Päivän synaksario

1.11.

Pyhä Austremonius (Stremoine) oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka lähetettiin kolmannella vuosisadalla Roomasta saarnaamaan Galliaan.[1] Hän julisti evankeliumia Ranskan keskiosissa Auvergnessa ja oli Clermont-Ferrandin ensimmäinen piispa. Pyhä Austremonius nukkui pois rauhassa. Hänen pyhä päänsä on Issoiren luostarissa, ja suurin osa muista reliikeistä on Mauzacin luostarissa Riomin alueella ja Aquitainessa, Saint-Guoinessa.

Pyhistä Kosmaksesta ja Damianoksesta kerrotaan heidän juhlapäivänsä kohdalla 1.7. Heillä on useita rinnakkaisia juhlapäiviä, joista tärkein idän kirkossa on 1.11. Lisäksi heidän muistoaan on vietetty lännessä 26. tai 27.9. ja idässä 17.10. Juhlapäivien runsas määrä kertoo näiden pyhien suosiosta ja heidän rukouksiensa vaikutuksesta. Eri juhlat ovat näet ilmeisesti saaneet alkunsa paikallisesti Kosmaksen ja Damianoksen pyhäinjäännösten leviämisen ja niiden äärellä tapahtuneiden ihmeiden myötä.

Roomalaisella senaattorilla Tertulluksella oli Maria-niminen kristitty orja. Maria rukoili ja paastosi innokkaasti varsinkin pakanallisten juhlien aikana. Tämä vaivasi senaattorin taikauskoista puolisoa. Kun keisari Diocletianus (284–305) aloitti kristittyjen vainon, Tertullus yritti saada Marian kieltämään uskonsa ruoskimalla hänet ja sulkemalla hänet kuukaudeksi pimeään kellariin. Marian usko ei horjunut, mutta Tertullusta itseään alettiin syyttää kristityn piilottelemisesta. Kun kansanjoukko vaati Marian polttamista, tämä lausui: ”Jumala, jota palvelen, on kanssani. En pelkää teidän kidutuksianne. Ne voivat ainoastaan ottaa pois elämäni, ja siitä voin kyllä luopua Jeesuksen Kristuksen tähden.” Mariaa kidutettiin, mutta häntä ei kuitenkaan haluttu surmata. Lopulta hänet annettiin erään sotilaan huostaan. Maria pakeni tämän luota vuoristoon ja kuoli siellä 300-luvun alkuvuosina.

Pyhät marttyyrit Kyriaina ja Juliana elivät keisari Maximianuksen aikana (286–305). He olivat molemmat kotoisin Kilikian maakunnasta: Kyriaina Tarsoksesta ja Juliana Rosoksesta. Maaherra Markianos pidätti heidät ja yritti pakottaa heitä kieltämään Kristuksen. Kun hän ei onnistunut siinä, hän luovutti heidät rangaistaviksi. Kyriainan hiukset ja kulmakarvat ajeltiin, ja hänet annettiin sotilaiden käsiin, jotka kuljettivat häntä neljään otteeseen alastomana pitkin Tarsoksen katuja. Lopulta Kyriaina vietiin yhdessä Julianan kanssa Rosokseen, missä heidät heitettiin tuleen. Näin he päättivät marttyyrikilvoituksensa liekeissä ja kohosivat voittajina taivaisiin.

Piispa Johannes ja pappi Jaakob, jota kutsuttiin Kiivailijaksi, levittivät innokkaasti evankeliumia Persiassa ja johdattivat monia maanmiehiään uskoon. Kristittyjä vainonneen kuningas Šapur II:n (309–379) aikana piispa Johannes näki eräänä yönä unessa miehen kädessään miekka, jonka kärjessä oli kruunu. ”Piispa, ota tämä kruunu, jota olet niin hartaasti kaivannut”, mies sanoi ja asetti sen hänen päähänsä. Muutaman päivän kuluttua Johannes ja Jaakob pidätettiin kuninkaan määräyksestä. Monien kammottavien kidutusten jälkeen heidät mestattiin, ja he saivat marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui 340-luvulla.

Espanjaa hallitsi 500-luvulla länsigoottikuningas Leovigild, joka oli kristitty mutta kannatti areiolaista harhaoppia. Hänen poikansa Hermenegild sai areiolaisen kasvatuksen Sevillan hovissa mutta meni naimisiin oikeauskoisen neidon Inezonden (Ingundan) kanssa. Vaimonsa ja Sevillan piispan pyhän Leanderin (27.2.) esimerkin, rukouksien ja opetuksen ansiosta myös Hermenegild löysi oikean uskon. Kuningas Leovigild rankaisi areiolaisuuden hylännyttä poikaansa jättämällä hänet perinnöttä, mutta ei saanut häntä luopumaan uskostaan uhkauksilla eikä rangaistuksilla.

Hermenegild harkitsi isänsä kukistamista sotavoimin. Hän lähetti piispa Leanderin Konstantinopoliin etsimään tukea ja meni itse pyytämään apua roomalaisilta sotapäälliköiltä. Nämä kuitenkin pettivät Hermenegildin ja vangitsivat hänet ja hänen perheensä saatuaan lahjuksia kuningas Leovigildilta. Hermenegild oli Sevillassa kokonaisen vuoden isänsä joukkojen piirittämänä. Hän pakeni kirkon alttariin tietäen, ettei hänen isänsä uskaltaisi häpäistä pyhäkköä. Isä lähettikin paikalle toisen poikansa tekemään sovintoa. Hermenegild oli jonkin aikaa sovussa isänsä kanssa. Toisen vaimonsa Gosvindan yllytyksestä Leovigild antoi kuitenkin lopulta pidättää Hermenegildin syytettynä harhaoppisuudesta. Hermenegild luvattiin vapauttaa heti, kun hän hyväksyisi areiolaisen uskontunnustuksen.

Vankilassa Hermenegild vahvistui hengellisesti saadessaan rukoilla ja paastota rauhassa. Pääsiäisenä 586 Leovigild lähetti areiolaisia pappejaan antamaan ehtoollisen Hermenegildille, joka kuitenkin kieltäytyi ottamasta sitä vastaan harhaoppisilta. Kuningas raivostui ja tuomitsi hänet kuolemaan välittömästi. Pyhä Hermenegild surmattiin tyrmässään yhdellä kirveen iskulla. Tämä tapahtui vuoden 585 tienoilla. Myöhemmin Leovigild katui julmaa tekoaan ja kutsui piispa Leanderin ohjaamaan nuorimman poikansa Recaredin ortodoksiseen uskoon. Hermenegildin muistopäivä lännessä on 13.4.

Pyhittäjä Jaakob, maallikkonimeltään Johannes, syntyi 1400-luvun puolivälissä ja oli kotoisin vaatimattomista oloista Pohjois-Kreikasta Kastorian kaupungin läheltä. Orvoksi jäätyään hänestä tuli lampaiden kasvattaja. Hän menestyi työssään niin hyvin, että hänen veljensä alkoi kadehtia häntä. Niinpä hän ikävää tilannetta välttääkseen siirtyi Konstantinopoliin, missä hänestä tuli sulttaanin hovin lihanhankkija. Keskustelu erään turkkilaisen kanssa sai Johanneksen syventymään uskonasioihin vielä entistäkin enemmän. Patriarkka Nifon (11.8.) oli parantanut turkkilaisen vaimon ihmeellisesti, mutta mies ei uskaltanut kääntyä kristityksi, koska pelkäsi muslimien vainoa. Keskusteltuaan patriarkka Nifonin kanssa Jaakob päätti lahjoittaa omaisuutensa köyhille ja omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle.

Johannes meni Athosvuorelle, jossa hän sai nimekseen Jaakob ja alkoi elää munkkina Dokhiarioksen luostarissa. Hän kilvoitteli erittäin askeettisesti ja suoritti samalla kuuliaisuustehtävänsä osoittaen niin suurta nöyryyttä, että muu veljestö ihmetteli. Kolmen vuoden kuluttua hän alkoi pyytää lupaa saada kilvoitella yksinäisyydessä. Igumeni ja veljestö eivät tahtoneet menettää niin hyvää munkkia, mutta he eivät pystyneet pidättelemään häntä vaikka pitkään estelivätkin. Hän asettui pyhälle Johannes Kastajalle omistettuun hylättyyn erakkomajaan, joka kuului Ivironin luostarille.

Kuusi vuotta Jaakob kilvoitteli majassaan demonien juonia vastaan apunaan ohjaajavanhuksensa Ignatios, jota hän kävi joskus auttelemassa tämän erakkomajalla. Kristuksen nimen avulla ja Jumalanäidin suojeluksessa hän selvisi monista kiusauksista. Lopulta hän sai henkien erottamisen armolahjan, jonka avulla hän pystyi niin omalla kuin toistenkin kohdalla ymmärtämään, mikä asia oli lähtöisin Jumalasta ja mikä oli Paholaisen toimintaa. Ruoakseen hän käytti lähes yksinomaan leipää. Monta kertaa hän kohosi taivaallisiin tutkiskeluihin niin, että unohti syömisen kokonaan.

Nuori munkki Markianos sai Jumalalta erityisen kutsun siirtyä asumaan Jaakobin luo nähtyään näyssä hänen olinpaikkansa. Isä Jaakob kertoi nuorelle oppilaalleen, kuinka hän monien vuosien hengellisen taistelun jälkeen alkoi tuntea sydämessään pientä lohdutusta, joka koko ajan kasvoi. Vähitellen se muuttui palavaksi lämmöksi, jota seurasivat ilo ja rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Lopulta lämmöstä tuli sanoinkuvaamattoman lempeä sisäinen valo. Tämä armon vaikuttama valo laajeni hänessä ja kohotti hänet näkyvän luomakunnan, taivaan ja maan yläpuolelle. Hän sai vierailla paratiisissa, joka oli istutettu ensimmäisiä ihmisiä varten, ja nähdä alueen, joka oli jäänyt tyhjäksi langenneiden enkelien jäljiltä. Valo kasvoi jatkuvasti ja oli enkelienkin loistoa kirkkaampi. Hänestä tuntui, että hänen ymmärryksensä oli muuttunut kerubien tavoin monisilmäiseksi ja että hänen sielustaan oli todella tullut Jumalan valtaistuin. Lopuksi hän sai vielä kirkkaammassa valossa nähdä itsensä Kristuksen jumaluuden valoakin kirkkaamman pimeyden ympäröimänä. Siitä lähtien Jumala asui aina hänen sydämessään. Hänestä oli tullut armosta Jumalan poika, ja näin hän pystyi johtamaan Jumalan luo ne, jotka hakeutuivat hänen luokseen hyötyäkseen hänen neuvoistaan tai vain saadakseen nauttia hänen siunauksellisesta läsnäolostaan. Mikään ei jäänyt kätköön hänen jumalallisen valon valaisemalta sisäiseltä katseeltaan. Niinpä hän paljasti usein vieraille heidän sisimpiä salaisuuksiaan jo ennen kuin he kertoivat niistä – joskus silloinkin, kun he itse olisivat tahtoneet salata ne.

Athosvuoren munkkien pyynnöstä Ierissoksen piispa antoi Jaakobille luvan ottaa vastaan synnintunnustuksia, vaikka hän ei ollutkaan pappi. Vaikka hän oli oppimaton, hän pystyi hoitamaan monimutkaisia pastoraalisia ongelmia. Hän osasi jäljittää synnin Jumalan anteeksiantoa etsivien munkkien ja maallikoiden sielun pohjukoista. Hän oli täynnä rakkautta mutta pystyi olemaan ankarakin, eritoten pappien kohdalla. Joissakin tapauksissa hän kielsi heiltä liturgian toimittamisen. Tessalonikan metropoliitta Makarios oli hämmentynyt kuullessaan hänen toimistaan niin maallikkojen kuin pappienkin parissa. Mutta kun Jaakob kävi kertomassa hänelle, millä tavoin arvostelukyvyn ja ennalta näkemisen armolahjat toimivat hänessä, metropoliitta ymmärsi hänen olevan Jumalan mies, kumarsi hänen edessään maahan saakka ja antoi hänen rauhassa jatkaa toimintaansa. Tästä lähtien Jaakob kulki Athoksella luostarista toiseen opettaen ja rohkaisten munkkeja. Kilvoituksistaan ylpeilevät askeetit hän johti oikealle nöyryyden tielle ja niitä, jotka häpesivät tunnustaa syntejään, hän auttoi paljastamalla ne heille.

Kerran pyhittäjä oli liturgiapalveluksessa Athosvuoren keskuspaikassa Karieksessa. Suuren saaton aikana hän näki, kuinka pyhistä ehtoollislahjoista lähtevä kirkas valo kulki papin edellä ja levittäytyi kirkkokansan ylle. Kun pappi meni alttariin, valo seurasi häntä ja ympäröi pyhän pöydän. Enkelit seisoivat kunnioittavasti valokehän ulkopuolella. Pappi seisoi tässä valossa, vaikka hän näkyikin siinä mustana tunnustamattomien syntiensä tähden. Toisen kerran pyhittäjän puhuessa Jumalan armolahjoista sanoinkuvaamaton ilo ja riemu valtasi kuulijat niin, että he olivat pitkän aikaa liikkumattomina tuskin tajuten missä olivat. Kun he kysyivät ilmiön syytä, Jaakob vastasi: ”Kun Pyhän Hengen armon saanut ihminen alkaa puhua Jumalan salaisuuksista, hänen suustaan tulee kuin valoisa pilvi, joka verhoaa kuulijat ja täyttää heidät ilolla.”

Saadakseen enemmän rauhaa pyhittäjä siirtyi syvemmälle Athoksen sisämaahan mukanaan kuusi oppilastaan, joista yksi oli tuleva Tessalonikan metropoliitta Teonas (4.4.). Siellä Jaakob alkoi viettää viisi päivää viikossa yksinäisyydessä ankarasti paastoten. Lauantaisin ja sunnuntaisin hän osallistui oppilaittensa kanssa liturgiaan. Monta kertaa hän oli pyhän ehtoollisen nautittuaan useita tunteja poissa tästä maailmasta Jumalan korkeuksiin kohotettuna.

Jonkin ajan kuluttua Jaakob sai ilmestyksen, jossa häntä kehotettiin lähtemään Athokselta jonnekin Keski-Kreikkaan Aitolian maakunnan suuntaan. Saadakseen tietää, oliko todella kyse aidosta ilmestyksestä, hän kiipesi Athosvuoren huipulle ja rukoili siellä koko yön. Enkeli näytti hänelle kolme mustunutta leipää, minkä hän tulkitsi tarkoittavan, että hänen oli aika lähteä erämaan rauhasta kohti koettelemuksia ja marttyyriutta.

Pääsiäisviikolla pyhittäjä lähti Athokselta ottaen mukaansa veljestöstä yhden munkkidiakonin. He menivät ensin Petran pikkukaupunkiin, missä Jaakob profetoi sitä kohtaavan tulipalon. Sieltä he siirtyivät Meteoran luostariyhdyskuntaan. Meteoran munkit iloitsivat suuresti saadessaan vieraakseen kuuluisan kilvoittelijan ja kävivät hänen kanssaan yksityisiä keskusteluja.

Lopulta Jaakob päätyi Dervekistan Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin lähelle Naupaktosta. Kolmen päivän ajan ennen hänen tuloaan seudun asukkaat olivat nähneet erikoisen valon verhoavan luostarin. Siksi he heti Jaakobin saavuttua kiiruhtivat hänen luokseen saamaan siunausta ja neuvoja. Jaakob ei kuitenkaan ottanut vastaan ketään ennen kuin oli saanut siihen luvan Naupaktoksen ja Artan metropoliitalta Akakiokselta, jonka alueeseen luostari kuului. Metropoliitta antoi luvan mielellään, lähetti luostarille avustusta ja lupasi itsekin tulla pian tapaamaan pyhittäjää.

Myös pyhittäjän veljestön muut munkit saapuivat Athokselta Dervekistaan. Pian alkoi suuri paasto, jonka pyhittäjä vietti yksinäisyydessä paastoten ankarasti lukuun ottamatta lauantai- ja sunnuntaipäiviä. Suuren torstain iltana luostarin kirkon ylle lankesi valo. Pyhittäjä sanoi sen merkitsevän, että koko paikka täyttyy tungokseen saakka ihmisistä. Niin todella tapahtui. Jaakobin luo alkoi virrata sellainen määrä väkeä, että hän joutui kirjoittamaan eri kyliin ja määräämään kunkin kylän ihmisille oman vastaanottoajan. Monet paranivat ja tapahtui paljon muitakin ihmeellisiä asioita.

Pyhittäjän suuri kansansuosio herätti hengellistä kateutta joissakin paikallisissa munkeissa ja itse metropoliitassakin, joka vastoin lupaustaan ei tullut koskaan tapaamaan pyhittäjää. Metropoliitta kuunteli mielellään erilaisia mielikuvituksellisia syytöksiä pyhittäjää vastaan. Lopulta hän meni niin pitkälle, että kavalsi hänet turkkilaisille vallanpitäjille. Hän kertoi heille, että pyhittäjä kerää luokseen paljon väkeä niin maitse kuin meritsekin ja kutsuu heitä luokseen kirjeillä. Lopuksi hän esitti huolestumisensa: ”Ehkä hän, hyvät agat[1], tahtoo siirtää meidät jonkin toisen valtakunnan alaisuuteen.” Tämä syytös merkitsi Jaakobille kuolemantuomiota. Hänet vangittiin kahden oppilaansa diakoni Jaakobin ja munkki Dionysioksen kanssa ja heidät vietiin Trikalan kaupunkiin sikäläisen turkkilaispaššan kuulusteltaviksi. Matkalla Jaakob paransi rukouksellaan yhden sairastuneen sotamiehen. Pašša ei löytänyt hänestä mitään syytä mutta jätti hänet vankilaan toivoen, että kristityt maksaisivat hänestä hyvät lunnaat.

Vankilasta Jaakob kirjoitti oppilailleen Markinianokselle ja Teonakselle ja pyysi veljiä pysymään yhdessä, kävi miten kävi. Trikalan pašša lähetti lopulta hänet ja hänen oppilaansa itsensä sulttaanin tuomittavaksi. Sulttaani oleskeli tuolloin Didimotikhoksen kaupungissa Makedoniassa. Kuultuaan, että Jaakobilla oli ennalta näkemisen armolahja, hän tiedusteli tältä omaa kohtaloaan. Jaakob ilmoitti sulttaanille, että tämä kuolee yhdeksän kuukauden sisällä, niin kuin sitten tapahtuikin. Tieto ei miellyttänyt sulttaania, joka oli aikeissa valloittaa Rhodoksen. Hän määräsi kaikki kolme munkkia hirveisiin kidutuksiin saadakseen heidät luopumaan kristinuskosta.

Kidutukset kestivät seitsemäntoista päivää ja maa punertui marttyyrien verestä. Lopulta heidät määrättiin hirtettäviksi. Jaakob pyysi vähän aikaa rukoukseen. Hän otti rinnaltaan pyhitetyt ehtoollislahjat, jotka oli varannut mukaansa luostarista, nautti niitä itse ja jakoi myös oppilailleen. Sen jälkeen hän kaatui kuolleena maahan. Tämä tapahtui marraskuun 1. päivänä 1520. Turkkilaiset vetivät hänen ruumiinsa hirsipuuhun hänen oppilaittensa viereen. Kristityt ostivat marttyyrien ruumiit turkkilaisilta ja hautasivat heidät erääseen kylään kaupungin ulkopuolelle.

Pyhittäjän kuoleman jälkeen metropoliitta Akakios karkotti hänen oppilaansa Dervekistan luostarista talven selkään. Eräs armelias ja varakas kristitty piti alkuun heistä huolta ja lopulta he siirtyivät takaisin Athokselle. Siellä he saivat haltuunsa Simonos Petran luostarin, jonka turkkilaiset olivat ryöstäneet putipuhtaaksi ja jossa oli puutetta kaikesta.

Pyhittäjän esirukouksien tähden erään Artasta Makedoniaan ratsastaneen papin sairastunut hevonen parantui. Tämän ihmeen jälkeen pyhittäjän hauta avattiin, ja hänen jäännöksistään huokui hyvää, suloista tuoksua. Pappi meni Athokselle pyhittäjän oppilaiden luo ja vei heille hänen pyhäinjäännöksiään. Niiden äärellä alkoi heti tapahtua parantumisia. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjän oppilaat siirtyivät Athokselta Tessalonikan lähelle silloiseen pieneen Pyhän suurmarttyyri Anastasian luostariin. He laajensivat luostarin rakennuksia ja veljestö kasvoi niin, että siihen kuului lopulta 150 munkkia. Pyhittäjän oppilas Teonas valittiin myöhemmin Tessalonikan metropoliitaksi. Suuri määrä pyhiinvaeltajia alkoi käydä luostarissa rukoilemassa pyhittäjä Jaakobin pyhäinjäännösten äärellä. Luostari on nykyisin stavropigaalinen[2] ja kuuluu suoraan ekumeenisen patriarkaatin alaisuuteen.


[1] Aga (agha) on turkkilaisten johtomiesten nimitys.

[2] Stavropigaalinen luostari ei kuulu hallinnollisesti hiippakuntaan, jonka alueella se maantieteellisesti sijaitsee, eikä ole sen piispan alainen.

Pyhä Daavid syntyi 1500-luvun alussa Gardinitsan kylässä Kreikan mantereella Euboian saaren vastaisella rannikolla. Hänen isänsä oli pappi. Kolmevuotiaana hän katosi kotoaan vanhempiensa suureksi suruksi. Kun hänen isänsä meni kuuden päivän kuluttua lauantaina kyläläisten kanssa toimittamaan ehtoopalvelusta kylän ulkopuolella sijaitsevaan Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon, hän suureksi ilokseen ja hämmästyksekseen löysi lapsen sieltä. Kun isä kysyi pojalta, kuka oli tuonut hänet sinne, tämä osoitti kasvot loistaen pyhän Johannes Kastajan ikonia. Tapausta ihmeteltiin kylässä kauan.

Viisitoistavuotiaana Daavid lähti maallisesta kodistaan etsimään itselleen hengellistä kotia. Hän tutustui pian pappismunkki Akakiokseen, joka otti hänet oppilaaksi luostariinsa. Jonkin ajan kuluttua Akakios lähti luostaristaan etsimään opettajikseen pyhittyneitä kilvoittelijoita ja otti mukaansa Daavidin. He kiertelivät monissa eri luostareissa ja jäivät lopulta pitemmäksi aikaa Olymposta vastapäätä olevalla Ossavuorella sijaitsevaan Oikonomioksen luostariin, jossa Daavid vihittiin munkkidiakoniksi. Akakios päätti kuitenkin lähteä Athosvuorelle ja otti Daavidin mukaansa. Siellä he tutustuivat moniin kilvoittelijoihin. Akakios jätti Daavidin Suuren lavran luostariin mutta suuntasi itse kulkunsa Konstantinopoliin. Siellä patriarkka vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli Naupaktoksen ja Artan metropoliitta[1]. Akakios tahtoi vihkiä Daavidinkin piispaksi ja kutsui hänet välittömästi luokseen Athokselta, mutta nöyrä Daavid kieltäytyi ja palveli hiippakuntaa munkkidiakonina jatkaen askeettisia kilvoituksiaan.

Kerran metropoliitta lähetti Daavidin Artasta Naupaktokseen asioille. Daavid taittoi neljän päivän matkan paljain jaloin. Naupaktoksessa joku hyväsydäminen ohikulkija lahjoitti hänelle kengät. Kun hän palasi Artaan uudet kengät jalassaan, metropoliitta sanoi kuultuaan kenkien tarinan: ”Annoinko minä sinulle luvan ottaa vastaan kengät? Mene heti viemään ne takaisin sille, joka ne sinulle lahjoitti.” Nöyrästi Akakios käveli uudestaan neljä päivämatkaa Naupaktokseen ja teki niin kuin oli käsketty. Metropoliitta ihmetteli hänen kuuliaisuuttaan.

Pian Daavid vihittiin papiksi ja määrättiin 1000-luvulla perustetun Varnakovan luostarin igumeniksi. Luostarin munkit olivat kuitenkin tottuneet välinpitämättömyyteen ja velttouteen eivätkä tahtoneet oikaista elämäänsä uuden igumeninsa opetusten mukaan. Varnakovissa vieraillut ekumeeninen patriarkka Jeremias kunnioitti suuresti sen harrasta igumenia ja olisi tahtonut vihkiä hänet piispaksi, mutta tälläkin kertaa Daavid kieltäytyi.

Lopulta nähdessään, etteivät Varnakovan munkit aio muuttaa tapojaan, pyhittäjä Daavid siirtyi Steirivuorelle lähelle Parnassosta. Hän rakensi sinne pienen erakkolan, jossa hän eli muutaman hartaan munkin kanssa. Rauhallisen elämän keskeytti kuitenkin järkyttävä tapaus. Eräällä läheisen kaupungin turkkilaisella oli sotavankina poikia, jotka onnistuivat karkaamaan hänen luotaan. Jotkut panettelivat turkkilaiselle Daavidia, että tämä oli auttanut poikia pakenemaan. Hänet vangittiin heti, ripustettiin riippumaan käsistä ja ruoskittiin säälimättömästi. Daavid kesti Kristuksen avulla kaiken kärsivällisesti ja toivoi saavansa marttyyrikuoleman. Kristityt kuitenkin ostivat hänet vapaaksi.

Tämän jälkeen Daavid ei enää palannut Steirivuorelle vaan siirtyi Euboian saarelle paikkaan, jossa oli vanha Kristuksen kirkastumisen kirkko. Paikallisten kristittyjen avulla hän korjasi sen ja rakensi ympärille luostarin. Hänen veljestönsä koostui kilvoittelevista munkeista, jotka tottelivat igumeniaan ja seurasivat elämässään hänen esimerkkiään.

Pyhittäjä Daavid sääli ja hoivasi köyhiä suurella rakkaudella. Niin kristityt kuin muslimitkin saivat apua luostarista. Hän otti luostariin kodittomia vanhuksia. Joskus munkit napisivat, kun igumeni jakoi luostarin ruokatarvikkeita köyhille, mutta pian he oppivat hyväksymään hänen laupeutensa. Tapahtui monia ihmeellisiä asioita, joista näkyi, että Jumala suojeli erityisesti pyhittäjän luostaria ja kuuli hänen rukouksensa. Kerran hän esimerkiksi karkotti eräästä lähikylästä hyönteiset, jotka olivat kiusanneet asukkaita siinä määrin, että he olivat joutuneet pakenemaan niitä korkealle vuoristoon ja nukkumaan siellä luolissa.

Pyhittäjä Daavidin maine oli niin suuri, että hänet pyydettiin Peloponnesokselle sovittelemaan siellä keskenään kiisteleviä piispoja. Matkalla hän joutui haaksirikkoon mutta ajautui yhdeksän tunnin kuluttua elävänä rannalle. Hän sai aikaan sovinnon piispojen välillä, ja hänen käyntinsä koitui suureksi hyödyksi koko Peloponnesoksen kristikansalle.

Pyhittäjä Daavid eli hyvin vanhaksi. Hän sai tietää kuolinpäivänsä kolme päivää aikaisemmin ja hyvästeli veljestönsä antaen heille vielä viimeiset ohjeet. Hänen viimeiset sanansa veljille olivat: ”Katsokaa, veljet, Kristus tuli.” Hänen kuolinvuotensa ei ole tarkkaan tiedossa. Arviot vaihtelevat vuodesta 1589 vuoteen 1602.

Pyhittäjä Daavidin pyhäinjäännösten äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Pyhiinvaellus luostariin on jatkunut keskeytymättä aina meidän aikoihimme saakka, vaikka luostari pääsikin välillä pahasti rappeutumaan. 1900-luvun jälkipuoliskolla luostari nousi kuitenkin uuteen kukoistukseen, kun Euboian saarelta kotoisin ollut isä Jakovos Tsalikis (k. 1992) omisti elämänsä sen elvyttämiseen. Hänestä tuli tunnettu ohjaajavanhus, joka tunsi olevansa läheisessä hengellisessä yhteydessä pyhittäjä Daavidiin ja jonka aikana luostariin saapui runsaasti uusia veljiä. Pyhittäjä Daavidin pyhäinjäännösten ohella pyhiinvaeltajat käyvät nyt rukoilemassa myös isä Jakovoksen haudalla.


[1] Kyseessä on sama henkilö, joka sittemmin kavalsi uusmarttyyri Jaakobin (ks. edellä) ja hänen oppilaansa turkkilaisille ja karkotti koko hänen veljestönsä Artasta

Pyhä Helena eli 1700-luvulla Sinopen alueella Pontoksessa. Hän oli 15-vuotias neitonen, jonka kauneimpana koristuksena oli sielun puhtaus. Kerran mennessään ostamaan lankaa äidilleen hän kulki kaupungin turkkilaisen maaherran talon ohi. Pašša näki hänet, ihastui hänen kauneuteensa ja käski ottaa hänet kiinni ja tuoda luokseen. Hän yritti kaksi kertaa häpäistä hänet mutta epäonnistui, sillä salaperäinen voima tuntui suojaavan tyttöä. Pašša heitti Helenan vankilaan, mutta tämän onnistui karata. Kun hän saapui kotiin ja kertoi, mitä hänelle oli tapahtunut, hänen vanhempansa järkyttyivät kovasti.

Pašša oli raivoissaan saatuaan tietää saaliinsa päässeen pakoon. Hän kutsui koolle kristittyjen johtomiehet ja uhkasi tappaa kaupungin jokaisen kristityn, jollei tyttöä annettaisi hänelle. Epätoivoissaan johtomiehet pyysivät Helenan isää luovuttamaan tytön. Tämä totteli ja kuin Abraham aikoinaan vei lapsensa paššan palatsiin. Pašša uudisti epäsiveelliset yrityksensä, mutta jälleen Helenan rukoukset suojelivat häntä. Hän toisti heksapsalmeja ja kaikkia rukouksia mitä vain muisti ulkoa, ja niistä muodostui ikään kuin kilpi hänen ympärilleen.

Turhautunut pašša tunsi joutuneensa naurunalaiseksi. Hän heitti neidon kosteaan selliin ja määräsi hänet kidutettavaksi kuoliaaksi. Helenaa pahoinpideltiin julmasti ja lopuksi hänen kalloonsa iskettiin kaksi naulaa ja hänen kaulansa katkaistiin.

Helenan ruumis heitettiin säkissä mereen, mutta turkkilaisten kauhuksi säkki jäi ajelehtimaan meren pinnalle. Taivaallinen valo johdatti kreikkalaiset merimiehet paikalle, jossa säkki lopulta laskeutui pohjaan. Siltä kohden merenpohjaa alkoi kummuta makeaa vettä, jolla oli parantava vaikutus. Sukeltajat toivat säkin pinnalle. Pyhän ruumis vietiin Venäjälle, kun taas hänen pyhä päänsä sijoitettiin Sinopen kirkkoon, jossa sen äärellä tapahtui monia ihmeitä – etenkin päänsärystä kärsivät saivat apua.

Kun kreikkalaiset karkotettiin Sinopesta, pakolaiset ottivat pyhän Helenan reliikit mukaansa kallisarvoisimpana aarteenaan. Ne sijoitettiin erääseen esikaupunkikirkkoon Tessalonikassa, missä niitä kunnioitetaan tänäkin päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

2.11.

Pyhä Justus oli hurskas triesteläinen kristitty, joka lapsuudestaan asti harjoitti katumusta ja almujen antamista. Keisari Diocletianuksen vainossa vuonna 303 paikallinen prefekti Manaccius vaati Justusta noudattamaan keisarin asettamia kristinuskon vastaisia säädöksiä. Justus puolusti lujasti uskoaan, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänen käsivarsiinsa ja jalkoihinsa sidottiin lyijypainot, ja hänet heitettiin mereen. Myöhemmin Justuksen ruumis ajautui rantaan ja Sebastian-niminen pappi hautasi sen. Siitä lähtien pyhää Justusta on hartaasti kunnioitettu Triesten suojelijana, ja hänen reliikkinsä ovat yhä kaupungin katedraalissa. Kuvataiteessa hänet esitetään kukkia rinnallaan, käsissään palmunoksa ja katedraali.

Pettaun piispa Victorinus oli syntyjään kreikkalainen ja johti kirkkoa Pannoniassa nykyisen Unkarin alueella. Victorinus oli ensimmäinen, joka kirjoitti pyhän Raamatun selitysteoksia latinaksi. Pyhä Hieronymus ihaili häntä ja hänen oppineisuuttaan. Victorinuksen monista kirjoituksista on kuitenkin säilynyt ainoastaan Ilmestyskirjan selitysteos sekä maailman luomista käsittelevä teologis-filosofinen esitys. Victorinus vaipui kirkon historiassa unohduksiin, koska hänen edustamansa Ilmestyskirjan kirjaimellinen tulkinta, jonka mukaan Kristus tulisi hallitsemaan maan päällä tuhat vuotta, todettiin myöhemmin erheelliseksi.[1] Victorinus kärsi marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen vainossa vuonna 303.


[1] Toisen vuosisadan tärkeimmät kirkkoisät Justinos Marttyyri ja Irenaios Lyonlainen kannattivat samaa näkemystä, joka kuitenkin jäi vähitellen tappiolle ja hävisi sitten kokonaan. Kirkon johtajilla oli asiasta ristiriitaisia tulkintoja ilmeisesti jo apostolien aikana (vrt. Ap.t. 1:6).

Nämä pyhät marttyyrit olivat sotilaita Sebasteian kaupungissa Liciniuksen (308–324) hallituskaudella. He kannustivat sotilastovereitaan kääntymään kristinuskoon, ja kristittyjä sotilaita he rohkaisivat pysymään totuudessa ja vastustamaan kiusausta perääntyä. Heidät vangittiin ja Sebasteian käskynhaltija kuulusteli heitä. Hän luovutti heidät sotilaskomentaja Makelloksen kidutettaviksi. Heitä lyötiin selkään ja vatsaan häränjänneruoskilla ja heidän hampaansa kiskottiin pois. ”Te yksin olette vastuussa siitä, että kansa on luopumassa uskollisuudesta keisarille”, Makellos syytti pyhää Karteriosta. ”En ole koskaan kiihottanut kansaa keisaria vastaan”, marttyyri vastasi, ”olen vain kehottanut heitä kääntymään Kristuksen, kaikkien ikuisen Hallitsijan puoleen.” Vastaavasti myös Styrakios ja Tobias tunnustivat todellisen uskon. Kaikki kolme poltettiin kuoliaiksi kristittyjen tovereidensa kanssa. Samalla muutamia Sebasteian senaatin kristittyjä jäseniä mestattiin miekalla uskonsa tähden.

Yksi kirkon historian julmimmista kristittyjen vainoista tapahtui Persiassa vuosien 339–379 välillä. Pegasios, Akindynos ja Anempodistos olivat kristittyjä hovimiehiä Persian kuninkaan Šapur II:n (309–379) palveluksessa. Kuninkaan käynnistettyä verenhimoiset vainotoimet kolmikko vetäytyi hovista, ja kristityt alkoivat kokoontua heidän kotonaan. He rohkaisivat kaikkia pysymään horjumattomina Kristus Vapahtajan tunnustajina.

Pian Pegasios, Akindynos ja Anempodistos pidätettiin. Heidät ruoskittiin ankarasti ja tuotiin kuninkaan eteen kuulusteltavaksi. He eivät vastanneet kuninkaan kysymyksiin vaan julistivat rohkeasti evankeliumin sanomaa, mikä sai kuninkaan vihastumaan ja uhkailemaan heitä kidutuksilla. ”Kristuksen rakkauden tähden me olemme valmiit kidutuksiin sielumme pelastukseksi ja hyödyksi”, he vastasivat ja alkoivat rukoilla: ”Kristus Jumala, joka rakkaudessasi kestit ristiinnaulitsemisen ja parjaamisen, valaise meitä ja pelasta meidät tyrannin juonilta, jotta kaikki saisivat tietää Sinun olevan Jumala taivaassa ja voivan tehdä kaiken.”

Marttyyrit pantiin makaamaan tulipunaiseksi kuumennetulle rautalevylle, ja heitä kidutettiin sulalla lyijyllä, mutta heidän rukoillessaan polttava kuumuus alkoi tuntua heistä raikkaalta kasteelta, ja he kestivät kaiken vahingoittumattomina. Nähdessään tämän Aftonios-niminen sotilas huusi: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” ja ilmoitti haluavansa tulla kristityksi. Hänet määrättiin saman tien mestattavaksi. Aftonios pyysi marttyyreita rukoilemaan puolestaan, mutta he vastasivat: ”Veli, mene iloon. Autuas olet sinä, sillä sinä saat seisoa meistä ensimmäisenä pyhän Kolminaisuuden edessä. Siksi me paremminkin tarvitsemme sinun rukouksiasi.” Aftonios halasi ja suuteli heitä ja hänet mestattiin.

Pyhien marttyyrien kidutuksia seuranneesta kansanjoukosta astui esiin hallitusmies Elpidoforos, joka oli ollut kristitty salaa, mutta nyt hän rohkaistui niin, että alkoi nuhdella kuningasta avoimesti. Sitten hän kääntyi marttyyrien puoleen ja pyysi heitä anomaan Jumalaa, että Hän tekisi hänetkin heidän seuransa arvoiseksi. He vastasivat: ”Älä ole huolissasi, rakas veli. Ole rohkea, sillä sinä saat käydä taivaan valtakuntaan meidän edellämme.” Nähdessään hallitusmiehensä vaihtaneen puolta kuningas Šapur määräsi hänen ja kaikken muidenkin Kristuksen palvelijoiden kaulat katkaistaviksi. Tuona päivänä lyötiin hengiltä 300 kristittyä, jotka pitivät parempana kuolla Kristuksen tähden kuin päästä osalliseksi katoavista nautinnoista.

Pegasios, Akindynos ja Anempodistos heitettiin kaivantoon, jossa oli villieläimiä, mutta Jumalan varjelemina he säilyivät hengissä. Lopulta heitä varten kuumennettiin tulinen pätsi. Sitä kohti astellessaan he rukoilivat Herraa Jeesusta Kristusta kiittäen Häntä kaikesta.

Kaikkien näiden tapahtumien aikana kiduttajat olivat kärsineet enemmän kuin kidutettavansa. Kun sotilaiden olisi nyt pitänyt heittää heidät tuleen, he alkoivatkin epäröidä. ”Mitä pelkäätte?” marttyyrit kysyivät: ”Jos jo tällainen pienen hetken kestävä tuli pelottaa teitä, kuinka ette pelkää helvetin sammumatonta tulta?” Sotilaat kertoivat, että heidän sydämensä oli ollut koko ajan täynnä tuskaa, kun he joutuivat kiduttamaan marttyyreja, ja kysyivät, kuinka voisivat välttää helvetin rangaistuksen. Marttyyrit rohkaisivat heitä sanoen: ”Kaikki, jotka uskovat Kristukseen, ainoaan todelliseen Jumalaan, vapautetaan rangaistuksesta.” Sotilaat päättivät palvella turmeltuneen maallisen kuninkaansa sijaan puhdasta taivaallista Kuningasta. He pyysivät marttyyreita tekemään heille kaiken, mitä heidän uskonsa edellytti. Marttyyrit täyttyivät ilolla ja rukoilivat Herraa vastaanottamaan ”nämä, jotka Sinä olet kutsunut viinitarhaasi yhdennellätoista hetkellä.” (Matt. 20:1-16) Heidän rukoillessaan 28 sotilasta sai rohkeutta toteuttaa päätöksensä: he jättivät aseensa, tekivät otsaansa ristinmerkin ja hyppäsivät tuliseen pätsiin yhdessä kolmen pyhän marttyyrin kanssa. Näin he kaikki saivat marttyyrien voittoseppeleen. Tämä tapahtui vuoden 345 tienoilla.

Pyhittäjäisä Markianos eli Antiokian koillispuolella Kyrroksen alueella 300-luvulla. Hän oli lähtöisin ylimysperheestä, ulkomuodoltaan pitkä ja komea sekä hyvässä asemassa valtion hallinnossa, mutta rakkaus Jumalaan sai hänet jättämään kaiken maailmallisen. Markianos lähti erämaahan ja rakensi sinne keljan, joka oli niin pieni, ettei hän mahtunut edes suoristamaan itseään. Siellä hän eli täysin eristäytyneenä keskustellen yksin Jumalan kanssa. Hän rukoili, veisasi psalmeja ja luki Jumalan sanaa. Näin hän sai nauttia Jumalan läsnäolon loppumattomista iloista.

Vaikka Markianos oli suurikokoinen, hän nautti ravinnokseen pelkästään parisataa grammaa kuivaa leipää aina illan tullen, niin että hän tunsi aina hiukan nälkää ja janoa. Tätä sääntöä hän noudatti joka päivä eikä antanut ruumiilleen enempää kuin mitä se tarvitsi selviytyäkseen hengissä. Hän piti tasaista kevyttä oloa parempana kuin kovan paaston ja vatsan täyttämisen vuorottelua. Joskus Markianos kuitenkin rikkoi paastosääntönsä luokseen tulleiden vieraiden takia, sillä rakkaus on suurempi kuin kaikki kilvoitukset.

Ajan myötä pyhä Markianos sai kaksi oppilasta, Eusebioksen ja Agapetoksen. Kaikki kolme asuivat yksin omissa keljoissaan, mutta kokoontuivat yhteen rukoilemaan, veisaamaan psalmeja ja lukemaan pyhiä kirjoituksia. Markianos rakensi erillisen keljan niille, jotka tulivat heidän luokseen tietyksi ajaksi. Hän itse pysyi yksinäisyydessään, ja Eusebios opetti heidän luonaan viipyneitä. Markianoksen yksinäinen kilvoitus herätti paljon uteliaisuutta. Eräänä yönä Eusebios ei voinut vastustaa uteliaisuuden kiusausta vaan hiipi pimeydessä Markianoksen keljan luokse. Ikkuna-aukosta katsoessaan hän näki Markianoksen taivaallisen valonhohteen ympäröimänä. Hohde oli niin kirkasta, että pyhä saattoi lukea vierellään olleita kirjoituksia.

Kerran käärme luikerteli alas seinää pitkin kohti Markianosta. Eusebios huomasi sen ja huusi peloissaan. Markianos nuhteli häntä sanoen, että pelkokin on sielulle haitallinen himo. Markianos teki ristinmerkin ilmaan ja henkäisi käärmettä kohti, jolloin se putosi maahan ja hajosi kuin palava olki.

Markianos teki kaikkensa pitääkseen Jumalalta saamansa armolahjat piilossa, mutta hänen maineensa levisi kauas autiomaan ulkopuolelle. Eräänä päivänä Antiokian arkkipiispa Flavianos (k. 404) tuli vierailemaan hänen luonaan muiden piispojen ja korkea-arvoisten virkamiesten kanssa. He odottivat innostuneina, mitä pyhä vanhus sanoisi heille, mutta Markianos istui hiljaa heidän edessään kuin olisi ollut mykkä. Kun häntä vaadittiin sanomaan jotain, lopulta hän lausui: ”Koko maailmankaikkeuden Jumala puhuu meille päivittäin kättensä töiden ja pyhien kirjoituksien kautta. Hän ohjaa meitä tehtävissämme, opettaa meille mitä meidän olisi tehtävä omaksi parhaaksemme, kauhistuttaa meitä uhkauksillaan ja rohkaisee meitä lupauksillaan, ja me emme saa tästä mitään hyötyä. Kuinka sitten Markianoksen sanoista voisi olla teille mitään hyötyä, koska hänkin halveksuu Jumalan siunauksia eikä saa koottua niitä hedelmiä, joita niiden kautta voisi saada?”

Sanoillaan ja elämällään kautta pyhä Markianos opetti ja vahvisti pyhää ortodoksista uskoa ja vastusti aikansa harhaopettajia. Hän kieltäytyi vastaanottamasta lahjoja luonaan vierailleelta omalta sisareltaan, koska ei tarvinnut mitään eikä halunnut sellaisia lahjoja, jotka perustuivat hänen menneeseen elämäänsä ja lihalliseen sukulaisuussiteeseen. Sen sijaan hän käski sukulaisiaan palaamaan takaisin samaa reittiä ja jakamaan lahjansa niihin luostareihin, joiden kautta olivat tulleet.

Pyhän Markianoksen maine oli niin suuri, että jo hänen eläessään useat kristityt alkoivat rakennuttaa hänen kunniakseen pyhäkköjä, joihin toivoivat saavansa hänen pyhän ruumiinsa. Tästä kuullessaan Markianos vaati kovin sanoin Eusebiosta lupaamaan, että tämä hautaisi hänet tuntemattomaan paikkaan, jonka vain hänen kaksi läheistä oppilastaan saisivat tietää. Pyhä Markianos nukkui pois vuoden 387 tienoilla. Hänen oppilaansa Eusebios peri hänen keljansa, mutta Agapetos lähti Apamean seudulle, jossa hän levitti pyhän Markianoksen opetuksia ja kilvoitustapaa.

Markianoksen hautaa etsittiin turhaan. Häntä varten rakennettuihin pyhäkköihin tuotiin lopulta hänen sijaansa apostolien ja marttyyrien reliikkejä. Eusebios ja Agapetos säilyttivät kuitenkin tiedon hautapaikasta, ja 50 vuoden kuluttua pyhän Markianoksen luut kaivettiin ylös ja asetettiin juhlallisesti reliikkiarkkuun.

Kelttiläiset druidit ja heidän hallitsijansa kutsuivat Irlannin apostolin pyhän Patrikin luokseen Slanen ylängölle voidakseen keskustella ja mitellä voimiaan hänen kanssaan. He olivat sopineet, etteivät antaisi periksi hitustakaan ja siksi kukaan ei saisi nousta seisomaan Patrikin tullessa. Mutta pyhän Patrikin saapuessa Erth[1]-niminen nuori druidi näki tulisia säteitä, jotka tulivat Patrikin huulilta häntä kohti. Erth nousi heti seisomaan kunnioituksesta Patrikia ja hänen Jumalaansa kohtaan.

Patrik kastoi Erthin. Eräät tapahtuman nähneet nauroivat ääneen, koska eivät ymmärtäneet mistä oli kyse. Patrik vihki Erthin vielä papiksi ja piispaksi. Patrik kirjoitti hänen kunniakseen säkeen ”Piispa Erth – mitä hän tuomitsee, hän tuomitsee oikein; kuka ikinä antaa oikean tuomion, saa piispa Erthin siunauksen.” Pyhä Erth oli piispana Irlannin Lilcachissa ja perusti Slaneen koulun, jossa kuningas Dagobert II opiskeli lapsuudessaan. Pyhän Erthin ohjaamiin nuorukaisiin kuului muun muassa Brendan Merenkulkija (16.5.). Erth kävi myös Englannin puolella Cornwallissa, jossa on hänen mukaansa nimetty kylä ja kirkko. Pyhä Erth kuoli vuoden 512 tienoilla ja haudattiin Slaneen.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä myös muodoissa Erc, Ercus, Herygh ja Urith.

Pyhä Antonios oli pyhän Teodora Tessalonikalaisen (5.4.) sukulainen. Hänen sisarensa nunna Katariina oli igumeniana luostarissa, johon pyhä Teodora sijoitti tyttärensä Teopisten. Pyhä Antonios ryhtyi jo nuorena munkiksi ja perehtyi hyvin teologiaan. Hänet vihittiin Dyrrakhionin piispaksi vähän ennen kuin kuvainraastajien harhaoppia kannattava keisari Leo V aloitti toisen vainon ikonien kunnioittajia vastaan (815). Kumottuaan keisarin edessä pitämässään puheessa harhaoppisten väitteet pyhä Antonios joutui kidutettavaksi, minkä jälkeen hänet lähetettiin maanpakoon. Näin hän jakoi ystävänsä pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) kohtalon.

Kun keisari Mikael II nousi Bysantin valtaistuimelle vuonna 820, Antonios kutsuttiin takaisin. Ortodoksisuuden lopullisen palauttamisen jälkeen kaksikymmentä vuotta myöhemmin (843) hänestä tuli Tessalonikan arkkipiispa. Hän ehti kuitenkin hoitaa tehtäväänsä vain vähän aikaa. Maanpakolaiselämän vaivat olivat murtaneet hänen terveytensä, ja niin hän nukkui rauhassa kuolonuneen marraskuun 2. päivänä 844. Hänen maatumattomana säilynyt ruumiinsa haudattiin Pyhän Demetrioksen kirkon vieressä olevaan kappeliin.

Kiprian oli alkujaan ryöväri, joka pyhittäjä Adrian Ondrusovalaisen (26.8.) vaikutuksesta alkoi katua entistä elämäänsä. Hänestä tuli pyhittäjä Adrianin oppilas ja myöhemmin hän perusti Äänisen viidennekseen Laatokan lähistölle Pyhän Nikolaoksen luostarin, jossa hänen elinaikanaan kilvoitteli 30 hengen veljestö. Pyhittäjä Kiprian nukkui kuolonuneen Herrassa vuoden 1598 jälkeen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

3.11.

Keisari Diocletianuksen aloittaman kristittyjen vainon aikana julma prefekti Dacianus lähetettiin Espanjan Saragosaan vastaamaan vainon toteutuksesta. Hän julkaisi ediktin, jonka mukaan kaikki kaupungin kristityt määrättiin karkotettaviksi. Kun kristityt lähtivät matkaan, sotilaat määrättiin ottamaan heidät kiinni ja surmaamaan jokaisen. Marttyyreja oli niin paljon, että Rooman martyrologia käyttää heistä nimitystä innumerabilis multitudo, ’lukematon paljous’. Tämä tapahtui vuonna 304. Saragosassa kunnioitetaan heitä yhä suuresti.

Kristittyjen suuren vainon 37. vuotena Persian kuningas Šapur II (309–379) antoi päämaageilleen vallan kiduttaa ja surmata kaikki kristityt, jotka eivät luopuneet uskostaan. Kristittyjä vihattiin, koska he eivät arvostaneet valtakunnan uskontoa vaan opettivat olemaan kunnioittamatta aurinkoa ja tulta, häpäisivät vedet[1], pitivät neitsyyttä arvokkaampana kuin lasten siittämistä ja käänsivät selkänsä kuninkaan vallalle.

Pakan piispa Akepsimas pidätettiin kotoaan. Hän oli kunnianarvoisa 80-vuotias vanhus, joka oli täynnä lempeyttä köyhiä ja muukalaisia kohtaan. Hän osoitti pakanoille elämän tien niin sanallaan kuin omalla esimerkillään. Paastotessaan ja rukoillessaan hän vuodatti kyyneleitä niin, että maa hänen polviensa alla kastui. Kun Akepsimasta lähdettiin viemään kahleissa ulos talostaan, hänen ystävänsä tarjoutuivat pitämään huolta hänen tavaroistaan, mutta hän sanoi: ”Tämä talo ei ole enää minun, nämä tavarat eivät enää kuulu minulle. Kristus on kaikki mitä minulla on. Hän on minun voittoni, millään muulla ei enää ole minulle merkitystä.”

Kun he saapuivat Arbeliin, maagien päämies kuulusteli piispa Akepsimasta. Pyhä mies ei edes yrittänyt kieltää häntä vastaan esitettyjä syytteitä vaan lausui: ”Kyllä, minä totisesti saarnaan yhtä ainoaa Jumalaa ja ihmisten ystävää, jotta ihmiset katuisivat, hylkäisivät tuhoon johtavat tiet ja ylistäisivät Jumalana Luojaa eikä Hänen luotujaan.” Akepsimasta ei säälitty hänen korkean ikänsä takia, vaan hänet ruoskittiin ja heitettiin pimeään tyrmään.

Pappi Joosef Bet Katobasta pidätettiin samoihin aikoihin. Hän oli noin 70-vuotias vanhus ja todellinen pappeuden esimerkki. Hän oli uskossaan yhtä innokas kuin kääntymyksensä alkuaikoina. Diakoni Aitalas Bet Nuhadresta puolestaan oli noin 60-vuotias, sanavalmis, mieleltään terävä, hengeltään palava ja ulkonäöltään vaikuttava. Hän paloi Jumalan rakkauden tulta ja rakasti Kristusta eikä kaivannut mitään muuta kuin saada kärsiä Hänen tähtensä ja elää Hänessä.

Joosef ja Aitalas tuotiin kahlehdittuina Arbeliin saman maagin eteen, joka oli uhannut heitä kuolemalla väittäen heidän pettävän kansaa noituuksillaan. ”Me emme ole noitia”, Joosef ja Aitalas ilmoittivat, ”vaan opetamme kansalle totuutta, jotta he hylkäisivät elottomat hahmot ja tunnustaisivat elävän Jumalan.” Maagi vastasi: ”Totuus on kuninkaan ja kaikkien korkea-arvoisten ja rikkaiden kanssa, ei köyhien ja surkeiden kristittyjen.” Joosef lausui: ”Jumala halveksii ylpeitä, tämän maailman loistoa ja rikkautta. Jos olemme köyhiä ja vailla mainetta, se on meidän oma valintamme. Sen mitä me työllämme hankimme, me annamme köyhille, kun te taas ryöstätte heitä. Rikkaus on katoavaa. Se katoaa tämän elämän mukana, emmekä me anna sydämemme kiintyä siihen, jotta voisimme näin osoittautua tulevan maailman kirkkauden arvoisiksi.”

Päämaagi raivostui Joosefin rohkeasta puheesta ja määräsi kymmenen miestä hakkaamaan häntä granaattiomenapuun piikikkäillä oksilla. Verinorojen värjätessä hänen koko ruumiinsa tummanpunaiseksi pyhä marttyyri kohotti katseensa taivaaseen ja lausui: ”Kiitän Sinua, Kristus, Jumalan Poika, että olet lukenut minut arvolliseksi saamaan tämän toisen kasteen, joka puhdistaa minut kaikista synneistäni.” He hakkasivat pyhää pappismarttyyria niin kauan, että hän oli täysin riekaleina ja hänen luitaan tuli näkyviin.

Seuraavaksi oli Aitalaksen vuoro. Päämaagi pyysi häntä palvomaan aurinkoa, juomaan verta, menemään naimisiin ja tottelemaan kuningasta sekä lupasi hänelle vastineeksi mahdollisuutta välttää kidutukset ja kuolema. ”Parempi on kuolla elääkseen kuin elää ikuista kuolemaa varten”, Aitalas vastasi. ”Mestarimme on opettanut meitä rakastamaan sitä elämää, jota te tietämättömyydessänne kutsutte kuolemaksi, ja vihaamaan sitä kuolemaa, jota te kutsutte elämäksi. Te palvotte aurinkoa, koska olette sokeita ettekä näe todellista valoa, joka on noussut koko maailman ylle ja jota on julistettu maan ääriin saakka.”

Pyhä Aitalas määrättiin välittömästi kidutettavaksi röyhkeytensä takia. Hänen jäseniään murskattiin ja häntä piestiin niin, että hänen nivelensä vaurioituivat. Lopuksi hänet heitettiin samaan tyrmään, jossa Akepsimas ja Joosef viruivat henkihieverissä.

Viiden päivän kuluttua kaikki kolme pyhää vanhusta tuotiin uudelleen kuulusteltavaksi ja kidutettavaksi, mutta heidän vakaumustaan ei voitu horjuttaa. Marttyyrit sidottiin vyötäisiltään ja kainaloistaan kiinni omiin reisiinsä siten, että aina heidän liikahtaessaan köydet hiertyivät heihin syvemmälle. Teloittajat kiristivät köysiä niin, että vanhusten luut rusentuivat. Kidutus oli niin ankaraa, että kovasydämisetkin miehet alkoivat itkeä nähdessään heidän kauhean tilansa. Lopulta heidät heitettiin takaisin vankilaan, jossa he viruivat nälissään kolme kuukautta pimeässä, kylmässä ja kosteassa.

Persian kuninkaan saavuttua alueelle vangit tuotiin hänen eteensä uutta kuulustelua varten. Kuningas luovutti heidät koko maan uskonasioista vastaavan maagien päämiehen huostaan. Tämä sääli heidän tilaansa heidän korkean ikänsä tähden ja kehotti heitä tottelemaan kuningasta pelastuakseen kuolemalta. Mutta autuas Akepsimas lausui hänelle: ”Älä yritä muuttaa mieltäsi. Voit olla varma, että me emme tule koskaan tottelemaan kuningasta. Tee se, mitä sinun on määrä tehdä, olkoonpa se kidutus tai kuolema. Voit koetella meidän vanhuuttamme millä kidutuksilla haluat. Me pysymme järkkymättöminä Hänessä, joka meitä vahvistaa. Totuus, jota me julistamme, näkyy kaikkein selvimmin siinä, mitä me kärsimme. Ruumiimme ovat sinun, mutta sielumme ovat Jumalan, joten tee viivyttelemättä se, mitä sinun on tehtävä.” Maagien apumiehet alkoivat raivon vallassa hakata häntä ja kiskoa irti hänen jäseniään, mutta pyhä Akepsimas oli jo vieras omalle ruumiilleen. Hän katsoi taivaaseen päin, rukoili hiljaa mielessään ja antoi henkensä Jumalalle. Teloittajat eivät huomanneet hänen menehtyneen vaan hakkasivat hänen ruumistaan vielä kauan aikaa.

Seuraavaksi käsiteltäväksi otettiin autuas Joosef. Häntä kidutettiin, ja teloittajat heittivät pian hänen ruumiinsa pois luullen häntä kuolleeksi. Kun Aitalas tuotiin tuomittavaksi, hän oli vain vahvistunut tovereidensa kärsimysten näkemisestä. ”Minä pysyn totuudessa”, hän ilmoitti rauhallisesti, ”enkä kuuntele kuningasta, kaiken suuren ja kauniin vihollista. Teidän kidutuksenne eivät ole tarpeeksi pelottavia. Te pilkkaatte hyvää aivan turhaan. Jos teillä on levänneitä kiduttajia, tuokaa heidät sisään vahvistamaan sieluani ja virkistämään ruumistani.”

Kun maagien päämies näki, että kidutukset vain vahvistivat marttyyrien intoa ja kuolemakin merkitsi heille vapahdusta, hän päätti pitää pilkkanaan koko Kristuksen ruumista eli Hänen kirkkoaan heidän avullaan. Hän määräsi, että toisten kristittyjen olisi kivitettävä Joosef ja Aitalas kuoliaaksi. Kun kristittyjä miehiä ja naisia lähdettiin hakemaan, heitä pakeni joukoittain vuorille kauhuissaan viattoman veren vuodattamisesta.

Marttyyreille tehtiin viimeinen tarjous: he saisivat juoda veren sijasta punaista verigreippimehua ja syödä uhratun ruoan sijasta tavallista ruokaa, jotta näyttäisi ikään kuin he olisivat uhranneet. ”Jumala varjelkoon meitä häpäisemästä harmaita hiuksiamme salaamalla uskomme ja kätkemällä totuuden miellyttääksemme ulkokullattuja teeskentelijöitä! Me emme ikinä ota vastaan sitä elämää, jota te tarjoatte. Teillä on valta hajottaa ruumiimme, mutta te ette voi repiä sieluistamme tuhoutumatonta toivoamme ettekä meille luvattua ylösnousemusta, vaikka valmistattekin itsellenne ikuista itkua ja hammasten kiristelyä.” Heidän tuomarinsa kysyi, minkälaisen tuomion he hänelle antaisivat. ”Me rukoilemme, että sinä kääntyisit Jumalan puoleen, jotta Hän armahtaisi sinua.”

Marttyyrien ylevämielisyys raivostutti maagien päämiestä, joka määräsi heidät vielä kerran kidutettavaksi ennen kuin vangitut kristityt kivittäisivät heidät. Ensimmäisenä henkensä menetti Joosef, jonka aivot ja veri valuivat maahan kivien sataessa hänen päälleen. Hän hautautui kivien alle, ja lopuksi eräs sotilas kävi murskaamassa hänen kallonsa.

Muutama päivä tämän jälkeen Aitalas tuotiin omalle kotiseudulleen isoon kylään, johon oli koottu suuri joukko kristittyjä. Heidät pakotettiin kivittämään vanhus kuoliaaksi. Pyhän diakonimarttyyrin surmapaikalle kasvoi myrttipensas, joka paransi alueen asukkaiden sairauksia viiden vuoden ajan. Persian kristittyjen nelikymmenvuotinen suuri vaino, joka alkoi pyhän Simeonin (17.4.) marttyyrikuolemasta vuonna 339, päättyi pyhien Akepsimaksen, Joosefin ja Aitalaksen marttyyrikilvoitukseen vuonna 379.


[1] Ts. kristittyjen toimittamat kaste- ja vedenpyhitysmenot olivat toisuskoisten näkökulmasta veden häpäisyä.

Pyhittäjä Akepsimas eli Syyrian maakunnassa keisari Teodosios Suuren aikana (379–395). Hän vietti luolamaisessa maahan kaivetussa asumuksessa 60 vuotta näkemättä ketään ja puhumatta kenellekään. Hän keskitti mielensä kokonaan sydämeensä katsellakseen siellä Jumalaa ja keskustellakseen ainoastaan Hänen kanssaan. Hän käytti raskaita rautakahleita ja kaiken ruumiillisen mielihyvän sijaan hänen ilonaan ja toivonaan oli iankaikkinen elämä. Ravintona hänellä olivat vedessä liotetut pavut, joita hänelle annettiin pienestä aukosta. Kaksi kertaa viikossa – öiseen aikaan ettei kukaan häntä näkisi – hän meni läheiselle lähteelle hakemaan vettä.

Akepsimas sai Jumalalta armon tietää kuolinpäivänsä etukäteen. Sitä ennen hän salli kaikkien, jotka halusivat saada häneltä siunauksen, tulla luokseen ja nähdä hänet. Paikallinen piispakin tuli ja pyysi häntä ottamaan vastaan pappisvihkimyksen. Akepsimas suostui piispan painostukseen vain siksi, että tiesi kuolevansa muutaman päivän kuluttua. Täynnä Pyhää Henkeä hän siirtyi rauhassa Herransa luo.

Pyhä Akhemenides oli maaherran poika Persiassa kuningas Jezdegerdin (Yazdgerd, Isdigerd) aikana (399–420). Hän uskoi Kristukseen ja luopui Persian kansallisesta uskosta. Hallitsija yritti monin keinoin saada Akhemenidestä palaamaan entiseen uskoonsa, mutta kun hän ei siinä onnistunut, hän takavarikoi koko Akhemenideksen omaisuuden, jopa hänen vaatteensakin. Akhemenides määrättiin kamelinajajaksi Persian sotavoimiin vaatetuksenaan vain lannevaate.

Jonkin ajan kuluttua kuningas seisoi ikkunan vieressä palatsissaan ja katsoessaan ulos näki auringon paahtaman, yltä päältä pölyisen Akhemenideksen. Kuningas muisti hänen entisen korkean arvonsa ja käski tuoda hänet luokseen. Hän puki Akhemenideksen hienoon viittaan. Sitten hän sanoi: ”Tähän mennessä olet jo varmaan vapautunut omapäisyydestäsi. Luovu tuosta puusepän pojasta.” Silloin Akhemenides tempaisi viitan yltään ja heitti sen hallitsijan kasvoille: ”Jos luulet, että viittasi saa minut luopumaan uskostani, pidä se yhdessä väärän uskosi kanssa.” Suuttunut hallitsija karkotti hänet palatsista alastomana. Loppuelämänsä Akhemenides vietti hurskaasti ja kuoli rauhassa, omantuntonsa puhtaana säilyttäneenä.

Pyhä Silvia (Sylvia) eli 500-luvulla Roomassa. Hänen miehensä Gordianus oli senaattori. Tämä hurskas perhe eli aikana, jolloin barbaarit piirittivät Roomaa kuusi kertaa 20 vuoden kuluessa surmaten paljon kansaa. Langobardit tappoivat monia kristittyjä, jotka eivät suostuneet palvomaan Paholaiselle uhratun vuohen päätä. Noina vaikeina aikoina Silvia synnytti kaksi poikaa ja kolme tytärtä ja kasvatti heidät tuntemaan Jumalan ja rakastamaan Häntä. Toinen pojista oli Gregorius Suuri (12.3.), jota kantaessaan Silvia tunsi sisimmässään Jumalan varanneen lapselle jotakin erikoista.

Lasten vartuttua koko perhe omistautui Jumalan palvelemiseen. Silvia meni luostariin Pyhän Paavalin kirkon tuntumaan. Gordianus palveli kirkkoa yhtenä Rooman seitsemästä päädiakonista, jotka vastasivat köyhien avustamisesta. Myös kaikki kolme tytärtä menivät luostariin. Heistä Tarsilla ja Emiliana pyhittyivät kilvoituksissaan. Kolmas tytär Gordiana ei jäänyt luostariin vaan meni naimisiin. Isänsä kuoltua myös pyhä Gregorius jätti menestyksekkään maallisen uransa: 33-vuotiaana hän muutti kotitalonsa Pyhän Andreaksen luostariksi ja vihkiytyi munkiksi. Silvia iloitsi suuresti pojastaan.

Kerran Silvia kuuli poikansa sairastuneen luostarissaan. Silvia haki oman luostarinsa puutarhasta vihanneksia, valmisti niistä ruokaa hopealautaselle ja lähetti sen Gregoriukselle Pyhän Andreaksen luostariin. Kyseinen lautanen oli Silvian viimeinen muisto heidän entisestä elämästään. Gregorius säilytti sitä, kunnes hänen luostariinsa tuli eräänä päivänä mies, joka kertoi olevansa kauppias ja menettäneensä kaiken omaisuutensa haaksirikossa. Gregoriuksen tuli miestä sääli ja hän antoi tälle hopealautasen. Vuosia myöhemmin Gregorius oli syömässä erään miehen kanssa, jonka kasvojen hahmo alkoi yhtäkkiä vaihtua välillä kauniiksi nuorukaiseksi ja välillä arvokkaaksi vanhukseksi. Gregorius kysyi arasti, kuka mies oikein oli. Tämä vastasi: ”Muistatko kauppiaan, joka kerran tuli luoksesi? Minä olen mies, jolle annoit rakkaan äitisi hopealautasen. Tai paremminkin minä olen Herran enkeli, joka lähetettiin luoksesi, jotta voisit osoittaa rakkautesi. Ja sitä hopealautasta vastaan sinulle annetaan pyhän Pietarin istuin. Katso, Jumala on lähettänyt minut suojelijaksesi koko elämäsi ajaksi.” Gregorius ihmetteli, että jos tällaista suotiin hänelle yhden lautasen tähden, mitä hän saisikaan antaessaan Jumalalle koko elämänsä. Gregorius vihittiin paaviksi vuonna 590, kuten enkeli oli luvannut.

Pyhä Silvia kuoli rauhallisesti vuoden 572 tienoilla. 800-luvulla hänen kotitalonsa paikalle rakennettiin kappeli hänen kunniakseen.

Pyhä Winefride[1] eli Walesissa seitsemännen vuosisadan alkupuolella. Hänen isänsä oli alueen hallitsijan neuvonantaja. Äitinsä kautta hän oli sukua pyhälle Beunolle, joka toimi hänen hengellisenä ohjaajanaan. Winefride päätti omistaa itsensä taivaalliselle Sulhaselle Jeesukselle Kristukselle ja teki neitsyyslupauksen.

Caradoc-niminen ylimys rakastui palavasti Winefrideen ja tuli eräänä aamuna lihallisen himon valtaamana lähentelemään neitoa. Winefride yritti selittää hänelle vakaumustaan, mutta kun Caradoc ei suostunut kuuntelemaan, Winefride pyysi häntä odottamaan hetken ja poistui huoneesta. Aikansa odotettuaan Caradoc näki yhtäkkiä ikkunasta Winefriden juoksevan jo kaukana laaksossa. Huomattuaan tulleensa petetyksi Caradoc raivostui ja ratsasti neidon perään. Winefride yritti paeta kirkkoon, jossa hänen vanhempansa olivat, mutta Caradoc sai hänet kiinni kirkon edessä ja löi miekallaan hänen kaulansa poikki.

Paikalle puhkesi pyhä lähde (Treffynnon eli Holywell), josta tuli yksi Britannian tärkeimpiä pyhiinvaelluskohteita. Sen vesi vaikutti parantavasti, kun sitä nautittiin uskoen. Paikan kunnioittaminen on jatkunut vielä protestantismin aikanakin. Esimerkiksi vuonna 1629 pyhän Winefriden juhlassa kerrotaan olleen 14 000 pyhiinvaeltajaa. Pyhälle Winefridelle omistettiin Britanniassa keskiajalla kuusi kirkkoa.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä myös muodoissa Winifred, Wenefrida, Gwenfrewi ja Guinevra.

Hubert (Hubertus) työskenteli frankkien hovissa ja oli naimisissa, mutta hänen vaimonsa kuoli synnyttäessään heille pojan vuonna 685. Tämän jälkeen Hubert vetäytyi Heristalin hallitsijan Pipinin palveluksesta ja omistautui palvelemaan Jumalaa piispa Lambertin (17.9.) ohjauksessa. Tarinan mukaan Hubertin kääntymys tapahtui hänen ollessaan metsästämässä suurena perjantaina. Hän kohtasi hirven, jolla oli sarvissaan krusifiksi. Hubert kuuli äänen, joka kehotti häntä kääntymään Kristuksen puoleen mikäli ei tahtonut joutua kadotukseen. Hän lopetti metsästämisen siihen paikkaan. Pyhä Lambert (17.9.) opetti Hubertille itsekuria siunaamalla hänet elämään kymmenen vuotta erakkona metsän siimeksessä.

Piispa Lambertin murhan (n. 701–705) jälkeen Hubert valittiin hänen seuraajakseen Maastrichtin piispaksi. Vaikka pyhä Lambert oli surmattu hallitsijan aloitteesta, Hubert osoitti rohkeaa kunnioitusta edeltäjälleen ja siirsi sekä Lambertin pyhäinjäännökset että oman piispanistuimensa Maastrichtistä Liegen kylään. Tämän seurauksena Liegestä alkoi vähitellen kasvaa suurkaupunki. Pyhää Hubertia kunnioitetaan nykyään kaupungin perustajana ja suojelijana ja pyhää Lambertia koko hiippakunnan suojelijana.

Pyhä Hubert ei piispana toimiessaan unohtanut hänelle rakkaita Ardennes’n metsiä ja niiden asukkaita, jotka eivät olleet koskaan kuulleet evankeliumia. Hän teki väsymättömästi työtä saadakseen johdatettua heidät uskoon. Hubert järjesti usein maaseudulle ristisaattoja, joissa kristityt kulkivat peltojen halki laulaen rukouksia ja siunaten kasvavaa satoa.

Pyhä Hubert nukkui pois Herran rukous huulillaan ollessaan matkalla vihkimään kirkkoa. Tämä tapahtui Tervueren kylässä, Brysselin lähistöllä 30.3.727. Pyhän Hubertin poika valittiin Liegen seuraavaksi piispaksi. Pyhän Hubertin pyhäinjäännökset siirrettiin 3.11.743 Andagiumiin. Ranskan vallankumouksen aikana reliikit anastettiin, mutta kirkko on säilyttänyt asemansa pyhiinvaelluskohteena.

Pyhä Pirminius syntyi Espanjan Aragonissa 600-luvun loppupuolella. Hän kilvoitteli munkkina espanjalaisessa luostarissa. Muslimien valloitettua Espanjan Pirminius pakeni. Hän vaelsi pohjoiseen aina Reininmaalle asti. Hän perusti germaanien alueelle ainakin kolme uutta luostaria ja elvytti entisiä, joista tärkein oli Sveitsin Dissentis. Vuonna 724 pyhä Pirminius perusti Reichenaun luostarin, jonka kirjastoon hän hankki 50 kirjaa, ja toimi pitkään sen johtajana. Myöhemmin hänet karkotettiin poliittisista syistä Alsaceen, jonne hän perusti kaksi luostaria (Amorbach ja Murbach). Kaikissa hänen luostareissaan noudatettiin benediktiinisääntöä. Hänet vihittiin piispaksi[1], mutta hän ei koskaan lähtenyt johtamaan hiippakuntaa. Pyhä Pirminius kirjoitti suositun teoksen Dicta Pirmini, joka käsitteli teologiaa ja etiikkaa keskittyen taikauskon vastustamiseen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 753. Maalaustaiteessa hänet kuvataan munkkina, jonka edessä on kolme kuollutta käärmettä.


[1] Kyseessä on ns. khorepiskopos eli ”maalaispiispa”, apulaispiispa.

Venäjällä ruhtinattaret ehättivät vihkiytymään luostarielämään ennen ruhtinaita. Ensimmäisenä vihkimyksen otti vastaan pyhä Anna Novgorodilainen (10.2.) vähän ennen kuolemaansa vuonna 1056. Ensimmäinen neitseenä luostarissa kilvoitellut ruhtinatar oli Anna Vsevolodovna, joka vihkiytyi nunnaksi vuonna 1086. Annan isä oli Kiovan ruhtinas Vsevolod ja äiti Bysantin keisarin Konstantinos Monomakhoksen tytär. Nuoresta pitäen Anna rakasti Jumalaa ja omistautui palvelemaan Herraa isänsä rakennuttamassa Pyhän apostoli Andreaksen luostarissa. Hän otti luostarin johtoonsa ja pyrki kehittämään sitä kaikin tavoin niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Luostarin yhteyteen perustettiin Venäjän ensimmäinen tytöille tarkoitettu koulu, jossa opetettiin uskontoa sekä luku- ja kirjoitustaitoa. Pyhä Anna matkusti Konstantinopoliin hankkimaan kirkkokalustoa luostariinsa ja kirjoja koulua varten ja toi matkalta mukanaan monia vaikutteita sekä oman että muiden luostareiden hyödyksi.

Hurskas ruhtinatar-nunna herätti omalla esimerkillään hengellistä intoa aikalaistensa sydämissä. Hänen oma sisarensa ruhtinatar Jevpraksia vihkiytyi nunnaksi hänen esimerkkiään seuraten, ja hänen isänsä toinen puoliso halusi tulla haudatuksi hänen luostariinsa. Anna kokosi luostariinsa suuren sisariston, jota hänen itsekieltäymyksensä ja ankara kilvoittelunsa innoitti hengelliseen työskentelyyn. Hän itse opetti nuoria tyttöjä lukemaan, laulamaan ja tekemään hyödyllisiä käsitöitä. Autuas Anna kilvoitteli luostarissaan 26 vuotta ja nukkui Herrassa noin vuonna 1112.

Pyhittäjä Poimen syntyi 1500-luvun lopulla Sofiassa Bulgariassa pyhien apostolien juhlana ja sai kasteessa nimen Pietari. Hän meni nuorena Athosvuorelle ja vihkiytyi munkiksi bulgarialaisessa Zografoksen luostarissa saaden nimen Poimen. Kiihkeästi hän pyrki etenemään täydellistymisen tiellä. Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä hänet vihittiin papiksi, ja vähän myöhemmin hän vetäytyi Athoksen erämaahan omistautuakseen kokonaan paastolle ja lakkaamattomalle rukoukselle. Jumalan kehotuksesta hän palasi 55 vuoden ikäisenä Bulgariaan, jossa kristityt kärsivät turkkilaisvallan alla. Pyhittäjä Poimen kulki kotimaataan ristiin rastiin vahvistaen saarnoillaan ja monilla ihmeillään kansan uskoa. Hän rakensi tai kunnosti noin 300 kirkkoa ja viisitoista luostaria kaunistaen ne itse maalaamillaan suurenmoisilla freskoilla. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen eräässä luostarissaan Tseremiskissa. Pyhittäjä Poimenia kunnioitetaan Bulgariassa ikonimaalareiden suojelijana.

Pyhä Georgios toimi pappina Vähän-Aasian Neapoliksessa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Hän oli hartaan papin perikuva ja hänen sielunsa oli täynnä rakkautta ja nöyryyttä. Pyhän liturgian jumalalliset salaisuudet hän toimitti puhtaana ja tarkkaavaisena kuin enkeli. Hän rohkaisi ja auttoi turkkilaisten sorron alla eläviä seurakuntalaisiaan niin sanoin kuin teoin.

Vuonna 1797 isä Georgios oli menossa kuuden tunnin matkan päässä olevaan kirkkoon toimittamaan jumalanpalveluksia Malakopin kylässä jonain suurena juhlana. Kylän oma pappi oli mahdollisesti paennut, koska tuolloin kristityn kansanosan yrittämän niin sanotun Orlovin kapinan tähden turkkilaiset olivat raivoissaan ja vainosivat eritoten papistoa. Myös isä Georgios joutui matkallaan hyökkäyksen uhriksi. Turkkilaiset paimenet näkivät hänet, ottivat kiinni ja ryöstivät. Lopuksi he tappoivat hänet katkaisemalla hänen kaulansa.

