Kun Vapahtajan syntymästä oli kulunut kahdeksan päivää, Hänen vanhempansa veivät Hänet ympärileikattavaksi (Luuk. 2:21). Näin he täyttivät käskyn, jonka Jumala oli antanut Abrahamille tehdessään ikuisen liiton hänen ja kaikkien hänen jälkeläistensä kanssa: ”Kahdeksantena päivänä syntymästä ympärileikattakoon jokainen poikalapsi sukupolvesta toiseen.” (1. Moos. 17:12)

Hän, joka oli asettanut lain ja käskyt, alentui nyt ihmiskunnan kuoleman alaisuutta symboloivan kuolevaisen lihankappaleen leikkaamiseen. Hän oli puhdas ja synnitön, mutta alentui ottamaan tuon ihmisen ja Jumalan sovinnon merkin. Hän oli rakkaudessaan nöyrtynyt omaksumaan luomansa ihmisluonnon huolimatta siitä, että se oli langennut ja turmeltunut. Tullessaan maan päälle Hän alistui nöyrästi lain määräyksiin ja osoitti näin, kuinka laki sai Hänessä täyttymyksensä. Veripisarat, jotka Hän vuodatti kahdeksan päivän ikäisenä, olivat kuin ennakkoa siitä verestä, jonka Hän tuli vuodattamaan ristillä pestäkseen pois maailman synnit ja vapauttaakseen meidät tuomiosta. Näin ollen muistellessamme Herran ympärileikkausta muistelemme itse asiassa koko lunastuksemme salaisuutta.

Kun uuden liiton Aadam ympärileikattiin, vanhan liiton lihallinen ympärileikkaaminen saavutti päätöksensä, ja uusi liitto tuli julki Hänen veressään. Uuden liiton ympärileikkaus on hengellinen. Se toteutuu kasteessa, joka on uuteen kansaan kuulumisen merkki. Siihen ei liitytä leikkaamalla kuolevaista lihaa vaan vapautumalla itse kuolemasta, mikä tapahtuu osallistumalla Herran eläväksitekevään kuolemaan ja ylösnousemukseen. Siksi pyhät Paavali ja Pietari ja muut apostolit päättivät, ettei pakanoita tarvitse ympärileikata, kun he liittyvät Jumalan kansaan.[1] Sen sijaan kaikki voivat yhdistyä Kristukseen ympärileikkauksella, joka ei ole ihmiskätten tekemä ja jossa syntinen luonto riisutaan pois.

Kristuksessa vanhan lain järjestys on tullut päätökseensä. Hän kutsuu meitä sydämen ympärileikkaukseen, hengelliseen uudistumiseen. Tämän Hän on jo muinoin julistanut profeettojen kautta. ”Ympärileikatkaa sydämenne, te Juudan ja Jerusalemin asukkaat!” profeetta Jeremia kehotti (Jer. 4:4).

Lihan ympärileikkauksessa, jonka Jumala asetti Abrahamille, oli myös profeetallinen aspekti. Leikkaus määrättiin suoritettavaksi lapsen saatua täyteen elämänsä ensimmäiset seitsemän päivää, joka on koko ajankierron symboli. Samaa merkitsee myös luomiskertomuksen viikko. Näin ollen kahdeksas päivä symboloi astumista tämän kuolevaisuuden maailman ajan toiselle puolelle, siihen iankaikkiseen elämään, jonka Herran ylösnousemus avasi meille viikon kahdeksantena päivänä. Samalla se on tuon loputtoman elämän ensimmäinen päivä ja sellaisena ainutlaatuinen. Sunnuntai merkitsee siis ensimmäistä ja kahdeksatta päivää: alkua ja ikuisuutta, astumista tilaan, jossa ei enää ole päiviä ja öitä. Näin Kristus tulemalla ympärileikatuksi kahdeksantena päivänä julistaa jo ylösnousemustaan ja meidän ikuista elämäämme.

Tavan mukaan Kristus sai myös nimensä samana päivänä. Jumalan enkeli oli käskenyt Joosefin antaa lapselle nimen Jeesus, joka tarkoittaa pelastusta. Näin jo Hänen nimessään paljastettiin se tehtävä, jota varten ikuinen Jumala ja maailmankaikkeuden Luoja tuli maan päälle ihmiseksi. Jeesuksen nimi sisältää ja ilmaisee meidän pelastuksemme salaisuuden.

Herran ympärileikkauksen juhla onkin samalla Jeesuksen pyhän nimen ja Jeesuksen rukouksen juhla. Kutsumalla Herran nimeä avuksemme teemme Pelastajamme ja Vapahtajamme mystisesti läsnäolevaksi voittoisassa voimassaan. Pyhä Paavali kirjoittaa: ”Jumala on korottanut Hänet yli kaiken ja antanut Hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi, että Jeesus Kristus on Herra.” (Fil. 2:9–11)

Pyhissä kirjoituksissa ja pyhien elämäkerroissa on loputtomasti esimerkkejä siitä, kuinka Jeesuksen nimessä tapahtuu ihmeitä, kun sitä uskossa avuksi huudetaan. Riivaajat, sairauden ja kuoleman voimat pakenevat Hänen jumaluutensa tulen polttoa. Hän itse lupasi: ”Mitä ikinä te pyydätte minun nimessäni, sen minä teen.” (Joh. 14:13) Jeesuksen nimessä on voima ja valta, ja se on kristittyjen kallein aarre. Ortodoksiset kristityt ovat tämän eläväksitekevän nimen todistajia, ja siksi heidän tulisikin tehdä kaikki tekonsa Jeesuksen nimessä kiittäen Isää Jumalaa Hänen kauttaan (Kol. 3:17).

Jeesuksen nimen voima muuttaa ja kirkastaa ihmisolemuksen. Kun toistamme jokaisella henkäyksellämme ja jokaisessa tilanteessa Jeesuksen nimeä tai rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä”, Herran persoona täyttää ajatuksemme, innoittaa käytöstämme ja puhdistaa himomme. Jeesuksen suloisen nimen avulla saamme Pyhän Hengen armon. Vähä vähältä Jeesus löytää asuinsijaa sydämestämme niin että Hänen hahmonsa jumalallinen valo alkaa loistaa meissä.

Gregorios eli Kappadokian Nazianzoksessa. Hän oli kotikaupungissaan hyveellisenä pidetty ja arvostettu hahmo. Hän kuului alun perin ”hypsistariaanien” eli ”Korkeimman palvojien” lahkoon, joka oli sekoitus juutalaisuutta ja pakanallisia uskomuksia. Hänen vaimonsa pyhä Nonna (5.8.) sen sijaan oli kristitty. Vaimonsa kautta Gregorios tutustui kristinuskoon ja lopulta päätti ottaa itsekin kasteen vuonna 325. Kastealtaasta noustessaan hänet ympäröi taivaallinen valonhohde merkkinä siitä, että hän saisi osakseen Jumalan erityissuosion.

Pian kävi ilmeiseksi, että Gregorios oli äärimmäisen hyveellinen ja hänellä oli syvää viisautta. Vaikka hän oli kääntyessään jo lähes 50 vuoden ikäinen, hänet valittiin vuonna 329 kaupungin piispaksi. Nazianzoksen pikkukaupungista tuli pian oikean uskon ja jumalisen elämän tukikohta aikana, jolloin areiolaisuuden leviäminen häiritsi kirkon elämää. Gregorios kasvatti perhettään Kristuksen rakkaudessa. Gregorioksen lapsista Gregorios Teologista (25.1.), Gorgoniasta (23.2.) ja Kesarioksesta (9.3.) tuli kirkon kunnioittamia pyhiä.

Piispana Gregorios pyrki kaikin tavoin pyhittämään hengellisen laumansa ja sitä kautta hän pyhittyi itsekin. Hengeltään sävyisänä ja kaikkien hyveiden elävänä esimerkkinä hän oli rajattoman antelias köyhille. Hän nautti antamisesta enemmän kuin saamisesta. Gregorios oli epäröimätön vanhurskauden puolustaja ja täynnä intoa Jumalan asioissa. Hän pyrki säilyttämään hyvän järjestyksen kristittyjen parissa, mutta oli aina täynnä hyvää tahtoa syntisiä kohtaan, eikä kenenkään tarvinnut koskaan odottaa pitkään saadakseen häneltä anteeksiannon. Keisari Julianus Luopion (361–363) käynnistämän vainon aikana pyhä Gregorios johti päivisin julkisia rukouksia ja öisin rukoili yksin anoen, että rauha palaisi.

Pyhä Gregorios paimensi laumaansa arvokkaasti 45 vuoden ajan. Hänellä oli tapanaan toimittaa pyhä liturgia päivittäin. Kun hän alkoi lähestyä sadan vuoden ikää, häntä pidettiin jo ”toisena Abrahamina”. Gregoriosta arvostettiin suuresti myös oman alueensa ulkopuolella. Hänen tukensa ansiosta pyhästä Basileioksesta tuli Kesarean piispa vuonna 370. Kun Gregorios tunsi voimiensa vähenevän, hän vihki poikansa Gregorioksen apulaisekseen. Poikansa avulla hän myös erkaantui puoliareiolaisesta suuntauksesta, johon hän oli jonkin aikaa ollut taipuvainen. Näin pyhä Gregorios pysyi ortodoksisen uskon tukipylväänä kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois lähes sadan vuoden ikäisenä vuonna 374.

Pyhä Basileios syntyi vuonna 329 Kappadokian Kesareassa ja nimettiin isänsä mukaan. Hänen äitinsä oli nimeltään Emmeleia. Perhe oli rikas ja arvostettu. Suvun jäsenet olivat olleet kristittyjä jo usean sukupolven ajan, ja heidän joukossaan oli ollut marttyyreja ja tunnustajia. Basileioksen isän vanhemmat olivat Maximianuksen vainojen aikana piileskelleet kymmenen vuotta Pontoksen vuorilla. Heidän hengellisenä isänään oli toiminut piispa Gregorios Ihmeidentekijä (17.11.).

Basileioksen lapsuudessa perheessä vallitsi syvästi kristillinen henki, mistä erityisansio kuului isoäiti Makrinalle. Basileioksella oli yhdeksän sisarusta. Isoäidin seuraajaksi perheen hengellisenä johtotähtenä kehittyi sittemmin sisaruksista vanhin, isoäitinsä nimeä kantanut pyhä Makrina (19.7.). Kihlattunsa kuoltua Makrina omisti elämänsä kokonaan Jumalalle ja sisaruksilleen. Hän piti nuoremmista sisaruksistaan huolta ja oli korvaamaton apu leskeksi jääneelle äidilleen. Basileioksen lisäksi kahdesta muustakin pojasta tuli piispa: syvähenkisestä Gregorioksesta (10.1.) tuli Nyssan metropoliitta ja nuorimmasta veljestä Pietarista Sebasteian arkkipiispa. Pyhänä kunnioitetaan myös askeettina kilvoitellutta Naukratiosta, joka kuoli jo nuorena.

Basileioksen lapsuusvuodet kuluivat Pontoksen Neokesareassa. Hänen ensimmäisenä opettajanaan oli hänen oppinut isänsä. Tämän kuoleman jälkeen Basileios opiskeli aikansa parhaiden opettajien johdolla Palestiinan Kesareassa, Konstantinopolissa ja lopulta silloisen maailman oppineisuuden keskuksessa Ateenassa. Siellä hän solmi elinikäisen ystävyyden toisen tulevan kirkkoisän Gregorios Teologin (25.1.) kanssa. Nämä kaksi opiskelijaa erottuivat muista hyveellisellä elämällään ja kyltymättömällä tiedonjanollaan. Gregorios sanoi myöhemmin, että Ateenassa ollessaan he tunsivat vain kaksi tietä: kirkkoon vievän ja akatemiaan vievän. Basileios opiskeli muun muassa filosofiaa, kielioppia, logiikkaa, puhetaitoa, matematiikkaa, astronomiaa ja lääketiedettä. Kun hän oli päättänyt opintonsa, häntä pyydettiin jäämään Ateenaan opettajaksi, mutta hän tahtoi kokeilla siipiään muualla.

Kotiin palattuaan Basileios aloitti uransa asianajajana Kesareassa. Häntä odotti loistava tulevaisuus. Hänen äitinsä ja sisarensa Makrina olivat kuitenkin jo tuolloin muuttaneet kotinsa Annesissa Irisjoen rannalla luostariksi, ja myös Basileioksen veljet elivät sen lähistöllä askeettisesti. Samoihin aikoihin Naukratios kuoli kalastusretkellä. Tämä kaikki yhdessä Makrinan vakavien kehotusten kanssa sai Basileioksen ymmärtämään maailmallisten pyrkimystensä turhuuden. Hän luopui loistavasti alkaneesta asianajajan urastaan, tutki syvällisesti Uuden testamentin kirjoja, otti kasteen[1] ja päätti itsekin antautua kilvoitteluelämään.

Tapansa mukaan Basileios tahtoi paneutua asiaan perusteellisesti. Hän lähti tutustumaan askeettiseen kilvoitukseen sen syntyseuduille. Basileios vieraili kilvoittelijoiden luona Egyptissä, Palestiinassa ja Syyriassa ja kävi ilmeisesti aina Mesopotamiassa saakka. Hän keräsi kaikkialta parhaita vaikutteita soveltaakseen niitä käytäntöön omassa elämässään.

Matkoiltaan palattuaan Basileios asettui lähelle äitiään ja sisartaan. Hän rakensi itselleen majan Irisjoen laaksoon joen vastapäiselle rannalle. Paikka oli kuin maallinen paratiisi, jossa hän saattoi minkään häiritsemättä keskittyä Jumalaan. Hän sai houkuteltua luokseen myös ystävänsä Gregorioksen. Yhdessä he viettivät aikaansa rukoillen, tutkien pyhiä kirjoituksia ja tehden käytännön askareita. Basileios paastosi ankarasti. Ravintonaan hän käytti vain leipää ja vettä, joihin hän lisäsi juhlapäivinä vähän vihanneksia. Omien sanojensa mukaan hän kohteli ruumistaan kuin niskoittelevaa orjaa, joka oli saatava kuriin. Syvässä nöyryydessään hän tahtoi pysyä yksinäisyydessä ja tuntemattomana. Kristuksen risti oli hänen ainoa aarteensa.

Vuoden kuluttua pyhä Gregorios lähti Nazianzokseen auttamaan iäkästä isäänsä piispa Gregorios Vanhempaa, ja Basileios jäi yksin. Tieto Basileioksen olinpaikasta oli kuitenkin levinnyt ja häntä tultiin tapaamaan yhä kauempaa. Hän otti niin munkit kuin maallikot lempeästi vastaan. Erityisen hellästi hän suhtautui lapsiin, ja lännen kirkko pitääkin pyhää Basileiosta lasten suojelijana.

Jotkut vierailijoista tahtoivat jäädä kilvoittelemaan Basileioksen johdolla, ja niin hänen ympärilleen muodostui pieni veljestö. Basileios alkoi kirjoittaa heitä varten sääntöjä ja ohjeita. Lopputuloksena syntyi sääntökokoelma, jota pidetään niin idässä kuin lännessä luostarilaitoksen peruskirjana. Ortodoksisen kirkon luostarielämä pohjautuu edelleenkin Basileioksen sääntöihin. Luostarielämässä hän korosti evankeliumin käskyjen noudattamisen tärkeyttä, Jumalan pelkoa ja oikeaa uskoa. Tuohon aikaan laajalle oli levinnyt ”villi” asketismi, joka saattoi saada varsin merkillisiäkin muotoja, ja Basileios suositteli sen sijaan hengellisen isän johdon alaisina toimivia yhteiselämäluostareita. Niiden elämän perustuksena olisi nöyrä oman tahdon kieltäminen, kunnioitus ja rakkaus veljien kesken sekä vieraanvaraisuus ja armeliaisuus.

Vuonna 360 Basileios kutsuttiin Kappadokian Kesareaan, missä piispa Dianos vihki hänet diakoniksi. Basileios osallistui piispansa kanssa Konstantinopolin paikalliseen kirkolliskokoukseen ja suri kovasti nähdessään, kuinka areiolaisten, puoliareiolaisten ja ortodoksien loppumattomat taistelut repivät Kristuksen kirkkoa. Dianos suostui allekirjoittamaan harhaoppisia suosivan kompromissipäätöksen, jolloin Basileios katkaisi yhteydet häneen ja palasi takaisin erakkoluostariinsa. Sinne saapui myös Gregorios Teologi, joka tahtoi löytää pakopaikan sen jälkeen, kun hänet oli puoliväkisin vihitty papiksi.

Vuonna 363 Kesarean uusi piispa Eusebios vihki Basileioksen papiksi. Hänenkin kanssaan syntyi kuitenkin erimielisyyksiä kateellisten ihmisten juonittelujen takia, ja Basileios palasi taas erakkomajaansa. Hän yritti koota Kappadokian munkkeja yhteiselämäluostareihin ja kirjoitti lisää sääntöjä, joissa määriteltiin muun muassa luostarien jumalanpalvelusjärjestys. Vaikka Basileios kannatti päättäväisesti yhteiselämäluostareita, hän säilytti myös rakkauden erakkoelämään. Hän halusi, että luostarien lähellä eläisi myös yksinään kilvoittelevia erakkomunkkeja, jotka esimerkillään innoittaisivat veljiä rukoukseen.

Kun keisari Valens (365–378), vannoutunut areiolainen, nousi valtaistuimelle, Basileios päätti jättää luostarinsa ja lähteä taistelemaan totuuden puolesta. Hän teki sovinnon Eusebioksen kanssa ja sai tehtäväkseen Kesarean kansan opettamisen. Tuolloin hän piti kuuluisat maailman luomista (Heksaemeron) ja Psalmien kirjan sanomaa käsitelleet puheensa. Vuonna 367 Kesarean kaupunkia kohtasi nälänhätä. Basileios käytti viimeiset varansa ruokatavaroiden hankkimiseen kansalle ja sai rikkaat avaamaan vilja-aittansa. Hän myös toimi lääkärinä nälänhätää seuranneiden sairauksien aikana. Hänen ponnistuksensa olivat vielä tuoreessa muistissa, kun Kesarean piispanistuin jäi tyhjäksi vuonna 370. Suuren innostuksen vallassa kansa valitsi piispakseen Basileioksen, vaikka harhaoppiset juonittelivatkin hänen valintaansa vastaan.

Uusi metropoliitta ryhtyi välittömästi yhdessä papistonsa ja apulaispiispojensa kanssa taisteluun areiolaisia vastaan. Basileios saarnasi kansalle joka päivä aamuin illoin ja saattoi voimaan käytäntöjä, joita oli kohdannut matkoillaan Egyptissä ja Syyriassa. Kuivuuden koittaessa hän heittäytyi Jumalan eteen rukoilemaan, eikä noussut ennen kuin alkoi sataa.

Kesarean hiippakunta oli Aleksandrian ohella ainoa, joka asettui päättäväisesti vastustamaan kaikkia areiolaisuuden muotoja. Keisari Valens päätti lähteä paikalle henkilökohtaisesti. Hän lähetti edellään prefektinsä Modestoksen uhkailemaan Basileiosta omaisuuden takavarikoinnilla, maanpaolla, kidutuksilla ja kuolemalla. Pyhä piispa vastasi rauhallisesti: ”Sinä et voi takavarikoida omaisuuttani, koska minulla ei ole mitään – ellet sitten halua ottaa kuluneita vaatteitani ja muutamia kirjojani. En liioin ole kiintynyt mihinkään paikkaan; mihin tahansa maankolkkaan minut karkotettaisiin, tuntisin olevani siellä kotonani. Ruumiillisesti taas olen niin heikko, että kidutuksesta en selviäisi hengissä. Kuolema puolestaan on minulle tervetullut, sillä se yhdistää minut Jumalaani, jonka vuoksi elän ja toimin ja jonka puoleen huokaukseni ovat jo pitkään kohonneet. Itse asiassa olen jo nyt enemmän kuin puolikuollut.” Hämmästyneenä prefekti totesi, ettei ole koskaan kuullut tällaista puhetta. ”Et ole näköjään koskaan ollut tekemisissä piispan kanssa”, Basileios totesi. Myöhemmin Basileios paransi Modestoksen rukouksillaan ja heistä tuli hyvät ystävät.

Keisari Valens itse saapui Kesarean katedraaliin teofaniajuhlan aikaan. Basileios seisoi palvelemassa alttarin edessä kuin itse Kristus, pelastuksemme ylimmäinen pappi. Kirkkokansan tarkkaavaisuus ja koko juhlava harras palvelus teki keisariin suuren vaikutuksen. Hän antoi kuitenkin periksi areiolaisten piispojen vaatimuksille ja tuomitsi Basileioksen maanpakoon. Samana yönä hänen kuusivuotias poikansa sairastui kovaan kuumeeseen. Poika parani vasta, kun Basileios kutsuttiin palatsiin ja karkotus mitätöitiin. Toisenkin kerran kun Valens yritti uudestaan karkottaa Basileioksen, Jumala esti aikeen ihmeellisellä tavalla.

Opillisissa kysymyksissä pyhä Basileios löi ääriareiolaiset teoksellaan Eunomiosta vastaan (364) ja hyökkäsi sitten puoliareiolaisten kimppuun, jotka olivat opillisesti lähempänä ortodokseja mutta aiheuttivat suurta hämminkiä ja eripuraa loputtomilla keskusteluillaan eri kirkonmiesten valtuuksista. Pyhän Hengen jumaluutta vastaan taistelevia makedonioslaisia vastustaessaan Basileios julisti teoksessaan Pyhästä Hengestä ensimmäisenä kirkkoisänä selkeästi, että Pyhä Henki on Jumala ja samaa olemusta kuin Isä ja Poika.

Pyhän Basileioksen vaikutus ylitti hänen oman hiippakuntansa rajat. Hän huolehti kaikesta ja suojeli vaikeuksissa olevia kirkkoja. Jollei hän heikon terveytensä takia päässyt itse matkustamaan paikan päälle, hän selvitteli asioita kirjeitse. Nämä kirjeet ovat patristisen kirjallisuuden aarteita. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios Suuri (18.1.), Nikean uskontunnustuksen väsymätön puolustaja, kuoli vuonna 373, Basileioksesta tuli ortodoksien johtaja taistelussa areiolaisia näkemyksiä vastaan.

Yleiskirkolliset velvollisuudet eivät estäneet Basileiosta olemasta oman hengellisen laumansa hellä paimen ja jokaisen uskovan isä. Hän perusti Kesarean liepeille ”hyväntekeväisyyden kaupungin”, jota alettiin kutsua Basiliadaksi. Hän oli pannut hankkeen alulle jo ollessaan pappi. Siihen kuului vierasmajoja, sairaaloita, leprasairaiden hoitola, koulu ja muita kirkon ympärille pystytettyjä rakennuksia. Niissä palveli suuri määrä munkkeja ja nunnia. Piispa itse kävi paikalla aina ehtiessään ja osallistui omin käsin vaikeasti sairaiden hoitoon pelkäämättä edes leprasairaiden lähestymistä.

Pyhän Efraim Syyrialaisen kerrotaan nähneen, kuinka Basileioksen saarnatessa valkoinen kyyhkynen kuiskasi pyhiä sanoja hänen korvaansa. Liturgiaa toimittaessaan pyhä Basileios oli kuin maasta taivaaseen kohoava tulipatsas. Hän muotoili aikansa liturgisista käytännöistä jumalanpalveluksen, joka jäi kantamaan hänen nimeään.[2] Sen anaforarukous on mahdollisimman täsmällinen ja teologisesti täydellinen pelastushistorian esitys. Pyhän Basileioksen vaikutuksesta pyhien marttyyrien juhlia alettiin viettää entistäkin juhlallisemmin ja samalla heidän reliikkiensä kunnioitus kasvoi.

Koko maailman opettajana, ortodoksisen uskon valona, munkkien isänä, köyhien lohduttajana ja kaikkien Jumalaan toivonsa panevien huolenpitäjänä Basileios Suuri oli tahraton esimerkki siitä, millainen on todellinen piispa. Hän oli Kristuksen kuva ja hänen kauttaan Kristus teki itsensä kaikeksi kaikille. Kristus puhui hänessä ja jakoi hänen välityksellään rakkautensa aarteita kaikille ihmisille. Silti ja siksi pyhä Basileios joutui elinaikanaan kokemaan monenlaisia vastoinkäymisiä, panetteluja ja koettelemuksia. Riitaisuudet ja jakaantuneisuus saivat sijaa kirkossa, niin että moni muu olisi jo menettänyt toivonsa. Mutta vain vuosi Basileioksen kuoleman jälkeen keisari Valens kaatui taistelussa gootteja vastaan. Hänen seuraajakseen tuli hurskas Teodosios, joka ensi töikseen karkotti areiolaiset piispat ja palautti ortodoksiset piispat istuimilleen.

Sairaus ja ankara askeesi olivat kuitenkin kuluttaneet Basileioksen voimat. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 1. päivänä vuonna 379, vain pari vuotta ennen kuin toinen yleinen kirkolliskokous (381) kruunasi hänen työnsä. Pyhän Basileioksen hautajaiset olivat todellinen pyhän esipaimenen voitonjuhla. Paikalle kerääntyi niin paljon ihmisiä, että olisi voinut luulla olevan kyse Kristuksen toisesta tulemisesta. Ihmeitä tapahtui. Hautausveisut jäivät huokausten ja valitusten pauhun alle. Jopa pakanat ja juutalaiset surivat yhdessä kristittyjen kanssa kaikkien yhteistä isää Basileios Suurta, ”armon palvelijaa, joka on selvittänyt totuuden koko maailmalle”, kuten häntä kuvaillaan Khalkedonin kirkolliskokouksen pöytäkirjoissa. ”Kuninkaallista” merkitsevän nimensä mukaisesti pyhä Basileios istuu nyt kuninkaallisella paikalla pyhien isien kuoroissa taivaallisen Valtiaan istuimen lähellä.

Pyhän Basileioksen kuolinpäivän yhteydessä on vuodesta 1998 lähtien vietetty samalla kaikkien hänen phittyneiden perheenjäseniensä yhteistä juhlaa. Heihin kuuluvat hänen isoäitinsä Makrina, isänsä Basileios, äitinsä Emmeleia, veljensä Gregorios, Pietari ja Naukratios sekä sisarensa Makrina.

Fabius Claudius Gordianus Fulgentius syntyi vuonna 468 Pohjois-Afrikan Karthagossa, jonka vandaalit olivat vallanneet Roomalta kolmisenkymmentä vuotta aiemmin. Hänen äitinsä Mariana, joka oli jäänyt nuorena leskeksi, opetti pojalleen kreikkaa ja latinaa. Fulgentius nimitettiin jo nuorukaisena Byzacenan provinssin veroasioiden prokuraattoriksi, ja hänen edessään oli loistelias ura, paljon rikkautta ja kunniaa.

Fulgentius ei kuitenkaan mieltynyt katoavaiseen hyvään. Hän luki pyhän Augustinuksen teoksia, joista erityisesti psalmin 36 pohjalta pidetty saarna teki häneen syvän vaikutuksen. Augustinuksen innoittamana Fulgentius päätti luopua kaikesta mikä sitoi häntä tähän maailmaan. Hän lähti piispa Faustuksen luostariin, jonka tämä oli perustanut jouduttuaan areiolaisen kuninkaan Hunericin karkottamaksi, ja pyysi päästä munkiksi. Piispa Faustus piti 22-vuotiasta ylimysnuorukaista liian heikkona ankaraan kilvoitteluelämään, mutta antoi hänen yrittää.

Kun Fulgentiuksen äiti sai tietää tapahtuneesta, hän tuli luostarin porteille ja huusi vihaisena: ”Kirkko on luvannut suojella leskiä: miksi se on nyt ryöstänyt poikani?” Fulgentius pysyi kuitenkin lujana päätöksessään, ja myös Faustus vakuuttui nähdessään hänen rakkautensa kilvoituselämään. Areiolaiset vandaalit eivät kuitenkaan jättäneet yhteisöä rauhaan ja sen toiminta oli lopetettava. Fulgentius pakeni toiseen luostariin, jonka johtaja Felix vetäytyi taka-alalle jättäen luostarinsa käytännössä Fulgentiuksen johdettavaksi.

Vuonna 499 Fulgentius joutui jälleen pakenemaan areiolaisia, tällä kertaa Sicca Venerian kaupunkiin. Fulgentiuksen julistama opetus Kristuksen ihmisyydestä ja jumaluudesta oli niin taidokasta, että se sai areiolaiset raivoihinsa. Hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin ortodoksisen uskonsa tähden. Vapauduttuaan hän asettui joksikin aikaa Mididiin Pohjois-Afrikan länsirannikolla, jota tuohon aikaan sanottiin Mauritaniaksi. Kiertelevään elämään jo tottunut Fulgentius vieraili myös Roomassa, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla.

Palattuaan Afrikkaan Fulgentius rakennutti erään kristityn ylimyksen pyynnöstä luostarin, mutta vetäytyi itse erakkoelämään omistautuen kokonaan rukoukseen, mietiskelyyn, lukemiseen ja yksinkertaiseen käsityöhön. Fulgentiuksen maineen levitessä piispa Faustus kuitenkin kutsui hänet johtamaan luostaria ja vihki hänet papiksi. Alueella oli vainojen jäljiltä runsaasti tyhjiä piispanistuimia, joille Fulgentiusta toistuvasti houkuteltiin. Lopulta vuonna 508 Faustus vihki Fulgentiuksen tämän vastusteluista huolimatta piispaksi Tunisin lähellä sijainneeseen Ruspen kaupunkiin.

Piispanakaan Fulgentius ei luopunut erämaassa omaksumastaan ankarasta paastosäännöstä ja pitkistä yörukouksista. Hänen anteliaisuutensa, nöyryytensä ja vaatimattomuutensa herättivät laajalti ihailua. Kuitenkin jo samana vuonna (508) vandaalien kuningas Thrasimund, joka oli kiihkeämielinen areiolainen, käynnisti uuden vainon. Tällä kertaa Fulgentius ja 60 muuta ortodoksista piispaa karkotettiin Sardiniaan vaikeisiin oloihin. Rooman piispa Symmachus (498–514) avusti heitä lähettämällä heille vaatteita ja rahaa. Fulgentius muutti etelärannikon Cagliarissa sijainneen talon luostariksi ja jatkoi kilvoitteluelämäänsä. Sieltä hän kirjoitti Afrikan kristityille pyrkien näin ohjaamaan heitä kirjeitse.

Fulgentiuksen maine sai kuningas Thrasimundin kutsumaan hänet vuonna 515 takaisin Afrikkaan osallistumaan julkiseen väittelyyn kristillisen opin tulkinnasta. Pyhän piispan esittämät perustelut nikealais-konstantinopolilaisen opin puolesta tekivät kuninkaaseen sellaisen vaikutuksen, että tämä pyysi häntä laatimaan ne kirjalliseen muotoon. Näin syntyi kirja nimeltä Vastaus kymmeneen väitteeseen. Keskustelujen jatkuessa Fulgentiuksen viisaus teki vaikutuksen Thrasimundiin, joka salli hänen jäädä Karthagoon. Areiolaisen papiston painostuksesta Fulgentius kuitenkin karkotettiin lopulta takaisin Sardiniaan vuonna 520.

Thrasimundin kuoltua vuonna 523 hänen seuraajansa Hilderic antoi pitkään vainotulle ortodoksiselle kirkolle toimintavapauden. Afrikan uskovat riemuitsivat piispojensa palatessa takaisin viidentoista vuoden maanpakolaisuuden jälkeen. Pyhä Fulgentius palasi Ruspeen ja nautti kristittyjen erityistä kunnioitusta. Hänen saarnojaan tultiin kuuntelemaan kaukaa, ja kovasydämisimmätkin liikuttuivat kyyneliin häntä kuunnellessaan. Karthagon arkkipiispa Bonifatius sanoi, ettei koskaan voinut kuunnella Fulgentiuksen saarnaa kuivin silmin. Ruspen seurakunta- ja luostarielämä nousivat uuteen kukoistukseen Fulgentiuksen johdolla.

Tuntiessaan elämänsä lopun lähestyvän pyhä Fulgentius vetäytyi pienelle Circinian (nyk. Kerkenna, Sfaxin edustalla) saarelle rakastamaansa erakkoelämään. Hän kilvoitteli saarella kaikessa hiljaisuudessa, kunnes hänen laumansa pyysi häntä vielä kerran palaamaan luokseen. Pyhä Fulgentius matkasi Ruspeen, mutta hänen aikansa alkoi olla lopussa. Hän pyysi papistoltaan ja munkeiltaan anteeksi kaikkia vääryyksiä, joita oli kenties tehnyt heille, ja kehotti kaikkia uskovia pitäytymään uskossa ja rakkaudessa. Pyhä Fulgentius nukkui pois 65 vuoden ikäisenä tammikuun 1. päivänä vuonna 532. Häntä sanottiin aikansa oppineimmaksi ja pyhimmäksi piispaksi.

Kahdeksantena päivänä ympärileikattu Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Sylvester oli syntyjään roomalainen ja hurskaasta perheestä. Papiksi hänet vihki Rooman paavi pyhä Miltiades (311–314), jonka seuraajaksi Sylvester kansan vaatimuksesta valittiin. Sylvesteristä tuli paavi vuonna 314 ja hän johti Rooman kirkkoa 22 vuoden ajan. Hän osoittautui kaikin puolin arvolliseksi Pietarin istuimen perilliseksi. Sylvester oli peloton uskon puolustaja, joka vainojen aikana auttoi piileskeleviä kristittyjä ja hautasi surmattuja. Hän huolehti köyhien tarpeista ja piti selkeän eron kirkon elämän ja pakanallisten tapojen välillä. Hänet tunnettiin myös lukuisista ihmeistä.

Sylvesterin kaudella kirkon asema muuttui vainotusta valtion suosimaksi, ja tässä kehityksessä hänellä oli merkittävä rooli. Kun keisari Konstantinus Suuri (306–337) palasi Roomaan nähtyään näyssä ristin voittoisan voiman ja kukistettuaan vihollisensa, hän julkisti sarjan asetuksia kristinuskon aseman parantamiseksi. Pyhä Sylvester sai nyt opettaa vapaasti uskon salaisuuksia suurille väkijoukoille. Monia kastettiin, ja kirkossa vallitsi suuri ilo. Sylvester opetti kristinuskoa myös keisarille, joka kuitenkin lykkäsi kastettaan sanoen tahtovansa vihkiytyä uuteen elämään Vapahtajan kastamisen paikassa, Jordanvirran rannalla.

Paavi Sylvesterin ja keisari Konstantinuksen johdolla Roomaan rakennutettiin seitsemän suurta basilikaa, joista tärkein oli ensimmäinen Pietarin kirkko Vatikaanin alueella. Herran juhlia ja marttyyrien muistopäiviä voitiin nyt viettää vapaasti ja niiden arvon mukaisesti. Konstantinus lahjoitti kirkkoihin hopeamaljoja, lautasia, kynttelikköjä ja kattokruunuja. Hän antoi kirkolle myös maata ja viljelyksiä. Sylvester ei ehkä kuitenkaan saavuttanut täydellisesti Konstantinuksen luottamusta, sillä tämä lykkäsi kasteen ottamista vuodesta toiseen, kunnes hän kuolinvuoteellaan Nikomedeiassa vuonna 337 otti kasteen areiolaiselta papilta. Toisaalta kasteen lykkääminen oli tuohon aikaan tavallista, koska kastettavien edellytettiin luopuvan synneistään ja esimerkiksi surmaajille oli luvassa ankariakin katumusharjoituksia.

Jostain syystä paavi Sylvester ei osallistunut Konstantinuksen koolle kutsumaan Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325, vaan Roomaa edusti kahden papin ja kahden diakonin delegaatio. Pyhän Sylvesterin nimeen on liitetty suuri määrä legendoja. Näissä hän parantaa keisari Konstantinuksen leprasta ja kastaa hänet tai käy teologisia keskusteluja juutalaisen noidan kanssa tehden väkevämpiä ihmeitä kuin tämä.

Pyhä Sylvester nukkui pois 31. joulukuuta vuonna 335. Hänet haudattiin Priscillan hautausmaalle, jonne Sylvester oli itse rakennuttanut kirkon. Paavi Paavali I (757–767) siirrätti hänen reliikkinsä vuonna 761 Pyhän Sylvesterin kirkkoon, jossa säilytetään myös hänen kivistä paavinistuintaan.

Pyhä Kosmas tuli Jerusalemista Konstantinopoliin viettämään luostarielämää Blahernan palatsin lähistöllä. Häntä arvostettiin suuresti hänen hyveittensä ja avoimuutensa tähden. Kosmas valittiin patriarkka Johannes Ksifilinoksen seuraajaksi Konstantinopolin istuimelle vuonna 1075, jolloin hän oli jo lähes 90-vuotias. Patriarkkana hän kruunasi keisari Nikeforos Botaniateksen (1078–1081). Pyhä Kosmas ei ollut saanut teologista koulutusta. Vaikka keisari tuki häntä, Kosmas havaitsi itse, ettei pystynyt hoitamaan kaikkia asemaansa kuuluvia tehtäviä, ja niin hän erosi virastaan toukokuun 8. päivänä vuonna 1081. Hän vietti loppuelämänsä Khoran Vapahtajan luostarissa ja sai ihmeidentekijän maineen.

Pyhittäjä Silvester kilvoitteli 1100-luvulla Kiovassa. Hän toimi Vydubitskin ylienkeli Mikaelille pyhitetyn luostarin igumenina sekä jatkoi pyhittäjä Nestorin (27.10.) työtä kronikoitsijana ja Kiovan luolaluostarin pyhittäjäisien elämäkertojen kirjoittajana. Hän kuoli rauhassa ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhän Julianan isä toimi tsaarin hovissa varastonhoitajana 1500-luvun alkupuolella. Hän oli hurskas ja armelias mies ja kuului varakkaaseen aatelissukuun. Juliana jäi kuitenkin kuusivuotiaana orvoksi ja varttui isoäitinsä ja tätinsä hoivissa. Jo lapsena hän oli nöyrä ja lempeä ja rukoili mielellään. Joskus häntä pilkattiin, kun hän pysytteli sivussa meluisista leikeistä ja huvituksista ja vetäytyi mieluummin paastoamaan ja rukoilemaan. Hän oli myös hyvin ahkera ja rakasti lähimmäisiään.

Kuusitoistavuotiaana Juliana annettiin vaimoksi rikkaalle muromilaiselle aatelismiehelle Georgi Osorjinille. He asettuivat asumaan Georgin sukutilalle Lazarevon kylään muutaman kilometrin päähän Muromista. Hiljaisella ja ystävällisellä käytöksellään Juliana voitti pian appivanhempiensa luottamuksen ja koko perhe alkoi arvostaa häntä. Kodin- ja taloudenhoito ei kuitenkaan täyttänyt kokonaan Julianan sielua. Aamuin ja illoin hän rukoili hartaasti tehden satoja maahankumarruksia ja opetti miehensäkin tekemään samoin. Kun Georgi kutsuttiin tsaarin palvelukseen kaukaisiin kaupunkeihin, Juliana vietti yöt rukoillen ja tehden käsitöitä, jotka hän sitten myi ja antoi rahat köyhille. Tämän hän teki salaa erään palvelustyttönsä välityksellä. Näin hän piti äidillisesti huolta useista perheistä.

Omassa kodissaan Juliana oli aina valmis palvelemaan toisia ja pyrki kaikin tavoin säilyttämään talossa rauhan, hiljaisuuden ja Jumalan armon. Jos hänellä oli vaikeuksia palvelusväen kanssa, hän turvautui rukoukseen. Kerran rukouksen aikana pahat henget alkoivat ahdistella häntä vaatien häntä lopettamaan kilvoittelunsa. Juliana huusi avuksi Jumalanäitiä ja pyhää Nikolaosta, jolloin pyhä Nikolaos ilmestyi karkottaen pahat henget ja vahvisti näin Julianan uskoa entisestään.

Kun maahan tuli nälänhätä, Julianan myötätunnolla kärsiviä kohtaan ei ollut mitään rajoja. Hän otti itselleen ylimääräisiä ruoka-annoksia ja jakoi ne salaa nälkäänäkeville. Hänen paastoamisestaan huolta kantanut kotiväki sen sijaan oli ihmeissään ja iloitsi siitä, että hän oli viimeinkin alkanut syödä kunnolla. Juliana selitti, että lasten syntymän jälkeen hänen ruokahalunsa oli kasvanut niin että hänen teki mieli syödä öisinkin. Ilahtunut anoppi antoi hänelle entistä suurempia annoksia arvaamatta, että Juliana jakoi kaiken köyhille.

Kun Julianan kaksi poikaa kuoli peräjälkeen, hän pyysi miestään päästämään hänet luostariin. Tämä kieltäytyi muistuttaen, että Julianan velvollisuus oli äitinä huolehtia nuoremmista lapsista, mutta antoi hänelle luvan elää luostarielämää maailmassa. Siitä lähtien puolisot elivät keskenään kuin veli ja sisar. Toisten mentyä nukkumaan Juliana nousi omalta makuusijaltaan uuninpankolta, jossa hän nukkui vähän alkuyöstä halkojen päällä, ja vietti yön rukoillen. Aamulla hän meni kirkkoon varhaiseen liturgiaan ja sieltä palattuaan ryhtyi tekemään kotitöitä.

Kymmenen vuoden kuluttua Julianan mies kuoli. Tämän jälkeen Juliana omistautui kokonaan palvelemaan Jumalaa ja lähimmäisiään. Hän eli leskenä yhdeksän vuotta ja jakoi tuona aikana pois kaiken omaisuutensa. Talvella hän pyysi lapsiltaan rahaa muka hankkiakseen itselleen lämpimiä vaatteita, mutta antoikin rahat köyhille ja veti itse paljaisiin jalkoihinsa kuluneet saappaat.

1600-luvun alussa Venäjää kohtasi uusi hirvittävä nälänhätä. Jotkut söivät nälkäänsä jopa ihmislihaa. Ruoka loppui myös Julianan perheeltä. Hän myi kaiken jäljellä olevan omaisuuden vaatteita ja astioita myöten hankkiakseen leipää ja vapautti palveluskuntansa, mutta teki kaikkensa ruokkiakseen ne, jotka halusivat pysyä hänen kanssaan. Leivän loputtua hän antoi tehdä yrteistä ja puunkuoresta pettuleipää, josta hänen rukoustensa avulla tuli niin maukasta ja ravitsevaa, että kerjäläiset tulivat joukoittain hakemaan sitä. ”Joskus saamme jostakin talosta oikeata leipääkin, mutta sekään ei ole niin maukasta kuin tämä Juliana-lesken leipä”, he sanoivat. Kaikkien koettelemustensa aikana Juliana ei koskaan valittanut eikä lannistunut, vaan pysyi aina iloisena ja hyväntuulisena.

Joulukuun lopussa vuonna 1603 Juliana sairastui. Viikon kuluttua tammikuun 2. päivänä hän osallistui kotonaan pyhään ehtoolliseen. Ennen kuolemaansa hän sanoi omaisilleen: ”Nuorena kaipasin kovasti enkelielämää, mutta se ei syntieni tähden tullut osakseni. Mutta kunnia Jumalalle kaikesta.” Kun hän oli antanut sielunsa Jumalan käsiin, hänen päänsä ympärille muodostui kultainen sädekehä aivan kuin pyhien ikoneissa.

Julianan lapset ja omaiset rakennuttivat hänen haudalleen pienen kirkon. Kymmenen vuoden kuluttua Julianan haudan viereen valmistettiin hautapaikkaa hänen pojalleen Georgille. Samalla löydettiin Julianan arkku ja siitä maatumattomat pyhäinjäännökset. Arkku oli täynnä tuoksuvaa mirhaa. Ihmiset, jotka voitelivat mirhalla itseään, paranivat monista taudeistaan. Kun mirha oli käytetty loppuun, uskovat alkoivat ottaa haudalta hiekkaa, hieroivat sillä itseään ja saivat apua uskonsa mukaan.

Pyhä Georgios syntyi Georgiassa vuoden 1700 tienoilla. Lapsena hänet myytiin orjaksi eräälle turkkilaiselle, joka teki hänestä muslimin ja antoi hänelle uudeksi nimeksi Sali. Turkkilainen toi hänet mukanaan Mytileneen Lesboksen saarelle.

Isäntänsä kuoleman jälkeen Georgios eli muslimina aina 70:een ikävuoteensa saakka. Hän työskenteli pienessä verstaassa myyden ja ostaen erilaisia tarvikkeita. Hän osasi vain turkin kieltä, pysyi naimattomana ja eli koko elämänsä rauhallisesti ja kunniallisesti ja oli hyvissä väleissä niin muslimien kuin kristittyjen kanssa.

Yhtäkkiä 70-vuotiaana Georgios meni eräänä päivänä oma-aloitteisesti turkkilaisen tuomarin eteen ja sanoi: ”Olen syntynyt kristittynä ja kristittynä tahdon kuollakin. Nimeni on Georgios ja Georgioksena tahdon myös kuolla.” Tuomari kysyi hämmästyneenä: ”Mutta, Sali, mitä sinulle on tapahtunut? Veli hyvä, oletko menettänyt järkesi?” Georgios toisteli vain: ”Kristittynä, kristittynä, kristittynä tahdon kuolla.” Tuomari tiedusteli häneltä yhä uudelleen, miksi hän teki noin, mutta Georgios vastasi vain: ”Olen kristitty.” Lopuksi hänet suljettiin lukittuun huoneeseen, ilman kahleita. Tuomari arveli hänen menneen sekaisin ja jäi odottamaan, että hän tulisi järkiinsä.

Seuraavana päivänä Georgiosta kuulusteltiin uudelleen ja hänelle selitettiin, että jollei hän muuta mieltään, islamilaisen lain mukaan hänet on tapettava. Georgios oli yleensäkin vähäpuheinen, eikä hän nytkään sanonut muuta kuin olevansa kristitty. Kun sama toistui kolmantenakin päivänä, tuomari luovutti hänet janitsaareille[1] surmattavaksi. Matkalla hirttopaikalle sotilaat löivät häntä, kiristivät köyttä hänen kaulansa ympäri ja taas hellittivät sitä vaatien häntä lausumaan islamin uskontunnustuksen. Georgios puristi kuitenkin suunsa tiukasti kiinni. Häväistäkseen tuomittua sotilaat veivät häntä ympäri toria pilkaten ja lyöden häntä.

Hirttopaikalla janitsaarit yrittivät pakottaa hänet kohottamaan yhden sormensa ilmaan sen merkiksi, että Jumala on yksi. Georgios puristi kuitenkin molemmat kätensä nyrkkiin niin lujasti, etteivät he saaneet hänen sormiaan auki. Tämän jälkeen he ruoskivat ja löivät häntä nyrkeillä, kunnes lopulta hirttivät hänet. Näin pyhä Georgios sai marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 1770.

Pyhittäjä Serafim Sarovilainen syntyi heinäkuun 19. päivänä vuonna 1754[1] Kurskissa Keski-Venäjällä ja sai kasteessa nimen Prohor. Hänen vanhempansa Isidor ja Agafia Mošnin olivat hartaita ortodokseja ja ammatiltaan kauppiaita. Elämänsä loppupuolella Isidor Mošnin ryhtyi rakentamaan Kurskiin Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen kirkkoa mutta kuoli ennen sen valmistumista. Hän jätti rakennustöiden päätökseen saattamisen vaimonsa tehtäväksi. Prohor oli vasta kolmevuotias menettäessään isänsä.

Pienestä pitäen Prohor oli Jumalan kaitselmuksen erityisessä suojeluksessa. Kerran Agafia Mošnina otti pojan mukaansa kirkon rakennustyömaalle. Siellä tämä putosi kellotornista, mutta Herra varjeli hänet vahingoittumattomana.

Kymmenenvuotiaana Prohor sairastui vakavasti. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa luvaten parantaa hänet. Pian Mošninien pihan poikki kulki ristisaatto, jossa kannettiin kuuluisaa kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kurskilaista Ennusmerkki-ikonia. Äiti kantoi Prohorin pihalle suutelemaan ikonia, minkä jälkeen lapsi toipui nopeasti.

Jo nuorena Prohorin mielessä kypsyi päätös omistautua palvelemaan Jumalaa. Hurskas äiti ei estellyt häntä vaan siunasi hänet luostarielämään antamalla ristin, jota pyhittäjä kantoi kaulassaan koko elämänsä. Ennen luostariin menoaan Prohor kävi pyhiinvaellusmatkalla Kiovassa, jossa skeemamunkki Dosifei[2] antoi hänelle siunauksen mennä Sarovin luostariin. Prohor palasi vielä vähäksi aikaa kotiinsa hyvästelemään lopullisesti äitinsä ja omaisensa ja lähti sitten Sarovin luostariin, jonne hän saapui Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen aattona (20.11.) vuonna 1778.

Sarovin luostarin johtaja isä Pahomi otti nuorukaisen lämpimästi vastaan. Prohor teki luostarissa erilaisia kuuliaisuustehtäviä: hän leipoi niin ruokaleipää veljestölle kuin kirkkoleipääkin, oli työssä puusepänverstaassa sekä toimi herättäjänä ja ponomarina eli alttariapulaisena. Kaikki saamansa tehtävät hän teki ahkerasti ja innokkaasti kuin olisi palvellut Herraa itseään. Jatkuvalla työnteolla hän suojeli itseään ikävältä, josta hän myöhemmin sanoi: ”Se on aloittelevan munkin vaarallisin kiusaus, jota vastaan taistellaan rukoilemalla, karttamalla turhanpuhumista, tekemällä voimien mukaan käsitöitä, lukemalla Jumalan sanaa ja pysymällä kärsivällisenä, sillä ikävä saa alkunsa heikosta luonteesta, huolettomasta elämästä ja turhanpuhumisesta.”

Kirkossa Prohor yritti välttää ajatuksen harhautumista ja kuunteli lukemista ja laulamista keskittyneesti ja tarkkaavaisesti. Hän pysytteli mahdollisimman paljon keljassaan rukoillen ja lukien Raamattua – erityisesti evankeliumeja, apostolien lähetyskirjeitä ja psalmeja – sekä pyhien isien kirjoituksia ja pyhien elämäkertoja.

Jo näinä vuosina Prohor otti esimerkkiä munkeista, joilla oli tapana mennä yksinään metsään rukoilemaan. Hän pyysi vanhukselta siunauksen ja alkoi vapaa-aikanaan käydä metsässä, missä hän täydessä yksinäisyydessä toisti Jeesuksen rukousta. Hän rakensi metsään majan ja uppoutui siellä Jumalan muistamiseen ja rukoukseen. Samalla hän kiristi paastoa: keskiviikkoisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja muina päivinä nautti aterian vain kerran päivässä. Vähitellen hän alkoi siirtyä ulkoisesta elämästä, paastosta, pidättäytymisestä, valvomisesta, kumarruksista, rukouksesta ja muista ruumiillisista kilvoituksista sisäiseen elämään, joka on mielen ylentämistä Jumalan puoleen, sydämen tarkkailemista, sisäistä rukousta ja hengellisten asioiden katselemista.

Vuonna 1780 Prohor sairastui vesipöhöön. Hän sairasti kaikkiaan kolme vuotta. Puolet ajasta hän oli vuoteenomana kestäen valittamatta kaikki tuskat. Sairauden loppuvaiheessa vanhukset pelkäsivät jo hänen henkensä puolesta ja halusivat kutsua lääkärin, mutta Prohor pyysi, etteivät he tekisi sitä, sillä hän oli päättänyt jättää itsensä kokonaan Herran Jeesuksen Kristuksen ja Hänen puhtaimman Äitinsä käsiin. Sairaan puolesta toimitettiin vigilia ja liturgia ja hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Sen jälkeen Prohor näki näyssä Jumalanäidin, joka ilmestyi sanoinkuvaamattomassa valossa apostolien Pietarin ja Johannes Teologin seuraamana. Kaikkeinpuhtain Neitsyt osoitti kädellään sairasta ja sanoi Johannekselle: ”Tämä on meidän sukuamme”. Samalla hän laski kätensä Prohorin päälle, jolloin tämän oikeaan lanteeseen avautui haavauma, josta ruumiiseen kertynyt neste valui pois. Pian tämän näyn jälkeen Prohor toipui kokonaan.

Kun Prohor oli ollut Sarovin luostarissa kuuliaisuusveljenä kahdeksan vuotta, luostarin johtaja isä Pahomi vihki hänet munkiksi vuonna 1786. Nimeksi hänelle annettiin Serafim, mikä kuvaa hyvin hänen palavaa rakkauttaan Jumalaan.[3] Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi, ja seuraavien kuuden vuoden ja kymmenen kuukauden ajan hän palveli kirkossa lähes keskeytyksettä. Sunnuntaita ja suuria juhlia edeltävän yön hän valvoi aina keljassaan seisten ja rukoillen liturgian alkuun asti. Noina vuosina hän sai kirkossa palvellessaan nähdä monia ihmeellisiä enkelinäkyjä.

Ihmeellisin näky Serafimin osaksi tuli erään pääsiäisen edellä, suuren torstain liturgiassa. Kesken palveluksen hän näki Herran Jeesuksen Kristuksen ilmassa taivaallisten ruumiittomien voimien ympäröimänä. Herra tuli ambonille, siunasi kirkkokansan ja astui kuninkaanovien oikealla puolella olevaan Kristuksen ikoniin. Serafim ei hengelliseltä innostukseltaan pystynyt sanomaan sanaakaan eikä edes liikkumaan paikaltaan. Hänet talutettiin ambonilta alttariin, missä hän seisoi vielä kolme tuntia kasvot loistaen häntä kohdanneen suuren armon vaikutuksesta.

Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä enensi kilvoituksiaan. Päivisin hän teki kuuliaisuustöitä luostarissa, mutta yöt hän vietti rukoillen metsäkeljassaan. Vuonna 1793 hänet vihittiin pappismunkiksi 39 vuoden ikäisenä. Hänen sielunsa kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Ulkonaiseen syyhyn – seisomisen aiheuttamaan jalkojen turvotukseen – vedoten hän pyysi siunausta vetäytyä erakkoelämään. Luostarin johtaja isä Pahomi antoikin hänelle tuon siunauksen ennen kuolemaansa. Saatuaan siunauksen myös uudelta johtajalta isä Jesajalta Serafim siirtyi asumaan Sarovkajoen varrella mäntymetsässä sijaitsevalle mäelle noin viiden kilometrin päähän luostarista. Siellä hän omistautui yksinäiselle rukouselämälle. Mäen hän nimitti Athosvuoreksi. Hän raivasi keljansa lähelle kasvimaan ja hankki itse ravintonsa. Tätä ”etäistä erakkomajaa” ympäröiville paikoille hän antoi uudet, raamatulliset nimet: Betlehem, Jordan, Tabor, Golgata.

Lauantaisin ja juhlapäivien aattona Serafim tuli luostariin ja osallistui vigiliaan. Sunnuntaina ja juhlapäivinä hän nautti varhaisessa liturgiassa ehtoollisen. Kun veljet illalla menivät kirkkoon ehtoopalvelukseen, pyhittäjä otti mukaansa viikon leipäannoksen ja palasi erakkomajalleen. Hän söi leipää ja antoi sitä myös metsän eläimille ja linnuille. Kerran jopa suuren karhun nähtiin syövän hänen kädestään. Myöhemmin hän kiristi paastoaan, luopui leivästä ja söi vain omia kasviksiaan. Kolmen vuoden ajan hän eli syömällä vuohenputkea, jota hän kuivasi myös talven varalle.

Serafim kantoi jatkuvasti repussaan suurta evankeliumikirjaa ja luki sitä metsässä paikoilla, joille oli antanut raamatulliset nimet. Lisäksi hän tutki kirkkoisien teoksia, varsinkin pyhittäjä Johannes Siinailaista ja Iisak Syyrialaista. Hän toimitti yksinään päivittäin kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset liturgiaa lukuun ottamatta ja teki Jeesuksen rukousta lausuessaan usein tuhat maahankumarrusta peräjälkeen. Työtä tehdessäkin hänen mielensä kohosi hengellisten asioiden katseluun.

Tavatessaan metsässä ihmisiä Serafim pysyi vaiti, kumarsi heille joskus maahan asti ja meni pois mitään sanomatta. Saatuaan lopulta luostarin johtajalta siunauksen hän esti ensin naisten ja sitten kaikkien muidenkin pääsyn luokseen. Herra hyväksyi hänen ajatuksensa täydellisestä vaikenemisesta ja antoi ikimäntyjen valtavien oksien tukkia hänen erakkomajalleen johtavan polun.

Luostarissa munkit taistelevat pahoja henkiä vastaan ikään kuin pikkulintujen kanssa, mutta erämaan asukkaat taistelevat kuin leijonia ja leopardeja vastaan. Paholainen hyökkäsikin Serafimia vastaan koko voimallaan ja herätti hänen mielessään herjaavia ajatuksia ja alakuloisuutta. Silloin pyhittäjä valitsi kilvoituspaikakseen graniittikiven kahden kilometrin päässä erakkomajastaan ja rukoili tuhat päivää ja tuhat yötä, lähes kolme vuotta, sen päälle polvistuneena ja kädet kohotettuina: ”Jumala, ole minulle syntiselle armollinen”. Haavat hänen turvonneissa jaloissaan aukenivat uudelleen.

Jäätyään tappiolle sielunvihollinen alkoi lietsoa kolmessa talonpojassa ajatusta, että Serafimilla oli kätköissään arvokasta omaisuutta. He tulivat vaatimaan Serafimilta rahaa ja kävivät hänen kimppuunsa. Vaikka Serafim oli fyysisesti vahva, hän ei tehnyt pahalle vastarintaa vaan laski kirveen käsistään, risti kädet rinnalleen ja sanoi: ”Tehkää, mitä haluatte”. Rosvot pahoinpitelivät hänet niin että kalloon tuli murtuma ja kylkiluita katkesi. Köytettyään hänet he tutkivat keljan löytääkseen rahakätkön, mutta todettuaan ettei siellä ollut muuta kuin ikoni ja pari perunaa, he kauhistuivat ja pakenivat.

Tultuaan tajuihinsa Serafim ryömi keljaansa ja virui siellä yön yli kärsien kovia tuskia. Aamulla hän raahautui suurella vaivalla luostariin, jossa hän makasi kahdeksan vuorokautta vuoteenomana. Sen jälkeen Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle kevyessä unessa apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Pyhä Neitsyt kosketti hänen päätään ja paransi hänet. Ilmestyksen jälkeen pyhittäjä oli neljä tuntia haltioituneen ilon vallassa. Pian hän nousi vuoteesta, alkoi kävellä ja syödä ja parani, mutta jäi kumaraiseksi vanhukseksi ja kulki sen jälkeen keppiin tai kirveenvarteen tukeutuen.

Viiden kuukauden kuluttua pyhittäjä palasi erakkomajaansa. Hän antoi anteeksi rosvoille ja pyysi, ettei heitä rangaistaisi. Kaikki hänen kokemansa – paasto, kilvoitukset, kiven päällä rukoileminen ja pahoinpitely – oli hänelle vapaaehtoista marttyyriutta, jonka hän kesti Kristuksen tähden ja rakkaudesta Häneen.

Rakkaudesta pyhittäjä aloitti myös uuden kilvoituksen, vaikenemisen. Se ei tarkoita pelkkää ulkonaista vaikenemista ja kielen hillitsemistä, vaan ennen muuta kaikkien maallisten ajatusten torjumista ja täydellistä keskittymistä Jumalaan – mielen täydellistä uppoutumista Jumalaan ja omistautumista yksin Hänelle. Serafim ei enää puhunut kenenkään kanssa. Ihmisiä tavatessaan hän kumartui maahan ja vaikeni täydellisesti.

Luostarin johtajan isä Jesajan kuoltua vuonna 1807 luostarissa alkoi ilmetä epäluottamusta pyhittäjä Serafimia kohtaan. Uuden johtajan vaatimuksesta hän jätti tyynesti ja vastustelematta erakkomajansa, jossa hän oli kilvoitellut 15 vuotta, ja tuli luostariin. Siellä hän sulkeutui heti keljaansa pysytellen siellä viisi vuotta avaamatta ovea kenellekään. Sunnuntaisin hän osallistui keljassaan ehtoolliseen, lisäksi hänelle tuotiin joka päivä kirkosta siunattua kirkkoleipää. Keljan eteisessä oli arkku, jonka luona hän rukoili ajatellen kuolemaa. Ikonina oli Hellyyden Jumalanäidin ikoni, jota Serafim kutsui ”Kaikkien ilojen iloksi”. Hän toimitti edelleen yksin päivittäiset jumalanpalvelukset ja luki koko Uuden testamentin läpi joka viikko. Hän rukoili lakkaamatta, vartioi sydäntään ja uppoutui aika ajoin sanattomaan Jumalan katselemiseen.

Viiden vuoden kuluttua Serafim lievensi kilvoitustaan. Hän avasi keljan oven, mutta ei luopunut vaikenemiskilvoituksestaan. Sitten Taivaan Valtiatar ilmestyi hänelle yhdessä pyhittäjä Onufrios Suuren ja Pietari Athosvuorelaisen kanssa kehottaen häntä ottamaan vastaan ihmisiä ja opettamaan heitä. Ensin hänen luonaan kävi vain munkkeja, joita hän kannusti noudattamaan kaikkia luostarielämän sääntöjä, mutta pian hänen luonaan alkoi käydä yhä enemmän myös maallikkoja.

Harmaantunut ja kumarainen vanhus Serafim oli viettänyt 47 vuotta erilaisissa kilvoituksissa niin yhteiselämäluostarissa kuin erakkona, keljaan sulkeutujana ja vaikenijana. Nyt hän Pyhän Hengen armon ja valon täyttämänä aloitti hengellisen ohjaajan vaativassa tehtävässä. Hänen keljansa ovi oli avoinna kaikille aamuvarhaisesta iltamyöhään. Hän otti luokseen tulevat vastaan iloiten ja puhutteli heitä hellittelevillä nimityksillä kuten ”isäseni”, ”äitiseni” tai ”iloni”. Usein hän toisti pääsiäistervehdystä ”Kristus nousi kuolleista!”

Ystävällisillä ja nöyrillä sanoillaan pyhä Serafim herätti ihmisten omantunnon ja antoi monien elämälle uuden suunnan. Selvänäköisyydessään hän näki suoraan ihmisten sydämiin ja osasi neuvoa, lohduttaa, rohkaista tai ojentaa jokaista tarpeen mukaan. Kokonaan Jumalalle antautuneena hänen ymmärryksensä oli niin puhdistunut, että hän piti aina ensimmäistä mieleensä tullutta ajatusta Jumalalta saatuna ja kertoi sen neuvoa kysyville, eikä hän näin toimiessaan koskaan erehtynyt. Pyhän Serafimin kautta tapahtu monia ihmeellisiä parantumisia, kun hän voiteli sairaita keljassaan palaneen lampukan öljyllä tai antoi heidän juoda vettä lähteestä, jota kutsuttiin Serafimin lähteeksi. Se sijaitsi kahden kilometrin päässä luostarista ja hän rakensi sen luo ”lähemmän erakkomajan”, jossa hän vietti osan päivästä. Hän sai lukemattomia esirukouspyyntöjä niin elävien kuin kuolleidenkin puolesta, ja koska kaikkien muistaminen nimeltä oli mahdotonta, hän sytytti heidän puolestaan tuohuksia keljassaan, jossa saattoi kerralla palaa satoja tuohuksia.

Kerran kävellessään metsässä uskollisen opetuslapsensa Nikolai Motovilovin kanssa Serafim selitti hänelle, että kristillisen elämän todellinen päämäärä on Pyhän Hengen saaminen. ”Paasto, valvominen, rukous, almujen antaminen ja kaikki Kristuksen tähden tekemämme hyvät teot ovat keinoja Pyhän Hengen hankkimiseksi”, hän selitti. Motovilov teki monia kysymyksiä yrittäen käsittää asian. Lopulta Serafim tarttui häntä hartioista. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa kirkkaammin kuin keskipäivän aurinko: ”Katso minuun, Jumalan ystävä. Rukoilin sydämessäni Herraa Jumalaa, että Hän antaisi sinun selvästi ruumiillisilla silmilläsi nähdä Pyhän Hengen laskeutumisen, ja Hän täytti pyyntöni. Älä pelkää. Olet nyt itse yhtä valoisa kuin minäkin. Olet itsekin täyttynyt Pyhästä Hengestä, muuten et pystyisi näkemään minua tällaisena. Mitä nyt tunnet?” ”Tunnen sielussani sellaista hiljaisuutta ja rauhaa, etten pysty sitä sanoin kuvailemaan”, Motovilov vastasi. ”Mitä muuta tunnet?” ”Sanomatonta suloisuutta ja tavatonta iloa ja lämpöä”, Motovilov sanoi. ”Pyhä Henki täyttää ilolla kaiken, mihin Hän koskee. Ja lämpökin on Pyhän Hengen lämpöä, se ei tule ulkopuolelta, sillä olemme lumisessa metsässä keskellä talvea. Lämpö on meissä itsessämme niin kuin Herra on sanonut: Jumalan valtakunta on sisäisesti teissä.” (Luuk. 17:21) Pitkän keskustelun päätteeksi Serafim sanoi, ettei kokemusta ollut tarkoitettu vain Motoviloville, vaan hänen kauttaan koko maailmalle. Motovilov kirjoittikin kaiken kokemansa ja isä Serafimilta kuulemansa muistiin. Hänen käsikirjoituksensa löytyi hänen jäämistöstään vuonna 1903, vain vähän ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia, ja se on sittemmin tullut tunnetuksi ympäri maailmaa. Pyhittäjä Serafimin lauseista kuuluisin lienee: ”Hanki sielun rauha, niin tuhannet ympärilläsi pelastuvat.”

Läheisen Divejevon naisyhteisön perustaja äiti Aleksandra (13.6.) oli uskonut yhteisönsä Serafimin hengelliseen ohjaukseen, kun tämä oli vielä nuori munkkidiakoni. Elämänsä loppupuolella Serafim huolehti ”Divejevon orvoista” niin hengellisesti kuin aineellisestikin. Hän otti luostarissa käyttöön ankarat yhteiselämän säännöt ja sanoi sisarille, että heidän tuli aina pitää kädet työssä ja rukous huulillaan. Rakkaimmille ja valituille sisarille hän perusti erillisen ”Mylly-yhteisön” ja perehdytti heidät sisäiseen Jeesuksen rukoukseen. Serafimin kuoleman jälkeen eräs petollinen munkki sotkeutui Divejevon asioihin. Mylly suljettiin ja luostarin sisaret joutuivat kestämään monia koettelemuksia.

Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim kutsui luokseen yhden Divejevon sisarista ja sanoi, että Jumalanäiti tulisi pian vierailemaan heidän luonaan. Samassa huoneessa kuului ikään kuin voimakas tuulenpuuska. Ovi avautui itsestään ja kelja tuli täyteen valoa ja suunnattoman hyvää tuoksua. Serafim vaipui polvilleen. Sisar pelästyi, mutta isä Serafim rohkaisi häntä sanoen: ”Älä pelkää. Tämä on Jumalan suurta armoa. Kaikkein puhtain ja pyhin Jumalansynnyttäjä tulee luoksemme.” Ilmestys kesti neljä tuntia. Jumalanäidin mukana olivat Johannes Kastaja ja Johannes Teologi sekä kaksitoista pyhää neitsyttä, joilla oli kruunut päässään. Jumalansynnyttäjä puhui pyhittäjä Serafimille kuin omalle sukulaiselleen ja lupasi huolehtia Divejevon sisarista. Näky päättyi siihen, että Jumalansynnyttäjä siunasi Serafimin ja sanoi hänelle: ”Pian, rakkaani, olet kanssamme.” Myös kaikki pyhät hyvästelivät vanhuksen. Ilmestyksen päätyttyä Serafim kertoi mukana olleelle sisarelle, että tämä oli jo kahdestoista hänen osakseen tullut Jumalanäidin ilmestys.

Vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Serafim alkoi silminnähden heiketä. Hän viipyi usein keljansa eteisessä olevan ruumisarkun luona, jonka hän oli valmistanut itseään varten. Hän mittasi ja merkitsi itse hautapaikkansa ja puhui monille lähestyvästä kuolemastaan. Erään veljen kysymykseen ”Isä, miksemme elä yhtä ankarasti kuin muinaiset kilvoittelijat?” hän vastasi: ”Siksi, ettei meillä ole päättäväisyyttä. Jos meillä olisi päättäväisyyttä, eläisimme samoin kuin isämme, jotka muinoin loistivat kilvoituksillaan ja hurskaudellaan, sillä Jumalan armo ja apu on tänään sama kuin ennen.” Tämä isä Serafimin omaan elämänkokemukseen perustuva syvällinen totuus jäi hänen viimeiseksi opetuksekseen, jolla hän ikään kuin sinetöi kilvoituksensa.

Tammikuun 2. päivänä vuonna 1833 pyhittäjä Serafim löydettiin varhain aamulla keljastaan. Hän oli antanut henkensä Jumalan käsiin Jumalanäidin ikonin edessä, rukoukseen polvistuneena. Pyhittäjä Serafimin hengelliset lapset vaalivat uskollisesti hänen muistoaan. Hän ilmestyi monille heistä neuvoen ja lohduttaen sekä parantaen sairaita. Vastustajiakin oli, mutta hänen kunnioituksensa kansan parissa kasvoi kasvamistaan.

Pyhittäjä Serafimin kanonisointijuhla heinäkuun 19. päivänä vuonna 1903 oli Venäjän kirkon ja koko kansan suuri riemujuhla. Kanonisointijuhlaan osallistui muun muassa tsaari perheineen, lukuisia piispoja ja satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Venäjältä. Se oli suuren hengellisen innostuksen juhla, jossa Jumalan armo ihmisiä kohtaan tuntui käsin kosketeltavana. Juhla jäi eräänlaiseksi kirkollisen kulttuurin ja venäläisen hengellisyyden huippuhetkeksi ennen kommunistista vallankumousta ja sitä seurannutta vainon aikaa.

Vallankumouksen jälkeen kommunistiset vallanpitäjät takavarikoivat pyhittäjä Serafimin pyhäinjäännökset vuonna 1926 ja sulkivat niin Sarovin kuin Divejevonkin luostarin. Pyhäinjäännökset löydettiin uudelleen vasta vuonna 1991 Pietarista, Uskonnon ja ateismin museosta. Kun niiden aitous oli luotettavasti todettu, ne siirrettiin juhlallisesti uudelleen avattuun Divejevon luostariin.

Ortodoksinen kirkko viettää pyhittäjä Serafimin muistoa kaksi kertaa vuodessa. Pääjuhlaa vietetään hänen kuolemansa muistoksi tammikuun 2. päivänä. Toinen muistopäivä on 19. heinäkuuta hänen pyhäinjäännöstensä avaamisen ja hänen kanonisointinsa muistoksi. Samalla kyseessä on hänen syntymäpäivänsä. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen on noussut nopeasti yhdeksi koko ortodoksisen maailman kunnioitetuimmista uudemmista pyhistä. Suomessa hänen reliikkejään on Valamon luostarissa ja Uspenskin katedraalissa Helsingissä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Profeetta Malakia oli Sebulonin (tai Leevin) heimosta ja eli juutalaisten Babylonian pakkosiirtolaisuudesta (538 eKr.) palaamisen jälkeisenä aikana. Temppelin jälleenrakentaminen kohensi kansan hengellistä tilaa, mutta vain väliaikaisesti. Ennen pitkää osoittautui, että papit palvelivat huolimattomasti, kansa toi uhrattavaksi kelvottomia eläimiä ja miehet ottivat epäjumalia palvelevia vaimoja. Lain noudattaminen ja yhteiskunnallinen oikeudenmukaisuus olivat laskusuunnassa. Silloin Herra lähetti Malakian, vanhan liiton viimeisen profeetan.

Malakian nimi merkitsee ”sanansaattajani” tai ”enkelini”. Hän sai nimensä kauniin ulkonäkönsä ja hyveellisen elämänsä tähden. Kerrotaan myös, että aina kun hän profetoi, Herran enkeli ilmestyi samana päivänä ja vahvisti hänen sanansa. Tosin vain harvat olivat arvollisia näkemään tätä, mutta monet kuulivat enkelin äänen.

Malakian kautta Herra ilmoitti, että uskottoman heprealaisen papiston palvelus tulee päättymään. Tulee uusi, ikuinen papisto, jonka perustaa Vanhurskauden aurinko[1] ja Liiton enkeli eli Messias, Kristus. ”Ja aivan äkkiä tulee temppeliinsä Valtias, jota te odotatte, ja Liiton enkeli, jota te kaipaatte.” (Mal. 3:1) Silloin epätäydelliset uhrit vaihtuvat pyhän eukaristian täydelliseen uhriin, joka yhdistää niin juutalaiset kuin pakanakansatkin ainoaan Jumalaan. ”Auringonnousun maista auringonlaskun maihin saakka minun nimeni on suuri. Kaikkialla minulle uhrataan suitsukkeita ja puhtaita ruokauhreja, sillä minun kunniani on suuri kansojen keskuudessa.” (Mal. 1:11) Kirkkoisä Justinos Marttyyri (k. 165) selittää tämän jakeen tarkoittavan ”pakanoita, jotka kaikkialla tuovat Hänelle uhriksi ehtoollisleivän ja -maljan”. Irenaios Lyonilainen (k. 202) kysyy: ”Mitä muuta nimeä kaikkien kansojen keskuudessa kunnioitetaan kuin Herramme, jonka kautta Isää kunnioitetaan?”

Malakia profetoi myös Messiaan edelläkävijästä: ”Minä lähetän sanansaattajani raivaamaan edelläni tietä” (Mal. 3:1). Kristus itse vahvisti, että sanat tarkoittivat pyhää Johannes Edelläkävijää (Matt. 11:10). Myös ylienkeli Gabriel viittasi Malakian kirjan viimeisiin sanoihin ilmoittaessaan Sakariakselle Edelläkävijän syntymästä (Luuk. 1:17).

Pyhä Gordios toimi sadanpäällikkönä keisari Liciniuksen hallitusaikana (308–324). Hän oli kotoisin Kappadokian Kesareasta. Kun hän näki kaiken sen julmuuden, jolla hänen kristittyjä maanmiehiään kohdeltiin, hän joutui suuttumuksen valtaan. Hän heitti pois sotilasarvonsa tunnukset ja asettui asumattomille vuorille elämään villieläinten kanssa, jotta hänen ei tarvitsisi nähdä epäjumalien palvelijoiden häpeämättömiä tekoja. Siellä hän puhdisti sydämensä silmät paastolla, rukouksella ja Jumalan sanan tutkiskelulla.

Kun Gordios oli valmistautunut taisteluun erämaassa, hän lähti alas kaupunkiin. Tulopäiväkseen hän valitsi sodanjumala Areksen juhlapäivän, jolloin koko kansa oli kokoontunut amfiteatteriin seuraamaan Areksen kunniaksi järjestettyjä kilpailuja. Gordios alkoi julistaa teatteriin kokoontuneelle väkijoukolle sanomaa Kristuksesta. Hämmästynyt kansa kuunteli hievahtamatta. Kaupunginjohtaja ihmetteli hänen rohkeuttaan. Gordios sanoi hänelle: ”Tiedän sinun olevan julmin kaikista keisarin virkamiehistä. Juuri siksi olenkin tullut tänne saadakseni toiveeni toteutettua.” Raivoissaan kaupunginjohtaja alkoi uhkailla Gordiosta erilaisilla kidutuksilla. Tämän ainoa vastaus oli: ”Minua surettaa tässä vain se, etten voi kuolla Kristuksen tähden kuin yhden kerran. Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä ihmiset voisivat minulle silloin?” (Ps. 118:6) Gordios kehotti teloittajia pitämään kiirettä, jotta hän pääsisi mahdollisimman nopeasti omaan kotimaahansa, taivaaseen.

Paholainen lähetti Gordioksen luo ystäviä ja sukulaisia, jotka kyynelin ja järkeilyin pyrkivät saamaan hänet peruuttamaan päätöksensä. Mutta hän ei kallistanut korvaansa heidän suostutteluilleen vaan muistutti heitä Herran varottavista sanoista, mitä tapahtuu Hänet kieltäneille (Matt. 10:38): ”Miksi yritätte saada minua pitkittämään maallista elämääni riistämällä minulta ikuisen elämän? Kaikki olemme kuolevaisia, mutta vain harvat saavat marttyyrin kunnian. Ei ole tarpeen odottaa kuolemaa, vaan voimme siirtyä tästä katoavaisesta elämästä ikuiseen elämään tarjoamalla vapaaehtoisesti Jumalalle uhriksi oman kuolemamme. Emmehän kuitenkaan pääse kuolemaa pakoon.”

Pian kuolemantuomio annettiin, ja Gordios vietiin mestauspaikalle kaupungin ulkopuolelle. Paljon kansaa seurasi häntä. Vahvistaen itseään ristinmerkillä hän antautui teloittajien käsiin, jotka katkaisivat hänen kaulansa. Näin hän sai kaipaamansa marttyyriseppeleen.

Pyhä Titus on Romanian alueen ensimmäisiä pyhiä. Hän oli syntyjään kappadokialainen ja toimi kymmenen vuotta Tomisin (nyk. Constanta) piispana Dacia Ponticassa. Titus opetti ja kastoi alueen monenkirjavia asukkaita: gootteja, hunneja, bessejä ja daakialaisia. Alueella oli myös eri puolilta valtakuntaa karkotettuja kristittyjä.

Keisari Licinius (308–324) järjesti vuosina 320–323 Rooman valtakunnan viimeisen kristittyjen vainon. Pyhä Titus vangittiin ja vietiin kidutettavaksi, minkä jälkeen hänet hukutettiin Mustaanmereen. Hänen oppilaansa hautasivat hänen jäännöksensä.

Constantasta löydettiin 1900-luvulla hautakivi, jossa on teksti: ”Tässä lepää Kristuksen marttyyri ja piispa…” Tekstin uskotaan viittaavan pyhään Titukseen.

Pariisin suojelija, pyhä Genevieve (Genofeva) syntyi vuoden 420 tienoilla Nanterren kylässä, kymmenen kilometrin päässä Pariisista. Hänen vanhempansa Severus ja Gerontia olivat rikkaita maanomistajia, jotka kuuluivat gallialais-roomalaiseen aristokratiaan.

Noin kahdeksan vuoden ikäisenä Genevieve lähti kerran kirkkoon iltapalvelukseen. Paikalla oli Auxerren piispa pyhä Germanus (31.7.), joka oli matkalla Britanniaan yhdessä pyhän Lupuksen kanssa. Germanus laski kätensä Genevieven päälle ja ilmoitti Jumalan valinneen tytön monien pelastukseksi. Germanus siunasi Genevieven ja antoi hänelle kaulassa pidettäväksi kuparikolikon, johon oli kaiverrettu risti, ja sanoi, ettei hänen tulisi koskaan pukea ylleen kultaa, hopeaa tai helmiä vaan kohottaa mielensä tämän maailman vähäisen kauneuden yläpuolelle saadakseen periä ikuisen taivaallisen kauneuden.

Gerontia ei kuitenkaan ymmärtänyt tapahtuneen merkitystä. Kerran hän kielsi tytärtään lähtemästä kirkkoon juhlapäivänä, ja kun tämä sanoi luvanneensa piispalle käyvänsä aina jumalanpalveluksissa, äiti vimmastui ja löi tytärtään. Legendan mukaan äiti menetti tämän takia näkönsä kahdeksi vuodeksi.

Bourges’n piispa Vilicus vihki Genevieven pyhän neitsyyden kilvoitukseen noin viidentoista vuoden iässä. Galliassa ei vielä tuolloin ollut nunnaluostareita, ja Genevieve asui vanhempiensa kuolemaan asti kotonaan. Sen jälkeen hän siirtyi kumminsa luo Pariisiin. Siellä hän sairastui vakavasti. Toivuttuaan hän kertoi enkelin näyttäneen hänelle näyssä jumalattomien kärsimykset ja vanhurskaiden ilon tulevassa maailmassa. Tämän jälkeen Genevieve omistautui lakkaamattomalle rukoukselle ja ankaralle askeesille. Hän eli leivällä ja pavuilla eikä koskaan maistanut viiniä. Vasta 50 vuoden iässä hän piispojen käskystä lisäsi ruokavalioonsa kalaa ja maitoa. Suuren paaston hän aloitti teofaniajuhlan jälkeen eikä poistunut keljastaan ennen pääsiäistä. Muutoin hän palveli köyhiä ja oli täynnä laupeutta kaikkia kohtaan.

Kilvoituksillaan Genevieve saavutti sellaisen itsekurin ja sielunrauhan, että kesti rauhallisesti kaikki vihamiestensä hyökkäykset. Yläluokka karsasti sitä, että Genevieve jätti heidän elämäntapansa ja samastui köyhiin. Genevieve ei myöskään pelännyt nuhdella arvohenkilöitä, jos he harjoittivat vääryyttä. Genevievea syytettiin valehtelijaksi, ulkokultaiseksi teeskentelijäksi ja harhojen näkijäksi.

Kun pyhä Germanus kulki vuoden 445 tienoilla toisen kerran Pariisin läpi, monet panettelivat Genevievea hänelle. Heidän hämmästyksekseen pyhä piispa ei välittänyt lainkaan syytöksistä vaan meni Genevieven talolle, tervehti häntä nöyrästi ja ylisti häntä kyynelsilmin koko kansan nähden.

Vuonna 451 Attilan johtamat hunnit lähestyivät Pariisia kylväen kaikkialla hävitystä. Kun Pariisin miehet joutuivat kauhun valtaan ja päättivät evakuoida omaisuutensa ja arvoesineensä turvaan toisiin kaupunkeihin, Genevieve keräsi heidän vaimonsa kastekappeliin ja vanhurskaiden Esterin ja Juditin tavoin pyysi heitä estämään tulevan onnettomuuden paastolla ja rukouksella. Genevieve ilmoitti aviomiehille, että nuo heidän turvallisimpana pitämänsä kaupungit tultaisiin hävittämään, mutta Pariisia Kristus suojelisi ja varjelisi. Hän suorastaan kielsi miehiä viemästä omaisuuttaan pois. Raivostuneet miehet alkoivat herjata häntä vääräksi profeetaksi ja väitellä, pitäisikö hänet kivittää vai heittää Seinejokeen.

Tuolloin paikalle saapui Auxerren ylidiakoni tuoden mukanaan eräitä lahjoja, jotka kolme vuotta aiemmin kuollut pyhä Germanus oli jättänyt Genevievelle. Ylidiakoni toisti pyhän piispan todistuksen, jonka mukaan Genevieve oli uskollinen Jumalan palvelijatar. Sitten kävi ilmi, että hunnit olivat jo hävittäneet juuri ne kaupungit, joihin pariisilaiset olivat lähdössä viemään arvoesineitään, mutta roomalaiset olivat länsigoottien ja frankkien tukemina pysäyttäneet hunnit. Tämän jälkeen kaupunkilaiset alkoivat kuunnella Genevievea ja totella hänen ohjeitaan niin hengellisissä kuin maallisissakin asioissa.

Pian frankit vahvistuivat niin, että kykenivät vähitellen ottamaan koko Gallian hallintaansa. He saartoivat Pariisin seutua 10 vuotta ja kaupunki ajautui nälänhädän partaalle. Pyhä Genevieve järjesti laivueen purjehtimaan Seinejokea ylös hakemaan kaupunkiin viljaa. Pääosa viljasta saapui turvallisesti Pariisiin kansan suureksi riemuksi. Pyhä Genevieve vastasi itse lastin jakamisesta. Suurin osa jaettiin ilmaiseksi, mutta ne, joilla oli rahaa, maksoivat leivistä, joita alettiin paistaa kaupungin uuneissa.

Pyhä Genevieve kunnioitti suuresti paikallisia pyhiä, jotka olivat laskeneet perustukset Gallian kristillisyydelle. Kaupungin papiston ja kansan avulla hän rakennutti ensimmäisen Pyhän Deniksen (Dionysius) kirkon Pariisin ensimmäisen piispan kunniaksi. Kun rakentajilta puuttui kalkkia, Genevieve käski heidän mennä tiettyyn paikkaan, josta he löysivät kaksi vanhaa kuivatusuunia täynnä kalkkia.

Lauantaisin Genevieven tapana oli pitää kokoöinen vigilia asuintalossaan yhteisönsä neitseiden ja hurskaiden maallikkojen kanssa, ja sunnuntaiaamuna he siirtyivät yhdessä Pyhän Denisin basilikaan. Eräänä myrskyisenä talviaamuna tapahtui, että ryhmän kärjessä kannettu kynttilä sammui ja koko joukko jäi sysipimeään. Silloin Genevieve otti kynttilän, joka leimahti itsestään liekkiin hänen kädessään. Sen valossa joukko pääsi onnellisesti perille. Kerran tapahtui niinkin, että kun Genevieven keljassa vieraili sairas, pyhän naisen kädessä ollut kynttilä syttyi itsestään. Sairas vei sen mukanaan siunauksen ja parantumisen välikappaleeksi.

Genevieven maine levisi laajalle. Hän matkusteli muissa Pohjois-Gallian kaupungeissa sekä kirkollisissa että valtiollisissa asioissa. Hänet otettiin kaikkialla vastaan kuin piispa tai hallitusmies. Jumalan avulla Genevieve paransi sairaita ja karkotti pahoja henkiä. Genevieve tunnettiin pian Syyriassa asti: gallialaiset kauppiaat kertoivat hänestä pyhälle Simeon Styliitalle (1.9.), joka lähetti Genevievelle nöyrimmät terveisensä ja pyysi tämän esirukouksia.

Frankkien kuningas Childeric kunnioitti suuresti Genevievea, mikä osin johtui hänen puolisonsa pyhän Clotilden vaikutuksesta. Childeric esimerkiksi säästi eräiden sotavankien hengen, kun pyhä Genevieve oli vedonnut häneen. Myös hänen poikansa ja seuraajansa Klodvig I (481–511), joka saattoi Gallian valloituksen päätökseen, kuunteli Genevieven vetoomuksia vankien ja pahantekijöiden puolesta. Klodvig itsekin kääntyi kristityksi vuonna 496. Sekä Clotilde että Genevieve olivat noihin aikoihin molemmat Pariisissa, jossa heidän luonaan kävi usein myös pyhä Remigius (1.10.). Nämä kolme hyvin erilaista pyhää keskustelivat yhdessä hengellisistä asioista ja kirkon roolista tuona historiallisesti merkittävänä murroskautena, joka merkitsi Ranskan syntyä.

Saavutettuaan kahdeksankymmenen vuoden iän koko kansan rakastama ja kunnioittama pyhä Genevieve antoi henkensä Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuoden 500 tienoilla. Hänet haudattiin kaupungin eteläpuolelle hautausmaalle, joka tunnetaan yhä nimellä Montagne-Sainte-Geneviève. Haudalle pystytettiin pieni puinen kappeli, jonka Klodvig ja Clotilde määräsivät muutaman vuoden kuluttua purettavaksi. Sen tilalle rakennettiin pyhille apostoleille omistettu basilika, johon heidät itsensäkin aikanaan haudattiin. Myöhemmin basilikan paikalle rakennettiin uusi kirkko, joka omistettiin pyhälle Genevievelle.

Pyhä Genevieve on suojellut Pariisia ja sen asukkaita vuosisadasta toiseen. Hänen reliikkiensä kautta on tapahtunut lukemattomia parantumisia. Sotien, piiritysten, kulkutautien, tulipalojen ja tulvien aikana kansa on kokoontunut rukoilemaan hänen reliikkiensä äärelle. Jumala on jakanut armovoimaansa pyhän palvelijattarensa esirukousten ja pariisilaisten uskon tähden. Tunnetuin ihme tapahtui vuonna 1129, kun laajoille alueille oli levinnyt myrkytysepidemia, joka aiheutti kovaa kuumetta, kouristuksia ja kuolion. Kun 14 000 ihmistä oli jo kuollut ja lääkärit olivat voimattomia, pyhän Genevieven reliikit tuotiin esiin ja niitä kannettiin ristisaatossa ympäri kaupunkia. Epidemian eteneminen pysähtyi saman tien ja pian se katosi kokonaan. Paavi Innocentius II (1130–1133) tutki tapauksen tarkkaan paikan päällä Pariisissa ja määräsi ihmeen kunniaksi vuosittaisen juhlapäivän 26.11.

Suurin osa pyhän Genevieven reliikeistä tuhoutui vuonna 1793, kun vallankumoukselliset polttivat ne ja heittivät Seinejokeen. Samalla kirkko, joka oli juuri uusittu (1746), otettiin maalliseen käyttöön ja siitä tuli eräänlainen kansallinen mausoleumi (Pantheon).

Pyhittäjä Pietarin elämä oli Jumalan armon täyttämää jo hänen syntymästään lähtien. Hänen vanhempansa olivat pitkään kärsineet lapsettomuudesta, ja pojan syntyminen vuonna 774 oli heille suuri Jumalan voiman osoitus. Pietari omistautui nuoruudestaan saakka kilvoittelulle ja lakkaamattomalle rukoukselle. Jo 18-vuotiaana hän vietti viikon eristäytyneenä paastoten täydellisesti kaikesta ruoasta ja juomasta. Paastoviikon lopulla Jumalanäiti ilmestyi hänelle ilmoittaen, että hänet on kutsuttu luostarielämään. Hän johdatti Pietarin Fryygian ja Bitynian rajoille, missä eli kilvoittelija nimeltä Paavali. Tämä antoi Pietarille munkin asun ja aikansa häntä koeteltuaan antoi vihkiä hänet papiksi.

Paavali ja Pietari tekivät yhdessä pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle. Paluumatkalla Pyhä Henki ilmoitti Paavalille, että hänen pitäisi luopua erakkoelämästä ja perustaa yhteiselämäluostari Atroan tasangolle lähelle Bitynian Olymposvuorta, profeetta Sakariaalle omistetun kappelin yhteyteen. Hän keräsi ympärilleen veljestön ja ohjasi sitä lempeyden ja rakkauden hengessä opettaen munkkeja ”kantamaan toistensa kuormia” (Gal. 6:2). Pietarista tuli erinomainen kuuliaisuusveli – hän oli valmis vaikka heittämään papinpukunsa tuleen, jos hänen igumeninsa niin kehotti.

Paavalin kuoleman jälkeen vuonna 806 Pietari suostui vastentahtoisesti yhteisön johtajaksi, vaikka oli vasta hieman yli kolmenkymmenen. Hän päätti tästä lähtien elää pelkästään vihanneksilla, kokonaan ilman leipää ja öljyä. Joka yö hän valvoi rukouksessa ja luki lävitse koko Psalttarin. Tällaisilla hengellisillä aseilla varustautuneena hän johti laumaansa rauhassa kohti Jumalaa.

Tilanne muuttui kuitenkin äkisti, kun keisariksi tuli Leo V (813–820), joka aloitti uudelleen ikonien kunnioittajien vainot. Ortodoksiselle opetukselle uskollisina pysyneitä munkkeja ahdisteltiin ja vainottiin. Heidän oli pakko hajaantua vuorille ja erämaihin. Pienissä ryhmissä he siirtyivät paikasta toiseen vaaraa vältellen.

Pietarikin lähetti munkkinsa pois kahden tai kolmen ryhmissä. Itse hän lähti erään oppilaansa kanssa vaeltamaan ja kiersi Vähän-Aasian pyhiä paikkoja. Matkalla hän paransi rukouksellaan monien vaivoja. Vietettyään jonkin aikaa Kyproksella hän palasi Olympokselle munkkiensa luo rohkaisemaan heitä. Eräänä päivänä rukoillessaan Kristuksen ikonin edessä hän näki Herran kasvojen muuttuvan säteileviksi ja niistä valui maitopisaroita. Tällä tavoin Kristus osoitti, että Hän on salaisesti läsnä pyhissä ikoneissaan ja että ne ravitsevat uskovien sieluja samalla tavalla kuin Jumalan sanan maito.

Vaelluksellaan Pietari saapui ennen pitkää kotiseudulleen, jossa hän vihki veljensä munkiksi. Myös heidän äitinsä vihkiytyi nunnaksi kuolinvuoteellaan ja lopulta kaikki muutkin perheenjäsenet. Monet ihmeet ja merkit seurasivat Pietaria minne hän menikin. Hän ennusti kuvainraastajien harhaopin kukistuvan ja otti kaikkialla mielihyvin vastaan ikonien vainoajia, jotka katuvina palasivat ortodoksisuuteen. Kerran hänet otettiin kiinni ja sotilaat ruoskivat hänet.

Keisari Mikael II:n (820–829) aikana ikonien kunnioittajien vaino laantui väliaikaisesti, ja Pietari kokosi jälleen veljestönsä Pyhän Sakariaan luostariin Atroaan. Sieltä hän vetäytyi erakkomajaan Lyydian alueelle, jonne hänen toimestaan oli syntynyt jo kaksi luostaria. Lisäksi hän perusti sinne vielä naisluostarinkin. Armolahjojen ja ihmetekojen vahvistamana Pietari johti tätä pientä luostarivaltakuntaansa erakkomajastaan käsin.

Pietarin kautta tapahtui paljon ihmeitä, ja eräät kateelliset piispat ja igumenit syyttivät hänen tukeutuvan Paholaisen voimaan (vrt. Matt. 12:24). Pietari vetosi Teodoros Studionilaiseen (11.11.), joka oli tuolloin maanpaossa. Tämä tutki asian ja ryhtyi avoimesti puolustamaan Pietaria.

Kun valtaistuimelle nousi keisari Teofilos (842–867), ikonien ja niiden kunnioittajien vaino aloitettiin uudestaan. Jälleen Pietarin piti hajottaa hengellinen laumansa erämaihin, metsiin ja vuorille ja lähteä itse vaeltamaan hankkiakseen heille elatuksen. Hän kuitenkin säilytti sielunrauhansa ja ohjasi veljiään ja sisariaan erehtymättömällä arvostelukyvyllä. Hän näki heidän jokaisen sydämeen ja tunsi kaikkien ajatukset, mutta paljasti ne vain mikäli se hyödyttäisi heitä ja johtaisi heitä katumukseen.

Asuessaan erakkomajassa Pyhän Porfyrioksen luostarissa 63-vuotias Pietari sairastui. Parannettuaan monia muita hän paransi vielä itsensäkin, sillä hän tahtoi vielä tavata Joannikios Suuren (4.11.), vaikka muuten olisikin jo ollut valmis lähtöön. Näiden kahden pyhän miehen välillä valitsi sellainen hengenyhteys, että kun he kohtasivat, heissä asuvaa armonsäteilyä katsellessaan olisi voinut luulla heidän olevan yksi ja sama Jumalan mies.

Joannikios ja Pietari viettivät muutamia päiviä yhdessä jumalalliseen tutkiskeluun syventyneinä. Sitten Pietari lausui viimeiset neuvot oppilailleen kehottaen heitä pysymään oikeassa uskossa ja jatkamaan hengellistä kilvoitusta sekä kestämään iloiten vainot ja koettelemukset, niin he saisivat ikuisuudessa katsella Vapahtajan ihmeellisiä kasvoja.

Pyhittäjä Pietari antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin tammikuun 1. päivänä vuonna 837. Hän oli pitkään erityisesti kunnioittanut tätä Kristuksen ympärileikkauksen ja pyhän Basileios Suuren juhlapäivää ja oli saanut Jumalalta tiedon, että tulisi sinä päivänä siirtymään taivaaseen. Hänen muistopäivänsä on kuitenkin sittemmin siirretty kaksi päivää myöhemmäksi. Pyhittäjä Pietarin haudasta muodostui pyhiinvaelluspaikka, jossa luottavaisesti ja rakkaudella hänen luokseen tulleet saivat vastauksia rukouksiinsa.

Lesboksen saarella eli 900-luvun alussa hurskas ja varakas aviopari nimeltä Mikael ja Kale. Moneen vuoteen heillä ei ollut lasta, mikä murehdutti heitä suuresti. He eivät kuitenkaan luopuneet toivosta, että Jumala vielä joskus soisi heille sen mitä he kaipasivat. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi unessa Kalelle ja ilmoitti hänelle, että he saavat lapsen, joka tulee kunnostautumaan hyvyydessä ja pyhyydessä. 910-luvun alkuvuosina he todellakin saivat tyttären, jolle antoivat nimeksi Thomais. Hänestä kasvoi hyvin lahjakas, kaunis ja pitkä neito, joka erottui kaikista Lesboksen tytöistä. Hän oli täydellisen sopusointuinen niin sielultaan kuin ruumiiltaankin.

Thomais ihaili kovasti luostarielämää, mutta oli kuuliainen vanhemmilleen, kun he tahtoivat hänen solmivan avioliiton Stefanos-nimisen miehen kanssa.

He menivät naimisiin, kun Thomais oli 24-vuotias. Stefanos osoittautui julmaksi ja väkivaltaiseksi mieheksi. Hän oli kuin piikkikruunu vaimonsa otsalla koko tämän loppuelämän.

Pariskunta muutti Lesboksen Mytilenestä Konstantinopoliin, jonne myös Thomaiksen vanhemmat tulivat heidän perässään. Miehensä kuoleman jälkeen Thomaiksen äiti meni nunnaksi erääseen pääkaupungin luostariin, jossa hänestä tuli myöhemmin igumenia.

Thomaiksen tilanne kävi koko ajan vaikeammaksi. Mies pahoinpiteli häntä armotta. Thomais sai kestää lyöntejä, potkuja, viiltelyitä ja jopa tulella polttamista. Kaiken hän otti vastaan rukoillen ja kärsivällisesti. Usein hän kävi rukoilemassa Blahernan Jumalanäidin kirkossa ja sai sieltä lohtua. Kärsimyksistään huolimatta Thomais teki ahkerasti työtä voidakseen auttaa köyhiä. Hän kutoi ja ompeli vaatteita iltamyöhään asti voidakseen jakaa valmistamansa vaatteet puutteessa oleville.

Thomaiksen kärsivällisyys ja pyhä elämä vetivät Jumalan armon hänen puoleensa. Hän sai ihmeiden tekemisen armolahjan. Jumala kuuli hänen hartaat rukouksensa kärsivien ja sairaiden puolesta. Muistiin on kirjoitettu neljätoista hänen Konstantinopolissa tekemäänsä ihmettä. Hän paransi muun muassa riivatun, halvaantuneen ja syöpäsairaan.

Kolmentoista marttyyrikilvoitukseen verrattavan avioliittovuoden jälkeen Thomais kuoli 38-vuotiaana. Hänet haudattiin luostariin, jossa hänen jo edesmennyt äitinsä oli toiminut igumeniana. Jo ennen kuin 40 päivää oli kulunut hänen kuolemastaan, hänen hautansa osoittautui ihmeiden lähteeksi. Konstantinos-niminen riivattu mies parantui. Halvaantunut nimeltään Eutykhianos nousi jaloilleen kosketettuaan hautaa. Kalastaja löysi merestä kadonneet verkkonsa täynnä kaloja. Ankarista päänsärkykohtauksista kärsinyt nunna parantui vaivastaan.

Pyhän Thomaiksen ruumis säilyi maatumattomana ja jopa hänen miehensä lyöntien jättämät arvetkin näkyivät. Reliikit katosivat vuonna 1204 ristiretkeläisten valloittaessa Konstantinopolin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun Herra Jeesus Kristus oli valinnut matkakumppaneikseen ja opetuslapsikseen kaksitoista apostolia, joille Hän uskoi ylevimmät opetuksensa, Hän valitsi seuraajiensa suuresta joukosta vielä seitsemänkymmentä muuta apostolia (Luuk. 10:1–17). Eräissä evankeliumikäsikirjoituksissa lukumäärä on 72. Varhaisen syyrialaisen perimätiedon mukaan apostoleja oli alun perin 72, mutta myöhemmin kaksi heistä kieltäytyi tunnustamasta Messiasta Jumalaksi, ja näin apostolien lukumääräksi jäi 70.

Luku 70 symboloi kaksinkertaista täydellisyyttä, sillä seitsemän on laadullisen täydellisyyden ja kymmenen määrällisen täydellisyyden luku. Luvun taustalla on myös pitkä raamatullisten esikuvien historia. Jaakob sai 70 jälkeläistä, joista tuli Egyptissä Israelin kansan kantaisiä (2. Moos. 1:5). Egyptistä lähdön jälkeen Jumala käski Mooseksen koota avukseen 70 vanhimman neuvoston. Nämä seurasivat Moosesta pyhälle vuorelle ja saivat nähdä Jumalan kirkkaalla valtaistuimellaan (2. Moos. 24:1–11). Näistä vanhimmista muodostui esikuva juutalaista lakia tulkinneelle Sanhedrin-neuvostolle, johon kuului 70+1 jäsentä. Kun Kristus valitsi 70 apostolia, hän muodosti uuden hengellisen neuvoston, joka ohjasi ihmiskunnan pois hengellisestä Egyptistä ja ryhtyi tulkitsemaan kaikelle kansalle evankeliumia, hengellistä lakia.

Kristus lähetti apostolit matkaan ilman rahakukkaroa ja sandaaleja. Hän käski heidän kulkea Hänen edellään jokaiseen kaupunkiin ja kylään. Apostolien toiminnan tarkoitus oli valmistaa maaperää Kristukselle tekemällä ihmeitä ja julistamalla Jumalan valtakunnan olevan lähellä. Kristusta seurasi apostolien lisäksi monia muitakin, jotka olivat luopuneet kaikesta seuratakseen Häntä. He kokoontuivat Hänen taivaaseenastumisensa ja helluntain välisenä aikana rukoilemaan Jerusalemin yläsaliin. Opetuslapsia oli tuossa vaiheessa noin 120 – toisin sanoen Jumalan valinnan lukumäärä kaksitoista kymmenkertaisena (Ap.t. 1:15).

Kun Pyhä Henki oli vuodatettu ja apostolit hajaantuneet kaikkialle maailmaan, monia muitakin Kristuksen seuraajia luettiin arvollisiksi pääsemään apostolien joukkoon. Kaikki eivät olleet edes kulkeneet Kristuksen mukana Hänen maanpäällisen elämänsä aikana, mutta hekin tekivät suurtyön hyvän sanoman levittämiseksi maailmassa. He rakensivat pyhää kirkkoa niin sanoillaan kuin oman verensä vuodattamisella.

Apostoli-sana tarkoittaa ”lähetettyä”, joten alkukirkossa jokainen Kristuksen tai Hänen kirkkonsa lähettämä oli laajassa mielessä apostoli. Vähitellen sanan käyttö alkoi kuitenkin vakiintua tarkoittamaan erityisesti Kristuksen kahtatoista ja seitsemääkymmentä apostolia. Toisaalta ”lähetettyjen” määrä oli käytännössä suurempi, joten seitsemänkymmentä voidaan ymmärtää myös symbolisena lukuna. Kirkon traditiossa apostoleiksi onkin kutsuttu Herran lähettämien kahdentoista ja seitsemänkymmenen apostolin rinnalla myös lähes kaikkia niitä kirkon työntekijöitä, joiden nimet on mainittu Uudessa testamentissa. Pyhän Hengen lähettämiä apostoleja laajemmassa mielessä ovat myös kaikki ne lukemattomat, joita vuosisatojen kuluessa on lähetetty Vapahtajan ylösnousemuksen todistajiksi.

Seitsemänkymmenen apostolin joukossa ensimmäinen on Herran veli Jaakob, Jerusalemin ensimmäinen piispa (23.10.). Apostolien joukossa kunnioitetaan myös Sakkeusta, joka kiipesi puuhun nähdäkseen Kristuksen (Luuk. 19). Seitsemänkymmenen apostolin joukkoon luetaan myös Justus, Eleutheropoliksen piispa (30.10.) ja Herran sukulainen Kleopas (27.4. ja 30.10.) sekä kuusi ensimmäisestä seitsemästä diakonista: Stefanos (27.12.), Filippos (11.10.), Prokhoros, Nikanor, Timon ja Parmenas (28.7.).

Kristuksen lähettämiä apostoleja, jotka myöhemmin olivat yhteistyössä Paavalin kanssa, ovat Aristarkos, Apamean piispa (Ap.t. 19:29, Kol. 4:10, muistopäivät 27.9. ja 14.4.), Aristobulos, Britannian piispa (Room. 16:10, muistopäivät 31.10. ja 15.3.), Barnabas (Ap.t. 4:37, 12:25, Gal. 2:1, muistopäivä 11.6.), Crescens, Khalkedonin piispa (2. Tim. 4:10, muistopäivä 30.7.), Karpos (2. Tim. 4:13, muistopäivä 26.5.), Quartus (Room. 16:23, muistopäivä 10.11.), Epainetos, Karthagon piispa (Room. 16:5, muistopäivä 30.7.), Erastos, Paneadoksen piispa (Ap.t. 19:22, muistopäivä 10.11.), Gaios, Efesoksen piispa (Ap.t. 20:4, muistopäivä 5.11.), Hermas, Filippin piispa (Room. 16:14, muistopäivät 5.11. ja 8.3.), Herodion, Patraksen piispa (Room. 16:11, muistopäivät 10.11. ja 28.3.), Linus, Rooman piispa (2. Tim. 4:21, muistopäivä 5.11.), Markus, jota kutsuttiin myös Johannekseksi, Bybloksen piispa (Ap.t. 12:12, muistopäivä 27.9.), Patrobas, Pozzuolin piispa (Room. 16:14, muistopäivä 5.11.), Pudens (2. Tim. 4:21, muistopäivä 14.4.), Silas, Korintin piispa (Ap.t. 15:27, muistopäivä 30.7.), Silvanus, Tessalonikan piispa (2. Kor. 1:19, 1. Tess. 1:1, muistopäivä 30.7.), Tertius, Ikonionin piispa (Room. 16:22, muistopäivä 30.10.), Trofimos (Ap.t. 20:4, 2. Tim. 4:20, muistopäivä 14.4.), Olympas (Room. 16:15) ja Filologos (Room. 16:15).

Muita Paavalin kanssa yhteistyötä tehneitä apostoleja ovat Agabos (Ap.t. 11:28, 21:19, muistopäivä 8.4.), Aquila (Ap.t. 18:1, Room. 16:3, muistopäivät 13.2. ja 14.7.), Ampliatus, Odyssopoliksen piispa (Room. 16:8, muistopäivä 31.10.), Ananias (Hanania), Damaskoksen piispa (Ap.t. 5:1, muistopäivä 1.10.), Andronikos (Room. 16:7, muistopäivä 30.7.), Apelles, Smyrnan piispa (Room. 16:10, muistopäivä 10.9.), Apelles, Herakleian piispa (muistopäivä 31.10.)[1], Apollos, Kesarean piispa (1. Kor. 3:5, muistopäivä 8.12.), Artemas, Lystran piispa (Tit. 3:12, muistopäivä 30.10.), Arkippos (Kol. 4:17, muistopäivät 22.11. ja 19.2.), Asynkritos, Hyrkanian piispa (Room. 16:14, muistopäivä 8.4.), Akaikos (1. Kor. 16:17, muistopäivä 15.6.), Keefas, Ikonionin piispa (1. Kor. 3:21, muistopäivä 8.12.)[2], Caesar, Koroneian tai Dyrrachiumin piispa (8.12.)[3], Clemens, Sardeksen piispa (Fil. 4:3), Epafroditos, Kolofonin piispa (Fil. 4:18, muistopäivä 8.12.), Eubulos (2. Tim. 4:21, muistopäivä 28.2.), Filemon, Gazan piispa (Filem. 1–2, muistopäivä 22.11.), Flegon, Marathonin piispa (Room. 16:14, muistopäivä 8.4.), Fortunatus (1. Kor. 16:17, muistopäivä 15.6.), Jason, Tarsoksen piispa (Ap.t. 17:5–9, Room. 16:21), Luukas, Laodikean piispa (2. Tim. 4:11, muistopäivä 10.9.), Markus, Barnabaksen serkku ja Apolloniaksen piispa (Kol. 4:10, 2. Tim 4:11, muistopäivä 30.10.), Narkissos, Ateenan piispa (Room. 16:11, muistopäivä 31.10.), Nymfas (Kol. 4:15, muistopäivä 28.2.), Onesimos (Kol. 4:9, Filem. 11–19, muistopäivät 22.11. ja 15.2.), Onesiforos, Kolofonin piispa (2. Tim. 1:16, muistopäivä 7.9.), Rufus, Theben piispa (Room. 6:13, muistopäivä 8.4.), Stakhys, Paavalin ja Andreaksen oppilas, Byzantionin piispa (Room. 16:9, muistopäivä 31.10.), Stefanas (1. Kor. 1:16, muistopäivä 15.6.), Sosthenes, Kolofonin piispa (1. Kor. 1:1, muistopäivä 8.12.), Sosipatros, Ikonionin piispa (Room. 16:21, muistopäivät 10.11. ja 29.4.), Timoteus, Efesoksen piispa (Ap.t. 16, 1–2. Tim., muistopäivä 22.1.), Titus, Kreetan piispa (Gal. 2:1, 2. Tim. 4:10, Tiit., muistopäivä 25.8.), Tykhikos, Kesarean tai Khalkedonin piispa (Ap.t. 20:4, Ef. 6:21, muistopäivä 8.12.) ja Urbanos, joka oli piispana Makedoniassa (Room. 16:9, muistopäivä 31.10).

Seitsemänkymmenen apostolin joukossa muistellaan lisäksi eräitä, joita ei mainita Uudessa testamentissa: pyhä Kodratos (21.9.), joka kuoli vuoden 130 tienoilla, pyhä Zenas, Laodikean Diospoliksen piispa (27.9.), ja pyhä Euodios, Antiokian piispa (7.9.), jota kunnioitetaan Kristuksen lähettämänä.

Pyhä Apollinaria eli keisari Leo I:n (456–474) hallituskaudella. Hän oli Rooman kuvernöörin Anthemioksen tytär, ja häntä pidettiin yhtenä aikansa kauneimmista ja älykkäimmistä naisista. Hän innostui jo nuorena neitseellisestä elämästä ja pyysi Jumalalta öin ja päivin, että saisi armon pysyä neitseenä elämänsä loppuun asti. Sen vuoksi hän pyysi vanhemmiltaan luvan päästä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Heidän suostuttuaan Apollinaria matkusti pyhään kaupunkiin mukanaan orjia ja orjattaria sekä kultaa, hopeaa ja kallisarvoisia kankaita. Tuomisensa hän jakoi Jerusalemin köyhille. Käytyään kunnioittamassa pyhiä paikkoja hän vapautti kaikki orjansa ja orjattarensa. Hän piti luonaan vain yhden vanhuksen ja yhden eunukin ja lähti heidän kanssaan kohti Aleksandriaa.

Matkalla seurue pysähtyi levähtämään. Kun Apollinarian seuralaiset nukahtivat, hän itse hiipi salaa pois ja piiloutui läheiseen metsään. Siellä hän eli vuosikausia, ja hänen ihonsa kovettui kilpikonnan ihon kaltaiseksi hyttysten pistoista.

Lopulta Apollinaria siirtyi Egyptin erämaahan, kuuluisaan Skiitan kilvoittelukeskukseen, jossa hän esiintyi Doroteos-nimisenä eunukkina. Hänelle annettiin keljamaja, jossa hän vietti aikansa rukouksessa minkään maallisen häntä häiritsemättä.

Vuosien vieriessä Apollinarian isä luopui toivosta saada enää koskaan nähdä tytärtään. Hänellä oli toinen, nuorempi tytär, joka oli joutunut riivaajien valtaan, mikä aiheutti vanhemmille suurta murhetta. Anthemios lähetti tyttärensä Skiitan isien luo pyytäen heitä parantamaan hänet. He puolestaan lähettivät hänet isä Doroteoksen luo. Muutaman päivän kuluttua neito parani Doroteoksen hartaiden rukousten voimalla, ja isät lähettivät hänet takaisin kotiinsa.

Jonkin ajan kuluttua alkoi näyttää siltä, että tyttö oli raskaana. Raivostunut isä arveli, että syyllinen oli abba Doroteos ja lähetti heti vangitsemaan hänet. Anthemioksen hämmästyksellä ei ollut rajoja, kun tuo tuntematon munkki todistikin hänelle olevansa hänen kadonnut tyttärensä. Apollinaria viipyi muutaman päivän perheensä luona. Vaatien heiltä lupauksen, että he säilyttäisivät hänen salaisuutensa, hän palasi takaisin Skiittaan, missä hän kilvoitteli vielä monta vuotta, ennen kuin antoi sielunsa Jumalalle. Munkit saivat vasta hänen kuoltuaan tietää, että hän olikin ollut nainen. Hämmästyneinä he ylistivät Jumalaa.

Pyhä Eustafi (Evstatije) syntyi 1200-luvun alkuvuosina nykyisen Montenegron alueella ja vihkiytyi munkiksi eräässä Zetan alueen luostarissa. Hän tunsi palavaa halua päästä käymään Jerusalemin pyhillä paikoilla. Saatuaan matkaseuraksi kaksi munkkia hän lähti heidän kanssaan kumartamaan Herran hautaa ja paikkoja, joissa Hän oli suorittanut ihmetekonsa. Jerusalemista Eustafi matkasi Athokselle ja asettui asumaan serbialaiseen Hilandarin luostariin. Hän heittäytyi koko voimallaan luostarikilvoituksiin, yölliseen rukoukseen ja Jumalan mietiskelyyn toimittaen samalla nöyrästi hänelle annetut tehtävät. Vuosien myötä hän tuli tunnetuksi Athosvuoren kilvoittelijoiden keskuudessa, ja monet vanhuksetkin tulivat hänen luokseen käymään sielua hyödyttäviä keskusteluja.

Hyveistään tunnettu Eustafi valittiin Hilandarin luostarin igumeniksi. Ennen pitkää hänet kutsuttiin kuitenkin takaisin Serbiaan ja vihittiin piispaksi Zetan hiippakuntaan, jossa hän oli aloittanut luostarikilvoituksensa. Vuonna 1279 hänet valittiin koko Serbian arkkipiispaksi. Hän paimensi hengellistä laumaansa viisaasti ja innokkaasti ja nukkui pois rauhassa noin vuonna 1285.

Ahila hylkäsi jo nuorena maailman ja tuli Kiovan luolaluostariin palvelemaan Jumalaa. Hän kulki munkkilaisuuden kaitaa tietä nöyrästi, kärsivällisesti ja kuuliaisesti. Paastokilvoituksessaan hän ylitti monet munkit, sillä hän ei syönyt mitään makeaa eikä keitettyä ruokaa ja käytti kasviksiakin vain vähän. Usein hän söi vain yhden kirkkoleivän viikossa. Lisäksi hän eli pitkän aikaa keljaan sulkeutuneena. Pyhittäjä Ahila Diakoni kilvoitteli 1300-luvulla. Häneltä rukoillaan apua haluttaessa vapautua vatsanpalvonnan himosta.

Pyhä Onufrios, maallikkonimeltään Matteus, syntyi vuonna 1785 Bulgariassa Turnovon kaupungin lähellä. Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli kahdeksanvuotias, hänen vanhempansa läimäyttivät häntä huonon käytöksen takia. Kostaakseen vanhemmilleen poika alkoi kiukustuneena heidän turkkilaisten naapureidensa läsnä ollessa huutaa, että hän haluaa olla muslimi. Naapurit innostuivat tästä, mutta vanhemmat kiidättivät pojan pois ja tämä itsekin unohti pian asian.

Matteuksesta kasvoi hurskas kristitty, ja vartuttuaan hän päätti mennä munkiksi Athoksen Pyhälle vuorelle. Siellä hän asettui serbialaiseen Hilandarin luostariin, jossa hänet koevuosien jälkeen vihittiin munkiksi ja pian sen jälkeen diakoniksi. Uudeksi nimekseen hän sai Manasse.

Munkkidiakoni Manasse oli innokas kilvoittelija. Hän rukoili ja paastosi paljon edistyen hyveissä ja nöyryydessä. Tutkiskellessaan tarkkaan elämäänsä hän muisti lapsuutensa tapahtuman, joka alkoi vaivata häntä. Omatunto ei jättänyt häntä rauhaan ja hänessä syntyi toive antaa elämänsä uhrina Herralle hyvittääkseen kieltämisensä konkreettisesti. Mitä suuremmaksi hänen rakkautensa Jumalaan kasvoi, sitä palavammin hän alkoi toivoa marttyyrikuolemaa.

Kertomatta asiasta kenellekään Manasse meni Pyhän Johannes Kastajan skiittaan, jossa eli tunnettu kilvoittelija ja kokenut rippi-isä Nikeforos. Hän oli hiljattain valmistanut marttyyrikilvoitukseen pyhät uusmarttyyrit Euthymioksen (22.3.), Ignatioksen (8.10.) ja Akakioksen (1.5.), jotka kaikki olivat jossain elämänsä vaiheessa kieltäneet Kristuksen. Isä Nikeforos antoi Manasselle keljan, jossa tämä eli eristäytyneenä syöden vain vähän leipää ja tehden 4 000 maahankumarrusta vuorokaudessa. Koko ajan hän rukoili mieli sydämeen laskeutuneena ja vuodatti runsaita kyyneleitä. Tämän valmistusajan jälkeen Nikeforos vihki Manassen, joka oli vapautunut kaikesta maallisesta, suureen skeemaan antaen hänelle nimeksi Onufrios.

Näin vahvistuneena Onufrios lähti kulkemaan kohti marttyyrikilvoitusta. Yhdessä munkki Gregorioksen kanssa, joka oli auttanut ja rohkaissut myös edellä mainittuja uusmarttyyreita, hän purjehti Khioksen saarelle. Siellä hän vietti vielä viikon yksinään rukoillen ja paastoten sekä luki kuvauksia aikaisempien uusmarttyyrien kilvoituksista. Yhtenä yönä hän näki kevyessä unessa, kuinka pyhien esipaimenten ja uusmarttyyrien joukot tulivat hänen luokseen sanoen: ”Kuningas kutsuu sinua!”

