Pyhä Nikolai (Velimirović), Ohridin ja Žičan piispa

Pyhä Nikolai (Nikola Velimirović) syntyi vuonna 1880 Lelićin kylässä Länsi-Serbiassa. Hän peri vanhemmiltaan palavan ja horjumattoman uskon Jumalaan. Isä opetti hänet rakastamaan lukemista, ja äiti vei häntä jumalanpalveluksiin läheiseen luostariin, jossa Nikola osallistui usein pyhään ehtoolliseen. Kun Nikola kasvoi, vanhemmat panivat hänet luostarin kouluun. Myöhemmin hän opiskeli Belgradin teologisessa seminaarissa, jossa hänen lahjakkuutensa herätti opettajien kiinnostuksen. Perustutkinnon jälkeen hän jatkoi opintojaan stipendiaattina Bernin yliopistossa Sveitsissä ja valmistui teologian tohtoriksi vuonna 1909. Samana vuonna hän palasi Serbiaan ja vihkiytyi munkiksi Rakovitsan luostarissa saaden nimen Nikolai. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi ja ylennettiin arkkimandriitaksi. Kahden vuoden kuluttua hän palasi opettajaksi Belgradin hengelliseen seminaariin.

Vuodesta 1910 lähtien Nikolai opiskeli myös Pietarin hengellisessä Akatemiassa, jossa hän hämmästytti tiedoillaan ja puhetaidollaan niin opettajia kuin opiskelijoita. Metropoliitta Antoni (Vadkovski) anoi hänelle tsaarilta ilmaisen matkustusluvan kaikkialle Venäjälle. Näillä matkoillaan Nikolai oppi rakastamaan Venäjää.

Ensimmäisen maailmansodan alkaessa Serbian hallitus lähetti Nikolain diplomaattiseen työhön Englantiin. Samalla hän luennoi Oxfordin yliopistossa ja sai filosofian tohtorin arvon King’s Collegessa sekä kunniatohtorin arvon Cambridgen ja Glasgowin yliopistoissa.

Sodan jälkeen vuonna 1919 Nikolai palasi Serbiaan, jossa hänet 39-vuotiaana vihittiin piispaksi ja nimitettiin Žičan piispanistuimelle. Sieltä hän sai pian omasta pyynnöstään siirron Ohridin hiippakuntaan, slaavilaisen kirjallisuuden, kulttuurin ja hengellisyyden kehtoon. Nuori lahjakas ja pyhää intoa säteilevä piispa nosti hiippakuntansa kirkollisen elämän uuteen kukoistukseen. Ohridin ja Bitolan hiippakunnat yhdistettiin yhdeksi hiippakunnaksi, jonka piispanistuin sijaitsi Bitolassa. Alueen luostarielämä elpyi. Voimakkaalla persoonallisuudellaan ja puhetaidollaan hän ohjasi kansan uskoa oikeaan kirkolliseen suuntaan. Hän perusti rukouksellisuuteen ohjaavan maallikkoliikkeen, johon kuului pääasiassa maalaisväestöä. Sen piiristä nousseet munkit täyttivät luostarit ja elvyttivät alueen jo hiipumassa olleen kilvoituselämän. Piispa Nikolai järjesti myös sisälähetyskursseja ja julkaisi kirjeitä, jotka tarjosivat hengellistä ravintoa uskovien sieluille.

Vuonna 1936 Nikolai valittiin uudelleen Žičan piispaksi. Hänen tulonsa myötä hiippakunta koki todellisen hengellisen renessanssin. Monet luostarit, ennen kaikkea Žiča ja Studenica, kunnostettiin ja uusia kirkkoja rakennettiin. Piispa Nikolai oli Serbian kirkon historian suurin puheentaitaja ja sananjulistaja. Hänen kootut teoksensa käsittää kolmetoista nidettä. Hänen julistustyönsä oli niin intensiivistä ja monipuolista, että sitä voi verrata vain Serbian arkkipiispan pyhän Savvan (12.1.) elämäntyöhön. Serbian kirkon lähettiläänä pyhä Nikolai matkusti ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa. Hän kävi Konstantinopolissa, Kreikassa ja Athoksen Pyhällä vuorella, jossa hän huolehti ennen kaikkea Hilandarin luostarin kunnostamisesta. Hän osallistui lukuisiin kansainvälisiin tapahtumiin ja kokouksiin.

Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittivät Jugoslavian. Hitler antoi käskyn tuhota maan älymystö sekä Serbian kirkon johtavat piispat. Patriarkka Gavrilo ja piispa Nikolai lähetettiin pahamaineiselle Dachaun keskitysleirille. He selvisivät kuitenkin hengissä kaikista kärsimyksistä, ja toukokuussa 1945 liittoutuneiden amerikkalaiset joukot vapauttivat heidät. Leirillä Nikolai kirjoitti yhden kuuluisimmista teoksistaan ”Vankilan ikkunan läpi”, jossa hän kutsuu ortodokseja ymmärtämään syntinsä ja katumaan.

Vapauduttuaan Nikolai ei voinut palata Jugoslaviaan, jossa Titon johtamat kommunistit olivat ottaneet vallan ja papistolta oli riistetty vapaus evankeliumin julistamiseen. Hän ymmärsi, että pystyisi parhaiten palvelemaan uskovia lännestä käsin. Nikolai meni ensin Englantiin, mutta siirtyi jo vuonna 1946 Amerikkaan, jossa hän eli ensin pakolaisena ilman virallista asemaa kirkossa. Vähitellen hän löysi oman paikkansa venäläisten emigranttien parista. Nikolai asettui ensin Pyhän Vladimirin seminaariin New Yorkiin ja myöhemmin Pyhän Tiihonin luostariin ja seminaariin Pennsylvaniaan. Vaikka hänen terveytensä oli heikentynyt keskitysleirillä, hän jatkoi aktiivista toimintaansa. Nikolai opetti seminaarissa, piti opetuspuheita kirkossa, luennoi, kirjoitti paljon ja jatkoi omaa tutkimustyötään. Bernistä ja Oxfordista saamiensa tohtorinarvojen lisäksi hänet valittiin saksalaisen Hallen, Pariisiin Sorbonnen ja New Yorkin Columbian yliopistojen kunniatohtoriksi. Opetustyössään niin seminaarissa kuin kirkon ambonilla hän käytti enimmäkseen englannin kieltä välittämättä monien venäläisten emigranttien vastalauseista, sillä hän halusi kaikkien ymmärtävän puheensa sisällön. Hän oli innostava opettaja ja tunsi hyvin opiskelijansa. Elämänsä loppuun asti hän säilytti yhteyden Serbian kirkkoon ja muihin ortodoksisiin kirkkoihin, hengellisiin lapsiinsa ja ystäviinsä. Hän oli kaikkien rakastama ja kunnioittama.

Pyhä piispa Nikolai antoi sielunsa Herralle Pyhän Tiihonin luostarissa maaliskuun 18. päivänä vuonna 1956. Hänet haudattiin serbialaiseen Pyhän Savvan luostariin Libertyvilleen Illinoisiin. Hautaaminen kotimaahan ei tuolloin ollut mahdollista, sillä häntä pidettiin Jugoslaviassa virallisesti kansan vihollisena ja hänen teostensa julkaiseminen oli kokonaan kielletty. Kommunistihallinnon kukistuttua pyhäinjäännökset siirrettiin vuonna 1991 pyhän Nikolain oman toivomuksen mukaisesti hänen kotikyläänsä Lelićiin. Serbian piispojen synodi julisti hänet pyhäksi 19.5.2003.