Pyhä Hippolytos oli aikansa johtavia teologeja ja intomielinen pappi. Hän oli syntynyt idässä 160-luvulla ja muuttanut Roomaan, jossa hänet vihittiin papiksi 190-luvulla. Hippolytos oli henkevä rukoilija, hän tunsi Raamatun perinpohjin ja oli perehtynyt historiaan ja muihin tieteisiin. Näin hän pystyi tulkitsemaan vaikeitakin raamatunkohtia ja kumoamaan erheelliset opetukset. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Kaikkien harhaoppien kumoaminen ja Apostolinen traditio, joka kuvaa muun muassa kastetta, ehtoollista, kirkollisia vihkimyksiä ja kirkkoon liittymistä Rooman varhaiskirkon käytännön mukaan. Hippolytoksen vuoden 203 tienoilla laatima Danielin kirjan kommentaari on ilmeisesti vanhin säilynyt kristillinen Raamatun kirjan selitys. Se on säilynyt kokonaisuudessaan vain slaavinkielisenä versiona. Hänen kokoamansa Kronikka on ihmisen luomisesta alkava maailmanhistoria, joka ulottuu vuoteen 234 saakka. Lisäksi Hippolytos laati homilioita ja kirjoitelmia Antikristuksesta, Iisakin ja Jaakobin siunauksesta sekä Mooseksen siunauksesta.

Paavi Zefyrinuksen kuollessa vuonna 217 Rooman kirkkoa jakoivat monenlaiset erimielisyydet. Yhtäältä kiisteltiin siitä, miten piti suhtautua vainoissa uskonsa kieltäviin ja kasteen jälkeen synteihin lankeaviin. Kiistassa oli syvimmiltään kyse siitä, mikä kirkko pohjimmiltaan on, ja siksi kyseessä oli suuri murros kohti kansankirkon muodostumista. Samaan aikaan käytiin myös kristologisia kiistoja, jotka koskivat Isän ja Pojan suhdetta. Monet kristityt pitivät älyllisesti ylivertaista ja palavahenkistä Hippolytosta itseoikeutettuna valintana seuraavaksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Istuimelle nousi kuitenkin Calixtus (14.10.), jonka kanssa Hippolytos ajautui syvään ristiriitaan. Intomielinen Hippolytos ei hyväksynyt mitään myönnytyksiä uskonsa kieltäneiden kohtelussa vaan halusi pitää kirkon pyhien yhteisönä ja vaati sen johtajilta ehdotonta henkilökohtaista pyhitystä.

Hippolytos kirjoitti kreikaksi ja idässä häntä on arvostettu suuresti. Bysanttilaisessa hagiografiassa häntä jopa tituleerataan Rooman paaviksi, mutta kirkkohistoria tuntee hänet paremminkin vastapaavina. Hippolytos johti Roomassa tai sen laitamilla kirkon sitä osaa, joka piti kiinni kaikkein tiukimmista alkukirkon standardeista eikä hyväksynyt minkäänlaisia kompromisseja. Ainakin hänen seuraajansa pitivät häntä Rooman kirkon todellisena johtajana, mutta viralliseen Rooman paavien luetteloon häntä ei ole luettu.

Erimielisyydet jatkuivat seuraavien paavien kaudella. Skisma päättyi dramaattisesti. Vuoden 235 vainossa sekä Hippolytos että virallinen paavi Pontianus (230–235) vangittiin ja karkotettiin Sardiniaan, ”kuoleman saarelle”. Vankilassa he tekivät sovinnon ja Hippolytos lähetti seuraajilleen sanan, että näiden tulisi yhdistyä kirkon toisen puolen kanssa ja tehdä näin skismasta loppu. Molemmat kirkon johtajat menehtyivät Sardiniassa ja heitä alettiin kunnioittaa marttyyreina.

