Yksi kirkon taivaan kirkkaimmista tähdistä syttyi kaukaisessa idässä, kun pyhä Efraim (syyr. Afrem) syntyi vuoden 306 tienoilla. Hänen kotikaupunkinsa Nisibis sijaitsi Rooman valtakunnan itäisimmässä kolkassa Persian rajan tuntumassa. Efraim kiinnostui kristinuskosta jo nuorena. Lapsuudessaan hän näki erikoisen ilmestyksen. Siinä hänen suustaan alkoi tulla ulos viiniköynnöstä, joka pursusi rypäleterttuja. Taivaan linnut tulivat ja söivät sen hedelmiä, mutta mitä enemmän ne söivät, sitä enemmän oksista puhkesi uusia terttuja.

Nuorukaisen lahjat huomattuaan piispa Jaakob Nisibisläinen (13.1.) otti hänet suojelukseensa. Jaakob opetti Efraimia rakastamaan hyveitä ja mietiskelemään lakkaamatta Jumalan sanaa. Raamatun kirjoitusten tutkiminen sytytti hänen sydämeensä sellaisen tulen, että hän ei enää pitänyt maailmaa ja sen anteja minkään arvoisena. Efraimin uskosta ja luottamuksesta Jumalaan tuli luja ja horjumaton kuin Siionin vuori. Ruumiiltaan ja sielultaan puhtaana hän omaksui kokonaisvaltaisen kilvoitustavan ja rukouksellisen asenteen, joka täytti hänen koko olemuksensa.

Efraim otti kasteen noin 20-vuotiaana. Hänestä tuli pian kaupungin kristittyjen opettaja. Eräs hurskas vanhus näki unen, jossa taivaasta laskeutui Jumalan lähettämiä enkeleitä. Yksi heistä piteli kädessään kirjakääröä, jonka molemmat puolet oli kirjoitettu täyteen. He kysyivät toisiltaan: ”Kenelle tämä olisi uskottava?” Joku ehdotti yhtä, toinen toista, mutta muut vastasivat aina: ”He ovat kyllä pyhiä ja vanhurskaita, mutta ei heistä ole vastaanottamaan tätä.” Monia pyhiä mainittuaan enkelit sanovat lopulta, että käärön voi vastaanottaa ainoastaan pyhä Efraim. Ja niin he antoivat käärön hänelle. Jonkin ajan kuluttua vanhus sai kuulla, kuinka ihmiset olivat alkaneet puhua Efraimista hämmästelevään sävyyn: ”Hänhän opettaa aivan kuin hänen suustaan pulppuaisi lähde.” Pyhän Hengen armo täytti Efraimin niin voimakkaasti, että hänen kielensä ei kyennyt lausumaan taivaallisia ajatuksia niin nopeasti kuin Jumala niitä hänessä nostatti. Tästä johtuu hänen epätavallinen rukouksensa: ”Herra, pidätä armosi virtaa.”

Efraim eli apostolien tavoin vailla omaisuutta ja rukoili vuodattaen kyyneleitä niin synninmurheesta kuin Jumalan ihmeellisten salaisuuksien paljastumisen ilosta. Hänen sanansa ja tekonsa olivat Kristuksen nöyryyden mukaisia.

Kaunisääninen Efraim palveli kirkkoa diakonina. Hänen vihkimyksensä tapahtui kreikkalaisen legendan mukaan seuraavasti. Efraim näki näyn, jossa Kesarean piispa Basileios Suuri näyttäytyi ikään kuin maan taivaaseen yhdistävänä tulipatsaana. Efraim lähti Kappadokiaan ja saapui Kesareaan teofaniajuhlan aikaan. Efraim ei osannut kreikkaa, mutta hän näki, kuinka piispan saarnatessa hänen olkapäälleen laskeutui valkoinen kyyhkynen, joka kuiskasi jumalallisia sanoja piispan korvaan. Sama kyyhkynen ilmaisi piispalle myös Efraimin läsnäolon, jolloin Basileios haki hänet alttariin, vihki hänet diakoniksi ja lähetti takaisin kotimaahansa.[1]

Kerrotaan, että Efraim tapasi kerran ilotytön, joka tarjosi hänelle palveluksiaan. Efraim teeskenteli suostuvansa ja lähti naisen mukaan, mutta hämärien sivukujien sijasta hän toikin naisen suoraan kaupungin keskusaukiolle. Nainen kysyi: ”Miksi tuot minut tänne? Eikö sinua hävetä, kun ihmiset katsovat?” ”Naisparka”, Efraim vastasi, ”sinä pelkäät toisten ihmisten katseita – miksi et pelkää Jumalan katsetta, joka näkee kaiken ja on viimeisenä päivänä tuomitseva niin tekomme kuin salaisimmat ajatuksemmekin?” Nainen tuli katumukseen, ja Efraim ohjasi hänet kirkon yhteyteen.

