Pyhä marttyyri Adrianos ja hänen vaimonsa, tunnustaja Natalia

Pyhä Adrianos oli Rooman armeijan korkea-arvoinen upseeri. Ollessaan 28-vuotias keisari Diocletianuksen vainojen alkaessa vuoden 300 tienoilla hän asui Nikomediassa vaimonsa Natalian kanssa. Keisari pidätytti 23 kristittyä, jotka olivat piileskelleet luolassa, ja kidutti heitä monin tavoin. Adrianos kysyi heiltä, miten he kestivät niin sietämätöntä kärsimystä ja hirvittävää kidutusta. He vastasivat: ”Me kestämme tämän kaiken saadaksemme nauttia niistä iloista, joita Jumala on valmistanut häntä rakastaville.” Jumalan armo valaisi Adrianoksen sydämen, ja hän pyysi kirjuria lisäämään hänen nimensä kristittyjen nimilistaan huudahtaen: ”Minulle olisi ilo kuolla heidän kanssaan rakkaudesta Kristukseen!” Heti paikalla hänet kahlittiin ja heitettiin vankilaan odottamaan tuomiota. Kun Natalia sai kuulla, että hänen miehensä oli pidätetty, hän luuli miehen tehneen jotakin pahaa, mutta kun hänelle kerrottiin, että Adrianos oli tunnustanut Kristuksen, hän pukeutui parhaisiinsa ja kiiruhti vankilaan. Siellä hän kiitti miehen päätöstä ja rohkaisi häntä pysymään lujana koettelemuksissa. Pyydettyään toisia marttyyreja rukoilemaan Adrianoksen puolesta Natalia palasi kotiin.

Kun Adrianos sai kuulla kuolemantuomionsa, hänen sallittiin käydä kotona ilmoittamassa vaimolleen teloituspäivänsä. Nähdessään miehen palaavan kotiin ilman kahleita Natalia luuli, että Adrianos oli kieltänyt Kristuksen, eikä päästänyt häntä sisään. Hän syytti miestä pelkuruudesta ja toisti Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” Kun Adrianos kertoi miksi oli tullut, Natalia avasi oven hänelle ja päätti seurata häntä teloituspaikalle. Muutamia päiviä myöhemmin Adrianos kutsuttiin keisarin eteen. Hän tunnusti uskonsa rohkeasti, jolloin häntä ruoskittiin julmasti. Sitten sotilaat heittivät hänet maahan ja hakkasivat häntä niin, että hänen suolensa valuivat maahan. Toiset marttyyrit rohkaisivat häntä ja Natalia kuiskasi hänen korvaansa: ”Älä pelkää kidutuksia. Kärsimys on lyhyt mutta lepo ikuinen.”

Kun marttyyrit raahattiin takaisin vankilaan, koska he eivät pystyneet enää kävelemään, Natalia voiteli itsensä miehensä verellä. Hurskaat naiset tulivat hoitamaan marttyyrien haavoja heidän vankityrmässään, mutta kun keisari kuuli siitä, hän kielsi päästämästä naisia vankilaan. Natalia leikkasi tukkansa ja onnistui mieheksi pukeutuneena pääsemään vankilaan ja auttamaan vankeja, ja toiset naiset tekivät samoin.

Tyranni määräsi, että vankien jalat oli puristettava ruuvipenkkiin. Tämän kidutuksen aikana marttyyrit antoivat sielunsa Jumalan käsiin yksi kerrallaan. Kun tuli Adrianoksen vuoro, Natalia rohkaisi häntä ja piteli kättä, jota teloittajat valmistautuivat leikkaamaan irti. Adrianos antoi sielunsa Jumalan haltuun viimeisenä kunniakkaista marttyyreista.

Tyranni määräsi, että marttyyrien ruumiit oli tuhottava polttamalla, mutta Natalia onnistui säilyttämään miehensä katkaistun käden vaatteittensa alla. Kun ruumiit heitettiin tuleen, kaatosade sammutti liekit. Eusebios-niminen kristitty onnistui ottamaan kallisarvoiset reliikit talteen ja viemään ne Argyropolikseen Byzantionin lähelle, minne ne haudattiin. Jonkin ajan kuluttua mahtava kenraali pyysi keisarilta Nataliaa vaimokseen, mutta uskollisena puolisolleen Natalia rukoili miehensä käden edessä pyytäen säästymään koettelemukselta. Hän onnistui pakenemaan Argyropolikseen ja hautasi Adrianoksen käden tämän ruumiin yhteyteen. Natalia eli siellä jonkin aikaa hurskaiden naisten kanssa, kunnes sairastumisen jälkeen pääsi miehensä luokse taivasten valtakuntaan.