Seuraava paavi Fabianus siirrätti pyhien marttyyrien Hippolytoksen ja Pontianuksen reliikit Roomaan. Siirron päivämäärä 13.8. on samalla Hippolytoksen läntinen muistopäivä. Pyhä marttyyri ja presbyteeri – kuten häntä nyt nimitettiin – Hippolytos haudattiin Via Tiburtinalle. Idässä hänen muistonsa sen sijaan on liitetty marttyyrien Khrysen, Censoriuksen ja Sabiniuksen (ks. alla) yhteyteen. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että Hippolytos on sekoitettu toiseen samannimiseen marttyyriin, jonka muistopäivä oli 20.1. Toinen vaihtoehto on se, että Khryse, Censorius ja Sabinius haudattiin samaan paikkaan kuin Hippolytos, jolloin heidän muistonsa yhdistyivät luontevasti.

Rooman senaatin puheenjohtaja Censorius, joka oli saanut magisterin tittelin, ilmiannettiin kristittynä ja vietiin tuomittavaksi keisari Claudius II:n aikana (268–270). Censorius tunnusti rohkeasti Kristuksen Jumalaksi ja hänet heitettiin vankilaan. Siellä hänen rukouksensa herätti kuolleen, mikä sai myös vartijat uskomaan Kristukseen. Kun tapaus tuli ilmi, Censorius ja kaikki muutkin kristityt vangit päätettiin mestata kerralla.

Pyhä Khryse, latinaksi Aura eli ”kultainen”, oli ylhäistä sukua ja harras uskova. Hänet oli vangittu samoihin aikoihin. Khryse nostettiin riippumaan korkealta telineeltä ja hänen selkänsä ruoskittiin häränjänteillä riekaleiksi. Sitten hänet laskettiin maahan ja häntä piestiin kepeillä. Lopulta hänet heitettiin mereen raskas kivi kaulaan sidottuna. Tällä tavoin hän voitti omakseen marttyyrien kruunun.

Myös pyhä Sabinius, joka oli tunnustanut uskonsa Kristukseen, joutui ruoskittavaksi ja häntä poltettiin palavilla soihduilla. Näissä kärsimyksissä hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Samassa vainossa kilvoituksensa päättivät voittoisasti myös piispa Cyriacus, pappi Maximus, diakoni Archelaus ja pyhät marttyyrit tribuuni Teodorus, Felix, Maximus, Hercules, Venerius, Styracius, Menas, Commodus, Hermes, Maurus, Eusebius, Rusticus, Monagrius, Amandinus, Olympius ja Cyprus.

Tanskalaiset merirosvot kaappasivat vuonna 641 Englannista 11-vuotiaan anglosaksitytön nimeltä Bathildis[1]. He myivät hänet orjaksi Erchinoald-nimiselle ylimykselle, joka työskenteli Neustrian[2] kuninkaan Klodvig II:n (637–655) palatsin esimiehenä. Bathildis oli hyvin hienokäytöksinen ja kaunistui päivä päivältä. Erchinoald alkoi ihailla neitoa ja vaimonsa kuoltua kosi häntä. Bathildis kieltäytyi sanoen tahtovansa mieluummin ryhtyä nunnaksi. Hänen suosionsa hovissa kuitenkin kasvoi entisestään, ja vuonna 649 hän vastasi myöntävästi kuningas Klodvig II:n kosintaan. Näin orjatytöstä tuli 19-vuotiaana frankkien kuningatar.

Klodvig II:lle ja Bathildikselle syntyi kolme poikaa, joista jokainen kruunattiin aikanaan kuninkaaksi omalla vuorollaan.[3] Klodvig II:n kuollessa vuonna 655 vanhin heistä oli kuitenkin vain viisivuotias, joten Bathildis jäi sijaishallitsijaksi.