Tämä näky innosti Onufriosta ja hän kiitti Kristusta, joka oli tullut kutsumaan häntä. Näky kuitenkin myös synnytti hänessä hienoista ylpeyttä. Seuraavana päivänä hän alkoikin yhtäkkiä tuntea, että armo oli jättänyt hänet, ja häntä alkoi pelottaa. Munkki Gregorios ymmärsi syyn. Hän antoi isä Onufriokselle sellaiset nuhteet, että tämä vaipui itkien hänen jalkoihinsa. Kohta hän kuitenkin sanoi: ”Jumalan kiitos, isä, olen taas kunnossa.” Armo oli palannut nöyrtyneeseen sieluun.

Eräänä perjantain vastaisena iltana – päivä oli valittu Kristuksen kärsimysten muistoksi – Onufrios meni kirkkoon ja rukoili siellä koko yön, että saisi kärsiä kuoleman Herransa kunniaksi ja antaa sielunsa ja ruumiinsa uhriksi Hänelle. Sen jälkeen Gregorios ajoi pois hänen partansa ja hiuksensa ja voiteli hänet ikonien edessä lampukan öljyllä. Aamupalveluksen jälkeen Onufrios suuteli hartaasti kaikkia kirkossa olevia pyhäinjäännöksiä, joista jotkut kuuluivat uusmarttyyreille. Sen jälkeen pappi antoi hänelle pyhää ehtoollista alttarilla säilytetyistä pyhitetyistä ehtoollislahjoista. Lopulta hän pukeutui hänelle varattuun turkkilaisasuun.

Monien vaiheiden jälkeen Onufrios pääsi turkkilaisen tuomarin eteen, kertoi lapsuutensa tapahtuman ja sanoi tahtovansa katua. Varmemmaksi vakuudeksi hän heitti vihreän turkkilaispäähineensä lattialle ja polki sen jalkoihinsa. Läsnä olevat muslimit järkyttyivät. Profeetan väriä kantava päähine oli heille pyhä. Onufrios vangittiin. Kun hän ei vankilassakaan muuttanut mieltään, hänet päätettiin surmata.

Onufrios vietiin mestauspaikalle ja hän asettui samaan kohtaan, jossa aikaisemmin oli mestattu uusmarttyyri Markos (5.6.). Hänet lyötiin hengiltä kolmella miekaniskulla. Tämä tapahtui perjantaina tammikuun 4. päivänä vuonna 1818. Pyhä marttyyri oli tuolloin 32-vuotias.

Turkkilaiset olivat jo etukäteen määränneet, että kristityt eivät saisi ottaa talteen mitään pyhästä Onufrioksesta muistuttavaa. Hänen verestään kostunut maakin heitettiin yhdessä hänen ruumiinsa kanssa mereen Khioksen kristittyjen suureksi murheeksi. Turkkilaiset jopa pesivät veneen, jolla ruumista oli kuljetettu, ettei kukaan voisi ottaa talteen siihen mahdollisesti roiskunutta marttyyrin verta. Niinpä isä Gregorios joutui tällä kertaa palaamaan takaisin Athokselle ilman uusmarttyyrin kunniakkaita jäännöksiä, jotka jäivät Välimereen sen veden ja koko maailman pyhitykseksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Teopemptos oli Nikomedeian piispa keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana. Hänet pidätettiin ja vietiin kuulusteltavaksi. Pyhää Teopemptosta poltettiin tulella ja pidettiin vankilassa kolme viikkoa ilman ruokaa. Hänen oikea silmänsä kaivettiin irti, mutta mikään ei saanut häntä luopumaan Kristuksesta. Teonas-niminen tietäjä valmisti piispalle kuolettavan myrkkyjuoman. Teopemptos siunasi juoman ristinmerkillä ja joi sen. Kun juoma ei vaikuttanut, Teonas hämmästyi Kristuksen voimaa niin, että ilmoitti uskovansa Jeesuksen olevan Jumala ja tahtovansa kääntyä kristityksi. Heidät vietiin vankilaan, jossa Teopemptos opetti Teonasta ja kastoi hänet. Lopulta pyhä Teopemptos surmattiin mestaamalla. Teonasta varten kaivettiin syvä kuoppa, jonne hänet haudattiin elävältä.

Pyhittäjä-äiti Synkletike[1] oli kotoisin Aleksandriasta, jonne hänen sukunsa oli muuttanut Makedoniasta. Perhe oli varakas ja Synkletike itse kaunis ja hyveellinen. Monet tahtoivat saada hänet vaimokseen. Maalliset viehtymykset eivät kuitenkaan kiinnostaneet häntä, sillä hän haaveili ainoastaan hengellisestä liitosta taivaallisen Yljän, Kristuksen kanssa. Alistaen lihaansa paastolla ja muilla kieltäymyksillä hän kokosi kaikki mielteensä sisimpäänsä huutaen päivin ja öin: ”Rakkaani on minun ja minä Hänen” (Laul. 2:16).

Vanhempiensa kuoltua Synkletike jakoi suuren omaisuutensa köyhille ja lähti sokean sisarensa kanssa erään sukulaisensa maatilalle. Siellä eräs pappi leikkasi hänen hiuksensa ja siten vihki hänet ainaisesti Jumalan omaksi. Synkletikestä tuli yksi tärkeimmistä nunnaelämän alkuunpanijoista ja edistäjistä.

Synkletikellä oli kokemusta kilvoittelusta jo maallikkona, ja niin hän edistyi nopeasti luostarikutsumuksen mukaisissa hyveissä. Päivästä toiseen hän kuoli maailmalle ja itselleen elääkseen Kristuksen kanssa. Viisaudella hän torjui kiusaajan juonet ja ansat. Vaikka hän teki kaikkensa kätkeäkseen kilvoituksensa, hänen olemuksensa hengellisyys ei pysynyt salassa. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä nuoria neitoja, jotka tahtoivat pelastua ja saada hänet ohjaajakseen. Aluksi hän nöyryydessään torjui heidän pyyntönsä, mutta lopulta rakkaudesta heihin suostui paljastamaan heille aarteet, jotka Pyhä Henki oli hänelle opettanut.

Pyhän Synkletiken opetuksessa ensimmäisellä sijalla oli rakkauden kaksoiskäsky, joka on lain täyttymys sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.[2] Sen tulee olla maailmasta pois vetäytyville jokaisen teon alku ja päämäärä. Rakkauden kukka kukoistaa kuitenkin vain puhtaassa sielussa ja ruumiissa, ja puhtaus edellyttää likaisten ajatusten torjumista: ”Olemme autuaita, jos yritämme miellyttää Jumalaa ja voittaa omaksemme taivaan näkemällä yhtä paljon vaivaa kuin maailman ihmiset kootessaan rikkauksia ja katoavia tavaroita.” Synkletike varoitti lannistumasta, vaikka alussa olisikin vaikeuksia: ”Tulta sytytettäessä ensin syntyy vain savua, joka kirvelee silmiä. Samalla tavoin jumalallisen rakkauden liekkiä edeltävät kyyneleet ja kärsimykset. Vasta niiden jälkeen tulee Pyhän Hengen lohdutus.” Hyveiden kätkeminen on tärkeää sisäiselle elämälle: ”Niin kuin aarre ryöstetään heti kun se löytyy, niin myös hyve kuihtuu ja häviää, kun se tulee tunnetuksi. Ylistys heikentää sielua samoin kuin tuli sulattaa vahan, kun taas loukkaukset ja halveksunta kohottavat sielun hyveen korkeuteen.”

Pyhä Synkletike opetti, miten nunnien tulee kaunistaa itsensä taivaallista Ylkää varten. Maalliset morsiamet kaunistavat itseään kukilla, nunnien tulee kaunistaa sielunsa hyveillä. Timanteilla koristellun otsarivan sijaan nunnilla on morsiuskruununaan uskon, toivon ja rakkauden kolminkertainen seppele. Kaulakoruksi nunnien tulee hankkia nöyryys ja vyöksi siveys, kun taas häävaatteena heillä on köyhyys. Hääpöydässä nunnille on tarjolla katoamatonta ruokaa eli rukouksia ja psalmeja.

Kiertelemistä eri luostareissa pyhä Synkletike piti vahingollisena. Hän totesi luostarista toiseen siirtyvän nunnan olevan kuin lintu, joka jättää hautomansa munat, jolloin ne eivät koskaan pääse kuoriutumaan. Myös usko kylmenee ja kuoleutuu kiertelemisen myötä.

Sairaudesta pyhä Synkletike sanoi: ”Älkäämme sairastaessamme murehtiko sitä, jos emme jaksa nousta rukoilemaan ja laulamaan. Sairastaminen itse on suurinta kilvoitusta, eikä silloin enää tarvita paastoa ja muuta askeesia. Sairaus vaimentaa tuhoisat himot tehokkaammin kuin mikään muu. Kestäkäämme se siis kiittäen ja ylistäen Jumalaa. Jos menetämme näkömme, ei pidä ylen määrin murehtia, sillä jäämme vain vaille elimiä, jotka ylläpitivät kyltymätöntä halua näkyviin asioihin. Ilman niitä sisäiset silmämme avautuvat. Jos taas kuuroudumme, kiittäkäämme päästyämme kuulemasta turhia asioita.”

Äiti Synkletike varoitti myös yltiöpäisyydestä kilvoittelussa: ”Jos olemme yhteiselämäluostarissa, pitäkäämme kuuliaisuutta tärkeämpänä kuin askeesia. Askeesi saa usein aikaan ylpeyttä, kun taas kuuliaisuus tuo nöyryyttä, sillä ylenpalttinen askeesi voi olla vihollisesta. Paholaisen opetusta kuuntelevat kilvoittelevat näet ylen määrin. Kuinka siis voimme erottaa jumalallisen ja kuninkaallisen keskitien tyrannimaisesta ja demonisesta kilvoittelusta? Erona on se, että oikeaan tiehen kuuluu tasaisuus ja sopusointu.”

Luostarielämää pyhä Synkletike vertasi vapaaehtoiseen maanpakolaisuuteen, sillä nunnat ovat astuneet maailmallisen elämän rajojen toiselle puolelle: ”Syylliset pannaan vankeuteen heidän itse sitä haluamatta – vangitkaamme mekin itsemme vapaaehtoisesti syntiemme tähden, jotta tämä vapaaehtoinen vankeutemme poistaisi tulevan rangaistuksen.” Näin pyhä Synkletike rohkaisi opetuksillaan ja esimerkillään sisariaan luostarikilvoituksen kaidalla tiellä.

Elämän loppuvaiheessa Synkletikeä kohtasivat raskaat koettelemukset. Hän oli 85-vuotias, kun hänen osakseen tulivat Jobin kärsimykset. Jumala salli Paholaisen ahdistaa Jobia kärsimyksillä 35 vuotta; pyhä Synkletike taas joutui kärsimään kolme ja puoli vuotta, kun syöpä alkoi jäytää häntä. Näin häntä raatelivat sisältäpäin samanlaiset tuskat kuin ne, joita pyhät marttyyrit kestivät kidutettaessa ulkopuolelta. Siitä huolimatta Synkletike jatkoi sisariensa ja muiden luokseen tulevien opettamista ja paransi Paholaisen haavoittamia sieluja.

Pyhän Synkletiken kolme viimeistä elinkuukautta olivat erittäin tuskalliset. Hänen poskihammastaan alkoi särkeä ja leukaluuhun syntyi kuolio, joka levisi nopeasti. Mädän haju oli niin kuvottava, että häntä hoitavien sisarten oli vaikea sitä kestää. Enää hän ei voinut puhua, ja näin hänen jumalallisten opetustensa lähde ehtyi. Syöminen oli mahdotonta ja kivut karkottivat unen. Pyhä Synkletike kesti tämän viimeisenkin koetuksen kärsivällisesti.

Kun loppu lähestyi, pyhä Synkletike alkoi nähdä enkeleitä ja pyhiä neitoja, jotka tulivat häntä vastaanottamaan. Hän koki jumalallisen valon leimahduksia ja sai nähdä paratiisin. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän ilmoitti päivän ja ajan, jolloin hänen lähtönsä tapahtuisi. Mainitsemanaan aikana tämä urhea kilvoittelija siirtyi Herransa lepoon ja sai voitonseppeleensä. Pyhä Synkletike kilvoitteli 300-luvun ensimmäisellä puoliskolla.

Vandaalit valtasivat Karthagon vuonna 439 ja ryhtyivät vainoamaan raivoisasti ortodoksikristittyjä.[1] Piispa Quodvultdeus ja suurin osa hänen papistostaan heitettiin vuotavaan hylkyyn ja heidät jätettiin vesille oman onnensa nojaan. Kuin ihmeen kaupalla he pääsivät Napoliin. Karthago jäi neljäksitoista vuodeksi ilman piispaa, kunnes vandaalien kuningas Genseric suostui Länsi-Rooman keisari Valentinianus III:n (425–455) pyyntöön saada kaupunkiin uusi esipaimen. Vaikeaan tehtävään valittiin pappi Deogratias.

Deogratias oli ihanteellinen piispa, jonka esimerkki ja opetus herättivät innoitusta ja kunnioitusta sekä areiolaisten että pakanoiden parissa. Vuonna 455 Genseric hyökkäsi Roomaan ja toi palatessaan Karthagoon mukanaan suuren joukon vankeja, joita hän myi orjiksi vandaaleille ja berbereille. Perheet hajosivat, kun isät, äidit ja sisarukset myytiin eri tahoille. Deogratias myi kirkon kullat ja hopeat ostaakseen vapaaksi mahdollisimman monta kristittyä. Hän sijoitti vapautettuja kaupungin kahteen suurimpaan kirkkoon ja järjesti heille päivittäisen ruoanjakelun. Eräät vandaalit eivät katsoneet tätä hyvällä ja yrittivät murhata hänet, mutta hanke epäonnistui.

Pyhä Deogratias kulutti voimansa ponnistellessaan lähimmäistensä hyväksi, ja hän nukkui pois vuonna 457 oltuaan piispana vain hieman yli kolme vuotta. Hänen vapauttamansa ihmiset ja kaikki kristityt rakastivat esipaimentaan niin palavasti, että heidän pelättiin repivän hänen ruumiinsa kappaleiksi reliikkien toivossa. Siksi pyhä Deogratias haudattiin salaa samaan aikaan kun kristityt olivat kokoontuneet laulamaan veisuja hänen muistokseen ja Jumalan kunniaksi.

Pyhä Menas kilvoitteli Siinain luostarissa 500-luvulla. Palveltuaan viisitoista vuotta innokkaasti Jumalaa ja veljiään erilaisissa kuuliaisuustehtävissä hän antoi sielunsa rauhallisesti Herran haltuun. Kolme vuotta hänen kuolemansa jälkeen luostarin kirkon täytti yhtäkkiä ihana tuoksu. Munkit eivät tienneet, mistä se tuli. He avasivat Menaksen haudan ja hämmästyivät nähdessään tuoksuvaa mirhaa vuotavan noroina hänen molemmista jaloistaan. Silloin igumeni sanoi heille: ”Veljet, katsokaa, minkä palkan on saanut vaivoistaan tämä mies, joka vietti koko elämänsä juosten edestakaisin kuuliaisuustehtävissään. Katsokaa ja haistakaa, kuinka otollinen hänen työnsä on ollut Jumalalle.”

Pyhittäjä Gregorios syntyi Kreetalla vuonna 754. Hänen hurskaat vanhempansa antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli käynyt koulua muutaman vuoden, vanhemmat määräsivät hänet paimentamaan lampaita. Jumalallisen innon siivittämänä nuorukainen kuitenkin jätti lampaat, lähti kotiseudultaan ja meni Isaurian alueelle Seleukiaan, Vähän-Aasian sisämaahan. Siellä hän viipyi jonkin aikaa eläen askeettisesti pelkällä vedellä ja leivällä.

Ikonien kunnioittajia vainonnut keisari Leo IV kuoli vuonna 780. Tuolloin 26-vuotias Gregorios lähti Pyhälle maalle, jossa hän kesti kahdentoista vuoden ajan monenlaisia toisuskoisten aiheuttamia vaikeuksia. Tämän jälkeen hän matkusti Roomaan, jossa hänet vihittiin munkiksi. Sielläkin hän eli hyvin askeettisesti. Vuonna 811 Synnadan piispa pyhä Mikael (23.5.) saapui patriarkan lähettiläänä paavin luo Roomaan. Mikaelin kehotuksesta Gregorios lähti hänen kanssaan Konstantinopoliin. Mikael sijoitti hänet Jumalanäidin luostariin Akritas-niemelle lähelle Khalkedonia.

Pyhittäjä Gregorios tiukensi askeettista kilvoitteluaan entisestäänkin. Hänellä oli vain yksi vaateparsi ja hän söi vain joka kolmas tai neljäs päivä. Myöhemmin hän muutti syvään kuoppaan, jossa hän eli vuosikausia murehtien kaikkia ikonoklasmin aikana kirkkoa kohdanneita levottomuuksia. Kuopasta noustuaan hän sulkeutui kapeaan keljamajaan verhonaan vain nahasta tehty pitkä paita. Illan tullen hänen oli tapana astua isoon vesitynnyriin, missä hän seisoi kylmässä vedessä niin kauan, että oli lukenut koko Psalttarin lävitse. Tätä tapaa hän noudatti joka ilta elämänsä loppuun saakka. Vietettyään koko ikänsä kilvoitellen pyhä Gregorios antoi sielunsa Herran käsiin.

Pyhä Romanos syntyi 1600-luvulla köyhään perheeseen Kreikan Karpenesionin alueella, eikä hänellä ollut mahdollisuutta saada koulutusta. Nuorena miehenä hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin saadakseen kumartaa Vapahtajan hautaa. Pyhän Sabbaksen luostarissa käydessään hän kuunteli kertomuksia marttyyrien kärsimyksistä ja hänen sydämessään syttyi halu päästä osalliseksi samasta autuudesta. Hän keskusteli Jerusalemin patriarkan kanssa, joka kuitenkin suositteli, ettei hän ryhtyisi tällaiseen kilvoitukseen ainakaan Jerusalemissa, sillä se voisi saada muslimit hävittämään pyhiä paikkoja.

Pyhältä maalta Romanos matkasi Tessalonikaan, jossa hän meni paikallisen turkkilaisen qadin puheille. Romanos lausui vakaasti, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja koko maailman Vapahtaja, mutta Muhammed on pelkkä eksyttäjä eikä islam ole vakavasti otettava uskonto. Tällaisesta puheesta islamilainen laki määrää kuolemantuomion, ja Romanos vietiin saman tien kidutettavaksi. Hänen ihoaan raastettiin ja kuolemantuomio vahvistettiin. Osmaniturkkilaisten laivaston kapteeni sattui olemaan tuolloin Tessalonikassa ja hän muutti tuomion elinkautiseksi orjuudeksi turkkilaislaivoilla sanoen, että tämä olisi kuolemaakin pahempi rangaistus. Romanoksen hiukset ajeltiin pois ja hän aloitti orjatyön. Myöhemmin kristityt onnistuivat kuitenkin lahjomaan turkkilaisia laivastomiehiä ja saivat näin autettua Romanoksen pakosalle.

Romanos lähetettiin välittömästi Athokselle. Pyhällä vuorella hän pääsi pyhän Akakioksen (12.4.) ohjaukseen. Samalla hän alkoi valmistautua marttyyrikilvoitukseensa. Lopulta Akakios siunasi Romanoksen matkaan, kun tämä oli saanut munkin viitan. Romanoksen päämääränä oli kärsiä Jerusalemissa, mutta matkalla eräät kristityt sanoivat hänelle, että muslimit saattaisivat kostaa islamin pilkkaamisen hajottamalla Pyhän haudan kirkon. Romanos suuntasikin kulkunsa Konstantinopoliin.

Kun Romanos tuli entiseen Bysantin pääkaupunkiin, hän oli sitonut vyölleen elävän koiran. Kun turkkilaiset kysyivät nauraen, miksi hänellä oli koira vyöllään, hän vastasi: ”Jotta voisin ruokkia sitä niin kuin me kristityt ruokimme teitä hagarilaisia.” Tällä hän viittasi siihen, kuinka muslimit olivat ryöstämällä ja ankaralla verotuksella ottaneet itselleen kristittyjen vuosisatojen työn tulokset.

Muslimit joutuivat raivon valtaan ja veivät Romanoksen saman tien suurvisiiri Ibrahimin puheille. Tämä määräsi hänet piestäväksi, minkä jälkeen Romanoksen annettiin virua kuivassa kaivossa 40 vuorokautta ilman ruokaa. Kun pyhä Romanos tämän jälkeen vietiin mestattavaksi, hän näytti iloiselta aivan kuin olisi ollut matkalla omiin häihinsä. Nähdessään kadulla kristittyjä hän otti juoksuaskelia näyttäen näin, kuinka riemullista tuonilmaisiin pääsy hänelle oli. Matkalla hän sylki imaamia, minkä tähden hänen kielensä revittiin irti.

Pyhä Romanos surmattiin mestaamalla, ja ruumis jätettiin esille kolmeksi päiväksi. Tämä tapahtui vuonna 1694. Eräs paikalle sattunut englantilainen merikapteeni osti marttyyrin ruumiin ja pään 500 piasterilla ja vei ne mukanaan. Mihin ne päätyivät, on jäänyt arvoitukseksi.

Turkkilaiset yrittivät kaikin keinoin estää kristittyjä kunnioittamasta pyhää marttyyria. Eräs kristitty ylimys lahjoi turkkilaisen pikkupojan kastamaan liinan marttyyrin vereen. Kun tämä tuli ilmi, ylimys heitettiin vankilaan. Puolen vuoden kuluttua kristityt saivat ostettua hänet vapaaksi. Tämän jälkeen mies myi omaisuutensa ja matkusti veljensä kanssa Athokselle, jossa heistä tuli munkkeja. Vanhempi heistä, munkkinimeltään Agapios, lahjoitti verisen liinan Dokheiarionin luostarille.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun kolmekymmentä hiljaista vuotta Herramme Jeesuksen Kristuksen elämässä oli täyttynyt ja Hän oli käynyt läpi kaikki ihmiselämään kuuluvat vaiheet osoittaen esimerkillistä nöyryyttä ja kuuliaisuutta niin vanhempiaan kuin juutalaista lakia kohtaan, Hän astui tielle, joka oli vievä Hänet pelastavaisiin ristin kärsimyksiin. Julkisen toimintansa Hän aloitti paljastamalla jumaluutensa häikäisevän kirkkaasti. Isä ja Pyhä Henki todistivat yhdessä, että Jeesus on profeettojen ennalta kuvaama Messias ja Pelastaja, Jumalan ainoa Poika, samaa olemusta Isän kanssa, Pyhän Kolminaisuuden toinen persoona ja meidän pelastuksemme tähden lihaksi tullut Sana, jossa jumaluus yhdistyy sekoittumatta meidän ihmisyyteemme ja saa sen loistamaan Hänen kirkkauttaan. Tästä syystä Kristuksen kasteen juhlaa kutsutaan epifaniaksi, ilmestymiseksi, ja teofaniaksi, Jumalan ilmestymiseksi. Kristuksen kasteessa tapahtui ensimmäisen kerran tosiasiallisesti sekä Kristuksen jumaluuden ilmestyminen että Pyhän Kolminaisuuden salaisuuden paljastaminen.

Kastettaan varten Jeesus lähti Galilean Nasaretista etelään kohti seutua, jossa Johannes Kastaja toimi. Johannes oli viettänyt erämaassa kolmekymmentä vuotta valmistautuen omaan tehtäväänsä askeesin, lihan kuolettamisen ja rukouksen avulla, ja nyt hän oli alkanut toimia julkisesti. Juutalaisia tuli paikalle joukoittain vanhurskaan profeetan maineen houkuttelemina. Johannes saarnasi heille katumusta ja kastoi halukkaat Jordanvirrassa. Johanneksen kaste oli suurempi kuin ne pesut ja puhdistumismenot, joita laki määräsi lihan epäpuhtauteen (3. Moos. 15), mutta se ei antanut vapahdusta synnistä, sillä tämä toteutui vasta Kristuksen ristinuhrin kautta.

Pyhä Johannes Kastaja tuomitsi ihmisten väärämieliset tiet ja julisti jumalallisen tuomion koittavan. Näin hän johdatti kansaa tiedostamaan syntisyytensä, kaipaamaan katumusta ja valmistamaan sydämensä etsimään Häntä, jonka edelläkävijäksi hänet ”naisesta syntyneistä suurimpana” (Matt. 11:11) oli lähetetty. Johannes julisti: ”Minä kastan teidät vedellä parannukseen, mutta minun jälkeeni tulee toinen, joka on minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan Hänen sandaaliensa nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”[1] Näin Johannes korosti omaa vähäpätöisyyttään Jumalan suuressa suunnitelmassa. Hänen sanojaan mietiskelleet kirkkoisät ymmärtävät jalkineiden nauhojen avaamisen viittaavan samalla allegorisesti Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden salaisuuden selittämiseen.

Ja niin syntejään tunnustavien ja kasteelle ryntäävien ihmisten joukossa myös Jeesus Nasaretilainen astui Johanneksen eteen Juudean Betaniassa,[2] Jordanvirran rantamilla, ja pyysi saada häneltä kasteen. Rajattomassa rakkaudessaan ihmiskuntaa kohtaan Jumalan Poika ei ainoastaan pukenut ylleen meidän kuolevaista lihaamme, vaan viattomana ja tahrattomana Jumalan karitsana Hän samastui meidän syntiseen tilaamme. Johannes oli tunnistanut Hänet Messiaaksi jo äitinsä kohdussa, jossa hän hypähti ilosta (Luuk. 1:41), ja nyt hän alkoi väristä pelosta seisoessaan Herransa edessä. Kuinka palvelija rohkenisi puhdistaa vedellä maailmankaikkeuden valtiaan? Kuinka tomusta luotu uskaltaisi lähestyä lihaksi tullutta Sanaa pelkäämättä palavansa Hänen jumaluutensa edessä kuin olki tulessa? Eikö Mooseskin, profeetoista suurin, ollut nähnyt Hänet ainoastaan etäältä (2. Moos. 33:20–23) tai erilaisten hahmojen ja symbolien välityksellä? Kuinka Johannes voisi laskea kätensä Luojansa pään päälle upottaakseen Hänet veteen? Mutta Jeesus rohkaisi häntä ja sanoi: ”Näin meidän on tehtävä, jotta täyttäisimme kaiken vanhurskauden.” (Matt. 3:15)

Johanneksen tavoin myös Pietari myöhemmin kauhisteli, kun Kristus kärsimystensä edellä tahtoi pestä hänen jalkansa. Molemmat tunsivat Herran jumaluuden eivätkä voineet ymmärtää tällaista nöyrtymistä. Näin Kristus kuitenkin tahtoo tehdä selväksi, että inkarnaatiossaan Hän ei tullut ainoastaan täyttämään Lain vaatimuksia vaan tuomaan tilalle uuden, täydellisen vanhurskauden, joka perustuu nöyryyteen, vapaaehtoiseen uhrautumiseen ja rakkauteen. Johannes totteli Herran käskyä, ja niin hän vanhan liiton edustajana sai suorittaa teon, josta alkoi uuden liiton aikakausi.

Puhtaana ja viattomana, Aadamin häpeästä vapaana Kristus, uusi Aadam, astui veden hautaan alastomana. Tällä Hän kuvasi ennalta astumistaan kuoleman valtakuntaan haudan pimeydessä. Veteen laskeutuessaan Kristus murskasi syvyyksiin asettuneen Saatanan voiman, muinaisten ennustusten mukaisesti: ”Sinä murskasit merihirviöiden päät” (Ps. 74:13). Ja Kristus myös nousi vedestä voittajana kuvaten näin jo ylösnousemustaan kolmantena päivänä ja koko ihmisluonnon nostamista ylös synnistä puhdistettuna.

Hamasta ihmisen lankeemuksesta alkaen suljettuina olleet taivaat avautuivat nyt Hänen edessään, ja korkeudesta kuului Isän ääni, joka todisti Hänestä kaikkien kuullen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt” (Matt. 3:17). Myös Pyhä Henki esitti todistuksensa ilmestyen valkoisen kyyhkysen hahmossa, joka symboloi rauhaa, sävyisyyttä ja sovintoa. Pyhän Hengen ilmestyminen osoitti, että veteen laskeutunut alaston mies oli lihaksi tullut Isän Jumalan ainoa Poika ja luvattu Vapahtaja. Kasteellaan Jordanissa Kristus paljasti ennalta, että Hän olisi vapahtava ihmiskunnan kuolemasta ja että kuolemansa ja ylösnousemuksensa kautta Hän johtaisi sen Pyhän Kolminaisuuden tuntemiseen.

Jumala oli aikojen saatossa tehnyt itsensä tunnetuksi ihmeiden ja merkkien kautta, unissa ja näyissä, enkelien välityksellä, profeettojen julistuksessa ja Israelin historian vaiheita ohjaillen voidakseen opettaa, rangaista tai lohduttaa valittua kansaansa, joka oli kovin taipuvainen epäjumalanpalvelukseen ja monijumalaisuuteen. Hän antoi heidän tietää ykseytensä: ”Kuule Israel, Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin. Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja koko voimastasi.” (5. Moos. 6:4–5) Nyt Isä ja Pyhä Henki sen sijaan todistavat yhdessä ja erikseen julistaen, että vedestä nouseva ihminen on Jumalan Sana ja ainoa Poika, joka on lihaksitulemisessaan paljastanut ihmiskunnalle Jumalan kirkkauden. Hänen kauttaan me tiedämme, että ainutlaatuinen jumalallinen luonto on yhteinen Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle mutta kuitenkin jakaantumaton. Tämä salaisuus on sanoin selittämätön, ja vain Pyhä Henki itse voi avata sen omilleen. Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala – mutta tämä ei tarkoita kolmea Jumalaa vaan yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa (hypostasis), jotka ovat samaa olemusta.

Kyseessä on salaisuuksien salaisuus, saavuttamaton niin ihmisajattelulle kuin enkelien mietiskelylle. Herramme Jeesus Kristus saattoi sen meidän tietoomme kasteessaan Jordanilla ja kuolemansa kasteessa. Eikä tämä ole totta ainoastaan ulkonaisen tiedon merkityksessä, sillä Hän on tehnyt meistä myös osallisia siihen. ”Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme. Me saimme katsella Hänen kirkkauttaan, kirkkautta, jonka Isä ainoalle Pojalle antaa.” (Joh. 1:14) Kun Kristus oli ylösnousemuksensa jälkeen palannut Isänsä luokse ruumiissaan ottaakseen paikkansa Isän oikealla puolella, Hän avasi kerralla taivaan koko ihmisluonnolle. Pyhän Hengen armon avulla ihmisluonnosta tuli kyvykäs osallistumaan Pyhän Kolminaisuuden ikuiseen ja jakaantumattomaan kirkkauteen. Tämä jumalallinen kirkkaus alkoi sarastaa Kristuksen kasteen hetkellä. Kristuksen jumalallistuneen ihmisyyden kirkkaassa valossa ihmisellä on pääsy Pyhän Kolminaisuuden valoon. ”Oi Isän lähettämä Valkeuden Sana! Sinä tulit valaisemaan yön synkeän pimeyden ja pesemään pois ihmisten synnit. Kasteellasi Sinä, oi autuas, nostit valkeuden lapset ylös Jordanin virrasta.”[3]

Teofanian juhlaa onkin sanottu myös valojen juhlaksi. Jumalan ensimmäinen ilmestyminen kolminaisena, kolmiykseytenä, on samalla ihmisen lopullisen kutsumuksen näyttäytyminen. Ihmistä kutsutaan Jumalan lapseksi, Pyhän Hengen voitelemaksi ja kolminaisesta valosta osalliseksi. Tämä toteutuu, kun ihminen pukeutuu Kristukseen pyhän kasteen sakramentissa, jonka alkuperä on tämän päivän juhlassa.

Teofanian päivänä Johanneksen kasteen aika tulee päätökseensä antaakseen tilaa sille kasteelle, jonka apostolit suorittavat Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä. Tällä kasteella on voima antaa synnit anteeksi ja johtaa ihminen Pyhän Hengen osallisuuteen. Kirkon rukousten kautta kastevesi muuttuu Jordanin veden kaltaiseksi, ja siihen upotettavat tulevat kirkkoon samalla tavalla kuin Vapahtaja astui julkiseen palvelutehtäväänsä. Kristuksen kuolemaa ja hautaan laskeutumista seuraten kastettavat pukeutuvat Kristukseen ja tulevat osallisiksi myös Hänen ylösnousemisestaan. He vihkiytyvät uuteen, Pyhän Hengen valaisemaan elämään. ”Meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu Hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä Hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista.” (Room. 6:3–4)

Kristusta ennalta kuvaten Mooses jakoi Punaisenmeren vedet kahtia lyömällä niitä sauvallaan ristinmuotoisesti. Kun ihmiset olivat ylittäneet meren kuivin jaloin, hän ojensi jälleen kätensä, ja vedet palautuivat ennalleen niellen faaraon ja hänen sotajoukkonsa. Vastaavasti kun Jeesus astui Jordanin vesiin, ne eivät voineet kestää Hänen jumaluutensa tulta vaan peräytyivät, kuten on kirjoitettu ”Jordanin vedet kääntyivät takaisin” (Ps. 114:3). Näin ensimmäisen ihmisen lankeemuksen seurauksena muuttunut luonnonjärjestys kääntyi. Vedet olivat olleet kuoleman ja turmeluksen kantajia sekä saastaisten henkien tyyssijoja, mutta nyt kun Vanhurskauden aurinko laskeutui veteen, vedestä tuli valon kantaja ja syntien puhdistamisen väline. Kristus ilmestyi Jordanilla pyhittääkseen vedet ja koko maailman.

Ilmestymisensä päivänä Vapahtaja on tuonut ihmiskunnan kuoleman varjosta ja synkkyyden syvyyksistä ylös Kolminaisuuden valon tuntemiseen. Hän on kääntänyt ja uudistanut aineellisen maailman ja koko kosmoksen lait syvimpiä syvyyksiä myöten. Aineellinen maailma, jota Jordan edustaa, on uudistunut ja kirkastunut Kristuksen salaisuuden valossa. Näin sekin saa ottaa osaa pelastuksen iloon yhdessä Pyhän Hengen kirkastaman ihmisluonnon kanssa. ”Autiomaa iloitsee, aro riemuitsee, se puhkeaa kukkaan!”[4] ”Kuulkaa, kaikki janoiset! Tulkaa veden ääreen! Te saatte riemuiten ammentaa vettä pelastuksen lähteestä!” (Jes. 55:1, 12:3)

Jordanin siunaus toistuu mystisesti aina vedenpyhityksessä, joka on yksi kirkon sakramentaalisista toimituksista. Se toimitetaan kirkossa tai avoimen taivaan alla teofaniajuhlassa, kirkon temppelijuhlassa, kasteen edellä tai milloin tahansa se on tarpeen. Vesi pyhitetään upottamalla siihen risti ja kutsumalla Pyhää Henkeä avuksi. Näin vedestä tulee taas elävää vettä ja uudistuksen lähde, jolla on jumalallinen voima parantaa ja puhdistaa sieluja ja ruumiita. Pyhitetty vesi kantaa itsessään lunastuksen voimaa, Kristuksen armoa ja Jordanin siunausta. Se on uskoville turmeltumattomuuden lähde, pyhityksen lahja, syntien anteeksiantamus, suoja sairauksia vastaan ja pahojen henkien tuho. Kun kristityt on ensin vihmottu pyhitetyllä vedellä, he voivat juoda sitä ja ottaa sitä mukaan koteihinsa. Pyhitetty vesi on siunaus, jolla kristityt voivat pirskotella kotinsa, pihansa, peltonsa, autonsa ja muut tavaransa sekä eläimensä. Pyhitetty vesi säilyttää puhtautensa ja pyhyytensä vuodesta toiseen. Kirkossa pyhitettyä vettä voidaan käyttää maailman uudistumiseksi ja pyhitykseksi, niin että elämästämme tulisi lakkaamaton teofania, Jumalan kirkkauden ilmestyminen.

Pietari oli munkki Pyhän Andreaksen benediktiiniluostarissa Roomassa 500-luvun lopulla. Hän kuului Augustinus Canterburylaisen johtamaan ryhmään, jonka paavi Gregorius Suuri lähetti levittämään evankeliumia anglosaksien keskuuteen. He saapuivat Kentiin vuonna 597. Paikallinen kuningas Ethelbert otti heidät vastaan epäluuloisesti mutta vieraanvaraisesti. Myöhemmin Ethelbert otti kasteen, ja myös häntä kunnioitetaan pyhien joukossa.

Kuningas antoi munkeille Canterburysta talon, josta muodostui Pyhien Pietarin ja Paavalin luostari, ja munkki Pietari nimitettiin sen ensimmäiseksi johtajaksi. Kun heidän työnsä alkoi edistyä, Pietari taivalsi Augustinuksen pyynnöstä Roomaan viemään paaville tiedon ensimmäisistä kääntymyksistä sekä luettelon kysymyksistä, joihin Pietari toi paavin vastaukset.

Pyhä Pietari menehtyi hukkumalla vuoden 607 tienoilla ollessaan matkalla Galliaan. Jonkin ajan kuluttua pyhä ruumis ajautui rantaan. Paikalliset asukkaat löysivät ruumiin siitä hohtaneen valon perusteella. Pyhän Pietarin reliikit siirrettiin Boulognen kirkkoon.

Pyhää Pietaria on kunnioitettu pyhänä halki vuosisatojen. Canterburyssa oli tapana viettää hänen muistoaan 30.12. Pyhyys vahvistettiin katolisessa kirkossa muodollisesti kuitenkin vasta vuonna 1915, jolloin muistopäiväksi tuli 6.1.

Jordanissa kastettu Jumalamme, Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Suurten juhlien jälkeisinä päivinä pyhä kirkko tapaa kunnioittaa niitä Jumalan palvelijoita, joilla on ollut tärkeä osuus juhlan tapahtumien toteutumisessa. Teofanian jälkeisenä päivänä muistellaan Herran edelläkävijää ja kastajaa Johannesta, profeetoista mahtavinta ja naisista syntyneistä suurinta. Hän oli Jumalan lähettämä ääni erämaassa, Messiaan tulemisen julistaja ja valmistaja. Johannes oli maallinen enkeli ja taivaallinen ihminen, jonka paikka on taivaan ja maan välillä vanhan ja uuden liiton yhdistäjänä. Hän oli armon sanansaattaja, hengellisen kevään tuloa ennakoiva pääsky, jumalallisen valon soihtu ja hengellinen sarastus Vanhurskauden auringon nousun edellä.

Johannes Edelläkävijän tehtävä huipentui ja päättyi Kristuksen kastamiseen. ”Iloni on nyt täydellinen”, Johannes totesi, ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi.” (Joh. 3:30) Johannes Edelläkävijä lähti tästä maailmasta marttyyrikuoleman kautta, mutta sen jälkeenkin Johannes on kristityille Kristuksen osoittaja ja edelläkävijä hengellisessä mielessä. Askeesin ja rukouksen täyttämällä elämällään hän on esimerkki pidättyvyydestä, neitsyydestä, katumuksesta ja himoista puhdistautumisesta. Hän on myös uuden liiton erämaakilvoittelun alkuunpanija ja luostarielämän airut, joka valmistaa tietä Herran luo. Ottamalla vastaan hänen sanomansa katumuksesta ja kääntymyksestä voimme valmistautua arvollisesti vastaanottamaan pyhään kasteen. Ja kun olemme kasteessa saaneet valaistuksen, voimme Johanneksen pyhää elämäntapaa jäljittelemällä säilyttää armon itsessämme ja antaa sen kasvaa lakkaamatta aina siihen saakka kunnes Kristus asuu meissä ylösnousemuksensa koko kirkkaudessa.

Teofanian jälkeisenä päivänä muistellaan myös Edelläkävijän kallisarvoisen oikean käden siirtämistä Antiokiasta Konstantinopoliin 950-luvulla. Ensimmäisellä vuosisadalla Johanneksen opetuslapset hautasivat hänen pyhän ruumiinsa Juudean Sebasteiaan. Evankelista Luukas tuli myöhemmin kunnioittamaan hänen hautaansa ja vei Edelläkävijän oikean käden mukanaan Antiokiaan, missä sen äärellä tapahtui monia ihmeitä. Antiokiaan rakennettiin kirkko Johannes Edelläkävijän kunniaksi, ja sen arvokkain reliikki oli hänen oikea kätensä.

Reliikin tiimoilta on syntynyt monia legendoja. Kerrotaan esimerkiksi, että pakanoilla oli tapana uhrata vuosittain nuori neito lohikäärmeelle, mutta eräänä vuonna tytön isä heitti pedon eteen Johannes Edelläkävijän peukalon, jolloin peto heitti henkensä. Isä oli hankkinut reliikin itselleen puraisemalla sormen salaa irti Johanneksen kädestä, kun se oli annettu hänen suudeltavakseen.

Pyhä Johannes Edelläkävijä oli erityisen kunnioitettu Konstantinopolissa, jossa hänen kunniakseen oli omistettu peräti 36 kirkkoa ja luostaria. Kuultuaan pyhän käden kautta tapahtuneista ihmeistä keisari Konstantinus VII (945–959) lähetti Job-nimisen diakonin hakemaan reliikin Konstantinopoliin. Edelläkävijän käsi saapui pääkaupunkiin sopivasti teofaniajuhlan aattona. Konstantinos sijoitti sen palatsiinsa. Nykyään Johannes Edelläkävijän käsi on kunnioitettavana Athosvuorella Pyhän Dionysioksen luostarissa. Johanneksen käsivarren reliikkejä on myös Topkapi Saray-palatsissa Istanbulissa.

Johannes Kastajan juhlapäivään liittyy myös seuraava erikoinen tapaus. Vuonna 1740 Atziken alueen johtavat muslimit päättivät ottaa Johannes Edelläkävijälle pyhitetyn kirkon haltuunsa ja muuttaa sen islamilaiseksi rukouspaikaksi, koska heillä oli pitkä kävelymatka lähimpään moskeijaan. Hyökkäys päätettiin toteuttaa tammikuun 7. päivän iltana. Johtavat muslimit olivat kokoontuneet suunnittelemaan toimenpidettä. Viisi heistä kannatti ajatusta ja yksi vastusti. Yhtäkkiä tuli voimakas maanjäristys, ja juuri se puoli rakennuksesta, jossa he keskustelivat, romahti. Viisi heistä menehtyi, mutta se, joka oli vastustanut kirkon haltuunottoa, selvisi hengissä. Myös kirkon pelättiin romahtavan, mutta se kesti maanjäristyksen. Tapahtunutta pidettiin Johannes Edelläkävijän kostona jumalattomalle hankkeelle.

Pyhä Tillo[1] syntyi Saksissa vuoden 610 tienoilla. Nuorena miehenä hän joutui rosvojoukon kaappaamaksi. Nämä veivät hänet orjaksi nykyisen Belgian alueelle, jossa pyhä Eligius (1.12.) osti hänet vapaaksi. Tillo kääntyi kristityksi ja Eligius kastoi hänet. Eligius lähetti Tillon opiskelemaan Solignacin luostariin. Opintojen ohessa Tillo teki metallisepän töitä. Papiksi vihkimyksensä jälkeen pyhä Tillo lähetettiin levittämään evankeliumia Tournain ja Courtrain väliselle alueelle (nyk. Belgiaa), jossa monet ottivat kasteen. Aikanaan Tillo palasi Solignacin luostarin läheisyyteen ja alkoi elää erakkona. Hänet opittiin tuntemaan hurskaana ja ankarasti kilvoittelevana askeettina.

Pyhä Tillo nukkui pois vuonna 702 saavutettuaan yli 90 vuoden iän. Häntä on kunnioitettu pyhänä Solignacin alueella, Belgiassa ja Ranskassa, jossa hänelle on omistettu lukuisia kirkkoja. Taiteessa hänet on kuvattu benediktiini-apottina, joka pitelee käsissään ehtoollismaljaa ja sauvaa.

Athanasios eli 1600-luvulla ja oli kotoisin Attaliasta (nyk. Antalya). Hän oli kouluja käymätön kansanmies, mutta osasi puhua kristinuskosta selkeästi ja vakuuttavasti. Smyrnassa (nyk. Izmir) Athanasios oli usein tekemisissä muslimien kanssa, ja eräät heistä pitivät tapanaan pilailla hänen ja hänen uskonsa kustannuksella.

Eräänä päivänä Athanasios tuli lausuneeksi islamilaisen uskontunnustuksen sanat ”ei ole muuta jumalaa kuin Jumala” (la ilaha illallah). Tämän kuullessaan muslimit ottivat hänet saman tien kiinni, veivät hänet tuomarin eteen ja todistivat tälle Athanasioksen tunnustautuneen julkisesti islamiin. Pyhä Athanasios kielsi tämän jyrkästi. Hän sanoi vain yksinkertaisesti ylistäneensä Jumalaa, eikä hänellä ollut pienintäkään aikomusta hylätä isiensä uskoa. Hänet vietiin vankilaan.

Athanasiosta kuulusteltiin kolmeen otteeseen. Hänet luvattiin palkita, jos hän hylkäisi kristinuskon, mutta hän kieltäytyi luopumasta uskostaan. Kuulustelujen jälkeen häntä hakattiin ja kidutettiin. Athanasios pysyi lujana vakaumuksessaan eikä kieltänyt Herraansa Jeesusta Kristusta. Lopulta hänet mestattiin. Pyhän Athanasioksen ruumis riippui nähtävänä kolme päivää. Lopulta kristityt saivat luvan haudata sen. Pyhän marttyyrin ruumis sijoitettiin smyrnalaiseen Pyhän Paraskevan kirkkoon. Tämä tapahtui tammikuun 7. päivänä vuonna 1700.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Profeetta Semaja, jonka nimi merkitsee ”Jumala kuulee”, toimi Daavidin ja Salomon luoman valtakunnan kahtia jakaantumisen aikana. Jakaantumisen jälkeen etelän Juudassa asui kymmenen sukukuntaa ja pohjoisen Israelissa kaksi. Juudan kuningas Rehabeam (928–911 eKr.), Salomon poika, oli ryhtymässä sotaan Israelia vastaan, kun Israel oli julistautunut itsenäiseksi. Silloin Semaja varoitti häntä lähtemästä sotaan ja ilmoitti, että valtakunnan jakaantuminen oli tapahtunut Jumalan sallimuksesta: ”Älkää lähtekö sotimaan veljiänne israelilaisia vastaan. Palatkaa kotiin, sillä se, mikä on tapahtunut, on tapahtunut minun tahdostani.” Kuningas ja sotajoukot tottelivat ja kääntyivät takaisin.[1]

Kun myöhemmin farao Sisak joukkoineen oli lähestymässä Juudan valtakuntaa, kuningas Rehabeam ja Juudan johtomiehet olivat koolla pohtimassa tilannetta. Silloin Semaja tuli paikalle ja ilmoitti, että Jumala luovuttaisi heidät Sisakin käsiin, koska he olivat luopuneet Hänestä. Kuningas ja johtomiehet nöyrtyivät ja tunnustivat, että tämä olisi heille oikein. Pian Jumala ilmoitti Semajan kautta: ”Koska he ovat nöyrtyneet, minä en tuhoa heitä. Annan heidän juuri ja juuri pelastua, en anna vihani kohdata Jerusalemia, Sisak ei sitä hävitä. Mutta he joutuvat hänen palvelijoikseen ja saavat oppia, millaista on palvella vieraiden maiden kuninkaita.” Kun tämä profetia oli toteutunut, Rehabeam nöyrtyi ja Herra varjeli häntä. Profeetta Semaja kirjoitti Rehabeamin ajasta historiankirjan, joka ei kuitenkaan ole säilynyt.

Pyhä Karterios toimi pappina ja katekumeenien opettajana Kappadokian pääkaupungissa Kesareassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Hän oli järjestänyt kristityille kaupunkiin pienen kirkon, johon he kokoontuivat kuuntelemaan hänen opetustaan. Kun vainon alkaessa Karterios ilmiannettiin maaherralle, hän piiloutui viranomaisilta ja pysytteli maan alla.

Silloin Kristus itse ilmestyi hänelle sanoen: ”Karterios, mene ja antaudu niille, jotka etsivät sinua. Sinun on kärsittävä paljon minun nimeni tähden, mutta minä olen sinun kanssasi, ja sinun ansiostasi monet uskovat ja pelastuvat.” Ilon ja kiitollisuuden täyttämänä pyhä Karterios lähti saman tien antautumaan. Hänet suljettiin vankilaan ja jonkin ajan kuluttua tuotiin maaherran eteen. Tämä käski hänen uhrata Serapikselle, mutta Karterios kieltäytyi tekemästä mitään myönnytyksiä. Hänet ruoskittiin häränjänteillä ja hänen nilkkansa lävistettiin, hänen kyntensä kiskottiin irti, hänen vatsaansa vasten painettiin tulipunaiseksi kuumennettu auranvannas ja hänet pantiin istumaan hehkuvalle rautatuolille. Hänen suuhunsa kaadettiin lyijyä, ja häntä poltettiin tulella.

Yöllä Herran enkeli ilmestyi Karteriokselle vankilassa ja virvoitti häntä. Sen jälkeen Karterioksen olemus huokui ylimaallista voimaa, joka sai monet pakanat uskomaan Kristukseen ja ottamaan kasteen.

Pyhä Karterios kesti kaikki kidutukset urhoollisesti laulaen ylistystä Jumalalle. Lopulta hänen kylkensä avattiin miekalla ja hän menehtyi. Kerrotaan, että hänen kyljestään valui niin paljon vettä, että hänen allaan palanut tuli sammui. Näin hän sai muistuttaa Herraansa, jonka kyljestä kuolinhetkellä valunut vesi sammutti pahuuden tulen ja avasi uudenlaisen elämän. Tällä tavoin pyhä Karterios päätti marttyyrikilvoituksensa voitollisesti ja sai Jumalalta voitonseppeleen. Tämä tapahtui vuona 298.

Agathon vetäytyi Egyptin Skiitan (kr. Skete) erämaahan 360-luvulla.[1] Hän tahtoi ainoastaan viettää hiljaista erakkoelämää, mutta hänen edistymisensä hyveissä kasvatti nopeasti hänen mainettaan erämaan asukkaiden keskuudessa. Hänen luonaan käytiin suurin joukoin, ja monista tuli hänen oppilaitaan. Siksi abba Agathonin suurenmoisia sanontoja on säilynyt kirjallisessa muodossa verrattain runsaasti.[2]

Pyhä Agathon kieltäytyi täydellisesti kaikesta maallisesta omaisuudesta eikä kaivannut minkäänlaista maallista lohdutusta. Oppiakseen noudattamaan hiljaisuutta hän piti kolmen vuoden ajan suussaan kiveä. Agathon paastosi ankarasti ja kuoletti lihaansa, mutta ei kuitenkaan ylittänyt kohtuuden rajoja: hän keskittyi enemmän jumalallisiin käskyihin ja lähimmäisen rakastamiseen kuin ruumiinsa riuduttamiseen. Kun Agathon meni Aleksandriaan myymään omin käsin punomiaan koreja, hänellä oli tapana sanoa vain kerran jokin alhainen hinta, minkä jälkeen hän tyytyi tinkimättä tai edes rahoja laskematta ottamaan vastaan sen mitä ostaja tarjosi.

Agathon palveli lähimmäisiään innokkaasti ja vastaanotti jokaisen vieraan ystävällisesti. Kaiken mitä sai hän antoi pois. Kerran ollessaan kaupungilla myymässä käsitöitään hän huomasi tien poskessa lojuvan köyhän ja sairaan muukalaisen, jota kukaan ei näyttänyt tuntevan. Agathon tunsi tätä kohtaan sellaista sääliä, että vuokrasi majatalosta huoneen, vei muukalaisen sinne ja etsi itselleen työtä elättääkseen häntä. Neljän kuukauden kuluttua sairas oli tervehtynyt, ja Agathon palasi autiomaahan. Agathon sanoi kerran, että haluaisi antaa ruumiinsa jollekin lepraan sairastuneelle ja ottaa itselleen tämän ruumiin.

Abba Agathon saavutti sellaisen himottomuuden, että pysyi täysin tyynenä niin solvausten kuin ylistyksenkin keskellä. Kerran veljet päättivät koetella häntä ja menivät hänen luokseen kysyen:

         – Sinäkö olet Agathon? Se huorintekijä ja ylimielinen?
         – Kyllä, juuri niin.
         – Se Agathon, joka on suupaltti ja juoruilija?
         – Minä se olen.
         – Siis se harhaoppinen Agathon?
         – En minä ole harhaoppinen, hän vastasi.

Sitten veljet kysyivät, miksi hän oli sietänyt tyynesti kaikki muut paitsi viimeisen syytteen. Agathon totesi, että edellisistä hän tapaa itsekin syyttää itseään, sillä se on hyödyllistä sielulle, mutta ”harhaoppisuus on Jumalasta eroamista, enkä minä halua erota Jumalasta”.

Kirkkaan hengellisen erottelukyvyn ja syvän viisauden saavuttanut abba Agathon vietti kuolinvuoteellaan armon valaisemana kolme vuorokautta silmät avoinna ja katse jotain tarkaten. Lopulta veljet kysyivät:

         – Missä olet, abba?
         – Seison Jumalan tuomioistuimen edessä.
         – Etkö ole peloissasi?
         – Tähän saakka olen tehnyt kaikkeni pitääkseni Jumalan käskyt. Mutta kuinka ihmisenä tietäisin, ovatko tekoni olleet Jumalan mieleen?
         – Eikö sinulla siis ole luottamusta siihen, että tekemäsi teot ovat olleet Jumalan mielen mukaisia?
         – Minulla ei ole luottamusta ennen kuin olen kohdannut Jumalan. Jumalan tuomio on yksi asia ja ihmisten tuomio toinen.

Veljet olisivat tahtoneet kysellä häneltä lisää, mutta hän pyysi heitä olemaan puhumatta, sillä hänen aikansa oli päättymässä. Sitten pyhä Agathon jätti tämän maailman täynnä iloa.

Pyhä Domnica (Domnina) syntyi 300-luvun puolivälin jälkeen Roomassa ja sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Hän tahtoi omistaa koko elämänsä Vapahtajan seuraamiseen ja lähti salaa isänsä kodista. Ostiassa hän nousi laivaan, joka oli lähdössä Aleksandriaan, viisauden kehtona tunnettuun kaupunkiin.

Aleksandriassa Jumala johdatti Domnican asumaan neljän neidon kanssa, jotka elivät suljetussa linnoituksessa ja toimivat pakanallisen kultin papittarina. Domnica ei kertonut olevansa kristitty, vaan välitti evankeliumin henkeä asuinkumppaneilleen elämänsä esimerkillä ja viisailla mielipiteillä. Iltaisin hän vetäytyi yksinäisyyteen rukoilemaan heidän pelastuksensa puolesta.

Domnican rukouksiin vastattiin pian. Neidot päättivät hylätä epäjumalat, omaksua Domnican edustaman uskon ja antautua kokonaisvaltaisesti palvelemaan Kristusta. He pakenivat linnoituksesta ja suuntasivat kulkunsa Aleksandrian satamaan. Siellä he nousivat laivaan, joka oli lähdössä Konstantinopoliin. Merellä nousi kova myrsky, mutta se tyyntyi Domnican vuodattaessa veteen pyhitettyä öljyä.

Enkeli oli ilmoittanut heidän tulostaan Konstantinopolin patriarkalle Nektariokselle, joka oli laivan saapuessa odottamassa heitä muutamien pappiensa kanssa toivottaakseen neidot tervetulleiksi. Pyhä Domnica kertoi hänelle tarinansa ja esitteli seuralaisensa. Patriarkka kastoi heidät ja antoi heille nimiksi Dorotea, Euanthia, Nonna ja Timotea ja sijoitti heidät erääseen kaupungin luostariin.

Maine Domnican pyhästä elämästä ja viisautta säteilevästä opetuksesta levisi nopeasti pääkaupungissa. Monet sairaat ja riivaajahenkien ahdistamat tulivat hänen luokseen parantuakseen. Myös keisari Teodosios Suuri (379–395) kuuli hänestä ja tuli tervehtimään häntä yhdessä keisarinnan ja koko hovin kanssa. Tämän jälkeen vierailijoiden määrä kasvoi niin, ettei Domnicalle ja hänen oppilailleen jäänyt enää aikaa nauttia rauhasta ja hiljaisuudesta, jotka ovat syvällisen rukouselämän edellytys.

Domnica kuuli syrjäisestä paikasta, jota ihmiset kammosivat, koska siellä oli aikaisemmin toimitettu teloituksia. Hän pyysi patriarkka Nestoriosta luovuttamaan sen heille luostarin rakentamista varten. Patriarkka ei tahtonut ensin kuullakaan asiasta, mutta jonkin ajan kuluttua hän ymmärsi ajatuksen olevan Jumalan tahto. Patriarkka esitteli asian keisarille, joka alkoi heti rakennuttaa paikalle luostaria ja pyhälle Sakariaalle omistettua kappelia.

Luostari vihittiin tammikuun 24. päivänä vuonna 388. Patriarkka olisi tahtonut vihkimisen tapahtuvan kaksi päivää myöhemmin, mutta Domnica vaati ehdottomasti 24. päivää. Kävi ilmi, että Domnicalla oli ennalta näkemisen armolahja: areiolaisten aiheuttaman verilöylyn takia kaupunki oli sekasorron vallassa 26. päivänä, jolloin vihkimisestä ei olisi tullut mitään. Samassa yhteydessä Domnica itse vihittiin diakonissaksi ja hänet nimitettiin uuden luostarin igumeniaksi.

Parantumisia ja muita ihmeitä tapahtui edelleen Domnican vaikutuksesta. Opettaessaan hän myös profetoi tulevia tapahtumia. Jumala ilmoitti hänelle etukäteen keisari Teodosioksen kuolinajan ja sen jälkeen tapahtuvat onnettomuudet.

Kun Domnica sairastui ja tunsi elämänsä lähestyvän loppuaan, hän kutsui luokseen Dorotean ja uskoi tälle hengellisen laumansa kaitsemisen. Sitten hän kohotti kätensä palavaan rukoukseen luostarinsa ja Jumalan suojeleman pääkaupungin puolesta. Kun Domnica antoi sielunsa Jumalalle, paikkaa vavisutti maanjäristys. Nunnat pakenivat ulos ja näkivät taivaalla suuren joukon valkoisiin puettuja pyhittäjäisiä ja -äitejä saattamassa Domnicaa, joka oli koristettu morsiamen tavoin. Ylistyshymnien keskeltä kuului ääni: ”Näin pyhät kirkastetaan aikanaan.”

Pyhä Attikos syntyi Armenian Sebasteiassa 300-luvun puolivälissä. Sikäläiset munkit kasvattivat hänet hurskauteen, mutta samalla myös perehdyttivät hänet Makedonioksen harhaoppiin, joka kielsi Pyhän Hengen jumaluuden. Nuorena Attikos uskoi tähän opetukseen, mutta vartuttuaan luopui siitä. Hän siirtyi ortodoksien puolelle ja alkoi innokkaasti kilvoitella munkkina. Keisari Teodosios I:n (379–395) aikana hän asettui Konstantinopoliin ja toimi pappina Pyhän Sofian kirkossa.

Attikos ei ollut saanut paljon koulutusta, mutta hänellä oli erinomainen muisti, häntä elähdytti suuri uskoninto ja hän osasi saarnatessaan koskettaa uskovien sydäntä. Kaunopuheisuutensa ja hyveittensä tähden häntä pidettiin sopivana seuraajana Konstantinopolin arkkipiispalle Arsakiokselle. Vuonna 406 Teodosioksen pojan Arkadioksen hallituskaudella Attikos nimitettiin arkkipiispaksi. Hän ohjasi kirkkoa viisaasti yli kaksikymmentä vuotta järkkymättömänä oikeassa opissa ja tekemättä kompromisseja kristillisessä moraalissa. Harhaopin vallassa olleisiin ja skismaan ajautuneisiin hän kuitenkin suhtautui lempeästi välttäen liiallista ankaruutta. Tasapainoisen suhtautumisensa vuoksi hän onnistuikin palauttamaan suuren joukon harhaoppisia takaisin kirkon helmaan, ja hänen elämänsä lopulla rauha vallitsi jälleen kirkon piirissä.

Attikoksen tunnetuin teko on se, että vuonna 422 hän palautti pyhän Johannes Krysostomoksen nimen kirkon liturgisiin muistelukirjoihin, joista se oli epäoikeudenmukaisesti poistettu. Näin hän lakkautti tästä asiasta syntyneen skisman. Hän myös kastoi Teodosios II:n vaimon keisarinna Eudokian ja toimitti Pyhän Sofian kirkon uudelleen vihkimisen. Vanha kirkko oli palanut vuonna 404, pyhän Johannes Krysostomoksen karkotuspäivänä. Pyhä Attikos nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 425. Häntä muistellaan Konstantinopolin patriarkkana, vaikka patriarkka-termi sai teknisen merkityksensä vasta hieman myöhemmin.

Tonavan varrella, Noricumin ja Pannonian raja-alueella sijainneen Asturan (nyk. Itävallan Stockerau) kirkon ovelle ilmestyi vuonna 454 tuntematon munkki. Eri lähteissä hänen arvellaan olleen lähtöisin Roomasta, Pohjois-Afrikasta, Vähästä-Aasiasta tai jostain idästä. Vietettyään muutamia päiviä kirkossa munkki tuli yhtäkkiä juoksujalkaa kaupungille ja huusi, että hunnit aikoivat piirittää kaupungin ja kaikkien tulisi paastoten ja katuen rukoilla Jumalaa tulemaan heidän avukseen. Ihmiset suhtautuivat häneen huvittuneesti tai ylimielisesti. Niin munkki Severianus jätti kaupungin karistellen sen tomunkin jaloistaan (Matt. 10:14) ja lähti kävelemään kohti hunnien hallitsemia alueita.

Severianus puhui vielä lähialueiden kirkoissa Asturaa odottavasta kohtalosta, mutta häntä ei otettu vakavasti. Ennen pitkää Asturasta kuitenkin saapui vanhus, joka kertoi barbaarien vallanneen kaupungin. Tällä välin asturalaisetkin olivat ymmärtäneet, että munkki oli lähetetty tarjoamaan heille pelastumisen mahdollisuus, ja he alkoivat katua kuin niniveläiset profeetta Joonan aikana. Kansa rukoili, osoitti kaikin tavoin katumusta ja anoi Jumalan armoa. Kolmen päivän kuluttua tuli maanjäristys, ja hunnit pakenivat kaupungista sellaisessa paniikissa, että alkoivat rähinöidä keskenään ja surmata toisiaan.

Tämän ihmeellisen tapahtuman jälkeen munkki Severianusta alettiin pitää uutena profeettana, mutta hän lähti eteenpäin uusille alueille. Hän saarnasi katumusta Favianaen kaupungin asukkaille. Kaupunkia uhkasi nälkäkuolema, kunnes Severianus sai erään rikkaan naisen jakamaan varastonsa tarvitseville. Täydennyksiä ei kuitenkaan saatu paikalle, koska joki oli jäätynyt, ja pian ruokapula oli entistä pahempi. Severianus rukoili ja anoi Jumalalta apua, kunnes jäät alkoivat ihmeellisesti sulaa ja ruokatarpeita kuljettaneet alukset pääsivät perille. Näin kaupunki pelastui nälkäkuolemalta.

Eräänä kesänä Severianus pelasti sadon, jota heinäsirkkalaumat uhkasivat. Vuonna 473 hän profetoi jälleen hunnien hyökkäävän Tiburniaan. Tällä kertaa häntä kuunneltiin, ja kaupunkiin ehdittiin järjestää puolustus.

Severianusta pyydettiin monta kertaa piispaksi, mutta hän eli mieluummin yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa vaellellen paikasta paikkaan. Tilaisuuden tullen hän julisti ihmisille mitä Herra antoi hänen puhuttavakseen. Severianuksella oli vain yksi vaatekerta. Hän paastosi aina auringonlaskuun saakka ja suuren paaston aikana söi vain kerran viikossa. Hänelle kertyi vähitellen suuri määrä oppilaita, joista osa oli tullut Roomasta saakka, osa oli noricumilaisia (nyk. Itävallan eteläosa) ja osa oli kristityiksi kääntyneitä hunneja tai muista vieraista heimoista tulleita. Askeettista Severianusta kunnioittivat niin kansa kuin sotapäällikötkin, ja hän toimi usein välittäjänä roomalaisten ja hunnien välisissä neuvotteluissa.

Severianus auttoi köyhiä, lunasti vapaaksi sotavankeja, hoiti sairaita ja ennen kaikkea paransi lukemattomia ihmissieluja. Hän opetti oppilailleen hengellisiä hyveitä kuten jumalanpelkoa, rukousta, kyyneleitä ja lähimmäisenrakkautta. Severianus perusti useita luostareita, joista merkittävin oli Tonavan rannalla Wienin (Vienna) lähistöllä, mutta ei itse asettunut mihinkään vaan vietti kiertelevää elämää yli 30 vuotta.

Pyhä Severianus nukkui pois 8. tammikuuta vuoden 480 tienoilla oppilaidensa ympäröimänä. Viimeisiksi sanoikseen hän lausui psalmin 150 ”Ylistäkää Jumalaa hänen pyhissään”. Kun hänen oppilaansa kuusi vuotta myöhemmin jättivät luostarin hunnien hyökkäyksien takia, he huomasivat Severianuksen jäännösten pysyneen turmeltumattomina. Pyhät reliikit vietiin Napoliin, ja jo matkalla niiden äärellä tapahtui monia ihmeitä. Severianuksen oppilas ja munkkiyhteisön johtaja Eugippius kirjoitti hänen elämäkertansa hengellisen isänsä kunniaksi ja jälkipolvien vahvistukseksi.

Pyhä Teodoros, joka oli keisari Justinianoksen (527–565) puolison Teodoran eno, oli kuuluisa kenraali. Hän johti Itä-Rooman armeijan voittoon taistelussa persialaisia vastaan vuonna 528. Kun rauha palasi, maallisten asioiden turhuuden havainnut Teodoros vetäytyi kahden kumppaninsa kanssa viettämään erakkoelämää eräälle vuorelle lähelle Antiokiaa. Pian maine hänen pyhästä elämästään levisi paikkakunnan asukkaiden keskuuteen.

Kerran eräs bysanttilainen kenraali oli metsästysretkellä vuorella ja tunnisti Teodoroksen. Hän ilmoitti keisarille, että tämän jo kuolleeksi luultu sukulainen oli löytynyt. Justinianos kutsui Teodoroksen kirkolliskokoukseen, joka kokoontui Konstantinopolissa vuonna 563 käsittelemään teopassionistien harhaoppia[1].

Kokouksen jälkeen Teodorosta pyydettiin jäämään kaupunkiin, ja hän asettui oppilaineen kaupunginmuurien ulkopuolelle paikkaan, jossa oli kappeli ja pieni asuintalo keljoineen. Nämä rakennukset tuhoutuivat maanjäristyksessä lokakuun 6. päivänä vuonna 557. Keisarin käskystä ja hänen taloudellisella tuellaan Teodoros rakensi paikalle uuden entistä paljon suuremman luostarin, johon kuului kolme upeilla mosaiikeilla ja freskoilla koristettua kirkkoa. Pyhä Teodoros kuoli 91-vuotiaana, ilmeisesti vuonna 568 (eräiden tietojen mukaan 595). Hänen seuraajakseen tuli hänen oppilaansa Teoplastos.

Koko bysanttilaisen ajan Khoran Kristus Vapahtajan luostari toimi erityisesti Palestiinasta tulleiden munkkien asuinpaikkana.[2] Luostarin kirkot ja niiden kauniit mosaiikit ovat säilyneet nykypäivään saakka ja kuuluvat nykyisen Istanbulin tärkeimpiin nähtävyyksiin.

Georgios syntyi Kyproksella 500-luvun puolivälissä. Hän oli köyhästä mutta hurskaasta perheestä. Hänen isoveljensä Herakleides lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, Jordanille ja Pyhän maan luostareihin. Matka teki häneen niin syvän vaikutuksen, ettei hän enää palannut kotiinsa vaan jäi munkiksi Kalamonin laura-tyyppiseen luostariyhteisöön Jordanin laaksoon.

Georgioksen vanhempien kuoleman jälkeen hänen holhoojakseen tuli hänen setänsä, joka tahtoi järjestää hänet avioliittoon tyttärensä kanssa. Georgios kuitenkin kaipasi askeettista kilvoituselämää. Hän jätti sukunsa ja kotinsa ja pakeni Pyhälle maalle. Georgios taivalsi veljensä luo ja kertoi tahtovansa munkiksi. Herakleides piti häntä kuitenkin liian nuorena erakkoelämään ja vei hänet pyhän Johannes Khozebalaisen (3.10.) perustamaan Jumalanäidin luostariin Khozebaan, Jerusalemin ja Jerikon välillä.

Georgios vihittiin pian munkiksi ja annettiin ankaran mesopotamialaisen vanhuksen oppilaaksi. Georgios totteli kuuliaisesti ja nöyrästi ohjaajansa epäoikeudenmukaisiakin käskyjä, ikään kuin Kristus itse olisi ollut läsnä vanhuksen kautta. Kerran Georgioksen piti hakea joelta vettä, mutta rannalla hän takertui viitastaan ruokokasveihin eikä saanut tuotua mitään. Vanhus käski hänen vähentää vaatetustaan ja lähetti hänet uudestaan joelle. Kun Georgiosta ei kuulunut takaisin, vanhus hermostui, otti hänen viittansa mukaansa ja lähti syömään trapesaan. Sillä välin Georgios palasi luostariin. Nähdessään hänet luostarissa ilman viittaa vanhus suuttui niin, että löi häntä kasvoihin. Heti tämän jälkeen vanhuksen käsi alkoi kuivettua. Vanhus tuli katumukseen ja pyysi Georgiosta antamaan anteeksi ja rukoilemaan hänen puolestaan. He menivät yhdessä rukoilemaan pyhien haudoille, ja vanhuksen käsi alkoi parantua. Tapahtuman jälkeen vanhuksesta tuli sävyisämpi ja pitkämielisempi.

Kun uutinen nuoren munkin kautta tapahtuneesta ihmeestä levisi, kaikkia alkoi kiinnostaa suuresti, millainen tämä aloitteleva kilvoittelija oli miehiään. Jouduttuaan huomion kohteeksi Georgios pelkäsi ylpistyvänsä ja pakeni Kalamoniin veljensä luo.

Georgios kilvoitteli veljensä kanssa vuosikausia. Hän piti veljeään hengellisenä isänään ja oli hänelle kuuliainen kaikessa. He eivät puhuneet turhia vaan keskittyivät sisäiseen rukoukseen. Vähäisen ravintonsa he saivat pääluostarin trapesan tähteistä. Niitä he lämmittivät vain silloin kun heillä oli vieraita. Jumalanpalvelukseen mennessään Herakleides ei koskaan mennyt laulamaan kuoroon veljien kanssa, koska piti itseään arvottomana, vaan seisoi palveluksen aikana nurkassa ja vuodatti hiljaa kyyneleitä.

Georgioksen kilvoitusvuosien varrella tapahtuneista asioista erikoisin lienee seuraava. Eräs jerikolainen maanviljelijä, josta kaikki veljet pitivät suuresti, toi kerran Georgiokselle ja Herakleidekselle korin hedelmiä siunattavaksi ja lähti pois. Kahden kesken jäätyään veljekset huomasivat, että hedelmien alla oli kuollut lapsi – viljelijän ainoa. Veljekset ymmärsivät, että viljelijä uskoi heidän rukoustensa voivan herättää lapsen henkiin. Herakleides piti tätä kiusauksena, mutta Georgios esitti: ”Anokaamme armollista ja ihmisiä rakastavaa Jumalaa uskossa. Jos Hän ei huomioi meidän syntisyyttämme vaan herättää lapsen eloon, mies saa lapsensa takaisin uskonsa mukaan. Jos taas jumalallinen armo ei tahdo tehdä tätä, niin silloin me kutsumme miehen takaisin ja sanomme, ettemme uskalla rukoilla sellaista.” He alkoivat rukoilla palavasti, ja lapsi heräsi eloon. He kutsuivat isän ja sanoivat: ”Katso, Jumalan armosta poikasi elää. Älä kerro tästä kenellekään, ettet aiheuttaisi meille murhetta ja vaikeuksia.”

Herakleides nukkui pois 70 vuoden ikäisenä, ja Georgios jäi kilvoittelemaan keljaan yksin. Tässä vaiheessa hänet vihittiin diakoniksi.

Kerran kun Georgios oli lähdössä hoitamaan jotain asiaa, luostarin kapeassa käytävässä istui iso leijona. Georgios ei lainkaan pelännyt eläintä vaan yritti työntää sitä syrjään päästäkseen kulkemaan sen ohi. Leijona oli kuitenkin iso ja vahva eikä hievahtanutkaan: se ainoastaan tuhahti hieman ja värisytti harjaansa. Georgios yritti vielä työntää sitä jalallaan, mutta kun peto ei totellut, hän sanoi: ”Sinulla ei siis ole kuuliaisuutta. Tiedätkö, että on kirjoitettu: ’Herra on murskannut leijonien hampaat.’[1] Siunattu on Herra. Avaahan suusi niin katsotaan.” Georgios alkoi vääntää leijonan suuta auki, ja eläin suostui vastahakoisesti. Georgios koetti kädellään leijonan hampaita ja sanoi: ”Nämähän ovat kuin kiiloja, joita seinään laitetaan.” Sitten leijona nousi ja lähti pois.

Luostarin johtajan kuoltua seuraajan valinta nostatti suuria riitoja. Veljestö jakaantui kahtia, ja sääntöjen noudattamisesta alettiin tinkiä. Georgios päätti lähteä pois ja rukoili Jumalalta neuvoa, minne menisi. Hän näki näyssä kaksi kirkasta vuorta, joista toinen oli vielä toistakin korkeampi ja kirkkaampi. Ääni kysyi, kummassa hän tahtoisi asua, ja Georgios valitsi korkeamman. ”Mene siis luostariin, jossa sinut vihittiin munkiksi, ja asu sen keljoissa.” Näin pyhä Georgios palasi Khozebaan.

Igumeni Leontios otti Georgioksen iloiten vastaan ja antoi hänelle eristyksissä olleen keljan, jossa Georgios sai jatkaa hänelle sopivaa kilvoituselämää. Hän pysyi viikot hiljaisuudessa ja piti kilvoituksensa salassa. Sunnuntaisin hän tuli luostariin ja puhui veljille sielua hyödyttäviä opetuksia ja kuunteli, kun veljet tunnustivat hänelle ajatuksiaan. Veljet sanoivat, että Georgios ei koskaan puhunut muutoin kuin Jumalan innoittamana.

Georgios eli keräämällä tähteitä trapesasta; ne hän kuivasi auringossa ja söi vähitellen. Hän ei koskaan rikkonut rukoussääntöään, vaikka pahat henget yrittivät kaikkensa. Näin hän saavutti vallan yli demonien. Georgios ei kieltäytynyt palvelemasta veljiään. Leivänpaistopäivinä hän piti huolta uunista, jonka kuumuus autiomaan helteessä oli useimmille kestämätön.

Georgios murehti sitä, kuinka monet ylpistyivät luostarissa viettämistään vuosista ja alkoivat suhtautua maallikoihin ja julkisyntisiin ylimielisesti. Hän sanoi: ”Vaikka joku tekisi taivaan ja maan uudeksi mutta suhtautuu lähimmäiseensä ylimielisesti, kaikki hänen vaivannäkönsä on turhaa ja hänen osansa on se, mikä tekopyhille kuuluu (Matt. 24:51). Ihminen ei voi lähestyä Jumalaa, ellei hänellä ole rauhaa lähimmäisensä kanssa. Kaikkien himojen ja syntien lähde on ylpeydessä. Ne johtavat kuolemaan, mutta kuuliaisuus ja alistuminen Herralle ovat elämää, iloa ja valoa.” Georgios opetti munkkejaan välttämään kaikenlaista muiden arvostelemista tai kadehtimista.

Kun 610-luvulla levisi uutinen, että persialaiset olivat valloittaneet Damaskoksen, pyhä Georgios näki näyssä Jerusalemin ja Jerikon piirityksen ja tuhon. Hän kertoi näyn munkeilleen, jotka pakenivat ja hajaantuivat ennen persialaisten tuloa. Igumeni ja osa veljestöstä meni Arabiaan, toiset vetäytyivät luoliin tai piileskelivät jokilaakson ruokopusikoissa. Persialaiset etsivät luostareista arvoesineitä ja ottivat kiinni munkkeja. Kiinni saadut joko murhattiin tai vietiin orjiksi. Surmattujen joukossa oli muun muassa syyrialainen vanhus Stefanos, joka oli jo yli sadan vuoden ikäinen. Georgios kuitenkin näytti niin köyhältä ja surkealta, että hänet päästettiin menemään. Hän meni yöllä Jordanvirran rantamille ja piileskeli siellä, kunnes näki persialaisten lähtevän kohti Damaskosta vankien kanssa. Sitten Georgios käveli Jerusalemiin. Nähtyään kaupungin hävityksen hän palasi Khozebaan. Siellä hän eli lopun ikänsä luostarin sisään sulkeutuneena. Hänestä piti huolta munkki Antonios, joka myöhemmin kirjoitti hänen elämäkertansa.[2]

Korkean iän saavutettuaan pyhä Georgios sairastui ja tunsi lähtöhetkensä lähestyvän. Hän kutsui Antoniosta luokseen, mutta tämä oli kiireinen vieraita palvellessaan eikä päässyt heti tulemaan. Vanhus lähetti hänelle sanan: ”Älä huoli, lapseni, vaan palvele. Minä odotan siihen asti kunnes pääset tulemaan.” Antonios valmisti ja tarjoili syötävää vieraille puoleenyöhön saakka. Kun hän meni Georgioksen luokse, tämä halasi häntä, siunasi hänet, kääntyi itää kohti ja lausui kolme kertaa: ”Lähde ulos, sieluni, Herran luokse.” Sitten hän nukkui pois.

Pyhä Gudula eli 600- ja 700-luvun vaihteessa Belgiassa. Hän oli hurskaasta suvusta; pyhinä kunnioitettuja ovat muun muassa hänen äitinsä Amalburga (Amelberga, 10.7.), sisarensa Raineld (16.7.) ja serkkunsa Gertrude (17.3.), joka oli myös hänen kumminsa. Gudula opiskeli Nivelles’n nunnaluostarissa ja palasi sieltä vanhempiensa luo Hammen kaupunkiin Brabantin seudulla. Gudula eli hurskasta elämää paastoten, rukoillen ja antaen runsaasti almuja köyhille. Hänellä oli tapana kävellä aina aamuyöstä kolmen kilometrin päässä olleeseen kirkkoon ja hiljentyä siellä rukoukseen. Kerran hänen kynttilänsä sammui kirkkomatkalla ja hän jäi hapuilemaan pimeään. Hänen rukoillessaan liekki syttyi uudelleen. Tästä johtuen hänet esitetään kuvataiteessa yleensä lyhdyn tai kynttilän kanssa.

Pyhä Gudula kuoli vuoden 712 tienoilla Hammassa ja haudattiin kaupungin kirkon eteen. Kaarle Suuren (k. 814) – joka oli samaa sukua – aikana hänen reliikkinsä siirrettiin Moorseliin, Vapahtajan kirkon alttarin taakse. Kaarle Suuri piti tapanaan käydä rukoilemassa reliikkien äärellä. Hän perusti Pyhän Gudulan mukaan nimetyn nunnaluostarin. Myöhemmin normannit tuhosivat luostarin, ja vuonna 978 reliikit siirrettiin Brysselin kaupunkiin, jonka suojelijana häntä kunnioitetaan. Kalvinistit häpäisivät hänen muistonsa vuonna 1579 hajottamalla pyhän Gudulan kunniaksi rakennetun pyhäkön ja hänen pyhät reliikkinsä.

Abo oli nuori arabi, joka toimi tuoksuvoiteiden valmistajana abbasidien kalifikunnan pääkaupungissa Bagdadissa 700-luvun jälkipuolella. Kun kalifi vapautti Bagdadissa vankina olleen Itä-Georgian hallitsijan Nerseksen, Abo lähti tämän seurueessa Tiflisiin (Tbilisi). Siellä hän oppi georgian kielen, tutustui kristinuskoon ja alkoi innokkaasti tutkia Raamattua. Pian hän vakuuttui sen totuudesta. Hän ei kuitenkaan uskaltanut ottaa vastaan kastetta, koska tiesi muslimien tuomitsevan hänet heti kuolemaan. Kun kalifi vaati hallitsija Nersestä tulemaan uudelleen Bagdadiin, tämä pakeni kasaarien alueelle Pohjois-Kaukasiaan. Kasaarit olivat saaneet vaikutteita juutalaisuudesta ja tunnustivat Jumalan maailman Luojaksi.[1] He ottivatkin pakolaiset ystävällisesti vastaan, ja Abo sai viimeinkin tilaisuuden ottaa kasteen.

Muutaman kuukauden kuluttua Abo seurasi Nersestä edelleen Abhasiaan. Siellä hän eli ankarasti kilvoitellen ja paastoten sekä tutkien ja mietiskellen Raamatun tekstejä. Abhasian piispa kutsui hänet keskustelemaan hengellisestä elämästä ja hämmästyi hänen lujaa uskoaan ja syvällistä tietämystään. Abo kavahti saamaansa kunnioitusta ja vaikeni kolmeksi kuukaudeksi. Vasta pääsiäisenä hän alkoi taas puhua ylistäen ja julistaen ylösnoussutta Vapahtajaa.

Kun Nerses päätti palata Tiflisiin, Abo seurasi rohkeasti hänen mukanaan. Vaikka kaupunki oli muslimien hallussa, hän tunnusti avoimesti Kristuksen Vapahtajaksi ja sai päälleen persialaisten vihan. Pian hänet vangittiin, ja kun häntä oli turhaan lupauksin ja uhkauksin yritetty taivuttaa palaamaan islaminuskoon, hänet heitettiin takaisin vankilaan. Yhdeksäntenä vankeuspäivänä Herran enkeli toi hänelle ilmoituksen lähestyvästä marttyyrikuolemasta. Abo myi vaatteensa ja pyysi, että kaupungin kaikissa kirkoissa poltettaisiin tuohuksia ja suitsuketta, jotta hän saisi vahvistusta kirkon rukouksista. Viimeisen yönsä, joka oli teofanian aatto, hän valvoi seisoen vankikopissaan pidellen kädessään kahta suurta kynttilää, jotka aamuun mennessä paloivat loppuun. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän seurasi nöyrästi teloittajiaan ja lohdutti itkeviä uskovia: ”Älkää itkekö tähteni, vaan iloitkaa, sillä minä menen Herrani luo.” Pyhä Abo mestattiin Herran kasteen juhlana vuonna 786 (tai 790).

Muslimit antoivat polttaa pyhän Abon ruumiin ja heittää jäljelle jääneet luut jokeen, sillä he pelkäsivät, että kristityt alkaisivat kunnioittaa marttyyrin reliikkejä. Tuona yönä ilmestyi kuitenkin ihmeellinen valopatsas, joka valaisi niin mestauspaikkaa kuin jokeakin. Näin kristityt saattoivat kerätä marttyyrin reliikit ja osoittaa niille kunnioitustaan.

Pyhittäjä Feodosi (3.5.) vihki Grigorin munkiksi Kiovan luolaluostarissa vuonna 1064. Vapaaehtoisessa köyhyydessä, nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja rukouskilvoituksissa kilvoitellut Grigori sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan ja vallan karkottaa pahoja henkiä. Demonit hyökkäsivät monta kertaa häntä vastaan pahaan taipuvaisten ihmisten välityksellä. Kerran ne lähettivät varkaita ryöstämään hänen omaisuutensa, vaikka hänellä ei kirjoja lukuun ottamatta ollut keljassaan mitään. Aavistettuaan varkaiden tulon Grigori rukoili Jumalaa vaivuttamaan heidät uneen. Viiden vuorokauden kuluttua hän herätti varkaat, antoi heille vahvistukseksi ruokaa ja päästi heidät lähtemään. Kaupunginjohtaja halusi tapauksesta kuultuaan rangaista varkaita ankarasti. Silloin Grigori myi kaikki kirjansa, lunasti vangit vapaiksi ja jakoi loput rahat köyhille, ettei kukaan enää joutuisi kiusaukseen viedä hänen omaisuuttaan ja joutuisi siten pulaan.

Grigorilla oli pieni puutarha, jossa kasvoi vihanneksia ja hedelmäpuita. Paholaisen yllytyksestä eräät toiset miehet tulivat sinne varkaisiin. Täytettyään säkkinsä he eivät kuitenkaan pystyneet liikkumaan eteenpäin ja seisoivat kantamuksineen paikoillaan kaksi vuorokautta. Lopulta he katuivat ja anoivat nääntyneinä, että Grigori päästäisi heidät lähtemään. ”Jos ryhdytte tekemään rehellistä työtä ja elättämään sillä muitakin kuin itsenne, päästän teidät lähtemään”, Grigori vastasi. Varkaat lupasivat tehdä niin kuin hän sanoi. Grigori vapautti heidät näkymättömistä kahleista, ja siitä lähtien miehet tekivät työtä luostarin puutarhassa elämänsä loppuun asti.

Kolmannella kerralla Paholainen lähetti Grigorin luo kolme miestä. He valehtelivat, että yksi heistä oli tuomittu kuolemaan, ja pyysivät Grigorilta rahaa lunastaakseen tuomitun vapaaksi. Pyhä näki hengessään, mitä tulisi tapahtumaan, ja sanoi kyynelsilmin: ”Voi tuota ihmistä, sillä hänen kuolinpäivänsä on koittanut! Vaikka antaisin teille jotain, hän kuolee sittenkin. Mutta sanokaa, millaiseen kuolemaan hänet on tuomittu?” ”Hänet on määrätty hirtettäväksi”, miehet vastasivat. ”Tuomio on harkittu, ja se toteutuu huomenna”, Grigori huokaisi. Rukoiltuaan hän antoi heille kirjan, jonka myymällä he saisivat rahaa toverinsa lunastamiseksi. Naureskellen miehet lähtivät matkaan. Kulkiessaan Grigorin puutarhan ohi he huomasivat hedelmistä notkuvat puut ja päättivät palata pimeän tultua varkaisiin. Se miehistä, jolle Grigori oli ennustanut hirttokuoleman, kiipesi puuhun. Oksa hänen allaan katkesi. Toiset säikähtivät melua ja pakenivat paikalta. Putoava mies takertui kiinni oksiin ja kuristui kuoliaaksi. Kun hänen toverinsa seuraavana päivänä saivat tietää, mitä oli tapahtunut, he tulivat katuen pyhittäjä Grigorin luo. Tämä määräsi heidät rangaistukseksi tekemään työtä Kiovan luolaluostarissa, jotta he elättäisivät omalla työllään paitsi itsensä myös toisiakin.

Pyhittäjä Grigori kuoli vuonna 1093. Hän oli Dneprin rannassa pesemässä astioita, kun ruhtinas Rostislav oli menossa sotaretkelle kumaaneja (polovtseja) vastaan. Ruhtinaan palvelijat alkoivat pilkata pyhittäjää, jolloin tämä kehotti heitä itkemään ja katumaan syntejään, sillä he hukkuisivat pian yhdessä ruhtinaansa kanssa. Rostislav raivostui Grigorin sanoista luullen tämän pilkkaavan häntä. Hän sidotutti Grigorin kädet ja jalat, antoi ripustaa kiven hänen kaulaansa ja heitätti hänet jokeen. Munkkiveljet ihmettelivät Grigorin katoamista. Kolmen päivän kuluttua he löysivät hänet ihmeellisesti keljastaan kädet ja jalat sidottuina, kivi kaulassa ja vaatteet läpimärkinä. Pyhittäjän kuollut ruumis näytti elävältä ja hänen kasvonsa loistivat. Ruhtinas Rostislav puolestaan koki sotaretkellään ankaran tappion ja hänet hukutettiin joukkoineen jokeen.

Saksalainen ritarikunta valloitti Jurjevin (nyk. Tartto) kaupungin 1200-luvun alussa ja alkoi käännyttää sen ortodoksista väestöä roomalaiskatolisuuteen. 1400-luvun loppupuolella kaupungissa oli enää kaksi ortodoksista kirkkoa, joissa palveli kaksi pappia, Johannes ja Isidor. Kun saksalaiset yrittivät uhkauksin pakottaa ortodokseja kääntymään katolisuuteen, pappi Johannes siirtyi Pihkovaan, jossa hän vihkiytyi munkiksi ja perusti kuuluisan Pihkovan luolaluostarin. Siellä hän eli pyhästi autuaaseen kuolemaansa asti. Kirkko kunnioittaa häntä pyhittäjä Joona Pihkovalaisen nimellä (29.3.). Isidor puolestaan pysyi Tartossa palvellen nuhteettomasti Pyhän Nikolaoksen kirkossa, loistaen kuin tähti hengellisen laumansa keskellä.

Viimein Tarton kaupunginvanhin panetteli Isidoria katoliselle piispalle ja kaupungin johtomiehille väittäen tämän herjaavan katolista uskoa, mikä herätti kaupunginjohtajissa raivoa Isidoria kohtaan. Herran kasteen juhlana 6. tammikuuta vuonna 1472 pappi Isidor oli seurakuntalaisineen Emajoella toimittamassa suurta vedenpyhitystä. Kun hän näin oli Jordanin veden äärellä, saksalaiset pidättivät hänet ja raahasivat hänet seurakuntalaisineen piispan ja kaupungintuomareiden eteen, jotka painostivat häntä luopumaan uskostaan. Isidor seurakuntalaisineen tunnusti kuitenkin horjumatta ja yksimielisesti uskollisuutensa ortodoksiselle kirkolle osoittaen samalla katolilaisten erehdykset. Kiivastuneena piispa heitätti heidät vankilaan, jossa Isidor opetti ja rohkaisi laumaansa: ”Veljet ja hengelliset lapseni”, hän sanoi, ”Herra on koonnut teidät kanssani tähän hengelliseen kilvoitukseen haluten antaa meille kuihtumattomat seppeleet. Älkää pelätkö kärsimyksiä, vaan seisokaa horjumatta kuin kunnon sotilaat, jotta teistä tulisi Kristuksen marttyyreja tämän sukupolven joukossa.” Hän antoi seurakuntalaisilleen ehtoollisen mukanaan tuomista pyhitetyistä ehtoollislahjoista. Kaikki tulivat täyteen hengellistä iloa ja veisasivat yhdessä suureen ääneen marttyyrien troparin: ”Te, pyhät marttyyrit, jotka olette jalosti kilvoitelleet ja olette kruunatut, rukoilkaa edestämme Herraa, että Hän meidän sielujamme armahtaisi.”

Tämän jälkeen Isidor seurakuntalaisineen vietiin tuomittavaksi raastupaan, jossa heitä vielä kerran yritettiin taivuttaa liittymään katoliseen kirkkoon. Kun he vakuuttivat pysyvänsä loppuun saakka omassa uskossaan, heidät tuomittiin hukutettavaksi Emajokeen. Pappi Isidor puettiin valkoiseen papinpukuun ja upotettiin vedenpyhitystä varten tehtyyn avantoon. Hänen 72 seurakuntalaistaan kärsivät marttyyrikuoleman yhdessä hänen kanssaan. Ortodoksien joukossa oli myös nuori äiti kolmevuotiaan lapsensa kanssa. Saksalaiset ottivat lapsen äidiltä ennen kuin sysäsivät äidin veteen, mutta lapsi karkasi heidän käsistään ja tehtyään kolme kertaa ristinmerkin heittäytyi itse avantoon.

Keväällä jäiden lähdettyä marttyyrien ruumiit löydettiin Emajoen rannalta kolmen kilometrin päässä Tartosta. Ne makasivat rannalla rivissä kasvot itään päin ja pappi Isidor oli valkoisessa papinpuvussaan heidän keskellään. Tarttoon tulleet ortodoksikauppiaat hautasivat marttyyrit Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen. Marttyyrien muistoa alettiin viettää viimeistään 1500-luvun puolivälissä, ja heidät kanonisoitiin virallisesti vuonna 1897.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Rooman armeijan kahdestoista legioona palveli 200-luvulla Armenian Melitenessä. Siihen kuului kaksi ystävystä, kristitty Nearkhos ja Polyeuktos, joka uskoi Kristukseen mutta ei ollut vielä ottanut kastetta. Kun keisari Decius (249–251) vaati kaikkia sotilaita todistamaan uskollisuutensa keisarin kultille uhraamalla julkisesti, Nearkhos sanoi Polyeuktokselle, että tämän määräyksen tähden heidän tiensä eroaisivat iäksi.

Silloin Polyeuktos kertoi nähneensä pari päivää aiemmin unen, jossa Kristus oli tullut hänen luokseen siivekkäällä hevosella ottaen pois hänen sotilaspukunsa ja vaihtaen tilalle sädehtivän viitan. Nearkhos ymmärsi tämän kuvaavan ystävänsä siirtymistä voittoisien marttyyrien joukkoon. He rohkaisivat toisiaan ylenkatsomaan maailmallisia etuja saadakseen taivaallisen autuuden. Nearkhos vakuutti, että marttyyrikuolema korvaisi kasteen ja kaikki muutkin toimitukset, sillä se on suorin tie Kristuksen hengellisiin sotajoukkoihin; Kristus itse tulee asumaan pyhiin marttyyreihinsa, jotka kuolevat totuuden puolesta tekemättä pahalle vastarintaa. Polyeuktos alkoi palavasti kaivata marttyyrikuolemaa. Hän lausui Nearkhokselle: ”Henkeni ajattelee enää vain taivaan asioita. Kristus on sieluni silmien edessä, ja hänen kirkkautensa valaisee kasvoni. Kärsitään marttyyrikuolema yhdessä! Lähdetään ulos ja luetaan keisarin edikti.”

Kaupungilla Polyeuktos otti keisarin ediktin ja repi sen palasiksi hämmästyneen kansanjoukon silmien edessä. Sitten hän juoksi pakanoiden kulkueeseen ja hajotti pappien kantamat jumalat. Polyeuktos pidätettiin ja vietiin tuomioistuimen eteen. Hänet vietiin kidutettavaksi, mutta minkäänlaiset kärsimykset eivät saaneet häntä kieltämään kristinuskoa. Kun pyövelit eivät enää jaksaneet hakata häntä, kuvernöörin maaherra Felix, joka oli hänen appensa, alkoi vedota häneen puhumalla hänen vaimostaan ja lapsistaan. Marttyyri vastasi kuitenkin: ”Kuka on vaimoni? Ketkä ovat lapsiani? Miksi palaisin ihmishuolien pariin, kun taivaalliset, katoamattomat ihanuudet ovat täyttäneet mieleni. Jos tyttäresi suostuu seuraamaan minua, hänen osansa on autuas. Mutta jos ei, hän menee kadotukseen niiden kanssa, joita te kutsutte jumaliksenne.”

Polyeuktoksen vaimo Paulina tuli hänen luokseen itkien. ”Mikä hulluus sinuun on iskenyt?” hän kysyi. ”Kuka on maanitellut sinut rikkomaan kaksitoista jumalaamme palasiksi?” ”Mitä siitä? Olen voittanut yksin kaksitoista jumalaa. Mieti itse, mitä hyötyä sellaisista jumalista on. Katso kaikkien Jumalaa. Pyydän hartaasti: tule kanssani, Paulina, todellisen Jumalan luokse. Hän on ainoa palvonnan arvoinen. Vaihda katoavainen elämä taivaalliseen, ikuiseen elämään.” Kuulustelijat yrittivät kaikkensa Polyeuktoksen taivuttelemiseksi, mutta uhkaukset eivät auttaneet sen paremmin kuin lupauksetkaan.

Kuulustelua seurasi suuri joukko kansaa. Kun he näkivät, kuinka rohkea Polyeuktos oli kidutuksen, kuoleman ja maallisen hyvän edessä, monet alkoivat uskoa hänen sanoihinsa. Kuulustelijat tuomitsivat hänet kuolemaan.

Polyeuktos käveli mestauspaikalle iloisin ilmein – kuin mies matkalla vapauteen. Hän lausui mennessään rohkaisun sanoja kristityille, joita tuli hänen jäljessään. Huomatessaan Nearkhoksen hän tervehti tätä muistuttaen lupauksesta, jonka he olivat tehneet toisilleen. Sitten pyhä Polyeuktos ojensi kaulansa pelottomasti miekan alle. Näin hän täytti marttyyrikilvoituksensa saamalla kasteen omassa veressään. Kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Meliteneen. Nearkhos kastoi palan kangasta marttyyrin vereen ja otti sen reliikiksi ja muistoksi rakkaasta ystävästään. Pyhä Polyeuktos oli Melitinen ensimmäinen marttyyri. Kaupungissa toimi hänelle omistettu kirkko viimeistään 370-luvulla.

Pietari oli Basileios Suuren (1.1.) ja Gregorios Nyssalaisen (10.1.) nuorin veli. Hän oli perheen kymmenes ja nuorin lapsi. Isä kuoli heti Pietarin syntymän jälkeen vuonna 319. Lapset jäivät äidin ja vanhimman tyttären Makrinan (19.7) kasvatettavaksi. Makrina huolehti Pietarin koulutuksesta ja jätti hänelle perinnöksi rakkauden hengellisiin hyveisiin ja neitseelliseen elämään. Kun äiti ja Makrina vetäytyivät Annesiin ja muuttivat perheen sikäläisen kiinteistön luostariksi, Basileios lähetti Pietarin pitämään huolta lähialueelle perustamastaan miesten yhteisöstä. Vieraillessaan tässä perheluostarissa Basileios vihki Pietarin papiksi vuonna 370.

Piispaksi Pietari vihittiin Konstantinopolin toisen yleisen kirkolliskokouksen (381) aloitteesta. Sebasteian piispanistuin oli ollut tyhjillään harhaoppisen Eustathioksen kuoleman jälkeen lukuun ottamatta muutamaa kuukautta, jotka Gregorios Nyssalainen hoiti kyseistä tehtävää. Piispana Pietari II[1] teki määrätietoista työtä pyhän ortodoksisen uskon vahvistamiseksi alueella. Hän kuoli rauhassa todennäköisesti vuoden 400 tienoilla.

Pohjois-Afrikasta kotoisin ollut Hadrianus johti luostaria Napolissa 660-luvulla. Hänet tunnettiin erityisen oppineena ja hengellisenä kirkon palvelijana. Paavi Vitalianus (657–672) pyysi häntä lähtemään Canterburyn arkkipiispaksi. Hadrianus kieltäytyi nöyrästi kunniasta, mutta pyysi paavilta siunauksen etsiä tilalle parempi ehdokas. Ensimmäinen Hadrianuksen ehdottama oli paavin mielestä liian iäkäs, mutta sitten Hadrianus keksi suositella Roomaan tullutta kreikkalaista munkkia, joka tultiin tuntemaan Teodor Canterburylaisena (19.9.). Paavi suostui sillä ehdolla, että Hadrianus lähtisi Teodorin työtoveriksi ja neuvonantajaksi.

Hadrianuksesta tuli Englannissa Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin apotti. Luostarista muodostui tärkeä kirkollisen kulttuurin ja hengenelämän keskus, joka kasvatti kirkolle suuren joukon piispoja. Luostarissa opetettiin kreikkaa, latinaa, roomalaista lakia, Raamattua ja kirkkoisiä. Hadrianus opetti näiden lisäksi myös astronomiaa, matematiikkaa ja runoutta. Koulun maine houkutteli oppilaita Irlannista saakka. Hadrianus työskenteli väsymättömästi luostarin koulun hyväksi 40 vuotta. Hän nukkui pois Canterburyssa 9. tammikuuta vuonna 710 ja haudattiin luostariinsa.

Luostari muutettiin myöhemmin Pyhän Augustinuksen luostariksi. Kun Hadrianuksen hauta avattiin kirkon muutostöiden yhteydessä vuonna 1091, Hadrianuksen reliikit havaittiin turmeltumattomiksi ja niistä lähti suloista tuoksua. Monet ovat saaneet vastauksia pyyntöihinsä rukoillessaan hänen hautansa äärellä. Pyhä Hadrianus on suojellut erityisesti julmien opettajien takia kärsineitä oppilaita.

Eustratios syntyi 700-luvun loppupuolella pienessä Tarsian kaupungissa Bitynian alueella ja sai vanhemmiltaan hyvän kristillisen kasvatuksen. 20 vuoden ikäisenä hänet valtasi suuri rakkaus Jumalaan ja into omistautua kokonaan Hänelle. Niinpä hän jätti vanhempansa ja suuntasi kulkunsa Bitynian Olymposvuorelle Agaurilaisten luostariin, jossa kilvoitteli hänen kaksi enoaan, igumeni Gregorios ja munkki Basileios. Gregorios muistutti nuorukaiselle, että luostarielämä on jatkuvaa luonnon pakottamista, kuten pyhä Johannes Siinailainen sanoo. Eusthasios vaipui enonsa jalkoihin ja sanoi: ”Minä olen arvoton, mutta Jumala on antanut minulle tämän kutsumuksen. Kuka muu olisi voinut jo monta vuotta sitten sytyttää sieluuni tämän toiveen ja antaa minulle voiman erota vanhemmistani?” Nähtyään hänen päättäväisyytensä Gregorios puki hänet munkin asuun.

Nuori noviisi omistautui kokonaan palvelemaan nöyrästi luostariveljiään. Oman tahtonsa kieltäen hän paljasti jokaisen ajatuksensa hengelliselle isälleen heti ajatuksen ilmaannuttua. Hänen ainoana omaisuutenaan oli jouhivaate ja villavaippa, joihin verhoutuneena hän torkkui paljaalla lattialla, missä sattui milloinkin olemaan, sillä hänellä ei ollut edes omaa keljaa. Koko luostarielämänsä aikana hän ei koskaan nukkunut selällään eikä vasemmalla kyljellään. Hänen ainainen valpas pyrkimyksensä kohti Jumalaa sai hänet edistymään nopeasti hyveissä. Hänet vihittiin papiksi, ja igumeni Gregorioksen ja tämän seuraajan kuoltua veljestö valitsi hänet igumenikseen.

Noihin aikoihin armeijan komentaja käytti hyväkseen innostusta, jonka hänen voittonsa bulgarialaisista oli aiheuttanut. Hän syrjäytti keisari Mikaelin (813–820) ja julistautui itse keisariksi nimellä Leo V (820–829). Samalla hän herätti uudelleen henkiin kuvainraastajien harhaopin. Ikonien kunnioittamista puolustaneet kristityt, etenkin munkit, joutuivat pakenemaan autioille vuoristoseuduille tai lähtemään maanpakoon. Myös pyhä Eustratios lähti aikalaisensa Joannikios Suuren (4.11.) kehotuksesta luostaristaan ja palasi kotiseudulleen. Kun keisarinna Irene ja hänen poikansa Mikael palauttivat ikonien kunnioituksen vuonna 842, hän palasi muiden isien tavoin takaisin luostariinsa.

Pyhä Eustratios oli munkeilleen luostarihyveiden esikuva. Päivisin hän työskenteli ahkerasti veljien kanssa, mutta yöstä hän omisti suurimman osan rukoukselle. Kirkossa hänen oli tapana mennä alttariin ja toistella siellä keskittyneesti koko palveluksen ajan lyhyttä rukousta: ”Herra, armahda!”

Eustratios vieraili usein pääluostarin alaisuuteen kuuluneissa sivuluostareissa. Jos hän tiellä kohtasi jonkun köyhän, hän ei epäröinyt antaa tälle viittaansa. Kerran hän antoi hevosensa sotilaalle, joka oli kadottanut ratsunsa. Hän lahjoitti jopa luostarin ainoan härän talonpojalle, joka oli ajautunut kurjuuteen oman kyntöhärkänsä kuoltua.

Kerran Eustratios tapasi miehen, joka monien syntiensä epätoivoon ajamana tahtoi tappaa itsensä. Hän otti miestä kädestä kiinni ja pani tämän käden niskansa päälle sanoen: ”Sinun syntiesi paino olkoon tästä lähtien minun päälläni. Ainoa asia mikä sinun pitää tehdä, on heittää menemään hirttoköytesi ja panna toivosi Jumalaan.”

Eustratioksen rukoukset saivat aikaan monia ihmeitä: sairaita parani, kuolleita virkosi eloon, tulipalo sammui. Hänen viimeisellä vierailullaan Konstantinopoliin laivan pohja osui kariin, kun hän oli seuralaisineen ylittämässä Propontosta. Ainoastaan Eustratios huomasi, että laivaan valui solkenaan vettä. Hän rukoili ja vedentulo lakkasi. Rannalla hän poistui viimeisenä laivasta ja siinä samassa se upposi.

Kun Eustratios tällä samalla matkalla saapui Konstantinopolin sivuluostariinsa, hän tunsi loppunsa olevan lähellä. Hän keräsi veljet ympärilleen saamaan viimeiset ohjeet. Hän kehotti heitä elämään munkinkutsumuksensa arvoisesti ja kilvoittelemaan kaikin voimin saavuttaakseen iankaikkiset hyvyydet. Sitten hän kohotti kätensä ja silmänsä taivaaseen ja antoi sielunsa Herralle. Hän oli tällöin 95 vuoden ikäinen ja oli viettänyt luostarielämää yli 75 vuotta.

Pyhä Filip, maallikkonimeltään Feodor, syntyi ylhäisen pajariperheen poikana Moskovassa vuonna 1507. Hänen isänsä palveli tsaarin hovissa, ja Feodoria odotti samanlainen ura. Kristillisen ja käytännöllisen kasvatuksen saaneena hän kuitenkin vierasti vilkasta seurapiirielämää ja ajatteli enemmän ikuista pelastusta kuin riehakkaita ajanvietteitä. Monet ihailivat hänen harkitsevaista ja tasaista luonnettaan. Kun hänet 26 vuoden ikäisenä kutsuttiin hovin palvelukseen, alaikäinen hallitsija Iivana IV kiintyi häneen. Nöyrän ja siveän Feodorin mielessä oli kuitenkin jo kypsymässä päätös jättää maailma.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Feodor kuuli kirkossa tutut evankeliumin sanat: ”Kukaan ei voi palvella kahta herraa. Jos hän toista rakastaa, hän vihaa toista; jos hän toista pitää arvossa, hän halveksii toista” (Matt. 6:24). Sanat puhuttelivat häntä nyt uudella tavalla, sillä ne vastasivat hänen sisäistä sieluntilaansa. Hän päätti jättää lopullisesti maailman ja omistautua Jumalan palvelemiseen kaukaisessa Solovetskin luostarissa. Käytyään viimeisen kerran rukoilemassa Kremlin kirkoissa ja pukeuduttuaan tavallisen kansanmiehen asuun hän lähti salaa Moskovasta kohti Solovetskiä.

Matkalla Feodor eksyi tieltä ja välillä hän joutui varojen puutteessa tekemään työtä erään talonpojan palveluksessa. Lopulta hän kuitenkin saapui Solovetskiin. Igumeni Aleksi otti hänet kuuliaisuusveljeksi ja määräsi hänet raskaaseen ruumiilliseen työhön pilkkomaan puita, muokkaamaan kasvimaata ja keräämään kiviä. Työn aiheuttama uupumus ja monet moitteet eivät kuitenkaan heikentäneet Feodorin hengenpaloa. Hän koetti kaikin tavoin jäljitellä parhaiden munkkien hengellistä elämää ja hämmästytti kaikkia sillä päättäväisyydellä, jolla hän luopui kiintymyksestä maallisiin. Koeajan päätyttyä hänet vihittiin munkiksi nimellä Filip.

Munkkivihkimyksen jälkeen Filip jatkoi kilvoitustaan työtä tehden ja rukoillen. Pian kaikki puhuivat hänestä esimerkillisenä munkkina, ja hän sai osakseen yleistä kunnioitusta ja rakkautta. Kehut eivät kuitenkaan saaneet Filipiä pauloihinsa. Hän oli tullut luostariin maallista kunniaa paetakseen ja siksi hän karttoi sen varjoakin. Igumenin siunauksella hän vetäytyi erämaahan saaren keskiosiin ja kilvoitteli siellä useamman vuoden. Harjaannuttuaan yksinäisyydessä vaikenemiseen ja jatkuvaan Jumalan muistamiseen hän palasi luostariin munkkiveljien pariin.

Ikääntynyt ja heikkenevä igumeni Aleksi toivoi Filipistä itselleen seuraajaa, mutta Filip ei halunnut kuulla puhuttavankaan asiasta. Lopulta igumeni kutsui veljestön kokoukseen, jossa Filip tuli omasta vastustelustaan huolimatta yksimielisesti valituksi uudeksi johtajaksi. Hänen munkiksivihkimyksestään oli kulunut yhdeksän vuotta, kun hän vuonna 1548 matkusti Novgorodiin papiksi ja igumeniksi vihkimistä varten. Kun hän Solovetskiin palattuaan toimitti ensimmäisen liturgiansa, hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot.

Vanhan igumenin Aleksin kunto kuitenkin kohentui. Filip käytti tilaisuutta hyväkseen ja vetäytyi jälleen erakkoelämään. Hän tuli luostariin vain juhlapäivinä osallistuakseen pyhään ehtoolliseen. Puolentoista vuoden kuluttua igumeni Aleksi sairastui ja kuoli, ja vasta silloin Filip veljestön pyynnöstä otti johtajan vastuun harteilleen.

Luostari oli tuolloin hyvin köyhä. Se ei ollut vielä toipunut yli kymmenen vuoden takaisesta tulipalosta, jossa se oli tuhoutunut lähes kokonaan. Monet rakennukset olivat vielä kunnostamatta ja jälleenrakentamatta. Taitavana taloudenhoitajana ja voimavarojaan säästämättä Filip nosti luostarin lyhyessä ajassa kukoistukseen. Hän lisäsi luostarin omistamien suolankeittämöiden määrää ja tehosti niiden toimintaa anoen samalla tsaarilta verohelpotuksia luostarille. Näin hän turvasi luostarin taloudellisen toimeentulon. Luostarin alaisuudessa eläviä talonpoikia hän kohteli erittäin oikeudenmukaisesti ja teki paljon kohentaakseen myös heidän elämänsä siveellistä tasoa. Itse luostarissa alkoi kuumeinen työnteko: soita kuivattiin, teitä rakennettiin, kanavia kaivettiin ja peltoja lannoitettiin. Luostariin rakennettiin taloustiloja ja uudenaikainen mylly sekä perustettiin verstaita. Lisäksi Filip otti käyttöön työtä helpottavia laitteita.

Pian igumeniksi tultuaan Filip päätti rakennuttaa luostariin suuren kivikirkon Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi ja anoi sitä varten lahjoituksia tsaari Iivanalta. Kirkko, jonka yhteydessä on suuri trapesa, valmistui ja vihittiin käyttöön vuonna 1557. Sen jälkeen alettiin niin ikään tsaarin tuella rakentaa vielä suurempaa Kristuksen kirkastumiselle pyhitettyä kirkkoa. Filip ei kuitenkaan ennättänyt nähdä sen valmistumista, kun hänet jo kutsuttiin Moskovaan, mutta hän hankki kirkkoa varten etukäteen paljon esineistöä omilla varoillaan. Solovetskin luostari, sen suuret kivikirkot ja vaikuttava arkkitehtuuri sellaisina kuin ne nykyään tunnetaan, muotoutuivat paljolti juuri igumeni Filipin aikana. Kirkkojen lisäksi hän rakennutti luostariin sairaalan sekä useita erakkomajoja metsien suojaan.

Filip oli paitsi aikaansaava rakentaja myös viisas johtaja ja hengellinen ohjaaja. Hän ei myöskään luopunut omasta rukouskilvoituksestaan, vaan vetäytyi ajoittain monista töistään erakkomajan hiljaisuuteen siirtyen näin yhdestä kilvoitusmuodosta toiseen. Hänen viisaan ja hyveellisen elämänsä maine kantautui kauas Moskovaan saakka, jossa hänelle osoitettiin suurta huomiota. Kahdesti tsaari kutsui hänet Moskovaan.

Tsaari Iivana IV muuttui noihin aikoihin epäluuloiseksi ja julmaksi. Hän laittautui eroon entisistä suosikeistaan ja ajautui kelvottomien ihmisten vaikutuspiiriin. Vuonna 1565 hän perusti oman henkivartijakaartin (opritšina), joka teki mielivaltaisia julmuuksia Moskovassa ja sen ympäristössä. Tässä tilanteessa vanha ja sairas metropoliitta Afanasi vetäytyi vanhuudenlepoon. Hänen tilalleen valittiin Kazanin arkkipiispa Herman (6.11.), jonka henkivartiokaarti kuitenkin karkotti jo ennen metropoliitaksi asettamista. Silloin tsaari muisti Filipin ja kutsui hänet Moskovaan.

Filip oli hyvin perillä Moskovan tapahtumista, sillä tsaarin entinen rippi-isä ja neuvonantaja pappi Silvester oli karkotettu Solovetskiin, jossa hän tsaarin epäsuosiosta huolimatta nautti veljestön ja igumenin kunnioitusta.

Filipille järjestettiin Moskovassa juhlallinen vastaanotto, jonka jälkeen tsaari määräsi hänet metropoliitan virkaan. Filip esteli ja ilmoitti suostuvansa vain, jos henkivartiokaarti hajotetaan, mutta tsaari ärsyyntyi eikä suostunut ehdotukseen. Piispojen painostuksesta Filip antoi periksi. Hänet vihittiin piispaksi ja asetettiin koko Venäjän metropoliitaksi Kremlissä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa vuonna 1566. Nimityspuheessaan hän kehotti tsaaria kuuntelemaan hyvien ihmisten neuvoja ja karttamaan imartelijoita sekä pitämään mielessä, etteivät tsaarin voimasta ja suuruudesta kerro sodassa saadut voitot vaan rakkaus, jolla hän voittaa alamaistensa sydämet.

Vähäksi aikaa tsaari tuntui rauhoittuvan, mutta sitten hirvittävä mielivalta ryöstäytyi uudelleen valloilleen, ja Moskova jähmettyi kauhusta. Pyhä Filip päätti vedota tsaariin. Hän yritti saada mukaansa papistoa ja piispoja, mutta kaikki pelkäsivät, ja niin hän jäi yksin.

Filip sanoi rohkeasti Iivanalle, että tsaarikin on vain tavallinen kuolevainen ihminen ja että oikea hallitsija on se, joka hallitsee itsensä ja voittaa himonsa. Tsaari raivostui hänen sanoistaan, mutta Filip jatkoi: ”Jumala on asettanut sinut tuomitsemaan kansaa oikeamielisesti eikä esiintymään kiduttajana. Heitä valehtelijat luotasi kuin mädät jäsenet ja kokoa kansasi yhteen, sillä Jumala on vain siellä missä vallitsee yksimielisyys ja rakkaus.” Tsaari kehotti Filipiä olemaan varovaisempi puheissaan tai eroamaan virastaan, mutta tämä vastasi: ”En pyytänyt sinulta virkaa enkä lähettänyt ketään lahjomaan sinua sen saadakseni. Jos uskallat rikkoa lakia, tee mitä haluat, mutta minä en saa herpaantua, kun kilvoituksen aika koittaa.”

Filipin kehotukset eivät tuottaneet toivottua tulosta. Julmuus ja mielivalta vain enenivät, ja monet moskovalaiset tulivat Filipin luo pyytämään häneltä suojelusta.

Jonkin ajan kuluttua Iivana Julma tuli henkivartijoineen Kremlin katedraaliin kesken jumalanpalveluksen ja pyysi Filipiltä siunausta. Tsaarilla ja tämän seuralaisilla oli päällään mustat viitat ja korkeat mustat päähineet. Filip ei ollut huomaavinaan tsaaria, ja kun tämä kolmannen kerran pyysi siunausta, eräs seurueesta sanoi: ”Pyhä esipaimen, hallitsija pyytää siunaustasi.” Filip vilkaisi tsaaria ja lausui: ”Hallitsija, miksi olet pukeutunut sinulle sopimattomaan asuun ja käytökseen? Säädät lakeja toisille, mutta miksi itse teet tuomittavia tekoja? Kaikilla kansoilla, jopa tataareilla ja pakanoilla, on laki ja oikeus, mutta meiltä ne puuttuvat. Toimitamme täällä veretöntä uhria ihmisten pelastuksen tähden, mutta ulkona vuodatetaan viattomien kristittyjen verta. Olet perehtynyt pyhiin kirjoituksiin; mikset elä niiden mukaan?” Tsaari raivostui. Uhattuaan Filipiä karkotuksella ja kidutuksilla hän poistui vihansa vimmoissa kirkosta ja päätti tuhota vastustajansa.

Filipiä vastaan nostettiin panettelukampanja, hänelle uskollisia pajareja vangittiin ja heitä koetettiin jopa kiduttamalla saada todistamaan metropoliittaa vastaan tämän mustamaalaamiseksi. Kun mikään ei onnistunut, Filipin vastustajia lähetettiin Solovetskiin asti kokoamaan kuvitteellista syyteaineistoa. Luostarissa munkit muistelivat rakkaudella entisen johtajansa pyhää elämää. Urkkijoiden onnistui kuitenkin lahjoa uusi igumeni Paisi antamaan väärä todistus.

Tekaistujen syytteiden nojalla Filip kutsuttiin oikeuteen. Hän ei yrittänytkään puolustautua vaan sanoi vain: ”Hallitsija, luuletko, että pelkään sinua tai kuolemaa? Ennemmin kuolen viattomana marttyyrina kuin kestän hiljaa metropoliittana kaikki laittomuudet ja kauheudet.” Istunnon jälkeen hän pääsi vielä vapaaksi odottamaan kirkolliskokouksen tuomiota. Muutaman päivän kuluttua hänet haettiin kirkosta juuri ennen liturgian alkua ja vietiin vankilaan.

