtaja ja hengellinen isä. Parissa vuodessa hän jälleenrakensi luostarin niin hengellisesti kuin aineellisesti. Veljestön määrä kohosi nopeasti kolmeenkymmeneen.

Nuoren igumenin menestyksekäs toiminta pantiin merkille Pietarissa. Myös tsaari Nikolai I sai kuulla entisen suojattinsa vaiheista. Vuoden 1833 lopulla Ignati saikin kutsun saapua pääkaupunkiin. Keisarin määräyksestä hänet nimitettiin Pietarin lähellä Suomenlahden rannalla sijaitsevan Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtajaksi ja korotettiin arkkimandriitaksi, vaikka hänellä oli ikää vasta 27 vuotta.

Pyhä Ignati sai tehtävän muuttaa surkuteltavaan tilaan vajonnut luostari malliyhteisöksi, jossa hovin vieraat voisivat vierailla. Luostarin maantieteellinen sijainti, kostea ilmasto, ränsistyneet rakennukset, pääkaupungin läheisyys ja yhteys hoviin olivat jyrkässä ristiriidassa kaiken sen kanssa, mitä Ignati oli lukemansa perusteella tottunut pitämään edellytyksenä ihanteelliselle luostarielämälle. Hän pani kuitenkin kaiken luottamuksensa Jumalaan. Lyhyessä ajassa hän sai rakennukset kunnostettua, palautti voimaan ankarat yhteiselämän säännöt ja järjesti säännölliset jumalanpalvelukset. Lisäksi hän kokosi luostariin erinomaisen kuoron, jota avustivat monet venäläisen musiikin suurmiehet.

Arkkimandriitta Ignati onnistui tehtävässään niin hyvin, että pyhiinvaeltajien virta luostariin kasvoi tuoden mukanaan monia kilvoituselämään pyrkiviä. Toistuvista sairauksistaan ja uupumuksestaan huolimatta isä Ignati osoittautui myös erinomaiseksi hengelliseksi ohjaajaksi. Hän oli täynnä kärsivällisyyttä inhimillisiä heikkouksia kohtaan ja tiesi, miten kohdella kutakin veljestön jäsentä. Hän piti erityisen tärkeänä, että munkit paljastavat ajatuksensa hengelliselle ohjaajalleen ja käyvät sisäistä hengellistä taistelua aseinaan tarkkaavaisuus, raitishenkisyys ja Jeesuksen rukous. Neljän vuoden kuluttua arkkimandriitta Ignati nimitettiin Pietarin hiippakunnan luostareiden valvojaksi. Hänen myönteinen vaikutuksensa laajeni koskemaan koko hiippakunnan kilvoituselämää.

Arkkimandriitta Ignatissa yhdistyivät monet lähes yhteen sovittamattomilta tuntuvat piirteet. Nuoresta iästään huolimatta hän oli hengellinen ohjaaja ja rippi-isä mutta myös erinomainen luostarinjohtaja ja hallintomies. Luostarissa kävi jatkuvasti arvovieraita ja Ignati itse joutui usein vierailemaan Pietarissa. Elämän ulkoisesta hajanaisuudesta huolimatta hän pysyi sisäisesti askeettina. Hän kykeni kaikissa tilanteissa säilyttämään sisäisen keskittyneisyytensä ja lausumaan mielessään Jeesuksen rukousta. Eräässä kirjeessään hän kirjoittaa: “Sain viettää munkkiuteni alkuajan hiljaisissa luostareissa ja omaksua ankaran askeesin periaatteet. Säilytin saman suuntauksen myös Pyhittäjä Sergein luostarissa, niin että olin vastaanottohuoneessani luostarin edustava arkkimandriitta, mutta omassa keljassani kuin skiitan asukas.”

Arkkimandriitta Ignatin menestys toi hänelle myös vihollisia. Hänen saamansa vastuulliset tehtävät herättivät kateutta eräissä papiston jäsenissä. Seurapiireissä muutamat loukkaantuivat, kun hän arvosteli niissä vallitsevaa moraalista holtittomuutta, ja pyrkivät kostoksi vaikeuttamaan hänen työtään. Koettelemusten keskellä Ignati ei lakannut kiittämästä Jumalaa. Hän kirjoitti: “Juuri näissä koettelemuksissa armollinen Herra antoi minun oppia tuntemaan sanoin kuvaamattoman ilon ja sielun rauhan. Niissä Hän antoi minun maistaa rakkautta ja hengellisiä siunauksia samalla hetkellä, kun tapasin vihamieheni, ja tuon vainoojan kasvot muuttuivat silmissäni kuin enkelin kasvoiksi. Mikä siunaus onkaan saada olla uhri niin kuin Jeesus oli, tai paremminkin, mikä siunaus on tulla ristiinnaulituksi Vapahtajan rinnalle niin kuin viisas ryöväri ja sanoa: Me olemme ansainneet tuomiomme… Herra, muista minua, kun tulet valtakuntaasi (Luuk. 23:41–42).”

Koettelemusten keskellä Ignati vetäytyi keljaansa antautuakseen rukoukseen. Hän kylpi kyynelissä, kunnes jumalallinen lohdutus tuli täyttäen hänet sanoin kuvaamattomalla ilolla. Jumalan sanan lähde puhkesi kuin itsestään pulppuamaan hänen sydämessään, ja sen ohjauksessa hän antautui kirjoittamaan hengellisiä teoksiaan. Kun hän paljon myöhemmin lähti huoneestaan, hänen kasvonsa loistivat tyyntä kirkkautta.