Kuningattarenakin Bathildis oli hurskas ja palavamielinen kristitty. Hän piti munkkeja ja nunnia kuin omina sisarinaan ja veljinään ja auttoi köyhiä, orpoja ja muukalaisia aina tilaisuuden tullen. Bathildis oli myös perustamassa ainakin kahta luostaria ja tuki useita muita. Hän haaveili nunnan elämästä itsekin. Bathildis halusi olla kuuliainen piispoille ja tukea kirkkoa kaikin tavoin. Piispojen keskuudessa esiintynyttä lahjontaa ja vihkimysten ostamista hän kuitenkin vastusti ja yhdessä tunnollisten piispojen kanssa pyrki palauttamaan järjestyksen kirkkoon.

Bathildis ei koskaan unohtanut omaa taustaansa ja raskaita kokemuksiaan. Siksi hän puolusti aina ihmisen oikeutta vapauteen ja käytti suuria summia rahaa vangittujen vapauttamiseen. Ihmisarvon puolustajana Bathildis pyrki kitkemään orjakaupan kokonaan valtakunnastaan.

Bathildiksen kymmenvuotinen hallintokausi oli rauhatonta aikaa. Hän joutui keskelle poliittisia juonitteluja ja sotilaallisia uhkia. Ruhtinaskunnat riitelivät keskenään ja Bathildis pyrki estämään suurempien levottomuuksien puhkeamisen.

Bathildiksella oli monenlaisia vastustajia, ja lopulta hänet syrjäytettiin vallankaappauksella vuonna 665. Bathildis oli lähinnä helpottunut, sillä nyt hän saattoi toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa. Hän luopui kaikesta loistostaan ja kunniastaan huojentunein mielin ja vetäytyi perustamaansa Chelles’n luostariin. Bathildis alkoi kilvoitella tavallisena sisarena osoittautuen pian koko luostarin nöyrimmäksi. Hän oli kuuliainen luostarin johtajalle, pyhälle Bertillalle (5.11.) ja kunnioitti tätä koko sydämestään.

Nunnanakin Bathildis vieraili sairaiden luona, ja hänen rakkautensa ja lämpönsä levisivät kaikkialle. Hänen poikiensa käymät valtataistelut ja katkerat juonittelut toisiaan vastaan murehduttivat häntä, mutta hän pani luottamuksensa Jumalaan ja säilytti toivonsa.

Viitisentoista vuotta kilvoiteltuaan pyhä Bathildis menehtyi pitkän ja tuskallisen sairauden murtamana 30.1.680. Muutama päivä ennen kuolemaansa hän oli nähnyt portaat, joita pitkin hän lähti enkelien kanssa nousemaan. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä sekä Ranskassa että Englannissa. Pyhän Bathildiksen reliikit todettiin maatumattomiksi vuonna 833. Hänen pyhyytensä vahvisti virallisesti paavi Nikolaos I (858–867). Hauta avattiin 13.7.1631, jolloin reliikkejä kosketelleille nunnille tapahtui ihmeparanemisia. Chelles’n luostari säilytti erinomaiset suhteet ja yhteydet anglosaksiseen Englantiin, josta monet nunnat kävivät siellä opissa.

Kuvataiteessa pyhä Bathildis on esitetty kruunattuna nunnana, jonka tunnuksena ovat taivaaseen nousevat portaat. Hän pitelee käsissään joko perustamaansa luostaria tai luutaa, joka symboloi hänen palvelualttiuttaan. Eräissä maalauksissa hän antaa almuja tai leipää. Taiteilijat ovat myös kuvanneet näkyä, jossa hän näkee edessään ristiinnaulitun Kristuksen.

Pyhä marttyyri Teofilos syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja varttui keisari Konstantinos VI:n ja hänen äitinsä keisarinna Irenen hallituskaudella (797–811). Hänestä tuli Kybyraiotien hallintoalueen kuvernööri Etelä-Anatoliaan. Hänelle annettiin tehtäväksi johtaa merisotaa saraseeneja eli islaminuskoisia merirosvoja vastaan, jotka tekivät jatkuvasti ryöstöretkiä Bysantin alueelle.