Käsistään ja jaloistaan kahlittuna Filip teljettiin tunkkaiseen selliin, jossa hän virui viikon ilman ruokaa saaden vahvistusta vain rukouksesta. Sen jälkeen hänet siirrettiin vankityrmään Pyhän Nikolaoksen luostariin. Tsaari yritti murtaa hänet vainoamalla julmasti hänen läheisiään. Kymmenen hänen sukulaistaan menehtyi kidutuksissa. Heidän joukossaan oli Filipin rakkain veljenpoika, jonka katkaistun pään tsaari käski viedä vankilaan Filipille. Tämä kumartui kyynelsilmin maahan pään edessä ja lausui: ”Autuas se, jonka Sinä valitset ja otat tykösi, oi Herra!” (Ps. 65:5) Koska kansan myötätunto Moskovassa oli selvästi Filipin puolella, tsaari siirrätti hänet Tveriin Otrotšin luostariin.

Noin vuoden kuluttua ollessaan sotajoukkoineen matkalla Novgorodiin tsaari lähetti pahamaineisen henkivartijansa Maljuta Skuratovin Filipin luo muka pyytämään siunausta. Filip oli jo aavistanut kuolemansa lähestyvän. Kolme päivää aikaisemmin hän oli sanonut läheisilleen: ”Kilvoitukseni on päättymässä ja lähtöni hetki lähestyy.” Hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja odotti rauhassa kuolemaa. Kun Maljuta pyysi häneltä siunausta tsaarille, hän vastasi: ”Tee se, mitä varten tulit, äläkä kiusaa minua anomalla imarrellen Jumalan lahjaa.” Sitten hän rukoili, että Herra Kaikkivaltias ottaisi hänen henkensä vastaan ja lähettäisi enkelinsä johdattamaan hänen sielunsa pimeyden valtiaan ohi valittujen joukkoon. Maljuta kävi hänen kimppuunsa ja tukahdutti hänet tyynyllä. Murhaajan käskystä metropoliitan ruumis haudattiin välittömästi kirkon alttaripäätyyn. Tämä tapahtui joulukuun 23. päivänä vuonna 1569.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Solovetskin luostarin munkit anoivat metropoliitta Filipin maallisten jäännösten siirtämistä Solovetskiin. Kun hauta avattiin, pyhän Filipin jäännökset löydettiin maatumattomina ja hyväntuoksuisina. Ne sijoitettiin Solovetskin Kristuksen kirkastumisen kirkon eteishuoneeseen. Haudalla tapahtui monia ihmeellisiä parantumisia. Myöhemmin pyhäinjäännökset siirrettiin eteishuoneesta kirkkoon, ja vuonna 1652 ne tsaarin ja kirkolliskokouksen toivomuksesta siirrettiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Gregorios syntyi Kappadokian Kesareassa, oletettavasti vuonna 331. Hän oli neljäs poika kirkon historian ilmeisesti kuuluisimmassa perheessä, jonka jäsenistä pyhinä kunnioitettuja ovat isä Basileios vanhempi, äiti Emmeleia, Basileios (1.1.), Makrina (19.7.), Naukratios ja Pietari (9.1.). Kodin ilmapiiri oli niin antoisa, että Gregorios ei lähtenyt opiskelemaan mihinkään aikansa keskukseen, toisin kuin isoveljensä Basileios. Gregorios sai opetusta isältään, joka oli retoriikan mestari. Näin hän perehtyi kattavasti filosofiaan, kirjallisuuteen ja muihin tieteisiin. Gregorios syvensi tietojaan ja taitojaan itseopiskellen ja hänestä tuli lopulta yksi kaikkein suurimmista kirkollisista ajattelijoista ja helleenisen kulttuurin kristillistäjistä.

Jo nuorena Gregorios kastettiin ja vihittiin lukijaksi. Kirkollinen ura oli jo hänen edessään, mutta hän suuntautui kuitenkin maallisten tieteiden pariin. Hänestä tuli arvostettu teologian opettaja, ja hän meni naimisiin Teosebeia-nimisen nuoren kristityn neidon kanssa. Sisaruksista Makrina sen sijaan oli innokas neitseellisen ja askeettisen elämän ihailija, ja hän suositteli palavasti kilvoituselämää ja luostariyhteisöjä äidilleen ja veljilleen.

Avioliitostaan huolimatta Gregorios vietti välillä pitkiäkin aikoja sekä Basileioksen että Gregorios Teologin (25.1.) munkkiyhteisöissä Irisjoen varrella. Näin hänkin pääsi kokemaan erakkoelämän iloja: hiljaisuutta, vapautta maallisista huolista, pyhien kirjoitusten ja opinkohtien syvällisempää mietiskelyä sekä hengen kohoamisen Jumalan puoleen rukouksessa. Basileios oli juuri laatinut luostarielämän säännöt ja alkanut luoda järjestystä Kappadokian luostarielämään. Heidän yhteisten pohdiskelujensa seurauksena syntyi kirja Neitsyydestä ja kristillisestä täydellisyydestä. Gregorios oli itse valinnut toisen tien, mutta hän tunsi syvää ihailua neitseelliseen kilvoituselämään, joka saattaa ihmisen enkelien kaltaisuuteen ja siten osallisuuteen jumalallisesta katoamattomuudesta.

Tullessaan Kesarean arkkipiispaksi vuonna 370 Basileios kokosi ympärilleen luotettavimpia ystäviään puolustaakseen Nikean kirkolliskokouksen päätöksiä areiolaisen keisarin Valensin vainolta. Tässä vaiheessa Gregorios valittiin Nyssan pikkukaupungin piispaksi (khorepiskopos). Gregorios oli enemmänkin itselleen rehellinen idealisti kuin diplomaattinen poliitikko tai hallinnollinen johtaja, ja pian hän joutuikin areiolaisten juonittelujen uhriksi. Nämä syyttivät häntä kirkon varojen kavaltamisesta ja pitivät hänen piispaksi vihkimistäänkin sääntöjenvastaisena. Areiolaisen prefektin tukemana Gregorios määrättiin karkotettavaksi vuonna 376.

Pyhä Gregorios otti päätöksen vastaan vaieten ja vastustamatta. Herransa tavoin hän alistui kärsimään vastustelematta ja oli kuin karitsa teurastajiensa edessä. Kahden vuoden kuluttua keisari Valens kuoli ja Gregorios pääsi palaamaan istuimelleen voittosaatossa. Pian tämän jälkeen hänen rakas veljensä ja opettajansa pyhä Basileios kuoli. Gregorios oli aina pitänyt häntä enemmänkin hengellisenä isänään kuin maallisena veljenään. Nyt sävyisä filosofi Gregorios otti veljensä paikan ortodoksisen uskon johtavana ajattelijana ja puolustajana.

Gregorios osallistui opilliseen keskusteluun innokkaasti, ja hänen syvälliset teologiset näköalansa ja vaikuttava puhetaitonsa saivat kaikilta arvostusta ja kunnioitusta. Gregorios oli piispana varsin toimelias. Hän puhdisti pyhän Meletioksen (12.2.) perusteettomista syytöksistä, vaikutti veljensä Pietarin (9.1.) valintaan Sebasteian piispaksi ja järjesti Pontoksen–Armenian alueen kirkollisia oloja. Hän osallistui Antiokiassa vuonna 379 piispojen kokoukseen, joka pyrki lopettamaan aluetta vuosikymmeniä vaivanneen skisman. Arabiassa ja Mesopotamian suunnalla vaikutti kaksi liikettä, joista toinen kieltäytyi kunnioittamasta Jumalansynnyttäjää ja toinen palvoi häntä jumalattarena. Gregorioksen vastuulle annettiin näiden saattaminen tasapainoon. Näihin aikoihin Gregorios kävi myös Jerusalemissa ja pyhillä paikoilla. Hän kuitenkin pettyi siihen, kuinka paljon Pyhässä kaupungissakin oli kaikenlaisia paheita ja turhia kiistoja.

Gregorioksen ajattelu ja vaikutus jäivät elämään hänen kirjoitustensa kautta. Hän laati sarjan poleemisia kirjoituksia ääri-areiolaista Eunomiosta vastaan puolustaakseen jumalallisen luonnon käsittämättömyyttä. Apollinariosta vastaan hän kirjoitti osoittaakseen, että Kristus tuli todelliseksi ihmiseksi sekä sielunsa että ruumiinsa puolesta. Gregorios laati 380-luvulla monia muitakin merkittäviä kirjoituksia kuten Sielusta ja ylösnousemuksesta, Makrinan elämä ja Ihmisen luomisesta. Teologisia opetuksiaan hän kokosi Suureen katekeesiin. Gregorios tunsi keski- ja uusplatonistisen ajattelun paremmin kuin useimmat muut teologit, ja hän kykeni soveltamaan sitä kristillisen hengenelämän ilmaisun syventämiseen.

Vuonna 381 Gregorios Nyssalainen osallistui Konstantinopolissa toiseen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa hän murskasi areiolaisten ja Pyhän Hengen jumaluuden kieltäjien järkeilyt. Lopputulos oli riemuvoitto ortodoksiselle opetukselle Pyhästä Kolminaisuudesta – samalle, jonka puolesta pyhä Basileios oli taistellut koko elämänsä. Kirkolliskokouksen isät kunnioittivat Gregoriosta ortodoksisuuden tukipylväänä ja pitivät häntä pyhien Athanasios Suuren ja Basileios Suuren arvollisena seuraajana. Gregorios oli mukana kaikissa tärkeissä kirkon johtajien kokoontumisissa. Hänet lähetettiin sovittelemaan kirkon kiistoja Palestiinassa ja Arabiassa. Kun Gregorios palasi Konstantinopoliin, keisari Teodosios otti hänet hengelliseksi neuvonantajakseen ja ohjaajakseen. Vuonna 385 keisari pyysi häntä puhumaan vaimonsa Pulkherian ja tyttärensä Plakillan (lat. Flacilla) hautajaisissa.

Kirkon elämässä alkoi rauhallisempi kausi, jonka aikana Gregorios saattoi omistautua hengelliseen elämään ja pyhän Basileioksen perustamien luostarien ohjaamiseen. Hänen vaimonsa ja hengellinen sisarensa Teosebeia oli kuollut, ja keisari hoveineen oli siirtynyt Milanoon. Gregorios jatkoi veljensä työtä luostarimaailman johtohahmona samalla innolla kuin oli jatkanut tämän teologistakin työtä. Basileios oli organisoinut luostarien elämää ja laatinut niille sääntöjä, mutta Gregorios tuotti yleviä mystisen teologian kirjoituksia, jotka olivat toinen toistaan syvällisempiä ja kauniimpia. Mahtavimpia näistä ovat hänen viimeisiin kirjoituksiinsa kuuluvat teokset Mooseksen elämä ja Homilioita Laulujen laulusta. Ne olivat aivan uudenlaisia ortodoksisen hengellisen opetuksen esityksiä, jotka nojautuivat sekä käytännön kilvoituselämän kokemukseen että dogmatiikan syvälliseen hallintaan. Hänen ajattelunsa on herkkää ja ilmaisunsa poikkeuksellisen kaunista.

Gregorioksen ajattelun yksi keskeisiä kulmakiviä on se, että ihminen on luotu Jumalan kuvaksi, heijastamaan Hänen täydellisyyttään ja vapauttaan. Vapauden väärinkäytön tähden turmelukseen langenneena, kuolevaisuuden ja himojen ”nahkaiseen vaatteeseen” verhoutuneena ihminen tarvitsee uudistumista. Luomakunnan palaaminen alkuperäiseen tilaansa Jumalan yhteydessä ja ihmisen pääsy papilliseen ja kuninkaalliseen tehtäväänsä tulevat mahdolliseksi Kristuksen inkarnaation kautta. Kasteen kautta ihminen liittyy Kristuksen mystiseen ruumiiseen, ja tällöin Hänen läsnäolonsa voi virrata ihmisessä yhä enemmän ja enemmän. Näin ihmiselle avautuu päättymätön kehitys kohti sekoittumatonta yhtymistä äärettömään Jumalaan. Kristus on avannut tien, jolla kristitty ja koko ihmiskunta, vieläpä koko luomakunta voi kirkastua.

Gregorioksen ajattelulle on tyypillistä, että se jää aina avoimeksi ylöspäin. Hengenelämälle ei ole minkäänlaista ylärajaa ajassa eikä ikuisuudessa. Gregorios kirjoittaa esimerkiksi Mooseksesta: ”Hän ei pysähtynyt kiivetessään vaan oli aina liikkeessä ylöspäin. Hän ei rajannut nousuaan tähtiin. Kun hän oli asettanut jalkansa niille portaille, joita pitkin Herra itse oli kulkenut, hän oli jo liikkeessä kohti seuraavaa askelmaa. Mooses jatkoi nousemista yhä korkeammalle, sillä hän löysi aina korkeimman saavuttamansa askelman takaa uuden askelman.” Tämä on ihmisen ja luomakunnan kutsumus.

Pyhä Gregorios Nyssalainen osallistui vielä vuonna 394 kirkolliskokoukseen Konstantinopolissa. Hänen viimeisistä vuosistaan ja vaiheistaan ei tiedetä juuri mitään, mikä viittaa siihen, että hän vietti ne hiljaisuudessa. Hän nukkui pois ilmeisesti vuoden 395 tienoilla.

Neljännen vuosisadan loppupuolella Ammonios-niminen nuorukainen vetäytyi Nitrian erämaahan yhtaikaa kolmen veljensä ja kahden sisarensa kanssa. Hän jäi pyhän Pambon (18.7.) oppilaaksi. Ammonios söi elämänsä loppuun saakka ainoastaan leipää ja raakoja kasviksia. Ammonios taisteli himojaan vastaan niin kiihkomielisesti, että poltti itseään kuumilla raudoilla. Ankarasti kilvoitellen hän saavutti vapauden himoista, ja eräs isistä sanoikin: ”En ole koskaan nähnyt kenenkään saaneen sellaista rauhaa kuin hän.”

Ammonios oli yksi kolmesta ”pitkästä veljestä” – kaikki olivat varreltaan poikkeuksellisen pitkiä –, jotka Aleksandrian arkkipiispa Teofilos vuonna 401 karkotti Egyptistä origenismista syytettynä. Veljet joutuivat hakemaan suojelua pyhältä Johannes Krysostomokselta. Lopulta Ammonios pääsi kuitenkin sovintoon Teofiloksen kanssa ja palasi Egyptiin kirkkopolitiikasta tarpeekseen saaneena.

Abba Ammonios osasi kaikki pyhät kirjoitukset ulkoa ja tunsi myös isien tekstejä. Ammonioksen viisaus tunnettiin laajalti, ja kerran hänen luokseen lähetettiin lähetystö, joka yritti kaikin tavoin saada hänet lähtemään piispaksi. Silloin Ammonios leikkasi itseltään pois korvan heidän nähtensä ja sanoi: ”Jos vielä yritätte pakottaa minua, leikkaan pois kielenikin.”

Pyhä Markianos oli lähtöisin rikkaasta ja ylhäisestä roomalaisesta perheestä, joka oli asettunut Konstantinopoliin ja oli sukua keisarille. Hän oli nuoruudestaan asti hurskas ja hyveellinen, tutki innokkaasti pyhiä kirjoituksia ja vietti vaatimatonta elämää paastoten ja rukoillen.

Vanhempiensa kuoltua Markianos peri heidän suuren rikkautensa. Hän kuitenkin katsoi, ettei se kuulunut vain hänelle vaan yhtälailla myös kaupungin köyhille. Niinpä hän aloitti laajan hyväntekeväisyystoiminnan keräten näin itselleen aarteita taivaaseen (Matt. 6:20). Tämä ei jäänyt huomaamatta patriarkka Gennadiokselta (458–471), jonka onnistui taivuttaa Markianos ottamaan vastaan pappisvihkimys. Myöhemmin hänet nimitettiin Kristuksen Suuren kirkon taloudenhoitajaksi, mikä oli Konstantinopolin korkea-arvoisin pappisvirka.

Markianos arvosti ja rakasti suuresti pyhiä marttyyreja. Hän teki kaikkensa lisätäkseen heidän kunnioitustaan ja rakensi heille omistettuja uusia kirkkoja. Ensimmäinen niistä oli Konstantinopolin Pyhän Anastasian kirkko. Hän huolehti siitä, että kirkko koristettiin erisävyisillä marmorilaatoilla, upeilla pylväillä ja loistavilla mosaiikeilla.

Kun kirkon vihkimispäivä koitti ja Markianos oli menossa vihkimyspalvelukseen, joka patriarkan oli määrä toimittaa runsaslukuisen papiston kanssa, hän kohtasi matkalla kurjaakin kurjemman kerjäläisen. Koska Markianioksella ei ollut mukanaan rahaa, hän riisui pois tunikan, joka hänellä oli jumalanpalveluspuvun alla, ja luovutti sen kerjäläiselle. Sitten hän meni pyhäkköön alastoman ruumiinsa verhona ainoastaan feloni, jonka hän veti tiiviisti ympärilleen. Palveluksen aikana feloni kuitenkin raottui, jolloin muu papisto näki, että sen alla välkkyi timantein koristeltu kultalankainen kangas. Närkästyneinä he ilmoittivat asiasta patriarkalle. Heti palveluksen jälkeen tämä pyysi Markianosta luokseen ja moitti tätä moisesta ylellisyydestä. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun Markianos näytti hänelle felonin alla olevan vain paljasta ihoa. Kaikki ymmärsivät, että heidän näkemänsä loistava alusviitta oli itsensä Kristuksen antama merkki siitä, kuinka mieluista Markianoksen lähimmäisenrakkaus oli Hänen silmissään.

Monia muitakin ihmeitä tapahtui. Niiden sekä Markianoksen opetuspuheiden innoittamina monet areiolaiset palasivat takaisin ortodoksisuuteen. Kerran tulipalo levisi lähelle Pyhän Anastasian kirkkoa. Liekkejä pelkäämättä Markianos kiipesi evankeliumikirja kädessään kirkon katolle. Itkien hän pyysi Herraa varjelemaan kirkkoa, jota hän oli niin monet vuodet monin vaivoin ja suurin kustannuksin rakennuttanut. Kun hän rukoili, kauempaa tilannetta seuranneet näkivät, kuinka kirkkoa jo ympäröinyt tuli kääntyi takaisin kuin jonkin suuren voiman työntämänä. Kirkko säilyi täysin vahingoittumattomana.

Patriarkka uskoi Markianokselle myös Kultaisen sarven lahden rannalla sijainneen pienen Pyhän Irenen kirkon jälleenrakennustyön. Markianos meni yöllä kirkkoon rukoilemaan. Rukouksen jälkeen hän nukahti, jolloin Herra ilmestyi hänelle unessa ja näytti uuden kirkon piirustukset aivan kuin muinoin Moosekselle Siinailla ilmestysmajan muodon ja sisustuksen (2. Moos. 35). Markianos osallistui omin käsin kirkon rakentamiseen ja työn vaikeimmissa vaiheissa hän rukoili voimallisesti sen puolesta. Hän itse ei kuitenkaan ehtinyt nähdä valmiina kirkkoa, joka on vielä nykyäänkin Istanbulin kuuluisimpia nähtävyyksiä.

Monia muitakin kirkkoja Markianos rakennutti taloudenhoitajana toimiessaan. Monet ihailivat hänen suurta intoaan kirkkojen rakentamiseen, toiset taas moittivat häntä suurista kustannuksista. Heille Markianos sanoi: ”Veljet, jos minulla olisi tytär ja viettäisin hänen häitään, enkö koristelisi häntä niin loistavilla koruilla kuin vain pystyisin? Kuinka paljon ennemmin meidän pitääkään koristella kirkkoa, Kristuksen kuvankaunista morsianta, jonka vuoksi Hän on vuodattanut pyhän verensä?”

Markianos ei laiminlyönyt köyhiä kirkkojen takia. Hän kierteli itse illan hämärässä kaupungin kujilla heitä etsimässä. Kadulle kuolleita hän pesi ja hautasi omin käsin. Markianos huolehti myös prostituoiduista ja johti monia heistä taloudellisella tuellaan ja opetuksillaan hurskaaseen elämään ja jopa nunniksi luostareihin. Hän auttoi innokkaasti toisia, mutta hänellä itsellään oli vain yksi vaatekerta.

Markianoksen maine kantautui hänen kotiseudulleen Roomaan asti. Monet tulivat sieltä pyhiinvaellukselle hänen luokseen. Rukouksillaan hän paransi heidän sielunsa ja ruumiinsa sairauksia. Kaikkien suuresti arvostama Markianos antoi henkensä Jumalan haltuun vuonna 471.

Dometianos syntyi hurskaaseen ylimysperheeseen vuoden 550 tienoilla. Hän sai monipuolisen sivistyksen perehtyen syvällisesti niin filosofiaan kuin teologiaankin. Dometianos meni naimisiin, mutta jäi jo nuorena leskeksi. Vaimonsa kuoleman jälkeen hän päätti omistautua kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin piispaksi Armenian Meliteneen (nyk. Malatya) vain 30 vuoden ikäisenä.

Dometianoksen hengellinen elämä ja taitava toiminta koituivat koko kirkon parhaaksi ja monien pelastukseksi. Hän viipyi pitkiä aikoja Konstantinopolissa toimien keisari Mauritioksen (582–602) neuvonantajana. Dometianos toimi myös keisarin lähettiläänä Persiassa, jossa hän samalla pyrki levittämään evankeliumin sanomaa. Persiassa oli noihin aikoihin kova valtataistelu, jonka yksi osapuoli, Khosrau II, siirtyi Bysantin puolelle ja hänestä tuli myöhemmin keisari Mauritioksen vasalli. Dometianos oli näissä neuvotteluissa aktiivisesti mukana. Hänestä tuli keisarin ja tämän perheen lähimpiä ystäviä. Dometianos sai keisarilta suuria lahjoituksia, jotka hän käytti kirkkojen ja köyhäintalojen rakentamiseen hiippakunnassaan. Pyhä Dometianos kuoli Konstantinopolissa vuonna 601. Keisari ja suuret kristittyjen joukot olivat mukana suremassa esipaimentaan, kun hänen ruumiinsa siirrettiin näyttävässä saatossa Meliteneen.

Agatho oli syntyjään sisiliankreikkalainen. Hän meni naimisiin ja toimi maallisessa työssä. Hänestä tuli menestyksekäs liikemies, joka hoiti itse tilinsä ja piti tarkkaa kirjanpitoa, mikä oli tuona aikana hyvin epätavallista. Parinkymmenen vuoden työrupeaman jälkeen hän vihkiytyi Palermossa munkiksi. Hänen lahjansa tulivat nyt kirkon palvelukseen, sillä hänet nimettiin ennen pitkää Rooman kirkon taloudenhoitajaksi.

Roomassa Agatho saavutti kaikkien luottamuksen, ja 27.6.678 hänestä tuli Rooman paavi. Ensi töikseen hän joutui selvittelemään Englannin piispojen välisiä valtakiistoja. Agatho myös lähetti Englantiin laulunopettajia, joiden tehtävänä oli uuden gregoriaanisen kirkkolaulun opettaminen.

Aika oli poliittisesti levotonta: Rooman kaupunki oli toistuvien hyökkäysten kohteena, ja kirkkoa jakoi uusi monotelitistinen oppi, jonka mukaan Kristuksen inhimillinen tahto oli yksi ja sama kuin hänen jumalallinen tahtonsa eli Kristuksella oli vain yksi tahto. Paikka paikoin monia monotelitismin kieltäneitä kirkonmiehiä kuten Maksimos Tunnustajaa vainottiin ankarasti. Agatho kutsui vuonna 679 Roomaan koolle synodin, joka vahvisti opin Kristuksen kahden tahdon olemassaolosta. Keisari Konstans II (641–668) tahtoi saada asiaan selkeän päätöksen ja marraskuussa 680 hän kutsui koolle yleisen kirkolliskokouksen Konstantinopoliin.

Paavi Agatho lähetti kokoukseen delegaation ja kirjeen, jossa hän vahvisti Rooman kannan olevan perinteinen ortodoksinen näkemys. Samalla hän joutui myös pyytämään anteeksi lähetystönsä kömpelöä kreikantaitoa, koska ”kielen hienouksia on vaikea harjoittaa barbaarikansojen raivon raadellessa maatamme”. Agatho mainitsi myös, että kirkonmiehet joutuivat tekemään omin käsin työtä elättääkseen itsensä ja lepohetket katkesivat usein hälytyksiin barbaarien hyökätessä. Rooman kanta hyväksyttiin kokouksessa, ja monotelitismi tuomittiin harhaopiksi.

Paavi Agatho nukkui pois 10.1.681 Konstantinopolin kirkolliskokouksen työn ollessa vielä kesken. Kokouksen päättyessä lokakuussa 681 sanottiin, että ”apostoli Pietari oli puhunut Agathon kautta”. Pyhää Agathoa on kunnioitettu erityisesti Englannin Yorkissa ja Italian Palermossa.

Makari Pismalainen aloitti luostarielämän pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) ohjauksessa tämän perustamassa Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Sieltä hän hiljaisuutta kaivaten siirtyi pohjoiseen pienen Pismajoen varrelle. Kun Makarin luokse kokoontui veljestöä, hän perusti noin kilometrin päähän erakkomajastaan pienen luostarin Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Pyhittäjä Paavali Obnoralainen, jonka muistoa vietetään samana päivänä, oli Makarin hengellinen ystävä ja keskustelukumppani. Makari kuoli 1300-luvun lopulla.

Pyhittäjä Paavali syntyi rikkaaseen ylimysperheeseen Moskovassa vuonna 1317. Kirkon jumalanpalvelukset, rukous ja paasto kuuluivat lapsesta pitäen kiinteästi hänen elämäänsä. Paavalin täytettyä 22 vuotta vanhemmat vaativat häntä menemään naimisiin, mutta hän lähtikin heiltä salaa Prilukan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarissa hän kilvoitteli ankarasti raviten ruumistaan leivällä, suolalla ja vedellä sekä henkeään rukouksella ja valvomisella ja noudatti kaikessa tarkasti luostarisääntöjä.

Kaivaten korkeampia kilvoituksia Paavali toivoi löytävänsä itselleen hengellisen ohjaajan. Hän lähti Pyhän Kolminaisuuden luostariin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luo, joka koetteli tulijaa ja havaittuaan tämän vakavamieliseksi kilvoittelijaksi alkoi itse ohjata häntä pelastuksen tielle. Paavali luopui kokonaan omasta tahdostaan ja alistui täydelliseen kuuliaisuuteen ohjaajansa alaisuudessa. Hän karttoi turhia keskusteluja ja piti itseään munkkiveljistä viimeisenä. Kilvoituksillaan hän saavutti kyynelten armolahjan.

Elettyään luostarissa melko pitkään Paavali vetäytyi pyhittäjä Sergein siunauksella yksinäiseen keljaan ja kilvoitteli siellä viisitoista vuotta. Ruumiillinen työ ja lakkaamaton rukous täyttivät hänen koko aikansa. Keskustelut ihmisten kanssa hän korvasi tutkimalla pyhää Raamattua, jonka sanat ravitsivat häntä, niin että hänestä tuli kuin vetten ääreen istutettu puu. Pian kävi selväksi, että hänellä oli aiopettamisen ja puhumisen armolahja. Kun munkkiveljet alkoivat käydä hänen luonaan yhä useammin keskeyttäen hänen hengelliset mietiskelynsä, Paavali katsoi paremmaksi paeta. Pyhittäjä Sergein siunauksella hän siirtyi erakoksi pohjoiseen metsäerämaahan Volgan taakse. Ensin hän vaelsi paikasta toiseen, mutta asettui sitten Komelin metsään, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta aivan yksin asuen ontossa lehmuksessa. Paasto- ja rukouskilvoitukset ja hengellisten asioiden sisäinen katselu vapauttivat hänen mielensä kiintymyksestä kaikkeen maalliseen.

Lopulta Paavali hylkäsi lehmuksensa ja siirtyi vielä kerran Nurmajoen lähistölle, joka virtasi saman Komelin metsän halki. Hän oli jo noin 70 vuoden ikäinen, mutta vanhuuden vaivat eivät heikentäneet hänen kilvoitteluintoaan. Hän päinvastoin rukoili ja ylisti Jumalaa entistä pitempään ja paastosi entistä ankarammin. Usein hän oli viisi päivää kokonaan syömättä ja nautti vain vähän vettä ja leipää lauantaisin ja sunnuntaisin. Hänen elämänsä muistutti ensimmäisten ihmisten elämää ennen syntiinlankeemusta: linnut ja kaikki metsän eläimet ja pedot käyskentelivät rauhassa hänen erakkomajansa ympärillä. Sielunvihollinen tosin lähetti hänelle ankaria kiusauksia, mutta hyveisiin lujasti juurtuneena hän voitti ne kaikki.

Sana Paavalin kilvoituksista levisi lähitienoille ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä, jotka pyysivät hengellistä opetusta. Kaikki, jotka tapasivat hänet ja kuulivat hänen ohjeitaan, pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Monet halusivat tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Aikansa esteltyään Paavali lopulta myöntyi heidän pyyntöihinsä. Hän ei kuitenkaan esiintynyt veljien johtajana, vaan opetti heitä hiljaa ja nöyrästi kuin olisi ollut heistä vähäisin. Hänen opetuksensa olivat ihmeellisen yksinkertaisia ja lempeitä: ”Lapset, kilvoitelkaa voimienne mukaan pelastuksenne tähden ennen kuin koittaa aika, jolloin joudumme itkemään nykyistä laiskuuttamme. Jos joku sanoo olevansa heikko ja sairas, minä vastaan: ala vain kilvoitella voimiesi mukaan, niin Jumala kyllä auttaa sinua. Reipastukaamme hengellisesti ja kulkekaamme kapeaa tietä, joka vie iankaikkiseen elämään.”

Veljestöllä ei aluksi ollut kirkkoa. Lukuisat ennusmerkit saivat kuitenkin Paavalin vakuuttuneeksi Jumalan suosiosta luostarin rakentamista kohtaan. Usein hän kuuli paikalta kellonsoittoa ja kerran pääsiäisyönä hän näki siellä ihmeellisen valon, joka täytti hänen sydämensä ilolla. Näiden merkkien vahvistamana hän matkusti oppilaansa Aleksin kanssa Moskovaan, jossa metropoliitta antoi siunauksensa luostarin rakentamiselle Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Paavali kieltäytyi pappisvihkimyksestä, joten papiksi vihittiin hänen oppilaansa Aleksi, josta tuli myös luostarin igumeni.

Paavali itse asui erillisessä keljassa. Hän tuli yhteisiin jumalanpalveluksiin vain lauantaisin ja sunnuntaisin ja ruokaili silloin veljien kanssa, mutta ei syönyt muuta kuin vettä, leipää ja kasviksia. Ankarasta elämäntavastaan huolimatta hän oli luonteeltaan lempeä sekä hyvin valoisa ja iloinen. Hän otti kaikki vastaan ystävällisesti ja antoi jokaiselle tulijalle hyödyllisen opetuksen. Munkkiveljiä hän kehotti rakastamaan vaikenemista, kaikkien hyveiden äitiä, sekä taistelemaan pahoja ajatuksia vastaan rukoillen ja työtä tehden.

Paavali saavutti harvinaisen korkean 112 vuoden iän. Kuoleman lähestyessä hän vaikeni kokonaan, mutta ruumiin heikkoudesta huolimatta hän pysyi hengeltään virkeänä. Puhdistettuaan mielensä rukouksella hän sai puhtaalla sydämellä katsella Herran kunniaa. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan veljet ja itsensä ristinmerkillä hän antoi sielunsa Herran käsiin rukous huulillaan. Tämä tapahtui tammikuun 10. päivänä vuonna 1429.

Pyhittäjä Paavali meni luostariin 22 vuoden ikäisenä ja kilvoitteli yötä päivää 90 vuotta. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä.

Antipa syntyi Moldaviassa vuonna 1816. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja; isä palveli diakonina maaseudulla ja äiti meni leskeksi jäätyään luostariin. Jo lapsena Antipa erottui ikätovereidensa joukosta. Paimentaessaan isänsä lampaita metsässä hän saattoi toisten kauhuksi nostaa myrkkykäärmeitä paljain käsin ilman että ne mitenkään vahingoittivat häntä. Hengellisistä lahjoistaan huolimatta Antipa oli luonteeltaan yksinkertainen eikä millään tahtonut oppia lukemaan. Opettajat neuvoivat häntä jättämään koulun ja hankkimaan jonkin käsityöammatin, mutta halu lukea hengellisiä kirjoja voitti ja lopulta hänen uurastuksensa palkittiin. Kirjoista tulikin Antipalle hengellisen opetuksen ehtymätön lähde. Isänsä kuoltua hän opetteli kirjansidontataidon ja elätti sillä perheen.

Kahdenkymmenen vuoden ikäisenä Antipa näki rukoillessaan jumalallisen valon, joka täytti hänen sydämensä sanomattomalla ilolla ja sai kyyneleet vuotamaan virtanaan. Vastauksena Jumalan kutsuun hän huudahti: ”Herra, minusta tulee munkki!” Kaitselmuksessaan Jumala antoi kuitenkin Paholaisen kiusata häntä niin, että pahat henget ilmestyivät hänelle mustien koirien hahmossa; ne katosivat heti, kun hän teki ristinmerkin. Näihin aikoihin Antipa joutui kestämään paljon myös niiltä ihmisiltä, jotka eivät pitäneet hänen suoruudestaan ja peräänantamattomuudestaan uskonasioissa. Lopulta hän lähti hiljaa kotoaan Neamtsin luostariin. Kun hän oli rukoilemassa siellä tyhjässä kirkossa, Jumalanäidin ihmeitätekevää ikonia peittänyt verho siirtyi ihmeellisesti syrjään. Sydän tulvillaan iloa ja liikutusta hän suuteli pyhää kuvaa. Igumeni ei kuitenkaan suostunut ottamaan häntä veljestöön, joten hän meni noviisiksi pieneen Calderusanin luostariin Valakiassa.

Antipa kilvoitteli kuuliaisuusveljenä kaksi vuotta kieltäen täydellisesti oman mukavuudenhalunsa. Elämä oli täynnä puutetta ja murheita. Antipalle ei annettu munkkiviittaa eikä omaa keljaa, vaan hän nukkui missä sattui, keittiön lattialla tai paljaalla maalla. Kerran hän nukahti pellolla puiden katveeseen, missä lumi peitti hänet ja hänet tuotiin puolijäätyneenä sisälle.

Skeemamunkki Gideon, joka oli elänyt erakkona 30 vuotta, opetti Antipalle sisäistä rukousta. Antipan itsekieltäymys ja into rukoukseen oli niin suuri, että rippi-isä kehotti häntä lähtemään Athosvuorelle. Hengellistä harkintakykyä osoittaen Antipa halusi pyytää siunauksen toiseltakin hengellisesti kokeneelta ohjaajalta isä Dimitriltä, joka kaikkien hämmästykseksi itse vihki Antipan munkiksi ja siunasi hänet lähtemään Athokselle.

Eräässä Athoksen erakkokeljassa kilvoitteli kaksi moldavialaista munkkia isät Nifont ja Nektari, joiden oppilaaksi Antipa toivoi pääsevänsä. Nämä kuitenkin sanoivat, että Antipan vasta munkiksi vihittynä piti kilvoitella vielä luostarin kuuliaisuustöissä. Heidän neuvostaan Antipa meni Esfigmenoksen luostariin, jossa hän työskenteli kolme vuotta keittiössä. Vuoden ajan häntä piinasi raskain mahdollinen kiusaus, mikä voi tulla kilvoittelijan osaksi: sisäinen rukous lakkasi toimimasta ja sen myötä ehtyi kaikki armon tuoma lohdutus. Pimeys ja murhe täyttivät hänen mielensä ja sydämensä. Vain luja luottamus Jumalanäidin suojelukseen varjeli hänet joutumasta epätoivoon.

Koeajan päätyttyä moldavialaiset munkkivanhukset ottivat Antipan luokseen. Isä Nifont halusi vihkiä hänet skeemaan, mutta ei hyväksynyt hänen toivettaan vetäytyä erakoksi, sillä Nifont itse suunnitteli itsenäisen moldavialaisen skiitan perustamista Athokselle ja arveli, että Antipasta olisi apua hankkeen toteuttamisessa. Vanhus ja oppilas kysyivät asiassa neuvoa yhteiseltä rippi-isältään, joka asettui Antipan puolelle.

Antipa vihittiin suureen skeemaan ja hän sai täyden vapauden aloittaa erakkoelämä. Loukkaantuneena Nifont kieltäytyi antamasta Antipalle minkäänlaista tukea, ja tämä joutui aloittamaan uuden elämän typötyhjässä puoliraunioituneessa erakkokeljassa tyhjin käsin. Keljassa ei ollut mitään muuta kuin ajan ja noen tummentama Jumalanäidin ikoni. Antipa pyysi ikonimaalarimunkki Paisia puhdistamaan sen ja molempien hämmästykseksi tavallinen puhdistus kirkasti ikonin uuden veroiseksi. Ikonista tuli Antipan lohtu ja ilo koko loppuelämäksi.

Tuntemattomalta munkilta saamansa lahjoituksen turvin Antipa palkkasi kirvesmiehen korjaamaan keljaa. Muutaman päivän kuluttua kirvesmies sai kuitenkin odottamatta kolerakohtauksen. Koska Antipa ei jaksanut kantaa häntä keljaan, hän toi ulos sairaan luo ainoan toivonsa, Jumalanäidin ikonin ja vetäytyi itse jonkin matkan päähän rukoilemaan. Palattuaan hän tapasi ihmeekseen kirvesmiehen työn äärestä täysin terveenä. Tämä vakuutti, että ikoni oli parantanut hänet ja sanoi sitä ihmeitätekeväksi. Ikonin kautta tapahtui myöhemmin vielä lisää ihmeitä.

Keljan valmistuttua Antipan päivät kuluivat rauhallisesti. Samoihin aikoihin isä Nifontin suunnitelma romanialaisen skiitan rakentamisesta Athokselle alkoi toteutua. Moldaviaan Iasin kaupunkiin perustettiin skiitan kaupunkitalo, jonka kautta saatiin kerättyä tarvittavia varoja. Rippi-isien myötävaikutuksella Antipa suostuteltiin osallistumaan hankkeeseen. Hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin skiitan ruokavaraston hoitajaksi. Tuossa näennäisen vaatimattomassa toimessa isä Antipa vaali innokkaasti ja peräänantamattomasti luostarin yhteiselämän periaatteita. Kun isä Nifont matkusti kolmeksi vuodeksi Moldaviaan hoitamaan rakennusasioita, hän nimitti Antipan sijaisekseen skiitan johtajaksi.

Palattuaan Athokselle isä Nifont lähetti Antipan vuorostaan Moldaviaan Iasin kaupunkitaloon vastaamaan taloudenhoitajan tehtävästä. Näin Antipa joutui odottamatta siirtymään Pyhän vuoren hiljaisuudesta ja rauhasta meluisaan kaupunkiin monien huolten ja töiden keskelle. Ympäristön vaihtumisesta huolimatta hän ei muuttanut lainkaan entistä elämäntapaansa, vaan päinvastoin enensi paastoaan äärimmilleen ollakseen valmis kohtaamaan uudet kiusaukset.

Antipan hengenpalo ja hänen yksinkertainen olemuksensa, vilpitön ihmisrakkautensa ja syvä hengellinen kokemuksensa vetivät puoleensa uskovia, jotka kaipasivat hengellistä ohjausta. Moldavian metropoliitta kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan ja nimitti hänet kahden nunnaluostarin rippi-isäksi. Antipan läsnäolo kasvatti Iasin kaupunkitalon merkitystä ja toi paljon lahjoituksia, jotka lähetettiin edelleen Athokselle. Kaikesta menestyksestä huolimatta Antipa kaipasi päästä takaisin Pyhälle vuorelle. Isä Nifont ei välittänyt hänen toiveestaan; sen sijaan hän päätti ottaa Antipan matkatoverikseen Venäjälle, jonne hän oli lähdössä varojen keräysmatkalle.

Isä Nifont palasi pian Venäjältä Moldaviaan, ja Antipa jäi jatkamaan keräystä yksin, vaikka ei edes osannut yhtään venäjää. Hän asui erään kauppiasperheen luona, joka antoi hänen käyttöönsä pienen talon puutarhassaan. Siellä hän vietti lähes erakkoelämää omistaen kaiken aikansa rukoukselle. Tästä huolimatta keräys tuotti erinomaisesti ja lahjoituksia romanialaista skiittaa varten kertyi yli 30 000 ruplan edestä. Lopulta Antipa lähetti lahjoitukset, kirkonkellot ja jumalanpalveluspuvut laivalla kohti Athosta, mutta alus upposi myrskyssä Mustallamerellä. Antipa ei kuitenkaan lannistunut vaan jatkoi keräystä Pietarissa ja pystyi ennen pitkää lähettämään suuren summan Athokselle.

Suuren paaston alkaessa Antipa asui Aleksanteri Nevskin lavran vierastalossa samassa huoneessa erään seurakuntapapin kanssa. Tämä katseli ihmetellen, miten Antipa osallistui tunnollisesti kaikkiin luostarin jumalanpalveluksiin ja keljaan palattuaan toimitti ne uudelleen romaniaksi. Lisäksi hän täytti skeemamunkin keljarukoussäännön ja saattoi olla koko viikon syömättä ja juomatta. Antipa tutustui niin Pietarin kuin Moskovankin metropoliittoihin ja kävi heidän kanssaan hengellisiä keskusteluja. Moskovan metropoliitta Filaretin kysymykseen, mitä sisäisen rukouksen harjoittaja erityisesti tarvitsee, hän vastasi: ”Kärsivällisyyttä.”

Ensimmäisen Venäjän-vuotensa aikana Antipa kävi Valamon luostarissa ja ihastui koko sielustaan sen rauhallisiin metsäerämaihin. Saatuaan keräystehtävänsä päätökseen vuonna 1865 hän tuli heti Valamoon ja asettui asumaan yksinäiseen keljaan Kaikkien pyhien skiittaan. Siellä rukouksesta tuli hänen elämänsä ainoa sisältö. Vapaana kaikista ulkoisista huolista hän käytti rukoukseen koko päivän ja melkein koko yön. Typikonin mukaisten jumalanpalvelusten[1] lisäksi hän luki päivittäin kaksi akatistosta Jumalanäidille, teki 300 maahankumarrusta ja muisteli yli tunnin ajan nimeltä kaikkia hyväntekijöitään. Näiden liturgisten rukousten väliajat hän omisti Jeesuksen rukoukselle karkottaen sydämestään kaikki muut ajatukset ja kaiken hajamielisyyden. Näin hänen rukouksensa nousi Jumalan puoleen kuin otollinen uhri koko maailman pelastuksen puolesta. Munkkiveljet näkivät monta kertaa, miten kyynelet virtasivat hänen silmistään hänen rukoillessaan.

Keljassaan Antipa eli äärimmäisen köyhästi. Hänellä ei ollut edes tuolia eikä sänkyä. Maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin hän paastosi koko päivän syömättä mitään.

Isä Antipa tuli pääluostariin kolme kertaa vuodessa jouluksi, pääsiäiseksi ja helluntaiksi viipyen noin viikon. Silloin hän keskusteli hengellisestä elämästä häntä tapaamaan tulleiden vieraiden kanssa. Vaikka keskustelut väsyttivät hänen yksinäisyyttä rakastavaa mieltään, hän otti vieraat aina sydämellisesti vastaan, tarjosi teetä ja söi heidän kanssaan luopuen tavanomaisesta ankarasta paastostaan. Munkkiveljien ihmetellessä tätä hän vastasi heille apostoli Paavalin sanoin: ”Olen tottunut kaikkeen ja kaikenlaiseen, syömään itseni kylläiseksi ja näkemään nälkää, elämään runsaudessa ja puutteessa” (Fil. 4:12.). Hänen ainoana toiveenaan oli lähimmäisten hengellinen edistyminen ja iankaikkinen pelastus.

Pyhä Antipa ohjasi hengellisessä elämässä monia Valamon munkkeja sekä Pohjois-Venäjän ja Karjalan asukkaita. Hänen syvä nöyryytensä, itsekieltäymyksensä ja irtaantumisensa kaikesta maallisesta auttoivat häntä kestämään rauhallisin mielen monet ikävyydet ja vastustuksen, joita hänen maineensa joskus aiheutti.

Isä Antipalla oli hyvä terveys eikä hän yleensä sairastellut, vaikka kilvoittelikin äärimmäisen ankarasti. Vuotta ennen kuolemaansa hän sai kuitenkin sitkeän ja kovan yskän, joka vei hänen voimansa. Hänen viimeisenä talvenaan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni, jonka hän oli ainoana aarteenaan tuonut mukanaan Athokselta, siirtyi itsestään paikaltaan ja liukui ilmassa hänen luokseen pysähtyen hänen rintansa korkeudelle, kun hän oli rukoilemassa. Heltymyksestä itkien isä Antipa kertoi tästä ihmeestä kolme päivää ennen kuolemaansa. Isä Antipa nukkui kuolonuneen 66 vuoden ikäisenä tammikuun 10. päivänä vuonna 1882. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä, ja hänen nimensä liitettiin pyhien joukkoon Athoksella vuonna 1906, ensimmäisenä romanialaisena athoslaisena. Pyhän Antipan reliikit löydettiin Valamosta vuonna 1991, ja Romanian kirkko vahvisti hänen pyhyytensä virallisella kanonisoinnilla 20.6.1992. Myös Venäjän kirkko on ottanut hänet kalenteriinsa.

Antipalle kuulunutta Jumalanäidin ikonia säilytettiin Valamossa suurena aarteena. Uudessa Valamossa ikoni ehti kuitenkin jo vaipua unohduksiin, kunnes se etsintöjen päätteeksi löytyi talvikirkon alttarista toukokuussa 2006.

Pyhä Feofan, maallikkonimeltään Georgi Vasiljevitš Govorov, syntyi tammikuun 10. päivänä vuonna 1815. Hänen isänsä oli pappina Tšernavskojen kylässä Orjolin läänissä. Jo kotona poika sai kirkollisen kasvatuksen. Myöhemmin hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, jossa hänet tunnettiin menestyvänä, mutta myös vaatimattomana, jumalanpalveluksia rakastavana ja kaikin puolin esimerkillisenä oppilaana. Georgi kävi usein Kiovan luolaluostarissa ja koki sen jumalanpalveluksissa hengellisesti ylentäviä hetkiä. Vähän ennen opintojensa päättymistä vuonna 1841 hän vihkiytyi itsekin munkiksi. Pian sen jälkeen hänet vihittiin pappeuteen Kiovan luolaluostarin suuressa pääkirkossa.

Opintojensa päätyttyä Feofan toimi noin viisi vuotta kirkon opetustehtävissä Kiovassa, Novgorodissa ja Pietarissa. Hän omistautui antaumuksella kristilliseen kasvatustyöhön, mutta siihen liittyvät hallinnolliset velvollisuudet ja taloushuolet kiusasivat häntä. Häntä veti enemmän puoleensa toisenlainen elämä, yksinäinen rukouksen täyttämä munkkikilvoittelu. Pian hän sai tilaisuuden edistyä kutsumuksessaan, sillä vuonna 1847 hänet nimitettiin omasta pyynnöstään Venäjän hengellisen mission jäseneksi Jerusalemiin.

Feofan viipyi Jerusalemissa kuusi vuotta. Hän vieraili vanhoissa luostareissa ja tutki pyhien isien teoksia vanhoista käsikirjoituksista. Samalla hän solmi läheisiä suhteita Athosvuoren vanhuksiin, jotka vaikuttivat syvästi hänen hengelliseen elämäänsä. Jerusalemissa hän oppi perusteellisesti kreikan ja ranskan ja perehtyi myös hepreaan ja arabiaan.

Venäjälle palattuaan Feofan toimi Aunuksen hengellisen seminaarin rehtorina, mutta jo vuoden kuluttua hänet lähetettiin Venäjän suurlähetystön kirkon esimieheksi Konstantinopoliin. Siellä hän viipyi kaksi vuotta, kunnes hänet kutsuttiin jälleen takaisin kotimaahan ja nimitettiin loistavan älynsä ja oppineisuutensa tähden Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi.

Pietarissakaan Feofan ei viipynyt pitkään. Vuonna 1859 hänet vihittiin Tambovin piispaksi, jotta hän valaisisi tietä kaikille pelastustaan etsiville. Nimityspuheessaan hän vertasi elämäänsä palloon, joka vierii hiljaa sinne tänne aina sen mukaan, mihin päin sitä potkaistaan. Hän sanoi alistuvansa Jumalan tahtoon, mutta ilmaisi myös salaisen toiveensa saada antautua korkeampaan kilvoitteluelämään. ”En salaa, etteikö sydämeni salainen toive olisi päästä paikkaan, jossa voisin vapaasti antautua sydämeni kaipaamaan työhön”, hän sanoi.

Feofanin palvelutehtävä Tambovissa kesti vain neljä vuotta. Tuona lyhyenä aikana hän solmi lämpimät suhteet laumaansa. Hänellä oli kyky kuunnella ihmisten toiveita ja tarpeita, ja kaikki rakastivat häntä. Hän piti opetuspuheita melkein jokaisessa jumalanpalveluksessa, perusti useita seurakuntakouluja sekä hiippakunnallisen naisopiston. Monien aktiivisten tehtäviensä ohella hän kuitenkin tunsi yhä kasvavaa halua vetäytyä yksinäisyyteen. Eräällä hiippakunnan luostareiden tarkastusmatkalla hän vieraili Vyšan luostarissa. Sen ankara luostarisääntö ja luonnonkaunis sijainti miellyttivät häntä siinä määrin, että hän toivoi voivansa joskus asettua sinne pysyvästi.

Vuonna 1863 Feofan siirrettiin Tambovista Vladimirin hiippakunnan piispaksi. Laaja, käytännön huolten täyttämä työ suuren hiippakunnan johdossa ei kuitenkaan vastannut hänen sisäisiä toiveitaan. Nuoresta pitäen hän oli kaivannut yksinäisyyttä ja hän piti yhä ihanteenaan irtautumista kaikista maallisista huolista. Palveltuaan kirkkoa erilaisissa tehtävissä 25 vuoden ajan hän anoi eroa virastaan ja lupaa vetäytyä Vyšan luostariin.

Luostarista Feofan ei suinkaan etsinyt itselleen lepoa, vaan tilaisuutta palvella kirkkoa toisenlaisella tärkeäksi kokemallaan tavalla. Alussa häntä tosin kiusasi ajatus siitä, että hän oli jättänyt piispanviran, mutta hän taisteli kiusausta vastaan ja kieltäytyi hänelle tarjotuista uusista tehtävistä. Ensimmäiset kuusi vuotta hän eli veljestön keskuudessa, osallistui yhteisiin jumalanpalveluksiin ja otti vastaan vieraita. Pääsiäisen jälkeen keväällä 1872 hän lopetti ihmisten tapaamisen, lakkasi käymästä jumalanpalveluksissa ja sulkeutui yhteen luostarin sivurakennuksista. Hän tapasi vain rippi-isäänsä igumeni Tiihonia ja keljapalvelijaansa. Yhden keljahuoneensa hän muutti Kristuksen kasteelle pyhitetyksi kirkoksi, jossa hän toimitti jumalanpalvelukset yksinään. Aluksi hän toimitti liturgian vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä, mutta elämänsä viimeisten yhdentoista vuoden ajan päivittäin.

Jumalanpalvelusten ja hengellisten kilvoitusten lisäksi Feofanin ajan täytti kirjallinen työ. Vaikka hän ei tavannut ihmisiä, hän oli monipuolisesti kiinnostunut kirkon ja isänmaansa elämästä. Hän tilasi useita aikakauslehtiä ja hänellä oli suuri kirjasto. Feofanin laaja kirjallinen työ sisältää kristillistä etiikkaa ja hengellistä elämää käsitteleviä teoksia, raamatunselityksiä ja käännöksiä. Käännöksistä merkittävin on Filokalia, jonka hän käänsi kirkkoslaavista venäjäksi. Lisäksi hänellä oli laaja kirjeenvaihto hengellistä ohjausta kaipaavien uskovien maallikoiden kanssa.

Vaikka Feofan oli syvällisesti perehtynyt länsimaiseen filosofiaan ja älyllisiin virtauksiin, hän pysyi uskollisena idän kirkon perinteiselle opetukselle, jonka olennaista sisältöä hän vaali syvällistä arvostelukykyä osoittaen. Kirjoituksissaan Jeesuksen rukouksesta hän ei tuo esille psykosomaattisia menetelmiä, vaan korostaa mielen keskittämistä rukouksen sanoihin. Rukouksen keskeisenä hedelmänä hän pitää Jumalan pelkoa ja synnintuntoa. Kirjoitustensa ja käännöstensä kautta pyhä Feofan vaikutti merkittävästi Venäjän kirkon hengelliseen renessanssiin 1800-luvun lopulla. Hänen kirjansa Mitä on hengellinen elämä on käännetty suomeksi. Hänen kirjoituksillaan on myös keskeinen sija Valamon igumeni Haritonin kokoamassa kirjassa Jeesuksen rukous.

Pyhä Feofan Erakko antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 6. päivänä vuonna 1894. Sielun jätettyä ruumiin hänen kasvoilleen jäi säteilemään autuas hymy. Pyhä Feofan Erakko kanonisoitiin vuonna 1988.

Igumenia Arsenia (Anna Dobronravova) syntyi vuonna 1879 Vladimirin läänissä Venäjällä. Hän työskenteli opettajana Šujan Kristuksen ylösnousemuksen naisluostarin ylläpitämässä koulussa ja vihkiytyi siellä nunnaksi. Edellisen igumenian kuoltua sisaret valitsivat hänet luostarin johtajaksi.

Äiti Arsenia perehtyi pyhien isien kirjoituksiin ja noudatti erityisesti pyhän Ignati Brjantšaninovin hengellisiä ohjeita. Luostarissa hän vietti hiljaista ja eristynyttä elämää Jeesuksen rukousta harjoittaen. Äiti Arsenia oli hyvin nöyrä. Hän piti itseään kaikista huonoimpana ja kysyi usein neuvoa toisilta, vaikka nämä olivat kaukana siitä sydämen puhtaudesta ja järjen kirkkaudesta, jonka hän itse oli saavuttanut.

Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 viranomaiset päättivät sulkea luostarin, mikäli sisaret eivät tulisi mukaan sovhoosin töihin. Sovhoosin johtaja Ivan Ozarin kehotti heitä suostumaan ehdotukseen. Hän lupasi maksaa palkkaa kaikille sisarille, vaikka työtä tekisivät vain ne jotka siihen kykenivät. Luostarin 130 sisarta suostuivat tarjoukseen. He asuivat luostarissa jatkaen sen jumalanpalveluselämää, mutta kävivät työssä sovhoosissa. Juhlapäivinä he eivät tehneet työtä vaan rukoilivat kirkossa. Näin luostarin elämä jatkui miltei ennallaan sillä erolla, että maataloustuotteita ei enää käyttänyt luostari, vaan sovhoosi, joka maksoi sisarille palkkaa. Äiti Arsenia johti edelleen luostaria, eikä sovhoosin johtaja Ozarin koskaan määrännyt ketään sisarista työhön pyytämättä häneltä etukäteen siunausta. Se oli tärkeää varsinkin silloin, kun sisaria vihittiin nunniksi, sillä luostarin säännön mukaan vastavihityt nunnat pysyttelivät kirkossa 40 päivän ajan.

Kymmenen vuotta sisaret elivät rauhassa keskellä ateismin kuohuvaa merta. Lopulta viranomaiset antoivat vuonna 1929 määräyksen sulkea luostari. Jumalanpalvelusten toimittaminen ja kaikki luostarielämään viittaava toiminta kiellettiin. Sovhoosin johtaja ei halunnut osallistua luostarin sulkemiseen, vaan hän jätti työnsä ja muutti pois.

Luostari suljettiin. Vuonna 1932 igumenia Arsenia pidätettiin. Häntä syytettiin väestön agitoinnista ja tuomittiin karkotettavaksi kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Karkotusaikanaan hän vihkiytyi suureen skeemaan saaden nimekseen Foma apostoli Tuomaan mukaan. Karkotusajan päätyttyä hän palasi Vladimiriin. Vainojen puhjettua uudelleen kaikessa kauheudessaan vuonna 1938 äiti Arsenia pidätettiin jälleen. Häntä syytettiin siitä, että hän oli ”papiston ja luostariväen vastavallankumouksellisen järjestön aktiivinen jäsen”. Vankilassa hän sairastui ja asian tutkintakäsittely jouduttiin keskeyttämään. Igumenia Arsenia nukkui pois tammikuussa vuonna 1939. Virallisen asiankirjan mukaan kuolema johtui elimistön täydellisen uupumisen aiheuttamasta sydämen toiminnan lakkaamisesta.

Kuolemaa seuraavana yönä eräs igumenia Arsenian entinen sellitoveri kuuli unessa sanat: ”Vallitsipa teidän elämässänne maan päällä millainen hämmennys tahansa, meillä äiti Arsenian pyhäinjäännöksiä arvostetaan suuresti.” Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Arsenian vuonna 2000 historiansa suurimmassa kanonisointiprosessissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Hyginus oli syntyjään ateenalainen ja todennäköisesti filosofi. Kristityksi käännyttyään hän omistautui kokonaan kirkon palvelukseen, ja vuonna 138 hänestä tuli Rooman piispa, järjestyksessä yhdeksäs. Hänen kerrotaan vaatineen, että pieniä lapsia kastettaessa läsnä oli aina oltava kummi, joka ohjaisi heitä kristilliseen elämään. Johdettuaan kirkkoa neljä vuotta pyhä Hyginus kärsi marttyyrikuoleman Antononius Piuksen (138–161) aikana.

Kaikkien Palestiinan alueen yhteiselämäluostareiden munkkien johtaja, pyhittäjäisä Teodosios syntyi noin vuonna 423 pienessä Mogarisoksen kylässä Kappadokiassa. Hänen vanhempansa olivat hartaita kristittyjä, ja hänen äitinsä vihkiytyi elämänsä lopulla nunnaksi.

Teodosios palveli jo nuorena kirkossa lukijana ja laulajana sekä tutki innokkaasti Raamattua. Häntä viehätti kertomus Abrahamista, joka rakkaudesta Jumalaan lähti vieraaseen maahan; samoin häntä puhutteli evankeliumin kehotus luopua vanhemmista, omaisuudesta ja ystävistä voittaakseen omakseen iankaikkisen elämän. Teodosios rukoili Jumalaa ohjaamaan hänetkin pelastukseen ja lähti kohti Jerusalemia.

Kulkiessaan Syyrian läpi Teodosios meni pyytämään siunausta pyhittäjä Simeon Pylväskilvoittelijalta (1.9.). Kilvoittelija tervehti häntä nimeltä sanoen: ”Tervetuloa, Jumalan mies Teodosios!” Simeon pyysi Teodosiosta kiipeämään pylvään ylätasanteelle, syleili häntä ja ilmoitti, että Teodosioksesta tulee suuren hengellisen lauman paimen.

Jerusalemiin tultuaan Teodosios alkoi miettiä, kuinka aloittaisi kilvoittelunsa. Vaikka erakkoelämä kiehtoikin häntä, hän päätteli, ettei selviäisi taistelussa aineettomia vihollisia vastaan, jollei olisi ensin saanut harjoitusta kokeneen taistelijan opastuksella. Ohjaajakseen hän löysi kappadokialaisen vanhus Longinoksen, joka kuului Pyhän haudan veljestöön.

Teodosios eli pitkään Longinoksen kuuliaisuusveljenä oppien kieltämään oman tahtonsa ja tunnistamaan Jumalan tahdon. Lopulta hän siirtyi asumaan yksikseen erääseen kirkkoon Betlehemiin johtavan tien varrella. Siellä hän alkoi pian herättää kiinnostusta, ja kirkon rakennuttanut rikas mies tahtoi tehdä hänestä johtajan perusteilla olevalle veljestölle. Silloin Teodosios lähti pois ja vetäytyi ylemmäksi vuorelle luolaan, jossa perimätiedon mukaan kolme itämaan tietäjää olivat yöpyneet. Siellä hän kilvoitteli sielunsa puhdistamiseksi unohtaen kaiken maallisen.

Pyhä Teodosios harjoitti kokoöisiä rukouksia roikkuen kainaloistaan luolan katosta riippuvissa tukiköysissä. Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei syönyt palaakaan leipää vaan eli pelkillä taateleilla, pavuilla ja villiyrteillä. Sieluaan hän sen sijaan ruokki runsaasti Jumalan sanan uutteralla tutkiskelulla. Hänen kilvoittelunsa ja häntä verhonnut Jumalan armo vetivät paikalle monia oppilaita. Ensin hän piti heistä luonaan vain kuusi, sitten vielä toiset kuusi ja lopulta hän otti vastaan kaikki, jotka Jumala lähetti.

Teodosios opetti oppilaitaan ennen kaikkea pitämään mielessään kuoleman hetken. Kerran hän pani heidät kaivamaan leveän joukkohaudan ja sanoi: ”Tässä on teidän hautanne. Kuka haluaa aloittaa?” Silloin pappismunkki nimeltä Basileios lankesi hänen jalkoihinsa ja pyysi siunausta olla ensimmäinen, joka lähtee Herran luo. Hän asettui hautaan pitkälleen ja jäi asumaan siihen. Sitten Teodosios neuvoi muita toimittamaan vainajien muistopalveluksen kolmantena, yhdeksäntenä ja neljäntenäkymmenentenä päivänä, kuten on tapana. Neljäntenäkymmenentenä päivänä Basileios kuoli lainkaan sairastamatta. Sen jälkeen Teodosios näki hänet vielä neljänäkymmenenä päivänä laulamassa psalmeja veljestön kuorossa.

Eräänä suurena lauantaina veljet olivat alakuloisia, koska heillä ei ollut yhtään ruokatarvikkeita niin että olisivat voineet viettää pääsiäistä. Ei ollut edes jauhoja ehtoollisleipien leipomiseen. Teodosios keskittyi rukoilemaan ja neuvoi veljiä panemaan kaiken toivonsa Jumalaan. Illansuussa eräs mies saapui mukanaan kaksi muulia täydessä ruokatavaralastissa. Ruokaa oli niin paljon, että sitä riitti helluntaihin saakka.

Kun Teodosioksen veljestö kasvoi, luola kävi heille ahtaaksi. Muutamat Teodosioksen varakkaat ystävät tarjoutuivat rakentamaan hänelle suuren luostarin. He pyysivät häntä valitsemaan tarkoitukseen sopivan paikan. Teodosios pani hiiliä suitsutusastiaan ja lähti kävelemään suoraan eteenpäin rukoillen samalla, että Jumala itse sytyttäisi hiilet palamaan sopivaksi katsomallaan paikalla. Hänen käveltyään noin neljä kilometriä Betlehemistä poispäin hiilet yhtäkkiä syttyivät.

Paikalle nousi nopeasti suuri luostari, johon perustettiin myös erilaisia verstaita, niin että luostarissa voitiin valmistaa kaikki tarpeellinen eikä munkkien tarvinnut kulkea pitkin maailmaa tavaroita etsimässä. Tähän todelliseen evankeliumin linnoitukseen kuului myös kaksi majataloa, joista toinen oli matkustavia munkkeja ja toinen köyhiä ja kodittomia maallikkoja varten, munkkien vanhainkoti ja suojapaikka mielisairaille. Kukaan ei lähtenyt luostarista saamatta apua. Teodosios antoi veljille esikuvan hoitamalla itse sairaita. Hän pesi heidän haavojaan, talutti sokeita, rohkaisi ja lohdutti kaikkia kärsiviä muistuttamalla iankaikkisesta ilosta, joka seuraa maanpäällisiä kärsimyksiä.

Muutamat veljet purnasivat vieraiden paljouden takia, mutta ymmärtäväisimmät seurasivat igumeninsa esimerkkiä. Mitä enemmän luostari jakoi apua köyhille ja sairaille, sitä enemmän Jumala huolehti siitä, eikä luostarista koskaan puuttunut mitään. Kerran nälänhädän kohdatessa Palestiinaa suuret määrät nälkiintyneitä köyhiä hakeutui luostariin ruokittaviksi, niin että pöytä piti kattaa jopa sata kertaa päivässä. Ihmeellisellä tavalla leipää ja muuta ruokaa kuitenkin riitti aina jokaiselle.

Teodosioksen veljestöön kuului yli 400 munkkia useista eri kansallisuuksista. Siksi luostariin rakennettiin neljä kirkkoa. Yhdessä kirkossa palvelukset toimitettiin kreikaksi, toisessa syyriaksi ja kolmannessa armeniaksi. Neljäs kirkko oli varattu henkisesti häiriintyneille ja riivatuille, jotteivät he häiritsisi palveluksia muissa kirkoissa. Seitsemän kertaa päivässä Jumalaa ylistettiin näissä neljässä kirkossa kolmella eri kielellä. Liturgian aikana kaikki kokoontuivat evankeliumin lukemisen jälkeen kreikankieliseen kirkkoon toimittamaan pyhää ehtoollista. Teodosios huolehti jokaisesta veljestä. Nöyryydellään ja opetuksillaan hän oli Kristuksen elävä ikoni heille kaikille.

Kun pyhän Melanian (31.12.) perustaman luostarin johtaja Gerontios kuoli, Teodosios valittiin kaikkien Palestiinan yhteiselämäluostarien arkkimandriitaksi eli ylimmäiseksi kaitsijaksi. Sabbas Pyhitetty (5.12.) puolestaan toimi kaikkien erakkojen ja lauroissa elävien esimiehenä. Pyhittäjiä yhdisti keskinäinen rakkaus ja he tapasivat usein toisiaan keskustellen hengellisistä asioista. Yhdessä he myös kävivät taistelua harhaoppeja vastaan.

500-luvun alussa kirkon elämää häiritsi keisari Anastasios (491–518), joka oli ryhtynyt puolustamaan Khalkedonin kirkolliskokouksen (451) harhaoppisiksi tuomitsemia monofysiittejä. Vuonna 513 hän syrjäytti Jerusalemin patriarkka Eliaksen ja määräsi hänen sijalleen monofysiittisen patriarkan. Koska munkkien vaikutus yleiseen mielipiteeseen oli suuri, keisari yritti voittaa puolelleen Palestiinan johtavat munkit, etenkin Sabbaksen ja Teodosioksen. Muuten nöyrä ja taipuisa Teodosios oli dogmaattisissa kysymyksissä täysin taipumaton. Hän kokosi kaikki erämaakilvoittelijat ja sanoi heille, että oli koittanut aika ryhtyä taisteluun. Hän kirjoitti keisarille, että kaikki munkit hyväksyivät ehdottomasti kaikki siihen mennessä kokoontuneet neljä yleistä kirkolliskokousta. Anastasios lievensi vainotoimia joksikin aikaa mutta aloitti ne sitten entistä kiivaampina. Silloin Teodosios meni Pyhän haudan kirkkoon ja huusi saarnatuolista: ”Jos joku kieltäytyy hyväksymästä neljää yleistä kirkolliskokousta siinä missä neljä evankeliumiakin, hänelle kuuluu anateema!”[1] Sitten hän kulki munkkiarmeijansa johdossa kaikkialla kaupungissa vahvistaen ihmisiä sanoin ja ihmeteoin. Seurauksena oli, että Anastasios lähetti hänet maanpakoon. Hän palasi Palestiinaan kahden vuoden kuluttua, kun valtaistuimelle nousi keisari Justinianos I (518–527), ortodoksisuuden puolustaja.

Rauhan palattua Teodosios saattoi jatkaa tehtäväänsä Jumalan siunausten jakajana. Hän paransi ihmisiä parantumattomista sairauksista, pelasti matkustavaisia vaaroilta, karkotti tuhoa tuottavia heinäsirkkaparvia ja sai kokonaisen viljalaarin täyttymään yhdellä ainoalla jyvällä. Kun hän rukoili hedelmättömien naisten puolesta, nämä saivat pian lapsia. Teodosios myös profetoi seitsemän vuotta etukäteen suuren maanjäristyksen, joka tuhosi Antiokian vuonna 526. Ihmeistä huolimatta hänet valtasi yhä syvenevä nöyryys, mikä kohotti häntä lakkaamatta kohti Jumalaa. Kerran nähdessään kahden oppilaansa riitelevän hän heittäytyi heidän jalkoihinsa ja kieltäytyi nousemasta pystyyn, ennen kuin he olivat sopineet. Toisen kerran hän kielsi erästä raskaasti rikkonutta munkkiaan osallistumasta pyhään ehtoolliseen, jolloin tämä kiivastui ja huusi: ”Ja minä puolestani kiellän sinua osallistumasta!” Nöyrästi Teodosios totteli eikä mennyt ehtoolliselle, ennen kuin munkki oli pyörtänyt sanansa.

Elämänsä loppuvaiheessa Teodosios sairastui vakavasti. Kokonaisen vuoden hän vietti vuoteenomana kovissa tuskissa. Kärsivällisesti hän kesti koettelemuksensa kiitos ja ylistys huulillaan tahtomatta pyytää siihen lievitystä Jumalalta. ”Olen saanut iloita monista hyvistä asioista elämäni aikana ja minusta on tullut kuuluisa kaikkialla. Niinpä minun pitää nyt vähän kärsiä saadakseni lohdutusta toisessa elämässä. Näin en joudu kuulemaan Herran sanoja rikkaalle miehelle: ’Sinä sait eläessäsi hyvän osan.’” (Luuk. 16:25) Veljille hän kertoi ennalta monia asioita, jotka sitten aikanaan tapahtuivat.

Kun pyhittäjän kuolinaika lähestyi, hänen hengelliset lapsensa kokoontuivat murhemielin hänen ympärilleen. Hän lohdutti heitä ja kehotti heitä olemaan kärsivällisiä kiusauksissa ja koettelemuksissa ja tottelemaan uusia johtajiaan. Lopuksi hän sanoi: ”Jos näette, että munkkien lukumäärä kasvaa lähtöni jälkeen, voitte uskoa, että kaikki muukin, mitä olen teille ennustanut, tulee tapahtumaan.” Näin tapahtuikin, sillä luostarin kukoistus jatkui pyhittäjän kuoleman jälkeenkin.

Teodosios Suuri sai tietää kuolinhetkensä kolme päivää aikaisemmin. Hän kutsutti paikalle kolme piispaa ja pyysi heiltä anteeksiantoa synneilleen. Itkien piispat hyvästelivät hänet. Sitten hän kohotti kätensä rukoillen hiljaa Herraa ja ristittyään ne sen jälkeen rinnalleen hän antoi urhean sielunsa Herran käsiin. Kuollessaan hän oli 105-vuotias. Patriarkka johti hänen hautajaisiaan, joihin kerääntyi suunnaton ihmisjoukko. Hänet haudattiin samaan tietäjien luolaan, jossa hän oli elänyt kilvoituksensa alkuvaiheessa. Haudalla alkoi pian tapahtua runsaasti ihmeitä.

Pyhittäjä jätti eläväksi perinnöksi munkeilleen kolme periaatetta: ankaran askeesin yhdistyneenä horjumattomaan uskoon aina elämän loppuun asti, myötätunnon köyhiä ja sairaita kohtaan sekä kestävyyden rukouksessa ja Jumalan ylistyksessä.

Pyhä Vitalios (Vitalis) eli vuosikausia Pyhän Seridoksen (13.8.) luostarissa Gazassa. Hän valitsi erikoisen kilvoittelumuodon. 610-luvun alussa Vitalios kuuli, että Aleksandriassa oli hyväsydäminen patriarkka, joka ei tuominnut ketään. Vitalios päätti lähteä Aleksandriaan työskentelemään prostituoiduiksi ajautuneiden naisten pelastuksen puolesta. Hän teki päivisin käsityötä, jonka tuloista hän käytti yhden kymmenysosan omaan elämiseensä. Illan tullen hän lähti prostituoitujen kujille ja antoi loput päivän ansioistaan jollekin naisparalle sillä ehdolla, että tämä ei harjoittaisi ammattiaan tuona yönä vaan lähtisi hänen mukaansa. Vitalios tarjosi naiselle ruokaa ja rukoili läpi yön hänen pelastuksensa puolesta. Lähtiessään Vitalios vaati naista lupaamaan, ettei kertoisi tapahtuneesta kenellekään.

Pian kuitenkin tieto munkin toimista alkoi levitä, ja monet pitivät niitä arveluttavina. Hänelle sanottiin: ”Ota vaimo ja heitä pois skeemasi, ettet joutuisi vastaamaan Jumalalle niistä sieluista, joita olet loukannut.” Vitalios vastasi: ”Antakaa minun olla. Te ette ole minun tuomareitani. Meillä on yhteinen Valtias, joka tuomitsee maailman ja kunkin teot.” Kirkon taloudenhoitajat tekivät patriarkka Johannes Laupiaalle (610–619, muistopäivä 12.11.) valituksen munkista, joka oli aiheuttanut skandaalin kulkemalla ilotyttöjen luona. Patriarkka Johannes ei kuitenkaan ryhtynyt toimiin Vitaliosta vastaan. Hän sanoi, että vaikka näkisi omin silmin papin tai munkin tekevän syntiä, olisi parempi estää muita näkemästä samaa kuin ryhtyä tuomitsemaan tekijää. Vitalios puolestaan oli tyytyväinen siihen, ettei häntä pidetty hurskaana vaan paneteltiin.

Monet naiset liikuttuivat kovasti nähdessään munkin rukoilevan heidän puolestaan läpi yön ja päättivät muuttaa elämäntapansa. Jotkut menivät naimisiin, eräät lähtivät luostareihin.

Näin pyhä Vitalios kilvoitteli. Eräänä iltana ilotalon asiakas kävi Vitalioksen kimppuun ja pahoinpiteli hänet syyttäen häntä huijariksi. Vitalios laahautui keljaansa ja menehtyi saamiinsa ruhjeisiin yön aikana. Ruumis löydettiin polvistuneena rukoilevaan asentoon. Vierestä löytyi kirjoitustaulu, jossa luki: ”Aleksandrialaiset, älkää tuomitko ennenaikaisesti, odottakaa Herran päivän koittoa.” Kun uutinen kiistellyn munkin kuolemasta levisi, paikalle tuli itkeviä naisia, jotka huusivat: ”Voi meitä syntisiä! Meillä ei ole enää suojelijaa eikä auttajaa!” Monet alkoivat kertoa, kuinka olivat tulleet katumukseen ja kääntyneet pois entisiltä teiltään pyhän Vitalioksen ansiosta. Pian kävi selväksi, ettei kukaan heistä ollut tehnyt syntiä Vitalioksen kanssa. Myös patriarkka Johannes, joka oli koko ajan uskonut Vitalioksen viattomuuteen, tuli paikalle ja iloitsi totuuden tullessa julki. Kun pyhän Vitalioksen hyvät teot olivat tulleet kaikkien tietoon, koko kaupunki kunnioitti häntä ylellisillä hautajaisilla. Mies, joka oli lyönyt häntä, jäi haudalle ja itki katkerasti, kunnes parantui häntä vaivanneesta sairaudesta. Tästä liikuttuneena mies päätti antaa elämänsä Jumalalle ja lähti munkiksi Pyhän Seridoksen luostariin.

Paulinus syntyi vuoden 726 tienoilla vaatimattomaan perheeseen Koillis-Italian maaseudulla. Nuoruudessaan hän teki maatyötä mutta onnistui vapaa-aikanaan opiskelemaan niin, että alkoi vähitellen saavuttaa mainetta oppineena. Samalla hän palveli kirkossa pappina. Vuonna 776 Paulinus kutsuttiin Kaarle Suuren hoviin. Hän teki suuren vaikutuksen viisaudellaan ja saavutti Kaarle Suuren varauksettoman luottamuksen. Paulinuksesta tehtiin piispa, ja vuonna 784 hänelle jopa annettiin ”Aquileian patriarkan” arvo, vaikka läntisessä kirkossa ei varsinaisesti patriarkkoja olekaan.

Tuohon aikaan Kaarle Suuri taisteli sakseja vastaan itäisessä Saksassa ja pyrki käännyttämään näitä väkisin kristityiksi. Paulinus sen sijaan vastusti ankarasti kenenkään kastamista väkipakolla tai edes ilman kunnollista katekumeeniopetusta. Muuten hänen yhteistyönsä Kaarle Suuren kanssa toimi hyvin ja koitui kirkon vahvistukseksi. Paulinus oli aktiivinen piispa, joka osallistui moniin kirkolliskokouksiin. Hän taisteli erityisesti adoptionismin[1] harhaoppia vastaan ja korosti kaikin voimin Kristuksen täyttä jumaluutta. Tästä näkökulmasta hän puolusti myös uskontunnustuksen filioque-lisäystä, joka kuitenkin nostatti idässä kiivasta vastustusta ja johti myöhemmin kirkon jakaantumiseen. Paulinus kirjoitti runoja, hymnejä ja katekumeeniopetusta. Hän nukkui pois vuonna 802.

Pyhä Teodosios syntyi Kastorian alueella Pohjois-Kreikassa. Hänen nuorempi veljensä Dionysios (25.6.) oli Athoksella sijaitsevan Dionysioksen luostarin perustaja. Teodosios vihittiin Konstantinopolissa Pyhän Sofian kirkon diakoniksi ja papiksi. Myöhemmin hän meni munkiksi Athosvuorelle Filoteoksen luostariin, jossa hän kohosi igumenin asemaan.

Noihin aikoihin merirosvot olivat vitsauksena Välimeren alueella ja ryöstelivät usein myös Athosvuoren luostareita ja erakkomajoja. Yhdellä tällaisella ryöstöretkellä merirosvot saivat saalikseen igumeni Teodoroksen, jonka he myivät orjaksi Bityniaan. Vapauduttuaan hän palasi Konstantinopoliin, jossa hänen ystävänsä patriarkka Kallistos I (20.6.) nimitti hänet Manganeksen Pyhän Georgioksen luostarin igumeniksi. Trapezuksen (nyk. Trabzon) metropoliitaksi Teodosios vihittiin vuonna 1368 ja hän kaitsi laumaansa rauhassa aina kuolemaansa asti.

Johannes Kastajan syntymäjuhlan aattona vuonna 1412 Klopsin luostariin Novgorodin lähistölle ilmestyi tuntematon munkki. Hän sulkeutui pappismunkki Makarin keljaan ja jäljensi siellä kynttilänvalossa Apostolien tekojen kirjaa. Igumenin ja munkkiveljien koputukseen ja rukoukseen hän vastasi aamenen[1] sijaan toistamalla saman rukouksen eikä avannut ovea. Lopulta veljet mursivat keljan oven auki. Kaikkiin kysymyksiin ”kuka sinä olet?” ja ”mistä olet tullut” tuntematon vanhus vastasi vain toistamalla heille samat kysymykset, niin että veljet kavahtivat ja alkoivat luulla häntä Paholaisen aikaansaamaksi haamuksi. Igumeni kuitenkin rauhoitti heitä vakuuttamalla, että tuntematon vanhus oli Jumalan lähettämä pyhittäjäisä ja käski antaa hänelle keljan.

Vanhus asettui luostariin ja eli kuuliaisena igumenille ja veljestölle. Kukaan ei tiennyt, kuka hän oli ja mistä oli tullut, mutta kaikki näkivät, että hän oli todellinen kilvoittelija. Hän valvoi yöt läpeensä ylistäen Jumalaa, käytti ravinnokseen vain vettä ja leipää, eikä niitäkään joka päivä, ja osallistui joka viikko pyhään ehtoolliseen. Kun veljestö ja igumeni alkoivat kunnioittaa häntä, hän kätki hyveensä teeskentelemällä houkkaa.

Vuonna 1419 Dimitri Donskoin nuorempi poika ruhtinas Konstantin tuli Klopsin luostariin viettämään Kristuksen kirkastumisen juhlaa. Ruokailun aikana igumeni pyysi vanhusta lukemaan päivän tekstin. Kun ruhtinas kuuli lukijan äänen, hän nousi katsomaan tätä lähemmin ja tunnisti hänet sukulaisekseen, joka oli kadonnut jäljettömiin. Tultuaan ilmi vanhus tunnusti olevansa ruhtinaallista sukua ja nimeltään Mikael.

Muutaman vuoden kuluttua ruhtinas Konstantin tuli uudelleen Klopsin luostariin. Hän oli joutunut suuriruhtinaan epäsuosioon ja menettänyt läänitystilansa ja pyysi apua luostarin igumenilta ja sukulaiseltaan Mikaelilta. Mikael ei sanonut hänelle mitään muuta kuin kehotti rakennuttamaan kivikirkon keskelle luostaria. Ruhtinas tarttui toimeen. Samana päivänä kun kirkko vihittiin käyttöön, hän sai kutsun tulla Moskovaan ottamaan haltuunsa perintötilansa.

Pyhittäjä Mikael sai Jumalalta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Jo ennen luostariin tuloaan hän oli ilmoittanut Novgorodissa tapaamalleen pojalle, että tästä tulee Novgorodin arkkipiispa Joona (5.11.). Myöhemmin hän tiesi ennalta arkkipiispa Eufimin ja ruhtinas Dimitri Šemjakan kuoleman. Kuivuuden aikana hän sai rukouksellaan lähteen puhkeamaan luostarin lähelle ja luostarin viljavaraston riittämään, vaikka viljaa jaettiin säästelemättä nälkää näkeville. Hän myös profetoi 40 vuotta etukäteen, että Novgorod menettäisi itsenäisyytensä.

Autuas Mikael kuoli rauhassa noin vuonna 1456. Kuolemaisillaan ollessaan hän ei murehtinut elämänsä päättymistä, vaan oli kuin matkalainen, joka pitkään taivallettuaan oli iloiten palaamassa kotimaahansa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Tatiana eli keisari Aleksanteri Severuksen aikana (222–235). Hänen isänsä oli rikas ja tunnettu mies, joka toimi kolmeen otteeseen Rooman konsulina. Samalla hän kuitenkin toimi salassa myös kristillisen kirkon diakonina.

Tatiana vietti suuren osan lapsuusvuosistaan Rooman katakombeissa, joissa kristityt tuohon aikaan salaa kokoontuivat. Maailmallinen elämä katoavine rikkauksineen ei tehnyt häneen vaikutusta. Hänet vihittiin diakonissaksi ja hän tahtoi omistautua kokonaan Yljälleen Kristukselle pelkäämättä vaivannäköä ja valmis jopa marttyyrikilvoitukseen.

Tatiana pidätettiin katakombeista, kun hän oli julistamassa sanomaa Kristuksesta, ja hänet vietiin vangittuna keisarin eteen. Hän tunnusti rohkeasti uskonsa tuomioistuimen edessä. Saattaakseen hänet häpeään keisari itse vei hänet epäjumalantemppeliin nähdäkseen hänen uhraavan epäjumalille. Tatiana jatkoi kuitenkin rukoustaan ainoalle Jumalalle psalmin sanoin: ”Ei ole ketään muuta pyhää kuin Sinä, oi Herra!” Kerrotaan, että tuolla samalla hetkellä epäjumalanpatsaat kaatuivat maahan ja murskaantuivat. Raivostunut keisari käski nylkeä ihon Tatianan kasvoista ja repiä irti hänen silmäluomensa. Jumala lähetti kuitenkin enkeleitä suojelemaan Tatianaa. Kun kahdeksan häntä kiduttamaan määrättyä sotilasta näkivät hänen ympärillään vartiossa neljä enkeliä, he kieltäytyivät koskemasta häneen. Ihmeen vakuuttamina he kaikki alkoivat uskoa Kristukseen, ja kun asia tuli ilmi, toiset sotilaat saivat käskyn mestata heidät siihen paikkaan.

Keisari tahtoi häväistä Tatianan ja ajatti hänen hiuksensa pois. Sen jälkeen häntä kidutettiin kaikin mahdollisin tavoin. Hänen rintansa leikattiin pois, häntä poltettiin tulella ja heitettiin petojen eteen. Mikään kidutus ei kuitenkaan pystynyt Tatianaan eikä sammuttanut hänen rakkauttaan Kristukseen, jonka armo auttoi häntä. Verensä virratessa Tatiana huudahti päättäväisesti: ”En tunne muuta Jumalaa kuin Sinut!”

Kaiken päätteeksi Tatiana heitettiin vankilaan, jossa taivaan enkelit ilmestyivät hänelle ja ylistivät häntä Herransa puhtaana morsiamena. He ottivat häneltä pois kivun ja paransivat hänen vammansa. Jumalallista valoa säteillen pyhä marttyyri lauloi ylistystä Jumalalle yhdessä ruumiittomien vieraittensa kanssa.

Kun keisari Tatianan nähdessään havaitsi kaikki kidutuksensa turhiksi, hän käski mestata hänet. Pelottomasti pyhä neitsyt oli valmis antamaan itsensä Kristukselle virheettömäksi uhrilahjaksi. Hän huudahti: ”Rakkaudesta Sinuun olen menossa teuraaksi!” Näin pyhä Tatiana vei kärsimyksensä kunniakkaaseen päätökseen ja sai kuihtumattoman marttyyriseppeleen.

Mertius oli sotilaana Pohjois-Afrikan mauritanialaislegioonassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Kun Mertiuksen piti uhrata jumalille, hän ilmoitti olevansa kristitty. Hänen sotilasarvonsa otettiin pois ja hänet pahoinpideltiin. Pyhä marttyyri kesti kaiken niin kärsivällisesti, että tuntikausia kestäneen kidutuksen aikanakaan hän ei sanonut mitään vaan pysyi täysin vaiti. Kun hänen ruumiissaan ei ollut enää yhtään ehjää kohtaa, hänet heitettiin vankilaan. Hän menehtyi märkiviin ja vuotaviin haavoihinsa kahdeksantena päivänä. Pyhän Mertiuksen voitokas marttyyrikilvoitus tapahtui vuonna 298.

Pyhä Filoteos syntyi Antiokiassa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana rikkaaseen perheeseen ja oli vanhempiensa ainoa lapsi. Hänen vanhempansa eivät olleet kristittyjä vaan palvoivat härkää. Kymmenvuotiaana Filoteos alkoi epäillä, oliko järjettömän eläimen palvonnassa mitään mieltä. Hän päätti löytää todellisen Jumalan ja Luojan. Kun Filoteos kerran rukoili palavasti, enkeli näytti hänelle näyssä Jeesuksen Kristuksen istumassa kirkkaudessaan valtaistuimelleen korotettuna. Enkeli ilmoitti, että Jumala olisi vastedes Filoteoksen kanssa ja auttaisi häntä.

Nuori Filoteos alkoi elää askeettisesti ja antaa suurimman osan ruoastaan köyhille. Hän rukoili jatkuvasti isänsä ja äitinsä kääntymisen puolesta. Filoteoksen rukouksiin vastattiin, sillä lopulta heidät kaikki kolme kastettiin yhdessä. Vainon puhjetessa heidät kuitenkin pidätettiin. Sotilaat ihmettelivät nähdessään Filoteoksen kirkkaasti loistavat kasvot, ja monet heistä tunnustautuivat myöhemmin kristityiksi. Kidutusten ja vankeuden jälkeen nuori marttyyri surmattiin keihäillä lävistäen.

Pyhän marttyyri Filoteoksen muisto säilyi georgialaisissa ja koptilaisissa synaksarioneissa, joissa häneen liitetään värikkäitä legendoja: kun hänen vanhempansa rukoilivat härkää, se lävisti heidät kuoliaiksi sarvillaan, mutta kolmen päivän kuluttua Filoteoksen rukoukset herättivät heidät takaisin henkiin. Ainakin symbolisessa mielessä tämä pitääkin paikkansa.

Pyhä Elia kilvoitteli erämaassa Antinoen lähistöllä Egyptin Thebaiksessa. Kuudenkymmenen vuoden ajan hän tapasi syödä vain kerran viikossa, mutta sata vuotta täytettyään hän alkoi syödä aina illan tullen kolme palaa leipää ja kolme oliivia. Hänen rukoustensa kautta tapahtui niin monia ihmeitä, että profeetta Elian hengen sanottiin asuvan hänessä. Elia sanoi: ”Joka rakastaa kärsimyksiä, saa aikanaan ilon ja levon.” Hän sanoi myös pelkäävänsä kolmea asiaa: ruumiin jättämistä, Jumalan eteen astumista ja tuomion kuulemista. Seitsemänkymmentä vuotta kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalalle noin 110 vuoden ikäisenä.

Benedictus syntyi vuonna 628 rikkaaseen Biscop-nimiseen sukuun Koillis-Englannissa. Nuorukaisena hän palveli Northumbrian kuninkaan Oswiun hovissa, mutta 25 vuoden iässä hän päätti ryhtyä munkiksi. Hän lähti itseään kuusi vuotta nuoremman ystävänsä Wilfridin (12.10.) kanssa Roomaan. Käytyään apostolien haudoilla hän alkoi intohimoisesti opiskella Raamattua. Myöhemmin hän kävi Roomassa vielä toisen kerran kuningas Oswiun pojan kanssa. Paluumatkallaan hän pysähtyi Ranskan Rivieralla ja jäi sikäläiseen Lérinsin luostariin (ks. Honoratus 16.1.). Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Benedictus.

Kahden vuoden kuluttua Benedictus lähti jälleen Roomaan. Sieltä hän siirtyi Canterburyyn pyhien Teodorin (19.9.) ja Hadrianuksen (9.1.) seurassa. Benedictus ryhtyi suunnittelemaan oman luostarin perustamista pohtien perusteellisesti, millainen olisi ihanteellinen luostari. Hän lähti neljännelle matkalleen Roomaan perehtyäkseen tarkemmin luostarielämän sääntöihin ja käytäntöihin.

Parissakymmenessä luostarissa kierreltyään Benedictus palasi lopulta kotiseudulleen Northumbriaan, jossa hän sai kuningas Egfrithiltä 3 000 hehtaaria maata nykyisen Sunderlandin tienoilta. Sinne Benedictus perusti vuonna 674 luostarin, joka omistettiin pyhälle Pietarille. Frankkilaisten muurareiden rakentama pääkirkko oli Pohjois-Englannin ensimmäinen romaanistyylinen kivikirkko. Uutta olivat myös lasi-ikkunat, joiden valmistamisen frankkilaiset mestarit opettivat paikallisille. Luostariin saatiin kirjasto Benedictuksen Roomasta ja Wienistä (Vienna) ostamista kirjoista. Benedictus kokosi luostarilleen säännön, joka perustui Johannes Cassianuksen, Basileios Suuren, pyhän Benedictuksen (11.7.) ja Makarios Suuren (19.1.) ajatuksiin sekä Gallian luostarien käytäntöihin.

Benedictus matkusti Roomaan vielä viidennen kerran. Hän kävi pitkiä keskusteluja paavi Agathon (10.1.) kanssa. Benedictus palasi luostariinsa mukanaan suuri kokoelma kirjoja, reliikkejä ja pyhiä kuvia. Hänen mukanaan tuli myös Johannes-niminen kirkkolaulun taitaja ja opettaja. Pyhän Pietarin luostari oli pian Englannin tärkeimpiä hengellisyyden ja kirkollisen kulttuurin keskuksia. Sieltä on peräisin muun muassa Codex Amiatinus, vanhin kokonainen latinankielinen Raamattu.

Vuonna 682 Benedictus sai 1 600 hehtaarin maa-alueen 10 kilometriä pohjoiseen Pyhän Pietarin luostarista. Sinne perustettiin pyhälle Paavalille omistettu luostari, johon tuli parikymmentä munkkia. Hän asetti kummallekin luostarille oman apottinsa ja lähti itse vielä kerran Roomaan vuonna 685. Kun Benedictus palasi, hänellä oli mukanaan entistä enemmän kirjoja ja ikoneita. Ilman Benedictuksen rakentamaa kirjastoa ja oppineisuuden keskusta tietomme Englannin varhaisesta kirkkohistoriasta olisivat paljon niukemmat, sillä hänen alaisuudessaan opiskeli seitsenvuotiaasta saakka Bede, joka tunnetaan ainutlaatuisen Englannin kansan kirkkohistorian kirjoittajana.

Vuonna 686 pyhä Benedictus halvaantui. Hän joutui viettämään viimeiset kolme vuottaan lähes kokonaan vuoteessa. Munkit kävivät toimittamassa palveluksia hänen vuoteensa lähettyvillä, jotta hänkin saattoi yhtyä ylistyslauluun. Benedictus pyysi, että munkit noudattaisivat hänen kokoamiaan sääntöjä, jotka eivät olleet hänen omaa keksintöään vaan pyhien isien ajatuksista ja käytännöistä valikoituja. Hän pyysi valitsemaan luostarien johtoon hengellisesti parhaat ehdokkaat ja kielsi valitsemasta ketään syntyperän perusteella. Pyhä Benedictus nukkui pois 12. tammikuuta 689. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhänä. Hänen reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Thorneyn luostariin.

Serbian kansan rakastetuin pyhä, arkkipiispa Savva (Sava) oli suuriruhtinas Stefan Nemanjan kolmas poika. Vanhemmat pitivät hänen syntymäänsä vuonna 1175 Jumalan siunauksena ja ihmeellisenä vastauksena rukouksiinsa. He antoivat pojalle nimen Rastko. Kun tämä oli varttunut Jumalan pelossa ja evankeliumin mukaisissa hyveissä, he antoivat hänen hallittavakseen Hertsegovinan maakunnan. Rastko oli tuolloin viisitoistavuotias. Maallinen kunnia ja huvitukset eivät viehättäneet häntä. Päivä päivältä Jumalan rakkaus paloi hänen sielussaan yhä voimakkaampana. Kun hän vuoden kuluttua palasi hoviin, hän vastasi pidättyväisesti kaikkiin vanhempiensa avioitumisehdotuksiin.

Samoihin aikoihin tuli Athosvuorelta venäläisen vanhuksen johtama serbialaisten munkkien lähetystö pyytämään suuriruhtinaalta lahjoituksia. Vanhuksen kertoessa munkkien enkelielämästä Jumalanäidin puutarhassa Rastko kuunteli häntä tarkkaavaisesti. Kun vanhus muistutti Herran sanoista: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle” (Matt. 10:37), Rastko voitti kaikki epäröintinsä ja päätti, että hänkin ottaisi ristinsä ja seuraisi Herraa. Hurskasta juonta käyttäen hän pyysi isältään siunauksen hirvenmetsästykseen, mutta lähtikin seuraamaan jumalallista riistaa, Kristusta.

Athoksella Rastko meni kuuliaisuusveljeksi venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, mutta pian hänen isänsä lähettämä ruhtinas löysi hänet. Jälleen Rastko turvautui Kristuksen suosittelemaan ”käärmeen viekkauteen” (Matt. 10:16). Kun ruhtinas seurueineen oli luostarin pitkän jumalanpalveluksen jälkeen nauttinut runsaan aterian, hän käytti hyväkseen heidän ruokalepoaan ja kiipesi luostarin torniin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Savva. Varhain seuraavana aamuna lähettiläät katselivat ihmetellen nuorta ruhtinasta, joka munkin asuun puettuna heitti alas tornista munkkivihkimyksessä leikatut hiussuortuvansa, ruhtinaalliset vaatteensa ja lohdutuskirjeen vanhemmilleen.

Jonkin ajan kuluttua Savva siirtyi munkiksi kuuluisaan Vatopedin luostariin vanhus Makarioksen ohjaukseen. Savvan ylhäinen syntyperä, kaiken maallisen täydellinen kieltäminen, ehdoton kuuliaisuus, täydellinen nöyryys sekä hänen intonsa paastossa, valvomisessa ja rukouksessa herättivät ihailua Athoksen isissä. Savva vieraili Athoksen kaikissa luostareissa ja pyhillä paikoilla kulkien matkat avojaloin. Hän ihaili erikoisesti erakkoja, jotka elivät hiljaisuudessa vapaana maallisista huolista, mutta hänen vanhuksensa ei antanut hänelle siunausta seurata heidän elämäntapaansa. Niinpä hän luostariin palattuaan antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa ja palvelemaan veljiä vielä entistäkin innokkaammin. Hän oppi kreikkaa niin perusteellisesti, että pystyi kääntämään kirkon patristisia, liturgisia ja kanonisia tekstiaarteita slaaviksi.

Poikansa luostarikutsumuksen herättämänä myös Stefan Nemanja jätti maallisen vallan voittaakseen omakseen taivasten valtakunnan. Hän luopui kruunusta vuonna 1196 poikansa Stefanin hyväksi ja meni Studenican luostariin, jossa hän sai munkkivihkimyksessä nimen Simeon. Pian hän lähti Athosvuorelle etsimään hengellistä ohjausta pojaltaan munkki Savvalta. Simeon oli jo liian vanha osallistuakseen kokeneiden munkkien kaikkiin askeettisiin kilvoituksiin. Niinpä Savva kaksinkertaisti omat kilvoituksensa ja otti kantaakseen ne askeettiset harjoitukset, joihin hänen isänsä ei pystynyt. ”Minä olen sinun askeesisi. Olen vastuussa sinusta Jumalalle, koska olet kuunnellut minua ja tullut tähän paikkaan,” hän sanoi isälleen.

Bysantin keisarin Aleksios III Angeloksen (1195–1203) tuella Savva ja Simeon perustivat Hilandarin luostarin, josta tuli sittemmin serbialaisen hurskauden ja kirkollisen kulttuurin keskus. Jaettuaan ensin runsaita almuja muille luostareille he asettuivat Hilandariin yhdessä muutamien serbialaisten munkkien kanssa. Pian joukkoon liittyi muitakin kansallisuuksia, ja he kaikki edistyivät hengellisessä elämässä nousten kohti taivaallisia korkeuksia. Pyhä Simeon (13.2.) kuoli vuonna 1200. Jonkin ajan kuluttua hänen ruumiistaan alkoi vuotaa mirhaa, joka sai aikaan monia ihmeitä.

Viimeinkin Savva sai tilaisuuden toteuttaa hartaan toiveensa elää yksin Jumalan kanssa. Hän nimitti Hilandarin luostariin igumenin ja asettui erakkokeljaan lähelle luostariyhteisön pääkaupunkia Kariesia. Siellä hän eli kokonaan Kristuksen rakkauden vallassa suunnaten huomionsa vain taivaaseen ja tulevan maailman hyvyyksiin ja anoi yötä päivää Herraa armahtamaan häntä, kaikista syntisistä suurinta. Saatuaan ilmestyksessä tiedon, että hänen isänsä oli saanut osakseen taivaallisen kunnian, hän kirjoitti tämän elämäkerran ja laati jumalanpalveluksen hänen muistokseen.

Serbiassa Savvan veljet Stefan ja Vukan olivat sillä välin joutuneet keskenään avoimeen sotaan, jossa vuodatettiin paljon verta. He vetosivat Savvaan ja pyysivät häntä sovittelijaksi välilleen. Savva oli tällä välin jo vihitty papiksi ja korotettu arkkimandriitaksi Tessalonikassa. Hän lähti kotimaahansa ottaen mukaansa pyhän Simeonin ihmeitätekevät reliikit. Pyhän munkin välityksellä veljekset pääsivät sovintoon isänsä reliikkien äärellä, ja Serbian kansa sai iloita siunatusta rauhasta ja monista ihmeistä, joita Simeonin pyhäinjäännösarkusta vuotava mirha sai aikaan.

Stefanin ja kansan pyynnöstä pyhä Savva jäi pysyvästi Serbiaan. Hänestä tuli Studenican luostarin igumeni. Askeettisesta elämäntavastaan tinkimättä hän ryhtyi apostoliseen työhön ja kaunisti kotimaataan ottamalla käyttöön evankeliumin mukaiset lait ja tavat. Hän vahvisti kansaa pysymään horjumatta pyhässä ortodoksisessa uskossa, taisteli harhaoppeja vastaan ja huolehti kirkkojen ja luostareiden rakentamisesta. Luostareiden elämän hän järjesti Athosvuoren esikuvan mukaan. Hän perusti suuren Žičan luostarin, josta tuli sittemmin Serbian arkkipiispanistuimen sijaintipaikka ja maan kirkollisen elämän sydän.

Kun ristiretkeläiset olivat ryöstäneet Konstantinopolin vuonna 1204 ja Bysantin keisari ja patriarkka olivat paenneet Nikeaan, latinalaisen keisarikunnan hallitsija jatkoi Unkarin tukemana etenemistä Serbiaan. Äärimmäisessä hädässä Stefan hylkäsi vaimonsa Eudoksian, joka oli Bysantin keisarin tytär ja horjumaton ortodoksisuuden tukija, ja aikoi ottaa puolisokseen venetsialaisen aatelisnaisen. Stefan oli myös valmis antamaan paavin kruunata itsensä hallitsijaksi ja tunnustamaan siten paavin arvovallan Serbiassa ja sen kirkossa. Savva paheksui näitä kompromisseja, mutta sen sijaan että olisi tuominnut veljensä hän vetäytyi syrjään ja palasi vuonna 1216 Athokselle, jossa hän omisti kaiken aikansa rukoukselle kansansa puolesta. Jonkin ajan kuluttua pyhän Simeonin reliikit lakkasivat vuotamasta mirhaa, ja serbialaiset pyysivät pyhää Savvaa puolustajakseen. Savva lähetti oppilaansa Hilarin kautta kaksi kirjettä, joista toisen hän osoitti Stefanille ja toisen edesmenneelle isälleen. Heti kun Hilari luki pyhälle Simeonille osoitetun kirjeen tämän haudalla, mirha alkoi jälleen vuotaa haudasta ja lisäksi myös pyhän Simeonin ikoneista. Tämä täytti kansan ilolla, sillä ihme osoitti, että Jumalan mielisuosio oli Savvan ja ortodoksisuuden puolella.

Vuonna 1219 pyhä Savva meni Nikeaan tapaamaan keisari Teodoros I Laskarista (1204–1222), joka oli halukas myöntämään Serbian kirkolle täyden autonomian sillä edellytyksellä, että Savva itse suostuisi ensimmäiseksi arkkipiispaksi. Patriarkan toimittaessa piispaksi vihkimistä monet näkivät jumalallisen valon ympäröivän uutta arkkipiispaa. Kotiin palattuaan Savva ryhtyi heti järjestämään Serbian kirkon elämää. Hän vihki parhaat oppilaansa piispoiksi, johti veljensä Stefanin kruunajaisia ja kulki ympäri maata opettamassa oikeata uskoa, katumusta ja Jumalalle mieluista elämää. Hän vihki pappeja, rakennutti kirkkoja ja luostareita sekä käänsi kirkon pyhät kanonit serbiaksi ja vaati niiden noudattamista.

Serbian kirkon ja valtion kukoistus herätti kateutta Unkarin kuninkaassa Andrásissa, joka valmistautui hyökkäämään uudelleen Serbiaan. Pyhä Savva lähetettiin sovittelemaan erimielisyyksiä, ja sanansa voimalla hän sai kuninkaan vihan leppymään. Pian Savvan palattua Serbiaan kuningas Stefan kuoli ennättämättä toteuttaa toivettaan vihkiytyä munkiksi. Savva rukoili palavasti Jumalaa ja kuollut virkosi eloon. Savva vihki ja puki hänet munkin asuun antaen hänelle nimen Simon sekä jakoi hänelle pyhän ehtoollisen, minkä jälkeen uusi munkki antoi rauhassa sielunsa takaisin Herralle odottamaan yleistä ylösnousemusta.

Stefanin pojan Radoslavin kruunajaisten jälkeen vuonna 1230 Savva lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Kyynelin hän kunnioitti Herran läsnäolon pyhittämiä paikkoja ja viipyi Pyhän Sabbaksen luostarissa, jossa hän sai taivaallisen esirukoilijansa paimensauvan. Pyhä Sabbas Pyhitetty (5.12.) oli näet profetoinut, että vuosisatoja hänen kuolemansa jälkeen jostain kaukaa tulisi hänen nimeään kantava Jumalan mies, joka olisi suuren kansan paimen, ja että hänen sauvansa tulisi antaa juuri tuolle miehelle. Paluumatkalla Savva tapasi Nikeassa keisari Johannes III Vatatzesin (1222–1254) sekä kävi tervehtimässä pyhän Athosvuoren isiä.

Serbiassa häntä odottivat jälleen maalliset huolet. Aatelisto oli noussut kapinaan Radoslavia vastaan ja pannut tämän viralta. Radoslav halusi vihkiytyä munkiksi. Kuninkaaksi tuli hänen nuorempi veljensä Vladislav.

Kun järjestys oli palautettu kuningaskuntaan, ikääntynyt Savva luopui piispanistuimesta ja uskoi Serbian kirkon johdon oppilaalleen pyhälle Arsenille (28.10.). Itse hän lähti vielä kerran pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle, Egyptiin, Siinaille ja Antiokiaan. Paluumatkalla hän sairastui hieman ennen kuin pääsi Konstantinopoliin ja viipyi jonkin aikaa Euergetiksen luostarissa. Sitten hän jatkoi kotimatkaansa ja saapui Bulgarian Turnovoon, jossa kuningas Johannes Asen otti hänet kunnioittavasti vastaan. Matkanteon ja pitkän kirkollisen palvelutehtävänsä uuvuttamana pyhä Savva antoi sielunsa Herralle tammikuun 14. päivänä vuonna 1235 (tai 1237). Ennen kuolemaansa hän jätti Serbian kansan Jumalan haltuun ja päätti rukouksensa sanomalla Johannes Krysostomoksen tavoin: ”Kunnia Jumalalle kaikesta!” Samalla hänen kasvonsa loistivat valoa.

Pyhän Savvan ruumis haudattiin Turnovoon 40 marttyyrin kirkkoon. Kahden vuoden kuluttua kuningas Vladislav kävi henkilökohtaisesti Bulgariassa pyytämässä Savvan ruumista Bulgarian kuninkaalta. Hän palasi Serbiaan pyhän Savvan reliikit mukanaan ja ne sijoitettiin Mileševon luostariin, josta tuli suuri pyhiinvaelluspaikka.

Reliikkien historia jäi kolmen ja puolen vuosisadan mittaiseksi. Turkkilaisvallan aikana sulttaani antoi Sinan Paššalle tehtäväksi kukistaa serbialaisten kapinat. Pašša anasti pyhäinjäännökset ja poltatti ne Belgradissa vuonna 1595. Näin Serbian ortodoksinen kansa ei saa enää iloita taivaallisen suojelijansa maallisesta läsnäolosta, mutta taivaassa pyhä Savva rukoilee sen kirkolle suojelusta.

Serbiassa ja Kreikassa pyhän Savvan muistoa vietetään tammikuun 14. päivänä. Venäjällä ja Suomessa hänen muistopäiväkseen on vakiintunut 12. tammikuuta.

Vuoden 1410 tienoilla vanhemmat toivat 13 vuoden ikäisen poikansa Martinianin pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (Valgetjärveläisen) luostariin saamaan opetusta. Kun pyhittäjä Kiril (9.6.) näki, että poika itsekin tahtoi jäädä hänen luokseen, hän otti tämän suojelukseensa ja lähetti lähellä asuvan diakonin opetettavaksi. Opetuksen päätyttyä Martinian palasi luostariin. Pyhittäjä Kiril koetteli häntä ja havaittuaan hänen sielunsa puhtaaksi ja vihaa tuntemattomaksi vihki hänet munkiksi.

Martinianista tuli pyhittäjä Kirilin läheisin oppilas. Hän pyrki jäljittelemään kaikkia ohjaajansa kilvoituksia. Paastoa hän piti nautintona ja nuoruuden innolla hän pyysi vanhukselta itselleen ankarampaa paastosääntöä. Kokenut vanhus ei kuitenkaan suostunut vaan kehotti Martiniania ruokailemaan veljestön kanssa ja vain olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Kun ajatukset kiusasivat nuorta kilvoittelijaa tai kilvoitteluinto alkoi heiketä, hän avasi sielunsa pyhittäjä Kirilille ja sai avun. Rukoukselta vapaaksi jääneenä aikana hän jäljensi kirjoja ja luki, mikä oli hänelle annettu kuuliaisuustehtävä.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Kiril antoi Martinianille uuden raskaamman tehtävän luostarin keittiössä ja leipomossa. Martinian teki työnsä nöyrästi, mikä osoitti, että munkkielämän säännöt olivat lujasti juurtuneet hänen mieleensä. Hän myös otti kiitollisena vastaan kaikki vanhuksen antamat ohjeet ja käskyt. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Pyhittäjä Kirilin kuoltua vuonna 1427 Martinian vetäytyi erakoksi Vožejärven autiolle saarelle noin 120 kilometrin päähän luostarista. Hänen luokseen alkoi kuitenkin heti tulla uusia kilvoittelijoita. He rakensivat yhdessä kirkon Kristuksen kirkastumisen kunniaksi ja perustivat luostarin, jossa noudatettiin yhteiselämän sääntöjä. Kun luostari oli laajentunut ja veljestön määrä kasvanut, Martinian siirtyi Ferapontin luostariin, jossa hänet esimerkillisen elämänsä tähden valittiin pian igumeniksi. Vaalimalla ankaria yhteiselämän sääntöjä Martinian kohotti Ferapontin luostarin kukoistukseen. Munkit ja maallikot hakeutuivat hänen luokseen kuin mehiläiset meden äärelle, edelliset kilvoittelemaan hänen alaisuudessaan ja jälkimmäiset kuulemaan hänen opetuksiaan.

Moskovan suuriruhtinas Vasili, joka oli vähän aiemmin karkotettu pääkaupungista ja sokaistu, vieraili eräänä päivänä Ferapontin luostarissa ja pyysi pyhittäjä Martiniania rukoilemaan, että oikeus voittaisi. Pian hän todellakin sai ruhtinaskunnan uudelleen hallintaansa. Hän kutsui Martinianin Moskovaan rippi-isäkseen ja nimitti tämän hänen vastustelustaan huolimatta Sergei Radonežilaisen perustaman Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeniksi. Asema suuren lavran johtajana ja suuriruhtinaan rippi-isänä ei vähääkään muuttanut Martiniania eikä hän pelännyt tarpeen vaatiessa ojentaa suuriruhtinasta. Kerran yksi pajari siirtyi suuriruhtinaan hovista Tverin ruhtinaan palvelukseen. Suuriruhtinas Vasilin pyynnöstä Martinian taivutti pajarin palaamaan Moskovaan. Sen sijaan että olisi ottanut pajarin uudelleen palvelukseensa Vasili panettikin hänet vankilaan. Kuultuaan tapahtuneesta Martinian nuhteli ankarasti Vasilia ja sanoi, ettei tällä ollut enää hänen siunaustaan. Vasili ymmärsi menetelleensä väärin. Hän vapautti pajarin ja meni nöyrästi luostariin pyytämään Martinianilta anteeksi.

Lähellä pääkaupunkia sijaitsevan suuren luostarin johtaminen rasitti kuitenkin ikääntyvää Martiniania. Vuonna 1455 hän palasi Ferapontin luostariin, jossa hänet otettiin innostuneesti vastaan. Veljestön ja igumenin sitkeiden pyyntöjen tähden hän otti luostarin johdon jälleen käsiinsä.

Martinian eli hyvin vanhaksi ja johti Ferapontin luostaria kuolemaansa asti. Korkeasta iästään huolimatta hän piti kiinni rukous- ja paastosäännöstään. Kun hän ei enää kyennyt kävelemään, veljet taluttivat hänet käsistä kannatellen kirkkoon jumalanpalveluksiin. Ennen kuolemaansa hän hyvästeli veljet, osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi rauhassa sielunsa Herran käsiin. Hän nukkui pois 86 vuoden ikäisenä vuonna 1483.

Pyhittäjä Martinianin oppilaista kasvoi monia merkittäviä vaikuttajia, piispoja, luostareiden johtajia ja pyhiä kilvoittelijoita. Heistä viimeksi mainittuihin kuuluu autuas Galaktion. Kun Martinian vanhetessaan heikkeni eikä enää pystynyt kävelemään, Galaktion kantoi hänet kirkkoon jumalanpalveluksiin. Galaktion jäljitteli ohjaajansa kilvoituksia ja rukousta eikä suonut lepoa ruumilleen. Hän sai Martinianilta siunauksen kilvoitella houkkana Kristuksen tähden ja tuli kuuluisaksi selvänäköisyyden lahjastaan.

Eräs veli istui alakuloisena keljansa kynnyksellä ja hautoi mielessään ajatusta lähteä luostarista. Autuas Galaktion sanoi hänelle: ”Mitä mietit, veli? Oletko kuunnellut vihollistamme? Et pääse pakoon hänen vainoaan. Vaikka lähtisitkin täältä, et voi missään välttää Paholaisen verkkoja.” Munkki hämmästyi, että Galaktion oli nähnyt hänen salaiset ajatuksensa ja jäi Ferapontin luostariin. Myöhemmin hänestä tuli luostarin igumeni.

Galaktion kilvoitteli Valgetjärven (Belozerskin) alueella Ferapontin luostarissa yli 20 vuotta pyhittäjä Martinianin kuoleman jälkeen. Hän ennusti kuolinhetkensä useita päiviä etukäteen. Hän antoi sielunsa Herralle noin vuonna 1506.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Hermylos oli diakoni Singidumissa, nykyisessä Belgradissa, viimeisen kristittyjä vainonneen keisarin Liciniuksen aikana (308–324). Hänet ilmiannettiin keisarille, joka käski tuoda hänet amfiteatteriin. Hermylos ilmoitti vakaasti palvelevansa ainoastaan Kristusta, ei elottomia kivisiä tai puisia patsaita. Keisari käski lyödä häntä leukaan vaskiaseella ja ruoskia hänet perusteellisesti. Vankilassa enkeli lohdutti ja rohkaisi Hermylosta. Vanginvartija Stratonikos oli Hermyloksen ystävä ja itsekin kristitty, vaikkakaan ei ollut vielä uskaltanut tunnustaa uskoaan.

Kahden päivän kuluttua Hermylos tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi. Kuusi miestä pieksi häntä ruokokepeillä hänen rukoillessaan: ”Herra, Sinä, jonka Pilatus luovutti ruoskittavaksi minun pelastukseni tähden, vahvista minua, joka kärsin rakkaudesta Sinuun. Tee minut osalliseksi kärsimyksestäsi ja kirkkaudestasi.” Kidutusten jälkeen Hermylos lähetettiin takaisin vankilaan.

Julmat kidutukset jatkuivat seuraavana päivänä. Hermyloksen vatsaa raastettiin kotkankynsillä. Stratonikos seisoi lähellä katselemassa eikä voinut hillitä itseään vaan purskahti itkuun. Toiset sotilaat alkoivat kysellä häneltä syytä. Stratonikos käsitti, että hänellekin oli koittanut uskonsa tunnustamisen hetki. Hänet pidätettiin heti ja määrättiin ruoskittavaksi. Hän katsoi Hermylokseen ja pyysi tätä rukoilemaan, että Herra antaisi hänelle voiman viedä kilvoituksensa loppuun asti. Heidät molemmat heitettiin vankilaan, ja ääni taivaasta lupasi heille voitonseppeleen seuraavana päivänä.

Aamunkoitteessa kiduttajat ripustivat Hermyloksen riippumaan jaloistaan hirsipuusta tarkoituksenaan pilkkoa hänet palasiksi. Jumalan ääni kuului kuitenkin jälleen ja järkytti niin sotilaita kuin keisariakin. Kun keisari havaitsi, ettei ollut mitään toivoa saada Stratonikostakaan uhraamaan epäjumalille, hän päätti heittää heidät molemmat Tonavaan. Heidät sidottiin ja laskettiin jokeen kannellisessa korissa. Muutaman päivän kuluttua joki, jonka vedet olivat näin pyhittyneet, antoi pyhien ruumiit takaisin. Ne löytyivät molemmat samasta paikasta joenrannalta jonkin matkan päästä kaupungista. Kristityt hautasivat ne juhlallisesti.

Pyhittäjä Jaakob on Pohjois-Mesopotamian varhaisimpia tunnettuja kristittyjä erakkoja. Hän kilvoitteli Rooman ja Persian raja-alueen vuorilla, Nisibiksen kaupungin lähistöllä. Talvet hän eli luolassa ja muut vuodenajat avoimen taivaan alla. Hän söi vain luonnosta löytämiään kasvia ja juuria, ei koskaan sytyttänyt tulta ja hänellä oli vain yksi vuohenkarvasta tehty karkea vaatekappale. Pyhä Jaakob keskittyi kokonaan sielunsa puhdistamiseen, jotta Pyhä Henki voisi asua ja loistaa niin hänen sisimmässään kuin hänen ruumiissaankin. Kilvoituselämä kirkasti hänen ajatuksensa ja armo asui hänessä rikkaana. Hän alkoi tuntea tulevat tapahtumat ja Jumala vastasi hänen pyyntöihinsä.

Kerrotaan, että eräs persialainen tuomari antoi epäoikeudenmukaisen tuomion, jonka seurauksena syytön joutui kärsimään. Kuullessaan tästä pyhä Jaakob joutui kiivastuksen valtaan, mutta ei halunnut pahaa kenellekään, joten hän kirosi paikalla olleen suuren kiven käskien sitä osoittamaan, oliko tuomio väärä. Ihmisten kauhuksi kivi murskaantui itsestään palasiksi, ja tyrmistynyt tuomari muutti päätöksensä.

Oikeamielinen ja hyväntahtoinen Jaakob sai vähitellen osakseen kaikkien luottamuksen. Kansa rakasti ja ihaili häntä ja tahtoi hänet Nisibiksen piispaksi. Kun häntä hartaasti vaadittiin, hän antoi periksi ja suostui. Karuilta vuorilta vilkkaaseen kaupunkiin muuttaessaan pyhä Jaakob ei muuttanut elämäntapojaan, vaan jatkoi askeettista kilvoitustaan. Piispanakin hän nukkui paljaalla maalla ja jatkoi entistä ruokavaliotaan. Lisäksi hän pyrki huolehtimaan köyhistä, leskistä ja orvoista sekä puolusti sorrettuja. Hänen saarnansa olivat yksinkertaisia mutta lämminhenkisiä.

Kun Konstantinus Suuri kutsui koolle ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325, pyhä Jaakob lähti matkaan ja osallistui kokoukseen. Hän puolusti pyhää ortodoksista uskoa ja herätti kunnioitusta pelkällä olemuksellaan. Kotiin palattuaan hän perusti hengellisen koulun, joka keskittyi katekeesiopetukseen ja raamatunselitykseen. Sen johtohahmoksi nousi nopeasti nuori Efraim Syyrialainen (28.1.).