Rooma ja Persia kävivät alueella monia verisiä sotia vuosien 338–387 välillä. Tästä koitui Persian puolella eläneille kristityille suuria vaikeuksia erityisesti sen jälkeen kun kristinuskosta oli tullut Roomassa hyväksytty uskonto, sillä persialaiset alkoivat pitää kristittyjä Rooman liittolaisina. Nisibis oli Rooman viimeinen sillanpääasema alueella, ja Persia piiritti sitä useaan otteeseen. Pyhän Jaakobin ja Efraimin esirukousten turvin kaupunki varjeltui valtaukselta vuonna 338, jolloin persialaiset piirittivät kaupunkia pitkään.

Vuonna 363 Rooma ja Persia solmivat rauhansopimuksen, ja Nisibis luovutettiin Persialle, jossa kristittyjä vainottiin. Tästä kuullessaan kaupungin kristityt järkyttyivät ja päättivät lähteä evakkoon. He ottivat mukaansa esipaimenensa pyhän Jaakobin reliikit ja lähtivät vaeltamaan kohti länttä. Tässä joukossa kulki myös pyhä Efraim. He päätyivät syyriankielisten kristittyjen keskuspaikkaan Edessaan. Sitä kutsuttiin ”siunatuksi kaupungiksi”, sillä sen uskottiin olevan Kristuksen itsensä siunaama: perimätiedon mukaan kuningas Abgar oli saanut Kristukselta viestin, jossa luvattiin, ettei vihollinen koskaan valtaisi kaupunkia. Lisäksi kaupungissa oli muun muassa Kristuksen käsittätehty kuva ensimmäiseltä vuosisadalta, apostoli Tuomaan reliikit, marttyyrien hautoja, lukuisia kirkkoja sekä viisaita opettajia ja askeettisia kilvoittelijoita.

Edessassa Efraim eli askeettista erakkoelämää kaupungin tuntumassa ja kieltäytyi nöyrästi papin- ja piispanvihkimyksistä. Hän ei kuitenkaan sulkeutunut lopullisesti majaansa eikä jättänyt seurakuntaelämää. Pyhä Efraim ei kätkenyt saamaansa armoa vaan jakoi mietiskelynsä hedelmiä kaikille kirkon jäsenille. Sanoillaan Efraim koristeli kirkon, Kristuksen morsiamen, niin kuin kultainen kruunu koristellaan jalokivin. Edessassa viettämänsä kymmenen viimeisen elinvuotensa aikana Efraim jatkoi monipuolista opetus- ja kirjoitustyötään. Hänen ympärilleen kerääntyi suuri joukko oppilaita. Ryhmää kutsuttiin Edessassa ”persialaisten kouluksi” ja muualla ”Edessan kouluksi”. Se saavutti suurimman kukoistuksensa seuraavan parin vuosisadan aikana.

Edessan vuosinaan Efraim laati suurimman osan kirjoituksistaan. Hän puki hengellisen kokemuksensa ja totuuden tuntemisensa runolliseen muotoon ennennäkemättömän kauniilla tavalla. Hänen sanotaan kirjoittaneen syyriankielistä runoutta yli kolme miljoonaa riviä. Näistä suuri osa käsittelee kristinuskon perusasioita kuten Kristuksen merkitystä ja kirkkovuoden juhlien teemoja. Efraimin runollisia tekstejä otettiin kirkossa liturgiseen käyttöön jo hänen elinaikanaan. Hän laati myös kommentaareja Raamatun kirjoihin, opetuksia harhaoppeja vastaan, eräitä filosofisempia kirjoitelmia sekä kirjeitä erakoille ja askeeteille.

Kun Edessan alueelle tuli nälänhätä, 66-vuotias Efraim jätti keljansa ja meni hyväosaisten puheille kysymään, miksi he eivät säälineet kärsivää kansaa vaan pitivät kaiken itsellään. Rikkaat vetosivat siihen, ettei heillä ollut sellaista luotettavaa tahoa, jonka kautta apu menisi varmasti perille. Efraim tarjoutui itse hoitamaan tehtävän, ja rikkaat suostuivat antamaan omastaan Efraimille, joka käynnisti avustusohjelman. Kokonaisen vuoden ajan hän järjesti sairaiden hoitoa, ruuan jakoa ja kuolleiden hautaamista sekä teki itsekin väsymättömästi työtä kärsivien hyväksi. Kun tilanne alkoi helpottaa, Efraim palasi keljaansa, jossa hän nukkui pois kuukauden kuluttua (373).

Efraimin tapauksessa askeesin tarkoituksena ei ollut vain oma hengellinen jalostuminen: pukeutumalla rääsyihin ja syömällä vain surkeinta ruokaa hän osoitti solidaarisuutta ja sympatiaa köyhiä kohtaan. Kuinka kristitty voisi herkutella ja elää ylellisesti, jos naapurustossa nähdään nälkää? Tälle periaatteelle Efraim pysyi uskollisena kirjaimellisesti kuolemaansa asti: hän pyysi, ettei hänen hautajaisissaan käytettäisi kukkia tai tuoksuaineita ja vaati tulla haudatuksi kaupungin huonomaineisimmalle hautausmaalle, köyhien ja rikollisten osastolle.

