Pyhät marttyyrit Menas, Hermogenes ja Eugrafos

Keisari Maximianuksen hallitusaikana (311–313) Aleksandriassa oli mellakoita poliittisten väittelyiden takia. Jotkut olivat huolestuneita siitä, että kristinusko levisi yhä nopeammin kansan keskuudessa. Kun tästä kerrottiin keisarille, hän lähetti asiaa tutkimaan ateenalaissyntyisen neuvonantajansa Menaksen, joka oli sivistynyt ja puhetaidostaan kuuluisa mies. Menas oli kuitenkin itsekin salakristitty. Aleksandriassa hän onnistui saamaan nopeasti aikaan rauhan ja sovun eripuraisten osapuolten välille, mutta hän ei ryhtynyt toimiin kristinuskoa vastaan vaan päinvastoin levitti sitä itse, ei niinkään sanoin kuin teoin. Hän piti näet tapanaan kävellä torilla vaatimattomassa asussa ilman asemansa tuomia etuuksia. Kätensä kosketuksella ja ristinmerkillä hän paransi Kristuksen nimessä lukuisia sairaita, mikä sai kansan seuraamaan häntä.

Keisarille tiedotettiin, että koko Aleksandria oli kääntymässä kristinuskoon hänen lähettämänsä edustajan toimien johdosta. Keisari alkoi pelätä Menaksen suunnittelevan vallankaappausta ja vapautti tämän tehtävistään. Hänen tilalleen prefektiksi lähetettiin toinen ateenalainen, Hermogenes, jonka tehtävä oli palauttaa keisarin arvovalta. Hermogenes oli saanut määräyksen, että mikäli Menas ei suostu luopumaan uskostaan, häntä oli rangaistava kuolemalla. Tietämättömyydessään Hermogenes uskoi palvelevansa oikeaa asiaa.

Tultuaan suuren sotaväenosaston kanssa Aleksandriaan Hermogenes antoi pidättää Menaksen ja alkoi kuulustella tätä. Menas kertoi rauhallisesti, kuinka oli löytänyt kristillisiä kirjoja ja niiden kautta ylevän, paljon kauniimman maailmankatsomuksen kuin mikä perinteisellä monijumalaisella uskonnolla oli tarjottavanaan. Hän kertoi myös vakuuttuneensa käytännössä Kristuksen voimasta, kun eräs halvaantunut mies oli parantunut hänen kutsuessaan avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän jälkeen Menas oli ottanut kasteen. Menas kutsui todistajakseen myös kansan, joka seurasi kuulustelua amfiteatterissa, sillä monet olivat nähneet ihmeitä omin silmin. Neljän tunnin kuluttua Hermogenes päätti kuulustelun ilmoittaen, että sitä jatkettaisiin seuraavana aamuna.

Aamulla teatteriin oli tuotu myös julmimpia kidutusvälineitä Menaksen pelottelemiseksi. Kun sanat eivät tehonneet, Hermogenes määräsi ihon leikattavaksi pois Menaksen jalkapohjista, mutta tuskasta huolimatta tämä lauloi kiitoshymnejä Jumalalle. Kansan myötätunto rohkaisi häntä ja samalla miehuullisuudella hän kesti myös kielensä katkaisemisen ja silmiensä ulos kaivamisen. Lähes kuolleena Menas heitettiin tyrmään ja seuraavana aamuna, jos hän olisi vielä elossa, Hermogenes oli päättänyt tuomita hänet petojen syötäväksi.

Yöllä Hermogenes, joka oli pohjimmiltaan lempeä mies, heräsi kesken uniaan omantuntonsa soimauksiin. Hän katui julmaa menettelyään ja päätti aamulla kutsua kansan kokoon osoittamaan kunnioitusta edes marttyyrin ruumiille. Kun sotilaat menivät hakemaan Menasta areenalle, ei tämä heidän hämmästyksekseen ollutkaan kuollut vaan täysissä voimissaan. Lisäksi he näkivät kahden loistavan enkelin seisovan hänen molemmilla puolillaan. Sotilaat heittivät pois aseensa, uskoivat Kristukseen ja jäivät Menaksen luo.