Pyhä Jaakob nukkui pois vuonna 337. Nisibiksen kaupunki oli useaan otteeseen joutunut persialaisten hyökkäysten ja piiritysten kohteeksi, mutta Jaakobin rukousten varjelemana se kesti epätoivoisetkin tilanteet ja välttyi miehitykseltä useita kertoja. Vuonna 363 Rooma kuitenkin luovutti kaupungin rauhansopimuksessa Persialle. Kristityt lähtivät vainojen pelossa evakkoon Rooman puolelle ja ottivat pyhän esipaimenensa Jaakobin jäännökset mukaansa.

Pyhä Hilarion syntyi vuoden 315 tienoilla varakkaaseen ei-kristittyyn perheeseen Gallian Poitiers’ssä. Hän sai hyvän koulutuksen, ja hänestä tuli reettori. Hänen sielunsa ei kuitenkaan saanut tyydytystä pelkästä maallisesta viisaudesta ja filosofisista ajatuskuvioista. Hilarion kaipasi todellista Jumalaa eikä vakuuttunut filosofien moninaisista mielipiteistä. Totuus alkoi sarastaa hänelle, kun hän alkoi tutkia kristittyjen pyhiä kirjoituksia ja luki Vanhasta testamentista Jumalan olevan ”se, joka on”. Luomakunnassa oleva kauneus puhui hänelle Luojan kauneudesta. Hilarionin etsintä päättyi, kun hän Johanneksen evankeliumin ensimmäisiä lauseita lukiessaan vakuuttui siitä, että Jumalan Sana on tullut lihaksi vapauttaakseen ihmisen kuolemasta. Hilarion alkoi uskoa Pyhään Kolminaisuuteen ja otti kasteen syntyäkseen uudelleen ylhäältä.

Hilarion alkoi julistaa oikeaa uskoa innokkaasti sekä sopivalla että sopimattomalla hetkellä. Hän rohkaisi pakanoita tulemaan kristityiksi ja kristittyjä tulemaan pyhiksi. Ensimmäisten kääntyneiden joukossa oli hänen oma vaimonsa, josta tuli näin hänen hengellinen tyttärensä. Hilarionin innoittamana heidän tyttärensä Afran valitsi mieluummin mystisen liiton Kristuksen kanssa kuin maallisen avioliiton.

Poitiers’n piispan kuollessa kaupungin kristityt valitsivat hänen seuraajakseen Hilarionin, vaikka tämä oli vielä maallikko. Hilarion osoittautui loistavaksi esipaimeneksi, joka innosti laumaansa hyveeseen ja oikeaan uskoon valtaisalla innolla. Laajassa hiippakunnassaan hän hoiti ja kehitti kirkon liturgista, pastoraalista, koulutuksellista, hallinnollista, juridista ja teologista elämää ja toimintaa.

Oppiriidoissa pyhä Hilarion oli Länsi-Euroopan johtava ortodoksisuuden puolustaja. Kun keisari Konstantius II (k. 361) halusi saattaa areiolaisuuden voimaan lännessä, Hilarion nousi puolustamaan totuutta. Yhteistyössä muiden piispojen kanssa hän ekskommunikoi ne, jotka olivat hyväksyneet pyhän Athanasios Suuren viraltapanon. Pyhä Hilarion meni pelottomasti ilmoittamaan keisarille, että Gallia oli Nikean tunnustuksen takana. Keisari rankaisi piispaa karkottamalla hänet Fryygiaan, Vähän-Aasian sisäosiin. ”Sinä kykenet helposti karkottamaan piispoja, mutta voitko karkottaa totuuden?” Hilarion kysyi keisarilta.

Pyhä Hilarion oli karkotettuna idässä neljä vuotta. Käymällä laajaa kirjeenvaihtoa hän työskenteli koko ajan ortodoksisen uskon vahvistumiseksi lännessä ja kirkon yhtenäisyyden säilyttämiseksi idässä. Hän laati 350-luvun lopulla loisteliaan teoksen Kolminaisuudesta, jossa monia kreikkalaisen teologisen ajattelun hienouksia esitellään ensimmäisen kerran latinaksi. Kaiken kaikkiaan pyhä Hilarion onkin hengeltään kenties kaikkein kreikkalaisin latinankielisten isien joukossa. Vuonna 359 hän osallistui Seleukian kirkolliskokoukseen Antiokian eteläpuolella ja vaati avointa väittelyä areiolaisten piispojen kanssa. Harhaoppiset piispat pelästyivät haastetta niin, että pyysivät keisaria palauttamaan hänet Galliaan. Näin hän sai idän hereetikkojen myötävaikutuksella palata laumansa luokse kotikaupunkiinsa, jossa hänellä oli loistelias vastaanotto. Lännen piispat olivat kokoontuneet Riminissä ja vahvistaneet nikealaisen tunnustuksen, mutta areiolaiset jatkoivat juonitteluja oman kantansa puolesta.

Hilarion pyrki korjaamaan areiolaisuuden aiheuttamia tuhoja hiippakunnassaan ja muualla Galliassa osoittamalla harhaopin valtaan joutuneille lempeyttä ja armoa. Näin hän johdatti monia takaisin kirkon yhteyteen. Hilarion matkusti Milanoon saadakseen erotettua areiolaisen piispa Auxentiuksen, mutta tämä tyytyi tunnustamaan ortodoksisuutensa nimellisesti ja Hilarion joutui vetäytymään kaupungista. Paluumatkalla hän ohjasi kaikkialla hengellistä laumaansa viisaasti ja ymmärtäväisesti. Jumalan armo vaikutti hänessä yltäkylläisenä. Kerran hänen jalkoihinsa heittäytyi epätoivoinen nainen, joka puristi sylissään kuollutta, kastamatonta lastaan. Säälin valtaan joutunut Hilarion pudottautui maahan ja rukoili palavasti, kunnes lapsi yhtäkkiä avasi silmänsä ja virkosi.

Hilarionilla oli tapana käydä hiljentymässä oppilaansa pyhän Martinuksen (11.11.) luostarissa Ligugéssa. Hän noudatti munkkien elämäntapaa ja kieltäymystä, rukoili heidän kanssaan ja ruokki heitä hengellisellä viisaudella. ”Joka ei näe Jeesusta Kristusta samalla todellisena Jumalana ja todellisena ihmisenä, on sokea omalle elämälleen”, hän opetti. Kolminaisuutta ja kristologiaa käsittelevien kysymysten lisäksi hän kirjoitti myös kommentaareja Markuksen evankeliumiin ja Psalmien kirjaan sekä tutkielmaa sakramenteista; kaksi jälkimmäistä tosin jäivät häneltä kesken. Pyhän Hilarionin kirjoituksista on säilynyt poikkeuksellisen vanhoja, jopa viidennen vuosisadan käsikirjoituksia. Vuonna 1887 löytyi käsikirjoitus, jossa oli hänen kesken jäänyt pyhiä salaisuuksia käsittelevä kirjoituksensa sekä runoja ja hymnejä. Näin pyhä Hilarion osoittautui myös varhaisimpien latinankielisten kristillisten hymnien kirjoittajaksi.

Pyhä Hilarion nukkui pois rauhassa 13. tammikuuta vuonna 368.[1] Juuri ennen hänen kuolemaansa huoneen täytti säteilevä valo, joka hälveni vähitellen ja katosi kokonaan samalla kun hän hengähti viimeisen kerran.

Pyhää Hilarionia on kunnioitettu erityisesti Ranskassa, jossa on lukuisia hänelle omistettuja kirkkoja ja hänen mukaansa nimettyjä paikkoja. Idässä häntä on kutsuttu ”lännen Athanasiokseksi”, ja lännessä paavi Pius IX nimitti hänet vuonna 1851 ”kirkon opettajaksi”. Hänen päivänsä on ollut kouluissa perinteinen kevätlukukauden aloituspäivä.

Pyhän Hilarionin haudalla ja reliikeillä on poikkeuksellisen värikäs historia. Haudalle pystytettiin muistomerkki välittömästi hänen kuolemansa jälkeen, ja 70 vuotta myöhemmin se muutettiin pyhäköksi. Irlantilainen munkki nimeltä Fridolin sai kuningas Klodvigilta varat rakennuttaakseen haudan päälle basilikan, joka valmistui 510-luvun alussa mutta paloi Poitiers’n piirityksessä vuonna 635. Kirkko jälleenrakennettiin, mutta muslimit polttivat sen 700-luvulla. Normannit hävittivät kirkon peräti viisi kertaa 800-luvun loppupuolella. Pyhät reliikit tummuivat tulipaloissa, mutta eivät tuhoutuneet tai kadonneet. Vuonna 889 ne siirrettiin salaiseen turvapaikkaan (Puy-en-Vélay), josta ne vuonna 1657 siirrettiin Ludvig XIV:n käskystä takaisin Poitiers’n kirkkoon. Tässä vaiheessa jäljellä oli kuitenkin enää vain osa pääkalloa ja kaksi käsivarren luuta. Kallo katosi Ranskan vallankumouksen aikana.

Reliikkien lisäksi on kunnioitettu marmorista alttarikiveä, jota pyhä Hilarion kuljetti mukanaan toimittaessaan palveluksia maaseudulla. Vuonna 1569 protestantit polttivat kirkon, jossa sitä säilytettiin ja heittivät kiven pellolle. Sieltä sen löysi maanviljelijä, joka palautti sen kirkkoon. Tämä pyhä kivi on yhä suuresti kunnioitettu, ja sen välityksellä on tapahtunut paranemisia.

Thenaw[1]-niminen hallitsijan tytär tuli raskaaksi tuntemattomalle miehelle Skotlannissa vuoden 518 tienoilla ja ajettiin pois kotoaan. Epätoivoisena metsissä harhaillut neito synnytti lapsen, mutta ei tiennyt minne mennä. Serf-niminen kelttiläinen munkki (1.7.) löysi heidät ja otti lapsen suojelukseensa. Lapsi sai nimekseen Kentigern ja jäi munkin huostaan. Tämä alkoi kutsua häntä kelttiläisellä hellittelynimellä Mungo.

Kentigern Mungo varttui munkin kanssa ja siirtyi myöhemmin erakkomunkiksi Glasgown alueelle, jossa monet kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi ja hänen ympärilleen alkoi muodostua seurakuntayhteisö. Kentigerniä pidettiin pyhänä miehenä, ja hänen maineensa levisi nopeasti. Hän ei ollut vielä kolmeakymmentäkään, kun kelttiläinen piispa vihki hänet Strathclyden piispaksi.

Kun alueelle tuli kristinuskoa vastustava hallitsija, pyhä Kentigern joutui lähtemään pois poliittisten levottomuuksien ja juonittelujen seurauksena. Hän vaelteli Cumbriassa, Carlislessa, jossa hän sai monia kääntymään kristityiksi, ja mahdollisesti myös Walesissa, jossa Llanelwyn luostaria pidetään hänen perustamanaan. Lopulta kuningas Rydderch (Rederech) kutsui Kentigernin takaisin pohjoiseen vuoden 553 tienoilla.

Kuuluisin Kentigern Mungoon liittyvä tarina liittyy kuningas Rydderchin puolisoon, joka antoi aviomieheltään saamansa sormuksen eräälle ritarille salarakkauden merkiksi. Päästyään perille asioista kuningas varasti yöllä sormuksen nukkuvan ritarin kädestä ja heitti sen järveen. Seuraavana päivänä kuningas ilmoitti puolisolleen haluavansa sormuksen takaisin antaen kolme päivää aikaa. Kun ritari kertoi kuningattarelle sormuksen kadonneen, kuningatar joutui kauhun valtaan ja lähti pyytämään apua Kentigerniltä. Tämä sanoi, ettei ollut syytä huoleen. Kentigernin kalastamaan lähettämä munkki palasi mukanaan lohi, jonka suussa sormus oli.

Kentigern tapasi pyhän Columban vähän ennen tämän kuolemaa (9.6.597), ja veljeyden merkiksi he vaihtoivat sauvoja keskenään. Pyhä Kentigern Mungo nukkui pois ollessaan kylpemässä. Tämä tapahtui vuosien 603–612 välillä. Hänet haudattiin Glasgow’hun, jonka ensimmäisenä piispana ja suojelijana häntä kunnioitetaan. Kentigern Mungon elämäkerta on peräisin vasta puoli vuosituhatta myöhemmältä ajalta ja sisältää runsaasti tarunomaisia legendoja, mutta Kentigernin historiallisuutta ei sinänsä ole syytä epäillä.

Taiteessa pyhä Kentigern Mungo on esitetty piispana istuimellaan; hänen jalkojensa juuressa ovat kuningas miekkoineen ja munkki mukanaan lohi, jolla on suussaan sormus. Hänet on kuvattu myös mulperinlehtiä pitelevänä tai pyhän Columban kanssa tulipatsas yläpuolellaan. Sormus ja kala päätyivät myös Glasgown vaakunaan.

Pyhä Maksimos syntyi Lampsakoksessa noin vuonna 1270 hurskaaseen aatelisperheeseen ja sai kasteessa nimen Manuel. Hän tunsi pienestä pitäen erityistä rakkautta Jumalanäitiin, jonka suojelukseen hänen vanhempansa olivat hänet omistaneet. Hän vieraili usein alueen hurskaiden munkkien luona ja hänessä syttyi palava halu ryhtyä itsekin munkiksi. 17-vuotiaana hän lähti Ganosvuorelle ja vihkiytyi siellä munkiksi saaden nimekseen Maksimos. Ohjaajavanhuksena hänellä oli kokenut munkki Markos, joka johdatti häntä luostarikilvoitukseen. Maksimos oli kuitenkin jo lähes koko pienen ikänsä elänyt munkin tavoin, joten paastoaminen, valvominen, rukoileminen ja kaiken maallisen, jopa oman ruumiinsakin, halveksiminen oli hänelle ennestään tuttua. Ohjaajavanhus joutuikin hillitsemään hänen intoaan heittäytyä ylivoimaisiin ruumiillisiin kilvoituksiin. Pitkään ei Maksimos saanut nauttia vanhuksensa opetuksista, sillä tämä koko Traakiassa ja Makedoniassa kunnioitettu munkki kuoli pian hänen saapumisensa jälkeen.

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Maksimos lähti Ganosvuorelta etsimään itselleen uusia esikuvia. Niitä hän löysikin Papekeionvuorelta, jonka munkkien hyveisiin hän tutustui. Sieltä hän meni Konstantinopoliin, jossa hän oleskeli Blahernan Jumalanäidin kirkon pihalla. Ajatellessaan Jumalanäidin kunniaa taivaissa hän joutui monta kertaa hurmoksiin. Kätkeäkseen ihmeelliset hengelliset tilansa hän alkoi teeskennellä houkkaa. Kaikki kuitenkin ymmärsivät, ettei hän ollut oikeasti mielisairas vaan houkka Kristuksen tähden. Itse keisari kiinnostui hänestä ja kutsui hänet keskustelemaan kanssaan. Vastauksissaan pyhä Maksimos siteerasi Raamatun lisäksi pyhää Gregorios Teologia, jonka kirjoituksia hän suuresti arvosti. Maksimos kunnioitti patriarkka Athanasiosta (28.5.) ja kävi usein kuuntelemassa tämän saarnoja. Patriarkka yritti sijoittaa hänet luostariin, mutta Maksimos ei tahtonut lähteä pois Blahernan kirkosta.

Vietettyään pitkähkön aikaa Konstantinopolissa Maksimos lähti Tessalonikaan kumartaakseen pyhän Demetrioksen mirhaa vuotavia reliikkejä. Sieltä hän siirtyi Athokselle ja meni munkiksi Suuren lavran luostariin. Kun häntä oli ensin koeteltu erilaisissa ruumiillisissa töissä, hänet määrättiin laulamaan jumalanpalveluksissa. Maksimoksella ei ollut edes omaa keljaa vaan hän vietti yönsä kirkon eteisessä. Jumalanpalveluksissa hänen mielensä kohosi ylistyksensä kohteen, Jumalan luo ja hän vuodatti kuumia kyyneleitä. Hänen sydämensä liekehti Jumalan rakkaudesta, ja monien ihmisten keskellä suuressa luostarissa asuessaankin hän toisti jatkuvasti Jeesuksen rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua.” Jo lapsuudesta lähtien hän oli saanut rukouksen armolahjan hyveellisen elämänsä ja Jumalanäitiä kohtaan osoittamansa hartaan kunnioituksen tähden.

Kerran pyhien isien sunnuntaina helatorstain jälkeen Jumalanäiti näyttäytyi Maksimokselle kehottaen häntä nousemaan Athosvuoren huipulle, jossa hän saisi Pyhän Hengen armon. Helluntaita edeltävänä lauantaina Maksimos lähti Suuren lavran luostarista ja nousi Athokselle. Kolme vuorokautta hän rukoili siellä jatkuvasti, vaikka kiusaajahenget tekivät kaikkensa karkottaakseen hänet sieltä pois. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle taivaallisen hovinsa kanssa säteillen jumalallista kirkkautta, joka valaisi koko Athoksen huipun. Pyhä Maksimos ymmärsi, ettei tämä ollut pahojen henkien aiheuttama petos vaan Jumalanäidin todellinen ilmestyminen. Jumalanäiti antoi hänelle ravinnoksi ihmeellisen leivän, soi voiman kukistaa demonit ja käski hänen tästedes elää yksinäisyydessä Athosvuoren alarinteillä. ”Poikani tahto on, että kohoat korkealle hyveissä ja tulet monien opettajaksi ja ohjaajaksi auttaaksesi heidät pelastukseen”, hän sanoi lopuksi. Sitten Jumalanäiti poistui enkelten laulun kaikuessa. Valonhohde ja hyvä tuoksu säilyivät huipulla vielä pitkään.

Maksimos vietti vuorenhuipulla vielä toiset kolme päivää tuntien olevansa paratiisissa. Sitten hän laskeutui vuorenrinnettä alemmaksi, Jumalanäidin kirkkoon. Hän ei kuitenkaan malttanut lähteä vielä pois, vaan kiipesi uudelleen huipulle pyytäen Jumalanäitiä ilmestymään vielä kerran. Hän näki kuitenkin ainoastaan valon ja tunsi tuoksun. Sitten hän laskeutui kertomaan tapahtumasta hengelliselle isälleen. Tämä ei ollut koskaan itse kokenut vastaavia asioita, ja siksi hän luuli Maksimoksen joutuneen eksytyksen uhriksi. Maksimos ei yrittänyt puolustella itseään vaan näki nöyrästi ohjaajansa sanoissa Jumalan antaman merkin, että hänen tulisi ihmisten edessä hyväksyä harhautuneen munkin rooli.

Tästä lähtien Maksimos alkoi elää erämaassa suuressa köyhyydessä. Hän kulki paljain jaloin vailla tarpeellista vaatetusta, alttiina niin helteelle kuin talven kylmyydellekin ja eli vain satunnaisen ravinnon varassa. Vaeltaessaan eri tahoilla Athosvuorta hän kyhäsi oksista itselleen pieniä kojuja, jotka sitten pian poltti siirtyen taas uuteen paikkaan. Tästä hän sai lisänimensä Kapsokalybites eli Majanpolttaja.

Kaikilta Maksimos ei kuitenkaan voinut kätkeytyä. Athosvuorella asui tuolloin muitakin suuria kilvoittelijoita ja hesykasteja, jotka ihmettelivät Maksimoksen ankaraa askeesia. Tavattuaan hänet jotkut heistä tunnistivat hänessä asuvan armon ja alkoivat epäillä, ettei hän olekaan eksytyksen vallassa niin kuin yleisesti luultiin. Noihin aikoihin Athoksella vieraili Siinailta tullut kuuluisa hesykasmin ja sydämen rukouksen opettaja Gregorios Siinailainen. Hän kiinnostui Maksimoksesta ja kutsui hänet luokseen. Nämä kaksi pyhää kävivät mielenkiintoisen keskustelun.[1]

Pyhä Maksimos ei voinut olla vastaamatta Gregorioksen osuviin kysymyksiin, vaikka yrittikin välillä näytellä houkkaa sanoen Gregoriokselle: ”Anna minulle jotain syötävää äläkä tutki eksytyksiäni.” Gregoriosta hänen tahallisesti omituinen käyttäytymisensä ei hämännyt vaan hän vastasi: ”Olisipa minullakin sinun eksytyksesi, pyhä isä!” Maksimos kertoi Gregoriokselle, kuinka hän oli jo nuorena saanut Jumalanäidiltä lakkaamattoman sydämen rukouksen armon. Se tuli hänen sydämeensä lämpönä ja liekkinä Jumalanäidin ikonista, jonka edessä hän rukoili. Erämaahan hän tunnusti lähteneensä juuri saadakseen nauttia rakkaudesta Jumalaan ja mielen tempautumisesta Herran luo.

Pyhät miehet keskustelivat sellaisista korkeista tiloista, jolloin rukouskin lakkaa, koska Pyhän Hengen armo on kokonaan vallannut mielen. Pyhä Henki johdattaa mielen minne tahtoo, jumalallisen valon aineettomaan ilmapiiriin, sanoin selittämättömään hengelliseen näkemiseen tai keskusteluun Jumalan kanssa. Henki näyttää ihmiselle jotain sellaista, mitä hän ei ole koskaan nähnyt eikä edes kuvitellut. Gregorioksen kysymykseen, kuinka eksytyksen merkit eroavat armon merkeistä, Maksimos vastasi, että eksytyksen hengen lähestyminen hämmentää ihmisen mielen, raaistaa, kovettaa ja pimentää hänet. Se saa silmät leiskumaan suuttumuksesta ja hämmentää aivot. Nöyryys ja synninmurhe ovat eksytyksen vallassa oleville täysin tuntemattomia. Armo sen sijaan kokoaa mielen ja tekee ihmisestä tarkkaavaisen ja nöyrän. Mitä enemmän armo lähestyy ihmistä, sitä lempeämmäksi hän tulee.

Kun Gregorios kuuli Maksimoksen sanat, hän vaikeni hämmästyneenä eikä enää kutsunut tätä ihmiseksi vaan maanpäälliseksi enkeliksi. Hän pyysi Maksimosta lopettamaan kiertelevän elämänsä ja asettumaan yhteen paikkaan, niin että hän voisi hyödyttää ihmisiä kokemuksellaan. Maksimos asettuikin erääseen ahtaaseen luolaan, jonka hän ympäröi oksilla ja ruo’oilla, ja asui siellä pysyvästi polttamatta enää asumustaan.

Tunnetaan monia tapauksia, jolloin Maksimoksen luokse tulleet munkit näkivät hänen rukoilevan ilmassa maanpintaa koskettamatta tai luulivat hänen asumuksensa syttyneen tuleen, koska majasta hohti suuri kirkkaus. Kerran munkki, joka sittemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, odotti häntä hänen majallaan ja näki yhtäkkiä hänen saapuvan paikalle metsän yli ilman halki lentäen.

Maksimoksen palava rukous karkotti kuin tulinen nuoli kaikki demonien hyökkäykset ja vapautti monia riivattuja. Hänellä oli sekä selvänäkemisen että ennalta näkemisen armolahja. Kun kanssahallitsijat Johannes IV Kantakuzenos (1347–1354) ja Johannes V Paleologos (1341–1376) vierailivat yhdessä hänen luonaan, hän ennusti sisällissodan erottavan heidät, niin kuin tapahtuikin vuosina 1347–1352. Patriarkka Kallistos I poikkesi Maksimoksen luona matkallaan Serbiaan. Maksimos sanoi hänelle leikkisästi: ”Tuo ukko on menettänyt eukkonsa”, viitaten siihen, ettei patriarkka tule enää näkemään hiippakuntaansa. Varmemmaksi vakuudeksi hän vielä lauloi hautajaisveisuja saattaessaan patriarkkaa. Jonkin ajan kuluttua patriarkka Kallistos ja kaikki hänen seurueensa papit kuolivat Serbiassa, mahdollisesti myrkytykseen. Heidät myös haudattiin Serbiaan.

Vietettyään 14 vuotta luolamajassaan pyhä Maksimos siirtyi lähelle Suuren lavran luostaria. Sinne hän rakensi pienen majan, jossa asui elämänsä loppuun saakka. Hän antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun 95 vuoden ikäisenä tammikuun 13. päivänä noin vuonna 1365. Hänet haudattiin hiljaisesti hautaan, jonka hän oli itse kaivanut lähelle majaansa. Kaikki Athoksen munkit surivat häntä kuin isäänsä ja häntä alettiin välittömästi kunnioittaa pyhänä. Hänen elämäkertansa kirjoittanut munkki parantui monien muiden lailla vaikeasta sairaudestaan pyhän Maksimoksen ilmestyttyä hänelle.

Pyhittäjä Irinark syntyi vuonna 1548 Kondakovon kylässä noin 40 kilometrin päässä Rostovista. Kuusivuotiaana hän sanoi äidilleen haluavansa isona munkiksi. Isän kuoleman jälkeen perhe muutti Rostoviin, jossa he harjoittivat kaupankäyntiä. Maalliset askareet tuntuivat kuitenkin Irinarkista rasitteelta, ja kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hän meni kaupungin lähellä olevaan Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin, jossa igumeni vihki hänet munkiksi.

Irinark eli luostarissa kokeneen vanhuksen ohjauksessa ja teki työtä leipomossa. Tavattuaan kerran luostarin pihalla paljasjalkaisen pyhiinvaeltajan hän antoi tälle omat saappaansa eikä siitä lähtien enää käyttänyt kenkiä. Kirkollisen viitan sijaan hän piti pitkää paitaa, mistä häntä pilkattiin. Kun igumeni lähetti hänet kuuliaisuustyöhön luostarin ulkopuolelle, hän siirtyi Rostoviin pyhittäjä Avrami Rostovilaisen perustamaan Herran kasteen luostariin. Kerran hän puhkesi itkemään kerubiveisun aikana. Syytä kysyttäessä hän sanoi: ”Äitini on nukkunut pois!” Pyhittäjä Avramin luostarista Irinark siirtyi toiseen rostovilaiseen luostariin, jossa hän kilvoitteli kolme ja puoli vuotta ahtaassa keljassa puhdistaen sieluaan kyynelillä, rukouksella ja ankaralla paastolla.

Saatuaan unessa kehotuksen pyhiltä Borikselta ja Glebiltä Irinark palasi takaisin ensimmäisen luostariinsa. Hän alkoi kantaa päällään vaskisia ristejä, joita kertyi koko ajan lisää. Päässään hän piti raskasta vannetta. Hän nukkui paljaalla lattialla korkeintaan kolme tuntia vuorokaudessa ja omisti muun ajan rukoukselle ja käsityölle. Huolettomasti elävät munkit panettelivat häntä igumenille väittäen hänen opettavan veljiä karttamaan luostarin töitä ja elämään niin kuin hän. Igumeni uskoi panettelijoita ja karkotti Irinarkin luostarista, mutta vuoden kuluttua hän katui tekoaan ja kutsui tämän takaisin.

Raskaat ja pitkäaikaiset kilvoitukset puhdistivat Irinarkin hengelliset silmät näkemään jumalallisia ilmoituksia. Hän profetoi liettualaisten hyökkäyksen Moskovaan ja varoitti siitä tsaaria. Tuona aikana, jota Venäjän historiassa kutsutaan ”sekasorron ajaksi”, puolalainen sotapäällikkö halusi nähdä Boriksen ja Glebin luostarissa kahleita kantavan munkin. Keskustelu Irinarkin kanssa teki häneen vaikutuksen ja hän ihmetteli tämän kilvoitusta. Lähtiessään hän käski joukkojaan olemaan tuhoamatta luostaria.

Irinark sai tietää ennalta kuolinpäivänsä. Hän kehotti oppilaitaan Aleksanteria ja Kornilia elämään työtä tehden, rukoillen, paastoten ja valvoen, säilyttämään keskinäisen rakkauden ja olemaan kaikille kuuliaisia. Hyvästeltyään kaikki veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1616 ja siirtyi ikuiseen lepoon. Pyhä Irinark jätti jälkeensä 142 vaskiristiä, seitsemät kilvoituskahleet, 40 metriä pitkän ketjun, jota hän oli kantanut kaulassaan, sekä lukuisia rautaisia käsi- ja jalkavanteita. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Monet sairaat ja riivatut paranivat, kun heidän päälleen pantiin pyhittäjä Irinarkin kantamia ristejä tai kahleita. Irinarkin oppilas munkki Aleksanteri, joka oli kilvoitellut hänen kanssaan 30 vuotta, kirjoitti hänen elämäkertansa.

Pyhittäjä Jeleazar oli kotoisin Kozelskin kaupungista. Jo nuorena hän meni Solovetskin luostariin, jossa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen lakkaamatta. Taitavana puunleikkaajana hän oli mukana koristelemassa uuden pääkirkon ikonostaasia. Munkkivihkimyksen jälkeen hän enensi kilvoituksiaan ja sai osakseen igumeni Irinarkin (17.7.) ja koko veljestön kunnioituksen ja rakkauden. Jonkin ajan kuluttua hän vetäytyi igumenin siunauksella Anzerin saarelle (Hanhisaarelle[1]) neljän kilometrin päähän Solovetskista pohjoiseen. Hän asettui asumaan Golgata-nimiselle vuorelle, josta saattoi kirkkaana päivänä nähdä koko saaren ja Vienanmeren sen ympärillä. Sinne hän pystytti ristin ja rakensi itselleen keljan.

Demonit yrittivät saada Jeleazarin jättämään uuden kilvoituspaikkansa. Ne ilmestyivät hänelle ihmishahmossa ja vaativat häntä lähtemään väittäen, että paikka kuului heille. ”Ei se kuulu teille vaan Kristukselle Jumalalleni, ja Hän haluaa, että asun täällä”, Jeleazar vastaisi. Sitten hän karkotti demonit lukemalla rukouksen ”Nouskoon Jumala niin Hänen vihollisensa hajotetaan”. Käsityönään hän valmisti puuastioita, jotka hän jätti saaren rantaan. Satunnaiset merenkulkijat ja kalastajat veivät ne mukanaan ja jättivät hänelle korvaukseksi leipää ja välttämättömiä elintarvikkeita.

Vuonna 1616 erakkona elävä pappismunkki Firs vihki Jeleazarin suureen skeemaan. Neljä vuotta myöhemmin Jeleazar siirtyi Golgatavuorelta lähemmäs rantaa vanhan Pyhän Nikolaoksen kirkon tuntumaan. Siellä hänen luonaan kävi ihmisiä kuulemassa hänen opetuksiaan. Vähitellen hänen ympärilleen muodostui kahdentoista erakon yhteisö. He kilvoittelivat kaikessa hiljaisuudessa omissa keljoissaan noin kilometrin päässä toisistaan ja kokoontuivat yhteisiin jumalanpalveluksiin vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä. Jeleazar toimi erakkojen hengellisenä ohjaajana. Tervettä ja vahvaa ruumistaan hän nöyryytti kantamalla rautaisia kilvoituskahleita. Joskus hän rukoili polvillaan pitkiä aikoja yötä päivää. Ruumiillisten ja hengellisten kilvoitustensa ohella hän jäljensi ja kirjoitti kirjoja. Jeleazarin oppilaista tunnetaan Nikodim, joka toimi skiitan johtajana Jeleazarin kuoleman jälkeen, sekä Nikon, josta tuli sittemmin Venäjän patriarkka (1652–1666).

Kerran paaston aikaan Jeleazarissa heräsi hillitön halu syödä kalaa. Hän valmisti kala-aterian, asetti sen eteensä, mutta ei koskenut siihen vaan soimasi hellittämättä itseään, kunnes kala lopulta pilaantui ja alkoi haista. Silloin hän sanoi itselleen: ”Haluatko nyt syödä kalaa, sinä nautinnonhaluinen sielu?” Näin kilvoitellen hän Jumalan armosta voitti himojen hyökkäykset.

Kun Paholainen näki, miten Jeleazar voitti kiusaukset, se hyökkäsi entistä kiivaammin häntä vastaan. Se tekeytyi kuuliaisuusveljeksi, jonka igumeni Irinark oli lähettänyt hakemaan häntä luokseen keskustelemaan hengellisistä asioista. Jeleazar alkoi hankkiutua matkaan, mutta ennen lähtöä hän halusi vielä lukea hetkipalveluksen. Hänen päästyään Isä meidän -rukouksen sanoihin ”äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta” valeveli haihtui savuna ilmaan.

Vähitellen pyhittäjä Jeleazar vapautui kokonaan Paholaisen juonista. Lakkaamatta kilvoitellen hän saavutti puhtauden ja himottomuuden ja sai osakseen Jumalan laupeuden. Kerran Jeleazarin istuessa keljassaan rukoilemassa Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja lausui: ”Pysy lujana ja rohkeana, Herra on sinun kanssasi.” Hän sai nähdä ilmestyksissä myös Herran ja pyhiä ihmisiä. Kerran murheen aikana hän näki itsensä ikään kuin seisomassa ihanassa laaksossa. Joku tuli hänen luokseen kehottaen häntä katsomaan ylös taivaaseen. Kohottaessaan katseensa hän näki sanoin kuvaamattomassa valossa Kristuksen, Jumalanäidin, Johannes Kastajan ja kaksi apostolia. Toisen kerran hän rukoukseen uppoutuneena kuuli Kristuksen äänen, joka kehotti häntä maalaamaan Hänestä ikonin. Tämä ikoni sijoitettiin myöhemmin pyhittäjä Jeleazarin haudalle ja sen kautta tapahtui monia ihmeitä.

Tieto pyhittäjä Jeleazarin kilvoituksista kantautui Moskovaan tsaarin hoviin, josta Anzerin erakot saivat lahjoituksia kirkon ja skiitan rakentamiseksi. Tsaari Mikael Romanovin (1613–1645) kutsusta Jeleazar kävi itsekin Moskovassa, jossa hän tsaarin pyynnöstä rukoili kruununperillisen syntymää, mikä myös toteutui.

Pyhittäjä Jeleazar kilvoitteli Anzerin saarella 40 vuotta. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui veljet luokseen. Vielä kerran hän antoi heille opastusta pelastukseen ja luovutti heille kirjalliset luostarielämän säännöt. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän antoi sielunsa rauhassa Herralle tammikuun 13. päivänä vuonna 1656. Pyhittäjä Jeleazaria kunnioitetaan Solovetskin luostariin kuuluvan Anzerin skiitan perustajana ja rakentajana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Armeijassa elämäntyönsä tehnyt Hermias-niminen syyrialaismies vetäytyi 200-luvun alkupuolella viettämään eläkepäiviään Napolin lähistölle Nolaan, jossa hänelle syntyi kaksi poikaa. Hermiaksen kuoltua pojista nuorempi lähti seuraamaan isäänsä ja palvelemaan keisaria sotaväkeen, mutta vanhempi veli Felix sai nimensä mukaisesti ”onnellisen” osan, sillä hän lähti taivaallisen Isän tielle, Kristuksen sotilaaksi ja palvelijaksi.

Pyhä Felix luopui omaisuudestaan ja jakoi perintönsä pois. Nolan iäkäs piispa Maximus vihki hänet papiksi ja teki hänestä oman työtoverinsa. Kun keisari Decius (249–251) aloitti kristittyjen vainon, Maximus nimitti Felixin seuraajakseen ja pakeni kukkuloille. Kun vainoojat eivät löytäneet piispa Maximusta, he pidättivät Felixin ja heittivät hänet vankilaan. Felix virui jonkin aikaa vankilassa, ja häntä kidutettiin julmasti. Lopulta hänelle ilmestyi enkeli, joka auttoi häntä ihmeellisesti pakenemaan.

Felix lähti vuorille etsimään Maximusta, joka kärsi nälkää ja vilua. Pitkään patikoituaan Felix löysi sairauden heikentämän piispan yksin, avuttomana ja huonokuntoisena. Annettuaan piispalle ruokaa ja viiniä Felix kantoi hänet selässään erään hurskaan kristityn naisen kotiin, ja tämä alkoi pitää huolta piispasta. Felix pysytteli maan alla. Kerran hän pääsi onnekkaasti pakoon etsijöiden nenän edestä, kun nämä eivät tunnistaneet häntä. Tämän jälkeen Felix piiloutui raunioihin. Siellä hänen henkensä pelasti kerran hämähäkki, joka kutoi verkon hänen kammionsa pienen oviaukon eteen, eivätkä etsijät kiinnittäneet paikkaan huomiota. Felix piileskeli kuukausikaupalla raunioissa, jossa hänen turvallisin majapaikkansa oli käyttämätön kaivo.

Kun kristittyjen vaino taukosi Deciuksen kuollessa vuonna 251 ja piispa Maximus oli menehtynyt, Nolan kristityt tahtoivat Felixin piispakseen. Hän kuitenkin kieltäytyi nöyrästi ja suostutteli heidät valitsemaan Quintus-nimisen papin, jota piti parempana. Felixin mukaan piispuus kuului Quintukselle, koska tämä oli pappina vanhempi – seitsemällä päivällä. Jalomielinen Felix keskittyi elämänsä viimeiset vuodet kilvoittelemaan tavallisena pappina eläen köyhänä sielujen opettajana ja hoitajana. Häntä kunnioitettiin suuresti sekä vainossa kokemiensa kärsimysten että lempeän luonteensa tähden. Hän elätti itseään vuokraamalla vajaan puoli hehtaaria karua maata, jonka hän muokkasi hedelmälliseksi ja kasvatti kasveja omiin tarpeisiinsa sekä köyhille jaettavaksi.

Pyhä Felix eli korkeaan ikään ja nukkui pois vuoden 260 tienoilla. Kärsimiensä kidutusten tähden hänet on toisinaan luettu marttyyrien joukkoon. Pyhän Felixin haudasta tuli heti kristittyjen kunnioittama paikka, ja jo 300-luvulla se oli merkittävä pyhiinvaelluskohde. Yksi haudalla parantuneista oli pyhä Paulinus (22.6.), joka ihmeen vaikutuksesta kääntyi kristityksi ja myöhemmin rakennutti Pyhän Felixin kunniaksi kirkon ja kirjoitti tämän elämäkerran.

Pyhää Felixiä kunnioitetaan kotieläinten suojelijana ja silmäsairauksissa auttajana. Kirkkotaiteessa hänet on kuvattu nuorena pappina rypäletertun, hämähäkin tai kahleet avaavan enkelin kanssa tai kantamassa olkapäillään vanhusta. Rooman martyrologiassa on peräti 66 Felix-nimistä pyhää, ja monet heihin liittyvät tarinat ja teemat ovat sittemmin sekoittuneet keskenään.

Vanhimman kertomuksen iberialaisten eli georgialaisten kääntymisestä kristinuskoon on kirjoittanut Rufinus Aquileialainen 300-luvulla. Hänen latinankielisessä kertomuksessaan ei mainita lähetystyötä tehneen naisen nimeä. Kertomuksen georgialaisessa versiossa, joka on vasta 900-luvulta, hänen nimekseen mainitaan Nina (Nino), joka tulee mahdollisesti latinan sanasta nonna eli nunna. Koptilaisessa, arabialaisessa ja syyrialaisessa perinteessä Georgian pyhä nainen sen sijaan tunnetaan nimellä Teognosta. Eräissä armenialaisissa lähteissä Ninan esitetään olleen pyhien Gaianan ja Ripsimian (30.9.) yhteisön ainoa marttyyrikuolemalta välttynyt jäsen. Alla esitetään georgialaiseen perinteeseen pohjautuva elämäkerta, joka on periytynyt myös slaavilaisiin elämäkertakokoelmiin.

Pyhä Nina syntyi Kappadokiassa noin vuonna 280. Hänen isänsä oli sukua pyhälle suurmarttyyri Georgiokselle (23.4.) ja hänen äitinsä Susanna oli Jerusalemin patriarkan sisar. Ninan ollessa 12-vuotias vanhemmat muuttivat Jerusalemiin. Yhteisestä sopimuksesta isä vetäytyi erakoksi Jordanin erämaahan ja äiti vihkiytyi diakonissaksi. Nina jäi hurskaan vanhus Nymfodoran kasvatettavaksi. Lukiessaan Raamattua hän kiinnostui Herran viitan kohtalosta ja sai kuulla sen olevan Iberiassa eli Georgiassa, jonka asukkaat olivat vielä pakanoita. Nina alkoi rukoilla, että hän saisi nähdä Georgian kristinuskoon kääntyneenä ja että Herran viitta vielä löytyisi. Unessa hänelle ilmestyi Jumalanäiti, joka ojensi hänelle viiniköynnöksen oksista punotun ristin. Toisen kerran hänelle ilmestyi Vapahtaja ojentaen kirjakäärön, johon oli kirjoitettu sanat: ”Menkää ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen” (Matt. 28:19).

Eräiden tietojen mukaan Nina lähti omasta aloitteestaan valistamaan Georgiaa kristinuskon valolla. Toisten lähteiden mukaan georgialaiset ottivat hänet vangiksi ja veivät omaan maahansa. Monista koettelemuksista huolimatta Nina pysyi lujana uskossaan ja julisti kansalle evankeliumia. Georgian pääkaupungissa Mtšetassa hän asui pienessä mökissä, jonka kuninkaan puutarhuri luovutti hänen käyttöönsä. Puutarhurin vaimo Anastasia vapautui hedelmättömyydestään pyhän Ninan rukouksilla ja alkoi uskoa Kristukseen. Puutarhassa Nina vietti yöt ja päivät rukoillen suuren setrin alla. Georgialaisen legendan mukaan Kristuksen viitta oli kätketty puun juurelle. Eräänä yönä Nina näki, miten parvi mustia lintuja lensi puutarhaan. Setrin vieressä virtaavassa purossa kylvettyään ne muuttuivat äkkiä lumivalkoisiksi ja lennähtivät setrin oksille. Pian puutarha täyttyi suloisesta viserryksestä. Tällä merkillä Jumala ilmaisi, että Georgian pakanallinen kansa kääntyisi kristinuskoon ja että tuolle pyhälle paikalle rakennettaisiin kirkko.

Pian yksi kaupungin vaikutusvaltaisista naisista tuli suuren surun vallassa pyhän Ninan luo. Hänen lapsensa oli kuolemansairas eikä kukaan pystynyt parantamaan sitä. Lapsi tuotiin Ninan luo ja asetettiin hänen vuoteelleen. Kun hän kohotti kätensä taivasta kohti anoakseen Jumalalta armoa, kaikkien suureksi ihmeeksi lapsi nousi heti ylös terveenä. Sana Ninan ihmeellisestä voimasta tuli pian Georgian kuningattaren tietoon. Hän oli innokas epäjumalien palvelija ja vaikeasti sairas. Koska kukaan ei pystynyt lievittämään hänen kärsimyksiään, hän antoi kantaa itsensä puutarhaan Ninan pieneen mökkiin. Nina siunasi hänet Jumalanäidiltä saamallaan ristillä, jolloin hän parani ja julisti heti uskovansa Kristukseen.

Kuningas Mirian hämmästyi kuullessaan vaimonsa ihmeellisestä parantumisesta. Pakanapapit kuitenkin yllyttivät häntä luovuttamaan Ninan kidutettavaksi. Kun kuningas oli metsästysretkellä, hänet ympäröi äkisti musta pilvi ja hän menetti näkönsä. Pyydettyään ensin turhaan apua pakanajumalilta hän lopulta kääntyi hoviväkensä kanssa pyhän Ninan julistaman Jumalan puoleen. Hänen näkönsä palautui heti. Samalla uskon valo valisti hänen sielunsa. Hän palasi kaupunkiin ja heittäytyi kiitollisena pyhän Ninan jalkoihin.

Ninan kehotuksesta kuningas Mirian pyysi Bysantin keisari Konstantinosta lähettämään Georgiaan piispan ja pappeja. Kuningas Mirian, kuningatar Nina (1.10.) ja suuri joukko Georgian kansaa kastettiin Kurajoessa vuonna 324 (toisten tietojen mukaan vuonna 326). Kuninkaalliseen puutarhaan suuren setrin luo rakennettiin kirkko.

Pyhän innon vallassa Nina jatkoi evankeliumin julistamista. Pappi Jaakobin kanssa hän meni Aragvajoen yläjuoksulle, jossa he käännyttivät monia vuoristolaisia kristinuskoon. Sieltä Nina siirtyi Kahetiaan (Itä-Georgiaan). Hän asui pienessä kojussa kallion kupeessa Bodben kylässä kilvoitellen ja rukoillen lakkaamatta. Jumalan sanan voimalla ja monien ihmeiden avulla hän taivutti ihmiset luopumaan epäjumalistaan ja sai heidät ottamaan kasteen. Kääntyneiden joukossa oli myös kuningatar Sofia.

Kun pyhä Nina oli lopettanut apostolisen työnsä Georgiassa, hän sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän kirjoitti kuningas Mirianille ja pyysi tätä lähettämään luokseen piispa Johanneksen, jotta tämä valmistaisi hänet viimeiselle matkalle. Piispan lisäksi itse kuningas lähti pappien ja hoviväkensä kanssa Kahetiaan Ninan kuolinvuoteen äärelle, missä he saivat nähdä monia ihmeitä. Nina opetti kansaa, joka oli kokoontunut hyvästelemään häntä, ja kertoi elämästään. Osallistuttuaan Herran pyhään ehtoolliseen hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 335 (tai 347).

Pyhä Nina haudattiin omasta toivomuksestaan Kahetiaan Bodben kylään, jossa hän oli kilvoitellut. Kuningas Mirian ja hänen poikansa Bakur (342–364) rakennuttivat paikalle kirkon, joka pyhitettiin Ninan sukulaisen pyhän suurmarttyyri Georgioksen muistolle. Myöhemmin paikalle perustettiin pyhän Ninan nimeä kantava naisluostari.

Neljännen vuosisadan alusta lähtien yhä enemmän kilvoittelijoita levittäytyi asumaan Siinain erämaahan, jossa Jumala oli vanhan liiton aikana 40 vuoden ajan koetellut kansaansa ja näyttänyt sille monia ihmeitä ja tunnustekoja. Monet hyveet koristivat näitä pyhiä munkkeja, jotka olivat askeesilla vapautuneet lihan taakasta ja tulleet enkelten kaltaisiksi lakkaamattomassa rukouksessaan. He olivat antaneet itsensä kokonaan Jumalan kaitselmuksen haltuun eläessään erämaassa ryöstelevien arabiheimojen armoilla.

Kerran1 eräs arabipäällikkö sattui kuolemaan, kun hänen rosvojoukkonsa oli leiriytynyt lähelle kirkkoa, jossa erakot viettivät yhdessä liturgiaa sunnuntaisin. Beduiinit purkivat raivonsa munkkeihin ja teurastivat raakalaismaisesti yhteisön johtajan Dulaksen ja kaikki ympärillä olleissa keljoissa eläneet isät. Kuiva maa oli jo heidän verensä kostuttama, kun valtaisa tulen leimahdus löi yhtäkkiä taivasta kohti Siinain vuoren huipulta, niin että koko Jumalan vuori alkoi näyttää tuli- ja savupatsaalta. Arabit joutuivat paniikkiin ja pakenivat jättäen taakseen neljänkymmenen askeetin runnellut ruumiit. Monien kaulat oli katkaistu kokonaan tai muita ruumiinosia oli hakattu irti. Joidenkin päitä ei ollut leikattu kokonaan irti, vaan ne roikkuivat nahanriekaleen varassa.

Harvat eloonjääneet hautasivat isät kyyneleitä vuodattaen. Ruumiiden joukosta löytyi kaksi munkkia, jotka olivat vielä elossa. Heistäkin toinen kuoli iltaan mennessä. Toinen oli nimeltään Sabbas; hänen haavansa ei näyttänyt vakavalta, mutta hänkin valitti ja itki: ”Voi minua kurjaa ja arvotonta syntistä, joka ainoana olen jäänyt vaille ikuista siunausta, jonka pyhät marttyyrit ovat tänään saaneet!” Herra vastasi hänen kaipaukseensa ja hänkin menehtyi, ja marttyyrien luku täydentyi neljäänkymmeneen.

Keisari Justinianos rakennutti Siinaille vuonna 527 luostarin, jonka muurit tarjosivat kilvoittelijoille paremman suojan beduiinien ryöstöretkiä vastaan.

Yksi varhaisten erakkokilvoittelijoiden suosima alue oli Punaisenmeren lähellä Raithossa, jossa israelilaiset olivat matkallaan Luvattuun maahan löytäneet kaksitoista vesilähdettä ja seitsemänkymmentä palmupuuta (2. Moos. 15:27). Siellä kilvoitteli monia mieleltään taivaallisia isiä kuten pyhittäjä Mooses Faranilainen, joka asui erämaassa 73 vuotta eikä koko aikana syönyt leipää. Joka yö hän ylisti Jumalaa rukouksissaan; hän oli saanut myös suuren vallan vastustaa demoneja. Joosef Ailalaisen taas verhosi hänen rukoillessaan jumalallinen valo päästä varpaisiin.

Kaikki nämä munkit sekä alueella eläneet muut kristityt elivät rauhassa, kunnes rannikolle saapui kolmensadan miehen rosvojoukko. He olivat mahdollisesti berbereitä ja alun alkaen lähtöisin Libyasta. He tappoivat Faranissa 143 kristittyä miestä, jotka olivat yrittäneet puolustaa kaupunkiaan, ja ottivat heidän vaimonsa ja lapsensa vangeiksi. Sitten he hyökkäsivät petojen tavoin Raithon linnoitettuun kirkkoon, jonne erämaasta oli paennut 43 munkkia. Igumeni Paavali rohkaisi heitä kestämään loppuun asti ja iloitsemaan siitä, että pääsisivät kohta liittymään pyhien marttyyrien kuoroon taivaan kirkkaudessa. Olivathan he jo erämaahan tulemisella kieltäneet ajallisen elämänsä, joten siirtymisen siitä pois ei pitäisi olla heille vaikeaa.

Igumeni oli lopettelemassa rukousta, kun rosvojoukkio syöksyi kirkkoon. He tarttuivat Jeremias-nimiseen munkkiin, kantoivat hänet ulos pihalle, riisuivat hänet alastomaksi ja ampuivat nuolilla kuoliaaksi. He kiduttivat igumenia, joka vakuutteli heille, ettei munkeilla ole muuta omaisuutta kuin kuluneet vaatteensa, kunnes hänen päänsä katkaistiin miekaniskulla. Loputkin soturit rynnistivät kirkkoon ja hakkasivat kuoliaiksi kaikki muut isät säästäen vain yhden 15-vuotiaan noviisin. Tämä kuitenkin nappasi yhdeltä tappajalta miekan ja löi sillä toista olkapäähän. Tämän hän teki saadakseen rosvot tappamaan hänet, sillä hän ei tahtonut jäädä heidän seuraansa. Silloin hänetkin surmattiin ja hakattiin kappaleiksi. Nuori marttyyri ylisti kuollessaan Jumalaa, joka näin salli hänenkin päästä toveriensa seuraan. Surmattujen joukossa olivat muun muassa isät Psoes Egyptiläinen, Domnus Roomalainen, Aadam, Mooses, Joosef ja Gelasios.

Vain yksi munkki pääsi pakoon ja hän toi uutiset tapahtuneesta Siinaille. Joukkomurha tapahtui 22. joulukuuta, mutta sen muistoa on tapana viettää yhdessä Siinain pyhien kilvoittelijoiden joukkosurman päivänä.

Ryöstäjien tarina päättyi onnettomasti. Satamaan päästyään barbaarit näkivät, että heidän laivastaan oli irrotettu kiinnitysköydet ja se oli ajautunut kallioille. Tämän oli tehnyt laivaan jäänyt kristitty, joka oli paennut. Kun paluutie oli näin sulkeutunut, he tappoivat ensin kaikki sotavankinsa, niin naiset kuin lapsetkin, ja sytyttivät sitten Faranin keitaan kaikki palmut palamaan. Kristityt saivat vähitellen kokoon kuusisataa aseistettua miestä, joista monet olivat lähialueiden arabeja. He hyökkäsivät barbaarien kimppuun, joilla ei ollut enää pakomahdollisuutta, ja surmasivat heidät kaikki. Tässä taistelussa kuoli myös 84 faranilaista ja monia haavoittui.

Kun entinen Konstantinopolin prefekti pyhä Neilos (12.11.) lähti 300-luvun lopulla viettämään askeettista elämää Siinaille, hän otti mukaansa poikansa Teoduloksen, joka tuolloin oli vielä pieni lapsi. He elivät rauhassa majassaan monia vuosia. Usein he vierailivat toisten erakkojen luona saadakseen heiltä hengellistä hyötyä. Nuoresta iästään huolimatta myös Teodulos kilvoitteli innokkaasti munkkielämässä, mitä hänen isänsäkin ihmetteli.

Kerran ryöstöretkelle lähteneet beduiinit hyökkäsivät puolustuskyvyttömien munkkien kimppuun. He tappoivat heidän pappinsa, jonka nimi oli myöskin Teodulos, ja muutamia muita isiä. Vangittuaan nuoremmat heidän joukostaan he laskivat loput munkeista menemään, kun olivat ensin riisuneet vaatteet heidän päältään sotasaaliiksi. Vangittujen joukossa oli Neiloksen poika Teodulos. Neilos itse tahtoi rynnätä barbaarien luo neuvotellakseen poikansa vapaaksi tai tullakseen itsekin surmatuksi yhdessä hänen kanssaan, mutta Teodulos antoi silmillään hänelle merkin paeta.

Vietettyään loppupäivän tappaen ja ryöstellen eri paikoissa arabit palasivat illaksi leiriinsä. Heidän suunnitelmissaan oli uhrata Teodulos ja eräs toinen nuori vanki seuraavana aamuna aamutähdelle, Venukselle. Jo illasta he tekivät valmiiksi alttarin polttopuineen. Sitten he alkoivat juhlia voittojaan juoden ja remuten aamuyöhön asti. Juhlinnan aikana Teoduloksen kumppanin onnistui paeta. Teodulos itse ei lähtenyt hänen mukaansa vaan pani kaiken toivonsa Jumalaan rukoillen läpi yön. Rankka juhlinta oli käynyt arabien voimille, ja kun he heräsivät, aamutähti oli jo kadonnut, joten uhraamisesta ei enää tullut mitään. He päättivät myydä Teoduloksen orjaksi.

Lähdettyään liikkeelle he ryhtyivät kauppaamaan Teodulosta erään kylän torilla. Ihmisten heiveröisestä askeetista tarjoama hinta oli kuitenkin niin pieni, että barbaarit päättivät mieluummin tappaa hänet. He olivat jo lävistämässä hänen kurkkuaan miekalla, kun eräs kyläläinen kuullessaan hänen kyyneleiset vetoomuksensa sääli häntä ja osti hänet. Myöhemmin pappi lähikaupungista osti hänet kyläläiseltä ja alkoi pitää huolta hänestä kuin omasta pojastaan.

Pyhä Neilos alkoi epätoivoissaan etsiä tietoja pojastaan omantunnon syyttäessä häntä siitä, että oli tuonut tämän erämaahan. Monien vaiheiden jälkeen hän saikin suureksi helpotuksekseen kuulla, että poika oli elossa. Neilos kiiruhti kaupunkiin, jossa Teodulos oli. Nähdessään poikansa hän pyörtyi mielenliikutuksesta. Kaupungin piispa lunasti pojan vapaaksi, piti isää ja poikaa vierainaan muutaman päivän, vihki molemmat papeiksi ja päästi heidät sitten erämaahan jatkamaan kilvoituselämäänsä. Tiedot tapahtumista ovat säilyneet Neiloksen itsensä kirjoittamana.

Pyhä Datius valittiin Milanon piispaksi 530-luvulla. Hän oli hyvä hengellinen paimen, jota esimerkiksi Rooman paavi Gregorius Suuri kehui vuolaasti. Kun areiolaiset itägootit hyökkäsivät hänen hiippakuntansa alueelle, Datius pyysi apua Itä-Roomasta, mutta turhaan. Itägootit valtasivat Milanon, ja Datius joutui vangiksi. Munkki Cassiodoruksen ja muiden kristittyjen esirukousten tähden hän kuitenkin pääsi vapaaksi. Datius pakeni Konstantinopoliin, jossa hän vietti loppuelämänsä. Hän oli mukana valmistelemassa viidettä yleistä kirkolliskokousta, mutta nukkui pois kokousta edeltävänä vuonna 552. Hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Milanoon.

Pyhä Stefanos jätti kotinsa itäisessä Anatoliassa ja lähti vaeltamaan kohti Pyhää maata. Palestiinassa hän tutustui Euthymioksen, Teodosioksen ja Sabbaksen luostareihin ja alkoi itsekin kilvoitella munkkina. 710-luvun lopulla hän matkasi Konstantinopoliin, jossa patriarkka Germanos (12.5.) otti hänet ystävällisesti vastaan. Noin vuoden kuluttua patriarkka lähetti Stefanoksen perustamaan luostarin Bitynian Khenolakkokseen (”Hanhilampi”). Luostariin tuli pian suuri joukko kilvoittelijoita, joita pyhä Stefanos ohjasi kohti taivasten valtakuntaa. Veljestöllä oli aina ikoneita ja se tuki voimakkaasti ikonien kunnioittamisen palauttamista vuoden 787 kirkolliskokouksen yhteydessä.

Kun pyhä Stefanos oli kilvoitellut Jumalaa miellyttäen ja kasvanut Kristuksen tuntemisen täyteen mittaan, hän nukkui pois ja siirtyi tulevan autuuden alueelle. Eräät hänen oppilaansa näkivät, kuinka hänen sielunsa nousi kirkkaudessa kohti taivaallisia asuinsijoja.

Piispa Platon, maallikkonimeltään Paul Kulbusch, syntyi vuonna 1869 Virossa Pärnun läänissä. Hän opiskeli Riian hengellisessä seminaarissa, josta hänet lähetettiin stipendiaattina harjoittamaan jatko-opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Pappisvihkimyksen jälkeen hänet nimitettiin vuonna 1894 Pietarin virolaisen seurakunnan kirkkoherraksi. Tuota tehtävää hän hoiti 23 vuoden ajan, Venäjän vallankumoukseen asti. Hän rakennutti seurakunnalle oman kirkon ja seurakuntatalon sekä perusti seurakuntakoulun. Isä Paul toimi itse koulun johtajana ja opettajana ilman erillistä korvausta. Seurakunnan kaksikerroksinen kirkko, jossa jumalanpalvelukset toimitettiin viroksi, vihittiin käyttöön vuonna 1907. Kaikissa seurakunnan rakennushankkeissa isä Paul sai niin aineellista kuin henkistäkin tukea pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta (20.12.), joka myös osallistui kirkon vihkimiseen.

Isä Paul oli erittäin sivistynyt. Seurustellessaan ihmisten kanssa hän oli herkkä ja ystävällinen. Avarakatseisuus ja huumorintaju yhdistyivät hänessä aitoon hengelliseen kiinnostukseen ja uskonnolliseen intoon. Isä Paulin aloitteesta Pietariin perustettiin pyhän Isidor Tarttolaisen (8.1.) nimeä kantava veljestö, joka pyrki vahvistamaan virolaisten hengellistä elämää muun muassa julkaisemalla vironkielistä ortodoksista kirjallisuutta.

Isä Paulin monipuolinen toiminta ulottui laajalle oman seurakunnan ja virolaisen veljestön ulkopuolelle. Hän oli arvostettu saarnaaja, jonka opetuspuheita julkaistiin säännöllisesti Pietarin kirkollisissa lehdissä. Hänellä oli useita hallinnollisia tehtäviä Pietarin hiippakunnassa ja hänelle tarjottiin piispanvihkimystä ja paikkaa Venäjän eri hiippakunnissa, mutta hän kieltäytyi niistä kaikista, koska halusi palvella omaa kansaansa.

Vuonna 1917 Tartossa pidetyssä Riian hiippakunnan kokouksessa ehdotettiin perustettavaksi Tallinnan apulaispiispan virka, ja piispaksi toivottiin isä Paul Kulbuschia. Ehdotus sai Venäjän kirkolliskokouksen ja vastavalitun patriarkka Tiihonin (26.9.) hyväksynnän. Patriarkka tunsi isä Paulin henkilökohtaisesti ja sanoi hänestä: ”Ainakaan häntä ei kukaan voi pakottaa luopumaan uskosta tänä pimeänä jumalattomien vallanpitäjien aikana.” Sanat osoittautuivat profeetallisiksi.

Isä Paulin piispallinen palvelutehtävä alkoi kommunistisen vallankumouksen aikana. Ensin hänet vihittiin munkiksi, ja hän sai uuden nimen Platon. Piispaksi vihkiminen toimitettiin Tallinnassa Pyhän Aleksanteri Nevskin katedraalissa 31.12.1917. Heti ensimmäisessä uuden vuoden päivän liturgiassa hän käytti lahjaksi saamaansa Viron kansallisvärein koristeltua valko-sini-mustaa felonia.

Uusi piispa sai heti johtaakseen koko Riian hiippakunnan. Parin kuukauden kuluttua saksalaiset miehittivät Viron. Miehitysjoukkojen asettamista matkustusrajoituksista huolimatta piispa Platon vieraili kesän mittaan useimmissa Viron ja Latvian seurakunnissa. Matkat tehtiin hevosvaunuilla. Platonin toimittamat innoittuneet jumalanpalvelukset ja opetuspuheet valoivat uskoa ja rohkeutta seurakuntalaisten sydämiin. Tarvittaessa hän puolusti horjumatta hiippakuntansa etuja miehitysvallan edessä. Rakkaus omaan kansaan yhdistyi Platonissa syvälliseen ortodoksisuuden tuntemukseen. Piispana hän huolehti yhtäläisellä rakkaudella niin virolaisista, latvialaisista kuin venäläisistäkin. Saksalaisten miehittäjien ja uhkaavan kommunistivallan puristuksessa hän tuki Viron väliaikaista hallitusta, joka toimi tuolloin maan alla. Marraskuussa 1918 Platon sairastui espanjankuumeeseen, mutta otti sairaana ollessaankin vastaan ekumeenisen valtuuskunnan, jota yhdisti yhteinen vihollinen, ateistinen kommunismi.

Joulukuussa 1918 kommunistit valtasivat Tarton. Piispa Platon pidätettiin tammikuun 2. päivänä suoraan kadulta ja teljettiin yhdessä muiden pidätettyjen kanssa vankilaksi muutettuun pankkiin. Pidätettyjen olot olivat ankeat. Erityisen alentavasti ja nöyryyttävästi kohdeltiin Platonia, joka ei ollut vielä kokonaan toipunut sairaudestaan. Kuulusteluissa komissaari vaati häntä lopettamaan evankeliumin julistamisen. Hän vastasi: ”Heti kun vain pääsen vapaaksi, alan taas ylistää Jumalaa kaikkialla.”

Piispa Platonin vankeusaika kesti kaksitoista päivää. Ahdistavista oloista huolimatta hän rohkaisi ja lohdutti toisia vankeja. Piispallisen riipuksensa, panagian, hän kätki paitansa alle, jotta hänet voitaisiin tunnistaa mahdollisen ampumisen ja pahoinpitelyn jälkeen. Vankilapäivinään hän luki kreikankielistä evankeliumia. Tammikuun 14. ja 15. päivän välisenä yönä vuonna 1919 valkoiset virolaiset joukot valloittivat Tarton. Ennen vetäytymistä kommunistit veivät kaksikymmentä vankia, heidän joukossaan piispa Platonin, kellariin ja surmasivat heidät mitä julmimmalla tavalla. Muutamia vankeja oli pahoinpidelty niin ettei heitä voinut enää tunnistaa. Platonin ruumiissa oli seitsemän pistimellä tehtyä ruhjetta ja neljä ampumahaavaa. Yksi luoti oli ammuttu suoraan oikeaan silmään. Takaraivo oli murskattu kiväärin perällä. Häntä oli selvästi kidutettu ennen ampumista.

Piispa Platonin ruumiinsiunaus toimitettiin Tartossa, mutta hänet haudattiin Tallinnaan, Kristuksen kirkastumisen katedraaliin. Sekä ekumeeninen patriarkaatti että Venäjän kirkko kanonisoivat piispa Platonin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Pansofios eli Aleksandriassa keisari Deciuksen aikana (249–251). Hän oli rikasta ja kuuluisaa sukua, ja hänen kristitty isänsä Neilos toimi Aleksandrian prokonsulina. Isä piti huolta siitä, että lahjakas poika sai parhaan mahdollisen kasvatuksen. Pansofios perehtyi niin kreikkalaiseen sivistykseen kuin kristittyjen pyhiin kirjoituksiin.

Isänsä kuoltua Pansofios jakoi omaisuutensa köyhille ja meni erämaahan elämään erakkona. Hän vietti siellä 27 vuotta ainoana pyrkimyksenään päästä rukouksessa lähelle Herraa. Sitten hänet ilmiannettiin Aleksandrian maaherralle Augustinukselle, joka oli saanut keisarilta käskyn hävittää kristinusko kokonaan kansan keskuudesta.

Tuomioistuimen edessä Pansofios ilmoitti olevansa kristitty ja alkoi puhua epäjumalien palvelemisen mielettömyydestä ja Kristuksen jumaluudesta. Tuomari ei pystynyt kumoamaan Pansofioksen todistuksia ja siitä ärsyyntyneenä luovutti hänet ruoskittavaksi. Marttyyri jatkoi kuitenkin puolustuspuhettaan ruoskinnan jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunut ja yritti haastaa tuomaria teologiseen väittelyyn. Yleisön vaatimuksesta tuomari suostui lopulta antamaan syytetylle puheenvuoron. Pansofios kertoi selkeästi, miten ihmiskunta oli kadottanut tiedon todellisesta Jumalasta, noussut kapinaan opettajakseen lähetettyjä enkeleitä vastaan ja lopulta Paholaisen yllytyksestä luonut taikauskoisia käsityksiä luonnonilmiöiden perusteella ja tehnyt jumalia omista himoistaan.

Vankilassa Pansofios jatkoi niiden opettamista, jotka olivat hänen puheensa vaikutuksesta alkaneet uskoa. Lopulta Pansofios vapautettiin ja hän palasi oppilaidensa kanssa luolaansa erämaahan. Vapaus jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi. Maaherra Augustinus oli närkästynyt Pansofioksen saamasta suosiosta ja lähetti sotilaita surmaamaan pyhät erakot ja polttamaan heidän asumuksensa. Näin Pansofios ja hänen seuralaisensa saivat marttyyriseppeleen.

Egyptin kristittyjä surmattiin keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana ennen näkemättömällä raivolla. Thebaisin kaupungissa eli tuolloin Paavali-niminen hurskas nuorukainen, joka oli sivistynyt ja hyveellinen. Hänellä oli myös runsaasti omaisuutta, jonka oli saanut perinnöksi 15-vuotiaana vanhempiensa kuoltua. Vainon alkaessa Paavali vetäytyi tiluksilleen maaseudulle. Pian hän kuitenkin kuuli sisareltaan, että tämän aviomies aikoi kavaltaa Paavalin viranomaisille, koska pyrki saamaan hänen omaisuutensa haltuunsa. Paavali jätti kaiken taakseen ja pakeni erämaahan.

Muutaman päivän käveltyään Paavali saapui vuoren juurelle ja löysi luolansuuta muistuttavan aukon, joka oli tukittu. Saatuaan sen vaivoin auki hän kävi sisään ja hämmästyi näkemästään. Luola avautui eräänlaiseksi sisäpihaksi, johon tuli ylhäältä auringonvaloa. Pihalla kasvoi ruohoa ja suuri palmu, jossa oli hedelmiä. Kalliossa oli pieniä huoneita ja pihan perällä pulppusi lähde. Huoneita tutkiessaan Paavali ymmärsi, että paikalla oli parisataa vuotta aiemmin ollut rahanväärentäjien tukikohta. Paikka oli ihanteellinen niin piileskelyyn kuin kilvoituselämäänkin. Paavali tunsi Jumalan ohjanneen hänet tähän ihmeelliseen paikkaan.

Paavali nautti rauhasta ja hiljaisuudesta eikä kaivannut takaisin maailmaan. Hän jäi pieneen paratiisiinsa ja vietti siellä vuosikymmeniä keskittyen hiljaiseen rukouselämään. Vuodet vaihtuivat, ja lopulta kukaan ei enää muistanut häntä.

Toisaalla erämaassa kilvoitellut Antonios Suuri sai 90 vuoden ikäisenä ajatuksen, ettei kukaan varmaankaan ollut koskaan elänyt maan päällä yhtä täydellisesti Jumalalle omistautuneena kuin hän. Seuraavana yönä hänelle kuitenkin ilmoitettiin unessa, että syvemmällä erämaassa oli toinen erakko, joka kilvoitteli häntäkin täydellisemmin. Antonios otti sauvansa ja lähti taivaltamaan luottaen siihen, että Jumala johdattaisi hänet tuon kilvoittelijan luo. Matkalla hän näki myytillisten olentojen näköisiä demonisia petoja, jotka hän teki vaarattomiksi ristinmerkillä, ja jatkoi matkaansa näiden suuntaan. Lopulta susi opasti hänet Paavalin asuinpaikkaan johtavan luolan suuaukolle.

Pyhä Paavali oli 113 vuoden ikäinen. Hän ei ollut puhunut kenenkään kanssa yhdeksäänkymmeneen vuoteen eikä tahtonut päästää tulijaa sisään. Matkasta nääntynyt Antonios istui ovensuulla kuusi tuntia ennen kuin Paavali suostui päästämään hänet luokseen. Avattuaan oven Paavali sanoi hymyillen: ”Hyvä että tulit, veli.” Paavalilla oli yllään palmunlehtiviitta, jonka hän oli tehnyt omin käsin. Isät tervehtivät toisiaan pyhällä suudelmalla ja alkoivat keskustella.

Paavali kysyi, mitä maailmassa oli tapahtunut ja oliko ollut sotia. Ja mikä tärkeintä, vieläkö maailmassa vallitsi epäjumalienpalvelus ja vaino? Antonios kertoi kaiken mitä tiesi, ja Paavali iloitsi kuullessaan totuuden leviävän voittoisasti kaikkialla.

Pyhät isät olivat kiitollisia Jumalalle siitä, että olivat saaneet tavata toisensa. Heidän keskustellessaan puuhun ilmaantui korppi, joka pudotti heidän jalkoihinsa tuoreen leivän. ”Katso Jumalan ihmeellistä suopeutta!” Paavali sanoi. ”Seitsemänkymmenen vuoden ajan Hän on lähettänyt joka päivä korpin tuomaan elannokseni leivänpuolikkaan, ja nyt sinun tultuasi annos on kaksinkertainen.” Jaettuaan leivän kiitollisina he viettivät koko yön rukouksessa.

Seuraavana päivänä Paavali kertoi Antoniokselle, että Herra oli lähettänyt tämän paikalle hautaamaan hänen ruumiinsa, sillä hänen kilvoituksensa alkoi olla lopuillaan. Antonios joutui murheen valtaan ja pyysi, ettei Paavali jättäisi häntä vaan rukoilisi Herraa ottamaan hänetkin mukaan. Paavali pyysi Antoniosta lähtemään takaisin keljaansa, hakemaan sieltä Athanasios Aleksandrialaiselta saamansa viitan ja hautaamaan hänet siinä. Vaikka Paavali kunnioittikin Antoniosta suuresti, hän tahtoi olla kuolinhetkellään yksin.

Antonios lähti liikkeelle ja kulki niin nopeasti kuin ikävuosiltaan pääsi, sillä hän pelkäsi Paavalin nukkuvan pois hänen poissa ollessaan. Kun Antonios oli seuraavana aamuna palaamassa takaisin, hän näki Paavalin sielun kohoavan taivaaseen enkelien, profeettojen ja apostolien saattamana. ”Paavali, miksi olet hylännyt minut?” hän huudahti. ”Sain tuntea sinut niin myöhään, pitikö sinun jättää minut näin varhain!” Antonios riensi luolalle ja löysi Paavalin liikkumattomana, ikään kuin rukoukseen syventyneenä. Paavali oli kuollut rukoillessaan.

Pyhä Antonios kietoi Paavali Erakon ruumiin pyhän Athanasioksen viittaan, veisasi psalmeja ja joitain muita muistamiaan veisuja hautauspalvelukseksi. Maa oli kuitenkin kovaa eikä hänellä ollut työkaluja. Pian paikalle tuli kaksi suurta leijonaa, jotka kiersivät Paavalin ympärillä, nuolaisivat hänen jalkojaan ja mourusivat aivan kuin vaikeroiden. Leijonat alkoivat raastaa maata kynsillään. Kun ne lähtivät pois, ne olivat kaivaneet sopivan kokoisen kuopan, ja Antonios laski tuon erakoista ensimmäisen maan syliin odottamaan ylösnousemusta.

Antonios jäi paikalle odottelemaan korppia, mutta se ei enää tullut. Saadakseen osansa pyhän Paavalin armosta Antonios otti mukaansa hänen palmunlehtiviittansa, jota hän käytti aina pääsiäisenä ja helluntaina.

Pyhän Paavali Erakon kuolema ajoitetaan vuoden 341 tienoille. Kuvataiteessa hänet on kuvattu yleensä palmun, Antonioksen tai leijonien kanssa. Joissain paikalliskalentereissa hänen muistoaan on vietetty 5. tammikuuta.

Pyhä Johannes syntyi Konstantinopolissa keisari Leo Suuren aikana (457–474). Hänen isänsä oli rikas ja vaikutusvaltainen senaattori Eutropios ja äitinsä nimeltään Teodora. Johannes oli nuorin heidän kolmesta pojastaan ja heidän suosikkilapsensa. Hän sai erinomaisen kasvatuksen ja oli jo lapsesta lähtien erityisen harrasmielinen.

         Johannes oli 12-vuotias, kun hän tapasi Aina valvovien luostarin munkin, joka oli matkalla pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Johannes esitti munkille loputtomasti luostarielämää koskevia kysymyksiä. Johannes haltioitui enkelielämän kuvauksesta niin suuresti, että sai munkin lupaamaan, että tämä poikkeaisi paluumatkallaan hänen luokseen.

Munkin paluuta odotellessaan Johannes pyysi vanhemmiltaan omaa evankeliumikirjaa käyttääkseen sitä lukutekstinä opettajansa kanssa. Vanhemmat lahjoittivat hänelle kauniin käsikirjoituksen, joka oli kullalla ja helmillä koristelluissa nahkakansissa. Johannes piti kirjaa rakkaimpana omaisuutenaan ja se oli aina hänen mukanaan. Kun munkkivanhus palasi Jerusalemista, Johannes alkoi pyydellä häntä ottamaan hänet mukaansa. Pojan into teki munkkiin niin syvän vaikutuksen, että hän päätti suostua tämän pyyntöön. Vanhemmat eivät olisi missään tapauksessa hyväksyneet aietta, joten kaiken piti tapahtua salassa. Rahat merimatkaan Johannes sai vanhemmiltaan pyytämällä, että saisi varoja järjestääkseen pidot koulutovereilleen. Kun hän vielä onnistui eksyttämään palvelijan, jonka hänen vanhempansa olivat järjestäneet hänen suojelijakseen, hän pääsi salaa livahtamaan yhdessä munkin kanssa satamassa odottaneeseen laivaan.

Kun palvelija palasi ja ilmoitti perheelle, että Johannes oli kadonnut, vanhemmat panivat toimeen suuretsinnän koko Konstantinopolissa. Kun poikaa ei löytynyt, he vaipuivat suuren surun valtaan. He arvasivat, että hän oli lähtenyt jonnekin ja murehtivat sitäkin, ettei hänellä ollut mukanaan edes vaihtovaatteita tai elämiseen tarvittavia varoja.

Johannes matkusti onnellisena kohti unelmiensa täyttymystä. Kolmantena päivänä laiva saapui Aina valvovien luostariin. Johanneksen seuralainen kertoi igumenille pojan tarinan. Igumeni puhui Johannekselle luostarikilvoituksen raskaudesta ja sanoi epäilevänsä, ettei tämä pysty sitä kestämään. Hän ehdotti, että Johannes olisi ensin vuoden noviisina. Mutta Johannes vaati, että hänet oli vihittävä munkiksi heti samana päivänä. Nuoren ylhäisöpojan poikkeuksellinen into ja kyynelten säestämät anelut saivat lopulta igumenin heltymään ja hän vihki tämän hänen nuoresta iästään huolimatta heti munkiksi.1

Aluksi kaikki sujuikin erinomaisesti Johanneksen uudessa elämässä. Rukouksessa, paastossa ja valvomisessa hän kilvoitteli niin innokkaasti, että vanhat munkit ihmettelivät. Samalla hän oli kuuliainen kaikille, nöyrä ja hiljainen. Hänen rakkain harrastuksensa oli Jumalan sanan tutkiminen. Näin kului kolme vuotta. Paastoaminen laihdutti Johannesta niin, että hänen ulkonäkönsä muuttui. Igumeni yritti varoittaa häntä kilvoittelemasta yli voimiensa, jottei hän sairastuisi eikä voisi enää jatkaa rukouksiaan.

Kiusaus ei kuitenkaan tullut sairauden muodossa, vaan sielunvihollisella oli muita suunnitelmia. Johanneksen mieleen alkoi nousta muistoja vanhemmista ja halu lähteä tapaamaan heitä. Aina sellaisten ajatusten ahdistaessa Johannes nousi rukoilemaan ja pyysi Jumalaa hajottamaan ne. Kaipaus kuitenkin valtasi Johanneksen yhä uudelleen ja hänen mieleensä muistuivat myös koulutoverit. Alkoi nousta muistikuvia myös juhla-aterioista, mukavuudesta ja ylellisyydestä. Kaikki nämä muistot kärvensivät Johanneksen sydäntä kuin tulenlieska.

Johannes taisteli kaikkea tätä vastaan parhaansa mukaan. Hän lisäsi entisestäänkin paastoaan ja muita kilvoituksiaan, ja igumeni alkoi olla todella huolissaan. ”Sinähän tapat itsesi ja saat murhaajan tuomion”, hän varoitteli nuorta munkkia. Silloin Johannes tunnusti taistelunsa igumenille: ”Kun muistan vanhempiani, kaipaus polttaa minua kuin tuli.” ”Enkö sanonut, että olet liian nuori munkiksi? Mitä aiot nyt tehdä?” igumeni kysyi. ”Isä, päästäkää minut vanhempieni luo”, parahti Johannes, ”niin jatkan taisteluani Paholaista vastaan siellä.”

Igumeni ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin päästää Johanneksen lähtemään. Hän keräsi kaikki munkit kokoon, ja yhdessä he rukoilivat Johanneksen puolesta, ettei hän häpäisisi maailmaan palatessaan munkkilupauksiaan, vaan saisi voimaa taistella pahan hengen juonia vastaan. Sitten Johannes hyvästeli kyynelsilmin munkkiveljensä. ”Minä en ollut arvollinen liittymään teidän pyhään veljestöönne”, hän totesi nöyrästi. Saatuaan igumenilta viimeisen siunauksen hän poistui luostarista.

Luostarista lähdettyään Johannes tapasi köyhän kulkurimunkin ja vaihtoi hyväkuntoisen munkinviittansa tämän ryysyihin. Lopulta Johannes saapui myöhään yöllä kotitalonsa portille ja sanoi itselleen: ”Katsohan, Johannes, saavuit kotiisi.” Hän pysyi ulkona koko yön ja rukoili. Varhain aamulla joku palvelijoista näki hänet ja alkoi vihaisesti hätistää häntä pois. Talon isäntä oli näet lähdössä keisarin palatsiin eikä sietänyt nähdä kulkureita pihallaan. Johannes pyysi kuitenkin palvelijaa antamaan hänen olla pihan nurkassa, jossa hän ei häiritsisi ketään. Myöhemmin aamulla Johannes näki isänsä, kun tämä tuli ulos talosta. Johanneksen isän sydämessä heräsi sääli kurjan näköistä nälkiintynyttä kerjäläistä kohtaan ja hän kysyi, mistä tämä oli. Johannes vastasi olevansa muukalainen ja pyysi saada jäädä asumaan pihalle. Isäntä suostui siihen ja käski rakentaa hänelle portin pieleen pienen kojun.

Kerran Johannes istui kojunsa ulkopuolella, kun hänen äitinsä, joka ei ollut vieläkään täysin toipunut poikansa katoamisesta, kulki ohitse ollessaan matkalla kirkkoon. Nähdessään likaisen ja ruman kerjäläisen hän tunsi vastenmielisyyttä tätä kohtaan ja käski palvelijoita huolehtimaan, ettei tuo mies enää ilmestyisi hänen näkyviinsä. Johannes vetäytyi kojuunsa ja rukoili: ”Kiitän sinua, Herra, että äitinikin, joka on minut synnyttänyt, inhoaa minua. Anna minulle kärsivällisyyttä, että jaksaisin loppuun asti pysyä tuntemattomana vanhemmilleni.”

Seuraavat kolme vuotta Johannes vietti kojuunsa sulkeutuneena. Hän poistui sieltä ainoastaan käydessään kirkossa. Palvelijat ja ohikulkijat pitivät häntä pilkkanaan, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Ruokaa Johannes sai runsaasti, koska talon isäntä lähetti sitä hänelle omasta pöydästään. Johannes jakoi kuitenkin parhaat palat palvelijoille ja köyhille tyytyen itse leipään ja veteen. Hän laihtui niin, että oli enää pelkkää luuta ja nahkaa. Hänen työnään oli lakkaamaton rukous. Usein ajatus houkutteli häntä paljastamaan vanhemmilleen, kuka hän oli, mutta hän torjui ajatuksen kerran toisensa jälkeen.

Kolmannen vuoden lopussa Kristus ilmestyi Johannekselle unessa sanoen: ”Iloitse, Johannes, tarpeeksi olet jo kilvoitellut. Olet voittanut Paholaisen kärsivällisyydelläsi ja torjunut sen juonet. Loppusi on lähellä. Tiedä, että kolmen päivän kuluttua tulet luokseni ikuiseen iloon.”

Ilmestyksen jälkeen Johannes esitti toivomuksen, että talon rouva alentuisi tulemaan hänen luokseen, koska hänellä oli tälle tärkeää sanottavaa. Rouva ei kuitenkaan suostunut. Silloin Johannes lähetti sanan, että hän kuolee pian, ja jollei rouva tule, tämä joutuu katumaan. Vastahakoisesti Johanneksen äiti käski palvelijoita kietomaan kerjäläisen lakanaan ja kantamaan tämän eteensä. Johannes kiitti häntä lämpimästi vieraanvaraisuudesta ja pyysi, että hänet haudattaisiin ryysyisissä vaatteissaan kojunsa alle. Lopuksi hän lahjoitti äidille kiitokseksi ainoan kalleutensa eli evankeliumikirjansa.

Johanneksen äiti tarkasteli kirjaa ja se näytti hänestä tutulta. Hän kiiruhti näyttämään sitä puolisolleen. Tämäkin tunnisti sen samaksi kirjaksi, jonka he olivat antaneet pojalleen Johannekselle. He juoksivat yhdessä takaisin kerjäläisen luo kysymään, tietäisikö tämä jotain heidän pojastaan. Nähdessään vanhempiensa itkevän Johannes ei voinut enää kestää vaan sanoi: ”Minä olen teidän poikanne Johannes. Minä otin vastaan tämän kirjan kevyenä ja soveliaana ikeenä, ja päätin elää muukalaisena rakkaudesta Kristukseen.” Jälleentapaamisen ilo sekoittui murheeseen Johanneksen pikaisesta kuolemasta, kun vanhemmat syleilivät rakasta poikaansa tämän kertoessa heille elämänvaiheitaan.

Johanneksen kuoltua vanhemmat kastelivat hänen ruumiinsa kyynelillään. Tällä välin tieto Eutropioksen pojan löytymisestä oli levinnyt ja koko kaupunki osallistui vanhempien suruun. Samalla he ihailivat Johanneksen suurta urheutta ja ennen näkemätöntä kilvoitusta. Valtaisa ihmisjoukko aina keisaria ja patriarkkaa myöten kokoontui hänen hautajaisiinsa, kun hänet oman toivomuksensa mukaan laskettiin kojun paikalle kaivettuun hautaan. Myöhemmin Johanneksen vanhemmat rakennuttivat paikalle kirkon, jossa Jumalan armo pyhän Johanneksen esirukousten kautta sai aikaan paljon ihmeitä.

Irlannin kuuluisin kelttiläinen naispyhä maineikkaan pyhän Brigidin (1.2.) jälkeen on pyhä Ida[1], jota onkin kutsuttu ”Munsterin Brigidiksi”. Ida syntyi 400- ja 500-lukujen vaihteessa Deisi-nimiseen arvostettuun klaaniin Drumissa, County Waterfordissa, ja sai nimekseen Deirdre. Nuoresta lähtien hän oli kiinnostunut kilvoituselämästä ja hengellisistä asioista. Siksi häntä alettiin kutsua nimellä Ida, joka juontuu pyhyyden kaipaamiseen viittaavasta sanasta iota. Hänen isänsä tahtoi kuitenkin tyttärensä menevän naimisiin ja järjesti tälle varakkaan sulhasen. Ida rukoili ja paastosi kolme päivää, minkä jälkeen isä näki unen, joka sai hänet suostumaan Idan toiveeseen viettää neitseellistä kilvoituselämää.

Tämän jälkeen Ida omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Hän lähti County Limerickin lounaisosaan, jossa enkeli osoitti hänelle paikan kukkulan juurelta. Siellä hän aloitti kilvoituselämän 500-luvun alussa. Häneen liittyi pian useita neitoja muista klaaneista. Paikkaa alettiin sanoa Idan keljaksi (Killeedy) ja Pyhäksi niityksi (Cluain Chredal).

Idan nunnien elämä oli rukouksen ja katumuksen täyttämää. He pitivät tapanaan erottaa tietyn ajan Pyhän Kolminaisuuden mietiskelemiseen. Samalla Ida piti huolta siitä, että nunnat oppivat keräämään yrttejä ja valmistamaan niistä lääkkeitä sekä pitämään huolta sairaista.

Ida ymmärsi myös, mitä alueen nuoret tarvitsivat, ja perusti luostariyhteisönsä yhteyteen koulun. Hän opetti niin poikia kuin tyttöjäkin. Hänen koulussaan opiskelleet pojat saivat niin hyvää hengellistä opetusta, että monista tuli sittemmin pyhiä kilvoittelijoita tai piispoja. Idaa onkin kutsuttu ”pyhimysten kasvattajaäidiksi”. Kuuluisin hänen opissaan olleista oli pyhä Brendan (16.5.).

Suuren osan ajastaan pyhä Ida kilvoitteli yksinäisyydessä rukoillen ja paastoten. Muuna aikana hän omistautui auttamaan kaikkia, jotka tarvitsivat hänen neuvojaan. Hänestä tuli hengellinen ohjaaja, jonka oppilaina oli niin naisia kuin miehiäkin. Pyhä Ida nautti suurta arvostusta. Hänellä olisi ollut vaikutusvaltaa myös maallisissa asioissa, mutta maallinen valta ei kiinnostanut häntä. Ida olisi voinut rakennuttaa suurenkin luostarin, mutta tyytyi perinteisiin kelttiläisiin puurakennuksiin eikä suostunut ottamaan luostarilleen enempää maata kuin reilun puoli hehtaaria, joka riitti yhteisön välttämättömien kasvisten kasvattamiseen. Tarvittaessa Ida kuitenkin jätti kilvoittelupaikkansa ja auttoi klaanien ongelmien selvittämisessä.

Kerran Idalta kysyttiin, mitä Jumala rakastaa. Hän vastasi: ”Todellista puhdassydämistä uskoa, yksinkertaista ja kiitollista elämää sekä avokätistä hyväntahtoisuutta.” Vastaavasti kolme Jumalalle vastenmielisintä asiaa ovat ihmisiä vihaava suu, kaunaa kantava sydän ja omaisuuteen luottaminen. Ida käytti opetuksissaan usein tämäntapaisia numerointeja ja jaotteluita.

Monet teologiset totuudet kirkastuivat pyhälle Idalle näkyjen kautta. Hän näki kolme välkehtivää jalokiveä, joiden loisto oli niin kirkas, että ne näyttivät yhdeltä eikä niitä voinut erottaa toisistaan. Enkeli selitti hänelle tämän kuvaavan Pyhää Kolminaisuutta. Pyhän Idan kautta tapahtui myös ihmeitä. Muun muassa hänen siunaamansa vesi koitui parannukseksi ja pelastukseksi.

Pyhä Ida nukkui pois vuoden 570 tienoilla. Hänet haudattiin perustamaansa luostariin suuren väkijoukon saattelemana. Luostarin hajottivat ilmeisesti viikingit 800-luvulla. Paikalle rakennettiin keskiajalla romaanistyylinen kirkko, jonka raunioissa oleva hauta on yhä pyhiinvaelluskohde.

Idan juhlapäivä on Irlannissa perinteinen koko perheen yhteinen juhla. Pyhää Idaa kunnioitetaan erityisesti Irlannin Munsterin alueen suojelijana. Yksi hänestä käytetty nimitys on ”Munsterin naisten valkoinen aurinko”. Hänen kunniakseen on vihitty useita kirkkoja, ja hänen nimensä elää myös monissa paikannimissä.

Pyhän Idan elämän pohjalta on kehitetty suuri määrä legendoja. Hänen on esimerkiksi sanottu syöneen ainoastaan taivaasta pudonnutta ruokaa ja herättäneen kuolleista miehen, jonka pää oli hakattu irti. Pyhän Idan nimissä tunnetaan myös irlantilainen Jeesus-lapsen tuutulaulu, joka on säilynyt 800-luvun käsikirjoituksena.

Maurus syntyi Roomassa vuonna 512. Kun hän oli 12 vuoden ikäinen, hänet uskottiin pyhän Benedictuksen (14.3.) huostaan, joka oli järjestämässä ympärilleen kerääntyneitä oppilaita luostariyhteisöksi Subiacossa. Nuoresta iästään huolimatta Maurus edistyi hyveissä nopeasti, ja hänestä tuli yksinkertaisen elämän, vaikenemisen ja rukouksen esimerkillinen harjoittaja. Näin Mauruksesta tuli Benedictuksen läheinen ja uskottu työtoveri.

Eräänä päivänä seitsenvuotias poika nimeltä Placid (6.10.) putosi vedenhakumatkalla järveen, ja pyhä Benedictus käski Maurusta juoksemaan nopeasti hänen avukseen. Maurus juoksi veden yli, tarttui poikaan hiuksista ja veti hänet rannalle. Vasta tämän jälkeen Maurus tajusi juosseensa veden pinnalla. Maurus kertoi toimineensa ehtimättä tiedostaa mitä teki, ja Benedictus sanoi ihmeen tapahtuneen Mauruksen kuuliaisuuden ansiosta.

Myöhemmin Maurus lähti pyhän Benedictuksen kanssa Monte Cassinoon rakentamaan luostaria, josta tuli hyvin kuuluisa. Mauruksesta tuli pyhän Benedictuksen seuraaja ja hänen armonsa perijä. Pyhä Maurus paransi sairaita pyytämällä hengellisen isänsä esirukouksia heidän avukseen.

Le Mansin piispa pyysi vuonna 542 apua luostarin perustamiseen alueelleen. Maurus lähetettiin Monte Cassinosta matkaan mukanaan pyhän Benedictuksen laatima luostarisääntö, josta muodostui myöhemmin Länsi-Euroopan tärkein. Luostari rakennettiin Loirejoen varrelle Glanfeuil-nimiseen paikkaan.

Pyhä Maurus vetäytyi yksinäisyyteen ja nukkui pois vuonna 584, jolloin myös monet hänen munkeistaan kuolivat ruttoon. Historioitsijoiden mukaan Monte Cassinon Maurus ja Glanfeuilin Maurus saattavat kuitenkin olla kaksi eri henkilöä.

Pyhittäjä Gabriel syntyi Kriva Palankan lähellä, noin 50 kilometriä Skopjesta koilliseen. Elämäkerran mukaan hän eli 900-luvulla ja oli joidenkin lähteiden mukaan pyhittäjä Johannes Rilalaisen (19.10.) oppilas, mutta historialliset tosiasiat osoittavat hänen eläneen ennemminkin 1100-luvun alkupuolella ja perustaneen Lesnovon luostarin, josta tuli keskiajalla merkittävä oppineisuuden ja kirjallisen työn keskus Bulgariassa.

Täysi-ikäiseksi tultuaan Gabriel torjui vanhempiensa ehdotukset avioliitosta ja muistutti heille, että oli syntynyt vastauksena heidän rukouksiinsa. Hän lähti etsimään paikkaa, jossa voisi viettää Jumalalle otollista elämää. Pian hän tapasi Tuomas-nimisen diakonin, joka ylisti askeettisen kilvoittelun kauneutta niin innokkaasti, että sai Gabrielin sydämen syttymään. Kohta Gabriel näki näyn, jossa enkeli kehotti häntä palaamaan kotikyläänsä ja rakennuttamaan sinne kirkon. Toteutettuaan tämän Jumalalle mieluisan tehtävän hän jätti jälleen vanhempiensa kodin ja meni täydellisyyden kaipuunsa ajamana Ylienkeli Mikaelin luostariin, joka sijaitsi Plavicavuoren rinteellä Lesnovon kylän lähellä noin 30 kilometriä Skopjesta kaakkoon. Hän heittäytyi innokkaasti kaikkiin luostarielämän kilvoituksiin ja tuli tunnetuksi varsinkin nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveistään. Ennen pitkää igumeni vihki Gabrielin munkiksi ja antoi hänelle siunauksen vetäytyä syrjäiseen keljaan, jossa hän saattoi omistautua kokonaan rukouselämälle.

Gabriel sai Jumalalta armolahjan parantaa paikallisten asukkaiden sairauksia. Kun hänen maineensa toi hänen luokseen joukoittain kansaa, hän piiloutui Lakovon tiheään metsään jatkamaan kilvoitteluaan. Siellä hän eli kaikkien unohtamana, kunnes eräs paimen löysi hänet rukoilemasta kalliolla, jolla hän toisti lakkaamatta publikaanin rukousta. Paimen pyysi Gabrielia toimittamaan vedenpyhityksen ja vihmomaan lampaat pyhitetyllä vedellä. Toimituksen jälkeen lampaille alkoi heti kasvaa paksua villaa.

Ihmisten osoittamaa kunnioitusta välttääkseen Gabriel luovutti keljansa paimenelle ja asettui jonkin matkan päähän luostarista korkealle kallionkielekkeelle. Siellä hän vietti kolmekymmentä vuotta taistellen täysin eristäytyneenä demonien hyökkäyksiä vastaan. Vuosien varrella hän varjeli ja vapautti rukouksillaan paikalliset asukkaat monista onnettomuuksista ja vastoinkäymisistä. Pyhä Gabriel nukkui pois vuoden 980 tienoilla.

Prohor oli pyhittäjä Johannes Rilalaisen (19.10.) aikalainen. Hän perusti 900-luvun lopulla pienen luostarin Vranskiin Ptšinajoen varrelle (noin 30 km Skopjesta koilliseen). Prohor kilvoitteli salaa. Hän sai rukouksillaan vihamiehet sopimaan riitansa ja solmimaan rauhan. Hänen rukoustensa kautta tapahtui myös ihmeellisiä parantumisia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Vuoden 43 tienoilla kuningas Herodes Agrippa ryhtyi toimiin kristittyjen johtajia vastaan ja mestautti apostoli Jaakobin, Johanneksen veljen. Huomattuaan apostolin surman olleen monille juutalaisille mieleen hän käski vangita myös Pietarin, apostolien päämiehen. Pietari vietiin vankilaan, ja häntä varten asetettiin neljä seitsenmiehistä sotilasvartiota. Hänet sidottiin kaksilla rautakahleilla ja hänen molemmille puolilleen asetettiin vartija. Oli juuri happamattoman leivän juhla ja Herodes aikoi tuomita Pietarin pääsiäisjuhlien jälkeen. Seurakunta rukoili lakkaamatta pyhän apostolin puolesta.

Yöllä Jumala vastasi kristittyjen rukouksiin ja lähetti tyrmään kirkkaasti säteilleen enkelin, joka töytäisi Pietaria kylkeen sanoen: ”Nouse kiireesti.” Samalla kahleet putosivat apostolin ranteista. Pietari ei ymmärtänyt mitä oli tekeillä ja luuli näkevänsä unta, mutta pukeutui ja pani sandaalit jalkaansa. Enkeli sanoi: ”Heitä viitta harteillesi ja seuraa minua.” He kulkivat peräkkäin kaikkien vartioiden ohitse ja rautaportti avautui heille itsestään. He kävelivät pitkin kujia ja yhtäkkiä enkeli katosi. Vasta nyt Pietari tajusi mitä oli tapahtunut ja kiitti Jumalaa. Hän lähti Johannes Markuksen äidin Marian taloon, jossa kristityt olivat koolla. Aamulla sotilaiden ja vartijoiden keskuudessa syntyi tavaton hämminki. Kun Pietaria ei etsinnöistä huolimatta löydetty, Herodes käski surmauttaa vartijat (Ap. t. 12:1–19).

Kristityt sen sijaan hankkivat vankilasta itselleen molemmat kahleet, jotka olivat irronneet pyhän apostoli Pietarin käsistä, ja säilyttivät niitä sukupolvesta toiseen. Jerusalemin patriarkka Juvenalios lahjoitti kahleet keisarinna Eudokialle tämän vieraillessa Pyhässä kaupungissa vuonna 438. Eudokia vei kahleet seuraavana vuonna Konstantinopoliin.

Kahleista toiset jäivät Konstantinopoliin Pyhän Pietarin kirkkoon, joka sijaitsi Hagia Sofian lähistöllä. Niiden välityksellä tapahtui vuosisatojen varrella monia ihmeitä ja paranemisia. Pietari oli saanut osakseen niin suuren määrän Jumalan armoa, että sairaat saattoivat parantua jopa hänen varjonsa osuessa heihin. Myös apostolien vaatekappaleiden välityksellä tapahtui paranemisia. Siksi ei ole yllättävää, että myös apostolin kantamat ja enkelin avaamat kahleet ovat välittäneet Jumalan armoa.

Toiset kahleet Eudokia päätti antaa tyttärelleen, joka oli naimisissa Länsi-Rooman hallitsijan Valentinianus III:n (425–455) kanssa. Roomassa Eudokian lähettämille kahleille omistettiin kirkko samana päivänä kun ne saapuivat (1.8.439). Paikalla oli alun perin Pietarin ja Paavalin kirkko, mutta tämän jälkeen sitä alettiin kutsua hyväntekijänsä Eudokian nimellä (Basilica Eudossiana). 500-luvulta lähtien kirkko on tunnettu nimellä ”Pyhä Pietari kahleissa” (San Pietro in Vincoli). Kirkko sijaitsee Colosseumin pohjoispuolella, ja apostoli Pietarin kahleet ovat siellä edelleen kunnioitettavina.

Toisen tradition mukaan Roomassa kunnioitettavat kahleet ovat ne, joita Pietari kantoi Roomassa ennen marttyyrikuolemaansa 29. kesäkuuta vuonna 67. Erään legendan mukaan Roomassa kunnioitettiin alun perin juuri näitä roomalaisia kahleita, ja kun Eudokian Roomaan lähettämät kahleet asetettiin niiden viereen, kahleet yhdistyivät ihmeellisesti ja muuttuivat yhdeksi kahleeksi. Ilmeisesti Roomassa oli kuitenkin vuodesta 439 lähtien kahdet kahleet, joista osa lähetettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Jälkimmäisestä kahleiden siirrosta on olemassa oma roomalainen traditionsa, jonka mukaan konstantinopolilainen ylimys yritti varastaa apostoli Pietarin reliikit, mutta epäonnistui apostoli Pietarin itsensä väliintulon tähden. Paavi ryhtyi kuulustelemaan miestä ja liikuttui tämän suuresta rakkaudesta apostoliin. Lopulta paavi päätti antaa miehelle lohdutukseksi osan Pietarin kahleista, ja hän vei ne mukanaan itään.

Pyhä Priscilla eli ensimmäisellä vuosisadalla. Perimätiedon mukaan hän toimi apostoli Pietarin majoittajana: kun apostoli tuli Roomaan, hän asui Priscillan kodissa Via Salarialla. Priscillan aviomies Manius Alicius Glabrio surmattiin keisari Domitianuksen (81–96) aikana, ilmeisesti kristinuskoon kääntymisen takia. Erään tradition mukaan Pudens, joka lähetti terveisiä Timoteukselle (2. Tim. 4:21), oli heidän lapsensa.

Pyhä Priscilla kärsi marttyyrikuoleman vuoden 98 tienoilla. Hänen kotinsa alla oli varhaisin Rooman katakombi, joka tunnetaan hänen nimellään. Tämä pyhän Priscillan katakombi löydettiin uudelleen 1800-luvulla. Se tunnetaan erityisesti seinämaalauksistaan, jotka ovat Rooman varhaisinta kristillistä taidetta.

Kolme kappadokialaista veljestä Peusippos, Elasippos ja Mesippos olivat hevosmiehiä toisen tai kolmannen vuosisadan loppupuolella. Heidän isoäitinsä Neonilla (Leonilla) oli kääntynyt kristityksi. Kun veljekset pyysivät häntä lähtemään Zeuksen ja Nemesis-jumalattaren juhlaan, Neonilla alkoikin kertoa heille Jumalan Sanasta, Hänen lihaksitulostaan ja ihmisen pelastuksesta. Isoäidin viisas puhe sai uskon valon syttymään veljesten sydämissä. He lähtivät kaupungille, kaatoivat jumalten patsaita nurin ja julistivat Kristuksen olevan Herra.

Veljekset heitettiin vankityrmään. Viranomaiset hakivat Neonillan paikalle ja pyysivät tätä puhumaan heille järkeä. Neonilla päinvastoin rohkaisi heitä kilvoittelemaan hyvin loppuun saakka. Veljekset tuomittiin kuolemaan ja poltettiin elävältä. Kun Junilla-niminen nainen näki tämän, hän huusi: ”Minäkin olen kristitty!” ja juoksi liekkeihin. Hieman myöhemmin pyhä Neonilla surmattiin mestaamalla.

Rooman kirkko oli keisari Diocletianuksen (284–305) ajan lopulla historiansa ehkä vaikeimmassa tilanteessa. Vainon takia piispanistuin jäi lokakuussa 304 tyhjilleen lähes kolmeksi vuodeksi. Vasta keisari Maxentiuksen noustua valtaan voitiin valita uusi esipaimen. Kesällä 308 Rooman piispaksi eli paaviksi valittiin roomalainen pappi Marcellus.

Paavina Marcellus järjesti Rooman kirkon uudelleen 25 seurakunnaksi. Kirkossa väiteltiin noihin aikoihin kiivaasti siitä, miten pitäisi suhtautua niihin uskonsa vainon aikana kieltäneisiin, jotka nyt pyrkivät takaisin kirkon yhteyteen. Toiset vaativat anteeksiantoa kaikille, toiset eivät hyväksyneet luopioille minkäänlaisia myönnytyksiä. Marcellus pyrki olemaan oikeudenmukainen ja ratkaisi ongelman viisaasti: keneltäkään ei kielletty armoa, mutta jokainen sai katumuksellisia rangaistuksia tekojensa vakavuuden mukaan. Tämä ratkaisu jätti kuitenkin molempien äärikantojen edustajat tyytymättömiksi, ja kumpikin ryhmä protestoi ankarasti.

Marcellus ehti olla paavina vain muutaman kuukauden, kun keisari Maxentius (306–312) karkotti hänet Roomasta. Keisari nöyryytti paavia puetuttamalla hänet ryysyihin ja vaihtamalla hänen piispansauvansa harjaan. Piispa vietiin talleille, jossa hän työskenteli orjana. Toiset orjat ottivat ilon irti tilanteesta ja pilailivat piispan kustannuksella. Ruokailun aikana he sylkivät hänen ruokaansa.

Muutaman kuukauden kuluttua Marcellus onnistui pakenemaan. Hän palasi Roomaan köyhänä ryysyläisenä. Lucina-niminen hurskas nainen tunnisti hänet ja vei hänet kotiinsa. Marcellus alkoi pitää salaisia jumalanpalveluksia, kastaa ja opettaa Lucinan kodissa, joka tällä tavoin pyhittyi kirkoksi.

Uutinen piispan paluusta levisi, ja pian keisarin miehet ottivat hänet kiinni ja veivät pois Roomasta. Kohta tämän jälkeen pyhä Marcellus kuoli. Tämä tapahtui vuonna 309. Hänen reliikkinsä tuotiin Priscillan katakombiin, mutta myöhemmin ne siirrettiin Lucinan talon paikalle rakennettuun kirkkoon. Historian kuluessa kirkko on uusittu monta kertaa, mutta se tunnetaan yhä Pyhän Marcelluksen (San Marcello) nimellä ja hänen reliikkinsä ovat sen alttarin alla. Kuvataiteessa pyhä Marcellus on kuvattu paavina aasin ja seimen kanssa.

Pyhä Honoratus syntyi 300-luvun puolivälissä Koillis-Galliassa, jonne hänen roomalaissyntyinen perheensä oli asettunut. Hänen isänsä oli konsuli ja järjesti pojalleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Honoratus kääntyi jo nuoruudessaan kristityksi. Hänen elämänmuutoksensa teki vaikutuksen hänen isoveljeensä Venantiukseen, joka päätti myös ottaa kasteen. Heidän isänsä yritti kaikin tavoin saada veljekset kiinnostumaan maallisesta vallasta ja kunniasta, mutta kumpikin tahtoi mieluummin omistautua palvelemaan Kristusta kokonaisvaltaisesti. He hakeutuivat Ranskan etelärannikolla pienessä saaressa eläneen Caprasius-nimisen erakon luokse, jonka innoittamana veljekset tekivät lopullisen päätöksen lähteä kilvoitteluelämään.

Caprasius ja veljekset purjehtivat yhdessä Massiliasta (Marseille) kohti itää etsiäkseen sopivan erämaan kilvoituspaikakseen. Matka kuitenkin epäonnistui dramaattisesti. Molemmat veljekset sairastuivat vakavasti, ja pian Venantius kuoli. Honoratus ja Caprasius palasivat Rooman kautta kotimaahansa. Piispa Leontiuksen siunauksesta he asettuivat kilvoittelemaan erakkoina Lérinsin saarille (Cannesin kaupungin edustalla).

Joskus vuoden 405 tienoilla Honoratus ja Caprasius muuttivat pienemmälle saarelle ja perustivat luostariyhteisön, jonka elämä järjestettiin pyhän Pakomioksen säännön pohjalta. Saari kuhisi käärmeitä, mutta Honoratus rukoili luottaen Herran sanaan (Mark. 16:8) ja saari vapautui tästä vitsauksesta. Saarelle tuli monia palavasydämisiä pyhiä kilvoittelijoita kuten Maximus (27.11.), Lupus (29.7.), Eucherius (16.11.) ja Hilarion (5.5.), joka oli Honoratuksen sukulainen. Luostari poikkesi muista Gallian luostareista siinä, että suuri osa tulijoista oli Gallian roomalaista yläluokkaa.

Luostari kehittyi yhdeksi Länsi-Euroopan tärkeimmistä. Siellä kävi paljon pyhiinvaeltajia ja kerrotaan, että kaikki lähtivät pois valoisin mielin. Luostarin yhteydessä kilvoitteli myös erakkoja omissa keljoissaan. Papiksi vihitty Honoratus palveli yhteisön hengellisenä isänä ja pyrki kaikin keinoin pitämään huolta siitä, ettei kukaan yhteisön jäsenistä masentuisi, laiskottelisi tai uurastaisi liikaa. Monista luostarin munkeista tuli piispoja, ja lukuisia uusia luostareita perustettiin Lérinsin isien ohjauksessa.

Vuonna 426 pyhä Honoratus kutsuttiin Etelä-Gallian suurimman kaupungin Arlesin piispaksi. Hän alkoi olla jo vanhuuden heikentämä, mutta uurasti silti väsymättömästi ja sai pidettyä erinäisten ristiriitojen repimän kirkon yhtenäisenä. Honoratus ei ollut kiinnostunut maallisesta kunniasta tai omaisuudesta, joten hän saattoi keskittyä pyyteettömään palvelustyöhön. Hän ei muuttanut luostarissa omaksumiaan kilvoitustapoja. Hänen valoisa ja iloinen olemuksensa miellytti kaikkia. Palveltuaan piispana väsymättömästi kolme vuotta pyhä Honoratus nukkui pois vuonna 429. Hänelle omistettiin Arlesissa kirkko, jonka pääalttarin alla hänen reliikkejään säilytettiin, kunnes ne siirrettiin vuonna 1391 Lérinsiin.

Kirkon perinteessä Honoratusta on kunnioitettu ”iloisena pyhimyksenä”. Kuvataiteessa hänet on esitetty karkottamassa käärmeitä Lérinsin saarelta, piispana Feeniks-linnun kanssa tai ammentamassa vettä kalliosta. Saari, jolla hän kilvoitteli, tunnetaan yhä nimellä Saint-Honorat. Sen luostari oli toiminnassa 1700-luvun lopulle saakka.

Pyhä Fursey[1] syntyi pienellä saarella Irlannin länsirannikolla 500-luvun lopulla. Hän oppi jo lapsena lukemaan ja rakastamaan kertomuksia pyhistä kilvoittelijoista. Vartuttuaan hän jätti kotinsa ja omistautui kilvoituselämään. Hän vaelteli etsien viisautta ja opetusta, kunnes perusti oman luostariyhteisön paikkaan, joka tunnetaan nimillä Rathmat ja Killursa. Fursey opetti ja julisti, ja pian hän alkoi saada oppilaita eri puolilta Irlantia. Hänen luonaan kävi vuosi vuodelta enemmän ihailijoita ja neuvonkysyjiä, ja vähitellen hän alkoi kaivata salaisempaa ja vaatimattomampaa elämänmuotoa.

Vuoden 630 tienoilla Fursey purjehti Englannin puolelle mukanaan munkkinsa Foillian (31.10.) ja Ultan (2.5.). Heidän aikomuksenaan oli kilvoitella kiertelevinä pyhiinvaeltajina asettumatta pysyvästi minnekään. Parin vuoden ajan he kulkivat rukoillen ja kilvoitellen ja luottivat Jumalaan kaikissa olosuhteissa. He kärsivät nälkää, sadetta ja myrskyjä mutta myös nauttivat metsien rauhasta ja niittyjen kauneudesta. Fursey oli vaikuttava sananjulistaja, jonka innoittamina monet kääntyivät kristityiksi. Uskovissa hänen sanansa taas herättivät entistä suurempaa uskoa ja rakkautta Kristukseen.

Vuoden 632 tienoilla itäanglien kuningas Sigebert otti vaeltelijamunkit ystävällisesti vastaan. Noihin aikoihin Fursey näki ilmestyksen, jossa häntä rohkaistiin jatkamaan kilvoituksiaan ja sananjulistustaan. Näyn rohkaisemana Fursey perusti luostarin kuninkaan antamaan Burgh Castlen linnoitukseen Suffolkin Cnobheresburgissa.

Ilmestyksiä nähdessään Fursey saattoi olla pitkiä aikoja hurmoksellisessa tilassa. Hän sai nähdä harvinaisia näkymiä tuonpuoleisesta elämästä: taivaasta ja helvetistä, enkeleistä ja demoneista sekä syntisten rangaistuksista. Hän näki taivaassa enkelien kuoron ja kuuli pyhien laulavan: ”pyhät käyvät voimasta voimaan” ja ”jumalien Jumala on ilmestynyt Siionissa”. Toisessa taivasnäyssä pyhä Fursey näki eri aikakausien papeiksi vihityt keltit ja sai keskustella heidän kanssaan ja oppia monia hengellisesti hyödyllisiä seikkoja. Suurin osa pyhän Furseyn näkemistä ilmestyksistä koski hyvän ja pahan välistä taistelua.

Kuuluisimmassa ilmestyksessä pyhän Furseyn luokse tuli kolme enkeliä, joista yksi nosti hänet korkealle ilmaan ja kysyi, mitä hän näki. Alas katsoessaan Fursey näki synkän laakson, jonka yllä loimusi neljä tulta. Fursey kysyi, mitä ne olivat, ja enkeli vastasi niiden olevan neljä tulivirtaa, jotka tahtoivat niellä maailman: ”Ensimmäinen on vääryys. Se tarkoittaa, että Saatanaa ja hänen tekojaan ei kielletä, vaikka kasteessa niin luvataan. Toinen on ahneus: maallista mammonaa pidetään tärkeämpänä kuin Jumalan rakastamista. Kolmas on epäsopu: lähimmäisiä loukataan tarpeettomasti pienissäkin asioissa. Neljäs on julmuus: heikompia käytetään hyväksi.” Neljä tulta kasvoivat vähitellen yhteen ja muuttuivat yhdeksi valtaisaksi tulimereksi. Tulen noustessa Fursey huusi apua, mutta enkeli sanoi: ”Se ei polta sinua, sillä sinä et ole sytyttänyt sitä. Se näyttää suurelta ja kauhealta, mutta se koettelee jokaista hänen ansioidensa mukaan ja polttaa pois synnilliset himot. Jokaisen ruumis syttyy palamaan himosta, ja siksi kuoleman vapauttaessa ihmisen ruumiistaan hänen on sovitettava syntinsä tulen kautta.” Sitten yksi enkeli astui jakamaan liekkejä, ja Fursey näki riivaajien liikkuvan liekeissä ja lietsovan niitä hurskaita vastaan. Riivaajat alkoivat syyttää häntäkin, mutta enkelit puhuivat hänen puolustuksekseen.

Fursey oli koskettava hahmo, joka teki kaikkiin syvän vaikutuksen. Puhuessaan ilmestyksissä näkemistään asioista hän alkoi aina hikoilla, vaikka olisi ollut pakkaspäivä. Hän oli myös aikansa suurimpia ihmeidentekijöitä.

Kymmenen vuoden kuluttua Furseyn ja hänen munkkiensa suojelija Sigebert kuoli. Noihin aikoihin Fursey oli jo kyllästynyt luostarin johtamisen tuomiin maallisiin huoliin, valtaan ja kunniaan. Hän jätti luostarin Foillianin huostaan ja vetäytyi pyhän Ultanin luokse, joka oli jo aiemmin ryhtynyt erakoksi. Vuoden kuluttua Fursey lähti pyhiinvaellukselle mantereelle, päämääränään ilmeisesti Rooma.

Galliassa pyhä Fursey herätti suurta huomiota herätettyään erään kreivin pojan kuolleista. Kreivi pyysi hartaasti Furseyta jäämään mailleen, mutta Fursey ei suostunut. Valtaapitävät alkoivat kilpailla pyhän Furseyn suosiosta. Lopulta hän hyväksyi tarjouksen ottaa vastaan maata Lagny-sur-Marnesta, Pariisin läheltä, jonne hän perusti luostarin vuoden 644 tienoilla.

Pyhä Fursey kuoli Mezerollesissa ollessaan matkalla Sommen alueella vuonna 648. Hänet haudattiin Pohjois-Gallian Peronnessa toimineeseen irlantilaiseen luostariin. Haudasta tuli pian pyhiinvaelluskohde. Vuonna 654 hänen turmeltumattomat jäännöksensä sijoitettiin pienen talon muotoiseen pyhäkköön, jonka koristelun valmisti pyhä Eligius (1.12.). Haudalla alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhää Furseyta on kunnioitettu Ranskassa, Irlannissa ja Englannissa. Taiteessa hänet on kuvattu apottina, kuolleen nuorukaisen herättäjänä ja tulevan maailman näkyjen näkijänä. Hänen näkynsä jättivät pysyvän vaikutuksen keskiajan ajatteluun, muun muassa Danten Jumalalliseen näytelmään.

Pyhä Maksim oli pappi Totman kaupungissa 1600-luvun alkupuolella. Hän kilvoitteli 45 vuotta vapaaehtoisesti Kristuksen tähden houkkana. Maksim rukoili ja paastosi lakkaamatta eikä lainkaan välittänyt huolehtia ruumiistaan. Saatuaan Jumalalta erilaisia armolahjoja ja saavutettuaan korkean iän hän nukkui pois vuonna 1650. Tarkemmat tiedot hänen elämästään painuivat unohduksiin elämäkerran tuhouduttua kirkon tulipalossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Munkkilaisuuden isänä kunnioitettu Antonios Suuri syntyi 200-luvun puolivälissä pienessä Koman kylässä Ylä-Egyptissä. Hänen vahempansa olivat jalosukuisia ja varakkaita kristittyjä, jotka antoivat lapsilleen hyvän kristillisen kasvatuksen. Antonios kävi mielellään jumalanpalveluksissa kuuntelemassa pyhiä kirjoituksia ja kertomuksia pyhien taistoista ja kilvoituksista. Hän viihtyi kotosalla ja karttoi lasten rajuja leikkejä. Maalliset tieteet eivät vetäneet häntä puoleensa.

Kun Antonios oli noin kaksikymmenvuotias, hänen vanhempansa kuolivat. Vastuu kodista, omaisuudesta ja pikkusisaren kasvatuksesta jäi hänen harteilleen. Eräänä päivänä Antonios oli menossa kirkkoon. Matkalla hän mietti, miten apostolit olivat jättäneet kaiken ja seuranneet Kristusta ja kuinka ensimmäiset kristityt heidän esimerkkiään noudattaen olivat myyneet omaisuutensa ja luovuttaneet rahat apostoleille, jotta nämä jakaisivat ne tarpeessa oleville. Kun Antonios astui kirkkoon, siellä luettiin parhaillaan evankeliumista Herran sanoja rikkaalle nuorukaiselle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Matt. 19:21)

Antonios oli vakuuttunut, että Herra osoitti nämä sanat juuri hänelle. Viivyttelemättä hän myi niin kiinteän kuin irtaimenkin omaisuutensa. Hän antoi rahat köyhille jättäen vain vähäisen osan sisartaan varten. Mutta kun hän toisella kerralla kuuli kirkossa evankeliumin sanat ”Älkää huolehtiko huomispäivästä” (Matt. 6:34), hän jakoi pois myös sisartaan varten varaamansa summan. Hän luovutti sisarensa neitseiden yhteisöön. Vapauduttuaan näin kaikista maallisista siteistä hän oli valmis aloittamaan askeettisen kilvoittelunsa.