Efraimin hautajaisista muodostui valtaisa kansanjuhla, johon kerääntyi suuri joukko askeetteja ja pyhiä kilvoittelijoita Edessaa ympäröiviltä vuorilta. Tapahtuman merkitystä kuvaa, että siitä on maalattu oma ikonityyppinsä, Pyhän Efraimin kuolonuneen nukkuminen.

Efraim jätti perinnökseen suuren määrän käsikirjoituksia, joita hänen oppilaansa kopioivat ja joissain tapauksissa kenties myös viimeistelivät. Lisäksi he kirjoittivat usein omatkin työnsä Efraimin nimissä. He katsoivat ajatusmaailmansa hedelmien olevan Efraimin puusta versoneita eivätkä siksi halunneet ottaa niistä kunniaa itselleen. Efraimin aitojen kirjoitusten lukumäärää on siten vaikea arvioida. Satoja hymnejä on kadonnut, mutta aitoina pidettyjä hymnejä on säilynyt viitisensataa, homilioita kolmisenkymmentä ja proosateoksia kymmenkunta. Jälkimmäisistä tärkeimpiä ovat armeniankielisinä säilyneet evankeliumikommentaarit.

Armenian lisäksi Efraimia alettiin jo varhain kääntää kreikaksi, koptiksi, arabiaksi, etiopiaksi ja latinaksi. Käännösprosessissa runomuotoiset teokset jäivät varjoon, ja Efraimin nimiin alettiin sen sijaan laittaa yhä enemmän Syyrian alueelta peräisin olleita luostarihenkisiä kirjoituksia. Tästä syystä kreikankielinen Efraimin tekstien kokoelma on erittäin askeettinen ja luostarihenkinen, vaikka syyriankielisissä Efraimin teksteissä ei tällaisia painotuksia juuri ole. Efraimia on käännetty myös useille nykykielille kuten venäjäksi, nykykreikaksi, saksaksi, englanniksi, ranskaksi, ruotsiksi ja suomeksi[2].

Pyhää Efraim Syyrialaista kutsutaan muun muassa nimityksillä Pyhän Hengen harppu, koko maailman opettaja, Pyhän Hengen soitin, Syyrian leijona, ihmeiden säteitä loistava valo, hedelmällinen viinipuu, viisauden lähde, Kristuksen salaisuuksien astia, eläväksitekevien veisujen täyttämä virta, Kristuksen viisauden salaisuuksien aarreaitta ja kultaa vuodattava toinen Efrata.

Neljännellä vuosisadalla kilvoitellut Palladios oli pyhän Simeonin (26.1.) läheinen ystävä. Palladios sulkeutui keljaan Imma-nimisen kylän (nyk. Yemi Šekin) lähistöllä 30–40 kilometriä Antiokiasta itään.

Pyhä Palladios muistetaan erityisesti seuraavasta tapahtumasta, joka oli aikanaan suuri puheenaihe. Kerran muuan kauppias oli palaamassa markkinoilta suuren rahasumman kanssa, kun ryöväri surmasi hänet ja vei rahat. Rosvo jätti ruumiin Palladioksen keljan eteen lavastaakseen tämän syylliseksi. Seuraavana päivänä uutinen murhasta levisi, ja Palladioksen keljalle tuli vihainen väkijoukko, joka mursi oven ja syytti erakkoa murhasta.

Palladios kohotti katseensa taivasta kohti ja rukoili, että totuus tulisi julki. Rukoiltuaan hän tarttui ruumiin oikeaan käteen ja lausui: ”Nuori mies, kerro meille, kuka iski sinua. Näytä syyllinen.” Kaikkien järkytykseksi surmattu mies nousi istualleen, katsoi ympärillään ollutta väkijoukkoa ja osoitti murhaajaa sormellaan. Ihmiset huusivat suoraa huutoa sekä tapahtuneen ihmeen että rikoksen tekijän paljastumisen tähden. He tarttuivat mieheen ja löysivät tältä veitsen, jossa oli yhä verta. Tämän tapauksen jälkeen kaikki tunsivat pyhän Palladioksen ja hänen rukoustensa voiman.

Pyhä Johannes on yksi Länsi-Euroopan luostarien isähahmoja. Hän syntyi Gallian Langres’ssa vuoden 424 tienoilla ja sai hyvän kasvatuksen vanhemmiltaan, jotka olivat esimerkillisiä kristittyjä. 20-vuotiaana Johannes rakensi itselleen keljan, jossa oli pieni kappeli. Siellä hän rukoili ja mietiskeli minkään häiritsemättä. Pyhien kirjoitusten äärellä häneen teki erityisen vaikutuksen Johannes Kastajan elämäntapa ja apostolien into seurata Kristusta. Johannes päätti jättää kotiseutunsa ja vanhempansa ja lähteä seuraamaan Kristusta katsomatta taakseen. Hän asettui Reome-nimiselle asumattomalle alueelle ja alkoi viettää siellä hesykastista elämää samaan tapaan kuin idän erämaiden isät.