Kun isä Georgiosta ei kuulunut, kyläläiset lähtivät etsimään häntä ja löysivät hänen ruumiinsa rotkosta, jonne se oli heitetty. Turkkilaisten vihaa peläten he hautasivat hänet häthätää samaan paikkaan.

Tapahtumasta oli kulunut jo melkoisesti aikaa, kun isä Georgios ilmestyi kaksi kertaa eräälle hurskaalle leskelle Neapoliksessa ja käski häntä sanomaan kristittyjen johtomiehille, että he hakisivat hänen ruumiinsa kaupunkiin. Ruumis löytyi maatumattomana ja siitä levisi taivaallista tuoksua.

Neapoliksessa pyhäinjäännökset sijoitettiin isä Georgioksen seuraajan pappi Neofytoksen kotiin. Monet tulivat sinne rukoilemaan, ja alkoi tapahtua ihmeitä. Kerran kun kuivuus vaivasi ankarasti Neapolista, kaupungin kristityt kulkivat ristisaatossa kantaen pyhän Georgioksen pyhäinjäännöksiä kaupungin ympäri, ja kohta alkoi rankkasade.

Pappi Neofytoksen kuoleman jälkeen pyhäinjäännökset vietiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkkoon, jossa isä Georgios oli eläessään palvellut. Kun kristitty väestö vuoden 1924 väestönsiirrossa poistui Turkin alueelta, neapolislaiset toivat pyhän Georgioksen jäännökset mukanaan Kreikkaan ja sijoittivat ne Pyhän Eustathioksen kirkkoon Uuteen Neapolikseen lähelle Ateenaa, missä ne ovat tänäkin päivänä ja vuodattavat parannusta ja apua niitä hartain mielin kunnioittaville.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

4.11.

Kreetan ensimmäinen piispa apostoli Titus (25.8.) vihki pyhän Nikandroksen piispaksi ja Hermaioksen papiksi. Koska he johdattivat monia ihmisiä uskoon, heidät ilmiannettiin kuvernööri Libaniukselle. Hän määräsi nämä kaksi pyhää marttyyria sidottaviksi hevosten perään, ja hevoset ajettiin laukkaan. Marttyyrit juoksivat ensin niiden perässä vähän matkaa ja raahautuivat sitten pitkin katuja. Heidän ihonsa repeytyi ja maa värjäytyi punaiseksi heidän verestään. Tämän kidutuksen jälkeen heidät ripustettiin roikkumaan, heitä piestiin ja poltettiin. Heidän sydämeensä, päähänsä ja vatsaansa lyötiin nauloja. Kun heissä vielä senkin jälkeen oli elonmerkkejä, heidät heitettiin henkitoreissaan hautaan ja peitettiin maalla. Tämä tapahtui ensimmäisen vuosisadan lopulla.

Pyhä Pierios oli presbyteerinä eli pappina Aleksandriassa ja johti kaupungin maineikasta katekeettista koulua 200-luvun loppupuolella. Pierios tunnettiin viisaudestaan ja häntä pidettiin Origeneksen seuraajana. Pierios kirjoitti useita teologisia ja filosofisia kirjoituksia, mutta näistä on säilynyt vain katkelmia. Pyhä Fotios (6.2.) tunsi hänen Hoosean kirjan pohjalta laatimansa homilian ja 12-osaisen Luukkaan evankeliumin kommentaarin, jossa Fotioksen mukaan puolustettiin ikonien kunnioittamista. Pyhä Pierios kuoli vuonna 310. Aleksandriassa oli jo 300-luvulla hänelle omistettu kirkko.

Agricola oli bolognalainen ylimys, joka levitti innokkaasti sanomaa Kristuksesta. Kääntyneiden joukossa oli hänen oma orjansa Vitalis. Keisari Diocletianuksen käynnistämässä vainossa heidät molemmat pidätettiin. Vitalis kärsi marttyyrikuoleman rohkeasti Jumalaa lakkaamatta ylistäen. Agricola sai rohkeutta orjansa esimerkistä ja kärsi kuoleman Kristuksen tähden. Hänet ristiinnaulittiin.

Marttyyrien ruumiit haudattiin juutalaiselle hautausmaalle, eikä niiden olemassaolosta tiedetty mitään ennen kuin pyhä Ambrosius tuli pakomatkallaan Bolognaan vuonna 393. Hän löysi heidän hautansa, jonka pohjalla oli vielä heidän vertaan sekä Agricolan surmaamiseen käytetty risti ja nauloja. Muuan varakas firenzeläinen leski rakennutti kirkon, jonka alttarin alle Ambrosius asetti pyhien marttyyrien reliikit.

Pyhä Modesta oli Oehrenin (Horreum) nunnaluostarin ensimmäinen johtajatar eli abbedissa. Luostarin perusti Trèvesiin (Trieriin) hänen setänsä. Pyhä Modesta nukkui pois rauhassa vuoden 680 tienoilla.

Pyhittäjä Joannikios syntyi 700-luvun puolivälissä Vähän-Aasian Bitynian maakunnan Marikatoksen kylässä. Hän ei tuntenut vetoa kirjasivistykseen ja paimensi lapsena sikoja. Vanhempiensa vaikutuksesta hänestäkin tuli tuolloin laajalle levinneen kuvainraastajien harhaopin kannattaja. Vahvarakenteinen nuorukainen värvättiin 19-vuotiaana keisarilliseen sotajoukkoon. Hän oli urhea taistelija, joka pelasti monta kertaa oman henkensä uhalla tovereitaan kiperistä tilanteista.

Vaikka seitsemäs yleinen kirkolliskokous tuomitsikin vuonna 787 kuvainraastajien harhaopin, kaikki eivät silti tahtoneet muuttaa mielipidettään ja kunnioittaa pyhiä ikoneita. Heihin kuului myös Joannikios. Kerran palatessaan sotaretkeltä hän kulki Bitynian Olymposvuoren kautta. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja meni keskustelemaan erään siellä asuneen kilvoittelijan kanssa. Tämä sanoi hänelle jo ennen kuin he olivat ehtineet tervehtiä toisiaan: ”Turhaan sinä, Joannikios, yrität elää hyveellisesti. Se ei sinua hyödytä, koska et kumarra Valtiaamme Kristuksen ikonia vaan suhtaudut siihen halveksuen.” Tämä kilvoittelijan selvänäköisyyden osoittanut huomautus hämmästytti Joannikiosta niin, että hän lankesi maahan tämän jalkoihin ja pyytäen anteeksi tietämättömyydessään tekemäänsä erehdystä lupasi vastaisuudessa kunnioittaa Kristuksen ja pyhien ihmisten ikoneita. Tästä lähtien hän alkoi elää hyvin askeettisesti ja rukoili Jumalalta anteeksi syntiään.

Vuonna 795 pakanalliset bulgarialaiset valtasivat Traakian. Keisari Konstantinos VI keräsi suuren sotajoukon heitä vastaan, mutta kärsi musertavan tappion. Joannikios oli kuitenkin kunnostautunut taisteluissa, ja keisari halusi ottaa hänet henkivartiokaartiinsa. Mutta Joannikios kieltäytyi ja anoi keisarilta vapautusta armeijasta päästäkseen tästä lähtien soveltamaan taistelukokemustaan näkymättömiä vihollisia vastaan.

Joannikios meni Agaureksen erakkoluostariin Prusan (nyk. Bursa) lähelle. Luostarin igumeni Georgios ei päästänyt häntä heti kilvoittelemaan yksinään vaan lähetti hänet ensin Telaonin ja sitten Antidionin yhteiselämäluostareihin, joissa hän vietti kaksi vuotta taistellen omaa tahtoaan, mukavuudenhaluaan ja erilaisia houkutuksia vastaan.

Kerran Joannikios pyysi lupaa saada viettää jonkin aikaa täydellisessä yksinäisyydessä läheisellä vuorella. Hän oli viikon syömättä rukoillen Jumalaa antamaan hänelle hengellisen ohjaajan. Lopulta hän kohtasi kaksi askeettia, joilla oli ennalta näkemisen armolahja. He sanoivat hänelle: ”Kun olet viettänyt 50 vuotta kilvoituksessa, jotkut pahansuovat ja kateelliset ihmiset alkavat kiusata sinua, mutta he lankeavat itse omaan kuoppaansa etkä sinä tule kärsimään minkäänlaista vahinkoa.”

Kohtaamiensa askeettien siunausten saattamana Joannikios siirtyi Trikhaliksen vuorelle, jossa hän kilvoitteli ulkoilmassa ilman mitään suojapaikkaa. Agaureksen igumeni Gregorios rakennutti kuitenkin hänelle pienen majan. Hänen maineensa alkoi levitä ja ihmisiä alkoi käydä hänen luonaan. Saadakseen olla rauhassa hän siirtyi äkkijyrkälle vuorelle Hellespontoksen rannikolle. Eräs vuohipaimen toi hänelle kerran kuukaudessa vettä ja leipää. Siellä pienessä maakuopassa hän asui kolme vuotta rukoillen lakkaamatta. Tavallisimmin hän toisteli lyhyttä rukousta: ”Toivoni on Isä, turvani Poika ja suojani Pyhä Henki. Pyhä Kolminaisuus, kunnia olkoon sinulle.” Tämä rukous tunnetaan edelleenkin pyhän Joannikioksen rukouksena, ja se kuuluu ortodoksisen kirkon päivittäisiin rukouksiin.

Kerran eräs Joannikioksen vanha armeijatoveri tunnisti hänet ja alkoi levittää tietoa hänen olinpaikastaan. Taas Joannikios joutui lähtemään ja siirtyi Kundurian vuorille. Sieltä hän kävi pyhiinvaelluksella Efesoksessa Herran rakkaimmalle opetuslapselle Johannekselle omistetussa kirkossa. Paluumatkalla Kunduriaan hän kohtasi leskiäidin ja tämän tyttären, jotka olivat vihkiytyneet nunniksi. Lihallinen himo oli kuitenkin alkanut niin ankarasti vaivata tytärtä, että tämä oli lähdössä pois luostarista. Äiti kertoi huolensa Joannikiokselle. Tämä pani tyttären käden niskansa päälle ja rukoili Jumalaa vapauttamaan neidon kiusauksesta ja siirtämään sen häneen. Heti tyttö rauhoittui ja kääntyi äitinsä kanssa takaisin luostariin, mutta Joannikiosta alkoivat himolliset ajatukset ja mielikuvat ahdistaa niin kiihkeästi, että hän meni johonkin luolaan toivoen, että siellä jokin peto söisi hänet suuhunsa. Luolassa todella olikin peto, joka kuitenkin kuoli heti Joannikioksen tullessa sisään, ja samalla himokkaat ajatukset kaikkosivat hänestä lopullisesti. Siitä lähtien häntä pelkäsivät niin näkyväiset kuin näkymättömätkin pedot.

Joannikios oli viettänyt jo kaksitoista vuotta kilvoituselämää, mutta häntä ei ollut vielä vihitty munkiksi. Niinpä hän meni Jumalan ohjaamana erääseen erakkolaan, jonka johtaja Stefanos toimitti hänelle munkiksivihkimyksen. Sen jälkeen hän lisäsi kilvoituksiaan ja vietti kolme vuotta eräässä luolassa kallioon kahlittuna. Seuraavat kolme vuotta hän vietti kuuluisan Georgios-nimisen kilvoittelijan kanssa ja opetteli ulkoa koko Psalttarin. Hän ennusti keisari Mikael I:n vallasta syöksemisen, joka tapahtui vuonna 813, sekä Leo V Armenialaisen valtaannousun ja hänen vainonsa ortodokseja vastaan.

Tämän jälkeen Joannikios asettui oppilaansa Pakomioksen kanssa asumaan vuorelle pieneen majaan Agaureksen luostarin lähettyville. Lähellä eli toinenkin erakko nimeltä Gurias. Joannikioksen maineen kasvaessa Gurias alkoi kadehtia häntä ja lopulta kateus sokaisi hänet niin, että hän yritti myrkyttää Joannikioksen. Tämä sairastui koviin vatsakipuihin, mutta pyhä Eustathios (20.9.) ilmestyi hänelle ja paransi hänet. Kiitollisena Joannikios rakennutti kirkon pyhälle Eustathiokselle.

Tämän tapauksen jälkeen Joannikios sai vielä suuremman armon, ja hänelle tapahtui monenlaisia ihmeellisiä asioita. Kerran hän näki unen, jossa suuri joukko sokeita lampaita meni juomaan lähteestä eräässä hänelle tutussa paikassa ja hän sai näkönsä takaisin. Seudun asukkaat kertoivat, että sillä paikalla oli joskus ollut Jumalanäidin kirkko. Joannikioksen aloitteesta se rakennettiin uudelleen, ja hän perusti sinne luostarin. Paikalla oli runsaasti käärmeitä, mutta Joannikios karkotti ne rukouksellaan. Luostariin tuli paljon veljiä, joiden hengellisen sokeuden Joannikios paransi opetuksillaan.

Ikoneja vastustaneen ja munkkeja vainonneen keisari Leo Armenialaisen kuoltua vuonna 820 Joannikios palasi takaisin Trikhaliksen vuorelle Agaureksen luostarin läheisyyteen. Hänen maineensa oli levinnyt kaikkialle, ja jokainen seudulle tuleva harras kristitty poikkesi hänen luonaan saadakseen häneltä siunauksen. Kerran hänen luokseen saapui useita piispoja ja muita tunnettuja kirkonmiehiä, muun muassa Studionin luostarin kuuluisa igumeni Teodoros (11.10.), jolla oli mukanaan kaksi munkkiveljeään. Piispat kysyivät Joannikiokselta, mikä on suurin hyve. Tämä vastasi. ”Nöyryys on hyveistä suurin, sillä nöyryydestä Jumalan Sana tyhjensi itsensä ja otti orjan muodon[1] vapauttaakseen meidät kuolemasta, johon esi-isämme Aadam oli ylpeytensä tähden langennut.” Heidän lähtiessään Joannikios sanoi Joosefille, toiselle Teodoroksen mukana olleista munkeista: ”Valmistaudu lähtöösi.” Kahdeksantoista päivän kuluttua munkki Joosef kuoli.

Pyhä Joannikios oli erittäin hyväsydäminen ja myötätuntoinen ihmisten kärsimyksiä kohtaan. Keisari Nikeforoksen aikana bulgarialaiset olivat ottaneet paljon kristittyjä sotavangeiksi. Joannikios lähti itse heidän luokseen Traakiaan ja rukouksillaan aukaisi vankilan oven, niin että kristityt pääsivät pakenemaan. Paluumatkalla hän poikkesi Thasoksen saarella, jossa käärmeet olivat noihin aikoihin suurena vitsauksena. Asukkaiden pyynnöstä Joannikios rukoili Jumalaa karkottamaan käärmeet, ja yhtäkkiä niitä alkoi tulvia esiin piiloistaan ja ne syöksyivät mereen. Sen koommin eivät käärmeet ole saarelaisia ahdistaneet. Tapaus teki niin suuren vaikutuksen saarella olevan luostarin igumeniin Danieliin, että hän luopui luostarin johtajan tehtävistä ja seurasi Joannikiosta.

Vuonna 829 keisariksi tuli kiivas ikonien vastustaja Teofilos. Hän vainosi erityisesti munkkeja, jotka asettuivat yleisesti vastustamaan ikonoklasmia. Viimeisenä elinvuotenaan Teofilos alkoi kuitenkin epäillä, oliko hänen ikoneja vastustava kantansa sittenkään ollut oikea. Hän lähetti kysymään neuvoa Joannikiokselta. Tämän vastaus oli selvä: ”Se, joka kieltäytyy kunnioittamasta Kristuksen, Jumalanäidin ja pyhien ihmisten kuvia, ei pääse taivasten valtakuntaan, oli hänen elämänsä ollut kuinka moitteetonta tahansa. Niitä, jotka kohtelevat halveksivasti keisarin kuvia, rangaistaan, ja samoin myös Kristuksen kuvan häpäisijät heitetään ikuiseen tuleen.” Keisarin kerrotaan kuolinvuoteellaan pyytäneen, että hänelle tuotaisiin Kristuksen ikoni, jota hän suuteli kyynelsilmin ennen viimeistä henkäystään. Hänen hurskas puolisonsa palauttikin heti ikonien puolustajan pyhän Methodioksen (14.6.) Konstantinopolin patriarkaksi, niin kuin Joannikios oli ennustanut. Näin ikonien kunnioitus vakiintui lopullisesti vuonna 842.

Seuraavina vuosina patriarkka joutui käsittelemään kysymystä ikoneita vastustaneiden mutta nyt katuvien piispojen ja pappien vastaanottamisesta takaisin ortodoksisuuteen. Monet niistä, jotka olivat joutuneet kärsimään vainoja ikonien raastajilta, kuten Studionin luostarin munkit, olivat hyvin ankaria ja vastustivat heidän takaisin ottamistaan. Silloin Joannikios meni Konstantinopoliin antamaan tukensa patriarkan lempeälle linjalle.

Palatessaan takaisin erakkomajaansa Joannikios näki, että jotkut häntä kadehtivat munkit olivat sytyttäneet sen palamaan. Nähdessään palavan majan ympärillä katselevat miehet Joannikios ymmärsi heti, ketkä heistä olivat syypäitä. Hän meni heidän luokseen ehdottaen, että he söisivät yhdessä niitä ruokatarvikkeita, jotka hänen oli onnistunut pelastaa. Joannikios ei enää rakentanut uudelleen erakkomajaansa, koska hän oli jo hyvin iäkäs ja näki sen polttamisen ennustavan elämänsä päättymistä. Hän asettui Antidionin luostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoitteluelämänsä. Patriarkka Methodios tuli sinne hänen viime hetkillään saamaan häneltä viimeisen siunauksen. Pyhittäjä ennusti, että patriarkka seuraa häntä pian toiseen elämään.

Joannikios nukkui kuolonuneen marraskuun 4. päivänä vuonna 846. Hänen kuolinhetkellään monet Bitynian Olympoksen munkit näkivät tulipatsaan kohoavan maasta taivaaseen. Patriarkka toimitti lukuisten pappien ja munkkien kanssa hänen hautauksensa. Kahdeksan kuukauden kuluttua patriarkka Methodios itsekin kuoli. Pyhän Joannikioksen reliikkien äärellä alkoi tapahtua paljon ihmeitä. Nykyisin hänen kalloaan säilytetään pyhäinjäännöksenä Pantokratorin luostarissa Athoksella.


[1] Fil.2:6 (vuoden 1938 suomennos).

Pyhä Clarus syntyi Englannin Rochesterissa. Hänet vihittiin munkiksi ja papiksi, minkä jälkeen hän lähti mantereelle. Hän eli jonkin aikaa luostarissa Rouenin alueella ja vetäytyi sitten erakoksi. Muuan nainen yritti liehitellä häntä, mutta Clarus kieltäytyi hänen houkutuksistaan. Kostoksi nainen lähetti Claruksen perään kaksi roistoa, jotka surmasivat hänet. Tämä tapahtui vuoden 875 tienoilla. Pyhän Claruksen surmapaikka nimettiin hänen mukaansa (Saint-Clair-sur-Epte), ja siitä muodostui tärkeä pyhiinvaelluskeskus.

Pyhittäjät Paisi ja Merkuri elivät Kiovan luolaluostarissa keskinäisessä rakkaudessa ja yksimielisyydessä. He rukoilivat Jumalalta, ettei heidän tarvitsisi erota tässä eikä tulevassa elämässä, ja Herra kuuli heidän pyyntönsä. Luostarissa he asuivat samassa keljassa, kuoltuaan heidät haudattiin samaan hautaan ja nyt he iloitsevat taivaassa yhdessä Kristuksen kanssa. Pyhittäjät elivät 1300-luvulla. Pyhittäjä Paisin muistoa vietetään erikseen 19. heinäkuuta.

Pyhittäjä Nikander perusti 1500-luvulla Gorodnojärvelle pienen luostarin, jossa hän kilvoitteli työtä tehden, paastoten ja rukoillen ja antaen kilvoittelutovereilleen esimerkin pyhästä elämästä.

Pyhä Simon alkoi jo nuoruudessaan kilvoitella houkkana. Hän asui metsässä, piti vaatteenaan vain pitkää paitaa ja kulki pakkasillakin ilman kenkiä. Myötätuntoiset kyläläiset järjestivät hänet asumaan kyläpapin taloon, missä Simon teki kuuliaisesti monenlaisia töitä. Hän kävi ahkerasti kirkossa rukoilemassa, mutta sai yksinkertaisuutensa tähden osakseen pilkkaa ja loukkauksia.

Viidentoista vuoden kuluttua hän siirtyi Jurjevetsin kaupunkiin, missä hänellä ei ollut minkäänlaista turvapaikkaa. Ankara elämä ulkoilmassa tummensi hänen ihonsa ja jatkuva paastoaminen kuihdutti hänet niin, että hän oli pelkkää luuta ja nahkaa. Käydessään kovilla pakkasilla krouvissa lämmittelemässä hän sai osakseen karkeaa pilkkaa ja tönimistä. Jurjevetsissa Simon teki monia ihmeitä ja ennusti suuren tulipalon, joka kuitenkin sammui hänen rukouksensa voimasta. Vuonna 1584 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän meni uuden maaherran taloon. Tämä ei tuntenut Simonia ja käski piestä hänet. Pahoinpideltynä ja sairaana Simon pyysi kutsumaan papin. Tunnustettuaan syntinsä ja nautittuaan suurella hartaudella pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Kuultuaan autuaan kuolemasta maaherra itki ja katui tekoaan.

Koko kaupunki kokoontui pyhän Simonin hautajaisiin. Maaherra kunnioitti vainajan muistoa jakamalla avokätisesti almuja, mutta kotiin palattuaan hän huomasi, että hänellä oli saman verran rahaa kuin hautajaisiin lähtiessään. Liikuttuneena hän käsitti Jumalan kaitselmuksen ja kiitti Herraa ja autuasta Simonia. Tämän jälkeen Jurjevetsin asukkaat ovat monesti saaneet todistaa pyhän Simonin ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

5.11.

Patrobas, Hermas, Linus, Gaios ja Filologos kuuluivat Kristuksen lähettämän 70 opetuslapsen joukkoon. Pyhä apostoli Paavali mainitsee Patrobaksen ja Hermaksen kirjeessään roomalaisille (16:14). Patrobaksesta tuli myöhemmin piispa Italian Pozzuoliin, jossa hän johti monia epäjumalien palvelijoita pyhän kasteen kautta kristityiksi. Pyhästä Hermaksesta tuli piispa Filippiin (tai Traakian Filippopolikseen eli Edirneen). Joidenkin varhaisten kirjoittajien mukaan hän on sama Hermas, joka kirjoitti Hermaan paimenen.[1]

Linus kääntyi kristityksi apostoli Pietarin vaikutuksesta ollessaan opiskelemassa Roomassa. Pyhä Pietari vihki Linuksen Rooman piispaksi, joten lännen kirkossa häntä kunnioitetaan toisena Rooman paavina.[2] Apostoli Paavali mainitsee hänet toisessa kirjeessään Timoteukselle (4:21). Pyhä Linus kärsi paljon Kristuksen nimen tähden ja johdatti monia uskoon. Pyhä Linus nukkui pois vuonna 76, ja hänet haudattiin pyhän Pietarin viereen. Hänen seuraajakseen tuli pyhä Cletus, joka tunnetaan myös nimellä Anacletus.

Pyhästä Gaioksesta tuli Efesoksen toinen piispa pyhän Timoteuksen jälkeen. Apostoli Paavali kehuu, kuinka Gaios antoi kotinsa Paavalin ja koko seurakunnan käyttöön. (Room. 16:23) Samassa kirjeessä hän lähettää terveisiä Filologokselle, josta tuli Sinopen toinen piispa pyhän apostoli Andreas Ensinkutsutun (30.11.) jälkeen.


[1] Todennäköisemmin sen kirjoittaja on kuitenkin paavi Pius I:n veli toisen vuosisadan puolivälistä. Hermaan paimenen on suomentanut H. Koskenniemi teoksessa Apostoliset isät (Suomen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 163, s. 217–321).

[2] Mikäli apostolisuuden ja piispuuden armoitukset käsitetään periaatteessa erillisiksi, kuten monet kreikkalaiset ajattelijat tekevät, silloin Linusta on itse asiassa kunnioitettava Rooman ensimmäisenä piispana eli paavina. Joka tapauksessa kirkon hallinto oli ensimmäisellä vuosisadalla vielä alkutekijöissään, niin että käytännössä Linus oli lähinnä vain yksi Rooman seurakunnan johtohahmoista.

Pyhän marttyyri Galaktionin vanhemmat Kleitofon ja Leukippe elivät Syyrian Emesassa (Homs) 200-luvun puolivälissä. He olivat rikkaita, mutta heillä ei ollut lasta. Epäjumalien palvelijoina he kävivät rukoilemassa eri temppeleissä saadakseen perillisen, mutta heidän toiveensa ei toteutunut.

Kerran Kleitofonin taloon tuli kerjäläinen pyytämään almuja. Leukippe oli juuri tuolloin niin allapäin, että sulki heti oven eikä halunnut päästää kerjäläistä sisään. Kerjäläinen oli kuitenkin Onufrios-niminen munkki, joka kerjäläiseksi tekeytyneenä pyysi almuja voidakseen jakaa ne sitten eteenpäin köyhille. Jumala paljasti hänelle talon rouvan murheen. Niinpä hän kolkutti uudestaan, ja tällä kertaa hänen onnistui päästä sisään. Leukippe kertoi hänelle huolensa. Onufrios alkoi puhua hänelle Kristuksesta. Lopulta Leukippe tuli niin vakuuttuneeksi, että tahtoi heti saada kasteen. Hän määräsi orjansa täyttämään vedellä suuren saviruukun, missä Onufrios kastoi hänet. Koska kristittyjä tuolloin vielä vainottiin, kaiken piti tapahtua salaa kotioloissa.

Joidenkin päivien kuluttua Leukippe havaitsi suureksi ilokseen olevansa raskaana. Kun hän kertoi Kleitofonille, mitä oli tapahtunut, tämäkin alkoi uskoa Kristukseen. Myös hän otti kasteen Onufriokselta. Pian heille syntyi poika, jolle he olisivat tahtoneet antaa nimeksi Onufrios hengellisen isänsä kunniaksi, mutta Onufrios itse antoikin pojalle kasteessa nimen Galaktion. Nimi tulee kreikan maitoa tarkoittavasta sanasta, ja maidonvalkoinen ja puhdas olikin Galaktionin koko elämä.

Kun Galaktion oli 24-vuotias, hänen tuolloin jo leskeksi jäänyt isänsä tahtoi antaa hänelle puolisoksi kauniin ja ylhäisen Episteme-nimisen neidon, joka oli vielä pakana. Galaktion totteli isäänsä, mutta ei koskenut vaimoonsa, koska katsoi, ettei kristityn tule olla yhteydessä epäjumalien palvelijaan. Galaktion alkoi kertoa vaimolleen kristinuskosta, ja kohta Epistemekin tahtoi saada kasteen. Kun pappien löytäminen osoittautui vainon takia vaikeaksi, Galaktion kastoi itse vaimonsa.

Kasteviikon lopulla Episteme näki unessa munkkien ja nunnien rinnalla kirkkaasti säteilevän ihmisjoukon. Hänelle sanottiin, että nämä olivat niitä, jotka maailman elämän keskelläkin olivat säilyttäneet neitseellisyytensä. Hän kertoi näkynsä Galaktionille, ja he päättivät yhdessä kilvoitella neitseellisesti elämänsä loppuun asti.

Galaktionin ehdotuksesta he jakoivat omaisuutensa köyhille ja lähtivät vaeltamaan kohti Siinaita rakkaan orjansa Eutolmioksen kanssa. Kymmenen päivän kuluttua he saapuivat Siinain lähellä olevalle Puplionin vuorelle, jolla asui kaksitoista erakkoa. Galaktion ja Eutolmios jäivät heidän luokseen. Galaktion antautui heti koko sydämestään askeettisiin kilvoituksiin. Episteme ohjattiin läheiseen pieneen naiserakkolaan, jossa asui neljä nunnaa.

Tuohon aikaan vainojen riehuessa keisari alkoi etsiskellä kristittyjä erämaistakin. Kun Puplionin vuorelle oli menossa sotilasosasto pidättämään Galaktionin veljestöä, Episteme näki näyn. Siinä hänet vietiin Galaktionin kanssa kauniiseen palatsiin, jossa he molemmat saivat loistavan kruunun. Nunnat arvelivat näyn viittaavan tulevaan marttyyrikilvoitukseen.

Sillä välin sotilasjoukko oli saapunut munkkien erakkolaan ja pidättänyt siellä Galaktionin ja erään toisen munkin – muut olivat paenneet. Kun Episteme sai kuulla uutisen, hän lankesi hengellisen äitinsä jalkoihin ja pyysi tätä päästämään hänet marttyyrikilvoitukseen yhdessä Galaktionin kanssa. Äiti epäili, jaksaisiko nuori Episteme pysyä lujana kidutuksissa, ja yritti pidätellä tätä, mutta Epistemen intoa ei hillinnyt mikään. Niinpä Episteme lopulta sai siunauksensa ja juoksi Galaktionin perään. Hänetkin pidätettiin. Koko matkan Galaktion puhui hänelle rohkaisevia sanoja ja vahvisti häntä edessä olevaan kilvoitukseen.

Kun maaherra Ursus ei onnistunut taivuttamaan marttyyriparia uhraamaan epäjumalille, alkoivat ankarat kidutukset. Heitä ruoskittiin ja teräviä ruokoja työnnettiin heidän kynsiensä alle. Episteme riisuttiin alasti koko kansan edessä. Lopulta heidän jalkansa ja kätensä viillettiin irti ja heidät mestattiin. Galaktion oli tuolloin 30-vuotias ja Episteme ei vielä kahtakymmentäkään. Näin he saivat yhdistyä ikuisiksi ajoiksi Jumalan valtakunnassa.

Uskollinen Eutolmios otti haltuunsa heidän kunniakkaat jäännöksensä ja hautasi ne juhlallisesti. Nykyisin Siinain luostarin lähellä on pyhille Galaktionille ja Epistemelle omistettu erakkomaja.

Diocletianuksen vainojen viidentenä vuonna (307) Palestiinan julma maaherra Urbanus surmautti monia kristittyjä Kesareassa. Pyhä Domninus poltettiin kuoliaaksi roviolla. Hänen urhollisuutensa kidutuksissa teki hänet kuuluisaksi koko maakunnassa.

Nuoret Timoteos, Teofilos ja Teotimos pakotettiin taistelemaan gladiaattoreina. Pappi Auksentios, jo kunnianarvoisa vanhus, heitettiin petojen raadeltavaksi. Eupsykhios ja Karterios silvottiin ja heidät lähetettiin eunukkeina raatamaan itsensä kuoliaiksi Faenon pahamaineisilla kuparikaivoksilla. Auksentioksen nimi on useimmissa elämäkertakokoelmissa Doroteos ja Eupsykhioksen nimi muodossa Eutykhes.[1]

Urbanus toimitti kolme kristittyä neitoa ilotaloon ja kidutti julmasti lukuisia uskovia, joiden nimet eivät ole säilyneet meidän aikaamme mutta ovat elämän kirjassa.


[1] Varsinainen nimi esiintyy Eusebios Kesarealaisen teoksessa Palestiinan marttyyrit VII, 4 (Nicene and Post-Nicean Fathers II/24; 348).

Pyhä Bertilla syntyi 600-luvulla Soissonsissa, Pariisin koillispuolella. Pyhän Ouenin innoittamana hän lähti Jouarren luostariin Meaux’n lähistölle. Siellä hän sai opiskella pyhän Columbanuksen luostarikoulussa, ja myöhemmin pyhä Thelchildes otti hänet nunnaksi luostariinsa. Bertilla piti itseään arvottomana Kristuksen morsiameksi, ellei seuraisi Hänen esimerkkiään nöyryydessä ja itsekieltäymyksessä. Siksi Bertilla oli täydellisen kuuliainen kaikille sisarille ja palveli heitä innokkaasti. Näin hän oli kaikille esimerkkinä nöyryydessä, kuuliaisuudessa, pitkäjännitteisyydessä ja hartaudessa.

Bertilla sai tehtäväkseen toimia sairaanhoitajana ja luostarin koulun johtajattarena. Kun kuningas Klodvig II:n englantilainen puoliso Bathildis kunnostutti Chelles’n luostarin, hän pyysi abbedissaa lähettämään sinne kokeneita ja hyveellisiä sisaria. Chelles’n ensimmäiseksi abbedissaksi valittiin pyhä Bertilla, joka johti luostaria puoli vuosisataa. Hänen alaisuuteensa hakeutui paljon sisaria, joiden joukossa oli jopa kaksi kuningatarta: Bathildis ja Hereswitha, itäanglien kuninkaan puoliso. Chelles’n luostariin tuli myös monia anglosaksisia neitoja, jotka tahtoivat kilvoitella keskinäisessä rakkaudessa, kuuliaisuudessa ja nöyryydessä. Pyhä Bertilla nukkui pois vuonna 705.

Pyhä Gregorios rakasti Kristusta jo nuoresta pitäen ja kilvoitteli kaikissa hyveissä. Niinpä silloisen patriarkan kuoleman jälkeen Aleksandrian piispat ja kansa valitsivat hänet Jumalan tahdosta yksimielisesti uudeksi patriarkaksi. Hän opetti laumaansa enemmän teoillaan kuin sanoillaan. Elämältään puhtaana, lempeänä, nöyränä ja armeliaana hän huolehti orvoista ja leskistä, johti eksyneitä takaisin kirkon piiriin, vieraili sairaiden luona ja lohdutti murheellisia. Aleksandrian kristityt olivat ylpeitä pyhästä paimenestaan.

Noihin aikoihin kuvainraastajien harhaoppi oli vielä voimissaan. Varsinkin keisari Leo V Armenialainen (813–820) vainosi leppymättömästi pyhiä ikoneja. Kun hän kuuli, että pyhä Gregorios pysyi uskollisena ortodoksiselle traditiolle, hän haetutti tämän vangittuna Konstantinopoliin. Pelkäämättä pyhä Gregorios moitti keisaria senaatin läsnä ollessa harhaoppisuudesta. Silloin Leo käski ruoskia häntä häränjänteillä. Ruoskinnan kestäessä Gregorios huusi katselijoille. ”Kristuksen pyhän kuvan tähden minut saa vaikka leikata palasiksi!” Kuullessaan tämän keisari karkotti patriarkka Gregorioksen maanpakoon, jossa hän kuoli kolmen vuoden kuluttua.

Pyhä Joona (Iona), maallikkonimeltään Johannes (Ioann), jäi varhain orvoksi. Eräs leski otti hänet kasvatettavakseen ja pyysi kirkonpalvelijaa opettamaan hänelle luku- ja kirjoitustaitoa. Kerran lasten leikkiessä oppituntien ja ehtoopalveluksen jälkeen autuas Mikael Klopski (11.1.) kulki pihan ohi. Lapset säntäsivät hänen peräänsä, heittelivät häntä pikkukivillä ja viskoivat hiekkaa hänen silmilleen. Vain Johannes seisoi hievahtamatta paikallaan. Autuas Mikael tuli Johanneksen luo, nosti hänet korkealle ilmaan ja tuntematta häntä entuudestaan kutsui häntä nimeltä sanoen: ”Johannes, opiskele ahkerasti. Sinusta tulee arkkipiispa Novgorodiin.”

Täysi-ikäisenä Johannes meni Otnan luostariin 50 kilometrin päähän Novgorodista ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Joona. Kun luostarin perustaja Hariton kuoli, veljestö valitsi Joonan igumenikseen. Novgorodilaiset oppivat pian arvostamaan hurskasta kilvoittelijaa ja antoivat hänen luostarilleen runsaita lahjoituksia.

Esipaimen Eufimin (11.3.) kuoltua vuonna 1458 Joona valittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Hänestä tuli todellinen hyvä paimen, joka opetti novgorodilaisia sanoillaan ja teoillaan. Hän oli ystävällinen kaikkia kohtaan ja oman lapsuutensa muistaen huolehti erityisesti köyhistä, orvoista ja leskistä. Hän nautti suurta kunnioitusta myös Moskovassa ja esti monta kertaa kapinallisia novgorodilaisia liittoutumasta roomalaiskatolisen Liettuan kanssa. Moskovan suuri metropoliitta Joona pyysi ennen kuolemaansa Joonaa saapumaan Moskovaan kysyäkseen häneltä neuvoa seuraajansa valinnassa. Metropoliitan aikomuksena oli nimittää tehtävään juuri hänet. Joona vastasi nöyrästi: ”Olen jo vanha ja jalkani ovat heikot, en voi täyttää toivomustasi, pyhä isä. Tapaamme tulevassa elämässä.”

Pyhä Joona sovitteli taitavasti Novgorodin ja Pihkovan välisiä kiistoja. Pihkovalaiset olisivat halunneet saada oman piispan, mutta opittuaan tuntemaan Joonan rakkauden ja pyyteettömyyden he hyväksyivät hänet esipaimenekseen.

Vuonna 1467 Novgorodin mailla riehui ruttoepidemia, joka vaati yli 200 000 uhria. Kansa oli murheen vallassa, ja pyhä Joona rukoili herkeämättä Jumalaa, että kulkutauti lakkaisi. Rukoillessaan hän kuuli äänen, joka kehotti häntä lähtemään papiston kanssa Zverinin luostariin kunnioittamaan sinne ihmeellisesti ilmestynyttä ikonia ja rakentamaan sen kunniaksi kirkon, jolloin rutto lakkaisi. Joona kertoi tästä kaupunkilaisille, ja kaikki lähtivät joukolla luostariin. Esipaimenen rukoillessa kyynelin ikonin edessä ihmisissä heräsi valtava innostus, ja he rakensivat kirkon yhdessä päivässä. Vielä samana päivänä Joona vihki kirkon, ja rutto lakkasi.

Pyhä Joona huolehti Novgorodin vanhan kirkollisen perinteen jatkumisesta ja elpymisestä. Hän kutsui kaupunkiin kuuluisan pyhien elämäkertojen kirjoittajan, serbialaissyntyisen Pahomi Logofetin, joka paikallisiin lähteisiin tutustuttuaan laati tunnetuimmille novgorodilaisille pyhille jumalanpalvelustekstit ja elämäkerrat. Samoihin aikoihin perustettiin Solovetskin luostari. Pyhittäjä Zosimalle antamallaan siunauskirjalla Joona luovutti koko Solovetskin saaren luostarin omistukseen.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Joona osallistui pyhään ehtoolliseen ja siirtyi rauhassa Herran luo vuonna 1470. Hänet haudattiin Otnan luostariin. Hänen pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui paljon ihmeitä, joista 1600-luvulla laadittiin erillinen käsikirjoitus.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

6.11.

Pyhä Paavali (Paulos) syntyi Tessalonikassa 300-luvun alussa. Pian Nikean yleisen kirkolliskokouksen (325) jälkeen hän siirtyi Itä-Rooman uuteen pääkaupunkiin Konstantinopoliin. Paavali tuli tunnetuksi puhtaasta elämästään, nöyryydestään ja kyvystään opettaa ortodoksista uskoa. Niinpä Konstantinopolin toinen arkkipiispa Aleksanteri (n. 327–340, muistopäivä 30.8.) vihki hänet jo varsin nuorena diakoniksi ja otti hänet sihteerikseen. Hieman myöhemmin Paavali vihittiin papiksi.

Aleksanterin kuoleman jälkeen ortodoksit valitsivat piispakseen Paavalin. Keisarina oli tuolloin Konstantinus Suuren poika Konstantios, joka kannatti areiolaista harhaoppia. Valinnan aikana hän oli Antiokiassa, mutta palattuaan sieltä karkotti heti Paavalin ja asetti tämän sijasta arkkipiispaksi Nikomedeian piispan Eusebioksen, joka oli areiolainen. Pyhä Paavali siirtyi areiolaisia vastustavan paavi Juliuksen luo Roomaan, jossa oli jo toinenkin karkotettu patriarkka, Athanasios Suuri Aleksandriasta.

Eusebios kuoli vuoden kuluttua valinnastaan vainottuaan lyhyeksi jääneenä virkakautenaan väsymättömästi pääkaupungin ortodokseja. Nämä tahtoivat karkotetun piispansa takaisin. Areiolaiset olivat kuitenkin Konstantinopolissa valinneet Eusebioksen seuraajaksi oman ehdokkaansa Makedonioksen, joka ei hyväksynyt Pyhän Hengen jumaluutta. Paavalin palattua kaupungissa syntyi suuria mellakoita. Keisari, joka oli Antiokiassa, lähetti Traakian käskynhaltijan Hermogeneksen sotaväen kanssa ajamaan Paavalin pois kaupungista. Vastustus oli kuitenkin kiivasta. Monet saivat surmansa katutaisteluissa, heidän joukossaan myös Hermogenes, jonka ruumista raahattiin pitkin katuja. Pyhä Paavali pääsi takaisin piispanistuimelle mutta vain vähäksi aikaa. Kun keisari saapui omine joukkoineen Konstantinopoliin, Paavali karkotettiin ja hän suuntasi takaisin Roomaan.

Paavalia asettuivat tukemaan niin valtakunnan läntistä osaa hallitseva Konstantioksen veli Konstans kuin Rooman paavikin, joka kirjoitti idän piispoille moittien heitä heidän käytöksestään Konstantinopolin ja Aleksandrian patriarkkoja[1] kohtaan. Konstansin ja paavin puolustuksen ansiosta pyhä Paavali saattoi palata Konstantinopoliin uskovaisten suureksi iloksi mutta nytkin vain lyhyeksi aikaa. Areiolaisten yllytyksestä Konstantios määräsi kaupunginpäällikkö Filippoksen karkottamaan Paavalin ja asettamaan Makedonioksen uudelleen ”kaupunkien kuningattaren” arkkipiispaksi. Filippos tahtoi välttää Hermogeneksen kohtalon. Niinpä hän kutsui arkkipiispa Paavalin vastaanotolleen ja siinä yhteydessä kaikessa hiljaisuudessa pidätti tämän. Paavali vietiin Tessalonikaan, mistä hän siirtyi jälleen Roomaan.

Serdican (nyk. Sofia) kirkolliskokouksen (343) jälkeen sekä Paavali että Athanasios Suuri saattoivat palata istuimilleen vuonna 347. Konstantinopolin kirkko sai elää rauhassa pyhän esipaimenensa johdolla noin kolme vuotta. Poliittinen tilanne kuitenkin muuttui, kun kreivi Magnentius nousi lännessä kapinaan ortodoksista Konstansia vastaan. Konstantios kiirehti silloin veljensä avuksi ja ankarien taistelujen jälkeen valloitti Lyonin kaupungin sekä yhdisti koko keisarikunnan oman valtansa alle. Nyt ei lännessä ollut ortodoksista keisaria eikä mikään enää pidätellyt Konstantiosta suosimasta areiolaisia ja vainoamasta ortodokseja. Hän vangitutti Paavalin, ja tämä vietiin raskaissa kahleissa kauas Vähän-Armenian Kukusoksen kaupunkiin. Kun pyhä piispa oli toimittamassa liturgiaa karkotuspaikkansa kirkossa, joukko areiolaisia syöksyi sisään ja kuristi hänet hänen omalla omoforillaan[2]. Tämä tapahtui joskus vuosien 351 ja 357 välillä.


[1] ”Patriarkkaa” saatettiin vielä 300-luvulla käyttää kunnioittavana puhuttelunimenä kenestä tahansa vanhemmasta piispasta. Konstantinopolin piispaa alettiin kutsua patriarkaksi 400-luvulla, ja keisari Justinianos I:n (524–565) aikana nimitys vakiintui saaden virallisen luonteen ja teknisen merkityksen. 

[2] Omofori on piispan liturginen kaulavaate.

Pyhä Illtyd (Illtud, Iltut, Hildutus, Aeltut) on yksi tärkeimpiä waleslaisia pyhiä. Hänen isänsä oli kuuluisa soturi, mutta tahtoen omistaa poikansa Jumalalle hän antoi Illtydin kirkolliseen kouluun. Illtyd oli lahjakas oppilas, mutta hänen oli taisteltava kutsumuksensa kanssa pitkään ja kivuliaasti. Opiskeluvuosiensa jälkeen Illtyd näet päätti luopua hengellisestä urasta; hän ryhtyi sotilaaksi ja meni naimisiin. Ajatus siitä, mitä hän oli menettänyt, ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Kerran metsästysretkellä ollessaan hän tapasi paikallisen pyhän erakon, joka pyysi hartaasti häntä palaamaan takaisin kuningasten Kuninkaan soturiksi. Illtyd joutui omantunnontuskiin ja pian hän teki täyskäännöksen, jätti vaimonsa tahtoen elää munkkielämää ja lähti piispa Dubricuksen luokse. Piispan siunauksesta Illtyd ajeli päänsä, otti tonsuurin ja lähti erakoksi vaimonsa järkytyksestä huolimatta.

Illtyd tunnettiin Brittein saarten oppineimpana kelttinä, joka hallitsi niin pyhän Raamatun kuin muutkin tiedonlajit. Hän perusti Glamorganiin Llanilltud Fawrin luostarin, jossa tehtiin ahkerasti sekä maallista että hengellistä työtä. Illtyd opetti luostarin koulussa, ruokki nälkäisiä, vaatetti köyhiä ja kävi katsomassa sairaita. Luostarin ruokittavana oli yli satapäisen veljestön lisäksi lukuisia työmiehiä ja satakunta köyhää. Evankeliumi levisi Kaakkois-Walesin alueella juuri tästä luostarista käsin. Kun Bretagneen tuli nälänhätä, Illtyd vei sinne laivalla ruoka-apua.

Pyhä Illtyd tiesi kuolinhetkensä ennalta ja nukkui pois rauhassa joskus 500-luvun alussa. Hänen raskas päätöksensä uhrata avioliittonsa tuotti kirkolle ja koko alueelle moninkertaisen hyödyn. Pyhästä Illtydistä kirjoitettiin myöhemmin monenlaisia legendoja; erään waleslaisen kertomuksen mukaan hän oli yksi kolmesta ritarista, jotka kuningas Arthur asetti vartioimaan pyhää maljaa (Holy Grail). Illtydin perustama luostari oli toiminnassa normannien valloitukseen asti (1066). Walesissa hänen muistolleen omistettiin useita kirkkoja.

Pyhä Melanius (Mellion, Melaine) syntyi Bretagnessa. Hän tuli Rennes’n piispaksi aikana, jolloin frankit olivat ottamassa Galliaa hallintaansa. Melanius onnistui lopettamaan epäjumalanpalveluksen hiippakunnastaan lähestulkoon kokonaan. Huomattavan vaikutuksensa tähden häntä kunnioitetaan Ranskan apostolina. Hän sai toimia myös kuningas Klodvigin neuvonantajana. Pyhältä Melaniukselta on säilynyt kirje, jossa hän kehottaa pappejaan luopumaan tavasta ”kierrellä majasta toiseen toimittamassa ehtoollisjumalanpalveluksia kannettavien alttarien ja ehtoollista jakavien naisten kanssa”. Pyhä Melanius nukkui pois 530-luvun alussa. Hänen hautansa ympärille rakennettiin Saint-Melainen luostari.

Pyhä Luukas syntyi vuoden 780 tienoilla Sisilian Taorminassa. Hän rakasti jumalanpalveluselämää pikkulapsesta asti ja kahdeksantoista vuotta täytettyään hän karkasi yöllä kotoaan Jumalan rakkauden sytyttämänä. Hän nousi Sisilian vuorille ja eli villipetojen kanssa antautuen kokonaan Jumalan rakastamiseen. Kerran 40 vuorokauden paaston jälkeen hänelle ilmestyi enkeli, joka kertoi hänelle hänen elämänsä suunnan.

Luukas laskeutui vuorelta ja meni luostariin, jossa hän sai enkelielämän viitan. Hän kilvoitteli innokkaasti syömällä ainoastaan hiukan leipää kahtena päivänä viikossa. Puolentoista vuoden jälkeen Luukas jätti luostariyhteisön erään toisen munkin kanssa ja nousi Etnan autioiden rinteiden hiljaisuuteen. Siellä ainoana ravintona olivat vuoren rinteellä kasvaneet satunnaiset kasvit. Luukas kulki avojaloin, ja säästä riippumatta hänellä oli aina yllään sama resuinen viitta. 

Luukas aloitti päivänsä keljassaan aina lukemalla lävitse koko Psalttarin. Sen jälkeen hän luki kolmannen hetken, kävi ulkona ja teki käsityötä kuudenteen hetkeen asti. Sitten hän nautti vähäisen ravintonsa ja jatkoi lakkaamatonta rukoustaan pyhittäen näin yönsä ja päivänsä ja koko olemisensa. Palkkioksi taisteluistaan Luukas sai Jumalan armon ihmeellisiä lahjoja. Hän ymmärsi ihmeteltävän kirkkaasti kaikki Raamatun vaikeaselkoisimmatkin kohdat. Myös hänen ihmisrakkautensa, vilpitön nöyryytensä ja sisäinen arvostelukykynsä herättivät ihailua kaikissa, jotka hänet tapasivat.

Saatuaan uuden ilmestyksen Luukas siirtyi Etnalta hieman helpompaan paikaan ja keräsi ympärilleen kaksitoista oppilasta. Noin 40 vuoden iässä hän lähti pyhiinvaellukselle Konstantinopoliin, jonka luostareissa hän keskusteli kaupungin hengellisten isien kanssa. Paluumatkalla hän pysähtyi erääseen kylään Korintin tuntumassa. Siellä hän nukkui pois vietettyään kylässä seitsemän kuukautta. Heti tapahtui monia ihmeitä, ja hänen haudastaan alkoi valua sulotuoksuista mirhaa.

Pyhä Demetrianos syntyi keisari Teofiloksen hallituskauden (829–842) alussa Kyproksen itäkärjessä. Nuoren vaimonsa kuoleman jälkeen hänet vihittiin 16-vuotiaana munkiksi Pyhän Antonioksen luostarissa. Harjaannuttuaan yhteiselämäluostarin kurinalaisuudessa hän siirtyi elämään erakkona vuorilla. Jumala soi hänelle siellä sairaiden parantamisen ja demonien karkottamisen armolahjan. Oltuaan 40 vuotta munkkina hän sai pappisvihkimyksen ja hänet nimitettiin Khytrin hiippakunnan taloudenhoitajaksi. Jonkin ajan kuluttua hiippakunnan piispa Eusthatios päästi Demetrianoksen palaamaan takaisin luostarinsa hiljaisuuteen ja hänestä tuli luostarin johtaja. Kun Eusthatios valittiin Salaminan arkkipiispaksi, Demetrianos kutsuttiin hänen seuraajakseen Khytrin piispanistuimelle. Hän pakeni raskaaksi kokemaansa asemaa vuorille ja yritti piiloutua kaukaiseen luolaan, mutta hänet löydettiin. Niin hän lopulta alistui ja ymmärsi Jumalan tahdon olevan, että hän ottaa tehtävän vastaan.

Piispana pyhä Demetrianos huolehti innokkaasti laumansa hengellisestä ja ajallisesta hyvinvoinnista. Arabien hyökkäys autioitti Khytrin vuonna 912, ja suuri joukko kristittyjä vietiin sotavankeina Bagdadiin. Korkeasta iästään huolimatta pyhä piispa lähti heidän mukaansa ja hankki kalifilta heille vapautuksen. Pyhä Demetrianos kuoli noin vuonna 915 toimittuaan piispana yli 25 vuotta. Hänet haudattiin omaan katedraaliinsa, missä hänen jäännöksistään alkoi tihkua tuoksuvaa öljyä.

Pyhittäjä Varlaam syntyi Novgorodin alueella 1100-luvun alkupuolella ja sai kasteessa nimen Aleksei. Hän kasvoi Jumalan pelossa, oppi lukemaan ja oivalsi nopeasti jumalallisten kirjoitusten viisauden. Hän ei välittänyt lasten leikeistä eikä turhasta naureskelusta. Hän oli pidättyväinen eikä koskaan syönyt mitään makeaa. Hän ei askaroinut maallisten vaan taivaallisten asioiden parissa, paastosi ja rukoili. Vanhemmat olivat murheissaan hänen tavattoman pidättyväisyytensä tähden, mutta mitkään nuhteet eivät voineet hillitä nuoren kilvoittelijan intoa. Jo nuorena hän tajusi maallisen elämän turhuuden ja sanoi mielessään: ”Totisesti elämämme on varjoa ja unennäköä ja pyörii kuin hyrrä.” Vanhempiensa kuoltua hän jätti tämän maailman kunnian ja rikkauden ja lähti kotikaupungistaan vetäytyen autioon paikkaan Olhavanjoen varrelle noin kymmenen kilometrin päähän Novgorodista pohjoiseen.

Kilvoittelijan valitsema paikka tunnettiin nimellä Hutyn, ”huono paikka”. Kansan perimätiedon mukaan siellä asui saastainen henki. Aleksei ei lähtenyt Hutyniin yksin vaan hänen mukanaan tuli kaksi varakasta novgorodilaista veljestä, Porfiri ja Feodor, jotka halusivat jakaa hänen kilvoituksensa. Eräs pappismunkki vihki Aleksein munkiksi Hutynissä antaen hänelle nimen Varlaam.

Varlaam rakensi itselleen hirsistä pienen keljan, jossa hän rukoili yötä päivää ja kilvoitteli hellittämättä paastoten ja valvoen. Pelastuksemme viholliset, pahat henget, nousivat häntä vastaan. Ne ilmestyivät hänelle milloin matelijoiden, milloin erilaisten petojen hahmossa yrittäen pelotella hänet tiehensä, mutta hän siunasi itsensä ristinmerkillä ja karkotti ne luotaan. Toisen kerran pahat henget yllyttivät maallisia ihmisiä häntä vastaan, mutta ne ”kompastuivat ja kaatuivat itse” (Ps. 20:9) kohdattuaan lujan kallion, jota eivät voineet horjuttaa.

Sana kilvoittelijasta levisi Novgorodin ympäristöön, ja taivaallista isänmaata ikävöivät tulivat kuulemaan hänen opetuksiaan. Heidän joukossaan oli ruhtinaita ja ylimyksiä mutta myös köyhiä ihmisiä, ja kaikki saivat häneltä kaipaamansa hyödyllisen opetuksen. Varlaam puhui heille sävyisästi sanoen: ”Lapseni, varokaa erilaisia paheita: kateutta, panettelua, vihaa, valhetta, lahjontaa, puolueellista tuomiota, väärää valaa ja haureutta; olkaa sävyisiä ja rakastavia, sillä rakkaus on kaiken hyvän äiti. Välttäkää iankaikkiset kärsimykset paastoamalla, rukoilemalla ja tekemällä hyvää, valvomalla yöllä ja ahkeroimalla päivällä.”

Varlaamin kaikesta henkilökohtaisesta omaisuudesta pidättyminen ja hengellinen kokemus tuotti kaikille hänen luokseen tuleville suurta hyötyä. Hänen kilvoittelunsa itsensä kieltämisessä puhdisti hänen sisäiset silmänsä ja antoi hänelle selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan.

Kerran ollessaan matkalla Novgorodin arkkipiispan luo Varlaam kohtasi sillalla kansanjoukon, joka oli viemässä itse teosta kiinni saatua rikollista Olhavanjokeen hukutettavaksi. Varlaam pyysi luovuttamaan rikollisen hänelle sanoen, että tämä sovittaa syntinsä Hutynissa. Hän käski miestä tekemään työtä veljien hyväksi ja vihki tämän myöhemmin munkiksi pelastaen näin hänen sielunsa.

Toisen kerran Varlaam tuli sillalle, kun novgorodilaiset olivat jälleen heittämässä jokeen tuomittua miestä. Miehen sukulaiset pyysivät Varlaamia pelastamaan onnettoman, mutta Varlaam meni vaieten ohi. Hänen oppilaansa ihmettelivät hänen menettelyään, jolloin hän vastasi: ”Näin sydämeni silmillä, että ensimmäinen rikollinen oli monien syntien tahraama ja oikeudenmukaisesti tuomittu, mutta hän katui sydämessään ja uskoi pelastukseen, joten pyysin luovuttamaan hänet itselleni ja järjestin hänen elämänsä niin kuin oli Herran tahto. Toinen mies oli tuomittu epäoikeudenmukaisesti ja vastoin lakia, ja minä näin, että hän kuolee marttyyrina ja saa kruunun Kristukselta. Hän ei tarvinnut minun rukouksiani, sillä hänellä oli itse Kristus auttajanaan ja pelastajanaan.”

Varlaamin selvänäkemisen lahjasta kertoo tapaus, joka sattui hänen vieraillessaan Novgorodin arkkipiispan Grigorin luona. Pois lähtiessään Varlaam lupasi tulla uudelleen reellä apostolien paaston ensimmäisellä viikolla. Piispa ihmetteli mielessään, miten Varlaam aikoi ajaa reellä kesäkuussa, mutta sovittua päivää edeltävänä yönä satoi niin paljon lunta, että tämä todella tuli reellä ajaen. Kun esipaimen murehti parhaillaan kukkivan ruissadon kohtaloa, Varlaam kehotti kiittämään Herraa, Jumalanäitiä ja kaikkia pyhiä heidän osoittamastaan laupeudesta, sillä ilman lunta ja pakkasta kansa olisi kuollut nälkään. Herra olisi näet ihmisten syntien vuoksi sallinut viljaa syövien matojen aiheuttaa nälänhädän, mutta Jumalanäidin ja kaikkien pyhien rukousten tähden hän armahti kansaa lähettämällä lumisateen tappamaan madot rukiin juurista. Kun lumi seuraavana päivänä suli, löytyi pelloilta suuret määrät kylmään kuolleita matoja, ja sen kesän ruissato oli paljon tavallista suurempi.

Varlaam teki eläessään paljon ihmeitä. Hän herätti kuolleista erään hurskaan miehen ainoan pojan ja elvytti rukouksillaan veneestä pudonneen hukkuneen miehen.

Varlaam kilvoitteli kauan erakkona tovereidensa kanssa, mutta lopulta hänen maineensa toi heidän luokseen uusia kilvoittelijoita. Hutyniin perustettiin luostari ja rakennettiin kirkko Kristuksen kirkastumisen kunniaksi. Arkkipiispa Grigori vihki kirkon kirkastusjuhlana vuonna 1192. Varlaam laati luostarille säännöt, jotka eivät valitettavasti ole säilyneet. Ilmeisesti luostari oli kinobiittinen yhteisluostari, sillä Varlaam kehotti veljiä harjoittamaan hyväntekeväisyyttä ja vieraanvaraisuutta niin kuin kinobioissa oli tapana.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Varlaam luovutti luostarin johdon hengelliselle veljelleen munkki Antonille, joka oli palannut pyhiinvaellukselta Konstantinopolista. Koottuaan munkkiveljet luokseen hän sanoi heille: ”Veljet, ruumiillisesti lähden luotanne, mutta hengessä olen aina kanssanne”. Pyhittäjä Varlaam antoi sielunsa Herralle vuonna 1192. Hautajaisten aikana monet sairaat paranivat. Hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin 1400-luvulla, ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet tekivät hänet kuuluisaksi kautta Venäjän.

Varlaam Kierettiläinen eli 1500-luvulla. Hän oli kotoisin Vienanmeren rannikolta Kieretin pitäjästä, mutta palveli pappina Kuolan kaupungissa Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Ihmiskunnan vihollinen sai hänet pauloihinsa herättämällä hänessä mustasukkaisuutta vaimoaan kohtaan ja lopulta vietteli hänet murhaamaan viattoman vaimonsa. Pian Varlaam kuitenkin tuli tuntoihinsa, katui raskasta lankeemustaan, paastosi ja itki katkerasti. Hän menetti tietenkin pappeutensa, mutta se ei riittänyt hänelle. Lunastaakseen syyllisyytensä hän määräsi itselleen ankaran rangaistuksen. Hän lähti merelle ja purjehti pysähtymättä paikasta toiseen. Hän purjehti Jäämerta itään seuraten rannikkoa, ohitti Pyhänniemen (Svjatoj Mys), jonka luona merenkulku oli hyvin vaarallista, ja tuli Vienanmerelle ja edelleen synnyinseudulleen Kannanlahden Kierettiin. Ihmiset katselivat ihmetellen miestä, joka purjehti yksin pysähtymättä lepäämään. Varlaam ei muiden merenkulkijoiden tapaan odotellut myötätuulta purjeisiin vaan souti airoilla vastatuuleen ja vasta-aallokkoon laulaen Daavidin psalmeja. Öisin hän rukoili itkien Herraa antamaan hänen syntinsä anteeksi.

Kilvoiteltuaan näin pitkän aikaa Varlaam halusi tietää, oliko hän saanut anteeksiannon. Vanhan uskomuksen mukaan merenkulku Pyhänniemen luona oli vaarallista, koska meressä elävät madot söivät laivan runkoon reikiä. Tämän vuoksi merenkävijät joutuivat vetämään laivat maitse niemen yli. Varlaamia madot eivät haitanneet, mutta hän halusi tehdä merenkulun niemen ympäri vaarattomaksi kaikille ja rukoili sitä Jumalalta. Rukous tuli kuulluksi, ja madot katosivat jäljettömiin.

Pitäen tätä ihmettä merkkinä syntinsä anteeksi saamisesta Varlaam jätti maailman, vihkiytyi munkiksi ja asettui kilvoittelemaan metsään Kierettijärven lähelle. Kerrotaan, että marjoja keräävät naiset häiritsivät häntä maallisilla lauluillaan, ja hän siirtyi Tšupanlahteen, missä hän nukkui kuolonuneen.

Ei ole tiedossa milloin ja kenen toimesta Varlaamin paljon kärsinyt ruumis siirrettiin Kierettiin ja haudattiin Pyhän Georgioksen kirkon alttaripäätyyn. Vienanmeren rannikon asukkaat ovat kunnioittaneet häntä pyhänä 1600-luvun alusta lähtien. Hänen ihmeitään ja ilmestymisiään on kirjoitettu muistiin vuonna 1664, ja Vienanmeren rannikon asukkaan pitävät häntä erityisesti merenkulkijoiden suojelijana.

Pyhä Herman syntyi ylimysperheeseen Staritsan kaupungissa Tverin alueella noin vuonna 1505. Jo nuorena hän oppi rakastamaan rukousta ja pyhien kirjojen lukemista. Munkiksivihkimyksen hän otti vastaan 25-vuotiaana Volokolamskin luostarissa hengelliseltä ohjaajaltaan igumeni Gurilta, josta tuli sittemmin Kazanin arkkipiispa (ks. 4.10.). Herman solmi läheiset välit luostarissa vangittuna olleeseen pyhittäjä Maksimos Kreikkalaiseen (21.1.). Hän tutki innokkaasti luostarin suuren kirjaston kirjoja ja kilvoitteli ankarasti.

Kun Hermanin kotikaupungissa Staritsassa sijaitsevan Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen luostarin munkit saivat kuulla maanmiehensä hurskaasta elämästä, he valitsivat hänet johtajakseen vuonna 1551. Tverin arkkipiispa vihki Hermanin pappismunkiksi, korotti hänet arkkimandriitan arvoon ja nimitti hänet Staritsan luostarin johtajaksi. Herman huolehti innokkaasti luostarinsa ulkoisesta ja sisäisestä elämästä ja oli munkeille nöyryyden ja sävyisyyden esikuvana. Mutta kahden ja puolen vuoden kuluttua hän lähti luostarista uskoen sen johdon oppilaalleen pappismunkki Jobille (Iov), josta tuli sittemmin Venäjän ensimmäinen patriarkka. Itse hän palasi Volokolamskin luostariin jatkamaan rakastamaansa yksinäistä kilvoittelua tavallisena munkkina.

Venäjän vallattua Kazanin alueen sinne perustettiin vuonna 1555 piispanistuin, ja sen ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Volokolamskin luostarin entinen johtaja pyhä Guri. Hän sai tehtäväkseen perustaa Svijažkin kaupunkiin luostarin, jonka tuli olla ortodoksisen uskon keskuksena islaminuskoisten tataarien asuttamalla seudulla. Luostarin johtajaksi pyhä Guri kutsui Hermanin.

Svijažkin luostarista tuli kristillinen lähetyskeskus Volgan oikealla rannalla asuvien pakanoiden keskuuteen. Tietäen, että kirjat ovat valistuksen perusta, Herman kokosi kahdeksassa vuodessa luostariinsa yli 150 erilaista kirjaa. Hän oli arkkipiispansa innokas apuri uskonasioissa, ja pyhä Guri osoitti hänelle täyttä luottamusta. Gurin kuoltua piispainkokous piti Hermania ansiollisena nousemaan piispanistuimelle, ja vuonna 1564 hänet vihittiin Kazanin arkkipiispaksi. Herman johti hiippakuntaa menestyksellisesti muutaman vuoden ajan jatkaen edeltäjänsä aloittamaa työtä. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, piti huolta luostarikilvoittelijoista ja perusti erään luostarin yhteyteen koulun.

Vuonna 1566 tsaari Iivana Julma kutsui pyhän Hermanin Moskovaan aikoen nimittää hänet Moskovan metropoliitaksi. Nähdessään kaikkialla pelkkää vääryyttä Herman yritti ojentaa tsaaria ja muistutti tätä tämän synneistä ja viimeisestä tuomiosta, mutta vihastunut tsaari karkotti totuutta puhuvan piispan luotaan. Hermanin ei annettu palata Kazaniin, vaan hän joutui jäämään vangittuna Moskovaan. Metropoliitaksi valittiin pyhä Filip (9.1.), jonka vainoa ja kärsimyksiä Herman joutui seuraamaan. Kun tsaari pian vaati vihoissaan Filipin tuomitsemista, oli pyhä Herman ainoa, joka uskalsi totuudenmukaisesti puolustaa häntä kirkolliskokouksessa, mutta hänen sanansa eivät pelastaneet Filipiä vankeudelta ja kuolemalta.

Tämä oli pyhän Hermanin viimeinen kuolemaa edeltävä kilvoitus. Hän siirtyi Herransa luo Moskovassa marraskuun 6. päivänä vuonna 1567 ruton aikana, mutta on mahdollista, että hänet murhattiin tsaarin käskystä. Hänet haudattiin piispallisesti Moskovaan. 27 vuoden kuluttua pyhän Hermanin tuoksuvat maalliset jäännökset siirrettiin Svijažkin asukkaiden pyynnöstä Svijažkiin, jolloin tapahtui ihmeellisiä parantumisia, muun muassa kaksi sokeaa sai näkönsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

7.11.

Pyhä Hieron oli kotoisin Kappadokian Tyanasta. Hän vietti rauhallista elämää sokean leskiäitinsä kanssa peltojaan viljellen. Noin vuonna 290 valloitushaluiset keisarit Diocletianus ja Maximianus panivat toimeen sotaväenoton. Hieron oli kuuluisa ruumiinvoimistaan, ja niin maaherra Lysias lähetti kaksi sotilasta hakemaan hänet armeijaan.

Hieron oli työssä pellollaan sotilaiden tullessa, eikä hänellä ollut mitään halua kirjoittautua armeijaan, jossa kaiken muun lisäksi olisi uhrattava keisarille kuin Jumalalle ja siten kiellettävä uskonsa Kristukseen. Hän ajoi sotilaat pakoon lapionvarrella ja piiloutui muutamien sukulaistensa kanssa erääseen luolaan. Sotilaat hakivat kuitenkin lisäjoukkoja ja alkoivat piirittää luolaa. Hieronin veli Kyriakos lähetettiin välittäjäksi ja hän saikin Hieronin antautumaan. Tämä kävi hyvästelemässä äitinsä ja saamassa hänen siunauksensa. Sitten sotilaat lähtivät viemään häntä Melitineen. Yöllä hänelle ilmestyi enkeli, joka vakuutti, että hän ei ole matkalla maalliseen vaan taivaalliseen taisteluun, ja sen kautta taivaan valtakunnan portit avautuvat hänelle. Aamulla Hieron kertoi iloissaan näystään kanssaan pidätetyille sukulaisilleen.

Melitinessä Hieron pantiin vankilaan yhdessä 33 muun kristityn kanssa. Hän vahvisti heitä uskossa ja rohkaisi heitä antamaan itsensä uhriksi Jumalalle. Häntä syytettiin keisarin käskyn uhmakkaasta vastustamisesta. Kun maaherra sai kuulla, että hän oli karkottanut aseistetut sotilaat pelkällä lapionvarrella, hän sen sijaan että olisi ihmetellyt hänen urheuttaan, käski katkaista hänen oikean kätensä. Hieron kesti tämän kidutuksen iloiten. Sen jälkeen hänet vietiin takaisin vankilaan odottamaan uutta kuulustelua.

Hieronin kanssa vankilassa oli hänen sukulaisensa Victor. Tämä lupasi antaa vanginvartijalle omistamansa pellon, jos pääsisi vapaaksi. Vartija suostui ja laski hänet salaa yöllä vapauteen. Hieron murehti kovasti, että hänen sukulaisensa oli kieltäytynyt taivaan valtakunnan ilosta ja kunniasta lyhytaikaisen maallisen hyvinvoinnin tähden. Jotkut Hieronin sukulaiset olivat seuraamassa hänen oikeudenkäyntiään. He vierailivat hänen luonaan vankilassa, ja hän esitti heille viimeiset toiveensa. Katkaistun kätensä ja pääosan omaisuuttaan hän pyysi antamaan lohduksi sokealle äidilleen, jonka lempilapsi hän oli. Sisarelleen Teotimialle hän jätti osan omaisuuttaan ja pyynnön, että tämä juhlisi joka vuosi hänen marttyyrikilvoituksensa muistopäivää.

Neljäntenä päivänä Hieron ja hänen toverinsa vietiin taas kuulusteltaviksi. Kun maaherra tajusi, ettei saa heitä mitenkään luopumaan Kristuksesta, hän mestautti Hieronin ja hänen 32 toveriaan kaupungin ulkopuolella. Näiden pyhien nimet ovat Amonitos, Aniketos, Athanasios, Barakhios, Castricius, Claudinus, Diodotos, Doroteos, Dulcitius, Epifanios, Eugenios, Eutykhios, Gigantios, Hilarion, Kallimakhos, Kallinikos, Ksanthias, Longinus, Mamas, Maximianus, Nikandros, Nikon, Ostrykhios, Teagenes, Teodokhos, Teodoros, Teodotos, Teodulos, Teofilos, Themelios ja Valerius.

Hieronin sukulaiset pyysivät maaherralta hänen kunniakasta päätään. Tämä käytti tilaisuutta hyväkseen ja vaati siitä maksuksi sen painon verran kultaa. Miehillä ei ollut niin paljon rahaa, mutta heille tuli avuksi Khrysafios-niminen rikas senaattori, joka oli itsekin kristitty. Hän antoi maaherralle tämän vaatimat rahat ja enemmänkin, niin että sai jopa luvan rakentaa kirkon marttyyrien mestauspaikalle.

Pyhä marttyyri Melasippos, hänen vaimonsa Kassina (Carina) ja heidän poikansa Antonios surmattiin Ankyrassa (nyk. Ankara) keisari Julianus Luopion (361–363) aikana. Antonios vietiin vankilaan, mutta Melasippos ja Kassina ripustettiin roikkumaan tyhjän päälle, heidän nahkaansa raastettiin ja heitä poltettiin tulella. Hieman myöhemmin Kassinan rinnat leikattiin irti ja Melasippoksen jalat hakattiin polvien kohdalta poikki. Pian he antoivat henkensä Jumalan haltuun poikansa Antonioksen nähden.

Nähdessään vanhempiensa kohtalon Antonios tunsi ylpeyttä ja iloa heidän puolestaan mutta inhoa kiduttajien julmuutta kohtaan. Kun Antonios tuotiin keisarin eteen, hän sylki hallitsijaa päin kasvoja. Antonios joutui julmasti kidutettavaksi. Hänet lävistettiin nilkoista ja roikutettiin raskaiden painojen kanssa. Hänet pantiin istumaan tulipunaiseksi kuumennetulle rautatuolille. Antonioksen pää ajeltiin, hänen kaulansa ympärille pantiin kivi ja häntä kuljetettiin pilkattavana ympäri kaupunkia. Lopulta hänet asetettiin kuumennetulle laverille hakattavaksi ja hänen kaulansa katkaistiin. Näin aina muistettava Antonios sai marttyyrien seppeleen.

Perugian piispa Herculanus (Ercolano) kärsi marttyyrikuoleman, kun kuningas Totilan johtamat itägootit valloittivat Perugian noin vuonna 547. Hänen nahkansa määrättiin nyljettäväksi, mutta nyljennän ollessa vielä kesken teloittaja alkoi sääliä häntä ja löi hänen päänsä poikki. Pyhää Herculanusta kunnioitetaan Perugian suojelijana.

Pyhä Gertrude syntyi hurskaaseen sukuun; hän oli pyhien Adolfuksen ja Botulfuksen sisar. Gertrude opiskeli Saint-Montin luostarissa Koillis-Ranskan Remiremontissa, jossa hänet myös vihittiin nunnaksi. Vuonna 654 hänestä tuli luostarin johtaja tätinsä pyhän Claran jälkeen. Autuaasti kilvoiteltuaan pyhä Gertrude nukkui pois vuoden 690 tienoilla.

Irlannissa syntynyt munkki Florentius jätti kotimaansa patriarkka Abrahamin tavoin vastatakseen Jumalan kutsuun jättää kotinsa ja lähteä Jumalan osoittamaan maahan. Hän purjehti mantereelle ja asettui Koillis-Ranskan Alsaceen, jonne hän perusti luostarin. Florentius teki alueella lähetystyötä, kunnes hänet valittiin vuonna 678 pyhän Arbogastin seuraajaksi Strasbourgin piispaksi. Florentius perusti Strasbourgiin Pyhän Tuomaksen luostarin, johon tuli hänen maamiehiään Irlannista. Pyhä Florentius nukkui pois vuonna 693. Taiteessa hänet on kuvattu villieläinten kanssa, paimentamassa karhun kanssa laumaansa tai valonsäteen alla.

Pyhä Willibrord syntyi Yorkshiressa, Northumbrian kuningaskunnassa, Brittein saarilla vuonna 658. Vaikka hänen nimensä onkin pakanallinen, hänen vanhempansa olivat kristittyjä sakseja, joilla oli läheiset suhteet hoviin. Hänen äitinsä näki ihmeellisen valonäyn ennen Willibrordin syntymää. Hänen isänsä puolestaan rakennutti omalla kustannuksellaan pienen luostarin, jonne vetäytyi myöhemmin itsekin.

Seitsemänvuotiaana Willibrord lähetettiin Riponin luostariin saamaan opetusta. Hänen opettajanaan oli luostarin apotti pyhä Wilfrid (12.10.). Willibrord oli täynnä intoa kilvoitteluelämään, ja hänellä oli kyltymätön opinjano. Willibrordia kuvataan varreltaan lyhyeksi ja luonteeltaan iloiseksi, sanavalmiiksi ja seikkailunhaluiseksi. 20-vuotiaana hän lähti Irlantiin, jossa hän sai kilvoitella ja opiskella lisää muun muassa Rath Melsigissä pyhien Egbertin (24.4.) ja Wigbertin johdolla. Willibrord vihittiin papiksi 30 vuoden iän saavutettuaan. Kaiken kaikkiaan hän viipyi Irlannissa kaksitoista vuotta.

Pyhän Egbertin haave oli lähettää lähetyssaarnaajia mantereelle Friisiaan, pakanallisten germaanien luokse. Ensimmäiset yritykset alueella olivat epäonnistuneet, mutta alueen siirryttyä frankkien haltuun aika oli kypsä lähetystyölle. Egbert valitsi kaksitoista munkkia ja Willibrordin heidän johtajakseen. Syksyllä 690 he saapuivat Reininjoen suulle ja kulkivat Alankomaiden alueen lävitse frankkien kuninkaan Klodvig II:n paikallisen edustajan Pipin II:n luokse. Saatuaan häneltä luvan lähetystyön tekemiseen Willibrord matkasi Roomaan pyytämään työlle paavi Sergius I:n siunausta. Sen jälkeen Willibrord levitti evankeliumia Hollannissa ja Sjellannissa. Monet ihmeet seurasivat hänen julistustaan, ja tämä osoitti kaikille, että Jumalan armo oli hänen kanssaan.