Luostareita ei tuohon aikaan vielä ollut, mutta jo tuolloin oli miehiä, jotka viettivät askeettista elämää kotikyliensä lähettyvillä. Antonioskin asettui syrjäiseen paikkaan ja vapautti mielensä menneen elämänsä muistelemisesta. Hän teki käsityötä ja jakoi ylimääräiset tulot köyhille. Työskennellessään hän mietiskeli pyhää Raamattua. Hän ei osannut lukea, mutta kaiken kuulemansa hän säilytti helposti mielessään, eikä mikään pyhien kirjoitusten sisällöstä mennyt häneltä hukkaan. Aina kun hän kuuli jonkun kilvoittelijan hyveestä, hän kiiruhti tämän luokse ja keräsi kuin ahkera mehiläinen hyveiden hunajaa. Hän pani merkille yhden ystävällisyyden, toisen rukousinnon tai nöyryyden, kolmannen ankaran paastoamisen. Palattuaan keljaansa hän kilvoitteli hankkiakseen itselleenkin toisissa näkemänsä hyveet.

Paholainen ei kestänyt nähdä nuoressa ihmisessä noin vakaata hengellistä pyrkimystä ja alkoi taistella Antoniosta vastaan. Se toi hänen mieleensä omaisuuden, josta hän oli luopunut, sisaren, jonka hän oli jättänyt, ja kaikki entisen elämän ilot. Niiden vastakohtana se näytti hänelle kilvoituselämän raskaan tien, hänen oman ruumiillisen heikkoutensa, monivuotisen pitkän taistelun, jota hänen olisi käytävä. Ristiriitaiset ajatukset myllersivät Antonioksen mielessä, mutta hän taisteli niitä vastaan aseinaan luja usko, lakkaamaton rukous ja suuri kärsivällisyys.

Kun Antonios ei taipunut, Paholainen siirsi taistelun toiselle rintamalle ja alkoi ahdistaa häntä siveettömillä ajatuksilla. Öisin se ilmestyi hänelle riettaan naisen hahmossa, joka yritti houkutella häntä syntiin. Kristuksen soturi torjui kuitenkin nämäkin ansat muistamalla helvetin kärsimyksiä. Lopulta Paholainen ilmestyi hänelle sysimustana haureuden henkenä. Antonios torjui tämän oudon ilmestyksen laulamalla: ”Kun Herra on minun kanssani, hän tuo minulle avun, ja pelotta katson vastustajiani.” (Ps. 118:7)

Antonios oli vakuuttunut, että tämä voitto ei ollut hänen itsensä ansiota vaan Jumalan armon, joka oli hänen kanssaan. Siksi hän ei heittäytynyt huolettomaksi vaan ponnisteli entistäkin enemmän alistaakseen lihansa, ettei kerran voitettuaan ehkä joutuisi häviölle uudessa taistelussa. Monet ihailivat häntä, koska hän kesti kilvoitusvaivat helposti. Hengen alttius oli muuttunut hänessä jo tottumukseksi, niin että pienenkin hyvän virikkeen saatuaan hän alkoi heti soveltaa sitä omaan elämäänsä. Antonios ei muistellut menneitä aikoja, vaan oli aina valmis lisäämään ponnistuksiaan ikään kuin olisi joka päivä aloittanut kilvoituksensa alusta. Hän toisteli apostoli Paavalin sanoja: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:3) Hän omaksui myös profeetta Eliaan asenteen: ”Niin totta kuin Herra Sebaot elää, hän, jota minä palvelen: tänä päivänä minä kohtaan kuninkaani.” (1. Kun. 18:15)

Voidakseen keskittyä kilvoituksiinsa entistä paremmin Antonios siirtyi kauemmaksi kylästä ja asettui asumaan vanhaan hautakammioon hylätyllä pakanallisella hautausmaalla. Eräs hänen ystävänsä toi hänelle silloin tällöin leipää. Sielunvihollinen hyökkäsi kiivaasti Antoniosta vastaan. Eräänä yönä se tuli suuren riivaajajoukon kanssa ja löi hänet niin pahasti haavoille, että hän jäi tuskissaan makaamaan maahan. Kun ystävä saapui seuraavana päivänä tuomaan ruokaa, hän löysi Antonioksen puolikuolleena, vei hänet kylään ja laski siellä kirkon lattialle.

Puolenyön aikaan Antonios tuli tajuihinsa ja pyysi ystäväänsä heti viemään hänet takaisin hautakammioon. Lattialla maaten Antonios alkoi laulaa: ”Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi.” (Ps. 27:3) Saatana aloitti uudenlaisen hyökkäyksen. Ensin kuului kovaa meteliä ja koko Antonioksen kammio järkkyi, sitten se täyttyi petoeläinten ja matelijoiden hahmoista ja muista kummajaisista. Mutta Antonios ei joutunut pelon valtaan vaan pysyi rauhallisena ja luotti Jumalaan.

Lopulta Herra itse ilmestyi Antoniokselle, joka näki katon ikään kuin aukenevan ja valonsäteen laskeutuvan hänen ylleen. Demonit katosivat ja kaikki Antonioksen kivut lakkasivat. Hän kysyi Kristukselta: ”Herra, missä olit? Miksi et tullut heti alussa tekemään loppua tuskistani?” Ääni vastasi: ”Minä olin täällä, Antonios, mutta odotin nähdäkseni sinun taistelusi. Koska sinä kestit sen etkä jäänyt tappiolle, olen vastedes aina apunasi ja teen sinut kuuluksi kaikkialla.”

Seuraavana vuonna Antonios, joka oli tuolloin 35 vuoden ikäinen, päätti asettua ypöyksin kauas erämaahan, sillä hän janosi yhä suurempia kilvoituksia. Hän siirtyi Niilin länsipuolelle ja löysi erämaan laidalta vanhan hylätyn linnoituksen. Hän ajoi sieltä pois myrkkykäärmeet ja -liskot ja sulkeutui linnoitukseen. Antonios eli täydellisessä yksinäisyydessä eikä avannut ovea kenellekään. Puolen vuoden väliajoin ystävä toi hänelle kantamuksen kuivattua leipää. Se laskettiin hänelle alas linnoituksen harjalta.

Monet Antonioksen tuttavat tulivat katsomaan häntä, mutta hän ei laskenut heitä sisään. Joskus he säikähtivät kuullessaan linnoituksen sisältä mekastusta ja huutoja. Antonios huusi heille sisäpuolelta: ”Älkää pelätkö. Pahat henget aiheuttavat tällaisia harhoja niille, jotka pelkäävät. Suojautukaa ristinmerkillä ja lähtekää rohkeasti paluumatkalle.”

Monet tahtoivat hartaasti kilvoitella Antonioksen esimerkin mukaan. Niinpä kun Antonios oli kilvoitellut linnoituksessa 20 vuotta, hänen tuttavansa murtautuivat sisään ja pakottivat hänet tulemaan ulos. Ihmisten hämmästykseksi Antonios oli säilyttänyt entisen jäntevyytensä ja pysynyt saman näköisenä kuin ennen sulkeutumistaan. Pitkä yksinäisyys ei ollut tehnyt häntä ihmisaraksi, vaan hän käyttäytyi tasapainoisesti ja luontevasti. Jumalan armo säteili hänen olemuksestaan ja heti hän paransi joitakin paikalla olleita sairaita.

Antonios alkoi vastaanottaa oppilaita. Hän perusti kaksi luostaria, yhden Niilin itärannalle Pispirin vuorelle ja toisen länsirannalle lähelle Arsinoeta. Hänen mielensä oli jatkuvasti Jumalassa. Hänen sisimmässään vallitsi rauha, joka levisi myös hänen ympärilleen. Hän opetti munkkeja olemaan koskaan lannistumatta koettelemuksissa ja säilyttämään aina sen saman innon, mikä heillä oli kilvoituselämänsä alkuvaiheessa, pitäen mielessään apostolin sanat: ”Minä kuolen joka päivä”[1].

Pyhä Antonios opetti oppilaitaan tähän tapaan:

– Älköön kukaan meistä joutuko omistamishimon valtaan. Mitä hyötyä meille on hankkia sellaista, mitä emme voi ottaa mukaamme? Tavoittelemisen arvoisia asioita ovat järkevyys, oikeudenmukaisuus, siveys, urhoollisuus, älykkyys, rakkaus, köyhistä huolehtiminen, usko Kristukseen, sävyisyys, vieraanvaraisuus. Kun olemme saavuttaneet nämä, tulemme löytämään edestämme ”nöyrien maan”, jossa meitä niiden ansiosta odottaa ikuinen vieraanvaraisuus.

– Kun kuulette puhuttavan hyveestä, älkää pelätkö älkääkä oudoksuko. Hyve ei ole jotain kaukaista tai meidän itsemme ulkopuolella tapahtuvaa, vaan se toteutuu meissä, vieläpä helposti eikä siihen tarvita muuta kuin tahtoa.

– Meillä on vihollisia, jotka ovat kauhistuttavan viekkaita: pahat henget. Nähdessään kristittyjen ja ennen kaikkea munkkien kilvoittelevan innokkaasti ja edistyvän, ne ryhtyvät kiusaamaan heitä ja asettavat heidän tielleen pahennuksen toisensa jälkeen. Mutta emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.

– Demonit saattavat eksyttää toimimalla ennustajina, niin että kilvoittelija alkaa uskoa niiden ehdotuksiin. Ne voivat hyökätä myös oikealta eli yrittää saattaa meidät tuhoon liioittelemalla sinänsä hyviä asioita. Niinpä demoni voi tekeytyä vaikkapa hurskaan munkin hahmoon ja yllyttää lopettamaan syömisen kokonaan tai herättää yöllä rukoilemaan, niin että emme saa enää lainkaan nukuttua.

– Herra Jumala vaiensi pahat henget. Niin meidänkin tulee niitä vastustaa. Voimme ottaa oppia pyhistä ja pitää esikuvanamme heidän urheuttaan. Pahoja henkiä ei pidä pelätä, vaikka ne uhkaisivat kuolemalla. Ne ovat näet heikkoja eivätkä voi mitään muuta kuin uhkailla.

– Nuhteeton elämä ja usko Jumalaan on mahtava ase pahoja henkiä vastaan. Paasto, valvominen ja rukoukset, sävyisyys ja hiljaisuus, rahan ja turhan kunnian halveksunta, nöyryyden viisaus, köyhien rakastaminen, armeliaisuus, vihastumattomuus ja ennen kaikkea harras Kristuksen seuraaminen on pahoille hengille kauhistus. Pyhien ilmestykset, päinvastoin kuin pahojen henkien, eivät ole hämmentäviä. Pyhät ilmestyvät hiljaa ja nöyrästi, mikä saa heti sielussa aikaan iloa, riemua ja rohkeutta. Heidän kanssaan on näet Herra, meidän ilomme, ja Jumalan Isän voima.

Pyhän Antonioksen vaikutuksesta erämaa alkoi muuttua ikään kuin munkkien kaupungiksi. Luostarit olivat kuin temppeleitä, joissa elettiin rukoillen, psalmeja laulaen ja Jumalan sanaa tutkien. Munkit elivät sopuisasti ja rauhassa, koska heillä oli yhteinen päämäärä tulevassa maailmassa. Luostarit olivat oma valtakuntansa, jossa vallitsi hurskaus ja oikeudenmukaisuus. Kukaan ei tehnyt vääryyttä eikä joutunut kärsimään vääryyttä. Kilvoittelijoita oli suuri määrä, mutta kaikki elivät veljellisessä sopusoinnussa ainoana päämääränään hengellisen puhtauden ja kauneuden saavuttaminen.

Keisari Maximianus aloitti uudelleen kristittyjen vainot vuonna 311, ja Aleksandriassakin alettiin vuodattaa kristittyjen verta. Silloin Antonios lähti kaupunkiin rohkaisemaan uskovia. Hän toivoi pääsevänsä itsekin kärsimään marttyyrikuoleman. Antonios kulki palvelemassa pidätettyjä kristittyjä vankiloissa ja kaivoksissa ja saattoi heitä matkalla oikeusistuimiin. Jumala tahtoi kuitenkin vielä säästää Antonioksen eikä häntä pidätetty. Hän palasi takaisin luostariinsa ja jatkoi omaa jokapäiväistä marttyyrikilvoitustansa.

Antonioksen luokse vaelsi loppumaton vierailijoiden virta. Hän auttoi heitä ihmeitä tekevillä rukouksillaan. Parantuneiden joukossa oli muun muassa kuuluisan sotapäällikön Martinianuksen tytär. Kuuluisuus alkoi käydä Antonioksen voimille ja hän päätti siirtyä syvemmälle erämaahan. Hän matkasi erämaassa kolme vuorokautta beduiinien kamelikaravaanin mukana, kunnes saapui Kolzimin vuorelle, jonka juurella oli raikasvetinen lähde, ja asettui sinne.[2] Nykyisin vuori tunnetaan Pyhän Antonioksen vuorena. Hän sai ravintonsa vihannesmaasta sekä kuokkimastaan pienestä pellosta, johon hän kylvi vehnää. Lähellä kasvoi myös joitakin taatelipalmuja. Aluksi erämaan villieläimet vahingoittivat hänen viljelyksiään, mutta Antonioksen lempeät nuhteet saivat eläimet jättämään ne rauhaan. Vain jotkut hänen oppilaansa vierailivat hänen luonaan silloin tällöin, joten hän pystyi omistamaan kaiken aikansa rukoukselle ja kilvoitukselle pahoja henkiä vastaan.

Useiden vuosien kuluttua Antonios lähti eräiden munkkien kanssa tervehtimään Pispirin vuoren kilvoittelijoita. Matkalla heiltä loppui vesi ja he olivat hengenvaarassa tulikuumassa autiomaassa. Antonios vetäytyi vähän kauemmaksi muist ja polvistui rukoilemaan. Herra antoi saman tien veden nousta siitä paikasta, jossa hän seisoi rukoilemassa.

Luostareissa kaikki tervehtivät Antoniosta kuin omaa isäänsä. Antonios taas kestitsi heitä sanoillaan ja jakoi heille hengellistä ravintoa aivan kuin tuliaisina omalta vuoreltaan. Kaikki täyttyivät innosta kuunnellessaan häntä ja iloitsivat yhteisestä uskosta.

Muutaman päivän kuluttua Antonios palasi omalle vuorelleen. Vaivalloisesta matkasta huolimatta monet taivalsivat hänen luokseen, jopa sairainakin. Hän paransi tulijoita niin ruumiillisesti kuin sisäisestikin. Kun hän puhui, hänen sanansa olivat Pyhän Hengen inspiroimia. Itsestään hän sanoi: ”En enää pelkää Jumalaa vaan rakastan Häntä.” Opetuksissaan hän korosti veljellistä rakkautta ja sydämen puhdistamista. Munkkiveljilleen hän opetti, kuinka lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan voi taistella jakamalla ajan psalmilaulun, puhtaan rukouksen ja työnteon kesken.

Kerran rukoillessaan ennen ateriaa Antonios tunsi, että hänen henkensä temmattiin korkeuksiin. Demonit yrittivät löytää hänen elämästään aiheita syyttää häntä, mutta enkelit karkottivat demonit ja hänen eteensä avautui esteetön tie. Heti tämän jälkeen hän palasi kuitenkin takaisin maan päälle ja tunsi taas seisovansa lähellä itseään. Sinä päivänä hän unohti kokonaan ruokailun ja vietti koko loppupäivän ja yön huokaillen ja rukoillen. Hän hämmästyi nähdessään, kuinka monia tahoja vastaan meidän on taisteltava ja kuinka paljon vaivaa on nähtävä, jotta pystyisimme kulkemaan avaruuden halki.

Antonioksen syvä hengellisyys kuvastui koko hänen olemuksessaan. Hänen ulkonäössään oli jotain erityisen vetoavaa. Kaikki tunnistivat hänet vaistomaisesti, vaikka eivät olisi nähneet häntä aikaisemmin. Hän ei poikennut muista kooltaan tai ruumiinrakenteeltaan vaan sisäiseltä olemukseltaan ja sielun puhtaudeltaan. Koska hänen sisimmässään vallitsi rauha, hänen ulkonaiset aistinsakin olivat terävät. Hänen kasvonsa olivat sisäisestä ilosta lempeät ja valoisat. Pelkkä Antonioksen näkeminen siirsi toisetkin siihen samaan ilmapiiriin, jossa hän eli. Hänestä tulikin koko Egyptin isä ja parantaja. Sekä ylhäiset että alhaiset vaelsivat hänen luokseen, ja itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti hänelle kutsuen hänet Konstantinopoliin. Oppilaansa Paavali Yksinkertaisen (7.3.) neuvosta hän ei kuitenkaan lähtenyt sinne.

Vaikka Antonios ei tiettävästi osannut edes lukea, hän oli erittäin teräväjärkinen ja älykäs. Hän pystyi keskustelemaan aikansa oppineiden filosofien kanssa ja hämmästyttämään heitä Jumalan inspiroimilla vastauksillaan. Hän osoitti heille, kuinka usko Kristukseen tekee ihmisen osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Pohdinnoilla, keskusteluilla ja järkeilyillä ei voi oppia tuntemaan sitä, minkä kristityt tuntevat uskon ja kokemuksen kautta.

Pyhän Antonios kunnioitti suuresti piispoja ja papistoa. Vaikeina aikoina hän tuki voimakkaasti kirkon uskoa. Kun harhaoppiset areiolaiset alkoivat Aleksandriassa uskotella kansalle, että Antonios kannatti heidän käsityksiään, hän ei epäröinyt jättää erämaataan. Kaupungissa hän julisti ympärilleen kokoontuneille kansanjoukoille uskovansa Jumalan Pojan eli Sanan jumaluuteen. Hän ilmoitti selvin sanoin kannattavansa Nikean kirkolliskokouksen (325) oppia ja sen suurta muotoilijaa ja julistajaa Athanasios Suurta (18.1.).

Saavutettuaan 105 vuoden iän Antonios lähti tapansa mukaan tervehtimään luostareitaan Pispirissa. Iloisena hän ilmoitti heille, että hänelle oli koittanut aika siirtyä kristittyjen todelliseen isänmaahan. Munkit syleilivät ja suutelivat vanhusta kyyneleet silmissään, mutta tämä oli onnellinen aivan kuin olisi ollut lähdössä kotikaupunkiinsa. Antonios kehotti heitä olemaan lannistumatta vaivoissa ja masentumatta kilvoituksissa, kilvoittelemaan joka päivä niin kuin se olisi heidän viimeinen tilaisuutensa ja jäljittelemään pyhien elämää. Antonios myös kehotti heitä varovaisuuteen yhteydenpidossa harhaoppisten kanssa.

Hyvästeltyään veljet Antonios palasi vuorelleen kahden oppilaansa Makarioksen (19.1.) ja Amathuksen kanssa. Oppilailleen hän antoi ohjeet, että hänen ruumiinsa oli haudattava tuntemattomaan paikkaan, sillä hän pelkäsi kansan vievän sen balsamoitavaksi. Toisen viittansa hän jätti piispa Athanasios Suurelle ja toisen Thmuiksen piispalle Serapionille, jotka molemmat olivat ortodoksisen uskon esitaistelijoita. Jouhipaitansakin hän antoi näille kahdelle lähimmälle opetuslapselleen.

Pyhä Antonios lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Pelastukaa, lapseni, sillä Antonios siirtyy pois eikä enää ole teidän kanssanne.” Sitten hän ojensi jalkansa ja antoi henkensä hymy huulillaan. Oli tammikuun 17. päivä vuonna 356. Veljet hautasivat hänen ruumiinsa saamiensa ohjeiden mukaan. Arkkipiispa Athanasios kirjoitti hänestä rakkaudella elämäkerran Antonios Suuren elämä[3], joka teki Antonioksen kuuluisaksi koko silloisessa kristillisessä maailmassa. Siitä lähtien pyhä Antonios on ollut inspiraation lähteenä lukemattomille kilvoittelijoille.

Pyhän Antonioksen reliikkien kohtalosta on erilaisia tietoja. Joidenkin käsitysten mukaan hautapaikan salaisuus säilyi eikä niitä ole tähän mennessä löydetty. Toisen tradition mukaan hauta löydettiin ilmestyksen perusteella ja reliikit tuotiin vuonna 561 Aleksandriaan, josta ne siirrettiin Konstantinopoliin arabien valloituksen uhan alla vuonna 637. Läntisen tradition mukaan osa reliikeistä tuotiin 1050-luvun tienoilla Lounais-Ranskaan Dauphinén Saint-Antoineen, josta muodostui tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Keisari Teodosios syntyi Espanjassa 300-luvun alussa. Hän oli ylhäistä sukua ja tuli jo nuorena kuuluisaksi urheudestaan. Hän toimi läntisten alueiden keisarin Gratinuksen sotapäällikkönä, ja kun tämä peri myös Itä-Rooman keisarikunnan, Teodosioksesta tuli keisarin oikea käsi. Hän johti roomalaisten sotajoukot voitosta voittoon taisteluissa keisarikuntaa uhkaavia barbaarikansoja vastaan. Tämän vuoksi Gratinus teki hänestä kanssahallitsijansa kruunaten hänet itäisten alueiden keisariksi Sirmiumissa (nyk. Sremska Mitrovica) tammikuun 16. päivänä 379.

Teodosioksesta tuli heti innokas ortodoksisen opin puolustaja. Hän kutsui vuonna 381 koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen, joka vahvisti Nikean kirkolliskokouksen opin Kristuksesta täydellisenä ihmisenä ja täydellisenä Jumalana ja julisti Pyhän Hengen yhdeksi Jumalan kolmesta persoonasta. Keisari kielsi areiolaisen harhaopin ja teki kristinuskosta valtionuskonnon. Pakanallisten kulttien harjoittamista ei enää sallittu.

Vaikka Teodosios olikin esimerkillinen hurskaudessaan ja pyrki rauhaan, hänen heikkoudekseen on laskettava se, että vastustusta kohdatessaan hän menetti helposti malttinsa. Kun Antiokian asukkaat vuonna 379 nousivat kapinaan ja murskasivat keisarin ja hänen puolisonsa Placillan patsaat, Teodosios oli valmis rankaisemaan kaupunkilaisia verilöylyllä. Keisarinnan pyynnöt, patriarkka Flavianuksen väliintulo ja syyrialaisten erakkomunkkien sovitteluyritykset saivat kuitenkin hänet rauhoittumaan. Näin onnellisesti ei käynyt, kun tessalonikalaiset nousivat kapinaan, jonka aikana he tappoivat kaupungin käskynhaltijan. Tällöin Teodosios oli jo saanut valtaa myös valtakunnan länsiosissa ja siirtänyt hovinsa Milanoon. Piispa Ambrosiuksen (7.12.) vastalauseista huolimatta Teodosius pani Tessalonikassa toimeen verilöylyn, jossa tapettiin tuhansia kaupungin stadionille kerääntyneitä ihmisiä. Kun hän tapauksen jälkeen oli menossa kirkkoon Milanossa, piispa Ambrosius esti hänen sisääntulonsa. Keisari nöyrtyi piispan edessä ja alistui ehtoolliskieltoon, jonka piispa hänelle määräsi. Sen päätyttyä keisari seisoi katuvien joukossa kirkon ovella ilman valtansa tunnusmerkkejä. Varjellakseen itseään ja muita äkkipikaisilta toimenpiteiltä hän muutti lainsäädäntöä niin, että kuolemanrangaistus ja karkotus maanpakoon saatiin panna toimeen vasta 30 päivän kuluttua tuomion julistamisen jälkeen.

Teodosioksen katumus ja hartaus oli niin vilpitöntä, että hänelle tapahtui ihmeitä. Kerrotaan, että hän vaelsi Pyhälle maalle tuntemattomana pyhiinvaeltajana, ja Jerusalemissa Pyhän haudan kirkon ovet avautuivat hänelle itsestään ja kirkko oli valaistu kuin suurena juhlapäivänä. Teodosios jäljensi omin käsin itselleen evankeliumikirjan, jota hän luki joka päivä. Hänellä oli tapana sanoa, että kirkon jäsenyys oli hänelle suurempi ilo kuin koko maanpiirin keisarina oleminen.

Hallittuaan hurskaasti kuusitoista vuotta ja levitettyään valtakuntaansa oikeaa uskoa, rauhaa ja kristillistä elämää Teodosios antoi rauhassa henkensä taivaan ja maan Herran käsiin 59-vuotiaana vuonna 395. Hänen poikansa Honorius seurasi häntä valtakunnan länsiosan hallitsijana, kun taas toisesta pojasta Arkadioksesta tuli idän keisari. Pyhän keisari Teodosioksen ruumis siirrettiin Milanosta Konstantinopoliin ja haudattiin suurin kunnianosoituksin.

Pyhä Akillas kilvoitteli Egyptin erämaassa viidennellä vuosisadalla. Hän oli ankara kilvoittelija, joka kammosi kompromisseja. Kerran hän kauhistui nähdessään abba Jesajan kastavan leipänsä suolaveteen ja totesi: ”Jos haluat syödä keittoa, mene takaisin Egyptiin. Skiitassa asuville tuollainen ei sovi.”

Kerran Akillasta solvattiin kovin sanoin, ja hän joutui kamppailemaan ankarasti, ettei vastaisi samalla mitalla. Estääkseen myrkyllisiä sanoja tulemasta ulos hän puri huuliaan ja kieltään niin lujasti, että suu tuli täyteen verta. Kun hän sylki veren pois, hän sai syvän rauhan. Näin hän pyrki säilyttämään keskinäisen rakkauden vaikka väkisin.

Kun eräs veli valitti Akillakselle demonien suurta voimaa, tämä vastasi: ”Niillä ei ole mitään muuta voimaa kuin se, joka tulee meidän oman tahtomme hillittömyydestä. Demonit palvelevat ainoastaan kirveinä, joilla meidät kaadetaan.”

Pyhä Sulpicius syntyi Keski-Ranskassa 500-luvun loppupuolella. Nuorukaisena hän hylkäsi avioliittosuunnitelmat ja kaikki muutkin maalliset pyrinnöt, antoi perintönsä kirkolle ja omistautui palvelemaan Kristusta munkkina. Sulpicius noudatti tiukkaa paastosääntöä ja rukoili öisin. Hänellä oli tapana veisata koko Psalttari läpi päivittäin. Sulpicius teki myös parhaansa palvellakseen köyhiä.

Kun Sulpicius oli saanut papinvihkimyksen, hänet valittiin palvelemaan pappina kuningas Clothar[1] II:n (584–628) armeijassa. Samalla hän toimi eräänlaisena sosiaalityöntekijänä, joka pyrki järjestämään apua kaikille kärsiville. Kerran kuningas parani sairaudestaan hänen rukoustensa välityksellä.

Kun alueen keskeinen kaupunki Bourges tarvitsi 620-luvun alussa uuden piispan, Sulpicius valittiin tehtävään. Piispana hän jatkoi sekä kilvoituksiaan että köyhien ja sorrettujen puolustamista ja heistä huolehtimista. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa niin, että hänellä näytti olevan loputtomasti jaettavaa tarvitseville. Erityisesti Sulpicius puolusti kansaa merovingikuningas Dagobertin (628–637) ministerin Lullon sortotoimilta. Seuraavan kuninkaan Klodvig II:n (637–655) aikana Sulpicius järjesti yleisen kolmen päivän paaston vaatien, että kansaa oli kohdeltava inhimillisesti. Sulpiciuksesta tuli hyvin rakastettu piispa, ja häntä alettiin kutsua ”Hurskaaksi”.

Jumalansynnyttäjän esirukouksien turvin pyhä Sulpicius perusti kaupunkiin luostarin, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Hän oli myös innokas evankeliumin levittäjä, ja kerrotaan, että kaikki hänen hiippakuntansa juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan. Vuonna 627 Sulpicius osallistui Clichyn kirkolliskokoukseen.

Elämänsä lopulla pyhä Sulpicius vetäytyi piispan tehtävistä voidakseen olla enemmän yksinäisyydessä, mutta hän jatkoi edelleen köyhien auttamista ja sorrettujen puolustamista.

Pyhä Sulpicius nukkui pois vuonna 647. Hänen hautajaisistaan muodostui poikkeuksellinen surujuhla, johon koko kansa tuli vaikeroimaan rakkaan esipaimenensa lähtöä. Väkeä tungeksi niin, että papisto sai hädin tuskin toimitettua siunaamisen. Sulpiciuksen reliikeistä osa siirrettiin sittemmin hänen perustamaansa luostariin, joka tunnetaan nimellä Saint-Sulpice. Kuvataiteessa pyhää Sulpiciusta on kuvattu muun muassa vierailemassa sairaiden luona. Kuuluisa St. Sulpicen seminaari Pariisissa on nimetty hänen mukaansa.

Pyhä Antonios syntyi Beroian (nykykreikan ääntämyksen mukaan Veria) kaupungissa 1100-luvun lopulla. Hänen vanhempansa olivat varakkaita ja menestyviä, mutta hän innostui luostarielämästä jo nuorena. Antonios hylkäsi maailman tyhjät huvitukset ja meni läheiseen Peraian Pyhän Johannes Kastajan luostariin, joka eli tuolloin täyttä kukoistustaan. Hänestä tuli pian munkkiveljilleen luostarihyveiden esikuva. Itse hän kaipasi kuitenkin korkeampaa kilvoituselämää ja sai igumeniltaan luvan lähteä läheiselle vuorelle viettämään erakkoelämää.

Vuorelta Antonios löysi vaikeapääsyisen luolan läheltä Aliakmonjokea. Siellä hän eli viisikymmentä vuotta käyttäen ravinnokseen villikasveja. Hän ei tavannut ketään muuta kuin papin, joka tuli silloin tällöin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Tälle hän kertoi kauheista kiusauksista, joita hän joutui kestämään demonien hyökätessä häntä vastaan milloin rosvojen, milloin kauhistuttavien petojen hahmossa. Joskus taas ne pelottelivat häntä näyttämällä, kuinka Aliakmonin vedet nousisivat hukuttamaan hänen luolansa. Paholaisen pelottelut raukesivat kuitenkin tyhjiin eikä Antonios lähtenyt kilvoituspaikastaan, vaan eli siellä koko elämänsä ja kuolikin sinne yli 90-vuotiaana.

Antonioksen kuoleman jälkeen alueelle saapui metsästäjiä, joiden koirat alkoivat haukkua. Tähyillessään, mitä ne haukkuivat, miehet näkivät pöheikössä ihmiskäden, joka viittoili heille. He löysivät luolan ja sieltä Antonioksen maatumattoman ruumiin, joka lepäsi maassa kädet ristissä rinnalla. He ymmärsivät löytäneensä pyhän miehen jäännökset ja palattuaan kaupunkiin ilmoittivat asiasta Beroian piispalle.

Piispa kiiruhti paikalle suuren väkijoukon kanssa kunnioittamaan reliikkejä. Peraian kylän ja Beroian kaupungin kristittyjen välillä syntyi kiistaa, kumpaan paikkaan reliikit kuuluivat. Silloin piispa käski tuoda härkävankkurit, panna pyhäinjäännökset niihin ja antaa härkäparin viedä ne vapaasti mihin tahtoi. Härät ylittivät joen ja alkoivat määrätietoisesti kulkea kohti Beroiaa. Siellä ne vetivät vankkurit suoraan Antonioksen kotitalon kohdalle, jossa oli Jumalanäidille omistettu kirkko. Sinne rakennettiin myöhemmin uusi Pyhän Antonioksen kirkko, jonne hänen jäännöksensä sijoitettiin ja jossa ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Vuorelle, jolla pyhä Antonios oli kilvoitellut, asettui hänen jälkeensä niin suuri määrä erakkoja, että paikkaa alettiin kutsua Pyhän Antonios Uuden skiitaksi.

Pyhä Makarios syntyi 1600-luvun lopulla varakkaaseen Kalogeras-nimiseen sukuun Patmokselle. Jo lapsena häntä siivitti kova oppimisinto. Heti hieman vartuttuaan hän lähti ekumeenisen patriarkaatin kouluun Konstantinopolin Fanariin. Siellä toimi noihin aikoihin eteviä opettajia kuten Jaakob Argoslainen ja koulun rippi-isä Agapios Vulismas. Opiskelutovereinaan Makarioksella oli monia tulevia piispoja ja hän tutustui moniin kuuluisien kreikkalaisten sukujen jäseniin. Hänelle valkeni, kuinka kansan valistaminen ja opettaminen olisi varmin tae kristillisyyden ja kreikkalaisuuden säilymisestä turkkilaisvallan vaikeina vuosina.

Jo nuorena Makarios vihkiytyi munkiksi ja hänet vihittiin myös diakoniksi. Hän olisi helposti voinut kohota aina piispaksi saakka, mutta hän kieltäytyi ylemmistä vihkimyksistä ja pysyi koko elämänsä diakonina. Opintonsa päätettyään hän palasi kotisaarelleen Patmokselle ja meni siellä munkiksi Pyhän Johannes Teologin luostariin tarkoituksenaan omistautua askeesille ja rukoukselle, joita hän piti Kristuksen soturin pääaseina. Hän asettui ilmestysluolan yhteyteen rakennettuun skiittaan ja vietti siellä lähes neljännesvuosisadan (1713–1737) rukoillen, saarnaten ja opettaen.

Pyhä Makarios oli ankara askeetti, mutta hän piti myös hyvin tärkeänä huolehtia kristiveljiensä pelastuksesta ja opettamisesta. Niinpä hän perusti ilmestysluolan yhteyteen koulun, jonka opetussuunnitelma oli sama kuin Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa. Sen opettajana hän hyödynsi täydellistä klassisen kreikan ja latinan taitoaan sekä perusteellisia tietojaan filosofiasta ja ortodoksisesta teologiasta. Kouluun olivat tervetulleita sekä patmoslaiset että muualta kotoisin olevat opiskelijat ja sen opetus oli ilmaista. Myöhemmin jotkut Makarioksen entiset oppilaat avustivat häntä opetustehtävissä. Huomattavin heistä oli pyhä Gerasimos, josta tuli hänen seuraajansa. Tietopuolisen opetuksen lisäksi Makarios pyrki istuttamaan oppilaisiinsa ”hyveiden tieteen” eli evankeliumin mukaisen elämäntavan, jonka loistava esikuva hän itse oli. ”Hän opetti mitä tehdä ja teki mitä opetti”, kuten hänen elämäkertansa kirjoittaja toteaa.

Makarios rakasti jumalanpalveluksia ja kutsui kirkollisia hymnejä ”lauletuksi teologiaksi”. Nöyryydessään, lempeydessään ja ystävällisyydessään hän oli oppilailleen Kristuksen elävä ikoni. Opetuksensa ja saarnansa hän höysti sitaateilla Raamatusta ja patristisesta kirjallisuudesta. Hänen mukaansa pyhien isien opetuksia oli kunnioitettava vielä enemmän kuin heidän reliikkejään. Oppilailleen hän oli ennemminkin hengellinen isä kuin ”professori”. Jumalan suuruus oli hänen mieliaiheitaan ja hän toisteli jatkuvasti ”Kunnia olkoon Jumalalle”.

Vähitellen ilmestysluolan yhteydessä oleva koulu kävi liian pieneksi. Makarioksen varakkaat ystävät Konstantinopolista avustivat häntä uuden koulun rakentamisessa. Oppilaiden piti kuitenkin itse huolehtia elinkustannuksistaan, ja köyhimpiä Makarios joutui auttamaan taloudellisesti. Vähitellen hänestä tuli koko Patmoksen hyväntekijä. Kaiken saamansa rahan hän käytti heti puutteessa olevien hyväksi, pyrkien kuitenkin samalla kätkemään hyvät tekonsa.

Patmoksen koulun oppinut ja hurskas rehtori tuli tunnetuksi koko tuon ajan kirkossa. Keljaansa jättämättä hän seurasi laajan kirjeenvaihtonsa kautta tarkkaan ajan tapahtumia ja oli valpas ortodoksisen opin ja elämäntavan vartija. Piispat pyysivät häntä usein kirjoittamaan puheita ja saarnoja. Niistä kuusikymmentä on koottu kokoelmaksi nimeltä Evankeliumin pasuuna. Kirjaa luetaan yhä kreikankielisessä maailmassa.

Koko elämänsä ajan pyhä Makarios kärsi jatkuvista sairauksista, etenkin reumatismista käsissä ja jaloissa. Hän piti sairauksiaan Jumalan lähettäminä koettelemuksina, jotka valmistivat häntä vastaanottamaan ikuisen voitonseppeleen. Makarios jatkoi opetustyötään vuoteenomanakin aina viimeiseen henkäykseensä asti. Täynnä voittoisaa iloa hän valmistui kuolemaansa.

Makarioksen kuolinvuoteen ympärille kerääntyi saaren asukkaita ja oppilaita. Hän sanoi rukoilevansa Herraa säilyttämään heidät uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Makarios siunasi heidät ja luovutti henkensä Jumalan haltuun tammikuun 17. päivänä 1737. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Voimani on kuivunut kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen. Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan.”[1]

Ekumeeninen patriarkaatti liitti Makarioksen yhdessä tämän oppilaan Gerasimos Bysanttilaisen (7.4.) kanssa pyhien joukkoon vuonna 1993.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1810 tienoilla Epeiroksen (nyk. Ipiros) Joanninassa köyhään maalaisperheeseen. Hän jäi kahdeksanvuotiaana orvoksi ja päätyi tallipojaksi osmaniylimysten palvelukseen. Georgios säilytti koko ajan ortodoksisen uskonsa, mutta turkkilaiset alkoivat kutsua häntä islamilaisella nimellä Hassan. Näin monet saivat sen käsityksen, että hän oli muslimi, ja vähitellen hänen taustansa unohtui.

Vuoden 1836 tienoilla Georgios kihlasi Helena-nimisen tytön, joka oli myös orpo ja harras ortodoksi. Silloin eräs islamilainen uskonoppinut, joka kyllä tunsi Georgioksen taustan, nosti metelin väittäen, että muslimina ”Hassanin” olisi parempi ottaa turkkilainen vaimo. ”Kristittynä otan kristityn vaimon”, vastasi Georgios. Kiistan jälkeen Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Yksinkertaisena maalaismiehenä hän ei osannut puolustautua kaunopuheisesti vaan sanoi ainoastaan olleensa aina kristitty ja teki ristinmerkkejä. Jumalan johdatuksesta paikalla sattui olemaan Georgioksen ystävä, joka osasi selittää tapauksen turkkilaisille paremmin. Lopulta hänen isäntänsä Abdullah Efendi tuli todistamaan Georgioksen olevan kristitty, ja hänet vapautettiin.

Seuraavana sunnuntaina Georgios ja Helena vihittiin avioliittoon. Georgios joutui työnsä takia olemaan pitkiä aikoja poissa kotoaan, mutta hän palasi Joanninaan samana päivänä, jona hänen poikansa syntyi, 12.1.1838. Kun lapsi oli kastettu, Georgios nukkui poikkeuksellisen pitkään. Herättyään hänessä näytti tapahtuneen jotain. Normaalin ruokarukouksen sijaan hän sanoi vain ”Kunnia Sinulle, Jumala!” Sitten Georgios ilmoitti lähtevänsä etsimään onneaan ja katsoi pitkään vaimoaan, lastaan ja sukulaisiaan. Nämä luulivat hänen olevan lähdössä työnhakuun ja kysyivät, miksi hän tuijotti heitä. Georgios vastasi kysymällä kahdesti: ”Miksi se vaivaisi teitä?”

Kaupungilla Georgios kohtasi saman uskonoppineen, joka oli vainonnut häntä aiemminkin, ja tämä alkoi haastaa riitaa: ”Kuinka kauan pilailet uskonnon kustannuksella? Oletko turkkilainen vai kristitty?” Ympärille alkoi kerääntyä väkeä, ja tunnelman kiihdyttyä Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Syyttäjät sanoivat: ”Tämä mies oli turkkilainen, ja me kaikki tunnemme hänet, mutta nyt hän on palannut kristityksi, kuten hänen fetsinsäkin[1] osoittaa.” Kristittyjen oli näet käytettävä mustaa fetsiä. Georgios vastasi syntyneensä kristityksi, olevansa kristitty ja kuolevansa kristittynä. Hänet vietiin saman tuomarin luo, joka oli edellisenä vuonna vapauttanut hänet. Tämä kysyi:

– Oletko sinä kristitty?
– Kyllä.
– Ei. Kerran sinä olit kristitty, mutta nyt sinä olet muslimi.
– En todellakaan! Itsekin vahvistit sen viime vuonna ja kirjasit ylös.
– Silloin oli vain yksi todistaja, mutta nyt on paljon todistajia, jotka vahvistavat, että sinä olet turkkilainen. Siksi sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: ryhdy turkkilaiseksi tai kuole.
– Tee mitä haluat.

Paikalla oli 70-vuotias entinen ortodoksi, joka oli kääntynyt muslimiksi ja kehotti nyt Georgiosta seuraamaan hänen esimerkkiään. Silloin Georgios kiivastui ja muslimeista välittämättä sanoi suoraan mitä ajatteli miehestä ja tämän kääntymyksestä. Georgios vietiin saman tien vankilaan. Siellä kaksi kristittyä vankia rohkaisi häntä kestämään kaikenlaiset kärsimykset ja marttyyrikuoleman, jonka kautta hän saavuttaisi täydellisyyden.

Yöksi Georgios kytkettiin jalkapuuhun ja hänen päälleen asetettiin noin 60-kiloinen kivilaatta. Hän kuitenkin nukkui yönsä hyvin eikä tuntenut lainkaan kiven painoa. Aamulla hän kertoi kristityille vangeille nähneensä unessa valkoiseen pukeutuneen nuorukaisen, joka oli sanonut hänelle turkiksi: ”Älä pelkää enää, Georgios.”

Lauantaiaamuna Georgios vietiin taas kuulusteltavaksi. Keskustelu eteni samalla tavalla kuin aiemminkin. Tuomari olisi jo halunnut päästää hänet vapaaksi, mutta tapahtumia seuranneet turkkilaiset alkoivat verenhimoisesti huutaa vaatien kuolemaa islamin pilkkaajalle. Heillä oli laki puolellaan, sillä islamilainen laki määrää islamin tai Muhammedin pilkkaamisesta kuolemanrangaistuksen. Piispa Joakim – josta tuli myöhemmin Konstantinopolin patriarkka – ja muut kristityt puolestaan yrittivät saada Georgioksen vapaaksi.

Koko sen ajan kun Georgios oli vangittuna, turkkilaiset jatkoivat yrityksiään saada hänet kääntymään islamiin. Vanginvartija ehdotti jopa, että Georgios kääntyisi muslimiksi nyt ja pakenisi sitten jonnekin, missä voisi elää kristittynä. Hän vastasi kaikille aina rauhallisesti sanoen pelkästään: ”Olen kristitty.” Samassa tyrmässä olleet kristityt vangit kehottivat häntä vastaamaan muslimeille tiukemmin ja sanomaan suoraan, mitä mieltä oli islamista, mutta Georgios sanoi, ettei hyödyttäisi mitään ryhtyä huutamaan heidän kanssaan.

Maanantaina 17. tammikuuta vuonna 1838 mestaajat tulivat tyrmään ja alkoivat sitoa Georgiosta niin kuin kuolemaan tuomitut sidotaan. Toiset kristityt rohkaisivat häntä: ”Älä pelkää, vaan pysy rohkeana. Kipu kestää vain vähän aikaa, ja sen jälkeen saat iloita ikuisesti.” He vielä halasivat ja suutelivat Georgiosta ennen kuin hänet vietiin pois.

Georgios oli silmin nähden iloinen ja päättäväinen. Hänen kasvonsa säteilivät Jumalan armon kirkkautta ja hän oli täynnä rohkeutta. Kun hänen kätensä vapautettiin, hän teki ristinmerkin. Hänen kaulaansa laitettiin hirttosilmukka. ”Antakaa anteeksi, ja antakoon Jumala teillekin anteeksi!” hän huudahti yleisössä olleille kristityille ennen kuin hänet vedettiin hirteen. Pyhä Georgios kärsi kunniakkaan marttyyrikuolemansa 28 vuoden ikäisenä.

Pyhän Georgioksen ruumis jätettiin turkkilaisten tavan mukaan riippumaan hirsipuuhun kolmeksi päiväksi. Yöllä vartijat ihmettelivät ruumiista hohtanutta valoa ja kutsuivat muitakin katsomaan ihmettä. Kolmen päivän jälkeen metropoliitta Joakim sai luvan ottaa ruumiin haudattavaksi. Hän vei sen kirkkoon, jonne kristityt olivat vastoin muslimien kieltoa kokoontuneet viettämään juhlallisia hautajaisia. Hautajaisista muodostui valoisa ilon juhla. Reliikit sijoitettiin kirkon vasemmalle laidalle, ja niiden äärellä alkoi välittömästi tapahtua paranemisia. Erään naisen surkastunut käsi suoristui ja tervehtyi kokonaan. Haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde.

Pyhä Georgios ilmestyi monille unessa. Hänen nuori vaimonsa näki unen, jossa Georgios sanoi hänelle: ”Älä pelkää enää, minä tulen aina käymään sinun luonasi.” Pyhästä marttyyri Georgioksesta maalattiin pian ikoni, ja myös sen kautta on tapahtunut ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Ortodoksisuuden tukipylväs ja maailman valo, pyhä Athanasios syntyi Aleksandriassa vuonna 297. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, ja hänellä oli Pietari-niminen veli. Tarinan mukaan hän oli kerran rannalla muiden lasten kanssa, kun piispa Aleksanteri huomasi heidän leikkivän kirkollisia toimituksia: Athanasios kastoi ei-kristittyjä lapsia niin vakavasti ja oikeaoppisesti, että Aleksanteri julisti kasteen olevan pätevä. Tämän jälkeen hän otti Athanasioksen suojelukseensa.

Athanasios sai monipuolisen sivistyksen: hän opiskeli kreikkalaista kirjallisuutta, filosofiaa, retoriikkaa ja juridiikkaa. Erityisen hyvin hän perehtyi kuitenkin pyhään Raamattuun, jonka hän oppi tuntemaan läpikotaisin. Hän mietiskeli Raamatusta avautuvia teologisia totuuksia hiljaisuudessa ja kaikessa nöyryydessä. Teologia ei ollut hänelle kirjainta vaan elämää. Hänen teologian opettajansa olivat kärsineet paljon viimeisissä vainoissa 300-luvun alussa ja heidän opetuksensa oli kärsimyksen karaisemaa.

Jo nuorena Athanasios vetäytyi erämaahan ja kierteli tapaamassa Egyptin varhaisia erakkokilvoittelijoita. Hän viipyi erityisesti pyhän Antonios Suuren luona, jonka oppilaana hän pysyi koko elämänsä. ”Elisan tavoin vuodatin vettä tuon uuden Eliaan käsille”, hän kirjoitti myöhemmin. Erämaan isistä ja heidän sisäisestä ryhdistään tuli Athanasiokselle arvokas pääoma, johon hän saattoi luottaa vaikeina aikoina.

Vuonna 318 Athanasios vihittiin diakoniksi 21 vuoden iässä ja hänestä tuli piispa Aleksanterin sihteeri. Tässä vaiheessa hän alkoi kehitellä ajatuksia, jotka hän myöhemmin esitti teoksessa Inkarnaatiosta. Kyseessä on kaikkien aikojen tärkeimpiä ja syvällisimpiä kristinuskon perussanomasta kirjoitettuja esityksiä. Athanasios esitti terävämmin kuin kukaan ennen häntä, että Isän Sana ei ollut ainoastaan maailman Luoja, Isän viisaus ja kaitselmus, vaan että Hän oli myös vapahtaja ja pelastaja langenneelle ja turmeluksen alaiselle ihmiskunnalle; Sana oli tullut ihmiseksi, jotta me voisimme jumalallistua. Liittymällä Kristukseen ihminen pääsee osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Kristus ei ole luotu, sillä luontonsa puolesta Hän on Isän Sana. Hän on Jumalan ainoa Poika ja Jumala, joka on tullut ihmiseksi tehdäkseen meistä Isänsä lapsia.

Näistä totuuksista vakuuttuminen muodostui pyhän Athanasioksen ajattelun ja hänen koko elämänsä keskeiseksi juonteeksi. Hän puolusti Sanan jumaluutta ja Jumalan kolminaisuutta, mutta samalla hän oli hengellisen elämän opettaja, joka julisti kristillisen pyhittymisen ja jumalallistumisen mahdollisuutta niin opetuksillaan kuin koko elämällään. Kirjoituksessaan Pakanoita vastaan hän puolestaan osoitti pakanafilosofian heikkoudet.

Vuoden 323 tienoilla Aleksandriassa puhkesi kiista, joka horjutti kirkkoa vuosikymmeniä. Kaupungissa oli väittelynhaluinen Areios-niminen pappi, joka Jumalan äärettömiä syvyyksiä ja salaisuuksia lähestyessään pitäytyi enemmän loogiseen järkeilyyn kuin uskoon ja hengelliseen mietiskelyyn. Hän opetti, että Jumalan Sana ei ole ikuinen vaan luotu ajassa ja näin ollen Jeesus olisikin vain ensimmäinen luotu olento. Pian Areios ja yksitoista häntä tukenutta pappia ja diakonia karkotettiin Aleksandriasta. Hän siirtyi Kesareaan, josta löysi itselleen tukijoita, ja hänen opetuksensa alkoi levitä kaikkialle valtakuntaan. Se viehätti yhtäältä älykköjä loogisuudellaan ja toisaalta kansa alkoi omaksua sitä Areioksen laatimien veisujen välityksellä.

Hajaannuksen lisääntyessä keisari Konstantinus Suuri päätti kutsua koolle ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325. Pyhä Athanasios edusti Aleksandriaa yhdessä iäkkään piispa Aleksanterin kanssa. Athanasios puolusti totuutta selkeästi ja syvällisesti saaden pian osakseen ortodoksien ihailun ja areiolaisten vihan. Tästä lähtien hänen koko loppuelämänsä oli taistelua Isän ja Sanan samaa luontoa olemisen (homoousios) puolesta. Athanasioksesta tuli nikealaisen uskon ja ortodoksisuuden johtohahmo ja symboli.

Aleksanterin kuoltua pian kokouksen jälkeen (29.5.325) Aleksandrian kirkkokansa valitsi yksimielisesti Athanasioksen hänen seuraajakseen pyhän Markuksen istuimelle, vaikka Athanasios ei ollut vielä kolmeakymmentäkään. Piispana hän joutui heti vaikeaan tilanteeseen. Ensimmäinen tehtävä oli palauttaa yhtenäisyys ja järjestys Egyptiin, jossa areiolaisten lisäksi ongelmia aiheuttivat meletiolaiset sekä moraalittomuus ja kirkollisen kurin löystyminen.

Athanasios matkusteli vuosien ajan laajalla alueella Egyptissä ja nykyisessä Sudanissa käyden aina Etiopian rajamailla saakka. Kaikkialla hän julisti evankeliumia ja vihki papistoa ja piispoja. Vähitellen hän voitti kansan luottamuksen, ja kaikki kristityt pitivät häntä isänään. Hän vieraili lähes jokaisessa Egyptin luostariyhteisössä erämaissa ja kaupungeissa. Suurin yhteisö oli pyhän Pakomioksen luostari, jossa vieraillessaan Athanasios vihki Pakomioksen papiksi. Pyhä Athanasios otettiin luostareissa erittäin lämpimästi vastaan, olihan hän itsekin askeetti.

Athanasioksen poissaollessa meletiolaiset lietsoivat Aleksandriassa hajaannusta. Kun Athanasios palasi pääkaupunkiin, he vyöryttivät hänen päälleen tolkuttomia syytöksiä ja pitivät Athanasioksen piispanvihkimystä epäpätevänä. Areios puolestaan oli hankkiutunut keisari Konstantinuksen suosioon ja suostutellut tämän kirjoittamaan Athanasiokselle pyytäen, että Areios otettaisiin takaisin kirkon yhteyteen. Athanasios vastasi, että katolinen kirkko ei ota yhteyteensä kerettiläisiä, jotka hyökkäävät Kristuksen jumaluutta vastaan. Vaikka Athanasios oli nuori ja ulkoiselta olemukseltaan heiveröinen, sisäisesti hän oli vahva ja horjumaton.

Areios ja hänen liittolaisensa Nikomedeian piispa Eusebios kirjoittivat Egyptin meletiolaisille pyytäen näitä ryhtymään toimiin. Areiolaiset ja meletiolaiset yhdistivät voimansa pyhää piispaa vastaan. He väittivät hänen esittäneen hiippakunnalleen ylettömiä taloudellisia vaatimuksia, yllyttäneen väkivaltaan vastustajiaan vastaan, määränneen alaisensa hajottamaan meletiolaisen papin ehtoollismaljan ja tukeneen taloudellisesti salajuonta keisaria vastaan.

Athanasios lähti keisarilliseen hoviin Nikomedeiaan ja todisti siellä syyttömyytensä keisarin edessä. Hän palasi Aleksandriaan riemullisissa tunnelmissa, mutta pian häntä syytettiin meletiolaisen piispan Arsenioksen murhasta. Yritettiin jopa levittää huhua, että Athanasios olisi harjoittanut noituutta Arsenioksen irti leikatun käden avulla. Athanasios ei välittänyt syytöksistä, mutta myöhemmin hän todisti ne järjettömiksi hakemalla Arsenioksen itsensä ihmisten ilmoille; tämä ei ollut kuollut vaan oli ainoastaan vetäytynyt syrjään ja piilotellut luostarin kätköissä.

Vuonna 335 keisari Konstantinus kutsui jälleen koolle kirkolliskokouksen, tällä kertaa Palestiinan Tyrokseen. Paikalle oli kerätty Athanasioksen vastustajia, ja kun hän saapui 49 egyptiläisen piispan kanssa, häntä ja hänen kannattajiaan ei edes päästetty sisään. Nyt häntä syytettiin muun muassa Konstantinopolin viljansaannin estämisestä. Paikalle tuotiin jopa nainen, joka väitti piispan häväisseen hänet. Athanasios lähetti hänen luokseen toisen egyptiläisen, joka sanoi olevansa Athanasios, ja nainen väitti tunnistavansa hänet. Näin juoni paljastui ja raukesi tyhjiin.

Kun Athanasios ymmärsi, että hänet oli päätetty tuomita hinnalla millä hyvänsä, hän katosi kaikessa hiljaisuudessa ja lähti kohti Konstantinopolia. Siellä hän näki kadulla keisari Konstantinuksen saattueen ja anoi pääsyä tämän puheille. Keskusteluissa Athanasios onnistui vakuuttamaan keisarin syyttömyydestään. Kun Tyroksen kokous lähetti päätöksensä Athanasioksen erottamisesta ja karkottamisesta, keisari lähetti heille tylyn vastauksen ja pyysi asianosaiset pääkaupunkiin tutkimaan tapauksen uudelleen. Kaikki näytti olevan hyvin, mutta jostain syystä keisari muutti pian mieltään. Todennäköisesti hän närkästyi Athanasioksen suorista sanoista jossain myöhemmässä keskustelussa.

Keisari lähetti heti edellisen kirjeensä perään toisen kirjeen, joka vahvisti Tyroksen kokouksen päätökset. Areios palautettiin asemaansa kirkossa ja Athanasios karkotettiin valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan Augusta Treverorumiin (nyk. Trier Luxemburgin itäpuolella). Sikäläinen piispa otti hänet ystävällisesti vastaan. Athanasios piti yhteyttä laumaansa kirjeitse.

Kahden vuoden kuluttua (337) keisari Konstantinus Suuri kuoli, ja valtakunta jaettiin hänen kolmen poikansa kesken: länsiosaa hallitsi Konstans (337–350), ja itäosa jaettiin Konstantinus II:n (337–340) ja Konstantius II:n (337–361) kesken. Konstantinus II kutsui Athanasioksen ja muut karkotetut piispat takaisin istuimilleen. Kappadokian Kesarean ja Antiokian kautta kuljettuaan Athanasios saapui 23.11.337 Aleksandriaan, missä papisto ja seurakuntalaiset ottivat hänet riemuiten vastaan. Seuraavana vuonna kirkonmiehiä kokoontui Aleksandriaan vahvistamaan tukensa Athanasiokselle. Jopa Antonios Suuri (17.1.) jätti erämaan ja saapui pääkaupunkiin piispansa tueksi.

Eusebios Nikomedeialainen ja areiolaiset sen sijaan jatkoivat parjaustaan. He pitivät oman kokouksensa Antiokiassa ja saivat puolelleen keisari Konstantiuksen, jonka alaisuuteen Egypti kuului. He päättivät nostaa Aleksandrian piispaksi kappadokialaisen Gregorioksen. Vuonna 339 he piirittivät Aleksandrian kirkkoja ja ottivat niitä haltuunsa yhden kerrallaan. Kun mellakat ja verenvuodatus levisivät ympäri kaupunkia, Athanasios päätti rauhoittaa tilanteen vetäytymällä joksikin aikaa syrjään. Hän pyysi papistoaan pysymään yhtenäisenä ja matkasi Roomaan.

Roomassa paavi Julius (337–352) otti Athanasioksen lämpimästi vastaan ja antoi hänelle täyden tukensa. Paavin johtama kirkolliskokous vahvisti Athanasioksen ainoaksi Aleksandrian piispaksi ja totesi hänet viattomaksi kaikkiin häntä vastaan esitettyihin syytöksiin. Roomassa oli muitakin ortodoksisuuden tähden karkotettuja, kuten Paavali Konstantinopolilainen (6.11.).

Athanasios piti yhteyttä Aleksandriaan ja ohjasi kirkkonsa asioita kirjeitse. Samalla hän vaikutti suuresti luostariliikkeen ja kilvoituselämän leviämiseen lännessä tekemällä tunnetuksi pyhän Antonioksen ja muiden Egyptin erämaaisien kilvoituksia ja opetuksia.

Vuonna 343 keisarit Konstantius ja Konstans kutsuivat paavi Juliuksen pyynnöstä Serdicaan (nyk. Sofia) kirkolliskokouksen, johon kutsutuista itäisistä piispoista suuri osa suhtautui kielteisesti Athanasiokseen ja siksi karsasti myös homoousis-termin (”samaa olemusta”) käyttöä uskontunnustuksessa kuvaamaan Isän ja Pojan suhdetta. Lopulta kokous kuitenkin vakuuttui Athanasioksen syyttömyydestä ja ortodoksisuudesta sekä tuomitsi areiolaiset piispat. Idän keisari Konstantius jäi kuitenkin areiolaisten puolelle. Hän esti länteen karkotettujen piispojen paluun alueelleen ja vainosi heitä tukevia kristittyjä.

Kun Aleksandrian kiistanalainen piispa Gregorios Kappadokialainen kuoli ja valtakunta valmistautui sotaan persialaisia vastaan, keisari Konstantius antoi periksi veljelleen Konstansille ja salli Athanasioksen palata kotikaupunkiinsa. Noin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen pyhä Athanasios palasi 21.10.346 Aleksandriaan kansanjoukkojen riemuitessa. Ihmisiä virtasi kaikkialta Egyptistä tervehtimään esipaimentaan heiluttaen palmunoksia, laulaen ja tanssien – aivan kuin Kristuksen ratsastaessa Jerusalemiin.

Athanasioksen myötä kristillinen rauha palasi Egyptin kirkkoon. Seuraavan yhdeksän vuoden ajan pyhä piispa omistautui kokonaisvaltaisesti laumansa kaitsemiseen sekä luostarielämän kehittämiseen. Hän vihki pyhän Frumentiuksen (30.11.) piispaksi ja lähetti hänet Egyptiin.

Keisari Konstans surmattiin Pyreneillä vuonna 350. Areiolaismielinen Konstantius nousi valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi ja alkoi pian juonitella nikealaista uskoa tunnustavia ja Athanasiosta vastaan. Hän järjesti Arlesin (353) ja Milanon (355) piispainkokoukset, joissa Athanasios pantiin viralta. Pyhä Hieronymus kuvasi myöhemmin tilannetta ironisesti: ”Koko maailma vaikeroi ihmeissään huomatessaan olevansa areiolainen.” Monet pyhät piispat kuten pyhä Hilarion (13.1.), Hosius Cordobalainen (27.8.) ja lähes satavuotias paavi Liberius protestoivat, mutta heidät karkotettiin armottomasti.

Aleksandrian kansa suojeli Athanasiosta. Helmikuun 8. päivänä vuonna 356 hän oli toimittamassa vigiliaa, kun sotilaat piirittivät kirkon. Athanasios pysyi rauhallisena ja kristityt olivat valmiina kuolemaan suojellakseen paimentaan. Sotilaat murtautuivat kirkkoon ja surmasivat kristittyjä, mutta Athanasios pääsi kuin ihmeen kaupalla pakenemaan kirkosta ystäviensä avulla. Kaupungissa puhkesi mellakoita: miehiä, naisia ja lapsia surmattiin, neitoja häpäistiin ja kirkkoja ryöstettiin. Athanasios määrättiin pidätettäväksi ja hänen suojelemisestaan määrättiin ankara rangaistus.

Athanasios vetäytyi erämaan hiljaisuuteen, jossa hän eli munkkien suojelemana kuusi vuotta. Hän kirjoitti valtaisan määrän opillisia esityksiä ja kirjeitä, joita hän lähetti piispoille kaikkialle maailmaan. Uudeksi piispaksi nimitettiin kappadokialainen Georgios, joka pyrki väkisin nujertamaan ortodoksisuuden Egyptistä. Hän kielsi ortodoksien kokoontumiset, karkotti Athanasiosta tukeneita piispoja ja tuomitsi kaikki hänen kanssaan yhteistyötä tekevät orjuuteen kaivoksille. Ihmisiä ruoskittiin ja poltettiin kuoliaaksi. Kun nämä julmuudet olivat jatkuneet noin vuoden, aleksandrialaiset nousivat kapinaan ja pakottivat piispa Georgioksen poistumaan kaupungista vuonna 358.

Kirkon tilanne oli vaikeampi kuin koskaan. Kaikki ne, jotka olisivat voineet puhua ortodoksisuuden puolesta ja vastustaa keisarin puuttumista irkon asioihin, oli vaiennettu. Piispanistuimet olivat tyhjillään tai areiolaisten hallussa. Keisarin tukemat areiolaiset kävivät yhä rohkeammiksi niin toimissaan kuin uskon tulkinnoissaankin. He kielsivät Pojan jumaluuden kokonaan ja jopa kaiken samankaltaisuuden Hänen ja Isän välillä. Idän piispojen keskuudessa karsastettiin muutoinkin termin homoousios käyttöä, koska sen pelättiin johtavan Kolminaisuuden persoonien samastumiseen. Basileios Ankyralainen ehdotti kompromissia, jonka mukaan Isä ja Poika olivat ”samanlaista olemusta” (homoiousios). Konstantius saatiin tämän tulkinnan puolelle: hän tuomitsi ääri-areiolaiset ja kutsui paavi Liberiuksen takaisin maanpakolaisuudesta.

Pyhä Athanasios ja pyhä Hilarion näkivät tässä mahdollisuuden sovintoon. Lännessä (Sirmium) ja idässä (Seleukia) järjestettiin vuonna 359 kirkolliskokoukset, joiden päämääränä oli saada aikaan nikealaisten ja ”homoiousialaisten” yhteinen julistus. Kuitenkin jo seuraavana vuonna Konstantinopolissa keisari määräsi pinnallisesti uudistetun areiolaisen linjan voimaan koko valtakunnassa. Ortodoksisia piispoja karkotettiin jälleen.

Asiat saivat yllättävän käänteen, kun Konstantiuksen kuoltua vuonna 361 keisariksi nousi Julianus Luopio. Hän julisti kaikkien uskontojen suvaitsevaisuusediktin ja kumosi kaikki karkotustuomiot. Athanasios sai palata istuimelleen, mutta vain muutaman kuukauden kuluttua uusi keisari ryhtyi johdonmukaisesti palauttamaan Rooman entisiä uskontoja asemaansa ja vainoamaan kristittyjä. Ennustajiensa neuvosta hän lähetti miehiään murhaamaan Athanasioksen, ”jumalien vihollisen”.

Jumalan varjelemana pyhä Athanasios onnistui jo toisen kerran pakenemaan piiritetystä kirkosta. Hän lähti veneellä ylös Niiliä, ja keisarin miehet lähtivät ajamaan häntä takaa. Kun Athanasios huomasi takaa-ajajien maston jo häämöttävän horisontissa, hän käski veneensä ohjaajaa kääntymään ja lähtemään takaa-ajajia vastaan. Tämä hämmästyi mutta totteli, ja pian veneet tulivat vastakkain. Sotilaat huusivat: ”Oletteko nähneet Athanasiosta?” Piispa muutti äänensä ja vastasi: ”Hän meni juuri ohi! Soutakaa kovaa, niin saatte hänet kiinni.” Näin hän harhautti takaa-ajajansa ja vetäytyi taas erämaan suojiin. Hän viipyi pyhän Pakomioksen veljestössä ja kulki ympäri Thebaiksen erämaata yli vuoden ajan.

Julianus Luopion kuoltua vuonna 363 uusi keisari Jovianus salli pyhän Athanasioksen palata takaisin istuimelleen. Jovianuksen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja jo vuonna 365 seuraava keisari Valens alkoi suosia areiolaisia ja karkottaa ortodoksisia piispoja. Athanasioksen oli paettava taas kerran. Tällä kertaa hän piileskeli neljä kuukautta kaupungin liepeillä. Välillä hän majaili hautausmaalla ja yöpyi kammiossa, johon hänen isänsä oli haudattu.

Egyptiläiset olivat perin pohjin tympääntyneitä rakastamansa piispan jatkuvaan vainoamiseen. He osoittivat mieltään ja lopulta keisari Valens ilmoitti sallivansa hänen palata. Riemuitseva väkijoukko marssi Athanasioksen piilopaikkaan ja kantoi hänet voittosaatossa takaisin kirkkoonsa 1.2.366 huutaen, että vastedes he pitäisivät hänestä huolta kaikissa tilanteissa.

Pyhä Athanasios karkotettiin viisi kertaa ja hän eli karkotuksessa kaiken kaikkiaan lähes seitsemäntoista vuotta. Hän puolusti uskoa ja oikeudenmukaisuutta laskematta, millaisia uhrauksia se vaatisi. Hän oli laumansa todellinen kaitsija, uskon puolustaja ja ylimmäisen papin Kristuksen elävä kuva. Totuuden puolustajana hän oli horjumaton, mutta muutoin hän oli nöyrä hengellinen isä, joka sääli ihmisten heikkouksia. Viimeiset seitsemän vuottaan hän vietti rauhallisesti johtaen kirkkoaan koko maailman ihailemana ortodoksisuuden soihdunkantajana. Apostoli Paavalin tavoin hän oli ”kaikkea kaikille”. Hän oli munkkien ystävä, orpojen isä ja köyhien auttaja.

Pyhä Athanasios nukkui pois 75 vuoden ikäisenä vuonna 373. Kuolinpäivä oli 2.5., joka on myös Athanasioksen ensimmäinen muistopäivä. Tammikuun 18. on itse asiassa Aleksandrian suurten kirkkoisien Athanasioksen ja Kyrilloksen (9.6.) yhteinen juhla, mutta käytännössä se on vakiintunut Athanasioksen muistopäiväksi.

Pyhää Athanasiosta alettiin välittömästi kunnioittaa patriarkkojen, profeettojen, apostolien ja marttyyrien rinnalla. Hänen reliikkinsä siirrettiin ensin Konstantinopoliin ja sittemmin Venetsiaan. Hänen työtään kirkon henkisenä johtohahmona jatkoi erityisesti pyhä Basileios Suuri.

Pyhä Deicolus[1] syntyi Irlannin Leinsterissä vuoden 530 tienoilla. Hän oli pyhän Galluksen (16.10.) isoveli ja yksi kahdestatoista pyhän Columbanuksen (23.11.) oppilaasta, jotka lähtivät hänen kanssaan Galliaan joskus vuoden 580 tienoilla. Deicolus toimi Burgundin suunnalla ja oli mukana perustamassa Luxeuil’n luostaria.

Munkit elivät vaikeissa olosuhteissa ja kohtasivat monenlaista vastustusta. Pyhä Deicolus tunnettiin kuitenkin ilosta ja rauhasta, jotka säteilivät hänen olemuksestaan. Kerran Columbanus kysyi, miksi Deicolus hymyili koko ajan. Deicolus vastasi: ”Koska kukaan ei voi ottaa Jumalaa pois minulta.” Iloisesta sielusta on iloa Jumalalle ja ihmisille. Myös eläimet vaistosivat pyhän Deicoluksen luonteenlaadun ja saattoivat jopa hakea turvaa hänestä.

Kun pyhä Columbanus karkotettiin Italiaan vuonna 610, Deicolus oli jo vanhuuden heikentämä mutta yritti silti lähteä mukaan. Jonkin aikaa patikoituaan hänen oli kuitenkin annettava periksi. Columbanus siunasi hänet ja jatkoi matkaansa. Deicolus harhaili Koillis-Ranskan metsässä. Pian hänen voimansa loppuivat, eikä hänellä ollut mitään juotavaa. Hän polvistui rukoilemaan ja noustessaan ylös huomasi sauvansa maahan painamassa kolossa olevan vettä. Paikalta löytyi kokonainen lähde, ja Deicolus jäi majailemaan sen luokse.

Paikka oli nimeltään Lure. Deicoluksen luokse alkoi tulla oppilaita, ja pian hänen ympärilleen muodostui luostari. Kuningas Clothar II antoi sille huomattavia lahjoituksia. Pyhä Deicolus kilvoitteli Luren luostarissa elämänsä loppuun saakka. Hän nukkui pois 620-luvun lopulla. Kuvataiteessa hänet on esitetty erakkona, valonsäteen kanssa ja jalkojensa juuressa villisika, jota kuningas metsästää.

Luostarin ympärille kasvoi vähitellen Luren kaupunki. Pyhää Deicolusta on kunnioitettu alueella nykyaikoihin asti. 1900-luvun alkuun saakka oli tapana käydä pesemässä lasten vaatteita Pyhän Deicoluksen lähteessä, jolla on ollut erityinen parantava vaikutus juuri lapsiin.

Afanasi Säntämäläinen oli suuren karjalaisen kilvoittelijan pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) oppilas. Vakiintuneen perimätiedon mukaan Afanasi meni nuorena Valamoon ja kilvoitteli jo siellä Aleksanterin ohjauksessa, kunnes tämä vetäytyi erakkoelämään Syvärijoelle. Vanhoissa käsikirjoituksissa sen sijaan kerrotaan Afanasin kilvoitelleen pyhittäjä Aleksanterin oppilaana vain Syvärin luostarissa, jossa hän sai nöyryytensä ja kuuliaisuutensa tähden armon olla läsnä, kun Jumalanäiti ilmestyi pyhittäjä Aleksanterille. Aleksanterin kuoltua vuonna 1533 Afanasi vetäytyi erakoksi Karjalan ikimetsiin kahden pienen järven väliselle kannakselle. Muutama Syvärin luostarin munkki seurasi häntä, ja pian heidän joukkoonsa liittyi muitakin erakkoelämää rakastavia kilvoittelijoita. Arkkipiispa Pimenin siunauksella he rakensivat käyttöönsä rukoushuoneen ja kahdeksan keljaa. Aunuksen asukkaat alkoivat kuitenkin kadehtia Afanasin mainetta ja pakottivat hänet jättämään erakkolan. Afanasi palasi Syvärin luostariin, jossa hänet ennen pitkää valittiin igumeniksi ja vihittiin papiksi.

Jonkin ajan kuluttua Afanasi kuitenkin luopui johtajan tehtävästä ja vetäytyi entiseen erakkolaansa. Hän kävi usein keskustelemassa pyhittäjä Adrian Ondrusovalaisen (26.8.) kanssa, joka oli perustanut luostarin Laatokan rannalle ja oli myös Aleksanteri Syväriläisen oppilas. Afanasin ympärille kerääntyi jälleen oppilaita ja lopulta hän pyysi Novgorodin arkkipiispalta siunauksen rakentaa erakkolaansa kirkon veljestön käyttöön. Afanasi oli munkkien ohjaaja ja kärsivällisyyden esikuva kaikille.

Vanhan perimätiedon mukaan pyhittäjä Afanasi kilvoitteli viimeisinä elinvuosinaan Säntämäjärven saaressa. Hän nukkui kuitenkin kuolonuneen omassa luostarissaan. Hänet haudattiin läheiseen niemeen ja myöhemmin haudalle rakennettiin kirkko. 1700-luvun alussa luostari paloi maan tasalle. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa pyhittäjä Afanasin reliikit löydettiin maatumattomina. Ne haudattiin entiseen paikkaan, ja uuteen kirkkoon haudan päälle valmistettiin puinen muistoarkku, jonka kanteen maalattiin pyhittäjä Afanasin ikoni. Pyhäinjäännösten löytymisen johdosta Afanasin muistoa vietetään myös toukokuun 2. päivänä.

Pyhittäjä Afanasi tuli Kargopolin seudulta Aunuksen Karjalaan ja perusti todennäköisesti 1600-luvun alkupuolella pienen luostarin noin 80 kilometrin päähän nykyisestä Petroskoista. Hän nukkui pois Herrassa Pohjois-Venäjällä Šenkurskin lähistöllä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Eufrasia oli kristitty ylhäisönainen, joka vangittiin keisari Maximianuksen aloittamassa vainossa vuonna 290. Hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen ja kesti urheasti ruoskimisen. Kun Eufrasiaa ei saatu taivutettua uhraamaan epäjumalille, hänet luovutettiin erään raakalaisen raiskattavaksi. Tämä vaikutti hieman yksinkertaiselta, ja niinpä Eufrasia turvautui erikoiseen ja rohkeaan juoneen säilyttääkseen neitseytensä. Eufrasia lupasi miehelle, että jos tämä jättää hänet rauhaan, hän antaa tälle lääkettä, joka tekee hänet haavoittumattomaksi. Hän selitti nauttineensa itsekin tuota lääkettä ja siksi hänen ei tarvinnut lainkaan pelätä kuolemaa. Eufrasia paljasti niskansa ja käski miestä kokeilemaan lääkkeen tehoa hänen kohdallaan. Hyväuskoinen raakalainen otti miekan, löi sillä kaikin voimin Eufrasiaa niskaan ja siten soi hänelle marttyyrikruunun.

Jumalankantajaisä Makarios syntyi Egyptin suistomaa-alueen kylässä vuoden 300 tienoilla. Nuoruudessaan hän työskenteli kamelinajajana. Jumala kutsui häntä kuitenkin toisenlaiseen elämään ja Makarios vastasi kutsuun kuuliaisesti. Hän vetäytyi kylässään keljaan ja aloitti yksinäisen rukous- ja paastokilvoituksen. Kun ihmiset tahtoivat tehdä hänestä papin, hän pakeni toiseen kylään. Siellä raskaaksi tullut tyttö alkoi syyttää Makariosta häpäisemisestään. Makarios otettiin kiinni ja häntä raahattiin pitkin katua. Häntä lyötiin ja solvattiin, mutta hän ei sanonut sanaakaan puolustaakseen itseään vaan päinvastoin lupasi tehdä työtä hankkiakseen elatuksen naiselle ja lapselle. Makarios piti tilannetta Jumalan lähettämänä. Hän oli tuolloin noin 30 vuoden ikäinen. Kun Makarioksen syyttömyys tuli aikanaan ilmi, kylän väki lähti joukolla hänen luokseen pyytämään anteeksi.

Makarios kammosi ihmisten osoittamaa ihailua ja kunnioitusta ja pakeni erämaahan, joka tultiin tuntemaan Skiitan (Skete) nimellä. Hän tunsi alueen nuoruusvuosiltaan oltuaan mukana kamelikaravaaneissa, jotka hakivat sieltä salpietaria. Alue oli kuiva, karu ja kuuma, mutta Makarios ryhtyi itseään lainkaan säästämättä viettämään askeettista kilvoituselämää. Hän istui keljassaan yötä päivää ja punoi käsitöitä. Hän söi ainoastaan vettä ja leipää kerran viikossa ja nukkui vain lyhyitä toveja, nekin istuallaan nojaten keljansa kiviseinää vasten.

Makarios noudatti hiljaisuutta ja sydämen rukousta valvoen, ettei hänen sisimpäänsä päässyt tunkeutumaan vieraita ajatuksia. Ruumiin kuihtuessa hänen olemuksensa alkoi näyttää ikään kuin luonnonlakien yläpuolelle nousseelta. Kun hän keskittyi puhdistamaan sieluaan, Jumalan armo poltti hänen ruumiistaan niin kuin tuli hiiltä. Sielussaan hän muisti lakkaamatta oman syntisyytensä, mutta hänen henkensä kohosi korkeuksiin. Hänen rukouksensa oli: ”Herra, armahda niin kuin Sinä tahdot ja parhaaksi tiedät.”

Eräänä päivänä Makarios palatessaan keljalleen huomasi varkaan, joka oli viemässä hänen vähäisiä tavaroitaan. Makarios ei nuhdellut miestä vaan auttoi häntä lastaamaan tavarat kamelin selkään.

Kerran joku tuli kysymään Makariokselta, miten voisi edistyä pelastuksen tiellä. Pyhä Makarios käski hänen mennä hautausmaalle solvaamaan kuolleita ja sitten kehua heitä seuraten tarkasti, mitä nämä vastaisivat. Mies palasi takaisin ja sanoi, etteivät vainajat olleet vastanneet mitään. Makarios vastasi, että hänenkin olisi suhtauduttava samalla tavalla niin ihmisten kehuihin kuin ylenkatseeseen.

Demonit raivostuivat huomatessaan joutuneensa hyökkäyksen kohteeksi omalla alueellaan ja yrittivät taistella Makariosta vastaan koko voimallaan, mutta hän ajoi heidät pois kerta toisensa jälkeen. Paha henki sanoi kerran Makariokselle tekevänsä kaikkea samaa kuin hänkin, paastoavansa ja valvovansa koko ajan, mutta olevansa silti voimaton Makarioksen suhteen tämän nöyryyden tähden. Kokemuksensa karttuessa Makarioksesta kehittyi erilaisten pahojen henkien tuntija: toiset niistä lietsovat himoja kuten vihaa ja ahneutta, toiset johtavat harhaan hengellisillä vaikutelmilla, pilkkaamisella ja harhaopeilla.

Pyhän Makarioksen maine levisi pian koko Egyptiin. Erämaahan alkoi saapua yhä useampia pyhiinvaeltajia. Makarios otti kaikki tulijat vastaan ystävällisesti. Hän ei tuominnut ketään vaan antoi jokaiselle sitä mitä tämä tarvitsi, toisille opettavaisen sanan, toisille rukouksen. Vieraita kunnioittaakseen hän tarjosi heille tilkan viiniä ja joi heidän kanssaan, mutta yksin jäätyään hän korvasi tämän siten, että oli kokonaan juomatta yhden päivän jokaista maistamaansa viinitilkkaa kohti.

Jos Makarios näki ihmisissä vikoja tai heikkouksia, hän ei välittänyt niistä eikä kertonut niitä eteenpäin vaan antoi kaiken peittyä rakkauteen. Näin hän oli samankaltainen kuin Jumala, joka suojelee rakkaudellaan koko maailmaa, niin hyvän- kuin pahantahtoisia. Tästä syystä Makariosta sanottiin ”maanpäälliseksi jumalaksi”. Hän rukoili kyynelin kaikkien, myös kadotukseen tuomittujen puolesta.

Eräänä päivänä Makarios löysi erämaasta pääkallon. Hän tyrkkäsi kalloa sauvallaan ja kysyi, kuka tämä oli. Kallo vastasi olleensa alueen epäjumalienpalvelijoiden pappi ja tuntevansa Makarioksen: ”Kun sinä säälit helvetissä olevia ja rukoilet heidän puolestaan, he saavat vähän lohtua.” Makarios kysyi, millaista tuo lohdutus oli. Kallo vastasi: ”Aina kun sinä osoitat sääliä meitä kohtaan, me saamme nähdä toistemme kasvot.” Näin rakkaus levisi Makarioksen kautta jopa kuoleman maailmaan.

Pyhä Makarios oli jonkin aikaa Antonios Suuren oppilaana. Palattuaan erämaahan Makarios alkoi ottaa ympärilleen oppilaita, ja näin häntä voidaan pitää Skiitan alueen luostarielämän perustajahahmona. Hänen ensimmäisten oppilaidensa joukosta nousi hengelliselle taivaalle monia kirkkaita tähtiä kuten abbat Mooses (28.8.), Sisoes (6.7.), Jesaja (3.7.), Sakarias (24.3.). Nämä ja monet muut suuret kilvoittelijat elivät omissa keljoissaan ja tekivät vuoden mittaan käsitöitä elättääkseen itsensä ja voidakseen antaa almuja. Työnteko auttoi myös kilvoittelussa velttoutta ja laiskuutta vastaan, ja näin heidän henkensä pysyivät valvovina.

Skiitan munkkien päämääränä oli pitää mielensä alituisesti Jumalassa puhtaan rukouksen avulla. He ravitsivat mietiskelyään resitoimalla Psalttaria ja muita Raamatun jaksoja niin paljon, että oppivat ne vähitellen ulkoa. Pyhään liturgiaan osallistuakseen veljien oli kuitenkin käveltävä Nitriaan yli 60 kilometrin matka polttavassa erämaassa. Tämä oli useimmille liikaa, ja niin pyhä Makarios neljänkymmenen vuoden iässä suostui pyhän Antonioksen kehotuksesta ottamaan vastaan papiksivihkimyksen.

Skiitan veljet saivat oman kirkon ja alkoivat kokoontua sinne lauantai-iltaisin viettämään kokoöistä vigiliaa, joka huipentui liturgiaan ja yhteiseen ehtoolliseen. Aamulla liturgian jälkeen he nauttivat yhteisen aterian, joka monille oli viikon ainoa. Keljoissaan he söivät vain kuivaa muonaa. Keskusteltuaan vapaamuotoisesti hengellisistä asioista he ottivat palmunlehtiä seuraavan viikon punontatyötä varten ja vetäytyivät keljojensa hiljaisuuteen.

Papiksivihkimyksen myötä Pyhä Henki antoi Makariokselle yltäkylläisesti armolahjoja: hän sai parantamisen, profetoinnin ja ajatusten erottelemisen lahjat. Kaksi kertaa hän herätti kuolleen eloon. Kumpikin ihme tapahtui tiettyä tarkoitusta varten: ensimmäisen kuolleista herättämisen avulla eräs murhasta syytetty voitiin osoittaa viattomaksi, toinen taas vakuutti erään harhaopin valtaan joutuneen kuolleiden ylösnousemuksesta.

Pyhän Makarioksen ja hänen oppilaidensa maine sekä pyhän Antonioksen opetukset houkuttelivat erämaahan pyhiinvaeltajia kaikkialta Egyptistä ja eri puolilta Rooman valtakuntaa. Näistä monet tahtoivat jäädä erämaahan elämään enkelielämää. Skiitan erämaa muuttui 300-luvun kuluessa hengelliseksi kaupungiksi, jossa oli satoja kilvoittelijoita. He kokoontuivat jumalanpalveluksiin neljässä eri kirkossa.

Oppilaiden ja pyhiinvaeltajien määrän kasvaessa pyhä Makarios muutti asuinpaikkaansa useita kertoja. Hän eli kauempana muista keljoista, vain kaksi oppilasta lähettyvillään. Hänen keljastaan johti maanalainen salakäytävä luolaan, jonne hän saattoi tarvittaessa vetäytyä täydelliseen hiljaisuuteen.

Kun Aleksandrian piispaksi tuli vuonna 374 areiolainen Lukios, ortodoksisia johtohahmoja alettiin vainota. Uusi piispa hyökkäsi myös pyhää Makariosta ja muita kuuluisimpia munkkivanhuksia vastaan. Nämä pakenivat Niilin suistoalueelle ja piilottelivat eräässä saaressa. Tämä koitui suureksi siunaukseksi kirkolle, sillä evakkoon joutuneet pyhät saivat monia pakanoita kääntymään kristityiksi. Aleksandriassa kansa protestoi ankarasti kirkon johtoa vastaan, ja pian vanhusten sallittiin palata erämaahansa.

Kun pyhä Makarios tunsi loppunsa lähenevän, hän vieraili oppilaidensa kanssa viimeisen kerran Nitriassa. Pian sen jälkeen tämä erämaan hengellinen isähahmo antoi sielunsa takaisin Herralle 90 vuoden ikäisenä. Hänen reliikkejään siirrettiin paikasta paikkaan 600-luvulla, kun muslimit valtasivat Egyptin. Nykyään ne ovat kuitenkin taas omalla paikallaan koptilaisessa Pyhän Makarioksen luostarissa, joka sijaitsee hänen kilvoittelupaikallaan. Pyhää Makariosta muistellaan nimeltä koptilaisen ja armenialaisen liturgian rukouksissa.

Pyhän Makarios Suuren nimissä on säilynyt suuri määrä kirjoituksia, joista suurin osa lienee kuitenkin lähtöisin Pohjois-Mesopotamian alueelta.[1] Riippumatta siitä, mistä kirjoitukset ovat peräisin, ne ilmentävät hyvin pyhän Makarioksen ja muiden varhaisten erakkomunkkien näkemyksiä ja kokemusmaailmaa.

Egyptissä kilvoitteli 300-luvulla toinenkin pyhä Makarios. Hän oli lähtöisin Aleksandriasta. Hän piti siellä puotia, jossa myytiin leivonnaisia ja kuivattuja hedelmiä. Parhaassa iässään Makarios kuitenkin jätti maailman ja vetäytyi erämaahan. Hänellä oli neljä vaatimatonta keljaa eri erämaissa: yksi Nitrian erämaassa, toinen Libassa, kolmas Nitrian kukkuloilla ja neljäs paikassa, jota sanottiin ”Keljoiksi” lukuisten kilvoittelijoidensa tähden. Kahdessa hänen keljoistaan ei ollut edes ikkuna-aukkoa, yhdessä ei mahtunut asettumaan pitkäkseen mutta yhdessä oli tilaa yövieraillekin. Makarios vaelteli keljasta toiseen ja kävi tapaamassa erämaan pyhiä isiä. Suuren paaston hän tapasi viettää yksin toisessa ikkunattomista keljoistaan.

Pyhä Makarios kilvoitteli ankarasti vuosikymmenestä toiseen. Hän oli jonkin aikaa Antonios Suuren oppilaana. Tämä siunasi hänet sanoen: ”Henkeni lepää nyt sinun ylläsi.” Makarioksesta tuli Antonioksen arvollinen seuraaja ja hänen hyveidensä perijä, jossa Pyhän Hengen armo asui. Niinpä Keljojen veljet valitsivat Makarioksen johtajakseen.

Kuullessaan uudenlaisista kilvoituksista Makarios sovelsi niitä usein omaan käyttöönsä ja vei ne äärimmilleen. Saatuaan tietää, että Pakomioksen munkit eivät syöneet suuren paaston aikana mitään keitettyä, Makarios ei seitsemään vuoteen syönyt muuta kuin liotettuja herneitä ja raakoja vihanneksia. Hän piti kuivattua leipää kapeakaulaisessa saviruukussa ja kolmen vuoden aikana söi sitä joka päivä vain sen kokoisen palasen kuin onnistui saamaan kerralla ulos. Päästäkseen voitolle unen hirmuvallasta Makarios seisoi kerran avoimen taivaan alla 20 vuorokautta kärsien polttavaa auringonpaahdetta ja yön kylmyyttä.

Kerran Makarios löi kuoliaaksi hyttysen, joka oli purrut häntä. Tajuttuaan surmanneensa Jumalan luoman olennon hän tuomitsi itsensä kuudeksi kuukaudeksi alastomana suolle. Siellä hyttysiä ja muita hyönteisiä pureutui häneen suorastaan kuhisemalla. Kun hän palasi keljaansa, hän oli niin runneltu että isät tunnistivat hänet vain äänen perusteella.

Kuullessaan ihmisten ylistävän pyhän Pakomioksen johtaman Tabennesiksen luostarin munkkien elämäntapaa Makarios pukeutui maalliseen asuun ja meni luostarin portille pyytäen päästä noviisiksi. Pakomios torjui tulijan sanoen tämän olevan jo liian vanha voidakseen tottua munkkien ankaraan elämäntapaan. Makarios kuitenkin anoi hartaasti, ja niin hänen annettiin yrittää. Suuren paaston ajan hän seisoi nurkassa punoen tauotta koreja palmunlehvistä eikä koskenut vierelleen tuotuihin leipään ja veteen. Toiset munkit menivät valittamaan Pakomiokselle: ”Mistä sinä oikein olet hakenut tämän puhdashenkisen meidän tuomioksemme?” Sitten Jumala paljasti Pakomiokselle, että heidän noviisinsa oli kuuluisa pyhä Makarios. Pakomios ilostui niin, että meni halaamaan Makariosta kiittäen opetuksesta, jonka tämä oli antanut hänen munkeilleen.

Kerran Makarios päätti pitää mielensä viisi päivää keskeytymättä Jumalassa. Kahden päivän ajan hän sanoi hengelleen: ”Älä tule alas taivaasta. Siellä sinulla on enkeleitä, ylienkeleitä ja maailmankaikkeuden Jumala.” Sielunvihollinen häiritsi hänen mietiskelyään antamalla koko keljan palaa hänen ympäriltään lukuun ottamatta mattoa, jolle pyhä oli asettunut. Kolmantena päivänä hän kuitenkin päästi henkensä alemmaksi, katselemaan luotua maailmaa, ettei olisi ylpistynyt.

Makarioksen kautta tapahtui myös ihmeitä. Hän vapautti monia pahojen henkien riivaamia ja paransi sairaita. Kerran hänen tykönsä tuli hyeena sokean pentunsa kanssa. Makarios paransi hyeenanpennun, ja seuraavana päivänä emo toi Makariokselle kiitokseksi lampaantaljan. Myöhemmin Makarios antoi sen lahjaksi pyhälle Melanialle (31.12.).

Pyhä Makarios eli lähes 100 vuoden ikäiseksi. Viimeisiin hetkiinsä asti hän taisteli Paholaisen syytöksiä vastaan. Hänen ajatuksiinsa nousi syytöksiä ahneudesta ja välinpitämättömyydestä, mutta yhtäkkiä hän lausui syyttäjälleen: ”Olenko sinulle nyt jotain velkaa? Ei minussa ole sinulle mitään. Häivy luotani!” Tämän sanottuaan pyhä Makarios nukkui pois vuoden 394 tienoilla.

Pyhittäjä Antoni oli pyhittäjä Johannes Zedazenilaisen (7.5.) oppilas ja yksi kolmestatoista Georgian munkkilaisuuden perustajasta. Hän kilvoitteli yksinäisyydessä Martkopin vuorella Tiflisin lähellä ja vahvisti rukouksillaan ja askeettisella elämällään Georgian kansan uskoa. Myöhemmin hän perusti vuorelle luostarin. Kilvoiteltuaan elämänsä viimeiset 15 vuotta pylvään päässä hän nukkui pois rauhassa 500-luvulla. Hänet haudattiin luostarin kirkkoon, jossa hänen reliikkiensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Antonios Rawah oli syntyjään aleppolainen muslimi ja eli 700-luvun lopulla. Hänellä oli Damaskoksen laitamilla talo, jonka vieressä oli Pyhän Teodoran luostari. Hän tapasi valittaa, että kirkosta kantautuva munkkien veisu häiritsi häntä. Talon ikkunasta näkyi suoraan luostarin kirkon alttariin. Katsellessaan kerran alttariin päin liturgian aikana hän sai nähdä, kuinka jumalallinen läsnäolo asettui alttaripöydällä olleisiin leipään ja viiniin. Hän ihmetteli suuresti näkemäänsä. Myöhemmin pyhä Teodora ilmestyi hänelle kolme kertaa selittäen hänelle tapahtunutta ja kutsuen häntä kristinuskoon. Näin erikoisten tapahtumien jälkeen muslimimies kääntyi kristityksi ja sai uudeksi nimekseen Antonios.

Antonios lähti kristittyjen mukana Jordanille, jossa hänet kastettiin. Egyptissä käytyään hän palasi Damaskokseen. Siellä muslimit huomasivat hänet luopioksi ja vangitsivat hänet. Kun häntä oli pidetty muutama kuukausi tavallisessa vankilassa eikä hän suostunut palaamaan islamiin, hänet siirrettiin ”verihuoneeksi” sanottuun kidutuskammioon. Kun Antonios ei osoittanut taipumisen merkkejä, hänet vietiin kalifi Harun al-Rašidin (786–809) tuomittavaksi. Antoniosta kuljetettiin kahlehdittuna pitkin Lähi-itää. Hänen kilvoituksensa päättyi, kun hänet oli tuotu Alepposta Raqqaan[1], jossa kalifi määräsi hänen kaulansa katkaistavaksi. Pyhän marttyyri Antonioksen tarina tunnetaan arabian-, georgian- ja etiopiankielisinä versioina.

Pyhä Arsenios syntyi Betanian kylässä Jerusalemin kupeessa 900-luvun alussa. Hänen vanhempansa veivät hänet pikkulapsena kasvatettavaksi luostariin ja ryhtyivät itsekin harjoittamaan kilvoituselämää. Arsenios vihittiin munkiksi vain kahdentoista vuoden ikäisenä. Myöhemmin hän siirtyi jatkamaan opintojaan Seleukiaan, jossa hänet vihittiin papiksi.

Arsenios ikävöi Jerusalemia ja lähti pyhiinvaellukselle saadakseen nähdä jälleen Pyhän kaupungin. Matkalla merirosvot kaappasivat laivan. Lempeydellään ja ystävällisyydellään Arsenios sai kuitenkin merirosvot päästämään hänet vapaaksi. Jerusalemissa käytyään Arsenios meni Konstantinopoliin. Siellä hän tutustui pappismunkki Tryfoniin, joka valittiin pian patriarkaksi (928–933). Patriarkka Tryfon uskoi kaikkien Konstantinopolin kirkkojen aineellisista tarpeista huolehtimisen Arsenioksen vastuulle. Tryfonin seuraaja patriarkka Teofylaktos (933–956) vihki hyveellisen Arsenioksen Korfun piispaksi.

Arsenios osoittautui Korfun kansan todelliseksi paimeneksi ja hengelliseksi isäksi, joka huolehti kaittaviensa sekä hengellisistä että aineellisista tarpeista. Öisin hänellä oli tapana rukoilla luolassa piispantalon lähistöllä.

Kerran slaavit, joita kreikkalaiset kutsuivat skyyteiksi, hyökkäsivät pienillä veneillään Korfulle. Arsenios kiiruhti pelottomasti heitä vastaan lepyttääkseen heidät, jotta saari säästyisi ryöstöltä. Slaavit ottivat kuitenkin pyhän piispan vangiksi ja lähtivät viemään häntä pois. Silloin korfulaiset nousivat aluksiinsa, ajoivat heitä takaa ja saivat kukistettua heidät. Korfulaiset karkottivat skyytit ja vapauttivat piispansa. Kerrotaan, että taistelun jälkeen Arsenios sai Tetranesoksen saarella lähteen vuotamaan kalliosta, jotta nääntyneet korfulaiset saivat juodakseen.

Myöhemmin keisari Konstantinos Porfyrogennitokselle (912–959) paneteltiin eräitä Korfun johtomiehiä, ja pian annettiin käsky tuoda heidät Konstantinopoliin. Isä Arsenios, joka oli tuolloin jo iäkäs, lähti itse talvimyrskyistä välittämättä heidän kanssaan keisarin luo välittäjäksi. Hän saikin keisarin rauhoitetuksi, mutta paluumatkalla hän sairastui. Korintin lähistöllä hän nukkui pois. Syytteestä vapautetut miehet ja muut laivalla olleet hautasivat hänet juhlallisesti. Tämä tapahtui 900-luvun loppuvuosina.

Myöhemmin korfulaiset hakivat pyhän Arsenioksen maalliset jäännökset omalle saarelleen. Ne sijoitettiin pyhäinjäännöksiksi Korfun (Kerkyran) kaupungin katedraaliin, missä ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhittäjä Makari eli 1200-luvulla. Lapsena hän sairasteli paljon, mutta kun vanhemmat päättivät omistaa hänet Jumalalle ja antaa hänet Kiovan luolaluostariin, hän parantui. Nöyryydellään ja sävyisyydellään hän sai osakseen luostarin isien rakkauden. Hänet vihittiin diakoniksi ja hän edistyi hyveissä niin paljon, että sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan. Pyhittäjä Makarin pyhäinjäännökset lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Meletios syntyi vuonna 1209 Mustanmeren rannikkoalueella ja sai kasteessa nimen Mikael. Hänen isänsä oli kenraali, ja äiti oli hurskas ihminen, jonka koko elämä oli rukousta ja Jumalan ylistämistä. Lapsen syntymään liittyi ennusmerkkejä, joista vanhemmat päättelivät, että pojasta tulee Jumalan mies.

Mikael piti niin kirkossa käymisestä kuin opiskelustakin. Vartuttuaan hän näki näyn, jossa häntä kehotettiin Abrahamin tavoin jättämään taakseen sekä maallinen isänmaansa että omaisensa ja lähtemään sinne, minne Jumala hänet johtaa. Mikael päätti totella näkyä, ja vaikeista talviolosuhteista huolimatta hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Sieltä hän jatkoi matkaa Siinain luostariin, jossa hän vihkiytyi munkiksi. Hänen uudeksi nimekseen tuli Meletios.

Meletios kilvoitteli ankarasti. Hän saattoi esimerkiksi olla pitkiä aikoja nukkumatta juuri lainkaan. Kilvoitusten myötä hänen maineensa alkoi vähitellen levitä. Saadakseen olla rauhassa ja noudattaakseen vaeltelijan kutsumustaan hän lähti takaisin Jerusalemiin ja vietti siellä pääsiäisen. Kun hän oli nähnyt pyhän tulen suurena lauantaina,[1] hän jatkoi vaellustaan kulkien Egyptissä ja Syyriassa. Damaskoksesta hän taivalsi Latrosvuoren luostariyhdyskuntaan.

Lopulta hän asettui Pyhän Lasaroksen (7.11.) luostariin Galesionvuorelle. Sieltä hän löysi itselleen hengellisen ohjaajan ja hänet vihittiin suureen skeemaan. Meletios osoitti täydellistä kuuliaisuutta ja palveli luostariveljiään erilaisissa kuuliaisuustehtävissä auliisti ja ystävällisesti. Hän ei kuitenkaan luopunut ankarasta askeesistaan, vaan saattoi joskus elää jopa 40 päivää eristäytyneenä ja syömättä mitään.

Eräänä päivänä Kristus ilmestyi Meletiokselle kirkkaassa valossa enkeleiden ympäröimänä ja käski hänen mennä Konstantinopoliin puolustamaan oikeaa uskoa. Meletios pyysi ohjaajavanhukseltaan siunausta lähtöön mainitsematta mitään ilmestyksestä. Vanhus ei ensin tahtonut päästää häntä, mutta sitten hän sai kuulla äänen, joka sanoi: ”Älä estä palvelijaani, sillä hän auttaa siellä monia sieluja.”

Meletioksen saavuttua kaupunkiin hänestä säteilevä armo veti heti puoleensa suuren joukon ihmisiä, jotka ihailivat hänen pyhyyttään ja saivat paljon hyötyä hänen opetuksestaan. Kuuluisuus kävi kuitenkin kovasti hänen voimilleen ja ennen pitkää hän vetäytyi lähiseudun vuorille. Siellä hän jatkoi entistä suuremmalla innolla kilvoituksiaan, jotka eivät pitkään pysyneet piilossa. Ihmiset löysivät Meletioksen uudelleen, ja hänestä tuli uskoville esirukoilija ja Jumalan armon välittäjä.

Jonkin ajan kuluttua keisari Mikael VIII (1259–1282) ja patriarkka Johannes Bekkos alkoivat vainota niitä, jotka vastustivat yhdistymistä roomalaiskatolisten eli ”latinalaisten” kanssa, kuten heitä Bysantissa ja Lähi-idässä kutsuttiin. Meletios luopui heti eristäytyneestä elämästään ja alkoi kiertää ympäri Bityniaa julistaen ortodoksista oppia. Matkallaan Pyhän Auksentioksen vuorelle hän perusti lukuisia erakkoloita. Noihin aikoihin pyhä Auksentios itse ilmestyi hänelle ja sanoi, että Meletios saisi pian samanlaisen uskontunnustajan kruunun kuin pyhä Stefanos Uusi (28.11.) aikoinaan.

Tämän jälkeen Meletios palasi Konstantinopoliin ja astui yhdessä kilvoittelijatoverinsa Galaktionin kanssa oikeusistuimen eteen. He alkoivat syyttää keisaria ortodoksisen uskon ja apostolisten traditioiden pettämisestä, minkä takia heidät pantiin vankilaan, heitä pahoinpideltiin ja heidät karkotettiin Skyroksen saarelle. Sieltä Meletios lähetettiin Roomaan, jossa hän keskusteli teologisista kysymyksistä latinalaisten teologien kanssa. Häntä pidettiin Roomassa arestissa seitsemän vuotta, kunnes hänet lähetettiin takaisin Skyrokselle pimeään vankityrmään. Tyrmä oli hänelle kuitenkin kuin erakkomaja, jossa hän saattoi jatkaa rukouselämäänsä ja pitkiä paastojaan.

Kuuluisien askeettien ja kirkollisten auktoriteettien jatkuva vastarinta rohkaisi ortodokseja kaikkialla valtakunnassa vastustamaan idän ja lännen kirkkojen pakkoyhdistämistä, joten keisari päätti selvittää asiat ensin heidän kanssaan. Askeetteja tuotiin Konstantinopoliin, ja kun he osoittautuivat täysin taipumattomiksi, heitä alettiin kiduttaa. Meletios ripustettiin puuhun, joka puhkesi pian ihmeellisesti kukkaan. Hänen kielensä leikattiin pois ja Galaktion sokaistiin. Ilman kieltäkin Meletios jatkoi ortodoksien uskon julistamista. Galaktion puolestaan jatkoi myöhemmin jumalanpalvelusten toimittamista.

Keisari Mikaelin kuoltua vuonna 1282 ja Joosefin tultua patriarkaksi Meletios oli tärkeä henkilö ortodoksisuuden palauttamisessa. Vanhemmiten hän sairastui, mutta ei silti muuttanut askeettista elämäntapaansa. Kolme vuotta hän eli pelkillä vihanneksilla. Hän nukkui pois vuonna 1286. Kuolinhetkellä hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko. Hänen ruumiinsa säilyi maatumattomana ja siitä tuli monien ihmeiden lähde.

Autuas Feodor eli Novgorodissa 1300-luvulla. Jo nuorena hän tutki pyhää Raamattua, joka valaisi hänen mielensä ja antoi ylevän suunnan hänen kaikille pyrkimyksilleen. Täysi-ikäisenä hän omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Harjoitettuaan itseään paastossa ja hyveissä hän alkoi kilvoitella houkkana Novgorodissa kauppiaiden kaupunginosassa.

Samaan aikaan Olhavanjoen toisella puolella Sofian katedraalin kaupunginosassa kilvoitteli toinen houkka Nikolai Kaalinpää (Kotšanov, ks. 27.7.). Nämä kaksi houkkaa olivat näennäisesti koko ajan vihoissa keskenään ja kävivät heti toistensa kimppuun, jos toinen erehtyi tulemaan väärälle puolelle jokea. Nikolai Kaalinpää sai lisänimensäkin siitä, että hän kerran heitti Feodoria kaalinkerällä. Käytöksellään houkat parodioivat kaupungin eri väestönosien välistä järjetöntä vihanpitoa, joka johti joskus aseellisiin selkkauksiin ja verenvuodatukseenkin.

Autuas Feodor sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Saatuaan enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan Feodor sanoi kaikille tapaamilleen ihmisille: ”Jääkää hyvästi, olen lähdössä kauas.” Hän nukkui kuolonuneen tammikuun 19. päivänä vuonna 1392.

Pyhä Markus syntyi ylhäiseen perheeseen Konstantinopolissa noin vuonna 1392 ja sai kasteessa nimen Manuel. Hänen isänsä oli vihitty diakoniksi. Bysantin keisarikunta kävi noihin aikoihin kuolinkamppailuaan. Suurin osa sen alueista oli jo vallattu ja pääkaupungin kohtalonhetki lähestyi lähestymistään. Elämä kuitenkin jatkui, ja Manuel ja hänen veljensä Johannes saivat erinomaisen koulutuksen. Manuelin sydän kaipasi kilvoituselämää ja hän tahtoi ryhtyä munkiksi. Hän meni ensin pieneen luostariin Nikomedeian lähelle, mutta turkkilaisuhka pakotti hänet siirtymään Manganan Pyhän Georgioksen luostariin Konstantinopoliin. Siellä hänet vihittiin munkiksi 26-vuotiaana ja hän sai nimekseen Markus.

Markuksesta tuli innokas kilvoittelija ja kuuliaisuusveli. Hän löysi aikaa myös pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Markus ryhtyi kirjoittamaan dogmaattisia tutkielmia ja hesykastista rukouselämää käsitteleviä opetuspuheita. Pian hänet vihittiin diakoniksi ja sitten papiksi.

Isä Markuksesta tuli jonkin ajan kuluttua patriarkaalisen koulun johtaja, jolloin hänen oppilaanaan oli muun muassa Georgios Skholarios. Tämä tuli myöhemmin tunnetuksi ensimmäisenä Konstantinopolin valloituksen jälkeisenä patriarkkana nimellä Gennadios.

Noihin aikoihin keisari Johannes VIII Paleologos (1425–1448) alkoi suunnitella yhteistä kirkolliskokousta Rooman kirkon kanssa kirkollisen yhteyden palauttamiseksi. Hänen motiivinaan oli toivo, että länsi tulisi sen jälkeen paavin johdolla keisarikunnan avuksi yhä epätoivoisemmaksi käyvässä taistelussa turkkilaisia vastaan.[1] Vaikka Markus oli tuolloin vasta pappismunkki, Aleksandrian patriarkka ehdotti häntä edustajakseen kokoukseen. Myös Jerusalemin patriarkka valitsi hänet edustajakseen. Noihin aikoihin kuoli Efesoksen metropoliitta Joasaf, jonka oli määrä osallistua kokoukseen. Silloin pyhän synodin yksimielisellä päätöksellä ja keisarin vaatimuksesta Markus valittiin Efesoksen metropoliitaksi, ja myös Antiokian patriarkka valtuutti hänet edustajakseen tulevaan kokoukseen.

Bysantin delegaatio matkusti vuonna 1438 suurin toivein Italian Ferrataan, jossa kokous alkoi. Monien toiveissa oli, että kristikuntaa jo lähes 400 vuotta raastanut skisma saataisiin nyt päättymään. Kokous ei kuitenkaan ollut tasapuolinen. Roomalaiskatolilaisia oli paljon enemmän, ja jo protokollassa heidät oli asetettu etusijalle. Bysanttilaisia pidettiin käytännössä vankeina Ferratassa eikä edes heidän elinkustannuksistaan huolehdittu niin kuin oli luvattu.

Keskusteltaviksi otettiin tärkeimmät idän ja lännen kirkkoa erottaneet tekijät: Pyhän Hengen lähteminen eli lännessä Nikean uskontunnustukseen lisätty filioque (”ja Pojasta”); kiirastulioppi; lännessä käytettävä happamaton ehtoollisleipä eli öylätti; läntinen käytäntö pyhittää ehtoollinen pelkillä Kristuksen asetussanoilla ilman Pyhän Hengen avuksi kutsumista; paavin etuasema muihin patriarkkoihin nähden.

Dogmaattisten kysymysten käsittelyssä keisari ja patriarkka Johannes Bekkos eivät voineet suostua enemmistöäänestykseen perustuvaan päätökseen, koska latinalaisia oli lukumääräisesti runsaammin. Äänestyskysymystä järjesteltäessä otettiin keskusteltavaksi kysymys kiirastulesta. Pyhä Markus esitti latinalaisten teologien väitteisiin ortodoksien vastineen, jonka mukaan edesmenneiden sielut voivat todella hyötyä kirkon rukouksista ”ylennyksekseen”, ja jopa tuomittujen sielut voivat saada osaansa helpotusta Jumalan rajattoman laupeuden vuoksi. Rangaistus ennen viimeistä tuomiota ja puhdistuminen aineellisessa tulessa sen sijaan ovat täysin vieraita kirkon traditiolle.

Vähitellen alkoi käydä selväksi, että kokouksessa oli vastakkain kaksi erilaista maailmaa ja että kaikki dogmaattiset keskustelut päätyisivät umpikujaan. Keskustelu kiirastulesta jäi kesken Italiassa raivonneen ruton vuoksi.

Lopulta siirryttiin käsittelemään tulenarkaa filioque-kysymystä. Pyhä Markus puhui jälleen ortodoksisen kirkon äänenä: ”Uskontunnustus pitää säilyttää koskemattomana, sellaisena kuin se on ollut alusta pitäen. Kaikki kirkon pyhät opettajat, kaikki kirkolliskokoukset ja koko pyhä Raamattu varoittavat meitä harhaoppisuudesta. Kuinka minä siis uskaltaisin – vaikka kaikki nämä auktoriteetit täällä sitä vaatisivat – seurata niitä, jotka ovat kehottamassa meitä ykseyteen petollisessa ja näennäisessä yhdistymisessä? Niitä, jotka ovat turmelleet pyhän jumalallisen uskontunnustuksen ja tuoneet siihen Pojan Pyhän Hengen toiseksi alkusyyksi!”

Kun seitsemän kuukautta oli kulunut keskustelujen edistymättä ja yhdistymistoiveet alkoivat jo hiipua, paavi Eugenius siirsi kokouksen Firenzeen. Oli päätetty, että lopulliset oppikeskustelut käytäisiin siellä. Pyhä Markus esitti hyvin selkeästi, mitä Raamattu ja pyhät isät sanovat Pyhän Hengen lähtemisestä. Kun latinalaiset teologit saivat puheenvuoron, he pommittivat läsnäolijoita loppumattomissa istunnoissa näennäisillä argumenteilla tukeutuen ihmisjärjen monimutkaisiin kehitelmiin ja pyhiltä isiltä otettuihin lainauksiin, jotka he olivat irrottaneet yhteydestään tai ymmärtäneet kokonaan väärin. Ortodoksien kannalta tilanne alkoi muistuttaa Daavidin taistelua Goljatia vastaan.

Ajan mittaan Nikean metropoliitta Bessarion ja Kiovan metropoliitta Isidor alkoivat päättäväisesti kannattaa yhdistymistä. Syynä oli mahdollisesti heidän henkilökohtainen kunnianhimonsa – molemmista tuli myöhemmin kardinaaleja – tai se, että he tunsivat vihamielisyyttä Markuksen edustamaa hesykastista traditiota kohtaan. Kulissien takana he tekivät kaikkensa taivuttaakseen muut ortodoksiset piispat uskomaan, että latinalaisten oppi Pyhästä Hengestä ei ollut sinänsä hereettinen vaan ainoastaan perinteisen näkemyksen eteenpäin kehittämistä läntisen teologian kielellä.

Kokouksen vitkaiseen kulkuun, latinalaisten ylimielisyyteen ja elinolojensa kehnouteen turhautuneet ortodoksiset piispat suostuivat vähitellen hyväksymään kompromisseihin perustuvan yhdistymisen. Keisari ja patriarkka hoputtivat heitä koko ajan, koska asiat Konstantinopolissa olivat huonosti. Keskustelujen uuvuttamilla kreikkalaisilla ei enää ollut muuta ajatusta kuin päästä kotiin, missä he voisivat tarvittaessa sanoutua irti kokouksen päätöksistä. Ainoastaan Markus kieltäytyi antamasta periksi muiden piispojen pilkasta ja painostuksesta välittämättä. Hän sanoi: ”Uskon kysymyksissä kompromissit eivät ole sallittuja.”

Markus oli huomannut, että oli aivan turhaa väitellä latinalaisten sofistisia ajatuskulkuja vastaan. Kun eripuraisuus kreikkalaisten kesken kasvoi, hän päätti vetäytyä taistelusta ja tehtyään selväksi eriävän mielipiteensä kärsi vaieten. Tämä antoi latinalaisille lisää rohkeutta eivätkä he enää suostuneet minkäänlaiseen kompromissiin vaan alkoivat vaatia myös filioquen hyväksymistä ja tiettyjen läntisten liturgisten tapojen käyttöönottamista myös idässä. Tukahduttaen loputkin omantunnon soimauksensa kreikkalaiset suostuivat keisarin painostuksesta allekirjoittamaan yhdistymisasiakirjan. Itse asiassa ei ollut kysymys mistään todellisesta yhdistymisestä, sillä kun asiakirja luettiin molemmilla kielillä juhlallisessa liturgiassa, joka toimitettiin paavin läsnä ollessa heinäkuun 6. päivänä 1439, kukaan ortodokseista ei osallistunut ehtoolliseen eivätkä alttarin molemmin puolin asettuneet delegaatiot vaihtaneet edes rauhansuudelmaa.

Ainoastaan pyhä Markus kieltäytyi allekirjoittamasta päätösasiakirjaa. Kun paavi Eugenius kuuli tästä, hän huudahti: ”Jos Efesoksen piispa ei allekirjoittanut, emme ole saaneet mitään aikaan.” Hän kutsui Markuksen luokseen ja yritti saada hänet tuomituksi harhaoppisena, mutta keisarin suojeluksen ansiosta tämä pääsi kuitenkin palaamaan muun delegaation kanssa Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa kansa otti delegaation halveksuen vastaan. Kirkolliskokousten pätevyyden lopullinen arvostelija, uskovien joukko, joka on valittu suku, kuninkaallinen papisto (1. Piet. 2:9) ja totuuden täyteyden kantaja, hylkäsi yksimielisesti Firenzen pseudosynodin ja sen kannattajat. Pyhää Markusta kansa sen sijaan tervehti kuin tämä olisi ollut uusi Mooses, uskon tunnustaja ja kirkon pylväs.

Pyhä Markus lopetti nyt vaikenemisen ja ryhtyi taisteluun unionin mitätöimiseksi. Hänen tarkoituksensa oli yhdistää uudelleen ortodoksinen kirkko niin kirjoituksillaan kuin rukouksillaan ja kyynelillään. Kun Metrofanes valittiin Konstantinopolin uudeksi patriarkaksi, Markus poistui pääkaupungista, ettei hänen tarvitsisi palvella yhdessä yhdistymisen hyväksyjän kanssa. Hän meni omaan hiippakuntaansa Efesokseen, mutta sielläkin unionin hyväksyjät nousivat häntä vastaan. Markus jätti kaupungin toivoen saavansa turvapaikan Athokselta. Matkalla hänet pidätettiin, ja keisari toimitti hänet kotiarestiin Lemnos-saarelle.

Vapauduttuaan vuonna 1442 Markus palasi Konstantinopoliin ja ryhtyi jatkamaan toimintaansa uskovien yhdistämiseksi. Hän kuoli siellä kesäkuun 23. päivänä vuonna 1444. Kuolinpaikka oli ilmeisesti hänen kotitalonsa Galatan kaupunginosassa (toisten tietojen mukaan Pyhän Georgioksen luostari). Kuolinvuoteellaan hän luovutti ortodoksisuuden soihdun oppilaalleen Georgios Skholariokselle, tulevalle patriarkka Gennadiokselle. Pyhä Markus haudattiin Manganan Pyhän Georgioksen luostariin valtavan kansanjoukon läsnä ollessa. Hänen juhlaansa alettiin myöhemmin pyhän synodin päätöksellä viettää vuosittain Galatan kaupunginosassa tammikuun 19. päivänä.

Kun paavin Konstantinopolin pelastamiseksi värväämät ristiretkeläisjoukot tuhoutuivat Varnan taistelussa marraskuun 10. päivänä 1444, tie oli auki turkkilaisten hyökkäykselle. Joulukuussa 1452 Konstantinopolissa julistettiin virallisesti kirkkojen yhdistyminen toivossa saada apua lännestä, mutta vähäisiä venetsialaisjoukkoja lukuun ottamatta mitään ei kuulunut. Lopulta turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin toukokuun 29. päivänä vuonna 1453. Samalla myös tuo maallisista tarkoitusperistä alkunsa saanut kirkkojen yhdistymishanke hautautui ”Kaupunkien kuningattaren” raunioihin.

Pyhittäjä Makari Roomalainen syntyi Roomassa 1400-luvun lopussa rikkaaseen katoliseen perheeseen. Hän sai kotonaan ankaran uskonnollisen kasvatuksen ja loistavan koulutuksen. Häntä odotti hyvä virkaura, mutta hän ei kaivannut katoavaa kunniaa, vaan janosi hengellistä elämää. Hän tutki jatkuvasti pyhää Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia, ja haave ankaran askeettisesta elämästä valtasi hänen sielunsa ja sydämensä. Läntinen katolinen kirkko ei kuitenkaan viehättänyt hänen hehkuvaa mieltään. Jaettuaan omaisuutensa köyhille hän pukeutui yksinkertaiseen pyhiinvaeltajan pukuun ja jätti Rooman suunnaten kulkunsa kohti itää.

Pitkän ja raskaan matkan jälkeen Makari saapui Novgorodiin. Sen monet kirkot ja luostarit, kilvoittelijoiden ankara elämä ja juhlalliset jumalanpalvelukset tekivät häneen suuren vaikutuksen. Kierrellessään Suur-Novgorodin alueen luostareissa hän saapui lopulta myös Syvärille pyhittäjä Aleksanterin (30.8.) luostariin, jota Aleksanteri johti vielä itse. Makari jäi Aleksanterin oppilaaksi ja jonkin ajan kuluttua hänet vihittiin munkiksi.

Monien muiden pyhittäjä Aleksanterin oppilaiden tavoin Makarikin vetäytyi pian igumeninsa siunauksella erakkoelämään. Hän rakensi itselleen keljan korpisuolle Lenzajoen varrelle ja kilvoitteli siellä täydellisessä yksinäisyydessä. Jumalan rakkauden polttamana hän nöyrrytti sieluaan ja näännytti ruumistaan ankaralla askeesilla ja toivoi siten saavuttavansa taivasten valtakunnan.