Johanneksen saama armo säteili hänestä niin, että vähitellen hänen ympärilleen alkoi kertyä oppilaita, jotka tahtoivat puhdistaa sisimpänsä hänen ohjauksessaan. Johannes kuitenkin epäili, oliko toisten ohjaaminen hänen kutsumuksensa. Kierreltyään tapaamassa eri luostareiden isiä hän tuli siihen lopputuloksen, että luostarin johtaminen ei ollut häntä varten. Johannes otti mukaansa kaksi lähintä oppilastaan ja vetäytyi Lerinsin luostariin, jossa hän kilvoitteli tuntemattomana munkkina puolentoista vuoden ajan. Lopulta eräs matkailija tunnisti hänet ja kertoi asiasta Langres’n piispalle, jonka alaisuuteen Reome kuului. Piispa kirjoitti heti luostariin ja vaati Johannesta palaamaan oman laumansa luokse. Palattuaan Reomeen Johannes otti yhteisössään käyttöön Lerinsissä noudatetun Pyhän Makarioksen säännön.

Jumala siunasi Johanneksen sielunpuhtauden ja voimakkaan rukouksen runsailla ihmeillä, jotka innoittivat ja lohduttivat sekä hänen oppilaitaan että alueen asukkaita. Hän karkotti riivaajia ja paransi sairauksia siunaamallaan leivällä tai vedellä. Kuninkaalliset ja ylimykset antoivat luostarille runsaita lahjoituksia. Kaiken keskellä Johannes kuitenkin pysyi nöyränä ja vaatimattomana. Hän opetti munkkejaan säilyttämään itsehillintänsä kaikissa tilanteissa ja välttämään kunnianhimoa, ahneutta ja maailmallisuutta.

Saavutettuaan yli sadan vuoden iän pyhä Johannes nukkui pois rauhassa omassa luostarissaan, joka tunnetaan nykyään nimellä Moûtier-Saint-Jean. Taiteessa hänet on kuvattu benediktiini-erakko-apottina lähteen reunalla yhdessä kahlitun lohikäärmeen kanssa. Häntä on kunnioitettu erityisesti Dijonin, Lerinsin ja Reomen alueilla.

Pyhä Jaakob kilvoitteli viisitoista vuotta erakkona luolassa Porfyrianessa nykyisen Haifan lähistöllä, ehkä kuudennella vuosisadalla. Hän oli innokas ja väsymätön rukoilija, ja Jumala antoi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Jaakob ei koskaan poistunut luolastaan, mutta hänen luonaan kävi paljon vierailijoita, ja varsinkin monet samarialaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi.

Pyhän miehen arvovalta ärsytti erästä samarialaista, joka lähetti Jaakobin luokse nunnaksi pukeutuneen ilotytön tehtävänään johdattaa pyhä kilvoittelija lankeemukseen. Nainen kertoi luostarinsa igumenian lähettäneen hänet viemään jotain kylään, kun pimeys oli yllättänyt hänet, ja sanoi olevansa kovin peloissaan. Jaakob päästi hänet sisään. Nainen oli ensin hiljaa, mutta alkoi sitten itkeä ja voihkia valittaen ankaraa kipua sydämessään ja pyysi pyhää miestä voitelemaan hänen rintansa lampukan öljyllä. Kun Jaakob suostui, nainen pyysi häntä vielä hieromaan hänen rinnuksiaan. Pyhä Jaakob ei hämmentynyt eikä kieltäytynyt vaan teki niin kuin nainen tahtoi, mutta piti samalla koko ajan vasenta kättään tulessa estääkseen itseään joutumasta lihallisen kiusauksen valtaan. Palavan ihon hajun levitessä nainen tajusi erakon mieluummin polttavan itsensä kuin lankeavansa. Nainen järkyttyi ja tuli katumukseen. Hän tunnusti, miksi oli tullut. Jaakob siunasi naisen, opetti häntä ja lähetti hänet piispan luokse. Myöhemmin piispa ohjasi hänet luostariin.

Pyhän Jaakobin maine levisi ja vieraiden määrä kasvoi. Kerran hän paransi rukouksillaan tytön, jonka vanhemmat tarjosivat hänelle palkaksi kolmeasataa kultarahaa. Rahoilla olisi voinut rakentaa luostarin, mutta Jaakob kieltäytyi rahoista sanoen: ”Ei Jumalan armoa voi myydä tai ostaa.”

Lopulta Jaakob päätti siirtyä hiljaisempaan paikkaan. Hän löysi rauhallisen luolan joenvarrelta 60 kilometrin päästä. Miettiessään pitkää kilvoitustaan, voittamiaan kiusauksia ja tekemiään ihmeitä Jaakob alkoi uskoa päässeensä jo kokonaan kiusausten yläpuolelle. Näin hän ajautui vähitellen ylpeyden valtaan.