Vuonna 695 Pipin II lähetti Willibrordin toisen kerran Roomaan, jossa paavi Sergius vihki hänet Utrechtin arkkipiispaksi Pyhän marttyyri Cecilian kirkossa tämän juhlapäivänä (22.11.). Sergius antoi Willibrordille nimeksi Clemens, mutta Willibrord ei koskaan käyttänyt tätä nimeä muuten kuin latinalaisissa yhteyksissä. Sergius antoi uudelle piispalle myös reliikkejä ja määräsi hänen tehtäväkseen järjestää friisien keskuuteen vakiintunut kirkollinen elämä samaan tapaan kuin pyhä Augustinus Canterburylainen oli tehnyt Englannissa.

Piispanistuin oli Utrechtin katedraalissa, mutta Willibrord pysyi koko ajan liikkeellä ja kulki saarnaajamunkkiensa tavoin kylästä kylään. Vähä vähältä seurakuntia syntyi ja jumalanpalveluselämää virisi. Willibrord osasi hyödyntää frankeilta saamaansa suojelua. Hän voitti puolelleen monia maanomistajia ja sai heiltä maata kirkon käyttöön ja kokonaisten kylien rakentamiseen. Willibrord alkoi rakennuttaa kirkkoja ja benediktiinisääntöä noudattavia luostareita sekä vihkiä avukseen piispoja[1]. Suurimman luostarinsa hän rakennutti vuonna 698 Echternachtiin, nykyisen Luxemburgin alueelle.

Willibrord teki evankelioimismatkojaan Tanskaan asti, mutta siellä hallitsi julma Ongend ja ihmisten sydämet olivat kivikovia. Hän onnistui tuomaan mukanaan 30 vapauttamaansa lapsiorjaa, jotka hän kastoi ja koulutti. Heligolandissa ja Walcherenissa, jossa pakanauskonnon pappi yritti surmata hänet, Willibrord kastoi muutamia asukkaita ja lopetti pyhien lehmien kunnioittamisen antamalla ne kristittyjen syötäväksi. Myös Friisian pakanallinen ruhtinas Radbod vastusti sitkeästi Willibrordin työtä ja vuonna 714 hän tuhosi Utrechtin kirkkoja ja surmautti papistoa. Samana vuonna Willibrord kastoi tulevan hallitsijan Pipin Pienen.

Pyhä Willibrord toivoi työnsä jatkajaksi pyhää Bonifatiusta, joka teki työtä yhdessä hänen kanssaan vuosina 719–722, kunnes lähti syvemmälle Saksan metsiin. Toimittuaan piispana 44 vuotta pyhä Willibrord vetäytyi perustamaansa Echternachin luostariin ja kuoli siellä rauhassa 7.11.739 saavuttaen palavasti halajamansa taivaallisen palkinnon. Hänen heiveröinen ruumiinsa asetettiin kiviseen sarkofagiin, jossa se on siitä lähtien ollut kunnioitettavana. Hänen pyhistä jäännöksistään huokui taivaallista tuoksua, ja haudasta tuli tärkeä pyhiinvaelluskohde. Helluntaiviikon tiistaina Luxemburgin Echternachissa järjestetään suuri ja riemullinen kulkue Utrechtin ensimmäisen piispan ja Hollannin apostolin kunniaksi.


[1] Kyseessä on khorepiskopos eli ”maalaispiispa”, apulaispiispa.

Pyhä Lasaros syntyi Magnesian lähialueen kylässä vuonna 967. Hänen syntyessään taivaallinen valo täytti koko huoneen, niin että sinne kokoontuneet naiset juoksivat säikähtyneinä ulos. Palattuaan he näkivät vastasyntyneen olevan kädet ristissä rinnalla itään päin kääntyneenä ikään kuin rukousasennossa.

Lapsi sai kasteessa nimekseen Leo. Kun hän oli viisivuotias, vanhemmat lähettivät hänet pappi Leontioksen luo oppimaan lukutaitoa. Leo oli erinomainen oppilas. Hän tosin sai piiskaa siksi, että jakoi opettajansa tavaroita köyhille säälistä heitä kohtaan.

Jo lapsesta lähtien Leo paloi halusta päästä käymään Jerusalemin pyhillä paikoilla. Vanhemmat pelkäsivät hänen lähtevän sinne salaa ja toimittivat hänet harjoittamaan jatko-opintoja Orobokseen Kalathoin luostariin, missä hänen opettajanaan toimi hänen setänsä munkki Elias. Leo löysi kuitenkin sielläkin sopivan tilaisuuden toteuttaa aikeensa ja lähti salaa luostarista kohti Jerusalemia. Kulkiessaan Khonain kautta, missä oli tapahtunut ylienkeli Mikaelin ihme[1], hän poikkesi ylienkelin kirkkoon pyytämään tältä apua vaellukseensa.

Attaleiassa Leo sai matkakumppanikseen munkin, joka kuitenkin osoittautui petturiksi. Saadakseen rahaa hän yritti myydä pojan orjaksi saraseeneille. Hän oli jo tekemässä kauppoja armenian kielellä, kun paikalle osui joku armeniaa ymmärtävä kristitty, joka varoitti Leoa. Tämä pakeni kiireesti läheiselle vuorelle. Siellä hän tapasi kunnianarvoisan vanhan munkin, joka selitti hänelle, kuinka vaarallista hänen olisi noin nuorena vaellella yksin vierailla mailla. Leo oli itsekin tämän jo havainnut ja päätti siirtää aiettaan mennä Jerusalemiin. Munkin ehdotuksesta hän asettui luostariin, jossa tämä itse oli igumenina.

Luostarissa Leo vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Lasaros. Nuori veli kunnostautui etenkin kuuliaisuuden ja nöyryyden hyveissä. Innokkaasti hän harjoitti viisaan igumeninsa opastuksella myös paastoa ja muita askeettisia kilvoituksia. Näin kului monta vuotta, kunnes hänen hengellinen isänsä kuoli. Se oli Lasarokselle raskas isku. Kolmen päivän kuluttua igumenin kuolemasta Lasaros lähti luostarista ja asettui lähellä olevaan vaikeapääsyiseen luolaan.

Kauan Lasaros ei saanut kilvoitella rauhassa luolassaan. Vaikka hän yritti kätkeä hyveensä, Jumala paljasti ne ja ihmisiä alkoi tulla sankoin joukoin hänen luolalleen. He jopa raivasivat sinne tien. Myös alueen piispa kiinnostui hänestä ja tahtoi tulla häntä tapaamaan. Jotkut kävijöistä halusivat jäädä kilvoittelemaan hänen kanssaan. Niin Lasaros päätti rakentaa paikalle luostarin. Paikalliset asukkaat avustivat häntä kilvan rakennustöissä.

Neuvoillaan ja esimerkillään Lasaros auttoi monia, nosti langenneita jaloilleen ja vahvisti hyveellisiä heidän kilvoituksissaan. Kuitenkin toivo päästä Jerusalemiin iti yhä hänen sielussaan. Niinpä hän ilmoitti veljilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle, ja kehotti heitä elämään hyvinä munkkeina ja huolehtimaan sielunsa pelastuksesta. Veljet hyvästelivät hänet murhemielin.

Jerusalemissa Lasaros kierteli sydämensä kyllyydestä pyhillä paikoilla ja asettui sitten Pyhän Sabbaksen lauraan. Siellä hänet vihittiin papiksi. Luostarissa oli tapana, että kokeneimmat kilvoittelijat lähtivät suuren paaston ajaksi erämaahan. Lasaroksenkin alkoi tehdä mieli mukaan. Hän tiesi kuitenkin, ettei igumeni antaisi hänelle siunausta siihen. Niinpä hän lähti salaa. Kun isät sitten palmusunnuntaina palasivat luostariin, igumeni ei päästänytkään Lasarosta sisään rangaistuksena hänen omapäisyydestään. Lopulta Jerusalemin kirkon taloudenhoitajan toimittua välittäjänä igumeni suostui ottamaan Lasaroksen takaisin.

Seuraavana vuonna rakkaus erämaan hiljaisuuteen valtasi taas Lasaroksen ja hän lähti sinne uudestaan, mutta ei enää palannut luostariin, vaan rakensi itselleen pylvään rauhalliseen paikkaan. Sen päällä hän eli vuosikausia pylväskilvoittelijana käyden hengellistä taistelua pahuuden voimia vastaan.

Laskeuduttuaan kerran pylväältä Lasaros kuuli kävellessään äänen: ”Palaa takaisin kotiseudullesi.” Kehotus toistui monta kertaa myöhemminkin, ja muut erämaaisät, joilta Lasaros pyysi neuvoa, vakuuttivat hänelle, että kyseessä on Jumalan tahto. Niinpä Lasaros lähti Palestiinasta. Vaeltaessaan hän kohtasi kerran kapeikossa kaksi suurta karhua. Hän säikähti ja rukoili palavasti Jumalan apua. Karhut laskivatkin päänsä ja tekivät hänelle tietä väistyen polun toiseen laitaan. Paholaisen lähettämä suuri musta koira hätyytteli häntä kolmen päivän ajan.

Lasaros palasi ensimmäiseen luostariinsa Oroboksessa. Tieto hänen paluustaan levisi nopeasti. Lähiseutujen asukkaat tulivat sankoin joukoin tapaamaan häntä kuten myös hänen äitinsä – isä oli jo kuollut. Lasaros oli tuolloin 38-vuotias.

Luostari oli kuitenkin Lasarokselle liian levoton paikka, ja muutaman päivän kuluttua hän poistui sieltä. Efesoksen piispa, johon hän oli matkallaan tutustunut, antoi hänen käyttöönsä pienen erakkoluostarin, jonka kirkko oli omistettu pyhälle Marinalle. Siellä asui ennestään kaksi munkkia, jotka olivat veljeksiä. Hän rakensi sen lähistölle pylvään, jossa jatkoi kilvoitteluaan entistäkin ankarammin. Pyhää Simeon Styliittaa (1.9.) jäljitellen hän poisti pylväästään katon ja eli siten kokonaan säiden armoilla. Paljon ihmisiä alkoi kokoontua pylvään juurelle pyytämään hänen rukouksiaan ja neuvojaan sekä kuuntelemaan hänen opetustaan. Lasaros käski tarjota kaikille tulijoille ruokaa. Munkkiveljekset kokivat hänen anteliaisuutensa uhkaavan hyvinvointiaan ja lähtivät muualle. Uusia veljiä tuli kuitenkin paikalle. He rakensivat pylvään juurelle keljoja ja laajensivat kirkkoa. Lasaros viipyi pylvään päässä kaikkiaan seitsemän vuotta.

Hiljaisuuden rakastajana Lasaros lopulta väsyi ihmispaljouteen. Eräänä yönä hän laskeutui salaa alas pylväästään ja meni Gallesionin vuorelle. Siellä hän tapasi hurskaan erakon, joka suositteli hänelle asettumista luolaan, jossa aikaisemmin oli elänyt munkki Pafnutios. Pahat henget yrittivät huudoilla ja metelillä pelottaa Lasarosta luopumaan aikeistaan, mutta hän ei antanut niiden vaikuttaa itseensä. Hän eli luolassa monta vuotta kaikilta piilossa, kunnes hänen luokseen tuli kuusi munkkia, jotka pyysivät hartaasti häntä ottamaan heidät oppilaikseen. Arvoitukseksi jää, mistä he olivat saaneet kuulla hänen olinpaikastaan. Sen näet tunsi vain luolaa suositellut vanhus, joka ei ollut koskaan kertonut asiasta kenellekään.

Veljien avulla Lasaros rakensi paikalle pienen kirkon Herran Jeesuksen kunniaksi. Hurskas efesolaisnainen toimi hankkeen rahoittajana. Paikalle tuli vielä toiset kuusi munkkia, ja näin kirkon ympärille nousi kohta luostari. Lasaros rakensi myös erakkomajoja luostarin ulkopuolelle ja asui itse yhdessä niistä. Kerran kesällä hänellä ei ollut vettä ja hän oli jo kuolemaisillaan janoon, kun hänen oppilaansa saapui paikalle vesileilin kanssa saatuaan enkeliltä ilmoituksen hänen tilastaan.

Veljiä tuli jatkuvasti lisää, ja pian luostari kävi liian pieneksi. Kun Lasaros rukoili miettien mitä olisi tehtävä, hän näki vuorelle laskeutuvan tulipatsaan ja kuuli enkelten laulavan: ”Nouskoon Jumala, niin hänen vihollisensa hävitetään.” (Ps.68:2) Hän ymmärsi, että uusi kirkko ja luostari piti rakentaa tulipatsaan osoittamalle paikalle.

Kaikki uuden luostarin rakennuskustannukset otti huolekseen keisari Konstantinos IX (1042–1055). Tämä oli ollut maanpaossa Lesbos-saarella, jolloin pyhä Lasaros oli ennustanut hänelle, että hänestä tulee vielä keisari, niin kuin sitten tapahtuikin. Tästä syystä keisari kunnioitti suuresti pyhää Lasarosta ja auttoi häntä kaikin tavoin. Uusi kirkko ja luostari omistettiin Kristuksen ylösnousemukselle. Veljestöä kertyi yli 700 henkeä. Yksi veljistä oli pyhän Lasaroksen veli ja sittemmin hänen seuraajansa luostarin johtajana. Uuteen luostariinsakin Lasaros rakensi itselleen pylvään, jonka hän omisti kaikkein pyhimmälle Jumalanäidille.

Pyhittäjän rukoukset ja moninaiset armolahjat koituivat veljestön ja pyhiinvaeltajien siunaukseksi monella tapaa. Tapahtui paljon ihmeitä. Kerran pyhittäjä jopa ilmestyi Persiassa olleelle sotavangille ja vapautti hänet. Toisen kerran kuivana kautena pilvi ilmestyi yhtäkkiä luostarin ylle ja antoi runsaan sateen. Erään kerran pyhittäjä sairastui vakavasti ja valmistautui jo kuolemaan. Veljet seisoivat hänen ympärillään ja valittivat sydäntä särkevästi. Pyhittäjä itse olisi jo ollut valmis lähtemään, mutta hänen kävi sääli veljestöä ja heidän takiaan hän pyysi Jumalanäidiltä lisäaikaa. Tämä lupasi antaa hänelle vielä viisitoista vuotta.

Kun sitten tuo lisäaikakin oli kulunut, pyhittäjä antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin vuonna 1053. Hänen kuolinhetkellään valoisa pilvi laskeutui hänen pylväänsä ylle samalla tavoin kuin hänen syntymähetkellään. Hänet haudattiin pylvään juurelle. Hänen haudastaan tuli heti tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Pyhittäjä Zosima perusti Jumalanäidin ilmestymisen luostarin Vorbozomskijärven saarelle 23 kilometrin päähän Valgetjärvestä (Belozerosta). Hänen luostarinsa oli yksi niin sanotuista volgantakaisista luostareista, jotka sijaitsivat Kiril Valgetjärveläisen (Belozerskin) luostarin ympärillä. Zosima nukkui kuolonuneen 1500-luvun puolivälissä.

Marttyyripiispa Kiril (Konstantin Smirnov) oli nuorena naimisissa ja toimi pappina Pietarissa ja Kronstadtissa. Hän menetti ensin pienen tyttärensä, joka kuoli nielaisemansa neulan aiheuttamiin tuskallisiin vammoihin, ja pian sen jälkeen vaimonsa. Leskeksi jäätyään hän vihkiytyi munkiksi. Vuonna 1904 hänet vihittiin Pietarin apulaispiispaksi. Hän toivoi kirkkokansan osallistuvan aktiivisemmin jumalanpalveluksen kulkuun ja otti sitä varten Aleksanteri Nevskin lavrassa käyttöön kirkkokansan yhteislaulun. Pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) toivoi ennen kuolemaansa, että hänen hautauspalveluksensa toimittaisi nuori piispa Kiril, jonka hän oli tuntenut jo tämän palvellessa pappina Kronstadtissa.

Vuoden 1917 kirkolliskokouksessa Kiril valittiin yhdeksi patriarkkaehdokkaaksi, ja vaalin jälkeen hänestä tuli patriarkka Tiihonin alaisen pyhän synodin jäsen. Pian hänet nimitettiin Kazanin metropoliitaksi.

Vuodesta 1919 lähtien metropoliitta Kiril oli viimeiset kahdeksantoista elinvuottaan miltei koko ajan pidätettynä, vangittuna tai karkotettuna. Hän ei hyväksynyt patriarkka Tiihonin kuoleman jälkeen kirkon johtoon tulleen metropoliitta Sergein neuvostovaltaa myötäilevää linjaa. Hänen mielestään metropoliitta Sergei ylitti valtuutensa, eikä Kiril ylipäätään pitänyt mielekkäänä säilyttää kirkon keskushallintoa millä hinnalla tahansa vaan kannatti hiippakuntapiispojen siirtymistä paikalliseen itsehallintoon, josta he myöhemmin vapaampien aikojen koittaessa voisivat tehdä tiliä kirkolliskokoukselle. Vuoden 1929 aikana metropoliitta Kiril kävi metropoliitta Sergein kanssa kirjeenvaihtoa yrittäen saada tämän vakuuttuneeksi kompromissien turmiollisesta vaikutuksesta. Kirjeenvaihdon päätteeksi metropoliitta Sergei erotti hänet hiippakunnan johdosta. Tästä huolimatta Kiril suhtautui lempeydellä metropoliitta Sergeihin. Hän katsoi tämän syyllistyneen vakavaan syntiin mutta ei pitänyt häntä ja hänen kannattajiaan armoa vailla olevina. Kuitenkaan hän ei osallistunut ehtoolliseen yhdessä tämän kanssa eikä antanut siihen siunausta muillekaan.

Vuonna 1937 metropoliitta Kiril pidätettiin karkotuspaikassaan. Kuulusteluissa häntä syytettiin ”vallankumouksellisen papiston” johtamisesta ja tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön marraskuun 7. päivänä 1937. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Kirilin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

8.11.

Jumala on valo hamasta iankaikkisuudesta, ainoa todellinen ikuinen valo, aineeton, ääretön ja täysin käsittämätön. Hän lepää ainutlaatuisen luontonsa saavuttamattomassa salaisuudessa ja iloitsee sanoinkuvaamattomassa rakkauden yhteydessä kolmen persoonansa, Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kesken. Hän on hyvä, kaiken hyvyyden ja kaiken rakkauden alkuperä, ja siksi Hän ei tahtonut pysyä pelkässä oman syvyytensä katselussa (theoria) vaan ylitsevuotavassa hyvyydessään tahtoi jakaa valonsa toisten kanssa ja saattaa kaikkeuden olemattomuudesta olevaksi.

Kun hyvä ja rakastava Jumala tahtoi luoda maailman, Hän ajatteli ensimmäiseksi enkelvoimia ja taivaita. Ennen näkyvän maailman luomista Jumala Sanansa kautta antoi olemassaolon aineettomalle enkeliluonnolle; Pyhällä Hengellään Hän teki sen täydellisen pyhäksi, jotta taivaan ruumiittomat voimat palvelisivat Häntä aineettoman tulen hehkua palaen. Enkeliolennot ovat siis Jumalan kirkkautta heijastavia toisen asteen valoja, jotka Pyhän Hengen armosta saavat valaistua ensimmäisestä ja aluttomasta valosta ja jakaa sen loputtomuutta.

Enkeliolennot näkevät Jumalaa siinä määrin kuin kykenevät saavuttamaan Häntä, ja kaiken elinvoimansa, pysyvyytensä ja koko olemisensa pohjan he saavat tästä Jumalan katselemisesta. Enkeliolennoilla ei ole ruumiillisia himoja, mutta he eivät kuitenkaan ole osallisia jumalallisesta muuttumattomuudesta, sillä tullessaan luomisessa olemattomista oleviksi enkelit läpikävivät olemuksellisen muutoksen. Siksi enkeliolennot eivät ole kiusausten ulottumattomissa, vaikka he eivät olekaan taipuvaisia pahaan. Pysyäkseen hyvässä ja edistyäkseen jumalallisten salaisuuksien näkemisessä enkelien on harjoitettava Jumalalta saamaansa täysivaltaista vapautta, jotta eivät joutuisi pahan valtaan ja vieraantuisi Jumalasta peruuttamattomasti. Ruumiittomina he näet ovat kykenemättömiä katumukseen, toisin kuin ihmiset.

Jumalallisen olemuksen kaltaisuutta heijastavina olentoina pyhillä enkeliolennoilla on hengellinen luonto. Ruumiin painoa vailla he ovat alati liikkeessä, vapaita ja ajattelukykyisiä. Luotuina olentoina enkelit ovat ajan ja paikan suhteen rajoittuneita eivätkä he ole aivan kokonaan aineettomia. Ihmisiin verrattuna heitä ei voi pitää aineellisina, mutta ainoa täysin aineeton on Jumala. He eivät voi olla yhtä aikaa taivaassa ja maan päällä, mutta heidän keveytensä ja nopeutensa tekee heille mahdolliseksi kulkea etäisyyksiä lähes silmänräpäyksessä.

Enkeli on lähettiläs, kuten jo sanan (hepr. mal’aka, kr. ángelos) kirjaimellinen merkityskin osoittaa. Kun Jumala lähettää taivaasta enkeleitä meidän luoksemme sanansaattajiksi, he omaksuvat joskus ruumiillisen hahmon, jotta me kykenisimme näkemään heidät. Heidän toimintaansa eivät rajoita ovet, seinät tai sinetit, sillä heidän ylevä luontonsa on niin hienoa, että se kulkee helposti aineellisten esteiden lävitse. Heidän kykynsä käsittää ihmisten ajatuksia ei tarkoita, että he olisivat kaikkitietäviä, sillä jos he profetoivat, se tapahtuu armosta ja Jumalan säätämyksestä, ei heidän omasta kyvystään.

Jumala on tehnyt enkelit palvelijoikseen ja Hän lähettää heitä huolehtimaan maasta. Enkelit varjelevat ihmisiä ja kansoja. Jokaista paikallisseurakuntaa suojelee oma enkelinsä. He toimivat täyttääkseen sen johdatuksen, joka on määrätty ihmiskunnalle yleensä ja kullekin yksilölle erikseen. Jokaisen ihmisen rinnalle Jumala on asettanut suojelusenkelin, joka tarkkailee meitä alati mutta ei kuitenkaan erkaannu Jumalan läsnäolosta. (Matt. 18:10) Suojelusenkeli herättää omassatunnossamme hyviä pyrkimyksiä, auttaa meitä voittamaan sielunvihollisen juonia ja syntiin langettuamme sytyttää meissä katumuksen tulen.

Jumala yksin tietää enkeliluonnon laadun ja rajoitukset. Se on yhtenäinen suhteessa Häneen mutta vaihteleva suhteessa meihin. Enkelien määrä on ihmisille tuntematon. ”Tuhannet ja taas tuhannet palvelivat Häntä, miljoonat seisoivat odottaen Hänen edessään.” (Dan. 7:10) Enkelit voidaan kuitenkin jakaa yhdeksään luokkaan, jotka koostuvat kolmesta triadista eli kolmikosta.

Ylimpänä hierarkiassa, ylimmän triadin huipulla ovat serafit, monisiipiset olennot, joiden hepreankielinen nimitys tarkoittaa polttavaa. He ovat aina Jumalan läsnäolossa ja välittömässä yhteydessä Häneen ennen kaikkia muita enkeliluokkia. He liikehtivät ikuisen vakaasti jumalallisten asioiden ympärillä, mikä antaa heille voiman kohottaa alempia luokkia kohti Jumalaa innoittamalla heitä hyveeseen puhdistavalla ja valaisevalla hehkullaan.

Ensimmäisen triadin toisen luokan muodostavat kerubit, monisilmäiset olennot (Hes. 1:12, 10:12), jotka ovat arvoltaan serafien veroisia mutta tehtäviltään ja toiminnaltaan erilaisia. Heidän nimensä on selitetty viittaavan heidän Jumalan tuntemisensa täyteyteen. Monisilmäisyys kuvastaa heidän kykyään katsella jumalallista valoa. Ensimmäisen triadin kolmas luokka on valtaistuimet, joiden yllä Jumala istuu. Nämäkin suuriarvoiset enkeliolennot on luotu Pojan kautta ja Häntä varten. (Kol. 1:16)

Toisen triadin muodostavat enkeliolennot, jotka tunnetaan nimillä vallat, voimat ja herraudet. Niiden asema ja rakkauden määrä on pienempi kuin ensimmäisen mutta suurempi kuin kolmannen triadin enkeliolentojen. He välittävät Korkeimman säädöksiä ja kohottavat alapuolellaan olevia enkeliolentoja yhä suurempaan Jumalan kaltaisuuteen.

Taivaallisen hierarkian täydentävä kolmas triadi koostuu hallituksista, ylienkeleistä ja enkeleistä, joiden kautta Jumala tekee meille tiettäväksi vanhurskaat päätöksensä. Koska enkelit ja ylienkelit ovat luomisjärjestyksessä lähimpänä ihmiskuntaa, Jumala lähettää juuri heitä meidän luoksemme ruumiillisessa muodossa, kun niin tahtoo.

Jumala suunnitteli ihmisen muodostamaan tämän hierarkian kymmenennen tason ja siten saattamaan luomakunnan täyttymykseensä. Mutta Hänen luomiensa olentojen täydellinen vapaus alkoikin suuntautua Häntä vastaan. Ensimmäiseksi lankeemus tapahtui enkelimaailmassa. Hamasta näkymättömän maailman luomisesta alkaen koko taivaallisen hierarkian lukematon joukko iloitsi jumalallisessa valossa. Enkeliolentojen loputon, harmoninen pyhä kehä veisasi – ja alati veisaa – väkevällä äänellä: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot! Taivas ja maa ovat täynnä Hänen kirkkauttaan.” (Jes. 6:3)

Lucifer[1], taivaallinen henkiolento, joka oli kaikkein ylintä arvoa ja lähimpänä Jumalaa ja Hänen valonsa kaikenkattavaa loistetta, ylpistyi saamastaan asemasta ja tahtoi päästä täysin Jumalan veroiseksi. Hän sanoi itsekseen: ”Minä tahdon nousta taivaisiin. Minä pystytän valtaistuimeni Jumalan tähtiä korkeammalle, minä nousen pilviä ylemmäksi, olen korottava itseni Korkeimman vertaiseksi.” (Jes. 14:12-14) Lucifer ei ollut paha luonnoltaan, mutta ylpistymisensä takia hän päätti käydä kapinaan oman olemassaolonsa antajaa vastaan. Hän oli siis ensimmäinen, joka kieltäytyi hyvästä ja valitsi pahan. Hän kääntyi pois valosta ja alkoi vajota kohti jumalattomuuden pimeyttä. Välittömästi alettuaan puhua Jumalaa vastaan hänet syöstiin alas syvyyksiin, mutta mennessään hän repi taivaat hajalle viemällä mukanaan valtaisan määrän enkeleitä jokaisesta luokasta ja tuli itse niiden päämieheksi.

Ylienkeli Mikael, taivaallisten voimien ruhtinas, sen sijaan vahvistui entisestään nöyryytensä ja Jumalan kunnioittamisensa tähden. Nähdessään pelottavan tyhjiön, joka jäi taivaaseen enkeljoukkojen lankeemuksen jälkeen, ylienkeli Mikael nousi sen ylle ja rohkaisi enkeljoukkoja huutaen: ”Ottakaamme vaarin! Olkaamme varuillamme, pysykäämme tarkkoina, valvokaamme! Meidät on korotettu seisomaan Jumalan edessä ja olemme Hänen tekoaan. Muistakaamme kuitenkin, että olemme vain palvelijoita. Pyrkikäämme itsetuntemukseen nähtyämme, miten lankesivat ne, jotka tahtoivat tulla Jumalan veroisiksi. Ne, jotka meidän kanssamme olivat valoa, ovat nyt muuttuneet pimeydeksi.”

Tämän enkelijoukkojen kokoontumisen (synaksis) muistoksi on asetettu marraskuun 8. päivän enkelien juhla. Enkeliolennot kokoontuivat ylienkeli Mikaelin koolle kutsumana yhteen yksimielisinä, valvovina ja yhteyttä tuntevina. Enkelien juhla kutsuu ihmisiä enkelimäiseen tarkkaavaisuuteen, yksimielisyyteen ja yhteyteen.

Mikaelin, Gabrielin ja Rafaelin jälkeen neljäs ylienkeli on Uriel, jonka nimi merkitsee Jumalan tulta. Muita ylienkeleitä ovat Jeremiel eli ”Jumalan korkeus”, Salatiel eli ”Jumalan rukous”, Barakiel eli ”Jumalan siunaus”, Jegudiel ja Faltiel (tai Psaltiel). Koptilaisessa traditiossa kunnioitetaan myös ylienkeleitä Surael, Sakakael, Satael ja Ananael. Eniten enkelien nimiä on eritelty etiopiankielisessä kirjallisuudessa.

 Enkelien ja ihmisten lankeemus ei estänyt Jumalaa saattamasta ihmisluontoa sille kuuluvalle korkeimmalle paikalleen taivaallisessa hierarkiassa. Kun ihminen oli langennut ja joutunut kuoleman alaisuuteen, Sana-Jumala laskeutui alas taivaasta vetämään ihmisen ylös tuonelan syvyyksistä. Koko enkelien hierarkian läpi kulkien Herra alentui alas asti riisuen jumalallisen kirkkautensa ja otti itselleen maallisen ruumiin. Ylösnousemuksensa kautta taas Hän nosti ihmisluonnon korkealle, sen alkuperäistäkin asemaa ylemmäksi asettamalla sen Jumalan oikealle puolelle, kerubien ja serafien yläpuolelle.


[1] Nimi on latinalainen käännös kreikan sanasta heosforos (Jes. 14:12), joka tarkoittaa aamunkoiton valon tuojaa.

Ylienkeli Mikael, taivaan ruumiittomien voimien kirkas ja valaistunut ruhtinas, esiintyy pyhässä Raamatussa useita kertoja Jumalan lähettiläänä, joka toteuttaa Hänen tuomioitaan ihmiskunnan keskuudessa. Mikaelin nimi on hepreaa ja tarkoittaa: ”Kuka on kuin Jumala?” Mikael toimi erityisesti juutalaisen kansan parissa. Kirkon perimätiedon mukaan Mikael ilmestyi ensin patriarkka Abrahamille ja hieman myöhemmin hänen jalkavaimolleen Haagarille autiomaassa ilmoittaakseen Ismaelin syntymästä. Mikael lähetettiin pelastamaan Loot Sodomasta, jonka Herra oli päättänyt tuhota. Mikaelin väliintulo esti Abrahamia uhraamasta poikaansa Iisakia, kun Jumala koetteli Abrahamin kuuliaisuutta. Myöhemmin Mikael ilmestyi Rebekalle varoittaakseen häntä Eesaun murhanhimoisista aikeista veljeään Jaakobia kohtaan.[1]

Ylienkeli Mikael kulki Israelin kansan edellä, kun he jättivät Egyptin, ja johti heitä pilven hahmoisena päivisin ja tulipatsaana öisin. Hänet lähetettiin myös totuudenpuhuja Bileamin edellä Moabin kuninkaan Balakin luokse, kun Bileamia oli pyydetty kiroamaan Israelin kansa. Miekka kädessään Mikael asettui Bileamin aasin tielle. Kun Joosua oli Jerikon muurien edessä odottamassa merkkiä Jumalalta kaupungin valtaukseen, Mikael ilmestyi hänelle miekka kädessään ilmoittaen olevansa Herran sotajoukkojen komentaja ja määräsi Joosuaa kunnioittamaan paikkaa ottamalla kengät pois jalastaan, sillä paikka oli pyhä. Tuomarien aikana Mikael tuli lohduttamaan Gideonia ja lähetti hänet pelastamaan Israelin midianilaisten sorrolta.[2]

Kun Daavid toimi vastoin Jumalan tahtoa suorittamalla väestönlaskun, Herra lähetti Mikaelin vihansa välikappaleeksi. Ylienkeli löi yhtenä päivänä 70 000 miestä ja olisi ollut valmis tuhoamaan koko Jerusalemin, ellei Herra olisi Daavidin katumuksen liikuttamana pysäyttänyt hänen kättään ja käskenyt hänen panna miekkansa takaisin tuppeen. Mikael ilmestyi useita kertoja profeetta Elialle joko lohduttaakseen häntä tai lähettääkseen hänet johonkin tehtävään. Kuningas Sanheribin hyökkäyksen aikana Mikael löi 185 000 assyrialaista yhdessä yössä heidän omassa leirissään.[3]

Kristusta ennalta kuvaten ylienkeli Mikael astui alas taivaasta ja asettui seisomaan tuliseen uuniin kolmen nuorukaisen kanssa veisaten ylistystä Herralle yhdessä heidän kanssaan. Hän myös sulki leijonien kidat luolassa, johon profeetta Daniel oli heitetty. (Dan. 3, 6:23)

Kristuksen tulemisen ja taivaaseen astumisen jälkeen pyhän ylienkeli Mikaelin ilmestymiset tulivat entistäkin lukuisammiksi. Hän oli se Herran enkeli, joka vapautti apostolit vankilasta ja käski heidän mennä temppeliin julistamaan uuden elämän sanaa. Hänet lähetettiin apostoli Filippoksen luokse käskemään häntä lähtemään Jerusalemista kohti Gazaa. Mikael ilmestyi sadanpäällikkö Corneliukselle käskien häntä hakemaan apostoli Pietarin Joppesta. Ja myöhemmin Mikael tuli Pietarin luokse vankilaan, avasi hänen kahleensa ja vei hänet kaupunkiin rautaportista, joka aukeni itsestään heidän edessään. Mikael myös löi kuningas Herodesta, koska tämä luuli itseään Jumalan vertaiseksi.[4] Hän ilmestyi apostoli Pietarille lohduttaakseen häntä hänen kärsimyksissään.

Ylienkeli Mikael tulkitsi Jumalan salaisuuksia pyhälle apostoli Johannekselle tämän nähdessä lopun aikaa koskevan ilmestyksensä. Lopussa Mikael on kohtaava Antikristuksen ja Paholaisen viimeisessä taistelussa ja heittävä heidät alas helvettiin ikiajoiksi. Viimeisellä tuomiolla Mikael on pitelevä vaakaa, jolla ihmisten teot punnitaan.

Ylienkeli Mikael tunnetaan myös monien sairaiden parantajana, ja hänen suorittamiensa ihmetekojen määrä on loputon. Esimerkiksi vuonna 495 hän ilmestyi Etelä-Italian Monte Garganolla eräille paimenille, mistä sai alkunsa vuosittainen pyhiinvaellus Sant’ Angelon kylään. Erityisen kuuluisa on ylienkeli Mikaelin Fryygiassa tekemä ihme.[5] Konstantinopolissa ylienkeli Mikael ilmestyi eräänä yönä 800-luvun puolivälissä munkki Markianokselle, joka oli rukoillut hänen ikoninsa edessä; Mikael otti ikonin lampukasta öljyä ja voiteli Markianoksen parantaen hänet sairaudestaan. Eräille pyhille, kuten Wilfridille (12.10.) Britanniassa, hän on ilmestynyt kuoleman edellä. Ylienkeli Mikaelin kunniaksi on nimetty suuri määrä kirkkoja ja lähteitä niin idässä kuin lännessä. Yksistään Englannissa hänelle omistettiin keskiajalla 686 kirkkoa.


[1] 1. Moos. luvut 12, 16, 19 ja 22 sekä 27:42.

[2] 2. Moos. 13:21, 4. Moos. 22:22, Joos. 5:13-15, Tuom. 6:11.

[3] 1. Aik. 21, 1. Kun 19:5, 2. Kun. 1:15, 2. Kun. 19:35.

[4] Ap.t. 5:19-20, 8:26, 10:3-6, 12:7-11, 12:23.

[5] Ihmeellä on oma juhlapäivänsä 6.9. (ks. Syyskuu, s. 89–90).

Mikael on vanhurskauden enkeli, joka on toiminut Jumalan vihan välikappaleena, mutta koska totuus ja armo kuuluvat yhteen, marraskuun 8. päivänä muistellaan hänen rinnallaan myös pyhää ylienkeli Gabrielia, armon enkeliä, jonka nimi viittaa Jumalan mahtiin.

Ylienkeli Gabrielin kautta Jumala lähetti ihmiskunnalle sanoman Hänen rakkaudestaan meidän pelastukseksemme. (25.3.) Ylienkeli Gabriel toimi jo vanhan liiton aikana tätä sanomaa ennalta kuvaavasti. Hän toi maan päälle kaikki ne sanomat, joissa hedelmättömälle naiselle ilmoitettiin lapsen syntymisestä.

Tuomarien aikana Gabriel lähetettiin ilmoittamaan Manoahin hedelmättömälle vaimolle Simsonin syntymästä: ”Sinä tulet raskaaksi ja synnytät pojan. Älä juo viiniä äläkä olutta äläkä syö mitään epäpuhdasta, sillä poika on Jumalan nasiiri äidinkohdusta kuolinpäiväänsä asti.” Manoah rukoili Herraa, että sanoman tuoja ilmestyisi heille uudelleen, ja Herra myöntyi hänen pyyntöönsä. Manoah ei ymmärtänyt, että mies oli Herran enkeli, ja pyysi häntä syömään heidän kanssaan. Gabriel vastasi: ”Vaikka jäisinkin tänne sinun pyynnöstäsi, en söisi samaa ruokaa kuin sinä. Mutta jos tahdot, voit valmistaa polttouhrin ja uhrata sen Herralle.” Kun Manoah kysyi hänen nimeään, hän vastasi: ”Miksi kysyt minun nimeäni? Minun nimeni on salattu ja ihmeellinen.” Manoahin sytyttäessä uhritulen Gabriel kohosi ylös liekkien mukana ja katosi heidän luotaan. (Tuom. 13)

Ylienkeli Gabriel antoi myös profeetta Danielille selityksen hänen arvoitukselliseen näkyynsä, joka koski Meedian ja Persian kuninkaiden kukistumista. (Dan. 8:16) Gabriel ilmoitti hänelle myös, että Messias, maailman vapahtaja, tulisi 449 vuoden kuluttua. (Dan. 9:21)

Ylienkeli Gabriel ilmestyi Joakimille ja Annalle ilmoittaakseen Jumalansynnyttäjän Marian syntymisen; hän ilmestyi myös Sakariakselle ja Elisabetille ilmoittaakseen Johannes Kastajan syntymän. Gabrielin kerrotaan samoin tuoneen taivaasta mannaa Marialle hänen yhdeksänvuotisen temppelissä oleskelunsa aikana (21.11.).

Lopulta ylienkeli Gabriel ilmestyi Neitsyt Marialle ilmoittaen sanoman, jota oli odotettu hamasta maailman luomisesta asti: Maria saisi Pyhän Hengen vaikutuksesta synnyttää Jumalan. Ja kun Joosef kärsi epäilyistä, Gabriel ilmoitti totuuden hänelle unessa. (Matt. 1:20)

Vapahtajan syntymisen aikaan Gabriel johdatti Betlehemissä paimenet kedolta luolaan, jossa he saivat ylistää Kristusta. Gabriel varoitti Joosefia Herodeksen murhanhimoisista aikeista ja käski hänen paeta Marian ja lapsen kanssa Egyptiin. Kun vaara oli ohi, hän ilmestyi Joosefille uudelleen unessa ja käski heidän palata takaisin.

Kristuksen ylösnousemuksen pyhänä aamuyönä Gabriel astui alas taivaasta valkoisessa puvussa jumalallista valoa säteillen. Hän vieritti pois kiven haudan suulta ja istuutui sille. Kun hän näki mirhantuojanaisten lähestyvän, hän ilmoitti heille: ”Älkää pelätkö. Minä tiedän, että te etsitte ristiinnaulittua Jeesusta. Ei Hän ole täällä, Hän on noussut kuolleista, niin kuin itse sanoi.” (Luuk. 24:5-7) Gabriel pyysi heitä katsomaan paikkaa, jossa Hän oli maannut. Näin pyhä ylienkeli Gabriel sai ilmoittaa Jumalan ihmeellisiä armotekoja, jotka huipentuvat Jeesuksessa Kristuksessa.

Ylienkeli Rafaelin nimi merkitsee ”Jumala on parantanut”. Rafaelia on kunnioitettu erityisesti idän kirkossa nimenomaan parantajana. Rafael oli se enkeli, joka kuohutti vettä Jerusalemissa Betesdan altaalla. (Joh. 5:2-4)

Rafaelista kerrotaan erityisesti Tobiaan kirjassa. Rafael oli ihmishahmoisena saattamassa Tobitin poikaa Tobiasta tämän matkalla Median Ragekseen. Kun he yöpyivät Tigrisvirran varrella, nuorukainen meni veteen kylpemään, jolloin suuri kala kävi hänen kimppuunsa. Rafaelin käskystä Tobias otti kalan kiinni paljain käsin, leikkasi sen auki ja otti erilleen sen sydämen, maksan ja sapen. Sen jälkeen he söivät kalan yhdessä. Kun he lähestyivät Ragesta, Rafael lupasi järjestää Tobiakselle Saara-nimisen vaimon, jonka aiemmat kosijat olivat kuolleet, ja vakuutti nuorukaiselle, että ”hänet on määrätty sinulle alusta alkaen”. Kun Tobias ja Saara tapasivat ja päättivät kihlautua, kaikki pelkäsivät, että Tobias kuolisi samalla tavalla kuin aiemmat kosijat. Mutta Tobias otti Rafaelin käskyn mukaan hehkuvan hiilen, pani sen päälle kalan sydäntä ja maksaa ja suitsutti niillä Saaran kammion. Silloin paha henki pakeni paikalta, ja nuorukainen ja Saara saivat toisensa Jumalan siunaamina.

Kun häät oli vietetty, Tobit tahtoi palkita Rafaelin, jota luuli yhä ihmiseksi. Silloin Rafael alkoi puhua opettaakseen heitä ylistämään ja kiittämään Jumalaa. ”Tehkää sitä, mikä hyvää on, niin paha ei teitä kohtaa. Hyvä on rukous yhdessä paaston, almujen antamisen ja oikeamielisyyden kanssa. Parempi vähän vanhurskaudella kuin paljon vääryydellä. Parempi on antaa almuja kuin kerätä kulta-aarteita. Almut pelastavat kuolemasta ja puhdistavat kaikesta synnistä.”

Viisausopetusta annettuaan Rafael ilmoitti, että silloin kun Tobit ja hänen miniänsä Saara rukoilivat, hän itse vei heidän rukouksensa Jumalan eteen. Sitten Rafael paljasti nimensä ja todellisen luontonsa: ”Minä olen Rafael, yksi seitsemästä pyhästä enkelistä, jotka kantavat pyhien rukoukset ja astuvat Pyhän eteen Hänen kirkkauteensa.”

Tobit ja Tobias joutuivat kauhun valtaan ja heittäytyivät kasvoilleen. Rafael rauhoitti heitä sanoen: ”Älkää pelätkö, teillä on oleva rauha. Ylistäkää Jumalaa iankaikkisesti. Minä en ole tullut omasta tahdostani vaan teidän Jumalanne tahdosta.” Rafael paljasti myös, että hän ei ole todellisuudessa syönyt eikä juonut mitään sinä aikana, jonka hän oli heidän kanssaan. Pyhä ylienkeli kehotti heitä vielä kiittämään Jumalaa ja kirjoittamaan kaiken ylös, sillä hän itse oli nouseva lähettäjänsä luokse. Kun Tobit ja Tobias nousivat ylös, he eivät enää nähneet häntä. (Tob. 5-12)

Ylienkeli Rafael on ilmestynyt useita kertoja myös uuden liiton aikana.[1]

Roomassa kunnioitetaan suuresti kahta marttyyrien ryhmää, jotka molemmat tunnetaan ”neljän kruunatun marttyyrin” nimellä. Keisari Diocletianuksen aikana Roomaan tuli työskentelemään viisi ulkomaalaista kivenhakkaajaa. Neljä heistä oli kristittyjä, ja viideskin kääntyi myöhemmin kristityksi. He tekivät taidokkaita kaiverruksia keisarin louhoksilla ja työpajoissa.

Toiset kivenhakkaajat alkoivat kadehtia näitä neljää kristittyä. Tietäen heidän vakaumuksensa he saivat juoniteltua keisarin tilaamaan kreikkalaisen parantajajumalan Asklepioksen patsaan juuri tältä nelikolta. Kristityt kivenhakkaajat eivät suostuneet tekemään patsasta. Kun he myös kieltäytyivät uhraamasta, heidät vangittiin. Heidän kuulustelujaan johtanut virkamies kuoli yllättäen, ja hänen sukulaisensa pitivät kivenhakkaajia syyllisinä. Keisari myöntyi sukulaisten vaatimuksiin ja tuomitsi kristityt kuolemaan.

Marttyyreihin kiinnitettiin lyijypainot ja heidät surmattiin hukuttamalla. Nämä neljä pyhää marttyyria kruunattiin vuoden 305 tienoilla. Roomalainen perimätieto tuntee heidät nimillä Claudius, Nicostratus, Simpronian ja Castorius. He olivat tulleet joko Persiasta tai Pannoniasta, nykyisen Unkarin alueelta. Erään version mukaan he sekä työskentelivät että kärsivät Pannoniassa, josta heidän pyhät ruumiinsa tuotiin Roomaan.

Toinen roomalainen marttyyrinelikko tunnetaan nimillä Severus, Severianus, Carpoforus ja Victorinus. He olivat sotilaita, jotka kieltäytyivät uhraamasta samaisen Asklepios-jumalan kunniaksi Trajanuksen kylpylässä. Heidät hakattiin kuoliaiksi ruoskilla, joissa oli lyijypainot. Heidän ruumiinsa heitettiin likaojaan, mutta paavi Melchiades (Miltiades, 311–314) hautasi ne myöhemmin kukkulalle Via Labicanan varrella. Paikalle rakennettiin myöhemmin marttyyrien kunniaksi kirkko, joka tunnetaan nimellä Santi Quattro Incoronati. Neljää pyhää kruunattua marttyyria ovat kunnioittaneet omana suojelijanaan erityisesti kivenhakkaajat.

Pyhä Cybi (Cuby, Kebi, Gybi) syntyi Cornwallissa 500-luvun alussa. Hän kilvoitteli erakkomunkkina ja teki innokkaasti lähetystyötä Kaakkois-Walesissa ja länsirannikolla Angleseyn seudulla. Hän kärsi paljon vastustusta ja monta kertaa hän lähti uudelle seudulle vihamiestensä pakottamana. Cybi kulki useimmiten purjehtien sekä jokia pitkin että merillä. Hän kävi aina Poitiersissä asti.

Ruhtinas Maelgwn Gwynedd antoi Cybin käyttöön raunioituneen roomalaisen linnakkeen, joka sijaitsi pienellä saarella. Siihen perustettu luostari tunnetaan nimellä ”Cybin linnake” (Caer Gybi). Pyhä Cybi johti pientä luostaria Tregonyssä piispa-apottina. Eräitä hänen rakennuttamiaan kirkkoja on säilynyt meidän aikoihimme asti.

Cybillä oli tapana käydä Seiriol-nimisen erakon luona keskustelemassa hengellisistä asioista. Molemmat lähtivät liikkeelle aamulla ja he tapasivat puolimatkassa. Lännestä päin tuleva Cybi joutui kuitenkin aamupäivällä kulkemaan vasten nousevaa aurinkoa, ja iltapäivällä palatessaan hänellä oli laskeva aurinko vastassaan. Tämä rasitti hänen silmiään niin, että lopulta hän menetti kokonaan näkönsä. Pyhä Cybi nukkui kuolonuneen Snowdoniassa ja hänen haudalleen rakennettiin kirkko.

Pyhä Deusdedit (Adeodatus) syntyi Roomassa. Hänen isänsä oli Stefanus-niminen alidiakoni. Deusdedit vihittiin Rooman paaviksi lokakuun 19. päivänä vuonna 615. Hänen kaudellaan kirkon elämää häiritsivät monenlaiset poliittiset juonittelut ja kapinat. Kirkon ja valtion virkamiehiä joutui salamurhaajien uhriksi, ja Bysantin keisari Herakleios (610–641) kukisti Italiassa puhjenneita levottomuuksia kovin ottein. Deusdedit pysyi kuuliaisena keisarille ja keskittyi hengelliseen työhön. Hän innoitti papistoa ja auttoi köyhiä, erityisesti Roomaa elokuussa 618 ravistelleen maanjäristyksen jälkeen. Pyhä Deusdedit paransi ruttotautisia asettamalla huulensa heidän paiseilleen. Hän oli ensimmäinen paavi, jolla oli oma virallinen sinetti (bulla); siinä oli kuvattuna hyvä paimen lampaiden keskellä sekä kirjaimet alfa ja omega. Pyhä Deusdedit nukkui pois Roomassa marraskuun 8. vuonna 618.

Walesissa oli 500-luvulla Powys-niminen kuningaskunta, jonka hallitsija kuningas Brochwel antoi pojalleen nimen Tyssilio (Suliau, Tyssel, Tysilio) eli ”sunnuntailapsukainen”. Kuningas tahtoi pojastaan sotilasjohtajaa, mutta Tyssilio tahtoi jättää maailman ja lähti Meifodin luostariin Montgomeryshireen. Raivostunut isä meni sotilaidensa kanssa hakemaan häntä takaisin, mutta he eivät saaneet Tyssiloa luopumaan kutsumuksestaan. Tyssilio opiskeli Gwyddfarch-nimisen erakon johdolla ja pian hänet vihittiin munkiksi.

              Vietettyään seitsemän vuotta erakkona pienellä saarella Tyssilio palasi takaisin Meifodin luostariin ja hänestä tuli oppi-isänsä Gwyddfarchin seuraaja luostarin johtajana. Tyssilio jälleenrakensi luostarin kirkon ja rakennutti Walesiin useita muita kirkkoja. Hänen luostaristaan tuli Powyksen kuninkaiden hautapaikka. Pyhä Tyssilio nukkui pois rauhassa vuoden 640 tienoilla. Llandysilion kaupunki kantaa yhä hänen nimeään.

Pyhittäjä-äiti Eufrosyne Uusi[1] syntyi lasta kauan toivoneiden vanhempiensa hartaiden rukousten hedelmänä Peloponnesoksen Kalabrytassa (nykyinen Kalavrita) 800-luvun puolivälissä. Jo pikkulapsena hänessä oli jotain erityisen puoleensa vetävää. Eufrosynen lähestyessä teini-ikää hänen varakkaat ja vaikutusvaltaiset vanhempansa antoivat hänet kasvatettavaksi erääseen luostariin. Jo ennen hänen syntymäänsä he olivat luvanneet omistaa hänet Jumalalle. Eufrosyne innostui luostarielämästä. Hän oli nöyrä ja hiljainen ja voitti paastoinnossa jopa vanhat nunnatkin.

Vanhemmat tahtoivat sijoittaa Eufrosynen lopullisesti johonkin Konstantinopolin kuuluisista luostareista. He lähettivät hänet sitä varten hänen siellä asuvan setänsä perheeseen. Setä päätti kuitenkin huolehtia veljentyttärensä tulevaisuudesta tavanomaiseen tapaan ja kihlasi hänet pääkaupungin johtaviin sukuihin kuuluneelle miehelle. Järjestettiin loistavat häät.

Hääpäivän iltana morsian katosi. Hän oli lähtenyt salaa talosta ja piiloutunut lähistöllä olevaan rappeutuneeseen mökkiin. Siellä hän piileskeli kolme kuukautta syöden mukaansa ottamia leipäpaloja. Kun ruoka alkoi loppua, mökin omistanut mylläri alkoi unessa saada kehotuksia kutsua luokseen Eufrosyne-niminen neito. Hänen vaimonsa löysikin Eufrosynen tämän ollessa rukoilemassa. He pyysivät häntä tulemaan mukaansa, mutta Eufrosyne kieltäytyi, koska pelkäsi sukulaistensa löytävän hänet, ja pakeni salaa mökistä. Hän meni satamaan, jossa astui Mustallemerelle menossa olevaan laivaan.

Laivan poiketessa satamaan Mustanmeren suulla Eufrosyne poistui laivasta ja pukeutui miesten vaatteisiin. Hän muutti nimensä Johannekseksi. Hän alkoi kierrellä eri luostareissa ja erakkoloissa Mustanmeren rannikkoalueella ottaakseen oppia niissä asuvista kilvoittelijoista. Lopulta hän asettui pysyvästi erääseen luostariin, joka sijaitsi vuorenhuipulla ja jonka munkit kilvoittelivat erityisen innokkaasti.

Luostarissa Johannes-Eufrosyne teki kuuliaisesti monenlaista työtä: ammensi vettä kaivosta, kasteli kasvimaita, hakkasi halkoja ja kantoi niitä keittiöön. Rauhallisena ja hiljaisena hän puuhaili tehtävissään pitäen sydän aina Jumalassa. Kenenkään mieleen ei juolahtanut, että tuo askeesissa muut veljet jopa ylittänyt kilvoittelija olikin nainen. Näin hän eli luostarissa viisitoista vuotta.

Sitten luostarin igumeni kuoli. Munkit, jotka olivat oppineet kunnioittamaan ”veli Johannesta”, päättivät valita hänet uudeksi igumenikseen. Kun Eufrosyne kuuli tästä, hän ymmärsi, ettei hänellä ole muuta mahdollisuutta välttyä tehtävältä kuin poistua luostarista. Keskiyöllä hän kenenkään huomaamatta hiipi ulos luostarin portista ja käveli niin kauas erämaahan kuin jaksoi. Uudella paikkakunnalla hän kierteli ensin eri luostareissa, kunnes tapasi vuorella luolassa munkkivanhuksen, joka oli viettänyt kilvoituksissa lähes koko elämänsä. Eufrosyne tunsi heti, että hän oli kohdannut kaipaamansa hengellisen ohjaajan, ja pyysi saada jäädä tämän luokse. ”Paikka on vaikea, vesi kaukana eikä täällä kasva syötäviä yrttejäkään”, vanhus esteli, mutta suostui lopulta ottamaan ”Johanneksen” kuuliaisuusveljekseen.

Eufrosyne alkoi heti noudattaa samanlaista kilvoitusohjelmaa kuin ohjaajansakin ja palveli tätä käytännön puuhissa. Vesi piti kantaa luolalle neljän kilometrin päästä. Hän keräsi myös pensaita ja varpuja polttoaineeksi tuolla puuttomalla alueella.

Näin kului kymmenen vuotta. Eräänä päivänä kun vanhus oli luolassa ja Eufrosyne puhdisti ulkona tikun avulla täitä viitastaan, hän havahtui yhtäkkiä jonkun tullessa paikalle. Kohottaessaan katseensa hän näki yhden vanhempiensa palvelijoista. Tämä ei tietenkään tuntenut mieheksi pukeutunutta ja vuosien ja kilvoituksen muuttamaa Eufrosyneä. Mies kertoi Eufrosynelle tämän oman tarinan ja sanoi hänen isänsä lähettäneen palvelijoitaan eri suuntiin etsimään tytärtään. ”Ehkä sinä, kunnianarvoisa isä, olet jossakin tavannut jonkun Eufrosyne-nimisen naisen?” hän kysyi ja huokasi: ”Hänen vanhempansa kärsivät kauheasti tyttärensä menetyksestä.” Ensin Eufrosyne vastasi, ettei hänellä ole aavistustakaan kenestäkään sen nimisestä. Kuultuaan omaistensa tuskasta kipu lävisti kuitenkin hänen sydämensä ja hän vetäytyi syrjään itkemään. Lopulta hän alkoi lohduttaa palvelijaa: ”Jumala, joka huolehtii kaikista, kyllä näyttää hänet sinulle. Sano omaisille, että tytär on varmaan elossa ja vaeltaa Jumalan tietä. Luulen, että ne heistä, jotka vielä silloin elävät, saavat joskus nähdä hänet.” Sitten hän siunasi miehen ja päästi tämän lähtemään.

Tämän jälkeen erakkomajalla alkoi tapahtua erikoisia asioita. Paha henki oli raivostunut, kun palvelijan vierailu ei ollut saanut Eufrosynea horjumaan kilvoituksissaan. Vuorilta vyöryi kivisateita luolan päälle. Kuului ääniä ja huutoja. Munkkivanhus erotti niistä nimen ”Eufrosyne” ja alkoi ihmetellä: ”Miksi pahat henget ahdistelevat meitä näin kovasti? Mitä oikein on tapahtunut? Ja kuka on tuo Eufrosyne, jonka nimeä ne mainitsevat?” Eufrosyne puhui vain jotain epämääräistä pahan hengen juonista. Heti aamulla hän otti leilin mennäkseen muka hakemaan vettä, mutta lähti saman tien pois ja meni Mustanmeren rannikolle. Siellä hän luopui jonkin ajan kuluttua miehen vaatteista ja alkoi taas esiintyä naisena.

Lopulta Eufrosyne palasi kaikessa hiljaisuudessa Konstantinopoliin. Siellä hän asettui Lähteen Jumalanäidin naisluostariin. Muut nunnat huomasivat pian, että kyseessä oli kokenut kilvoittelija, joka eli jollain korkeammalla tasolla. Paasto, lakkaamaton rukous ja keljaan sulkeutuminen sekä ennen kaikkea Eufrosynestä säteilevä rauha ja rakkaus näyttivät kohottavan hänet ihmisluonnon yläpuolelle. Hän kaivoi itselleen keljaksi maanalaisen asumuksen pystyäkseen paremmin piiloutumaan ihmisiltä.

Hämmästyttävän kilvoittelijan maine levisi kuitenkin nopeasti, ja ihmisiä kokoontui hänen asumuksensa ympärille saamaan hänen siunauksensa tai vain nähdäkseen hänet. Keisari Leo Viisas (886–911) sai kuulla hänestä ja tuli häntä tapaamaan. Eufrosynen Jumalan innoittama viisas puhe miellytti keisaria niin, että hän alkoi käydä usein keskustelemassa Eufrosynen kanssa ja kysymässä hänen mielipidettään erilaisiin ongelmiin. Keisarin suurin murhe oli, ettei hänellä ollut lasta. Eufrosyne lupasi rukoilla asian puolesta.

Eräänä yönä Eufrosyne rukoili jälleen hartaasti lasta keisariparille kädet kohotettuina. Rukouksen jälkeen hän nukahti kevyesti ja tunsi valon laskeutuvan päälleen. Valkopukuinen enkeli seisoi hänen vierellään ja sanoi: ”Eufrosyne, enää sinun ei tarvitse nähdä vaivaa tämän asian edestä. Tiedä, että keisarille syntyy poika, joka tulee istumaan isänsä valtaistuimella.” Heti aamulla Eufrosyne lähetti keisarille kirjeen, jossa kertoi saamastaan sanomasta. Kun lapsi – tuleva keisari Konstantinos – sitten syntyi, keisaripari toi hänet heti Eufrosynen siunattavaksi ja vaatimalla vaati tätä ryhtymään pienokaisen kummiksi. Tapahtuma vaikutti suuresti keisarinna Zoeen, joka tämän jälkeen alkoi karttaa ylellistä palatsielämää ja hakeutui milloin vain mahdollista Eufrosynen köyhään majaan ja palveli häntä siellä omin käsin.

Kuuluisuus alkoi kuitenkin häiritä Eufrosyneä yhä pahemmin. Niinpä hän vielä kerran vaihtoi asuinpaikkaa ja siirtyi salaa Elävöittävän lähteen kirkon lähellä sijainneeseen hylättyyn pieneen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Hän korjautti kirkkoa ja antoi kaivaa sen alle pienen maakuopan, johon hän asettui asumaan. Sitten hän valitsi kaksitoista samanmielistä naista, jotka perustivat pienen luostarin kirkon ympärille.

Piiloutuminen ei kuitenkaan Eufrosyneltä onnistunut. Keisaripari huolestui kovasti hänen katoamisestaan eikä jättänyt kiveäkään kääntämättä hänet löytääkseen. Ennen pitkää hänet löydettiinkin. Keisari halusi tehdä uudelle luostarille suuria lahjoituksia, mutta Eufrosyne ei siihen suostunut. Hän hyväksyi vain pienen vuotuisen valtionavustuksen, jota luostari siitä lähtien nautti.

Eufrosynen luona kävi myös Bysantin laivaston amiraali Romanos. Kun hän oli lähdössä pois, Eufrosyne tarttui häntä takin liepeestä ja sanoi: ”Mene rauhaan, lapseni, ja valmistaudu korkeampiin asemiin. Kuningasten Kuningas tahtoo sinun vielä palvelevan ihmisten hallitsijana. Älä kuitenkaan kiiruhda ottamaan valtaa ennen kuin se aika koittaa.” Romanos valittiinkin keisariksi Leon kuoltua, koska Leon poika oli vielä alaikäinen.

Skyytit ahdistivat noihin aikoihin Konstantinopolia ja olivat saapuneet aivan sen muureille saakka. Bysantin armeija kuitenkin torjui heidät. Eufrosynen luostari sijaitsi aivan kaupungin muurien vierellä ja sotatoimet häiritsivät sen elämää. Siksi Eufrosyne valitsi viimeiseksi asuinpaikakseen Jumalanäidin suojeluksen luostarin. Sielläkin hän eli maanalaisessa keljassa, jossa hän alkoi jo odottaa siirtymistä tulevaan elämään. Häneen iski jokin ankara tauti, joka halvaannutti hänet kokonaan. Vain puhekyky säilyi. Paljon ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista tuli hyvästelemään suurta kilvoittelijaa. Kun lähdön hetki sitten koitti, hänen kasvonsa kirkastuivat niin, etteivät läsnäolijat pystyneet katsomaan niitä. Kuollessaan Eufrosyne oli 69-vuotias.

Keisarinna Teodora valmisti Eufrosynen omin käsin hautausta varten. Kaikkialta tuli ihmisiä, jotka tahtoivat koskettaa hänen ruumistaan, ja tapahtui paljon sairaiden parantumisia. Myöhemminkin etenkin lapsettomat naiset kävivät pyhittäjä Eufrosynen pyhäinjäännösten ääressä rukoilemassa itselleen lasta, samoin monet kuurot parantuivat hänen taivaallisten esirukoustensa ansiosta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Erotukseksi Eufrosyne Aleksandrialaisesta (25.9.).

9.11.

Pyhät marttyyrit Onesiforos ja Porfyrios kärsivät Kristuksen nimen tähden keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen aikana 200-luvun viimeisinä vuosina. Onesiforos ja Porfyrios pidätettiin ja raahattiin tuomioistuimen eteen, jossa he tunnustivat Kristuksen ainoaksi todelliseksi taivaan ja maan kuninkaaksi. Rohkean tunnustuksensa tähden heitä kidutettiin monin tavoin. Heitä kärvennettiin halstarilla ja kidutettiin tulella, mutta he kiittivät lakkaamatta Jumalaa ja pitivät kärsimyksiään vain keinona päästä ikuisen levon autuuteen. Marttyyreista huokunut ilo sai heidän kiduttajansa raivon valtaan. He sitoivat marttyyrit jaloistaan villihevosten perään ja päästivät ne laukkaamaan kiviseen ja ohdakkeiseen maastoon. Urheiden marttyyrien repeytynyttä lihaa jäi kaikkialle matkan varrelle, mutta heidän sielunsa vapautuivat ja kohosivat taivaallisiin asuntoihin. Hieman myöhemmin hurskaat kristityt hautasivat heidän ruumiinsa Pangaiano-nimiseen kylään.

Abba Johannes syntyi Ala-Egyptin Bastassa. Ruumiinrakenteensa takia häntä sanottiin ’lyhyeksi’ tai ’kääpiöksi’ (kolobos). 300-luvulla Johannes lähti veljensä Danielin kanssa Sketiksen erämaahan (josta ”skiittojen” nimi juontuu). Johannes oli nuori mutta täynnä intoa. Hän kilvoitteli ensin yksikseen, mutta vakuuttui pian ohjaajan tarpeesta. Johanneksesta tulikin innokas ehdottoman kuuliaisuuden puolestapuhuja. Hänen ohjaajanaan oli ensin abba Ammoes ja myöhemmin kuuluisa abba Poimen (27.8.).

Kerran Johanneksen ohjaajavanhus otti kuivan puusauvan, istutti sen maahan ja sanoi: ”Kastele sitä joka päivä, kunnes se kantaa hedelmää.” Vesi oli niin kaukana, että Johanneksen oli lähdettävä aina illalla ja hän ehti takaisin vasta aamun koittaessa. Hän kuitenkin suoritti tätä tehtävää valittamatta. Kolmen vuoden kuluttua puu virkosi eloon ja puhkesi kantamaan hedelmää. Johanneksen ohjaajavanhus poimi siitä hedelmän, vei sen sunnuntaina kirkkoon ja sanoi: ”Ottakaa ja syökää kuuliaisuuden hedelmää!”

Abba Ammoes koetteli Johannesta ankarasti kahdentoista vuoden ajan antamatta hänelle koskaan kiitosta, mutta kuolemansa edellä tämä ohjaajavanhus lausui Johanneksesta: ”Hän on enkeli, ei ihminen.” Ohjaajansa kuoltua abba Johannes siirtyi kilvoittelemaan yksinäisyyteen syvään luolaan. Hän asui hiljaisuuden rauhassa kumppaneinaan paasto ja valvominen. Hän keskittyi yksin Jumalaan saadakseen yhdistyä Häneen jatkuvassa rukouksessa. Johannes valmistautui pahojen ajatusten hyökkäykseen jo ennalta ja turvasi Vapahtajaansa rukouksessa. Käsityönään hän punoi koreja. Joskus abba Johannes oli punosta punoessaan niin uppoutunut mietiskelyyn ja vajonnut hengessään jumalalliseen hurmokseen, että punoi huomaamattaan yhtä ja samaa punosta kunnes se ulottui seinään asti.

Kun abba Johannes Lyhyt hämmästyksekseen huomasi päässeensä vapaaksi taistelusta pahoja ajatuksia vastaan, abba Poimen neuvoi häntä pyytämään Jumalalta nöyrästi jotain uutta taistelua, jotta sielu voisi edistyä. Johannes saavutti hyveen korkean asteen ottamalla nöyryyden ja jumalanpelon elämänsä perustaksi. Hän iloitsi, jos häntä halveksittiin tai pilkattiin. Johannes oli täysin vapaa vihasta, hän ei voinut puhua mitään petollista ja säilytti Jumalan muistamisen alati hengessään. Jos hän kohtasi riiteleviä, hän juoksi pakoon niin nopeasti kuin kykeni.

Abba Johannes tapasi sanoa: ”Joka haluaa tulla hyveelliseksi, ei voi onnistua yhdessä päivässä. Hanki siksi vähän jokaista hyvettä. Nouse varhain joka aamu ja hankkiudu alkuun kaikissa hyveissä ja Jumalan käskyissä kärsivällisyyden, pelon ja Jumalan rakkauden avulla. Lähimmäisemme voittaminen on perusta, josta meidän on aloitettava. Kaikki Kristuksen käskyt riippuvat siitä. Rukoile tosissasi katumuksen pistoksin ja valvoen. Älä kiinnitä mitään huomiota toisten vikoihin. Valmistu taisteluun kieltäytymällä kaikesta lihallisesta. Sulje hautasi kuin olisit jo kuollut tietoisena siitä, että kuolemasi on koko ajan käsillä. Jos sinua kiusaa vatsasi, pysy koko viikko pidättyväisenä syöden vain kerran päivässä, kunnes vaatimaton ruokasi maistuu lopulta hunajaakin makeammalta. Jos kielesi on hillitön ja lausuu usein turhia ja häpeällisiä sanoja, pistä suuhusi puunpalanen tai kivi, kunnes olet saanut kitkettyä pahan tavan pois. Jos olet ylpeä, tee alhaisimpia töitä ja pukeudu puhki kuluneisiin vaatteisiin. Taistele näin kaikkia muitakin himojasi vastaan, kunnes olet pelastunut niiltä kaikilta.”

Abba Johannes Lyhyt toimi muun muassa pyhän Arsenios Suuren ohjaajana. Johannes jätti Sketiksen paetessaan ryösteleviä paimentolaisia. Hän asettui Qulzumin vuorelle, jossa hän kuoli vuonna 422. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”En koskaan seurannut omaa tahtoani, enkä koskaan opettanut toiselle sellaista, mitä en ollut ensin itse harjoittanut.”

Pyhä Benen (Benignus) eli Irlannissa viidennellä vuosisadalla. Hän kääntyi kristityksi jo lapsena yhdessä vanhempiensa ja sisarustensa kanssa. Heidät kastoi itse pyhä Patrik (17.3.), jota lapsukainen Benen kovasti ihaili. Kun Patrik meni nukkumaan perheen puutarhaan, Benen huomasi Patrikin likaisen viitan vetävän puoleensa hyönteisiä ja alkoi asetella piispan päälle voimakastuoksuisia kukkia, jotta hyönteiset jättäisivät hänet rauhaan. Kun vanhemmat yrittivät kieltää poikaa, Patrik lausui: ”Hän on hyvä poika. Hän saattaa tehdä vielä ihmeellisiä asioita kirkon hyväksi.” Kun Patrik oli lähdössä eteenpäin, Benen tarrasi häneen kiinni ja vaati päästä hänen mukaansa. Kaikki pitivät häntä liian pienenä lähtemään minnekään, mutta Patrik sanoi: ”Kastakaa hänet ja nostakaa vaunuihin. Hän on valtakuntani perillinen.”

Pyhä Patrik otti Benenin oppilaakseen, eikä tämä enää koskaan palannut kotiinsa. Eräänä iltana Patrik katseli hengessään taivaallisia salaisuuksia. Hän kysyi, näkikö Benen samaa kuin hän. Lapsukainen vastasi näkevänsä taivaan avoinna, Jumalan Pojan ja enkeleitä. Patrik totesi: ”Nyt tiedän, että sinä olet arvollinen seuraajakseni.”

Benenistä tuli vähitellen Patrikin oikea käsi, jota nimitettiin ”Patrikin psalmilaulajaksi”. Hän kulki Patrikin mukana toimittamassa jumalanpalveluksia, joissa hän palveli laulajana ja lukijana. Samalla hän sai oppia, miten evankeliumia julistetaan ja opetetaan.

Aikanaan Benen vihittiin papiksi, ja lopulta hänestä tuli Patrikin seuraaja Armaghin ja koko Irlannin arkkipiispana. Benen kehitti kuorolaulua ja laati lakeja ja ohjeita kirkolleen ja kansalleen. Hän levitti evankeliumia Clareen, Kerryyn ja Connaughtiin sekä johti kaksikymmentä vuotta pyhän Patrikin rakennuttamaa luostaria Kilmoren Drumleasessa. Pyhä Benen kuoli vuoden 468 tienoilla.

Pyhä Matrona, joka syntyi keisari Markinianoksen hallitusaikana (450–457), oli kotoisin Pamfylian Pergestä Vähän-Aasian eteläosasta. Hyvin nuorena hänet annettiin vaimoksi menestyvälle Dometianos-nimiselle nuorukaiselle. Perheeseen syntyi tytär Teodote. Matrona oli hyvin harras, ja jumalalliset asiat täyttivät hänen mielensä.

Konstantinopoli monine kirkkoineen ja pyhäinjäännöksineen kiehtoi Matronaa, ja hän tahtoi päästä käymään siellä. Dometianos lähti hänen mukaansa. Seurueessa oli myös Matronan uskottu ystävä hurskas nainen nimeltään Eugenia, joka ainoana tiesi tämän salaisesta toiveesta saada omistautua kokonaan Jumalalle. Yhdessä Eugenian kanssa tuolloin vasta 15-vuotias Matrona kiersi Konstantinopolin kirkoissa ja osallistui kokoöisiin jumalanpalveluksiin. Dometianos alkoi kuitenkin suhtautua epäluuloisesti Matronan öisiin poissaoloihin. Niinpä hän kielsi Matronaa enää lähtemästä ulos. Matrona murehti tätä kovasti. Vaivoin hän sai mieheltään luvan osallistua yhdessä Eugenian kanssa kokoöiseen palvelukseen Pyhien apostolien kirkossa. Mukana oli myös nunna Susanna, joka oli nuoresta lähtien viettänyt neitseellistä, Jumalalle omistettua elämää kirkon yhteydessä.

Palveluksen jälkeen Matrona uskoi hengellisille ystävilleen, että hän tahtoisi itsekin ryhtyä nunnaksi. ”Miten aioit siinä tapauksessa järjestää tyttäresi elämän?” kysyi Eugenia. ”Annan hänet tänne Susannan hoiviin”, tämä vastasi.

Yöllä Matrona näki unta, että hänen miehensä etsi häntä, mutta hän oli turvassa miesluostariin kätkeytyneenä. Tästä hän käsitti, että hänen oli pukeuduttava mieheksi ja mentävä munkkiluostariin. Niinpä hän Babylas-nimisenä eunukkina esiintyen meni vanhus Bassianoksen (10.10.) luostariin. Siellä hän kunnostautui kaikissa askeettisissa kilvoituksissa niin, että muut munkit ihmettelivät. Nöyrästi hän totteli igumenia ja veljiä ja palveli eri tehtävissä. Kerran puutarhatöissä eräs munkki kiinnitti huomiota siihen, että hänellä oli entisen elämänsä muistona reiät korvissa. Matrona joutui sepittämään tarinan rakastavasta äidistä, joka tahtoi koristella hänet korvarenkailla, vaikka hän olikin poika.

Matrona eli luostarissa joitakin vuosia. Lopulta Jumala kuitenkin paljasti unessa igumenille ja eräälle toiselle munkille, että veli Babylas olikin nainen. Aamulla Bassianos kutsui Matronan luokseen ja kysyi häneltä ankarasti, kuinka hän oli naisena uskaltautunut miesluostariin. Matrona kertoi hänelle tarinansa. Se sai igumenin leppymään ja lähettäessään hänet pois luostarista hän samalla pyysi häntä pysymään uskollisena luostarikutsumukselleen elämänsä loppuun asti. Matrona meni heti nunna Susannan luo, jolta sai kuulla tyttärensä Teodoten kuolleen jo kauan sitten. Tämän jälkeen Matrona tunsi olevansa entistä vapaampi viettämään kilvoitteluelämää.

Dometianos oli koko ajan etsinyt vaimoaan eri luostareista ja oli jo saanut kuulla tämän olleen Bassianoksen luostarissa. Raivoissaan hän syytti nyt munkkeja, että he erottavat puolisot toisistaan. Munkit vastasivat, että heillä oli kyllä ollut joku eunukki Babylas, joka sitten oli lähtenyt pois ja sanonut menevänsä Jerusalemiin. Näin he yrittivät harhauttaa miehen pois Matronan jäljiltä. Igumeni huolestui kuitenkin, että Dometianos lopulta löytäisi Matronan. Kun hän keskusteli veljien kanssa kuinka suojella Matronaa, munkkidiakoni Markellos kertoi, että hänen sisarensa oli nunnana eräässä naisluostarissa Syyrian Emesassa (Homs). Niinpä Matrona päätettiin lähettää sinne.

Noihin aikoihin Syyriassa löydettiin pyhän Johannes Kastajan pää. Nunnatkin olivat mukana tapauksen johdosta järjestetyissä juhlallisuuksissa. Matrona kosketti pyhää päätä öljyyn kastetulla kankaalla. Kun hän sitten siveli samalla kankaalla erään sokean miehen silmiä, tämä sai näkönsä takaisin. Tieto ihmeestä levisi laajalle, ja Matronan mieskin sai kuulla siitä. Hän meni Syyriaan Matronan luostariin pyhiinvaeltajana ja pyysi saada siunauksen ihmeidentekijänunnalta. Kun Matronalle kuvattiin miestä, hän tajusi, että kyseessä oli Dometianos. Hän lähetti sanan, että tämä odottaisi luostarin ulkopuolella viikon ja sitten hän tulisi tätä tapaamaan. Tällä välin Matrona pakeni luostarista mukanaan vain leipää ja jouhimekkonsa ja suuntasi kulkunsa kohti Jerusalemia. Viikon turhaan odotellut Dometianos pääsi kuitenkin Matronan jäljille. Eksyttääkseen miehensä Matrona piiloutui rappeutuneeseen epäjumalien temppeliin Beirutissa. Pahat henget ahdistivat häntä siellä monin tavoin, mutta hän pysyi lujana. Jotkut pakananaiset viisaudestaan tunnetun papitar Sofronen johdolla kiinnostuivat hänen elämästään. Matrona opetti heille kristinuskoa, ja he ottivat kasteen.