Kun Bysantin laivasto ja saraseenien paljon suurempi laivasto kohtasivat, Teofilos ryhtyi heti hyökkäykseen luottaen kahden muun amiraalin ja heidän laivueensa apuun. Nämä kuitenkin kadehtivat häntä ja käyttivät hyväkseen tilaisuutta jättää hänet saraseenien käsiin. Kumpikin vetäytyi laivoineen pois taistelusta.

Teofilos oli saraseenien sotavankina neljä vuotta. Sen jälkeen hänet vietiin muslimien uhrijuhlaan, mutta kun hän kristittynä kieltäytyi osallistumasta siihen, hänet mestattiin.

Bulgarian tsaari Pietari oli nöyrä, harras ja rauhaa rakastava hallitsija toisin kuin isänsä tsaari Simeon Soturi (k. 927), jonka hallitusaikana maa oli jatkuvasti sodassa. Pietarin pitkän ja rauhallisen hallinnon aikana Bulgaria loi uudelleen hyvät suhteet niin Bysanttiin kuin länteenkin. Pietari otti vaimokseen keisari Romanos Lekapenoksen pojantyttären Marian, ja keisari tunnusti Pietarin aseman. Pietari sai Konstantinopolilta itsenäisyyden Bulgarian kirkolle, jota on siitä lähtien johtanut oma patriarkka.

Pietari tunsi suurta rakkautta pyhittäjä Johannes Rilalaiseen (19.10.), jolta hän kysyi usein neuvoa. Hän piti muutenkin yhteyttä aikansa suuriin kilvoittelijoihin kuten Latrosvuorella kilvoitelleeseen Paavali Uuteen (15.12.). Hän toimi tarmokkaasti manikeolaisuudesta versonutta bogomiilien harhaoppia vastaan, joka vetosi erityisesti uskontotuuksiin huonosti perehtyneisiin. Pietari kutsui koolle kirkolliskokouksen tuomitsemaan harhaopin ja vahvistamaan oikeat kristilliset periaatteet, joskin hänen toimistaan huolimatta harhaoppi vaikutti Bulgariassa vielä pitkään. Kun Kiovan ruhtinas Svjatoslav hyökkäsi Bulgariaan vuonna 969, Pietari luopui kruunusta ja vihkiytyi munkiksi. Hän kuoli seuraavana vuonna omistettuaan viimeiset elinpäivänsä yksin Jumalalle.

Keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) aikana Konstantinopolin kirkonmiehet alkoivat käydä keskustelua siitä, kuka kirkon kolmesta pyhästä esipaimenesta (hierarkista) olisi suurin. Kirkkojen pihoilla, kaupungin kujilla ja majatalojen pöydissä väiteltiin heidän elämästään ja opetuksistaan sekä siitä, kenen avuksipyytäminen olisi tehokkainta.

Jotkut pitivät suurimpana Basileios Suurta (1.1.), koska hän oli kyennyt selittämään uskon salaisuuksia syvimmin ja noussut hyveissä enkelten tasolle. He tähdensivät sitä, kuinka Basileios oli järjestänyt kirkon luostarielämän, paimentanut Kristuksen laumaa horjumattomalla sisäisellä ryhdillä ja johtanut koko kirkkoa taistelussa vääriä oppeja vastaan.

Toiset pitivät suurimpana pyhää Johannes Krysostomosta (13.11. ja 27.1.), joka oli ollut ylittämätön innossa ja uutteruudessa, olipa sitten kyse taistelusta pahaa vastaan, syntisten ohjaamisesta katumukseen tai ihmisten kohottamisesta evankeliumin mukaiseen täydellisyyteen. Kultasuisena julistajana ja kaunopuheisena paimenena hän oli kastellut kirkon maaperää opetuspuheidensa virroilla tulkiten jumalallisia sanoja ja soveltaen niitä jokapäiväiseen elämään taidokkaammin kuin kukaan muu.