Herra halusi kuitenkin paljastaa Makarin kilvoittelun ja johdattaa hänen kauttaan ihmisiä pelastukseen. Niinpä muutama eksynyt metsästäjä päätyi Jumalan kaitselmuksesta hänen erakkomajalleen. Pyhittäjä Makari otti heidät ystävällisesti vastaan ja jakoi heidän kanssaan vaatimattoman ateriansa. Hänen kasvonsa loistivat jumalallista valoa kuin enkelin kasvot ja hänen harvat ja nöyrät sanansa herättivät ihmeellisen armon metsästäjien sydämissä. Lähtiessään nämä ihmettelivät yksinäisen erakon suurta nöyryyttä ja viisautta.

Makarin pyhän elämän maine levisi pian ympäristöön, ja hänen luonaan alkoi käydä hengellistä ohjausta ja munkkielämää kaipaavia ihmisiä. Makari ei kieltäytynyt auttamasta tulijoita, vaikka surikin saamaansa mainetta. Viimein hän vetäytyi entistä syvemmälle metsään toivoen löytävänsä sieltä jälleen rauhan, mutta Herra osoitti hänen kilvoittelupaikkansa ihmisille milloin valopatsaalla, milloin tuoksuvalla savupilvellä.

Kansa rakasti Makaria suuresti. Monet viipyivät hänen luonaan pitkiä aikoja ja anoivat siunausta saada kilvoitella hänen kanssaan. Lopulta Makari ei enää jaksanut vastustaa heidän pyyntöjään. Ymmärrettyään tämän Jumalan tahdoksi hän antoi innokkaille kilvoittelijoille siunauksen rakentaa itselleen keljat. Pian uuteen yhteisöön rakennettiin kirkko Jumalanäidin kunniaksi vuoden 1540 tienoilla. Luostarin ensimmäisenä igumenina oli Makari, jonka Novgorodin arkkipiispa Makari vihki papiksi.

Pyhittäjä Makari sai Jumalalta selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Hän kulki vakaasti kilvoittelutietä ohjaten samalla monia pelastukseen ja vahvistaen seudun asukkaiden uskoa Kristukseen. Vähän ennen kuolemaansa hän luovutti luostarin johdon eräälle oppilaalleen ja vetäytyi ensimmäiseen kilvoittelupaikkaansa. Pyhittäjä Makari antoi sielunsa rauhassa Herralle elokuun 15. päivänä 1500-luvun loppupuolella. Hänen muistoaan vietetään hänen taivaallisen esirukoilijansa Makarios Egyptiläisen päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Inna, Pinna ja Rinna olivat goottilaisia miehiä, jotka kääntyivät kristinuskoon apostoli Andreaksen vaikutuksesta. He käännyttivät monia Tonavan ympäristössä asuvia maanmiehiään kristinuskoon. He olivat jo iäkkäitä, kun heidät pidätettiin ja määrättiin uhraamaan. He vastasivat: ”Me emme palvo puuta, marmoria tai kiviä. Herramme Jeesus Kristus on Jumala, jonka kautta kaikki on luotu.” Kaikki kolme tuomittiin kuolemaan. Heidät sidottiin paaluihin, jotka upotettiin talvikylmän Tonavan pohjaan, niin että heidän päänsä jäivät veden pinnalle. Näin he kärsivät marttyyrikuoleman hyisessä vedessä. Tämä tapahtui todennäköisesti toisen vuosisadan alussa.

Bassus, Eusebius, Eutychius ja Basilides olivat mahtavia ja rikkaita roomalaisia senaattoreita keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). He alkoivat uskoa Kristukseen ja ottivat kasteen nähtyään piispa Teopemptoksen (5.1.) kestävän urheasti ankaria kidutuksia uskonsa tähden sekä ne ihmeet, joita samalla Kristuksen voimalla tapahtui.

Kun nelikon usko Kristukseen tuli ilmi, heidät tuotiin keisarin tuomioistuimen eteen ja senaattorin vyö riisuttiin heiltä pois. Sen jälkeen heidät surmattiin jokainen eri tavoin. Bassus haudattiin reisiään myöten hiekkaan; hän menehtyi, kun hänen kätensä leikattiin irti ja hänen kehoaan pahoinpideltiin. Eusebius ripustettiin riippumaan pää alaspäin ja hakattiin kuoliaaksi kirveellä. Eutychius pingotettiin sitomalla hänet maata vasten neljään paaluun, minkä jälkeen hänet leikattiin kolmeen osaan. Basilides surmattiin iskemällä häntä veitsellä vatsaan.

Pyhää Euthymiosta kunnioitetaan yhtenä Palestiinan erämaan luostariliikkeen isähahmoista. Hän syntyi Vähän-Armenian Melitenessä vuonna 378. Euthymioksen nimi merkitsee iloisuutta. Hän oli vain kolmen vuoden ikäinen, kun hänen isänsä kuoli ja hänen äitinsä tarjosi häntä piispa Eutropioksen huostaan, niin kuin muinoin Hanna luovutti Herralle poikansa Samuelin (1. Sam. 1:26–28). Piispa näki lapsen olevan Jumalalle mieleen ja julisti profeetallisesti, että Herran Henki on hänessä. Piispa kastoi Euthymioksen ja vihki hänet myöhemmin lukijaksi.

Piispan luona Euthymios varttui hyveissä. Hän oppi lukemaan pyhiä kirjoituksia ja alkoi lukea hetkipalvelukset säädettyinä aikoina. Hän rukoili tarkkaavaisesti ja jumalanpelolla. Hän kulki lähialueiden munkkien luona ja otti tavakseen viettää koko teofanian (6.1.) ja pääsiäisen välisen ajan erämaan hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä profeetta Elian ja Johannes Edelläkävijän esimerkkiä seuraten.

Puhdassydäminen Euthymios vihittiin papiksi vain yhdeksäntoista vuoden ikäisenä. Hän sai saman tien vastuulleen hiippakunnan luostarit, joissa hän kiersi toimittamassa jumalanpalveluksia. Kahdentoista vuoden kuluttua hänen maineensa oli kasvanut niin paljon, että se alkoi jo vaivata häntä. Euthymios päätti lähteä Pyhälle maalle, Palestiinan erämaahan, jonka Kristuksen oma paasto oli pyhittänyt.

Euthymios asettui keljaan Faranin laurassa, jonka pyhä Hariton (28.9.) oli perustanut 300-luvun alussa. Siellä hän eli kaikista huolista vapaana pyrkien miellyttämään Jumalaa rukouksella ja paastolla. Elantonsa hän hankki punomalla köysiä. Hänen keljansa vieressä asui pyhä Teoktistos (3.9.), ja heistä tuli hyviä hengellisiä ystäviä. He pitivät kaikkea yhteisenä ja heidän elämäntapansa ja ajattelunsa oli niin samanlaista, että he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Joka vuosi nämä kaksi askeettia viettivät koko suuren paaston erämaassa Kuolleenmeren luoteispuolella.

Keväällä 411 Jumala johdatti heidät erikoiseen luolaan hyvin äkkijyrkällä vuorenrinteellä. He päättivät välittömästi muuttaa luolaan, josta tehtiin kirkko. Näin luola pyhittyi heidän veisuullaan ja rukouksillaan. He kilvoittelivat siellä aikansa kenenkään tietämättä, kunnes eräänä päivänä muutamat paikalliset paimenet huomasivat heidät. Sen jälkeen lähikylän asukkaat alkoivat tuoda ruokaa näille Jumalan miehille, joiden auttamista he pitivät kunnia-asianaan.

Pian myös Faranin munkkeja alkoi käydä heidän luonaan; muutamat liittyivät heihin ja muuttivat viereisiin luoliin. Jyrkänteeseen oli kuitenkin mahdotonta rakentaa tiloja yhteisölle, joten Euthymios päätti perustaa yhteiselämäluostarin alarinteelle. Euthymios itse tahtoi pysyä vapaana kaikenlaisista maallisista kahleista, joten hän luovutti luostarin johtamisen Teoktistokselle.

Euthymios eli viikot yksin luola-kirkossa, ja lauantaisin ja sunnuntaisin hän oli veljien mukana, kun nämä kokoontuivat yhteistä vigiliaa ja liturgiaa sekä hengellisiä keskusteluja varten. Euthymios harjoitti sisäistä kilvoitustaan ja nautti Jumalan läheisyydestä. Ennen pitkää hän sai voiman suorittaa ihmetekoja.

Vuonna 420 pyhä Euthymios paransi ristinmerkillä pojan, jonka isä oli Persian armeijan puolella taistelevan beduiiniheimon sheikki. Isä kertoi hakeneensa turhaan apua persialaisilta viisailta ja tulleensa paikalle nähtyään unessa harmaahapsisen munkin Jerusalemin ja Jerikon välillä. Kun heimon miehet näkivät pojan parantuneen, he heittäytyivät pyhän Euthymioksen jalkoihin pyytäen häneltä opetusta ja kastetta. Sheikki sai nimekseen Pietari, ja hänestä tuli voimallinen evankeliumin levittäjä Palestiinan arabiheimojen keskuudessa. Hänen sukulaismiehensä Maris ja muutamat muut beduiinit jäivät pyhän Euthymioksen oppilaiksi. Heidät kastettiin luolassa, johon rakennettiin pieni kastekappeli. 40 vuotta myöhemmin Mariksesta tuli jopa luostarin johtaja.

Tämän parantumisihmeen ansiosta Euthymioksen nimi tunnettiin pian koko Palestiinassa. Hänen luokseen alkoi virrata sairaita kaikkialta, mikä häiritsi suuresti hänen erakkokilvoitustaan. Teoktistoksen ja veljien vastaväitteistä välittämättä hän vetäytyi Ruban erämaahan ottaen mukaansa ainoastaan maanmiehensä Dometianoksen.

Pyhä Euthymios vietti vuosikausia kierrellen Pyhän maan erämaita. Hän viipyi ilmeisesti välillä myös Masadassa. Ihmeidentekijän maineensa ansiosta hänen ympärilleen alkoi aina kertyä oppilaita, minne tahansa hän menikin. Kun hän lähti eteenpäin, hän jätti jälkeensä aina uusia luostariyhteisöjä. Yksi luostareista syntyi Hebronin itäpuolelle alueelle, jossa Saul oli muinoin ajanut takaa Daavidia. Lopulta hän kuitenkin lähti aina pakoon mainettaan, ja viimein hän palasi Teoktistoksen luokse. Euthymios ja Dometianos asettuivat viiden kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista keskelle valtaisaa kuivaa aluetta luolaan, joka oli kukkulan huipulla. Teoktistos yritti saada Euthymiosta palaamaan luostariin, mutta tämä tyytyi käymään siellä ainoastaan viikonloppuisin osallistuakseen pyhään liturgiaan.

Erään kerran Pietari saapui Euthymioksen luokse mukanaan joukko beduiineja ja muita uusia katekumeeneja. Euthymios vei heidät luostarin alapuolisen laakson pohjalla virranneeseen puroon kastettavaksi. Kun nämä ”erämaan sudet” olivat muuttuneet Kristuksen lauman lampaiksi, he eivät enää tahtoneet lähteä pois pyhän Euthymioksen luota. He jäivät tekemään työtä luostarin hyväksi ja rakensivat suuren vedenkeruualtaan, kolme keljaa ja niiden keskelle kappelin.

Pietari olisi halunnut koko beduiiniheimonsa muuttavan asumaan luostariin, mutta Euthymios ei hyväksynyt tätä vaan osoitti heille kahden luostarin väliseltä alueelta paikan, jonne he asettuivat telttoineen. Heidän leirinsä keskellä oli pieni kirkko, jossa Euthymios kävi toimittamassa palveluksia, kunnes he saivat omaa papistoa. Myöhemmin Pietarista tuli piispa.

Euthymios tapasi lähettää Teoktistoksen luokse kaikki ne, jotka olisivat halunneet kilvoitella hänen kanssaan. Lopulta Jumala ilmoitti Euthymiokselle näyssä, että hänenkin oli aika ottaa vastaan omia oppilaita ja ryhtyä muodostamaan samanlaista lauraa kuin Faranissa oli. Pyhän maan luostarit vetivät tuohon aikaan puoleensa kilvoittelijoita kaikkialta kristikunnasta. Niinpä myös Euthymioksen kahdestatoista ensimmäisestä oppilaasta neljä oli Vähästä-Armeniasta, kolme Kappadokiasta, kaksi Siinailta, yksi Antiokiasta ja yksi Palestiinasta. He elivät viikot erakkoina keljoissa, joita Pietarin beduiinit rakensivat heille. Jerusalemin arkkipiispa Juvenalios vihki 7.5.428 heidän käyttöönsä uuden kirkon, jossa he toimittivat vigilian ja liturgian aina sunnuntain vastaisena yönä.

Kun pyhä Euthymios toimitti jumalallista liturgiaa, taivaallinen tuli levittäytyi alttarin ylle peittäen hunnun tavoin hänet ja hänen diakoninsa Dometianoksen. Euthymioksen sisäinen silmä oli armon kirkastama. Hän kykeni erottamaan ne, jotka lähestyivät pyhää ehtoollista kelvottomasti, omaksi tuomiokseen. Hän tunsi myös sydänten salaisuudet ja ilmoitti etukäteen tulevia tapahtumia.

Erakkoyhteisönsä köyhyydestä huolimatta pyhä Euthymios yritti järjestää vieraanvaraisen vastaanoton kaikille tulijoille. Eräänä päivänä heidän luokseen saapui 400 armenialaisen pyhiinvaeltajan joukko, joka tahtoi tavata Pyhällä maalla kilvoittelevat maanmiehensä. Luostarin taloudenhoitaja Dometianos ilmoitti Euthymiokselle, että heidän ruokavarastonsa oli tyhjä. Euthymios vastasi hänelle: ”Mene, lapseni, ja katso miten ihmisten ajatukset eroavat Jumalan armovoimasta.” Kun Dometianos meni ruokavarastoon, se oli aivan täynnä leipää. Sitä riitti peräti kolmen kuukauden ajaksi. Ihmeiden tekemisen pyhä Euthymios liitti aina opetukseen kuuliaisuudesta ja katumuksesta. Näin armo, jota hän vuodatti oppilaidensa ja kansan ylle, ohjasi heitä aina eteenpäin nöyryydessä ja muissa hyveissä.

Kun teologiset kiistat horjuttivat kirkkoa, pyhä Euthymios oli ortodoksisuuden vankkumaton tukipylväs. Hän lähetti oppilaitaan sekä Efesoksen (431) että Khalkedonin (451) kirkolliskokouksiin, joissa nämä osallistuivat aktiivisesti keskusteluun. Palestiinan munkeista suurin osa ei juuri ymmärtänyt teologisen keskustelun hienosyisiä vivahteita ja he tyytyivät pysymään kuuliaisena omalle piispalleen. Puoleksitoista vuodeksi Jerusalemin piispaksi tuli Teodosios, joka sittemmin tuomittiin harhaoppiseksi. Euthymios ja hänen oppilaansa eivät hyväksyneet Teodosiosta, vaikka heitä syytettiinkin tästä syystä nestoriolaisiksi. Euthymioksen auktoriteetti oli niin vahva, että vähitellen alueen munkit siirtyivät hänen taakseen.

Keisarinna Eudokia (13.8.) oli tuohon aikaan Palestiinassa. Hän oli alun perin Khalkedonin kokouksen vastustajien puolella, mutta hänen perhettään kohdanneet onnettomuudet vandaalien Rooman valloituksen yhteydessä saivat hänet vakuuttuneeksi, että hän oli harhautunut totuudesta, ja niin hän vaihtoi puolta. Eudokia rakennutti lauran lähelle tornin, jossa hän kuunteli Euthymioksen opetuksia niin kuin ne olisivat olleet Jumalan puhetta. Sen jälkeen Eudokia teki suuria lahjoituksia, joiden turvin Pyhälle maalle rakennettiin lukuisia ortodoksisia kirkkoja ja luostareita sekä majataloja pyhiinvaeltajia varten.

Pyhän Euthymioksen ohjauksessa oli pidempiä tai lyhyempiä aikoja monia nimekkäitä kilvoittelijoita kuten pyhät Sabbas (5.12.), Kyriakos (29.9.) ja Gerasimos (4.3.) sekä lukuisia piispoja. Kun Euthymios oli jo yli 90 vuoden ikäinen, hän lähti Teoktistoksen luokse ja oli läsnä tämän viimeisinä hetkinä. Euthymios nimesi Mariksen hänen seuraajakseen.

Antonios Suuren päivänä (17.1.) vuonna 473 pyhä Euthymios ilmoitti, ettei lähtisi enää suuren paaston ajaksi erämaahan, sillä hän tiesi lähtöhetkensä olevan koittamassa. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja antoi heille viimeiset opetuksensa. ”Pitäkää aina huolta siitä, että vilpitön rakkaus on kaikkien hyvien tekojenne lähde ja päämäärä. Jokainen hyve kasvaa voimakkaammaksi rakkauden ja nöyryyden avulla, mutta rakkaus on suurempi kuin nöyryys, sillä rakkauden kautta Jumalan Sana nöyryytti itsensä laskeutumalla meidän tasollemme.” Euthymios kehotti munkkejaan kiittämään aina Jumalaa siitä, että Hän on siirtänyt heidät pois maailmasta heijastelemaan enkeleiden elämäntapaa. Sitten Euthymios ilmoitti heille seuraajansa ja kertoi luostarin tulevaisuudesta: erakkoyhteisöstä tulisi yhteiselämäluostari, johon rakennettaisiin uusi kirkko ja muita rakennuksia. Euthymios ilmoitti jopa rakennusten paikatkin. Hän pyysi vielä, etteivät veljet laiminlöisi vieraanvaraisuutta.

Vietettyään kolme vuorokautta yksin kirkossa pyhä Euthymios Suuri nukkui pois 95 vuoden ikäisenä vuonna 473. Hän näytti niin tyyneltä ja rauhaisalta, että muistutti enemmän enkeliä kuin maallista olentoa. Hautajaisiin kokoontui valtava määrä munkkeja, papistoa ja maallikoita. Jo hautajaisten aikana tapahtui ihmeitä, ja myöhemmin ihmeet jatkuivat luolalla, johon hänet haudattiin. Kirkko alkoi välittömästi kunnioittaa Euthymiosta yhtenä suurimmista pyhittäjäisistään, joka kilvoitustensa ohella oli oikean uskon puolustaja, lähetystyöntekijä, luostarielämän sääntöjen laatija ja ennen kaikkea Jumalan armon uskollinen huoneenhaltija.

Leo oli vielä tavallinen kansalainen, kun hän kerran metsässä kävellessään kohtasi sokean miehen, jolla oli jano. Kun Leo etsi vettä, hän kuuli äänen: ”Keisari Leo, löydät vettä syvemmältä metsästä. Pese sokea sillä, niin saat nähdä Jumalan voiman.” Leo oli hämmästynyt yliluonnollisesta äänestä ja siitä, että se puhutteli häntä keisariksi. Lähteen löydettyään hän siveli vedellä sokean silmät, ja ne paranivat.

Leo nousi keisariksi vuonna 456. Hän rakennutti lähteen päälle Jumalanäidille omistetun kirkon ja luostarin. Hallitsijana Leo oli harras kristitty ja ortodoksisen uskon puolustaja. Hänen aikanaan koko valtakunnassa kiellettiin kaupankäynti ja tanssiminen sunnuntaisin. Hänen kaudellaan vahvistettiin lopullisesti myös Khalkedonin neljännen yleisen kirkolliskokouksen vuonna 451 tekemät päätökset.

Hallittuaan kuusitoista vuotta keisari Leo kuoli vaikeaan vatsatautiin vuonna 474. Hänen perustamansa luostaria alettiin 1000-luvulla kutsua Elävöittävän lähteen luostariksi. Se tunnetaan nykyisin myös turkkilaisella nimellä Balukli.

Pietari oli patriisi, jonka keisari Justinianos (527–565) nimitti Afrikan roomalaisen provinssin käskynhaltijaksi. Kopeana ja säälimättömänä hän sai kansan keskuudessa lisänimen ”Saituri”. Kerran eräs kerjäläinen pyysi itsepintaisesti häneltä almua. Tympääntynyt Pietari tempasi lopulta vihaisesti leivän, jonka hänen palvelijansa oli juuri tuonut uunista, ja heitti sillä vihaisesti kerjäläistä. Tämä otti sen iloisena kiinni ja meni tiehensä.

Parin päivän kuluttua Pietari sairastui vakavasti. Kuumeessa ollessaan hän näki itsensä viimeisellä tuomiolla. Hänen eteensä ilmestyi vaaka ja hän näki, kuinka pimeät vastenmieliset olennot asettivat vasemmanpuoleiseen vaakakuppiin kaikki hänen pahat tekonsa. Vaa’an oikealla puolella seisoi alakuloisen näköisiä enkeleitä, joilla ei ollut laittaa oikeaan vaakakuppiin mitään muuta kuin leipä, jonka hän oli paiskannut kerjäläiselle päin naamaa.

Tämän nähdessään Pietari tuli tuntoihinsa, ja sairaudestaan toivuttuaan hän antoi koko omaisuutensa köyhille. Hän luovutti pois jopa vaatteensakin. Pian tämän jälkeen hän näki unessa Kristuksen yllä samat vaatteet, jotka hän oli antanut köyhälle. Uni sai Pietarin innostumaan kilvoitusmuodostaan entistä enemmän; hän meni lähimmäisenrakkaudessaan niin pitkälle, että myi itsensä orjaksi eräälle kultasepälle ja antoi kaupparahat tarvitseville.

Pietari eli orjana kaikessa hiljaisuudessa. Vähitellen hänelle kävi selväksi, että ennen pitkää hänet tunnistettaisiin. Pietari lähti pois isäntänsä talosta. Hän meni ensin Jerusalemiin ja palasi sieltä Konstantinopoliin, missä hän antoi sielunsa Herran haltuun omassa entisessä kodissaan.

Pyhittäjä Eufimi oli Kiovan luolaluostarin skeemapappismunkki. Hän toimitti liturgian aina suurella hartaudella ja tuli otolliseksi keskustelemaan enkelten kanssa. Skeemavihkimyksen jälkeen hän söi vain kasviksia eikä enää puhunut kenellekään. Rukous oli aina hänen huulillaan niin kirkossa kuin keljassakin. Hän saavutti ikuisen levon 1300-luvulla ja hänet haudattiin luostarin etäisiin luoliin.

Pyhittäjä Lavrenti eli niin ikään 1300-luvulla. Hän kilvoitteli pimeään luolaan sulkeutuneena ja tavoitteli mieli lakkaamattomaan rukoukseen kiinnitettynä yhteyttä Jumalan luomattomaan valoon.

Pyhittäjä Eufimi oli kotoisin Vologdasta ja aloitti kilvoittelunsa Kubenskinjärvellä Vapahtajan luostarissa. Rakkaus yksinäistä kilvoittelua kohtaan sai hänet vetäytymään erakoksi Kuštajoelle. Jonkin aikaa hän kilvoitteli yhdessä pyhittäjä Aleksanteri Kuštalaisen (9.6.) kanssa, joka hänen laillaan oli lähtenyt Kubenskinjärven luostarista viettääkseen erakkoelämää. Lopulta erakot vaihtoivat yhteisestä sopimuksesta kilvoittelupaikkoja, niin että Aleksanteri jäi Kuštajoelle ja Eufimi siirtyi hänen erakkomajalleen Sjanžemajoelle. Sinne hänen luokseen tuli pyhittäjä Hariton (28.9.) ja muutamia muita kilvoittelijoita. He rakensivat yhdessä luostarin ja Kristuksen taivaaseenastumiselle pyhitetyn kirkon. Pyhittäjä Eufimi saavutti korkean iän ja nukkui rauhassa kuolonuneen noin vuonna 1470. Ennen kuolemaansa hän luovutti luostarin johdon oppilaalleen Haritonille.

Pyhittäjä Eufimi Arkangelilaisesta ei tiedetty mitään ennen hänen pyhäinjäännöstensä löytymistä vuonna 1643. Holmogoryn kaupungin seppä löysi maata kaivaessaan arkun, jonka äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Löytyneet pyhäinjäännökset siirrettiin Arkangeliin Pyhän ristin kirkkoon, ja ihmeitä alettiin kirjata muistiin. Noista muistiinpanoista löytyvät ainoat tiedonmurut Eufimista. Hän ilmestyi munkin viitassa unessa useille ihmisille, ilmoitti nimensä ja kertoi kuolleensa 120 vuotta sitten eli 1500-luvun alussa.

Pyhä Sakarias eli 1700-luvun loppupuolella turkkurina Vanhassa Patrassa Peloponnesoksella. Tuntemattomasta syystä hän oli kotiseudullaan Artan alueella kieltänyt kristinuskon ja omaksunut islamin. Hän oli kuitenkin säilyttänyt kirjan nimeltä Syntisten pelastus, joka oli turkkilaisvallan aikana hyvin suosittu hartauskirja kreikkalaisten kristittyjen keskuudessa. Hän luki sitä salaa kyyneleet silmissä ja rukoili, että Kristus osoittaisi hänelle tien katumukseen.

Lopulta Sakarias ei enää kestänyt omantuntonsa soimauksia vaan meni salaa yöllä erään arvostetun rippi-isän luo ja kertoi tälle halunsa palata kristityksi. Rippi-isä kehotti varovaisuuteen ja käski hänen sulkea turkisliikkeensä ja paastota ja rukoilla 40 päivää. Hän itse tekisi samoin ja sitten he keskustelisivat asiasta uudelleen. Mutta jo 20 päivän kuluttua Sakariaksen sydämeen oli syttynyt sellainen liekki, että hän ei kestänyt enää vaan tahtoi kiirehtiä marttyyrikilvoitukseen. Rippi-isä neuvoi häntä vain yksinkertaisesti ilmoittamaan, että hän haluaa palata takaisin kristinuskoon, ja olemaan pilkkaamatta islamia. Kun Sakarias oli ensin tunnustanut perusteellisesti koko elämänsä aikana tekemänsä synnit, rippi-isä otti hänet mirhalla voitelun sakramentin kautta takaisin kirkon yhteyteen ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen.

Heti tämän jälkeen Sakarias kiiruhti kaupungin tuomarin luo, joka oli hänen asiakkaansa, ja ilmoitti kohteliaasti aikeistaan palata kristinuskoon. Tuomari arveli ensin, että hän oli mennyt sekaisin tai oli juovuksissa. Nähdessään Sakariaksen kuitenkin olevan tosissaan hän luovutti tämän kaupunginpäällikölle. Tämän päätöksestä hänet pantiin vankilaan, jossa häntä hakattiin kepeillä ja kivillä vankilan pihalla kolme kertaa päivässä. Tarkoitus oli saada hänet kuolemaan ilman verenvuodatusta, ettei kristityille jäisi marttyyrin veren punaamaa maata pyhäinjäännökseksi. Lyöntien aikana Sakarias toisteli Jeesuksen rukousta ja, kun kipu kävi oikein kovaksi, hän vain suuntasi sisäisen katseensa kohti taivasta.

Eräänä iltana vanginvartija sai määräyksen huolehtia siitä, että Sakarias kuolisi yön aikana, jottei kaupunginjohtajan sotilaiden tarvitsisi enää jatkaa hänen kiduttamistaan. Vartija levitti hänen jalkansa ääriasentoon jalkapuussa ja kiristi puita niin, että luut katkesivat. Silloin Sakarias huudahti: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni” ja kuoli. Vankila täyttyi hyvästä tuoksusta. Tämä sai vanginvartijan häpeämään julmuuttaan. Hän lähti kaupungista mitään ilmoittamatta toiseen paikkaan.

Aamulla kaksi sotilasta heittivät Sakariaksen ruumiin erääseen kuivaan kaivoon. Seuraavana yönä kristityt, jotka iloitsivat kuultuaan Sakariaksen kestäneen kilvoituksensa loppuun asti, näkivät kaivon yläpuolella valon ja riensivät sen luo kunnioittamaan marttyyria. Tämän jälkeen turkkilaiset täyttivät kaivon heinillä ja maalla. Pyhän Sakariaksen marttyyrikuolema tapahtui vuonna 1782.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Fructuosus oli piispa Tarragonassa, joka oli Espanjan pääkaupunki roomalaisaikana. Keisari Valerianus (253–260) antoi vuonna 257 ediktin, joka kielsi piispoja, pappeja ja diakoneja toimittamasta jumalanpalveluksia ja määräsi heidät kuolemanrangaistuksen uhalla uhraamaan Rooman jumalille. Vainon tarkoitus oli halvaannuttaa kirkko tekemällä loppu sen johtajista.

Fructuosus ja hänen diakoninsa Augurius ja Eulogius pidätettiin sunnuntai-iltana 16. tammikuuta 259. Vankilassa he rukoilivat palavasti ja iloitsivat saamastaan hyvästä osasta. Kristittyjä kävi heidän luonaan suurin joukoin. Fructuosus siunasi jokaisen, ja maanantaina hän jopa kastoi yhden katekumeenin. Keskiviikkona Fructuosus, Augurius ja Eulogius noudattivat kristittyjen tavanomaista paastoa eivätkä syöneet mitään ennen yhdeksättä hetkeä (klo 15).

Perjantaina heidät tuotiin maaherra Aemilianuksen eteen. Kuulustelu jäi lyhyeksi, koska kolmikko ei osoittanut minkäänlaisia epäröinnin merkkejä. Fructuosus ilmoitti palvelevansa vain yhtä Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan. Kun häneltä kysyttiin, eikö hän ollut tietoinen toisten jumalten olemassaolosta, hän vastasi lyhyesti: ”En.” Maaherra kääntyi Auguriuksen puoleen ja tämä ilmoitti palvelevansa samaa Jumalaa kuin Fructuosus. Maaherra kuuli tai käsitti hänen vastauksensa väärin, koska hän kysyi Eulogiukselta, palvoiko tämäkin Fructuosusta. ”En, vaan palvon sitä jota hänkin palvoo”, Eulogius vastasi. Maaherra kysyi vielä, oliko Fructuosus piispa. ”Olen”, hän sanoi. ”Tarkoitat siis, että olit piispa”, maaherra vastasi ja tuomitsi heidät kuolemaan polttamalla.

Kaikki kaupunkilaiset rakastivat ja kunnioittivat hyveellistä ja oikeamielistä Fructuosusta. Niinpä ei-kristitytkin pitivät tuomiota vääränä, minkä tähden roomalaiset kielsivät kaikenlaiset mielenosoitukset. Kun marttyyreita vietiin surmattaviksi, ihmiset osoittivat heille tukeaan ja suosiotaan. Jotkut tarjosivat Fructuosukselle viiniä, mutta hän kieltäytyi, koska ei halunnut rikkoa perjantaipaastoaan. Kristityt seurasivat heitä kohti amfiteatteria tuntien heidän tähtensä yhtä aikaa iloa ja surua. Määränpään lähestyessä Felix-niminen kristitty sotilas astui esiin ja pyysi piispaa muistamaan häntä rukouksin. Fructuosus vastasi kuuluvalla äänellä: ”Olen velvollinen muistamaan koko katolista kirkkoa idästä länteen. Pysykää siis aina kirkon helmassa, niin teillä on osa minunkin rukouksissani.” Pyhä piispa vakuutti kristityille, että heidän ei tarvitsisi olla kauan ilman paimenta, sillä vaino päättyisi pian.

Fructuosus puhui kristittyjen lohdutukseksi ja rakennukseksi, kunnes rovio sytytettiin. Liekkien noustessa kansa näki, kuinka ne polttivat heidän köytensä ja pyhät marttyyrit nostivat viimeisinä hetkinään kätensä rukoillakseen Herraansa ja Vapahtajaansa. Kaksi kristittyä kertoi nähneensä, kuinka taivaat avautuivat ja pyhät marttyyrit nousivat ylös kruunut otsillaan. Kun kaikki oli ohi, kristityt tulivat ja sammuttivat kytevän hiilloksen kaatamalla siihen viiniä. Monet veivät pyhien marttyyrien reliikkejä koteihinsa, kunnes Fructuosus ilmestyi heille ja pyysi pitämään reliikit yhdessä paikassa. Marttyyrien kuolema tapahtui vuonna 259, ja vaino lopetettiin samana vuonna.

Valerianus, Candidus ja Akylas vangittiin Trapezuksen (nyk. Trabzon) läheisillä vuorilla, jonne he olivat paenneet Diocletianuksen (284–305) aloittamaa suurta kristittyjen vainoa. Kiinni jouduttuaan heidät karkotettiin ensin erääseen linnoitukseen Kaukasiaan, josta heidät tuotiin aikanaan Trapezukseen prefekti Lysiaksen kuulusteltaviksi. Heitä ruoskittiin häränjänteillä, raastettiin ja poltettiin, mutta he eivät päästäneet valituksen sanaakaan. Kun heidän kiduttajansa kaatuivat maahan heidän edessään, Lysias säikähti ja käski viedä heidät takaisin vankilaan.

Muutaman päivän kuluttua myös Eugenios saatiin kiinni. Hän tunnusti kidutuksista huolimatta rohkeasti Kristuksen Herrakseen. Häntä kidutettiin, minkä jälkeen kaikki neljä marttyyria pantiin yhdessä hehkuvaan uuniin. Lopulta heidät kaikki mestattiin. Tämä tapahtui vuonna 303.

Pyhä Agnes oli ylhäissukuinen neito, joka eli Roomassa keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Hän kärsi marttyyrikuoleman 12-vuotiaana. Nimensä mukaisesti hän vietti puhdasta elämää[1] ja levitti kristinuskoa naisten keskuudessa. Tämän vuoksi hän joutui tuomioistuimen eteen.

Agnesia pyydettiin liittymään Vesta-jumalatarta palveleviin neitoihin, mutta hän kieltäytyi eikä suostunut kieltämään Kristusta. Hänet päätettiin viedä huonomaineisten naisten taloon. Roomassa oli näet laitonta tappaa neitsyitä, vaan heidät piti ensin raiskata, kuten historioitsija Suetinus mainitsee teoksessaan Tiberiuksen elämä. Siellä miehet yrittivät lähestyä häntä, mutta jokin tuntui estävän heitä. Lopulta eräs irstailija syöksyi häntä kohti ja kaatui kuolleena lattialle. Agnes vietiin kaupungin prefektin eteen, joka kysyi, kuinka hän oli tappanut miehen. Agnes kertoi nähneensä vierellään valkopukuisen nuorukaisen, joka oli sysännyt syrjään hänen ahdistelijansa ja lyönyt röyhkeimmän heistä kuoliaaksi.

Koska prefekti ei uskonut Agnesta, tämä kohotti silmänsä taivaaseen ja rukoili Jumalaa näyttämään voimansa. Silloin kuollut mies heräsi henkiin. Pakanat ja prefekti itsekin huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen voima!” Paatuneimmat kuitenkin huusivat: ”Poista hänet keskuudestamme! Kaikki tuo on pelkkää taikuutta.” Niin prefekti päätti luovuttaa Agneksen poltettavaksi. Nuori Agnes siunasi itsensä ristinmerkillä ja astui urheasti liekkeihin. Rukous huulillaan hän erosi neitseellisestä ruumiistaan ja kohosi kaipaamansa Kristus-yljän luokse taivaisiin.

Tulen sammuttua kristityt keräsivät salaa hänen jäännöksensä ja hautasivat ne vähän matkan päähän Roomasta Via Nomentanan varrelle. Haudan päälle rakennettiin 350-luvulla basilika. Pyhän Agneksen reliikit ovat olleet parantumisen ja lohdutuksen lähde kristityille halki vuosisatojen, ja hän on yksi kaikkien aikojen suosituimmista naispyhistä.

Pyhän Agneksen tarinan ympärille on syntynyt suuri määrä legendoja. Kerrotaan esimerkiksi, että kun hänet riisuttiin alastomaksi, hänen hiuksensa kasvoivat silmänräpäyksessä peittäen hänen vartalonsa. Agnes on joka tapauksessa historiallinen hahmo, jota kunnioitettiin jo varhain. Hänen kuolinvuotensa oli mahdollisesti 304. Agneksen ensimmäinen muistopäivä roomalaisessa kalenterissa oli 28.1., mikä lienee hänen kuolinpäivänsä, ja 21.1. on hänen kärsimystensä alkamispäivä.

Marttyyri Neofytos syntyi köyhään perheeseen Nikeassa vuoden 290 tienoilla. Kun hänen äitinsä rukoili ja kysyi, mitä Jumalalla oli varattuna hänen lapselleen, kyyhkynen lensi sisään ja laskeutui Neofytoksen vuoteelle. Tämä oli merkki siitä, että Jumalan Henki olisi pojan kanssa ja johdattaisi häntä.

Neofytos jäi orvoksi yhdentoista vuoden ikäisenä. Hän eli askeettisesti ja keskittyi rukouselämään. Neljä vuotta myöhemmin kristittyjen vainon aikana hänet otettiin kiinni ja vietiin kuulusteltavaksi. Hän tunnusti rohkeasti Kristuksen ainoaksi Herrakseen. Pyhä Marttyyri Neofytos surmattiin iskemällä miekka hänen sydämeensä, kun hän oli vain viidentoista ikäinen.

Pyhä Zosimos oli omistettu Jumalalle jo ennen syntymäänsä (572). Hänen vanhempansa toivat hänet seitsemänvuotiaana Pyhän Lucian (13.12.) luostariin ja lahjoittivat samalla luostarille omistamansa lähellä sijaitsevan pellon. Igumeni Faustus kasvatti poikaa rakastamaan hyvettä ja kunnioittamaan kirkon traditioita. Poika oli oppivainen ja huolellinen kaikissa tehtävissään. Hänestä kasvoi nöyrä, lempeä ja puhdasmielinen. Niinpä igumeni antoi hänen tehtäväkseen palvella pyhän Lucian reliikkien vartijana.

Kerran nuoren Zosimoksen valtasi halu tavata vanhempansa, ja hän lähti käymään heidän luonaan ilman igumeninsa siunausta. Vanhemmat lähettivät hänet heti takaisin sanoen: ”Siellä minne sinut on omistettu, sinun on myös pysyttävä.” Seuraavana yönä hän näki unessa pyhän Lucian, joka oli valmiina lyömään häntä. Sitten näkyi myös Jumalanäiti, jonka läsnäolo hillitsi Luciaa ja tämä vain kevyesti läimäytti Zosimosta sanoen, ettei tämän enää koskaan pitäisi poistua luostarista. Zosimos lupasi noudattaa luostarin pyhän suojelijan käskyä.

Kului 20 vuotta ja igumeni Faustus kuoli. Munkit menivät Syrakusan piispan Johanneksen luo ja pyysivät tätä nimittämään heille uuden igumenin. Piispa kysyi: ”Onko luostariin jäänyt joku veljistä?” ”Ei ketään”, munkit vastasivat, ”paitsi yksi nuori veli, joka vartioi pyhän Lucian reliikkejä.” ”Menkää hakemaan hänet”, piispa sanoi, ”Jumala on ilmoittanut minulle, että hänet pitää asettaa teidän igumeniksenne.” Piispa siunasi Zosimoksen luostarin hengelliseksi isäksi, ja pian Zosimos sai myös pappisvihkimyksen. Zosimos johti luostaria 30 vuotta ystävällisesti, nöyrästi ja lempeästi. Hän ei koskaan antanut veljille sellaisia tehtäviä, joita ei ollut itse aiemmin suorittanut.

Kun Syrakusan seuraava piispa Pietari kuoli, kaupungin asukkaat menivät Roomaan pyytämään, että paavi Teodorus (642–649) nimittäisi tämän seuraajaksi Zosimoksen. Hänet vihittiin piispaksi Roomassa vuonna 647 ja hän ehti toimia piispana kolmetoista vuotta pitäen kaikessa esikuvanaan itseään Kristusta, pelastuksemme ylimmäistä pappia. Zosimos eli hyvin vaatimattomasti ja saarnasi innokkaasti katumusta kansalle. Hänen rukoustensa kautta parantui monia sairaita. Pyhä Zosimos antoi rauhassa sielunsa Jumalan haltuun lähes 90 vuoden ikäisenä vuonna 660.

Pyhän Maksimos Tunnustajan (k. 662) varsinainen muistopäivä on hänen kuolinpäivänsä 13.8. Hän oli yksi kirkon kaikkien aikakausien suurimpia teologeja, mutta joutui kärsimään paljon totuuden puolesta. Siksi hänelle on asetettu muistopäivä myös tammikuuhun, toisten suurten kirkkoisien rinnalle.

Pyhittäjä Maksimos (Mikael Tivolis) syntyi hurskaaseen ja rikkaaseen kreikkalaisperheeseen Artan kaupungissa Epeiroksen (nyk. Ipiros) maakunnassa noin vuonna 1470. Hän opiskeli lännessä, ensin Ranskassa ja myöhemmin Venetsiassa ja Firenzessä, sillä Konstantinopolin kukistumisen (1453) jälkeen Kreikassa ei ollut tarjolla tasokasta koulutusta. Hankittuaan syvälliset tiedot teologiasta, filosofiasta, historiasta ja kirjallisuudesta sekä opittuaan perusteellisesti vanhaa kreikkaa, latinaa, ranskaa ja italiaa hän olisi voinut päästä korkeaan asemaan yhteiskunnassa, mutta Jumalan armo sytytti hänessä kaipauksen luostarielämään. Opettajaltaan Johannes Laskarikselta hän oli kuullut Athosvuoren luostareiden arvokkaista käsikirjoituksista ja hengellisesti viisaista munkkivanhuksista, ja palattuaan Kreikkaan hän meni Athokselle Vatopedin luostariin noin vuonna 1507.

Athoksella Maksimos vihittiin munkiksi. Hän sai elää samanmielisten ja hengellisesti kokeneiden munkkien parissa ja ammentaa oppia Athoksen valtavista kirja-aarteista. Noin kymmenen vuoden kuluttua hänet lähetettiin kaupunkeihin keräämään lahjoituksia luostarille ja pitämään samalla opetuspuheita kansalle.

Samoihin aikoihin Moskovan suuriruhtinas Vasili III (1505–1533) kirjoitti Konstantinopolin patriarkalle ja Athosvuoren protokselle[1] Simeonille pyytäen lähettämään Moskovaan miehen, joka kykenisi käymään läpi ruhtinaan kirjastossa säilytettävät kreikkalaiset käsikirjoitukset ja tarvittaessa kääntämään ne slaaviksi. Pyhän vuoren protos uskoi tehtävän Maksimokselle, joka aikansa epäröityään uskoi itsensä Jumalan haltuun ja lähti Venäjälle.

Maksimos saapui Moskovaan vuonna 1518. Suuriruhtinaan kreikkalainen kirjasto teki häneen vaikutuksen. Hän laati luettelon sen kääntämättömistä käsikirjoituksista. Ruhtinaan ja metropoliitan pyynnöstä hän ryhtyi ensi töikseen kääntämään pyhien isien selityksiä Psalttariin ja sitten muihinkin Raamatun kirjoihin. Avukseen hän sai kaksi venäläistä kääntäjää, sillä hänen oma venäjän taitonsa oli vielä puutteellinen.

Ensimmäiset käännökset saivat ihastuneen vastaanoton. Venäjän kansa oli mongolivallan jälkeen tietämättömyyden vallassa ja hengellinen nälkä oli suuri. Maksimoksesta tuli nopeasti kuuluisa, mikä herätti kateutta joissakin venäläisissä munkeissa.

Maksimos pelkäsi, että oppimattomat ja kreikkaa taitamattomat ihmiset saattaisivat ymmärtää hänen käännöksensä väärin. Kirjeessään suuriruhtinaalle hän pahoitteli puutteellista kääntäjän taitoaan, mutta vakuutti tekevänsä parhaansa selkeän käännöksen aikaansaamiseksi ja kopistien tekemien virheiden korjaamiseksi. Hän myös ilmaisi toiveensa päästä palaamaan Athokselle. Maksimoksen lahjat oli kuitenkin pantu merkille ja häntä pyydettiin jäämään Moskovaan ja korjaamaan slaavilaisia liturgisia tekstejä, joissa oli paljon virheitä. Työ oli äärimmäisen arkaluontoista. Maksimos ymmärsi sen ja eteni varovasti. Eri puolilta alkoi kuitenkin kuulua napinaa ”kreikkalaista tulokasta” vastaan. Puhuttiin, ettei Maksimos korjaa liturgisia tekstejä, vaan pilaa ne. Jotkut väittivät häntä harhaoppiseksi. Kukaan ei kuitenkaan rohjennut nousta avoimesti häntä vastaan, sillä hänellä oli niin suuriruhtinas Vasilin kuin metropoliitta Varlaaminkin tuki.

Maksimoksen kelja veti puoleensa oppineita ja vaikutusvaltaisia venäläisiä ylimyksiä. Hän tutustui Nil Sorskin (7.5.) oppilaaseen munkki Vassianiin (ruhtinas Patrikejeviin) ja avusti tätä Nomokanonin (Kormtšaja kniga) kääntämisessä slaaviksi. Luostarielämää koskevissa kysymyksissä hän edusti samanlaista hengellistä näkemystä kuin Nil Sorski oppilaineen, sillä he ammensivat samasta hesykastisen luostarielämän lähteestä. Maksimos laati myös muutamia kirjoituksia juutalaistajien harhaoppia[2] vastaan ja arvosteli muun muassa hovipiirien kiinnostusta astrologiaan.

Vuonna 1521 metropoliitta Varlaam syrjäytettiin ja hänen paikalleen tuli Daniel, jonka itserakkautta oppineen Maksimoksen huomautukset loukkasivat. Metropoliitta Daniel oli Volokolamskin luostarin munkki ja edusti aivan toisenlaista henkeä kuin Maksimos. Maksimos joutui vedetyksi mukaan luostareiden maanomistusta koskevaan kiistaan, kun hän arvosteli munkkeja, jotka huolehtivat vain luostarin omaisuuden ja tilusten kasvattamisesta. Hän muistutti heitä köyhyyden lupauksesta ja kertoi ylistävin sanoin lännen kirkon kerjäläismunkkikunnista.

Maksimos arvosteli myös suorasukaisesti yhteiskunnassa näkemiään epäkohtia ja vääryyksiä, sillä hänen puhdas sielunsa janosi totuutta ja lähimmäisten parasta. Kun suuriruhtinas päätti erota lapsettomasta vaimostaan Solomoniasta[3] ja ottaa uuden vaimon, Maksimos arvosteli häntäkin avoimesti. Maksimosta syytettiin salaliitosta suuriruhtinasta vastaan ja hänet vangittiin. Hänen vihamiehensä nostivat esiin myös liturgisten tekstien korjaamiseen liittyvät seikat. Asiaa puitiin kirkolliskokouksessa, joka tuomitsi Maksimoksen harhaoppiseksi. Hänet teljettiin Volokolamskin luostarin tunkkaiseen vankilaan, jossa hän virui kahlittuna sekä kärsi kylmää, nälkää ja lyöntejä. Pahinta oli kuitenkin, että hän joutui elämään eristettynä ulkopuolisesta maailmasta ja erotettuna ehtoollisyhteydestä saamatta lukea mitään ja pääsemättä edes kirkkoon. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vankilassa hän kirjoitti hiilellä seinään kanonin Lohduttajalle Pyhälle Hengelle.

Viiden vuoden kuluttua (vuonna 1531) Maksimos kutsuttiin uudelleen oikeuden eteen Moskovaan, josta hänet lähetettiin kahleissa Tverin Otrotšin luostariin. Siellä hänen elämänsä helpottui vähän, sillä Tverin piispa Akaki salli hänen jatkaa teologista työtään ja käydä laajaa kirjeenvaihtoa. Maksimos vetosi myös uuteen metropoliitta Joasafiin saadakseen oikeutta, mutta ei koskaan sortunut mielistelemään ketään eikä kadottanut totuudenjanoaan. Kolmentoista vankeusvuoden jälkeen hän sai viimein suureksi lohdukseen luvan osallistua halutessaan pyhään ehtoolliseen.

Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkat vetosivat turhaan Venäjän tsaariin Maksimoksen puolesta. Vasta vuonna 1551, kun Maksimoksen vankeus oli kestänyt jo 25 vuotta, hänet vapautettiin Pyhän Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeni Artemin ja muutamien hurskaiden pajarien pyynnöstä. Hänet otettiin kunnioituksella vastaan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, jossa hän ruumiillisesti heikentyneenä mutta hengellisesti vireänä ja toimeliaana vietti elämänsä viimeiset viisi vuotta. Tsaarin pyynnöstä hän vielä ennen kuolemaansa laati kirjoituksen Venäjälle tunkeutunutta Calvinin oppia vastaan.

Pyhä Maksimos nukkui kuolonuneen vuonna 1556. Häntä alettiin heti kunnioittaa suurena opettajana ja valistajana, vaikka hän oli eläessään joutunut maksamaan kalliisti palavasta totuudenrakkaudestaan ja jumalallisesta innostaan. Hänen kylvämänsä siemen tuotti kuitenkin runsaan sadon. Hän välitti Bysantin henkeä ja kirjallisuutta Venäjälle ja jätti jälkeensä monia viisaita ja innoittuneita oppilaita. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Maksimos Kreikkalaisen vuonna 1988.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Timoteus oli kotoisin Lystran kaupungista Vähästä-Aasiasta. Hänen isänsä oli pakana, mutta hänen juutalainen äitinsä Eunike ja isoäitinsä Lois kasvattivat hänet hurskauteen ja opettivat hänet rakastamaan pyhiä kirjoituksia. Molemmat naiset alkoivat uskoa Jeesukseen apostoli Paavalin käydessä vuonna 45 ensimmäisen kerran Lystrassa. Kun Paavali palasi kaupunkiin muutaman vuoden kuluttua, hän huomasi nuoren Timoteuksen olevan innokas Kristuksen seuraaja, joka ihaili suuresti Paavalin hengellisyyttä ja kärsimyksiä Kristuksen tähden.

Paavali ympärileikkautti Timoteuksen juutalaisen lain mukaan. Näin Timoteuksesta tuli oikea juutalainen äitinsä tavoin ja hän saattoi saarnata synagogissa. Paavali kastoi Timoteuksen ja vihki hänet kirkon palvelijaksi kätten päällepanemisen kautta. Timoteuksesta tuli Paavalin läheisin oppilas. Paavali kutsui häntä ”rakkaaksi pojakseen” (2. Tim. 1:2) ja ylisti kirjeissään hänen vilpittömyyttään ja palvelumieltään (Fil. 2:19–22).

Timoteus puhui innokkaasti ihmisille toreilla ja markkinapaikoilla pyrkien vakuuttamaan kaikki evankeliumin totuudesta. Jumalan armo vaikutti hänen kauttaan. Nuoresta Timoteuksesta tuli Paavalin työtoveri, joka kulki hänen lähettämänään seurakunnissa opettaen ja innoittaen uskovia.

Timoteus taivalsi Paavalin kanssa Fryygian ja Galatian läpi ja auttoi tätä niin evankeliumin julistamisessa kuin rukouksessakin. Taivaallisen näyn innoittamina he purjehtivat Euroopan puolelle Makedoniaan ja julistivat evankeliumia Tessalonikassa ja Beroiassa (nyk. Veria). Paavalin lähdettyä Ateenaan Timoteus jäi Beroiaan. Myöhemmin hän toi Paavalille huonoja uutisia siitä, kuinka juutalaiset olivat vastustaneet evankeliumia väkivalloin. Paavali lähetti Timoteuksen takaisin Tessalonikaan vahvistamaan ja rohkaisemaan Jeesukseen uskovia (1. Tess. 3:1–5).

Tessalonikasta Timoteus lähti Paavalin luokse Korinttiin. Siellä seurakunta kasvoi ja vahvistui heidän työnsä ansiosta. He kirjoittivat tessalonikalaisille kaksi kirjettä, joiden alkutervehdyksissä Timoteuksen ja Silvanuksen (30.7.) nimet ovat Paavalin rinnalla.

Seuraavaksi Paavali ja Timoteus viettivät puolitoista vuotta Efesoksessa. Sitten Timoteus lähetettiin takaisin Korinttiin ohjaamaan uskovia evankeliumin mukaiseen elämäntapaan. Kun korinttilaiset hangoittelivat Timoteuksen kehotuksia vastaan, Paavali lähetti paikalle Tituksen ja otti Timoteuksen mukaansa toiselle lähetysmatkalle Makedoniaan. Korinttilaisten ohjaamiseksi hän kirjoitti Timoteuksen avustamana Toisen kirjeen korinttilaisille.

Kun Paavali lähti viimeiselle matkalleen Jerusalemiin, Timoteus tuli hänen mukaansa. Timoteus oli paikalla, kun apostoli pidätettiin, ja seurasi hengellistä isäänsä ensin Kesareaan ja sitten Roomaan. Vankilassa ollessaan Paavali lähetti Timoteuksen Makedonian Filippiin. Kun Paavali vapautettiin, hän matkusti Timoteuksen luokse ja asetti hänet lopulta Efesoksen suurkaupungin seurakunnan johtoon. Paavali kehotti Timoteusta vastustamaan vääriä opettajia, käyttämään tarkkaa arvostelukykyä valitessaan kirkon palvelijoita ja säilyttämään Kristuksen lauman rauhassa ja totuudessa sekä hengellisesti yhtenäisenä. Timoteus eli niin askeettisesti, että hänen terveytensä alkoi jo horjua, ja siksi Paavali kehotti häntä nauttimaan myös vähän viiniä eikä ainoastaan juomaan pelkkää vettä (1. Tim. 5:23).

Kun Paavali oli vangittu ja viety toisen kerran Roomaan, hän kutsui uskollisen oppilaansa vielä kerran luokseen olemaan paikalla hänen viimeisinä hetkinään (2. Tim. 4:9). Timoteus pidätettiin, mutta päästettiin pian vapaaksi. Apostoli Paavalin kuoleman jälkeen Timoteus palasi omaan seurakuntaansa.

Efesoksessa Timoteus tapasi myös apostoli Johanneksen, jonka siunauksesta hän sai osakseen vielä entistäkin suuremman armon ja hengellisen valaistumisen. Kun Johannes oli karkotettuna Patmokselle, Timoteus johti kirkkoa Paavalin voimalla ja Johanneksen rakkaudella.

Eräänä päivänä pakanat olivat viettämässä viinin jumalan Dionysoksen juhlaa, joka päättyi orgioihin. Kaupunkilaiset juhlivat raivokkaasti kasvot maalattuina, ja juhlinnan aikana tehtiin ryöstöjä, murhia ja muuta iljettävää. Pyhä Timoteus yritti hillitä väkeä ja puhua heille järkeä. Miehet raivostuivat ja hyökkäsivät hänen kimppuunsa kuin villit eläimet ja hakkasivat häntä nuijilla ja puukoilla. Kristityt onnistuivat saamaan Timoteuksen heidän käsistään, kun tämä oli jo puolikuollut. He kantoivat hänet rauhallisemmalle paikalle läheiselle kukkulalle. Siellä pyhä apostoli Timoteus antoi sielunsa Kristuksen haltuun.

Pyhän Timoteuksen ruumis haudattiin aivan apostoli Johanneksen haudan lähelle. Vuonna 356 hänen pyhät reliikkinsä siirrettiin pyhän Artemioksen (20.10.) johdolla Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostoli Andreaan ja Luukkaan reliikkien kanssa. Siellä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Ristiretkeläiset ryöstivät reliikit vuonna 1204.

Kristuksen marttyyri Anastasios oli persialainen ja alkuperäiseltä nimeltään Magundat. Hänen isänsä oli kuuluisa Vav-niminen maagi. Nuorukaisena hän liittyi Persian armeijaan ja lähti kuningas Khosroes II:n johtamalle sotaretkelle länteen. He valloittivat Palestiinan, ryöstivät Jerusalemin ja veivät Vapahtajan eläväksitekevän ristin kaupungista vuonna 614. Matkan aikana Magundat pani merkille pyhän ristin kautta tapahtuvia selittämättömiä ihmeitä.

Magundatin sydämessä syttyi se tuli, jonka Kristus on heittänyt maan päälle. Magundat alkoi kysellä kristityiltä heidän uskostaan, ja nämä selittivät hänelle Jeesuksen Kristuksen mysteeriä: kuinka hän tuli ihmiseksi ja kuoli ristillä ihmisten pelastuksen tähden. Kristuksen rakkaus valtasi Magundatin koko olemuksen. Hän antoi pois kaiken omaisuutensa, jätti vanhempansa ja isänmaansa ja lähti vaeltamaan luottaen Jumalan johdatukseen.

Magundat asettui Syyrian Mabbugissa (Hierapolis) erään kristityn persialaisen kultasepän luokse ja ilmoitti haluavansa kasteen niin pian kuin mahdollista. Kultaseppä epäröi, koska pelkäsi maanmiehiään. Magundat meni yksin kirkkoon rukoilemaan. Ihaillessaan seinille maalattuja pyhien marttyyrien kuvia hänessä syttyi kiihkeä kaipaus päästä osalliseksi samasta täydellisyydestä. Sen hän tiesi saavuttavansa uhraamalla oman verensä. Hän lähti nopeasti kohti Jerusalemia. Siellä hän selitti tilanteensa eräälle kristitylle, joka vei hänet Ylösnousemuksen kirkossa (Pyhän haudan kirkossa) palvelleen Elias-nimisen papin luokse. Lopulta itse patriarkka Modestos (16.12.) kastoi hänet, ja uuden elämänsä merkiksi hän sai uudeksi nimekseen Anastasios, ”ylösnousemus”.

Kasteen jälkeiset kahdeksan päivää Anastasios eli pappi Eliaksen kotona. Sen jälkeen hän ilmaisi tahtovansa lähteä luostariin. Vajaan kilometrin päässä pyhän kaupungin muureilta oli Pyhän Anastasioksen luostari, jonka igumeni Justinos otti Anastasioksen noviisiksi ja uskoi hänet kokeneen vanhuksen ohjattavaksi. Anastasios opetteli kreikan kieltä ja edistyi nopeasti. Hän oppi psalmien kirjan kokonaan ulkoa. Kun hänet oli vihitty enkelielämään, hän kilvoitteli innokkaasti oman sielunsa puhdistumiseksi ja veljiensä hyväksi seitsemän vuoden ajan. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja palveli kuuliaisesti kokkina ja puutarhurina.

Aina kuullessaan luettavan pyhien elämäkertoja ja marttyyrien kilvoituksia Anastasios rukoili salaa, että Jumala tekisi hänetkin voitonseppeleen arvoiseksi. Seitsemän vuotta luostarissa kilvoiteltuaan hän näki suurena lauantaina näyn, jossa hän nousi korkealle vuorelle; siellä hän kohtasi taivaallisen hahmon, joka tarjosi hänelle makeaa viiniä kultaisesta maljasta. Anastasios ymmärsi Herran kutsuvan häntä marttyyrikuolemaan.

Anastasios kiiruhti kirkkoon ja pyysi hengellisen isänsä esirukouksia ja sanoi elinpäiviensä olevan lopuillaan. Hän kertoi näystä ohjaajavanhukselleen, mutta ei puhunut mitään marttyyrikuolemasta, koska pelkäsi vanhuksen saattavan kieltää sen tavoittelun häneltä. Anastasios osallistui pääsiäisyön palveluksessa pyhiin salaisuuksiin ja kävi sen jälkeen trapesassa yhteisellä aterialla. Keljaansa päästyään hän ei kuitenkaan saanut unta, sillä ajatus marttyyrikuolemasta täytti hänen mielensä. Yön hiljaisuudessa Anastasios jätti luostarin ilman rahaa tai eväitä.

Käytyään Lyddassa suurmarttyyri Georgioksen haudalla Anastasios lähti Kesareaan, joka oli tuolloin persialaisten hallussa. Kierreltyään kirkoissa hän huomasi persialaisen velhon, joka harjoitti jonkinlaisia taikamenoja. Anastasios alkoi pelottomasti puhua hänen noitakeinojaan vastaan. Velho hämmästyi munkin pilkatessa häntä. Anastasios kertoi olleensa itsekin samanlaisten demonisten harhojen lumoama mutta löytäneensä todellisen valon. Anastasios puhui kristinuskon ylivertaisuudesta ja velho väitti vastaan.

Paikalle tuli persialaisia sotilaita, joista eräät tunnistivat Anastasioksen entiseksi aseveljekseen. He raivostuivat hänen puheistaan, kävivät hänen kimppuunsa ja veivät hänet vankilaan. Siellä Anastasios oli kolme päivää syömättä, koska ei halunnut koskea heidän ruokiinsa. Sitten hänet vietiin persialaisten päämiehen luokse. Anastasios ei kumartanut häntä persialaisen tavan mukaan vaan seisoi suorana ja puhui rohkeasti. Anastasios kertoi taustansa ja tunnusti kristillisen uskonsa välittämättä mitään hänen uhkailuistaan. Anastasios tuomittiin kovaan pakkotyöhön, kantamaan kiviä linnakkeen muurin rakennustöitä varten. Persialaiset sotilaat pitivät häntä mielenvikaisena luopiona ja kohtelivat häntä raa’asti. Anastasiosta lyötiin ja pilkattiin, häntä riepoteltiin parrasta ja vaatteista, mutta hän iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen häpeää (Hepr. 12:2).

Muutaman päivän kuluttua Anastasiosta kuulusteltiin vielä toisen kerran. Koska hän ei osoittanut taipumisen merkkejä, häntä pahoinpideltiin entistä kovemmin. Hänet hakattiin nuijilla, mutta hän kesti kaiken tyynesti. Kun hänet uhattiin lähettää kuninkaan eteen tuomittavaksi kuolemaan, hän vastasi: ”Ei siinä ole mitään pelottavaa. Kuningaskin on samalla tavalla kuolevainen kuin me.”

Yöt Anastasios virui vankilassa kahlehdittuna sekä kaulastaan että jalastaan yhteen erään rikollisen kanssa. Hän onnistui silti noudattamaan rukoussääntöään. Jotta ei olisi häirinnyt nukkuvaa toveriaan, hän rukoili vaikeassa asennossa toisen jalkansa varassa, pää alas taipuneena.

Vanginvartijana oli hyväntahtoinen juutalainen, joka ihmetteli kuinka Anastasioksen tyrmästä saattoi vielä raskaan työpäivän jälkeen kuulua hiljaista psalmiveisuuta läpi yön. Kun hän kurkisti tyrmään, hän näki siellä kirkkaita olentoja, joista yksi suitsutti Anastasiokselle. Juutalainen haki toverinsa ja pyysi heitä katsomaan tyrmään, mutta he eivät nähneet siellä mitään erikoista.

Kun luostarissa kuultiin tapahtumista, Anastasioksen ohjaajavanhus tunsi ylpeyttä oppilaansa puolesta ja iloitsi hänen rohkeasta kilvoituksestaan. Igumeni Justinos järjesti rukouspalveluksen, jossa rukoiltiin Anastasiokselle rohkeutta. Hän lähetti luostarista kaksi veljeä katsomaan, voisivatko he auttaa Anastasiosta jotenkin. Heillä oli mukanaan kirje, jossa Anastasiosta kehotettiin päättämään kilvoitus samalla rohkeudella jolla oli sen aloittanut. Myöhemmin kyseiset munkit kirjoittivat muistiin hänen kilvoituksensa.

Anastasiokselle tarjottiin vielä mahdollisuutta pysyä kristittynä ja munkkina sillä ehdolla, että hän kieltäisi Kristuksen kahden todistajan läsnä ollessa sanoillaan – sydämessään hän voisi uskoa mitä haluaisi. Anastasios hylkäsi tarjouksen oikopäätä, ja hänet päätettiin lähettää kuninkaan tuomittavaksi.

Ennen lähtöä kaupungin kristityt saivat luvan toimittaa ristin ylentämisen juhlavigilian vankilassa, jossa oli paljon kristittyjä. Yhteinen jumalanpalvelus koitui heille suureksi iloksi ja virvoitukseksi. Anastasiokselle saatiin vielä hankittua lupa osallistua liturgiaan kaupungin kirkossa seuraavana päivänä. Siellä uskovat ryntäsivät hänen siunattavakseen, suutelivat hänen haavojaan ja pyysivät hänen esirukouksiaan. Liturgiassa vallitsi ainutlaatuinen ylevä tunnelma, kun kaikki kristityt ajattelivat Anastasioksen kunniakasta osaa.

Pian tämän jälkeen Anastasios ja kaksi muuta vankia haettiin pois Kesareasta ja heitä lähdettiin viemään itään päin. Heitä seurasi suuri joukko kristittyjä, jotka itkivät ja rukoilivat marttyyrille voimia. Perässä tuli myös toinen Anastasioksen luostarin munkeista, joka seurasi tarkkaan tapahtumia. Jokaisessa kylässä kristityt tulivat tervehtimään Anastasiosta, joka alkoi jo vaivaantua osakseen tulleen suuren kunnioituksen takia. Tigrisvirran luona hän kirjoitti Hierapoliksen piispalle kirjeen, jossa pyysi esirukouksia marttyyrikilvoitusta varten sekä siksi, ettei häntä tuomittaisi hänen osakseen tulleen liiallisen ajallisen kunnian tähden.

Sotilaat pysähtyivät Eufratin varrella Bet Saloin kylään odottamaan, että lähistöllä liikkunut kuningas lähettäisi ilmoituksen tuomiosta. Anastasiosta kuulusteltiin viimeisen kerran, ja kun hän ei osoittanut periksi antamisen merkkejä, sotilaat ryhtyivät kiduttamaan häntä. Kolmen päivän ajan häntä hakattiin kepeillä persialaiseen tapaan. Sitten Anastasiokselle määrättiin uusi kidutus: hän makasi selällään ja hänen reisiensä päälle laitettiin poikkipuu, jossa oli painoja kahden miehen painon verran. Hänen lihansa likistyi luuhun asti, mutta hän ei horjunut vakaumuksessaan. Tämäkin raportoitiin Persian kuninkaalle.

Paikallinen vanginvartija oli kristitty. Hän antoi kristittyjen käydä Anastasioksen luona vapaasti. Kristityt kohtelivat häntä kuin elävää reliikkiä: he tekivät hänen edessään maahankumarruksen, suutelivat hänen kahleitaan ja pyysivät hänen siunaustaan. Ihmisten ylenpalttinen ylistys kiusasi Anastasiosta enemmän kuin kidutus, mutta hän ei voinut tilanteelle mitään.

Muutaman päivän kuluttua Anastasios vietiin kuningas Khosroeksen eteen. Hän sanoi kuninkaalle: ”Miksi tuhlaat turhaan aikaasi? Olen kertonut vaikka kuinka monta kertaa, etten kiellä Herraani, vaikka repisit lihani tuhansiksi palasiksi.” Sitten häntä hakattiin nuijilla, mutta hän kesti kaiken vaieten.

Muutaman päivän kuluttua pyhä Anastasios vietiin kidutettavaksi viimeisen kerran. Kahden tunnin ajan häntä roikutettiin ilmassa toisesta kädestään, ja toiseen käteen oli kiinnitetty raskas kivi. Armon vahvistamana pyhä Anastasios kesti tämänkin kidutuksen aivan kuin olisi ollut ruumiiton olento.

Kuultuaan, että kidutuksista ei ole apua, kuningas lähetti kuolemantuomion kaikille pidätetyille kristityille, joita oli seitsemisenkymmentä. Kristityt surmattiin yksitellen kuristamalla tammikuun 22. päivänä vuonna 628. Kun Anastasioksen vuoro tuli, hän sanoi harmittelevansa vain sitä, ettei saanut kärsiä kivuliaampaa kuolemaa Kristuksen tähden. Hänet kuristettiin kuoliaaksi, minkä jälkeen pää hakattiin irti ja lähetettiin kuninkaalle.

Paikalliset kristityt lahjoivat vartijat ja menivät yöllä hakemaan pyhän marttyyrin ruumiin. Paikalla oli koiria, jotka söivät muita ruumiita, mutta pyhään Anastasiokseen ne eivät koskeneet. Tapahtumia seurannut Anastasioksen luostarin munkki hautasi ruumiin Pyhän Sergioksen (7.10.) luostariin Keski-Syyrian Sergiopoliksessa. Anastasioksen viitan hän toi mukanaan Palestiinaan, jossa sen välityksellä alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 630 Jerusalemiin tuli kaksi persialaisten vapauttamaa sotavankia, jotka toivat vielä pyhän Anastasioksen lähettämät terveiset vanhukselleen ja kaikille luostarinsa veljille.

Pyhän Anastasioksen reliikit siirrettiin myöhemmin Sergiopoliksesta Palestiinaan ja sieltä Konstantinopoliin, jossa keisarinna Irene (792–803) omisti kirkon pyhälle Anastasiokselle. Reliikkien siirron muistopäivä on 28.1. Sittemmin hänen reliikkejään on viety muun muassa Roomaan.

Bulgarian tsaari Krum aiheutti Bysantin armeijalle tuhoisan tappion keväällä 811. Keisari Nikeforos kaatui taistelussa ja tsaari teetätti hänen pääkallostaan itselleen juomamaljan. Krum eteni armeijansa kanssa hyvää vauhtia kohti Konstantinopolia kylväen tuhoa ympärilleen. Kaupunki pysyi valloittamattomana, mutta Krumin joukot löivät Bysantin sotavoimat uudelleen taistelussa vuonna 813. Samana vuonna keisari Leo V Armenialainen nousi valtaistuimelle, ja Krum alkoi piirittää Adrianopolia (nyk. Edirne). Valloitettuaan kaupungin hän pakotti sen piispan Manuelin kumartamaan edessään ja painoi jalkansa tämän niskan päälle. Kaupungin 40 000 kristittyä joutuivat sotavangeiksi.

Krum kuoli vuonna 814, mutta hänen seuraajansa Ditsevg oli yhtä julma, ja hän vihasi erityisesti kristittyjä. Hän lävistytti pyhän Manuelin keihäällä, katkaisutti hänen kätensä ja käski heittää ne villieläinten syötäväksi. Pian tämän jälkeen Ditsevg sokeutui ja hänen omat aseenkantajansa tappoivat hänet.

Ditsevgin seuraajaksi tuli Krumin poika Omurtag (814–831). Hän oli häikäilemätön kristittyjen vainoaja ja rankaisi julmasti niitä, jotka eivät suostuneet kieltämään uskoaan. Niinpä hän ruoskitti ja sen jälkeen mestautti Develtoksen arkkipiispan Georgioksen ja piispa Pietarin yhdessä 377 muun kristityn kanssa. Hän antoi teloitettaviksi myös Bysantin kenraalit Leon ja Johanneksen samoin kuin autuaat Gabrielin ja Sionioksen. Nikean piispan Leon hän käski lävistää miekalla ja määräsi pappi Parodoksen kivitettäväksi. Monia muitakin kristittyjä hän tuomitsi julmaan kuolemaan. Tammikuun 22. päivä vakiintui heidän kaikkien yhteiseksi muistopäiväkseen.

Pyhittäjä Joosef syntyi Kreetalla Keramonin kylässä 1400-luvun puolivälissä perheensä ainoana lapsena. Hän sai opetusta munkkivanhukselta, joka asui pienessä Pyhän Johannes Teologin luostarissa nykyisen Iraklionin (Herakleion) lähellä. Vanhukseltaan Joosef oppi Jumalalle mieluisan elämäntavan. Lukiessaan päivittäin jumalanpalvelustekstejä hän ymmärsi, kuinka väliaikaista ja pettävää elämä on. Niinpä hän alkoi kilvoitella saavuttaakseen iankaikkiset ja katoamattomat hyvyydet. Ansiotyökseen hän kopioi kirjoja.

Kun Joosefin vanhemmat kuolivat, hän jakoi heidän koko omaisuutensa köyhille ja jatkoi elämäänsä vanhuksensa kuuliaisuusveljenä. Kun vanhus näki Joosefin jatkuvasti edistyvän kilvoituksissa, hän vihki tämän ensin munkiksi ja lähetti sitten piispan luo papiksi vihkimistä varten. Niin Joosef saattoi korvata jo iäkkään vanhuksensa heidän pienen luostarinsa pappina.

Pian vanhuskin kuoli ja jätti luostarin isä Joosefin haltuun. Joosef teki pyhiinvaellusmatkan Pyhälle maalle ja Siinain luostariin, jolle vanhus oli jättänyt osan omaisuudestaan.

Isä Joosef tuli erityisesti tunnetuksi suuresta anteliaisuudestaan. Joskus hän jäi itse kokonaan ilman ruokaa annettuaan viimeisenkin leipäpalansa köyhälle. Hän vieraili ahkerasti sairaiden ja vankilassa olevien luona. Joskus kun hänellä ei ollut millä auttaa, hän saattoi ottaa jopa lainaa.

Kerran pyhän Johannes Teologin juhlana isä Joosefilla ei ollut edes kirkkoleipää pyhän ehtoollisen toimittamiseen. Luottavaisena hän sanoi avustajalleen: ”Jumala kyllä huolehtii.” Parin minuutin kuluttua hän viittasi tämän luokseen ja näytti uhripöydällä pinon kauniita suuria prosforoita.

Elettyään yli 70 vuoden ikään pyhittäjä sairastui vähän ja antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun tammikuun 22. päivänä 1511. Hänet haudattiin luostarinsa kirkkoon lattian alle.

Joidenkin vuosien kuluttua hauta avattiin ja pyhän ruumis löytyi maatumattomana ja tuoksuvana. Reliikit siirrettiin puisessa arkussa kirkon sisälle ja monet saivat apua rukoillessaan niiden äärellä. Kun osmanit valtasivat Kreetan vuonna 1669, pyhän Joosefin sukulaiset siirsivät hänen reliikkinsä Venetsian alaisuudessa olleelle Zakynthoksen saarelle elokuun 29. päivänä. Sielläkin Herra on kunnioittanut niitä antamalla niiden äärellä tapahtua ihmeitä. Ruumis on tähän päivään asti säilynyt kokonaisena ja maatumattomana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kristuksen kunniakas marttyyri Klemens oli kotoisin Galatian Ankyrasta (nyk. Ankara). Hänen isänsä oli pakana mutta äiti Eufrosyne oli kristitty. Kuolinvuoteellaan Eufrosyne sanoi pojalleen, että tämä joutuisi kärsimään vuosikausia Kristuksen tähden. Klemens jäi Sofia-nimisen hurskaan naisen kasvatettavaksi. Klemensistä varttui Jumalaa rakastava ja oikeamielinen nuorukainen. Hän tapasi ottaa kotoaan ruokatarpeita ja viedä niitä köyhille lapsille, joille hän opetti kristinuskoa. Kaksitoistavuotiaana Klemens paastosi ja rukoili jo samalla tavalla kuin munkit luostareissa.

Klemens vihittiin diakoniksi ja papiksi jo nuoruusvuosinaan. Hän oli vain kahdenkymmenen, kun hänet valittiin kaupungin piispaksi. Nuoruudestaan huolimatta hän kaitsi hengellistä laumaa vanhuksen viisaudella. Erityisesti hän piti huolta orvoista ja kaikkein köyhimmistä lapsista. Hän myös kastoi monia heistä.

Kun piispa Klemensin maine kiiri kaupungin johtomiesten korviin, hänet määrättiin pidätettäväksi. Kuulustelun jälkeen hänet vietiin ruoskittavaksi. Iskujen viuhuessa Klemens lausui: ”Mitä enemmän silvotte lihaani, sitä enemmän teette hyvää sielulleni!” Häntä hakattiin kivillä niin, että hänen leukansa murtui.

Klemens lähetettiin Roomaan keisari Diocletianuksen (284–305) tuomittavaksi. Kun nuori piispa seisoi keisarin edessä, hänen toisella puolellaan oli arvokkaita astioita ja toisella kidutusvälineet. Kuulustelun alussa Klemens totesi, että arvokkaat maljakot toivat hänen mieleensä paratiisin ikuisen autuuden ja kidutusvälineet helvetin rangaistuksen, joka odottaisi Herran kieltäviä.

Klemensin kiduttaminen aloitettiin hetimiten. Hänen lihaansa raastettiin kidutuspyörässä, minkä jälkeen hänet heitettiin vankilaan toisten kristittyjen kanssa. Yöllä heille ilmestyi enkeli, joka toi heille pyhän ehtoollisen. Klemens jakoi sen kristityille. Melkein kaikki surmattiin seuraavana päivänä. Klemensille sen sijaan ei suotu kuolemantuomiota, vaan hänet lähetettiin Nikomedeiaan.

Klemensin mukaan lähti Agathangelos-niminen mies, joka oli kääntynyt kristityksi nähtyään Klemensin kilvoituksen. Vuosikausien ajan he viruivat yhdessä eri vankiloissa. Heitä siirreltiin paikkakunnalta toiselle parin vuoden välein. Vankeusvuosiensa aikana he kestivät lukemattomia kidutuksia ja ankaria kärsimyksiä. Enkelit ilmestyivät heidän lohdukseen useita kertoja.

Lopulta heidät siirrettiin Ankyraan. Pyhä Agathangelos surmattiin mestaamalla, mutta Klemens jäi virumaan tyrmään yksin. Teofanian aattona vuonna 296 Klemensin kasvatusäiti Sofia tuli katsomaan häntä vankilaan ja sai hankittua Klemensille luvan tulla kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksen. Pyhä Klemens toimitti kokoöisen palveluksen, jonka lopuksi hän jakoi kaikille pyhän ehtoollisen. Sitten hän palasi vankityrmäänsä.

Parin viikon kuluttua kristityt maksoivat taas vartijoille, jotta Klemens päästettäisiin kirkkoon toimittamaan jumalanpalvelusta. Kun Klemens oli toimittamassa pyhää liturgiaa, kirkkoon ryntäsi joukko sotilaita, jotka surmasivat hänet kirkon alttarille hakkaamalla poikki hänen kaulansa. Samalla he surmasivat kaksi hänen kanssaan palvellutta diakonia. Hurskas Sofia hautasi heidät Ankyran lähistölle Krypton-nimiseen paikkaan.

Syyrian maaseudulla Kyrroksen kaupungin ympäristössä eli 300-luvulla syyriankielinen kristitty nimeltä Maisimas. Hän oli varttunut maaseudulla ja kilvoitellut yksinäisyydessä. Koska kaikki tunsivat hänen hyveellisyytensä ja rakkautensa, hänestä tehtiin pappi pieneen maalaiskylään. Siellä hän opetti kaikkia elämään evankeliumin mukaisesti.

Maisimas eli äärimmäisen vaatimattomasti. Hänellä oli vain yksi vaate, jota hän paikkasi sitä mukaa kuin se hajosi. Maisimas piti ovensa aina avoinna köyhiä ja muukalaisia varten. Hänellä oli kaksi ruukkua, joista toisessa oli jauhoja ja toisessa öljyä. Niistä riitti aina vieraiden palvelemiseen, sillä Herra siunasi häntä samalla tavalla kuin muinoin Sarpatin leskeä (1. Kun. 17:10–16).

Pyhä Maisimas sai Jumalalta armon tehdä ihmeitä. Erään naisen pieni poika sairastui vakavasti, ja lopulta lääkärit eivät enää antaneet hänelle mitään toivoa. Silloin nainen otti pojan syliinsä, nousi muulin selkään ja lähti Maisimaksen luokse. Maisimas vei lapsen kirkkoon ja laski hänet alttarin eteen ja alkoi anoa hartaasti apua sielujen ja ruumiiden Parantajalta. Poika parani, ja nainen kertoi tapahtuneesta piispa Teodoretokselle, joka myöhemmin liitti Maisimaksen pyhien elämäkertakokoelmaansa.

Kun maanomistajat ahdistivat köyhiä maatyöläisiä, Maisimas asettui puolustamaan jälkimmäisiä. Kylän maat omisti antiokialainen ylimys Letoios, joka kerran tuli kovistelemaan kyläläisiä vaatien heitä tuottamaan suurempia satoja. Isä Maisimas yritti kehottaa Letoiosta pitkämielisyyteen ja sävyisyyteen, mutta tämä ei tahtonut kuunnella. Kun Letoios oli sanonut sanottavansa, hän hyppäsi vaunuihinsa ja yritti lähteä pois, mutta ei saanutkaan vaunujaan lähtemään liikkeelle. Vetojuhdat yrittivät kiskoa, mutta rattaat eivät hievahtaneetkaan. Kyläläiset koettivat jopa vivuta rattaita liikkeelle, mutta mitään ei tapahtunut ennen kuin oivallettiin, että kaikki johtui Maisimaksen rukouksesta. Letoios hyppäsi alas vaunuista, lankesi maahan Maisimaksen eteen ja pyysi anteeksi syleillen kunnioittavasti tämän ryysyjä. Maisimas hyväksyi hänen katumuksensa ja vapautti vaunut näkymättömistä siteistä.

Monia muitakin ihmeitä ja oikeamielisiä tekoja tehtyään pyhä Maisimas nukkui pois 300- ja 400-lukujen vaihteessa.

Pyhä Eusebios vetäytyi 300-luvun lopulla kilvoittelemaan Koryfeen vuorelle Antiokian itäpuolelle. Sitä ennen hän oli elänyt setänsä Marinoksen oppilaana vuosikausia hiljaista kilvoituselämää puhumatta kenenkään kanssa. Hiljaisuutta rakastava Eusebios eli kapeassa, ikkunattomassa keljassa ja alisti ruumiinsa ankaraan askeesiin. Hänen henkensä sen sijaan kohosi Jumalan puoleen öin ja päivin.

Kerran Ammianos-niminen kilvoittelija kysyi Eusebiokselta, ketä tämän ankara kilvoitus miellytti. ”Jumalaa”, Eusebios totesi. Tähän Ammianos vastasi: ”Koska rakastat häntä, minäpä näytän sinulle, kuinka voit sytyttää rakkautesi yhä suuremmaksi palvellen Rakastettuasi.” Ammianos selitti, kuinka jaettu rakkaus on suurempi kuin yksinäinen rakkaus, joka muistuttaa itserakkautta. Monia raamatunkohtia esittäen hän sai suostuteltua Eusebioksen lähtemään keljastaan toisten kilvoittelijoiden ohjaajaksi Tel ‛Adan (Teleda) luostariin, joka oli perustettu 300-luvun puolivälissä.

Eusebioksen kilvoituksen karaisema olemus oli niin vaikuttava, että hänen ei tarvinnut sanoa montakaan sanaa innoittaakseen veljiä. Hän söi itse kahdesti viikossa, mutta määräsi toiset syömään joka päivä. Eusebios ohjasi kaikkia seurustelemaan mielessään lakkaamatta Jumalan kanssa. Tel ‛Adasta kasvoi nopeasti Antiokian alueen suurin ja tärkein luostari, jossa oli yli 150 munkkia useista kielistä ja kansallisuuksista. Monet kuuluisat erakot jättivät erämaan ja liittyivät heihin.

Kerran Eusebios istui kalliolla Ammianoksen kanssa. Toinen luki evankeliumikirjaa ja toinen selitti vaikeaselkoisten jakeiden merkityksiä. Alhaalla niityllä oli maatyöläisiä kyntämässä maata ja Eusebios unohtui katselemaan heitä. Kun Ammianos oli lukenut evankeliumista jakeen ja kysyi sille selitystä, Eusebios pyysi häntä lukemaan sen uudelleen. Ammianos tokaisi: ”Kyntäjät näköjään kiinnostavat sinua niin, ettet kuule mitään!”

Silloin Eusebios päätti, ettei enää koskaan katselisi tasankoa eikä taivasta. Hän otti tavakseen kulkea vain rukoushuoneelle johtavaa kapeaa polkua, eikä koskaan astunut siltä syrjään. Hän eli yli neljäkymmentä vuotta tämän säännön mukaan. Päätöksensä vahvistukseksi hän sitoi vyötärölleen rautavyön, kiinnitti kaulaansa raskaat kaulaimet ja kytki nämä ketjulla. Ne painoivat häntä niin, että hän pysyi varmasti aina maahan päin taipuneena. Kerran vanhus Akakios kysyi, mitä hyötyä tuosta kaikesta oli. Eusebios vastasi, että siirtämällä taistelun pieniin ja epäolennaisiin asioihin hän esti pahaa henkeä käymästä taisteluun suurissa asioissa. Vaikka paha henki saisikin hänet horjumaan näissä pienissä ulkonaisissa asioissa, se ei olisi saanut aikaan mitään suurta, kuten vihaa, turhamaisuutta tai äkkipikaisuutta.

Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Eusebios nukkui pois rauhassa 400-luvun alussa.

Pyhä Salaman oli kotoisin Kapersanan kylästä Eufratin länsirannalta. Sieltä hän siirtyi Eufratin itärannalle toiseen kylään, josta hän löysi itselleen sopivan pienen majan. Salaman antoi muurata itsensä kokonaan sen sisään jättämättä minkäänlaista ovea tai ikkunaa ja aloitti vaikenemiskilvoituksen. Kerran vuodessa hän kaivoi maahan seinän alle aukon, josta hän otti vastaan vuoden ruokatarpeet. Näin hän kilvoitteli vuodesta toiseen puhumatta sanaakaan kenenkään kanssa.

Kuultuaan Salamanin ihmeellisestä kilvoituksesta piispa, jonka alaisuuteen kyseinen kylä kuului, päätti vihkiä hänet papiksi. Piispa pääsi majaan kaivamalla maan auki ja ryömimällä aukosta Salamanin luokse. Piispa laski kätensä erakon pään päälle ja lausui papiksivihkimisrukoukset. Sen jälkeen hän selitti pitkään, minkälainen armo vihkimyksestä seurasi. Salaman ei kuitenkaan lausunut koko aikana mitään, ja lopulta piispa lähti pois.

Salamanin kotikylän asukkaat kadehtivat siunausta, jonka olivat menettäneet naapurikyläänsä. Eräänä yönä he ylittivät joen ja kaivautuivat Salamanin keljaan. He vetivät hänet ulos keljasta ja kantoivat mukanaan kotikyläänsä. Pyhä kilvoittelija ei lausunut koko aikana sanaakaan. Hän ei vastustellut eikä myönnellyt, vaan luotti Jumalaan ja pysyi hiljaisuudessaan, aivan samoin kuin papiksivihkimisensä yhteydessä. Aamun sarastaessa he muurasivat pyhän Salamanin samanlaiseen majaan, jossa hän jatkoi hiljaista kilvoitustaan lausumatta sanaakaan.

Jonkin ajan kuluttua toisen kylän asukkaat huomasivat petoksen ja ryhtyivät vastaiskuun. He tulivat yöllä ja kaivoivat samalla tavalla maan auki Salamanin keljan alta ja kantoivat pyhän mukanaan. Salaman ei taaskaan sanonut mitään eikä vastustellut, sillä hän oli kuollut tälle maailmalle.

Tällä tavoin kilvoiteltuaan pyhä Salaman nukkui pois 400-luvun alkupuolella. Hänessä toteutui apostolin sana: ”Minut on Kristuksen kanssa ristiinnaulittu. Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” (Gal. 2:19–20) Pyhä Salaman lienee kirkon historian ainoa pappi, joka ei koskaan puhunut sanaakaan.

Pyhä Ildefonsus syntyi Espanjan Toledossa vuonna 607. Hän oli ylimyssuvusta ja mahdollisesti opiskeli pyhän Isidorus Sevillalaisen oppilaana. Ildefonsus tahtoi munkiksi, mutta hänen perheensä vastusti ajatusta. Ildefonsus lähti kuitenkin jo nuorena Agalian luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi ja diakoniksi 630-luvulla. Munkit huomasivat hänen syvällisen hengellisyytensä ja viisautensa ja valitsivat hänet johtajakseen vuoden 650 tienoilla. Ildefonsus osallistui Toledon kirkolliskokouksiin vuosina 653 ja 655, ja hänen viisautensa tuli kaikkien tietoon.

Ildefonsus valittiin vuonna 657 setänsä Eugeniuksen (13.11.) seuraajana Toledon arkkipiispaksi. Hänen aikanaan Espanjan kirkko kukoisti. Sillä oli vahva asema yhteiskunnassa, ja sen hengellinen, intellektuaalinen ja seurakunnallinen elämä kehittyi suotuisasti. Ildefonsus yhtenäisti Espanjan liturgisia käytäntöjä ja laati kirkkomusiikkia.

Ildefonsuksella oli erityisen läheinen suhde Jumalanäitiin. Kerran katedraalinsa piispanistuimella ollessaan Ildefonsus näki ilmestyksen, jossa Neitsyt Maria ojensi hänelle taivaallisesta aineesta tehdyn messukasukan. Syvää kiitollisuutta tuntien Ildefonsus laati Jumalanäidin ja hänen ainaisen neitsyytensä kunniaksi kauniin ja syvällisen kirjoitelman Pyhän Marian ikuisesta neitsyydestä (De perpetua virginitate sanctae Mariae). Teoksen sävy on hyvin rukouksellinen: ”Ylistän Poikaasi Luojanani ja sinua Luojani äitinä. Kunnioitan Häntä taivaan joukkojen Herrana ja sinua Herran palvelijattarena. Kunnioitan Häntä Jumalana ja sinua Jumalani äitinä.” Kirjan vaikutus espanjalaiseen ja koko Länsi-Euroopan hengellisyyteen oli valtaisa. Osia siitä päätyi useisiin keskiaikaisiin rukouskirjoihin, ja teos sai runsaasti jäljittelijöitä.

Ildefonsus oli loistelias kirjoittaja. Hänen saarnojaan kopioitiin ja luettiin laajalti. Ildefonsus kantoi huolta tavallisten maallikkojen hengellisestä ohjaamisesta. Katekumeeneja varten hän kirjoitti teoksen Kasteen tuntemisesta (De cognitione baptismi), jonka jatkoksi hän laati vielä sielun hengellistä kehitystä käsitteleviä kirjoituksia. Ildefonsus myös kokosi Espanjan kirkon uudempien merkkihenkilöiden lyhyitä elämäkertoja.

Johdettuaan kirkkoa yhdeksän vuotta pyhä Ildefonsus nukkui pois rauhallisesti Toledossa tammikuun 23. päivänä vuonna 667. Hänen seuraajansa piispa Julianus kirjoitti hänen elämäkertansa 23 vuotta myöhemmin. Espanjan kirkko kunnioittaa pyhää Ildefonsusta opettajanaan. Ilmestystä, jossa Jumalanäiti tuo hänelle taivaallisen viitan, ovat kuvanneet muun muassa kreikkalaissyntyinen maalari El Greco (1541–1614) ja monet espanjalaiset taiteilijat kuten Diego Velázquez (1599–1660). Pyhä Ildefonsus on kuvattu myös kirjoittamassa Jumalanäidin ikonin edessä tai piispallisessa asussa kirjan kanssa, luostarin johtajan sauva kädessään ja päässään piispan mitra tai kardinaalin päähine.

Pyhä Maimbod oli irlantilainen munkki, joka kilvoitteli 800-luvulla vaellellen metsissä ja pyhillä paikoilla asettumatta minnekään. Jokapäiväisen ravintonsa saamisessa hän luotti Jumalan johdatukseen ja apuun. Maimbod lähti kotimaastaan vieraille seuduille Manner-Eurooppaan. Hän vaelteli Gallian ja Pohjois-Italian metsissä, kävi rukoilemassa pyhien haudoilla ja aina halukkaita kuuntelijoita kohdatessaan opetti heille evankeliumia. Eräs burgundilainen ylimys vakuuttui Maimbodin pyhyydestä, kestitsi häntä ja yritti turhaan saada häntä asettumaan seudulle. Kun Maimbod teki lähtöä, ylimys antoi hänelle hansikkaat muistuttamaan siitä, että Maimbod rukoilisi hänen puolestaan.

Maimbod viipyi jonkin aikaa Kaltenbrunnissa Besanconin lähistöllä. Hän julisti siellä evankeliumia pyrkien käännyttämään alueella olleita pakanoita. Kerran kun hän oli yksin rukoilemassa Domnipetran kirkossa, pakanallinen rosvojoukko hyökkäsi hänen kimppuunsa ja surmasi hänet. He luulivat löytävänsä häneltä rahaa, koska olivat nähneet hänellä kauniit hansikkaat. Tämä tapahtui tammikuun 23. päivänä vuonna 880.

Pyhä Maimbod haudattiin kirkkoon, jossa hänet oli surmattu. Kun haudalla alkoi tapahtua ihmeitä, Besanconin arkkipiispa Berengarius päätti siirtää reliikit Montbéliardiin. Siirron toteutuksesta tuli vastaamaan hänen apulaispiispansa Stefanus, koska Berengarius itse oli menettänyt näkönsä. Siirron aikana Berengariuksen silmät kuitenkin paranivat. Pian tämän jälkeen pyhän Maimbodin juhla otettiin mukaan kirkkokalenteriin. Hänen reliikkinsä olivat Montbéliardissa, kunnes protestantit tuhosivat ne 1500-luvun uskonmellakoiden aikana.

Pyhä Dionysios syntyi 1400-luvun jälkipuoliskolla nykyisessä Rizoman kylässä lähellä Meteoran kallioluostareita ja sai kasteessa nimen Demetrios. Hänen vanhempansa lähettivät hänet kouluun, ja heidän kuolemansa jälkeen hän ansaitsi elatuksensa opettajana ja kirjurina kotikylässään. Nuoresta pitäen hän oli tuntenut vetoa luostarielämään ja pian hän lähtikin munkiksi Suuren Meteoran luostariin. Siellä hänellä oli ohjaajanaan munkkivanhus Sabbas, joka vihki hänet viitankantajamunkiksi nimellä Daniel.

Daniel oli kuullut Athosvuoren munkkien hesykastisesta rukouselämästä ja alkoi itsekin kaivata Pyhälle vuorelle. Hänen ohjaajavanhuksensa ei kuitenkaan tahtonut päästää häntä lähtemään vaan lukitsi luostarin sisäänkäynnin ja kätki nuoratikkaat, joiden avulla munkit laskeutuivat alas luostarista.[1] Daniel oli kuitenkin varma, että hänen aikeensa oli Jumalasta. Jollain selittämättömällä tavalla hän laskeutui eräänä yönä salaa alas äkkijyrkkää kallionrinnettä ja suuntasi kulkunsa Athokselle. Siellä hän sai ohjaajakseen vanhus Serafimin, joka vihki hänet suureen skeemaan nimellä Dionysios. Pian hänet vihittiin myös diakoniksi.

Vanhus Serafim valittiin pian Pyhän vuoren protokseksi eli johtajaksi. Hän joutui lähtemään Athoksen asioissa Valakiaan nykyisen Romanian alueelle, jonka ruhtinaat avustivat auliisti Pyhää vuorta, jotta sen luostarit selviytyisivät osmanien ankarasta verotuksesta. Dionysios ei halunnut lähteä mukaan vaan tahtoi keskittyä hesykastiseen kilvoitteluun. Saatuaan vanhuksensa siunauksen hän jäi Athokselle Karakalloksen luostarin skiitan alueelle, jonne hän rakensi pienen majan vaikeapääsyiseen paikkaan. Siellä hän heittäytyi täysin rinnoin paasto- ja yörukouskilvoituksiin, teki maahankumarruksia sekä luki Raamattua ja muita hengellisiä kirjoja. Ravintona hän käytti kastanjoita, joita alueella oli runsaasti. Hän rakensi paikalle myös pienen kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Dionysios vietti paikalla kolme vuotta mitään omistamatta, mieli kokonaan taivaallisiin keskittyneenä.

Dionysioksen sydämessä paloi rakkaus Kristukseen, ja niin hänessä syttyi myös halu päästä käymään Pyhällä maalla. Hän lähtikin pyhiinvaellukselle ja kumarsi hartaasti kaikkia pyhiä paikkoja. Matkan varrella Ikonionin iäkäs piispa olisi tahtonut tehdä hänestä seuraajansa.

Dionysios palasi kuitenkin Athokselle ja alkoi laajentaa pikku kirkkoaan. Eräs hänen vieraansa näki kaksi enkeliä auttamassa häntä. Monet alkoivat vierailla Dionysioksen majalla keskustellakseen hänen kanssaan hengellisistä asioista. Tästä eräs ryöväri teki sen johtopäätöksen, että hänellä täytyi olla majassaan paljon vierailijoiden lahjoittamaa rahaa, ja päätti murhata hänet ja sitten ryöstää hänen keljansa. Nähdessään Dionysioksen eräänä päivänä poistuvan majastaan ryöväri asettui keljan edustalle väijytykseen odottamaan hänen paluutaan. Mutta Jumala sokaisi miehen, niin ettei hän nähnyt Dionysiosta, vaikka tämä kulki hänen ohitseen palatessaan majalleen. Kun mies meni lopulta ryöstämään majaa, hän löysikin Dionysioksen sisältä. Säikähtänyt mies tunnusti suunnitelmansa, pyysi anteeksi ja ryhtyi lopulta itsekin munkiksi.

Kun Dionysios oli elänyt kuin enkeli erämaassa seitsemän vuotta, häntä pyydettiin igumeniksi Filoteoksen luostariin. Hän suostui uhraamaan erakkoelämän suloisuuden veljiensä pelastumisen tähden. Hän sai pian luostarin talouden ja jumalanpalveluselämän hyvään järjestykseen. Eräät luostarin bulgarialaiset munkit eivät kuitenkaan hyväksyneet hänen toimiaan luostarin järjestyksen muuttamiseksi ja alkoivat käyttäytyä uhkaavasti. Silloin pyhittäjä katsoi viisaimmaksi poistua. Muutamia veljiä mukanaan hän siirtyi Beroian (Verian) skiittaan, jonka pyhä Antonios Uusi (17.1.) oli perustanut.

Skiitassakin Dionysioksesta säteilevä Jumalan armo veti hänen luokseen oppilaita. Hän rakensi uudelleen skiitan Pyhän Johannes Kastajan kirkon ja muutti skiitan yhteiselämäluostariksi, jossa noudatettiin Athosvuoren järjestystä. Luostarin ympärille asettui erakkoja, niin että paikasta tuli kuin munkkien kaupunki. Monenlaisista rakennusprojekteista ja hengelliseen isyyteen kuuluvista velvollisuuksista huolimatta Dionysios jatkoi Athoksella omaksumaansa askeettista elämää ja vielä lisäsi siihen hyväntekemisen. Hän jakoi runsaskätisesti köyhille kaikkea mitä luostarissa oli. Hän kävi myös kylissä opettamassa kansaa, joka pimeänä turkkilaisaikana oli usein täysin vailla kristillistä opetusta. Munkkejaan hän johti nöyrästi pitäen itseään kaikkien palvelijana.

Kun Beroian piispanistuin vapautui, kansa halusi yksimielisesti uudeksi piispakseen Dionysioksen. Hän pyysi miettimisaikaa ja sai Jumalalta vahvistuksen, ettei piispuus ollut häntä varten. Hän kätkeytyi ja lähti pian etsimään yksinäisempää paikkaa. Jo pitkään hän oli ollut kiinnostunut Olymposvuoresta, joka muinaisessa kreikkalaisessa mytologiassa oli ollut jumalten asuinsija. Sieltä hän löysikin ihanan metsäisen laakson, jota vuoripurot kastelivat. Hän alkoi rakentaa vuorelle uutta luostaria yhdessä oppilaidensa kanssa. Alueen turkkilainen valtaherra ei kuitenkaan hyväksynyt rakentamista ilman lupaa ja päätti vangita munkit. Dionysios sai ajoissa tiedon asiasta ja pakeni Pilionvuorelle, jonne hän perusti Survian luostarin.

Dionysioksen lähdön jälkeen monet luonnonkatastrofit koettelivat Olympoksen kyliä. Raesateet ja kuivuus pilasivat satotoiveet. Ihmiset yhdistivät nämä onnettomuudet pyhän kilvoittelijan karkotukseen. He saivatkin valtaherran, jonka verotulot katojen vuoksi olivat vähentyneet, kutsumaan Dionysioksen takaisin.

Palattuaan Dionysios asui ensin pienessä luolassa, mutta kun veljien määrä kasvoi, hänen täytyi taas ryhtyä rakennuspuuhiin. Silti hän vietti osan ajastaan myös Golgataksi nimeämässään erillisessä keljassa. Huolenpito köyhistä ja kansan opetus kuului osana hänen toimintaansa.

Kerran eräs paimen asettui laumoineen uuden luostarin lähistölle ja väitti paikan kuuluvan hänelle. Dionysios selitti miehelle, että lampaille olisi yllin kyllin laidunmaata muuallakin ja että hänen pitäisi poistua luostarin tuntumasta. Mies vastasi hänelle niin röyhkeästi, että Dionysios sanoi Jumalan puuttuvan asioihin ja suojelevan luostariaan. Pian tapahtui, että vuoresta irtosi iso kivi, joka tappoi monta miehen lammasta. Kun paimen ei vieläkään ymmärtänyt lähteä pois häiritsemästä munkkeja, loputkin lampaat sairastuivat ja kuolivat. Myös hän itse sairastui vaikeasti ja oli vain luuta ja nahkaa. Silloin hän tajusi, että syynä oli hänen oma röyhkeä tunkeutumisensa luostarin alueelle. Sukulaiset lähtivät viemään häntä aasin selässä Dionysioksen luo, että hän voisi pyytää tältä anteeksi. Matkalla he kohtasivat itsensä Dionysioksen, joka sääli miestä, siunasi hänet ja käski jättää hänet luostariin syömään kornellipuun marjoja, joita munkit käyttivät ravinnokseen. Viikon sisällä paimen parantui täysin ja palasi kävellen kotiinsa. Monet muutkin parantuivat pyhittäjän rukousten voimalla. Hänellä oli myös selvänäkemisen ja ennalta tietämisen lahja, jota hän käytti tarpeen vaatiessa.

Eräänä tammikuun aamuyönä, kun jo iäkäs Dionysios oli vierailemassa Demetriaksen vuoren luostarissa ja munkit lukivat puoliyöpalvelusta, hän tunsi kuolevansa. Munkit säikähtivät nähdessään hänet liikkumattomana, mutta sitten hän yhtäkkiä avasi silmänsä ja sanoi Jumalanäidin antaneen hänelle vielä vähän elinaikaa. Hän pyysi veljiä viemään hänet Olympokselle, että hän saisi antaa viimeiset ohjeensa munkeilleen ja kuolla siellä.

Olympoksella hän asettui Golgatan keljaansa, vaikka oli kylmä talvi eikä keljassa ollut lämmitystä. Hän kutsui luostarin johtavat veljet ja kehotti heitä säilyttämään uskollisesti Athosvuoren elämäntavan, jonka luostari oli omaksunut. Hän opetti: ”Eläkää yhteistaloudessa ilman henkilökohtaista omaisuutta, säilyttäkää veljesrakkaus, olkaa kuuliaisia, omistautukaa rukoukselle, tunnustakaa ajatuksenne ohjaajallenne, niin etteivät demonit pääsisi pesiytymään sieluunne. Sopikaa erimielisyytenne ennen auringonlaskua.”

Tämän sanottuaan pyhittäjä lähetti munkit pois. Hän taisteli sairautensa kanssa vielä muutaman päivän, kunnes antoi pyhän sielunsa Herran käsiin tammikuun 23. päivänä vuonna 1541. Pyhä Dionysios haudattiin rakennuttamansa kirkon eteishuoneeseen. Kun hauta monien vuosien jälkeen avattiin, reliikeistä huokui ihana tuoksu. Myöhemmin luostaria alettiin kutsua Pyhän Dionysioksen luostariksi. 1900-luvun lopulla pahasti rapistunut luostari jälleenrakennettiin ja sinne asettui uusi veljestö.

Pyhittäjä Gennadi syntyi 1500-luvun alussa venäläis-liettualaiseen ylhäisöperheeseen Mogiljovin kaupungissa ja sai pyhässä kasteessa nimen Grigori. Lapsesta lähtien hän rakasti kirkon jumalanpalveluksia ja oleskeli muutenkin paljon kirkonpalvelijoiden seurassa. Ylempään säätyyn kuuluvat vanhemmat paheksuivat hänen käytöstään. ”Sinä häpäiset meidät ihmisten silmissä”, he sanoivat, ”etkö voisi käydä kirkossa tavalliseen tapaan ja olla enemmän kotona ikäistesi nuorten seurassa, ja varsinkin nukkua niin kuin muutkin.” Grigori vastasi heille rauhallisesti, etteivät nuorten ajanvietteet kiinnostaneet häntä, ja että hän halusi seurata Pyhän Hengen viitoittamaa tietä. Siitä lähtien hän suunnitteli lähtöä Liettuan hallitsemilta mailta johonkin Venäjän luostariin. Otollisen hetken koittaessa hän lähti kotoaan kansanmiehen asussa ja saapui monien vaikeuksien jälkeen Moskovaan. Siellä hän tapasi Feodor-nimisen nuorukaisen, joka hänen laillaan pyrki luostarielämään. Löytämättä Moskovasta mieleistään kilvoittelupaikkaa he lähtivät Suur-Novgorodin alueelle. Grigorin kohtalon ratkaisi tapaaminen pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) kanssa. Tämä siunasi hänet menemään Vologdan seudulle pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luo.

Pyhittäjä Kornili otti Grigorin oppilaakseen ja koeteltuaan häntä muutaman vuoden vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimeksi Gennadi. Feodor sen sijaan sai pyhiltä vanhuksilta siunauksen palata maailmaan. Gennadi kilvoitteli pyhittäjä Kornilin ohjaamana ja edistyi hänen esimerkkiään seuraten kärsivällisyydessä, rakkaudessa, nöyryydessä ja rukouksessa. Myöhemmin Kornili ja Gennadi vetäytyivät yhdessä noin 60 kilometrin päähän ja perustivat uuden Ljubimogradin luostarin. Kornili palasi kuitenkin pian entiseen luostariinsa nimitettyään Gennadin ensin uuden yhteisön johtajaksi.

Igumenina Gennadi jatkoi entisiä kilvoituksiaan. Hän kantoi rautaisia kilvoituskahleita ja uurasti luostarin töissä yhdessä munkkiveljien kanssa. Hän kunnostautui myös ikonimaalarina ja luostarinsa kirkkojen kaunistajana. Jumalan armo asui hänessä tehden hänestä oppilailleen kaikessa hyvän esikuvan. Hän opetti: ”Jättäkää pimeys ja pyrkikää valoon.” Hänen pyhän elämänsä tähden Jumala antoi hänelle selvänäkemisen ja sairaiden parantamisen lahjan. Pyhittäjä Gennadi kuoli vähän aikaa sairastettuaan rauhallisesti vuonna 1565.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Paavali, Pausirios ja Teodotion olivat veljeksiä, jotka elivät Egyptissä Diocletianuksen (284–305) vainojen aikana. Paavali ja Pausirios olivat viettäneet munkin elämää nuoruudestaan lähtien, kun taas kolmas veli Teodotion oli liittynyt vuorilla piileskelevään rosvojoukkioon. Kuultuaan, että hänen molemmat veljensä oli vangittu kristittyinä, Teodotion tuli alas kaupunkiin jättääkseen heille jäähyväiset.

Nähtyään veljensä tuomioistuimen edessä Teodotion vetäytyi syrjäiseen paikkaan ja alkoi mietiskellä sitä kunniaa, joka heitä odotti taivaassa. Silloin Jumalan armo sytytti hänenkin sydämensä. Hän meni maaherran luo ja ilmoitti olevansa kristitty. Varmemmaksi vakuudeksi hän vieläpä tyrkkäsi maaherran alas istuimeltaan. Teodotion pidätettiin heti paikalla. Hänen kylkensä ja vatsansa lävistettiin tulikuumilla raudoilla, minkä jälkeen hänet mestattiin.

Paavali ja Pausirios heitettiin Niiliin, ja niin he saivat marttyyrikruunun hukkumalla.

Pyhä Makedonios syntyi vuoden 330 tienoilla. Hän oli kouluja käymätön syyrialainen maalaismies, joka rakasti suuresti Jumalaa. Noin 20 vuoden ikäisenä hän jätti maailman ja nousi kilvoittelemaan Antiokian itäpuolisille vuorille. Hän ei asettunut minnekään eikä rakentanut itselleen vakituista keljaa vaan kilvoitteli avoimen taivaan alla ja kierteli vuorilla. Näin hän saattoi pysytellä yksinäisyydessä ja paeta ihmisjoukkoja, jotka yrittivät löytää hänet saadakseen häneltä siunauksen. Pyhä Makedonios kilvoitteli 45 vuotta ilman majaa tai telttaa. Koska hän viipyi usein maakuopissa, häntä alettiin kutsua syyrialaisella sanalla gubba, joka tarkoittaa onkaloa.

Neljänkymmenen vuoden ajan Makedonios käytti ravinnokseen ainoastaan vedessä liotettuja ohranjyviä. Vuosikausia piispa Teodoretoksen äiti toimitti jyvät hänelle. Kun tämä hurskas nainen sairastui harjoitettuaan kovaa askeesia, Makedonios tuli katsomaan häntä ja vaati häntä syömään leipää selittäen, että hän oli itsekin edellisenä päivänä tuntenut heikentyvänsä ja päättänyt nauttia leipää vahvistuksekseen, jottei joutuisi selittämään kuolemansa syytä Kristuksen tuomioistuimen edessä.

Kerran eräs upseeri lähti vuorille metsästämään. Nähdessään erakon hän laskeutui satulastaan ja kysyi mitä tämä teki vuorilla. ”Sitä samaa kuin sinäkin”, Makedonios vastasi, ”Minä pyydystän Jumalaani. Halajan saada Hänet kiinni ja ikävöin Hänen näkemistään, enkä aio lopettaa tätä metsästystä.”

Eräs paimen kierteli vuorilla hyisen kylmänä talviyönä etsimässä lampaitaan. Keskellä lumipyryä hän näki nuotion. Sen äärellä oli Makedonios, jonka rinnalla seisoi kaksi valkopukuista olentoa lisäten puita nuotioon. Näin Jumalan enkelit pitivät huolta enkelielämää harjoittavasta pyhästä kilvoittelijasta.

Kun Antiokian piispa Flavianos (381–404) kuuli Makedonioksen hyveistä ja kilvoituksista, hän päätti vihkiä pyhän kilvoittelijan papiksi. Piispa sai erakon tulemaan alas vuorilta lähettämällä hänelle viestin, että kirkko oli joutunut häpeään eräiden rikkomusten takia, joista syytettiin Makedoniosta. Antiokiassa piispa vei erakon alttariin kesken liturgian ja liitti hänet pappien joukkoon. Autuas Makedonios ei osannut kreikkaa eikä ymmärtänyt mitä oli tapahtunut ennen kuin joku selitti sen hänelle palveluksen jälkeen. Makedonios järkyttyi niin, että kiukunpuuskassa lähti ajamaan takaa piispaa sauvallaan huitoen, mutta ei saanut tätä kiinni, koska oli jo voimiltaan heikko. Makedonios rauhoittui vasta, kun hänelle selitettiin, ettei hänen tarvinnut jättää vuorten hiljaisuutta, vaikka olikin nyt pappi.

Viikon kuluttua Flavianos lähetti taas Makedoniokselle sanan pyytäen tätä tulemaan liturgiaan. Makedonios kysyi: ”Eikö hän jo tyydy? Haluaako hän taas vihkiä minut papiksi?” Vasta kun hänelle selitettiin, ettei ketään vihitä kahdesti, hän suostui tulemaan. Näin vilpitön ja yksinkertainen oli hänen mielenlaatunsa.

Vuonna 387 Antiokian asukkaat alkoivat mellakoida uusien veronkorotusten takia. Keisaria ja hänen puolisoaan esittäneet patsaat kaadettiin, ja keisari lähetti kaupunkiin sotilaita, joiden tehtävänä oli surmata kaikki mellakoitsijat. Silloin pyhä Makedonios tuli alas vuorilta muiden erakkojen kanssa ja meni puhumaan keisarin lähettiläille. Tulkin välityksellä hän käski heitä sanomaan keisarille, että tämäkin oli vain ihminen, samaa luontoa kuin nuo kapinoineet, ja että Jumalan kuvia ei saisi surmata vaskesta tehtyjen ihmisen kuvien tähden: patsaita oli helppo tehdä lisää, mutta surmattuihin ihmisiin ei keisarikaan saisi elämää. Pyhän Hengen innoittamat viisaat sanat käänsivät kaupungin kohtalon. Keisari heltyi ja antoi antiokialaisille anteeksi.

Pyhä Makedonios sai armon tehdä ihmeitä rukouksillaan. Erään ylimyksen vaimo oli joutunut ennennäkemättömän mässäilynhimon valtaan. Vaikka hän söi 30 kananpoikaa päivässä, hän ei saanut himoaan tyydytettyä vaan vaati yhä lisää. Jotkut pitivät tätä ruumiillisena sairautena, toiset demonien aikaansaannoksena. Hänen sukulaisensa hakivat paikalle Makedonioksen, joka rukoili ja siunasi ristinmerkillä vettä, jonka antoi naiselle juotavaksi. Nainen vapautui himostaan, niin että sen jälkeen hänelle riitti päivittäiseksi ravinnoksi yksi ainoa kananpojan palanen.

Eräs toinen nainen puolestaan ei kyennyt syömään tai juomaan mitään ja oli heikentynyt niin, ettei enää tuntenut omaa kotiväkeään. Makedonios rukoili ja siunasi kylmää vettä ja aikoi antaa sen naiselle juotavaksi. Paikalla olleet lääkärit pysäyttivät hänet sanoen, että kylmä vesi olisi naiselle haitaksi. Talon isäntä ajoi lääkärit pois ja antoi itse juoman vaimolleen, joka piristyi välittömästi ja alkoi toipua.

Noin 65 vuoden ikäisenä Makedonios suostui asettumaan omaan keljaan. Silti hän tapasi vielä kierrellä ja viipyi välillä toisilta kilvoittelijoilta tyhjilleen jääneissä keljoissa.

Seitsemänkymmentä vuotta kilvoiteltuaan pyhä Makedonios nukkui pois 90 vuoden ikäisenä vuoden 420 tienoilla. Hänen hautajaisiinsa kokoontui suuri joukko kansaa, joka kantoi hänet Pyhien marttyyrien kirkkoon ja hautasi hänet pyhien kilvoittelijoiden Afrahatin ja Teodosioksen rinnalle. Pyhän Makedonioksen elämäkerran kirjoitti piispa Teodoretos, jonka syntymä oli tapahtunut pyhän Makedonioksen rukoiltua hänen pitkään lapsettomuudesta kärsineiden vanhempiensa puolesta.

Pyhä Filon oli Rooman kirkon diakoni ja kuuluisa sananjulistaja 300-luvun lopussa. Itä-Rooman keisarina oli tuolloin Arkadios (395–408) ja Länsi-Rooman keisarina hänen veljensä Honorius (395–423). Keisarien sisar Galla Placidia sairastui vakavasti ja lähetti Filonin Kyprokselle hakemaan pyhää Epifaniosta (12.5.) kuultuaan tämän tekemistä ihmeistä. Jumalallisen ilmestyksen johdattamana Epifanios vihki Filonin Karpasian kaupungin piispaksi Kyprokselle vuonna 401 ja nimitti hänet myös sijaisekseen Konstantian piispanistuimelle ennen kuin hän itse lähti pitkälle matkalle Roomaan ja Konstantinopoliin. Pyhältä Filonilta on säilynyt selitysteoksia Mooseksen kirjoihin ja Laulujen lauluun.

Pyhä Ksenia oli roomalaisen ylhäisöperheen tytär. Hän syntyi 400-luvulla ja sai kasteessa nimen Eusebia. Kun hän tuli naimaikään, vanhemmat löysivät hänelle sopivan puolison ja alkoivat valmistella häitä. Eusebia tahtoi kuitenkin omistaa koko elämänsä Kristukselle ja tulla Hänen morsiamekseen. Hänellä oli kaksi uskollista palvelijatarta, jotka olivat hänelle kuin sisaria. Hän kertoi heille suunnitelmastaan paeta kotoaan ja ryhtyä viettämään kilvoituselämää. Palvelijattaret tahtoivat seurata nuorta emäntäänsä hänen valitsemallaan tiellä. Yhdessä he alkoivat harjoitella kilvoituselämää jo kotioloissaan, jotta kestäisivät sitä myöhemmin.

Vähän ennen hääpäivää Eusebia ja hänen palvelijattarensa, joista oli tullut hänen hengellisiä sisariaan, pukeutuivat miesten vaatteisiin ja suuntasivat kulkunsa satamaan. Sieltä löytyi Aleksandriaan menevä laiva, johon he nousivat. Eusebia pelkäsi vanhempiensa järjestämiä etsintöjä, ja niin he jatkoivat matkaansa Aleksandriasta Kos-saarelle, jossa arvelivat pysyvänsä paremmin piilossa. Siellä Eusebia vaihtoi nimensä Kseniaksi, joka kreikassa tarkoittaa muukalaista.

Ksenia alkoi pyytää, että niin kuin pyhä ensimmäinen naismarttyyri Tekla sai hengelliseksi ohjaajakseen apostoli Paavalin, Herra lähettäisi hänellekin hengellisen isän. Pian tämän jälkeen Ksenia kohtasi saarella kunnioitusta herättävän munkkivanhuksen, joka sattui vieläpä olemaan nimeltään Paavali. Vanhus oli pienen luostarin igumeni Karian Mylassassa Vähässä-Aasiassa. Hän oli kotimatkalla luostariinsa käytyään pyhiinvaelluksella Jerusalemissa. Paavali otti Ksenian ja hänen seuralaisensa mukaansa Vähään-Aasiaan ja rakennutti heille keljat lähelle omaa luostariaan. Vähitellen heihin liittyi muitakin kilvoituselämää kaipaavia naisia ja syntyi luostari. Ksenia rakennutti sinne kirkon, joka omistettiin ensimmäiselle marttyyrille Stefanokselle.

Kun alueen piispa kuoli, igumeni Paavali valittiin hänen seuraajakseen. Hän vihki Ksenian diakonissaksi, vaikka tämä ei olisikaan tahtonut ottaa päälleen ”pappeuden iestä”.[1] Vihkimyksen jälkeen Ksenia lisäsi kilvoitustaan, niin että demonitkin pelkäsivät häntä. Vaikka hän vietti pyhää elämää, hän pysyi silti nöyränä ja piti itseään suurena syntisenä. Kyyneleet eivät koskaan ehtyneet hänen silmistään rukouksen aikana.