Yhdessä sotilaiden kanssa Menas kiiruhti amfiteatteriin. Hermogenes tyrmistyi nähdessään marttyyrin täysin terveenä kävelemässä omilla jaloillaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän meni koskettamaan tätä omin käsin. Sitten hän seisoi pitkään kuin kivettyneenä. Jumalan armo verhosi hänet, ja Menaksen opetettua hänelle kristinuskon totuuksia hän otti vastaan kasteen yhdessä monien muiden aleksandrialaisten kanssa.

Aleksandriassa oli tuolloin kolmetoista piispaa, jotka olivat tulleet kaupunkiin seuraamaan Menaksen marttyyrikilvoitusta sekä vierailemaan uskovien luona. Viikon kuluttua Hermogeneksen kasteesta Menas ehdotti heille, että Hermogenes vihittäisiin Aleksandrian piispaksi. Piispaksi tultuaan Hermogenes antoi kaittavilleen hyvän esimerkin kristillisestä elämästä jakamalla pois suuren omaisuutensa. Hän antoi myös muuttaa eräitä pakanallisia temppeleitä kirkoiksi. Hän julisti jatkuvasti uskon totuutta, vieraili sairaiden ja kärsivien luona sekä pyrki auttamaan kaikkia ahdistuksessa olevia.

Kuultuaan asioiden saamasta käänteestä keisari Maximianus päätti itse mennä sotajoukon kanssa Aleksandriaan. Tuomioistuimen edessä Hermogenes perusteli kristityksi kääntymystään niin vakuuttavasti, ettei keisarilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ainoa vastaus, jonka keisari pystyi antamaan, oli raaka väkivalta. Hermogenekseltä katkaistiin kaikki raajat, jotka heitettiin hänen silmiensä edessä palavaan uuniin, hänet lävistettiin keihäillä, niin että sisälmykset levisivät maahan, ja lopulta hänen ruumiinsa riekaleet heitettiin Niiliin.

Tämän jälkeen keisari kiinnitti huomionsa Menakseen, jota kansa kunnioitti lähes jumalolentona. Hän pelkäsi, että Menas tekee hänet naurunalaiseksi jollakin uudella ihmeellä. Niinpä hän määräsi tämän suljettavaksi tyrmään, missä hänet ripustettiin käsistään riippumaan katosta raskas kivi jalkoihin kiinnitettynä. Siinä Menas saisi kuolla yksin ilman minkäänlaista lohtua. Viimeiseen saakka hän hymisi psalmin säettä ”Herra, katso minun kärsimystäni ja vaivaani” (Ps. 25:18) ja toisteli apostolin lausetta: ”Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka on ilmestyvä.” (Room. 8:18) Voimiensa ehdyttyä hän lausui vielä: ”Kiitän Sinua, Herra, että olen päässyt nauttimaan hyvyyksistäsi.” Sitten hän vaikeni ja heitti henkensä.

Keisarin pilkatessa Kristusta ja Hänen marttyyreitaan Hermogenes ja Menas ilmestyivät vielä kuolemansa jälkeen suurelle kansanjoukolle. Kun Menaksen nuori sihteeri Eugrafos näki heidät, hän asteli keisarin eteen, julisti olevansa kristitty ja vaati saada kunnian kuolla Herransa tähden. Raivoissaan Maximianus sieppasi miekan henkivartijaltaan ja löi sillä Eugrafoksen kuoliaaksi saman tien.

Pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin. Matkan varrella ne saivat aikaan suuria ihmeitä osoittaen näin, että Pyhä Henki asuu pyhien ruumissa vielä kuoleman jälkeenkin. Reliikkien löytymisellä on oma muistopäivänsä 17.2.