Kolmannet pitivät suurimpana pyhää Gregorios Teologia (25.1.), jonka kieli ja ajattelu oli kaikkein ylevintä, puhtainta ja syvällisintä. Hän oli yhtäältä muinaisen kreikkalaisen viisauden ja sivistyksen hallitseva älykkö ja toisaalta Jumalan mietiskelyssä äärimmäisen pitkälle edistynyt syvähenkinen ajattelija, joka oli ilmaissut Pyhän Kolminaisuuden olemuksen tarkemmin ja syvällisemmin kuin kukaan toinen.

Konstantinopolissa kaikki puolustivat omaa kantaansa keksien koko ajan lisää argumentteja ja keräten tuekseen samanmielisiä. Kiista alkoi paisua ja äänenpainot muuttuivat tiukemmiksi. Pian koko kaupungin kristikansa oli kietoutunut kiistelyyn. Keskustelu ei enää tuottanut kunniaa pyhille esipaimenille vaan oli muuttunut yleiseksi eripuraksi.

Kiista ratkesi odottamattomalla tavalla. Eräänä yönä kolme pyhää hierarkkia ilmestyivät unessa Eukhaitan metropoliitalle Johannes Mauropukselle (5.10.). Pyhät näyttäytyivät ensin yksitellen, sitten yhdessä ja sanoivat: ”Kuten näet, me kolme olemme Jumalan kanssa, eikä mikään epäsopu tai kilpailu ole jakamassa meitä. Jokainen meistä on olosuhteiden ja Pyhältä Hengeltä saamansa innoituksen mukaan kirjoittanut ja opettanut sitä mikä koituu ihmiskunnan pelastukseksi. Meissä ei ole ensimmäistä, toista eikä kolmatta. Jos kutsutte avuksenne yhtä, kaksi muuta ovat läsnä hänen kanssaan. Kerro siis niille, jotka riitelevät, etteivät enää loisi hajaannusta kirkossa meidän tähtemme. Kun me olimme maan päällä, teimme kaikkemme ykseyden ja sopusoinnun palauttamiseksi maailmaan. Sinä voit liittää meidän kolme muistoamme yhdeksi juhlaksi ja laatia palveluksen sen mukaiseksi muokaten veisuja Jumalalta saamasi taidon ja ymmärryksen avulla. Sitten voit välittää sen kristityille vuosittain juhlittavaksi. Kun he kunnioittavat meitä, jotka olemme Jumalan kanssa ja Jumalassa, me lupaamme rukoilla yhdessä heidän pelastuksensa puolesta.” Tämän sanottuaan pyhät nousivat taivaaseen kirkkaassa valossa ja jatkoivat keskustelua keskenään puhutellen toisiaan nimeltä.

Metropoliitta Johannes kokosi välittömästi kansan ja kertoi heille ilmestyksestä. Koska kaikki kunnioittivat hänen hyveellisyyttään ja ihailivat hänen sanankäyttöään, eripuraiset puolueet tekivät sovinnon. Kaikki kehottivat metropoliittaa ryhtymään välittömästi laatimaan yhteisjuhlan tekstejä. Hän valitsi juhlapäiväksi tammikuun 30. päivän huipentamaan kuukauden, jossa on jo vietetty heidän jokaisen henkilökohtainen juhla.

Kolmea hierarkkia kutsutaan jumalanpalvelusteksteissä ”maalliseksi kolminaisuudeksi”. He ovat opettaneet niin kirjoituksissaan kuin elämässäänkin ylistämään ja kunnioittamaan Pyhää Kolminaisuutta, yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa. He ovat kuin kolme valoa, jotka ovat valaisseet koko maailmaa samalla oikean uskon valolla. He ovat antaneet esimerkin Kristuksen seuraamisesta ylenkatsomalla vaaroja ja vainoa. Näin he ovat jättäneet jälkeensä pyhän perinnön, jonka kautta mekin voimme saavuttaa täydellisen autuuden ja ikuisen elämän Jumalan, enkelten ja pyhien luona.