Matrona tahtoi tavata hengellisen isänsä Bassianoksen ja näyn rohkaisemana uskaltautui lähtemään Konstantinopoliin. Bassianos antoi hänelle pienen rakennuksen keljaksi ja kutsui myös Beirutissa kristinuskoon kääntyneet naiset asumaan sinne hänen kanssaan. Myös monet Konstantinopolin naiset kävivät Matronan luona aina keisarinnaa myöten.

Matronan rukousten avulla eräs ylimysnainen parani vakavasta sairaudestaan. Kiitollisuutensa osoitukseksi hän lahjoitti Matronalle kauniin kartanon lähellä merta, johon hän voisi siirtää sisaristonsa. Nainen rakennutti paikalle vielä kirkonkin.

Kerran kaksi ylhäistä sisarusta poikkesi Matronan luostariin. Toinen heistä, Athanasia, innostui kaikesta siellä näkemästään, ja varsinkin Matronan persoona teki häneen suuren vaikutuksen. Hänessä syttyi halu ryhtyä itsekin nunnaksi. Matronan tavoin hänkin oli naimisissa ja joutui ensin taistelemaan itsensä vapaaksi avioliiton siteistä. Athanasia antoi suuren omaisuutensa luostarille. Matrona rakennutti lisää keljoja ja toisen kirkon luostarin alueelle ja lähetti loput rahat Jerusalemin köyhille naisluostareille. Athanasia eli luostarissa vielä viisitoista vuotta.

Matronan sisaristo kasvoi, ja koska hän alkoi olla jo varsin iäkäs, hän opetti usein sisaria, kuinka heidän piti elää hänen poismenonsa jälkeen. Vähän ennen kuolemaansa Matrona sai nähdä ihanan näyn. Hän oli suurenmoisen kauniissa puutarhassa erilaisten puiden ja lähteiden keskellä. Siellä oli joitakin naisia, joiden kasvot loistivat. He osoittivat hänelle taloa, jonka kauneutta ihmiskieli ei pysty kuvaamaan, ja sanoivat. ”Tämä talo on tarkoitettu sinulle asunnoksi.” Matrona ymmärsi, että hänen lähtönsä oli lähellä. Hän hyvästeli sisarensa ja antoi pian autuaan sielunsa Jumalan haltuun. Hän oli tuolloin satavuotias. Viisitoista vuotta hän oli elänyt maailmassa ja loput 85 vuotta viettänyt hengellisissä kilvoituksissa Jumalan kunniaksi.

Pyhä Eustolia syntyi Roomassa Bysantin keisari Maurikioksen aikana (582–602). Jo nuorena hän omistautui Jumalalle ja ruokki jumalallisen rakkauden liekkiä sielussaan paastoamalla, rukoilemalla ja valvomalla. Roomasta hän meni Konstantinopoliin käydäkseen sen monissa kirkoissa ja kumartaakseen niissä säilytettäviä lukuisia pyhäinjäännöksiä. Kerran ollessaan matkalla Jumalanäidin Blahernan kirkkoon hän kohtasi kadulla keisari Maurikioksen tyttären Sopatran (tai Sosipatra). Tämä kiinnitti huomionsa kilvoitusten kirkastamaan kilvoittelijaan ja pysähtyi keskustelemaan hänen kanssaan. Eustolia teki häneen niin syvän vaikutuksen, että hän lahjoitti heti tämän käyttöön talon.

Eustolia opetti Sopatralle pyhiä kirjoituksia ja irrotti tämän mielen maallisista. Kun hän muutti saamaansa taloon, hänen luokseen oli heti pyrkimässä suuri määrä naisia, jotka tahtoivat luopua maailmallisesta elämästä ja antautua kilvoittelemaan kaidalla tiellä. Itse Sopatrakin lähti palatsista, heitti korunsa pois kuin ne olisivat olleet kiviä, ja hänestä tuli Eustolian uskollinen oppilas.

Sopatra luovutti koko omaisuutensa Eustolian haltuun. Tämä käytti sen luostarin laajentamiseen ja antoi ylijääneet varat köyhille. Samalla hän jatkoi kilvoitustaan edistyen kaikissa hyveissä. Hän oli nöyrä, lempeä, vailla kateutta ja täynnä rakkautta Jumalaa ja ihmisiä kohtaan. Niin hänellä kuin Sopatrallakin oli armolahja keskustella sielulle hyödyllisistä asioista luostarin pyhiinvaeltajien kanssa heidän hengelliseksi rakennuksekseen.

Monta vuotta kilvoiteltuaan ja autettuaan monia pelastumaan pyhä Eustolia nukkui rauhassa kuolonuneen. Hän jätti Sopatran seuraajakseen luostarin igumeniaksi.

Pyhittäjä Teoktiste oli kotoisin Lesboksen saaren Methymnen kylästä ja eli 800-luvulla. Jo nuorena hän jäi orvoksi ja meni luostariin kotisaarellaan. Kahdeksantoistavuotiaana hän vieraili kerran sisarensa luona kotikylässään. Juuri silloin Kreetalla tukikohtaansa pitäneet arabialaiset merirosvot hyökkäsivät kylään kuuluisan päällikkönsä Nissirin johdolla. He ottivat vangeiksi kaikki kylän asukkaat, heidän joukossaan myös Teoktisten. Heidät työnnettiin laivoihin ja vietiin tuolloin asumattomalle Paroksen saarelle. Siellä Nissir pani vankinsa riviin arvioidakseen itse kunkin arvon orjamarkkinoilla. Silloin Teoktiste pyysi lupaa mennä tarpeelleen metsään, jonne päästyään hän lähti pinkomaan syvemmälle tiheikköön ja juoksi niin kauan kunnes kaatui nääntyneenä maahan. Seuraavana aamuna hän näki ilokseen, että merirosvolaiva lähti saarelta. Tämän jälkeen hän alkoi elää yksin asumattomalla saarella käyttäen ravinnokseen erästä saarella kasvavaa villiä palkokasvia ja erilaisia yrttejä.

35 vuoden kuluttua saarelle saapui metsästäjä. Hän meni ihailemaan ”Sataovista” Jumalanäidin marmorikirkkoa, saaren kaunistusta niiltä ajoilta, jolloin se oli ollut asutettu. Yhtäkkiä hänestä alkoi tuntua, että paikalla oli joku. Hän näki jonkun varjomaisen olennon alttaripöydän vierellä. Kun hän meni katsomaan, tämä sanoi: ”Älä lähesty, olen nainen eikä minulla ole vaatteita. Heitä minulle jotakin, mihin voin kietoutua, niin sitten kerron sinulle, mitä Jumala kerrottavaksi antaa.” Metsästäjä heitti päällysviittansa Teoktistelle. Tämä oli luurangonlaiha, hiukset olivat valkoiset ja hänen koko olemuksessaan oli jotain yliluonnollista. Metsästäjä heittäytyi hänen jalkoihinsa pyytäen siunausta. ”Jumala, joka johti askeleesi tänne, että kertoisin sinulle tarinani, siunatkoon sinua”, sanoi Teoktiste.

Kerrottuaan miehelle, kuinka oli joutunut saarelle, Teoktiste pyysi tätä tulemaan uudestaan ja tuomaan mukanaan papin, joka voisi antaa hänelle pyhää ehtoollista. Hän kielsi miestä mainitsemasta hänestä kenellekään muulle.

Jonkin ajan kuluttua mies tuli ystävineen uudelleen Parokselle metsästämään. Teoktiste näyttäytyi kirkon luona vasta, kun kaikki muut olivat lähteneet metsälle. Kyynelsilmin hän nautti pyhän ehtoollisen ja lausui: ”Herra, nyt sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä…” (Luuk. 2:29) Sitten Teoktiste kohotti kätensä ja rukoili pitkään.

Metsästysseurue viipyi saarella muutaman päivän. Ennen lähtöään mies tuli taas kirkolle saadakseen pyhittäjä-äidin siunauksen. Hän löysi kuitenkin tämän kuolleena kääriytyneenä vaatteeseen, jonka oli antanut hänelle ensimmäisellä käynnillään. Metsästäjä hautasi hänet paikkaan, mistä oli hänet löytänyt.

Pyhää Teoktisteä kunnioitetaan nykyisin erityisesti sekä hänen kotisaarellaan Lesboksella, jossa hänelle on omistettu pieni kirkko, että Paroksella, jossa ”Sataovisen” kirkon yksi alttari on omistettu hänelle. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Ikarian saarella.

Pyhä Simeon oli todennäköisesti keisari Konstantinos VII Porfyrogennitoksen (912–959) valtiosihteeri. Keisarin pyynnöstä hän kokosi pyhien elämäkertoja. Simeonin kokoelma on tunnetuin kreikkalainen elämäkertakokoelma keskiajalta. Koska hän kertoi elämäkerrat uudelleen omin ilmauksin, hän sai lisänimekseen Metafrastes eli tulkitsija tai uudelleen kertoja. Hän oli myös kronikoitsija sekä muutti parempaan kieliasuun vanhoja tekstejä kuten Makarios Egyptiläisen opetuspuheet, jotka pyhä Nikodemos Athosvuorelainen sittemmin otti kreikankieliseen Filokaliaansa. Valtaisan kirjallisen työn suoritettuaan pyhä Simeon kuoli vuoden 990 tienoilla.

Pyhä Nektarios syntyi lokakuun 1. päivänä vuonna 1846 Silivriassa lähellä Konstantinopolia Itä-Traakian alueella ja sai kasteessa nimekseen Anastasios. Hänen vanhempansa Dimos ja Maria Kefalas olivat hurskaita mutta köyhiä. Lapsena Anastasios kuunteli mielellään hartaan äitinsä opetuksia. Kun tämä opetti hänelle psalmia 51, häntä miellytti etenkin jae: ”Opetan tiesi sinusta luopuneille ja he palaavat sinun luoksesi.” Hänen oli tapana toistaa sitä useampaan kertaan ikään kuin enteenä tulevasta tehtävästään. Lapsena hän leikki pappia ja piti saarnoja. Seitsemänvuotiaana hän ompeli itse paperista vihkon, johon hän alkoi kerätä Jumalan sanoja.

Opin tie oli köyhälle pojalle kiven takana. 14-vuotiaana hän lähti Konstantinopoliin kauppa-apulaiseksi erään sukulaisensa liikkeeseen. Vapaa-aikansa hän käytti itseopiskeluun. Pyhien isien kirjoituksista löytämiään hyödyllisiä opetuksia hän kirjoitti kaupan käärepapereihin, jotta asiakkaatkin saisivat niistä hyötyä.

Jonkin ajan kuluttua Anastasios otettiin Pyhän Haudan veljestölle kuuluvan sivuluostarin yhteydessä toimivaan kouluun lastenvalvojaksi. Hän opetti alaluokkalaisia ja samalla opiskeli itse ylemmillä. 19-vuotiaana hän siirtyi Konstantinopolista Khios-saarelle opettajaksi Lithionin kylään. Lasten lisäksi hän opetti omalla esimerkillään myös aikuisille Jumalan pelkoa ja hyveellistä elämää. Usein hän saarnasi kylän kirkossa. Lithionissa hän vietti kaikkiaan seitsemän vuotta.

Anastasios vieraili usein lähellä olleessa Pyhien isien luostarissa, jonka igumeni Pakomios perehdytti häntä luostarielämään. Lopulta Anastasios päätti luopua maailmasta, ja marraskuun 7. päivänä 1876 hänet vihittiin munkiksi nimellä Lasaros Khioksen kuuluisassa Uudessa Luostarissa (Nea Moni) ja nimitettiin luostarin sihteeriksi. Diakoninvihkimyksen hän sai jo kahden kuukauden kuluttua, tammikuun 15. päivänä, joka oli myös hänen kastepäivänsä. Tässä yhteydessä hänelle annettiin uudeksi nimeksi Nektarios.

Luostarissa Nektarioksen halu ymmärtää syvällisesti pyhiä isiä ja perehtyä teologiaan kasvoi entisestään. Aineellisia edellytyksiä jatko-opintoihin hänellä ei ollut. Jumala valisti kuitenkin rikkaan khioslaisen Johannes Khoremiksen, joka lähetti hänet omalla kustannuksellaan Ateenaan opiskelemaan. Hänen oli ensin suoritettava lukion opinnot. Kun Nektarios oli saanut ne päätökseen, hänen hyväntekijänsä kuoli. Silloin häntä neuvottiin kääntymään Aleksandrian patriarkan Sofronioksen puoleen. Nektarios teki patriarkkaan suotuisan vaikutuksen, ja tämä lupasi kustantaa hänen teologiset opintonsa. Hän kirjoittautui Ateenan teologiseen tiedekuntaan vuonna 1882. Opintoihinsa hän paneutui innokkaasti, sai stipendinkin ja valmistui vuonna 1885.

Valmistuttuaan Nektarios suuntasi kulkunsa Aleksandriaan, missä hänet vihittiin papiksi maaliskuun 23. päivänä 1886. Hän toimi patriarkaatin sihteerinä ja saarnaajapappina. Samalla hänet määrättiin patriarkan edustajaksi Kairoon. Innokkaasti hän tarttui tehtäviinsä ja lisäksi huolehti vielä erityisesti patriarkaatin Pyhän Nikolaoksen katedraalin kaunistamisesta. Monet siellä nykyisinkin olevista freskoista on maalattu hänen ponnistelujensa tuloksena.

Vuoden kuluttua tammikuun 15. päivänä 1889 patriarkka Sofronios vihki Nektarioksen piispaksi, ja hänen tittelikseen tuli Pentapoliksen metropoliitta muinoin Egyptissä toimineen hiippakunnan mukaan. Uudessa asemassaan hän säteili kaikkialle evankeliumin hyveitä. Egyptin tuolloin vielä kukoistanut kreikkalainen yhteisö kunnioitti häntä suuresti, ja monet mainitsivat hänet sopivana seuraajana jo iäkkäälle patriarkalle. Tämä herätti kateutta joissakin muissa patriarkaatin piispoissa. He alkoivat täysin valheellisesti vihjailla patriarkka Sofroniokselle, että Nektarios havittelee hänen istuintaan. Sofronios uskoi näitä syytöksiä ja yllättäen ilmoitti Nektariokselle, että tämän pitää luopua tehtävistään ja siirtyä pois koko Aleksandrian patriarkaatin alueelta – vieläpä täysin rahattomana, koska hän ei ollut moneen kuukauteen saanut palkkaansa. Nektarioksen tapana oli antaa kaikki rahansa köyhille tai kirjojensa painatuskuluihin. Sanottiinkin, että ”Pentapoliksen metropoliitta ja raha ovat kaksi toisilleen vastakkaista asiaa.”

Pyhä otti tämän vääryyden ja katkeran koettelemuksen vastaan kiittäen Jumalaa siitä, että hänet oli katsottu arvolliseksi kestämään vääryyttä ja vainoa kuten niin monet muutkin kirkon pyhät. Hän oli murheellinen joutuessaan eroamaan rakkaista kaittavistaan, jotka puolestaan kirjoittivat hänelle sydäntä liikuttavia kirjeitä kuvaillen ikäväänsä. Hän jätti kuitenkin asian Jumalan käsiin eikä ryhtynyt vastahyökkäykseen vihollisiaan vastaan.

Näin pyhä Nektarios saapui Ateenaan vuonna 1889. Hän alkoi huonolla menestyksellä etsiä työtä Kreikan kirkon piirissä. Vuoden hän vietti toisinaan suorastaan nälkää nähden alivuokralaisena Ateenassa ja ajatteli jo välillä siirtymistä Athosvuorelle. Lopulta hänet nimitettiin helmikuussa 1891 saarnaajapapiksi Euboian (Evian) saarelle. Hyvin nöyrästi piispa otti vastaan tämän vaatimattoman tehtävän ja alkoi taas työskennellä innokkaasti Herransa viinitarhassa. Samanlaisessa tehtävässä hän toimi myöhemmin toisellakin alueella, kunnes hänet vuonna 1894 kutsuttiin Rizareioksen kirkollisen koulun rehtoriksi Ateenaan.

Koulu ei ennen Nektarioksen tuloa ollut täysin vastannut tarkoitustaan tulevien pappien kasvatuspaikkana. Hän sai koulussa aikaan järjestyksen ja muutti sen ilmapiirin hengelliselle oppilaitokselle sopivaksi. Hänen isälliset kehotuksensa, esimerkillinen elämänsä ja rakkautensa sekä se kiinnostus, jota hän osoitti niin koulun henkilökunnan kuin oppilaidenkin asioita kohtaan, saivat kaikkien sydämet lämpenemään. Hänen rakkaudentäyteistä viisauttaan kuvaa se, että oppilaiden kurittomuuksista hän rankaisi itseään paastolla. Pojat varoivat tekemisiään, kun näkivät ruokasalissa tyhjän lautasen rehtorinsa edessä.

Pyhä Nektarios toimitti myös innokkaasti jumalanpalveluksia ja saarnasi koulun kirkossa, johon myös ulkopuoliset pääsivät. Monet tahtoivat hänet rippi-isäkseen. Lisäksi hän tilaisuuden tarjoutuessa toimitti liturgioita ja saarnasi sekä Ateenan että Pireuksen kirkoissa. Suuri joukko uskovia tuli varta vasten kuuntelemaan häntä. Kesälomalla 1898 hän vieraili Athosvuorella. Munkit näkivät hänessä muinaisten pyhien piispojen kaltaisen esipaimenen.

Noihin aikoihin patriarkka Sofronios kuoli. Egyptin ortodoksit muistivat Nektarioksen ja alkoivat toimia hänen valitsemisekseen patriarkanistuimelle. Kun Nektarios sai tietää, että Kreikan kuningatar Olga ja jotkut muut vaikutusvaltaiset henkilöt kannattivat toista ehdokasta, hän vetäytyi syrjään ja jatkoi palvelutehtäväänsä Rizareioksen koulussa.

Vähitellen toinen suunnitelma alkoi yhä enemmän viedä pyhän piispan huomiota. Hänen hengellisten lastensa joukossa oli ryhmä nuoria tyttöjä – näiden joukossa aivan erityisen harrasmielinen sokea Krysanthi. He alkoivat pyytää hengellistä isäänsä perustamaan heille luostarin. Tuohon aikaan Kreikassa oli vain vähän naisluostareita, ja niiden tasossa oli toivomisen varaa. Ajatus luostarielämän elvyttämisestä kiehtoi pyhää Nektariosta. Hän löysikin hengellisille tyttärilleen paikan Eginan saarelta lähellä Ateenaa. Saaren keskiosissa muinaisen Eginan kaupungin raunioiden lähellä oli Ksantos-nimisellä paikalla ollut aikoinaan Elävöittävän lähteen naisluostari. Pyhä Nektarios uudisti sen ja omisti sen Pyhälle Kolminaisuudelle. Uuden luostarin ensimmäinen igumenia oli sokea Krysanthi, joka nunnaksi vihkimyksessä sai nimen Ksenia. Luostari perustettiin vuonna 1904, ja kolme vuotta myöhemmin Nektarios luopui tehtävistään Rizareios-koulun rehtorina ja muutti itsekin luostariin sen rippi-isäksi ja papiksi.

Pyhä Nektarios tahtoi tehdä luostaristaan esimerkillisen yhteiselämäluostarin. Jatkuvasti hän opetti ja ohjasi nunnia niin heidän yhteisessä kuin henkilökohtaisessakin elämässään. Hän osallistui myös luostarin töihin, istutti puita, kuokki ja kasteli kasvimaita, valmisti jopa jalkineita nunnille – taito jonka hän oli oppinut nuorena Konstantinopolissa. Lisäksi hän jatkoi kirjallista toimintaansa. Välillä hän sulkeutui tuntikausiksi rukoilemaan keljaansa, ja sisaret saivat toisinaan todistaa, kuinka hän kävi keskusteluja Jumalanäidin ja pyhien kanssa.

Eginan asukkaat huomasivat pian, mikä aarre heillä oli pyhässä piispassa. Hänen esirukouksillaan saari vapautui ankarasta kuivuudesta, ja monet sairaat paranivat. Joskus ihmiset näkivät valon säteilevän hänestä.

Koettelemukset seurasivat pyhää isää kuitenkin myös Eginalle. Eräät kateelliset henkilöt – heidän joukossaan sisarten vanhempia, jotka olivat vihastuneet tyttäriensä luostariin menosta – alkoivat ilkeästi panetella Nektariosta Ateenan arkkipiispa Teoklitokselle, joka oli antanut hänelle luvan luostarin perustamiseen. Syytösten vuoksi arkkipiispa muutti mieltään ja lähetti tutkintotuomari-papin tarkastamaan luostarin ja kuulustelemaan sekä pyhää itseään että nunnia selvittääkseen, tapahtuiko luostarissa jotakin sopimatonta. Vastaavanlaiseen ja vielä pahempaan menettelyyn syyllistyi myös Teoklitoksen seuraaja arkkipiispa Meletios. Tämänkin raskaan koettelemuksen pyhä kesti rauhallisesti ja jatkoi ponnistelujaan luostarinsa hyväksi. Näiden perättömien syytösten vuoksi hän ei kuitenkaan elinaikanaan ehtinyt kokea sitä iloa, että hänen luostarinsa olisi tunnustettu virallisesti.

72-vuotiaana pyhä Nektarios sairastui vaikeasti. Kärsivällisesti hän kesti tuskallisen sairautensa. Sen loppuvaiheessa hän meni rukoilemaan Eginalla sijaitsevan Khrysoleontissan luostarin Jumalanäidin ikonin eteen. Hän vietti siellä kaksi viikkoa hartaassa rukouksessa. Paluumatkalla omaan luostariinsa hän seisahtui eräälle korkealle paikalle ja siunasi alhaalla näkyvän luostarin sekä koko Eginan saaren kaikkiin ilmansuuntiin. Pian tämän jälkeen hänen sairautensa paheni siinä määrin, että hänet vietiin Ateenaan Aretaioksen sairaalaan. Siellä hän kuoli rauhallisesti 74-vuotiaana vähän ennen keskiyötä marraskuun 8. päivänä vuonna 1920.

Pian kuoleman jälkeen Nektarioksen ruumiista alkoi kaikkien sairaalassa olevien hämmästykseksi levitä hyvää tuoksua. Ennen Eginalle kuljettamista hänet vietiin Pireuksen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Monet tulivat sinne hyvästelemään häntä ja näkivät, kuinka tuoksuvaa mirhaa vuoti hänen kasvoistaan.

Koko Egina murehti pyhän piispan menetystä ja kokoontui hänen hautajaisiinsa. Hänet haudattiin luostarin pihalla kasvavan pinjan juurelle. Hän oli itse aikoinaan sanonut puuta istuttavalle nunnalle: ”Jätä tähän tilaa yhtä hautaa varten.” Kun hauta myöhemmin avattiin korjausta varten, nähtiin pyhän piispan ruumiin säilyneen maatumattomana, ja siitä lähti ihana tuoksu. Sellaisena ruumis säilyi yli kaksikymmentä vuotta, minkä jälkeen se hajosi.

Pyhä Nektarios auttaa voimallisesti niitä, jotka kutsuvat häntä avuksi. Hän on tullut tunnetuksi kaikkialla maailmassa, ja jatkuvasti tulee uusia tietoja hänen tekemistään ihmeistä, joista on kirjoitettu useita kirjoja. Hän on auttanut ihmisiä niin maalla kuin merelläkin, yhtä hyvin Kreikassa kuin Amerikassakin. Luostarista on tullut Tinos-saaren ohella Kreikan suosituin pyhiinvaelluspaikka. Siellä säilytetään hänen kalloaan kauniissa lippaassa, siellä ovat hänen tyhjä hautansa ja keljansa kaikkine hänelle kuuluneine esineineen.

1900-luvun lopussa luostarin alueelle rakennettiin koko kreikkalaisen maailman yhteisin ponnistuksin valtava, suurenmoisen kaunis pyhälle Nektariokselle omistettu kirkko. Myös muualla Kreikassa kuin myös eri puolilla maailmaa on hänelle omistettuja kirkkoja. Suomessa pyhälle Nektariokselle on omistettu Klaukkalan ortodoksinen kirkko, jossa on yksi hänen pyhäinjäännöksistään; myös Kiteen Pyhän Kolminaisuuden ja pyhän Nektarios Eginalaisen kirkossa on hänen reliikkinsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

10.11.

Nämä kuusi apostolia luetaan Herran 70 apostolin joukkoon. Paavali mainitsee heidät kaikki roomalaiskirjeensä lopputervehdyksissä. Olympas ja Herodion seurasivat pyhää apostoli Pietaria Roomaan. Herodion oli Patraksen seurakunnan esipaimen Peloponnesoksella. Molemmat mestattiin samaan aikaan apostoli Pietarin kanssa keisari Neron (54–68) vainossa. Pyhä Sosipatros kaitsi Ikonionin seurakuntaa Vähässä-Aasiassa. Tertius, joka toimi Paavalin kirjurina (Room. 16:22), tuli hänen seuraajakseen. Molemmat nukkuivat pois rauhassa.

Erastos oli Korintin kaupungin varainhoitaja. Hän hoiti myöhemmin vastaavaa tehtävää Jerusalemin kirkon diakonina, kaitsi sittemmin Paneadoksen (Neados, Paneas) seurakuntaa Filippin Kesareassa ja kuoli rauhassa. Quartus puolestaan johti Beirutin seurakuntaa. Hän sai kärsiä paljon uskonsa takia, mutta onnistui johdattamaan eräitä kreikkalaisia pakanoita uskoon. Myös hän nukkui pois rauhassa.

Apostoli Paavali käännytti Lyykian Ikonionissa kristinuskoon kaksi naista, Tryfainan ja Tryfosan. Roomalaiskirjeessään (16:12) apostoli mainitsee, kuinka he ”tekevät ahkerasti Herran työtä”. Tryfaina ja Tryfosa suojelivat pyhää Teklaa (24.9.), kun tätä vainottiin.

Pyhä Orestes kärsi marttyyrikuoleman keisari Diocletianuksen aikana vuonna 289. Hän oli kotoisin Tyanan kaupungista Kappadokiasta. Koska hän tunnusti Kristuksen olevan Jumala, maaherra Maximus vangitsi hänet. Kun hän ei suostunut kieltämään Kristusta, häntä lyötiin kepeillä niin kovaa, että hänen sisäelimensä tulivat näkyviin. Lopulta marttyyri vietiin takaisin vankilaan.

Viikon kuluttua Orestes tuotiin uudestaan kuulusteltavaksi. Kun hän taaskin kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, hänen nilkkansa lävistettiin pitkillä nauloilla, jotka kiinnitettiin kettingeillä villiin hevoseen. Hevonen hätisteltiin laukkaan. Se juoksi parikymmentä kilometriä raahaten Orestesta perässään. Tämän kidutuksen aikana hän antoi henkensä Jumalan käsiin.

Pyhä Miles (Milos) eli neljännellä vuosisadalla Raziqin tienoilla nykyisen Teheranin suunnalla. Hän oli sotilas Persian kuninkaan armeijassa, mutta nähtyään ilmestyksen Kristuksen suuruudesta hän jätti sotapalveluksen ja omistautui kilvoittelemaan ja rukoilemaan epäjumalienpalveluksen pimeydessä olleiden maanmiestensä puolesta.

Mileksen hyveiden maineen levittyä hänet vihittiin piispaksi Susaan, jossa profeetta Daniel oli muinoin nähnyt näkynsä. Miles omistautui tehtävälleen täydellisesti ja alkoi väsymättömästi levittää alueella uskon valoa. Kansa kuitenkin piti kiinni himojensa pimeydestä, löi pyhää piispaa ja ajoi hänet pois. Kaupunkilaiset joutuivat kärsimään rangaistuksen uppiniskaisuutensa takia. Kapinoituaan myös maallista kuningasta vastaan kaupunki joutui kolme kuukautta myöhemmin kuninkaallisen armeijan piirittämäksi ja se hävitettiin raaoin ottein.

Pyhä Miles lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin mukanaan vain evankeliumikirja. Sieltä hän kulki edelleen Egyptiin ja vietti kaksi vuotta Antonios Suuren oppilaan Ammonioksen seurassa. Lopulta Miles palasi Persiaan ja viipyi jonkin aikaa erään erakon luona tämän luolassa, jossa tapahtui jotain outoa. Yhtäkkiä luolan suulle ilmestyi valtaisa lohikäärme. Miles teki ristinmerkin ja henkäisi lohikäärmettä päin, eikä sitä enää ollut. Erakko alkoi väittää, että peto oli ollut kesy ja hänen lemmikkinsä. Miles vastasi, että ihmisen on käsketty taistella väsymättömästi käärmettä vastaan, mutta erakko suuttui ja lähti omille teilleen.

Pyhä Miles kulki Nisibisin kaupunkiin, jonka piispa Jaakob (13.1.) oli rakennuttamassa kirkkoa. Jatkaessaan matkaa Tigrisjokea alaspäin Miles tuli Seleukiaan, jonka piispa Babai oli aiheuttanut paljon harmia sekä papistolle että kansalle. Pyhä Miles osallistui asiaa käsitelleeseen kokoukseen. Piispa Babai kerskui tiedoillaan ja pilkkasi kokouksen osanottajia. Silloin pyhä Miles lausui: ”Koska et suostu katumaan ja pilkkaat Herran piispoja, jotka Pyhä Henki on koonnut yhteen, Jumalan viha lyö sinua niin, että halvaannut vuosikausiksi, jotta sinun esimerkkisi kautta monet muut tulisivat järkiinsä ja katuisivat.” Samassa arvoton piispa halvaantui ja puolet hänen ruumiistaan kuivettui. Hän pysyi tilassaan kaksitoista vuotta, kunnes menehtyi.

Pyhä Miles alkoi tehdä väsymättömästi lähetystyötä ja vahvisti sanansa monin ihmeteoin. Näin persialaisetkin saattoivat nähdä, millaisen voiman Jumala antaa kristityille, jotka puolustavat totuutta ja vanhurskautta. Miles karkotti riivaajia ja paransi sairauksia ja johdatti sitä kautta monia maanmiehiään pelastukseen. Hän tarttui erästä yhdeksän vuotta halvaantuneena ollutta naista kädestä ja nosti hänet jaloilleen.

Kun erään kaupungin johtaja, joka oli vakavasti sairas, kuuli Mileksen olevan lähestymässä kaupunkia, hän lähetti miehensä hänen luokseen pyytämään häntä tulemaan ja antamaan siunauksensa. Miles vastasi heille: ”Menkää ja sanokaa lähettäjällenne kovalla äänellä, että piispa sanoo näin: ’Jeesuksen nimessä, jota minä kurja opetan: ole vapaa sairaudestasi, vyötä itsesi ja tule, jotta voin nähdä sinut.’” Kun lähettiläät toistivat nämä sanat kaupunginjohtajalle, hän parani välittömästi eikä sairaudesta ollut enää merkkiäkään. Hän riensi pyhän Mileksen luokse, lankesi hänen eteensä ja suuteli hänen jalkojaan.

Maaherra Hormizd Gufrizin käskystä pyhä Miles pidätettiin Miligerdan kaupungissa yhdessä oppilaidensa Aborsamin ja Sinan kanssa. Maaherra oli kuullut Mileksen menestyksestä sananjulistajana ja määräsi hänet kidutettavaksi. Maaherra ja hänen veljensä löivät Milestä, mutta Miles ei menettänyt malttiaan vaan lausui heille rauhallisesti profetian: he vuodattaisivat huomenna toistensa veren, jonka koirat nuolisivat, ja heidän äitinsä jäisi lapsettomaksi. Veljekset raivostuivat niin, että kävivät Mileksen kimppuun ja surmasivat hänet raa’asti. Aborsam ja Sina heitettiin kuiluun ja surmattiin kivittämällä. Kiviä heitettiin niin paljon, että he hautautuivat kivikasan alle.

Seuraavana päivänä veljekset lähtivät metsästämään. He ajoivat takaa samaa hirveä ja lähestyivät sitä vastakkaisilta puolilta. Kun he yrittivät iskeä keihäänsä kaikin voimin hirven kylkeen, eläin pääsi livahtamaan karkuun ja veljekset lävistivät toisensa keihäillään. Näin he kuolivat samalla tavalla kuin olivat itse surmanneet pyhän Mileksen, jonka profetia toteutui kirjaimellisesti.

Pyhän Mileksen ja hänen kahden oppilaansa pyhät jäännökset vietiin myöhemmin Malqaniin, jonka suojelijoina heitä alettiin kunnioittaa. Marttyyrien sielut sen sijaan kohosivat taivaaseen Jumalan eteen, jossa he rukoilevat meidän puolestamme.

Aedh (Aed, Aod, Aedsind, Aidus) syntyi 500-luvun alussa irlantilaiseen Ui Neillin klaaniin, josta myös pyhä Columba (9.6.) oli lähtöisin. Aedh oli oppimaton maalainen, joka työskenteli isänsä Breecen viljelysmailla. Kun Breece kuoli, Aedhin veli ei antanut Aedhille tälle kuuluvaa perintöosuutta, ja Aedh valmistautui kostamaan. Hän oli aikeissa ryöstää veljensä luota erään neidon, kun piispa Illathan pysäytti Aedhin ja alkoi puhua kostamisen mielettömyydestä. Aedh antoi elämänsä Kristuksen haltuun ja lähti piispan oppilaaksi.

Piispa Illathan koulutti Aedhin, vihki hänet papiksi ja lähetti hänet perustamaan luostarin kotiseudulleen Westmeathin Killaireen (Cell Air). Pyhä Aedh vihittiin piispaksi ja hän perusti luostareita Munsteriin ja Meathiin. Hän paransi rukouksillaan niin monia sairaita, että häntä kutsuttiin nimellä sui liag, ’mestariparantaja’. Pyhä Aedh kuoli vuonna 588. Eläessään hän vaikutti lähinnä kotiseudullaan, mutta hänen kunnioittamisensa on levinnyt Skotlantiin saakka. Häntä on kutsuttu avuksi muun muassa päänsärkyä vastaan. Hänen keljansa rauniot ovat yhä nähtävänä Donegalissa.

Pyhä Konstantin oli rikas ja mahtava georgialainen ruhtinas. Häntä kunnioitettiin koko maassa hyveidensä, hurskautensa ja hyväntekeväisyytensä tähden. Vieraillessaan pyhillä paikoilla hän antoi runsaita almuja luostareille, kirkoille ja köyhille kristityille. Lopulta hän vetäytyi yksinäisyyteen harjoittamaan lakkaamatonta rukousta.

Kun Konstantin oli 85 vuoden ikäinen, arabit hyökkäsivät Georgiaan. Tunnettuna kristittynä Konstantin vangittiin ja vietiin Tbilisiin. Hän kesti ankaran vankeuden iloiten ja kirjoitti munkeille pyytäen heidän esirukouksiaan mutta ei vapautumisensa puolesta vaan jotta saisi voimaa kestää kidutukset. Kun hänet tuotiin voitollisista taisteluistaan kerskailevan emiiri Bugan eteen, hän sanoi, että Jumala oli antanut emiirin voittaa rangaistakseen kristittyjä näiden synneistä eikä suinkaan palkitakseen muslimeja.

Muutaman päivän kuluttua Konstantin vietiin kahleissa abbasidien pääkaupunkiin Samarraan[1], missä kalifi Al-Mutawakkil (847–861) lupasi hänelle suuria kunnianosoituksia, jos hän kieltäisi uskonsa. Konstantin vastasi sanomalla, että kalifilla oli valta hänen ruumiiseensa mutta ei sieluunsa, joka kuului kokonaan taivaan ja maan Herralle, elämän ja kuoleman Valtiaalle. Vihastuneena kalifi heitätti Konstantinin pimeään tyrmään.

Konstantinin luokse lähetettiin kaksi kristinuskosta luopunutta georgialaista sotilasta, jotka yrittivät taivuttaa hänetkin kieltämään uskonsa, mutta Konstantin ei kiinnittänyt heihin mitään huomiota vaan vakuutti pitävänsä Jumalan käskyt. Sitten hän kohotti kätensä taivasta kohti ja anoi Kristusta tulemaan avukseen ja tunnustamaan hänet taivaallisen Isän edessä niin kuin hän oli tunnustanut Kristuksen ihmisten edessä (Matt. 10:32). Hän jatkoi rukoilemista laulaen ja veisaten psalmeja välittämättä ollenkaan pilkkaavista luopioista.

Luopiot tekivät asiasta ilmoituksen kalifille, joka käski heidän henkilökohtaisesti teloittaa maanmiehensä. Siihen luopioiden uskallus ei kuitenkaan riittänyt, ja niin eräs kalifin palvelijoista mestasi Konstantinin miekalla marraskuun 10. päivänä vuonna 842 (toisten lähteiden mukaan 853) ja toi hänen päänsä tarjottimella herralleen niin kuin aikoinaan oli tuotu Edelläkävijän pää. Pyhän Konstantinin kuolinhetkellä läsnäolijat näkivät hämmästyksekseen, miten enkelit ottivat hänen sielunsa ja kantoivat sen vilvoituksen paikkaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Samarra sijaitsee Tigrisin varrella noin 100 km Bagdadista luoteeseen. Abbasidit olivat Muhammedin sedästä Abbasista polveutuva arabialainen hallitsijasuku.

11.11.

Pyhä Viktor (Victor) oli syntyjään italialainen ja palveli sotilaana keisari Antonius Piuksen aikana (138–161). Damaskoksessa häntä alettiin epäillä kristityksi ja hänet vietiin sotilaskomentaja Sebastianin luokse. Viktor sanoutui irti kreikkalaisista jumaltaruista ja hänet todettiin kristityksi. Kun hänelle tarjottiin mahdollisuutta totella keisarin käskyä, hän lausui: ”Kuulun suuren ja ikuisen kuninkaan Kristuksen armeijaan, eikä minua voi koskaan suostutella tottelemaan väliaikaisen kuninkaan laittomia käskyjä. Teidän keisarinne valtakunta on maallinen, katoavainen ja lyhytaikainen, ja hänen jumalattomia käskyjään totteleville käy huonosti, mutta kaikkien kuninkaan Kristuksen hallinta on ikuista ja suo ikuisen elämän niille, jotka häntä tottelevat.”

”Sinä olet keisarin sotilas ja sinun on toteltava hänen käskyjään”, sotilaskomentaja totesi. Viktor vastasi: ”Vaikka näytinkin ennen palvelevan katoavaista keisaria, salaisesti minä palvoin koko ajan Kristusta Jumalana ja kaikkien kuninkaana. Mutta nyt kun Jumala on nähnyt hyväksi, että tunnustan uskoni avoimesti, minulla on velvollisuus palvella Kristusta puhtaasti. Tee siis minulle se mitä tahdot, sillä sinulla on valta minun ruumiiseeni.” Viktorille tarjottiin vielä mahdollisuutta välttää kidutus, mutta hän vastasi kestävänsä kaikenlaiset kidutukset ilomielin: ”Minä taistelen todella vasta silloin, kun Kristus suo minun kilvoitella Hänen kunniansa ja tunnustamisensa puolesta, Hänen rakkautensa tähden.”

Viktorin syvällisestä viisaudesta hämmästynyt komentaja kysyi, kuuluiko hän niihin, joita kristityt sanovat papeiksi. ”Pappeuden lahjan arvoinen minä en ole”, Viktor vastasi: ”Se, mikä innoittaa minua viisauteen ja valaisee minua puhumaan, on Kristukseni armo. Hän suo tämän armon kaikille, jotka ovat sydämeltään vanhurskaita. Se armo on ilmaisten lahjojen aarreaitta, joka täyttää vanhurskaat viisaudella ja tekee heidät vakaiksi. Niin kuin maanviljelijä omistautuu huolehtimaan hyvin pellostaan, jotta se tuottaisi suuren sadon, niin myös Jumalan moninainen viisaus voimistaa ja tekee viisaaksi ne, jotka uurastavat kaikin voimin tullakseen arvokkaiksi astioiksi, ja he tuottavat hengellisessä sadonkorjuussa monikertaisen sadon – yksi kolmikymmen-, yksi kuusikymmen- ja yksi satakertaisen.”

Kun pitkätkään kuulustelut eivät auttaneet, sotilaskomentaja määräsi Viktorin sormet revittäviksi irti. Sen jälkeen Viktorille tuotiin syötävää, mutta hän työnsi ruoan pois. ”Miksi et syö, Viktor?” komentaja kysyi. ”Minulla on sydämessäni hengellistä ruokaa, taivaallista leipää, ei minun ole nälkä”, Viktor vastasi. Komentaja raivostui ja heitätti marttyyrin uuniin, jossa hän paloi kolme päivää. Kun hänen tuhkaansa tultiin hakemaan pois, pyhä marttyyri olikin kaikkien suureksi järkytykseksi hengissä ja vahingoittumaton. Hänelle annettiin kuolettavaa myrkkyä, mutta se ei vahingoittanut häntä. Kun myrkyn valmistanut puoskari näki Kristuksen voiman, hän kääntyi kristityksi.

Raivostunut sotilaskomentaja määräsi julmimmat mahdolliset kidutukset. Pyhän marttyyrin jänteet revittiin irti, hänet upotettiin kiehuvaan öljyyn ja hänen kurkustaan kaadettiin alas kalkin ja viinietikan sekoitusta. Sitten hänen silmänsä revittiin irti ja hänet jätettiin roikkumaan jaloistaan kolmeksi päiväksi. Lopuksi hänen kaulansa katkaistiin. Näin pyhä suurmarttyyri Viktor antoi henkensä Jumalalle ja löysi ikuisen levon. Hänen rohkeutensa innoitti monia kääntymään kristityiksi.

Pyhän suurmarttyyri Viktorin kärsimyksiä oli seuraamassa 15-vuotias Stefanida (Stefanis)-niminen kristitty nainen, joka oli ollut vuoden naimisissa. Nähdessään Viktorin rohkean ja voittoisan kilvoituksen hän näki hengessään kaksi kruunua, jotka nousivat kohti taivasta. Näistä suurempi oli Viktorille, mutta pienemmän hän tunsi voivansa saada itselleen. Pyhä Stefanida alkoi ylistää Kristusta suureen ääneen.

Pyhä Stefanida haettiin sotilaskomentaja Sebastianin eteen kuulusteltavaksi. ”Mihin sinulla on kiire hylätä suloinen maailma ja aviomiehesi?” kysyi komentaja. Stefanida vastasi: ”Minä olen jo kieltänyt tämän katoavan elämän, kaiken maailmallisuuden ja himokkuuden turhana ja ohikiitävänä. Omistan mieluummin sydämeni Herralle Jeesukselle Kristukselle, sielujemme taivaalliselle ja kunniakkaalle Sulhaselle, jota odotan uskossa. Jokainen maallinen sulhanen on kuolevainen, mutta Kristus yksin on kuolematon ikuinen Ylkä, joka tekee turmeltumattomilla ja sanoinkuvaamattomilla lahjoillaan rikkaiksi kaikki Häntä rakastavat.”

Stefanidan vuolassanaisuus ärsytti sotilaskomentajaa, joka määräsi hänelle mahdollisimman inhottavan kuolintavan. Kaksi palmua taivutettiin köysien avulla alas ja pyhä Stefanida sidottiin raajoistaan niihin kiinni. Kun palmujen köydet katkaistiin ja ne singahtivat takaisin pystyyn, pyhän marttyyrin ruumis repeytyi kahtia. Näin tämä puhdas kyyhkynen sai lentää taivaaseen ja löytää levon taivaallisen Sulhasensa turmeltumattomasta hääkammiosta.

Pyhä Menas (Mina, Menna, Mennas) syntyi Egyptissä 200-luvun puolivälissä. Hän oli kristitty kamelinajaja, joka palveli Rooman armeijassa. Hänen ollessaan noin 50 vuoden iässä alkoi julma kristittyjen vaino. Kun Menaksen legioonan oli määrä lähteä ottamaan kiinni kristittyjä, Menas ei voinut enää palvella vainoajia vaan heitti sotilasvyönsä maahan, jätti tehtävänsä ja pakeni armeijasta. Hän kätkeytyi alueen vuoriston luoliin, jossa hän eli villieläinten kanssa rukoillen ja puhdistaen sieluaan hiljaisuudella ja yksinäisyydellä.

Kristuksen rakkaus kasvoi pyhän Menaksen sydämessä. Kun yhä useammat kristityt saivat surmansa uskonsa tähden, myös Menas päätti tunnustaa uskonsa julkisesti. Pakanallisena juhlapäivänä Menas meni kaupunkiin ja huusi juhlayleisön edessä: ”Tietäkää, että Kristus on ainoa todellinen Jumala. Se, mitä te palvotte, on pelkkiä hengettömiä puunpalasia!” Rohkeaa julistusta kuullessaan väkijoukko hölmistyi hetkeksi mutta kävi sitten pyhän marttyyrin kimppuun, hakkasi häntä ja luovutti hänet kaupungin kuvernöörille. Kansaa huvittaakseen kuvernööri määräsi pyhän kidutettavaksi. Pyhä Menas tunnusti rohkeasti uskoaan, eikä kenellekään jäänyt epäselväksi, miksi hän oli jättänyt armeijan. Kun Menakselle tarjottiin vanhaa asemaansa takaisin, hän hylkäsi tarjoukset. Häntä ruoskittiin kovaa ja hänen haavojaan viilleltiin hevosenjouhilla. Sitten kiduttajat venyttivät häntä, pieksivät vielä hänen ihoaan ja kärvensivät sitä palavilla soihduilla. Nähdessään nahkansa hajoavan kappaleiksi pyhä ylisti Jumalaa, joka vapautti hänet Aadamille annetusta nahkaisesta vaatteesta ja antoi hänen näin tulla osalliseksi Kristuksen kärsimyksistä. Kidutusten lopuksi pyövelit katkaisivat hänen kaulansa ja polttivat hänen ruumiinsa. Tämä tapahtui viimeistään vuonna 304.

Kristityt kokosivat pyhän Menaksen jäännökset yöllä ja hautasivat ne Bummaan Libyan autiomaan reunamille noin 40 km Aleksandriasta lounaaseen.[1] Paikka tunnetaan kreikaksi nimellä Minapolis, arabiaksi Karm Abu Mina. Vainojen loputtua siitä muodostui yksi Egyptin tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista. 500-luvulla paikalla oli kaksi basilikaa, luostari, hostelleja ja työpajoja ampullien eli pikkupullojen valmistamiseen. Pyhiinvaeltajat veivät niissä mukanaan pyhää vettä, ja Menaksen ampulleja levisi tuhansittain kaikkialle Välimeren maihin. Pyhiinvaellusliikenne paikalle alkoi vaimentua arabien valloitettua Egyptin 600-luvulla. Pyhäkkö siirtyi vuonna 641 koptilaisen kirkon haltuun ja Menaksen reliikit siirrettiin Kairoon.

Pyhä suurmarttyyri Menas on säilyttänyt asemansa yhtenä Egyptin kaikkein suurimmista ja suosituimmista pyhistä. Hänen esirukouksiensa turvin on tapahtunut ihmeitä halki vuosisatojen. Esimerkiksi vuonna 1826 pyhä Menas ilmestyi Kreetalla, jossa muslimien ja kristittyjen välit olivat erittäin tulenarat kreikkalaisten itsenäistymistaistelun tähden. Joukko muslimeja oli sytyttänyt tulipaloja eri puolille Heraklionin (Iraklion) kaupunkia suunnatakseen poliisien huomion toisaalle. Tämän jälkeen he kokoontuivat Pyhän Menaksen kirkon ympärille aikomuksenaan surmata koko kirkkokansa kesken pääsiäisliturgian. Silloin pyhä Menas ilmestyi ratsumiehen hahmossa miekka kädessään. Turkkilaiset joutuivat paniikkiin ja jättivät kristityt rauhaan. Kaupungin uskovat muistelevat kiitollisina tätä tapahtumaa vuosittain suurena tiistaina.

Kesällä 1942 eräs toisen maailmansodan ratkaisutaisteluista oli käsillä Pohjois-Afrikassa. Kenraali Rommelin komentamat saksalaiset joukot olivat tulossa lännestä kohti Aleksandriaa. He pysähtyivät paikkaan nimeltä El-Alamein – arabialainen nimi paikalla olleen pyhän Menaksen kirkon mukaan. Liittoutuneiden joukot, joiden mukana oli kreikkalaisia, kohtasivat ylivoimaisen Saksan armeijan. Lokakuussa 1942 suurmarttyyri Menaksen nähtiin lähtevän yöllä muinaisesta pyhäköstään kamelien kanssa ja kulkevan natsien leirissä samannäköisenä kuin hänet on kuvattu vanhoissa freskoissa. Saksalaiset menettivät rohkeutensa ja hävisivät taistelun. El-Alameinin taistelun jälkeen Aleksandrian patriarkka Kristoforos II julisti vuonna 1943 Egyptin pelastumisen pyhän Menaksen ansioksi ja käynnisti projektin hänen pyhäkkönsä kunnostamiseksi. Kirkko onkin saatu kunnostetuksi ja sen viereen on rakennettu pieni luostari.

Kaikissa varhaisissa maalauksissa pyhä Menas on kuvattu kahden kamelin kanssa. Häntä on kunnioitettu erityisesti kamelikaravaanien ja kameleilla liikkuvien pyhiinvaeltajien suojelijana, nykyään myös auttajana kadonneita tavaroita etsittäessä.


[1] Suurmarttyyri Menaksen pyhäinjäännöksiä on siirretty myös Fryygian Kotiaioniin, jonne rakennettiin kappeli hänen kunniakseen. Tästä sai alkunsa traditio, jonka mukaan hän olisi myös palvellut ja kärsinyt tuolla alueella.

Pyhä Vincentius syntyi Espanjan Huescassa ja sai oppia sekä hengellistä tietoa että maallista sivistystä Saragosan piispan Valeriuksen johdolla. Vanhuuden heikennettyä piispan ääntä hän vihki Vincentiuksen diakoniksi ja siunasi hänet saarnaamaan puolestaan. Evankeliumin julistamisen lisäksi Vincentius piti huolta pyhän kirkon rakkaimmista jäsenistä eli köyhistä, leskistä ja orvoista.

Diocletianuksen ja Maximianuksen vainon puhjetessa prefekti Datianus ryhtyi koviin otteisiin. Hän surmautti Saragosassa vuonna 303 kahdeksantoista kristittyä ja pidätytti piispa Valeriuksen ja hänen diakoninsa Vincentiuksen. Heidät määrättiin marssimaan Valenciaan raskaasti kahlehdittuina. Pahasti nälkiintyneitä pyhiä yritettiin suostutella uhraamaan valtakunnan jumalille niin uhkauksin kuin lupauksinkin. Koska Valerius ei enää kyennyt puhumaan, Vincentius puhui heidän molempien puolesta ja tunnusti rohkeasti heidän uskoaan yhteen ainoaan Vapahtajaan ja ilmoitti heidän olevan valmiit kestämään kaikenlaiset kidutukset. Vincentius myös kieltäytyi luovuttamasta kirkon pyhiä kirjoja.

Prefekti piti Vincentiuksen sanoja loukkauksena ja määräsi hänet kauheisiin kidutuksiin. Piispa Valerius karkotettiin, ja hän kuoli rauhassa noin kymmenen vuoden kuluttua. Vincentiusta sen sijaan venytettiin kidutuspenkissä ja hänen ruumistaan raastettiin rautapiikeillä. Kidutusten aikana pyhä Vincentius näki näyssä Kristuksen ja ilahtui niin, että alkoi kannustaa kiduttajiaan. Pienen tauon jälkeen he avasivat hänen haavansa uudestaan, mutta marttyyri kesti kaiken järkähtämättömästi. Sitten Datianus päätti venyttää häntä rautamatolla, jonka väkäset oli teroitettu teräviksi kuin sahan piikit. Vincentius kesti senkin pitäen katseensa suunnattuna taivaaseen.

Lopulta prefekti heitti Vincentiuksen pimeään vankiluolaan, jonka lattia oli ruukunsirpaleiden peitossa. Yöllä tyrmä täyttyi valolla ja sirpaleet muuttuivat kukiksi; Kristus tuli lohduttamaan pyhää yhdessä enkeleidensä kanssa kutsuen häntä luokseen taivaaseen. Kun vanginvartija kuuli Vincentiuksen veisaavan ylistystä iloiten pelastuksestaan ja tunsi sellistä tulevan taivaallisen tuoksun, hänkin julistautui kristityksi. Eräät kristityt pääsivät tapaamaan Vincentiusta. He suutelivat hänen haavojaan ja veivät hänen verensä tahrimia kankaita mukanaan arvokkaina reliikkeinä. Kristityt naiset hoitivat hellästi pyhän marttyyrin haavoja, mutta pian hän menehtyi vammoihinsa ja hänen sielunsa kohosi taivaaseen Herransa luokse. Tämä tapahtui vuonna 304.

Raivostunut prefekti Datianus tahtoi estää kristittyjä kunnioittamasta Vincentiuksen ruumista, joka yritettiin syöttää villieläimille, mutta sen päälle laskeutui korppi, joka suojeli ruumista eikä päästänyt eläimiä koskemaan siihen. Ruumis päätettiin panna raskaan kiven kanssa säkkiin, joka heitettiin meren syvyyksiin. Mutta Jumala osoitti huolenpitonsa vielä kerran. Säkki ajautui yöllä rannikolle, ja eräs valencialainen kristitty, jolle pyhä Vincentius ilmestyi, otti ruumiin talteen.

Pyhän Vincentiuksen kunniaksi rakennettiin myöhemmin loistelias basilika. Hänen kunnioituksensa levisi kaikkialle Espanjaan ja muualle kristikuntaan. Pyhä Augustinus omisti useita saarnoja pyhälle Vincentiukselle. Näistä käy ilmi, että pyhän Vincentiuksen juhlaa vietettiin ”valtakunnan jokaisessa provinssissa ja kaikkialla, missä Jeesuksen nimi tunnetaan”.[1] Pyhää Vincentiusta kunnioitetaan Espanjan ensimmäisenä marttyyrina ja hänen kunniakseen on laadittu runoja ja omistettu kirkkoja. Maalaustaiteessa hänet on esitetty korpin, myllynkiven tai kidutusvälineiden kanssa, useimmiten rautakoukku kädessään.


[1] Patrologia Latina 38, 1252–1268.

Pyhä Martinus (Martin) syntyi vuoden 316 tienoilla Sabariassa, Pannoniassa eli nykyisessä Unkarissa, jossa hänen isänsä oli komennuksella Rooman armeijan virkamiehenä. Martinus kuitenkin varttui perheensä kotikaupungissa Italian Paviassa. Martinuksen vanhemmat eivät olleet kristittyjä, mutta hän alkoi käydä kirkossa jo kymmenvuotiaana ja pyysi päästä katekumeeniksi. Kun hän kuuli kertomuksia idän erakkokilvoittelijoista, hän haaveili jättävänsä maailman huolet ja lähtevänsä munkiksi. Hänen oli kuitenkin toteltava vanhempiaan ja liityttävä 15-vuotiaana armeijaan, kuten tuon ajan laki vaati armeijan työntekijöiden lapsia tekemään. Martinus ei ollut virallisesti kääntynyt kristityksi mutta eli jo enemmän munkin kuin sotilaan elämää.

Armeijassa Martinus noudatti pyhiä evankeliumin mukaisia hyveitä. Eräänä talvipäivänä Gallian Amiensissa hän tapasi kaupungin portilla kerjäläisen, joka tärisi vilusta. Tuolloin 18-vuotias Martinus oli jo antanut pois kaikki taskurahansa, mutta kun kukaan ei tehnyt miehen hyväksi mitään, hän otti miekkansa ja leikkasi viittansa kahtia. Tovereidensa pilkatessa hän laski toisen puolikkaan köyhän ylle ja piti toisen puolen itsellään. Seuraavana yönä Kristus ilmestyi hänelle pukeutuneena Martinuksen lahjoittamaan vaatekappaleeseen. Kristus sanoi ympärillään olleille enkeleille: ”Martinus on pukenut minut tähän vaatteeseen, vaikka on vielä katekumeeni.” Pian tämän tapahtuman jälkeen Martinus otti pyhän kasteen. Hän olisi halunnut jättää armeijan ja ryhtyä munkiksi mutta antoi periksi esimiehensä toiveille ja pysyi sotilaana, vaikka sydämessään hän oli jo munkki.

Martinuksen ollessa noin 20-vuotias barbaarit valtasivat Gallian. Kun Martinus kutsuttiin vastaanottamaan palkkionsa sotaanlähtöä varten, hän kieltäytyi kunniasta ja ilmoitti keisarille: ”Minä olen palvellut sinua sotilaana, anna minun nyt palvella Kristusta. Anna palkinnot niille, jotka ovat lähdössä taistelemaan. Minä olen Kristuksen sotilas, eikä minun ole lupa taistella.” Kun Martinusta syytettiin pelkuruudesta, hän vastasi voivansa lähteä taistelukentälle ja seistä Kristuksen nimessä rintamalinjojen välissä mutta ilman asetta. Aseista kieltäytynyt Martinus pantiin vankilaan. Loppujen lopuksi hän sai vapautuksen armeijasta, mutta vasta taistelujen päättyessä vuonna 357.

Martinus lähti Poitiers’hen pyhän Hilarionin (13.1.) oppilaaksi. Martinus palveli Hilarionia kuin Jumalaa mutta ei suostunut vastaanottamaan hänen ehdottamaansa diakoninvihkimystä. Sen sijaan Hilarion vihki Martinuksen eksorkistiksi eli henkien karkottajaksi ja siunasi hänet elämään erakkona.

Martinus kutsuttiin unessa tekemään lähetysmatka kotiinsa Pannoniaan. Hän onnistuikin käännyttämään kristityiksi äitinsä ja muutamia muita, näiden joukossa rosvoja, jotka olivat aikeissa surmata hänet. Asetuttuaan vastustamaan areiolaisuutta Martinus joutui kärsimään vainoa. Areiolainen piispa Auxentius ruoskitutti ja karkotti Martinuksen. Italiassa Martinus sai kuulla, että myös Hilarion oli karkotettu istuimeltaan Galliassa. Martinus asettui asumaan keljaan Milanon lähistölle, mutta kun kaupungin piispaksi tuli Auxentius, joka oli ruoskittanut hänet Illyricumissa, Martinus karkotettiin jälleen. Hän siirtyi kilvoittelemaan Genovanlahdelle autiolle saarelle.

Vuonna 360 Hilarion sai palata Galliaan ja myös Martinus kiiruhti takaisin hänen perässään. Martinus sai uuden keljan Ligugésta ja sen ympärille alkoi kertyä oppilaita. Tämä oli Gallian ja koko läntisen kristikunnan luostarielämän alku. Martinuksen into kilvoituksiin ja rukoukseen teki hänestä pian idän suurimpien isien veroisen erottelukykyisen hengellisen tiedon tuntijan. Hän opetti ja teki monia ihmeitä: hän herätti kuolleista katekumeenin, joka oli kuollut ehtimättä ottaa kastetta, ja orjan, joka oli hirttänyt itsensä. Enkelielämästä kiinnostuneita alkoi tulla Martinuksen luokse yhä enemmän.

Kun Martinus oli kilvoitellut keljassaan yli kymmenen vuotta, Toursiin tarvittiin uusi piispa, järjestyksessä kolmas. Papisto ja kansa tahtoivat yksimielisesti pyhän Martinuksen. Saadakseen hänet suostumaan he päättivät käyttää oveluutta. He houkuttelivat Martinuksen kaupunkiin tapaamaan erästä sairasta ja veivät hänet kirkkoon, jossa piispat odottivat. Hänen köyhä ulkomuotonsa hätkähdytti piispoja, mutta kansan ollessa yksimielinen Martinus vihittiin piispaksi 3. heinäkuuta 371.

Piispuus ei muuttanut Martinuksen olemusta eikä elämäntapaa. Hän pysyi nöyränä, pukeutui ryysyihin ja söi hyvin niukalti. Hän asui ensin pienessä keljassa katedraalinsa lähellä mutta muutti sittemmin hieman rauhallisempaan paikkaan parin kilometrin päähän. Siellä hänen puisen majansa ympärille kasvoi Marmoutierin luostari, josta tuli tärkeä kirkollisen elämän keskus. Jyrkän kalliorinteen ja joen välissä sijainneessa luostarissa ja alueen luolissa oli pian 80 munkkia, jotka elivät äärimmäisessä köyhyydessä ja keskinäisessä rakkaudessa. Martinus ohjasi heitä syvemmälle rukoilevaan ja mietiskelevään elämään. Osa munkeista ei tehnyt mitään muuta työtä kuin rukoili. Luostarin veljestöstä nousi suuri määrä piispoja, koska seurakunnat tahtoivat paimenikseen pyhän Martinuksen opettamia ja kasvattamia hengellisiä isiä.

Pyhä Martinus tunsi apostolisen vastuunsa levittää Jumalan sanaa Galliassa ja teki kaikkensa täyttääkseen kutsumuksensa. Tähän saakka kirkon vaikutus oli rajoittunut lähinnä kaupunkeihin. (Latinan sana paganus tarkoitti itse asiassa lähinnä maalaista.) Martinus kulki ympäri maaseutua levittämässä pelastuksen sanomaa parantaen sairaita ja tehden muita ihmeitä. Hän näki jumalallisia näkyjä ja ilmestyksiä; hänellä oli myös profetoimisen lahja. Pahoja henkiä karkottaessaan hän tapasi polvistua maahan ja ajaa ne tiehensä rauhallisesti rukoillen. Kun pyhä Martinus herätti kuolleen, oli aivan kuin Kristus itse olisi tullut uudestaan maan päälle. Pyhän Martinuksen lähetysmatkat ulottuivat Pariisiin, Sensiin ja Wieniin asti. Hän perusti useita luostareita saadakseen niiden avulla kirkon vaikutuksen leviämään maaseudulle. Vähitellen kansaa kääntyi kristityiksi, ja Martinus antoi kääntyneiden tuhota epäjumalien temppeleitä omin käsin. Martinus vieraili jokaisessa seurakunnassaan vuosittain matkustaen jalan, aasilla tai veneellä.

Kun Ossanovan piispa Ithacius hyökkäsi harhaoppisen lahkon johtajaa Priscillianusta vastaan syyttäen tätä noituudesta ja sai järjestettyä lahkolaisille kuolemantuomion vuonna 386, pyhä Martinus nousi yhdessä paavi Siriciuksen (384–399) ja pyhän Ambrosiuksen kanssa vastustamaan kuolemantuomiota. Martinus ei puolustanut Priscillianuksen opetusta mutta vaati, että tällaiset asiat on käsiteltävä kirkon sisällä eikä keisarin hovissa. Ehtoollisyhteydestä erottaminen oli hänen mukaansa oikea rangaistus. Martinus esiintyi keisari Maximuksen edessä arvokkaasti mutta ei saanut kuolemantuomiota peruttua. Tämä oli ensimmäinen tapaus kirkon historiassa, kun harhaoppisuudesta langetettiin kuolemantuomio. Martinus onnistui kuitenkin myöhemmin säästämään Espanjan priscilliaanien hengen suostumalla sovintoon piispa Ithaciuksen kanssa.

Kristuksen ja kaikkien Hänen uskollisten opetuslastensa tavoin myös pyhä Martinus joutui kohtaamaan vastustusta koko ajan enemmän elämänsä loppua kohti. Eräät piispat olivat hänelle kateellisia, samoin muutamat hänen sukulaisensa, ja he levittivät hänestä paikkansapitämättömiä juoruja. Martinus kesti vastoinkäymiset tyynesti ja jaksoi rakastaa kaikkia.

Pyhä Martinus lähti 81 vuoden iässä maaseutukierrokselle, jonka aikana hän pyrki sovittelemaan eräiden riitaantuneiden pappien välejä. Candes’ssa hän sairastui. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja ilmoitti heille kuolemansa lähestyvän. Kun he alkoivat vaikeroida ja pyytää, ettei hän jättäisi heitä orvoiksi, pyhä Martinus kääntyi Herran puoleen ja lausui: ”Herra, jos Sinun kansasi tarvitsee minua, minä voin kyllä pysyä puolustamassa Sinun laumaasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi.” Martinus pysyi rukouksessa loppuun saakka eikä halunnut mitään mikä olisi helpottanut hänen oloaan. Maatessaan tuhkasäkkivuoteella hän sanoi: ”Kristityn olisi sopimatonta kuolla muutoin kuin tuhkan päällä. Tekisin syntiä, jos antaisin teille toisenlaisen esimerkin.”

Paholainen ilmestyi viimeisen kerran kiusaamaan pyhää Martinusta, joka sanoi hänelle: ”Sinä et löydä minusta mitään omaasi. Abrahamin syli on valmiina ottamaan minut vastaan.” Tämän sanottuaan hän antoi sielunsa Jumalalle. Hänen kasvonsa loistivat kuin enkelin kasvot. Hän näytti jo olevan ylösnousemuksen kirkkaudessa, toisenlaiseen ruumiiseen pukeutuneena.

Pyhä Martinus haudattiin Toursiin kolmen päivän kuluttua, 11. marraskuuta 397. Paikalla oli valtaisa määrä uskovia ympäristökaupungeista ja maaseudulta. Hänen seuraajansa Bricius rakennutti hänen haudalleen kappelin, joka korvattiin myöhemmin basilikalla. Haudasta tuli frankkien tärkein pyhiinvaelluskeskus, ja siellä tapahtui lukuisia ihmeitä.

Pyhä Martinus oli ensimmäinen lännessä yleisesti kunnioitettu pyhä, joka ei ollut marttyyri. Hänestä tuli yksi keskiajan rakastetuimmista pyhistä, jonka kunnioitus levisi Englannista Afrikkaan. Hänen ystävänsä Sulpicius Severus kirjoitti hänen elämäkertansa, josta tuli keskiajan suosituimpia ja tärkeimpiä kirjoja. Pyhälle Martinukselle on omistettu yli 4 000 kirkkoa, muun muassa Englannin vanhin kirkko Canterburyssä. Taiteessa Martinus on kuvattu nuorena ratsastavana sotilaana jakamassa viittaansa kerjäläisen kanssa, piispana kerjäläisen kanssa tai toimittamassa liturgiaa tulinen kehä päänsä yläpuolella. Pyhän Martinuksen ympärille muodostunut Ligugén luostari toimi yhtäjaksoisesti vuoteen 1607 asti ja elvytettiin uudelleen toimintaan vuonna 1852.

Pyhittäjä Teodoros syntyi konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen vuonna 758. Hänen isänsä Fotinos oli keisari Konstantinos Kopronymoksen varainhoitaja. Vaikka keisari oli ikonien vainooja, Fotinos kasvatti lapsensa yhdessä vaimonsa Teoktisten kanssa ortodoksisesti. Teodoros sai aikansa parhaan koulutuksen niin teologisissa kuin maallisissakin aineissa. Erityisesti äidin esimerkki inspiroi häntä rukoukseen ja askeesiin.

Vuonna 780 keisarinna Irene palautti ikonien kunnioituksen kutsumalla pyhän patriarkka Tarasioksen (25.1.) maanpaosta takaisin Konstantinopoliin. Myös muut pyhien ikonien tähden karkotetut saivat palata takaisin. Heidän joukossaan oli Teodoroksen eno pyhä Platon (4.4.), joka oli maapaossa ollessaan toiminut Symbolien luostarin igumenina Bityniassa. Platon vaikutti niin voimakkaasti sukulaisiinsa, että Fotinoksen koko perhe ja vielä jotkut heidän ystävistäänkin päättivät mennä luostariin. Fotinos luopui muusta omaisuudestaan paitsi Sakudion-nimisestä maatilastaan, joka sijaitsi luonnonkauniilla paikalla Olymposvuorella Bityniassa. Sen hän muutti luostariksi, jonka igumeniksi tuli Platon.

Teodoros oli esimerkillinen kuuliaisuusveli, joka toteutti täsmällisesti kaikki igumeninsa määräykset ja kertoi tälle mieltään askarruttavat ajatukset. Heikosta terveydestään huolimatta hän teki raskaita töitä auttaakseen luostariveljiään. Hänellä oli jopa tapana lähteä salaa öisin tai kuumimman keskipäivän aikaan, jolloin toiset nukkuivat, kantamaan lantaa selässään luostarin kasvimaalle. Pian hän sai nöyryyden armolahjan, niin että joka päivä elämänsä loppuun saakka hän vuodatti suloisia kyyneleitä rukoillessaan.

Teodoroksella oli myös käytännöllisiä lahjoja ja Platon uskoi hänelle uuden luostarin kirkon rakentamisen. Se valmistui nopeasti ja kaikki ihailivat sen kauneutta. Teodoros rakasti jumalanpalveluksia ja oli aina ensimmäisenä kirkossa. Vuonna 787 patriarkka Tarasios vihki hänet papiksi. Sen jälkeen hän tiukensi askeettisia kilvoituksiaan. Öisin hän ei juuri nukkunut vaan vietti suurimman osan yötä rukoillen ja isien askeettisia teoksia tutkien. Erityisesti hän piti Basileios Suuresta, abba Doroteoksesta, Neilos Siinailaisesta ja Portaiden kirjoittajasta Johannes Siinailaisesta. Heidän hengessään hän valvoi tarkkaan, että luostarielämän periaatteita noudatettiin, ja puuttui heti niiden höltymiseen.

Kun Platon näki, että Teodoroksella oli luontaista auktoriteettia, hän pyysi tätä ryhtymään igumeniksi hänen sijastaan. Sakudionissa oli tuolloin jo lähes sata munkkia, heidän joukossaan Teodoroksen veli, pyhä Joosef, Tessalonikan tuleva arkkipiispa (14.7.), pyhä Naukratios (18.4.) ja myöhemmin pyhien ikonien puolustamisen takia marttyyrikuoleman kärsineet Euthymios ja Timoteos. Teodoros ei nöyryydessään halunnut vastaanottaa tehtävää, mutta kun Platon sairastui vakavasti, hän ei voinut enää kieltäytyä.

Vuoden 795 alussa keisari Konstantinos VI hylkäsi vaimonsa Marian ja otti tämän tilalle Teodoten, joka oli pyhän Teodoroksen serkku. Patriarkka Tarasios kieltäytyi siunaamasta uutta liittoa. Vihkimisen toimitti mukautuvainen hyödyntavoittelija pappi Joosef. Platon ja Teodoros paheksuivat ankarasti keisarin menettelyä ja asettautumista kirkon säädösten yläpuolelle. He vastustivat kaikkia hovin sovitteluyrityksiä. Lopulta Platon vangittiin, kun taas Teodoros ja muutamia hänen munkeistaan karkotettiin Tessalonikaan.

Kun Konstantinos syrjäytettiin ja keisarinna Irene (797–802) tuli hallitsijaksi, Platon vapautui ja Teodoros tovereineen pääsi veljien suureksi iloksi palaamaan Sakudioniin. Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä arabirosvojen hyökkäykset alueelle yleistyivät. Veljestö asettui Konstantinopoliin, missä heille tarjottiin olopaikaksi Studionin luostaria. Sen oli perustanut konsuli Studion jo vuonna 463. Pian veljestön jäsenmäärä nousi seitsemäänsataan. Osa veljistä asui sivuluostareissa.

Luostarissa vallitsi täydellinen yhteisomistus samaan tapaan kuin alkuseurakunnassa: ”Koko uskovien joukolla oli yksi sydän ja yksi sielu. Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, mitä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32) Munkeilla ei ollut edes omia keljoja, vaan he nukkuivat suurissa makuusaleissa. Jokaisella oli vain yksi vaatekerta, joka vaihdettiin tietyin välein. Teodoros oli kuin isä kaikille. Määräten veljiä eri kuuliaisuustehtäviin hän huolehti luostarin harmonisesta toiminnasta. Monenlaisia ammattimiehiä löytyi veljien keskuudesta. Paitsi käytännön elämään liittyviä tehtäviä luostarissa harrastettiin myös ikonimaalausta, kirjojen kopiointia ja käsikirjoitusten koristelemista miniatyyrimaalauksilla. Näin luostari oli myös keskeinen kulttuurikeskus aikakaudellaan.

Erityisesti jumalanpalvelusten harras toimittaminen oli pyhän Teodoroksen sydäntä lähellä. Studionin luostarin munkit olivat kirkossa kuin enkelit taivaassa laulaen sopusointuisesti ylistystä Jumalalle kuin yhdestä suusta. Teodoros itse oli hymnirunoilija. Suuren paaston jumalanpalveluskirja Triodion on suurimmaksi osaksi hänen käsialaansa, samoin kuin monet muut hartaat kirkkoveisut ja kanonit. Kolme kertaa viikossa Teodoros piti veljille lyhyen opetuspuheen aamupalveluksen yhteydessä.

Pyhän patriarkka Tarasioksen kuoltua vuonna 806 keisari Nikeforos I nimitti uudeksi patriarkaksi suoraan maallikosta kaimansa Nikeforoksen (2.6.). Samalla hän palautti periaatteettomalle Joosefille takaisin häneltä riistetyn pappeuden. Igumeni Teodoros ja kaikki studionilaiset tuomitsivat nämä teot ankarasti. Rangaistukseksi Platon, Teodoros ja hänen veljensä Joosef, tuolloin jo Tessalonikan arkkipiispa, karkotettiin Konstantinopolin edustalla sijaitsevien Prinssisaarten eri saarille. Kahden vuoden karkotusaikanaan Teodoros kirjoitti veljestölleen useita rohkaisevia kirjeitä.

Keisari Nikeforoksen kuoltua karkotetut palasivat takaisin muutamiksi rauhan vuosiksi. Uudet koettelemukset alkoivat, kun kiivas pyhien ikonien vastustaja keisari Leo Armenialainen nousi valtaistuimelle vuonna 811. Niin saarnoissaan kuin kirjoituksissaankin pyhä Teodoros puolusti ikonien kunnioitusta osoittaen, että Kristus ja pyhät ovat todella läsnä ikoneissaan ja että ikonien kunnioittaminen on Kristuksen lihaksitulemisen totuuden tunnustamista. Palmusunnuntaina vuonna 815 hän marssi yli tuhannen munkin johdossa Konstantinopolin kaduilla. Kaikilla oli kädessään ikonit, ja kävellessään he lauloivat hymnejä ikonien kunniaksi.

Teodoros vangittiin uudelleen ja lähetettiin maanpakoon kauas Fryygian Metopehen. Sieltäkin hänen onnistui lähettää rohkaisukirjeitä hajaantuneille munkkiveljilleen ja muille uskoville. Hän kehotti heitä olemaan kärsivällisiä ja panemaan toivonsa Jumalaan. Eristääkseen hänet paremmin viranomaiset karkottivat hänet vielä idemmäksi Bonitaan, missä hänet suljettiin tornihuoneeseen. Mutta hänen oppilaansa saivat järjestettyä, että hän pystyi sieltäkin käsin jatkamaan kirjeenvaihtoaan aina Roomaan ja Aleksandriaan saakka. Monet pyhän Teodoroksen munkkiveljistä joutuivat kidutettaviksi ja kärsivät marttyyrikuoleman. Hänet itsensäkin ruoskittiin tajuttomaksi. Idästä hänet siirrettiin lopulta vankilaan Smyrnaan, eikä hän enää sieltä onnistunut pitämään yhteyttä ulkomaailmaan.

Pyhä Teodoros vapautui vasta vuonna 820, kun Mikael II, lisänimeltään ”Änkyttäjä”, nousi valtaistuimelle Leo Armenialaisen jälkeen. Mikael avasi vankilat mutta ei virallisesti palauttanut ikonien kunnioitusta. Hän ei liioin sallinut Teodoroksen palata Studionin luostariin, jossa asui jo uusi munkkiveljestö.

Teodoros jäikin Nikomedeian lahden rannalla sijaitsevaan Kreskensin luostariin. Sieltä hän matkusteli eri paikkoihin tukemaan ortodokseja, jotka pitkien vainon vuosien jälkeen kaipasivat kipeästi rohkaisua. Lopulta hän sairastui vaikeaan vatsatautiin. Lähes luurankona hän palasi Kreskensiin mutta johti siellä kuitenkin vielä veljestöä, opetti ja toimitti jumalanpalveluksia. Viimeisen opetuspuheensa hän piti jo vakavasti sairaana; se alkoi sanoilla: ”Veljet, olen sairastunut mutta teidän rukoustenne avulla olen saanut voimaa.”