Eräänä päivänä muuan mies toi hänen luokseen tyttärensä, joka oli joutunut pahojen henkien valtaan. Jaakobin rukouksen ansiosta tyttö vapautui, mutta isä pelkäsi tämän tilan pahenevan jälleen ja pyysi, että tyttö saisi jäädä asumaan Jaakobin keljan viereen. Voittoisia kilvoituksiaan ajatellen Jaakob suostui pyyntöön. Jonkin ajan kuluttua Jaakob joutui kuitenkin sellaisen himon valtaan, että kävi tyttöön käsiksi ja häpäisi tämän. Tajuttuaan tekonsa hän järkyttyi niin, että hänen mielensä pimeni kokonaan: Jaakob häpesi tapahtunutta ja pelkäsi ihmisten tuomiota niin, että surmasi tytön ja heitti ruumiin jokeen.

Tekonsa hirveyttä ajatellessaan Jaakob heittäytyi täysin epätoivon valtaan. Hän päätteli, ettei voinut enää jatkaa kilvoituselämää ja päätti palata maailmaan. Matkalla hän pistäytyi eräässä luostarissa saadakseen hieman kerätä voimia, mutta trapesassa hän ei kyennyt syömään mitään. Igumeni näki Jaakobista, että tämä oli tehnyt jotain hirvittävää. Igumeni pyysi Jaakobin keljaansa ja puhui tälle kahden kesken. Igumeni kehotti lempeästi Jaakobia tunnustamaan mitä oli tehnyt ja luottamaan Jumalan armoon. Jaakob kertoi kaiken. Igumeni tunnisti sielunvihollisen toiminnan tapahtumien taustalla ja pyysi, ettei Jaakob heittäytyisi epätoivon valtaan vaan luottaisi Jumalaan ja katuisi ”kuin profeetta Daavid, jolla oli samat synnit tunnollaan”. Igumeni puhui Jaakobille pitkään Jumalan armahtavaisuudesta ja ihmisrakkaudesta ja pyysi Jaakobia jäämään luostariin.

Jaakob päätti kuitenkin lähteä eteenpäin. Igumeni kulki hänen mukanaan parinkymmenen kilometrin matkan yrittäen valaa toivoa hänen synkistyneeseen mieleensä. Jaakob vaelsi eteenpäin päämäärättömästi, kunnes hän tuli vanhalle autiolle haudalle. Hän avasi sen kannen ja astui alas. Hauta oli suuri ja luolamainen. Jaakob siirsi luut nurkkaan, sulki kannen ja asettui hautaan. Hän heittäytyi polvilleen, hakkasi maata ja itki katkerasti.

Jaakob vietti haudassa kenenkään tietämättä kymmenen vuotta keskittyen ankaraan katumukseen. Hän tapasi nousta haudasta pari kertaa viikossa yön pimeydessä hakeakseen lähistöltä heinää, jota hän söi henkensä pitimiksi. Vähitellen katumuksen kyyneleet alkoivat lämmittää hänen sydäntään. Lopulta Jumala soi hänelle anteeksiantamuksen, sillä Hän ei tahdo syntisen kuolemaa vaan ”että hän kääntyy teiltään ja saa elää” (Hes. 33:11).

Kun lähikaupungin piispa sai tietää Jaakobin kilvoittelupaikan, hän tuli pyytämään erakon esirukouksia aluetta vaivanneen kuivuuden tähden. Jaakob ei vastannut päiväkausiin mitään. Lopulta Jaakob kuitenkin kohotti kätensä ja kasvonsa taivasta kohti ja rukoili. Jumala soi vielä Jaakobin kautta tapahtua ihmeen: pian alkoi sataa rankasti. Jaakob pysyi nöyränä, katuvana ja vuodatti kyyneliä päivä päivän jälkeen. Seuraavana vuonna Jaakob nukkui pois 75 vuoden ikäisenä. Haudalle, jossa hän oli kilvoitellut viimeiset vuotensa, rakennettiin kirkko.

Pyhä Radegund eli 600-luvulla nykyisen Ranskan alueella. Hän oli kuningatar Bathildin (30.1.) kummilapsi ja uskottu ystävätär. Bathild ja nuori Radegund vetäytyivät yhdessä Chelles’n nunnaluostariin. Heidän ystävyytensä oli niin syvä, että kun Bathild oli kuolemaisillaan, hän rukoili, että Radegund kuolisi ennen häntä, jottei tämän tarvitsisi jäädä yksin maailmaan. Radegund sairastui ja kuoli vuonna 680, päivää ennen Bathildia. Heidät haudattiin luostarin kirkkoon, joka oli omistettu pyhälle ristille. Vuonna 833 luostarin abbedissan aloitteesta molempien reliikit siirrettiin arvokkaammalle paikalle, Jumalanäidille omistettuun Chelles’n kirkkoon.

