Abba Ammonas oli Antonios Suuren oppilas. Kun hän oli viettänyt 14 vuotta Skiitan (Skete) erämaassa lakkaamatonta rukousta harjoittaen, hänestä tuli Pispirin kukkuloilla kilvoitelleen erakkoyhteisön johtaja pyhän Antonioksen jälkeen. Ammonas tunnettiin pitkämielisyydestään: hän ei vihastunut missään tilanteessa. Hän oli niin vapaa himojen vaikutuksesta, että hän tuntui olevan suorastaan tietämätön siitä, että pahaa on olemassakaan. Ammonas ei kyennyt tuomitsemaan ketään.

Kerran Ammonaksen luo tuli riitaisaa väkeä pyytämään häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Pyhä Ammonas alkoi teeskennellä mielenvikaista. Kun eräs nainen ihmetteli, oliko kuuluisa kilvoittelija tullut hulluksi, Ammonas sanoi: ”Sinä et ymmärrä, kuinka paljon vaivaa olen nähnyt erämaassa saavuttaakseni tämän hulluuden, ja tänään olen menettänyt sen teidän takianne.”

Myöhemmin Ammonas valittiin piispaksi. Ilmeisesti hänet vihki itse Athanasios Suuri. Eräänä päivänä Ammonaksen luokse tuotiin naimaton nainen, joka oli tullut raskaaksi, ja mies, jota syytettiin naisen viettelemisestä, ja Ammonasta pyydettiin tuomitsemaan molemmat. Pyhä Ammonas ei kuitenkaan suostunut lausumaan tuomitsevaa sanaa kummastakaan vaan teki kohdun ylle ristinmerkin ja antoi naiselle liinavaatteita. Kun Ammonakselta kysyttiin, miksi hän oli tehnyt näin, hän vastasi: ”Nainen on lähellä kuolemaansa. Mitä muuta voisin tehdä?” Nainen todellakin kuoli synnytykseen.

Kerran Ammonaksen luo tultiin vihaisina kertomaan, että eräällä munkilla oli keljassaan nainen. Piispa Ammonasta vaadittiin karkottamaan tämä pahennusta aiheuttava munkki. Ammonas lähti väen kanssa kyseisen munkin keljalle. Nähdessään heidän tulevan munkki kätki hädissään naisen suureen ruukkuun. Ammonas oivalsi heti, miten asiat olivat. Hän meni suoraan ruukun luo, istuutui sen päälle ja pyysi veljiä tarkistamaan keljan. Kun mitään ei löytynyt, Ammonas lausui: ”Antakoon Jumala teille anteeksi syytöksen, jonka teitte tätä munkkia vastaan.” Ammonas puristi lähtiessään munkin kättä, katsoi häntä silmiin ja sanoi lähtiessään: ”Pidä huolta itsestäsi, veli”. Ammonaksen rakkaus johti munkin pian katumukseen.

Jalosti kilvoiteltuaan pyhä Ammonas nukkui pois rauhassa 300-luvun lopulla.

Pyhä Simeon syntyi Luoteis-Syyriassa 300-luvun alussa. Hän vetäytyi jo nuorena kilvoitteluelämään Kyrroksen itäpuolisille alueille. Simeon eli pienessä luolassa ja sai ravintonsa sen ympärillä versoneista kasviksista. Jumalan kanssa kahden vietetyt vuodet kirkastivat hänen olemuksensa, ja Simeon sai sellaisen armon, että villieläimetkin tottelivat häntä. Vähitellen hänen maineensa levisi, ja kaikki pitivät häntä Jumalan miehenä ja ihmeidentekijänä, myös ei-kristityt.

Eräänä päivänä Simeonin luolalle tuli kolme juutalaista, jotka olivat myrskyssä eksyneet erämaahan. Likainen ja rähjäinen erakko vuohenkarvaviitassaan tervehti heitä ystävällisesti ja kuunteli heidän tarinansa. Simeon lupasi järjestää heille oppaan, ja juutalaiset kävivät lepäämään. Jonkin ajan kuluttua Simeon toi paikalle kaksi kesyn oloista leijonaa. Simeonin viittauksesta leijonat johdattivat miehet tielle, jolta nämä olivat eksyneet.