Pyhä Teodoros kuoli marraskuun 11. päivänä 826. Vielä elossa ollessaan hän pyysi veljiä aloittamaan hautauspalveluksen toimittamisen ja laulamaan psalmia 119. Kun he olivat päässeet jakeeseen 93: ”Milloinkaan en unohda sinun säädöksiäsi, ne antavat minulle elämän”, pyhä Teodoros antoi henkensä Jumalan käsiin. Hän oli tuolloin 67-vuotias. Toisten tietojen mukaan hänen kuolemansa tapahtui Prinssisaarilla, jonne hänet myös olisi haudattu.

Stefan oli Serbian kuninkaan pyhän Stefan Miljutinin (30.10.) poika. Hänen isänsä luuli hänen suunnittelevan salaliittoa ja antoi käskyn sokaista hänet. Stefan sai kestää muitakin perheensä aiheuttamia kärsimyksiä ja koettelemuksia. Pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle eräänä päivänä rohkaisten häntä ja luvaten pitää huolta hänen silmistään ja palauttaa ne hänelle, kun aika koittaa.

Poliittisten vehkeilyjen takia Stefan joutui viettämään viisi vuotta karkotettuna Konstantinopolissa Pantokratorin luostarissa. Hän käänsi karkotuksen hyödykseen osallistumalla munkkien elämään. Sävyisyydellään, hyväntahtoisuudellaan, kärsivällisyydellään ja kaikkinaisella hyvyydellään hän sai osakseen heidän kunnioituksensa. Viiden vuoden kuluttua pyhä Nikolaos ilmestyi hänelle uudelleen ja sanoi: ”Olen tullut täyttämään lupaukseni.” Siunattuaan Stefanin ristinmerkillä hän kosketti tämän silmiä ja palautti niihin näön. Muutaman vuoden kuluttua luostarin igumeni vieraili Serbiassa Stefanin isän kuningas Stefan Miljutinin luona. Hän kertoi tälle Stefanin kärsivällisyydestä ja hurskaudesta verraten häntä Raamatun Jobiin. Pian tämän jälkeen isä ja poika tapasivat ja tekivät sovinnon.

Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1321 (tai 1322) Stefan kruunattiin Serbian kuninkaaksi. Kiitokseksi hän rakennutti nykyisen Kosovon alueelle Dečanin kirkon, joka tunnetaan bysanttilaisen taiteen helmenä ja Serbian kuningaskunnan suuruuden ajan muistomerkkinä.

Stefan joutui kestämään useita velipuolensa Konstantinin ja serkkunsa Vladislavin vehkeilyjä ja salahankkeita. Vuonna 1330 Bulgarian kuningas liittoutui Bysantin keisarin kanssa Serbiaa vastaan. Stefanin rauhanehdotukset torjuttiin, mutta hyökkääjät kokivat raskaan tappion, sillä Stefan sai heistä loistavan voiton. Pian häntä odottivat uudet koettelemukset. Zetan (nykyisen Montenegron) alueen aristokraatit yllyttivät hänen poikansa Stefan Dušanin syöksemään hänet valtaistuimelta. Pyhä Stefan vietiin vangittuna Zvenčanin linnoitukseen, missä hänet murhattiin marraskuun 11. päivänä 1331 (tai 1336). Näin hän päätti murheiden täyttämän elämänsä täällä maan päällä ja sai ikuisen kruunun taivaassa.

Autuas Maksim eli Moskovassa 1400-luvun alussa. Aika oli venäläisille vaikeaa. Mongolien hyökkäykset, kuivuus, nälkä ja kulkutaudit surmasivat ihmisiä. Pyhä Maksim kulki kaduilla puolialastomana vuodenajasta riippumatta ja kehotti ihmisiä kestämään kärsivällisesti maalliset vastoinkäymiset. Venäläiset arvostivat houkkien nöyryyttä ja kuuntelivat tarkkaan heidän helppotajuisia, sananparren tapaisia opetuksiaan. Kovia kokeneille pyhä Maksim sanoi: ”Ei aina silitetä myötäkarvaan vaan välillä vastakarvaankin. Jos lyödään aiheellisesti, tunnusta syyllisyytesi ja kumarra syvempään. Kärsivällisyyden palkaksi Jumala antaa pelastuksen.” Rikkaita kauppiaita ja Moskovan ylimystöä hän suomi pelkäämättä: ”Kotona on rukouspaikka mutta omatunto on myyty. Kaikki tekevät ristinmerkkiä mutta eivät kaikki rukoile. Jumala näkee kaiken vääryyden. Hän ei petkuta sinua mutta et sinäkään Häntä.”

Autuas Maksim nukkui kuolonuneen vuonna 1434, ja hänen haudallaan alkoi pian tapahtua ihmeitä. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1568.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

12.11.

Silolaisen profeetta Ahian nimi merkitsee ”Jumalan veljeä”. Hän varoitti kuningas Salomoa siitä, että tämän rakkaus vierasmaalaisiin naisiin johtaisi epäjumalanpalvelukseen. Kun Salomo ei vaeltanut Jumalan tahdon mukaan, Ahia profetoi juutalaisten valtakunnan jakaantuvan.

Ahia kohtasi tiellä kahden kesken Jerobeamin (k. 907 eKr.), repi uuden viittansa kahteentoista osaan ja antoi näistä kymmenen Jerobeamille ilmoittaen, että kymmenen pohjoista heimoa revittäisiin Salomon käsistä ja että näistä muodostuisi pohjoiseen Jerobeamin johtama Israelin valtakunta. Vain kaksi heimoa jäisi Daavidin huoneen piiriin, näistä muodostui Juudean valtakunta. (1. Kun. 11:29–13:37) Mutta myös Jerobeam antoi uskontojen sekoittua, ja muutaman vuoden kuluttua Ahia ennusti väkivaltaista kuolemaa koko hänen suvulleen. Kaikki profeetta Ahian ennustukset toteutuivat. Jerobeam otti uhrikukkuloille pappeja tavallisen kansan parista ja antoi kaikille halukkaille vihkimyksen. Tästä syystä Jerobeamin suku tuhottiin ja hävitettiin maan päältä.

Perimätiedon mukaan Ahia näki myös näyn, jossa kaksi härkää polki jalkoihinsa ylipappeja temppelissä. Tämä kuvasi babylonialaisten hyökkäystä ja temppelin tuhoamista. Profeetta Ahia nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Siloan metsään.

Pyhä Neilos (Nilos) oli kuuluisaa sukua ja kotoisin Galatiasta Ankyran (nyk. Ankara) kaupungista. Hän oli pyhän Johannes Krysostomoksen oppilaana tämän ollessa Antiokiassa. Myöhemmin Neiloksesta tuli Konstantinopolin kaupunginjohtaja keisari Teodosios Suuren ja tämän pojan keisari Arkadioksen aikana (379–408). Molemmat keisarit arvostivat häntä suuresti.

Kun omantunnontuskat raatelivat Arkadiosta pyhän Johannes Krysostomoksen karkotuksen jälkeen ja hän pelkäsi Jumalan kostoa, hän pyysi Neilosta rukoilemaan pääkaupungin puolesta. Tämä vastasi rohkeasti: ”Kuinka arvelet, että uskaltaisin rukoilla kaupungin puolesta, joka ansaitsee Jumalan tuomion karkotettuaan autuaan Johanneksen, kirkon pylvään?” Toisessa kirjeessään hän kirjoittaa vielä Arkadiokselle: ”Olet ilman mitään syytä karkottanut Johanneksen, maan suurimman valon, antauduttuasi kevytmielisesti toteuttamaan joidenkin hengeltään epäterveiden piispojen neuvoja. Tule tuntoihisi, tunnusta virheesi ja kadu!”

Kaikki nämä vääryydet ja maailman turhat pyrkimykset alkoivat väsyttää Neilosta. ”Ainoaan tarpeelliseen” keskittynyt kilvoitteluelämä kaukana maailman turhuuksista veti häntä yhä enemmän puoleensa, mutta hän oli avioliitossa ja hänellä oli poika ja tytär. Hän sai vaimonsakin mukaan suunnitelmaansa, ja niin he päättivät lähteä kumpikin taholleen Egyptin luostareihin. Neilos otti mukaansa poikansa Teoduloksen (14.1.) ja vaimo tyttären.

Neilos ja Teodulos menivät Siinaille ja asuivat siellä olevien isien kanssa. Kerran arabirosvot hyökkäsivät heidän majalleen ja ottivat vangiksi Teoduloksen. Isän suru oli suunnaton, mikä näkyy hänen tapausta käsittelevästä kirjeestään. Poika löytyi kuitenkin lopulta elossa. Näiden koettelemusten jälkeen Neilos vihittiin papiksi. Häneltä on säilynyt askeettista elämää käsitteleviä opetuksia ja lukuisia kirjeitä, jotka ovat innostaneet monia rakastamaan Kristusta. Hänen nimissään on levitetty myös Euagrioksen kirjoituksia. Hyvin kilvoiteltuaan pyhä Neilos nukkui pois rauhassa.

Pyhä Emilianus syntyi 400-luvun loppupuolella Espanjan La Riojassa,[1] jossa hän toimi nuoruudessaan paimenena. 20 vuotta täytettyään hän siirtyi Burgosia ympäröiville vuorille, jossa eli yksin erakkona 40 vuotta. Lopulta hän Tarazonan piispan painostuksesta palasi takaisin ihmisten ilmoille ja sai papinvihkimyksen. Emilianuksesta tuli seurakuntapappi Berceoon, mutta ylenpalttisen anteliaisuutensa takia hänet pakotettiin jättämään toimensa. Hän palasi erakkoelämään muutaman oppilaan kanssa.

Pyhä Emilianus kuoli noin sadan vuoden iässä vuonna 574. Hänen erakkokilvoituksensa paikalle rakennettiin La Cogollan benediktiiniluostari. Pyhää Emilianusta (San Millan de la Cogolla) kunnioitetaan Espanjassa yhtenä maan suojelijoista.

 

[1] Pyhän nimi esiintyy myös muodoissa Aemilian, Emilian ja Millan, paikkakunta taasen muodoissa La Cogolla ja Gogolla.

Pyhä Machar (Mochumma) syntyi Irlannissa 500-luvulla. Macharin kastoi pyhä Colman (24.11.), ja hänestä tuli pyhän Columban (9.6.) oppilas Ionan luostarisaarella. Myöhemmin Machar lähetettiin kahdentoista oppilaansa kanssa tekemään lähetystyötä piktien parissa. Macharilla oli piispanvihkimys ja hän vaikutti nykyisen Aberdeenin alueella, joten häntä pidetään ensimmäisenä Aberdeenin piispana. Hänen lähteensä vettä käytettiin pitkään Aberdeenin katedraalissa kastevetenä.

Pyhä Johannes syntyi ylhäiseen ja rikkaaseen kyproslaiseen perheeseen. Vartuttuaan hän solmi avioliiton ja sai lapsia, mutta erään epidemian aikana niin vaimo kuin lapsetkin kuolivat. Siitä lähtien Johannes omistautui kokonaan Jumalalle. Saatuaan maistaa Jumalan rakkautta hän tahtoi omalta puoleltaan osoittaa rakkautta lähimmäisilleen ja jakoi avokätisesti omaisuutensa puutteessa oleville. Tieto hänen suuresta armeliaisuudestaan levisi laajalle ja siitä sai kuulla myös keisari Herakleios (610–641).

Näihin aikoihin Aleksandrian patriarkan istuin vapautui. Kansa pyysi keisaria nimittämään uudeksi patriarkaksi Johanneksen, joka vastusteli mutta suostui lopulta. Hän nousi apostoli Markuksen istuimelle vuonna 610.

Kun Johannes tuli Aleksandriaan, siellä oli vain seitsemän ortodoksista kirkkoa, muut kuuluivat monofysiiteille. Hän sai monet monofysiitit siirtymään takaisin ortodoksisuuteen. Hänen patriarkkakautenaan rakennettiin 63 uutta ortodoksista kirkkoa.

Heti patriarkaksi tultuaan Johannes ryhtyi toimimaan tarmokkaasti alueensa ja sen köyhien parhaaksi. Hänen aloitteestaan kaikki kaupungissa käytettävät mitat ja punnukset tarkastettiin petoksien estämiseksi. Hän lähetti kirkon taloudenhoitajat luetteloimaan kaupungin köyhät, joita löytyi noin 7 500, ja määräsi, että jokaisen toimeentulosta oli huolehdittava päivittäin. Hän perusti majataloja, sairaaloita, köyhäintaloja ja jopa luovutti seitsemän taloa eri puolilta kaupunkia köyhien naisten synnytyslaitoksiksi.

Johannes ei säästellyt kirkon varoja. Kerran nuorena poikana hän oli unessa nähnyt säteilevän kauniin neidon, joka oli sanonut hänelle olevansa suuren Kuninkaan esikoistytär nimeltään Armeliaisuus ja luvannut tehdä hänestä Kuninkaan ystävän. Innoissaan Johannes oli heti luovuttanut viittansa jollekin palelevalle kerjäläiselle. Välittömästi sen jälkeen hän oli kohdannut valkopukuisen miehen, joka oli antanut hänelle sata kultarahaa jaettaviksi minne tahtoi. Johannes olikin varma, että mitä enemmän antaa, sitä runsaammin myös saa.

Kerran Johannes käski antaa huomattavan avustuksen eräälle johtomiehelle, joka oli ollut hyvinkin varakas mutta sittemmin köyhtynyt. Kirkon varojenhoitaja ei kuitenkaan tahtonut antaa niin suurta summaa vaan ainoastaan kolmanneksen. Samana päivänä joku rikas leski teki huomattavan lahjoituksen kirkolle. Kävi kuitenkin ilmi, että hän oli vahingossa lahjoittanut vain kolmanneksen siitä, mitä oli alun perin aikonut. Tämän tapauksen jälkeen varainhoitaja ei koskaan uskaltanut vähentää mitään patriarkan määräämistä avustuksista.

Pyhä Johannes oli niin hyväsydäminen, että toisten murheet saivat hänet liikuttumaan kyyneliin asti. Usein hän meni itse henkilökohtaisesti viemään apua niille, joiden arveli häpeävän sen pyytämistä. Kun joku kiitti häntä, hän sanoi: ”Ole vaiti, en ole sentään vuodattanut vertani sinun puolestasi, niin kuin Herramme teki kuollessaan meidän edestämme.”

Noihin aikoihin persialaiset ryöstelivät Syyriaa ja ottivat suuret määrät sotavankeja. Monet vangeista onnistuivat pakenemaan ja suuntasivat kulkunsa Aleksandriaan. Patriarkka otti heidät vastaan veljinään ja lapsinaan. Pakolaisten suuri lukumäärä ei häntä säikyttänyt. Haavoittuneet hän sijoitti majataloihin ja terveille määräsi annettavaksi päivittäisen avustuksen, joka oli kaksi kertaa suurempi naisille kuin miehille, koska naisten oli vaikeampi etsiä itselleen työtä.

Kun persialaiset vuonna 614 hävittivät Jerusalemin ja tuhosivat Palestiinan pyhiä paikkoja, Johannes ryhtyi toimiin. Kirkon laivoilla kuljetettiin runsaasti ruokatarvikkeita Pyhälle maalle. Hän toimitti myös noin tuhat rakennusmiestä korjaamaan tuhoja ja lähetti runsaasti rahaa.

Kun pyhän patriarkan tietoon tuli, että köyhiä sorrettiin eikä heitä päästetty esittämään valituksiaan hänelle, hän määräsi piispanistuimensa kannettavaksi ulos kirkosta ja istui kolme kertaa viikossa kirkon edessä koko aamupäivän, niin että kaikilla sorretuilla ja vääryyttä kärsineillä oli vapaa pääsy hänen luokseen. Kun kaikki ihmettelivät tällaista uutta tapaa, patriarkka sanoi: ”Kun kerran meillä kelvottomilla on lupa mennä milloin tahansa kirkkoon ja seisoa siellä Herran edessä esittämässä pyyntöjämme Hänelle, niin sitä suuremmalla syyllä olemme itse velvollisia kuuntelemaan kanssapalvelijoidemme anomuksia ja auttamaan heitä mahdollisuuksiemme mukaan.” Suuren osan ajastaan pyhä patriarkka käytti kansan opettamiseen. Itse hän tutki ahkerasti Raamattua ja muita pyhiä kirjoituksia

Kerran patriarkka lahjoitti eräälle haaksirikossa koko omaisuutensa menettäneelle laivanvarustajalle yhden kirkon laivoista täydessä viljalastissa ja lupasi, että tämä saa sen myynnistä hyvän voiton. Laivanvarustaja lähti merelle ja purjehti 20 vuorokautta maata näkemättä ja tietämättä, minne oli menossa. Laivan kapteenista tuntui aika ajoin aivan kuin patriarkka itse olisi ollut ruorissa ja vakuutellut matkan sujuvan hyvin. Lopulta laiva saapui Brittein saarille, joita nälkä parhaillaan koetteli. Kun sikäläinen päällikkö kuuli laivassa olevan viljaa, hän osti sen kalliilla hinnalla saaden viljasta sen painon verran hopearahoja ja tinaa. Näin britit saivat apua ja laivanvarustaja hankki itselleen hyvän alkupääoman.

Patriarkaatin yhteyteen pyhä Johannes perusti kaksi luostaria. Hän lupasi munkeille ja nunnille huolehtivansa kokonaan heidän ylläpidostaan, jotta heidän ei tarvitsisi hajottaa mieltään elatuksen huoliin. Vastalahjaksi heidän piti rukoilla hänen itsensä ja kirkon työn puolesta. Kummassakin luostarissa yhteiset jumalanpalvelukset piti omistaa tähän tarkoitukseen, kun taas keljarukouksissaan munkit ja nunnat rukoilivat oman pelastuksensa puolesta.

Pyhä Johannes eli itse hyvin vaatimattomasti. Kerran joku lahjoitti hänelle ylellisen lämpimän peitteen, mutta Johannes ei pystynyt nukkumaan sen alla ajatellessaan ulkona nälissään ja viluissaan värjötteleviä köyhiä. Heti aamulla hän lähetti peitteen torille myytäväksi ja hankki saaduilla rahoilla vaatteita sadalle köyhälle. Omalla esimerkillään patriarkka sai aikaan senkin, että jotkut saidat ja rahanhimosta kärsivät piispat ja papit muuttuivat hekin armeliaiksi.

Myöhemmin persialaiset valtasivat Aleksandriankin ja patriarkka päätti siirtyä kotimaahansa Kyprokselle. Alkumatkan hän matkusti yhdessä aleksandrialaisen patriisin Niketaksen kanssa, joka pyysi häntä tulemaan kanssaan Konstantinopoliin. Rhodoksella Johannes näki kuitenkin säteilevän enkelin, joka sanoi: ”Kuningasten Kuningas kutsuu sinua ikuiseen iloon kaikesta murheesta vapaaseen kaupunkiin.” Niinpä hän sanoi Niketakselle: ”Sinä kutsut minua maallisen hallitsijan luo pääkaupunkiin, mutta minut on nyt kutsunut luokseen hallitsijoiden Hallitsija.” Näin he erosivat, ja Johannes purjehti kotiseudulleen Kyproksen Amathusiin.

Kyprokselle saavuttuaan pyhä kirjoitti heti testamenttinsa, jossa hän kehotti antamaan viimeiset kolme kultarahaansa köyhille. Pian tämän jälkeen hän kuoli. Oli vuosi 619 ja Johannes oli 64-vuotias.

Pyhä Lebuinus (Lebwin, Leafwine, Liafwine, Livinius) oli anglosaksi, joka syntyi Englannissa 700-luvun alkupuolella. Hänestä tuli benediktiinimunkki Pohjois-Englannin Riponissa. Vuonna 754 hänet lähetettiin lähetystyöhön saksiheimojen pariin, nykyisen Hollannin itäosiin.

Lebuinus toimi Yseljoen tuntumassa frankkien ja saksien vaarallisella raja-alueella. Hänen keskuspaikkansa oli Deventer, jonne hän rakennutti kirkon. Kristinuskon vastustajat polttivat sen ja hajottivat seurakunnan. Lebuinus päätti mennä pakanallisten saksien heimojen suurkokoukseen, jolla oli valta päättää tärkeistä asioista. Papillisessa puvussa, risti toisessa ja evankeliumi toisessa kädessään hän julisti rohkeasti kesken pakanallisten uhrimenojen, että heidän jumalansa ovat kuolleita ja voimattomia. Lebuinus julisti Herran, Luojan, olevan ainoa todellinen Jumala: ”Minut on lähetetty tuomaan teille rauha ja pelastus kasteen kautta.” Saksit tahtoivat tappaa hänet, mutta hän onnistui pakenemaan. Buto-niminen saksivanhus piti hänen pakoonpääsyään merkkinä siitä, että hän oli korkeimman Jumalan edustaja. Lopulta saksit päättivät antaa Lebuinuksen liikkua ja julistaa vapaasti.

Pyhä Lebuinus palasi Deventeriin ja rakennutti kirkon uudelleen. Häntä kunnioitettiin viisautensa ja luonteenlaatunsa tähden, ja hän sai vähitellen monia seuraajia.

Lebuinus kuoli Deventerissä vuoden 775 tienoilla. Hänet haudattiin rakennuttamaansa kirkkoon. Vuonna 776 saksit polttivat kirkon jälleen mutta eivät löytäneet hänen jäännöksiään, vaikka etsivät niitä kolme päivää. Jäännökset löydettiin hieman myöhemmin kirkon jälleenrakennustöiden yhteydessä. Pyhää Lebuinusta on kunnioitettu erityisesti Hollannissa.

Pyhittäjä Neilos oli kotoisin Peloponnesoksen Kynuriasta. Hänen setänsä pappismunkki Makarios, joka huolehti hänen kasvatuksestaan, opetti hänet rakastamaan rukousta ja kilvoitteluelämää. He molemmat menivät ensin läheiseen Malevin luostariin, jossa Neilos vihittiin munkiksi ja myöhemmin papiksi. Hän kaipasi kuitenkin vielä suurempaa yksinäisyyttä voidakseen olla lähempänä Jumalaa. Niinpä hän vetäytyi Athosvuoren asumattomalle etelärinteelle. Sieltä hän löysi itselleen luolan kalliolta, josta oli äkkijyrkkä putous mereen. Paikka sijaitsee lähellä pyhän Petros Athosvuorelaisen (12.6.) luolaa. Siellä hän eli tuntemattomana monta vuotta, ja vain Jumala oli hänen hengellisten taistelujensa ja kilvoitustensa todistajana.

Pyhittäjä Neilos kuoli rauhassa marraskuun 12. päivänä 1651. Hänet haudattiin omaan luolaansa. Hänen ruumiistaan alkoi vuotaa tuoksuvaa mirhaa niin runsaasti, että sitä valui lähes sata metriä luolan alapuolella olevaan mereen, mistä ihmiset kävivät veneillä hakemassa sitä siunaukseksi itselleen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

13.11.

Kirkas tähti pyhien taivaalla, kirkon tukipylväs, koko maailman opettaja Johannes Krysostomos syntyi Antiokiassa vuoden 347 tienoilla. Hänen isänsä Secundus oli armeijan virkamies ja todennäköisesti kristitty. Johanneksen äiti Anthusa oli hurskas kristitty, joka jäi leskeksi hädintuskin 20-vuotiaana eikä mennyt toista kertaa naimisiin vaan keskittyi kristilliseen elämään ja poikansa kasvattamiseen. Anthusa istutti Johannekseen ne hyveen siemenet, jotka myöhemmin ilmenivät hänelle ominaisena palavana hurskautena, intona ja rohkeutena. Anthusa järjesti pojalleen myös parhaan mahdollisen koulutuksen aikansa etevimpien klassisen kirjallisuuden ja lakitieteen taitajien alaisuudessa.[1]

Johannes osoitti sellaista lahjakkuutta, että hänellä olisi ollut edessään loistelias tulevaisuus asianajajana. Hänen opettajansa, kuuluisa puhetaituri Libanius tahtoi hänestä seuraajaa omalle työlleen. Mutta Johannes ei halunnut tuhlata aikaansa maallisen viisauden parissa vaan kääntyi kristinuskon, todellisen filosofian puoleen. Hänet kastettiin kahdeksantoista vuoden ikäisenä ja vihittiin lukijaksi vähän myöhemmin. Kasteen jälkeen hän ei enää koskaan valehdellut tai puhunut pahaa lähimmäisistään vaan pukeutui Kristukseen päivittäisen kilvoituksen kautta. Nuori Johannes luopui yhteydenpidosta maailman kanssa ja vetäytyi kotiinsa, jossa eli ankarasti kilvoitellen. Hän omistautui paastoamiseen, valvomiseen ja rukoilemiseen sallimatta itselleen minkäänlaisia poikkeuksia. Hän pysyi Jumalan kanssa hiljaisuudessa ollen alituisesti valmiina taistelemaan aistillisuuden ja vihan aaltoja vastaan. Ennen pitkää hän kykeni rukoilemaan lakkaamatta ja pitämään mielensä tyynenä ja vapaana himoista kaikissa olosuhteissa. Jos hän myöhempinä vuosinaan antoi saarnoissa sijaa vihalle, se ei tapahtunut harkitsemattomasti vaan kaittaviensa vaelluksen oikaisemiseksi.

Kun Johannes oli 25-vuotias, Antiokian piispa oli jo halukas vihkimään hänet papiksi, mutta pappeuden suuri arvo täytti nöyrän nuorukaisen kauhulla. Hän pakeni papiksivihkimistä mutta sai ystävänsä Basileioksen suostumaan vihittäväksi puolestaan pienen hurskaan juonen avulla.

Äitinsä Anthusan kuoltua Johannes saattoi toteuttaa haaveensa täydellisestä maailman jättämisestä. Johannes siirtyi Antiokiaa ympäröiville vuorille ja eli sikäläisten erakkojen kanssa täydellisessä köyhyydessä ja kuuliaisuudessa paastoten ja rukoillen syyrialaisen vanhuksen ohjauksessa. Erakkoyhteisöllä oli tapana nousta keskiyöllä ja rukoilla yhdessä aamuun asti. Sitten kaikki palasivat keljoihinsa tai luoliinsa viettääkseen päivän hiljaa vaatimattomia tehtäviä tehden ja Raamatun sanoja mietiskellen. He söivät vain hiukan leipää ja suolaa auringonlaskun aikaan. Keskusteltuaan yhdessä hengellisistä asioista he vetäytyivät levolle.

Elettyään tällä tavoin neljä vuotta Johannes vetäytyi luolaan saadakseen olla kahden Jumalan kanssa. Siellä hän taisteli alistaakseen lihansa hengelle. Hän ei pannut kertaakaan pitkäkseen vaan torkkui lepohetkensä kattoon kiinnitetyn köyden varassa. Hän mietiskeli koko ajan pyhiä kirjoituksia alkaen ymmärtää niitä poikkeuksellisen syvällisesti. Ankara paastoaminen ja luolan kylmyys aiheuttivat kuitenkin hänelle kovia munuaiskipuja, ja hän joutui palaamaan Antiokiaan jo saman vuoden lopulla. Luostarivuosiensa aikana hänelle oli kehittynyt poikkeuksellinen jumalallisten asioiden tuntemus, ja hän aloitti opettajan uransa laatimalla muutamia kirjoituksia hengellisestä elämästä.

Kun Johannes oli palannut Antiokiaan vuonna 381, piispa Meletios vihki hänet diakoniksi. Kansa otti Johanneksen vastaan iloiten. Diakonina ollessaan hän piti huolta köyhien avustamisesta. Viiden vuoden kuluttua Meletioksen seuraaja Flavianos vihki Johanneksen papiksi. Vihkimyksen aikana muutamat näkivät hänen päänsä yllä valkoisen kyyhkysen. Pyhän Hengen armo asui Johanneksessa ja antoi hänen sanoihinsa jumalallisen tulen voiman. Koko kaupunki kokoontui kuulemaan hänen julistustaan eri kirkoissa. Hänen terävät ajatuksensa tekivät niin syvän vaikutuksen, että hänen puheensa katkesi usein seurakunnan suosionosoituksiin. Hänen sanansa olivat kuin ”virta, joka ilahduttaa Jumalan kaupunkia”. (Ps. 46:5) Ne painuivat syvälle kansan sydämiin, kohottivat heidän sielunsa Jumalan puoleen ja saivat heidät rakastamaan hyvettä. Tästä syystä Johannesta alettiin kutsua ”Kultasuuksi” (Krysostomos).

Johannes Krysostomoksen julistus pohjautui täysin Raamattuun, jonka hunajaa hän oli kerännyt yksinäisyydessä kilvoitellessaan. Hän selitti pyhän tekstin kirjaimellisen merkityksen osoittaen sen paljastaman jumalallisen suunnitelman ja havainnollisti, miten se käytännössä liittyi kristilliseen elämään. Johannes mietiskeli Jumalan salaisuuksien syvyyksiä ja opinkappaleiden rikkauksia ja osoitti, miten ne ilmenevät käytännön hyveissä almujen antamisena, oikeudenmukaisuutena, nöyryytenä, katumuksena ja omantunnon pistoksena – kaiken perustana usko Jumalan armon mittaamattomaan suuruuteen. Krysostomosta onkin kutsuttu ”armon saarnaajaksi” ja ”valaistuneeksi katumuksen silmäksi”.

Johannes Krysostomos ei kuitenkaan ollut pelkkä saarnaaja. Hän ohjasi kirkon laupeudentyötä ja jumalanpalveluselämää, hoiti jokaisen sielua kuin omaansa sekä tarpeen tullen puuttui myös valtion ja kansan välisiin suhteisiin. Pian pappisvihkimyksensä jälkeen vuonna 386 Johannes oli mukana selvittämässä Antiokian patsasmellakoiden jälkeisiä tapahtumia. Ilman Johanneksen ja erakkojen väliintuloa keisari Teodosioksen patsaiden kaatamiseen ja mellakointiin syyllistyneitä olisi kohdannut kuolemanrangaistus.

Pyhän Nektarioksen (11.10.) kuollessa alkoi kiivas kilpailu Konstantinopolin arkkipiispan istuimesta, jonka merkitys ja asema kirkon sisällä vahvistui koko ajan. Aleksandrian arkkipiispa Teofilos halusi saada virkaan oman miehensä Isidoroksen. Keisari Eutropios kuitenkin valitsi tehtävään neuvonantajansa suosituksesta Johanneksen. Koska valitsijat tiesivät, ettei hän nöyryydessään suostuisi arkkipiispan tehtävään eivätkä antiokialaiset tahtoisi luopua rakkaasta isästään, hänet kaapattiin Antiokiasta ovelan juonen avulla.

Teofilos joutui vihkimään Johanneksen piispaksi, vaikka kantoikin hänelle kaunaa. Johannes asetettiin virkaan vuonna 398. Hänen puhujanlahjansa ja pyhyytensä pääsivät heti loistamaan. Hän saarnasi väsymättömästi pääkaupungin kaikissa kirkoissa yhä suurempien ihmisjoukkojen tullessa kuulemaan häntä. Johannes osoitti isällistä rakkautta laumaansa kohtaan ja oli kaikille helposti lähestyttävä. Hän iloitsi kaittaviensa hengellisestä edistymisestä ja vuodatti kyyneliä, kun hänen neuvojaan ei otettu vakavasti. Hän oli ensimmäisenä tuomitsemassa ylellisen elämän, nautinnot ja rikkaiden ulkokultaisen tekohurskauden, kuitenkaan osoittamatta ketään nimeltä. Hän ei pyrkinyt mielistelemään tai osoittamaan hienotunteisuutta edes niitä hovin edustajia kohtaan, jotka olivat tukeneet hänen valintaansa. Johanneksen elämä oli esimerkki evankeliumin mukaisesta köyhyydestä. Hän laski piispallista elintasoa kuluttamalla vain sen verran kuin oli aivan välttämätöntä. Hän myi arkkipiispan tavaroita ja aarteita ja antoi rahat köyhille tai sairaaloiden ja vierasmajojen rakennuttamiseen. Hän ei pitänyt mitään omanaan eikä halunnut osallistua juhliin tai kutsuille vaan söi aina yksin ja vain sen verran mitä hänen riutunut ruumiinsa tarvitsi elossa pysyäkseen. Silti hän itse oli hyvin vieraanvarainen, kulki tapaamassa sairaita ja vangittuja sekä auttoi köyhiä ja puutteenalaisia. Monien velvollisuuksiensa keskelläkään Johannes ei lakannut mietiskelemästä Raamatun kirjoituksia, joihin hän oli usein niin keskittynyt, ettei muistanut syödä tai nukkua.

Krysostomos pyrki saamaan kristityt pois sielulle haitallisista esityksistä ja kilpailuista. Saarnojensa lisäksi hän järjesti kirkkoon toimintaa iltaisin ja pitkälle yöhön: ristisaattoja, psalmiveisuuta ja yövigilioita, joihin ihmiset ehtivät vielä illalla työnsä jälkeen. Johannes kehotti kaikkia rukoilemaan öisin. Kerrotaan, että kun Johanneksen oppilas Proklos seurasi kerran salaa, mitä hänen mestarinsa teki yöllä, hän näki Johanneksen seurassa apostoli Paavalin, joka selitti omia kirjeitään, ja Johannes kirjoitti muistiin Paavalin opetuksia.

Krysostomos ahkeroi saadakseen kohennettua papistonsa moraalia. Hän erotti virasta eräitä piispoja, jotka olivat ostaneet vihkimyksensä rahalla. Johannes teki parhaansa levittääkseen evankeliumia siellä, missä ei vielä ollut kristittyjä. Erityisesti hän piti huolta gooteista, joille hän antoi oman kirkon Konstantinopolista.

Johannes Krysostomos rakasti liturgista elämää ja laati pyhään liturgiaan eräitä rukouksia, joiden tähden kirkon elämän tärkein asia, jumalallinen liturgia jäi kantamaan hänen nimeään.[2] Kun Johannes toimitti liturgiaa, hän saattoi nähdä enkeljoukkojen laskeutuvan taivaasta ja asettuvan alttarin ympärille.

Pyhän piispan moninainen toiminta, ehdottomat periaatteet ja terävät sanat eivät miellyttäneet kaikkia. Erityisesti häneen vihastui keisarinna Eudoksia, jota Krysostomos vertasi Raamatun huonomaineisimpiin naisiin Isebeliin ja Herodiakseen. Monet hurskaan maineessa olleet ylimysnaiset ja maailmalliset piispat asettuivat myös Krysostomosta vastaan ja puhuivat hänestä pahaa aina tilaisuuden tullen. Teofilos Aleksandrialainen käytti hyväkseen näitä juoruja sekä sitä, että Krysostomos oli tarjonnut suojapaikan eräille Egyptistä paenneille Origenesta kannattaneille munkeille.

Teofilos kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka kokoontui Khalkedonissa vuonna 403. Johannes tuomittiin erotettavaksi ja karkotettavaksi. Hän ei alentunut riitelemään asiasta vaan pysyi vaiti syyttäjiensä edessä ja alistui tuomioonsa samalla tavoin kuin Herransa – kuin karitsa, joka viedään teuraaksi. Kansa olisi ollut valmis puolustamaan rakastamaansa paimenta voimakeinoin, mutta hän antautui vapaaehtoisesti sotilaille, jotka lähtivät viemään häntä maanpakolaisuuteen Bityniaan. Mutta heti kun pyhä piispa oli poistunut, kaupunkia ravisteli maanjäristys. Tapahtui onnettomuuksia, jotka saivat keisarinna Eudoksian katumaan väärää tekoaan. Johannes kutsuttiinkin takaisin kansanjoukkojen osoittaessa hurraten suosiotaan.

Istuimelleen palattuaankaan Johannes ei ollut halukas taipumaan periaatteellisissa kysymyksissä, ja jo muutaman kuukauden kuluttua hän ajautui taas erimielisyyksiin keisarinnan kanssa. Syynä oli kiista keisarinnan patsaasta, joka oli määrä pystyttää Konstantinopolin keskeisimmän kirkon eteen. Kun patsaan ympärillä ilkamoiminen häiritsi jo kirkon pyhiä toimituksia, arkkipiispa arvosteli tilannetta kovin sanoin. Johanneksen vihamiehet hovissa pääsivät taas keisarinnan suosioon ja juonittelu tiivistyi. Teofilos tukijoineen onnistui suostuttelemaan keisari Arkadioksen jäämään pois Johanneksen johtamista vuoden 404 pääsiäispalveluksista sillä perusteella, että Johannes oli ”laillisesti karkotettu” ja sikäli kanonisesti ottaen toimituskiellossa.

Keisari Arkadios määräsi Krysostomoksen karkotettavaksi omasta katedraalistaan ja hänelle uskollisen papiston kirkoistaan suurena lauantaina kesken pyhien kastetoimitusten. Armeijan toteuttaessa käskyä kovakouraisesti kastealtaat värjäytyivät punaiseksi verestä. Levottomuudet jatkuivat koko pääsiäisen ajan ja Johannes suljettiin kotiarestiin. Muutama päivä helluntain jälkeen keisari päätti lähettää hänet maanpakoon, vaikka Eudoksia pelkäsikin tästä seuraavan uusia onnettomuuksia. Johannes antautui kaikessa hiljaisuudessa, mutta kansanjoukko kirkon edessä kuohui. Syntyneissä mellakoissa syttyi tulipalo, joka tuhosi suuren osan katedraalia ja senaatin palatsia. Johanneksen tukijoita pidettiin syyllisinä ja heitä alettiin vainota ankarasti.

Krysostomos itse sai kärsiä maanpakolaisuuden ja karkotuksen ankaruuden. Hänet vietiin ensin Nikeaan ja edelleen läpi Vähän-Aasian aina Vähän-Armenian Kukusokseen asti. Pyhä arkkipiispa sai kärsiä nälkää, vierasheimoisten ryöstöretkiä, eristyneisyyttä ja ankaraa ilmastoa, mutta hänen rohkeutensa ja toivonsa pysyi järkähtämättömänä. Tämä käy ilmi hänen laajasta kirjeenvaihdostaan, jota hän kävi tukeakseen hänen tähtensä karkotettuja ja vainottuja ystäviään.

Rooman paavi Innocentius I (401–417) huolestui Krysostomoksen tilanteesta ja yritti auttaa häntä mutta tuloksetta. Krysostomoksen vastustajat puolestaan eivät pitäneet siitä luottamuksesta ja vaikutusvallasta, joka hänellä oli kirjeenvaihtonsa välityksellä, ja päättivät siirrättää hänet mahdollisimman kaukaiseen paikkaan Mustanmeren itärannikolle. Välittämättä Johanneksen iästä ja heikkoudesta he pakottivat hänet patikoimaan jalan kaikissa sääolosuhteissa kolmen kuukauden ajan.

Pontoksessa seurue pysähtyi Komanan kaupungissa pienen kirkon liepeille, joka oli omistettu paikalliselle marttyyrille pyhälle Basiliskokselle (22.5.). Yöllä Johannes rukoili ruumiilliset voimansa täysin menettäneenä. Marttyyri ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Ole rohkealla mielellä, veljeni Johannes! Huomenna me olemme yhdessä.” Seuraavana aamuna, syyskuun 14. vuonna 407, ristin ylentämisen päivänä, hänet pakotettiin taas liikkeelle, mutta hän ei enää kyennyt taivaltamaan ja seurue palasi Komanaan. Johannes pyysi itselleen valkoiset vaatteet, toimitti pyhät salaisuudet ja antoi sielunsa Jumalalle lausuen: ”Kunnia Jumalalle kaikesta.”

Konstantinopolin kirkko kärsi skismasta monia vuosia, sillä Johanneksen kannattajat eivät tunnustaneet keisarin nimittämiä uusia arkkipiispoja. Pyh&aumln Prokloksen (20.11.) aikana tilanne kuitenkin korjautui, ja Johanneksen pyhyys tunnustettiin koko kirkossa. Hänen pyhäinjäännöksensä palautettiin juhlallisesti Konstantinopoliin 27. tammikuuta vuonna 438. Siirron vuosipäivä vakiintui omaksi juhlakseen. Johanneksen varsinaista muistopäivää alettiin viettää hänen ensimmäisestä karkotuksesta palaamisensa päivänä 13. marraskuuta, jotta hänen juhlansa ei olisi jäänyt ristin ylentämisen juhlan varjoon.


[1] Ekumeeninen patriarkka Bartolomeos vahvisti vuonna 1998, että marraskuun 13. vietetään myös pyhän Anthusan muistoa.

[2] ”Johannes Krysostomoksen liturgia” on ortodoksisen kirkon tavallisesti toimitettava ehtoollisjumalanpalvelus. sen runko on kuitenkin huomattavasti Krysostomoksen aikaa varhaisempi.

Pyhä Mitro (Mitre, Metre, Merre) oli kreikkalainen orja, joka palveli julmaa isäntää Gallian Aix-en-Provencessa. Häntä kohtelivat raa’asti sekä hänen isäntänsä että toiset orjat. Pyhä Mitro mestattiin keisari Diocletianuksen vainossa 300-luvun alussa. Häntä kunnioitetaan Aix-en-Provencen suojelijana.

Pyhät marttyyrit Arcadius, Paschasius, Probus, Eutychianus ja Paulillus olivat espanjalaisia. Areiolainen vandaalikuningas Genseric karkotti heidät Afrikan puolelle, jossa heistä tuli vuonna 437 vandaalien johtaman ortodoksien vainon ensimmäiset marttyyrit. Lapsimarttyyri Paulillus oli Paschasiuksen ja Eutychianuksen pikkuveli. Häntä hakattiin kepeillä ja nöyryytettiin julmasti, mutta hän ei suostunut luopumaan katolisesta ortodoksisesta uskosta.

Pyhä Bricius (Brictio, Britius, Brixius, Brice) tuli Toursin piispaksi pyhän Martinuksen (11.11.) jälkeen. Bricius oli luonteeltaan ja taustaltaan täysin erilainen kuin edeltäjänsä. Hän oli äveriäästä suvusta ja ylellisyyteen taipuvainen. Nuorukaisena hän naureskeli ivallisesti pyhän Martinuksen askeettisuudelle ja piti häntä hieman höyrähtäneenä. Kuullessaan tästä Martinus pyysi Briciuksen luokseen ja profetoi hänelle, että Briciuksesta tulisi hänen seuraajansa piispanistuimelle ja että hän saisi kärsiä paljon ahdistusta. Bricius piti tätä lopullisena todisteena Martinuksen sekapäisyydestä.

Bricius oli luonteeltaan ylpeä, kunnianhimoinen ja kärsimätön. Hän oli nuoruudessaan jonkin aikaa Martinuksen johtamassa Marmoutierin luostarissa, mutta jo 18-vuotiaana hänellä oli omia orjia ja hevostalleja. Kirkossa hän palveli diakonina. Martinus käsitteli Briciusta pitkämielisesti, vaikka tämä suhtautuikin häneen ylimielisesti ja korosti aina tilaisuuden tullen olevansa paremmin koulutettu kuin piispansa. Pyhää Martinusta pyydettiin ajamaan ärsyttävä nuorukainen kokonaan pois hiippakunnastaan, mutta Martinus vastasi: ”Jos Kristus kesti Juudasta, niin minä kestän aivan varmasti tätä nuorukaista.”

Lopulta Martinuksen pitkämielisyys vei voiton, ja hänen arvionsa Briciuksen todellisesta luonteesta osoittautui oikeaksi. Bricius katui käytöstään ja pyysi Martinukselta anteeksi. Kun pyhä Martinus kuoli vuonna 397, Briciuksesta tuli hänen seuraajansa Toursin piispanistuimelle kansan mielipiteen perusteella.

Bricius opetti, kastoi, johti kirkkoa ja hoiti piispan velvollisuuksia 30 vuoden ajan. Bricius odotti hiljaa, milloin Martinuksen ennustamat vaikeudet alkaisivat ja minkälaisia ne olisivat. Lopulta eräänä aamuna Toursin kaduilla alkoi kiertää huhu, jonka mukaan piispan ompelijatar oli synnyttänyt hänelle pojan. Syytös oli perätön, mutta kansa karkotti piispansa väkisin. Bricius tiesi profetian toteutumisen ajan koittaneen. Hän kierteli ympäriinsä seitsemän vuoden ajan harjoittaen katumusta kaikessa hiljaisuudessa. Hän omaksui uuden elämäntavan, joka alkoi jo muistuttaa pyhän Martinuksen askeettista kilvoitusta.

Kun pyhä Bricius palasi Toursiin, uusi piispa oli juuri menehtynyt kuumeeseen. Bricius hautasi hänet ja palasi istuimelleen elämänsä viimeisiksi vuosiksi. Hän johti kirkkoa nöyrästi ja pyhästi, kunnes nukkui pois vuonna 444. Kuollessaan häntä pidettiin jo yleisesti pyhänä, niin suuri muutos hänessä oli tapahtunut. Hänet haudattiin samaan kirkkoon kuin pyhä Martinus, ja näin he saivat levätä rinnatusten. Pyhän Martinuksen tyyneys ja pyhän Briciuksen kiivaus muodostivat vahvan perustan Toursin kirkolle. Maalaustaiteessa pyhä Bricius on kuvattu tuli kädessään, hehkuvia hiiliä vaatteissaan tai lapsi sylissään.

Pyhä Eugenius oli gootti ja syntyisin Espanjan Toledosta. Hän palveli kirkkoa ensin pyhän Helladiuksen (k. 632) alaisuudessa, sitten munkkina Pyhän neitsytmarttyyri Engracian luostarissa Saragosassa ja lopulta pyhän Braulion (26.3.) arkkidiakonina Toledossa. Vuonna 646 Eugenius vihittiin Toledon piispaksi. Hän oli lahjakas runoilija ja säveltäjä ja innokas jumalanpalveluselämän ja kirkkolaulun kehittäjä. Pyhä Eugenius kuoli vuonna 657.

Pyhän Maxellendiksen vanhemmat olivat kihlanneet Solesmesin kreivi Hardouinille tyttärensä, joka kuitenkin halusi mieluummin lähteä luostariin. Kun Maxellendis ilmoitti päätöksensä sulhaselleen, joka oli jo maksanut morsiusrahan, sulhanen puukotti hänet kuoliaaksi. Tämä tapahtui Pohjois-Ranskan Caudryssa vuoden 670 tienoilla.

Pyhä Damaskinos oli kotoisin Konstantinopolista Galatan alueelta. Hän jäi nuorena orvoksi ja joutui huonoille teille. Välttääkseen rangaistuksen jostain tekemästään rikoksesta hän kielsi Kristuksen ja kääntyi islamiin. Myöhemmin hän tuli tuntoihinsa ja meni katumaan tekoaan Athosvuorelle. Hän vietti kaksitoista vuotta munkkina Suuren lavran luostarissa kilvoitellen ankarasti paastossa ja rukouksessa. Hän vakuuttui vähitellen siitä, että voisi hyvittää kieltämisensä ainoastaan marttyyrikilvoituksella. Patriarkka Dionysioksen vieraillessa luostarissa Damaskinos lähti hänen mukanaan Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa Damaskinos leikkasi partansa ja hiuksensa ja pukeutui merimiehen pukuun, ettei aiheuttaisi ikävyyksiä munkkilaisuudelle. Sitten hän meni moskeijaksi muutettuun Pyhän Sofian kirkkoon, jonne kristityiltä oli pääsy kielletty, ja alkoi tehdä siellä ahkerasti ristinmerkkejä. Muslimit kyllä katsoivat häntä pitkään, mutta arvelivat, että kyseessä oli häiriintynyt henkilö eivätkä kiinnittäneet häneen huomiota. Seuraavana päivänä hän meni moskeijaan ja alkoi julistaa siellä sanomaa Kristuksesta. Silloin hänet vietiin sulttaania edustavan visiirin eteen. Kun visiiri ei saanut Damaskinosta vaikenemaan, hän tuomitsi tämän kuolemaan.

Damaskinos vietiin Fanarin kaupunginosaan, missä kreikkalaisortodoksinen patriarkaatti sijaitsee. Hänen päänsä hakattiin miekalla poikki patriarkaatin portin edessä marraskuun 13. päivänä vuonna 1681. Hänen ruumiinsa jätettiin kolmeksi päiväksi patriarkaatin eteen. Sen jälkeen hurskaat kristityt ostivat sen ja veivät Halkin saarelle, missä Jumalansynnyttäjän luostarin isät hautasivat sen juhlallisesti kirkkonsa alttariosan taakse.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

14.11.

Pyhä Filippus tuli apostolien Pietarin ja Andreaksen tavoin Galilean Betsaidasta. Filippus oli lapsuudestaan asti omistautunut kirjoitusten lukemiseen ja mietiskelemiseen. Hän pysyi naimattomana koko elämänsä. Filippus odotti nuoruudessaan kiihkeästi Messiaan tuloa tietämättä tämän jo olevan maan päällä. Kun Jeesus aloitti toimintansa Galileassa, Hän kutsui ensin seuraajakseen Andreaksen, mutta jo seuraavana päivänä Hän kohtasi Filippuksen ja lausui: ”Seuraa minua.” Filippus uskoi Hänen olevan profeettojen lupaama Messias ja lähti seuraamaan Häntä. Messiaan kohtaamisesta innoittuneena Filippus riensi Natanaelin luo ja kertoi hänelle: ”Me olemme löytäneet sen, josta Mooseksen laki ja profeettojen kirjat todistavat! Hän on Jeesus, Joosefin poika Nasaretista.” Natanael ihmetteli, voiko Nasaretista tulla mitään hyvää. ”Tule, niin näet”, vastasi Filippus. (Joh. 1:43-46)

Tästä lähtien Filippus seurasi Jeesusta kaikkialle ja palveli Häntä uskollisesti. Kerran Herra koetteli Filippusta kysymällä: ”Mistä voisimme ostaa leipää, että kansanjoukko saisi syödäkseen?” Filippuksella ei ollut uskoa ja hän vastasi: ”Kahdensadan denaarin leivistä ei riittäisi heille edes pientä palaa kullekin.” Mutta Jeesus otti viisi leipää ja kaksi kalaa, kiitti Jumalaa ja jakoi ne kansalle. Kaikki tulivat kylläisiksi, ja tähteeksi jäi kaksitoista täyttä korillista syömättä jääneitä ohraleivän palasia. (Joh. 6:5-13)

Kun Jeesus puhui apostoliensa kanssa viimeistä kertaa, Filippus sanoi Hänelle: ”Herra, anna meidän nähdä Isä, niin olemme tyytyväisiä.” Kristus vastasi hänelle surullisesti: ”Etkö sinä, Filippus, vieläkään tunne minua, vaikka olen jo näin kauan ollut teidän seurassanne? Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän.” (Joh. 14:8-9)

Kun Herra oli noussut taivaaseen ja Pyhä Henki laskeutunut alas, Filippus ei enää epäillyt vaan lähti muiden apostolien tavoin julistamaan evankeliumia rohkeasti. Arpaa heittämällä hänen alueekseen valittiin Vähän-Aasian läntiset osat. Filippus lähti matkaan. Galileassa hän kohtasi naisen, joka kantoi sylissään kuollutta poikalasta ja itki katkerasti. Apostolin valtasi sääli; hän ojensi kätensä pienokaisen päälle ja sanoi: ”Nouse! Näin käskee sinua Kristus, jota minä julistan.” Samassa lapsi palasi henkiin. Nähdessään tämän lapsen äiti joutui ilon valtaan, lankesi apostolin jalkojen juureen ja otti kasteen.

Azotoksen kaupungissa monet kääntyivät kristityiksi. Kun apostoli Filippusta pyydettiin parantamaan Kharitina-nimisen tytön silmä, hän sanoi tytölle: ”Kharitina, osoittaakseni, miten ihmeellinen voima pyhässä kasteessa piilee, tahdon sinun parantavan itse sairautesi. Aseta aamulla oikea kätesi silmäsi päälle ja pyydä Herran Kristuksen pelastavaa nimeä avuksi, niin sinä paranet.” Näin tapahtui ja Kharitina kiitti Herraa parantumisestaan.

Syyriassa Filippuksen seuraan liittyivät hänen sisarensa Mariamne (17.2.) ja apostoli Bartolomeus (11.6.), joiden kanssa hän kulki läpi Lyydian ja Myysian hyvää sanomaa julistaen. He saivat kärsiä pakanoiden käsissä lyöntejä, ruoskintaa, vankeutta ja kivitystä, mutta he eivät menettäneet iloaan ja toivoaan Kristuksessa, joka vahvisti heitä.

Efesoksen seudulla Filippuksen, Bartolomeuksen ja Mariamnen seuraan liittyi Johannes Teologi. He lähtivät yhdessä hänen kanssaan Fryygian Hierapolikseen, jossa palvottiin monia jumalia sekä käärmejumalatarta, jolla oli oma temppelinsä ja jolle tuotiin ruokaa ja uhrattiin uhreja. Apostolien rukoillessa temppelin käärme kuoli. Sen jälkeen apostoli Johannes hyvästeli heidät ja lähti eteenpäin.

Filippus, Bartolomeus ja Mariamne jäivät kaupunkiin. He opettivat Jumalan sanaa yötä päivää ja kastoivat ne, jotka ottivat heidän sanansa uskossa vastaan. He paransivat Stakhys-nimisen miehen näön rukouksillaan ja kastoivat hänet, ja hän kutsui heidät majoittumaan kotiinsa. Ihmiset olivat uteliaita näkemään, oliko Stakhys todella saanut näkönsä, ja väkeä alkoi tulla paikalle runsain määrin. Pyhät apostolit opettivat kansaa ja paransivat monia rukouksillaan. Heidän joukossa oli kaupunginjohtaja Nikanorin vaimo, joka parani silmäsairaudesta ja uskoi Herraan. Kuultuaan vaimonsa kääntymyksestä Nikanor määräsi apostolit pidätettäväksi ja Stakhyksen talon poltettavaksi.

Filippusta, Bartolomeusta ja Mariamnea raahattiin pitkin katuja, pilkattiin, hakattiin ja lopuksi heidät heitettiin vankilaan. Kaupungin papit valittivat, että kolmikon tulon jälkeen heidän alttarinsa olivat tyhjenneet, heidän pyhä käärmeensä oli kuollut ja ihmiset olivat lopettaneet uhraamisen. Kaupunginjohtaja määräsi Filippuksen riisuttavaksi, koska arveli hänen voimiensa piilevän hänen vaatteissaan. Niistä ei kuitenkaan löytynyt mitään, ja hän määräsi heidät ristiinnaulittaviksi.

Pyhä Filippus lävistettiin nilkoista ja ristiinnaulittiin puuhun pää alaspäin käärmeen temppeliä vastapäätä. Pyhä Bartolomeus naulattiin kiinni temppelin seinään. Filippuksen riippuessa puulla häntä kivitettiin, mutta hän rukoili palavasti, että Herra armahtaisi hänen vainoojiaan ja valaisisi heidän mielensä. Yhtäkkiä maa alkoi järistä, ja monia putosi auenneeseen onkaloon. Kauhistunut väki kiiruhti laskemaan Bartolomeuksen alas seinältä, sillä hän oli vielä hengissä. Mutta kun Filippuksen ruumis irrotettiin, hän oli jo antanut sielunsa Jumalan haltuun. Mariamne syleili veljensä pyhää ruumista ja suuteli sitä kunnioittavasti iloiten siitä, että hänen veljensä oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden. Tämä tapahtui vuonna 71. Pyhä Bartolomeus jäi kaupunkiin, kastoi halukkaat ja asetti Stakhyksen seurakunnan kaitsijaksi. Tämän jälkeen Bartolomeus lähti kohti Armeniaa ja Mariamne Lykaoniaan.

Vuoden 560 tienoilla pyhän Filippuksen pyhäinjäännökset siirrettiin Roomaan Kahdentoista apostolin kirkkoon. Toista käsivartta säilytettiin Konstantinopolissa, kunnes keisari Manuel I lahjoitti sen vuonna 1167 Jerusalemin kuninkaalle Amalric I:lle (1163–1174), joka oli menossa naimisiin Manuelin veljentyttären Marian kanssa. Vuonna 1204 apostoli Filippuksen pyhä käsivarsi siirrettiin Firenzeen.

Vuoden 250 tienoilla Aleksandriassa riehui julma kristittyjen vaino. Väkijoukot hyökkäsivät kristittyjen kimppuun surmaten ja kiduttaen heitä. Uhrien joukossa oli pyhä marttyyri Serapion, joka otettiin kiinni hänen omassa kodissaan ja pahoinpideltiin niin, että hänen raajansa murtuivat. Sitten hänet vietiin oman talonsa katolle ja heitettiin alas. Pyhä Serapion menehtyi samantien.

Hurskas keisari Justinianos oli palavasieluinen kristitty ja nerokas mies monella alalla. Hänen pitkä hallituskautensa (527–562) oli suuntaa antavaa aikaa Bysantin keisarikunnan historiassa. Silloin luotiin pohja valtakunnan hallinnolliselle, sotilaalliselle, diplomaattiselle, taloudelliselle ja lainsäädännölliselle toiminnalle. Justinianos oli todellinen kristillisen keisarikunnan perustaja, joka kokosi yhteen barbaarien hyökkäysten repimän vanhan Rooman keisarikunnan. Hän uskoi, että valtakunnan hyvinvoinnin kannalta oli tärkeää säilyttää ortodoksinen usko ja pitää kirkon ja valtion yhteistyö sopusointuisena.

Justinianos oli ensimmäinen keisari, joka oli perehtynyt teologiaan todella syvällisesti ja kirjoitti uskoa käsitteleviä esityksiä. Hän teki kristinuskosta valtionuskonnon ja kielsi kokonaan pakanuuden harjoittamisen. Hän pyrki kaikin tavoin yhdistämään kirkkoa ja yritti saada monofysiitit hyväksymään Khalkedonissa pidetyn neljännen kirkolliskokouksen päätökset.

Kirkkojen koristelu, jonka tarkoituksena oli kuvata taivaan valtakunnan loistoa, saavutti huippunsa hänen aikanaan. Hän rakennutti mahtavan Pyhän Sofian kirkon, jossa toimitettujen jumalanpalvelusten kauneus sai ihmiset tuntemaan, että he eivät enää olleet maan päällä.

Justinianos teki suuria lahjoituksia Egyptin ja Palestiinan luostareille ja rakennutti Siinain erämaahan Pyhän Katariinan luostarin. Kaikissa näissä hankkeissa häntä tuki hänen hurskas puolisonsa Teodora, joka nukkui pois vuonna 548. Keisari itse kuoli marraskuun 14. päivänä vuonna 565. Hän ei ollut onnistunut samaan täyttä yhteyttä aikaan kirkon piirissä, mutta keisarikunnalle hän oli asettanut lujat perustukset, jotka kestivät vuosisatoja.

Pyhä Dyfrig[1] oli syntyjään keltti Etelä-Walesin Herefordin alueelta. Hän ryhtyi munkiksi jo nuorena ja hänen ympärilleen alkoi kerääntyä oppilaita. Hän sai piispanvihkimyksen, ja häntä kutsuttiin isällisesti ”paaviksi” (papa). Dyfrig vaikutti kotiseudullaan, jonne hän seuraajiensa kanssa perusti useita luostareita ja rakennutti kirkkoja. Oppineisuudestaan tunnettu Dyfrig perusti Herefordshireen kirkollisen koulun, jossa oli pari tuhatta oppilasta seitsenvuotisessa opissa. Toimittuaan Caerleonin ja Llandaffin piispana Dyfrig vetäytyi elämänsä lopulla Bardseyn (Ynys Enlli) saarelle ja eli siellä erakkoelämää muutamien oppilaidensa kanssa, kunnes kuoli 500-luvun puolivälin tienoilla (joidenkin lähteiden mukaan vuonna 612).

Pyhä Dyfrig on Walesin tärkeimpiä pyhiä, sillä hän vaikutti suuresti kristinuskon leviämiseen alueella. Häntä on nimitetty ”Britannian kirkon päämieheksi”, ja tarinaperinteessä häntä on pidetty kuningas Arthurin kruunaajana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Llandaffin katedraaliin 23.5.1120.


[1] Nimi esiintyy eri kielissä muodoissa Dubritius, Dubric, Dyfig, Dubricius, Devereux.

Pyhä Gregorios syntyi vuonna 1296 hurskaaseen konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen. Hänen isänsä Konstantinos Palamas oli keisari Andronikos I:n uskottu ja kruununperillisen kasvattaja. Hän oli myös harras rukoilija, jonka rukoukset saivat jopa ihmeitä tapahtumaan. Konstantinos kuoli nuorena jättäen jälkeensä vaimon ja viisi lasta, joista seitsenvuotias Gregorios oli vanhin. Ennen kuolemaansa Konstantinos vihkiytyi munkiksi jättäen lapsensa Jumalanäidin huostaan. Gregorioksella olikin koko elämänsä ajan läheinen suhde Jumalanäitiin, jota hän piti suojelijanaan.

Keisari ei unohtanut ystävänsä lapsia. Gregorios sai opiskella muiden ylimystön lasten kanssa palatsin yhteydessä toimivassa koulussa. Teologiaa hänelle opetti Filadelfian metropoliitta Teoleptos, jonka kirjoituksia päätyi sittemmin Filokaliaan. Häneltä Gregorios sai jo koulupoikana ohjausta hengellisessä raittiudessa ja mielen rukouksessa.

20-vuotiaana Gregorios päätti mennä luostariin, ja koko perhe, palvelijat mukaan luettuina, seurasi hänen esimerkkiään. Gregorioksen äiti Kallone ja hänen kaksi sisartaan menivät erääseen konstantinopolilaiseen naisluostariin, kun taas Gregorios veljiensä Makarioksen ja Teodosioksen kanssa suuntasi kulkunsa Athokselle. Matkalla mesalliaanien[1] harhaopin vallassa olleet Papikioksen vuoren munkit yrittivät myrkyttää Gregorioksen hävittyään hänelle teologisessa väittelyssä.

Keväällä vuonna 1317 Gregorios saapui veljineen Athokselle. Hän ryhtyi hesykastimunkki Nikodemoksen oppilaaksi. Tuntikausia hän vietti keljassaan tuskaisessa rukouksessa hokien Jumalanäidille: ”Valaise pimeyteni!” Kerran Gregoriokselle ilmestyi apostoli Johannes, joka sanoi Jumalanäidin lähettäneen hänet kysymään, miksi hän huusi jatkuvasti ”Valaise pimeyteni!”

Ohjaajansa kuoleman jälkeen Gregorios vietti kolme vuotta Suuren lavran luostarissa. Sieltä hän siirtyi takaisin Athoksen erämaahan Glossian alueelle, missä hän tutustui tunnettuihin hesykasteihin Ignatiokseen ja Kallistokseen, tulevaan Konstantinopolin patriarkkaan. Kaksi vuotta Glossian erämaassa olivat Gregoriokselle hengellisen kasvun aikaa: hänet valtasi syvä nöyryys ja vilpitön rakkaus Jumalaan ja lähimmäisiin. Hän sai myös kyynelten armolahjan.

Merirosvojen tiheät hyökkäykset vaaransivat kuitenkin noihin aikoihin Athoksella etenkin luostarien muurien ulkopuolella asuvien erakkojen elämän. Monien muiden tavoin Gregorioskin joutui lähtemään heitä pakoon. Vuonna 1325 hän siirtyi kahdentoista munkkiveljensä kanssa Tessalonikaan, missä hänet vihittiin papiksi. Itse Tessalonikan suojeluspyhä Demetrios (26.10.) ilmestyi Gregoriokselle sanoen Kristus-kuninkaan käskyn olevan, että hän pitää Gregorioksen itsellään. Ilmestys sai Gregorioksen luopumaan alkuperäisestä suunnitelmastaan siirtyä veljiensä kanssa Jerusalemiin.

Vuoden kuluttua Gregorios muutti rauhalliseen skiittaan Beroian (nykyinen Veria) kaupungin lähistölle. Siellä hän vietti arkipäivät täydellisessä hiljaisuudessa ja tapasi munkkejaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin. Jumalan armo alkoi yhä selvemmin heijastua hänen olemuksessaan. Liturgian jälkeen, tai joskus kun hän astui ulos keljansa yksinäisyydestä, hänen kasvoillaan nähtiin usein erityinen hohde. Näihin aikoihin Gregorioksen äiti kuoli, ja hän haki molemmat sisarensakin Beroiaan. Toinen heistä, Epikharis, kuoli pian ja ennusti sitä ennen, että Gregorios ja toinen veli Makarios palaisivat Athosvuorelle.

Viiden vuoden kuluttua ennustus toteutui. Rosvojoukot alkoivat ahdistella Beroian aluetta ja Gregorios veljestöineen siirtyi Athokselle. Siellä Gregorioksen hengellinen kokemus yhä kasvoi. Kerran suurena torstaina hän sai Suuren lavran kirkossa nähdä luomattoman valon. Jumala alkoi myös valmistaa häntä toimimaan uskovan kansan hyödyksi. Hän näki näyn, jossa hänen kantamansa maitoastia alkoi valua yli ja maito muuttui tuoksuvaksi viiniksi. Gregorios käsitti, ettei hän enää saanut pitää ajatuksiaan ja kokemuksiaan vain itsellään. Tästä tapauksesta alkoi hänen uransa hengellisenä kirjailijana.

Vuonna 1333 Gregorios valittiin Athoksella Esfigmenoksen luostarin johtajaksi. Hän ei kuitenkaan viihtynyt tehtävässä kuin vajaan vuoden ja palasi takaisin erakkomajaansa.

Noihin aikoihin alkoi Bysantin alueella vaikuttaa salaperäinen munkki Barlaam, jonka henkilöllisyyttä ei vieläkään ole pystytty täysin selvittämään. Hän oli Kalabrian kreikkalaisia ja todennäköisesti uniaatti, mutta Bysantissa hän esiintyi ortodoksisena munkkina. Hänestä tuli Konstantinopolin yliopiston professori. Hänen todellinen päämääränsä lienee ollut ortodoksisen kirkon alistaminen paavin valtaan, vaikka tätäkään ei ole voitu varmasti todistaa.

Barlaam vieraili myös Athoksella. Siellä hän tutustui joihinkin oppimattomiin hesykastimunkkeihin ja alkoi kutsua heitä ”napaansa tuijottajiksi”. Skolastisen koulutuksen saanut Barlaam ei voinut ymmärtää hesykasmia ja hänestä tuli sen kiivas vastustaja ja pilkkaaja. Athosvuoren munkit pyysivät Gregoriosta vastaamaan Barlaamin pilkkakirjoituksiin. Gregorios kirjoittikin teoksen nimeltä ”Pyhää vaikenemista harjoittavien puolustus”. Teoksen kolmas osa käsittelee jumalallista valoa. Gregorios paneutuu siinä Luojan ja luotujen väliseen suhteeseen. Kaikki teologit ovat yhtä mieltä siitä, että Jumalan olemus on ”lähestymätön”, siis luotujen saavuttamattomissa. Ortodoksisen käsityksen mukaan Jumala on yhteydessä luomakuntaan jumalallisten energioidensa välityksellä. Nekin kuuluvat Jumalaan ja ovat siksi luomattomia, vaikka eivät olekaan Jumalan olemusta. Barlaamin filosofisen käsityksen mukaan Taaborilla Kristuksen kirkastumisen yhteydessä näyttäytynyt valo oli vain ”jumaluuden symboli”, kun taas pyhä Gregorios selitti, että se oli itse jumaluutta, Jumalan luomatonta valoa – sitä samaa joka joskus näyttäytyy rukoilijoille. Barlaamin edustama läntinen skolastinen näkemys johtaa itse asiassa siihen, että yhteys Luojan ja luomakunnan välillä, ihminen mukaan luettuna, osoittautuu mahdottomaksi, koska luotu ei voi kommunikoida Jumalan todellisen olemuksen kanssa.

Pyhän Gregorioksen ja Barlaamin laajaksi paisunut kiista johti kirkolliskokouksen koollekutsumiseen Konstantinopoliin vuonna 1341. Gregorios oli henkilökohtaisesti kuultavana, ja kokous vahvisti hänen opetuksensa ortodoksisuuden. Barlaam pakeni takaisin Italiaan ja siirtyi siellä kokonaan roomalaiskatolisuuteen. Lopulta paavi Clemens VI (1342–1352) vihki hänet piispaksi, ja hänestä tuli kardinaali.

Kirkolliskokouksen päätöksestä huolimatta kiistely kuitenkin jatkui. Barlaamin sijaan Gregoriosta alkoi nyt vastustaa Akyndinos-niminen munkki. Jopa patriarkka Johannes Kokkas asettui Gregoriosta vastaan. Tilanne kehittyi niin pitkälle, että Gregorios vangittiin. Siihen oli tosin olemassa myös poliittisia syitä. Gregorios näet kannatti uudeksi keisariksi valtakunnankansleri Johannes Kantakuzenosta ja vastusti keisarinna Annan holhoojahallitusta. Vankilassakin Gregorios jatkoi kirjoitustöitään.

Uusi kirkolliskokous, joka kutsuttiin koolle 1347, teki lopulta oikeutta Gregoriokselle. Hänet vapautettiin ja samana vuonna hänet valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Poliittisista syistä Kantakuzenoksen vastustajat kieltäytyivät kuitenkin ottamasta Gregoriosta vastaan. Hän vetäytyi Athokselle ja sieltä Lemnos-saarelle (nyk. Limnos).Vasta 1350 hän pääsi hoitamaan virkaansa Tessalonikaan, ja nyt kaupunki järjesti hänelle loistavan vastaanoton.

Vuoden kuluttua teologiset väittelyt alkoivat kuitenkin uudestaan, ja Gregorios joutui lähtemään Konstantinopoliin. Paluumatkalla oli kauhea myrsky, ja laiva pelastui täpärästi haaksirikolta. Tessalonikassa olivat sillä välin valtasuhteet muuttuneet, ja keisarinna Annan ja hänen poikansa Johannes Paleologoksen kannattajat estivät arkkipiispan paluun kaupunkiin. Kolmen kuukauden kuluttua keisarinna kuitenkin katui päätöstään ja kutsui Gregorioksen takaisin piispanistuimelleen.

Yhdeksän vuotta pyhä Gregorios sai nyt paimentaa Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin kristikansaa. Hedelmällinen kaitsijantehtävä keskeytyi kahdesti. Ensin terveydellisistä syistä: vuonna 1352 Gregorios sairastui vakavasti mutta toipui – hänen parantumistaan pidettiin yleisesti ihmeenä. Toinen keskeytys sai alkunsa, kun Gregorios kutsuttiin 1354 Konstantinopoliin Johannes Kantakuzenoksen ja Johannes Paleologoksen kiistan sovittelijaksi. Laiva, jolla hän matkusti, joutui kuitenkin hakemaan suojaa vähän aiemmin turkkilaisten valtaan joutuneen Kalliopoliksen satamasta. Turkkilaiset vangitsivat Gregorioksen ja hänen matkatoverinsa. Vankeusaikanaan Gregorioksesta tuli monen sotavangiksi joutuneen kristityn lohduttaja ja rohkaisija useissa Vähän-Aasian kaupungeissa. Hän aloitti myös teologiset keskustelut islaminuskoisten kanssa. Lopulta kristityt maksoivat turkkilaisten Gregorioksesta vaatimat lunnaat, ja vuoden kuluttua hän pääsi palaamaan Tessalonikaan.

Vuoden 1359 lopulla Gregorios sairastui johonkin sisäelintautiin. Hän ilmoitti etukäteen kuolinpäiväkseen pyhän Johannes Krysostomoksen juhlan jälkeisen päivän, 14. marraskuuta. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Taivaalliset, taivaalliset!” Hänen kasvoilleen levisi erityinen valoisuus, jonka kaikki saattoivat nähdä aina hautajaisiin saakka. Pyhän Gregorioksen jäännöksiä säilytetään hänen muistolleen pyhitetyssä katedraalissa Tessalonikassa.

Pyhä Gregorios oli taistellut ortodoksisen hesykastisen teologisen näkemyksen puolesta 23 vuotta. Kansa piti häntä pyhänä jo hänen eläessään. Vuonna 1368, siis vain yhdeksän vuotta hänen kuolemansa jälkeen, hänen muistopäiväkseen määrättiin kuolinpäivän lisäksi suuren paaston toinen sunnuntai. Paaston ensimmäisenä sunnuntaina juhlitaan kuvainraastajien harhaopin päättymistä. Toinen sunnuntai on ikään kuin sen jatkoa: pyhä Gregorios toimi Jumalan aseena puolustaessaan kristillistä jumalakuvaa ja siihen perustuvaa kilvoituselämää skolastista jumalakäsitystä vastaan.


[1] Monista lahkoista ja liikkeistä käytetty yleisnimitys, jolla yleensä viitataan ensisijaisesti niihin 300–600-lukujen karismaattisiin liikkeisiin, joissa korostettiin ihmisen olevan demonien vallassa siihen asti kunnes on rukous- ja kilvoituselämällä puhdistunut himoista (syyr. mesallejane – ’rukoilevat’). Mesalliaanit kieltäytyivät työnteosta ja suhtautuivat kirkollisiin auktoriteetteihin yliolkaisesti.

Irapin luostarin perustaja pyhittäjä Filip syntyi vuonna 1482. Hän jäi jo pienenä täysorvoksi eikä saanut nauttia lapsuuden iloista. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän asettui asumaan lähelle Komelin luostaria ja eli almuilla. Pyhittäjä Kornili (19.5.) sääli turvatonta mutta hurskasta orpoa, otti hänet luostariin ja vihki kolmen vuoden kuluttua munkiksi. Myöhemmin nöyrä ja työteliäs Filip vihittiin veljestön pyynnöstä pappeuteen. Palveltuaan Kornilin luostarissa viisitoista vuotta Filip vetäytyi yksinäistä elämää kaivaten Valgetjärven (Belozerskin) alueelle. Hän rakensi Irapjoen läheisyyteen 45 kilometrin päähän Tšerepovetsista rukoushuoneen Pyhälle Kolminaisuudelle ja keljan sen yhteyteen.

Erämaassa Filip sai kestää monia murheita ja pahojen henkien hyökkäyksiä, kun ne yrittivät karkottaa hänet keljastaan, mutta hän rukoili hellittämättä Jumalaa. Sana hänen pyhästä elämästään levisi ympäristöön, ja ihmiset tulivat kuulemaan hänen sielulle hyödyllisiä opetuksiaan. Munkeille hän puhui kolmesta hyveestä: omistamattomuudesta, valvomisesta ja rukouksesta, jotka antavat sielulle vallan pahojen henkien yli. Maallikoille hän opetti lähimmäisenrakkautta, kärsivällisyyttä ja omien ajatusten tarkkailemista. Kysymykseen, miksi ihmiset tuomitsevat toisiaan, hän vastasi: ”Joka tuomitsee toisia, ei ole vielä saavuttanut itsetuntemusta eikä alkanut taistella omia himojaan vastaan.”

Kerran hurskas talonpoika Meleti tuli Filipin luo keskustelemaan sielun pelastuksesta ja jäi hänen luokseen yöksi. Herättyään keskiyöllä ja vilkaistessaan ulos ikkunasta hän näki Filipin seisovan kirkon luona rukoilemassa, ja hänen taivasta kohti kohotetut kätensä loistivat kuin kynttilät.

Filip kilvoitteli erakkolassaan viisitoista vuotta aina kuolemaansa asti. Kun hänen jalkansa heikkenivät niin, ettei hän enää kyennyt kulkemaan kirkkoon, hänelle entuudestaan tuttu munkki Herman tuli asumaan hänen kanssaan. Herman kyseli vanhukselta tämän elämästä ja kirjoitti kaiken salaa muistiin tulevia sukupolvia varten. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Filip osallistui pyhään ehtoolliseen ja myöhään samana iltana marraskuun 14. päivänä 1527 hän antoi henkensä Jumalalle. Hänen kasvonsa loistivat valoa ja kelja tuli täyteen hyvää tuoksua.

Pyhä Konstantinos syntyi 1700-luvun loppupuolella Hydran saarella (nykyinen Idra). 18-vuotiaana hän muutti Rhodokselle sikäläisen turkkilaisen maaherran palvelukseen. Hän suostui kääntymään islamiin, minkä vuoksi hän oli isäntänsä erikoisessa suosiossa. Omatunto ei kuitenkaan antanut hänelle rauhaa. Hän katui katkerasti luopumistaan ja päätti palata takaisin kristinuskoon. Hän tahtoi myös uudistaa kieltämänsä kasteen marttyyrikilvoituksen verikasteella, mutta hänen rippi-isänsä ei kuitenkaan pitänyt häntä vielä kypsänä siihen.