Erakkojen ruhtinas ja sisäisen elämän opettaja, pyhä Iisak Niniveläinen eli abba Iisak Syyrialainen eli seitsemännellä vuosisadalla. Hän kuului itäsyyrialaiseen kirkkoon, joka jatkoi ensimmäisinä vuosisatoina Persian puolelle levinneen ja siellä eristyksiin jääneen varhaiskirkon traditiota. Opiskeltuaan Iisakista tuli munkki qatarilaiseen luostariin. Qatarin piispat riitaantuivat kirkkonsa ylimmän johdon kanssa 640-luvun loppuvuosina. Sekavassa tilanteessa munkkeja pakeni alueelta ja osa karkotettiin, koska he eivät suostuneet tukemaan skismaattisia piispoja. Ilmeisesti myös Iisak oli jonkin aikaa maanpaossa Persiassa, nykyisen Kaakkois-Iranin alueella.

Itäsyyrialaisen kirkon katolikos Mar Giwargis[1] (661–680) matkusti Qatariin vuonna 676 ja sai skisman päättymään. Samalla matkalla munkki Iisakin viisaus teki häneen suuren vaikutuksen. Iisak toimi opettajana itäsyyrialaisen kirkon kouluissa, joissa noudatettiin varsin luostarimaista järjestystä. Niissä sai omaksua sekä monipuolista sivistystä, sisäistä kurinalaisuutta että hengellistä intoa. Giwargis vei Iisakin mukanaan pohjoiseen ja vihki hänet Bet ^cAben[2] luostarissa Niniven (nyk. Mosul Pohjois-Irakissa) piispaksi.

Niniven luostaririkkaalla alueella olisi ollut runsaasti omiakin piispaehdokkaita, ja uusi piispa saikin pian kohdata kateutta, juonitteluja ja panettelua. Kotiseuturakkaat ihmiset vastustivat ulkomaalaisena pidettyä piispaa, joka oli lähtöisin skismaattisena ja sivistymättömänä pidetyltä alueelta. Iisakilta odotettiin myös toimia monofysitismin vastustamiseksi, mutta hän oli haluton lietsomaan kristittyjen keskinäisiä kiistoja.

Kerran piispa Iisakin luokse tuli kaksi riitaantunutta kristittyä hakemaan oikeutta. Heistä köyhempi oli velkaantunut rikkaammalle, joka vaati maksua välittömästi, ja köyhä puolestaan pyysi lykkäystä. Kun rikas uhkasi viedä tapauksen oikeuteen, piispa vastasi: ”Pyhä evankeliumi opettaa olemaan ottamatta takaisin sitä minkä on antanut. Sinäkin voisit siis antaa tälle miehelle edes päivän aikaa maksamista varten.” Rikas mies suuttui: ”Evankeliumin opetukset eivät kuulu tähän millään tavalla!” Iisak totesi: ”Jos evankeliumi ei kuulu tänne, mitä minäkään täällä teen?” Vain viiden kuukauden piispuuden jälkeen Iisak vaati katolikokselta siunausta jättää piispan tehtävät ja lähteä erakkoelämään. Hengellisen intonsa ja syvällisen ymmärryksensä takia Iisak ei voinut tinkiä ihanteistaan eikä hyväksyä kompromisseja oikean ja väärän välillä.

Siunauksen saatuaan Iisak lähti etelää kohti ja asettui Matutvuorelle, joka sijaitsee nykyisen Iranin alueella Basrasta koilliseen. Mahdollisesti alue oli hänelle tuttu nuoruusvuosien evakkomatkalta. Iisak eli vuosia sikäläisten erakkojen tuntumassa kaikessa hiljaisuudessa. Hän söi vain kolme leipää viikossa sekä raakoja kasviksia. Ankarien kilvoitusten, kirjoitusten tutkimisen ja loputtomien kyynelten vuodattamisen seurauksena hänen näkönsä hämärtyi. Viimeisiksi vuosikseen Iisak siirtyi Rabban Šaburin luostariin.

Pyhä Iisak kilvoitteli paastoten ankarasti ja valvoen väsymättömästi. Hänen älynsä ja koko sielunelämänsä puhdistuivat hiljaisuudessa ja hänen henkensä virittyi palavaksi rukouksessa. Iisak oli hiljainen, ystävällinen, nöyrä ja sanoiltaan sävyisä. Rukoillessaan hän vuodatti kyyneliä kaikkien luotujen puolesta.

Elämänsä loppupuolella Iisak alkoi kirjoittaa opetuksiaan muistutukseksi itselleen sekä rohkaisuksi ja ohjaukseksi toisille. Vaikka hänen ruumiilliset silmänsä hämärtyivät, mielen kirkkaus ei kadonnut. Kun hän ei enää itse voinut kirjoittaa, hänen oppilaansa kirjoittivat hänen sanelustaan.

