Kristuksen tuominnut Pontius Pilatus vaikuttaa historioitsijoiden mainintojen perusteella varsin ylpeältä, julmalta ja omahyväiseltä. Pilatuksen ja juutalaisten välillä oli alituisesti konflikteja, sillä hän ei kunnioittanut heidän uskontoaan eikä tapojaan.

Kun Pontius Pilatus istui tuomarinistuimellaan Jumalan Poika silmiensä edessä, hän sai vaimoltaan Proclalta sanan: ”Älä tee mitään sille pyhälle miehelle. Olen kärsinyt unessa paljon Hänen tähtensä.” (Matt. 27:19) Pilatus tahtoi kuitenkin tällä kertaa miellyttää kansaa ja välttää vaikeuksia eikä totellut saamaansa varoitusta.

Procla sen sijaan uskoi Jeesukseen unessa näkemänsä näyn perusteella. Kuultuaan Hänen nousseen kuolleista ja ilmestyneen Galileassa Procla lähti etsimään Häntä.[1] Procla sai nähdä Kristuksen pyhät kasvot yhdessä Hänen opetuslastensa kanssa. Kristus sanoi heille: ”Mitä nyt? Ettekö usko minuun? Procla, Jumalan isille antamassa vanhassa liitossa sanotaan, että kaikki saavat elää minun kuolemani kautta, jonka te olette nähneet.” Kristus kertoi, kuinka Hän oli murtanut tuonelan portit ja hajottanut kuoleman kahleet, ja kehotti heitä uskomaan Hänen Isäänsä.

Procla palasi itkien Pilatuksen luo ja kertoi näkemästään. Pilatus ymmärsi vähitellen, mitä oli tehnyt. Hänen kohtalostaan on kaksi erilaista perimätietoa. Toisen mukaan hän tuli uskoon ja kärsi marttyyrikuoleman, toisen mukaan hän teki itsemurhan. Etiopialaisen kirkon kalenteri seuraa edellistä perimätietoa ja kunnioittaa Pontius Pilatusta ja Proclaa pyhinä 25.6.

Pyhä Capitolina oli kotoisin Kappadokian Kesareasta. Hän oli samaa kuuluisaa sukua kuin Kesarean arkkipiispana toiminut Firmianos (28.10.). Capitolinan rakkaus Kristukseen oli niin palava, että hän jakoi omaisuutensa köyhille, vapautti orjansa ja ilmoitti oma-aloitteisesti maaherra Zilikinthiokselle olevansa kristitty, vaikka keisari Diocletianuksen määräämä kristittyjen vaino oli ankarimmillaan. Maaherra tahtoi säästää ylhäisen naisen julkisen kidutuksen häpeältä. Capitolina sanoi kuitenkin, että heidän sukunsa suurin kunnia ovat siihen kuuluvat marttyyrit, saarnaajat ja jumaluusoppineet kuten Firmilianos. Hänet suljettiin tyrmään ja mestattiin seuraavana päivänä.

Kun Capitolinan entinen orjatar Eroteis näki, miten hänen emäntäänsä kohdeltiin, hän hyökkäsi maaherran kimppuun ja heitti tätä kivillä. Hänet pidätettiin ja häntä ruoskittiin, mutta Kristuksen armosta hän kesti kaiken ylväästi. Sitten hänet mestattiin ja niin hänkin sai marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 304.

Nestor Kronikoitsija on kuvannut suurenmoisesti Venäjän ensimmäisten ruhtinaiden tekoja, ensimmäisten munkkien kilvoituksia ja ensimmäisten marttyyrien kärsimyksiä, mutta itse hän olisi voinut jäädä varsin tuntemattomaksi jälkipolville, jollei Jumala hyvyydessään olisi jättänyt kristityille hänen maatumattomia pyhäinjäännöksiään.

Nestor kertoo tulleensa Kiovan luolaluostariin 17 vuoden ikäisenä luostarin perustajan pyhittäjä Feodosin (3.5.) eläessä. Pyhittäjä Antoni oli tuolloin vetäytynyt luolaan kilvoittelemaan, ja Feodosi johti ja rakensi luostaria. Munkiksi ja diakoniksi Nestor vihittiin Feodosin seuraajan pyhittäjä Stefanin aikana. Luostarissa oli tuolloin paljon suuria kilvoittelijoita, joiden ohjauksessa Nestor edistyi nopeasti hengellisessä elämässä. Kirjoituksissaan hän nimittää itseään kurjaksi ja syntiseksi Nestoriksi, vähäisimmäksi koko veljestössä.

Noin kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Nestor ryhtyi kirjoittamaan pyhien Boriksen ja Glebin marttyyrikertomusta sekä pyhittäjä Feodosin elämäkertaa. Kirjallisesta työstä tuli hänen kuuliaisuustehtävänsä veljestön ja koko kirkon hyväksi. Hänen merkittävin teoksensa on vuonna 1113 valmistunut Kertomus menneiltä vuosilta,[1] joka kertoo Venäjän kansan ja kirkon vaiheista 800-luvulta Nestorin omaan aikaan asti. Siinä hän välittää jälkipolville tietoja Venäjän ensimmäisistä piispoista, Kiovan luolaluostarin perustajista ja ensimmäisistä kilvoittelijoista. Muinaisvenäläisen kirjallisuuden helmi, Kiovan luolaluostarin Paterikon, pohjautuu paljolti hänen kirjoituksiinsa. Vuonna 1091 Nestor oli johtamassa pyhittäjä Feodosin maatumattomien reliikkien esiin kaivamista ja avaamista, mistä hän myös kertoo kronikassaan.