Niinpä Konstantinos lähti Krimille ja sieltä Konstantinopoliin, missä hyötyi suuresti pyhän patriarkka Gregorios V:n (10.4.) opetuksista. Patriarkan neuvosta hän meni Athosvuorelle, jossa kilvoitteli jonkin aikaa Ivironin luostarissa. Sieltä hän palasi Rhodokselle ja julisti rohkeasti hylänneensä islamin ja palanneensa takaisin kristinuskoon. Hänet heitettiin vankilaan. Kaikissa kohtaamissaan kidutuksissa hän huusi vain: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Kun häntä oli kidutettu kolmeen otteeseen ja hän oli joutunut kestämään nälkää ja janoa, hänet lopulta hirtettiin marraskuun 14. päivänä 1800. Hänen äitinsä toi hänen pyhät jäännöksensä Hydran saarelle, missä häntä kunnioitetaan saaren suojeluspyhänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

15.11.

Pohjois-Mesopotamian kristittyjen pyhä kaupunki Edessa sai omat marttyyrinsa vasta keisari Diocletianuksen (284–305) hallitusajan lopun vainoissa. Samonas (syyr. Šemona) ja Guria olivat edessalaisia kristittyjä, jotka palvelivat innokkaasti toisia uskovia ja rohkaisivat heitä pysymään lujina lähestyvän suuren vainon edessä. Pyhät kirjat määrättiin luovutettaviksi, kirkot tuhottaviksi, kristityt erotettaviksi valtion viroista ja heidän johtajansa pidätettäviksi. Monia kristittyjä vangittiin ja kuulusteltiin, mutta Samonaksesta ja Guriasta päätettiin tehdä varoittava esimerkki.

Kun Samonas ja Guria tuotiin maaherran eteen kuulusteltavaksi, he julistivat rohkeasti: ”Emme petä yhtä ja ainoaa taivaan Jumalaa, emmekä vaihda häntä ihmisten tekemään kuvaan. Palvelemme Kristusta Jumalaa, joka on hyvyydessään pelastanut meidät harhoista. Hän on meidän valomme, parantajamme ja elämämme.”

Maaherra syytti heitä keisarin määräysten rikkomisesta ja uhkasi heitä kuolemalla ja kidutuksilla, jos he pysyisivät itsepäisyydessään. ”Me emme kuole niin kuin sinä luulet”, he vastasivat, ”vaan me elämme, jos teemme mitä Luojamme tahtoo. Emme pelkää sinun kidutuksiasi, sillä ne eivät kestä kauan vaan katoavat niin kuin niitä ei olisi koskaan ollutkaan. Se, mitä me pelkäämme, on ikuinen rangaistus, joka odottaa pahoja ja luopioita. Jumalamme auttaa meitä kestämään kidutukset, joita meidän on kestettävä vain vähän aikaa, sillä ne katoavat, kun henki jättää ruumiin.” Tämän kuullessaan maaherra siirsi heidät vankilaan, joka oli jo täynnä pappeja ja diakoneja.

Muutaman päivän kuluttua kidutukset alkoivat. Samonaksen ja Gurian jalkoihin sidottiin raskaat painot ja heitä riiputettiin yhdestä kädestä viisi tuntia, niin että heidän jänteensä ja nivelensä vähitellen repeytyivät. He kärsivät hiljaa ja pudistivat päätään jokaiselle heille esitetylle tarjoukselle. Lopulta heidät heitettiin ”pimeään aukkoon”, täysin pimeään vankiluolaan, jossa he olivat kolme ja puoli kuukautta saamatta juuri mitään syötävää.

Kun heidät tuotiin maaherran eteen, he olivat yhtä järkähtämättömiä kuin ensimmäisellä kerralla ja kehottivat häntä vain tekemään mitä keisari on käskenyt: ”Sinulla on valta meidän ruumiisiimme, mutta sieluihimme sinulla ei ole valtaa.” Guria, joka oli iäkkäämpi, oli käynyt niin heikoksi, ettei häntä voinut enää kiduttaa. Samonasta roikotettiin jaloistaan pää alaspäin. He rukoilivat Jumalalta samaa kestävyyttä, jolla patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit olivat ennen heitä kärsineet totuuden puolesta. Jopa sotilaat tunsivat sääliä heitä kohtaan.

Marraskuun 15. päivänä Samonas ja Guria tuotiin lopulta tuomioistuimen eteen. Samonas oli kannettava paikalle, koska hänen polvilumpionsa olivat hajonneet. Guria oli heikentynyt niin, että hän pysyi pystyssä vain sotilaiden tukemana. Kun he kuulivat kuolemantuomiostaan, heidän kasvonsa loistivat ilosta, ja he kiittivät Jumalaa päästessään pyhien marttyyrien joukkoon ja saadessaan kuolla Jeesuksen nimen tähden.

Samonas ja Guria vietiin keskellä yötä kaupungin länsiportista Qiqlan kukkulalle, jossa he rukoilivat teloittajansa puolesta ja kiittivät Jumalaa siitä, että olivat kestäneet loppuun saakka. ”Jumala, Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ota sielumme vastaan rauhassa ja suo meidän tulla Sinun valtakuntaasi.” Näin rukoiltuaan he kääntyivät teloittajan puoleen ja pyysivät häntä: ”Tee mitä sinun mestarisi on käskenyt.” Teloittaja vastasi ahdistuneena: ”Minä teen väärin Jumalan edessä. Rukoilkaa puolestani.” Samonas ja Guria käänsivät kasvonsa kohti itää, Guria polvistui ja Samonas pudottautui kasvoilleen. He rukoilivat: ”Herramme Jeesuksen Kristuksen Isä, ota vastaan meidän henkemme ja varjele ruumiimme ylösnousemukseen saakka.” Heidän ollessaan kumartuneina pyöveli löi heidän kaulansa poikki.

Kun uutinen tapahtuneesta levisi, paikalle alkoi virrata kristittyjä. Päivän koittaessa kristityt hakivat ruumiit ja ottivat talteen jopa vereen tahraantuneen hiekan. He voitelivat ruumiit tuoksuöljyillä ja hautasivat ne juhlallisesti samaan arkkuun laulaen psalmeja ja rukouksellisia veisuja. Edessan kirkko riemuitsi saatuaan omat marttyyrinsa.

Pyhä Habib, jonka nimi merkitsee ”rakastettua”, oli syntyisin Emesasta (Homs) ja palveli kirkkoa diakonina Edessassa seuraavalla vuosikymmenellä. Hän kiersi alueen kylissä opettamassa ja kokosi väkeä yhteisiin kokouksiin, joissa hän luki Raamattua, opetti Jumalan pelastussuunnitelmaa ja rohkaisi kristittyjä pysymään lujana vainon koittaessa.

Keisari Liciniuksen (308–324) hallitessa valtakunnan itäosia Rooma vainosi Edessan kristittyjä viimeisen kerran. Edessan maaherra Lysianias kuuli Habibin tekemästä työstä ja päätti lannistaa kristityt nujertamalla heidän esikuvansa. Hän määräsi Habibin pidätettäväksi, mutta kun häntä ei löydetty, koko hänen perheensä ja kaikki saman kylän asukkaat pidätettiin. Tästä kuultuaan Habib riensi Edessaan ja antautui maaherran kaartin päällikölle Teoteknokselle. Tämä oli kuitenkin Habibin puolella ja vakuutti, ettei hänen sukulaisilleen kävisi kuinkaan, ja kehotti Habibia pakenemaan ennen kuin muut näkisivät hänen tulleen paikalle. Habib tunsi kuitenkin, että Jumala tahtoi hänen päättävän kilvoituksensa marttyyrikuolemaan, ja ilmoitti: ”En ole tullut tarjoamaan itseäni äitini ja sukulaisteni tähden, vaan Kristuksen tunnustamisen tähden aion ottaa kuoleman vastaan aivan vapaasta tahdostani. Jos sinä et sido minua, menen itse maaherran luokse.”

Habib vietiin maaherran eteen, joka kysyi hänen nimeään. ”Kristuksen diakoni”, ilmoitti Habib kirjureiden tallentaessa heidän keskustelunsa. Maaherra kysyi Habibilta:

  – Minkä tähden rikot keisarien käskyjä? Palvelet virassasi, mutta et suostu uhraamaan Zeukselle, jota keisarit palvelevat.

  – Me kristityt emme palvo ihmisten tekoja, jotka eivät ole itsessään mitään, niin kuin eivät tekijänsäkään. Me palvomme Jumalaa, joka on ihmisten Luoja.

Tämän kuullessaan maaherra suuttui:

  – Älä seiso minun edessäni röyhkeällä mielellä solvaamassa Zeusta, keisarien kirkasta kunniaa.

  – Jos tämä Zeus ei ole epäjumala ja ihmisten työtä, olet sanonut oikein, että minä solvaan häntä. Mutta jos kerran se, että hänet veistetään puusta ja pannaan kokoon nauloilla, suorastaan huutaa, että hän on pelkkä kyhäelmä, niin kuinka sinä voit sanoa, että minä pilkkaan? Itsehän hän pilkkaa itseään!

  – Sinä pilkkaat häntä sillä, ettet uhraa hänelle.

  – Jos minä pilkkaan häntä jo sillä etten uhraa, kuinka suuren pilkan onkaan puuseppä tehnyt veistäessään häntä kirveen terällä tai seppä lyödessään hänet täyteen nauloja?

Tällaisen vastauksen kuultuaan maaherra määräsi hänet viiden miehen ruoskittavaksi ja kysyi:  – Totteletko nyt keisareita? Jos et tottele, revin sinut rautakammoilla ja kidutan sinua kaikin keinoin ja lopulta määrään sinut tulella poltettavaksi.

  – Nuo uhat, joilla minua nyt pelottelet, ovat paljon pienempiä ja vähäpätöisempiä kuin ne joihin olin mielessäni jo varautunut; niitä varten minä olen eteesi tullut.

Maaherra määräsi Habibin kahlehdittavaksi murhamiesten tavoin ja ruoskittavaksi:  – Kun olette ruoskineet hänet, käskekää hänen uhrata jumalille.

  – Kirottuja ovat sinun jumalasi! Ja ne, jotka niitä kanssasi ylistävät, olkoot sinun kaltaisiasi!

Habib vietiin vankilaan. Hänen ei enää sallittu puhua perheensä eikä kyläläistensä kanssa. Hänet tuotiin uudelleen maaherran eteen syyskuun 2. päivänä, joka oli keisarillinen juhlapäivä.

  – Noudatatko keisarien määräyksiä? Jos et tottele vapaaehtoisesti, panen sinut tottelemaan repivien rautakampojen avulla.

  – En ole niitä totellut eikä mieleeni ole tullut totella, ei vaikka määräät minulle kovemman rangaistuksen kuin keisari.

  – Jumalien kautta minä vannon, että jos et uhraa, en jätä tekemättä mitään, millä vain voin sinua kiduttaa. Saammepa nähdä, tuleeko palvomasi Kristus pelastamaan sinua.

  – Jotka palvovat Kristusta, heidät Kristus on jo pelastanut, nimittäin palvomasta luotuja yhdessä Luojan kanssa.

Maaherra käski venyttää Habibia ja ruoskia häntä niin kauan, että ruumiiseen ei jäisi yhtään koskematonta paikkaa. Mutta Habib lausui:  – Näistä vaivoista ja viilloista, jotka sinun mielestäsi ovat hirveitä, annetaan voiton kruunu niille, jotka pääsevät niistä osallisiksi!

  – Sinäkö pidät kärsimystä helpotuksena? Kuinka ruumiisi kidutuksista voi tulla elämän kruunu?

  – Sinun ei sovi kysellä näistä asioista, sillä epäuskosi takia et ansaitse kuulla niiden perusteluja. Olen sanonut, että en uhraa, ja sen sanon nytkin.

  – Koska siis ansaitset nämä rangaistukset, saat ne myös kestää. Kaivamme ulos silmäsi, jotka katsovat Zeusta mutta eivät pelkää häntä. Tukimme korvasi, jotka kuulevat keisarien lakeja mutta eivät tottele niitä.

  – Sillä Jumalalla, jonka sinä kiellät, on toinen maailma. Siellä sinä saat viiltoinesi tunnustaa Hänet, vaikka sinä tosin taidat kieltää Hänet sielläkin.

  – Jätä nyt toinen maailma sikseen ja keskity tähän oikeudenkäyntiin, jossa nyt seisot. Sillä ei ole ketään, joka voisi pelastaa sinut, paitsi jumalat jotka pelastavat sinut jos uhraat heille.

  – Jotka kuolevat Kristuksen nimen tähden eivätkä palvo luotua, saavat huomata elävänsä Jumalan läsnäolossa. Mutta jotka rakastavat tämän aikakauden elämää enemmän kuin tulevaa, saavat iankaikkisen kidutuksen.

Habibia raastettiin rautakammoilla ja häntä kiskottiin edestakaisin. Häntä riiputettiin pitkään, ja lopulta hänen hartioidensa luut murtuivat. Sitten maaherra kysyi:

  – Joko suostut suitsuttamaan hieman tämän Zeuksen edessä?

  – Ennen näitä kidutuksia et saanut minua tottelemaan. Kuinka voit ajatella, että tottelisin sinua nyt, kun olen ne jo kestänyt? Minähän häviäisin kaiken mitä olen niillä jo voittanut.

  – Valmistan sinun varallesi kovempia ja tuskallisempia kidutuksia kuin keisarin käsky määrää, kunnes tottelet.

  – Sinä tuomitset minut, koska en ole totellut keisarin käskyjä. Mutta sinä itse, jonka keisarit ovat nostaneet virkaan, rikot heidän käskyjään sillä ettet ole tehnyt minulle mitä he määräävät.

  – Alatko sinä syyttää minua sen tähden, että olen ollut kanssasi pitkämielinen?

  – Jos et olisi sitonut ja ruoskittanut, repinyt kammoilla ja kytkenyt jalkapuuhun, niin voitaisiin puhua pitkämielisyydestä, mutta tämän kaiken tapahtuneen jälkeen: missä se pitkämielisyys on?

  – Puhumasi asiat eivät auta sinua, sillä ne kaikki ovat sinua vastaan. Ne tuovat osaksesi vielä tuskallisempia kärsimyksiä kuin keisarin suosittelemat.

  – Jos puhe auttaisi, minä olisin hiljaa!

  – Minä kyllä vaiennan sinun puheesi. Samalla lepytän puolestasi jumalat, joita sinä et ole palvonut, ja rauhoitan keisarin mielen, sillä sinä olet kapinoinut heidän käskyjänsä vastaan.

  – Minä en pelkää kuolemaa, jolla sinä minua pelottelet. Jos pelkäisin, en olisi kiertänyt talosta taloon palvelemassa. Asia on juuri päinvastoin, ja siksi minä kiersinkin.

  – Miten on mahdollista, että sinä palvot ja kunnioitat miestä, mutta Zeusta et tahdo palvoa ja kunnioittaa?

  – En palvo ihmistä, sillä on kirjoitettu: ”Kirottu on jokainen joka panee toivonsa ihmiseen.” Minä kumarran ja ylistän Jumalaa, joka otti ruumiin ja tuli ihmiseksi.

  – On oma asiasi mitä mielessäsi liikkuu. Jos annat ajatustesi häipyä, niin hyvä; jos et, niin sama se. Mutta tee mitä keisarit ovat säätäneet.

  – Mahdotonta, sillä vääryys on totuuden vastakohta. Täysin mahdotonta olisi poistaa mielestäni syvään juurtuneita ajatuksia.

  – Tuskallisemmilla ja kovemmilla kidutuksilla saan sinut hylkäämään ajatuksesi, jotka ovat muka syväänkin juurtuneet.

  – Juuri noista kärsimyksistä, joilla sinä luulet voivasi repiä pois uskoni, kasvaa hedelmää kantava puu.

  – Mitä viillot ja rautakammat tekevät tälle sinun puullesi? Ja varsinkin kun määrään tulen polttamaan sen säästämättä mitään?

  – Sinä et näe mitä minä näen, sillä minä katselen näkymättömiä. Siksi minä teen mitä luova Jumala tahtoo, en mitä kyhätty ja kyvytön epäjumala tahtoo.

  – Koska hän siis kieltää keisarien palvomat jumalat, kammattakoon häntä vielä edellisten kertojen lisäksi. Minä olen pitkämielisesti esittänyt hänelle kysymyksiä, mutta hän on unohtanut rautakampojen vaikutuksen.

Kun he raastoivat häntä, Habib huusi kovaa:  – Tämän ajan kärsimykset eivät ole verrattavissa kirkkauteen, joka ilmestyy Messiasta rakastavissa.

Kun maaherra n&aum;ki, että Habib ei uhraisi edes noissa kärsimyksissä, hän kysyi:

  – Teidän oppinne siis opettaa teitä vihaamaan omia ruumiitanne?

  – Emme vihaa ruumiitamme, sillä meille on kirjoitettu: ”Joka menettää elämänsä, löytää sen.” Mutta meille on kirjoitettu jotain muutakin: ”Älkää antako pyhää koirille, älkääkä heittäkö helmiä sikojen eteen.”

  – Tiedän kyllä, että sinä puhut vain kiihottaaksesi mieltäni vihaan ja kiihkoon, jotta antaisin sinulle kuolemantuomion nopeammin. Mutta juuri siksi en kiirehdi sinun tahtomaasi kohti vaan olen kärsivällinen, en suinkaan helpottaakseni oloasi vaan lisätäkseni kidutustesi tuskaa, niin että sinä saisit nähdä lihasi putoavan yltäsi kylkiäsi raastavien rautakampojen mukana.

  – Sitä minäkin tässä odotan, että sinä moninkertaistaisit kidutuksesi niin kuin olet luvannut.

Kun maaherra huomasi, ettei Habib osoittanut periksi antamisen merkkejä, hän määräsi marttyyrin poltettavaksi roviolla. Tulen oli kuitenkin määrä olla mahdollisimman pieni, jotta Habibin kuolema olisi äärimmäisen hidas ja tuskallinen. Pyhä marttyyri vietiin kaupungin ulkopuolelle. Perässä tulivat hänen ystävänsä, sukulaisensa ja valkoisiin juhlavaatteisiin pukeutunut äitinsä. Kun tuli sytytettiin, Habib lausui rukouksen ja siunasi paikallaolijat, suuteli äitiään ja läheisiään, jotka toivottivat hänelle Jumalan rauhaa. Kun puu alkoi rätistä liekeissä, pyhä Habib avasi suunsa ja antoi henkensä Jumalalle. Kiduttajat pitivät vielä pitkään tulessa ruumista, joka ei näyttänyt kuluvan, mutta lopulta kristityt saivat ottaa sen pois ja voidella mirhalla ylistysveisuja laulaen. Tämä tapahtui 2. syyskuuta vuonna 310 (toisen ajoituksen mukaan vasta 316). Tämän jälkeen keisari Konstantinus Suuri lakkautti kristittyjen vainot.

Kristityt veivät pyhän Habibin jäännökset riemusaatossa kaupungin ulkopuolelle ja hautasivat ne pyhien Samonaksen ja Gurian viereen. Hautapaikalle rakennettiin kirkko piispa Abrahamin (345–361) aikana. Siitä tuli suosittu pyhiinvaelluskohde, jossa tapahtui runsaasti paranemisia ja ihmeitä.

Pyhä Elpidios oli senaatin jäsen ja keisari Julianus Luopion (361–363) läheinen neuvonantaja. Kun Julianus sai tietää Elpidioksen olevan kristitty eikä saanut häntä palaamaan pakanuuteen, hän puetutti tämän jouhipaitaan, jonka sisäpuolelle oli tervalla kiinnitetty nauloja. Sitten häntä ruoskittiin niin, että naulat lävistivät ihon. Hänen päälleen kaadettiin kiehuvaa vettä ja lopulta hänet sidottiin hiuksista härkään ja jaloista hevoseen yhdessä kahden muun uskontunnustajan Markelloksen ja Eustokhioksen kanssa. Eläimet seisoivat kuitenkin paikallaan, eivätkä marttyyrit vahingoittuneet. Silloin heidät heitettiin tuleen, missä he antoivat sielunsa Jumalalle.

Pyhät marttyyrit Elpidios, Markellos ja Eustokhios haudattiin Karmelin vuorelle. Kerrotaan, että hautaamisen jälkeen Kristus ilmestyi salamoiden ja ukkosenjylinän keskellä ja siirsi Markelloksen ja Elpidioksen ruumiit johonkin tuntemattomaan paikkaan, mutta Eustokhioksen Hän herätti kuolleista, jotta tämä jatkaisi voitollista marttyyrikilvoitustaan. Eustokhios ilmestyi jälleen hämmästyneen keisarin eteen, joka antoi hänet taas ruoskittavaksi ja pani makaamaan hehkuvien hiilien päälle. Kaikki hänen Jumalan voimalla kestämänsä kidutukset saivat monet kääntymään kristinuskoon. Lopuksi Eustokhios heitettiin uuniin, ja niin hän sai kaksinkertaisen marttyyrikruunun.

Pyhä Malo (Maclovius, Maclou, Mahou, Machutus) syntyi Lounais-Walesissa vuoden 520 tienoilla. Hänet kastoi pyhä Brendan, ja hänen suvussaan oli monia luostarikilvoittelijoita. Malo lähetettiin Irlannin luostarikouluihin oppimaan hyveitä ja tieteitä. Hän sai pappisvihkimyksen jo nuorena, ja esikuvallisuutensa tähden hänet ehdittiin valita piispaksikin, mutta hän ei halunnut vastaanottaa piispan arvoa vaan lähti muutamien munkkien kanssa purjehduskilvoitukseen. He seilasivat Britannian ympäristössä, toimittivat palveluksia ja levittivät evankeliumia pienille saarille. Kerran Malo ajoi merellä hyvän matkaa valaan selässä ratsastaen. Bretagnessa monet kääntyivät Malon vaikutuksesta kristityiksi. Hänen elämäntyönsä kunniaksi hänen nimeään kantavat yhä Saint-Malon kaupunki Ranskan rannikolla sekä Bretagnen ja Normandian välinen lahti (Golfe de Saint-Malo).

Pyhä Malo oli värikäs persoona, joka joutui usein ”karistamaan tomut jaloistaan” hankittuaan vihamiehiä. Hän tapasi laulaa psalmeja kovalla äänellä ratsastaessaan hevosella ympäri maaseutua. Monien kelttipyhien tapaan hän osasi ulkoa koko Psalttarin.

Apostoli Paavalin lailla pyhä Malo elätti itsensä evankelioimismatkoillaan omien kättensä työllä. Eräänä päivänä hän oli viinitarhassa karsimassa viiniköynnöksiä ja työtään helpottaakseen riisui viittansa. Kun hän palasi urakan lopuksi hakemaan viittaansa, pikkulintu oli muninut siihen. Pyhä Malo muisti, että Jumala pitää hyvää huolta linnuista – eihän yksikään niistä putoa maahan Isän tietämättä – ja jätti viittansa maahan, kunnes poikue oli kuoriutunut. Koko sinä aikana, jonka viitta oli maassa, siihen ei satanut.

Malo vihittiin Bretagnen Alethin ensimmäiseksi piispaksi vuonna 544. Kateelliset vihamiehet saivat karkotettua Malon, mutta kansan vaatimuksesta hän palasi myöhemmin takaisin. Pyhä Malo kuoli Archingeayssa Saintes’n lähistöllä vuosien 618 ja 621 välillä vietettyään viimeiset vuotensa yksinäisessä katumuskilvoituksessa. Pyhän Malon juhlaa on vietetty Etelä-Englannissa ja Bretagnessa. Suurin osa hänen pyhäinjäännöksistään on siirretty Saint-Maloon. Reliikkien siirron juhlapäivä on 11.7.

Irlantilainen kalenteri tuntee 55 Fintan-nimistä pyhää. Marraskuun 15. muistellaan Fintania, joka syntyi Leinsterissä 800-luvun alussa. Hän joutui nuoruudessaan norjalaisten viikinkien vangiksi. Vannottuaan tekevänsä pyhiinvaelluksen Roomaan apostolien Pietarin ja Paavalin haudoille hän pakeni hyppäämällä viikinkien laivasta ja ui rantaan Skotlannissa, jossa paikallinen piispa otti hänet suojelukseensa. Kahden vuoden kuluttua hän lähti pyhiinvaellusmatkalleen mantereelle. Rooman jälkeen hän viipyi Sabinassa Farfan benediktiiniluostarissa.

Pyhä Fintan vietti viimeiset 27 vuottaan irlantilaisten munkkien kanssa Schaffhausenin lähistöllä Reinjoen Rheinaun saaren ”mustassa metsässä”. Viimeiset 22 vuotta hän kilvoitteli lähes täydellisessä yksinäisyydessä. Hänen hengellisistä kokemuksistaan kirjoitetut kuvaukset sisältävät eräitä vanhimpia gaelinkielellä kirjoitettuja kohtia. Niissä demonit ja enkelit puhuivat Fintanille hänen kelttiläisellä äidinkielellään.

Pyhä Fintan nukkui pois vuonna 879. Hänen reliikkinsä ovat Rheinaussa, jossa hänen juhlapäiväänsä yhä vietetään.

Pyhittäjä Filip aloitti kilvoittelunsa Pohjois-Venäjällä Glušitsan luostarissa jo sen perustajan Dionisin (1.6.) aikana. Vähän Dionisin kuoleman jälkeen hän lähti luostarista etsimään hiljaisuutta ja asettui Rabang- ja Suhonajoen rannalle luonnonkauniille paikalle keskelle vuosisataista männikköä. Rakentamassaan keljassa hän aloitti kaipaamansa yksinäisen ja hiljaisen kilvoittelun. Sattumalta lähimpien kylien asukkaat löysivät hänet ja alkoivat käydä hänen luonaan kuullakseen hengellistä opetusta. Pian hänen ympärilleen muodostui pieni veljestö, joka pyysi häntä rakentamaan kirkon ja luostarin. Filip piti heidän pyyntöään Jumalan kaitselmuksen työnä ja matkusti Rostoviin arkkipiispa Jefremin luo pyytämään siunausta luostarin perustamiselle. Esipaimen antoi mielellään siunauksen pyhittäjä Dionisin oppilaalle ja asetti tämän uuden luostarin igumeniksi. Veljestön johtajana Filip kaksinkertaisti kilvoituksensa. Hän oli ankara itseään kohtaan mutta lempeä toisille. Johdettuaan luostariaan kymmenen vuotta hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1457.

Pyhittäjä Paisi syntyi vuonna 1722 Ukrainassa Pultavan kaupungissa, missä hänen isänsä toimi pappina. Paisi oli luonteeltaan sävyisä ja pidättyväinen, hänellä oli hyvä muisti ja vilkas mielikuvitus. Opittuaan nopeasti lukemaan hän uppoutui Raamatun teksteihin, munkkien elämäkertoihin ja kirkkoisien askeesia ja katumusta käsitteleviin kirjoituksiin. Kolmentoista vuoden ikäisenä hänet lähetettiin opiskelemaan Kiovan hengelliseen akatemiaan, mutta hän pettyi nopeasti rahan ja maailmallisuuden turmelemiin pappeihin ja munkkeihin yhtä lailla kuin läntisen skolastiikan sävyttämään kuivaan opetukseen. Neljännen vuoden jälkeen hän keskeytti opintonsa ja lähti etsimään hengellistä ohjaajaa ja sopivaa luostaria voidakseen elää omistamatta mitään, Kristuksen köyhyyttä jäljitellen.

Paisi asui useissa eri luostareissa. Hänet vihittiin viitankantajamunkiksi, jolloin hän sai nimen Platon. Kuultuaan kertomuksia Moldavian ja Valakian skiitoissa kilvoittelevien munkkien ihailtavasta elämäntavasta – monet venäläiset munkit olivat paenneet sinne tsaari Pietari Suuren uudistuksia – hän kiirehti muutamien ystäviensä kanssa liittymään heihin. Näillä alueilla Platon viipyi muutaman vuoden viettäen ihanteellista luostarielämää viisaiden hengellisten isien seurassa. Hän osoitti olevansa esimerkillinen oppilas. Hän oli ehdottoman kuuliainen, nöyrä ja veljesrakas. Kiusauksien aikana hän oli kestävä ja iloinen ja harjoitti innokkaasti mietiskelyä ja rukousta. Nähdessään hänen edistyksensä hänen esimiehensä halusivat vihkiä hänet papiksi, vaikka hän ei ollut vielä saavuttanut kanonien vaatimaa 30 vuoden ikää. Silloin Platon, joka pelkäsi rikkoa kanoneja millään tavalla, lähti luostaristaan ja Moldaviasta kohti kauan kaipaamaansa päämäärää, pyhää Athosvuorta.

Olosuhteet Turkin vallan alaisella Pyhällä vuorella eivät olleet rohkaisevat. Tietämättömyys vallitsi munkkien parissa, ja todelliset hengenmiehet olivat harvinaisia sekä kreikkalaisten että slaavien keskuudessa. Monista yrityksistään huolimatta Platon ei onnistunut löytämään itselleen hengellistä ohjaajaa. Hän asettui asumaan yksikseen Pantokratorin luostarin läheisyyteen ainoina ohjaajinaan pyhä Raamattu, pyhien isien kirjoitukset ja omatunto. Äärimmäistä puutetta kärsien hän söi vain joka toinen päivä. Hän taisteli päivittäin kiusauksia vastaan aina epätoivoon asti, mutta ei luopunut rukouksesta eikä isien kirjoitusten tutkimisesta. Kun hän oli viettänyt näin neljä vuotta, hänelle Moldaviasta tuttu skeemamunkki Vasili Poiana Maruluilainen (Poljana Merulski) tuli Athosvuorelle ja vihki Platonin munkiksi antaen hänelle nimen Paisi. Vanhus Vasili varoitti Paisia ennenaikaisen erakkoelämän vaaroista ja kehotti häntä etsimään kilvoittelutoverin. Pian tämän jälkeen Paisin luo tuli Moldo-Valakiasta[1] nuori munkki Bessarion (Vissarion), joka myös oli turhaan etsinyt itselleen hengellistä ohjaajaa, ja pyysi kyynelsilmin päästä hänen oppilaakseen. Paisi ei pitänyt itseään kelvollisena ohjaamaan ketään, mutta otti Bessarionin vastaan veljenä ja kilvoittelutoverina. Tästä eteenpäin he kilvoittelivat keskinäisessä kuuliaisuudessa kuin heillä olisi ollut yksi sielu ja yksi sydän kurottautuen näin alati kohti Jumalaa. Heidän elämäntapansa oli Jumalalle niin otollinen, että he saivat pian seurakseen uusia romanialaisia ja slaavilaisia veljiä, jotka halusivat vaeltaa pyhien isien viitoittamaa tietä. Kun heidän lukumääränsä oli noussut kahteentoista, he omaksuivat kinobioottisen elämäntavan, jonka esikuvina ovat Vapahtajan ympärille kokoontuneet opetuslapset ja taivaallisen Kuninkaan valtaistuimen ympärillä lakkaamatta palvelevat enkelit.

Paisi kieltäytyi itsepintaisesti pitämästä itseään veljestön johtajana, mutta vuonna 1758 hän lopulta myöntyi kilvoittelutovereidensa anomuksiin ja otti pappisvihkimyksen voidakseen toimia heidän rippi-isänään. Aineellisista vaikeuksista huolimatta yhteisö kasvoi edelleen. Tilanpuutteen ajamina munkkiveljet muuttivat Profeetta Elian skiittaan, josta käsin he yrittivät elvyttää autioksi jääneen Simonos Petran luostarin, mutta turkkilaisten velkojien jatkuva häirintä sai heidät tekemään päätöksen siirtymisestä Moldaviaan. Vuonna 1763 Paisi veljestöineen lähti Athokselta.

Moldavian metropoliitta ja vaaliruhtinas toivottivat iloiten Paisin ja tämän 64 oppilasta tervetulleiksi Moldaviaan ja antoivat heidän käyttöönsä pienen Pyhän Hengen luostarin Dragomirnassa. Yhteisöelämää järjestäessään Paisi noudatti athosvuorelaista käytäntöä ja toteutti uskollisesti pyhien isien säätämiä periaatteita. Jokainen munkki eli täydellisen omaisuudettomana ja maallisista huolista vapaana. Kukin kielsi jatkuvasti oman tahtonsa itsekkäät pyrkimykset ja piti omantuntonsa avoimena Jumalan edessä, ja Paisi oli kaikkien esimies.

Paisi opetti, että kuuliaisuus on maasta taivaaseen johtavat tikapuut ja himottomuuteen vievä polku. Kieltämällä nöyrästi ja Jumalaa peläten oman tahtonsa yhteiselämän eri tilanteissa munkki pyrkii säilyttämään sisimmässään lakkaamattoman Jumalan muistamisen ja kutsumaan salaa avuksi Jeesuksen pyhää nimeä. Palattuaan keljaansa hän syventyy mietiskelemään Raamatun tekstejä ja pyhien isien kirjoituksia, tekemään maahankumarruksia kyyneleitä vuodattaen ja ennen kaikkea keskittyy kykyjensä mukaan pakottamaan ymmärryksensä alas sydämeen rukoillakseen siellä häiriintymättä Kristuksen nimeä. Pyhittäjä Paisin yhteisössä sovellettiin ensimmäistä kertaa yhteisöelämän olosuhteisiin sisäisen rukouksen menetelmiä, joita siihen mennessä olivat vaalineet vain erakot ja hesykastit. Jumalanpalvelukset toimitettiin kirkossa hartaan juhlallisesti: toinen kuoro lauloi kirkkoslaaviksi ja toinen vastasi romaniaksi. Joka ilta munkit tunnustivat syntinsä vanhukselle, ettei aurinko laskisi heidän vihansa tai erimielisyyksiensä yli (Ef. 4:26). Veljeä, joka kantoi kaunaa toiselle, kiellettiin tulemasta kirkkoon tai edes lausumasta Herran rukousta.

Johtaessaan jatkuvasti kasvavaa laumaansa pyhittäjä Paisi tutki uskollisesti luostarielämän suurten mestareiden kirjoituksia. Hän lähestyi tekstejä kaikella sillä kunnioituksella, nöyryydellä ja rakkaudella, mitä oppilas vain voi tuntea hengellistä isäänsä kohtaan. Kiovassa opiskelunsa ajoista lähtien hän oli ollut tuskallisen tietoinen vanhojen slaavilaisten käännösten puutteista, jotka usein tekivät tekstin käsittämättömäksi, ja oli uuvuttanut itsensä yrittäessään turhaan ymmärtää sisältöä eri käännöksiä vertailemalla. Heti Athosvuorelle saavuttuaan hän alkoi opetella vanhaa kreikkaa ja ryhtyi kärsivällisesti vertailemaan slaavilaisia patristisia tekstejä alkukieleen. Dragomirnassa hän työskenteli järjestelmällisesti ja väsymättömästi. Hän teki erittäin kriittistä työtä kootessaan sellaisten isien kuin Antonioksen, Hesykhioksen, Makarioksen, Diadokhoksen, Filoteos Siinailaisen, Teodoros Studionilaisen, Simeon Uusteologin ja Gregorios Siinailaisen kreikankielisiä alkutekstejä. Ennen kaikkea hän tutki tarkkaan Iisak Syyrialaisen kreikkalaista käännöstä. Kääntämisessä Paisia avusti ryhmä veljiä, jotka myös tarkastivat ja korjasivat käännökset. Lopuksi tekstit luettiin ja selitettiin veljestön yhteisissä kokoontumisissa vuoroilloin slaaviksi ja romaniaksi.

Kun Pohjois-Moldavia luovutettiin Venäjän ja Turkin välisen sodan jälkeen (1774) roomalaiskatoliselle Itävallalle, Paisin yhteisö muutti Dragomirnasta Secun luostariin. Vuoteen 1779 mennessä veljestö oli kasvanut niin suureksi, ettei Paisilla ollut muuta vaihtoehtoa kuin jakaa hengellinen perheensä kahtia. Hän otti vastaan ruhtinas Konstantin Moruzin kutsun ja siirtyi suuremman ryhmän kanssa läheiseen Neamtsin luostariin, joka oli ollut Moldavian hengellisen elämän keskus 1300-luvulta alkaen. Pian munkkien armeijaan kuului jo tuhat henkeä, 700 heistä asui Neamtsissa ja 300 Secussa. Yhteisten jumalanpalvelusten ja muiden hengellisten töiden lisäksi Neamtsin veljestö harjoitti laajaa hyväntekeväisyyttä. Pyhiinvaeltajia tuli Venäjältä ja kaikista Balkanin maista tutustumaan luostarissa vallitsevaan järjestykseen, rauhaan, veljesrakkauteen ja hurskauteen. Muutamat vieraista liittyivät veljestöön.

Pyhittäjä Paisi jatkoi hellittämättä käännöstöitään, mutta samalla hän oli hengellisten lastensa valpas isä. Hän otti erotuksetta vastaan kaikki, jotka tulivat kysymään häneltä neuvoa, ja kävi laajaa kirjeenvaihtoa slaavilaisiin maihin. ”Tuolla pyhällä miehellä oli lahja herättää innostusta jopa kaikkein veltoimmissa”, hänen oppilaansa kirjoitti. Eräs kreikkalainen vieras puolestaan todisti: ”Sain omin silmin nähdä ruumiillistuneen pyhyyden, kaikista himoista vapaan ja täysin vilpittömän miehen. Hän oli tavattoman sävyisä ja niin kalpea, että vaikutti verettömältä. Hänen partansa oli hyvin hoidettu ja häikäisevän valkoinen. Keskustelussa hän oli lempeä ja suora, ja olisi voinut sanoa, että hän oli mies vailla ruumista.”

Pyhittäjä Paisi nukkui kuolonuneen rauhassa marraskuun 15. päivänä vuonna 1794. Vuotta aiemmin oli ilmestynyt slaavinkielinen Filokalia, joka perustui paljolti Paisin ja hänen veljestönsä tekemiin käännöksiin[2]. Filokalian ja Venäjällä sittemmin toimineiden oppilaidensa kautta pyhittäjä Paisi sai Venäjällä aikaan laajan hengellisen uudistumisen ja perinteisen luostarielämän elpymisen. Useat erämaaluostarit ja erityisesti kuuluisa Optinan luostari jatkoivat ja vaalivat hänen hengellistä perintöään aina vuoden 1917 vallankumoukseen asti. Laatokan Valamon luostarissa vaikuttivat Paisin oppilaat Feodor, Kleopa ja Leonid. Myös Jeesuksen rukousta käsittelevä kirja Vaeltajan kertomukset on Paisin aikaansaaman hengellisen liikkeen hedelmiä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Nykyinen Romania. Moldavia ja Valakia yhdistyivät vuonna 1862 muodostaen nykyisen Romanian perustan.

[2] Makarios Korinttolainen (17.4.) ja Nikodemos Athosvuorelainen (14.7.) olivat julkaisseet kreikankielisen Filokalian kymmenisen vuotta aikaisemmin (1782).

16.11.

Pyhä apostoli Matteus Alfeuksen poika oli ensimmäiseltä nimeltään Leevi. Hän oli publikaani, jonka vastuulla oli tullimaksujen kanto-oikeus. Juutalaiset pitivät publikaaneja pettureina, koska nämä olivat vieraan vallan palvelijoita ja tekivät yhteistyötä ei-juutalaisten kanssa. Eräänä päivänä hän oli toimipisteessään, kun Jeesus kulki ohitse.

Herra kääntyi katsomaan Matteusta ja lausui hänelle: ”Seuraa minua!” Matteus ei kuullut näitä sanoja ainoastaan korvillaan vaan myös sydämellään; hän nousi ja lähti seuraamaan Jeesusta eikä katsellut enää taakseen. Hän järjesti kotonaan suuret päivälliset, joissa oli Jeesuksen ja Hänen opetuslastensa lisäksi myös monia publikaaneja ja julkisyntisiä. Kun fariseukset paheksuivat tätä, Herra sanoi: ”Eivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat. En minä ole tullut kutsumaan hurskaita, vaan syntisiä.” (Matt. 9:12, Luuk. 5:31)

Matteus seurasi Kristusta ympäri Palestiinaa ilman omaisuutta ja sai todistaa Hänen opetuksiaan ja ihmeitään sekä ennen Hänen ristiinnaulitsemistaan että Hänen ylösnousemuksensa jälkeen. Helluntaipäivänä Matteus sai muiden apostolien tavoin täyttyä Pyhän Hengen armovoimalla. Matteus asetettiin julistamaan evankeliumia juutalaisten keskuuteen.

Kahdeksan vuotta Herran taivaaseenastumisen jälkeen Matteus kirjoitti evankeliumin, jotta nekin, joita Kristuksen maanpäällinen työ ei ollut saavuttanut, saisivat tuntea Hänen tekonsa ja opetuksensa. Matteus kirjoitti evankeliumin alun perin aramean kielellä. Erään perimätiedon mukaan sen käänsi kreikaksi Jerusalemin ensimmäinen piispa apostoli Jaakob, ja kopion käännöksestä teki apostoli Bartolomeus. Sen jälkeen Matteuksen evankeliumi levisi kaikkeen maailmaan. Alkuperäinen arameankielinen versio sen sijaan ei ole säilynyt.

Saatuaan evankeliuminsa valmiiksi pyhä Matteus kiersi tekemässä lähetystyötä ympäri Lähi-itää. Hän meni ensin Syyrian kautta Parthiaan (Persia), jossa hän matkasi Eufratvirtaa myöten ja sai kärsiä paljon vastustusta evankeliumia julistaessaan. Monet kuitenkin ottivat vastaan hänen sanomansa ja uskoivat.

Apostoli Matteuksen tärkein tehtävä oli erään perimätiedon mukaan Etiopiassa, jossa hän levitti evankeliumin valoa viimeisinä vuosinaan. Mirmena-nimiseen kaupunkiin hän rakennutti pienen kirkon, jonka johtoon hän vihki matkakumppaninsa Platonin. Kristityiksi kääntyi kuitenkin vain muutamia. Moninaisen vainon ja vastustuksen uuvuttamana Matteus vetäytyi yksinäisyyteen korkean vuoren rinteelle. Siellä hänelle ilmestyi nuorukainen sauva oikeassa kädessään ja käski istuttaa sauvan kirkon eteen. Matteus laskeutui vuorelta sauvan kanssa ja teki niin kuin Herra oli nuorukaisen kautta käskenyt. Sauva alkoi versoa ja kantaa hedelmiä, joista valui herkullista hunajaa pisara pisaralta ikään kuin esimakuna paratiisin sanomattomista ihanuuksista. Puun juurelle puhkesi vesilähde, ja kirkon ympärille alkoi kokoontua väkeä ihmettelemään tapahtunutta. Matteus saarnasi heille, ja pian lähteen vedessä kastettiin alueen asukkaita, jotka vapautuivat himoistaan ja epäjumalanpalveluksen pimeydestä.

Slaavilaisessa synaksarionissa marraskuun 16. päivänä muistellaan myös Mirmenan kaupungin hallitsijaa ruhtinas Fulvianosta, joka raivostui apostolille nähdessään alaistensa hylkäävän entiset jumalansa. Hän lähetti sotilaitaan hakemaan apostolin, mutta jumalallinen valo sokaisi heidät niin, että he eivät nähneet tätä, vaikka kuulivatkin hänen äänensä. Fulvianos lähti raivoissaan itse etsimään apostolia sillä seurauksella, että menetti näkönsä. Matteuksen tehtyä ristinmerkin Fulvianoksen silmien päällä tämä sai näkönsä takaisin. Fulvianos lähti viemään apostolia palatsiinsa palkitakseen hänet siellä. Mielessään hän piti kuitenkin Matteusta pelkkänä noitana ja hautoi kostoa. Apostoli tunsi hänen ajatuksensa ja sanoi: ”Tee nopeasti se, mitä Saatana on istuttanut sydämeesi. Minä olen valmis kestämään kaiken Jumalani puolesta, kuten näet.”

Fulvianos määräsi Matteuksen poltettavaksi ja toi nuotion ympärille omat jumalankuvansa rukoillakseen niiltä apua. Mutta kun pyhä apostoli rukoili liekkien keskellä, Fulvianoksen jumalat alkoivat yhtäkkiä sulaa. Fulvianos näki liekkien muuttuvan käärmeen kaltaiseksi ja lähtevän tulemaan häntä kohti. Silloin hän huusi Matteusta avuksi ja käärmeen hahmo alkoi kadota. Fulvianos riensi kohti Matteusta vapauttaakseen hänet, mutta apostoli oli jo kuollut. Ruumis asetettiin arkkuun, joka heitettiin mereen. Fulvianos lupasi hylätä kaikki entiset jumalat ja tunnustaa Matteuksen Jumalan, mikäli Hän vielä suojelisi ruumista meren syvyyksissä.

Seuraavana yönä pyhä Matteus ilmestyi unessa Platonille ja neuvoi rannikolta paikan, johon hänen pyhäinjäännöksensä kulkeutuisivat. Aamulla Platon lähti kristittyjen kanssa ja löysi pyhän ruumiin. Kuullessaan tästä Fulvianos tuli paikalle ja uskoi nyt koko sydämestään Herraan Jeesuksen Kristukseen, ainoaan todelliseen Jumalaan, joka oli suojellut palvelijaansa Matteusta sekä elävänä että kuolleena. Platon opetti Fulvianokselle pyhän uskon totuuksia ja kastoi hänet. Fulvianoksen uudeksi nimeksi tuli Matteus.

Pyhä Eucherius syntyi 300-luvun loppupuolella Galliassa roomalaiseen ylimysperheeseen. Hän meni naimisiin Galla-nimisen neidon kanssa. He saivat kaksi poikaa, joista molemmista tuli aikanaan piispoja. Vuoden 422 tienoilla Eucherius ja Galla päättivät omistautua rukouselämään. Eucheriuksesta tuli Lerinsin alueen ensimmäinen munkki ja Gallasta ensimmäinen nunna. Eucherius siirtyi erakkokilvoitukseen Leronan saarelle Cannesin lähistöllä ja eli siellä rukoillen. Hän ihaili idän isien erakkoelämää ja kävi kirjeenvaihtoa Johannes Cassianuksen kanssa, joka kirjeissään kuvaili hänelle Egyptin isien elämää.

Pyhä Eucherius kilvoitteli idän isien hengessä. Hän kirjoitti kauniita kirjeitä, laati opetuksia erakkoelämästä ja toimitti marttyyrikertomuksia. Hänen viisautensa ja hyveensä maineen levitessä hänen oli lopulta suostuttava Lyonin piispaksi. Hän ehti olla piispana noin viidentoista vuoden ajan ennen kuolemaansa vuoden 450 tienoilla.

Pyhä Balsamie syntyi Galliassa viidennellä vuosisadalla. Tämä pyhä nainen hoiti sairaita, muun muassa pyhää Remigiusta (1.10.). Reimsissä on pyhälle Balsamielle omistettu kirkko.

Pyhä Othmar (Otmar, Audemar) oli syntyperältään teutoni eli germaanista kansaa. Vuonna 720 hänet nimitettiin pyhän Galluksen (16.10.) luostarin johtajaksi. Othmar otti käyttöön benediktiinisäännön ja luostarielämä alkoi elpyä. Hänen luostarinsa muodostui Sveitsin tärkeimmäksi. Lähialueiden valtaapitävät, ylimykset ja kateelliset kirkonmiehet alkoivat kuitenkin panetella pyhää Othmaria. Hänet suljettiin vankilaan, jossa hän kuoli vuonna 759.

Pyhittäjä Sergei, maallikkonimeltään Simeon, oli hurskaiden vanhempien lapsi. Hänen isänsä Markian oli Novgorodin metropoliitan maallikkovirkamies, joka muutti Vienanmeren alueelle Malaja Pinegan kuntaan 1400–1500-lukujen vaihteessa, kun Moskovan ruhtinas Iivana III alisti Novgorodin valtaansa. Siellä hän meni naimisiin ja palveli pappina Suran seurakunnassa. Simeon seurasi isänsä jalanjälkiä kirkonpalvelijana. Kuudenkymmenen vuoden ajan hän toimi seurakuntapappina Malaja Pinegassa huolehtien laumansa pelastuksesta ja käännyttäen kastamattomia suomensukuisia kansoja Kristuksen uskoon. Hänen vaikuttava ja hurskas ulkomuotonsa sekä hyveellinen ja pyhä elämänsä vetivät puoleensa niin hänen omia seurakuntalaisiaan kuin kauempanakin asuvia uskovia.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän autuas Simeon vihkiytyi ensin munkiksi, sitten skeemamunkiksi. Vihkimisen toimitti Kevrolan kaupungista kirkollisveroa keräämään tullut igumeni Irinark. Marraskuun 16. päivänä 1585 pyhittäjä Sergei nukkui rauhassa kuolonuneen 92-vuotiaana vanhuksena. Toivomuksensa mukaan hänet haudattiin oman seurakuntakirkkonsa alttaripäätyyn, ja haudalle pystytettiin katettu muistomerkki. Pian sen suojiin alkoi virrata ihmisiä etsimään parannusta sairauksiinsa, sillä Herra antoi palvelijansa kautta tapahtua paljon ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

17.11.

Pyhä Gregorios syntyi Pontoksen Neokesareassa (turk. Niksar) ei-kristittyyn ylimysperheeseen 210-luvun alussa. Hänen nimensä oli tuolloin Teodoros. Hän alkoi opiskella lakitiedettä ja latinaa, sillä hänen isänsä toivoi hänestä lakimiestä. Teodoros osoitti huomattavia lahjoja opinnoissaan, erityisesti retoriikassa.

Luomakunnan harmonia alkoi ihmetyttää nuorta Teodorosta, ja hän yritti mietiskellä, millainen sen Luoja olisi. Vähitellen hän alkoi vetäytyä syrjään muiden nuorten hälyisistä riennoista. Kun Teodoros oli neljäntoista, hänen isänsä kuoli. Leskeksi jäänyt äiti päätti järjestää kaikille kolmelle lapselleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Teodoroksen oli määrä opiskella ensin Beirutissa ja sitten Aleksandriassa. Pian kuitenkin äitikin kuoli. Vuoden 233 tienoilla Teodoros lähti veljensä Athenodoroksen kanssa saattamaan sisartaan aviomiehensä luokse Palestiinan Kesareaan, josta heidän oli määrä suunnata Beirutin kuuluisaan kouluun.

Palestiinassa veljekset kuitenkin tapasivat Origeneksen, joka oli vastikään tullut Aleksandriasta ja perustanut koulun Kesareaan. Origenes huomasi veljesten hyveellisyyden ja pyysi heitä jäämään kouluunsa. Rakkaus totuuteen valtasi veljekset, ja Origenes osoitti heille ihmisjärkeilyn riittämättömyyden ja kreikkalaisten filosofien heikkouden. Teodoros tahtoi tulla evankeliumin opetuslapseksi ja otti kasteen. Samalla hän vaihtoi nimensä Gregoriokseksi. Viisi vuotta opiskeltuaan Gregorios päätti opintonsa pitämällä julkisen kiitospuheen suuresti arvostamalleen oppi-isälleen Origenekselle, joka kehotti häntä käyttämään kaikkia Jumalalta saamiaan lahjoja uskonnon parhaaksi.

Gregorios opiskeli vielä jonkin aikaa filosofiaa Aleksandriassa. Gregorioksen puhdas ja askeettinen elämäntapa ärsytti monia hänen opiskelijatovereitaan, joten he alkoivat tehdä pilaa hänen mietiskelevästä elämäntavastaan. Kerran he palkkasivat ilotytön tulemaan julkisesti Gregorioksen eteen vaatimaan tältä palkkaa palveluksistaan. Gregorios ei menettänyt malttiaan eikä punastellut vaan maksoi tyynesti naiselle mitä tämä tahtoi. Saatuaan rahat nainen joutui kuitenkin demonisen kohtauksen valtaan ja parani vasta Gregorioksen rukoiltua. Tämä oli ensimmäinen pyhän Gregorioksen kautta tapahtunut ihme.

Viisaudestaan ja hyveellisyydestään kuuluisa Gregorios sai rikkailta perheiltä useita tarjouksia ryhtyä yksityisopettajaksi, mutta hän vetäytyi mieluummin erämaahan saadakseen olla yksinäisyydessä Jumalan kanssa. Amasian piispa Faidimos tiesi Gregorioksen hyveet ja puhujanlahjat ja tahtoi hänet Neokesarean piispaksi. Neokesareassa oli tuohon aikaan vain seitsemäntoista kristittyä, mutta alkukirkon ihanteena oli, että jokaisella seurakunnalla olisi oma piispansa. Gregorios puolestaan rakasti yksinäisyyttä eikä halunnut piispaksi. Kun Faidimos ei saanut Gregoriosta tulemaan, hän menetteli täysin poikkeuksellisesti ja vihki Gregorioksen piispaksi poissaolevana, ilman kätten päällepanemista, ja kirjoitti Gregoriokselle, että tämä oli nyt kotikaupunkinsa piispa.

Vietettyään muutamia päiviä rukoillen voimaa tehtäviinsä Gregorios jätti erämaan ja aloitti piispantoimen noin 30 vuoden ikäisenä. Hän joutui toimimaan keskellä sotia, ruttoa ja vainoa mutta osoittautui oikean uskon väsymättömäksi apostoliksi. Mooseksen tavoin hän oli arvollinen saamaan suoraa ilmoitusta jumalallisista salaisuuksista. Hän voitti Kristukselle käännynnäisiä niin viisailla sanoillaan kuin ihmeteoillaan, jotka osoittivat, millainen Jumalan voima hänen kanssaan oli. Pian häntä alettiin kutsua Ihmeidentekijäksi (kr. Thaumaturgos). Kun tulvavesi uhkasi kaupunkia, Gregorios löi sauvansa maahan ja rukoili, ettei vesi nousisi sitä ylemmäksi, ja näin tapahtui. Hän saarnasi suorapuheisesti, elävästi ja vaikuttavasti. Hän paransi sairaita ja auttoi köyhiä sekä sovitteli riitoja ja perinnönjakokiistoja. Näin hänellä oli piispan toimessa hyötyä myös nuoruusvuosiensa lakiopinnoista.

Eräänä yönä Jumalansynnyttäjä Maria ilmestyi pyhälle Gregoriokselle.[1] Maria näyttäytyi yhdessä apostoli ja evankelista Johanneksen kanssa; he antoivat Gregoriokselle julistuksen Jumalan ykseydestä ja Hänen kolmen persoonansa eroista. Tätä ilmestyksessä saamaansa uskontunnustusta Gregorios käytti piispana ja neljännen vuosisadan kirkkoisät vahvistivat sen ortodoksisuuden.

Keisari Deciuksen vainon alkaessa vuonna 250 Gregorios ja suuri joukko hänen seuraajiaan pakeni kaupungista autioille seuduille. Hän itse vetäytyi diakoninsa kanssa autiolle vuoristoseudulle, sillä vaikka hän olikin kuollut maailmalle ja olisi mielellään siirtynyt Herransa luokse, rakkaus laumaansa ja huoli kirkon tulevaisuudesta estivät häntä antautumasta vainoojien käsiin. Vuoristossa Gregorios rukoili palavasti niiden kristittyjen puolesta, jotka marttyyreina uhrasivat oman verensä. Hän kuvaili heidän kärsimyksiään läsnäoleville ikään kuin kaikki olisi tapahtunut hänen silmiensä edessä.

Ryhmä sotilaita lähetettiin etsimään Gregoriosta. He saartoivat aution kukkulan, jossa hän oli diakoninsa kanssa, mutta eivät löytäneet mitään – he näkivät kukkulalla vain kaksi puuta. Myöhemmin Gregorioksen ilmiantanut mies palasi mietteissään samalle paikalle ja näki, että puut olivatkin itse asiassa piispa ja diakoni, jotka olivat seisseet rukoilemassa. Tämän ihmeen nähtyään mies kääntyi kristityksi.

Vainon tauottua pyhä Gregorios antoi kerätä marttyyrien jäännökset ja määräsi heidän kunniakseen vietettäväksi juhlia samoina päivinä, joina pakanat olivat tottuneet viettämään juhlia ja pitämään juominkeja. Riehakkaiden pakanallisten menojen muuttuminen hengelliseksi iloksi oli omiaan edesauttamaan koko alueen kristillistymistä. Gregorios oli ensimmäinen kirkon johtaja, joka käytti hyväkseen ihmisten tottumuksia kristillistämällä pakanallisia juhlia.

Vainon jälkeen kirkolla oli edessään uudenlaisia vaikeuksia. Gootit hyökkäsivät alueelle vuosina 252–254 ja saivat aikaan suurta tuhoa. Kaiken kaikkiaan pyhä Gregorios Ihmeidentekijä toimi Neokesarean piispana noin 30 vuotta, ja tuona aikana suurin osa kaupungin asukkaista kääntyi kristityiksi. Kerrotaan, että hänen kuollessaan kaupungissa oli enää seitsemäntoista ei-kristittyä.

Pyhä Gregorios Ihmeidentekijä jätti jälkeensä useita kirjoituksia: ylistyspuheen Origenekselle, Saarnaajan kirjan sanatarkan käännöksen, opetuksia pyhästä Kolminaisuudesta sekä kirjeen, joka käsitteli gootti-invaasion aikaisia pastoraalisia ongelmia. Hänen kirjoituksiaan käännettiin jo varhain latinaksi, syyriaksi ja armeniaksi. Pyhä Basileios Suuri ja Gregorios Nyssalainen kirjoittivat hänestä ja hänen ihmeistään sen perusteella mitä kuulivat isoäidiltään pyhältä Makrinalta, joka nuoruudessaan tunsi Gregorioksen henkilökohtaisesti.

Pyhä Gregorios Ihmeidentekijä osallistui Antiokian kirkolliskokoukseen vuonna 268. Muutama vuosi sen jälkeen hän kuoli. Hänet haudattiin hänen oman toivomuksensa mukaan muukalaisten hautausmaalle. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Kalabriaan, Italiaan ja hänen pyhä päänsä vuonna 1587 Lissaboniin.


[1] Tämä lienee varhaisin tunnettu Jumalansynnyttäjän ilmestyminen kirkon historiassa.

Acisclus (Ascylus, Ocysellus) ja Victoria olivat espanjalaiset sisarukset, jotka kärsivät marttyyrikuoleman uskonsa takia todennäköisesti keisari Diocletianuksen vainoissa vuoden 304 tienoilla. Heidän kotitalostaan tehtiin kirkko. Pyhiä Acisclusta ja Victoriaa kunnioitetaan koko Espanjassa, Etelä-Ranskassa ja erityisesti kotikaupunkinsa Cordoban suojelijoina.

Pyhä Hilda syntyi vuonna 614 Northumbriassa, joka oli yksi Englannin seitsemästä kuningaskunnasta. Hän oli Northumbrian kuninkaan Edwinin sukua. Pyhä Paulinus, Roomasta lähetetty lähetyssaarnaaja, kastoi Hildan kristityksi Yorkissa vuonna 627. Hilda eli parikymmentä vuotta hurskasta elämää, kunnes tunsi kutsun luopua maailmasta, perheestään ja maastaan. Hän päätti lähteä Ranskaan liittyäkseen sisarensa Hereswithan johtamaan luostariin, mutta Lindisfarnen luostarisaaren piispa pyhä Aidan kutsui hänet takaisin Northumbriaan vuonna 649. Elettyään vähän aikaa luostarielämää Hildasta tuli Hartlepoolin kaksoisluostarin johtajatar. Tässä luostarissa oli rinnakkain sekä mies- että naisyhteisö. Hilda johti nunnaluostaria ja toimi hengellisenä ohjaajana yhdeksän vuoden ajan.

Pyhä Hilda lähetettiin Streaneshalchiin eli Whitbyyn vastaavanlaisen kaksoisluostarin johtajaksi, ja tässä tehtävässä hän kilvoitteli lopun elämänsä. Munkitkin hyödynsivät pyhän Hildan hengellistä ohjausta ja oppivat hänen esikuvastaan. Luostarissa vallitsi hyvä rakkaudellinen järjestys, joka vastasi täydellisesti apostolisen alkuseurakunnan elämää: kaikki omaisuus oli yhteistä ja kaikkia yhdisti sama rakkaus. Hildan johdossa Whitbyn luostarista tuli kristillisen kulttuurin ja oppineisuuden keskus, joka tuotti Englannin kirkon palvelukseen viisi piispaa, lukuisia pappeja ja ensimmäisen englantilaisen hengellisen runoilijan Caedmonin. Munkkien lisäksi pyhän Hildan hengellistä opetusta tuli kuuntelemaan Brittein saarten kuningaskuntien kuninkaita ja ruhtinaita, piispoja sekä tavallista kansaa. Häntä pidettiin koko maan äitinä ja hän johti monia sieluja Herran tuntemiseen.

Kun Englannin kirkossa oli erimielisyyksiä kelttiläisten ja roomalaisten käytäntöjen välillä, Hilda kutsui vuonna 664 kirkolliskokouksen Whitbyn luostariin selvittämään asiaa. Hilda itse tuki kelttiläistä puolta, mutta kun kokouksessa päätettiin suosia roomalaisia käytäntöjä, Whitbyn luostari alkoi noudattaa niitä. Pyhän Hildan päätös vaikutti omalta osaltaan kirkon yhtenäisenä pysymiseen.

60 vuoden iässä pyhä Hilda sairastui kuumetautiin, joka vaivasi häntä hellittämättä hänen elämänsä viimeiset kuusi-seitsemän vuotta, mutta sekään ei estänyt häntä hoitamasta hengellistä tehtäväänsä. Marraskuun 17. päivänä vuonna 680 hän kokosi hengelliset tyttärensä ympärilleen, jakoi heille viimeiset hyväntekeväisyyttä koskevat ohjeensa ja antoi sitten sielunsa iloiten Herran haltuun. Samaan aikaan 20 kilometrin päässä kuultiin ihmeellisesti kirkonkellojen ääntä; Bega-niminen nunna heräsi unestaan ja näki pyhän Hildan sielun, jota enkelit saattoivat kohti taivasta kirkkaan valon ympäröiminä.

Pyhän Hildan nimi liitettiin pyhien muistokalenteriin jo muutaman vuosikymmenen kuluttua. Hänen muistolleen omistettiin Luoteis-Englannissa toistakymmentä kirkkoa. Pyhä Hilda oli Ethelredan (23.6.) ja Ebban (25.8.) ohella kolmas kuninkaallista syntyperää oleva pyhä nainen, joka vaikutti voimakkaasti Englannin kirkon kehitykseen 600-luvulla. Hän oli hengellinen äiti, joka sai Jumalalta armon ohjata nunnia, munkkeja ja piispoja. Herrassa Jeesuksessa ei ole miestä eikä naista vaan kaikki ovat uutta luomusta.

Pyhittäjä Lasaros ryhtyi munkiksi jo hyvin nuorena. Hän oli palava ortodoksisuuden puolustaja kuvainraastaja-keisari Teofiloksen hallitusaikana (829–842). Sen vuoksi hänet karkotettiin Bosborin Vähän-Aasian puoleiselle rannalle luostariin, joka tunnettiin nimellä Pyhän Johanneksen, Kauhistuttavan Edelläkävijän luostari. Vaikka hänen käsiään oli poltettu kidutuksissa, hän jatkoi ikonien maalaamista. Hän maalasi muun muassa kuuluisan, sittemmin ihmeitä tekeväksi osoittautuneen Johannes Edelläkävijän ikonin keisarinna Teodoralle.

Keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 842 Lasaros palasi muiden uskontunnustajien kanssa Konstantinopoliin ja maalasi suuren Vapahtajan ikonin, joka sijoitettiin keisarillisen palatsin portin yläpuolelle kaikkien kunnioitettavaksi. Lasaroksen maalaamista ikoneista heijastui hänen oma syvä sisäinen elämänsä. Hänet vihittiin papiksi, ja keisarinna pyysi häntä antamaan synninpäästön edesmenneelle puolisolleen, joka oli kuollut ikonoklasmin harhaopissa, ja rukoilemaan tämän sielun puolesta. Lasaroksen kerrotaan sanoneen, että oli liian myöhäistä puuttua Jumalan oikeudenmukaisiin tuomioihin. Toisen perimätiedon mukaan Jumala antoi keisarille anteeksi pyhän Lasaroksen rukouksien ja keisarinnan hurskauden tähden.

Vuonna 856 keisari Mikael III ja patriarkka Ignatios lähettivät pyhän Lasaroksen Roomaan neuvottelemaan keinoista, jolla kirkon rauha ja ykseys saataisiin palautetuksi. Toisella matkallaan Roomaan vuonna 867 pyhä Lasaros sairastui ja kuoli. Hänen ruumiinsa tuotiin Konstantinopoliin ja haudattiin Galatan Euandroksen luostariin, jossa hän oli elänyt.

Marttyyri Mikael oli kristitty georgialainen sotilas. Jo nuorena hän tuli tunnetuksi rohkeudestaan ja pelottomuudestaan, minkä vuoksi häntä kutsuttiin nimellä Gobron (arabian sanasta gabbar – ”jättiläinen”, ”sankari”). Vuonna 914 arabialainen sotapäällikkö Abdul-Qasim alkoi piirittää Kvelin linnoitusta, jota Gobron sotilaineen oli puolustamassa.

Neljä viikkoa kestäneen piirityksen jälkeen arabit rikkoivat solmitun välirauhan, hyökkäsivät linnoitukseen ja vangitsivat sen puolustajat. Emiiri yritti saada Gobronin kääntymään islaminuskoon lupaamalla hänelle vapauden ja rikkauksia mutta sai vastaukseksi päättäväisen kiellon. Silloin pyhän Gobronin silmien edessä surmattiin hänen 133 sotilastaan, jotka hänen laillaan kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta. Pyhä Gobron kastoi sormensa marttyyrien vereen, piirsi sillä ristinmerkin otsaansa ja otti sävyisästi ja vihaa tuntematta vastaan mestauskuoleman. Georgian kirkko kunnioittaa näiden marttyyrien muistoa heidän kuolinpäivänään.

Pyhittäjä Nikon syntyi ja kasvoi Jurjev Polskissa, joka sijaitsi noin sadan kilometrin päässä pyhittäjä Sergein (25.9.) perustamasta Pyhän Kolminaisuuden luostarista. Saatuaan jo nuorena kuulla pyhittäjä Sergein enkelimäisestä elämästä hän tuli tämän luostariin ja pyysi päästä kilvoittelemaan munkkien joukkoon. Mutta yllättäen Sergei ei ottanut tulevaa seuraajaansa luostariin vaan asetti hänen nöyryytensä ja kuuliaisuutensa koetukselle lähettämällä hänet oppilaansa Afanasi Vysotskin (12.9.) luo Serpuhoviin. Nikon oli kuullut pyhittäjä Sergein viisaudesta ja pyhyydestä ja oli toivonut saavansa hänestä itselleen luotettavan ohjaajan, mutta vastaan sanomatta hän suostui ryhtymään oppilaan oppilaaksi. Pyhittäjä Afanasikin pelotteli Nikonia luostarielämän vaikeuksilla, mutta nähtyään tämän lujan päättäväisyyden ja kyyneleet hän otti nuoren kilvoittelijan vastaan ja puki tämän munkin asuun. Nikon seurasi kokeneen kilvoittelijan ohjeita, opetteli mielen rukousta, tutki Raamattua ja edistyi hyveissä ja sisäisessä puhtaudessa. Saavutettuaan 30 vuoden iän hänet vihittiin pappismunkiksi.

Nikonin sielu kaipasi kuitenkin päästä käymään suuren Sergein luona, saada hänen siunauksensa ja kuulla hänen opetustaan. Vietettyään Vysotskin luostarissa kaksi vuotta hän sai Afanasilta siunauksen toteuttaa toiveensa. Tällä kertaa pyhittäjä Sergei otti Nikonin vastaan rakkaudella ja antoi hänen jäädä luostariin käskien hänen palvella veljiä. Tästä eteenpäin Nikon vietti päivät luostarin töissä mutta yöt hän keskusteli rukouksessa Jumalan kanssa. Hän otti kaikki pyhittäjä Sergeiltä saamansa tehtävät vastaan kuin itseltään Kristukselta ja täytti ne viivyttelemättä. Nähdessään Jumalan erityisen armon vaikuttavan rakkaimmassa oppilaassaan pyhittäjä Sergei otti hänet keljapalvelijakseen. Nikonille avautui hengellisen viisauden korkeakoulu: pyhittäjä Sergein esimerkki kannusti häntä kilvoituksiin, selvänäköinen ohjaus suojeli kiusauksilta, rukous antoi voimaa taistella heikkouksia vastaan ja yhteiset jumalanpalvelukset tuottivat paratiisimaista lohdutusta. Nikonin sydän oli kuin avoin kirja hänen tunnustaessaan ohjaajalleen ajatuksensa ja sielunliikkeensä. Kun Sergei näki oppilaansa hengellisen kypsyyden ja kokemuksen, hän antoi osan johtajan tehtävistä tämän hoidettavaksi. Kuusi kuukautta ennen kuolemaansa hän nimitti Nikonin seuraajakseen.

Luostarin johtajana Nikon vaali kaikkia pyhittäjä Sergein säätämiä ohjeita ja huolehti isällisesti veljestöstä. Mutta koska hän kaipasi hiljaista elämää ja entisiä kilvoituksiaan, hän jätti johtajan raskaat velvollisuudet muutaman vuoden kuluttua ja vetäytyi yksinäiseen keljaan. Uudeksi igumeniksi veljestö valitsi Savva Storoževilaisen (3.12.), joka johti luostaria kuuden vuoden ajan, kunnes siirtyi Zvenigorodiin perustamaan uutta luostaria. Pyhittäjä Nikon, joka oli tällä välin saanut levähtää johtajan tehtävistä ja nauttia kaipaamastaan hiljaisuudesta, joutui nyt munkkiveljien hartaiden pyyntöjen pakottamana palaamaan luostarin johtajaksi.

Erämaaluostarin elämä jatkui rauhallisesti, kunnes huhu lähestyvästä mongolijoukosta alkoi herättää pelkoa ympäri Venäjää. Vuonna 1408 Nikonille ilmestyivät Moskovan pyhät esipaimenet Pietari ja Aleksi yhdessä pyhittäjä Sergein kanssa varoittaen tulevasta hyökkäyksestä ja luostarin tuhosta. Nikon pakeni munkkiveljien kanssa vieden osan ikoneista, kirkkokalustosta ja kirjoista mukanaan turvaan. Pian mongolit tuhosivat ja polttivat luostarin, mutta heidän lähdettyään veljestö palasi poltetuille raunioille ja alkoi jälleenrakentaa luostaria entiselle paikalle.

Vuonna 1422, kun pyhittäjä Sergein kuolemasta tuli kuluneeksi 30 vuotta, Nikon alkoi rakennuttaa kivistä kirkkoa hengellisen isänsä haudalle. Pohjaa kaivettaessa löydettiin pyhittäjä Sergein maatumattomat pyhäinjäännökset. Hauta-arkusta huokui tavattoman ihanaa tuoksua, ja jopa pyhittäjän vaatteet olivat säilyneet maatumattomina. Yleisen ilon vallitessa pyhäinjäännökset siirrettiin uuteen arkkuun ja sijoitettiin vasta valmistuneeseen kivikirkkoon. Ikonimaalarit Andrei Rublev (Rubljov, muistopäivä 4.7.) ja Daniil Musta maalasivat kirkkoon suurenmoiset freskot. Pyhittäjä Nikon huolehti Pyhän Kolminaisuuden kirkon kaunistamisesta kuolemaansa asti. Kirkko on säilynyt meidän päiviimme ja se on Venäjän rakastetuimpia pyhiinvaelluskohteita.

Nikon saavutti korkean iän, mutta säilytti vanhanakin palavan pyrkimyksen Jumalan mielen mukaiseen elämään. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän kutsui veljet luokseen ja antoi heille viimeiset ohjeensa. Hän kehotti heitä noudattamaan päivittäisiä ja yöllisiä rukousaikoja, pysyttelemään mahdollisimman paljon luostarissa, olemaan kärsivällisiä kiusauksissa, tottelemaan johtajia, vihaamaan paheiden pesää, joutilaisuutta, ja rakastamaan hyveiden äitiä, hiljaisuutta, sekä olemaan halveksimatta ketään köyhää, etteivät tulisi hänessä halveksineeksi itse Kristusta. Kuolemansa edellä hän sai ilmestyksessä nähdä hänelle pyhittäjä Sergein luokse valmistetun leposijan ja sanoi: ”Viekää minut tuohon valoisaan temppeliin, joka on valmistettu minulle isäni esirukouksien tähden. En halua enää jäädä tänne.” Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän lausui vielä hiljaa: ”Lähde, sieluni, sinulle valmistettuun paikkaan. Lähde iloiten, Kristus kutsuu sinua!” Siunattuaan itsensä ristinmerkillä hän siirtyi Herran luo marraskuun 17. päivänä 1426. Hänet haudattiin pyhittäjä Sergein pyhäinjäännösten lähelle. Vuonna 1560 hänen haudalleen rakennettiin hänen muistolleen pyhitetty kivikirkko, ja vain yksi seinä erottaa hänen pyhäinjäännöksensä pyhittäjä Sergeistä. Nämä pyhittäjäisät ovat ilmestyneet yhdessä monille sairaille ja tehneet paljon ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

18.11.

Pyhä Platon eli Galatian Ankyrassa (nyk. Ankara) keisari Maximianuksen hallitusaikana (285–305) ja oli pyhän marttyyri Antiokhoksen (16.7.) veli. Hän kulki jo nuorena kaupungista kaupunkiin julistamassa evankeliumia. Hän oli taitava puhuja ja tunsi hyvin kreikkalaisen viisauden. Platon vangittiin ja tuotiin maaherra Agrippinuksen eteen syytettynä siitä, että hän tunnusti avoimesti kristinuskoa ja rohkaisi kristittyjä pysymään lujina vainoissa. Maaherra huomasi hänen viisautensa ja yritti houkutella häntä hylkäämään kristinuskon filosofeihin vedoten. Platon totesi, että filosofien viisaus oli suurta mutta kuitenkin väliaikaista ja rajallista, kun taas evankeliumin todellinen viisaus on ikuista ja rajatonta.

Maaherra ei pystynyt lupauksilla ja imarteluilla taivuttamaan Platonia kieltämään uskoaan. Platon vietiin vankilaan, ja viikon kuluttua alkoivat kidutukset. Kuusitoista sotilasta löi häntä raipoilla, hänet laskettiin makaamaan hehkuvalle pronssivuoteelle ja hänen kainaloihinsa pantiin tulenhehkuiset kuulat, niin että höyryä alkoi pursuta hänen sieraimistaankin. Hänen yliluonnollisen urheutensa nähdessään eräät pakanatkin alkoivat uskoa Kristukseen. Kun marttyyri kohotti kidutustensa keskellä kätensä rukoukseen, enkelvoimat vastasivat: ”Aamen!”, minkä kaikki läsnäolijat kuulivat. Näin taivaalliset voimat osoittivat olevansa tukemassa marttyyria hänen kilvoituksessaan. Kaikkiin kiduttajiensa houkutuksiin ja kysymyksiin pyhä Platon vastasi vain: ”Kristus on minun elämäni, ja kuolema Hänen tähtensä on minun voittoni” (vrt. Fil. 1:21). Monien kärsimysten jälkeen pyhä Platon mestattiin ja hän liittyi marttyyrien loistavaan taivaalliseen joukkoon.

Pyhä Romanos oli diakoni ja eksorkisti[1] Palestiinan Kesareassa neljännen vuosisadan alussa. Kun keisari Diocletianus aloitti kristittyjen vainon, Romanos lähti Antiokiaan. Siellä hän sai omin silmin nähdä, kuinka kirkkoja hävitettiin ja miehet, naiset ja lapset menivät suurin joukoin temppeleihin uhraamaan, jotta eivät herättäisi epäilyksiä. Romanos ei voinut katsoa kristittyjen teeskentelemistä ja kovaan ääneen käski heidän hävetä. Hän opetti sekä sanoillaan että teoillaan kristittyjä olemaan pelkäämättä kidutuksia ja pysymään lujina uskossaan.