Simeonin luona alkoi käydä yhä enemmän kansaa, muun muassa beduiineja, jotka sanoivat olevansa Ismaelin jälkeläisiä. Joskus vuoden 370 tienoilla Simeon päätti jättää luolansa. Hän vaelsi Antiokian itäpuolelle ja asettui Amanos-nimisen kukkulan huipulle, jossa oli ennen harjoitettu pakanallisia kulttimenoja.

Kerran viljankorjuuaikaan eräs työmies kähvelsi omaan kekoonsa toisen työläisen lyhteitä ja vei ne puitavaksi. Silloin salama iski puimalatoon, joka syttyi tuleen. Liekkien levitessä mies juoksi kukkulalle Simeonin luokse ja kertoi tälle onnettomuudesta, mutta ei varkaudestaan. Simeon käski häntä puhumaan totta. Silloin mies tunnusti varkauden, ja Simeon käski hänen tehdä loppu onnettomuudesta hyvittämällä tekonsa: ”Jos hyvität lyhteet, tämä Jumalan lähettämä tuli sammuu kyllä.” Mies lähti juosten takaisin, ja kun hän oli tunnustanut ja hyvittänyt tekonsa, tuli sammui heti. Tästä ihmeestä kuullessaan antiokialaiset alkoivat joukoittain vaeltaa pyhän Simeonin keljalle. Joku tahtoi vapautua demoneista, toinen halusi parantua kuumeesta, joku jostain muusta vaivasta. Simeon välitti Jumalalta saamaansa armoa kaikkien osaksi voimiensa mukaan.

Jouduttuaan liiallisen huomion kohteeksi Simeon päätti lähteä pyhiinvaellukselle Siinaille. Hänen seuraansa liittyi joukko samanmielisiä askeetteja. Erämaan halki kulkiessaan he näkivät yhtäkkiä, kuinka kaksi ihmiskättä ojentui keskeltä hietikkoa kohti taivasta. Kun he tulivat lähemmäksi, kädet katosivat takaisin maahan, jossa oli pieni ketunkolon tapainen onkalo. Simeon huusi aukkoon, että he olivat erakkoja pyhiinvaellusmatkalla kohti vuorta, jossa Jumala oli antanut lain Moosekselle. Lopulta kolosta nousi langanlaiha, likaiseen rääsyyn kietoutunut villi-ihmisen näköinen mies, joka tervehti heitä ja kertoi olleensa itsekin matkalla Siinaille ystävänsä kanssa. He olivat luvanneet pysyä yhdessä kuolemankin jälkeen. Miehen ystävä oli kuollut tälle paikalle ja hän oli jäänyt kilvoittelemaan haudan viereen odottaen omaa kuolemaansa. Keskusteltuaan vanhukset rukoilivat ja veisasivat yhdessä ja jättivät hyvästit aamun koittaessa.

Siinaille päästyään pyhä Simeon nousi kallioille, joilla Mooses oli nähnyt Jumalan, ja heittäytyi maahan polvilleen jääden odottamaan Jumalan armoa. Kun hän oli ollut jo viikon päivät kaksinkerroin maistamatta mitään, ääni käski hänen mennä ja syödä mitä löytäisi. Simeon löysi viereltään kolme omenaa, joiden syöminen virkisti häntä suuresti. Jonkin aikaa pyhällä vuorella rukoiltuaan hän lähti paluumatkalle iloisena siitä, että oli saanut kuulla jumalallisen äänen ja nauttia Jumalan lahjoittamia anteja.