Kun Ksenian vaellus muukalaisena maan päällä läheni loppuaan, hän kokosi sisaristonsa ympärilleen, kiitti heitä, pyysi heiltä anteeksi ja toivoi heidän rukoilevan hänen sielunsa puolesta. Sitten hän vetäytyi kirkkoon, sulki oven ja lankesi polvilleen rukoilemaan. Ksenian entiset palvelijattaret katsoivat avaimenreiästä ja näkivät yhtäkkiä kirkkaan valon laskeutuvan kirkkoon ja samalla koko paikka täyttyi hyvästä tuoksusta. He aukaisivat oven ja löysivät igumeniansa kuolonuneen nukkuneena.

Ksenian kuollessa oli keskipäivä, pilvetön taivas ja kirkas auringonpaiste. Yhtäkkiä taivaalle ilmestyi tähtiseppele, jonka keskellä oli tähdistä muodostunut risti. Sisariston ohjaajavanhus piispa Paavali oli tuolloin eräässä lähikylässä sen kirkon vuosijuhlassa. Nähdessään oudon ilmiön hän ymmärsi heti sen merkitsevän pyhän Ksenian lähtöä tästä elämästä. Yhdessä kyläläisten kanssa hän kiiruhti liturgian päätyttyä suoraan Ksenian luostariin. Hautajaiset seurasivat välittömästi. Ksenian ruumista kuljetettiin juhlallisesti kaupungin halki ja tähtiseppele seurasi mukana. Se katosi vasta, kun hänen ruumiinsa laskettiin hautaan. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua parantumisihmeitä.

Toinen Kseniaa Roomasta seurannut sisar kuoli pian hänen jälkeensä kertomatta mitään Ksenian vaiheista. Piispa Paavali ja luostarin sisaret painostivat jäljelle jäänyttä sisarta paljastamaan heille Ksenian elämänvaiheet. Heidän hämmästyksensä oli suuri, kun he kuulivat nöyrän igumeniansa olleen roomalainen ylhäisönainen. Jonkin ajan kuluttua Herran luo siirtyi myös piispa Paavali kaitsettuaan hengellistä laumaansa Jumalalle otollisella tavalla.

Pyhä Zosimos oli kotoisin Libanonin Sidonista ja ryhtyi munkiksi kotiseudullaan 500-luvun alkuvuosina. Hän siirtyi Pyhän Gerasimoksen luostariin Jordanvirran lähistölle ja perusti lopulta oman yhteisön Palestiinan Kesarean alueelle.

Pyhä Zosimos saavutti sellaisen hyveiden korkeuden, että Jumala antoi hänelle ennaltatietämyksen ja profetoimisen lahjat. Zosimos ilmoitti etukäteen maanjäristyksen, jossa suuri osa Antiokiaa tuhoutui 29.11.528.

Kerran pyhä Zosimos oli aasin kanssa viemässä kantamuksia luostariinsa, kun nälkäinen leijona hyökkäsi heidän kimppuunsa, tappoi aasin ja alkoi syödä sitä. Kun leijona oli saanut vatsansa täyteen, Zosimos valitti leijonalle, ettei hän saa vietyä tavaroita yksin. Silloin leijona antoi laittaa kantamukset selkäänsä ja kantoi ne luostarin portille asti.

Pyhä Zosimos muistetaan myös hengellisistä opetuksistaan, jotka abba Doroteos Gazalainen laati kirjalliseen muotoon. Niissä hän kehottaa ylenkatsomaan maailmaa ja voittamaan vihan tuntemukset sisäisen rauhan saavuttamiseksi. Kristuksen lihaksitulemisessa on kaikille tarjolla sellainen armo, että sen voiman ja oman kaipauksensa turvin ihminen voi pitää vaikka koko maailmaa tyhjän veroisena.

Kerran Zosimos kokosi kädelleen olkia, kangastilkkuja ja tiilenmurusia ja kysyi: ”Eikö jokainen, joka on kilpaillut, riidellyt ja vihastunut tällaisten asioiden tähden, ole aivan sekaisin? Vaikka jollain Jumalan miehellä olisi hallussaan koko maailma, hän ei pitäisi sitä näitä kummempana. Omaisuus ei vahingoita sielua vaan siihen kiintyminen. Kukapa ei tietäisi, että ruumis on arvokkainta mitä meillä on, ja sitäkin meidän on toisinaan ylenkatsottava. Saati sitten jotain sellaista, joka on tyystin itsemme ulkopuolella!”

Zosimos neuvoi pitämään jokaista meitä halveksivaa tai pilkkaavaa pelkästään sielumme lääkärinä ja hyväntekijänä, jonka Kristus on lähettänyt sielumme parhaaksi niin tätä kuin tulevaakin maailmaa silmälläpitäen. Vihan voittaminen on ensimmäinen askel kohti sielun rauhaa. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Zosimos nukkui pois rauhassa.

Pyhä Neofytos syntyi Kyproksen Leukarassa vuonna 1134 eli aikana, jolloin ristiretkeläiset olivat miehittäneet Kyproksen. Jo lapsesta lähtien hän tunsi kaipausta erakkoelämää kohtaan. Täytettyään 18 vuotta hän lähti kotoaan paetakseen vanhempiensa järjestämää avioliittoa ja piiloutui Pyhän Johannes Krysostomoksen luostariin Kuzuventiksen vuorelle. Vanhemmat kuitenkin löysivät hänet ja saivat hartailla vetoomuksillaan hänet palaamaan kotiin. Häät vietettiin, mutta hääyönä Neofytos luovutti vihkisormuksensa morsiamelleen ja lähti uudestaan Kuzuventiksen luostariin. Hän aneli igumenia vihkimään hänet heti munkiksi, jotta vanhemmat eivät voisi enää hakea häntä pois. Nähdessään hänen intonsa ja vaikean tilanteensa igumeni suostui hänen pyyntöönsä.

Neofytos lähetettiin pääluostarista sivuluostariin pitämään huolta viinitarhasta. Siellä hän palveli työtä tehden ja rukoillen viisi vuotta. Vapaa-aikanaan hän keskittyi opiskelemaan pyhiä kirjoituksia ja opetteli koko Psalttarin ulkoa. Raamatun tutkiskelu sytytti hänessä palavan halun päästä käymään samoilla paikoilla, joissa Herra itse oli kulkenut. Neofytos meni laivaan ja saapui onnellisesti Jerusalemiin. Kumarrettuaan pyhiä paikkoja hän kierteli vielä puolisen vuotta Palestiinan luolissa ja erakkomajoissa yrittäen löytää itselleen kokeneen hengellisen ohjaajan, jonka kuuliaisuusveljeksi voisi ryhtyä. Hän ei kuitenkaan onnistunut löytämään ketään ja palasi luostariinsa Kyprokselle.

Rakkaus erakkoelämään ei jättänyt Neofytosta rauhaan. Kun hän ei saanut omalta igumeniltaan siunausta ryhtyä erakoksi, hän yritti lähteä Vähän-Aasian puolelle Latrosvuoren kilvoittelijoiden luo. Pafoksen satamassa hänet kuitenkin pidätettiin pakolaisena. Tyrmässä häntä pahoinpideltiin ja miehittäjiin kuuluneet vartijat ryöstivät hänen matkarahansa. Vastoinkäymisistään Neofytos päätteli, että Kyprokselta lähteminen ei ollut Jumalan tahto. Niinpä hän alkoi etsiä itselleen sopivaa kilvoittelupaikkaa Kuzeventiksen luostaria ympäröiviltä vuorilta. Pian hän löysikin vaikeapääsyisen luolan äkkijyrkältä kallionrinteeltä. Löytöpäivä oli pyhän Johannes Kastajan syntymäpäivä (24.6.1159) ja siksi hän alkoi kutsua paikkaa Pyhän Johannes Kastajan luolaksi. Neofytos oli tuolloin 25-vuotias.

Neofytoksella kului kokonainen vuosi ennen kuin hän oli saanut luolan asuttavaan kuntoon. Sen jälkeen hän asettui sinne viettämään äärimmäisen askeettista elämää, johon kuului lakkaamaton rukous, maahankumarrukset, valvominen, paasto ja kaikenlainen puute. Maine hänen kilvoittelustaan levisi nopeasti, ja pian monet nuoret miehet pyysivät päästä hänen oppilaikseen. Neljä vuotta hän kieltäytyi ehdottomasti ottamasta ketään luokseen. Sen jälkeen hän suostui vastaanottamaan pyrkijöitä rajoittaen kuitenkin veljien lukumäärän alle kahteenkymmeneen. Pafoksen arkkipiispa sai ilmestyksessä käskyn vihkiä Neofytos papiksi ja antaa veljestön käyttöön tietyt vuosittaiset tulot.

Papiksi vihkimyksensä jälkeen vuonna 1170 Neofytos alkoi rakennuttaa luolansa viereen luostaria, jolle hän antoi nimeksi Engklistra. Nimi tarkoittaa eristettyä paikkaa ja johtuu siitä, että hän oli elänyt 24 vuotta eristäytyneenä alueelle. Pyhällä Neofytoksella oli opettamisen armolahja. Nuorille veljilleen hän opetti ahkerasti luostarielämän periaatteita, ja myös maallikkouskovia saapui sankoin joukoin kuuntelemaan häntä ja keskustelemaan hänen kanssaan.

Vietettyään kaikkiaan 40 vuotta Engklistran alueella pyhittäjä väsyi pyhiinvaeltajien jatkuvaan virtaan ja löysi itselleen uuden pakopaikan Pyhän Johannes Kastajan luolan yläpuolelta. Kun hän louhi oviaukkoa tähän uuteen luolaan, ylempää vuorelta irtosi suuri kivi, joka oli viedä Neofytoksen mennessään alas rotkoon. Jumalan armosta kivi pysähtyi kuilun reunalle, niin että osa Neofytoksen viitasta jäi sen alle ja hän itse jäi roikkumaan viitastaan kuilun yläpuolelle. Tämä tapahtui tammikuun 24. päivänä 1199. Neofytos sepitti omakätisesti kiitospalveluksen pelastumisensa johdosta ja sääti sen luettavaksi luostarissaan joka vuosi tuona päivänä.

Uuden luolansa nimeksi Neofytos antoi ”Uusi Siion”. Siellä hän jatkoi rakastamaansa erakkokilvoitusta. Vain sunnuntaisin hän laskeutui tikkaita pitkin alas luostariinsa. Luolassaan hän teki myös kirjallisia töitä. Hänen mainitaan kirjoittaneen kaikkiaan kuusitoista teosta. Osa niistä on säilynyt luostarissa käsikirjoituksina ja niitä on myös julkaistu kirjoina.

Neofytos eli uudessa luolassaan vielä kymmenen vuotta. Kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, hän käski munkkiensa haudata hänet luolan sisäosiin hautaan, jonka oli itse sinne louhinut. Hyvästeltyään veljet hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Tarkka kuolinpäivä unohtui aikojen kuluessa, mutta pyhän Neofytoksen muistoa alettiin viettää yhdessä hänen pelastumisjuhlansa kanssa tammikuun 24. päivänä. Pyhän Neofytoksen luostari on edelleenkin toiminnassa.

Johannes eli Nižni Novgorodissa 1500-luvun alussa. Kazanin tataarit tekivät tuolloin usein ryöstöretkiä Moskovan hallitsemille alueille. Kerran he ottivat vangikseen jumalaapelkäävän nuorukaisen Johanneksen, veivät hänet mukanaan Kazaniin ja antoivat orjaksi kaanin sukulaiselle Alej-Špurille. Johannes alistui Jumalan tahtoon ja palveli isäntäänsä. Samalla hän kuitenkin noudatti kaikkia kristillisiä tapoja, jotka oli omaksunut lapsuudenkodissaan. Hän noudatti tarkkaan paastoja, oli sävyisä ja tottelevainen. Koska päivät olivat niin työntäyteisiä ettei rukoukselle jäänyt aikaa, hän rukoili öisin.

Alej-Špur päätti yhdessä tataarimullahin kanssa käännyttää Johanneksen islamiin. Tämä kuitenkin ilmoitti kunnioittavansa Jeesusta Kristusta todellisena Jumalana ja pitävänsä Muhammedin oppia eksytyksenä. Nuorukaista houkuteltiin mairein sanoin, uhkailtiin ja lopulta kidutettiin, mutta mikään ei saanut häntä luopumaan Kristuksesta. Nähtyään hänen horjumattomuutensa Alej-Špur käski mestata hänet. Johanneksen kädet sidottiin ja hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle venäläisten hautausmaalle. Pyövelit sivalsivat häntä miekalla, mutta Jumalan kaitselmuksesta kuolettavaksi tarkoitettu isku ei surmannut häntä vaan ainoastaan haavoitti häntä vakavasti kaulaan. Verta vuotaen hän menetti tajuntansa. Pyövelit luulivat häntä kuolleeksi ja palasivat kaupunkiin.

Johannes virui myöhään yöhön tajuttomana. Virottuaan hän raahautui kaupunkiin Moskovan suuriruhtinaan edustajan luo ja kertoi kärsimyksistään. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän rukoili koko yön hartaasti ja aamun koittaessa hän antoi henkensä Herralle. Pyhä marttyyri Johannes kuoli vuonna 1529.

Autuas Ksenia syntyi 1700-luvun alussa. Hän oli naimisissa hovilaulaja Andrei Feodorovitš Petrovin kanssa ja vietti seurapiirielämää Pietarissa. Kun Ksenia oli 26-vuotias, hänen miehensä kuoli äkillisesti ehtimättä valmistautua lähtöönsä ripittäytymällä ja osallistumalla pyhään ehtoolliseen. Järkyttynyt Ksenia käsitti hetkessä, että kaikki maallinen on turhaa ja mieletöntä. Oman ja miehensä pelastuksen tähden hän päätti kilvoitella Kristuksen tähden houkkana. Miehensä hautajaispäivänä hän pukeutui tämän vaatteisiin, vaati kaikkia kutsumaan itseään miehensä nimellä ja sanoi, että Ksenia on kuollut.

Hautajaisten jälkeen Ksenia jakoi pois kaiken omaisuutensa. Omaiset veivät hänet lääkärille saadakseen julistettua hänet holhouksenalaiseksi, mutta lääkärit totesivat, että Ksenia oli henkisesti terve ja sai tehdä mitä halusi.

Siitä lähtien Ksenia eli kesät talvet kadulla ilman vakinaista asuinpaikkaa. Päivisin hän vaelteli kaupungilla katupoikien pilkattavana. Ihmiset tottuivat vähitellen hänen kummallisuuksiinsa. He huomasivat, ettei Ksenia huolinut almuja keneltä tahansa vaan ainoastaan niiltä, joilla oli oikea asenne antaessaan, eikä silloinkaan enempää kuin kopeekan kerrallaan. Senkin hän antoi usein jollekin toiselle kerjäläiselle. Kun miesvainajan vaatteet kuluivat puhki, hän pukeutui hameeseen ja nuttuun, joiden värit olivat punainen ja vihreä.

Kun Smolenskin hautausmaalla rakennettiin uutta kirkkoa, Ksenia auttoi salaa työmiehiä kantamalla yöllä tiiliskiviä ylös rakennustelineille. Useimmiten hän kuitenkin vietti yönsä pellolla kaupungin ulkopuolella. Siellä hän rukoili ja teki maahankumarruksia kaikkiin neljään ilmansuuntaan. Vain joskus harvoin hän yöpyi joidenkin tuttaviensa luona.

Pietarin uskovat asukkaat huomasivat vähitellen Ksenian kummallisessa elämässä piilevän pyhyyden. Jumalan siunaus näytti seuraavan hänen vanavedessään kaikkialle. Jos hän poikkesi johonkin kauppaan, siellä kävi asiakkaita koko päivän. Jos vuokra-ajuri tarjosi hänelle kyydin, hänellä riitti ajoja. Jos Ksenia hyväili sairasta lasta, tämä parani. Lisäksi kävi ilmi, että hänen arvoitukselliset sanansa ja lausahduksensa olivatkin usein peitettyjä ennustuksia tulevista tapahtumista. Tätä Jumalalta saamaansa selvänäköisyyden lahjaa hän käytti lähimmäistensä hyväksi auttaen heitä usein perheasioissa ja ohjaten heitä pelastukseen. Näin Kseniasta tuli jo eläessään kristittyjen joutuisa auttaja monissa vaikeuksissa.

Autuas Ksenia kilvoitteli houkkana 45 vuotta. Hän nukkui kuolonuneen 71 vuoden ikäisenä noin vuonna 1803. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä heti kuolemansa jälkeen, ja hänen hautansa Pietarissa Smolenskin hautausmaalla on siitä lähtien ollut ihmeiden ehtymätön lähde ja kansan rakastama pyhiinvaelluspaikka. Autuaan Ksenian pyhyys vahvistettiin virallisella kanonisoinnilla vuonna 1988.[1]

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Castinus oli varakas roomalainen senaattori, joka eli 200-luvun alussa. Hän sairastui vaikeasti eikä mistään tuon ajan lääketieteellisestä keinosta ollut hänelle apua. Hänen korviinsa oli kantautunut, että Bysantin Vähän-Aasian puolella Argyropoliksessa oli Kyrillianos-niminen piispa, joka paransi sairaita rukouksella. Vaikka Castinus itse oli vielä perinteisten jumalien palvelija, hän lähti tapaamaan Kyrillianosta. Pyhän piispan rukous paransi Castinuksen välittömästi. Pian hän otti kasteen, jakoi suuren omaisuutensa köyhille ja jäi nöyrästi palvelemaan parantajaansa.

Kyrillianos opetti Castinukselle kristinuskon totuudet ja vähän ennen kuolemaansa vihki hänet seuraajakseen Argyropoliksen piispaksi. Edeltäjänsä kehotuksesta Castinus siirsi piispanistuimen Aasian puolelta Bysantin kaupunkiin, joka tultiin sittemmin tuntemaan Konstantinopolina. Pyhää Castinusta kunnioitetaan kaupungin 18. piispana. Palveltuaan apostolisella innolla Kristuksen laumaa seitsemän vuotta hän vihki seuraajakseen Tituksen ja siirtyi rauhassa Herran luo.

Pyhä Publios oli lähtöisin rikkaasta perheestä Zeugman kaupungista Eufratvirran rantamilta. Vanhempiensa kuoltua hän antoi kotitalonsa, peltonsa, omaisuutensa, vaatteensa ja tavaransa köyhille. Itse hän muutti kuuden kilometrin päähän korkean kukkulan huipulle, jonne hän rakensi itselleen pienen keljan. Siellä hän vietti kaiken aikansa palvellen Jumalaa rukouksin, veisaten psalmeja, lukien ja tehden käsityötä. Kukaan ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Jokaisen vieraan hän otti vastaan suuren ilon vallassa.

Näin kilvoitellen pyhä Publios alkoi esimerkillään houkutella muitakin taivaalliseen elämäntapaansa. Hänen luokseen tuli veljiä, joille rakennettiin omat keljat. Publios piti tapanaan pistäytyä yllättäen veljien keljoissa varmistuakseen, että heidän kilvoituksensa olisi Jumalaa miellyttävää ja etteivät he omistaneet mitään tarpeetonta. Nukkuvat hän herätti ja ylimääräistä ruokaa varastoineita hän nuhteli. Lopulta kaikki kilvoittelijat koottiin yhdeksi veljestöksi yhteen rakennukseen, jossa he kilvoittelivat toisiaan innoittaen ja rohkaisten. Näin paikalle syntyi 300-luvun puolivälin tienoilla luostari.

Publios opetti, että kaikilla oli oppimista toisiltaan: yhdeltä saattoi oppia sävyisyyttä, toiselta innokkuutta, kolmannelta paastoamista. ”Näin saavutamme täydellisyyden omaksumalla toisiltamme sen mitä itseltämme puuttuu.” Publios ja hänen ensimmäiset oppilaansa olivat kreikankielisiä, mutta pian joukkoon liittyi myös alueella enemmistönä olleita syyriankielisiä. Näitä varten rakennettiin oma asuinrakennus, mutta molemmilla ryhmillä oli yhteinen kirkko, jossa palvelukset toimitettiin aamuin illoin laulaen vuorotellen kreikaksi ja syyriaksi.

Pyhä Publios nukkui pois vuoden 380 tienoilla. Luostari jäi kukoistamaan pitkäksi aikaa hänen jälkeensä. Se jatkoi toimintaansa kreikkalais-syyrialaisena, ja sen johtajina oli monia suuria kilvoittelijoita, joista muutamia valittiin piispoiksi.

Sielultaan taivaallinen Gregorios pääsi niin syvälle Jumalan salaisuuksiin, että kaikkien kirkkoisien joukosta hänet on kruunattu ”Teologin” nimellä pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin tapaan. Nimitys ei viittaa oppiarvoon eikä dogmaattiseen tiedonhallintaan vaan kertoo sielun puhdistumisesta ja Jumalaan yhdistymisestä. Gregorioksen suu oli Pyhän Hengen tulen ja armon pyhittämä, ja siksi hän saattoi Mooseksen tavoin välittää kansalle jumalallisia ajatuksia ja jumalallista valoa.

Gregorioksen perhe asui pienessä Nazianzoksen kaupungissa. Vuosien lapsettomuuden jälkeen perheeseen syntyi Gorgonia-niminen (23.2.) tytär. Äiti Nonna (5.8.) alkoi rukoilla, että saisi myös pojan. Jumala näytti Nonnalle unessa pojan ja ilmoitti tämän nimeksi Gregorioksen. Lapsi syntyi ilmeisesti samana vuonna (329) kuin hänen samanniminen isänsä valittiin kaupungin piispaksi. Nonna kasvatti poikaansa hurskauteen ja hyveellisyyteen. Jo lapsena hänessä puhkesi kukkaan kypsä viisaus. Gregorios tunsi vetoa opiskelemiseen ja rakasti mietiskelyä.

Eräänä yönä nuori Gregorios näki unessa kaksi nuorta neitsyttä valkeissa vaatteissa ja kasvot hunnutettuina. Toinen esittäytyi Puhtaudeksi ja toinen Siveydeksi. Neidot ilmoittivat olevansa Jeesuksen Kristuksen seuralaisia ja kaikkien niiden ystäviä, jotka eivät solmi avioliittoa vaan omistautuvat taivaalliseen elämään. He kehottivat Gregoriosta liittymään koko sydämestään tuohon samaan joukkoon, niin he täyttäisivät hänet neitsyyden kirkkaudella ja saattaisivat hänet Pyhän Kolminaisuuden valoon. Tämän jälkeen Gregorios päätti omistaa elämänsä Jumalalle neitsyydessä ja erottautua maailmallisista nautinnoista ja huvituksista.

Gregorios lähti opiskelemaan retoriikkaa Kappadokian Kesareaan yhdessä veljensä Kesarioksen (9.3.) kanssa. Siellä hän tutustui pyhään Basileiokseen (1.1.). Gregorios matkusti veljensä kanssa Palestiinaan ja Aleksandriaan, jossa hän hyvästeli tämän ja päätti lähteä yksin Ateenaan, filosofian ja oppineisuuden keskukseen.

Merimatkalla kohti Ateenaa nousi ankara myrsky. Kaksikymmentä päivää alus kamppaili aaltojen riepoteltavana. Gregorios oli polvillaan aluksen keulassa ja aallot pieksivät hänen kasvojaan. Häntä ei ollut vielä kastettu, ja hän pelkäsi jäävänsä ikuisiksi ajoiksi ilman kastetta ja sen puhdistavaa ja jumalallistavaa vaikutusta. Gregorios kohotti kätensä kohti taivasta ja rukoili itkien. Hän muisti luvanneensa palvella Jumalaa koko ikänsä, ja lopulta myrsky asettui. Kun alus lipui vahingoittumattomana Ateenan satamaan, monet hänen kanssaan rukoilleista olivat päättäneet kääntyä kristityiksi.

Ateenassa Gregorioksen ja Basileioksen ystävyys syveni entisestään. Heitä yhdisti samanlainen rakkaus oppimiseen, kielellinen lahjakkuus, syvällinen ajattelu, elämän puhtaus sekä kokosydäminen kaipaus hengelliseen täydellistymiseen ja Jumalan läheisyyteen. Ei ihme, että kaikki arvostivat heitä suuresti ja monet totuuden etsijät kääntyivät heidän puoleensa. Gregorios ja Basileios suunnittelivat usein yhteistä kilvoituselämää. Basileios palasi kotiseudulleen, mutta Gregorios jäi ystäviensä pyynnöstä vielä joksikin aikaa Ateenaan.

Vietettyään kaksitoista vuotta Ateenassa Gregorios palasi Kappadokiaan vuonna 358 ja otti lopulta pyhän kasteen 30 vuoden ikäisenä. Hänen sydämensä kaipasi ainoastaan Jumalaa. Hän tahtoi elää mietiskellen Hänen valtakuntaansa ja Hänen kirkkauttaan vapaana maallisista huolista. Ruumiinsa Gregorios alisti ankaraan askeesiin, jota hän jatkoi koko ikänsä, vaikka kärsi monista sairauksista. Hän vetäytyi yksinäisyyteen saadakseen rukoilla ja mietiskellä hiljaisuudessa pyhien kirjoitusten syvyyksiä. Hänen opiskelussa harjaantunut ymmärryksensä pääsi nyt totuuden palvelukseen.

Gregorios siirtyi pyhän Basileioksen luokse tämän hiljentymispaikkaan Irisjoen laaksossa. He uppoutuivat Jumalan salaisuuksien syvyyksiin kuin yhtenä sieluna. Gregorios ja Basileios tempautuivat taivaallisen maailman katseluun ja tunsivat, millaista on valittujen ilo Jumalan valtakunnassa. Niin heille kehittyi verraton ymmärrys ihmisluonnosta ja siitä, millä tavoin sielu puhdistetaan himoistaan. Nuoresta iästään ja lyhyestä kokemuksestaan huolimatta heistä tuli koko luostarikulttuurin suunnannäyttäjiä: he tiivistivät sääntökokoelmaksi periaatteet, jotka ovat olleet ortodoksisen luostarielämän ohjenuora meidän aikaamme asti.

Tämä taivaallinen elämänvaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Gregorios joutui lähtemään kotikaupunkiinsa huolehtimaan vanhuuden heikentämästä isästään. Nazianzoksen seurakunnassa vallitsi hajaannus, jota Gregorios yritti sovitella. Arkihuolten keskellä hän pyrki pitämään yllä mietiskelevää ja hiljentyvää elämänasennetta. Aikansa epäröityään Gregorios päätti ottaa vastaan pappisvihkimyksen isältään, joka tahtoi hänestä seuraajansa.

Gregorios koki pappeuden ikeen raskaaksi ja lopulta hän päätti paeta Pontokseen, jossa hän purki taakkansa ystävälleen Basileiokselle. Monet syyttivät Gregoriosta araksi ja heikkoluonteiseksi. Hän oli kuitenkin herkkä sielu, jolle oli tärkeämpää päästä lähemmäksi Jumalaa kuin vahvistaa omaa asemaansa. Hän itse totesi, ettei paennut papintehtävää arkuuttaan vaan koska tunsi liian raskasta vastuuta sieluista ja kaipasi päästä mietiskelyn kautta yhdistymään Jumalaan ja sitä kautta koko ihmiskuntaan. Gregorios kirjoitti: ”Mikään ei ollut minulle mieluisampaa kuin sulkea aistieni ovi, lähteä pois lihan ja maailman luota, keskittyä sisäisyyteen, pidättyä kaikesta tarpeettomasta yhteydestä ihmisiin, keskustella itseni ja Jumalan kanssa ja elää näkyvän todellisuuden yläpuolella.” Gregorios tahtoi heijastaa omassa olemuksessaan Jumalaa kirkkaasti ja tahrattomasti, ilman katoavaisten maallisten hahmojen tahraavaa vaikutusta. Hänen toiveensa ja tavoitteensa oli päästä yhä kirkkaampaan valoon ja suurempaan terävyyteen ja selkeyteen sekä kokea syvemmin tulevan maailman autuaita asioita. Gregorios kirjoitti tärkeintä olevan ”päästä Hengen kohottamana liittymään enkelten tanssiin maan päällä mutta maata jättämättä”. Hän huomautti vielä: ”Jos jollain teistä on tämä kaipaus, hän tietää mitä yritän sanoa, ja hän antaa minulle anteeksi.”[1]

Kiihkeästä hiljaisuuden rakastamisestaan huolimatta Gregorios alkoi kuitenkin vähitellen pelätä etääntyvänsä Jumalan tahdosta, ja kolmen kuukauden kuluttua hän palasi Basileioksen neuvon mukaan Nazianzokseen. Gregorios omistautui toimimaan sen puolesta, että yhteisymmärrys palaisi ortodoksien keskuuteen. Kristuksen nöyränä oppilaana, Hänen sanansa palvelijana ja armonsa välittäjänä Gregorios oli elävä esimerkki evankeliumin mukaisesta elämästä. Hän pysyi kaupungin seurakunnan johtohahmona kymmenen vuoden ajan. Samalla hän auttoi ikääntyneitä vanhempiaan.

Vuonna 361 keisari Julianus Luopio ryhtyi toimiin valtakunnan vanhojen uskontojen palauttamiseksi entiseen asemaansa. Hän kielsi kristityiltä kaikki korkeammat opinnot. Gregorios tunsi Julianuksen Ateenan opiskeluajoiltaan, eivätkä keisarin näkemykset siksi tulleet hänelle yllätyksenä. Gregorios nousi vastarintaan laatimalla loisteliaita kirjoituksia ja runoja, joissa hän ilmaisi uskon salaisuuksia kauniisti ja rikkain kielikuvin. Monien mielestä Gregorioksen kirjoitusten taso ylitti jopa antiikin suuret klassikot. Gregorios oli yksi niistä kirkkoisistä, joiden työn myötä kreikkalainen sivistys siirtyi kristinuskon palvelukseen. Syntyi uusi ortodoksinen kristillinen kulttuuri, joka otti vanhan kulttuurin parhaat ainekset ja kirkasti ne totuuden palvelukseen.

Vuonna 370 Gregorios ja hänen isänsä olivat tukemassa Basileiosta, kun tästä tuli Kesarean piispa. Kun kirkossa alettiin väitellä Pyhästä Hengestä, Gregorios alkoi puhua voimakkaasti Hengen jumaluuden puolesta, vaikka keisari Valens (364–378) tuki vastakkaista näkemystä. Basileios ja Gregorios nousivat ortodoksisuuden tärkeimmiksi johtohahmoiksi, ja heidän kansansuosionsa oli niin suuri, että keisari ei uskaltanut vangita heitä.

Gregorios suunnitteli vetäytyvänsä kokonaan seurakuntatyöstä sen jälkeen, kun hänen vanhempansa kuolisivat. Lopulta Basileios kuitenkin vihki hänet piispaksi Sasiman pikkukaupunkiin, joka oli kirkkopoliittisesti tulenarkaa aluetta ja josta muodostui tietynlainen kiistakapula keisarin ja Basileioksen välille. Tästä tuli lähes ainoa Gregorioksen ja Basileioksen välinen erimielisyyden aihe. Gregorios otti vihkimyksen vastaan, mutta ei koskaan lähtenyt Sasimaan. Hän sanoi, ettei halunnut ryhtyä käymään ulkonaisia taisteluita uskon tähden.

Gregorios palasi Nazianzokseen ja toimi isänsä sijaisena, kunnes tämä kuoli seuraavana vuonna. Gregorioksen omakin terveys oli heikentynyt, mutta hän lupasi viipyä tehtävässä, kunnes uusi piispa saataisiin valituksi. Hän huomasi, että valintaa viivyteltiin, koska kansa tahtoi hänen pysyvän piispana, ja siksi hän lähti lopulta kaupungista kaikessa hiljaisuudessa vuonna 375. Gregorios vetäytyi Isaurian keskuskaupunkiin Seleukiaan ja asettui Pyhän Teklan luostariin.

Pyhä Basileios kuoli vuonna 379. Samana vuonna uudeksi keisariksi nousi nikealaisen ortodoksisuuden puolustaja Teodosios (379–395). Konstantinopolin kristityt, joilla oli ollut harhaoppisia johtajia jo lähes neljän vuosikymmenen ajan, pyysivät nyt Gregoriosta paimenekseen. Myös monet piispat painostivat Gregoriosta. Niin hän joutui taas jättämään mietiskelevän elämän ja hiljaisuuden kirkon edun tähden.

Gregorios saapui keisarikunnan pääkaupunkiin resuisena, kaljuuntuneena ja sairauden köyristämänä. Ensivaikutelma ei ollut paras mahdollinen, mutta pian hänen viisaat opetuksensa ja voimakkaat rukouksensa alkoivat herättää laajaa ihailua. Hän majaili ensin sukulaistensa luona, mutta paikalla alkoi käydä niin paljon uskovia kuuntelemassa hänen opetustaan, että lopulta talo muutettiin Pyhän Anastasian eli ylösnousemuksen kirkoksi. Ortodoksinen usko tuntui ikään kuin nousevan Konstantinopolissa kuolleista pyhän Gregorioksen myötä.

Kanonisesti hieman sekavassa tilanteessa Gregorios ei ollut virallisesti pääkaupungin (arkki)piispa, mutta käytännössä hän nousi nopeasti kaupungin ortodoksien johtohahmoksi. Erilaisten lahkojen ja harhaoppisten keskellä pyhä Gregorios erottui hienosyisellä ajattelullaan ja syvämietteisyydellään kuin valonsäde pimeyden keskeltä. Hän katkoi viisastelijoiden ja järkeilijöiden päätelmiä Jumalan sanan miekalla. Gregorioksen maine ”Teologina” syntyi hänen viisiosaisesta sarjastaan teologisia opetuksia. Siinä hän osoitti ensin, että Jumalan salaisuuksista ei voi ryhtyä keskustelemaan samalla tavalla kuin muista asioista, vaan vasta oikealla ajalla ja puhdistuneella mielellä. Hän lähti Jumalan olemuksen käsittämättömyydestä ja eteni Isän syntymättömyyteen, Pojan syntymiseen ja Pyhän Hengen lähtemiseen. Sarjan kolmannessa ja neljännessä osassa hän puolusti Pojan ja viidennessä Hengen jumaluutta. Pyhä Gregorios ymmärsi uskon keskeisten salaisuuksien paradoksaalisen luonteen muita isiä kirkkaammin, ja siksi hän käytti kirjoituksissaan paljon paradoksaalisia ilmaisuja. Hänen määritelmänsä olivat erittäin osuvia, mutta eivät kuitenkaan Jumalaa rajoittavia, ja niissä onkin riittänyt kirkon teologeille kommentoitavaa vuosisadoiksi.

Syvällisyytensä lisäksi Gregorioksen teologiset ilmaisut ovat niin kauniita, että kirkkoveisujen laatijat ovat ammentaneet niistä runsaasti ajatuksia kirkkovuoden juhlien veisuihin. Muun muassa joulun, teofanian, pääsiäisen ja helluntain juhlakanonit on laadittu suoraan pyhän Gregorioksen opetusten pohjalta. Näin Gregorioksen opetukset ovat ohjanneet kristittyjen mieliä ylöspäin pyhien ikonien tapaan. Niitä on opeteltu ulkoa kuin pyhää Raamattua. Hänen sanojensa hengellisestä kauneudesta sisäinen mietiskely ja sanaton rukous avautuvat kuin itsestään. Yksi hänen lempiteemoistaan oli ihmisen jumalallistuminen, joka suorastaan huokuu läpi hänen tekstistään.

Gregorios oli hyvin sävyisä kohdatessaan syntisiä ja harhaantuneita. Hän johdatti ihmisiä takaisin oikealle polulle antamalla käytännön esimerkin sellaisesta kristillisestä elämästä, joka oli askeesin, koetusten ja sairauksien karaisemaa eikä lainkaan kiinni maailmallisissa. Monet niistä, jotka olivat kuulleet hänen puhuvan, tulivat kääntymykseen nähdessään miten hän eli.

Gregorioksen menestys nostatti tietysti myös kateutta ja vastustusta. Vihamiehet ja lahkohenkiset levittivät hänestä valheellisia juoruja, mutta tämä ei horjuttanut hänen kärsivällisyyttään ja sävyisyyttään. Vuoden 379 pääsiäisyönä eräät apollinaarit,[2] joiden opetukset hän oli terävästi kumonnut, ryntäsivät Pyhän Anastasian kirkkoon alkaen kivittää Gregoriosta ja aiheuttaen suuren paniikin. Pyhä Gregorios olisi jo mielellään kärsinyt marttyyrikuoleman, mutta jäi kuitenkin henkiin.

Gregoriosta syytettiin monenlaisista rikkomuksista, mutta hän osoittautui syyttömäksi. Hän antoi vastaansa hyökänneille anteeksi ja kehotti ystäviäänkin olemaan armahtavaisia. Tämä sävyisyys sai sekä pahansuopaiset hereetikot että eräät väärämieliset kiihkoilevat ortodoksit entistä vihamielisemmiksi häntä kohtaan.

Uusi koettelemus tuli Aleksandriasta Maksimos-nimisen filosofin myötä. Ensin Gregorios luotti häneen, mutta Maksimos alkoikin juonitella ja järjesti lopulta itsellee kanonisesti arveluttavan vihkimyksen Konstantinopolin uudeksi piispaksi. Tämä aiheutti kirkossa suuren skandaalin ja monenlaista hämminkiä. Sävyisä ja pitkämielinen Gregorios totesi rauhallisesti luopuvansa mieluummin istuimestaan kuin lietsovansa vihaa, jota Maksimoksen vastustaminen aiheuttaisi. Tilanne ratkesi, kun kansa nousi spontaanisti Maksimosta vastaan vaatien, ettei heidän todellinen esipaimenensa saisi jättää heitä Kristuksen laumaa uhkaavan suden haltuun. ”Jos jätät meidät, isä”, he sanoivat, ”sinun on ymmärrettävä, että viet Pyhän Kolminaisuuden mukanasi.”

Gregorios kuunteli kansaa ja vetosi keisari Teodosiokseen, joka asui tuolloin Tessalonikassa. Teodosios vahvisti Maksimoksen viraltapanon. Hieman myöhemmin hän järjesti Konstantinopoliin triumfin (24.11.380) juhlistaakseen sotilaallista voittoaan. Seuraavana päivänä hän karkotti areiolaiset Konstantinopolin kirkoista ja vahvisti Gregorioksen kaupungin piispaksi. Gregorios ei voinut kieltäytyä kunniasta, sillä kansa oli vahvasti hänen tukenaan. Kanonisesti hän oli kuitenkin edelleen Sasiman piispa, ja siksi hänen siirtoonsa tarvittiin kirkolliskokouksen siunaus.

Keisari Teodosios päätti kutsua koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen selvittämään kirkkoa jakaneet opilliset kysymykset. Kokous vahvisti yksimielisesti Gregorioksen Konstantinopolin piispaksi ja totesi sekä areiolaisuuden että Pyhän Hengen jumaluuden kieltämisen harhaopeiksi. Näin ortodoksinen usko pääsi voitolle, ja koko kristikunta oli yhtenäisempi kuin koskaan.

Antiokian piispa Meletioksen (12.2.) kuoltua Gregorioksesta tuli yleisen kirkolliskokouksen puheenjohtaja. Meletioksen seuraajasta käytiin niin ankaraa riitaa, että eräs nuori hereetikko jopa värvättiin murhaamaan Gregorios. Pyhän piispan edessä nuorukainen tuli kuitenkin katumukseen, heittäytyi polvilleen ja paljasti suunnitelman. Gregorios nosti hänet ylös, halasi häntä hellästi ja pyysi häntä unohtamaan harhansa ja antamaan elämänsä Jumalalle. Gregorioksen vastustajat sen sijaan syyttivät yhä, että hänen siirtymisensä Sasimasta Konstantinopoliin oli ollut kanonien vastainen.

Jatkuva riitely kirkon asioista uuvutti Gregorioksen, joka karsasti kunniaa ja valtaa. Murtunein mielin hän ilmoitti kirkolliskokoukselle, että hänen suurin intohimonsa oli saada aikaan rauha, ja mikäli hänen arkkipiispuutensa aiheutti jakaannusta, hän olisi Joonan tavoin valmis heitettäväksi mereen myrskyn tyynnyttämiseksi, kunhan muut säilyisivät turvassa. Tämän sanottuaan Gregorios lähti keisarin palatsiin ja pyysi Teodosiosta hyväksymään hänen eronsa. Hän myös pyysi keisaria käyttämään keisarillista asemaansa, jotta kirkkoon saataisiin yksimielisyys ja sopusointu.

Gregorios piti Pyhän Anastasian kirkossa koskettavan jäähyväispuheen jättäen hyvästit niin asemalleen kuin ”Kaupunkien kuningattaren” kirkoille, joiden uskoa hän oli ollut vahvistamassa. Hyvästeltyään vielä papistonsa, munkit, neitsyet, köyhät ja hereetikot sekä kirkkoa suojelleet enkelit hän uskoi laumansa Pyhän Kolminaisuuden huostaan. Sitten hän lähti kaupungista jättäen seuraajakseen pyhän Nektarioksen (11.10).

Gregorios palasi Nazianzokseen ja viipyi siellä, kunnes sen piispaksi valittiin hänen serkkunsa Eulalios. Sitten pyhä Gregorios pääsi lopulta vetäytymään tilalleen Arianzokseen, jossa hän sairauksiensa ja kilvoitustensa heikentämänä vietti elämänsä viimeiset vuodet hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

Gregorios ei kuitenkaan lakannut tuntemasta vastuuta kirkon asioista. Hän laati kirjeitä, joissa hän ohjasi hengellisiä lapsiaan kohti täydellisyyttä, kitki versoneita harhakäsityksiä sekä kehotti Nektariosta ja muita ortodoksisia piispoja oikeamielisyyteen. Gregorios myös laati ihastuttavia runoja klassisen kreikan parhaiden normien mukaan. Pyhä Gregorios vietti elämänsä viimeiset hetket Pyhän Kolminaisuuden salaisuuksia mietiskellen. Hän nukkui pois vuonna 390.

Gregorioksen perintö jäi elämään hänen kuolemattomissa kirjoituksissaan, jotka ovat ylittämättömän kauniita ja syvällisiä. Hänen opetuspuheitaan alettiin käyttää malliesimerkkeinä retoriikan opetuksessa. Gregorioksen kirjeitä on säilynyt ainakin 243. Hänen reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon. Siirrolla on oma muistopäivänsä 19.1. Nykyisin pyhän Gregorioksen kallo on Vatopedin luostarissa Athoksella.

Pyhä Apollos vaikutti 300-luvun loppupuolella ja oli Egyptin tunnetuimpia erämaaisiä. Hän meni erämaahan jo 15-vuotiaana. Elettyään 25 vuotta erämaassa hän kuuli äänen, joka kehotti häntä asettumaan lähemmäksi asuttuja alueita, jotta epäjumalanpalvelijat kääntyisivät kristinuskoon. Pyydettyään että Herra vapauttaisi hänet ylpeyden ja turhamaisuuden vaarasta Apollos asettui luolaan lähelle Hermopolista Thebaiksen alueelle. Luolan lähellä oli vanha epäjumalien temppeli, jossa Jumalanäiti ja Joosef olivat perimätiedon mukaan yöpyneet yhdessä Kristus-lapsen kanssa pakomatkallaan Egyptissä. Siellä Apollos vietti enkelimäistä elämää kohottaen mielensä taivaaseen.

Kun Apolloksen olinpaikka tuli tunnetuksi, hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä kaikkialta kuulemaan hänen opetuksiaan. Monet tahtoivat jäädä elämään hänen johdollaan, ja pelkällä esimerkillään hän opetti heitä antamaan elämänsä Jumalalle otolliseksi uhriksi. Näin hänen ympärilleen muodostui luostari.

Julianus Luopion (361–363) käynnistämän vainon aikana Apollos kuuli, että eräs munkki oli vangittu. Apollos lähti kaupunkiin rohkaisemaan häntä pysymään lujana uskossaan. Hänet itsensäkin vangittiin, mutta vartijoiden kauhuksi vankilaan ilmestyi kirkkaasti säihkyvä enkeli, joka vapautti sekä Apolloksen että toisen munkin. Pyhittäjä palasi luostariinsa iloiten.

Kerran pyhittäjä Apollos näki näyssä hänelle tutun edesmenneen munkin istumassa paratiisissa pyhien keskellä. Näky oli niin ihana, että Apollos pyysi Herraa ottamaan hänetkin välittömästi luokseen. Jumala kuitenkin vastasi hänelle, että hänen täytyy viipyä vielä pitkään maan päällä, koska suuret ihmisjoukot löytävät uskon hänen kauttaan.

Näin myös tapahtui. Skiitan ympärillä oli kymmenen kylää, joiden asukkaat olivat epäjumalanpalvelijoita. Kerran kuivuuden aikana he kantoivat kulkueessa epäjumalanpatsasta ja rukoilivat siltä sadetta ja kastetta maahan. Nähdessään kulkueen, johon kuului tuhansia ihmisiä, Apollos rukoili, että Jumala pysäyttäisi heidät. Yhtäkkiä kaikki jähmettyivät liikkumattomiksi ja jäivät seisomaan polttavaan aurinkoon. He päättelivät, että ohi kulkenut Apollos oli näkymättömästi sitonut heidät. He lähettivät hänelle sanan pyytäen häntä takaisin. Apollos tuli ja rukoili, jolloin he vapautuivat. Tämän seurauksena väkijoukko poltti patsaansa ja kääntyi kristinuskoon. Jotkut heistä tahtoivat jäädä Apolloksen luo munkeiksi. Ennen pitkää hänen skiitassaan oli jo viitisensataa munkkia.

Jumala lähetti skiittaan ruokatarvikkeita usein juuri silloin kun munkit olivat suurimmassa hädässä. Alueen asukkaat tiesivät tämän, ja kun ankara nälänhätä kerran vaivasi seutua, he tulivat joukoittain luostariin. Apollos antoi heille kolme suurta korillista leipää – kaiken mitä luostarilla oli. Ihmeellisellä tavalla leivät enenivät, niin että ne riittivät koko väestölle neljäksi kuukaudeksi, kunnes alkoi uusi satokausi.

Apolloksella oli myös ennalta näkemisen ja arvostelukyvyn armolahja. Jumala puhui hänen kauttaan koko Egyptille. Joka päivä pyhän ehtoollisen jälkeen hänen munkkinsa kerääntyivät hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen opetustaan, minkä jälkeen jokainen poistui mietiskelemään hiljaisuudessa hyvyyksiä, jotka Jumala oli luvannut palvelijoilleen.

Apollos oli suuri kilvoittelija, jonka opetusten ja ihmeitä tekevien rukousten ansiosta usko Kristukseen levisi voimakkaasti Egyptissä. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Apollos siirtyi rauhassa Herransa luo. Hänen elämäkertansa kirjoitti pyhä Hieronymus.

Pyhittäjä Mares oli nuorena komea ja musikaalinen mies, joka juhlisti kauniilla laulullaan Kristuksen ja pyhien juhlia. Hänen elämänsä oli kaikin puolin esimerkillistä. Rakkaus Jumalaan sai hänet lopulta luopumaan kokonaan maailmasta. Hän rakensi itselleen pienen majan Homeros-nimisen kylän tuntumaan Luoteis-Syyriassa ja vietti 37 vuotta siihen sulkeutuneena. Hänen vaatteensa oli kudottu karkeasta vuohenvillasta ja ravintonaan hän käytti leipää ja suolaa.

Kun Mareksen ystävä – ja elämäkerran kirjoittaja – Kyrroksen piispa Teodoretos tuli kerran käymään hänen luonaan, Mares pyysi piispaa toimittamaan liturgian keljassaan, sillä hän ei ollut vuosiin osallistunut liturgiaan. Piispa suostui mielellään ja lähetti diakoninsa hakemaan ehtoollisastiat kylän kirkosta. Koska käytettävissä ei ollut alttaria, hän toimitti liturgian diakoniensa käsien päällä. Pyhittäjä sanoi, että hänestä tuntui kuin hän olisi koko palveluksen ajan nähnyt Jumalan valtaistuimen taivaassa. Koskaan elämässään hän ei ollut kokenut sellaista riemua ja nautintoa.

Vietettyään elämänsä Jumalalle otollisesti pyhä Mares siirtyi rauhassa Herran luo. Tämä tapahtui vuoden 430 tienoilla.

Pyhä Mooses syntyi Novgorodissa 1200-luvun lopulla. Hän rakasti Kristusta jo lapsena. Nuorena poikana hän karkasi kotoaan ja meni Tverin Otrotšin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Kun hänen vanhempansa löysivät hänet, he pyysivät häntä siirtymään johonkin toiseen luostariin lähemmäs Novgorodia. Mooses taipui heidän pyyntöönsä, sillä hän halusi paeta rukous- ja paastokilvoituksensa herättämää kunnioitusta. Hän asettui Kolmovin luostariin, missä hän jumalallisen innon polttamana enensi kilvoituksiaan entisestään. Novgorodin arkkipiispa Daavid vihki hänet pappeuteen ja nimitti hänet arkkimandriitaksi paikalliseen Jurjevin (Pyhän Georgioksen) luostariin. Mooses ei kuitenkaan viipynyt pitkään uudessa tehtävässään vaan palasi rakastamaansa Kolmovin luostariin.

Arkkipiispa Daavidin kuoltua novgorodilaiset valitsivat Mooseksen esipaimenekseen. Metropoliitta Pietari (21.12.) vihki hänet piispaksi Moskovassa vuonna 1326. Neljän vuoden kuluttua Mooses kuitenkin jätti piispanistuimen ja vetäytyi jälleen Kolmovin luostariin, jossa hän vihkiytyi suureen skeemaan. Yksinäisyyttä kaivaten hän siirtyi myöhemmin autioon paikkaan Olhavanjoen toiselle puolelle ja perusti sinne Derevjanitsan luostarin.

Kun Mooseksen seuraaja Novgorodin piispanistuimella, arkkipiispa Vasili kuoli vuonna 1352, novgorodilaiset pyysivät Moosesta jälleen piispakseen. Niin hän palasi johtamaan hiippakuntaa yli 20 vuoden tauon jälkeen. Pyhä Mooses rakennutti kaupunkiin useita kirkkoja. Hän oli askeettinen kilvoittelija ja hyvä paimen, joka ylläpiti rauhaa ja veljellistä rakkautta helposti kuohahtelevassa kaupungissa. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän vetäytyi vanhuudenlepoon luostariin, jossa hän nukkui pois rauhassa vuonna 1326. Hänen haudallaan tapahtui paljon ihmeitä. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1686.

Auksentios syntyi vuonna 1689 kristityn perheen poikana Epeiroksen Bellassa. Jo nuorena hän siirtyi Konstantinopoliin ja alkoi siellä opetella turkkurin ammattia. Kaupunkielämän nautinnot ja huvitukset vetivät kuitenkin häntä puoleensa, ja vapaamman elämän toivossa hän luopui ammatistaan ja kirjoittautui merimieheksi sulttaanin laivastoon.

Kerran Auksentioksen islaminuskoiset toverit laivalla alkoivat väittää, että hän oli kieltänyt kristinuskon ja kääntynyt muslimiksi. Auksentios pakeni laivalta ja palasi Konstantinopoliin. Siellä hän hankki itselleen veneen ja kuljetti sillä ihmisiä ja tavaroita ansaiten näin elantonsa.

Menneiden hairahdusten aiheuttamat omatunnontuskat alkoivat vaivata Auksentiosta. Hänen sydämessään syttyi halu saada kärsiä marttyyrikuolema. Kerran hän sai veneeseensä kuljetettavaksi Kristuksen Suuren kirkon protosynkelloksen[1] Gregorioksen. Tämän neuvosta hän alkoi viettää askeettista rukouselämää koetellakseen päätöstään mennä marttyyrikuolemaan. Hän kävi usein rukoilemassa kaupungin eri kirkoissa ja etenkin Elävöittävän lähteen luostarissa.

Kun Auksentios alkoi tuntea Pyhän Hengen voiman vaikuttavan itsessään, hän meni satamaan, jossa sulttaanin laiva oli ankkurissa. Merimiehet tunnistivat hänet heti ja veivät hänet uskonluopiona oikeuteen. Ankarista kidutuksista huolimatta marttyyri tunnusti lujasti olleensa aina kristitty ja pysyvänsä sellaisena elämänsä loppuun saakka.

Protosynkellos Gregorios onnistui vierailemaan Auksentioksen luona vankilassa. Hän rohkaisi tätä kestämään urheasti kidutukset ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Viiden päivän kuluttua Auksentios vietiin uudestaan tuomarin eteen. Valoisin kasvoin hän taas tunnusti uskonsa Kristukseen ja suositteli kristityksi kääntymistä tuomarillekin. Tämä tuomitsi hänet mestattavaksi. Rukoiltuaan ortodoksisten kristittyjen ja koko maailman puolesta Auksentios polvistui pyövelin eteen ja kehotti tätä toteuttamaan saamansa määräyksen. Tämä tapahtui tiistaina tammikuun 25. päivänä 1720. Marttyyri oli kuollessaan 30-vuotias.

Kristityt hautasivat pyhän marttyyrin jäännökset juhlallisesti Elävöittävän lähteen luostarin kirkkoon. Kun hauta kahden vuoden kuluttua avattiin, sieltä tulvi ihana tuoksu. Kaksi sairasta lasta parantui. Protosynkellos Gregorios, joka oli Athoksen Kseropotamoksen luostarin munkki, kunnioitti suuresti marttyyria. Niinpä hän tilaisuuden tarjoutuessa pyysi saada marttyyrin kallon Kseropotamoksen luostariin, missä se on nykyäänkin.

Pyhittäjä Anatoli (Aleksei Zertsalov) syntyi vuonna 1824 Kalugan läänissä Bobylin kylässä. Hänen isänsä palveli kylän kirkossa diakonina. Hurskaat vanhemmat toivoivat, että pojasta tulisi munkki ja kasvattivat hänet sen mukaisesti. Kun Aleksei valmistui hengellisestä seminaarista, hänelle tarjottiin pappisvihkimystä, mutta hän kieltäytyi siitä ja otti vastaan valtion viran. Pian hän sairastui keuhkotautiin, joka oli tuohon aikaan hengenvaarallinen sairaus, ja lupasi mennä luostariin, jos Jumala parantaa hänet. Vanhemmat siunasivat iloiten hänen aikomuksensa.

Toivuttuaan Aleksei meni vuonna 1853 Optinan luostariin. Kun äiti tuli luostariin vierailulle, pyhittäjä Makari (7.9.) sanoi hänelle. ”Siunattu olet sinä, hyvä nainen, kun olet päästänyt poikasi näin hyvälle tielle!” Vanhus Makari ohjasi itse nuorta kuuliaisuusveljeä ja opetti hänelle Jeesuksen rukousta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän uskoi Aleksein vanhus Amvrosin (10.10.) ohjaukseen. Yhdeksän vuoden kuluttua Aleksei vihittiin munkiksi, ja hän sai nimekseen Anatoli.

Luostarielämänsä alussa Anatoli hoiti palvelutehtävää keittiössä. Yöunet jäivät lyhyiksi ja nukkumapaikkakin oli halkopinon päällä. Vapaahetkinä hän meni metsään rukoillakseen siellä Jumalaa yksinäisyydessä. Myöhemmin pyhittäjä Amvrosi lähetti hänet joskus luostarin hotelliin lohduttamaan murheellisia. Nähdessään, että Anatoli oli saavuttanut hengellisen kypsyyden ja kykeni opettamaan toisia, hän otti tämän avukseen ohjaajavanhuksen tehtävään.

Anatoli vihittiin pappismunkiksi vuonna 1870. Pyhä synodi olisi korottanut hänet arkkimandriitan arvoon ja nimittänyt Vapahtajan luostarin johtajaksi Orjoliin, mutta Anatoli kieltäytyi kirkollisesta urasta ja jäi Optinaan avustamaan vanhus Amvrosia. Kuuliaisuudesta vanhusta kohtaan hän otti kuitenkin vastaan skiitan johtajan tehtävän. Uudessa asemassaankin hän säilytti kunnioittavan suhtautumisensa vanhus Amvrosiin ja polvistui aina hänen edessään. Kerran Amvrosi osoitti edessään polvillaan olevaa Anatolia eräälle naiselle sanoen: ”Saanko esitellä, hän on esimieheni.”

Sairaalloinen ja vuoteeseen sidottu vanhus Amvrosi otti isä Anatolin avukseen huolehtimaan myös vastaperustetun Šamordinon naisluostarin asioista. Vanhus Amvrosia sisaret pitivät ohjaajavanhuksenaan, mutta Anatoli oli heille kuin isä, joka piti huolta kaikista luostarin käytännön asioista. Hänen tavanomainen kysymyksensä sisaria tavatessaan oli: ”Onko teillä kaikkea?” Hän oli luonteeltaan hyvä ja huolehtivainen. Jos hän kuuli jonkun olevan murheissaan, hän huolestui niin että hänen päätään alkoi särkeä. Myöhemmin mukaan tulivat sydänkivut. Kaksikymmentäyksi vuotta hän ohjasi sisaria opettaen heille jumalanpalvelusten kulkua, luostarielämän periaatteita ja Jeesuksen rukousta. Vanhus Amvrosin siunauksella myös monien muiden naisluostareiden sisaret pyysivät isä Anatolilta neuvoja ongelmiinsa.

Isä Anatoli piti Jeesuksen rukousta tärkeimpänä tienä pelastukseen. ”Parasta on piirtää nuoreen pehmeään sydämeen tämä suloinen ja valoisa rukous: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Se tuo mukanaan loputtoman ilon ja riemun! Silloin et haikaile Roomaan etkä Jerusalemiin, sillä itse Kuningas tulee suuresti ylistetyn Äitinsä ja kaikkien enkeleiden ja pyhien ihmisten kanssa asumaan luoksesi.” Hän sanoi myös, ettei todellinen rukous synny hyvän lukemisen tai laulamisen vaikutuksesta, vaan se on suuren vaivannäön hedelmää.

Isä Anatoli oli rukouksen ihminen. Vanhus Amvrosi sanoi, että vain yhdelle tuhannesta on annettu sellainen rukouksen voima ja armo kuin isä Anatolille. Hänellä oli myös muita Pyhän Hengen lahjoja: kyky arvostella asioita oikein, taito lohduttaa murehtivaa sielua, varoittaa tulevista koettelemuksista ja valmistaa ihmistä lähestyvään kuolemaan.

Pyhittäjä Amvrosin kuoleman jälkeen (1891) isä Anatolin vointi heikkeni nopeasti. Hän tunsi jääneensä hengellisesti orvoksi ja lähestyi päiviensä loppua. Joulukuussa 1893 hän vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan. Tammikuun 25. päivänä hänelle toimitettiin rukouspalvelus kuolevia varten. Sen aikana hän antoi sielunsa rauhallisesti Herralle.

Venäjän kirkon ensimmäinen uusmarttyyri metropoliitta Vladimir (Vasili Bogojavlenski) syntyi pappisperheeseen Tambovin hiippakunnassa vuonna 1848. Hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, meni naimisiin ja hänet vihittiin papiksi. Neljän vuoden kuluttua hänen vaimonsa ja pieni poikansa kuolivat traagisesti. Tuon menetyksen jälkeen Vasili meni luostariin ja sai munkiksi vihittäessä nimen Vladimir. Vuonna 1888 hänet vihittiin Staraja Russan apulaispiispaksi Novgorodin hiippakuntaan. Kolme vuotta myöhemmin hän sai siirron Samaran hiippakuntaan, jossa hän omistautui auttamaan ja lohduttamaan ihmisiä katovuoden ja koleraepidemian aikana. Sitten hän vietti kuusi vuotta Kaukasiassa Georgian eksarkaatissa perustaen lukuisia kirkkoja ja seurakuntakouluja.

Vladimirin valinta Moskovan metropoliitaksi vuonna 1898 aloitti uuden ajan hiippakunnan elämässä. Hän kiinnitti huomiota papiston koulutukseen ja pyrki olemaan lähellä laumaansa vierailemalla tehtaissa ja järjestämällä työläisille keskustelu- ja luentotilaisuuksia varoittaen heitä sosialismin aatteen vaaroista. Viidentoista Moskovassa vietetyn vuoden jälkeen Vladimir nimitettiin Pietarin metropoliitaksi ja Pyhän synodin puheenjohtajaksi. Päättäväisenä ja oikeudentajuisena hän asettui vastustamaan munkkina esiintyneen Rasputinin vaikutusvaltaa hovissa ja sekaantumista kirkon elämään, minkä johdosta hän joutui epäsuosioon ja sai siirron Kiovan piispanistuimelle.

Lokakuun vallankumous järkytti kirkon elämää Ukrainassa niin kuin kaikkialla Venäjällä. Ukrainassa perustettiin kansallinen kirkko, mutta metropoliitta Vladimir kieltäytyi antamasta sille tukeaan. Bolševikit valtasivat Kiovan tammikuussa 1918. Kaupungissa puhkesi ryöstelyn ja väkivallan aalto, kirkkoja ja luostareita häväistiin. Kaiken keskellä metropoliitta jatkoi liturgian toimittamista Kiovan luolaluostarissa, jossa hän asui. Vallattuaan luostarin bolševikit pahoinpitelivät häikäilemättömästi munkkivanhuksia ja ryöstelivät luostarin kalleuksia.

Tammikuun 25. päivänä 1918 aseistautunut joukko tunkeutui metropoliitta Vladimirin huoneistoon. Herjauksia huudellen he veivät hänet luostarin muurille. Kulkiessaan Vladimir lauloi rauhallisesti kirkkoveisuja ikään kuin olisi ollut menossa toimittamaan jumalanpalvelusta. Ennen kuolemaansa hän rukoili ja siunasi murhaajansa sanoen: ”Antakoon Herra teille anteeksi.” Samalla hetkellä häntä kohti ammuttiin useita laukauksia ja hän kaatui kuolleena maahan. Vasta aamulla munkit löysivät Vladimirin ruumiin, joka oli runneltu pistimillä ja ampumalla, ja siirsivät sen kirkkoon hautaamista varten.

Metropoliitta Vladimir oli ensimmäinen marttyyripiispa Venäjän uusmarttyyrien suuressa joukossa. Moskovassa hänen kuolemansa aikoihin kokoontunut kirkolliskokous päätti muistella hänen kuolinpäivänään kaikkia vainoissa kuolleita kristittyjä. Sittemmin Venäjän kirkko on siirtänyt tämän kaikkien uusmarttyyrien juhlan vietettäväksi tammikuun 24. päivän jälkeisenä sunnuntaina.

Arkkipiispa Pietari (Vasili Konstantinovitš Zverev) syntyi papin perheeseen Moskovassa vuonna 1878. Opiskeltuaan ensin maallisessa yliopistossa hän siirtyi Kazanin hengelliseen akatemiaan, jossa hän opintojensa vielä kestäessä vihkiytyi munkiksi. Hän toimi ennen vallankumousta ensin kirkollisissa opetustehtävissä ja sitten Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajana Belevissä. Sieltä hän kävi usein läheisessä Optinan luostarissa ja keskusteli tuntikausia ohjaajavanhusten kanssa. Hän kävi myös Sarovin ja Divejevon luostareissa ja tapasi autuaan Paraskevan (22.9.), joka lahjoitti hänelle itse kutomansa kankaan. Pietari ompelutti siitä piispallisen jumalanpalveluspuvun, jota hän säilytti hautaamistaan varten.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 patriarkka Tiihon (26.9.) vihki Pietarin Nižni Novgorodin hiippakunnan apulaispiispaksi. Pietari asettui asumaan Petšerin luostariin Volgan varrelle kohottaen rappiolle ajautuneen luostarin elämän nopeasti aivan uudelle tasolle. Hän ei tinkinyt rahtuakaan jumalanpalvelusten toimittamisesta. Tavallinen sunnuntaivigilia kesti hänen toimittamanaan kuusi tuntia. Hän kutsui kansan osallistumaan kirkkolauluun, perusti luostarin yhteyteen pyhäkoulun ja opetti siellä itse. Kaupunkilaiset alkoivat pian pitää häntä hengellisenä ohjaajanaan ja kaikki lapsista lähtien rakastivat häntä. Se ei kuitenkaan miellyttänyt hiippakunnan piispaa, joka lähetti Pietarin toimittamaan jumalanpalveluksia syrjäisiin kirkkoihin kaupungin laidalle.

Toukokuussa 1921 Pietari pidätettiin. Paikallisten tehtaiden työläiset ilmaisivat vastalauseensa menemällä kolmeksi päiväksi lakkoon. Viranomaiset lupasivat vapauttaa Pietarin, mutta lähettivätkin hänet salaa Moskovaan Lubjankan vankilaan. Häntä syytettiin uskonnollisen fanaattisuuden lietsomisesta poliittisessa tarkoituksessa. Vankilassa hän julisti vangeille sanomaa Kristuksesta niin innokkaasti, että hänet siirrettiin toiseen vankilaan. Vangit hyvästelivät hänet liikutuksesta itkien. Kun hänet jonkin ajan kuluttua siirrettiin taas uuteen Tagankan vankilaan, vartijatkin tulivat saattamaan häntä. Tagankan vankilassa oli yhtä aikaa kaksitoista piispaa. He saivat rippilapsiltaan kirkkoleipiä ja jumalanpalveluspukuja ja toimittivat sellissä yhteisen jumalanpalveluksen. Vankilassa piispa Pietari sairastui ja joutui hoidettavaksi vankilan sairaalaan. Saman vuoden joulukuussa hänet vapautettiin, ja patriarkka Tiihon nimitti hänet Staritsan apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan.

Pian piispa Pietari pidätettiin uudelleen. Kuulusteluissa hän ilmoitti pitävänsä patriarkka Tiihonia Venäjän kirkon oikeana johtajana ja kieltäytyi hyväksymästä ns. elävän kirkon (obnovlentsy) tekemiä uudistusmielisiä päätöksiä. Hänet karkotettiin Taškentiin Keski-Aasiaan ja sieltä edelleen syrjäiseen kylään, jossa hän joutui elämään kurjissa oloissa ja sairastui keripukkiin.

Patriarkka Tiihon vapautettiin vankilasta kesällä 1923. Hän antoi viranomaisille luettelon piispoista, joita ilman hän ei voinut johtaa kirkkoa. Piispa Pietari oli listalla, ja seuraavan vuoden lopulla hän sai palata karkotuksesta Moskovaan.

Pietari lähetettiin Voronežin hiippakuntaan iäkkään metropoliitta Vladimirin avuksi. Tämän kuoltua hänestä tuli hiippakunnan vastaava piispa. Kaupungin asukkaat kunnioittivat ja rakastivat häntä. Monet tulivat murheellisina hänen luokseen, mutta palasivat koteihinsa lohdutettuina ja ilosta säteillen. Pietarin aikana hiippakunnassa alkoi laajamittainen paluu uudistusmielisten leiristä virallisen kirkon helmaan. Uskovat pelkäsivät, että heidän piispansa pidätettäisiin, ja järjestivät hänen asunnolleen ympärivuorokautisen vartion. Kun hänet kutsuttiin tavanomaiseen kuulusteluun miliisiasemalle tai turvallisuuspoliisiin, jopa 300 maallikon joukko kokoontui vaatimaan hänen vapauttamistaan.

Marraskuussa 1926 viranomaiset kaikesta huolimatta pidättivät Pietarin. Hänen tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leirille ”vastavallankumouksellisen toiminnan harjoittamisesta neuvostovaltaa vastaan” ja lähetettiin Solovetskiin. Siellä Pietari toimi kirjanpitäjän apulaisena elintarvikevarastossa. Leirioloissakin hän piti kiinni rukoussäännöstään. Hänen hengellinen ja moraalinen tasonsa oli niin korkea, että hän herätti kunnioitusta jopa lakaistessaan luudalla pihaa. Karkeakäytöksiset rikollisetkin, jotka pitivät muita vankeja pilkkanaan, antoivat hänelle tietä ja tervehtivät häntä, mihin Pietari vastasi siunaamalla heidät ristinmerkillä. Leirin johto kosti Pietarille tämän murtumattomuuden lähettämällä hänet Anzerin saarelle, jossa vankeja pidettiin hirvittävissä oloissa.

Vuoden 1928 lopulla Anzerin saarella puhkesi lavantautiepidemia. Talven aikana kuoli puolet saaren tuhannesta vangista. Pietarikin sairastui ja hänet siirrettiin sairaalan virkaa toimittaneeseen Golgatanmäen skiittaan. Siellä sattui olemaan myös eräs hänen rippilapsensa. Tämä heräsi eräänä aamuyönä outoon havinaan, ikään kuin sisään olisi lentänyt lintuparvi. Silloin hän näki suurmarttyyri Barbaran (4.12.), joka pyhien neitseiden saattamana meni Pietarin vuoteen luo ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Myöhemmin samana päivänä arkkipiispa Pietari kirjoitti lyijykynällä seinään: ”En enää halua elää, Herra kutsuu minua luokseen.” Pian tämän jälkeen marttyyripiispa antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui tammikuun 25. päivänä vuonna 1929.

Pyhä Pietari haudattiin samaan joukkohautaan muiden lavantautiin kuolleiden kanssa. Viiden päivän kuluttua vangit kuitenkin avasivat kuusenhavuilla peitetyn haudan, leirin papisto toimitti ruumiinsiunauksen ja Pietarin maalliset jäännökset haudattiin erikseen Anzerin saarelle Golgatanmäen juurelle. Haudalle pystytettiin puuristi, mutta jo keväällä leirin johto antoi määräyksen kerätä kaikki Solovetskin hautaristit polttopuiksi.

Marttyyripiispa Pietarin pyhäinjäännökset löydettiin vuonna 1999 ja ne sijoitettiin Solovetskin luostarin pääkirkkoon. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhittäjä Afanasia (Aleksandra Vasiljevna Lepeškina) syntyi Moskovassa vuonna 1885. Hänen vanhempansa olivat kauppa-alalla ja pyrkivät antamaan lapsilleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Aleksandra opiskeli Usatševskin instituutissa ja osasi täydellisesti niin ranskaa kuin saksaakin. Opiskelu oli kallista, mutta sen maksoivat rikkaat sukulaiset, jotka omistivat tehtaita.

Lepeškinit tunnettiin Moskovassa hartaina uskovina ja luostareiden hyväntekijöinä. Eräs Aleksandran esi-isistä oli ollut rakennuttamassa pyhittäjä Zosima Verhovskin (29.12) perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria, jonka igumeniana Aleksandra myöhemmin toimi.

Opiskeluaikanaan Aleksandra eli hyvin, oli iloinen ja tyytyväinen ja huvitteli paljon. Toiset opiskelijat arvostivat häntä ja hänellä oli paljon ihailijoita. Mutta opintojen päätyttyä vuonna 1902 nuori Aleksandra kaikkien yllätykseksi menikin Zosiman Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Parin vuoden kuluttua igumenia lähetti hänet Ponetajevin luostariin opettelemaan maalaustaidetta. Sieltä palattuaan Aleksandra sai kuuliaisuustehtäväkseen ikonimaalauksen. Vuonna 1920 hänet vihittiin nunnaksi, hän sai nimen Afanasia, ja hänet valittiin luostarin igumeniaksi.

Viranomaisten vaatimuksesta luostari muutettiin vallankumouksen jälkeen maataloutta harjoittavaksi osuuskunnaksi. Igumenia joutui usein tekemisiin viranomaisten kanssa luostarin taloutta koskevissa asioissa. Osuuskunnan johtajana hän joutui osallistumaan piirikomitean kokouksiin, jotka pidettiin paikallisessa klubissa. Kerran eräs komitean jäsenistä päätti pilailla hänen kustannuksellaan. Seinällä olevaa Marxin kuvaa osoittaen hän sanoi: ”Äiti igumenia, tuo tuossa on Marx. Hän on oikeastaan ensimmäisen sosialistin, Kristuksen oppilas.” ”Oppilaan kuva teillä siis on täällä, mutta miksi ei ole Opettajan kuvaa?”, igumenia vastasi.

Afanasian harteilla oli luostarin johtajan vastuu, hän joutui kestämään viranomaisten aiheuttamat vaikeudet ja vainon ja kantoi vielä sairauden taakkaakin. Hän sairasti yli kahdenkymmenen vuoden ajan malariaa ja sai usein kuumekohtauksia, mutta ei välittänyt hoitaa itseään. Samalla tilanne luostarissa oli vaikea niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sisaria oli noin 300 henkeä, joukossa kuusikymmentä apua tarvitsevaa vanhusta. Kaikille piti hankkia ruoka, vaatetus ja lämmitys.

Vuonna 1928 luostari suljettiin. Afanasia siirtyi Alabinon kylään Naro-Fominskin alueelle Moskovasta lounaaseen yhdessä iäkkään nunna Antonian ja kuuliaisuussisar Jevdokian kanssa. Afanasia oli pienen yhteisön hengellinen johtaja. Hän luki päivittäiset jumalanpalvelukset. Työkseen hän tikkasi nunna Antonian kanssa täkkejä. Jevdokia teki raskaat työt ja hoiti yhteydenpidon ulkomaailmaan. Suuren paaston ensimmäisellä ja toisella viikolla talon ovet suljettiin ja viikko vietettiin rukoillen ja vaieten. Pääsiäinen sitä vastoin oli todellinen ylösnousseen Kristuksen juhla.

Ihmisiä kävi äiti Afanasian luona pyytämässä apua, kysymässä neuvoa ja saamassa lohdutusta, mutta kävijät tulivat iltahämärissä tai yöllä, etteivät herättäisi huomiota. Sisaret eivät itse käyneet kenenkään luona, sillä he pelkäsivät vierailujensa saattavan yksityiset ihmiset ja perheet vaikeuksiin.

Helluntaina vuonna 1931, kun Afanasia oli taas kerran toipunut keuhkoputkentulehduksesta, kansankomissariaatin työntekijät tulivat kuorma-autolla, tutkivat perinpohjin sisarten asunnon ja veivät igumenia Afanasian mukanaan. Häntä syytettiin aktiivisesta neuvostovastaisesta toiminnasta ja neuvostovallan toimenpiteiden, erityisesti kollektivisoinnin, vesittämiseen tähtäävästä agitaatiosta Alabinon kylässä. Tutkintatuomarin kysymyksiin hän vastasi: ”Olin igumeniana vuodesta 1920 vuoteen 1928. Tuona aikana vallitsi täysi järjestys ja kaikki noudattivat käskyjäni. Sen vuoksi kaikki oli hyvin. Luostarissa ollessani olin antanut itseni kokonaan Jumalan haltuun ja samalla lailla olen jättäytynyt Hänen haltuunsa myös nyt ja olen valmis antamaan henkeni Jumalan ja Kristuksen tähden. Mitään muuta en voi sanoa.”

Yhdessä igumenia Afanasian kanssa pidätettiin kuuliaisuussisar Jevdokia. Kesäkuussa 1931 heidät molemmat tuomittiin viideksi vuodeksi karkotukseen Kazakstaniin. He eivät saaneet lupaa matkustaa karkotuspaikkaansa vapaasti vaan heidät vietiin sinne vankijoukossa. Igumenia Afanasia kuoli toisena päivänä karkotuspaikkaan saapumisensa jälkeen. Seuraavana päivänä kuoli kuuliaisuussisar Jevdokia. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Abba Ammonas oli Antonios Suuren oppilas. Kun hän oli viettänyt 14 vuotta Skiitan (Skete) erämaassa lakkaamatonta rukousta harjoittaen, hänestä tuli Pispirin kukkuloilla kilvoitelleen erakkoyhteisön johtaja pyhän Antonioksen jälkeen. Ammonas tunnettiin pitkämielisyydestään: hän ei vihastunut missään tilanteessa. Hän oli niin vapaa himojen vaikutuksesta, että hän tuntui olevan suorastaan tietämätön siitä, että pahaa on olemassakaan. Ammonas ei kyennyt tuomitsemaan ketään.

Kerran Ammonaksen luo tuli riitaisaa väkeä pyytämään häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Pyhä Ammonas alkoi teeskennellä mielenvikaista. Kun eräs nainen ihmetteli, oliko kuuluisa kilvoittelija tullut hulluksi, Ammonas sanoi: ”Sinä et ymmärrä, kuinka paljon vaivaa olen nähnyt erämaassa saavuttaakseni tämän hulluuden, ja tänään olen menettänyt sen teidän takianne.”

Myöhemmin Ammonas valittiin piispaksi. Ilmeisesti hänet vihki itse Athanasios Suuri. Eräänä päivänä Ammonaksen luokse tuotiin naimaton nainen, joka oli tullut raskaaksi, ja mies, jota syytettiin naisen viettelemisestä, ja Ammonasta pyydettiin tuomitsemaan molemmat. Pyhä Ammonas ei kuitenkaan suostunut lausumaan tuomitsevaa sanaa kummastakaan vaan teki kohdun ylle ristinmerkin ja antoi naiselle liinavaatteita. Kun Ammonakselta kysyttiin, miksi hän oli tehnyt näin, hän vastasi: ”Nainen on lähellä kuolemaansa. Mitä muuta voisin tehdä?” Nainen todellakin kuoli synnytykseen.

Kerran Ammonaksen luo tultiin vihaisina kertomaan, että eräällä munkilla oli keljassaan nainen. Piispa Ammonasta vaadittiin karkottamaan tämä pahennusta aiheuttava munkki. Ammonas lähti väen kanssa kyseisen munkin keljalle. Nähdessään heidän tulevan munkki kätki hädissään naisen suureen ruukkuun. Ammonas oivalsi heti, miten asiat olivat. Hän meni suoraan ruukun luo, istuutui sen päälle ja pyysi veljiä tarkistamaan keljan. Kun mitään ei löytynyt, Ammonas lausui: ”Antakoon Jumala teille anteeksi syytöksen, jonka teitte tätä munkkia vastaan.” Ammonas puristi lähtiessään munkin kättä, katsoi häntä silmiin ja sanoi lähtiessään: ”Pidä huolta itsestäsi, veli”. Ammonaksen rakkaus johti munkin pian katumukseen.

Jalosti kilvoiteltuaan pyhä Ammonas nukkui pois rauhassa 300-luvun lopulla.

Pyhä Simeon syntyi Luoteis-Syyriassa 300-luvun alussa. Hän vetäytyi jo nuorena kilvoitteluelämään Kyrroksen itäpuolisille alueille. Simeon eli pienessä luolassa ja sai ravintonsa sen ympärillä versoneista kasviksista. Jumalan kanssa kahden vietetyt vuodet kirkastivat hänen olemuksensa, ja Simeon sai sellaisen armon, että villieläimetkin tottelivat häntä. Vähitellen hänen maineensa levisi, ja kaikki pitivät häntä Jumalan miehenä ja ihmeidentekijänä, myös ei-kristityt.

Eräänä päivänä Simeonin luolalle tuli kolme juutalaista, jotka olivat myrskyssä eksyneet erämaahan. Likainen ja rähjäinen erakko vuohenkarvaviitassaan tervehti heitä ystävällisesti ja kuunteli heidän tarinansa. Simeon lupasi järjestää heille oppaan, ja juutalaiset kävivät lepäämään. Jonkin ajan kuluttua Simeon toi paikalle kaksi kesyn oloista leijonaa. Simeonin viittauksesta leijonat johdattivat miehet tielle, jolta nämä olivat eksyneet.

Simeonin luona alkoi käydä yhä enemmän kansaa, muun muassa beduiineja, jotka sanoivat olevansa Ismaelin jälkeläisiä. Joskus vuoden 370 tienoilla Simeon päätti jättää luolansa. Hän vaelsi Antiokian itäpuolelle ja asettui Amanos-nimisen kukkulan huipulle, jossa oli ennen harjoitettu pakanallisia kulttimenoja.

Kerran viljankorjuuaikaan eräs työmies kähvelsi omaan kekoonsa toisen työläisen lyhteitä ja vei ne puitavaksi. Silloin salama iski puimalatoon, joka syttyi tuleen. Liekkien levitessä mies juoksi kukkulalle Simeonin luokse ja kertoi tälle onnettomuudesta, mutta ei varkaudestaan. Simeon käski häntä puhumaan totta. Silloin mies tunnusti varkauden, ja Simeon käski hänen tehdä loppu onnettomuudesta hyvittämällä tekonsa: ”Jos hyvität lyhteet, tämä Jumalan lähettämä tuli sammuu kyllä.” Mies lähti juosten takaisin, ja kun hän oli tunnustanut ja hyvittänyt tekonsa, tuli sammui heti. Tästä ihmeestä kuullessaan antiokialaiset alkoivat joukoittain vaeltaa pyhän Simeonin keljalle. Joku tahtoi vapautua demoneista, toinen halusi parantua kuumeesta, joku jostain muusta vaivasta. Simeon välitti Jumalalta saamaansa armoa kaikkien osaksi voimiensa mukaan.

Jouduttuaan liiallisen huomion kohteeksi Simeon päätti lähteä pyhiinvaellukselle Siinaille. Hänen seuraansa liittyi joukko samanmielisiä askeetteja. Erämaan halki kulkiessaan he näkivät yhtäkkiä, kuinka kaksi ihmiskättä ojentui keskeltä hietikkoa kohti taivasta. Kun he tulivat lähemmäksi, kädet katosivat takaisin maahan, jossa oli pieni ketunkolon tapainen onkalo. Simeon huusi aukkoon, että he olivat erakkoja pyhiinvaellusmatkalla kohti vuorta, jossa Jumala oli antanut lain Moosekselle. Lopulta kolosta nousi langanlaiha, likaiseen rääsyyn kietoutunut villi-ihmisen näköinen mies, joka tervehti heitä ja kertoi olleensa itsekin matkalla Siinaille ystävänsä kanssa. He olivat luvanneet pysyä yhdessä kuolemankin jälkeen. Miehen ystävä oli kuollut tälle paikalle ja hän oli jäänyt kilvoittelemaan haudan viereen odottaen omaa kuolemaansa. Keskusteltuaan vanhukset rukoilivat ja veisasivat yhdessä ja jättivät hyvästit aamun koittaessa.

Siinaille päästyään pyhä Simeon nousi kallioille, joilla Mooses oli nähnyt Jumalan, ja heittäytyi maahan polvilleen jääden odottamaan Jumalan armoa. Kun hän oli ollut jo viikon päivät kaksinkerroin maistamatta mitään, ääni käski hänen mennä ja syödä mitä löytäisi. Simeon löysi viereltään kolme omenaa, joiden syöminen virkisti häntä suuresti. Jonkin aikaa pyhällä vuorella rukoiltuaan hän lähti paluumatkalle iloisena siitä, että oli saanut kuulla jumalallisen äänen ja nauttia Jumalan lahjoittamia anteja.

Palattuaan Amanokseen pyhä Simeon perusti kaksi luostaria: toisen kukkulan huipulle, toisen sen juurelle. Hän toimi molempien ohjaajana osoittaen kilvoittelijoille vihollisen juonet ja kehottaen heitä pysymään luottavaisina. Simeon pyysi kaikkia olemaan vaatimatta toisilta liikoja. Pyhän Simeonin ihmeet innoittivat hänen oppilaitaan, ja hän täytti heidät samalla Hengellä, jonka oli itse saanut. Näin kilvoiteltuaan pyhä vanhus Simeon nukkui pois vuoden 390 tienoilla.

Pyhä Paula syntyi vuonna 347 yhteen Rooman mahtavimmista suvuista. 16-vuotiaana hän solmi avioliiton rikkaan ja tunnetun patriisin Toxotiuksen kanssa. Vaikka Toxotius oli itse vielä epäjumalienpalvelija, hän antoi vaimolleen täyden vapauden elää kristittynä ja kasvattaa lapsetkin kristillisesti. Liitosta syntyi viisi lasta: pyhä Blesilla, Paulina, pyhä Eustochium, Rufinus ja Toxotius. Elämän ollessa parhaimmillaan 32-vuotiaan Paulan eteen avautui yhtäkkiä aivan uudenlainen tilanne, kun hänen puolisonsa kuoli äkillisesti.

Paula suri puolisoaan syvästi ja päätti vastedes omistaa elämänsä kokonaan Jumalan ja köyhien palvelemiseen. Esikuvanaan hän piti pyhää Marcellaa (31.1.); tämä oli muuttanut palatsinsa Aventinus-kukkulalla luostariksi, jossa evankeliumin mukainen elämä kukoisti keskellä suurkaupungin turmelusta. Marcellan kotiluostarissa Paula solmi hengellisen ystävyyssuhteen pyhän Hieronymuksen kanssa (15.6.), joka oli tullut idästä Roomaan yhdessä Antiokian piispan Paulinoksen ja Kyproksen piispan pyhän Epifanioksen (12.5.) kanssa. Idän piispat saivat nauttia Paulan vieraanvaraisuutta. Emäntä innostui niin kovasti heidän Egyptin ja Palestiinan erakoita koskevista kertomuksistaan, että päätti itsekin lähteä Roomasta, luopua omaisuudestaan ja ryhtyä kilvoittelemaan erämaassa. Rakkaus lapsiin pidätteli häntä vielä, mutta vanhimman tyttären Blesillan äkkikuolema sai hänet lähtemään liikkeelle katsomatta enää taakseen.

Paula astui laivaan mukanaan tyttärensä Eustochium ja joukko muita nuoria neitoja. Matkalla hän poikkesi Kyprokselle ja Antiokiaan ja tapasi jälleen pyhän Hieronymuksen, joka lähti hänen oppaakseen pyhiinvaellukselle Syyriassa ja Palestiinassa. Saavuttuaan Jerusalemiin Paula kieltäytyi majoittumasta ylelliseen asuntoon, jonka Palestiinan prokonsuli oli hänelle järjestänyt. Itse hankkimastaan vaatimattomasta majapaikasta käsin hän vieraili pyhillä paikoilla, jotka vaikuttivat häneen syvästi. Paula kävi kaikkialla Pyhässä maassa ja tutustui myös Egyptin erämaan munkkien elämään.

Kierreltyään noin vuoden eri paikoissa Paula palasi Betlehemiin, jonne hän suunnitteli rakennuttavansa Syntymäkirkon läheisyyteen kaksi luostaria: yhden neitseille ja leskille ja toisen pyhälle Hieronymukselle ja hänen ystävilleen ja oppilailleen. Naisluostarin organisoimisessa Paulan esikuvana olivat pyhän Melanian (31.12.) Öljymäelle perustama luostari ja pyhän Pakomioksen (15.5.) egyptiläiset luostarit. Paula jakoi luostarin sisariston kolmeen ryhmään heidän sosiaalisen taustansa ja sivistystasonsa mukaan. Jokaisella ryhmällä oli oma johtajansa ja sisaret tekivät työtä ja ruokailivat omissa ryhmissään, mutta jumalanpalvelukset olivat kaikille yhteiset. Koko psalmien kirja veisattiin läpi joka päivä. Sisarten piti opetella Psalttari ulkoa, ja lisäksi jokaisen oli päivittäin luettava jokin luku Raamatusta ja mietiskeltävä sitä.

Paula itse opetteli heprean kieltä ja pyhän Hieronymuksen opastuksella tulkitsi pyhän kirjan epäselviä kohtia. Hän oli niin perehtynyt Jumalan sanaan, että kaikissa tilanteissa – menetyksissä, sairauksissa, vastoinkäymisissä ja iloissa – hän pystyi aina löytämään tilanteeseen sopivan tekstikohdan ja yhdistämään sen lakkaamattomaan rukoukseensa.

Hengellisille tyttärilleen Paula toimi kaikkien hyveiden elävänä esikuvana. Hän oli väsymätön rukoilija, innokas työntekijä ja periksi antamaton paastoaja. Armeliaisuudessa hän oli runsaskätinen. Hän tavoitteli hengen köyhyyttä ja tahtoi antaa saamansa maalliset hyvyydet takaisin Jumalalle jakamalla ne kohtaamilleen puutteenalaisille. Pyhän Hieronymuksen vastalauseista huolimatta Paula antoi pois sellaistakin, mitä luostari olisi välttämättä itse tarvinnut, koska ei pystynyt lähettämään ketään nälkäistä tai ryysyläistä pois tyhjin käsin. Kun häntä moitittiin liiallisesta ruumiillisesta kilvoittelusta, hän vastasi: ”Minä yritin kasvojani puuteroimalla ja punaamalla niin kovasti olla miehelleni ja maailmalle mieliksi, että nyt minä tahdon miellyttää Kristusta ahdistamalla hemmoteltua lihaani.”

Ylevistä hyveistään ja suuresta lähimmäisrakkaudestaan huolimatta pyhä Paula joutui kokemaan Origeneen kannattajien levittämiä panetteluja, sillä he vihasivat häntä, koska hän oli heidän vihollisensa Hieronymuksen ystävä. Paula suhtautui vastustajiinsa kärsivällisemmin kuin kiivasluonteinen Hieronymus, jota hän kehotti jäljittelemään Vapahtajamme nöyryyttä ja ylevämielisyyttä suhteessa vihamiehiin.

Kerran Betlehemiä uhkasi hunnijoukon[1] hyökkäys. Paula ja hänen hengelliset tyttärensä olivat jo valmistautumassa pakenemaan, mutta viime hetkellä tuli tieto, että Jumalan avulla barbaarit oli pysäytetty ja ajettu tiehensä.

Paulan äidinsydän kärsi syvästi, kun hänen lapsensa Paulina ja Toxotius kuolivat peräjälkeen. Hän menetti terveytensä, ja viimeisinä vuosina sairaus olikin hänen jokapäiväinen marttyyrikilvoituksensa. Hän kesti kipunsa kärsivällisesti. Lempeäluonteinen Eustochium pysytteli äitinsä vierellä. Ruumiinsa jo kylmetessä Paula toisteli jatkuvasti psalminsanoja: ”Herra, minä rakastan temppelisi kauneutta, sinun kirkkautesi asuinsijaa. Minun sieluni nääntyy kaipauksesta päästä Herran temppelin esipihoille.”[2]

Kun Paula oli puhunut lohdutuksen sanoja hengellisille tyttärilleen ja piispoille, munkeille ja papeille, joita oli kerääntynyt koko Palestiinasta hänen kuolinvuoteensa äärelle, äkillinen kirkkaus valaisi hänen kasvonsa. Hän kurkottautui ylöspäin kuullakseen Kristuksen sanat: ”Nouse kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois.” (Laul. 2:10–11) Paula vastasi Yljälleen iloiten: ”Sadonkorjuun aika on tullut. Saan nähdä Herran hyvyyden elävien maassa.” Näin hän antoi sielunsa Herran käsiin 56 vuoden iässä tammikuun 26. päivänä vuonna 404. Hänen hautajaisensa olivat suuri kansanjuhla, jossa oli läsnä paljon luostariväkeä eri alueilta kuin myös köyhää kansaa, joka murehti äitinsä ja huolehtijansa menetystä.

Pyhä Gabriel syntyi 400-luvun alussa Kappadokiassa ja opiskeli Syyriassa aikansa parhaissa kouluissa. Sitten hän lähti Palestiinaan veljiensä Kosmaksen ja Khrysippoksen luokse ja jäi heidän kanssaan pyhän Euthymioksen (20.1.) oppilaaksi, vaikka oli vielä nuori ja lisäksi eunukki.

Gabrielista tuli myöhemmin pappi. Hän palveli ensin Ylösnousemuksen basilikassa eli Pyhän haudan kirkossa ja sitten keisarinna Eudoksian perustamassa Pyhän Stefanoksen nunnaluostarissa. Koska hän puhui kreikkaa, latinaa ja syyriaa, hän toimi usein munkkien ja kirkonmiesten tulkkina. Hänen veljestään Kosmaksesta tuli Skythopoliksen piispa ja Khrysippoksesta pyhän ristin valvoja Jerusalemissa.

Johdettuaan nunnaluostaria 24 vuotta Gabriel rakensi itselleen pienen erakkomajan Öljymäen itäpuolelle. Siellä hän vietti koko suuren paaston hiljaisuudessa oppi-isänsä pyhän Euthymioksen tapaan. Erään tällaisen hiljentymisjakson aikana hän nukkui pois vuoden 490 tienoilla.

Pyhä Ksenofon oli senaattorina Konstantinopolissa keisari Justinianoksen (527–565) aikana. Hänellä ja hänen vaimollaan Marialla oli kaksi poikaa Arkadios ja Johannes, joille he antoivat hyvän kasvatuksen. Kun pojat varttuivat nuorukaisiksi, vanhemmat lähettivät heidät Beirutin kuuluisaan lakimieskouluun.

Poikien lähdettyä Ksenofon sairastui pian vakavasti. Arvellen lähtöhetkensä koittaneen hän kutsui pojat kotiin antaakseen heille viimeiset neuvonsa ja siunauksensa. Hän kuitenkin toipui ja nuorukaiset lähtivät takaisin opiskelukaupunkiinsa. Laivamatkalla he joutuivat myrskyyn, jossa laiva hajosi. Molemmat pojat pelastuivat toisistaan tietämättä rannikolle. Johannes meni paikalliseen luostariin. Arkadios iloitsi tahollaan pelastumisestaan, mutta tunsi tuskaa veljensä kohtalosta. Yöllä hän näki unessa hymyilevän Johanneksen, joka kehotti häntäkin ryhtymään munkiksi.

Ilmestyksen lohduttamana Arkadios lähti kohti Jerusalemia. Siellä hän kävi kumartamassa pyhiä paikkoja. Vaelluksillaan hän kohtasi pyhän vanhuksen, joka häntä tuntematta sanoi hänelle: ”Älä murehdi, lapseni, veljesi on elossa. Hänestä on tullut munkki. Saat myös tavata vanhempasi, jotka hekin astuvat luostarikilvoituksen tielle.” Vanhuksen selvänäköisyyden armolahja teki Arkadiokseen niin suuren vaikutuksen, että hänkin päätti ryhtyä munkiksi. Munkkivanhus otti hänet mukaansa pyhän Haritonin (28.9.) perustamaan lavraan ja luovutti hänelle oman keljamajansa, jossa oli asunut 50 vuotta. Sinne hän jätti Arkadioksen yksin vuodeksi rukoilemaan ja paastoamaan.

Kotona Konstantinopolissa vanhempien huoli kasvoi sitä mukaa, kun aika kului eikä pojista kuulunut mitään. Kahden vuoden kuluttua he lähettivät palvelijansa Beirutiin selvittämään, mitä pojille kuului. Kun hän ei löytänyt jälkeäkään nuorista isännistään, hän päätti käydä katsomassa, olisivatko he ehkä siirtyneet Ateenaan. Eräässä majatalossa hän tunnisti munkin puvussa entisen palvelijan, joka oli ollut poikien mukana merimatkalla. Tämä kertoi haaksirikosta ja siitä, kuinka oli ryhtynyt munkiksi oletettuaan nuorten isäntiensä kuolleen.

Palattuaan Konstantinopoliin palvelijan oli kerrottava emännälleen poikien hukkumisesta. Maria yritti kristillisesti hillitä surunsa ja kiitti Jumalaa, joka sekä antaa että ottaa pois. Illalla Ksenofon palasi kotiinsa ja kuultuaan palvelijan palanneen hän kysyi, oliko palvelija tuonut mukanaan kirjeitä heidän pojiltaan. Silloin Maria purskahti itkemään ja huudahti, että molemmat pojat olivat hukkuneet haaksirikossa. Myös Ksenofon osoitti uskonsa suuruuden ja huokasi Jobin sanoin: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) He pukeutuivat surunsa merkiksi jouhipaitoihin ja viettivät koko yön rukoillen. Aamuyöstä he nukahtivat ja näkivät molemmat poikiensa seisovan Kristuksen edessä kultaiset timanttikruunut päässään.

Lohtua saadakseen Ksenofon ja Maria päättivät lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Siellä Jumala järjesti niin, että he kohtasivat Arkadioksen ohjaajavanhuksen, joka ilmoitti heille, että heidän poikansa olivat elossa ja he saisivat vielä tavata heidät.

Samoihin aikoihin Johannes tuli luostaristaan pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Golgatalla hän tapasi Arkadioksen ohjaajavanhuksen. Tämä tunnisti hänetkin ja sanoi suoralta kädeltä: ”Missä olet viipynyt tähän saakka, Johannes? Vanhempasi ovat tulleet sinua etsimään ja sinä tietysti tulit etsimään veljeäsi.” Silloin Arkadioskin saapui Golgatalle. Luostarikilvoittelu oli muuttanut heitä sen verran, etteivät he heti tunnistaneet toisiaan. Mutta kun vanhus pyysi Johannesta kertomaan vaiheistaan, Arkadios ymmärsi heti, että kyseessä oli hänen veljensä ja syleili tätä riemuissaan.

Kahden päivän kuluttua Ksenofon ja Maria palasivat Jordanilta. He tapasivat uudelleen munkkivanhuksen ja pyysivät tätä vihdoinkin näyttämään heille heidän poikansa. Johannes ja Arkadios olivat paikalla, mutta vanhus oli kieltänyt heitä sanomasta mitään eivätkä vanhemmatkaan tunnistaneet heitä. Vanhus käski vanhempia valmistamaan juhla-aterian majapaikkaansa ja lupasi sen yhteydessä paljastaa heille, missä heidän poikansa olivat. Innoissaan Ksenofon ja Maria riensivät valmistamaan aterian.

Vanhus saapui Johanneksen ja Arkadioksen kanssa, joille hän oli antanut käskyn pysyä vaiti. Vanhemmat eivät vieläkään tunnistaneet askeesin muuttamia poikiaan. Aterian kestäessä Ksenofon tarkkasi poikien kaunista ja hillittyä käyttäytymistä ja sanoi vanhukselle: ”Sinulla on hyvät oppilaat. Olisivatpa meidänkin poikamme heidän kaltaisiaan!” Silloin vanhus käski Arkadioksen kertoa heille totuuden. Puhkesi valtava riemu. Munkkivanhus toimitti kiitosrukoushetken onnellisen perheen keskellä. Ksenofon ja Maria olivat aina arvostaneet munkkilaisuutta ja olivat iloisia poikiensa valinnasta. Myös he itse tajusivat maailman turhuuden ja pyysivät vanhusta vihkimään heidät munkiksi ja nunnaksi heti siinä paikassa. Tämä toteutti heidän pyyntönsä. Ksenofon valtuutti palvelijansa myymään kaiken hänen omaisuutensa Konstantinopolissa. Osan saaduista rahoista hän käski antaa pääomaksi orjilleen, jotka hän vapautti, ja loput muihin hyviin tarkoituksiin.

Johannes ja Arkadios seurasivat vanhustaan erämaahan, jossa he viipyivät elämänsä loppuun asti saaden parantamisen ja ennalta tietämisen armolahjan. Myös Ksenofon lähti karkeaan jouhipaitaan pukeutuneena erämaahan, missä hän sai ennalta tietämisen armolahjan ja monia suuria armon kokemuksia. Hän siirtyi Herran luo 500-luvun puolivälissä. Maria meni naisluostariin, missä hän hyvin kilvoitellen kohosi pyhyyden korkeuksiin, niin että tuli otolliseksi parantamaan rukouksillaan monia sokeita ja riivaajien vaivaamia.

Pyhittäjä Klemens syntyi 1000-luvulla hurskaaseen ateenalaiseen perheeseen ja mieltyi jo lapsena kirkossa käymiseen ja rukouselämään. Saavutettuaan 30 vuoden iän hän jätti taakseen maailman turhuuden ja meni Boiotian (nyk. Viotia) Kithaironin vuorella sijaitsevaan pyhän Meletioksen (1.9.) perustamaan Myupoliksen luostariin. Hän kilvoitteli siellä kolme vuotta kuuliaisena ja nöyränä munkkina. Hänellä oli tapana vapaa-aikanaan vetäytyä läheiselle Sagmationin vuorelle rukoilemaan yksinäisyydessä. Kerran eräs toinen munkki sattui näkemään, kuinka hän rukoili niin syvässä haltioitumisen tilassa, että hänen ruumiinsakin oli kohonnut ilmaan.

Klemens tahtoi paeta ihmisten ihailua ja sai pyhältä Meletiokselta siunauksen asua luolassa eräällä Sagmationin vuoren kallionkielekkeellä. Hän vietti siellä monta vuotta täydellisesti eristäytyneenä maailmasta. Klemensin hyveiden maine kokosi kuitenkin hänen luokseen yhä enemmän oppilaita, joista jotkut elivät ympärillä olevissa luolissa ja toiset lähistöllä sijaitsevassa pienessä luostarissa.

Pyhän Meletioksen kuoltua vuonna 1105 Myupoliksen uusi igumeni vaati Klemensiä palaamaan takaisin luostarin yhteiselämään. Kun tämä kieltäytyi muistuttaen, että edellinen igumeni oli siunannut hänet erakkoelämään, uusi igumeni suuttui niin, että julisti hänet ehtoolliskieltoon ja erotti kirkon yhteydestä. Pian tämän jälkeen igumeni kuitenkin sairastui vakavasti. Hän tajusi tehneensä vääryyttä Klemensille ja pyysi, että hänet vietäisiin tämän luokse anteeksipyyntöä varten. Hänen tilansa ei kuitenkin sallinut tätä, ja hän veti viimeisen henkäyksensä soperrellen anteeksipyyntöjä Klemensille.

Kaiken tämän seurauksena pyhittäjä Klemensin maine kantautui aina keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) korviin saakka. Hän lahjoitti tuolloin vasta muodostumassa olleelle Sagmationin luostarille kappaleen Kristuksen ristiä.

Lopulta pyhän Klemensin kilvoitusaika maan päällä täyttyi ja hän sairastui vaikeasti. Annettuaan viimeiset kehotuksensa oppilailleen hänen sielunsa siirtyi rauhassa Herran luo 1100-luvun alkupuolella.

Pyhä Daavid hallitsi Georgiaa 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa. Hän oli Georgian valtiollisen, kirkollisen ja kulttuurielämän huomattava vaikuttaja. Kansa on antanut hänelle lisänimen Agmašemebeli, Uudistaja (tai Jälleenrakentaja), tunnustukseksi hänen työstään Georgian valtion ja ortodoksisen kirkon hyväksi.

Daavidin valtakauden alkaessa Kaukasian kansat kärsivät turkkilaisten ja arabien ylivallasta. Hän osasi kuitenkin nostattaa kansan taistelutahdon ja sai viholliset karkotettua. Daavidin viisaalla johdolla Georgia yhdistyi voimakkaaksi keskusvaltioksi, johon Kahetia, Karlatia ja Abhasia yhdistyivät. Daavid vapautti myös Armenian turkkilaisista, jotka noihin aikoihin levisivät voimakkaasti Keski-Aasiasta Lähi-itään ja Vähään-Aasiaan.

Daavid tuki tieteellistä työtä, perusti kaksi akatemiaa, rakennutti kymmeniä kirkkoja ja luostareita sekä kutsui koolle kirkolliskokouksen tarkoituksenaan lujittaa kirkon asemaa ja elämää. Hän tunsi pyhää kunnioitusta kirkon sääntöjä kohtaan, rakasti Raamatun lukemista ja eli kaikin tavoin hurskaasti. Hänen hengellisestä elämästään kertoo hänen kirjoittamansa katumusrunoelma. Kuningas Daavid vietti viimeiset hetkensä veisaten ylistystä Jumalalle. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1125.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun koko maailman opettaja ja kirkon tukipylväs pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kuoli 14.9.407 maanpakolaisuudessa Kappadokian Komanassa, hänen pyhä ruumiinsa laskettiin lepoon pyhien marttyyrien Basiliskoksen ja Lukianoksen rinnalle. Johanneksen karkottaneet keisari Arkadios ja keisarinna Eudoksia kuolivat seuraavana vuonna Konstantinopolissa. Valtaistuimelle nousi heidän poikansa Teodosios II (408–450). Johannesta tukeneet piispat pääsivät vähitellen palaamaan istuimilleen, mutta eräät pahantahtoiset piispat Aleksandrian patriarkan Teofiloksen johdolla aiheuttivat ongelmia hyökkäämällä jatkuvasti Johanneksen muistoa vastaan. Vastakkainasettelu kesti lähes kolme vuosikymmentä. Kun pyhä Proklos (20.11.) nousi vuonna 434 Konstantinopolin arkkipiispaksi, hän ryhtyi toimiin Johanneksen maineen palauttamiseksi. Kolmessa vuodessa hän sai keisarin suostumaan pyhän Johanneksen reliikkien siirtämiseen Komanasta Konstantinopoliin. Myöntymisellä oli suuri merkitys, sillä näin valtiollinen mahti tunnusti toimineensa väärin pyhää esipaimenta ja hänen seuraajiaan kohtaan.

Keisari Teodosios jopa kirjoitti Johannekselle kirjeen pyytäen nöyrästi anteeksi isänsä aloittamaa vainoa. Kerrotaan, että keisari kirjoitti kirjeen vasta, kun Komanasta ilmoitettiin, että arkku oli kuin kasvanut kiinni maahan eikä sitä saatu liikahtamaankaan – aivan kuin pyhä itse olisi kieltäytynyt lähtemästä. Keisarin kirjeessä Johannesta pyydettiin palaamaan kaupunkiinsa kaikkien niiden iloksi, jotka olivat odottaneet häntä vuosikaudet. Kun kirje oli asetettu pyhän Johanneksen rinnan päälle, arkku saatiin liikkeelle ja siirrettiin juhlallisesti pääkaupunkiin.

Kun saattueen laiva saapui Konstantinopolin liepeille Khalkedoniin tammikuussa 437, sen ympäröi valtaisa määrä kaikenkokoisia aluksia, jotka oli koristeltu näyttävästi ja joissa paloi soihtuja juhlavalaistuksena. Näytti siltä kuin koko salmi olisi muuttunut kaupungiksi.

Laivan rantauduttua itse keisari Teodosios tuli vastaanottamaan pyhän esipaimenen. Keisari kumarsi maahan asti, painoi kasvonsa reliikkiarkkua vasten ja pyysi pyhää Johannesta antamaan anteeksi kaikki tätä ja tämän ystäviä vastaan tehdyt rikkomukset. Samalla erään lesken kartano, jonka keisarinna Eudoksia oli ottanut haltuunsa Johanneksen karkotuksen aikoihin, palautettiin oikealle omistajalleen.

Pyhän Johannes Krysostomoksen reliikit vietiin ensin apostoli Tuomaan kirkkoon Amantioksen alueelle. Siellä keisarinna Eudoksian hauta-arkku oli aika ajoin värissyt oudosti jo parinkymmenen vuoden ajan, mutta Krysostomoksen reliikkien paikalla käynnin jälkeen värinä lakkasi.

Seuraavaksi saattue kantoi Krysostomoksen reliikit Pyhän Irenen kirkkoon ja asetti ne piispanistuimelle. Kansa huusi riemuiten: ”Pyhä isä, ota haltuusi istuimesi!” Lopulta saatto tuli Pyhien apostolien kirkkoon, jonne keisarit ja patriarkat haudattiin. Krysostomoksen reliikit asetettiin alttarin alle. Toimitettiin liturgiapalvelus, jonka aikana tapahtui useita ihmeitä. Myöhemmin reliikeistä alkoi vuotaa mirhaa, jota tihkui jopa reliikkien hopeasuojuksen läpi. Se näytti vuotavan pyhän Johanneksen päästä tai kädestä, joskus polvesta tai parrasta.

Sittemmin pyhän Johannes Krysostomoksen reliikkejä on levinnyt ympäri maailmaa. Niiden kautta hänen isällinen ja armontäyteinen läsnäolonsa on ollut siunaukseksi lukemattomille kristityille. Kuuluisin reliikki on Athoksella Vatopedin luostarissa säilytettävä pääkallo, jonka iho on säilynyt maatumattomana. Oikea korva, johon apostoli Paavali puhui ilmestyessään Johannekselle, on säilynyt turmeltumattomana. Athoksella säilytetään myös Krysostomoksen kättä. Ristiretkeläiset ryöstivät osan reliikeistä Konstantinopolista vuonna 1204 ja veivät ne Roomaan. 800 vuotta myöhemmin paavi Johannes Paavali II palautti reliikit Konstantinopolin patriarkalle.

Abba Pietari oli abba Lootin (22.10.) oppilas, joka kilvoitteli Egyptin erämaan ”Keljoilla” (kellian). Hän eli askeettisesti eikä juonut edes laimennettua viiniä. Kerran kun veljestö oli syömässä, abba Pietaria ja Epimakhos-nimistä kilvoittelijaa pyydettiin tulemaan suurimpien vanhusten pöytään. Vain Pietari meni, ja Epimakhos kysyi myöhemmin: ”Kuinka uskalsit mennä vanhusten pöytään?” Pietari vastasi: ”Jos olisin istunut teidän kanssanne, minua olisi pyydetty siunaamaan, ja näin minun olisi pitänyt olla teistä ensimmäinen. Mutta nyt kun menin isien luo, sain olla kaikista vähäisin ja ajatuksiltani alhaisin.”

Abba Pietari kertoi abba Lootin sanoneen: ”Avaimesi avaa ovesi.” Kun veljet eivät ymmärtäneet, hän selitti, että kun he ottavat toisia vastaan ja kysyvät heidän kuulumisiaan, he joutuvat avaamaan heidän sisäiset ovensa ja kuulemaan sellaista mitä eivät haluaisi. Kun veljet sanoivat, etteivät kyenneet säilyttämään hengellistä murhetta toisten seurassa tai keljansa ulkopuolella liikkuessaan, abba Pietari sanoi: ”Se ei siis ole vielä omaasi vaan ainoastaan käytössäsi. Laissa on näet kirjoitettu, että kun joku hankkii heprealaisen palvelijan, tämän on palveltava kuusi vuotta mutta seitsemäntenä hänet on lähetettävä vapaana pois. Jos kuitenkin annat palvelijalle vaimon, joka synnyttää hänelle lapsia, palvelija ei enää halua lähteä talosta. Silloin viet hänet talosi ovelle ja lävistät hänen korvansa neulalla, niin hän on palvelijasi ainaisesti.”[1] Kun veljet eivät ymmärtäneet, mistä hän puhui, Pietari selitti, että silloin kun ihminen näkee vaivaa tosissaan, hyve on hänen käytettävissään aina kun hän sitä tarvitsee. Näin hän kehotti heitä hankkimaan hyveet todella omakseen eikä ainoastaan pitämään niitä vieraina palvelijoina.

Kerran abba Pietarilta kysyttiin: ”Mikä on Jumalan palvelija?” Hän vastasi: ”Niin kauan kuin joku on himojen hallitsema, häntä ei voi kutsua Jumalan palvelijaksi. Hän on näet palvelemansa himon orja eikä pysty opettamaan toisille, kuinka vapautua siitä.” Pietari opetti, että ihmisen ei ole syytä ylpistyä, jos Jumala tekee jotain hänen kauttaan, vaan kiittää siitä että on saanut vastata Hänen kutsuunsa. Näin voi ajatella kaikista hyveistä. Abba Pietari nukkui pois viidennellä vuosisadalla.

Konstantinopolin Galatan alueella oli 1700-luvulla taverna, jossa kävi paljon raakuudestaan kuuluisia lazeja[1]. Tavernan kassanhoitajana toimi 25-vuotias kristitty nimeltä Demetrios. Lazit pilkkasivat häntä ja yrittivät käännyttää hänet muslimiksi. Kerran joukko heitä alkoi humalassa tapella keskenään, niin että yksi haavoittui veitsen iskusta. Silloin Demetrios meni väliin ja erotti heidät. Tavernojen pitäjillä oli hallitukselta saatu oikeus rauhoitella tarpeen vaatiessa asiakkaitaan.

Seuraavana päivänä lazit veivät haavoittuneen miehen visiirin eteen ja syyttivät Demetriosta tämän haavoittamisesta. Islamilaisen lain mukaan kristitty ei saa kantaa asetta. Demetrios vangittiin heti ja hänelle tarjottiin kaksi vaihtoehtoa: islamiin kääntyminen tai mestaus. Hänet vietiin telotuspaikalle, mutta viime hetkellä visiiri kutsui hänet uudestaan eteensä ja koetti lupauksin ja imarteluin taivuttaa häntä kääntymään muslimiksi. Kun se ei onnistunut, visiiri luovutti hänet syyttäjille. He raahasivat hänet suosittuun kahvilaan, jossa oli paljon turkkilaisia. Jokainen yritti kuka milläkin tavoin taivutella nuorta kristittyä kääntymään islamiin. Mutta Demetrios pysyi lujana. Kahvilasta hänet vietiin taas visiirin eteen. Havaittuaan, ettei mikään saa Demetriosta kieltämään uskoaan, visiiri määräsi hänet mestattavaksi.

Demetrios vietiin oman tavernansa eteen ja hirtettiin siellä. Öisin taivaallinen valo lankesi hänen pyhäinjäännöstensä ylle. Eräs kristitty sai ostettua ruumiin turkkilaisilta ja hautasi sen kristillisesti. Kolmen kuukauden kuluttua lazit vieläkin raivoissaan Demetriokselle murhasivat myös tavernan omistajan Panagiotiksen, kun tämä aamulla astui ulos kotitalostaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Yksi kirkon taivaan kirkkaimmista tähdistä syttyi kaukaisessa idässä, kun pyhä Efraim (syyr. Afrem) syntyi vuoden 306 tienoilla. Hänen kotikaupunkinsa Nisibis sijaitsi Rooman valtakunnan itäisimmässä kolkassa Persian rajan tuntumassa. Efraim kiinnostui kristinuskosta jo nuorena. Lapsuudessaan hän näki erikoisen ilmestyksen. Siinä hänen suustaan alkoi tulla ulos viiniköynnöstä, joka pursusi rypäleterttuja. Taivaan linnut tulivat ja söivät sen hedelmiä, mutta mitä enemmän ne söivät, sitä enemmän oksista puhkesi uusia terttuja.

Nuorukaisen lahjat huomattuaan piispa Jaakob Nisibisläinen (13.1.) otti hänet suojelukseensa. Jaakob opetti Efraimia rakastamaan hyveitä ja mietiskelemään lakkaamatta Jumalan sanaa. Raamatun kirjoitusten tutkiminen sytytti hänen sydämeensä sellaisen tulen, että hän ei enää pitänyt maailmaa ja sen anteja minkään arvoisena. Efraimin uskosta ja luottamuksesta Jumalaan tuli luja ja horjumaton kuin Siionin vuori. Ruumiiltaan ja sielultaan puhtaana hän omaksui kokonaisvaltaisen kilvoitustavan ja rukouksellisen asenteen, joka täytti hänen koko olemuksensa.

Efraim otti kasteen noin 20-vuotiaana. Hänestä tuli pian kaupungin kristittyjen opettaja. Eräs hurskas vanhus näki unen, jossa taivaasta laskeutui Jumalan lähettämiä enkeleitä. Yksi heistä piteli kädessään kirjakääröä, jonka molemmat puolet oli kirjoitettu täyteen. He kysyivät toisiltaan: ”Kenelle tämä olisi uskottava?” Joku ehdotti yhtä, toinen toista, mutta muut vastasivat aina: ”He ovat kyllä pyhiä ja vanhurskaita, mutta ei heistä ole vastaanottamaan tätä.” Monia pyhiä mainittuaan enkelit sanovat lopulta, että käärön voi vastaanottaa ainoastaan pyhä Efraim. Ja niin he antoivat käärön hänelle. Jonkin ajan kuluttua vanhus sai kuulla, kuinka ihmiset olivat alkaneet puhua Efraimista hämmästelevään sävyyn: ”Hänhän opettaa aivan kuin hänen suustaan pulppuaisi lähde.” Pyhän Hengen armo täytti Efraimin niin voimakkaasti, että hänen kielensä ei kyennyt lausumaan taivaallisia ajatuksia niin nopeasti kuin Jumala niitä hänessä nostatti. Tästä johtuu hänen epätavallinen rukouksensa: ”Herra, pidätä armosi virtaa.”

Efraim eli apostolien tavoin vailla omaisuutta ja rukoili vuodattaen kyyneleitä niin synninmurheesta kuin Jumalan ihmeellisten salaisuuksien paljastumisen ilosta. Hänen sanansa ja tekonsa olivat Kristuksen nöyryyden mukaisia.

Kaunisääninen Efraim palveli kirkkoa diakonina. Hänen vihkimyksensä tapahtui kreikkalaisen legendan mukaan seuraavasti. Efraim näki näyn, jossa Kesarean piispa Basileios Suuri näyttäytyi ikään kuin maan taivaaseen yhdistävänä tulipatsaana. Efraim lähti Kappadokiaan ja saapui Kesareaan teofaniajuhlan aikaan. Efraim ei osannut kreikkaa, mutta hän näki, kuinka piispan saarnatessa hänen olkapäälleen laskeutui valkoinen kyyhkynen, joka kuiskasi jumalallisia sanoja piispan korvaan. Sama kyyhkynen ilmaisi piispalle myös Efraimin läsnäolon, jolloin Basileios haki hänet alttariin, vihki hänet diakoniksi ja lähetti takaisin kotimaahansa.[1]

Kerrotaan, että Efraim tapasi kerran ilotytön, joka tarjosi hänelle palveluksiaan. Efraim teeskenteli suostuvansa ja lähti naisen mukaan, mutta hämärien sivukujien sijasta hän toikin naisen suoraan kaupungin keskusaukiolle. Nainen kysyi: ”Miksi tuot minut tänne? Eikö sinua hävetä, kun ihmiset katsovat?” ”Naisparka”, Efraim vastasi, ”sinä pelkäät toisten ihmisten katseita – miksi et pelkää Jumalan katsetta, joka näkee kaiken ja on viimeisenä päivänä tuomitseva niin tekomme kuin salaisimmat ajatuksemmekin?” Nainen tuli katumukseen, ja Efraim ohjasi hänet kirkon yhteyteen.

Rooma ja Persia kävivät alueella monia verisiä sotia vuosien 338–387 välillä. Tästä koitui Persian puolella eläneille kristityille suuria vaikeuksia erityisesti sen jälkeen kun kristinuskosta oli tullut Roomassa hyväksytty uskonto, sillä persialaiset alkoivat pitää kristittyjä Rooman liittolaisina. Nisibis oli Rooman viimeinen sillanpääasema alueella, ja Persia piiritti sitä useaan otteeseen. Pyhän Jaakobin ja Efraimin esirukousten turvin kaupunki varjeltui valtaukselta vuonna 338, jolloin persialaiset piirittivät kaupunkia pitkään.