Romanos pidätettiin nopeasti ja hänet vietiin Antiokian maaherran Asklepiadeksen eteen. Epäjumalien palvelemisen mielettömyyttä tähdentääkseen Romanos julisti, että lapsetkin ovat järkevämpiä kuin epäjumalien palvelijat. Väkijoukosta tuotiin kuulustelupaikalle lapsi, jonka nimi oli Barulas. Romanos kysyi lapselta, kumpaa olisi järkevämpi palvella, kristittyjen Jumalaa vai niitä, joita kaikki sanovat jumaliksi. ”Kristittyjen Jumalaa”, lapsi vastasi osoittautuen näin pakanoita viisaammaksi. Kun kuulustelija huomasi joutuneensa naurunalaiseksi, hän raivostui ja määräsi lapsen saman tien kidutettavaksi äitinsä nähden. Lapsi kesti kidutukset urheasti mutta pyysi äidiltään juotavaa. Äiti vastasi: ”Voi rakas poikani, älä juo enää aineellista ja katoavaista vettä, vaan pysy lujana, niin saat juoda elävää ikuista vettä Jumalan valtakunnassa.” Lapsi mestattiin ja hänen äitinsä sai omin käsin haudata pyhän lapsimarttyyrin ruumiin.

Romanos määrättiin poltettavaksi. Hän otti tuomion vastaan kasvot ilosta loistaen. Tuomion täytäntöönpanoa kuitenkin lykättiin, jotta kaupungissa tuolloin ollut keisari ehtisi paikalle. Romanos kävi kärsimättömäksi ja alkoi kysellä: ”Missä se minulle varattu tuli on?” Romanoksen kieli määrättiin revittäväksi irti. Hänen jalkojaan venytettiin niin, että nivuset repesivät, ja lopuksi hänet kuristettiin. Näin pyhä Romanos sai kiihkeästi halajamansa marttyyrien kruunun.


[1] Alkukirkon karismaattinen virka. Eksorkisti karkoitti pahoja henkiä ja välitti Jumalan armovaikutuksia rukouksellaan.

Sakkeus oli Gadaran kirkon diakoni Palestiinassa Diocletianuksen vainojen aikana vuonna 303. Kun hänet tuotiin tuomioistuimen eteen raskas rautakahle kaulan ympärillä, hän tunnusti vakaasti uskonsa. Häntä revittiin rautapiikeillä, hänen jalkansa murskattiin ja häntä kidutettiin vielä monin muinkin tavoin. Häntä pidettiin vuorokausi jalkapuussa yhdessä serkkunsa Alfeoksen kanssa, joka toimi lukijana ja eksorkistina Palestiinan Kesareassa. Myös Alfeos oli joutunut kestämään hirveitä kidutuksia. Seuraavana päivänä molemmat pyhät marttyyrit mestattiin.

Anastasios syntyi Paramythian kaupungissa Kreikan Epeiroksessa. Hän jäi orvoksi ja peri isänsä pellot, joita hän hoiti sisarensa Marian kanssa. Eräänä päivänä he olivat menossa pellolle muiden kristittyjen kanssa, kun paikalle ratsasti paikallisen kadin,[1] pašša Ahmedin kaksi albanialaista sotamiestä. He iskivät silmänsä Mariaan ja yrittivät käydä häneen käsiksi, mutta Anastasios ja muut kristityt onnistuivat pysäyttämään heidät ja Maria pääsi pakoon. Kostoksi muslimit esittivät tuomari Ahmedille joukon syytöksiä ja väittivät, että Anastasios olisi ilmoittanut haluavansa kääntyä islamiin. Heidät pidätettiin ja tuotiin tuomarin eteen. Toisille kristityille määrättiin lyöntejä ja ylimääräistä veroa, mutta Anastasios vangittiin.

Kun Anastasiosta maaniteltiin kääntymään islamiin, hän vastasi, ettei ole koskaan sanonut haluavansa kääntyä: ”Olen ortodoksinen kristitty ja ortodoksina minä kuolen, kidutittepa minua miten paljon tahansa. Uskon Kristukseni voimaan.” Tuomari yritti kaikin keinoin käännyttää hänet islamiin ja lupasi ottaa hänet omaksi palvelijakseen. Hänelle luvattiin jopa musliminainen puolisoksi, mutta mitkään tarjoukset ja uhkaukset eivät tehonneet Anastasiokseen, joka sanoi saavansa taivaassa osakseen verrattomasti suurempia hyvyyksiä.

Pašša Ahmedin poika Musa alkoi ihmetellä Anastasioksen uskoa. Hän meni salaa vankilaan tapaamaan Anastasiosta saadakseen kysellä häneltä kristinuskosta. Hämmästyksekseen Musa näki Anastasioksen molemmilla puolilla kaksi nuorukaista, jotka katosivat Musan päästyä sisälle. Kun hän kysyi asiaa, Anastasios kertoi, että kristityillä on omat suojelusenkelinsä, jotka suojelevat heitä tässä maailmassa, erityisesti vainon aikana, ja vastaanottavat heidän sielunsa paratiisissa. Anastasios selitti, miksi kristityt kestävät kärsimyksiä uskonsa tähden. Hän kertoi Jeesuksesta Kristuksesta ja Hänen ikuisista lahjoistaan sekä siitä, millä tavoin Muhammedin seuraajia on petetty. Jumalan armo kosketti musliminuorukaisen sydäntä, ja hänessä heräsi tahto kääntyä kristityksi. Anastasios pyysi häntä odottamaan jonkin aikaa, sillä muutoin hänen isänsä surmaisi kostoksi kaikki alueen kristityt: ”Usko Herraan Kristukseen salaa ja rukoile Häntä. Herran armo antaa kyllä sinulle mitä haluat.” Lopuksi Anastasios opetti Musan tekemään ristinmerkin.

Pian tämän jälkeen, marraskuun 18. päivänä 1750, Anastasios mestattiin. Hänen ruumiinsa jätettiin ulos ja tuomari kielsi kristittyjä koskemasta siihen. Kolmantena yönä hän kuitenkin näki Anastasioksesta unen, joka sai hänet antamaan ruumiin läheisen luostarin munkeille.

Musa rukoili tilaisuutta päästä kasteelle. Hänen isänsä ihmetteli pojassaan tapahtunutta muutosta: Musa rukoili jatkuvasti eikä ollut enää kiinnostunut huvituksista. Musa kutsuttiin häihin kolmen päivämatkan päähän. Matkan varrella sijaitsi luostari, johon pyhä Anastasios oli haudattu. Matkalla Musa ilmoitti palvelijoilleen voivansa huonosti ja tahtovansa yöpyä luostarissa. Yöllä hän hiipi igumenin luo ja pyysi tätä avaamaan hänelle kirkon oven. Igumeni pelästyi tätä outoa pyyntöä, mutta Musa ilmoitti kunnioittavansa Anastasiosta ja tahtovansa käydä hänen haudallaan. Haudan edessä Musa teki ristinmerkin ja kumarsi. Hän rukoili pitkään ja yhtäkkiä hän täyttyi ilolla. Hän nousi ja pyysi igumenia kastamaan hänet. Igumeni kuitenkin pelkäsi Musan isää ja sanoi: ”Jumala järjestää tien niin kuin tahtoo.”

Seuraavana päivänä Musa jatkoi matkaansa häihin mutta juhlien jälkeisenä yönä hän jätti juhlaväen, taivalsi Patrakseen ja otti sieltä laivan Venetsiaan. Mukanaan hänellä oli kirjeitä Venetsian ortodoksisille kauppiaille ja Jumalansynnyttäjän ikoni. Venetsiassa ortodoksit ottivat Musan ystävällisesti vastaan. Hänet kastettiin ja hän sai nimekseen Demetrios. Hän vietti jonkin aikaa Venetsiassa opiskellen kreikkaa ja ortodoksista oppia.

Demetrios lähti Venetsiasta pyhiinvaellusryhmän mukana Korfulle (Kerkyra) pyhän Spyridonin haudalle. Siellä Demetrios tutustui igumeni Khrysanthokseen, joka ohjasi häntä syvemmälle Kristuksen tuntemiseen. Lopulta hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Daniel.

Ennen pitkää Danielin valtasi halu kokea marttyyrikuolema. Hän lähti Korfulta etsimään tilaisuutta kuolla Kristuksen todistajana. Konstantinopolissa ja Peloponnesoksella kristityt kuitenkin suostuttelivat häntä luopumaan ajatuksesta, jotteivät muslimit kostaisi sitä kaikille kristityille. Daniel purjehti Konstantinopoliin, jossa hän tapasi Jerusalemin patriarkan Sofronioksen. Lopulta Daniel palasi takaisin Korfulle ja kilvoitteli siellä munkkina ja nukkui pois Herran rauhassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Kadi – islamilainen viranomainen (arab. qadi, ’ratkaisija’, ’tuomari’). Pašša – Turkin sulttaanikunnan korkeiden sotilas- ja siviilivirkamiesten arvonimi.

19.11.

Pyhä profeetta Obadja eli 800-luvulla eKr. Hän oli syntyisin Sikemin lähistöltä. Nimi Obadja merkitsee ”Jumalan palvelijaa”. Sekä juutalaisen perimätiedon että kreikkalaisen synaksarionin mukaan profeetta Obadja on 1. Kuningasten kirjassa (18:3) mainittu Obadja, joka oli päällikkönä Israelin kuningas Ahabin hovissa. Ahab pakotti kaikki uhraamaan Baalille, mutta Obadja pysyi uskollisena Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalalle. Kun Isebel tapatti Herran profeettoja, Obadja kätki sata profeettaa luoliin ja ruokki heitä leivällä ja vedellä. Kun hevoset ja muulit olivat nääntymässä nälkään Jumalan lähetettyä kuivuuden Elian sanan kautta, Ahab lähetti Obadjan etsimään ruohoa. Matkallaan Obadja tapasi suuresti kunnioittamansa profeetta Elian. Seuraavan kuninkaan Ahasjan aikana Obadja lähti kuninkaan palveluksesta ja ryhtyi Elian oppilaaksi. Obadja sai profetian lahjan. Hänet haudattiin Samariaan.

Obadjan kirjassa on vain 21 jaetta, joten se on Vanhan testamentin lyhyin kirja. Obadja ennustaa ylpeän Edomin sortumisen ja julistaa Herran päivän koittamista. Silloin tuli on rankaiseva kansoja, ja Israel saa paistatella Jumalan valossa Siionin korkeuksissa. ”Siionin vuori on turvapaikka, se on oleva pyhä vuori.” (Ob. 17)

Pyhä Heliodoros tunnusti kristinuskoa maaherra Aetioksen edessä Pamfylian Maggidoksessa keisari Marcus Aurelianuksen aikana (270–275). Hän joutui hirveisiin kidutuksiin ja tuskan repiessä häntä hän huusi avukseen Kristusta: ”Herra Jeesus Kristus, auta!” Silloin hän kuuli taivaasta äänen: ”Älä pelkää. Minä olen sinun kanssasi.” Tämän jälkeen Heliodoros ei enää välittänyt, mitä hänelle tapahtui, vaan tunnusti horjumatta uskoaan Kristukseen. Kun hänet heitettiin kuumennetun rautahärän sisuksiin, hän lauloi samaa ylistysvirttä, jota kolme nuorukaista olivat aikoinaan laulaneet Babylonin pätsissä.

Monet alkoivat uskoa Kristukseen nähdessään, kuinka Jumalan voima vahvisti Heliodorosta. Heidän joukossaan oli neljä hänen kiduttajaansa, jotka huudahtivat: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Heidät hukutettiin mereen. Heliodoros itse vietiin Attaleian kaupunkiin uusiin kidutuksiin. Lopulta hänet palautettiin Maggidokseen, missä hänet mestattiin, ja niin hän pääsi Herransa luokse.

Pyhä Aziz (Aza) oli kotoisin eteläisen Vähän-Aasian Isauriasta. Hän oli ollut sotilas mutta paennut armeijasta erämaahan. Sieltä jotkut metsästäjät löysivät hänet. 150 miehen sotilasosasto lähetettiin välittömästi hakemaan hänet kaupunginjohtaja Aquilinuksen eteen. Paluumatkalla sotilaat kärsivät janosta. Azizin rukousten voimasta erämaahan puhkesi lähde, josta sotilaat saivat juodakseen. Ihme teki heihin niin suuren vaikutuksen, että he alkoivat uskoa Kristuksen voimaan ja ottivat kasteen samassa lähteessä.

Uudet uskonveljet olisivat tahtoneet päästää Azizin pakoon, mutta tämä painosti heitä täyttämään saamansa käskyn. Kun seurue saapui kaupunginjohtajan eteen, sotilaat tunnustivat uskonsa Kristukseen yhdessä Azizin kanssa. Odottamaton asioiden käänne sai kaupunginjohtajan hämmentymään. Hän yritti pelotella sotilaita kiduttamalla Azizia. Seurauksena oli vain, että sotilaiden lisäksi muutkin alkoivat uskoa nähdessään marttyyrin lujuuden. Näiden joukossa oli kaupunginjohtajan oma vaimo ja tytär. Raivoissaan Aquilinus määräsi kaikki 150 sotilasta sekä vaimonsa ja tyttärensä mestattaviksi. Azizia kidutettiin vielä jonkin aikaa, kunnes hänetkin mestattiin. Tämä tapahtui 280-luvulla.

Pyhä Barlaam oli syntyjään antiokialainen ja eli käsityöläisenä eräässä kylässä Antiokian lähellä. Diocletianuksen ja Maximianuksen vainon alkaessa hän oli jo vanhus, joka tunnettiin viisaudestaan ja intomielisestä uskostaan. Kun Barlaam pidätettiin, hän tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen Antiokian hallitsijan edessä ja kieltäytyi uhraamasta epäjumalille. Kuulustelija pilkkasi vanhuksen puhetta ja ulkonäköä. Pyhä Barlaam ruoskittiin ja kynnet kiskottiin irti hänen sormistaan. Hän ei sanonut sanaakaan, vaikka hänen jäseniään revittiin niin, että luita irtosi sijoiltaan.

Maaherra keksi epätavallisen keinon pakottaa vanhus uhraamaan tahtomattaankin. Marttyyrin oikea käsi asetettiin epäjumalan alttarin päälle ja sotilaiden pitäessä kättä paikoillaan Barlaamin kouraan asetettiin palava hiili, jonka päällä oli suitsuketta. Heikko vanhus osoitti kuitenkin ihmeellistä tahdon lujuutta eikä kääntänyt kättään vaan piti tulipunaista hiiltä kourassaan. Kristuksen rakkaus paloi hänen sydämessään kirkkaammin kuin tämän maailman tuli hänen kädessään. Pyhä marttyyri katseli periksi antamatta oman lihansa palamista eikä irrottanut otettaan. Näin hänestä itsestään tuli niin uhraaja, uhri kuin uhrialttari. Hän uhrasi suitsukkeensa yhdelle ikuiselle Jumalalle sekoittaen oman palavan lihansa tuoksun suitsukkeen tuoksuun. Kärsimyksensä jälkeen pyhä Barlaam antoi henkensä Jumalalle ja sai marttyyrien kruunun.

Antiokian kristityt alkoivat viettää marttyyri Barlaamin muistoa. Pari sukupolvea myöhemmin Johannes Krysostomos (13.11.) piti Barlaamin haudalla tunnetun muistopuheen[1] pyhän marttyyrin kunniaksi tämän muistopäivänä.


[1] Patrologia Graecae 50, 675–682.

Pyhä Agapios eli Gazassa aikana, jolloin maaherra Urbanos alkoi toimeenpanna keisari Diocletianuksen (284–305) määräämää vainoa. Agapios tuomittiin kuolemaan petojen hampaissa. Kolme kertaa hänet tuotiin rikollisten kanssa vankilasta amfiteatteriin, mutta uhkailuista huolimatta häntä ei kuitenkaan heitetty pedoille vaan vietiin takaisin vankilaan. Urbanos tunsi ehkä sääliä Agapiosta kohtaan tai toivoi hänen muuttavan mieltään.

Suuren vainon neljäntenä vuonna keisari Maximianus vieraili Gazassa. Agapios tuotiin keisarin nähden jälleen amfiteatteriin, tällä kertaa murhamiehen kanssa. Niin kuin Pilatus vapautti Barabbaan ja tuomitsi Kristuksen, niin nytkin keisari vapautti murhamiehen kansan suosionosoituksien perusteella. Agapios ilmoitti kovalla äänellä kestävänsä mieluummin mitä tahansa tuskia totuuden ja vanhurskauden takia kuin ottavansa vastaan vapauden uskostaan luopuen. Agapioksen puhuessa karhu päästettiin irti. Agapios juoksi karhua vastaan päästäkseen sen saaliiksi. Karhu raateli kynsillään Agapiosta, joka jäi vielä eloon henkitoreissaan. Seuraavana päivänä pyhän Agapioksen jalkoihin sidottiin kiviä ja hänen pyhä ruumiinsa heitettiin mereen. Tämä tapahtui vuonna 306.

Pyhittäjä Ilarion Ihmeidentekijä syntyi ruhtinassuvusta polveutuvaan perheeseen Kahetiassa (Itä-Georgiassa) vuonna 816. Jo hyvin nuorena hän osoitti mieltymystä kilvoitteluelämään. Yhdeksän vuoden ikäisenä hän osasi ulkoa kokonaisen evankeliumin ja 12-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi isänsä perustamassa luostarissa. Neljän vuoden kuluttua Ilarion vetäytyi Garesdjan (Garedzan) erämaahan ja kilvoitteli siellä erakkona kymmenen vuotta. Lakkaamaton rukous, kyynelten lahja, vaikeneminen, valvominen ja paasto tekivät hänestä kuuluisan koko Georgiassa ja monet tulivat hänen luokseen saadakseen neuvoja ja lohdutusta. Vieraiden joukossa oli eräs piispa, joka vihki Ilarionin ensin diakoniksi ja sitten papiksi. Kuningas ja kansa pitivät Ilarionia niin suuressa arvossa, että halusivat tehdä hänestä piispan, mutta Ilarion vierasti mainetta ja kunniaa ja kieltäytyi piispanvirasta.

Ilarion lähti pyhiinvaellusmatkalle Pyhälle maalle. Käytyään Taborvuorella, Pyhän Sabbaksen luostarissa ja Jerusalemin pyhillä paikoilla hän asettui Jordanin erämaahan, jossa hän vietti seitsemäntoista vuotta harjoittaen vaikenemista. Hän asui profeetta Elia Tisbeläisen luolassa, joka oli aikoinaan palvellut myös Johannes Kastajan asumuksena. Siellä hänelle ilmestyi Herran enkeli kehottaen häntä palaamaan Georgiaan, jossa hänen isänsä oli kuolemaisillaan.

Palattuaan synnyinmaahansa ja saatettuaan isänsä haudan lepoon pyhittäjä Ilarion muutti vanhempiensa kodin luostariksi. Hän vihki äitinsä ja sisarensa nunniksi ja pysytteli tässä luostarissa äitinsä kuolemaan asti. Tämän jälkeen hän perusti vielä useita kinobioluostareita.

Alituisesti yksinäisyyttä etsinyt Ilarion lähti viimein kahden oppilaansa kanssa ensin Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Bityniaan Olymposvuorelle, joka oli Bysantin valtakunnan merkittävimpiä luostarielämän keskuksia. Vuonna 864 hän perusti sinne georgialaisen luostarin. Bityniassa viettämiensä viiden vuoden aikana hän tuli kuuluisaksi ihmeellisistä parantumisista, joita tapahtui hänen rukoustensa kautta, kun hän siunasi sairaan ristinmerkillä tai voiteli hänet pyhitetyllä öljyllä. Mainetta karttaakseen hän päätti lähteä Roomaan kumartamaan apostolien Pietarin ja Paavalin hautoja. Matkan varrella hän poikkesi Konstantinopoliin ja Tessalonikaan, jossa jälleen tapahtui sairaiden parantumisia. Paluumatkalla Ilarion pysähtyi Tessalonikaan. Hän perusti sinne luostarin ja taas maine hänen rukoustensa kautta tapahtuneista ihmeistä levisi laajalle.

Ilarion sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan 40 päivää aikaisemmin. Kolme päivää ennen lähtöään hän osallistui pyhään ehtoolliseen, hyvästeli veljestönsä ja sulkeuduttuaan keljaansa antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin marraskuun 19. päivänä vuonna 875. Neljänkymmenen päivän kuluttua hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä.

Vuonna 882 keisari Basileios I siirrätti ihmeitä tekevät pyhäinjäännökset Tessalonikasta Konstantinopoliin aikomuksenaan sijoittaa ne palatsin tiloihin, mutta pyhä Ilarion ilmestyi hänelle unessa ja kehotti asettamaan reliikit vastarakennettuun Pyhien apostolien kirkkoon lähellä Traakian Bosporia. Georgian kirkko alkoi viettää pyhittäjä Ilarionin muistopäivää heti hänen kuolemansa jälkeisinä vuosina.

Pyhä Simeon eli 900-luvulla Kalabriassa Etelä-Italiassa, luultavasti Mercuriusvuorella sijainneessa luostarissa. Kerran saraseenimerirosvot ryöstivät hänen luostaristaan kolme munkkia ja yhden nuorukaisen ja veivät heidät mukanaan Afrikkaan. Igumeni lähetti Simeonin lunastamaan heidät vapaiksi.

Kun Simeon saapui Afrikkaan, hän tapasi yhden veljistä, joka kertoi hänelle, kuinka muslimit olivat koettaneet pakottaa hänet kieltämään uskonsa. Silloin eräs saraseeni, joka näki näiden kahden kristityn keskustelevan, ryntäsi miekka kädessään kohti Simeonia valmiina lyömään häntä. Siinä samassa hyökkääjän käsi putosi alas halvaantuneena. Simeon vietiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta, mutta saraseenien oli pakko tunnustaa hänet Jumalan palvelijaksi, kun hän paransi heidän toverinsa pelkästään tekemällä ristinmerkin halvaantuneen käden ylle.

Ihme teki saraseenien johtajaan niin suuren vaikutuksen, että hän vapautti munkkien lisäksi kaikki muutkin kaupungin kristityt sotavangit ja määräsi laivan viemään heidät takaisin kristittyjen alueelle. Paluumatkalla Simeonin paasto ja rukoileminen tekivät suuren vaikutuksen merimiehiin. Hän vieläpä muutti karvaan meriveden makeaksi, jotta matkustajat saattoivat juoda sitä janoonsa. Pyhä Simeon kuoli rauhassa Kalabriassa tehtyään monia ihmeitä.

Pyhittäjä Varlaam eli 1000-luvulla Kiovassa. Hän oli ylimysperheen poika ja sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Jo nuorena hän alkoi käydä pyhittäjä Antonin (10.7.) luona, mieltyi Kiovan luolaluostarin kilvoittelijoiden rauhalliseen elämään ja päätti lopulta jättää maailman kaikkine houkutuksineen ja asettua luolaan asumaan. Hän kertoi salaisesta päätöksestään pyhittäjä Antonille, joka antoi siunauksensa, mutta varoitti nuorukaista, ettei tämä antaisi maallisen kunnian houkutella häntä luolasta ja munkkielämästä takaisin maailmaan.

Seuraavana päivänä Varlaam jätti vanhempiensa kodin ja kihlatun morsiamensa. Upeisiin vaatteisiin pukeutuneena ja suuren seurueen saattamana hän ratsasti pyhittäjä Antonin luolalle. Nöyrät munkit tulivat ruhtinasta vastaan ja tervehtivät häntä kumartaen. Varlaam laskeutui ratsailta, kumarsi pyhittäjälle maahan asti, riisui ruhtinaalliset vaatteensa ja laski ne pyhittäjän jalkoihin sanoen: ”Tässä ovat tämän maailman houkutukset. Tee niille mitä tahdot. Minulle ne eivät merkitse mitään, haluan elää kanssanne luolissa löytääkseni Kristuksen enkä enää koskaan palaa kotiini.” Pyhittäjä Antoni vastasi hänelle: ”Muista, lapseni, kenelle annat lupauksesi ja kenen sotilas tahdot olla. Jumalan enkelit ovat näkymättömästi läsnä ja ottavat vastaan lupauksesi. Mutta jos isäsi tulee ja vie sinut täältä väkisin, mitä me emme voi estää, silloin sinä osoittaudut valehtelijaksi ja luopioksi Jumalan edessä.”

Varlaam vastasi: ”Vaikka isäni antaisi kiduttaa minua, en palaa maailmaan. Hartaasti anon sinua vihkimään minut munkiksi.” Tämän jälkeen autuas Nikon vihki pyhittäjä Antonin määräyksestä Varlaamin munkiksi ja puki hänet luostarivaatteisiin.

Kuultuaan rakkaan poikansa munkiksi vihkimisestä Varlaamin isä Johannes vihastui luolaluostarin kilvoittelijoihin, joiden hän arveli houkutelleen pojan luokseen. Hän ratsasti sotajoukkonsa kanssa luolille, hajotti munkkien joukon, riisui poikansa yltä munkkiviitan ja puettuaan hänet ylimysnuorukaisen vaatteisiin vei hänet väkisin kotiin. Matkalla Varlaam heitti muutaman kerran upeat vaatteensa maahan ja polki ne jalkoihinsa. Kotona hän kieltäytyi istumasta ruokapöydän ääreen yhdessä omaistensa kanssa eikä koskenut ruokaan vaan istui vaieten katse maahan luotuna. Hän ei piitannut morsiamensa hyväilyistä, ei äitinsä kyynelistä eikä isänsä uhkauksista vaan pysytteli vaieten huoneessaan eikä syönyt suupalaakaan kolmeen päivään. Samaan aikaan pyhittäjä Antoni ja munkit rukoilivat hänen puolestaan ja Jumala kuuli heidän rukouksensa. Kun Varlaamin isä sai tietää poikansa olleen jo kolme päivää syömättä, hän alkoi pelätä tämän kuolevan nälkään ja antoi tämän palata luoliin.

Luostarissa Varlaam alkoi rukoilla ja kilvoitella täynnä intoa ja tarmoa. Pyhittäjä Antoni pani iloiten merkille hänen hyveensä ja tavattoman hurskautensa ja piti häntä kykenevänä johtamaan veljestöä. Tuntiessaan itse tarvetta vetäytyä rukoilemaan yksinäisyyteen Antoni neuvoteltuaan veljestön kanssa asetti yhteisestä toivomuksesta Varlaamin koko luolaluostarin igumeniksi. Itselleen hän kaivoi vähän kauemmas uuden luolan ja antautui siellä rukoukseen ja hengelliseen mietiskelyyn.

Kiovan luolaluostarin ensimmäisenä igumenina pyhittäjä Varlaam lisäsi kilvoituksiaan entisestään. Veljestön lukumäärän noustua kahteenkymmeneen luolakirkko kävi heille ahtaaksi. Silloin Varlaam rakennutti pyhittäjä Antonin siunauksella vuonna 1058 luolan päälle puisen kirkon, joka pyhitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle. Siitä lähtien kilvoittelijoiden asuinpaikka tuli kaikkien tietoon.

Varlaam oli luolaluostarin igumenina vain vähän aikaa. Suuriruhtinas Izjaslav Jaroslavitšin toivomuksesta hänet siirrettiin igumeniksi Pyhän suurmarttyyri Demetrioksen luostariin[1], jossa hän alkoi yhtä innokkaasti ja pyhästi kuin ennenkin huolehtia hänelle uskotusta laumasta ja pyrki sielläkin ottamaan käyttöön luolaluostarin pyhittäjäisien säännöt. Kahdesti hän kävi pyhiinvaellusmatkalla Jerusalemin ja Konstantinopolin pyhillä paikoilla. Toiselta matkalta palatessaan hän kuoli Volynian Vladimirissa vuonna 1065, ja omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Kiovan luolaluostarin luoliin.


[1] Elämäkerran mukaan suuriruhtinas, joka oli kasteessa saanut nimen Dimitri, perusti Pyhän Demetrioksen luostarin taivaallisen suojelijansa kunniaksi. Ilmeisesti luostari sijaitsi Kiovassa tai sen lähistöllä.

Pyhä Filaret (Vasili Drozdov) oli Venäjän kirkon merkittävimpiä hahmoja 1800-luvulla. Hän syntyi papin perheeseen Kolomnassa Moskovan lähellä vuonna 1782. Yhdeksän vuoden ikäisenä hän aloitti opinnot paikallisessa seminaarissa ja jatkoi niitä Pyhän Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran yhteydessä toimivassa teologisessa akatemiassa. Hän menestyi hyvin sekä vanhoissa kielissä – hepreassa ja kreikassa – että teologiassa ja retoriikassakin. Lavrassa usein vieraillut Moskovan metropoliitta Platon pani merkille lahjakkaan opiskelijan ja otti hänet suojelukseensa. Menestyksestään huolimatta Vasili säilytti hartaan mielenlaatunsa; hän oli rauhallinen, vaatimaton ja yleisesti pidetty. Hän valmistui akatemiasta kurssinsa ensimmäisenä ja sai heti paikan kreikan ja heprean opettajana. Kreikkaa hän puhui ja kirjoitti sujuvasti. Pian hänet nimitettiin saarnaajan tehtävään lavraan sekä retoriikan professoriksi, sillä hän oli loistava puhuja, joka osasi sytyttää sieluihin rakkauden Jumalaan ja hyveisiin. Hänen hyväntekijänsä metropoliitta Platon, jota itseään pidettiin suurena teologina ja puhujana, kirjoitti hänestä: ”Minä itse kirjoitan kuin ihminen, mutta hän kirjoittaa kuin enkeli.”

Metropoliitta Platonin kannustamana ja sisimmässään asiaa kypsyteltyään lahjakas nuori professori vihkiytyi munkiksi vuonna 1808 saaden nimen Filaret. Muutaman päivän kuluttua hänet vihittiin diakoniksi. Seuraavana vuonna hän sai siirron Pietariin sikäläisen hengellisen seminaarin retoriikan opettajaksi ja apulaisjohtajaksi. Pappisvihkimyksen jälkeen hänet nimitettiin eksegetiikan, kirkkohistorian, kanonisen lain ja dogmatiikan opettajaksi Pietarin hengelliseen akatemiaan.

Filaret oli yhteydessä aikansa johtaviin kirjailijoihin. A.S. Puškinin lohduttomaan elämän turhuutta käsittelevään runoon hän kirjoitti runomuotoisen vastauksen, johon Puškin vastasi uudella runolla päättäen sen sanoihin: ”Runoilija täynnä pyhää pelkoa / kuuntelee nyt Filaretin harppua.”

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä arkkimandriitaksi korotettu Filaret nimitettiin Pietarin hengellisen akatemian rehtoriksi. Hän oli väsymätön akateemisten ja hallinnollisten velvollisuuksiensa täyttämisessä, ja hänellä oli tapana pitää useita asioita vireillä yhtä aikaa. Hänen oppilaansa arkkimandriitta Foti on kuvannut häntä näin: ”Filaretin kasvot olivat aina avoimet ja iloiset, katse terävä ja tavat ankaruudesta ja askeettisuudesta huolimatta miellyttävät. Hänen käytöksensä oli arvokasta ja kiireetöntä. Hänen äänensä oli pehmeä ja hiljainen, mutta hän puhui hyvin selkeästi. Asiantuntevana ja terävä-älyisenä luennoitsijana hän vangitsi opiskelijoiden huomion niin, että he saattoivat unohtaa ruoka-ajatkin. Akatemian kaikki voima, kauneus, arvokkuus ja kunnia yhdistyivät tuohon aikaan Filaretin persoonassa.” Yhdistämällä oppineisuuden palavaan hartauteen Filaret pyrki ennen kaikkea välittämään kuulijoilleen ja teostensa lukijoille ortodoksista henkeä. Hänen kirjoituksistaan onkin tullut ortodoksisen kirjallisuuden klassikoita. Jo eläessään häntä pidettiin aitona kirkkoisänä ja kutsuttiin ”uudeksi Krysostomokseksi”.

Vuonna 1817 Filaret sai teologian tohtorin arvon ja samana vuonna hänet 35 vuoden ikäisenä vihittiin piispaksi. Ensin hän toimi Pietarin hiippakunnan apulaispiispana, mutta ennen pitkää hänet nimitettiin Tverin ja sitten Jaroslavlin arkkipiispaksi. Viiden vuoden kuluttua hänet korotettiin Moskovan ja Kolomnan metropoliitaksi, mitä virkaa hän hoiti kuolemaansa asti.

Piispana Filaret tarttui työhön ja velvollisuuksiinsa yhtä tarmokkaasti ja innokkaasti kuin aiemmin akatemian rehtorina. Tverin piispana hän esimerkiksi matkusti sadan päivän ajan laajassa hiippakunnassaan ja piti opetuspuheita kaikissa kirkoissa. Moskovassa hän puuttui papiston usein epäasialliseen käytökseen. Hän ei epäröinyt määrätä kanonista rangaistusta, jos tilanne sitä vaati, mutta jos pappi määrättiin jumalanpalvelusten toimituskieltoon, hän turvasi itse tämän perheen toimeentulon. Hän teki työtä herkeämättä eikä koskaan pitänyt lomaa. Kukaan ei tiennyt, milloin hän nukkui. Tulipa keljapalvelija hänen luokseen mihin aikaan päivästä tai yöstä tahansa, hän tapasi metropoliitan aina työpöytänsä äärestä. Hän kirjoitti teologisia teoksia, käsikirjoja ja artikkeleita, mutta opetuspuheissaan hän oli aidoimmillaan. Hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa, joka sisälsi arvokkaita ohjeita kirkon elämän kaikille aloille. Raamatun kääntäminen venäjäksi[1] pantiin alulle hänen kokosydämisellä tuellaan, ja hän itse osallistui työhön kääntämällä Johanneksen evankeliumin ja useita Vanhan testamentin kirjoja. Hankkeen toteuttaminen kesti kaikkiaan 50 vuotta, sillä tsaari ja eräät tahot kirkon sisällä vastustivat sitä, koska pelkäsivät käännöksen ruokkivan harhaoppeja. Filaret sen sijan uskoi Jumalan sanan uudistavaan voimaan ja piti kansankielisen Raamatun saamista ensiarvoisen tärkeänä.

Metropoliitta Filaretin tuella ja yhteistyössä hänen kanssaan Optinan luostarin ohjaajavanhukset pystyivät julkaisemaan käännöksiä kirkkoisien kirjoituksista. Niistä tuli liikkeellepaneva voima Venäjän suuressa hengellisessä heräämisessä 1800-luvulla, jolloin maan parhaat kirkolliset vaikuttajat koettivat ohjata uskovia sisäisen hengellisen työskentelyn tielle. Metropoliitta Filaretilla oli tässä keskeinen merkitys. Hänen myötävaikutuksellaan otettiin myös kaksi uutta painosta slaavinkielisestä Filokaliasta.

Pyhä piispa oli aina halukas kysymään neuvoa kanssaan työskenteleviltä ja otti nöyrästi vastaan kritiikkiä. Vihamiehiään kohtaan hän oli lempeä ja kärsivällinen ja kesti väärät syytöksetkin vihastumatta. Toisaalta pyhiä dogmeja, käskyjä ja kirkon perinnettä puolustaessaan hän oli taipumaton.

Filaret käytti kaikki varansa hyväntekeväisyyteen, mutta piti samalla huolta siitä, että hänen lahjoituksensa pysyivät salassa. Hän rahoitti suuren orpokodin rakentamista ja lastenkodin perustamista köyhien pappisperheiden lapsille.

Vuonna 1819 Filaret valittiin pyhän synodin jäseneksi, eikä mikään siellä käsitellyistä asioista ylittänyt hänen asiantuntemustaan. Häneltä kysyttiin mielipidettä myös hänen poissa ollessaan käsiteltäviin asioihin, ja hän onnistui löytämään vaikeimpiinkin ongelmiin hyvän ja lujasti kanonisiin periaatteisiin perustuvan ratkaisun.

Pyhä Filaret perusti Pyhän Kolminaisuuden lavran lähelle Getsemanen skiitan. Askeettista erämaaelämää kaivatessaan hän vetäytyi sinne muutamaksi päiväksi yksinkertaiseen munkinkeljaan omistautuen rukoukselle ja hengelliselle mietiskelylle. Jumalan rakkaus sai hänen silmänsä kyyneltymään, kun hän kuuli jostakin hyvästä teosta, hyvästä aikomuksesta tai hyvästä sanasta. Hän teki itse kaiken, mitä opetti toisia tekemään, ja voitti niin uskovien rakkauden. Monet pyysivät häneltä esirukouksia ja usein heidän luottamuksensa palkittiin ihmeellä. Eräskin kahdeksanvuotias liikuntakyvytön tyttö alkoi kävellä, kun hänen äitinsä toi hänet metropoliitta Filaretin siunattavaksi. 13-vuotias mykkä tyttö alkoi puhua, kun metropoliitta hänet siunattuaan kysyi hänen nimeään.

Loistettuaan puoli vuosisataa kirkon valona pyhä Filaret antoi sielunsa Jumalalle marraskuun 19. päivänä vuonna 1867. Hän oli kuollessaan 85 vuoden ikäinen ja oli vähän aiemmin nähnyt unessa isänsä, joka kehotti häntä ”muistamaan 19. päivän”.

Pyhä Filaret haudattiin Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Neuvostovallan aikana hauta häväistiin, mutta pyhän esipaimenen päätä säilytettiin lavrassa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) kirkossa. Neuvostoajan jälkeen pyhäinjäännökset löydettiin uudelleen ja kesäkuussa 2004 ne siirrettiin lavrasta Moskovaan Kristus Vapahtajan kirkkoon. Pyhä esipaimen Filaret kanonisoitiin vuonna 1996.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Tähän asti Venäjällä oli käytössä ainoastaan kirkkoslaavinkielinen raamatunkäännös.

20.11.

Dasios eli 200-luvun lopussa Tonavan alajuoksulla Durostorumissa,[1] jossa oli tapana uhrata joka vuosi mahdollisimman kaunis soturinuorukainen Kronos-jumalalle saturnalia-juhlan aikana. Kuukausi ennen juhlaa uhri puettiin kuninkaallisiin vaatteisiin ja hänen annettiin toteuttaa kaikki toiveensa ja himonsa. Eräänä vuonna valinta osui Dasiokseen ja häntä kehotettiin heittäytymään himojensa vietäväksi. Dasios päätteli kuitenkin, että jos kerran joka tapauksessa on kuoltava, niin on parempi kuolla hyvän asian puolesta. Hänessä heräsi halu kuolla Kristuksen nimen tähden: hän meni komentajan luokse ja julisti olevansa kristitty. Pyhää Dasiosta vaadittiin kieltämään uskonsa, mutta hän pysyi lujana kidutustenkin edessä. Hänet mestattiin Kristuksen sotilaana, ja siten hän sai demonisten uhrimenojen sijaan tulla osalliseksi Kristuksen ikuisesta uhrista.


[1] Nyk. Silistra Bulgarian ja Romanian rajalla. Kaupunki tunnetaan myös nimillä Dorystoron, Dorostolon ja Drystra.

Persian Kuningas Šapur II (309–379) aloitti vuonna 339 ennennäkemättömän julman vainon, jossa surmattiin tuhansia kristittyjä. Vainon toteuttivat Persian pohjoisimmissa osissa Adiabenessä ja Bet Garmaissa kuninkaan sotajoukot, jotka olivat valmistautumassa sotaan roomalaisia vastaan. Pyhä Narsai (Narses) oli Bet Garmain alueen tärkeimmän kaupungin Šahrqartin (Sahgerd, nyk. Irakin Kirkuk) piispa. Narsai ja hänen oppilaansa Josef vangittiin vainon neljäntenä vuotena.

Kun kuningas Šapur II vieraili naapurikaupungissa Saptassa, marttyyrit vietiin hänen eteensä, ja hän kehotti Narsaita ystävällisesti: ”Sinun kunnialliset harmaat hapsesi samoin kuin oppilaasi nuoruuden kukoistus ovat omiaan saamaan minut suosiolliseksi teitä kohtaan. Hyväksykää oman etunne takia pyhät toimitukset auringon kunniaksi, niin palkitsen teidät ruhtinaallisesti.” Narsai vastasi rohkeasti: ”Sinun imartelusi ei miellytä meitä, sillä se vain kietoo ja vetää meitä petollisen maailman puoleen. Jopa sinä, joka saat nauttia kaikesta mitä maailma antaa ja lupaat samaa muillekin, tulet huomaamaan, että se pakenee luotasi kuin uni ja haihtuu kuin aamun kaste. Minulla on vuosia takanani jo yli 80 ja olen palvellut Jumalaa lapsuudestani saakka. Rukoilen aina, etten koskaan pettäisi Häntä kunnioittamalla aurinkoa, joka on Hänen kättensä työtä.” Kuningas vastasi: ”Jos ette tottele välittömästi, teidät viedään heti surmattavaksi.” Narsai vastasi: ”Vaikka sinulla olisi valta surmata meidät seitsemän kertaa, emme koskaan antaisi periksi sinun tahdollesi.”

Kuningas julisti tuomionsa ja luovutti marttyyrit tuomittavaksi. Kun heidät tuotiin ulos leiristä, suuri kansanjoukko lähti seuraamaan heitä. Teloituspaikalle saapuessaan Josef ihmetteli väkimäärää. Narsai lausui hänelle: ”Autuas olet sinä, Josef, sillä sinä olet murtanut tämän maailman ansat ja päässyt taivaan valtakunnan kapealle polulle.” Pyhä Josef mestattiin ensin ja Narsai hänen jälkeensä.

Tämän jälkeen Adiabenen ruhtinas Ardasir ulotti vainon koko alueelle. Hänen käskystään surmattiin Bet Selokin (Seleukian) piispa Johannes. Pappi Iisak Hulsarlainen kivitettiin kuoliaaksi Bet Selokin muurien ulkopuolella. Pappi Babai tapettiin Gabalin linnassa. Nuoren munkin Behnamin kivittivät kuoliaaksi Bet Selokin ylimysnaiset.

Myös Ardasirin hovin eunukki Guhstazad kieltäytyi uhraamasta auringolle, ja ruhtinas käski luopiopappi Vartraneksen surmata hänet todisteeksi siitä, että oli itse todella luopunut Kristuksesta. Kun Vartranes epäröi, Guhstazad alkoi lietsoa häntä: ”Sinäkö, joka olet pappi, tulet tappamaan minua? Totisesti erehdyin sanoessani sinua papiksi. Tee työsi ja muista Juudaksen kohtaloa!” Lopulta Vartranes otti tikarinsa ja pisti pyhän Guhstazadin kuoliaaksi.

Samassa vainossa surmattiin myös maallikot Mari, Sasan, Tima, Nooa, Zaun ja ylimysnainen Bahuta sekä neitsytmarttyyrit Tekla, Dinaq, Tatun, Mama, Mazakja, Ana, Abjat ja Hataj. Tämä tapahtui vuonna 343.

Pyhä Proklos oli syntyjään konstantinopolilainen. Hän omistautui jo nuoruudessaan Raamatun tutkimiseen ja rukoukseen. Hän sai olla pyhän Johannes Krysostomoksen (13.11.) oppilaana ja toimia lukijana tämän alaisuudessa. Proklos sai myös nähdä apostoli Paavalin ilmestymisen Johannekselle.

Krysostomoksen ajan jälkeen Proklos pääsi Johannesta vastustaneen arkkipiispa Attikoksen sihteeriksi. Attikos myös vihki Prokloksen papiksi. Kun Attikos kuoli vuonna 425, monet tahtoivat Prokloksen hänen seuraajakseen, mutta arkkipiispaksi valittiin Sisinios.

Vuonna 426 Proklos vihittiin Troaksen lähellä sijaitsevan Kyzikoksen piispaksi, mutta saavuttuaan kaupunkiin hän sai huomata kyzikoslaisten jo valinneen itse piispakseen Dalmatioksen, koska eivät halunneet Konstantinopolin sekaantuvan heidän asioihinsa. Näin Proklos jäi piispaksi ilman omaa hiippakuntaa. Hän toimi Konstantinopolin eri kirkoissa ja alkoi oppi-isänsä Krysostomoksen tavoin saavuttaa mainetta puhujantaidoillaan. Sisinioksen kuollessa Proklosta ehdotettiin jälleen arkkipiispaksi, mutta keisari Teodosios valitsi antiokialaisen Nestorioksen.

Kun arkkipiispa Nestorios alkoi herättää pahennusta muun muassa suosittelemalla Jumalansynnyttäjä-termin käytön välttämistä, Proklos oli ensimmäinen, joka kumosi Nestorioksen opetuksen julkisesti. Tämä tapahtui itsensä Nestorioksen edessä jouluna 428. Kun Nestorios erotettiin vuoden 431 kirkolliskokouksessa, kansa tahtoi jälleen Prokloksen valintaa, mutta nyt tehtävään nimitettiin Maksimianos (431–434). Proklos palveli uskollisesti hänen alaisuudessaan. Maksimianoksen kuoltua keisari lopulta nimitti arkkipiispaksi Prokloksen.

Arkkipiispana Proklos toimi nestoriolaista harhaoppia vastaan määrätietoisesti mutta hienotunteisesti toisin ajattelevia vainoamatta. Hän tiesi, että kirkkoon saadaan rauha vain sävyisyydellä, ei voimankäytöllä. Näin toimien Proklos sai ortodoksien tuen, ja kirkko vahvistui. Kun aluetta koetteli useita kuukausia kestänyt maanjäristysten jakso, Proklos teki parhaansa auttaakseen ja lohduttaakseen kansaa. Bityniassa ja Fryygiassa kokonaisia kaupunkeja sortui, jokia katosi ja toisaalla nousi tulvia. Näihin aikoihin Proklos otti pyhään liturgiaan uuden trisagion-veisun.[1]

Kun pyhä Proklos piti Konstantinopolin kirkossa saarnaa, jossa hän ylisti Johannes Krysostomoksen muistoa, kansa alkoi kesken puheen vaatia tämän pyhäinjäännösten palauttamista. Keisari suostui pyyntöön ja lähetti edustajansa noutamaan Krysostomoksen jäännökset Komanasta.

Pyhä Proklos nukkui pois rauhassa 12. heinäkuuta 446 paimennettuaan Kristuksen laumaa kaksitoista vuotta ja kolme kuukautta. Lännessä hänen muistopäivänsä on 24. lokakuuta.


[1] Veisuun (Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon) liittyvällä ihmeellä on oma muistopäivänsä 25.9.

Pyhä Maxentia oli irlantilainen tai skotlantilainen neito ja kuninkaallista syntyperää. Hän pakeni kotoaan voidakseen pitää Jumalalle antamansa naimattomuuslupauksen. Hän eli erakkona Ranskassa Oisejoen varrella Senlis’n lähistöllä. Hänen takaa-ajajansa löysivät ja surmasivat hänet. Surmapaikka on sittemmin tunnettu nimellä Pont-Sainte-Maxence, ja siellä myös säilytetään hänen reliikkejään. Pyhää Maxentiaa kunnioitetaan Skotlannissa ja Beuvais’ssa. Hänen juhlapäiviään irlantilaisissa ja englantilaisissa kalentereissa ovat myös 24.10. ja 16.4. Hänen tarkka elinaikansa on kuitenkin sittemmin unohtunut.

Pyhä Gregorios syntyi 700-luvun lopulla Isaurian Irenepoliksessa. Se oli yksi Isaurian Dekapoliksen eli Kymmenen kaupungin alueen kaupungeista. Hänen äitinsä huolehti hänen koulutuksestaan, niin että hän kahdeksanvuotiaana pystyi lukemaan pyhiä kirjoituksia. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja pyrki jo lapsena elämään askeettisesti. Kun hän varttui nuorukaiseksi, hänen vanhempansa tahtoivat hänen solmivan avioliiton, mutta hän oli päättänyt omistaa elämänsä kokonaan Jumalalle. Niinpä hän lähti vanhempiensa tietämättä kotoaan ja meni luostariin. Luostarin igumenina oli hurskas piispa, joka oli ikonien kunnioittamisen tähden joutunut lähtemään hiippakunnastaan.

Gregorioksen isän kuoltua hänen äitinsä onnistui löytämään poikansa. Äiti ei vastustanut tämän luostariin menoa mutta tahtoi hänen siirtyvän kotinsa lähellä olevaan luostariin, jossa hänen veljensä oli jo munkkina. Gregorios totteli mutta huomasi pian uuden luostarin igumenin kannattavan kuvainraastajien harhaoppia. Kun hän arvosteli igumenia sen johdosta, tämä suuttui niin, että löi häntä. Verissä päin Gregorios pakeni toiseen luostariin, jossa igumenina oli hänen sukulaisensa Simeon. Siellä hän eli neljätoista vuotta harjoittaen kaikkia yhteiselämäluostarin hyveitä, eritoten kuuliaisuutta ja nöyryyttä.

Tämän jälkeen Gregorios halusi päästä elämään yksinäisyydessä vailla maallisia huolia. Hänen igumeninsa piti häntä kypsänä tähän kilvoitukseen ja salli hänen mennä asumaan läheiseen luolaan. Siellä hän erakkojen tapaan joutui ankaraan taisteluun pahojen henkien kanssa, jotka ahdistivat häntä kaikin tavoin. Ne jopa ottivat Sebasteian 40 marttyyrin (9.3.) muodon saadakseen hänet petetyksi. Mutta kokenut kilvoittelija käsitti, ettei ilmestys ollut oikea. Lihalliset halut hyökkäsivät ennennäkemättömällä voimalla häntä vastaan. Jumalallinen ilmestys kuitenkin vapautti hänet tästäkin kiusauksesta.

Kerran rukoillessaan luolassaan Gregorios sai nähdä luomattoman valon, joka yliluonnollisena kirkkautena täytti hänen keljansa moneksi päiväksi. Hän menetti kokonaan ajantajun. Kun hänen oppilaansa, joka oli lähtenyt hänen luotaan hakemaan ruokatarvikkeita, palasi neljän päivän kuluttua, Gregorios luuli, että oli kulunut vain tunti. Eksytystä peläten Gregorios kertoi kokemuksestaan igumeni Simeonille, joka vakuutti hänelle, että kyseessä oli aito ja oikea Jumalalta tullut kokemus.

Tämän jälkeen Jumala, joka tahtoi Gregorioksen avulla pelastaa ihmissieluja, lähetti hänet takaisin maailmaan. Ilmestyksessä hänelle sanottiin, että hänen olisi hyödyllistä siirtyä pois kotiseudultaan. Niinpä hän lähti Efesokseen ja sieltä edelleen laivalla Konstantinopoliin, missä hän tahtoi puolustaa pyhiä ikoneja ja osoittaa ikonoklastisen harhaopin erehdykset. Hän joutui kuitenkin jäämään kaupungin edustalla sijaitseville Prinssisaarille, koska ikoneja puolustavilta munkeilta oli kielletty pääsy pääkaupunkiin. Lopulta Gregorios päätyi valtakunnan toiseksi tärkeimpään kaupunkiin Tessalonikaan. Matkalla hän kohtasi ryöstelevän slaavilaisen rosvojoukon. Pyhittäjän peloton, valoisa olemus teki heihin kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että he auttoivat hänet erään joen yli ja neuvoivat hänelle Tessalonikaan menevän tienkin. Tessalonikasta pyhittäjä meni Korinttiin ja sieltä laivalla Italiaan Kalabrian alueelle Reggioon.

Etelä-Italiasta Gregorios siirtyi Roomaan, jossa hän asui tuntemattomana pienessä majassa kolme kuukautta. Mutta kun hän oli ajanut demonin pois eräästä miehestä, kansanjoukot alkoivat piirittää häntä pitäen häntä pyhänä miehenä. Hän pakeni Syrakusaan, jossa hän asui eräässä tornissa. Siellä hän taivutti erään porton ryhtymään nunnaksi ja muuttamaan pahamaineisen talonsa luostariksi. Syrakusassakin hän tuli tunnetuksi ihmeidentekijänä. Hän siirtyi sieltä Otrantoon, jonne olisi jäänyt, mutta lähti pois havaittuaan alueen piispan olevan harhaoppinen. Niinpä hän palasi takaisin Kreikan puolelle Tessalonikaan ja asettui asumaan rappeutuneeseen Pyhän Menaksen kirkkoon. Hän ei enää huolehtinut mistään aineellisesta. Kun hänellä oli nälkä, hän meni naapureiden luo syömään. Myöhemmin eräs nainen toi hänelle vähän ruokaa kirkkoon.

Pyhittäjän erityiset armolahjat tulivat Tessalonikassakin näkyviin. Joitain ihmisiä hän varoitti ilmoittamalla, että heidän loppunsa on lähellä, ja kehotti heitä valmistautumaan kuolemaan. Joku munkki yritti pitää häntä pilkkanaan ja teeskennellen demonin valtaan joutunutta pyysi Gregoriosta parantamaan hänet, mutta Gregorios huomasi heti petoksen. Vuosien mittaan Gregorioksesta tuli yhä nöyrempi ja lempeämpi, eikä hän enää ajatellut pahaa kenestäkään. Ikävyydet hän otti vastaan niin kuin iloisetkin tapahtumat. Hänen mielensä oli pysyvästi kiinnittynyt Jumalaan, jonka kanssa hän keskusteli jatkuvassa rukouksessa aina iloisena.

Elämänsä lopulla Gregorios alkoi kärsiä tuskallisesta munuaissairaudesta. Lopulta hänelle kehittyi vesipöhö, niin että hän paisui pyöreäksi kuin pallo ja oli tunnistettavissa vain äänestä. Tässä tilassa hän pääsi kuitenkin vielä siirtymään Tessalonikasta Konstantinopoliin, jonne oli niin pitkään halunnut päästä. Siellä hän eli vielä vuoden. Kaksitoista päivää ennen kuolemaansa hän ilmoitti oppilailleen kuolinpäivänsä. Hän kuoli rauhassa marraskuun 20. päivänä 842 juuri ennen ikonoklasmin lopullista päättymistä ja ortodoksisuuden voittoa. Vuodesta 1490 lähtien hänen maatumattomat jäännöksensä ovat sijainneet Bistritsan luostarissa Romaniassa, missä niiden äärellä tapahtuu paljon ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

21.11.

Kun Jumalan ihmiskunnalle suoma pyhä ja kaikkeinpuhtain lapsi oli saavuttanut kahden vuoden iän, hänen isänsä Joakim sanoi vaimolleen: ”Viekäämme hänet Herran temppeliin pitääksemme lupauksemme omistaa hänet Kaikkivaltiaalle varhaisimmista vuosistaan asti.” Mutta Anna vastasi: ”Kenties hän alkaa huutaa isäänsä ja äitiään eikä pysy Herran temppelissä. Odotetaan, kunnes hän on kolmivuotias.”

Vuoden kuluttua Joakim ja Anna päättivät täyttää valansa ja viedä lapsensa temppeliin. Joakim kutsui koolle puhdasta syntyperää olevia heprealaisten tyttäriä saattamaan Mariaa ja kulkemaan hänen edellään temppeliin liekehtiviä soihtuja kantaen, jotta lapsi niiden valoon viehättyneenä ei joutuisi kiusaukseen kääntyä takaisin vanhempiensa puoleen. Mutta pyhä neitsyt oli syntynyt täysin puhtaana ja Jumala oli syntymästä saakka kasvattanut hänet hyveen huipulle ja rakastamaan taivaan asioita enemmän kuin mitään luotua, ja niin hän juoksi itse kohti temppeliä. Maria ohitti häntä saattaneet neidot ja taakseen katsomatta heittäytyi ylipappi Sakariaksen käsivarsille, joka odotti häntä temppelissä vanhimpien kanssa.

Sakarias siunasi Marian sanoen: ”Herra tekee sinun nimesi kunnioitetuksi sukupolvesta toiseen. Sinussa Hän ilmoittaa lunastuksen, jonka Hän on valmistanut kansalleen viimeisinä päivinä.” Sitten hän vei lapsen kaikkeinpyhimpään, mikä oli vanhan liiton aikana ennenkuulumaton asia, sillä ainoastaan ylipapin oli sallittua astua sisään kerran vuodessa, suurena sovituspäivänä. Sakarias laski Marian istumaan alttarin kolmannelle askelmalle, ja Herra antoi armonsa laskeutua hänen ylleen. Maria nousi ja tanssahteli ilosta. Kaikki tämän nähneet joutuivat hämmästyksen valtaan, sillä tapahtunut ennakoi ihmeitä, joita Jumala olisi toteuttava hänessä.

Jätettyään tällä tavoin maailman, vanhempansa ja yhteyden aistillisiin asioihin pyhä neitsyt asui temppelissä seuraavat yhdeksän vuotta. Kun hän tuli avioliittoikään, papit ja vanhimmat siirsivät hänet pois pyhäköstä, jotta naisten vaiva ei kohtaisi häntä pyhäkössä. He uskoivat hänet Joosefin huostaan, joka oli hänen neitsyytensä suojelija mutta maailman silmissä hänen sulhasensa.

Kaikkeinpyhin Valtiatar asui pyhäkössä kuin kyyhkynen aina kahdentoista vuoden ikään saakka. Jumalan enkeli toi hänelle hengellistä ruokaa. Hän eli taivaallista elämää, suurenmoisempaa kuin ensimmäiset vanhempamme paratiisissa. Ilman huolia ja himoja hän eli yksin Jumalalle luonnon välttämättömyydet ja aistinautintojen hirmuvallan ylittäneenä. Hänen mielensä oli alati suuntautunut katselemaan Jumalan kauneutta. Asuessaan temppelissä pyhä lapsi saavutti lakkaamattoman rukouksen ja valvomisen kautta sydämen puhtauden tehden sydämensä Jumalan kirkkautta heijastavaksi puhtaaksi peiliksi. Näin hän kaunisti itsensä kirkkaalla hyveiden vaatteella morsiameksi, joka oli valmis vastaanottamaan sisimpäänsä Kristuksen, taivaallisen sulhasen. Marian saavuttama puhtaus oli koko maailman pyhyyden huipentuma. Ja kun hän oli tullut hyveellisyydessään Jumalan kaltaiseksi, hän mahdollisti Jumalan tulemisen ihmisen luokse, ihmisen kaltaiseksi ja ihmiseksi.

Iässä, jossa muut lapset alkavat oppia tavanomaisia asioita, Maria kuunteli tuon lähestymättömän pyhäkön syvyyksistä, kuinka lakia ja profeettoja luettiin joka sapatti temppelin sisäpihalle kerääntyvälle väelle. Koska hänen mielensä oli yksinäisyyden ja rukouksen puhdistama, hän saattoi ymmärtää kirjoitusten salaisuuksien syvyyden. Eläessään pyhien asioiden keskellä ja mietiskellessään omaa puhtauttaan hän ymmärsi, mikä oli ollut Jumalan tarkoitus kautta koko valitun kansansa historian. Maria ymmärsi, että kaikki tuo aika tarvittiin, jotta Jumala valmistaisi itselleen äidin kapinallisesta ihmiskunnasta ja jotta tämä Jumalan valitsema pyhä lapsi tulisi todelliseksi Jumalan eläväksi temppeliksi.

Olemalla kaikkeinpyhimmässä, johon Jumalan lupauksen ilmaukset oli asetettu, neitsyt osoitti, että nuo esikuvat toteutuisivat ja täyttyisivät ja että epämääräiset profetiat tulisivat kirkkaiksi hänessä. Hän oli itse pyhäkkö, Jumalan sanan säilytysastia, uuden liiton arkki, taivaallisen mannan astia, Aaronin viheriöivä sauva ja armon laintaulu. Hän on patriarkka Jaakobin unessaan näkemät portaat, jotka yhdistävät taivaan ja maan. Hän on pilvipatsas, joka johtaa Jumalan kirkkauden luokse. Hän on profeetta Jesajan näkemä kastepilvi, Danielin näkemä kivilohkare, Hesekielin kuvaama suljettu portti, jonka kautta Jumala on tullut vierailemaan ihmiskunnan luona. Hän on sinetöity elävä lähde, josta ikuisen elämän vedet kumpuavat meille. Mietiskellessään ja katsellessaan näitä ihmeitä, jotka tulisivat toteutumaan hänessä, mutta ymmärtämättä selkeästi, kuinka ne tarkkaan ottaen tapahtuisivat, kaikkeinpyhin Valtiatar suuntasi rukouksensa Herran puoleen yhä kiihkeämmin anoen Häntä täyttämään lupauksensa viivyttelemättä ja pelastamaan ihmiskunnan kuolemasta tulemalla asumaan ihmisten keskuuteen.

Jumalanäidin tullessa kaikkeinpyhimpään vanhan liiton aika, valmistelun ja koetuksen aika, päättyi. Tänään Jumala kihlautuu ihmisluonnon kanssa. Siksi kirkko iloitsee ja kehottaa kaikkia Jumalan ystäviä astumaan oman sydämensä temppeliin ja valmistautumaan siellä Herran tulemiseen hiljaisuudessa ja rukouksessa ja kääntymään pois tämän maailman nautinnoista ja huolista.

Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen juhlaa alettiin idässä viettää kuudennella vuosisadalla. Lännessä se yleistyi vasta 1500-luvulla.

Gelasius oli pohjoisafrikkalaista sukujuurta, mutta varttui Roomassa. Hän sai toimia kahden pyhän paavin, Simpliciuksen (468–483) ja Felix III:n (483–492), sihteerinä. Vielä paaviksi tultuaankin Gelasius tapasi kirjoittaa kirjeensä omin käsin. Hänen tyylinsä on hyvin hienostunutta ja eloisaa. Gelasiuksen sanotaan olleen tuotteliain kirjoittaja ensimmäisten viiden vuosisadan paavien joukossa, mutta meidän aikaamme on säilynyt ainoastaan kuusi varsinaista kirjoitelmaa sekä 42 kokonaista kirjettä ja 49 katkelmaa.

Gelasius rakasti rukousta, katumusta ja opiskelua. Hän kehitti kirkon elämää monin tavoin. Hän pyrki kohentamaan papiston koulutusta. Gelasius kokosi ja korjasi marttyyrien ja pyhien muistopäiväluetteloita sekä kirkollisia päätöksiä, joihin hän sisällytti myös idän paikallissynodien säädöksiä. Hän hioi kirkollisia toimituksia sekä laati ja muokkasi rukouksia, siunauksia ja veisuja. Pyhä Gelasius vastusti pakanallista lupercalia-juhlaa[1], jota monet kristityt vielä 400-luvulla viettivät.

Kun manikealaiset opettivat viinin olevan luonnoltaan epäpuhdasta, Gelasius vahvisti, että pyhällä ehtoollisella on jaettava sekä leipä että viini. Hän pyrki myös kitkemään kirkosta simonian eli pappis- ja piispanvihkimysten ostamisen. Pyhä Gelasius määräsi kirkollisveron jaettavaksi neljään osaan: yksi osa piispoille, toinen papeille, kolmas köyhille ja neljäs kirkkorakennuksille. Hän itse jakoi puutteenalaisille niin paljon kirkon varoja, että häntä alettiin kutsua ”köyhän kansan paaviksi”.

Gelasius oli ”Pietarin istuimen” eli Rooman paavin aseman vahva puolustaja. Konstantinopolin patriarkka Eufemios ei voinut hyväksyä Gelasiuksen näkemystä Rooman kirkon ylivertaisuudesta Konstantinopoliin nähden. Gelasius puolusti myös Aleksandrian ja Antiokian patriarkaattien oikeuksia Konstantinopolin ylivaltapyrkimyksiä vastaan. Keisari Anastasios vastusti Gelasiusta ja hänen yrityksiään korjata idän ja lännen kirkon tulehtuneet välit.

Pyhä Gelasius uskoi, että kirkko on ylimmäinen voima maan päällä ja siksi sen rinnalla ei voi painaa edes keisarin sana, sillä valtion valta on luonteeltaan väliaikaista. Papiston hengellinen, pyhä valta sen sijaan on ikuista. Silti kirkon edustajien kuuluu alistua valtakunnan lakeihin aineellisissa asioissa. Tämä kahden valtapiirin teoria oli Gelasiuksen tärkein aatehistoriallinen anti.

Pyhä Gelasius nukkui pois vuonna 496. Häneltä ei jäänyt omaisuutta, sillä hän oli antanut köyhille kaiken mitä hänellä oli.


[1] Lupercalia (15.2.) oli perinteisen roomalaisen kalenterin suosituimpia juhlia. Siihen kuului puhdistautumisrituaaleja kuten vuohien uhraamista sekä riehakkaita hedelmällisyysriittejä.

Pappismarttyyri Aleksi Benemanski syntyi maalaispapin perheeseen Tverin läänissä vuonna 1881. Valmistuttuaan hengellisestä seminaarista hän toimi alakoulun opettajana Toržokissa (60 km Tveristä länteen). Vuonna 1904 hänet vihittiin papiksi ja määrättiin palvelemaan Kristuksen syntymän naisluostariin Tveriin.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 kaikki seurakuntakoulut suljettiin. Viranomaisten kielloista huolimatta isä Aleksi opetti uskontoa luostarin tiloissa kahtena päivänä viikossa. Luostarin sulkemisen jälkeen hän siirtyi papiksi Jumalanäidin ”Kaikkien murheellisten ilo” -ikonille pyhitettyyn kirkkoon. Vuonna 1919 hänet valittiin hiippakuntaneuvostoon.

Kansalaissodan aikana Aleksi Benemanski pidätettiin ja lähetettiin työhön rintamalinjan taakse. Vuonna 1922 bolševikit aloittivat kirkollisen esineistön takavarikoimisen. Samana vuonna neuvostovallan tukema uudistusmielisten liike[1] alkoi hajottaa kirkkoa sisältä päin. Isä Aleksista tuli Tverin hiippakuntaa tuolloin johtaneen piispa Pietarin (Pjotr Zverev, 25.1.) uskollinen apulainen, joka jatkuvasti kehotti uudistajiin liittyneitä pappeja palaamaan takaisin kirkon helmaan. Viranomaisille kävi pian selväksi, että uudistusmieliset eivät saisi Tverin hiippakunnassa kannatusta ilman valtion aktiivista sekaantumista kirkon elämään. Syksyllä piispa Pietari ja hänen lähipiirissään olleet papit pidätettiin. Isä Aleksi Benemanskia syytettiin siitä, että hän oli levittänyt piispa Pietarin vetoomusta ”Kristuksessa rakkaille Tverin kirkon uskollisille lapsille”, joka syytteen mukaan oli selvästi suunnattu kirkon uudistusmielistä liikettä vastaan ja tuki patriarkka Tiihonin vastavallankumouksellista politiikkaa. Isä Aleksi tuomittiin karkotettavaksi Turkestaniin kahdeksi vuodeksi. Kotiin jäi vaimo ja viisi lasta.

Karkotuspaikassaankin isä Aleksi ja kolme muuta pappia arvostelivat uudistusliikettä ja pyrkivät omalla esimerkillään vaikuttamaan uskoviin. He eivät palvelleet jumalanpalveluksissa yhdessä uudistusmielisten kanssa ja muistelivat omissa palveluksissaan avoimesti vangittuna olevaa patriarkka Tiihonia (26.9.). Samalla isä Aleksi vetosi viranomaisiin tuomionsa peruuttamiseksi: ”Miksi minut on karkotettu? Miksi minut ja viisi lastani on tuomittu kärsimään ja elämään puutteessa? Näihin kysymyksiin voi omatuntoni mukaan olla vain yksi vastaus: se, että en kärsi poliittisen vaan kirkollisen asian johdosta, sillä en hyväksy uutta organisaatiota, elävää kirkkoa. Kirkollisia rikoksia ei kuitenkaan sanan siviilimerkityksessä voi olla, kun asetuksella on säädetty kirkon ero valtiosta sekä uskonnonvapaus. Niinpä karkotukseni on erehdystä. Alistuen täydellisesti siviiliviranomaisten päätökseen ja pitäen tätä alistumista kristillisenä velvollisuutenani pyydän palauttamaan minut Tveriin perheeni luo tai ainakin lyhentämään karkotusaikaa.”

Valtiollisen poliisin lausunto isä Aleksin anomukseen oli selkeä: ”Karkotuksessa kansalainen Benemanski jatkaa agitaatiota, muistelee jumalanpalveluksissa avoimesti patriarkka Tiihonia sekä pyrkii kaikin tavoin kylvämään sekaannusta uskovien keskuuteen ja herättämään epäluuloa neuvostovaltaa kohtaan.”

Vuonna 1926 isä Aleksi vapautettiin karkotuksesta ja hän sai palata Tveriin. Siellä hän jatkoi taistelua uudistusmielisiä vastaan, jotka edelleen toimivat aktiivisesti ja suunnittelivat neuvostovallan tuella jopa oman kirkolliskokouksen pitämistä.

Ortodoksien vainot jatkuivat ja 1920-luvun lopulla suljettiin monia kirkkoja. Uskovat protestoivat ja vastustivat kaikin tavoin kirkkojen sulkemista, mihin valtiovalta vastasi pidättämällä sekä pappeja että maallikoita. Vuoden 1928 lopulla tehtiin päätös Tverin Kristuksen taivaaseenastumisen katedraalin sulkemisesta ja sen muuttamisesta ruokalaksi. Työläisiltä kerättiin 3 500 allekirjoitusta hankkeen tueksi. Kaupungin aktiivisimmat papit, heidän joukossaan myös isä Aleksi, päättivät puolustaa kirkkoa. Lyhyessä ajassa he keräsivät seurakuntalaisiltaan 10 000 allekirjoitusta vetoomukseen kirkon puolesta, ja kirkko säästyi sulkemiselta.

Jumalanpalveluksissa isä Aleksi piti jatkuvasti opetuspuheita. Nähdessään uskovien vanhempien tuovan lapsiaan kirkkoon vainoista huolimatta hän iloitsi ja kannusti heitä siihen edelleenkin. ”Se on välttämätöntä, sillä muuten lapset jäävät ilman uskonnon hyväätekevää vaikutusta. Lapsilta on riistetty uskonto”, hän sanoi.

Opetuspuheessaan pyhien marttyyrien Pistiksen, Elpiksen ja Agapen ja heidän äitinsä Sofian muistopäivänä isä Aleksi opetti: ”Omana aikanaan nämä marttyyrit kärsivät uskonsa tähden, mutta nyt ortodoksista uskoa vainotaan jälleen samalla tavalla kuin heidän aikanaan. Ortodokseilta otetaan pois kirkot ja pappeja teljetään vankiloihin tekaistuilla syytteillä.”

Ymmärtäen hengellisen valistustyön ja lukemisen merkityksen isä Aleksi perusti seurakuntakirjaston Jumalanäidin Kaikkien murheellisten ilo-ikonille pyhitetyn kirkon yhteyteen, jonka kirkkoherra hän oli.

Maaliskuun 15. päivänä 1932 isä Aleksi pidätettiin. Puolentoista viikon kuluttua hänet vietiin sellistä kuulusteltavaksi. Tutkintotuomari asetti kysymykset niin, että vastaukset tukisivat ennalta laadittua syytettä vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta ja toiminasta neuvostovaltaa vastaan. Vastauksissaan isä Aleksi pyrki noudattamaan puhtaasti kirkollista linjaa. Kesäkuussa hänet tuomittiin yhdessä kolmen muun papin ja neljän maallikon kanssa karkotettavaksi Kazakstaniin kolmeksi vuodeksi. Karkotusajan päätyttyä hän palasi Tveriin ja meni heti tapaamaan arkkipiispa Faddeita (Taddeus, muistopäivä 18.12.), jota hän kunnioitti suurena kilvoittelijana ja rukoilijana sekä verrattomana ortodoksisen piispan ja kristityn esikuvana.

Esipaimen otti karkotuksesta palaavan papin sydämellisesti vastaan ja antoi hänelle heti papin paikan Tverissä. Kaupunginneuvosto kieltäytyi kuitenkin rekisteröimästä isä Aleksia, joka ei voinut ottaa työtä vastaan ilman oleskelulupaa.

Vuonna 1937 alkoi armottoman vainon aika. Syksyllä isä Aleksi pidätettiin neljännen kerran. Tutkintavankeuden olot olivat kauhistuttavat. Kidutusta käytettiin yleisesti, jotta syytetty saataisiin tunnustamaan tekaistut syytteet. Kaikesta tästä huolimatta isä Aleksi käyttäytyi urhoollisesti ja arvokkaasti. Hänelle oli tärkeintä pysyä uskollisena Kristukselle ja kaikkein eniten hän halusi päästä taivasten valtakuntaan yhdessä kunnioittamiensa kilvoittelijapiispojen Pietarin ja Faddein kanssa, jotka myös olivat pian saava marttyyrikruunut.

Monta päivää jatkuneiden kuulustelujen jälkeen tutkintatuomari laati viimein pöytäkirjan: ”Mainitkaa nimeltä Kalininin kaupungissa (Tverin neuvostovallan aikainen nimi) asuvat tuttavanne ja tuttavuutenne laatu”, hän vaati.

Isä Aleksi mainitsi nimeltä ne papit, joiden yhteydestä hän ei halunnut erota. ”Muita tuttavia minulla ei ole Kalininissa eikä sen ulkopuolella, enkä ole kirjeenvaihdossa kenenkään kanssa”, hän vastasi. Vastaus ei tyydyttänyt tuomaria. ”Te, Benemanski, kuulutte fasistis-monarkistiseen vastavallankumoukselliseen järjestöön, jota johtaa arkkipiispa Faddei Uspenski. Tunnustatteko tämän?” ”En kuulu vastavallankumoukselliseen järjestöön enkä myönnä syyllistyneeni esitettyyn rikokseen”, isä Aleksi vastasi.

Pöytäkirja päättyy tähän, mutta kuulustelut jatkuivat vielä kymmenen päivää. Niiden aikana isä Aleksi kieltäytyi ehdottomasti tunnustamasta tekaistuja syytteitä itseään ja muita vastaan. Hän tiesi kulkevansa kohti kärsimyksiä Kristuksen ja ortodoksisen uskon tähden. Mutta hän tiesi myös, etteivät vankilan muurit eikä edes kuolemantuomio voi erottaa häntä Kristuksesta ja Hänen kirkostaan.

Joulukuun 2. päivänä 1937 isä Aleksi tuomittiin ammuttavaksi. Tuomio pantiin täytäntöön joulukuun 4. päivänä, jolloin Venäjän kirkko viettää Jumalanäidin temppeliintuomisen juhlaa. Hänen ruumiinsa vietiin tuntemattomaan paikkaan, jota ei ole saatu selville. Juhlan johdosta pappismarttyyri Aleksin muistoa vietetään juhlaa seuraavana päivänä. Tverin hiippakunnan uskovat ovat tähän päivään asti vaalineet hänen muistoaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Elävä kirkko eli ”uudistusmielisten lahko” (kirkollinen nimitys obnovlentšeskij raskol) oli kirkollinen organisaatio, jota tukemalla neuvostovalta pyrki hajottamaan ortodoksisen kirkon rivejä sisältä päin.

22.11.

Pyhä Filemon oli syntyisin rikkaasta ylimysperheestä Fryygian Kolossassa. Hän kääntyi kristityksi vaimonsa Apfian ja poikansa Arkippoksen (19.2.) kanssa kuultuaan apostoli Paavalin julistusta. (Filem. 1-2, Kol. 4:17) Suuren uskonsa innoittama Filemon oli täynnä palavaa intoa auttaa ja tukea veljiään Kristuksessa. Kolossan kristityt kokoontuivat hänen kotiinsa rukoilemaan ja toimittamaan pyhän eukaristian, sillä kirkkoja ei tuohon aikaan vielä ollut.

Apostoli Paavali kutsui Filemonia rakkaaksi työtoverikseen, Apfiaa sisareksi ja Arkipposta taistelutoveriksi. Filemon rakasti Herraa Jeesusta ja kaikkia pyhiä. Paavali piti häntä arvollisena paimentamaan Herran laumaa ja vihki hänet Gazan seurakunnan paimeneksi. Filemon alkoi karkottaa alueelta tietämättömyyden pimeyttä evankeliumin valolla. Hän oli harkintakykyinen, armelias ja aina altis auttamaan kristittyjä heidän tarpeissaan.

Filemon palasi Kolossaan ja jatkoi lähetystyötään pakanoiden väkivaltaisesta vastustuksesta huolimatta. Kerran Artemis-jumalattaren juhlan aikana pyhät apostolit olivat koolla ylistämässä kaikkeuden Herraa ja kuninkaiden Kuningasta. Väkijoukko saartoi kristityt ja vei heidät maaherran eteen. He kieltäytyivät uhraamasta epäjumalalle. Arkippos ruoskittiin, lasten annettiin pistellä häntä neuloilla, ja lopulta hänet kivitettiin kuoliaaksi. Filemonia ja Apfiaa pahoinpideltiin rajusti ja lopulta hekin kärsivät marttyyrikuoleman.