Palattuaan Amanokseen pyhä Simeon perusti kaksi luostaria: toisen kukkulan huipulle, toisen sen juurelle. Hän toimi molempien ohjaajana osoittaen kilvoittelijoille vihollisen juonet ja kehottaen heitä pysymään luottavaisina. Simeon pyysi kaikkia olemaan vaatimatta toisilta liikoja. Pyhän Simeonin ihmeet innoittivat hänen oppilaitaan, ja hän täytti heidät samalla Hengellä, jonka oli itse saanut. Näin kilvoiteltuaan pyhä vanhus Simeon nukkui pois vuoden 390 tienoilla.

Pyhä Paula syntyi vuonna 347 yhteen Rooman mahtavimmista suvuista. 16-vuotiaana hän solmi avioliiton rikkaan ja tunnetun patriisin Toxotiuksen kanssa. Vaikka Toxotius oli itse vielä epäjumalienpalvelija, hän antoi vaimolleen täyden vapauden elää kristittynä ja kasvattaa lapsetkin kristillisesti. Liitosta syntyi viisi lasta: pyhä Blesilla, Paulina, pyhä Eustochium, Rufinus ja Toxotius. Elämän ollessa parhaimmillaan 32-vuotiaan Paulan eteen avautui yhtäkkiä aivan uudenlainen tilanne, kun hänen puolisonsa kuoli äkillisesti.

Paula suri puolisoaan syvästi ja päätti vastedes omistaa elämänsä kokonaan Jumalan ja köyhien palvelemiseen. Esikuvanaan hän piti pyhää Marcellaa (31.1.); tämä oli muuttanut palatsinsa Aventinus-kukkulalla luostariksi, jossa evankeliumin mukainen elämä kukoisti keskellä suurkaupungin turmelusta. Marcellan kotiluostarissa Paula solmi hengellisen ystävyyssuhteen pyhän Hieronymuksen kanssa (15.6.), joka oli tullut idästä Roomaan yhdessä Antiokian piispan Paulinoksen ja Kyproksen piispan pyhän Epifanioksen (12.5.) kanssa. Idän piispat saivat nauttia Paulan vieraanvaraisuutta. Emäntä innostui niin kovasti heidän Egyptin ja Palestiinan erakoita koskevista kertomuksistaan, että päätti itsekin lähteä Roomasta, luopua omaisuudestaan ja ryhtyä kilvoittelemaan erämaassa. Rakkaus lapsiin pidätteli häntä vielä, mutta vanhimman tyttären Blesillan äkkikuolema sai hänet lähtemään liikkeelle katsomatta enää taakseen.

Paula astui laivaan mukanaan tyttärensä Eustochium ja joukko muita nuoria neitoja. Matkalla hän poikkesi Kyprokselle ja Antiokiaan ja tapasi jälleen pyhän Hieronymuksen, joka lähti hänen oppaakseen pyhiinvaellukselle Syyriassa ja Palestiinassa. Saavuttuaan Jerusalemiin Paula kieltäytyi majoittumasta ylelliseen asuntoon, jonka Palestiinan prokonsuli oli hänelle järjestänyt. Itse hankkimastaan vaatimattomasta majapaikasta käsin hän vieraili pyhillä paikoilla, jotka vaikuttivat häneen syvästi. Paula kävi kaikkialla Pyhässä maassa ja tutustui myös Egyptin erämaan munkkien elämään.

Kierreltyään noin vuoden eri paikoissa Paula palasi Betlehemiin, jonne hän suunnitteli rakennuttavansa Syntymäkirkon läheisyyteen kaksi luostaria: yhden neitseille ja leskille ja toisen pyhälle Hieronymukselle ja hänen ystävilleen ja oppilailleen. Naisluostarin organisoimisessa Paulan esikuvana olivat pyhän Melanian (31.12.) Öljymäelle perustama luostari ja pyhän Pakomioksen (15.5.) egyptiläiset luostarit. Paula jakoi luostarin sisariston kolmeen ryhmään heidän sosiaalisen taustansa ja sivistystasonsa mukaan. Jokaisella ryhmällä oli oma johtajansa ja sisaret tekivät työtä ja ruokailivat omissa ryhmissään, mutta jumalanpalvelukset olivat kaikille yhteiset. Koko psalmien kirja veisattiin läpi joka päivä. Sisarten piti opetella Psalttari ulkoa, ja lisäksi jokaisen oli päivittäin luettava jokin luku Raamatusta ja mietiskeltävä sitä.