Viettäessään kolmen pyhän esipaimenen juhlaa kirkko kunnioittaa heidän kauttaan kaikkia kirkkoisiä, jotka ovat olleet evankeliumin mukaisen täydellisyyden edustajia ja esikuvia. Pyhä Henki on nostanut heitä kaikkialla ja kaikkina aikoina uusiksi profeetoiksi ja uusiksi apostoleiksi, sielujen ohjaajiksi, kansan lohduttajiksi ja palaviksi rukoilijoiksi, jotka ovat tukeneet ja vahvistaneet kirkkoa. Näin ollen heidän päivänsä sopii kirkon koko opetustyön juhlaksi – työn, joka tapahtuu uskovien sydänten ja sielujen valaistumiseksi. Kreikkalaisessa traditiossa kolmen pyhän hierarkin päivänä vietetään kaikkien oppilaitosten juhlaa, ala-asteista yliopistoihin.

Pyhä Teodoros eli 1700-luvun loppupuolella Mytilenessä Lesbos-saarella ja oli tavallinen perheenisä. Kerran jostain asiasta suututtuaan hän kääntyi vihapäissään muslimiksi. Tultuaan tuntoihinsa hän alkoi katua katkerasti tekoaan. Niinpä hän lähti kotoaan ja meni Athosvuorelle tunnustamaan syntinsä. Rippi-isä antoi hänelle epitimian eli soveliaan katumusrangaistuksen, jonka hän suoritti. Sen jälkeen hänelle toimitettiin uudelleen mirhalla voitelun sakramentti, jonka kautta hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Athosvuorelaisen rippi-isänsä siunauksen ja opastuksen vahvistamana Teodoros palasi Mytileneen ja meni turkkilaisen tuomarin luo kysyen: ”Jos joku joutuu petetyksi ja kärsii vääryyttä, voiko hän saada oikeutta?” ”Tietenkin”, vastasi tuomari. Silloin Teodoros sanoi: ”Minulla oli uskoni, joka on kuin puhdasta kultaa, mutta sitten Paholainen petti minut ja heitin sen pois ja otin vastaan teidän uskonne, joka ei ole edes messinkiä.” Tämän sanottuaan hän heitti turkkilaisen turbaaninsa maahan ja pani päähänsä mustan munkinmyssyn. Tuomari määräsi Teodoroksen vangittavaksi. Häntä kuulusteltiin useamman kerran, mutta mikään ei saanut häntä taivutettua palaamaan takaisin islamiin. Näin ollen hänelle oli langetettava kuolemantuomio.

Iloisin kasvoin ja oikeudenpalvelijoiden kanssa keskustellen Teodoros kulki kohti tuomiopaikkaansa. Kun he lähestyivät sitä, pyövelit sanoivat: ”Meidän on nyt hirtettävä sinut.” ”Missä köysi on?” Teodoros kysyi. Kun pyövelit ojensivat sen hänelle, hän suuteli sitä ja pani sen kaulaansa sanoen: ”Viekää minut nyt sinne minne haluatte.” Hänet vietiin Parmak Kapi -nimiselle paikalle. Edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Näin käy jokaiselle, joka kieltää uskonsa.” Teodoros pyysi anteeksi paikalle kokoontuneilta kristityiltä, nousi itse korkealle kivelle ja antautui pyövelin hirtettäväksi. Näin hän voitti omakseen marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Teodoroksen ruumis heitettiin mereen, mutta jonkin ajan kuluttua se kuitenkin ajautui rannalle. Kristityt saivat luvan haudata sen Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon. Myöhemmin kun hänen jäännöksiään ruvettiin etsimään, niitä ei löytynyt. Kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut selville, mitä niille tapahtui.