Pyhä Iisak nukkui pois korkean iän saavutettuaan ja hänet haudattiin 700-luvun alkuvuosina Rabban Šaburin luostariin. Abba Iisak on eräs kaikkien aikojen syvällisimpiä hengenelämän tuntijoita, ja hänen kirjoituksensa kuuluvat kristikunnan suurimpiin klassikoihin. Hän kuvailee tarkasti kaikki sisäisen elämän ja rukouksen tasot ja sävyt, myös korkeimmat asteet, jotka huipentuvat puhtaaseen rukoukseen ja Jumalaan yhtymiseen rakkaudessa. Iisak kuvaa jälkimmäisen saavuttanutta ihmistä rakkauden, armon ja säälin täyttämäksi: hänen sydämessään palaa rakkauden liekki kaikkia ihmisiä, eläimiä ja koko aineellista ja aineetonta luomakuntaa kohtaan. Tällainen vuodattaa kyyneleitä myös totuuden vihollisten, kaikenlaisten pahantekijöiden ja eläinten tähden rukoillen sisimmässään kaikkien pelastuksen ja koko luomakunnan puolesta.

Iisakin kirjoituksia on käännetty kreikaksi, arabiaksi, etiopiaksi, slaaviksi, venäjäksi, romaniaksi, latinaksi, ranskaksi, englanniksi, italiaksi, japaniksi ja suomeksi[3]. Noin tuhannen vuoden ajan ne ovat olleet kreikkalaisten ja slaavilaisten kilvoittelijoiden suosikkilukemistoa. Esimerkiksi ohjaajavanhus Hieronymos Eginalainen (k.1966) kehotti luonaan vierailleita lukemaan joka päivä yhden sivun Iisakia. Hän totesi myös, että jos jollakulla ei ole rahaa, menköön kadulle ja kerjätköön, jotta voisi ostaa abba Iisakin kirjan. Myös viime aikojen kuuluisin kreikkalainen ohjaajavanhus isä Paisios piti Iisak Syyrialaisen askeettisia opetuspuheita yhtä arvokkaana kuin kokonaista patristista kirjastoa. Hän itse piti kirjaa aina vuoteensa pääpuolessa ja tutkisteli sitä jatkuvasti. Kuuden vuoden ajan se oli ainoa kirja, jota hän luki. Paisios luki kirjasta päivittäin vain pienen jakson ja mietiskeli sen sanomaa päivän mittaan. Hän suositteli myös maallikoille samaa käytäntöä.

Pyhittäjä Jefrem oli syntyjään unkarilainen. Hän tuli veljiensä Mooseksen (26.7.) ja Georgin kanssa Venäjälle ja astui pyhien ruhtinaiden Boriksen ja Glebin (24.7.) palvelukseen. Georgi surmattiin yhdessä pyhän Boriksen kanssa vuonna 1015. Murhaajat katkaisivat häneltä pään saadakseen kultarahan, joka hänellä oli kaulassaan. Toinen veli Mooses pakeni ja kilvoitteli myöhemmin munkkina Kiovan luolaluostarissa. Jefrem itki katkerasti veljensä kuolemaa. Hän etsi tämän pään ja käski haudata sen myöhemmin samaan arkkuun hänen kanssaan. Myös Jefrem jätti maailman ja vetäytyi yksinäisyyteen.

Parinkymmenen vuoden kuluttua, kun Borista ja Glebiä alettiin kunnioittaa pyhinä, Jefrem rakennutti kilvoittelupaikalleen Tvertsajoen varrelle nykyisen Toržokin kaupungin lähistölle kirkon heidän kunniakseen ja perusti pienen luostarin. Pyhittäjä Jefrem kuoli rauhassa vuonna 1053.

Pyhittäjä Jefrem oli syntyjään ylhäistä pajarisukua. Hän palveli suuriruhtinas Izjaslavin (1054–1078) hovissa ja nautti kaikessa tämän luottamusta. Maine ja rikkaudet eivät kuitenkaan tukahduttaneet Jefremin halua palvella taivaallista Kuningasta. Hän meni yhdessä toisen pajarinuorukaisen Varlaamin (19.11.) kanssa Kiovan luolaluostariin, jossa he hartaasti pyysivät pyhittäjä Antonilta munkkivihkimystä. Lopulta pyhittäjä Antoni taipui heidän pyyntöihinsä ja antoi igumeni Nikonin (23.3.) vihkiä heidät munkeiksi.

Kun suuriruhtinas sai tietää Jefremin vihkimyksestä, hän raivostui. Hän uhkasi vangita pyhittäjä Antonin ja tuhota koko luostarin. Hänen vaimonsa sai hänet rauhoittumaan, ja hän tyytyi vain karkottamaan igumeni Nikonin.