Paula itse opetteli heprean kieltä ja pyhän Hieronymuksen opastuksella tulkitsi pyhän kirjan epäselviä kohtia. Hän oli niin perehtynyt Jumalan sanaan, että kaikissa tilanteissa – menetyksissä, sairauksissa, vastoinkäymisissä ja iloissa – hän pystyi aina löytämään tilanteeseen sopivan tekstikohdan ja yhdistämään sen lakkaamattomaan rukoukseensa.

Hengellisille tyttärilleen Paula toimi kaikkien hyveiden elävänä esikuvana. Hän oli väsymätön rukoilija, innokas työntekijä ja periksi antamaton paastoaja. Armeliaisuudessa hän oli runsaskätinen. Hän tavoitteli hengen köyhyyttä ja tahtoi antaa saamansa maalliset hyvyydet takaisin Jumalalle jakamalla ne kohtaamilleen puutteenalaisille. Pyhän Hieronymuksen vastalauseista huolimatta Paula antoi pois sellaistakin, mitä luostari olisi välttämättä itse tarvinnut, koska ei pystynyt lähettämään ketään nälkäistä tai ryysyläistä pois tyhjin käsin. Kun häntä moitittiin liiallisesta ruumiillisesta kilvoittelusta, hän vastasi: ”Minä yritin kasvojani puuteroimalla ja punaamalla niin kovasti olla miehelleni ja maailmalle mieliksi, että nyt minä tahdon miellyttää Kristusta ahdistamalla hemmoteltua lihaani.”

Ylevistä hyveistään ja suuresta lähimmäisrakkaudestaan huolimatta pyhä Paula joutui kokemaan Origeneen kannattajien levittämiä panetteluja, sillä he vihasivat häntä, koska hän oli heidän vihollisensa Hieronymuksen ystävä. Paula suhtautui vastustajiinsa kärsivällisemmin kuin kiivasluonteinen Hieronymus, jota hän kehotti jäljittelemään Vapahtajamme nöyryyttä ja ylevämielisyyttä suhteessa vihamiehiin.

Kerran Betlehemiä uhkasi hunnijoukon[1] hyökkäys. Paula ja hänen hengelliset tyttärensä olivat jo valmistautumassa pakenemaan, mutta viime hetkellä tuli tieto, että Jumalan avulla barbaarit oli pysäytetty ja ajettu tiehensä.

Paulan äidinsydän kärsi syvästi, kun hänen lapsensa Paulina ja Toxotius kuolivat peräjälkeen. Hän menetti terveytensä, ja viimeisinä vuosina sairaus olikin hänen jokapäiväinen marttyyrikilvoituksensa. Hän kesti kipunsa kärsivällisesti. Lempeäluonteinen Eustochium pysytteli äitinsä vierellä. Ruumiinsa jo kylmetessä Paula toisteli jatkuvasti psalminsanoja: ”Herra, minä rakastan temppelisi kauneutta, sinun kirkkautesi asuinsijaa. Minun sieluni nääntyy kaipauksesta päästä Herran temppelin esipihoille.”[2]

Kun Paula oli puhunut lohdutuksen sanoja hengellisille tyttärilleen ja piispoille, munkeille ja papeille, joita oli kerääntynyt koko Palestiinasta hänen kuolinvuoteensa äärelle, äkillinen kirkkaus valaisi hänen kasvonsa. Hän kurkottautui ylöspäin kuullakseen Kristuksen sanat: ”Nouse kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois.” (Laul. 2:10–11) Paula vastasi Yljälleen iloiten: ”Sadonkorjuun aika on tullut. Saan nähdä Herran hyvyyden elävien maassa.” Näin hän antoi sielunsa Herran käsiin 56 vuoden iässä tammikuun 26. päivänä vuonna 404. Hänen hautajaisensa olivat suuri kansanjuhla, jossa oli läsnä paljon luostariväkeä eri alueilta kuin myös köyhää kansaa, joka murehti äitinsä ja huolehtijansa menetystä.