Autuas Pelagia syntyi vuonna 1809 Arzamasin kaupungissa lähellä Sarovin ja Divejevon luostareita. Hänen isänsä kuoltua äiti meni uusiin naimisiin rikkaan mutta ankaran kauppiaan kanssa, jolla oli lapsia edellisestä avioliitosta. Pelagia jäi kahden veljensä kanssa asumaan oman isänsä taloon palvelijoiden huostaan äidin muuttaessa uuden miehen kotiin. Vaikka äiti asui lähellä, lapset näkivät häntä harvoin. Joskus he juoksivat kauppiaan talolle ja yrittivät kurkistella portin alitse, mutta usein kukaan ei huomannut heitä ja he joutuivat palaamaan takaisin tapaamatta äitiään.

Kun Pelagia täytti 19 vuotta, hänet annettiin vaimoksi porvari Sergei Serebrennikoville. Ajan tavan mukaan morsiamen suostumusta ja mielipidettä ei juuri kyselty. Avioliitosta tuli taakka molemmille osapuolille. Pelagia koki avioelämän rasitteeksi. Mies oli häneen tyytymätön ja piti itseään onnettomana. Kuultuaan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.) he menivät Saroviin pyytämään häneltä opastusta ja esirukouksia. Pelagian äiti, joka oli hyvin uskovainen ja armelias nainen, lähti heidän mukaansa. Perillä pyhittäjä Serafim otti heidät vastaan luostarikeljassaan. Siunattuaan Pelagian äidin ja miehen pyhittäjä lähetti heidät heti pois, mutta Pelagiaa hän piti luonaan kaksi tuntia opettaen häntä. Pyhittäjä Serafim siunasi Pelagian aloittamaan houkkakilvoituksen sielunsa pelastukseksi ja ilmoitti, että tämä tulee aikanaan asumaan Divejevon nunnaluostarissa ikään kuin hänen sijaisenaan.

Pelagian mies oli tällä välin valjastanut hevoset kotimatkaa varten. Kun Pelagiaa ei alkanut kuulua, hän säntäsi kärsimättömänä Serafimin keljaan ja näki miten pyhittäjä kumarsi Pelagialle hyvästiksi maahan asti. Kotona Pelagia aloitti houkkakilvoituksen eli heittäytyi hulluksi. Mies vastasi lyömällä häntä ja kahlitsemalla hänet kettingillä seinään kuin koiran. Lopulta hän luovutti Pelagian takaisin tämän äidille pitäen häntä parantumattomasti mielipuolena.

Isäpuolen talossa kaikki vihasivat Pelagiaa, jonka käytöstä he pitivät häpeänä koko perheelle. Äiti ei tiennyt mitä tehdä, kun Pelagia juoksenteli kuin mieltä vailla pitkin kaupunkia. Häntä yritettiin taltuttaa niin lyömällä kuin kahlitsemallakin. Kerran Pelagian mies Sergei ja äiti raahasivat Pelagian yhteistuumin poliisiasemalle ja pyysivät kaupunginjohtajaa pieksemään hänet. Pelagia hakattiin niin että koko lattia oli veressä. Seuraavana yönä kaupunginjohtaja näki unessa itsensä keskellä helvetin kärsimyksiä autuaan Pelagian pahoinpitelyn takia. Tämän jälkeen hän kielsi ketään lyömästä tai edes koskemasta häneen.

Vastoinkäymisistä välittämättä Pelagia jatkoi kilvoitustaan. Hän vietti yöt valvoen ja rukoillen Pyhän Johannes Teologin kirkon avoimessa eteisessä kellotornin alla, jossa kävi aina kova tuuli. Siitä välittämättä kilvoittelija seisoi kädet kohotettuina yllään pelkkä mekko. Äiti arveli hänen joutuneen pahan hengen riivaamaksi ja lähti hänen kanssaan pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan toivoen hänen parantuvan siellä. Matkalla he poikkesivat Voronežiin rukoillakseen vasta kanonisoidun pyhän, esipaimen Mitrofanin (23.11.) pyhäinjäännösten äärellä. He saivat myös tilaisuuden keskustella Voronežin arkkipiispan Antonin kanssa, joka ymmärsi Pelagian olevan houkka Kristuksen tähden.