Pyhittäjä Nestor nukkui kuolonuneen noin 58-vuotiaana vuonna 1114 kilvoiteltuaan luolaluostarissa 41 vuotta.

Pyhästä Nestorista on kerrottu edellä pyhän suurmarttyyri Demetrios Tessalonikalaisen yhteydessä.

Pyhittäjä Dimitri syntyi 1200-luvun alussa talonpoikaisperheen poikana Basarabovin kylässä Tonavan eteläpuolella alueella, joka tuolloin kuului Bulgarian valtakuntaan. Pienestä pitäen hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen. Viedessään kerran lehmiä laitumelle hän astui heinikossa piilossa olleeseen linnunpesään murskaten pienet poikaset. Hänen katumuksensa tämän tähden oli niin suuri, että hän päätti kulkea avojaloin kolme kesää ja talvea.

Myöhemmin Dimitri meni luostariin ja opittuaan kuuliaisuutta asettui asumaan luolaan Lomjoen varrelle. Siellä hän tuntemattomana ihmisille vuodatti rukouksensa ja kyyneleensä Jumalan eteen. Hän sai etukäteen tiedon kuolemastaan ja asettui hetken koittaessa makuulle kahden kivipaaden väliin ja antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Vuosien myötä muisto pyhästä kilvoittelijasta painui unohduksiin. Kolmensadan vuoden kuluttua joen tulviessa vesi nousi luolaan. Virta liikutti kivipaasia ja vei mukanaan pyhän maatumattoman ruumiin, joka peittyi lopulta hiekkaan. Sata vuotta myöhemmin pyhä Dimitri ilmestyi unessa halvaantuneelle pikkutytölle ja kehotti tätä pyytämään vanhempia viemään hänet joen rannalle, jotta hän parantuisi. Tieto ilmestyksestä levisi nopeasti. Hiippakunnan papisto ja suuri kansanjoukko saattoi perhettä paikalle, jossa seudun asukkaat olivat aiemmin nähneet ihmeellisen valon. He alkoivat kaivaa, ja pian pyhän ruumis löydettiin turmeltumattomana ja Pyhän Hengen armoa loistavana, ja pieni tyttönen parantui välittömästi. Pyhäinjäännökset kannettiin juhlallisesti Basarabovin kylään, missä tapahtui lisää ihmeellisiä parantumisia. Ihmisiä tuli ympäri maata kunnioittamaan reliikkejä. Tämä tapahtui vuonna 1685. Unkarin Valakian[1] ruhtinas rakennutti kylään kirkon, jossa pyhä Dimitri teki vuosien mittaan monia ihmeitä.

Vuonna 1774 Venäjän ja Turkin sodan aikana Venäjän armeija leiriytyi kylän lähistölle, ja kenraali Saltykov määräsi pyhäinjäännökset vietäväksi Venäjälle estääkseen niitä joutumasta turkkilaisten häväistäviksi. Kun pyhäinjäännösten saattojoukko saapui Bukarestiin, eräs hurskas kristitty ja kenraalin ystävä pyysi, ettei tämä riistäisi Romanian kansalta sen pyhän maanmiehen reliikkejä. Kenraali antoi myöten ja otti vain pyhän kilvoittelijan toisen käden, minkä hän lähetti Kiovan luolaluostariin. Pyhän Dimitrin ruumis sijoitettiin Bukarestin katedraaliin, missä häntä on siitä lähtien kunnioitettu monien ihmeiden johdosta pääkaupungin ja koko Romanian suojelijana. Joka vuosi lokakuun 27. päivänä ihmiset kokoontuvat Bukarestiin kolmipäiväiseen pyhän Dimitrin juhlaan, eivätkä hänen kallisarvoiset reliikkinsä lakkaa levittämästä hyvää tuoksua. Venäjän kirkossa pyhän Dimitrin juhlaa vietetään 26. lokakuuta.

Smolenskin ruhtinas Andrei jätti ruhtinaskuntansa sukulaisten noustua kapinaan häntä vastaan. Hän ei tarttunut aseeseen eikä ryhtynyt väkivalloin puolustamaan oikeuksiaan vaan poistui vähin äänin perintömailtaan ja saapui köyhänä vaeltajana Perejaslavl-Zalesskiin noin vuonna 1360. Siellä hän palveli ponomarina Pyhän Nikolaoksen kirkossa 30 vuotta salaten kaikilta ylhäisen syntyperänsä. Andrein kuoltua häneltä löydettiin kultaketju ja sormus merkkinä ruhtinaallisesta syntyperästä, raskaat kahleet merkkinä ankarasta kilvoittelusta sekä kirjakäärö, johon hän oli omakätisesti kirjoittanut: ”Minä olen Andrei, Smolenskin ruhtinas, joka veljieni kateuden ja salaliiton tähden jätin ruhtinaskuntani.”

Pian Andrein kuoltua ihmiset alkoivat kunnioittaa häntä pyhänä. Hänestä maalattiin ikoni ja laadittiin jumalanpalvelustekstit, mutta 1500-luvulla hänen muistonsa painui unohduksiin. Pyhittäjä Daniel Perejaslavlilainen (k. 1540) yritti ajaa hänen kanonisointiaan, mutta haudan avaamisen yhteydessä tapahtuneista ihmeistä huolimatta se ei toteutunut, mikä murehdutti syvästi pyhittäjää. Andrein paikallinen kunnioitus kuitenkin elpyi, ja lopulta hänet kanonisoitiin virallisesti vuonna 1749.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.