Pyhä Gabriel syntyi 400-luvun alussa Kappadokiassa ja opiskeli Syyriassa aikansa parhaissa kouluissa. Sitten hän lähti Palestiinaan veljiensä Kosmaksen ja Khrysippoksen luokse ja jäi heidän kanssaan pyhän Euthymioksen (20.1.) oppilaaksi, vaikka oli vielä nuori ja lisäksi eunukki.

Gabrielista tuli myöhemmin pappi. Hän palveli ensin Ylösnousemuksen basilikassa eli Pyhän haudan kirkossa ja sitten keisarinna Eudoksian perustamassa Pyhän Stefanoksen nunnaluostarissa. Koska hän puhui kreikkaa, latinaa ja syyriaa, hän toimi usein munkkien ja kirkonmiesten tulkkina. Hänen veljestään Kosmaksesta tuli Skythopoliksen piispa ja Khrysippoksesta pyhän ristin valvoja Jerusalemissa.

Johdettuaan nunnaluostaria 24 vuotta Gabriel rakensi itselleen pienen erakkomajan Öljymäen itäpuolelle. Siellä hän vietti koko suuren paaston hiljaisuudessa oppi-isänsä pyhän Euthymioksen tapaan. Erään tällaisen hiljentymisjakson aikana hän nukkui pois vuoden 490 tienoilla.

Pyhä Ksenofon oli senaattorina Konstantinopolissa keisari Justinianoksen (527–565) aikana. Hänellä ja hänen vaimollaan Marialla oli kaksi poikaa Arkadios ja Johannes, joille he antoivat hyvän kasvatuksen. Kun pojat varttuivat nuorukaisiksi, vanhemmat lähettivät heidät Beirutin kuuluisaan lakimieskouluun.

Poikien lähdettyä Ksenofon sairastui pian vakavasti. Arvellen lähtöhetkensä koittaneen hän kutsui pojat kotiin antaakseen heille viimeiset neuvonsa ja siunauksensa. Hän kuitenkin toipui ja nuorukaiset lähtivät takaisin opiskelukaupunkiinsa. Laivamatkalla he joutuivat myrskyyn, jossa laiva hajosi. Molemmat pojat pelastuivat toisistaan tietämättä rannikolle. Johannes meni paikalliseen luostariin. Arkadios iloitsi tahollaan pelastumisestaan, mutta tunsi tuskaa veljensä kohtalosta. Yöllä hän näki unessa hymyilevän Johanneksen, joka kehotti häntäkin ryhtymään munkiksi.

Ilmestyksen lohduttamana Arkadios lähti kohti Jerusalemia. Siellä hän kävi kumartamassa pyhiä paikkoja. Vaelluksillaan hän kohtasi pyhän vanhuksen, joka häntä tuntematta sanoi hänelle: ”Älä murehdi, lapseni, veljesi on elossa. Hänestä on tullut munkki. Saat myös tavata vanhempasi, jotka hekin astuvat luostarikilvoituksen tielle.” Vanhuksen selvänäköisyyden armolahja teki Arkadiokseen niin suuren vaikutuksen, että hänkin päätti ryhtyä munkiksi. Munkkivanhus otti hänet mukaansa pyhän Haritonin (28.9.) perustamaan lavraan ja luovutti hänelle oman keljamajansa, jossa oli asunut 50 vuotta. Sinne hän jätti Arkadioksen yksin vuodeksi rukoilemaan ja paastoamaan.