Jefrem ei halunnut vetää suuriruhtinaan vihaa luostarin päälle. Hän pakeni tukalaa tilannetta tekemällä pyhiinvaellusmatkan Athosvuorelle ja Konstantinopoliin seuraten siten hengellisen isänsä Antonin jalanjälkiä. Konstantinopolissa Jefrem kopioi Studionin luostarin Typikonin, jonka pyhittäjä Feodosi (3.5.) otti heti käyttöön Kiovan luolaluostarissa. Sieltä se levisi muuallekin Venäjälle, kunnes jerusalemilainen Typikon syrjäytti sen Venäjällä 1200–1400-lukujen kuluessa.

Palattuaan matkaltaan Jefrem viipyi Kiovassa vain vähän aikaa, sillä hänet vihittiin pian Perejaslavlin piispaksi. Hän johti laumaansa viisaasti. Hän rakennutti Perejaslavliin useita kauniita kirkkoja ja siviilirakennuksia. Rakennusten joukossa oli Venäjän ensimmäinen kastekappeli, joka oli suunniteltu vanhojen baptisterionien mallin mukaan. Lisäksi hän perusti ilmaisia sairaaloita köyhille. Hän myös aloitti Venäjällä tavan viettää pyhän Nikolaoksen pyhäinjäännösten Bariin siirtämisen juhlaa toukokuun 9. päivänä. Pyhä Jefrem päätti hyveellisen elämänsä nukkumalla rauhassa kuolonuneen noin vuonna 1098.

Pyhittäjä Feodosi syntyi Vologdassa 1500-luvun alussa. Hän oppi kotonaan lukutaidon ja pääsi perehtymään sielua hyödyttävien kirjojen maailmaan. Niiden lukeminen herätti hänessä halun vihkiytyä munkiksi ja omistaa elämänsä Jumalalle. Kuuliaisuudesta vanhempiaan kohtaan hän kuitenkin meni naimisiin. Avioliitosta syntyi yksi tytär, Marina. Rakkaus vaimoon ja tyttäreen eivät estäneet Feodosia edistymästä myös hengellisessä elämässä.

Feodosi kävi ahkerasti kirkossa. Siellä hänen sydämeensä osuivat evankeliumin sanat: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle, eikä se, joka rakastaa poikaansa tai tytärtänsä enemmän kuin minua, kelpaa minulle. Joka ei ota ristiään ja seuraa minua, se ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:37–38) Feodosi oli toivonut saavuttavansa eettisen täydellisyyden noudattamalla vanhempiensa tahtoa, mutta evankeliumin sanat saivat hänet tuntemaan yhä suuremman ristiriidan yhtäältä oman elämänsä ja toisaalta Jumalan rakastamisen ja Hänen tahtonsa täyttämisen välillä. Herra ei kuitenkaan hylännyt häntä. Vanhempien ja vaimon kuoleman myötä Feodosin siteet maailmaan katkesivat. Jätettyään tyttärensä sukulaisten kasvatettavaksi hän meni läheiseen Prilukan luostariin, jonka igumeni vihki hänet munkiksi.

Feodosi piti esikuvanaan luostarin perustajaa pyhittäjä Dimitriä ja kävi joka päivä hänen haudallaan rukoilemassa. Pian igumeni lähetti hänet Totmaan luostarin suolankeittämöiden esimieheksi. Hän sai tuotannon ja siitä koituvat tulot kasvamaan nopeasti osoittamalla laupeutta ja myötätuntoa työläisille, jotka alkoivat pitää häntä hyvänä enkelinään. Monien huoltensa keskellä Feodosi kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Koska Totman lähistöllä ei ollut luostaria, hän etsi sopivan paikan ja pyysi sitten Prilukan luostarin igumenilta vapautusta kuuliaisuustehtävästään sekä siunausta uuden luostarin perustamiseen. Sitten hän rakensi omin käsin ensimmäisen keljan. Paikalliset asukkaat, jotka kunnioittivat ja rakastivat Feodosia, lahjoittivat luostarille maata, toivat hänelle kaikkea mitä hän tarvitsi ja auttoivat rakentamisessa. Myöhemmin tsaari Iivana IV Julma (1533–1584) ja Moskovan metropoliitta Makari (30.12.) tekivät suuria lahjoituksia luostarin kaunistamiseksi.

Syvässä nöyryydessään Feodosi alisti kaikki aikeensa Jumalalle, ja Herra antoi hänen menestyä kaikessa mihin hän ryhtyi. Hän eli perustamassaan luostarissa viisitoista vuotta, mutta ei vaatimattomuudessaan halunnut pappisvihkimystä. Ennen kuolemaansa Feodosi laati testamentin kehottaen munkkiveljiä erityisesti muistamaan rukouksissaan vainajia. Tammikuun 28. päivänä vuonna 1568 hän otti vielä vastaan pyhän ehtoollisen ja antoi sitten henkensä Jumalalle rauhallisesti kuin olisi nukahtanut syvään uneen. Hänen haudallaan tapahtui sittemmin paljon ihmeitä, samoin kuin Sumorinin Jumalanäidin ikonin edessä, jonka hän oli saanut siunaukseksi Prilukan luostarin igumenilta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.