Pyhä Ignati piti opetustehtävää tärkeimpänä työnään ja suuntasi siihen kaikki voimansa. Hengellinen ohjaustyö oli hänelle myös ilon ja lohdutuksen lähde murheiden keskellä. Pyhittäjä Sergein luostarissa hän kiireistään huolimatta kirjoitti suurimman osan teoksistaan.

Vuonna 1847 monien sairauksien uuvuttama Ignati vapautettiin väliaikaisesti tehtävistään. Hän vetäytyi vajaaksi vuodeksi sairauslomalle Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostariin Volgan varrelle. Sen rauhassa ja hiljaisuudessa hän kirjoitti kirjeitä hengellisille lapsilleen ja jatkoi erityisesti Jeesuksen rukousta käsittelevien teosten kirjoittamista. Hän varoitti Jeesuksen rukousta harjoittavia seuraamasta liian nopeasti isien opettamaa rukoustekniikkaa, jossa mieli pyritään kiinnittämään sydämeen. Sen sijaan hän suosittelee aloittelijoille katumuksellista asennetta ja huomion kiinnittämistä rukouksen sanoihin, joita tulee ensin lausua puoliääneen ja vähitellen hiljaa sisäisesti. Tällainen tarkkaavaisuuden keskittäminen saattaa mielen sopusointuun sydämen kanssa ja kohottaa sen todelliseen, eksytyksestä vapaaseen hengelliseen katseluun.

Välivuoden jälkeen pyhä Ignati palasi igumenin tehtäviin Pyhittäjä Sergein luostariin. Hänen ruumiinvoimansa kuitenkin heikkenivät ja ajatus pysyvään lepoon vetäytymisestä kävi yhä useammin hänen mielessään. Vuonna 1856 hän vieraili Optinan luostarissa suunnitellen asettuvansa sinne pysyvästi, mutta aie ei koskaan toteutunut. Seuraavana vuonna hänet valittiin Pietarin metropoliitan esityksestä Kaukasian piispaksi Stavropoliin.

Pyhä Ignati ei ollut koskaan tavoitellut piispan arvoa. Mutta kuuliaisena kaitselmuksen säädökselle hän käytti kaikki voimansa laajan hiippakunnan kaitsemiseen. Neljän vuoden kuluttua hän sairastui jälleen vakavasti ja anoi virkaeroa. Hänen pyyntönsä täytettiin ja vuonna 1861 hän siirtyi muutamien uskollisten oppilaidensa kanssa pysyvästi Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostariin. Sieltä käsin hän kirjoitti lapsuudenystävälleen Mihail Tšihatševille: “Koskaan eläessäni en ole ollut asemaani niin tyytyväinen kuin nyt. Tuntuu kuin suojelusenkelini olisi Jumalan käskystä sanellut minua koskevan eromääräyksen pyhälle synodille, niin suuresti se vastaa sisäistä mielenvirettäni ja terveydentilaani.”

Yhteisymmärryksessä luostarin johdon kanssa pyhä Ignati kohensi aineellisiin vaikeuksiin ajautuneen luostarin elämää. Lyhyessä ajassa sen rakennukset korjattiin ja rakennettiin uusi kirkko. Vapaa-aikanaan hän kirjoitti ja järjesti teoksensa viisi laajaa nidettä käsittäväksi kokoelmaksi, jonka viides osa Lahja aikamme munkkilaisuudelle (Prinošenie sovremennomu monašestvu) on julkaistu suomeksi nimellä Areena1. Koottujen teosten kuudes osa, kokoelma askeetti-isien opetuksia ja esimerkkejä heidän elämästään (Otetšnik), ilmestyi hänen kuolemansa jälkeen. Piispa Ignatin teokset levisivät jo hänen elinaikanaan Venäjän luostareihin ja saivat niissä innostuneen vastaanoton. Teoksissa yhdistyvät pyhien isien opetuksen erinomainen tuntemus ja toisaalta hänen omat kokemuksensa. Suomeksi pyhän Ignatin opetuksia on luettavissa myös kokoelmassa Jeesuksen rukous.2

Koottujen teosten lisäksi pyhältä Ignatilta on säilynyt yli 800 kirjettä, joissa hänen persoonallisuutensa ilmenee kaikkein elävimmin. Juuri kirjeissä on nähtävissä hänen tavaton hyvyytensä, hengellinen harkintansa ja ymmärryksensä oman aikansa elämää kohtaan.

Ensimmäisenä vuotena Pyhän Nikolaoksen Babajevin luostarissa pyhän Ignatin terveydentila koheni hiukan, mutta pian hänen vointinsa alkoi jälleen heiketä. Kuolemaansa saakka hän pysyi luostarissa poistumatta sieltä minnekään. Vuonna 1867 hän toimitti vaivoin pääsiäisyön jumalanpalveluksen. Se oli hänen viimeinen liturgiansa. Kahden viikon kuluttua mirhantuojanaisten sunnuntaina hän antoi henkensä Herralle 60 vuoden ikäisenä.

Kuudentena päivänä kuolemasta pidettyihin hautajaisiin kokoontui viisituhatta henkeä. Kaikki ihmettelivät, ettei ruumiista lähtenyt tavanomaista kalman hajua. Ruumiinsiunauskin muistutti enemmän juhlaa kuin hautajaisia.

Pyhän Ignatin lapsuudenystävä Mihail Tšihatšev kertoo omaelämäkerrassaan Ignatin ilmestymisistä kuolemansa jälkeen muutamille hengellisille lapsilleen. Pyhä Ignati kanonisoitiin vuonna 1988.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


1 Ignati Brjantšaninov: Areena (Valamon luostari, 1996).

2 Jeesuksen rukous. Otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien teoksista. Koonnut Valamon luostarin igumeni Hariton  (Toinen, uusittu painos, Valamon luostari, 1999).