Vuonna 363 Rooma ja Persia solmivat rauhansopimuksen, ja Nisibis luovutettiin Persialle, jossa kristittyjä vainottiin. Tästä kuullessaan kaupungin kristityt järkyttyivät ja päättivät lähteä evakkoon. He ottivat mukaansa esipaimenensa pyhän Jaakobin reliikit ja lähtivät vaeltamaan kohti länttä. Tässä joukossa kulki myös pyhä Efraim. He päätyivät syyriankielisten kristittyjen keskuspaikkaan Edessaan. Sitä kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”, sillä sen uskottiin olevan Kristuksen itsensä siunaama: perimätiedon mukaan kuningas Abgar oli saanut Kristukselta viestin, jossa luvattiin, ettei vihollinen koskaan valtaisi kaupunkia. Lisäksi kaupungissa oli muun muassa Kristuksen käsittätehty kuva ensimmäiseltä vuosisadalta, apostoli Tuomaan reliikit, marttyyrien hautoja, lukuisia kirkkoja sekä viisaita opettajia ja askeettisia kilvoittelijoita.

Edessassa Efraim eli askeettista erakkoelämää kaupungin tuntumassa ja kieltäytyi nöyrästi papin- ja piispanvihkimyksistä. Hän ei kuitenkaan sulkeutunut lopullisesti majaansa eikä jättänyt seurakuntaelämää. Pyhä Efraim ei kätkenyt saamaansa armoa vaan jakoi mietiskelynsä hedelmiä kaikille kirkon jäsenille. Sanoillaan Efraim koristeli kirkon, Kristuksen morsiamen, niin kuin kultainen kruunu koristellaan jalokivin. Edessassa viettämänsä kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana Efraim jatkoi monipuolista opetus- ja kirjoitustyötään. Hänen ympärilleen kerääntyi suuri joukko oppilaita. Ryhmää kutsuttiin Edessassa ”persialaisten kouluksi” ja muualla ”Edessan kouluksi”. Se saavutti suurimman kukoistuksensa seuraavan parin vuosisadan aikana.

Edessan vuosinaan Efraim laati suurimman osan kirjoituksistaan. Hän puki hengellisen kokemuksensa ja totuuden tuntemisensa runolliseen muotoon ennennäkemättömän kauniilla tavalla. Hänen sanotaan kirjoittaneen syyriankielistä runoutta yli kolme miljoonaa riviä. Näistä suuri osa käsittelee kristinuskon perusasioita kuten Kristuksen merkitystä ja kirkkovuoden juhlien teemoja. Efraimin runollisia tekstejä otettiin kirkossa liturgiseen käyttöön jo hänen elinaikanaan. Hän laati myös kommentaareja Raamatun kirjoihin, opetuksia harhaoppeja vastaan, eräitä filosofisempia kirjoitelmia sekä kirjeitä erakoille ja askeeteille.

Kun Edessan alueelle tuli nälänhätä, 66-vuotias Efraim jätti keljansa ja meni hyväosaisten puheille kysymään, miksi he eivät säälineet kärsivää kansaa vaan pitivät kaiken itsellään. Rikkaat vetosivat siihen, ettei heillä ollut sellaista luotettavaa tahoa, jonka kautta apu menisi varmasti perille. Efraim tarjoutui itse hoitamaan tehtävän, ja rikkaat suostuivat antamaan omastaan Efraimille, joka käynnisti avustusohjelman. Kokonaisen vuoden ajan hän järjesti sairaiden hoitoa, ruuan jakoa ja kuolleiden hautaamista sekä teki itsekin väsymättömästi työtä kärsivien hyväksi. Kun tilanne alkoi helpottaa, Efraim palasi keljaansa, jossa hän nukkui pois kuukauden kuluttua (373).

Efraimin tapauksessa askeesin tarkoituksena ei ollut vain oma hengellinen jalostuminen: pukeutumalla rääsyihin ja syömällä vain surkeinta ruokaa hän osoitti solidaarisuutta ja sympatiaa köyhiä kohtaan. Kuinka kristitty voisi herkutella ja elää ylellisesti, jos naapurustossa nähdään nälkää? Tälle periaatteelle Efraim pysyi uskollisena kirjaimellisesti kuolemaansa asti: hän pyysi, ettei hänen hautajaisissaan käytettäisi kukkia tai tuoksuaineita ja vaati tulla haudatuksi kaupungin huonomaineisimmalle hautausmaalle, köyhien ja rikollisten osastolle.

Efraimin hautajaisista muodostui valtaisa kansanjuhla, johon kerääntyi suuri joukko askeetteja ja pyhiä kilvoittelijoita Edessaa ympäröiviltä vuorilta. Tapahtuman merkitystä kuvaa, että siitä on maalattu oma ikonityyppinsä, Pyhän Efraimin kuolonuneen nukkuminen.

Efraim jätti perinnökseen suuren määrän käsikirjoituksia, joita hänen oppilaansa kopioivat ja joissain tapauksissa kenties myös viimeistelivät. Lisäksi he kirjoittivat usein omatkin työnsä Efraimin nimissä. He katsoivat ajatusmaailmansa hedelmien olevan Efraimin puusta versoneita eivätkä siksi halunneet ottaa niistä kunniaa itselleen. Efraimin aitojen kirjoitusten lukumäärää on siten vaikea arvioida. Satoja hymnejä on kadonnut, mutta aitoina pidettyjä hymnejä on säilynyt viitisensataa, homilioita kolmisenkymmentä ja proosateoksia kymmenkunta. Jälkimmäisistä tärkeimpiä ovat armeniankielisinä säilyneet evankeliumikommentaarit.

Armenian lisäksi Efraimia alettiin jo varhain kääntää kreikaksi, koptiksi, arabiaksi, etiopiaksi ja latinaksi. Käännösprosessissa runomuotoiset teokset jäivät varjoon, ja Efraimin nimiin alettiin sen sijaan laittaa yhä enemmän Syyrian alueelta peräisin olleita luostarihenkisiä kirjoituksia. Tästä syystä kreikankielinen Efraimin tekstien kokoelma on erittäin askeettinen ja luostarihenkinen, vaikka syyriankielisissä Efraimin teksteissä ei tällaisia painotuksia juuri ole. Efraimia on käännetty myös useille nykykielille kuten venäjäksi, nykykreikaksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi, ruotsiksi ja suomeksi[2].

Pyhää Efraim Syyrialaista kutsutaan muun muassa nimityksillä Pyhän Hengen harppu, koko maailman opettaja, Pyhän Hengen soitin, Syyrian leijona, ihmeiden säteitä loistava valo, hedelmällinen viinipuu, viisauden lähde, Kristuksen salaisuuksien astia, eläväksitekevien veisujen täyttämä virta, Kristuksen viisauden salaisuuksien aarreaitta ja kultaa vuodattava toinen Efrata.

Neljännellä vuosisadalla kilvoitellut Palladios oli pyhän Simeonin (26.1.) läheinen ystävä. Palladios sulkeutui keljaan Imma-nimisen kylän (nyk. Yemi Šekin) lähistöllä 30–40 kilometriä Antiokiasta itään.

Pyhä Palladios muistetaan erityisesti seuraavasta tapahtumasta, joka oli aikanaan suuri puheenaihe. Kerran muuan kauppias oli palaamassa markkinoilta suuren rahasumman kanssa, kun ryöväri surmasi hänet ja vei rahat. Rosvo jätti ruumiin Palladioksen keljan eteen lavastaakseen tämän syylliseksi. Seuraavana päivänä uutinen murhasta levisi, ja Palladioksen keljalle tuli vihainen väkijoukko, joka mursi oven ja syytti erakkoa murhasta.

Palladios kohotti katseensa taivasta kohti ja rukoili, että totuus tulisi julki. Rukoiltuaan hän tarttui ruumiin oikeaan käteen ja lausui: ”Nuori mies, kerro meille, kuka iski sinua. Näytä syyllinen.” Kaikkien järkytykseksi surmattu mies nousi istualleen, katsoi ympärillään ollutta väkijoukkoa ja osoitti murhaajaa sormellaan. Ihmiset huusivat suoraa huutoa sekä tapahtuneen ihmeen että rikoksen tekijän paljastumisen tähden. He tarttuivat mieheen ja löysivät tältä veitsen, jossa oli yhä verta. Tämän tapauksen jälkeen kaikki tunsivat pyhän Palladioksen ja hänen rukoustensa voiman.

Pyhä Johannes on yksi Länsi-Euroopan luostarien isähahmoja. Hän syntyi Gallian Langres’ssa vuoden 424 tienoilla ja sai hyvän kasvatuksen vanhemmiltaan, jotka olivat esimerkillisiä kristittyjä. 20-vuotiaana Johannes rakensi itselleen keljan, jossa oli pieni kappeli. Siellä hän rukoili ja mietiskeli minkään häiritsemättä. Pyhien kirjoitusten äärellä häneen teki erityisen vaikutuksen Johannes Kastajan elämäntapa ja apostolien into seurata Kristusta. Johannes päätti jättää kotiseutunsa ja vanhempansa ja lähteä seuraamaan Kristusta katsomatta taakseen. Hän asettui Reome-nimiselle asumattomalle alueelle ja alkoi viettää siellä hesykastista elämää samaan tapaan kuin idän erämaiden isät.

Johanneksen saama armo säteili hänestä niin, että vähitellen hänen ympärilleen alkoi kertyä oppilaita, jotka tahtoivat puhdistaa sisimpänsä hänen ohjauksessaan. Johannes kuitenkin epäili, oliko toisten ohjaaminen hänen kutsumuksensa. Kierreltyään tapaamassa eri luostareiden isiä hän tuli siihen lopputuloksen, että luostarin johtaminen ei ollut häntä varten. Johannes otti mukaansa kaksi lähintä oppilastaan ja vetäytyi Lerinsin luostariin, jossa hän kilvoitteli tuntemattomana munkkina puolentoista vuoden ajan. Lopulta eräs matkailija tunnisti hänet ja kertoi asiasta Langres’n piispalle, jonka alaisuuteen Reome kuului. Piispa kirjoitti heti luostariin ja vaati Johannesta palaamaan oman laumansa luokse. Palattuaan Reomeen Johannes otti yhteisössään käyttöön Lerinsissä noudatetun Pyhän Makarioksen säännön.

Jumala siunasi Johanneksen sielunpuhtauden ja voimakkaan rukouksen runsailla ihmeillä, jotka innoittivat ja lohduttivat sekä hänen oppilaitaan että alueen asukkaita. Hän karkotti riivaajia ja paransi sairauksia siunaamallaan leivällä tai vedellä. Kuninkaalliset ja ylimykset antoivat luostarille runsaita lahjoituksia. Kaiken keskellä Johannes kuitenkin pysyi nöyränä ja vaatimattomana. Hän opetti munkkejaan säilyttämään itsehillintänsä kaikissa tilanteissa ja välttämään kunnianhimoa, ahneutta ja maailmallisuutta.

Saavutettuaan yli sadan vuoden iän pyhä Johannes nukkui pois rauhassa omassa luostarissaan, joka tunnetaan nykyään nimellä Moûtier-Saint-Jean. Taiteessa hänet on kuvattu benediktiini-erakko-apottina lähteen reunalla yhdessä kahlitun lohikäärmeen kanssa. Häntä on kunnioitettu erityisesti Dijonin, Lerinsin ja Reomen alueilla.

Pyhä Jaakob kilvoitteli viisitoista vuotta erakkona luolassa Porfyrianessa nykyisen Haifan lähistöllä, ehkä kuudennella vuosisadalla. Hän oli innokas ja väsymätön rukoilija, ja Jumala antoi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Jaakob ei koskaan poistunut luolastaan, mutta hänen luonaan kävi paljon vierailijoita, ja varsinkin monet samarialaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Pyhän miehen arvovalta ärsytti erästä samarialaista, joka lähetti Jaakobin luokse nunnaksi pukeutuneen ilotytön tehtävänään johdattaa pyhä kilvoittelija lankeemukseen. Nainen kertoi luostarinsa igumenian lähettäneen hänet viemään jotain kylään, kun pimeys oli yllättänyt hänet, ja sanoi olevansa kovin peloissaan. Jaakob päästi hänet sisään. Nainen oli ensin hiljaa, mutta alkoi sitten itkeä ja voihkia valittaen ankaraa kipua sydämessään ja pyysi pyhää miestä voitelemaan hänen rintansa lampukan öljyllä. Kun Jaakob suostui, nainen pyysi häntä vielä hieromaan hänen rinnuksiaan. Pyhä Jaakob ei hämmentynyt eikä kieltäytynyt vaan teki niin kuin nainen tahtoi, mutta piti samalla koko ajan vasenta kättään tulessa estääkseen itseään joutumasta lihallisen kiusauksen valtaan. Palavan ihon hajun levitessä nainen tajusi erakon mieluummin polttavan itsensä kuin lankeavansa. Nainen järkyttyi ja tuli katumukseen. Hän tunnusti, miksi oli tullut. Jaakob siunasi naisen, opetti häntä ja lähetti hänet piispan luokse. Myöhemmin piispa ohjasi hänet luostariin.

Pyhän Jaakobin maine levisi ja vieraiden määrä kasvoi. Kerran hän paransi rukouksillaan tytön, jonka vanhemmat tarjosivat hänelle palkaksi kolmeasataa kultarahaa. Rahoilla olisi voinut rakentaa luostarin, mutta Jaakob kieltäytyi rahoista sanoen: ”Ei Jumalan armoa voi myydä tai ostaa.”

Lopulta Jaakob päätti siirtyä hiljaisempaan paikkaan. Hän löysi rauhallisen luolan joenvarrelta 60 kilometrin päästä. Miettiessään pitkää kilvoitustaan, voittamiaan kiusauksia ja tekemiään ihmeitä Jaakob alkoi uskoa päässeensä jo kokonaan kiusausten yläpuolelle. Näin hän ajautui vähitellen ylpeyden valtaan.

Eräänä päivänä muuan mies toi hänen luokseen tyttärensä, joka oli joutunut pahojen henkien valtaan. Jaakobin rukouksen ansiosta tyttö vapautui, mutta isä pelkäsi tämän tilan pahenevan jälleen ja pyysi, että tyttö saisi jäädä asumaan Jaakobin keljan viereen. Voittoisia kilvoituksiaan ajatellen Jaakob suostui pyyntöön. Jonkin ajan kuluttua Jaakob joutui kuitenkin sellaisen himon valtaan, että kävi tyttöön käsiksi ja häpäisi tämän. Tajuttuaan tekonsa hän järkyttyi niin, että hänen mielensä pimeni kokonaan: Jaakob häpesi tapahtunutta ja pelkäsi ihmisten tuomiota niin, että surmasi tytön ja heitti ruumiin jokeen.

Tekonsa hirveyttä ajatellessaan Jaakob heittäytyi täysin epätoivon valtaan. Hän päätteli, ettei voinut enää jatkaa kilvoituselämää ja päätti palata maailmaan. Matkalla hän pistäytyi eräässä luostarissa saadakseen hieman kerätä voimia, mutta trapesassa hän ei kyennyt syömään mitään. Igumeni näki Jaakobista, että tämä oli tehnyt jotain hirvittävää. Igumeni pyysi Jaakobin keljaansa ja puhui tälle kahden kesken. Igumeni kehotti lempeästi Jaakobia tunnustamaan mitä oli tehnyt ja luottamaan Jumalan armoon. Jaakob kertoi kaiken. Igumeni tunnisti sielunvihollisen toiminnan tapahtumien taustalla ja pyysi, ettei Jaakob heittäytyisi epätoivon valtaan vaan luottaisi Jumalaan ja katuisi ”kuin profeetta Daavid, jolla oli samat synnit tunnollaan”. Igumeni puhui Jaakobille pitkään Jumalan armahtavaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ja pyysi Jaakobia jäämään luostariin.

Jaakob päätti kuitenkin lähteä eteenpäin. Igumeni kulki hänen mukanaan parinkymmenen kilometrin matkan yrittäen valaa toivoa hänen synkistyneeseen mieleensä. Jaakob vaelsi eteenpäin päämäärättömästi, kunnes hän tuli vanhalle autiolle haudalle. Hän avasi sen kannen ja astui alas. Hauta oli suuri ja luolamainen. Jaakob siirsi luut nurkkaan, sulki kannen ja asettui hautaan. Hän heittäytyi polvilleen, hakkasi maata ja itki katkerasti.

Jaakob vietti haudassa kenenkään tietämättä kymmenen vuotta keskittyen ankaraan katumukseen. Hän tapasi nousta haudasta pari kertaa viikossa yön pimeydessä hakeakseen lähistöltä heinää, jota hän söi henkensä pitimiksi. Vähitellen katumuksen kyyneleet alkoivat lämmittää hänen sydäntään. Lopulta Jumala soi hänelle anteeksiantamuksen, sillä Hän ei tahdo syntisen kuolemaa vaan ”että hän kääntyy teiltään ja saa elää” (Hes. 33:11).

Kun lähikaupungin piispa sai tietää Jaakobin kilvoittelupaikan, hän tuli pyytämään erakon esirukouksia aluetta vaivanneen kuivuuden tähden. Jaakob ei vastannut päiväkausiin mitään. Lopulta Jaakob kuitenkin kohotti kätensä ja kasvonsa taivasta kohti ja rukoili. Jumala soi vielä Jaakobin kautta tapahtua ihmeen: pian alkoi sataa rankasti. Jaakob pysyi nöyränä, katuvana ja vuodatti kyyneliä päivä päivän jälkeen. Seuraavana vuonna Jaakob nukkui pois 75 vuoden ikäisenä. Haudalle, jossa hän oli kilvoitellut viimeiset vuotensa, rakennettiin kirkko.

Pyhä Radegund eli 600-luvulla nykyisen Ranskan alueella. Hän oli kuningatar Bathildin (30.1.) kummilapsi ja uskottu ystävätär. Bathild ja nuori Radegund vetäytyivät yhdessä Chelles’n nunnaluostariin. Heidän ystävyytensä oli niin syvä, että kun Bathild oli kuolemaisillaan, hän rukoili, että Radegund kuolisi ennen häntä, jottei tämän tarvitsisi jäädä yksin maailmaan. Radegund sairastui ja kuoli vuonna 680, päivää ennen Bathildia. Heidät haudattiin luostarin kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle ristille. Vuonna 833 luostarin abbedissan aloitteesta molempien reliikit siirrettiin arvokkaammalle paikalle, Jumalanäidille omistettuun Chelles’n kirkkoon.

Erakkojen ruhtinas ja sisäisen elämän opettaja, pyhä Iisak Niniveläinen eli abba Iisak Syyrialainen eli seitsemännellä vuosisadalla. Hän kuului itäsyyrialaiseen kirkkoon, joka jatkoi ensimmäisinä vuosisatoina Persian puolelle levinneen ja siellä eristyksiin jääneen varhaiskirkon traditiota. Opiskeltuaan Iisakista tuli munkki qatarilaiseen luostariin. Qatarin piispat riitaantuivat kirkkonsa ylimmän johdon kanssa 640-luvun loppuvuosina. Sekavassa tilanteessa munkkeja pakeni alueelta ja osa karkotettiin, koska he eivät suostuneet tukemaan skismaattisia piispoja. Ilmeisesti myös Iisak oli jonkin aikaa maanpaossa Persiassa, nykyisen Kaakkois-Iranin alueella.

Itäsyyrialaisen kirkon katolikos Mar Giwargis[1] (661–680) matkusti Qatariin vuonna 676 ja sai skisman päättymään. Samalla matkalla munkki Iisakin viisaus teki häneen suuren vaikutuksen. Iisak toimi opettajana itäsyyrialaisen kirkon kouluissa, joissa noudatettiin varsin luostarimaista järjestystä. Niissä sai omaksua sekä monipuolista sivistystä, sisäistä kurinalaisuutta että hengellistä intoa. Giwargis vei Iisakin mukanaan pohjoiseen ja vihki hänet Bet ^cAben[2] luostarissa Niniven (nyk. Mosul Pohjois-Irakissa) piispaksi.

Niniven luostaririkkaalla alueella olisi ollut runsaasti omiakin piispaehdokkaita, ja uusi piispa saikin pian kohdata kateutta, juonitteluja ja panettelua. Kotiseuturakkaat ihmiset vastustivat ulkomaalaisena pidettyä piispaa, joka oli lähtöisin skismaattisena ja sivistymättömänä pidetyltä alueelta. Iisakilta odotettiin myös toimia monofysitismin vastustamiseksi, mutta hän oli haluton lietsomaan kristittyjen keskinäisiä kiistoja.

Kerran piispa Iisakin luokse tuli kaksi riitaantunutta kristittyä hakemaan oikeutta. Heistä köyhempi oli velkaantunut rikkaammalle, joka vaati maksua välittömästi, ja köyhä puolestaan pyysi lykkäystä. Kun rikas uhkasi viedä tapauksen oikeuteen, piispa vastasi: ”Pyhä evankeliumi opettaa olemaan ottamatta takaisin sitä minkä on antanut. Sinäkin voisit siis antaa tälle miehelle edes päivän aikaa maksamista varten.” Rikas mies suuttui: ”Evankeliumin opetukset eivät kuulu tähän millään tavalla!” Iisak totesi: ”Jos evankeliumi ei kuulu tänne, mitä minäkään täällä teen?” Vain viiden kuukauden piispuuden jälkeen Iisak vaati katolikokselta siunausta jättää piispan tehtävät ja lähteä erakkoelämään. Hengellisen intonsa ja syvällisen ymmärryksensä takia Iisak ei voinut tinkiä ihanteistaan eikä hyväksyä kompromisseja oikean ja väärän välillä.

Siunauksen saatuaan Iisak lähti etelää kohti ja asettui Matutvuorelle, joka sijaitsee nykyisen Iranin alueella Basrasta koilliseen. Mahdollisesti alue oli hänelle tuttu nuoruusvuosien evakkomatkalta. Iisak eli vuosia sikäläisten erakkojen tuntumassa kaikessa hiljaisuudessa. Hän söi vain kolme leipää viikossa sekä raakoja kasviksia. Ankarien kilvoitusten, kirjoitusten tutkimisen ja loputtomien kyynelten vuodattamisen seurauksena hänen näkönsä hämärtyi. Viimeisiksi vuosikseen Iisak siirtyi Rabban Šaburin luostariin.

Pyhä Iisak kilvoitteli paastoten ankarasti ja valvoen väsymättömästi. Hänen älynsä ja koko sielunelämänsä puhdistuivat hiljaisuudessa ja hänen henkensä virittyi palavaksi rukouksessa. Iisak oli hiljainen, ystävällinen, nöyrä ja sanoiltaan sävyisä. Rukoillessaan hän vuodatti kyyneliä kaikkien luotujen puolesta.

Elämänsä loppupuolella Iisak alkoi kirjoittaa opetuksiaan muistutukseksi itselleen sekä rohkaisuksi ja ohjaukseksi toisille. Vaikka hänen ruumiilliset silmänsä hämärtyivät, mielen kirkkaus ei kadonnut. Kun hän ei enää itse voinut kirjoittaa, hänen oppilaansa kirjoittivat hänen sanelustaan.

Pyhä Iisak nukkui pois korkean iän saavutettuaan ja hänet haudattiin 700-luvun alkuvuosina Rabban Šaburin luostariin. Abba Iisak on eräs kaikkien aikojen syvällisimpiä hengenelämän tuntijoita, ja hänen kirjoituksensa kuuluvat kristikunnan suurimpiin klassikoihin. Hän kuvailee tarkasti kaikki sisäisen elämän ja rukouksen tasot ja sävyt, myös korkeimmat asteet, jotka huipentuvat puhtaaseen rukoukseen ja Jumalaan yhtymiseen rakkaudessa. Iisak kuvaa jälkimmäisen saavuttanutta ihmistä rakkauden, armon ja säälin täyttämäksi: hänen sydämessään palaa rakkauden liekki kaikkia ihmisiä, eläimiä ja koko aineellista ja aineetonta luomakuntaa kohtaan. Tällainen vuodattaa kyyneleitä myös totuuden vihollisten, kaikenlaisten pahantekijöiden ja eläinten tähden rukoillen sisimmässään kaikkien pelastuksen ja koko luomakunnan puolesta.

Iisakin kirjoituksia on käännetty kreikaksi, arabiaksi, etiopiaksi, slaaviksi, venäjäksi, romaniaksi, latinaksi, ranskaksi, englanniksi, italiaksi, japaniksi ja suomeksi[3]. Noin tuhannen vuoden ajan ne ovat olleet kreikkalaisten ja slaavilaisten kilvoittelijoiden suosikkilukemistoa. Esimerkiksi ohjaajavanhus Hieronymos Eginalainen (k.1966) kehotti luonaan vierailleita lukemaan joka päivä yhden sivun Iisakia. Hän totesi myös, että jos jollakulla ei ole rahaa, menköön kadulle ja kerjätköön, jotta voisi ostaa abba Iisakin kirjan. Myös viime aikojen kuuluisin kreikkalainen ohjaajavanhus isä Paisios piti Iisak Syyrialaisen askeettisia opetuspuheita yhtä arvokkaana kuin kokonaista patristista kirjastoa. Hän itse piti kirjaa aina vuoteensa pääpuolessa ja tutkisteli sitä jatkuvasti. Kuuden vuoden ajan se oli ainoa kirja, jota hän luki. Paisios luki kirjasta päivittäin vain pienen jakson ja mietiskeli sen sanomaa päivän mittaan. Hän suositteli myös maallikoille samaa käytäntöä.

Pyhittäjä Jefrem oli syntyjään unkarilainen. Hän tuli veljiensä Mooseksen (26.7.) ja Georgin kanssa Venäjälle ja astui pyhien ruhtinaiden Boriksen ja Glebin (24.7.) palvelukseen. Georgi surmattiin yhdessä pyhän Boriksen kanssa vuonna 1015. Murhaajat katkaisivat häneltä pään saadakseen kultarahan, joka hänellä oli kaulassaan. Toinen veli Mooses pakeni ja kilvoitteli myöhemmin munkkina Kiovan luolaluostarissa. Jefrem itki katkerasti veljensä kuolemaa. Hän etsi tämän pään ja käski haudata sen myöhemmin samaan arkkuun hänen kanssaan. Myös Jefrem jätti maailman ja vetäytyi yksinäisyyteen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua, kun Borista ja Glebiä alettiin kunnioittaa pyhinä, Jefrem rakennutti kilvoittelupaikalleen Tvertsajoen varrelle nykyisen Toržokin kaupungin lähistölle kirkon heidän kunniakseen ja perusti pienen luostarin. Pyhittäjä Jefrem kuoli rauhassa vuonna 1053.

Pyhittäjä Jefrem oli syntyjään ylhäistä pajarisukua. Hän palveli suuriruhtinas Izjaslavin (1054–1078) hovissa ja nautti kaikessa tämän luottamusta. Maine ja rikkaudet eivät kuitenkaan tukahduttaneet Jefremin halua palvella taivaallista Kuningasta. Hän meni yhdessä toisen pajarinuorukaisen Varlaamin (19.11.) kanssa Kiovan luolaluostariin, jossa he hartaasti pyysivät pyhittäjä Antonilta munkkivihkimystä. Lopulta pyhittäjä Antoni taipui heidän pyyntöihinsä ja antoi igumeni Nikonin (23.3.) vihkiä heidät munkeiksi.

Kun suuriruhtinas sai tietää Jefremin vihkimyksestä, hän raivostui. Hän uhkasi vangita pyhittäjä Antonin ja tuhota koko luostarin. Hänen vaimonsa sai hänet rauhoittumaan, ja hän tyytyi vain karkottamaan igumeni Nikonin.

Jefrem ei halunnut vetää suuriruhtinaan vihaa luostarin päälle. Hän pakeni tukalaa tilannetta tekemällä pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle ja Konstantinopoliin seuraten siten hengellisen isänsä Antonin jalanjälkiä. Konstantinopolissa Jefrem kopioi Studionin luostarin Typikonin, jonka pyhittäjä Feodosi (3.5.) otti heti käyttöön Kiovan luolaluostarissa. Sieltä se levisi muuallekin Venäjälle, kunnes jerusalemilainen Typikon syrjäytti sen Venäjällä 1200–1400-lukujen kuluessa.

Palattuaan matkaltaan Jefrem viipyi Kiovassa vain vähän aikaa, sillä hänet vihittiin pian Perejaslavlin piispaksi. Hän johti laumaansa viisaasti. Hän rakennutti Perejaslavliin useita kauniita kirkkoja ja siviilirakennuksia. Rakennusten joukossa oli Venäjän ensimmäinen kastekappeli, joka oli suunniteltu vanhojen baptisterionien mallin mukaan. Lisäksi hän perusti ilmaisia sairaaloita köyhille. Hän myös aloitti Venäjällä tavan viettää pyhän Nikolaoksen pyhäinjäännösten Bariin siirtämisen juhlaa toukokuun 9. päivänä. Pyhä Jefrem päätti hyveellisen elämänsä nukkumalla rauhassa kuolonuneen noin vuonna 1098.

Pyhittäjä Feodosi syntyi Vologdassa 1500-luvun alussa. Hän oppi kotonaan lukutaidon ja pääsi perehtymään sielua hyödyttävien kirjojen maailmaan. Niiden lukeminen herätti hänessä halun vihkiytyä munkiksi ja omistaa elämänsä Jumalalle. Kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän kuitenkin meni naimisiin. Avioliitosta syntyi yksi tytär, Marina. Rakkaus vaimoon ja tyttäreen eivät estäneet Feodosia edistymästä myös hengellisessä elämässä.

Feodosi kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hänen sydämeensä osuivat evankeliumin sanat: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:37–38) Feodosi oli toivonut saavuttavansa eettisen täydellisyyden noudattamalla vanhempiensa tahtoa, mutta evankeliumin sanat saivat hänet tuntemaan yhä suuremman ristiriidan yhtäältä oman elämänsä ja toisaalta Jumalan rakastamisen ja Hänen tahtonsa täyttämisen välillä. Herra ei kuitenkaan hylännyt häntä. Vanhempien ja vaimon kuoleman myötä Feodosin siteet maailmaan katkesivat. Jätettyään tyttärensä sukulaisten kasvatettavaksi hän meni läheiseen Prilukan luostariin, jonka igumeni vihki hänet munkiksi.

Feodosi piti esikuvanaan luostarin perustajaa pyhittäjä Dimitriä ja kävi joka päivä hänen haudallaan rukoilemassa. Pian igumeni lähetti hänet Totmaan luostarin suolankeittämöiden esimieheksi. Hän sai tuotannon ja siitä koituvat tulot kasvamaan nopeasti osoittamalla laupeutta ja myötätuntoa työläisille, jotka alkoivat pitää häntä hyvänä enkelinään. Monien huoltensa keskellä Feodosi kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Koska Totman lähistöllä ei ollut luostaria, hän etsi sopivan paikan ja pyysi sitten Prilukan luostarin igumenilta vapautusta kuuliaisuustehtävästään sekä siunausta uuden luostarin perustamiseen. Sitten hän rakensi omin käsin ensimmäisen keljan. Paikalliset asukkaat, jotka kunnioittivat ja rakastivat Feodosia, lahjoittivat luostarille maata, toivat hänelle kaikkea mitä hän tarvitsi ja auttoivat rakentamisessa. Myöhemmin tsaari Iivana IV Julma (1533–1584) ja Moskovan metropoliitta Makari (30.12.) tekivät suuria lahjoituksia luostarin kaunistamiseksi.

Syvässä nöyryydessään Feodosi alisti kaikki aikeensa Jumalalle, ja Herra antoi hänen menestyä kaikessa mihin hän ryhtyi. Hän eli perustamassaan luostarissa viisitoista vuotta, mutta ei vaatimattomuudessaan halunnut pappisvihkimystä. Ennen kuolemaansa Feodosi laati testamentin kehottaen munkkiveljiä erityisesti muistamaan rukouksissaan vainajia. Tammikuun 28. päivänä vuonna 1568 hän otti vielä vastaan pyhän ehtoollisen ja antoi sitten henkensä Jumalalle rauhallisesti kuin olisi nukahtanut syvään uneen. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä, samoin kuin Sumorinin Jumalanäidin ikonin edessä, jonka hän oli saanut siunaukseksi Prilukan luostarin igumenilta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Antiokian piispa pyhä Ignatios (20.12.) kärsi marttyyrikuoleman Rooman amfiteatterissa 100-luvun alussa. Hänen harras toiveensa täyttyi, kun petojen hampaat jauhoivat hänestä puhdasta viljaa Kristuksen taivaallisiin aittoihin. Pedot söivät hänet niin perusteellisesti, että jäljelle jäi ainoastaan suurimpia luita. Katsomon tyhjennyttyä Rooman kristityt keräsivät nämä kallisarvoiset reliikit suurella hartaudella. Niitä lähdettiin viemään takaisin kohti Antiokiaa. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittoisan marttyyrikilvoituksensa jälkeen. Idän kirkossa siirron muistopäiväksi vakiintui 29.1. ja lännessä 17.12. Muslimien valloitettua Antiokian vuonna 637 pyhän piispan reliikkejä siirrettiin turvaan eri puolille kristikuntaa, ja näin ne levisivät koko kirkon siunaukseksi.

Šarbil (Sarbelos) oli pakanallinen pappi Edessan kaupungissa keisari Trajanuksen (98–117) ajan lopulla. Hän keskusteli usein kaupungin kristittyjen piispan Bar Samjan kanssa. Eräänä päivänä Šarbil oli valmistautumassa epäjumalanpalvelijoiden juhlaan sonnustautuneena kulta- ja jalokivikoristeisiin. Rituaalien aikana hän tapasi painaa korvansa Nebun ja Baalin patsaita vasten ja julistaa ihmisille, että heidän uhriensa ansiosta jumalat olisivat heille suosiollisia. Bar Samja tuli varoittamaan häntä vakavasti siitä, että hän joutuisi vastaamaan Jumalalle, mikäli johtaisi kansaa harhaan. Piispa kertoi hänelle Kristuksesta ja Jumalan armo kosketti häntä. Šarbil toimitti pakanalliset juhlamenot, mutta jo seuraavana päivänä hän tuli sisarensa Babaian kanssa piispan luokse ja pyysi kastetta. Pian Šarbil kertoi ihmisille valehdelleensa uskotellessaan, että jumalat olivat puhuneet hänelle.

Uutiset papin kääntymyksestä levisivät kaupungilla, ja roomalaiset hallintomiehet määräsivät Šarbilin pidätettäväksi. Kun Šarbil sanoutui irti pakanallisista uskomuksista, häntä kidutettiin ja hänet suljettiin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan. Uusien kuulustelujen jälkeen häntä kidutettiin lisää, minkä jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan sahaamalla ja mestaamalla. Kärsimystensä aikana Šarbil pysyi rauhallisena aivan kuin hänen sielunsa olisi ollut jo taivaassa. Lopulta hänet mestattiin.

Šarbilin sisar Babaia, joka oli seurannut tapahtumia, tuli ja levitti päällysvaatteensa veljensä ylle yrittäen kerätä talteen hänen pyhän verensä. Babaia rukoili, että heidän sielunsa saisivat yhdistyä Kristuksessa. Silloin hänetkin ilmiannettiin ja lyhyen kidutuksen jälkeen tyttö mestattiin samalla paikalla. Näin hänen verensä sekoittui Šarbilin vereen. Myöhemmin kristityt ottivat heidän ruumiinsa ja hautasivat ne piispa Ab Šelaman (Abselamos) hautaan.

Edessan piispa Bar Samja teki innokkaasti työtä kirkon hyväksi, ja monet kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Šarbilin ja Babaian marttyyrikuoleman jälkeen maaherra Lysias määräsi Bar Samjan vangittavaksi ja ruoskittavaksi, mutta piispa ei horjunut vakaumuksessaan. Lopulta hänet vapautettiin vankilasta keisarillisen suvaitsevaisuusjulistuksen perusteella. Näin Bar Samja sai johtaa Edessan kirkkoa, kunnes nukkui pois rauhassa.

Kun keisari Maximianus Galerius (305–311) sotaretkellään Persiaa vastaan kulki kuulun mesopotamialaisen kaupungin Samosatan kautta, hän kokosi kaikki kaupungin asukkaat kuolemanrangaistuksen uhalla rukoilemaan Tykhea eli onnen jumalatarta tälle pyhitettyyn temppeliin. Hyperekhios ja Filoteos, joiden kaikki tiesivät olevan kristittyjä, eivät osallistuneet näihin menoihin. He vetäytyivät Hyperekhioksen talossa olevaan kappeliin, jossa heihin liittyivät nuoret kaupunkilaiset Habib (Abibos), Julianos ja Paregorios. Nämä olivat vielä katekumeeneja ja pappi Jaakob kastoi heidät.

Kaikki seitsemän keskittyivät yhdessä rukoukseen ja veisasivat hymnejä kappelissa odottaen, mitä tuleman piti. Jonkin ajan kuluttua keisarillinen upseeri tuli tuomaan määräystä Hyperekhioksen ja Filoteoksen pidättämisestä. Samalla pidätettiin heidän viisi seuralaistaankin. Jokaista kidutettiin julmasti useita kertoja, mutta kaikki pysyivät lujina uskossaan. Pian koko kaupunki tiesi heidän pidätyksestään, ja eräät johtavat kaupunkilaiset pyysivät keisaria vapauttamaan Hyperekhioksen ja Filoteoksen, jotka olivat merkittäviä henkilöitä kaupungissa. Tämä kuitenkin ärsytti hallitsijaa entistä enemmän, ja hän päätti tehdä heistä lopun mahdollisimman pikaisesti.

Kaikki seitsemän kristittyä tuomittiin ristiinnaulittaviksi kaupungin ulkopuolelle. Heidän ruumiinsa heitettiin Eufratiin. Sieltä eräs hurskas kristitty kuitenkin löysi ne, ja marttyyrit haudattiin kunniallisesti.

Joitakin vuosia edellä mainittujen pyhien seitsemän marttyyrin kilvoituksen jälkeen keisari Maximianus Galerius vangitsi Syyrian Emesan iäkkään piispan Siluanoksen, joka oli johtanut alueensa uskovia yli 40 vuotta. Samaan aikaan pidätettiin myös diakoni Luukas ja lukija Mokios, jotka vietiin kaupunginjohtajan eteen. Koska ruoskinta ja pitkä vankeus ilman ravintoa ei pystynyt lannistamaan heidän uskoaan, kolmikko heitettiin areenalle petojen eteen. Pedot tappoivat heidät, mutta eivät koskeneet heidän ruumiisiinsa. Heidän marttyyrikilvoituksensa johti myös pyhän Julianoksen (6.2.) marttyyrikuolemaan.

Pyhittäjä Afrahat oli syntyjään persialainen ja uskonnoltaan zarathustralainen. Nuorena miehenä hän tuli tuntemaan Kristuksen ja kääntyi Hänen seuraajakseen. Afrahat jätti kotinsa ja sukunsa ja taivalsi Edessaan, syyrialaiskristittyjen ”siunattuun kaupunkiin”, jossa oli paljon kirkkoja, reliikkejä ja pyhiä kilvoittelijoita. Hän löysi pienen majan kaupungin muurien ulkopuolelta ja sulkeutui sinne joksikin ajaksi.

Vuonna 360 Afrahat jatkoi matkaansa Antiokiaan. Siellä hän herätti huomiota jumalallisella viisaudellaan. Hän osasi kreikkaa vain sen verran, että sai vaivoin muodostettua yksinkertaisia lauseita, mutta hänessä vaikutti sellainen armo, että hän saattoi kumota filosofienkin väitteet yksinkertaisella julistuksellaan, joka kosketti ihmisiä suoraan sydämeen. Hänen luokseen tuli sotilaita, käsityöläisiä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, jotka saivat hyötyä hänen sanoistaan ja pelkästä hänen näkemisestään. Monet tulivat tuntemaan Kristuksen hänen kauttaan.

Vuosikausiin Afrahat ei ottanut itselleen oppilaita vaan pysytteli itsekseen. Hän eli mahdollisimman vaatimattomasti eikä ottanut rahaa, vaatteita eikä ruokaa vastaan keneltäkään – ainoastaan päivittäisen leivän yhdeltä ystävältään. Vanhemmiten hän saattoi syödä myös hieman vihanneksia iltaisin.

Kun areiolainen keisari Valens karkotti Antiokian ortodoksiset piispat ja papit vuonna 372, Afrahat luopui yksinäisyydestään ja tuli kaupunkiin tukeakseen ortodoksista uskoa ja vastustaakseen areiolaisuuden leviämistä. Eräänä päivänä keisari pani merkille aukiolla puhuvan rähjäisen erakon ja kysyi, mitä hän teki ja miksi oli jättänyt hiljaisuutensa. Afrahat vastasi kysymällä: ”Jos olisin neito sulkeutuneena huoneeseeni omassa kodissani ja näkisin jonkun sytyttävän taloni tuleen, mitä neuvoisit minua tekemään? Istuisinko sisällä ja antaisin talon palaa? Mutta jos olet sitä mieltä, että olisi parempi ryhtyä sammuttamaan tulta niin pian kuin mahdollista, niin älä syytä minua, jos teen niin. Jos mielesi tekee syyttää minua hiljaisuuteni jättämisestä, niin syytä mieluummin itseäsi tulen sytyttämisestä Jumalan taloon kuin minua sen sammuttamisesta! Jumala on meidän Isämme enemmän kuin kukaan maan päällä. Näin ollen, keisari, me erakot emme tee mitään alkuperäisen kutsumuksemme vastaista, jos kokoamme hengellisiä sylilapsia ja jaamme heille jumalallista ravintoa.” Keisari ymmärsi ja vaikenemalla osoitti hyväksyntänsä erakon puheelle.

Eräs keisarin eunukeista sen sijaan raivostui Jumalan miehelle ja vaati hänelle kuolemanrangaistusta. Aina tilaisuuden tullen eunukki hyökkäsi Afrahatia vastaan. Muutaman päivän kuluttua eunukki meni yksin tarkastamaan keisarin kylpyvesiä. Syystä tai toisesta hän suistui altaaseen, jossa oli kiehuvaa vettä, eikä päässyt ylös vaan paloi kuoliaaksi. Tällöin monet alkoivat pelätä ja kunnioittaa Afrahatia ja keisari päätti, ettei karkottaisi tätä pyhää Jumalan miestä.

Afrahat julisti avoimesti kaduilla. Eräät ylimykset vastustivat häntä, mutta monet sanoutuivat irti areiolaisuudesta ja tunnustautuivat ortodokseiksi hänen innoittaminaan.

Noihin aikoihin Afrahat teki lukuisia ihmeitä. Kun keisarin suosikkihevonen sairastui eikä kyennyt enää juomaan eikä virtsaamaan, hevostallin hoitaja lähti pyytämään apua Afrahatilta. Jumalan mies siunasi kaivosta nostetun veden ristinmerkillä, ja hevonen joi sen. Sitten Afrahat siunasi öljyä ja voiteli hevosen vatsan. Hevonen alkoi välittömästi tervehtyä. Kun keisari näki hevosen illalla terveenä ja sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut, hän ihmetteli suuresti. Keisari tunnusti Afrahatin Jumalan mieheksi, mutta ei kuitenkaan luopunut areiolaisuudestaan. Jonkin ajan kuluttua keisari kärsi häpeällisen lopun ollessaan pakenemassa gootteja. Hän paloi kuoliaaksi pienessä mökissä 9.8.378.

Kerran eräs nuori nainen tuli itkien Afrahatin luo ja kertoi, että hänen aviomiehensä piti rakastajatarta ja suhtautui omaan vaimoonsa vihamielisesti. Afrahat sääli naista, rukoili ja siunasi naisen tuoman öljyn. Kun nainen oli voidellut itsensä siunatulla öljyllä, mies jätti rakastajattarensa ja palasi aviovuoteeseen.

Kerran alueen pelloille ilmestyi valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaikki eteensä osuneet kasvit. Eräs hurskas kristitty mies tuli pyytämään apua Afrahatilta valittaen, että hänellä oli perhekuntansa elättämistä ja verojen maksamista varten vain yksi pelto, jonka satoa hän tarvitsi välttämättä. Afrahat siunasi vettä anoen, että Jumala täyttäisi sen voimallaan, ja pyysi miestä pirskottelemaan siunatun veden peltonsa ja talonsa ympäri. Kun heinäsirkkaparvet tulivat, ne pysähtyivät pellon laitamille ja vetäytyivät pois aivan kuin olisivat pelänneet tulla edemmäksi.

Pyhä Afrahat nukkui pois vuoden 410 tienoilla. Hänen elämäkertansa kirjoitti piispa Teodoretos, joka oli nuoruudessaan tavannut Afrahatin henkilökohtaisesti. Afrahat oli keskustellut ja rukoillut hänen kanssaan sekä antanut hänelle siunauksensa. ”Uskon hänen elävän ja kuuluvan enkelten kuoroihin, ja uskon että hänellä on nyt vielä entistäkin suorempi pääsy Jumalan luokse”, Teodoretos kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Tänään muisteltavaa pyhää ei pidä sekoittaa toiseen Afrahat Persialaiseen, lisänimeltään ”Viisas”, joka tunnetaan Osoituksia-nimisen homiliakokoelman kirjoittajana. Nämä kauniit opetuspuheet on kirjoitettu 300-luvun puolivälissä ja ovat aikansa parasta syyriankielistä hengellistä opetuskirjallisuutta.

Pyhä Gildas syntyi vuoden 500 tienoilla Lounais-Skotlannissa. Hän oli perheensä nuorin lapsi. Yksi hänen sisarensa ja kolme veljeään lähti kilvoituselämään ennen häntä. Gildas kastettiin seitsemän vuoden ikäisenä. Eräiden tietojen mukaan hän meni naimisiin mutta jäi hyvin nuorena leskeksi. Gildas lähti joka tapauksessa opiskelemaan Llannilltud Fawrin luostarin kouluun Etelä-Walesiin. Luostarissa harjoitettiin innokkaasti hengellistä elämää ja askeesia sekä hankittiin monipuolinen sivistys. Gildas perehtyi sekä maallisiin tieteisiin että Uuteen testamenttiin monia pyhiä kilvoittelijoita ohjanneen pyhän Illtydin (6.11.) johdolla.

Opiskelunsa päätettyään Gildas keskittyi askeettiseen kilvoitteluun ja rukouselämään. Hän söi niukkoja aterioita vain kolmena päivänä viikossa. Gildas vihittiin papiksi nuorella iällä. Hän lähti tukemaan Pohjois-Englannin kirkkoa. Siellä kierreltyään hän siirtyi munkkien Cadon ja Davidin kanssa Irlantiin, jossa hän tapasi monia kuuluisia kilvoittelijoita. Gildas kulki heidän mukanaan opettamassa kansaa ja perustamassa luostareita. Irlannissa Gildas ystävystyi myös maan kuuluisimman naispyhän Brigidin kanssa. Gildas lahjoitti Brigidille reliikkirasian ja kellon. Vuonna 525 Gildas perusti Armaghiin luostarikoulun, josta tuli yksi Irlannin kuuluisimpia. Hänen julistuksensa, opetuksensa ja ihmetekojensa vaikutuksesta suuri määrä kelttejä kääntyi kristityiksi.

Gildas teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla. Paluumatkalla hän kulki Gallian läpi ja päätti jäädä erakoksi Armoricaan (Bretagne). Hän asettui Vannesin ja Belle-Islen välissä olleelle pienelle saarelle. Kaukana ihmisistä hän keskittyi rukouselämään ja pyhiin kirjoituksiin. Pyhän Hengen armo tuli ylenpalttisena hänen osakseen. Ensimmäisenä häneen kiinnittivät huomiota eräät kalastajat, jotka alkoivat levittää lähialueilla sanaa, että heidän lähettyvillään asui Jumalan mies. Pian pyhän erakon luokse alkoi hakeutua oppilaita, jotka tahtoivat päästä osallisiksi samasta enkelimäisestä elämäntavasta.

Lopulta oppilaita oli niin paljon, että Gildas perusti heille luostarin Rhuys’n alueelle. Eräs ylimys auttoi häntä kustannusten hoitamisessa ja käytännön asioiden järjestämisessä. Gildaksen luostarissa noudatettiin yhteiselämäluostarien periaatteita. Veljestön elämän perustana olivat evankeliumin mukainen köyhyys, katumus ja nöyryys. Luostarista tuli alueelle hengellinen keskus, josta kristinusko levisi ympärysalueille. Gildas itse vetäytyi erakkomajaan ja palasi ajoittain saarelleen. Jumala oli voimallisesti läsnä alueella pyhänsä kautta. Hänen opetuksensa ja ihmeensä vaikuttivat moniin. Ihmisiä parani sekä ruumiillisista että sielullisista vaivoista ja heikkouksista.

Pyhä Gildas kirjoitti 43-vuotiaana kuuluisan teoksen Britannian kukistuminen ja valtaaminen (De excidio et conquestu Britanniae), jota voidaan pitää ensimmäisenä englantilaisena historiankirjana. Siinä hän kritisoi ankarasti Britannian tuolloisten hallitsijoiden ja kirkonmiesten moraalista velttoutta, jonka tähden anglosaksit saattoivat vallata maan. Samalla hän murehti kansan kärsimyksiä ja kaunopuheisesti kehotti heitä kääntymykseen, jotta he pelastuisivat uhkaavilta onnettomuuksilta: sisällissodalta ja barbaarien valloituksilta. Teoksen ansiosta häntä alettiin kutsua lisänimellä Viisas. Kirjassa kritisoidut viisi kuningasta ja heidän tukijansa ja hännystelijänsä sen sijaan raivostuivat: he ottivat hänet kiinni ja heittivät mereen. Erinomaisena uimarina Gildas kykeni kuitenkin uimaan saarelleen asti ja pääsi luostarinsa turviin.

Vuonna 565 Gildas palasi Irlantiin kuningas Ainmirin kutsumana palauttaakseen järjestyksen erääseen luostariin ja auttaakseen valtakunnan rauhoittamisessa. Noihin aikoihin Gildas kirjoitti kokoelman kanoneita ja katumusohjeita kirkollisen järjestyksen säilyttämiseksi.

Kun pyhä Gildas palasi saarelleen, Herra ilmoitti hänellä olevan enää kahdeksan päivää elinaikaa maan päällä. Gildas jätti hengellisenä testamenttina munkeilleen runollisen laulun, jossa hän neuvoi miten sielunvihollisen juonia vastustetaan. Gildas määräsi, että hänen ruumiinsa olisi laitettava pieneen proomuun ja jätettävä vuoroveden armoille. Kun veljet olivat vastanneet hänelle ”aamen”, pyhä Gildas nukkui pois. Tämä tapahtui vuoden 570 tienoilla.

Munkit paastosivat ja rukoilivat kolme päivää toivoen löytävänsä pyhän isänsä reliikit. Sitten eräs heistä sai ilmestyksessä tietää proomun rantautuneen lähellä pientä Pyhän ristin kappelia, jonka Gildas itse oli rakentanut. Reliikit siirrettiin 11.5. Rhuys’hin, jossa hänen hautaansa yhä kunnioitetaan. Hänen nimensä on myös 800–1000-lukujen irlantilaisten ja anglosaksisten pyhien luetteloissa.

Pyhä Lavrenti aloitti munkkikilvoittelun Kiovan luolaluostarissa 1100-luvun alussa. Hän olisi halunnut sulkeutua keljaansa, mutta luostarin isät eivät antaneet aikeelle siunaustaan muistaen, mitä pyhälle Nikitalle (31.1.) oli tapahtunut. Silloin Lavrenti siirtyi Pyhän Demetrioksen luostariin kilvoitellakseen siellä keljaan sulkeutuneena. Herra antoi hänelle sairaiden parantamisen armolahjan, ja häntä kunnioitettiin ihmeidentekijänä. Kerran hänen luokseen tuotiin Kiovasta riivattu. Lavrenti ei kuitenkaan pystynyt parantamaan tätä, vaan käski viedä sairaan luolaluostariin, jossa tämä parani heti astuttuaan portista sisään.

Lavrenti vihittiin Turovin piispaksi kuuluisan hengellisen kirjailijan ja julistajan Kirilin (28.4.) kuoleman jälkeen. Lavrenti nukkui kuolonuneen vuonna 1194. Hänen reliikkinsä on siirretty Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Antonin luolaan.

Pyhät Gerasim, Pitirim ja Joona olivat komien (syrjäänien) suuren valistajan pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) seuraajia Permin piispanistuimella 1400-luvulla. Gerasim vihittiin piispaksi Stefanin ensimmäisen seuraajan Iisakin jälkeen. Hän johti uutta hiippakuntaa vaikeana aikana. Vasta kristinuskoon kääntyneet komit tarvitsivat piispansa jatkuvaa tukea säilyttääkseen uskonsa vielä pakanuudessa elävien suurten naapurikansojen ja varsinkin mansien (vogulien) puristuksessa. Pyhällä elämällään Gerasim juurrutti ortodoksista uskoa syvemmälle komien sydämeen. Kun komit pakenivat vihollistensa hyökkäyksiä metsiin, Gerasim kiersi vaivojaan ja terveyttään säästämättä Perminmaata ristiin rastiin rohkaisten ja vahvistaen uskovia. Hän julisti kristinuskoa myös manseille ja onnistui käännyttämään muutamia heistä. Hän kuoli kesken työnsä palatessaan eräältä matkaltaan. Mansi, jonka hän oli ottanut kasvatettavakseen tehdäkseen tästä kristinuskon julistajan kansansa pariin, kuristi hänet pakanallisen šamaanin yllytyksestä hänen omalla omoforillaan noin vuonna 1441.

Gerasimin seuraajaksi nimitettiin Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin arkkimandriitta Pitirim Moskovasta. Hänen aikanaan Permin hiippakunta ja sen uskovat joutuivat aluksi kärsimään mansien hyökkäysten lisäksi myös Venäjän ruhtinaiden keskinäisestä vihanpidosta. Olot kuitenkin helpottuivat, kun novgorodilaisten vangikseen ottama mansipäällikkö Asyk lupasi vapauttamisensa vastineeksi jättää kristityt rauhaan. Kun piispa Pitirim vielä puolusti hiippakuntansa asioita Moskovassa vuoden 1448 kirkolliskokouksessa, Permin kristityille koitti rauhan aika. Pitirim antautui täysin voimin laumansa hengelliseen valistamiseen. Hän opetti kansaa kodeissa, kirkoissa ja taivasalla, missä vain tapasi heitä, selittäen uskon totuuksia ja kristillistä elämäntapaa. Hänen julistuksensa oli niin voimallista, että jopa muutamat komien lähellä asuvat mansit kääntyivät kristinuskoon. Pitirimin menestys herätti kuitenkin kateutta mansipäällikkö Asykissa, joka rikkoi lupauksensa hyökäten vuonna 1455 Perminmaahan. Pyhä Pitirim kärsi marttyyrikuoleman yhdessä monien muiden kristittyjen kanssa.

Pitirimin kuoltua Moskovan metropoliitta Joona nimitti Permin piispaksi kaimansa Joonan. Tämä saapui seudun pääkaupunkiin Ust-Vymiin jatkamaan työtä, jonka edestä hänen edeltäjänsä olivat vuodattaneet verensä. Joona olikin edeltäjiään onnekkaampi, sillä hänen aikanaan hiippakunnan olot rauhoittuivat. Moskovan suuriruhtinas lupasi Joonalle tukensa ja Novgorod velvoitettiin puolustamaan Permin aluetta pakanakansojen hyökkäyksiä vastaan. Näin Joona saattoi suunnata kaiken tarmonsa kirkon vahvistamiseen. Hän ponnisteli valistaakseen varsinkin jo kastettujen komien läheisyydessä elävät pakanalliset hantit ja mansit, jotka yhä palvoivat puusta veistettyjä jumalankuvia. Pyhän Stefan Permiläisen tavoin myös Joona sai kestää vainoja, vaaroja ja puutetta.

Vuonna 1462 pakanalliset tietäjät kutsuivat hänet väittelemään uskosta. Joona voitti tietäjät, ja hänen sanansa sytyttivät uskon valon mansipäällikön sydämeen, joka otti kasteen ja sai kristilliseksi nimekseen Mikael. Perimätiedon mukaan Mikaelin isä oli samainen Asyk, joka oli surmannut pyhän Pitirimin. Mikaelin avulla pyhä Joona alkoi hävittää pakanallisia epäjumalien patsaita ja käännyttää Permin alueen kansoja lopullisesti kristinuskoon. Hän perusti useita seurakuntia ja luostarin lähetystyön tueksi. Hänen menestyksekäs työnsä antoi hänelle hengellistä arvovaltaa koko Venäjän kirkossa.

Pyhä Joona johti Permin hiippakuntaa viisitoista vuotta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän vieraili vielä hiippakuntansa kaukaisimmissakin kolkissa vahvistaakseen vastakääntyneitä opetuksillaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 6. päivänä vuonna 1470.

Permin kolmen esipaimenen Gerasimin, Pitirimin ja Joonan yhteistä juhlaa on vietetty vuodesta 1607 lähtien.

Demetrios syntyi hurskaaseen perheeseen Khioksen saarella vuonna 1780. Vartuttuaan hän meni töihin vanhemman veljensä liikkeeseen Konstantinopoliin. Jonkin ajan kuluttua hän meni kihloihin pyytämättä siihen ensin veljensä ja työnantajansa suostumusta, mistä nousi iso riita. Nämä suuttuivat niin, että karkottivat Demetrioksen talostaan ja työstään.

Kodittomana ja rahattomana Demetrios muisti, että eräs rikas turkkilainen, joka oli uskonnollinen johtaja, oli velkaa hänen veljelleen. Hän meni tämän luo perimään rahoja ikään kuin veljelleen, mutta hänen tarkoituksenaan oli käyttää ne omaan elatukseensa. Mies itse ei ollut kotona, ja Demetrioksen otti vastaan hänen kaunis tyttärensä. Tyttö oli aikaisemmin nähnyt Demetrioksen tämän asioidessa heillä ja oli ihastunut komeaan nuorukaiseen. Hän houkutteli Demetrioksen omaan huoneeseensa ja sai Demetrioksen pauloihinsa, niin että tämä oli jo valmis kääntymään islamiin saadakseen tytön puolisokseen. Itse asiassa hänellä ei juuri ollut valinnanvaraa, koska hän oli asiaa ymmärtämättä mennyt tytön yksityishuoneisiin, mikä tuon ajan käsityksen mukaan jo velvoitti avioliittoon.

Tapahtumien tultua julki tytön isä piti Demetriosta palatsissaan vankina pari kuukautta. Turkkilaiset näet havaitsivat hänen surullisen ilmeensä ja pelkäsivät hänen peruvan päätöksensä. Demetrioksen murhe johtui siitä, että hänen omatuntonsa oli herännyt ja hän katui katkerasti uskonsa kieltämistä. Ramadanin[1] aikana, kun koko talonväki nukkui sikeästi tukevan yöllisen aterian jälkeen, hän pakeni talosta.

Demetrios löysi turvapaikan kristittyjen ystäviensä kodista. Kuumia kyyneleitä vuodattaen hän kertoi häpeällisestä uskosta luopumisestaan. Hänen veljensä ja rippi-isänsä kutsuttiin paikalle. Hän selosti heille, mitä oli tapahtunut, ja sanoi haluavansa pyyhkiä pois luopumuksensa marttyyriverellään. Hän kirjoitti myös vanhemmilleen tunnustaen tekonsa ja pyytäen heiltä siunausta mennä turkkilaisen tuomioistuimen eteen perumaan luopumuksensa.

Rippi-isä pelkäsi, että Demetrios ei kestäisi kidutuksia. Koetellakseen hänen päätöksensä aitoutta hän sääti Demetriokselle koetusajan, johon kuului ankara paasto ja rukoussääntö varsinkin öisin. Demetrioksen into vain lisääntyi. Erityisesti häntä vahvisti kirkas valonäky, jossa hänelle luvattiin, että Herra pyhän Äitinsä esirukousten tähden antaisi hänelle voimaa tulevaan koitokseen. Tämän jälkeen rippi-isäkin antoi siunauksensa. Nautittuaan pyhän ehtoollisen Demetrios meni oikeusistuimen eteen. Hän heitti maahan muslimin turbaaninsa julistaen olevansa kristitty ja valmis kestämään mitä kidutuksia tahansa. Hänet vangittiin ja häntä pidettiin monta päivää kosteassa pimeässä sellissä, josta hänet vietiin ulos vain lyhyitä kuulusteluja varten. Näiden aikana hänet myös pieksettiin, mutta hän pysyi lujana.

Rakastunut turkkilaistyttö etsi Demetrioksen käsiinsä vankilasta ja yritti kaikin keinoin houkutella hänet palaamaan islamiin ja tulemaan aviomiehekseen. Pyhä marttyyri torjui kaikki viettelykset, sillä hänellä oli Jumalanäiti puhtautensa varjelijana. Konstantinopolin khioslaiset, jotka pelkäsivät, että heidän maanmiehensä lopulta kieltäisi Kristuksen joutuessaan kidutettavaksi, keräsivät keskuudestaan rahasumman hankkiakseen Demetriokselle vapautuksen sillä perusteella, ettei hän ollut täydessä ymmärryksessään. Demetrios kuitenkin suuttui kovasti tästä maanmiestensä hyväntahtoisesta yrityksestä estää hänen marttyyrikilvoituksensa. Hän välitti heille pyynnön, että he jakaisivat rahat kirkoille pyytäen pappeja ja uskovia toimittamaan hänen puolestaan rukouspalveluksia, jotta hän pysyisi lujana.

Viimeisen oikeudenkäynnin koittaessa tuomari näki Demetrioksen horjumattoman päätöksen pysyä kristittynä ja tuomitsi hänet islamilaisen lain perusteella kuolemaan. Demetrios vietiin välittömästi mestauspaikalle. Hän kieltäytyi silmien sitomisesta, polvistui tyynesti mestauspölkyn äärelle ja huusi kolme kertaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 29. päivänä 1802. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Mestausta seuranneet kristityt ryntäsivät kastamaan kangaspalasia marttyyrin vereen ja ottamaan itselleen jotain hänen vaatteistaan. He eivät lainkaan välittäneet turkkilaisten järjestysmiesten iskuista, kun nämä yrittivät pitää heidät pois paikalta. Pyövelin avustuksella kristityt saivat käsiinsä marttyyrin ruumiin, jonka he hautasivat salaa luostariin Proten pikkusaarella Konstantinopolin edustalla.

Pian kuolemansa jälkeen pyhä Demetrios ilmestyi erään toisen uusmarttyyrin kanssa naiselle, jonka aviomies oli tukenut häntä marttyyrikilvoituksen aikana. Hän kertoi tulleensa auttamaan miestä tämän työpajassa syttyneen tulipalon sammuttamisessa ja samalla kehotti vaimoa muistuttamaan miestään parannuksenteon tarpeellisuudesta. Mies näet oli erään palvelijattaren lumoissa. Demetrios neuvoi vielä sopivan rippi-isänkin, jonka luo miehen pitäisi mennä. Kuultuaan vaimoltaan tulipalon sammumisen jälkeen, mitä oli tapahtunut, mies totteli, meni synnintunnustukselle ja muutti elämänsä suunnan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Hippolytos oli aikansa johtavia teologeja ja intomielinen pappi. Hän oli syntynyt idässä 160-luvulla ja muuttanut Roomaan, jossa hänet vihittiin papiksi 190-luvulla. Hippolytos oli henkevä rukoilija, hän tunsi Raamatun perinpohjin ja oli perehtynyt historiaan ja muihin tieteisiin. Näin hän pystyi tulkitsemaan vaikeitakin raamatunkohtia ja kumoamaan erheelliset opetukset. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Kaikkien harhaoppien kumoaminen ja Apostolinen traditio, joka kuvaa muun muassa kastetta, ehtoollista, kirkollisia vihkimyksiä ja kirkkoon liittymistä Rooman varhaiskirkon käytännön mukaan. Hippolytoksen vuoden 203 tienoilla laatima Danielin kirjan kommentaari on ilmeisesti vanhin säilynyt kristillinen Raamatun kirjan selitys. Se on säilynyt kokonaisuudessaan vain slaavinkielisenä versiona. Hänen kokoamansa Kronikka on ihmisen luomisesta alkava maailmanhistoria, joka ulottuu vuoteen 234 saakka. Lisäksi Hippolytos laati homilioita ja kirjoitelmia Antikristuksesta, Iisakin ja Jaakobin siunauksesta sekä Mooseksen siunauksesta.

Paavi Zefyrinuksen kuollessa vuonna 217 Rooman kirkkoa jakoivat monenlaiset erimielisyydet. Yhtäältä kiisteltiin siitä, miten piti suhtautua vainoissa uskonsa kieltäviin ja kasteen jälkeen synteihin lankeaviin. Kiistassa oli syvimmiltään kyse siitä, mikä kirkko pohjimmiltaan on, ja siksi kyseessä oli suuri murros kohti kansankirkon muodostumista. Samaan aikaan käytiin myös kristologisia kiistoja, jotka koskivat Isän ja Pojan suhdetta. Monet kristityt pitivät älyllisesti ylivertaista ja palavahenkistä Hippolytosta itseoikeutettuna valintana seuraavaksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Istuimelle nousi kuitenkin Calixtus (14.10.), jonka kanssa Hippolytos ajautui syvään ristiriitaan. Intomielinen Hippolytos ei hyväksynyt mitään myönnytyksiä uskonsa kieltäneiden kohtelussa vaan halusi pitää kirkon pyhien yhteisönä ja vaati sen johtajilta ehdotonta henkilökohtaista pyhitystä.

Hippolytos kirjoitti kreikaksi ja idässä häntä on arvostettu suuresti. Bysanttilaisessa hagiografiassa häntä jopa tituleerataan Rooman paaviksi, mutta kirkkohistoria tuntee hänet paremminkin vastapaavina. Hippolytos johti Roomassa tai sen laitamilla kirkon sitä osaa, joka piti kiinni kaikkein tiukimmista alkukirkon standardeista eikä hyväksynyt minkäänlaisia kompromisseja. Ainakin hänen seuraajansa pitivät häntä Rooman kirkon todellisena johtajana, mutta viralliseen Rooman paavien luetteloon häntä ei ole luettu.

Erimielisyydet jatkuivat seuraavien paavien kaudella. Skisma päättyi dramaattisesti. Vuoden 235 vainossa sekä Hippolytos että virallinen paavi Pontianus (230–235) vangittiin ja karkotettiin Sardiniaan, ”kuoleman saarelle”. Vankilassa he tekivät sovinnon ja Hippolytos lähetti seuraajilleen sanan, että näiden tulisi yhdistyä kirkon toisen puolen kanssa ja tehdä näin skismasta loppu. Molemmat kirkon johtajat menehtyivät Sardiniassa ja heitä alettiin kunnioittaa marttyyreina.

Seuraava paavi Fabianus siirrätti pyhien marttyyrien Hippolytoksen ja Pontianuksen reliikit Roomaan. Siirron päivämäärä 13.8. on samalla Hippolytoksen läntinen muistopäivä. Pyhä marttyyri ja presbyteeri – kuten häntä nyt nimitettiin – Hippolytos haudattiin Via Tiburtinalle. Idässä hänen muistonsa sen sijaan on liitetty marttyyrien Khrysen, Censoriuksen ja Sabiniuksen (ks. alla) yhteyteen. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että Hippolytos on sekoitettu toiseen samannimiseen marttyyriin, jonka muistopäivä oli 20.1. Toinen vaihtoehto on se, että Khryse, Censorius ja Sabinius haudattiin samaan paikkaan kuin Hippolytos, jolloin heidän muistonsa yhdistyivät luontevasti.

Rooman senaatin puheenjohtaja Censorius, joka oli saanut magisterin tittelin, ilmiannettiin kristittynä ja vietiin tuomittavaksi keisari Claudius II:n aikana (268–270). Censorius tunnusti rohkeasti Kristuksen Jumalaksi ja hänet heitettiin vankilaan. Siellä hänen rukouksensa herätti kuolleen, mikä sai myös vartijat uskomaan Kristukseen. Kun tapaus tuli ilmi, Censorius ja kaikki muutkin kristityt vangit päätettiin mestata kerralla.

Pyhä Khryse, latinaksi Aura eli ”kultainen”, oli ylhäistä sukua ja harras uskova. Hänet oli vangittu samoihin aikoihin. Khryse nostettiin riippumaan korkealta telineeltä ja hänen selkänsä ruoskittiin häränjänteillä riekaleiksi. Sitten hänet laskettiin maahan ja häntä piestiin kepeillä. Lopulta hänet heitettiin mereen raskas kivi kaulaan sidottuna. Tällä tavoin hän voitti omakseen marttyyrien kruunun.

Myös pyhä Sabinius, joka oli tunnustanut uskonsa Kristukseen, joutui ruoskittavaksi ja häntä poltettiin palavilla soihduilla. Näissä kärsimyksissä hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Samassa vainossa kilvoituksensa päättivät voittoisasti myös piispa Cyriacus, pappi Maximus, diakoni Archelaus ja pyhät marttyyrit tribuuni Teodorus, Felix, Maximus, Hercules, Venerius, Styracius, Menas, Commodus, Hermes, Maurus, Eusebius, Rusticus, Monagrius, Amandinus, Olympius ja Cyprus.

Tanskalaiset merirosvot kaappasivat vuonna 641 Englannista 11-vuotiaan anglosaksitytön nimeltä Bathildis[1]. He myivät hänet orjaksi Erchinoald-nimiselle ylimykselle, joka työskenteli Neustrian[2] kuninkaan Klodvig II:n (637–655) palatsin esimiehenä. Bathildis oli hyvin hienokäytöksinen ja kaunistui päivä päivältä. Erchinoald alkoi ihailla neitoa ja vaimonsa kuoltua kosi häntä. Bathildis kieltäytyi sanoen tahtovansa mieluummin ryhtyä nunnaksi. Hänen suosionsa hovissa kuitenkin kasvoi entisestään, ja vuonna 649 hän vastasi myöntävästi kuningas Klodvig II:n kosintaan. Näin orjatytöstä tuli 19-vuotiaana frankkien kuningatar.

Klodvig II:lle ja Bathildikselle syntyi kolme poikaa, joista jokainen kruunattiin aikanaan kuninkaaksi omalla vuorollaan.[3] Klodvig II:n kuollessa vuonna 655 vanhin heistä oli kuitenkin vain viisivuotias, joten Bathildis jäi sijaishallitsijaksi.

Kuningattarenakin Bathildis oli hurskas ja palavamielinen kristitty. Hän piti munkkeja ja nunnia kuin omina sisarinaan ja veljinään ja auttoi köyhiä, orpoja ja muukalaisia aina tilaisuuden tullen. Bathildis oli myös perustamassa ainakin kahta luostaria ja tuki useita muita. Hän haaveili nunnan elämästä itsekin. Bathildis halusi olla kuuliainen piispoille ja tukea kirkkoa kaikin tavoin. Piispojen keskuudessa esiintynyttä lahjontaa ja vihkimysten ostamista hän kuitenkin vastusti ja yhdessä tunnollisten piispojen kanssa pyrki palauttamaan järjestyksen kirkkoon.

Bathildis ei koskaan unohtanut omaa taustaansa ja raskaita kokemuksiaan. Siksi hän puolusti aina ihmisen oikeutta vapauteen ja käytti suuria summia rahaa vangittujen vapauttamiseen. Ihmisarvon puolustajana Bathildis pyrki kitkemään orjakaupan kokonaan valtakunnastaan.

Bathildiksen kymmenvuotinen hallintokausi oli rauhatonta aikaa. Hän joutui keskelle poliittisia juonitteluja ja sotilaallisia uhkia. Ruhtinaskunnat riitelivät keskenään ja Bathildis pyrki estämään suurempien levottomuuksien puhkeamisen.

Bathildiksella oli monenlaisia vastustajia, ja lopulta hänet syrjäytettiin vallankaappauksella vuonna 665. Bathildis oli lähinnä helpottunut, sillä nyt hän saattoi toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa. Hän luopui kaikesta loistostaan ja kunniastaan huojentunein mielin ja vetäytyi perustamaansa Chelles’n luostariin. Bathildis alkoi kilvoitella tavallisena sisarena osoittautuen pian koko luostarin nöyrimmäksi. Hän oli kuuliainen luostarin johtajalle, pyhälle Bertillalle (5.11.) ja kunnioitti tätä koko sydämestään.

Nunnanakin Bathildis vieraili sairaiden luona, ja hänen rakkautensa ja lämpönsä levisivät kaikkialle. Hänen poikiensa käymät valtataistelut ja katkerat juonittelut toisiaan vastaan murehduttivat häntä, mutta hän pani luottamuksensa Jumalaan ja säilytti toivonsa.

Viitisentoista vuotta kilvoiteltuaan pyhä Bathildis menehtyi pitkän ja tuskallisen sairauden murtamana 30.1.680. Muutama päivä ennen kuolemaansa hän oli nähnyt portaat, joita pitkin hän lähti enkelien kanssa nousemaan. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä sekä Ranskassa että Englannissa. Pyhän Bathildiksen reliikit todettiin maatumattomiksi vuonna 833. Hänen pyhyytensä vahvisti virallisesti paavi Nikolaos I (858–867). Hauta avattiin 13.7.1631, jolloin reliikkejä kosketelleille nunnille tapahtui ihmeparanemisia. Chelles’n luostari säilytti erinomaiset suhteet ja yhteydet anglosaksiseen Englantiin, josta monet nunnat kävivät siellä opissa.

Kuvataiteessa pyhä Bathildis on esitetty kruunattuna nunnana, jonka tunnuksena ovat taivaaseen nousevat portaat. Hän pitelee käsissään joko perustamaansa luostaria tai luutaa, joka symboloi hänen palvelualttiuttaan. Eräissä maalauksissa hän antaa almuja tai leipää. Taiteilijat ovat myös kuvanneet näkyä, jossa hän näkee edessään ristiinnaulitun Kristuksen.

Pyhä marttyyri Teofilos syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja varttui keisari Konstantinos VI:n ja hänen äitinsä keisarinna Irenen hallituskaudella (797–811). Hänestä tuli Kybyraiotien hallintoalueen kuvernööri Etelä-Anatoliaan. Hänelle annettiin tehtäväksi johtaa merisotaa saraseeneja eli islaminuskoisia merirosvoja vastaan, jotka tekivät jatkuvasti ryöstöretkiä Bysantin alueelle.

Kun Bysantin laivasto ja saraseenien paljon suurempi laivasto kohtasivat, Teofilos ryhtyi heti hyökkäykseen luottaen kahden muun amiraalin ja heidän laivueensa apuun. Nämä kuitenkin kadehtivat häntä ja käyttivät hyväkseen tilaisuutta jättää hänet saraseenien käsiin. Kumpikin vetäytyi laivoineen pois taistelusta.

Teofilos oli saraseenien sotavankina neljä vuotta. Sen jälkeen hänet vietiin muslimien uhrijuhlaan, mutta kun hän kristittynä kieltäytyi osallistumasta siihen, hänet mestattiin.

Bulgarian tsaari Pietari oli nöyrä, harras ja rauhaa rakastava hallitsija toisin kuin isänsä tsaari Simeon Soturi (k. 927), jonka hallitusaikana maa oli jatkuvasti sodassa. Pietarin pitkän ja rauhallisen hallinnon aikana Bulgaria loi uudelleen hyvät suhteet niin Bysanttiin kuin länteenkin. Pietari otti vaimokseen keisari Romanos Lekapenoksen pojantyttären Marian, ja keisari tunnusti Pietarin aseman. Pietari sai Konstantinopolilta itsenäisyyden Bulgarian kirkolle, jota on siitä lähtien johtanut oma patriarkka.

Pietari tunsi suurta rakkautta pyhittäjä Johannes Rilalaiseen (19.10.), jolta hän kysyi usein neuvoa. Hän piti muutenkin yhteyttä aikansa suuriin kilvoittelijoihin kuten Latrosvuorella kilvoitelleeseen Paavali Uuteen (15.12.). Hän toimi tarmokkaasti manikeolaisuudesta versonutta bogomiilien harhaoppia vastaan, joka vetosi erityisesti uskontotuuksiin huonosti perehtyneisiin. Pietari kutsui koolle kirkolliskokouksen tuomitsemaan harhaopin ja vahvistamaan oikeat kristilliset periaatteet, joskin hänen toimistaan huolimatta harhaoppi vaikutti Bulgariassa vielä pitkään. Kun Kiovan ruhtinas Svjatoslav hyökkäsi Bulgariaan vuonna 969, Pietari luopui kruunusta ja vihkiytyi munkiksi. Hän kuoli seuraavana vuonna omistettuaan viimeiset elinpäivänsä yksin Jumalalle.

Keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) aikana Konstantinopolin kirkonmiehet alkoivat käydä keskustelua siitä, kuka kirkon kolmesta pyhästä esipaimenesta (hierarkista) olisi suurin. Kirkkojen pihoilla, kaupungin kujilla ja majatalojen pöydissä väiteltiin heidän elämästään ja opetuksistaan sekä siitä, kenen avuksipyytäminen olisi tehokkainta.

Jotkut pitivät suurimpana Basileios Suurta (1.1.), koska hän oli kyennyt selittämään uskon salaisuuksia syvimmin ja noussut hyveissä enkelten tasolle. He tähdensivät sitä, kuinka Basileios oli järjestänyt kirkon luostarielämän, paimentanut Kristuksen laumaa horjumattomalla sisäisellä ryhdillä ja johtanut koko kirkkoa taistelussa vääriä oppeja vastaan.

Toiset pitivät suurimpana pyhää Johannes Krysostomosta (13.11. ja 27.1.), joka oli ollut ylittämätön innossa ja uutteruudessa, olipa sitten kyse taistelusta pahaa vastaan, syntisten ohjaamisesta katumukseen tai ihmisten kohottamisesta evankeliumin mukaiseen täydellisyyteen. Kultasuisena julistajana ja kaunopuheisena paimenena hän oli kastellut kirkon maaperää opetuspuheidensa virroilla tulkiten jumalallisia sanoja ja soveltaen niitä jokapäiväiseen elämään taidokkaammin kuin kukaan muu.

Kolmannet pitivät suurimpana pyhää Gregorios Teologia (25.1.), jonka kieli ja ajattelu oli kaikkein ylevintä, puhtainta ja syvällisintä. Hän oli yhtäältä muinaisen kreikkalaisen viisauden ja sivistyksen hallitseva älykkö ja toisaalta Jumalan mietiskelyssä äärimmäisen pitkälle edistynyt syvähenkinen ajattelija, joka oli ilmaissut Pyhän Kolminaisuuden olemuksen tarkemmin ja syvällisemmin kuin kukaan toinen.

Konstantinopolissa kaikki puolustivat omaa kantaansa keksien koko ajan lisää argumentteja ja keräten tuekseen samanmielisiä. Kiista alkoi paisua ja äänenpainot muuttuivat tiukemmiksi. Pian koko kaupungin kristikansa oli kietoutunut kiistelyyn. Keskustelu ei enää tuottanut kunniaa pyhille esipaimenille vaan oli muuttunut yleiseksi eripuraksi.

Kiista ratkesi odottamattomalla tavalla. Eräänä yönä kolme pyhää hierarkkia ilmestyivät unessa Eukhaitan metropoliitalle Johannes Mauropukselle (5.10.). Pyhät näyttäytyivät ensin yksitellen, sitten yhdessä ja sanoivat: ”Kuten näet, me kolme olemme Jumalan kanssa, eikä mikään epäsopu tai kilpailu ole jakamassa meitä. Jokainen meistä on olosuhteiden ja Pyhältä Hengeltä saamansa innoituksen mukaan kirjoittanut ja opettanut sitä mikä koituu ihmiskunnan pelastukseksi. Meissä ei ole ensimmäistä, toista eikä kolmatta. Jos kutsutte avuksenne yhtä, kaksi muuta ovat läsnä hänen kanssaan. Kerro siis niille, jotka riitelevät, etteivät enää loisi hajaannusta kirkossa meidän tähtemme. Kun me olimme maan päällä, teimme kaikkemme ykseyden ja sopusoinnun palauttamiseksi maailmaan. Sinä voit liittää meidän kolme muistoamme yhdeksi juhlaksi ja laatia palveluksen sen mukaiseksi muokaten veisuja Jumalalta saamasi taidon ja ymmärryksen avulla. Sitten voit välittää sen kristityille vuosittain juhlittavaksi. Kun he kunnioittavat meitä, jotka olemme Jumalan kanssa ja Jumalassa, me lupaamme rukoilla yhdessä heidän pelastuksensa puolesta.” Tämän sanottuaan pyhät nousivat taivaaseen kirkkaassa valossa ja jatkoivat keskustelua keskenään puhutellen toisiaan nimeltä.

Metropoliitta Johannes kokosi välittömästi kansan ja kertoi heille ilmestyksestä. Koska kaikki kunnioittivat hänen hyveellisyyttään ja ihailivat hänen sanankäyttöään, eripuraiset puolueet tekivät sovinnon. Kaikki kehottivat metropoliittaa ryhtymään välittömästi laatimaan yhteisjuhlan tekstejä. Hän valitsi juhlapäiväksi tammikuun 30. päivän huipentamaan kuukauden, jossa on jo vietetty heidän jokaisen henkilökohtainen juhla.

Kolmea hierarkkia kutsutaan jumalanpalvelusteksteissä ”maalliseksi kolminaisuudeksi”. He ovat opettaneet niin kirjoituksissaan kuin elämässäänkin ylistämään ja kunnioittamaan Pyhää Kolminaisuutta, yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa. He ovat kuin kolme valoa, jotka ovat valaisseet koko maailmaa samalla oikean uskon valolla. He ovat antaneet esimerkin Kristuksen seuraamisesta ylenkatsomalla vaaroja ja vainoa. Näin he ovat jättäneet jälkeensä pyhän perinnön, jonka kautta mekin voimme saavuttaa täydellisen autuuden ja ikuisen elämän Jumalan, enkelten ja pyhien luona.

Viettäessään kolmen pyhän esipaimenen juhlaa kirkko kunnioittaa heidän kauttaan kaikkia kirkkoisiä, jotka ovat olleet evankeliumin mukaisen täydellisyyden edustajia ja esikuvia. Pyhä Henki on nostanut heitä kaikkialla ja kaikkina aikoina uusiksi profeetoiksi ja uusiksi apostoleiksi, sielujen ohjaajiksi, kansan lohduttajiksi ja palaviksi rukoilijoiksi, jotka ovat tukeneet ja vahvistaneet kirkkoa. Näin ollen heidän päivänsä sopii kirkon koko opetustyön juhlaksi – työn, joka tapahtuu uskovien sydänten ja sielujen valaistumiseksi. Kreikkalaisessa traditiossa kolmen pyhän hierarkin päivänä vietetään kaikkien oppilaitosten juhlaa, ala-asteista yliopistoihin.

Pyhä Teodoros eli 1700-luvun loppupuolella Mytilenessä Lesbos-saarella ja oli tavallinen perheenisä. Kerran jostain asiasta suututtuaan hän kääntyi vihapäissään muslimiksi. Tultuaan tuntoihinsa hän alkoi katua katkerasti tekoaan. Niinpä hän lähti kotoaan ja meni Athosvuorelle tunnustamaan syntinsä. Rippi-isä antoi hänelle epitimian eli soveliaan katumusrangaistuksen, jonka hän suoritti. Sen jälkeen hänelle toimitettiin uudelleen mirhalla voitelun sakramentti, jonka kautta hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Athosvuorelaisen rippi-isänsä siunauksen ja opastuksen vahvistamana Teodoros palasi Mytileneen ja meni turkkilaisen tuomarin luo kysyen: ”Jos joku joutuu petetyksi ja kärsii vääryyttä, voiko hän saada oikeutta?” ”Tietenkin”, vastasi tuomari. Silloin Teodoros sanoi: ”Minulla oli uskoni, joka on kuin puhdasta kultaa, mutta sitten Paholainen petti minut ja heitin sen pois ja otin vastaan teidän uskonne, joka ei ole edes messinkiä.” Tämän sanottuaan hän heitti turkkilaisen turbaaninsa maahan ja pani päähänsä mustan munkinmyssyn. Tuomari määräsi Teodoroksen vangittavaksi. Häntä kuulusteltiin useamman kerran, mutta mikään ei saanut häntä taivutettua palaamaan takaisin islamiin. Näin ollen hänelle oli langetettava kuolemantuomio.

Iloisin kasvoin ja oikeudenpalvelijoiden kanssa keskustellen Teodoros kulki kohti tuomiopaikkaansa. Kun he lähestyivät sitä, pyövelit sanoivat: ”Meidän on nyt hirtettävä sinut.” ”Missä köysi on?” Teodoros kysyi. Kun pyövelit ojensivat sen hänelle, hän suuteli sitä ja pani sen kaulaansa sanoen: ”Viekää minut nyt sinne minne haluatte.” Hänet vietiin Parmak Kapi -nimiselle paikalle. Edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Näin käy jokaiselle, joka kieltää uskonsa.” Teodoros pyysi anteeksi paikalle kokoontuneilta kristityiltä, nousi itse korkealle kivelle ja antautui pyövelin hirtettäväksi. Näin hän voitti omakseen marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Teodoroksen ruumis heitettiin mereen, mutta jonkin ajan kuluttua se kuitenkin ajautui rannalle. Kristityt saivat luvan haudata sen Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon. Myöhemmin kun hänen jäännöksiään ruvettiin etsimään, niitä ei löytynyt. Kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut selville, mitä niille tapahtui.

Autuas Pelagia syntyi vuonna 1809 Arzamasin kaupungissa lähellä Sarovin ja Divejevon luostareita. Hänen isänsä kuoltua äiti meni uusiin naimisiin rikkaan mutta ankaran kauppiaan kanssa, jolla oli lapsia edellisestä avioliitosta. Pelagia jäi kahden veljensä kanssa asumaan oman isänsä taloon palvelijoiden huostaan äidin muuttaessa uuden miehen kotiin. Vaikka äiti asui lähellä, lapset näkivät häntä harvoin. Joskus he juoksivat kauppiaan talolle ja yrittivät kurkistella portin alitse, mutta usein kukaan ei huomannut heitä ja he joutuivat palaamaan takaisin tapaamatta äitiään.

Kun Pelagia täytti 19 vuotta, hänet annettiin vaimoksi porvari Sergei Serebrennikoville. Ajan tavan mukaan morsiamen suostumusta ja mielipidettä ei juuri kyselty. Avioliitosta tuli taakka molemmille osapuolille. Pelagia koki avioelämän rasitteeksi. Mies oli häneen tyytymätön ja piti itseään onnettomana. Kuultuaan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.) he menivät Saroviin pyytämään häneltä opastusta ja esirukouksia. Pelagian äiti, joka oli hyvin uskovainen ja armelias nainen, lähti heidän mukaansa. Perillä pyhittäjä Serafim otti heidät vastaan luostarikeljassaan. Siunattuaan Pelagian äidin ja miehen pyhittäjä lähetti heidät heti pois, mutta Pelagiaa hän piti luonaan kaksi tuntia opettaen häntä. Pyhittäjä Serafim siunasi Pelagian aloittamaan houkkakilvoituksen sielunsa pelastukseksi ja ilmoitti, että tämä tulee aikanaan asumaan Divejevon nunnaluostarissa ikään kuin hänen sijaisenaan.

Pelagian mies oli tällä välin valjastanut hevoset kotimatkaa varten. Kun Pelagiaa ei alkanut kuulua, hän säntäsi kärsimättömänä Serafimin keljaan ja näki miten pyhittäjä kumarsi Pelagialle hyvästiksi maahan asti. Kotona Pelagia aloitti houkkakilvoituksen eli heittäytyi hulluksi. Mies vastasi lyömällä häntä ja kahlitsemalla hänet kettingillä seinään kuin koiran. Lopulta hän luovutti Pelagian takaisin tämän äidille pitäen häntä parantumattomasti mielipuolena.

Isäpuolen talossa kaikki vihasivat Pelagiaa, jonka käytöstä he pitivät häpeänä koko perheelle. Äiti ei tiennyt mitä tehdä, kun Pelagia juoksenteli kuin mieltä vailla pitkin kaupunkia. Häntä yritettiin taltuttaa niin lyömällä kuin kahlitsemallakin. Kerran Pelagian mies Sergei ja äiti raahasivat Pelagian yhteistuumin poliisiasemalle ja pyysivät kaupunginjohtajaa pieksemään hänet. Pelagia hakattiin niin että koko lattia oli veressä. Seuraavana yönä kaupunginjohtaja näki unessa itsensä keskellä helvetin kärsimyksiä autuaan Pelagian pahoinpitelyn takia. Tämän jälkeen hän kielsi ketään lyömästä tai edes koskemasta häneen.

Vastoinkäymisistä välittämättä Pelagia jatkoi kilvoitustaan. Hän vietti yöt valvoen ja rukoillen Pyhän Johannes Teologin kirkon avoimessa eteisessä kellotornin alla, jossa kävi aina kova tuuli. Siitä välittämättä kilvoittelija seisoi kädet kohotettuina yllään pelkkä mekko. Äiti arveli hänen joutuneen pahan hengen riivaamaksi ja lähti hänen kanssaan pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan toivoen hänen parantuvan siellä. Matkalla he poikkesivat Voronežiin rukoillakseen vasta kanonisoidun pyhän, esipaimen Mitrofanin (23.11.) pyhäinjäännösten äärellä. He saivat myös tilaisuuden keskustella Voronežin arkkipiispan Antonin kanssa, joka ymmärsi Pelagian olevan houkka Kristuksen tähden.

Pyhiinvaellusmatkan jälkeenkin Pelagia jatkoi houkkana kilvoitteluaan. Lopulta uupunut äiti tarttui tilaisuuteen sijoittaa Pelagia Divejevon luostariin 500 ruplan korvausta vastaan. Näin toteutui pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ennustus siitä, että Pelagia tulee asumaan Divejevossa. Hän oli luostarissa elämänsä loppuun asti, kaikkiaan 46 vuotta (1837–1883).

Luostarissakin autuas Pelagia jatkoi ensin kovaa kilvoitustaan mutta muuttui ajan myötä rauhallisemmaksi. Aluksi hän puhui paljon mutta myöhemmin oli enimmäkseen vaiti. Hän puhui lyhyesti ja vertauskuvallisesti, mutta hyvin viisaasti. Lisäksi hänellä oli selvänäkemisen lahja. Kieltäymykset ja kärsivällisyys olivat hänen osansa läpi elämän. Hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan söi milloin annettiin ja silloinkin vain vähän. Hän nukkui eteisen lattialla, ja vasta kuolemaa edeltäneen sairautensa aikana hän suostui asettumaan vuoteeseen.

Kesäisin Pelagia istuskeli tavallisesti keljansa kuistilla sormeillen kukkia. Hän juoksenteli ympäri luostaria ja harjoitti mielen rukousta. Pyhään ehtoolliseen hän osallistui säännöllisesti. Luostarissa häntä pidettiin pyhänä ja häneltä kysyttiin neuvoa vaikeissa tilanteissa, ja vaikka hän ei vastannut ymmärrettävällä tavalla kenellekään, hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Omaisetkin alkoivat lopulta käydä pyytämässä häneltä siunauksen kaikkiin tärkeisiin asioihin, vaikkei hän puhunut heille mitään. Pelagiasta huolehtiminen oli uskottu kuuliaisuussisar Anna Gerasimovnalle, joka asui hänen kanssaan samassa keljarakennuksessa 45 vuotta.

Pyhittäjä Serafimin antaman ohjeen mukaan autuas Pelagia seurasi tarkkaan luostarin tapahtumia. Kun luostarissa syntyi erimielisyyttä ja ristiriitoja uuden johtajan valinnassa, Pelagia ei jäänyt välinpitämättömäksi. Hän jopa antoi korvapuustin paikalliselle piispa Nektarille, joka asettui kannattamaan luostarin kannalta huonompaa ehdokasta. Tapaus kantautui Moskovaan asti pyhän synodin tietoon. Metropoliitta Filaret (19.11.) mainitsee sen eräässä kirjeessään, eikä hän suinkaan syyttänyt Pelagiaa, vaan ymmärsi tämän kiivailevan totuuden ja luostarin edun puolesta.

Autuas Pelagia sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja sanoi hänestä huolehtineelle sisar Annalle: ”Minä kuolen, äitiseni. Joka muistaa minua, sitä minäkin muistan, ja jos minulla on uskallus, tulen rukoilemaan kaikkien puolesta.” Autuaan Pelagian arkku oli kirkossa yhdeksän päivää, kunnes hänet haudattiin. Arkun äärellä toimitettiin yötä päivää panihidoja, ja kansaa kokoontui hyvästelemään häntä. Nukkunut Jumalan palvelija makasi arkussaan kuin elävä. Kasvojen ilme tuntui jatkuvasti muuttuvan eikä niillä näkynyt kuoleman merkkejä, vaan ne päinvastoin loistivat jonkinlaista hengellistä kauneutta. Autuas Pelagia nukkui pois vuonna 1884. Hänen muistoaan on vaalittu erityisesti Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2004.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kyyros oli kotoisin Aleksandriasta, jossa hän opiskeli lääketiedettä. Hänestä tuli lääkäri, joka hoiti ihmisiä ja eläimiä. Hurskaana kristittynä hän ei ottanut työstään palkkaa, ja niin hänen kodistaan tuli suojasatama köyhille ja sairaille. Tämä teki hänestä suositun hahmon ja lisäsi kiinnostusta kristinuskoon. Kaupunkilaiset jopa rakensivat hänelle talon, jossa hänen klinikkansa saattoi toimia. Parantamistoimensa ohella Kyyros levitti kristinuskoa keskustelemalla ja tutkimalla Raamattua potilaidensa kanssa. Hän rukoili sairaiden puolesta ja toisinaan paransi enemmänkin Jeesuksen nimellä kuin lääkkeillä. Kyyros kehotti potilaitaan olemaan vastedes tekemättä syntiä, sillä sairaus on usein synnin seurausta. Monet lopettivat epäjumalien palvelemisen Kyyroksen vaikutuksesta.

290-luvulla Kyyroksen toiminta alkoi herättää yhä kiivaampaa vastusta, ja vainon puhjetessa hänet ilmiannettiin maaherralle. Tämä oli kova ja julma mies ja oli juuri saanut keisarilta ohjeet ryhtyä voimatoimiin kristittyjä vastaan. Kyyrosta varoitettiin, ja juuri ennen kuin häntä tultiin pidättämään, hän oli ehtinyt paeta Arabian puolelle. Kyyros löysi Persianlahden rantamilta askeettisen yhteisön, jossa hän alkoi kilvoitella. Siellä hän jatkoi parantajantointaan, vaikka hänellä ei ollut enää tarjota juuri muuta lääkettä kuin ristinmerkki ja rukous. Arabiassa Kyyros tutustui myös Johannekseen.

Johannes oli kotoisin Edessan kaupungista ja entinen Rooman armeijan sotilaslääkäri. Armeijasta erottuaan hän vaelsi Jerusalemiin, jossa kuuli Kyyroksen toiminnasta Aleksandriassa. Hän kiinnostui kuulemastaan ja lähti etsimään kuuluisaa palkattaparantajaa. Monien vaiheiden jälkeen Johannes löysi Kyyroksen Arabiasta, minkä jälkeen he alkoivat toimia yhdessä levittäen kristinuskoa Arabian laitamilla.

Keisari Diocletianuksen (284–305) vainon aikana Canopuksessa pidätettiin Athanasia-niminen kristitty nainen ja hänen kolme tytärtään, 15-vuotias Teodote, 13-vuotias Teoktiste ja 11-vuotias Eudoksia. Kun Kyyros ja Johannes kuulivat heidän joutuneen vankilaan, he päättivät lähteä rohkaisemaan naisia, jotteivät nämä kidutusten säikyttäminä luopuisi uskostaan viime hetkellä. Vankilassa Kyyros ja Johannes puhuivat naisille rohkaisten heitä ylenkatsomaan keisarin käskyt ja olemaan pelkäämättä kuolemaa. Vartija kuuli mitä he sanoivat, ja heidätkin pidätettiin.

Vainoajat yrittivät pelotella naisia kiduttamalla Kyyrosta ja Johannesta julmasti heidän edessään. Miehiä hakattiin, ruoskittiin, heidän haavojaan suolattiin ja heidän jalkoihinsa siveltiin kuumaa tervaa. Kyyros ja Johannes pitivät kuitenkin ajatuksensa Kristuksen valtakunnassa ja kestivät kärsimykset niin rauhallisesti, että naiset rohkaistuivat eivätkä enää pelänneet lainkaan. Sitten naisia ruoskittiin niin kovaa kuin ruoskijat vain jaksoivat. Kun heissäkään ei näkynyt horjumisen merkkejä, kaikki kuusi mestattiin.

Kristityt ottivat talteen heidän kärsineet ruumiinsa, ja reliikit sijoitettiin Pyhän Markuksen kirkkoon Aleksandriaan. Kun pyhästä Kyrilloksesta tuli vuonna 412 Aleksandrian arkkipiispa, hän siirsi Kyyroksen ja Johanneksen reliikit Canopuksen lähistölle Menuthiksen kirkkoon.[1] Siirrolla on oma juhlapäivänsä 28.6. Alueella oli toiminut Isiksen kultin keskus, joka tunnettiin oraakkelistaan. Se kuitenkin unohtui vähitellen, kun pyhien marttyyrien Kyyroksen ja Johanneksen kautta alkoi tapahtua koko ajan enemmän parantumisihmeitä. Kirkosta muodostui nopeasti tärkeä pyhiinvaelluskeskus. Sinne tuli sairaita, jotka nukkuivat kirkossa, ja monille heistä pyhät palkattaparantajat Kyyros ja Johannes ilmestyivät unessa joko parantaen tai antaen parantavia ohjeita.

Yksi monista Kyyroksen ja Johanneksen parantamista oli Jerusalemin patriarkka Sofronios (634–638), jonka näkö oli heikentynyt. Pyhät palkattaparantajat ilmestyivät hänelle: ensin Kyyros paransi toisen silmän ristinmerkillä, sitten Johannes paransi toisen silmän suutelemalla sitä. Kiitokseksi patriarkka kirjoitti muistiin kokoelman heidän tekemiään ihmeitä.

Pyhä Tryfaina syntyi Hellespontoksen Kyzikoksessa (nyk. Balkiz), mahdollisesti 200-luvulla. Hänen isänsä Anastasios oli roomalainen senaattori ja äiti oli kristitty nimeltä Sokratia.

Kristittyjen vainojen puhjetessa Tryfaina ei tahtonut kätkeytyä, vaan pilkkasi avoimesti pakanallisia uhrimenoja ja yritti saada epäjumalien palvelijoita kääntymään kristinuskoon. Hänet vangittiin ja vietiin kidutettavaksi. Häntä poltettiin tulessa ja roikutettiin köyden varassa. Kun köysi katkaistiin, hän putosi terävien seipäiden päälle. Lopulta hänet heitettiin petojen eteen. Ne eivät ensin tahtoneet koskea häneen, mutta sitten villi härkä lävisti hänet sarvillaan. Näin pyhä Tryfaina sai marttyyriseppeleen.

Kerrotaan, että paikalle, jossa marttyyri vuodatti verensä, puhkesi lähde. Siitä kumpuava vesi auttoi etenkin naisia, joilla ei ollut maitoa imettää lastaan. Heti kun he joivat lähteen vettä, maito alkoi vuotaa. Jopa naaraspuoliset kotieläimet, joilla oli vastaava ongelma, saivat saman lahjan.

Pyhä Marcella, kristittyjen leskien esikuva, syntyi vuonna 330 erääseen Rooman tunnetuimmista suvuista. Solmittuaan avioliiton enemmän vanhempiensa kuin omasta tahdostaan hän jäi leskeksi vain seitsemän kuukauden kuluttua. Hänen kauneutensa ja ylhäinen sukuperänsä toivat hänelle monia kosijoita, mutta hän päätti seurata naisprofeetta Hannan esimerkkiä (Luuk. 2) ja omistautua kokonaan Jumalalle.

Marcella oli kuullut pyhältä Athanasios Suurelta (18.1.) ja muilta areiolaisuuden vuoksi Roomassa maanpaossa olleilta aleksandrialaisilta papeilta pyhittäjä Antonioksen (17.1.) ja Pakomioksen (15.5.) sekä muiden Egyptin munkkien ihmeellisestä elämäntavasta. Marcella oli ensimmäinen nainen, joka päätti viettää samankaltaista elämää Rooman keskustassa. Hän muutti palatsinsa Aventinuksen kukkulalla luostariksi ja eli siellä Rooman yläluokkaan kuuluvien neitseiden ja leskien kanssa, jotka pitivät häntä hengellisenä äitinään.[1] Monia muitakin naisia vieraili hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta. Marcellan vaikutuksesta Roomasta tuli kuin toinen Jerusalem; monista palatseista ja yksityistaloista kehittyi hengellisen elämän keskuksia.

Marcellan terveys horjui ja siksi hän ei antautunut ylenpalttisiin kilvoituksiin. Hän luopui kaikesta liiasta ja jakoi varansa avokätisesti köyhille pitäen itsellään vain sen, mikä oli ehdottoman välttämätöntä. Hän vältti kaikkea mielenhajaannusta ja maallista yhteydenpitoa ja meni ulos ainoastaan rukoillakseen kirkoissa tai marttyyrien haudoilla. Muun aikansa hän omisti ahkeralle Raamatun opiskelulle.

Kun pyhä Hieronymus (15.6.) tuli Roomaan Antiokian piispan Paulinoksen ja Kyproksen piispan Epifanioksen (12.5.) kanssa, Marcella kutsui nämä raamatuntuntemuksestaan kuuluisat isät luokseen. Heidän kokoontumisissaan hän teki Hieronymukselle kysymyksiä vaikeiden tekstien tulkinnasta ja oppi ymmärtämään tarkasti tämän ajattelua. Marcella piti yhteyttä Hieronymukseen vielä tämän palattua Pyhälle maalle, ja Marcellaa alettiin pitää Rooman johtavana Hieronymuksen opetuksen tulkitsijana.

Kun Origeneen opit jakoivat kirkkoa, pyhä Marcella pysyi aluksi hiljaa, mutta päätti sitten ryhtyä puolustamaan ortodoksista näkökantaa. Kauniisti ja lempeästi hän onnistui kumoamaan harhaoppisten perustelut.

Elämänsä loppupuolella Marcella vetäytyi yhdelle maatiloistaan elääkseen siellä yksinäisyydessä, mutta palasi Roomaan goottien vallatessa Italiaa. Gootit valloittivat ja ryöstivät Rooman vuonna 410 ja muutamat heistä murtautuivat Marcellankin taloon. Hän otti heidät vastaan rauhallisesti eikä näyttänyt edes säikähtäneeltä. Kun he vaativat häneltä rahaa, hän sanoi, että tuskin kenenkään, joka oli yhtä köyhästi pukeutunut kuin hän, voitaisiin olettaa omistavan sitä. Gootit eivät uskoneet hänen puheitaan vaan alkoivat hakata häntä säälimättä hänen korkeaa ikäänsä. Marcella kesti iskut valittamatta ja pyysi heitä ainoastaan säästämään hengellisen tyttärensä Principian. Yllättäen gootit rauhoittuivat ja veivät molemmat naiset Pyhän Paavalin kirkkoon, missä Marcella kuoli jonkin ajan kuluttua. Pyhän Hengen todellisena opetuslapsena Marcella oli pitänyt jokaista elämänsä hetkeä valmistautumisena kuolemaan tarjoamalla itsensä jatkuvasti Jumalalle otolliseksi uhriksi. Näin kuolema oli hänelle toiveiden täyttymys ja siirtyminen ikuiseen iloon.

Pyhä Maedoc[1] syntyi Irlannissa 500-luvun puolivälin jälkeen. Hänen äitinsä oli kerran vaunuilla ajaessaan kohdannut druidin, joka sanoi: ”Tuollainen ääni lähtee vaunuista, jotka kantavat kuningasta.” Kun druidi näki, että vaunuissa oli nainen, hän sanoi: ”Sinun kohdussasi on ihmeellinen lapsi, jonka maineesta puhutaan vielä maan päällä ja taivaassa.”

Druidin sanat toteutuivat eri tavalla kuin vanhemmat odottivat. Maedocista tuli palavasydäminen kristitty. Hän opiskeli ensin Leinsterissä ja sitten Walesin Pembrokshiressä pyhän Davidin (1.3.) johdolla. Myöhemmin hän palasi Irlantiin ja perusti sinne kolme luostaria ja rakennutti useita kirkkoja. Tärkein luostari rakennettiin Fernsiin, Leinsterin ruhtinaan lahjoittamalle maalle.

Maedoc herätti huomiota voimakkailla rukouksillaan. Kirkkoa rakennettaessa hän siunasi erään käsityöläisen kädet, ja tämä koristi kirkon ennennäkemättömän kauniilla kaiverruksilla. Monet tulivat hänen oppilaikseen, ja hänen perustamansa luostarit alkoivat kasvaa nopeasti. Yhdessä luostarissa saattoi olla parisataa munkkia sekä runsaasti opiskelijoita, työläisiä ja talkoolaisia, ja palveluksia toimitettiin useissa kirkoissa.

Monien muiden kelttiläisten pyhien tapaan pyhä Maedoc eli sopusoinnussa luonnon ja luonnonvoimien kanssa. Hän rakasti eläimiä ja ruokki nälkiintyneitä susia. Metsän eläimet olivat usein hänen seurassaan aivan säyseitä. Kuivuuden vaivatessa hän tiesi, mistä lähde löytyisi. Kerran hänen kallisarvoinen kirjansa unohtui avoimena ulos sateeseen, mutta löytyi myöhemmin kuivana ja täysin vahingoittumana.

Maedocin ystäväpiiriin kuuluivat muun muassa pyhät Ida (15.1.), Columba (9.6.) ja Brigid (1.2.). Hän vietti kerran koko 40 vuorokauden suuren paaston syömättä mitään.

Pyhä Maedoc oli vaikuttava hahmo. Hänen olemuksensa oli niin kirkastunut, että ajoittain hänessä saattoi nähdä tietynlaisen hohteen. Toisinaan hän tiesi, milloin tapasi jonkun viimeisen kerran. Maedocin sanottiin olevan niin sävyisä, ettei häntä voi suututtaa millään. Kerran eräs mies päätti näyttää, että tämä ei pitänyt paikkaansa, ja nähdessään Maedocin joen rannalla paiskasi tämän veteen. Yllättynyt Maedoc vastasi joesta rauhallisesti: ”Mihin pyrit, sinä huonotapainen mies?”

Eräs luostarin johtaja alkoi kadehtia pyhää Maedocia ja tämän runsaita armolahjoja niin, että palkkasi lopulta miehen murhaamaan Maedocin. Mies ehti jo kohottaa kätensä iskeäkseen Maedocia kirveellä, kun hänen kätensä kangistuivat. Kädet palautuivat ennalleen vasta kun hän katui ja pyysi Maedocilta anteeksi. Tästä kuullessaan Maedociin epäilevästi suhtautunut piispa David vakuuttui lopullisesti Maedocin pyhyydestä ja lähti etsimään pyhää miestä. He kohtasivat keskellä metsää, jossa piispa kumarsi Maedocia. Paikalle pystytettiin risti heidän ystävyytensä merkiksi.

Kun Maedoc tunsi päiviensä olevan lopuillaan, hän jätti luostarinsa nuorempien johtajien huostaan, hyvästeli oppilaansa ja jakoi heille kaikki pyhät reliikit, joita oli elämänsä varrella hankkinut. Pyhä Maedoc nukkui pois vuoden 626 tienoilla. Hänen haudallaan ja hänen vaatteidensa välityksellä tapahtui lukuisia ihmeitä. Maedocin reliikeistä ei ole tietoa, mutta Dublinin kansallismuseossa on yhä hänen sauvansa ja Armaghin katedraalissa on hänelle kuulunut reliikkirasia ja soittokello. Pyhän Maedocin kunniaksi laadittiin varhaiskeskiajalla pitkiä runoelmia. Maedocista on kerrottu monenlaisia ihmetarinoita, joista osa perustuu tosiasioihin ja osa on sepitelmiä.

Pyhä Athanasios syntyi Kataniassa Sisiliassa vuoden 818 tienoilla. Arabimerirosvojen hyökkäysten takia hänen perheensä muutti Peloponnesokselle Patraksen kaupunkiin. Jo nuorella iällä Athanasios meni erääseen kaupungin luostareista. Siellä hän kilvoitteli ja eli jonkin aikaa myös erakkona. Sitten hänet valittiin luostarin johtajaksi. Myöhemmin hänet valittiin pienen Methonan hiippakunnan piispaksi Peloponnesoksella. Hän huolehti innokkaasti kaittaviensa aineellisesta ja hengellisestä hyvinvoinnista, mutta itse hän pysyi evankelisen köyhyyden perikuvana.

Kuolinvuoteellaan pyhä piispa kehotti veljiään elämään aina epäitsekkään rakkauden vallassa ja pitämään Kristuksen tuomioistuin jatkuvasti mielessään. Pyhän Athanasioksen kuoltua noin vuonna 880 hänen haudastaan tuli pyhiinvaelluspaikka ja ihmeiden lähde.

Eusebius syntyi Irlannissa 800-luvun alussa. Hän lähti vaeltamaan kulkurina Euroopan mantereelle kierrellen pyhillä paikoilla ja rukoillen metsien hiljaisuudessa. Eusebius löysi oman paikkansa Sveitsistä, pyhän Galluksen (16.10.) perustamasta luostarista, jossa hänet vihittiin munkiksi. Yksinäisyyteen tottunut Eusebius sai siunauksen kilvoitella erakkona Pyhän Victorin vuorella. Siellä hän vietti 30 vuotta kilvoitellen, rukoillen ja mietiskellen. Kerran hän nuhteli erästä maalaismiestä tämän jumalattomasta elämäntavasta. Mies suuttui niin, että surmasi erakon viikatteellaan. Tämä tapahtui vuonna 884. Pyhää Eusebiusta alettiin kunnioittaa marttyyrina ja hänen kuolinpaikalleen rakennettiin luostari irlantilaisia vaeltajamunkkeja varten.

Kiovan luolaluostarin nuori munkki Nikita halusi kilvoitteluinnon valtaamana sulkeutua keljaansa ja pyysi siihen siunausta igumeni Nikonilta (23.3.). Tämä vastasi hänelle: ”Lapsi, sinun ei ole hyödyllistä istua nuorena yksinäsi ja joutilaana keljassa. On parempi elää munkkiveljien kanssa työtä tehden, silloin et jää vaille palkkaasi. Olet itse nähnyt, miten veljemme Iisak (14.2.) joutui keljaan sulkeuduttuaan pahojen henkien pettämäksi. Hänet pelasti vain Jumalan suuri armo pyhittäjäisiemme Antonin (10.7.) ja Feodosin (3.5.) esirukouksien tähden.” Nikita vastasi, ettei hän suinkaan anna pahojen henkien pettää itseään, vaan aikoo lujasti vastustaa niiden juonia ja rukoilla, että Herra soisi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Igumeni varoitti häntä uudelleen ennenaikaisen kilvoituksen vaaroista, mutta nuori Nikita ei kuunnellut hänen neuvojaan, vaan toteutti aikeensa. Hän sulkeutui keljaansa ja rukoili siellä poistumatta minnekään.

Muutaman päivän kuluttua Paholainen alkoi kiusata Nikitaa. Rukouksia laulaessaan Nikita kuuli äänen, joka rukoili hänen kanssaan. Samalla hän tunsi sanoinkuvaamattoman hyvän tuoksun. Hän ajatteli mielessään: ”Jos se ei olisi enkeli, se ei rukoilisi kanssani enkä tuntisi tällaista Pyhän Hengen tuoksua.” Hän rukoili entistä kiihkeämmin: ”Herra, ilmesty minulle, jotta saisin nähdä Sinut!” Silloin hän kuuli äänen sanovan: ”En ilmesty sinulle, koska olet nuori, ettet ylpisty ja lankea.” Nikita vastasi täynnä intoa: ”En minä lankea, Herra. Igumeni on käskenyt minun varoa Paholaisen eksytystä. Olen valmis täyttämään määräyksesi.” Sillä hetkellä Paholainen sai hänet valtaansa ja sanoi: ”Ruumiillinen ihminen ei voi nähdä minua, mutta lähetän enkelin olemaan kanssasi. Sinun tulee täyttää hänen tahtonsa.” Paholainen asettui Nikitan eteen enkelin hahmossa ja tämä kumarsi häntä. Sitten Paholainen sanoi hänelle: ”Älä enää rukoile, vaan lue ainoastaan kirjoja, niin saat sitä kautta keskustella lakkaamatta Jumalan kanssa ja voit antaa hyödyllisiä neuvoja luoksesi tuleville. Minä taas rukoilen lakkaamatta Luojaa pelastuksesi puolesta.”

Petetty munkki lopetti kokonaan rukoilemisen. Hän iloitsi nähdessään enkeliksi tekeytyneen Paholaisen rukoilevan puolestaan. Itse hän vain luki ahkerasti ja opetti luonaan kävijöitä. Jonkin ajan kuluttua Paholainen alkoi ilmoittaa hänelle maailmassa tapahtuvia asioita. Tämä toi Nikitan luo koko ajan enemmän vierailijoita, jotka olivat innokkaita kuulemaan hänen ennustuksiaan. Ruhtinas ja pajaritkin kuuntelivat häntä.

Nikita osasi ulkoa kaikki Vanhan testamentin kirjat, mutta ei halunnut lukea tai edes kuulla mitään evankeliumeista tai muista Uuden testamentin kirjoista. Siitä luolaluostarin isät ymmärsivät hänen joutuneet Paholaisen eksyttämäksi. He päättivät ryhtyä toimiin palauttaakseen hänet takaisin evankeliumin suoralle ja kapealle tielle. Yhdessä igumeni Nikonin kanssa luostarin pyhät isät tulivat Nikitan luo ja ajoivat rukoustensa voimalla Paholaisen ulos hänestä. Tuotuaan hänet ulos keljasta he kysyivät häneltä jotain Vanhasta testamentista, mutta Nikita vannoi, ettei ollut koskaan kuullutkaan kirjoista, jotka hän oli vain hetkeä aiemmin osannut ulkoa. Hän ei osannut enää edes lukea, ja veljet joutuivat opettamaan hänelle lukutaidon uudelleen.

Tultuaan luostarin pyhien isien rukousten avulla tuntoihinsa Nikita tunnusti erehdyksensä ja itki pitkään ja katkerasti. Hän antautui harjoittamaan ankaraa pidättyväisyyttä ja kuuliaisuutta ylittäen myöhemmin kaikki hyveellisellä elämällään. Herra otti hänen katumuksensa vastaan. Niin kuin Kristus sanoi Hänet kolmesti kieltäneelle ja sitä katuneelle Pietarille ”Kaitse minun lampaitani”, niin Hän osoitti laupeutensa myös vilpittömästi katuneelle Nikitalle ja korotti hänet Novgorodin piispaksi.

Novgorodissa Nikita tuli kuuluksi ihmeidentekijänä. Kerran hän sammutti rukouksillaan suuren tulipalon ja kuivuuden aikana hän sai sateen kastelemaan kuivettuneet pellot ja laidunmaat. Johdettuaan hiippakuntaa kolmetoista vuotta hän siirtyi rauhassa Herran luo tammikuun 30. päivänä vuonna 1108 (tai 1109). Hänen reliikkiensä äärellä Novgorodin Pyhän Sofian katedraalissa on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Elias eli 1600-luvun keskivaiheilla ja toimi parturina Kalamatan kaupungissa Peloponnesoksen eteläkärjessä. Alueen turkkilaiset vallanpitäjätkin kunnioittivat hänen älykkyyttään. Kerran kun nämä vierailivat hänen luonaan, hän pyysi heitä keventämään kristittyjen verotaakkaa tai muuten monet kääntyisivät islamiin. Turkkilaiset vastasivat tähän, ettei kristityillä ollut mitään vaaraa. Keskustelu kiihtyi ja Elias tuli sanoneeksi, että jos hänellekin annettaisiin fetsi, hänkin kääntyisi islamiin. Yksi turkkilaisista osti hänelle leikillään fetsin, ja Elias meni tuomarin luo ja vaihtoi uskontoa. Kristityt olivat tästä hyvin pahoillaan.

Pian Elias tuli tuntoihinsa ja katui tekoaan. Hän lähti Athosvuorelle, suoritti rippi-isän hänelle määräämän katumusharjoituksen, sai mirhalla voitelun ja vihkiytyi munkiksi. Kahdeksan vuotta hän kilvoitteli Athoksella munkkina. Hän ei kuitenkaan pystynyt saavuttamaan omantunnonrauhaa, ja niin hän sai rippi-isältään siunauksen uhrata itsensä marttyyrikuolemassa.

Elias matkusti takaisin Kalamataan, meni tuomarin eteen ja tunnusti Kristuksen Herrakseen. Kahden kuulustelun jälkeen hänet tuomittiin poltettavaksi hiljaisella tulella. Mutta kun hänet heitettiin tuoreista puista sytytettyyn tuleen, savu tukehdutti hänet lähes välittömästi. Hänen hiuksensa ja vaatteensakin säilyivät ihmeellisellä tavalla palamattomina. Tämä tapahtui vuonna 1686.

Illalla vartijat näkivät taivaallisen valon ympäröivän Eliaksen ruumista. Yksinkertaiset turkkilaiset sanoivat: ”Koska tuli ei tuhonnut häntä, Allah on nyt lähettänyt tulen taivaasta polttamaan hänet.” Kristityt saivat ostettua marttyyrin ruumiin ja hautasivat sen. Hautapaikalle rakennettiin kirkko, joka omistettiin hänelle mutta jota turkkilaisvallan aikana kuitenkin turvallisuussyistä kutsuttiin Pyhien neljänkymmenen marttyyrin kirkoksi.

Kun Eliaksen jäännökset kaivettiin esiin haudasta, niistä levisi ihana tuoksu. Hänen pyhä kallonsa sijoitettiin Vurkanoksen luostariin, missä sen kautta tapahtuu ihmeitä tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.