Kotona Konstantinopolissa vanhempien huoli kasvoi sitä mukaa, kun aika kului eikä pojista kuulunut mitään. Kahden vuoden kuluttua he lähettivät palvelijansa Beirutiin selvittämään, mitä pojille kuului. Kun hän ei löytänyt jälkeäkään nuorista isännistään, hän päätti käydä katsomassa, olisivatko he ehkä siirtyneet Ateenaan. Eräässä majatalossa hän tunnisti munkin puvussa entisen palvelijan, joka oli ollut poikien mukana merimatkalla. Tämä kertoi haaksirikosta ja siitä, kuinka oli ryhtynyt munkiksi oletettuaan nuorten isäntiensä kuolleen.

Palattuaan Konstantinopoliin palvelijan oli kerrottava emännälleen poikien hukkumisesta. Maria yritti kristillisesti hillitä surunsa ja kiitti Jumalaa, joka sekä antaa että ottaa pois. Illalla Ksenofon palasi kotiinsa ja kuultuaan palvelijan palanneen hän kysyi, oliko palvelija tuonut mukanaan kirjeitä heidän pojiltaan. Silloin Maria purskahti itkemään ja huudahti, että molemmat pojat olivat hukkuneet haaksirikossa. Myös Ksenofon osoitti uskonsa suuruuden ja huokasi Jobin sanoin: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) He pukeutuivat surunsa merkiksi jouhipaitoihin ja viettivät koko yön rukoillen. Aamuyöstä he nukahtivat ja näkivät molemmat poikiensa seisovan Kristuksen edessä kultaiset timanttikruunut päässään.

Lohtua saadakseen Ksenofon ja Maria päättivät lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Siellä Jumala järjesti niin, että he kohtasivat Arkadioksen ohjaajavanhuksen, joka ilmoitti heille, että heidän poikansa olivat elossa ja he saisivat vielä tavata heidät.

Samoihin aikoihin Johannes tuli luostaristaan pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Golgatalla hän tapasi Arkadioksen ohjaajavanhuksen. Tämä tunnisti hänetkin ja sanoi suoralta kädeltä: ”Missä olet viipynyt tähän saakka, Johannes? Vanhempasi ovat tulleet sinua etsimään ja sinä tietysti tulit etsimään veljeäsi.” Silloin Arkadioskin saapui Golgatalle. Luostarikilvoittelu oli muuttanut heitä sen verran, etteivät he heti tunnistaneet toisiaan. Mutta kun vanhus pyysi Johannesta kertomaan vaiheistaan, Arkadios ymmärsi heti, että kyseessä oli hänen veljensä ja syleili tätä riemuissaan.

Kahden päivän kuluttua Ksenofon ja Maria palasivat Jordanilta. He tapasivat uudelleen munkkivanhuksen ja pyysivät tätä vihdoinkin näyttämään heille heidän poikansa. Johannes ja Arkadios olivat paikalla, mutta vanhus oli kieltänyt heitä sanomasta mitään eivätkä vanhemmatkaan tunnistaneet heitä. Vanhus käski vanhempia valmistamaan juhla-aterian majapaikkaansa ja lupasi sen yhteydessä paljastaa heille, missä heidän poikansa olivat. Innoissaan Ksenofon ja Maria riensivät valmistamaan aterian.

Vanhus saapui Johanneksen ja Arkadioksen kanssa, joille hän oli antanut käskyn pysyä vaiti. Vanhemmat eivät vieläkään tunnistaneet askeesin muuttamia poikiaan. Aterian kestäessä Ksenofon tarkkasi poikien kaunista ja hillittyä käyttäytymistä ja sanoi vanhukselle: ”Sinulla on hyvät oppilaat. Olisivatpa meidänkin poikamme heidän kaltaisiaan!” Silloin vanhus käski Arkadioksen kertoa heille totuuden. Puhkesi valtava riemu. Munkkivanhus toimitti kiitosrukoushetken onnellisen perheen keskellä. Ksenofon ja Maria olivat aina arvostaneet munkkilaisuutta ja olivat iloisia poikiensa valinnasta. Myös he itse tajusivat maailman turhuuden ja pyysivät vanhusta vihkimään heidät munkiksi ja nunnaksi heti siinä paikassa. Tämä toteutti heidän pyyntönsä. Ksenofon valtuutti palvelijansa myymään kaiken hänen omaisuutensa Konstantinopolissa. Osan saaduista rahoista hän käski antaa pääomaksi orjilleen, jotka hän vapautti, ja loput muihin hyviin tarkoituksiin.