Pyhiinvaellusmatkan jälkeenkin Pelagia jatkoi houkkana kilvoitteluaan. Lopulta uupunut äiti tarttui tilaisuuteen sijoittaa Pelagia Divejevon luostariin 500 ruplan korvausta vastaan. Näin toteutui pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ennustus siitä, että Pelagia tulee asumaan Divejevossa. Hän oli luostarissa elämänsä loppuun asti, kaikkiaan 46 vuotta (1837–1883).

Luostarissakin autuas Pelagia jatkoi ensin kovaa kilvoitustaan mutta muuttui ajan myötä rauhallisemmaksi. Aluksi hän puhui paljon mutta myöhemmin oli enimmäkseen vaiti. Hän puhui lyhyesti ja vertauskuvallisesti, mutta hyvin viisaasti. Lisäksi hänellä oli selvänäkemisen lahja. Kieltäymykset ja kärsivällisyys olivat hänen osansa läpi elämän. Hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan söi milloin annettiin ja silloinkin vain vähän. Hän nukkui eteisen lattialla, ja vasta kuolemaa edeltäneen sairautensa aikana hän suostui asettumaan vuoteeseen.

Kesäisin Pelagia istuskeli tavallisesti keljansa kuistilla sormeillen kukkia. Hän juoksenteli ympäri luostaria ja harjoitti mielen rukousta. Pyhään ehtoolliseen hän osallistui säännöllisesti. Luostarissa häntä pidettiin pyhänä ja häneltä kysyttiin neuvoa vaikeissa tilanteissa, ja vaikka hän ei vastannut ymmärrettävällä tavalla kenellekään, hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Omaisetkin alkoivat lopulta käydä pyytämässä häneltä siunauksen kaikkiin tärkeisiin asioihin, vaikkei hän puhunut heille mitään. Pelagiasta huolehtiminen oli uskottu kuuliaisuussisar Anna Gerasimovnalle, joka asui hänen kanssaan samassa keljarakennuksessa 45 vuotta.

Pyhittäjä Serafimin antaman ohjeen mukaan autuas Pelagia seurasi tarkkaan luostarin tapahtumia. Kun luostarissa syntyi erimielisyyttä ja ristiriitoja uuden johtajan valinnassa, Pelagia ei jäänyt välinpitämättömäksi. Hän jopa antoi korvapuustin paikalliselle piispa Nektarille, joka asettui kannattamaan luostarin kannalta huonompaa ehdokasta. Tapaus kantautui Moskovaan asti pyhän synodin tietoon. Metropoliitta Filaret (19.11.) mainitsee sen eräässä kirjeessään, eikä hän suinkaan syyttänyt Pelagiaa, vaan ymmärsi tämän kiivailevan totuuden ja luostarin edun puolesta.

Autuas Pelagia sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja sanoi hänestä huolehtineelle sisar Annalle: ”Minä kuolen, äitiseni. Joka muistaa minua, sitä minäkin muistan, ja jos minulla on uskallus, tulen rukoilemaan kaikkien puolesta.” Autuaan Pelagian arkku oli kirkossa yhdeksän päivää, kunnes hänet haudattiin. Arkun äärellä toimitettiin yötä päivää panihidoja, ja kansaa kokoontui hyvästelemään häntä. Nukkunut Jumalan palvelija makasi arkussaan kuin elävä. Kasvojen ilme tuntui jatkuvasti muuttuvan eikä niillä näkynyt kuoleman merkkejä, vaan ne päinvastoin loistivat jonkinlaista hengellistä kauneutta. Autuas Pelagia nukkui pois vuonna 1884. Hänen muistoaan on vaalittu erityisesti Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2004.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.