Johannes ja Arkadios seurasivat vanhustaan erämaahan, jossa he viipyivät elämänsä loppuun asti saaden parantamisen ja ennalta tietämisen armolahjan. Myös Ksenofon lähti karkeaan jouhipaitaan pukeutuneena erämaahan, missä hän sai ennalta tietämisen armolahjan ja monia suuria armon kokemuksia. Hän siirtyi Herran luo 500-luvun puolivälissä. Maria meni naisluostariin, missä hän hyvin kilvoitellen kohosi pyhyyden korkeuksiin, niin että tuli otolliseksi parantamaan rukouksillaan monia sokeita ja riivaajien vaivaamia.

Pyhittäjä Klemens syntyi 1000-luvulla hurskaaseen ateenalaiseen perheeseen ja mieltyi jo lapsena kirkossa käymiseen ja rukouselämään. Saavutettuaan 30 vuoden iän hän jätti taakseen maailman turhuuden ja meni Boiotian (nyk. Viotia) Kithaironin vuorella sijaitsevaan pyhän Meletioksen (1.9.) perustamaan Myupoliksen luostariin. Hän kilvoitteli siellä kolme vuotta kuuliaisena ja nöyränä munkkina. Hänellä oli tapana vapaa-aikanaan vetäytyä läheiselle Sagmationin vuorelle rukoilemaan yksinäisyydessä. Kerran eräs toinen munkki sattui näkemään, kuinka hän rukoili niin syvässä haltioitumisen tilassa, että hänen ruumiinsakin oli kohonnut ilmaan.

Klemens tahtoi paeta ihmisten ihailua ja sai pyhältä Meletiokselta siunauksen asua luolassa eräällä Sagmationin vuoren kallionkielekkeellä. Hän vietti siellä monta vuotta täydellisesti eristäytyneenä maailmasta. Klemensin hyveiden maine kokosi kuitenkin hänen luokseen yhä enemmän oppilaita, joista jotkut elivät ympärillä olevissa luolissa ja toiset lähistöllä sijaitsevassa pienessä luostarissa.

Pyhän Meletioksen kuoltua vuonna 1105 Myupoliksen uusi igumeni vaati Klemensiä palaamaan takaisin luostarin yhteiselämään. Kun tämä kieltäytyi muistuttaen, että edellinen igumeni oli siunannut hänet erakkoelämään, uusi igumeni suuttui niin, että julisti hänet ehtoolliskieltoon ja erotti kirkon yhteydestä. Pian tämän jälkeen igumeni kuitenkin sairastui vakavasti. Hän tajusi tehneensä vääryyttä Klemensille ja pyysi, että hänet vietäisiin tämän luokse anteeksipyyntöä varten. Hänen tilansa ei kuitenkin sallinut tätä, ja hän veti viimeisen henkäyksensä soperrellen anteeksipyyntöjä Klemensille.

Kaiken tämän seurauksena pyhittäjä Klemensin maine kantautui aina keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) korviin saakka. Hän lahjoitti tuolloin vasta muodostumassa olleelle Sagmationin luostarille kappaleen Kristuksen ristiä.

Lopulta pyhän Klemensin kilvoitusaika maan päällä täyttyi ja hän sairastui vaikeasti. Annettuaan viimeiset kehotuksensa oppilailleen hänen sielunsa siirtyi rauhassa Herran luo 1100-luvun alkupuolella.