Pyhä Filemon muistetaan myös karanneesta orjastaan Onesimoksesta, joka kääntyi kristityksi Roomassa. Paavali taivutti hänet palaamaan takaisin Filemonin luo paremminkin rakkaana veljenä kuin orjana. (Filem. 11-19) Pyhä Onesimos (15.2.) surmattiin myöhemmin Napolin lähistöllä.

Pyhä Cecilia syntyi Roomassa kristittyyn patriisiperheeseen. Hän antoi lupauksen omistautua kokonaan Jumalalle, käytti jouhipaitaa vaatteittensa alla ja paastosi. Hänen vanhempansa antoivat hänet kuitenkin vastoin hänen tahtoaan vaimoksi nuorelle Valerianus-nimiselle patriisille, joka ei ollut kristitty. Häähumun keskellä Cecilia oli poissaoleva ja lauloi sydämessään psalmeja Jumalalle.

Kun nuoripari jäi kahden kesken, Cecilia kertoi Valerianukselle toiveestaan pysyä neitseenä. Hän sanoi, että Jumalan enkeli seisoo hänen vierellään häntä varjelemassa ja tulee rankaisemaan Valerianusta, jos tämä koskee häneen. Valerianus kunnioitti Cecilian toivetta ja tahtoi saada nähdä tuon enkelin. Cecilia vastasi, että se on mahdollista vain, jos hän ottaa vastaan kasteen.

Nuoren vaimon pyhä elämä ja hänessä vaikuttava Jumalan armo vakuuttivat Valerianuksen kristinuskon totuudesta. Niinpä hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen paavi Urbanukselta (222–230). Kun hän palasi kasteen jälkeen kotiinsa, hän näki Cecilian vieressä enkelin. Enkeli sanoi: ”Minulla on teille kummallekin kukkaseppele paratiisista. Se on osoitus siitä elämästä, jota te molemmat vietätte nyt ja vastaisuudessa. Jos te olette uskollisia Jumalalle, hän palkitsee teidät taivaan ikuisilla ihanilla tuoksuilla.”

Enkeli kruunasi Cecilian ruusuilla ja Valerianuksen liljoilla. Koko heidän kotinsa täyttyi kukkien tuoksusta. Juuri silloin Valerianuksen veli Tiburtius tuli taloon. Hän ihmetteli ihanaa tuoksua, ja Valerianus lupasi, että hänkin saisi nähdä enkelin tuomat kukkaseppeleet, jos luopuisi epäjumalista. Cecilia alkoi opettaa Tiburtiukselle kristinuskon totuuksia, ja pian tämäkin otti kasteen.

Tästä lähtien veljekset omistautuivat kokonaan hyvän tekemiseen. Erityisesti he huolehtivat vainoissa surmansa saaneiden kristittyjen hautaamisesta. Sen vuoksi heidät pidätettiin. Kaupunginjohtaja Alamachius kehotti heitä uhraamaan epäjumalille, mutta he kieltäytyivät. Kun Valerianus luovutettiin ruoskittavaksi, hän iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden.

Kaupunginjohtaja olisi antanut veljeksille vielä toisen tilaisuuden uskonsa kieltämiseen, mutta häntä varotettiin, ettei se hyödyttäisi: he vain käyttäisivät väliajan luovuttaakseen pois omaisuutensa, jottei se joutuisi valtiolle. Niinpä Valerianus ja Tiburtius mestattiin Pagus Triopiuksessa noin viiden kilometrin päässä Roomasta. Upseeri Maximus alkoi marttyyrien urhollisuuden nähdessään itsekin uskoa Kristukseen ja hänkin sai kuolemantuomion.

Yöllä Cecilia tuli mestauspaikalle ja otti mukaansa marttyyrien ruumiit. Hän hautasi heidät ja teki sitten kodistaan Jumalan temppelin. Häntäkin alettiin vainota ja kehotettiin luopumaan kristinuskosta, mutta hän päinvastoin sai luokseen lähetetyt vartijat uskomaan Kristukseen. Kristityt alkoivat kokoontua Cecilian talossa, ja paavi Urbanus (222–230) kastoi yli 400 ihmistä hänen kotonaan.

Sama Almachius, joka oli tuominnut Valerianuksen ja Tiburtiuksen kuolemaan, kuulusteli Ceciliaakin. Hän tuomitsi tämän tukehdutettavaksi talonsa yhteydessä olevassa kylpylässä. Vaikka kylpylän kiuasta lämmitettiin ylen määrin, ei kuumuus vaikuttanut Ceciliaan. Niinpä eräs sotilas iski häntä kolme kertaa miekalla niskaan ja jätti sitten verissään lattialle. Cecilia eli vielä kolme päivää, joiden aikana hän ehti siirtää talonsa paavi Urbanuksen omistukseen.

Pyhät marttyyrit Cecilia, Valerianus ja Tiburtius kärsivät marttyyrikuoleman keisari Aleksanteri Severuksen aikana vuonna 230. Pyhä Cecilia haudattiin Pyhän Kallistoksen katakombiin lähelle paavien hautakryptaa. Hänen hautansa kätkettiin lombardialaisen Aistulfin hyökätessä Roomaan vuonna 756 ja se löydettiin uudestaan vasta vuonna 817. Tuolloin pyhäinjäännökset siirrettiin pääalttarin alle kirkkoon, jota myöhemmin alettiin kutsua Pyhän Cecilian kirkoksi. Kun kirkkoa korjattiin vuonna 1599, hauta avattiin, ja pyhän ruumis löytyi maatumattomana. Jopa hänen viittansakin oli kuin uusi. Tuhannet pyhiinvaeltajat saivat nähdä pyhän Cecilian hänen arkussaan, ja tapahtui monia ihmeitä. Jouduttuaan kosketuksiin ilman kanssa ruumis kuitenkin hajosi nopeasti.

1500-luvun lopusta lähtien pyhää Ceciliaa on lännessä pidetty erityisesti muusikkojen suojelijana. Pyhän ei tosin tiedetä eläessään soittaneen mitään instrumenttia, mutta ”hän lauloi sydämessään Jumalalle”, kuten hänen elämäkerrassaan sanotaan.

Pyhä Menignos eli Hellespontoksen alueella Parionin kaupungissa keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250. Kerran kaupungissa pidätetyt kristityt vapautuivat ihmeellisellä tavalla vankilasta, kun itse Kristus ilmestyi heille. Koko kaupunki puhui tapahtuneesta. Vankilan porttien sinetit olivat paikoillaan, mutta vangit olivat kadonneet. Menignoskin sai torilla kuulla siitä, ja hänen sydämensä täyttyi uskosta ja rakkaudesta.

Meningnos oli ammatiltaan karstaaja. Kun hän pian tämän jälkeen oli joella kastelemassa kankaita, hän kuuli äänen: ”Tule minun luokseni, niin saat suuren armon!” Hän säikähti mutta jatkoi työtään. Silloin hän kuuli toisen kerran: ”Menignos, tule luokseni, että saisit nauttia hyvyyksistä, jotka on valmistettu minun nimeäni rakastaville.” Menignos ei enää odottanut kolmatta kertaa vaan vei kankaan asiakkaalleen ja alkoi valmistautua odotettavissa olevaan hallitusmiehen tuloon. Jonkin päivän kuluttua tämä tulikin ja luki tuomiopaikalta keisarin käskykirjeen, jossa käskettiin rangaista kristittyjä. Silloin Menignos ryntäsi korokkeelle, tempaisi käskykirjeen hallitusmiehen kädestä ja repi sen kappaleiksi. Hänet pidätettiin välittömästi ja luovutettiin kidutettavaksi. Kun häntä oli revitty rautapiikeillä, hänen sormensa, joilla hän oli repinyt asiakirjan, leikeltiin ohuiksi viipaleiksi. Lopulta hänet määrättiin mestattavaksi.

Kun pyhää seuraavana päivänä vietiin mestauspaikalle, hänen vaimonsa seurasi itkien ja huutaen hänen jäljessään. Ennen mestaustaan Menignos käytti vielä tilaisuutta hyväkseen julistaakseen sanomaa Kristuksesta kokoontuneelle kansanjoukolle ja luovuttaakseen vaimonsa määräämiensä edusmiesten haltuun. Kun Menignoksen kaula katkaistiin, läsnäolijat näkivät ikään kuin valkoisen kyyhkysen lennähtävän hänen suustaan kohti korkeuksia. Kaikki hämmästyivät ja huusivat yhteen ääneen: ”Suuri on Menignoksen Jumala!”

Kaupungissa syntyi sellainen häly, että sotaväen päällikkö säikähti. Mutta kun hän kuuli syyn, hän käski jättää Menignoksen ruumiin hautaamatta. Muutama sotilas määrättiin vartioimaan sitä. Menignoksen veljet tulivat kuitenkin yöllä paikalle ja onnistuivat sotilaiden torkkuessa sieppaamaan marttyyrin ruumiin. Hänen päätään he eivät kuitenkaan kiireissään ottaneet mukaansa. Niinpä he palasivat takaisin. Pää löytyikin helposti, koska pilkkopimeässä yössä sen yllä oli valonhohde. Veljet hautasivat Menignoksen mestauspaikan lähelle.

Pyhä Prokopios oli kotoisin Jerusalemista mutta eli Skytopoliksen kaupungissa Pohjois-Palestiinassa. Hän palveli kirkossa kolmessa tehtävässä: hänet oli vihitty lukijaksi ja eksorkistiksi eli henkien karkottajaksi ja lisäksi hän toimi syyrian eli aramean kielen tulkkina. Prokopios harjoitti lapsuudestaan asti todellista filosofiaa omistautuen neitsyyteen ja paastoamiseen. Hän eli vedellä ja leivällä, joita nautti pari kertaa viikossa, ja toisinaan hän paastosi koko viikon. Kilvoitustensa avulla hän kaunisti sieluaan pyhillä hyveillä ja valmisti itseään marttyyrikilvoituksiin.

Kun Diocletianuksen suuri vaino alkoi Palestiinassa vuonna 303, Prokopios pidätettiin ensimmäisenä, sillä viranomaiset tiesivät, kuinka tärkeä hän oli kirkolle. Prokopios vietiin Kesareaan, jossa maaherra Flavianus vaati häntä uhraamaan väärille jumalille. Prokopios vastasi tuntevansa vain yhden Jumalan, ja Hänelle sopii antaa vain hengellisiä uhreja. Flavianus sanoi, että riittää, jos hän uhraa tetrarkialle eli tuolloin valtaa pitäneelle keisarinelikolle (Diocletianus, Maximianus, Konstantius ja Galerius). Pyhä Prokopios vastasi siteeraamalla Homeroksen sanoja: ”Ei ole hyvä pitää monia valtiaita, olkoon vain yksi valtias.” Tämän kuullessaan maaherra raivostui ja tuomitsi Prokopioksen mestattavaksi miekalla. Näin tämä pyhä marttyyri sai käydä taivaan valtakuntaan nopeinta tietä.

Pyhä isä Agabbas oli syntyjään arabi ja eli ilmeisesti viidennellä vuosisadalla. Hän kääntyi kristityksi Maruz-nimisen munkin vaikutuksesta. Agabbas jätti heimonsa, maansa ja omaisuutensa ja seurasi Maruzia, joka puki hänet enkelielämän viittaan. Muutaman vuoden jälkeen he siirtyivät pyhän munkin Eusebios Syyrialaisen (15.2.) oppilaiksi. Maruzin nukuttua pois Herrassa Agabbas jäi 38 vuodeksi Eusebioksen johtamaan yhteisöön, jossa kilvoitteli noin 150 munkkia. Kaikki nämä vuodet pyhä Agabbas kilvoitteli samalla innolla, jonka vallassa hän oli lähtenyt seuraamaan Kristusta. Hänen ei koskaan nähty asettuneen makuulle, hän istuutui vain harvoin ja kulki aina avojaloin. Hän seisoi auringossa kesähelteellä ja varjon puolella talven viileydessä. Hän söi vain sen verran, mitä hänen heikko ruumiinsa tarvitsi pysyäkseen hengissä, ja joi tuskin mitään. Viittansa alla hänellä oli raskas rautakahle, joka oli sidottu hänen vyötäisilleen. Agabbas vietti suurimman osan vuorokaudesta rukoillen joko seisaallaan tai polvistuneena.

Pyhä Agabbas valittiin veljestön igumeniksi. Hän oli koko veljestön esikuva ja innoituksen lähde. Hänen kirkastuneesta olemuksestaan loisti aina ylösnousemuksen ilo. Kilvoiteltuaan päiviensä luvun täyteen hän nukkui pois rauhassa.

Kreikan Makedonian alueella vuorella lähellä Draman kaupunkia sijaitsee Pohjois-Kreikan tunnetuin pyhiinvaelluskohde, Eikosifoinissan (nykykreikaksi Ikosifinissa) Jumalanäidin luostari. Sen perusti perimätiedon mukaan vuonna 452 munkki Germanos. Hän kilvoitteli aluksi Pyhän Johannes Kastajan luostarissa Jordanin rannalla, jonne hän oli jäänyt pyhiinvaellusmatkallaan Pyhään maahan. Kun hän oli 30-vuotias ja jo hyveissä edistynyt, hän näki enkelin, joka kehotti häntä perustamaan luostarin itäiseen Makedoniaan. Pyhittäjä ei heti uskonut näkyyn, koska pelkäsi Paholaisen juonia, mutta kun se uusiutui, hän lähti matkaan.

Kun Germanos oli saapunut Khristopolikseen (nykyinen Kavala), sama enkeli näytti hänelle tien vuorelle lähelle Draman kaupunkia. Siellä hän asettui erääseen luolaan. Hän rakensi sinne omin käsin pienen kirkon Jumalanäidin kunniaksi. Mutta kun hän kolmen ja puolen vuoden ponnistelujen jälkeen oli saanut sen valmiiksi, enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja sanoi, että se ei ollut oikea paikka, ja käski hänen siirtyä viereiselle Pangaioksen vuorelle. Valittamatta Germanos jätti kirkkonsa ja alkoi etsiä uutta paikkaa.

Enkelin ilmoittama paikka löytyikin tiheän ryteikön keskeltä, jota Germanos alkoi heti raivata. Kirkon perustusta kaivaessaan hän löysi maahan haudattuina kaksi ristiä, joiden vaikutuksesta alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhiinvaeltajia alkoi saapua paikalle ja vähitellen Germanoksen ympärille muodostui pieni veljestö.

Koska Germanos tahtoi antaa veljilleen tilaisuuden häiriintymättömään rukouselämään, hän palkkasi työmiehiä luostarin välttämättömiin rakennustöihin. Kerran näiden palkkapäivänä hänellä oli rahaa vain yksi kymmenesosa tarvittavasta summasta. Rakennusmiehet suuttuivat, löivät häntä, sitoivat hänet kiinni ja lähtivät viemään Dramaan tuomarin eteen. Matkalla he kohtasivat kaksi ylhäistä konstantinopolilaista veljestä Neofytoksen ja Nikolaoksen, jotka olivat paluumatkalla serbien ruhtinaan luota hoitamasta diplomaattista tehtävää.[1] Germanoksen pyhittynyt olemus teki näihin niin suuren vaikutuksen, että he maksoivat työmiehien palkat, ja Germanos pääsi vapaaksi. Käytyään Konstantinopolissa raportoimassa keisarille matkansa tuloksista veljekset palasivat Germanoksen luo, ryhtyivät munkeiksi ja luovuttivat koko omaisuutensa luostarin rakennustöihin.

Pyhä Germanos kuoli korkeassa iässä, ja Neofytoksesta tuli hänen seuraajansa luostarin igumenina. Nykyisin Ikosifinissan historiallinen luostari toimii nunnaluostarina.


[1] Historiallinen merkintä tällaisesta tehtävästä on vuosien 867–874 väliltä, joten kertomuksen ajoitus on kyseenalainen.

Pyhä Jaropolk, joka kasteessa sai kristillisen nimen Pietari, oli pyhän Vladimir Kiovalaisen pojanpojanpoika. Hän osallistui kuuliaisesti isänsä Izjaslav Jaroslavitšin kaikkiin sotaretkiin ja oli kaksi kertaa maanpaossa hänen kanssaan. Nöyrä ja sävyisä Jaropolk sai kärsiä paljon sukulaistensa takia, mutta oli aina valmis antamaan anteeksi ja tekemään sovinnon. Joka päivä hän rukoili, että saisi samanlaisen pyhän kuoleman kuin hänen sukulaisensa ruhtinaat Boris ja Gleb (24.7.), jotta hän verensä vuodattamalla saisi pestä pois kaikki syntinsä ja pääsisi vapaaksi maailman turhuudesta ja vihollisen verkoista. Hänen rukouksensa tuli kuulluksi, sillä marraskuun 22. päivänä vuonna 1086 hänet surmattiin.

Venäjän kirkko muistelee pyhää Pietari-Jaropolkia Boriksen ja Glebin tavoin ”kärsimyksenkantajana”. Kirkko käyttää tätä nimitystä pyhistä ruhtinaista, jotka kuolivat sukulaistensa tai vihamiestensä surmaamina ja ottivat kuoleman vastaan evankeliumin hengessä, vaikka heitä ei voidakaan pitää uskonsa tähden kuolleina marttyyreina.

Pyhä Mikael syntyi vuonna 1272. Hänen isänsä ruhtinas Jaroslav Jaroslavitš, pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) veli, kuoli jo ennen poikansa syntymää ja Mikael jäi hurskaan äitinsä kasvatettavaksi. Hän oppi lapsesta pitäen rakastamaan jumalanpalveluksia, kaunisti sieluaan hyveiden kukkasilla ja tunsi Jumalan pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Hän suhtautui kunnioittaen munkkeihin ja papistoon ja toivoi itselleen munkki- tai marttyyrikilvoitusta.

Mikael sai kannettavakseen raskaan ristin, kun hänestä vanhemman veljensä jälkeen tuli Tverin ruhtinas vuonna 1285. Hän solmi avioliiton ruhtinatar Annan kanssa, joka synnytti hänelle neljä poikaa ja neljä tytärtä. Myöhemmin hänestä tuli serkkunsa kuoltua myös Venäjän tärkeimmän ruhtinaskunnan Vladimirin suuriruhtinas. Ajan tavan mukaan hän joutui käymään Venäjää tuolloin hallinneen Kultaisen Ordan mongolikaanin luona saadakseen nimityksen suuriruhtinaaksi.

Mikaelin pikkuserkku Moskovan ruhtinas Georgi Danilovitš kiisti Mikaelin oikeuden Vladimirin hallintaan ja alkoi itse tavoitella suuriruhtinuutta. Hän onnistui pyrkimyksessään solmittuaan avioliiton kaanin sisaren kanssa ja sai suosionosoituksena kaanilta nimityksen suuriruhtinaaksi. Mikael luopui nöyrästi vallasta välttääkseen turhaa verenvuodatusta. Mutta pian Georgi hyökkäsi mongolien lähettilään Kavgadyn tuella Tverin alueelle hävittäen kyliä ja kaupunkeja. Monet vangeiksi joutuneet venäläiset kidutettiin kuoliaiksi ja naiset joutuivat mongolien raiskaamiksi. Mikaelin neuvonantajat ja Tverin piispa kehottivat häntä puolustamaan kansaa. Mikael tunsi, että nyt hänelle koitti tilaisuus antaa henkensä monien edestä ja saavuttaa siten sielun pelastus, ja lähti rohkeasti vihollista vastaan. Hän selvisi taistelusta voittajana ja vapautti mongolien ottamia vankeja. Hänen itsensä ottamien vankien joukossa oli Georgin vaimo, joka kuoli tapaturmaisesti vankeudessa. Jostakin lähti liikkeelle huhu, että hänet olisi myrkytetty, mikä sai Georgin ja kaanin raivoihinsa. Mongolien kostoretki Tveriin alkoi näyttää todennäköiseltä, ellei ruhtinas Mikael itse lähtisi Ordaan selvittämään asiaa kaanin tuomioistuimessa.

Tverin ylimystö ja sukulaiset kehottivat Mikaelia luopumaan matkasta, varsinkin kun kävi ilmi, että Georgi oli mongoliystävänsä Kavgadyn kanssa panetellut häntä kaanille. Mikael totesi kuitenkin, että hänen on parempi antaa henkensä toisten edestä kuin sallia vihollisen hyökätä isänmaahansa.

Syyskuun 6. päivänä 1318 ruhtinas Mikael saapui Donin suulle, missä Orda piti leiriään. Hän tervehti kaania kunnioittavasti ja toi hänelle kalliita lahjoja mutta ei voinut välttyä joutumasta tuomioistuimen eteen, missä Kavgady joukkoineen tuomitsi hänet kuolemaan. Hänet riisuttiin ruhtinaallisista vaatteistaan ja hänen harteilleen laskettiin painava puinen ies, johon hänen kätensä sidottiin. Hänen ainoana lohtunaan oli rukous. Vihaa tuntematta hän vietti yönsä vanhasta tottumuksesta Daavidin psalmeja veisaten. Kun kaanin leiri lähti metsästysretkelle, Mikael pakotettiin seuraamaan mukana. Myös hänen kaksitoistavuotias poikansa Konstantin oli Ordassa panttivankina ja pysytteli isänsä seurassa. Mikaelin veisatessa öisin psalmeja Konstantin seisoi hänen vierellään kääntelemässä kirjan lehtiä, sillä Mikaelin kädet oli sidottu harteilla olevaan ikeeseen. Mikaelin lohduksi mukana oli myös pappi, jolle hän tunnusti joka sunnuntai syntinsä ja osallistui sitten pyhään ehtoolliseen.

Kavgady pyrki kaikin tavoin enentämään Mikaelin kärsimyksiä. Hän käski tuoda tämän torille, pakotti hänet polvilleen eteensä ja pilkkasi häntä kaiken kansan nähden. Mutta Mikael ei päästänyt suustaan muuta valitusta kuin psalmin jae: ”Vainoojani pilkkaavat minua, nyökyttelevät päätään, kun minut näkevät, mutta minä en lakkaa turvaamasta Sinuun, Herra!” (Vrt. Ps. 109:25) Tämän jälkeen kyyneleet virtasivat lakkaamatta hänen silmistään, sillä hän tunsi kuolemansa lähestyvän.

Kun vankeutta oli jatkunut 26 päivää, Mikael sai unessa tiedon kuolemastaan. Hän pyysi toimittamaan pyhän liturgian, tunnusti vielä kerran syntinsä ja nautti pyhän ehtoollisen. Annettuaan tämän jälkeen pojalleen Konstantinille viimeiset ohjeensa ja jätettyään hänet kaanin vaimon suojelukseen hän avasi Psalttarin ja luki siitä sanat: ”Sydän hakkaa rinnassani, kuoleman kauhut hyökkäävät kimppuuni.” (Ps. 55:5) Pappi rohkaisi häntä saman psalmin sanoilla: ”Jätä taakkasi Herran käteen, hän pitää sinusta huolen.” (Ps. 55:23) Pian tämän jälkeen Georgin ja Kavgadyn lähettämät murhaajat astuivat telttaan. He tarttuivat rukoilevan Mikaelin harteilla olevaan ikeeseen, paiskasivat hänet seinää vasten, potkivat ja löivät häntä ja lopulta leikkasivat veitsellä irti hänen sydämensä. Näin pyhä Mikael antoi sielunsa Herran käsiin 22. marraskuuta 1318.

Mongolien käskystä Mikaelin maalliset jäännökset vietiin haudattaviksi Moskovaan. Matkan varrella reliikkien yllä näkyi valopylväs. Mikaelin tunteneet kauppiaat olisivat halunneet peittää hänen ruumiinsa arvokkailla kankailla ja sijoittaa sen yöksi kirkkoon, mutta Georgin käskystä vainaja jätettiin karjasuojaan. Yöllä monet näkivät sateenkaaren tai valopylvään läävän yllä. Moskovassa Mikaelin maalliset jäännökset haudattiin Kremlin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon.

Muutaman vuoden kuluttua vuonna 1320 pyhäinjäännökset siirrettiin Tveriin, missä niiden äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä. Vuonna 1606 puolalaiset ja liettualaiset joukot perääntyivät Tveristä nähtyään ilmestyksessä pyhän Mikaelin ratsastavan valkoisella hevosella miekka kädessään heitä vastaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

23.11.

Pyhä Sisinios oli kotoisin Kyzikoksen kaupungista. Hänet pidätettiin kristittynä Diocletianuksen vainojen aikana noin vuonna 304. Kun hänet oli luovutettu maaherra Aleksanterille, tämä antoi sitoa hänet köydellä villeihin hevosiin, joiden perässä hänen oli pakko juosta. Sitten häntä ruoskittiin ja kidutettiin monin tavoin, kunnes hänet heitettiin takaisin vankilaan. Jumalan armosta hän säilyi kuitenkin hengissä aina keisari Konstantinus Suuren suvaitsevaisuusjulistukseen saakka vuonna 313, jolloin hän pääsi vapaaksi.

Pyhä Sisinios oli mukana Nikean ensimmäisessä yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325. Siellä hän torjui Areioksen viisastelut marttyyrikilvoituksensa suomalla auktoriteetilla ja julisti, että Isä ja Poika ovat samaa luontoa. Näin taisteltuaan hyvän kilvoituksen hän pääsi autuaalliseen lepoon.

Pyhä neitsytmarttyyri Lucretia surmattiin uskonsa tähden Länsi-Espanjan Meridassa (Emeritassa) vuonna 306.

Pyhä Amfilokhios syntyi 340-luvun alkupuolella rikkaaseen kristittyyn ylimysperheeseen Kappadokian Diokesareassa. Hänen isänsä oli pyhän Gregorios Teologin äidin veli. Niinpä Amfilokhios oli koko elämänsä kolmen suuren kappadokialaisen kirkkoisän ystävä ja hengellinen aseveli taistelussa harhaoppeja vastaan.

Saatuaan opintonsa menestyksekkäästi loppuun kuuluisan reettori Libanioksen koulussa Antiokiassa Amfilokhios aloitti loistavan uran asianajajana Konstantinopolissa. Hän tahtoi auttaa vääryyden uhriksi joutuneita. Kerran hän kuitenkin alkoi sydämensä hyvyydestä vastoin parempaa tietoaan avustaa jotakuta rikollista. Tästä hänen maineensa kärsi niin, että hän joutui luopumaan lakimiehen urastaan vuonna 360.

Tapaus tarjosi Gregorios Teologin mielestä Amfilokhiokselle hyvän tilaisuuden omistautua kokonaan Jumalalle. Monta vuotta Amfilokhios olikin ystävänsä Herakledeksen kanssa harkinnut siirtymistä erämaahan. Huolenpito sairaasta ja iäkkäästä isästä, joka eli yksin heidän maatilallaan, esti kuitenkin häntä toteuttamasta suunnitelmaansa. Näihin aikoihin Amfilokhios tutustui Basileios Suureen, josta tuli hänen läheisimpiä ystäviään ja ahkera kirjeenvaihtotoverinsa. Hän jäljitteli niin paljon kuin mahdollista Basileioksen elämäntapaa, vaikka ei sairaan isänsä vuoksi voinutkaan siirtyä hänen luokseen Kesareaan. Kun pyhästä Basileioksesta tuli piispa vuonna 370, Amfilokhios alkoi karttaa vierailuja hänen luonaan, koska pelkäsi, että Basileios tahtoo vihkiä hänetkin piispaksi.

Vuonna 373 vasta perustetun Lykaonian maakunnan Ikonionin kaupungin asukkaat pyysivät pyhää Basileiosta etsimään heille piispan. Hän valitsi heti Amfilokhioksen, jota piti omana poikanaan. Vastentahtoisesti Amfilokhios myöntyi, sillä enkelinäky oli saanut hänet ymmärtämään, että kyseessä oli Jumalan tahto. Kirkossa elettiin vaikeita aikoja: areiolaisuus, johon myös keisari Valens oli taipuvainen, oli uhkana uskolle. Dogmaattisissa kysymyksissä Amfilokhios turvautui aina pyhän Basileioksen asiantuntemukseen.

Pyhän Basileioksen kuoleman jälkeen vuonna 379 Amfilokhios jatkoi taistelua Makedonioksen kannattajia vastaan, jotka kielsivät Pyhän Hengen jumaluuden. Hän selitti ja laajensi paikallisessa kirkolliskokouksessa pyhän Basileioksen opetusta. Lisäksi hän oli mukana toisessa yleisessä kirkolliskokouksessa vuonna 381 vahvistamassa yhdessä pyhän Gregorios Nyssalaisen ja 150 muun isän kanssa opin Pyhän Hengen jumaluudesta.

Keisari Teodosios Suurella oli epäilyksiä Sanan jumaluudesta. Niinpä Amfilokhios eräänä päivänä meni hoviin vastaanotolle. Hän tervehti keisaria kaikin asiaan kuuluvin kunnianosoituksin, mutta isänsä vierellä istuvalle kruununperilliselle hän vain huikkasi ohimennen: ”Mitäs poika?” Keisari antoi hänelle vihaisen huomautuksen kunnioituksen puutteesta. Silloin Amfilokhios sai tilaisuuden sanoa: ”Näetkö, kuinka sinä, keisari, suutut ja loukkaannut, kun poikaasi ei kunnioiteta. Ajattele siis, kuinka paljon suurempi syy Jumalalla Isällä, kaikkien hallitsijalla, on hylätä ne, jotka halventavat Hänen Poikaansa ja sanovat tämän olevan alempiarvoinen kuin Isä!” Keisari ymmärsi opetuksen eikä siitä lähtien enää sietänyt areiolaisuuden kannattajia.

Palattuaan hiippakuntaansa Amfilokhios kaitsi laumaansa ortodoksisen uskon laitumilla ja oli sille itse hyvänä esikuvana evankeliumin mukaisissa hyveissä. Hän kuoli korkeassa iässä 300-luvun lopulla. Hän jätti jälkeensä puheita ja tutkielmia, joista vain muutama on säilynyt meidän aikaamme asti.

Pyhä Gregorios syntyi Sisilian Preteriumissa, Agrigentumin lähistöllä vuoden 559 tienoilla. Hänen hurskaat vanhempansa Hariton ja Teodota uskoivat hänet kahdeksanvuotiaana kumminsa piispa Potamianuksen huostaan saamaan sivistystä niin hengellisessä kuin maallisessa kirjallisuudessa. Gregorios oppi nopeasti lukemaan. 12-vuotiaana hän osasi jo Psalttarin ulkoa, ja hänet vihittiin lukijaksi. Hänen kaunis äänensä ilahdutti kaikkia, jotka kuulivat hänen luentaansa. Gregorios mietiskeli jatkuvasti pyhiä kirjoituksia rukoillen ja paastoten, mikä sai hänet tulkitsemaan niitä yhä syvällisemmin. 17-vuotiaana hän näki näyn, jonka vahvistamana hän päätti lähteä pyhiinvaellukselle pyhille paikoille voidakseen ymmärtää Raamatun salaisuuksia yhä syvemmin.

Karthagossa Gregorios tapasi kolme munkkia, jotka olivat tulossa Roomasta, ja he päättivät lähteä yhdessä jalan kohti Jerusalemia. He eivät kuitenkaan paljastaneet Gregoriokselle nimiään. Matkalla ollessaankin Gregorios söi vain joka toinen tai kolmas päivä ja mietiskeli lakkaamatta pyhiä kirjoituksia. Veljet patikoivat noin 30 kilometriä päivässä. Tripolin ja eräiden Egyptin kaupunkien kautta kuljettuaan he saapuivat Jerusalemiin neljän kuukauden kuluttua. Kyynelsilmin he kunnioittivat Herramme läsnäolon pyhittämiä paikkoja. Gregorios tapasi pyhän kaupungin ja lähialueiden munkkeja saadakseen heiltä siunauksen ja kuullakseen heidän opetuksiaan. Suuren paaston Gregorios vietti eräässä Juudean erämaan luostarissa, missä kaikki munkit ihmettelivät hänen äärimmäistä askeesiaan ja hänessä ilmenevää nöyryyttä, kärsivällisyyttä ja ajatusten tarkkailemisen hyvettä.

Veljet lähtivät pääsiäiseksi Jerusalemiin, jossa patriarkka Makarios otti heidät sydämellisesti vastaan. Pyhän Hengen innoittamana patriarkka tiesi kolmen munkin nimet: Markus, Serapion ja Leontius. Makarios kiitti heitä lämpimästi Gregorioksen tuomisesta, koska näki tämän olevan valittu astia. Nuorukaisen hyveet olivat tehneet patriarkkaan vaikutuksen – eritoten se, kuinka väsymättömästi hän mietiskeli pyhiä tekstejä öisten valvomistensa aikana.

Pääsiäisen jälkeen kolme munkkia lähtivät kohti Roomaa ja jättivät Gregorioksen patriarkan huostaan. Paluumatkallaan he pistäytyivät Agrigentumissa ja kertoivat Gregorioksen vanhemmille ja muille kaupunkilaisille, kuinka enkelimäistä Gregorioksen elämä oli.

Helluntaina patriarkka vihki Gregorioksen diakoniksi. Gregorios jäi vuodeksi Öljymäellä olevaan luostariin, minkä jälkeen hän lähti neljäksi vuodeksi erämaan kitkeriin kilvoituksiin kokeneen vanhuksen ohjauksessa. Gregorioksen täydellistyminen kilvoitushyveissä ja todellisessa teologiassa oli niin silmiinpistävää, että häntä alettiin kutsua ”toiseksi Krysostomokseksi”.

Gregorios palasi erämaasta Jerusalemiin, jossa hän palveli kirkkoa vuoden päivät. Sen jälkeen hän siirtyi Antiokiaan, jossa hän asui patriarkka Eustathioksen hänelle antamassa keljassa. Gregorioksen viisautta ja käytännön hyveellisyyttä ihailivat kaikki kaupungin hurskaat ihmiset. Itse hän kuitenkin tunsi, että Jumala tahtoi hänen lähtevän Konstantinopoliin, ja tälle näylle kuuliaisena hän jätti Antiokian noin vuoden kuluttua.

Konstantinopolissa Gregorios asettui Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostariin, jossa hän eli ikään kuin muukalaisena omalle ruumiilleen syöden vain vähän kasviksia lauantaisin ja sunnuntaisin. Yöt hän vietti rukoillen ja tutkien pyhän Johannes Krysostomoksen teoksia. Igumeni kertoi hänestä patriarkalle, joka lähetti tiedustelijoita koettelemaan Gregorioksen teologista tietämystä. He pyysivät häntä lukemaan ja selittämään erään vaikean kohdan pyhän Gregorios Teologin teoksista. Gregorios lausui kyseisen kohdan ulkomuististaan ja antoi siitä nöyrästi hyvin valaistuneen tulkinnan. Tämän jälkeen Gregorioksesta tuli patriarkan läheinen ystävä. Patriarkka vietti mielellään iltakausia keskustellen hänen kanssaan kirkon pyhistä opeista.

Älykkyydellään ja erehtymättömällä Raamatun ja pyhien isien tuntemuksellaan pyhä Gregorios saattoi takaisin totuuteen monia, jotka olivat hairahtuneet kirkkoa tuolloin vaivanneeseen monoteliittiseen harhaoppiin. Gregorios osallistui keisari Justinianoksen vuonna 553 koolle kutsumaan viidenteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, jossa hän rauhallisesti ja varmaotteisesti kumosi harhaoppisten perustelut.

Keisarin ja koko hovin osoittama arvostus ei kiehtonut Gregoriosta. Hän päätti lähteä Roomaan. Siellä hän kunnioitti ensin pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin sekä ensimmäisten marttyyrien hautoja, minkä jälkeen hän meni Pyhän Sabbaksen luostariin ja eli siellä hengellisen isänsä Markuksen alaisuudessa.

Näihin aikoihin Gregorioksen kotikaupungin Agrigentumin piispa Teodor kuoli, eivätkä kaupunkilaiset päässeet yksimielisyyteen seuraajasta. Lopulta eri ehdokkaiden edustajat päättivät lähettää lähetystön paavin luokse pyytämään häntä ratkaisemaan asian (vaikka Agrigentumin puoli Sisiliasta kuuluikin tuohon aikaan Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen). Paavi oli kuullut Gregorioksen maineesta Konstantinopolin lähettiläiltään. Nyt hän näki ilmestyksen, jonka mukaan Gregorios asui Roomassa ja oli ainoa arvollinen ehdokas Agrigentumin piispanistuimelle. Gregorios ei onnistunut pakenemaan vihkimystä ja näin hänet lopulta vihittiin piispaksi.

Kun pyhä Gregorios toimitti ensimmäistä jumalalanpalvelusta kotikaupungissaan, yksi läsnä olleista piispoista näki kyyhkysen leijailevan ilmassa hänen päänsä yllä. Esipaimenena Gregorios kaitsi laumaansa vierailemalla seurakunnissa ja huolehtimalla siitä, että köyhiä autetaan ja nuoret saavat kristillisen kasvatuksen. Hän vihki pappeja ja diakoneja aina tarpeen mukaan.

Gregorios ei kuitenkaan saanut nauttia rauhasta pitkään. Sielunvihollinen lietsoi pappi Sabinuksen ja diakoni Crescensin kadehtimaan esipaimentaan, ja he alkoivat levittää hänestä väärämielisiä juoruja. He väittivät, että Gregorios oli syömättä ja juomatta Paholaisen voimalla ja että hänen suorittamansa parantamiset perustuivat noituuteen. He palkkasivat vielä ilotytönkin kertomaan, että pyhä oli maannut hänen kanssaan. Nöyrästi vääryyttä kärsineen, sävyisimmän Jeesuksen opetuslapsena Gregorios ei edes yrittänyt kumota vääriä syytöksiä. Osa kansasta oli valmis puolustamaan häntä väkivalloin, mutta hän esti heitä ilmoittamalla, että vuodattaisi mieluummin oman verensä kuin tulisi minkäänlaisen väkivallan tai vääryyden aiheuttajaksi. Gregorios vietiin vankilaan eikä hän vastustellut.

Pyhä Gregorios siirrettiin Roomaan, jossa hän oli kaksi ja puoli vuotta vangittuna. Hän kesti vankeuden kärsivällisesti ja sai rohkaisua pyhien apostolien ilmestymisestä. Hän kiitti Jumalaa, joka oli pitänyt häntä arvollisena kärsimään vääryyttä ja vainoa, ja muisteli Herran sanoja: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden vuoksi vainotaan: heidän on taivasten valtakunta. Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa.” (Matt. 5:10-11)

Lopulta Gregorios tuotiin kirkollisen tuomioistuimen eteen Konstantinopolin edustajien läsnä ollessa. Kun ilotyttö kutsuttiin todistamaan, häntä alkoi puistattaa ja hän myönsi valehdelleensa ja paljasti saman tien pyhää vastaan juonitelleiden koko petoksen. Gregorioksen syyttömyys kuulutettiin juhlallisesti pyhän Pietarin kirkossa liturgian yhteydessä. Paavi tuomitsi Sabinuksen, Crescensin ja heidän rikoskumppaninsa maanpakolaisuuteen. Gregorios ei kuitenkaan kantanut heille kaunaa, ja myöhemmin heidän sallittiinkin Gregorioksen pyynnöstä palata Agrigentumiin maallikkoina.

Kun Leucius-niminen hereetikko ja pyhäinjäännösten hävittäjä tuppautui Argigentiumin piispaksi, Gregorios ei halunnut enää sekaantua koko konfliktiin. Hän jätti harhaoppisen erottamisen ja Argigentumin kirkon kysymysten ratkaisemisen paaville ja pyysi vapautusta piispan tehtävistään. Gregorios lähti takaisin Konstantinopoliin, jossa hän sai vastaanottaa kunnianosoituksia keisarilta. Siellä hän asettui Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostarin rauhaan. Kun kiista oli ratkaistu ja rauha palasi Agrigentumin kirkkoon, Gregorios palasi kotiin kansan suureksi iloksi. Pyhä Gregorios kaitsi Herran hänelle uskomaa laumaa, kunnes nukkui pois rauhassa vuonna 603.

Pyhä Columbanus syntyi Irlannin Leinsterissä 540-luvun alussa. Hän opiskeli Irlannin kuuluisimmassa koulussa Clonardissa, jonka pyhä Finnian oli perustanut. Columbanus osoitti suurta lahjakkuutta opinnoissaan, mutta koska hän oli ulkonäöltään komea, naiset piirittivät häntä, ja tämä sai hänet kärsimään kovasti lihallisten himojen tähden. Hän meni kysymään neuvoa eräältä naiskilvoittelijalta, joka kertoi jättäneensä maailman kaksitoista vuotta sitten katsomatta enää sen jälkeen taakseen: ”Jos en olisi heikompaa sukupuolta, olisin lähtenyt merten yli ja vaeltanut johonkin vielä salaisempaan paikkaan.” Nainen kehotti Columbanusta muistamaan Simsonia, Daavidia ja Salomoa ja pakenemaan.

Äitinsä vastustuksesta huolimatta Columbanus päätti lähteä Lough Ernen saarille Sinell-nimisen vanhuksen oppilaaksi. Sinell ohjasi häntä pyhien kirjoitusten ja askeettisen elämän tuntemiseen. Columbanus edistyi niin nopeasti, että kirjoitti jo pian oman psalmikommentaarin. Ilmeisesti hän pääsi myös tutustumaan viereisillä saarilla kilvoitelleeseen pyhään Comgalliin, sillä kun Comgall siirtyi Bangoriin perustamaan luostaria, Columbanus oli yksi ensimmäisistä paikalle tulleista munkeista. Bangorista muodostui vähitellen Irlannin kuuluisin luostari.

580-luvun alussa Columbanus tunsi Pyhän Hengen kutsuvan hänet lähetystyöhön. Comgallin siunauksella hän valitsi vapaaehtoisen maanpakolaisuuden saadakseen julistaa pelastuksen hyvää sanomaa kaukaisilla mailla. Hän lähti kahdentoista munkin kanssa niin kuin Kristus kerran kahdentoista apostolinsa kanssa. Walesissa heihin liittyi lisää munkkeja, ja he purjehtivat yhdessä kohti Galliaa. Mukana oli muun muassa pyhä Gallus (16.10.).

Galliassa pyhän Columbanuksen johtamat munkit kulkivat Jumalan johdatuksessa ja julistivat kansalle evankeliumia ja katumuksen tietä niin sanoin kuin teoin. Kaikkia tavaroitaan he pitivät yhteisinä. Heidän sävyisyytensä ja keskinäinen rakkautensa oli sellainen, että saattoi selvästi nähdä, kuinka Herra asui heidän keskellään. Pyhän Columbanuksen osaksi tullut armo oli niin suuri, että aina kun hän viipyi jossakin talossa pidemmän tai lyhyemmän ajan, koko talonväki tahtoi kääntyä hänen uskontoonsa.

Columbanuksen johtamien munkkien maine kantautui Burgundin kuninkaan Guntramnuksen[1] korviin. Vuoden 590 tienoilla Guntramnus antoi Columbanukselle maata Annegraysta Vosgesin vuorilta. Annegrayn luostariin tuli pian suuri joukko oppilaita, joita pyhän Columbanuksen esimerkki innoitti ryhtymään pelastuksen työhön askeettisen kilvoituksen avulla. Alueen synkät metsät ja pimeät luolat tarjosivat ihanteellisen rauhan, mutta pian veljiä alkoi olla liikaa luostarin kokoon nähden. Päätettiin perustaa uusi luostari Luxeuiliin; se rakennettiin käyttäen raunioituneen roomalaisen kylpylän ja temppelin kiviä. Columbanus johti luostaria 25 vuoden ajan, ja siitä tuli yksi Länsi-Euroopan kuuluisimmista.

Luxeuilissa veljet rukoilivat erään miehen sairaan vaimon puolesta ja tämä parani välittömästi. Kun mies näki veljestön olevan niin köyhä, että sairaatkin veljet saivat syötäväkseen vain juuria ja kaarnaa, hän toi luostariin vaunulastillisen leipää ja vihanneksia.

Kerran pyhä Columbanus oli kulkemassa Raamatun kanssa metsän läpi miettien, kumpi olisi pahempaa, joutua villipetojen vai pahojen ihmisten seuraan. Hän sai kysymykseen vastauksen, kun kaksitoista sutta tuli häntä kohti. Hän seisoi liikkumatta psalmijakeita rukoillen, kun sudet piirittivät hänet. Sudet nuuskivat hänen viittaansa ja lähtivät tiehensä. Hieman myöhemmin hän kohtasi rosvojoukon, joka pysäytti hänet, mutta hekin antoivat hänen mennä.

Piispa Chamnoald kertoi nähneensä, että kun Columbanus oli metsässä rukoilemassa, tämä saattoi kutsua villieläimiä ja ne tulivat heti hänen luokseen. Hän silitteli niitä, linnut hyppivät hänen ympärillään ja oravat juoksivat pitkin hänen käsivarsiaan sisään ja ulos hänen viittansa hiha-aukoista.

Luxeuilin luostarin kasvettua veljestö perusti vielä kolmannen luostarin Fountainsiin (Fontaines). Kaikilla kolmella luostarilla oli omat johtajansa, mutta Columbanus oli kaikkien isä ja jokaisen munkin esirukoilija. Luostarien organisaatio oli idän suurten laurayhteisöjen tapaan joustava ja rakentui karismaattisen hengellisen isyyden ympärille. Luostariin ei tultu idyllistä elämää vaan ankaraa kilvoittelua varten. Columbanuksen veljet paastosivat ankarasti, ruoskivat itseään ja viipyivät kylmässä vedessä päästäkseen vapaaksi ruumiin himojen vaikutuksesta. Ennen kaikkea luostarit olivat taivaan esimakua: paikkoja, joissa munkit veisasivat enkelien tavoin lakkaamatonta ylistystä kirkkauden Herralle. Columbanus järjesti luostarien rukouselämän niin, että osa munkeista oli koko ajan kirkossa ylistämässä Jumalaa. Näin yhteinen rukous ei koskaan katkennut ja apostoli Paavalin kehotus rukoilla lakkaamatta toteutui hyvin käytännöllisesti.

Kolmessa luostarissa oli satoja munkkeja, ja myöhemmin Columbanuksen seuraajat levittäytyivät ympäri Eurooppaa perustaen luostareita Ranskan, Saksan, Sveitsin ja Italian alueelle. Paikallisten piispojen kanssa alkoi kuitenkin syntyä erimielisyyksiä. Columbanuksen ja hänen oppilaidensa perustamissa luostareissa noudatettiin vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja, jotka poikkesivat Manner-Euroopan käytännöistä. Kelteillä oli oma tapansa pääsiäisen ajankohdan laskemiseen.[2] Lisäksi kelttiläiset luostarit olivat riippumattomia eivätkä halunneet alistua paikallisille piispoille. Sen sijaan niillä oli omia piispojaan, jotka käytännössä olivat kuuliaisia luostarien johtajille. Tämä aiheutti ongelmia erityisesti frankkilaisten piispojen kanssa.

Pyhä Columbanus puolusti kelttiläisiä käytäntöjä Rooman paaville Gregorius Suurelle (590–604) lähettämissään kirjeissä, joissa hän yhtäältä painotti olevansa uskollinen Pietarin istuimen perijälle mutta toisaalta korosti kelttiläisen kirkon tapojen olevan puhdasta apostolista traditiota. Columbanus kieltäytyi osallistumasta Chalonsin vuoden 603 kirkolliskokoukseen, jossa asiaa käsiteltiin, mutta lähetti kokoukselle kirjeen pyytäen suvaitsevaisuutta, jotta hänen yhteisönsä saisivat elää mantereella samalla tavalla kuin Irlannissa.

Suvaitsevaisuus loppui, kun Columbanus rohkeni nuhdella kovin sanoin Burgundin hovin ja erityisesti kuningas Theoderik II:n siveetöntä elämää, johon simoniastaan tunnetut frankkilaiset piispat eivät uskaltaneet puuttua. Kuninkaalla oli jo neljä aviotonta lasta, ja kun pyhää Columbanusta pyydettiin koko hovin edessä siunaamaan heidät, Columbanus kiivastui: ”Vai siunata! Siunata huoruuden hedelmiä, häpeän lapsia, isänsä irstauden todistuskappaleita! Herran nimessä minä kiroan heidät!” Columbanus ja hänen irlantilaiset munkkinsa vangittiin. Jonkin ajan kuluttua heidät vietiin sotilassaatossa Nantesiin, jossa Columbanus kirjoitti Luxeuiliin jääneille munkeille hyvin rakkaudellisen kirjeen. Kaikki irlantilaiset veljet lähetettiin laivalla kohti Irlantia.

Jumalan tahdosta nousi kuitenkin myrsky ja laiva ajautui takaisin Gallian rannikolle. Tämän käänteen rohkaisemana pyhä Columbanus lähti munkkeineen vaeltamaan kohti itää Jumalan johdatukseen luottaen. He taivalsivat Pariisin ja Meaux’n kautta Metziin, jossa he alkoivat julistaa evankeliumia pakanallisille alemanniheimoille. Vihaiset pakanat surmasivat tuolloin kaksi munkkia, mutta vähitellen ihmisiä alkoi kääntyä kristityiksi suurin joukoin.

Noihin aikoihin Columbanus näki unta taistelusta, jossa kuningas Theoderik surmattiin. Kun häntä pyydettiin rukoilemaan näyn toteutumista, Columbanus piti pyyntöä typeränä ja kieltäytyi jyrkästi: ”Jumala tahtoo meidän rukoilevan vihollistemme puolesta eikä heitä vastaan.” Theoderikin sotamenestys oli pitkään hyvä, sillä hän valloitti ne Bregenzin alueet, joilla Columbanus majaili, ja ajoi tämän uudelleen maanpakoon.

Pyhän Columbanuksen rukouksien kautta tapahtui useita ihmeitä. Kun veljestö oli nälissään, hän siunasi heidän vähäisen oluensa ja leipänsä, ja niistä riitti kaikille. Orleansissa hän paransi sokean miehen. Kerran kun tarvittiin kyntöhärkää, Columbanus haki metsästä karhun ja kytki sen ikeeseen.

Oleskeltuaan kuningas Clotharin alueella Columbanus, joka oli jo yli 70-vuotias, kulki Alppien toiselle puolelle. Ensin hän julisti evankeliumia Sveitsin alueella ja asettui sitten Pohjois-Italian Lombardiaan. Sen areiolainen hallitsija Agilulf (Agilof) otti Columbanuksen ystävällisesti vastaan Milanossa vuonna 612. Agilulf antoi hänelle Bobbiosta raunioituneen Pyhän Pietarin kirkon, jonne Columbanus seuraavana vuonna asettui. Veljet kunnostivat kirkon, ja myös sen ympärille muodostui maineikas luostari.

Pyhä Columbanus teki paljon työtä saadakseen alueen areiolaiset takaisin ortodoksis-katoliseen uskoon. Jumala palkitsi hänen uutteruutensa: Agilulf ja hänen kansansa palasivat katolisen kirkon alaisuuteen. Se, että Columbanus yksiselitteisesti alistui Rooman alaisuuteen, oli erittäin tärkeä päätös läntisen kristikunnan yhtenäisyyden kannalta: muussa tapauksessa kelttiläinen kirkko olisi saattanut kasvaa irralleen muusta kristikunnasta. Hän näyttää luopuneen kelttiläisestä pääsiäisen määrittämisestä kaikessa hiljaisuudessa.

Kuningas Clothar lähetti Columbanukselle viestin, että tämän viholliset olivat kuolleet, ja kehotti häntä palaamaan takaisin. Columbanus vastasi kieltävästi ja pyysi kuningasta ainoastaan suojelemaan rakasta veljestöään Luxeuilissä. Tämän jälkeen hän alkoi valmistautua omaan kuolemaansa vetäytymällä yksinäiseen luolaan. Hänen viimeiseksi kirjoituksekseen jäi hänen paavi Bonifatius IV:lle lähettämänsä kirje.

Pyhä Columbanus nukkui pois rauhassa vuonna 615. Hänen ajatuksensa jäivät elämään saarnoissa, joita on säilynyt seitsemäntoista, ja hengellisille lapsilleen lähettämissään kirjeissä. Hän kirjoitti esimerkiksi: ”Mikään ei ole suloisempaa kuin omantunnon tyyneys, mikään ei ole varmempaa kuin sielun puhtaus. Sitä kukaan ei saa omin keinoin, sillä se on lahja, joka saadaan toiselta.” Hän kirjoitti myös runoja, katumuskirjan ja erittäin ankaran luostarisäännön, joka hyväksyttiin virallisesti kirkon käyttöön vuonna 627, mutta joka jäi vähitellen pyhän Benedictuksen lievemmän säännön varjoon. Columbanuksen ankarat katumusharjoitukset jäivät kuitenkin pitkiksi ajoiksi osaksi läntistä luostarielämää. Columbanuksen elämäkerran kirjoitti hänen veljestönsä munkki Jonas Bobbiossa vuonna 643.

Pyhän Columbanuksen kunnostama Bobbion luostari kukoisti aina vuoteen 1802, jolloin Napoleon määräsi sen suljettavaksi. Columbanuksen askelissa vaeltaneet irlantilaismunkit perustivat Ranskan ja Sveitsin alueelle kaiken kaikkiaan yli sata luostaria. Pyhä Columbanus on yksi Länsi-Euroopan kristillistymiseen kaikkein eniten vaikuttaneista pyhistä. Maalaustaiteessa hänet on kuvattu kädessään risti tai apotin sauva, rinnassaan säteilevä aurinko, joskus hän on karhun kanssa tai puhkeavan lähteen äärellä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat edelleen Bobbion seurakuntakirkon kryptassa. Niiden ympärillä on tapahtunut paljon ihmeitä. Kirkossa on myös hänelle kuulunut puukuppi, veitsi ja muita esineitä.


[1] Toinen kirjoitusasu Gontram, kuningas Klodvigin (k. 511) pojanpoika.

[2] Ero oli itse asiassa pelkästään laskutekninen, sillä molemmat osapuolet pyrkivät toteuttamaan Nikean kirkolliskokouksen (325) ohjeita. Pääsiäisen määrittämisen taustalla olleen juutalaisen kuukalenterin vuodessa oli 354 vuorokautta. Auringon kiertoon perustuvan vuoden täsmällistä pituutta ei tunnettu täysin tarkasti, joten siirtymä aurinkovuosikalenteriin aiheutti alkukirkolle teknisiä vaikeuksia. Keltit käyttivät 84 vuoden sykleiksi laskettua kalenteria, joka oli hieman epätarkempi kuin muualla kristikunnassa käytetty.

Aleksanteri Nevski syntyi Novgorodissa vuonna 1220. Hänen isänsä oli suuriruhtinas Jaroslav Vsevolodovitš ja äitinsä ruhtinatar Feodosia, joka leskeksi jäätyään otti vastaan nunnavihkimyksen saaden nimekseen Jefrosinia. Hurskaat vanhemmat kasvattivat Aleksanterin Jumalan pelossa. Hän oppi pienestä pitäen rakastamaan Kristusta, nauttimaan kirkkoveisujen kauneudesta ja karttamaan joutavia huvituksia. Vaikka hänen osakseen tuli hallita maallista valtakuntaa, hänen sielunsa ei tuntenut kiintymystä mihinkään maalliseen eikä katoavaan. Pyhien isien kirjoituksista hän ammensi ikään kuin kirkkaasta lähteestä Herran pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Kaikki hänet tunteneet vakuuttivat, että hän oli lapsesta lähtien hiljainen ja nöyrä ja että kansa rakasti häntä. Lisäksi Herra oli suonut hänelle tavattoman viisauden ja rohkeuden.

Venäjä oli 1200-luvulla jakaantunut useisiin ruhtinaskuntiin, joiden keskuudessa Kiovan suuriruhtinaalla oli johtava asema. Käytännössä ruhtinaat elivät harvoin sovussa keskenään ja kävivät aika ajoin verisiä taisteluja. Kaiken lisäksi Keski-Aasian aroja hallinneet paimentolaisheimot hyökkäsivät vuonna 1237 mongolikaani Batun johdolla Volgan yli ulottaen ryöstö- ja hävitysretkensä Venäjän ruhtinaskuntiin. Rjazan, Suzdal, vastaperustettu Moskova ja Vladimir tuhottiin. Läpipääsemättömät suot ja metsät estivät hyökkääjän etenemisen Novgorodiin; sen sijaan Tšernigov ja Kiova joutuivat vihollisen haltuun. Tästä alkoi Venäjällä mongolivallan aika, jota kesti kaksisataa vuotta. Venäjän ruhtinaat joutuivat käymään mongolien läntisessä leirissä ns. Kultaisessa Ordassa saamassa kaanilta vahvistuksen valinnalleen.

Vaikka Novgorod ja Pihkova varjeltuivat mongolien hyökkäykseltä, ei elämä ollut sielläkään huoletonta. Vuonna 1240 saksalainen ritarikunta valloitti Pihkovan ja ruotsalaiset hyökkäsivät Novgorodia vastaan, jota Aleksanteri jo hallitsi. Ruotsalaisista, norjalaisista ja suomalaisista koostuva Birger Jaarlin (k. 1266) johtama sotajoukko nousi Nevalle. Joukkojen mukana oli piispa ja papistoa, jotka olivat valmistautuneet kastamaan venäläiset roomalaiskatoliseen uskoon.

Pyhä Aleksanteri murehti mielessään joukkojensa vähäisyyttä mutta ei menettänyt rohkeuttaan vaan pani kaiken toivonsa Jumalaan ja Jumalansynnyttäjään, voitolliseen sotajoukkojen johtajaan ja kaikkien kristittyjen suojelijaan. Rukoiltuaan palavasti Pyhän Sofian katedraalissa hän lähti vihollista vastaan lausuen joukolleen: ”Veljet, meitä on vähän, mutta ei Jumala ole voimassa vaan vanhurskaudessa.” Nämä ruhtinaan sanat valoivat intoa ja toivoa sotilaiden mieliin.

Ennen taistelua pyhän Aleksanterin inkeriläinen liittolainen Pelkonen oli vartiossa. Hän oli kasteessa saanut kristillisen nimen Filip ja eli hyvin hurskaasti, minkä vuoksi hän tuli otolliseksi näkemään ilmestyksessä pyhät Boriksen ja Glebin (24.7.). Nämä seisoivat komeasti pukeutuneina veneessä, jota soutajat soutivat, ja Boris sanoi marttyyriveljelleen Glebille: ”Veljeni Gleb, käske soutamaan! Kiiruhtakaamme auttamaan sukulaistamme Aleksanteria!” Pelkonen kertoi iloissaan ilmestyksestä Aleksanterille. Samana päivänä (15.7.1240) tämä hyökkäsi ruotsalaisia vastaan ja sai heistä ylivoimaisen voiton. Voiton johdosta Aleksanteri sai lisänimen Nevski eli Nevajokelainen.

Novgorodilaiset, jotka olivat omin silmin nähneet Aleksanterin lähtevän pienellä joukolla vahvaa vihollista vastaan, olivat riemuissaan voitosta. Mutta pian paha henki kylvi epäsopua heidän mieliinsä ja he nousivat Aleksanteria vastaan. Muistaen Kristuksen käskyn ”Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen” (Matt. 10:23) Aleksanteri siirtyi perheineen Perejaslavliin.

Pian Pihkovasta jalansijan saaneet saksalaiset hyökkäsivät liiviläisen ritarikunnan kanssa Novgorodin maille ja saivat aikaan suurta tuhoa. Novgorodilaiset katuivat kapinallisuuttaan ja vetosivat arkkipiispa Spiridonin kautta Aleksanteriin pyytäen häntä palaamaan takaisin. Ymmärrettyään, ettei asia koskenut vain Novgorodia vaan koko Venäjää ja ortodoksista uskoa Aleksanteri palasi kaupunkiin. Hän torjui nopeasti ritarikunnan hyökkäyksen ja vapautti Pihkovan saksalaisten vallasta. Ritarikunta ryhtyi vastahyökkäykseen, ja huhtikuun alussa akatistoksen lauantaina vuonna 1242 käytiin Pihkovan lähellä Peipsijärven jäällä auringon noustessa suuri taistelu. Se päättyi Aleksanterin voittoon ja hän palasi Pihkovaan juhlittuna sankarina. Aleksanterin saksalaisista ja ruotsalaisista saamat voitot pysäyttivät roomalaiskatolisen kirkon miekkalähetyksen ja turvasivat ortodoksisen uskon aseman Luoteis-Venäjällä.

Vuonna 1246 kuoli Aleksanterin isä, Vladimirin suuriruhtinas Jaroslav, ja Venäjän johtavan ruhtinaan paikka jäi avoimeksi. Nimitysvalta oli kaanilla, joka Aleksanterin loistavista voitoista kuultuaan halusi nähdä hänet ja vaati häntä tulemaan Ordaan.

Ordassa venäläisiä ruhtinaita pakotettiin usein toimittamaan pakanallisia menoja. Toiset myöntyivät niihin pelastaakseen kansansa ja oman henkensä, toiset kärsivät mieluummin marttyyrikuoleman. Aleksanteri tiesi tämän hyvin, mutta pelastaakseen maansa mongolien vihalta hän oli valmis lähtemään matkaan uhratakseen tarpeen vaatiessa henkensä kristinuskon ja ortodoksisen kansan puolesta. Veljensä Andrein kanssa hän saapui Ordaan, missä häntä heti vaadittiin kumartamaan tulta ja aurinkoa. ”Olen kristitty eikä minun ole lupa kumartaa luotua, vaan kumarran Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, yhtä Kolminaisuudessa ylistettävää Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken mitä niissä on”, pyhä Aleksanteri vastasi rohkeasti. Hänen sanansa ilmoitettiin heti kaanille, mutta tällä kertaa Herra pehmitti Batun julman sydämen. Hän ei pakottanut Aleksanteria kumartamaan epäjumalia vaan käski tuoda tämän kunnioittavasti telttaansa. Sisään astuttuaan Aleksanteri kumarsi kaanille lausuen: ”Sinulle, kaani, kumarran, sillä Herra Jumala on antanut valtakunnan hallittavaksesi, mutta luotua en kumarra, sillä se kaikki on luotu ihmistä varten. Jumalaa ainoata kumarran ja Häntä palvelen.” Rohkea ja viisas vastaus miellytti kaania. Hän otti Aleksanterin ystävällisesti vastaan ja päästi tämän luotaan kunnianosoituksin.

Kultaisesta Ordasta Aleksanteri joutui jatkamaan matkaa Keski-Aasian silmänkantamattomien arojen poikki aina Mongoliaan Suureen Ordaan saakka, missä suuri kaani nimitti hänet Kiovan ruhtinaaksi ja hänen veljensä Andrein Vladimirin suuriruhtinaaksi. Kiova oli tuolloin mongolien hävittämä, joten Aleksanteri asettui jälleen Novgorodiin.

Sillä välin paavi Innocentius IV (1243–1254), joka oli epäonnistunut pyrkimyksessään ulottaa roomalaiskatolisen kirkon valta Venäjälle miekkalähetyksen voimin, turvautui oveluuteen ja imarteluun. Hän lähetti Aleksanterin luo kaksi korkea-arvoista kardinaalia mukanaan kirje, jossa hän lupasi auttaa Aleksanteria taistelussa mongoleja vastaan, jos tämä taipuu paavin valtaan ja kääntyy katolisuuteen, mutta Aleksanteri torjui ehdotuksen.

Vuonna 1252 Aleksanteri joutui käymään toistamiseen Kultaisessa Ordassa selvittelemässä ruhtinaiden keskinäisiä riitoja ja lepyttämässä kaanin vihaa. Tällä matkalla kaani nimitti hänet Venäjän keskuksen Vladimirin suuriruhtinaaksi hänen veljensä Andrein sijaan, jonka mongolit olivat karkottaneet. Vladimirissa Aleksanteri otettiin iloiten vastaan, sillä häntä oli jo pitkään pidetty maan ainoana turvana ja toivona.

Pyhä Aleksanteri oli Vladimirin suuriruhtinaana yksitoista vuotta puolustaen väsymättä synnyinmaataan kaanin edessä. Hän näki, että Venäjälle ei ollut vielä koittanut vapauden aika ja että ruhtinaiden oli alistuttava mongolien valtaan ja tehtävä vaivalloisia matkoja Ordaan lepyttääkseen kristillisellä nöyryydellä ja kärsivällisyydellä kaanin vihan. Kun uusi kaani Berke päätti vuonna 1256 toimittaa Venäjällä väestönlaskun ja määräsi verollepanon, Aleksanteri sai hänet myöntämään verovapauden papistolle ja antamaan yhdelle piispalle luvan asua vakituisesti kaanin pääkaupungissa huolehtimassa siellä eri syistä oleskelevien venäläisten sielunhoidosta. Aleksanterin ponnistelujen ansiosta mongolien toimittama ensimmäinen väestönlaskenta sujui rauhallisesti eikä herättänyt levottomuutta kansankaan parissa. Aleksanterin ansioksi on myös luettava, että mongolit ja kaani nähdessään hänen tunnustavan rohkeasti Kristusta alkoivat itsekin kunnioittaa venäläisten uskoa.

Seuraavana vuonna kaani määräsi verolle myös vapaat novgorodilaiset saattaen kaupungin kuohuksiin. Aleksanteri kiiruhti jälleen Ordaan hillitsemään kaanin vihaa ja lupautui itse vastaamaan siitä, että novgorodilaiset maksavat säädetyn veron vapaaehtoisesti.

Toisen kerran veroja tulivat keräämään mongolien sijaan islaminuskoiset kasaarit, jotka olivat tunnettuja julmuudestaan. Kansan kärsivällisyys loppui ja he hyökkäsivät veronkerääjien kimppuun seurauksista välittämättä. Aleksanteri matkusti viivyttelemättä Ordaan, sillä matkalle oli toinenkin syy: kaani vaati venäläisiä ruhtinaita tukemaan mongoleja sotaretkillä muita kristittyjä vastaan – vaatimus, joka oli ehdottomasti torjuttava. Tällä kertaa hän joutui oleskelemaan Ordassa miltei koko vuoden, mutta Jumala siunasi hänen ponnistelunsa. Kaani antoi anteeksi kapinan veronkerääjiä vastaan ja vapautti ruhtinaat velvollisuudesta osallistua mongolien sotaretkiin, joilla he olisivat joutuneet pakanoiden puolella vuodattamaan kristittyjen verta.

Iloiten Aleksanteri lähti paluumatkalle, mutta pitkittynyt oleskelu Ordassa oli murtanut hänen terveytensä ja hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Volgan varrella Gorodetsissa hän asettui kuolinvuoteelleen, luopui maallisesta asemastaan ja otti vastaan vihkimyksen suuren skeeman munkiksi saaden nimekseen Aleksi. Ennen loppua hän pyysi anteeksi kaikilta mukanaan olevilta ruhtinailta, pajareilta ja kansanmiehiltä ja antoi itse heille anteeksi. Marraskuun 14. päivänä vuonna 1263 osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen autuas Aleksanteri antoi sielunsa Jumalan käsiin 43 vuoden ikäisenä.

Hautajaissaattue lähti matkaan. Tieto pyhän Aleksanterin kuolemasta tuli Vladimiriin metropoliitta Kirilin toimittaessa jumalanpalvelusta. Kaupunki tyhjeni kaikkien kiiruhtaessa lähestyvää hautajaissaattoa vastaan. Marraskuun 23. päivänä Aleksanterin maalliset jäännökset tuotiin Vladimiriin ja asetettiin katedraaliin ruumiinsiunausta varten. Tällöin tapahtui kaikkien nähden ensimmäinen ihme. Kun metropoliitta Kiril kumartui avaamaan vainajan käden asettaakseen siihen synninpäästörukouksen tekstin, Aleksanteri itse ojensi kätensä ottamaan sen vastaan. Siitä lähtien Aleksanteri Nevskiä on sanottu pyhäksi. Hänen maalliset jäännöksensä haudattiin Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin kirkkoon.

117 vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen pojanpojan pojanpoikansa Dimitri Donskoi (19.5.) valmistautui taisteluun mongolikaani Mamaita vastaan. Yöllä taistelun aattona Jumalanäidin luostarin ponomari näki kirkossa rukoillessaan kahden munkkivanhuksen tulevan alttarista Aleksanterin arkun ääreen ja kuuli heidän sanovan: ”Ruhtinas Aleksanteri! Nouse ja auta sukulaispoikaasi Dimitriä voittamaan vierasheimoiset viholliset!” Aleksanteri nousi haudasta kuin elävänä ja kaikki kolme katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna ruhtinas Dimitri sai täydellisen voiton vihollisista, mikä merkitsi alkua Venäjän vapautumiselle mongolivallan ikeestä. Ilmestyksen johdosta Aleksanterin arkku avattiin ja sieltä löydettiin hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä, joiden äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä ja sairaiden parantumisia.

Pyhän Aleksanteri Nevskin juhlaa vietetään toistamiseen elokuun 30. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Vladimirista Venäjän uuteen pääkaupunkiin Pietariin vuonna 1724. Reliikit sijoitettiin Pyhän Aleksanteri Nevskin lavraan, jossa ne yhä ovat.

Pyhä Mitrofan syntyi Vladimirin alueella vuonna 1623. Hän oli naimisissa ja toimi maaseudulla seurakuntapappina. 39-vuotiaana hän vaimonsa kuoltua jätti maailman ja meni Zolotnikovin luostariin Suzdalin lähelle. Mitrofan oli päättänyt pysyä tässä luostarissa kuolemaansa saakka, mutta toisin kävi. Kolmen vuoden kuluttua hänet katsottiin kykeneväksi paimentamaan muita ja hänet nimitettiin igumeniksi läheiseen pyhän Kosman luostariin Jahromajoen varrelle. Hän menestyi johtajantehtävässään niin hyvin, että patriarkka Joakim siirsi hänet kymmenen vuoden kuluttua suuremman Unžajoen luostarin igumeniksi Makarjevin kaupunkiin. Tämäkin luostari alkoi kukoistaa niin ulkoisesti kuin sisäisestikin saatuaan viisaan johtajan. Tsaari ja patriarkka panivat tyytyväisinä merkille Mitrofanin kyvyt, ja vuonna 1682 hänet nimitettiin vastaperustetun Voronežin hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi.

Mitrofan vihittiin piispaksi Moskovassa. Ennen hiippakuntaansa matkustamista hän osallistui kokoukseen, jossa ortodoksiset piispat tapasivat patriarkka Nikonin (1652–1666) uudistusten vuoksi ortodoksisesta kirkosta irtaantuneita vanhauskoisia. Hän joutui yhdessä muiden piispojen kanssa pahoilla mielin toteamaan lahkolaisten fanaattisuuden. Omassa hiippakunnassaankin hän joutui tekemisiin vanhauskoisten kanssa. Voronežissa asui paljon pakolaisia ja karkotettuja, kapinallisia kasakkoja ja suoranaisia rikollisia. Lisäksi kirkon vaikutus alueella oli vähäistä ja kansa oli tottunut elämään ilman papistoa, mikä loi suotuisat olot lahkolaisuudelle. Kun Mitrofan näki, että pappeja oli vähän ja etteivät he puutteellisen koulutuksen vuoksi kyenneet tehokkaasti taistelemaan kansan pariin levinneitä pakanallisia tapoja ja hereettisiä käsityksiä vastaan, hän ryhtyi ensi töikseen kohottamaan heidän hengellistä tasoaan. ”Teidän pappien pitää jakaa kansalle Jumalan sanan mannaa niin kuin enkelit valmistivat kansalle aineellista mannaa erämaassa. Teidän pitää jäljitellä Moosesta ja Paavalia, jotka olivat palavia esirukoilijoita kansansa puolesta. Samalla lailla teidänkin pitää hellittämättä taistella Jumalan kansan pelastuksen puolesta”, hän kirjoitti papistolle osoittamassaan kirjeessä.

Pyhä Mitrofan aloitti hiippakuntansa johtamisen vaatimattomissa oloissa. Maan sekavan hengellisen ja poliittisen tilanteen johdosta Moskovan keskusvalta oli unohtanut turvata uuden hiippakunnan talouden ja piispan toimeentulon. Hiippakuntakeskuksen puuttuessa Mitrofan henkilökuntineen asui aluksi majatalossa. Katedraaliksi tarkoitettu kirkko oli niin huonossa kunnossa, että jumalanpalvelusten toimittaminen siinä oli miltei mahdotonta. Mitrofanin ponnistuksilla ja hänen hankkimillaan lahjoituksilla rakennettiin uusi Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraali. Hänen aikanaan kirkkojen määrä Voronežin hiippakunnassa kasvoi neljänneksellä, ja alueen kirkollinen ja poliittinen elämä kehittyivät myönteiseen suuntaan. Luostareissa vieraillessaan Mitrofan puuttui niiden omavaltaiseen maalliseen toimintaan ja alisti ne tarpeen vaatiessa suoraan omaan valvontaansa. Hän pyrki palauttamaan luostareiden sisäisen hengellisen elämän pyhien isien viitoittamalle tielle kannustamalla munkkeja askeettisiin kilvoituksiin ja lakkaamattomaan rukoukseen. Seurakuntapapistoon hän suhtautui ankarasti mutta samalla myötätuntoisesti ja pyrki sytyttämään heidän sydämiinsä oikean pastoraalisen hengen. Alueen unohdetut papit saivatkin hänestä tarvittaessa vaikutusvaltaisen tukijan ja puolustajan. Maallikoiden parissa hän taisteli taikauskoisuutta, lahkolaisuutta ja kaikkinaista säädyttömyyttä vastaan. Rakkautta ja laupeutta osoittaen hän kynti ihmissydänten vainioita kylvääkseen niihin Jumalan sanan pelastavia siemeniä.

Pyhä Mitrofan huolehti myös hiippakuntansa köyhistä. Hänellä oli sääntönä olla jättämättä mitään itselleen ja antaa kaiken mitä sai Jumalalle ja köyhille. Hänen hiippakuntamatkansa olivat puutteenalaisten juhlaa, sillä hän jakoi sekä omista että hiippakunnan varoista lahjoituksia vankiloihin, vanhainkoteihin ja sairaaloihin, köyhille ja karkotetuille sekä luostareihin. Hänen aikanaan kirkon vaikutusvalta alueella kasvoi nopeasti.

1690-luvun lopulla tsaari Pietari Suuri alkoi rakennuttaa Venäjälle laivastoa Voronežiin perustetulla telakalla. Hän vieraili usein kaupungissa asuen siellä pitkiä aikoja. Telakkatyöhön liittyvät rasitteet, ulkomaalaiset rakentajamestarit ja heidän mukanaan tuomansa vieraat uskonnolliset tavat ja käsitykset ärsyttivät kansaa, mutta pyhä Mitrofan piti velvollisuutenaan auttaa tsaaria. Hän selitti kansalle aloitetun työn merkitystä Venäjälle, ja tsaari osoitti arvostuksensa piispalta saamaansa tukea kohtaan erilaisilla lahjoituksilla ja huomionosoituksilla.

Vuonna 1700 Pietari Suuri kutsui Mitrofanin luokseen Voronežin palatsiinsa. Piispa lähti jalkaisin matkaan mutta nähtyään palatsin pihalla pakanallisten antiikin jumalien ja jumalattarien patsaat hän kääntyi ja palasi kotiinsa. Tsaarille hän lähetti sanan, ettei astu palatsiin ennen kuin kansaa viettelevät epäjumalat on poistettu. Vihoissaan hallitsija vastasi määräävänsä Mitrofanille kuolemantuomion, jollei tämä tottele. Illansuussa tsaari kuuli juhlallista kirkonkellojen soittoa, ja koska ei ollut mikään juhlapäivä, hän lähetti kysymään soiton syytä. ”Hänen korkeutensa on tuominnut minut kuolemaan, ja ennen tuomion täytäntöönpanoa haluan rukoilla kokoöisessä jumalanpalveluksessa anteeksi syntejäni”, pyhä Mitrofan vastasi. Vastauksen kuultuaan tsaari puhkesi nauruun, kehotti lopettamaan soiton ja määräsi patsaat poistettaviksi.

Vuonna 1703, täytettyään 80 vuotta, pyhä Mitrofan sairastui ja alkoi valmistautua kuolemaan. Hän otti vastaan suuren skeeman munkiksivihkimyksen saaden nimen Makari pyhittäjä Makari Unžajokelaisen mukaan, jonka luostarissa hän oli ollut igumenina ennen piispaksi nimittämistään. Marraskuun 23. päivänä hän siirtyi rauhassa ikuiseen autuuteen. Mitrofanin kuoltua hänen keljastaan ei löytynyt mitään arvokasta lukuun ottamatta erästä tsaarin lahjoittamaa taulua. Evankeliumin opetuksen mukaan hän oli almuja antamalla koonnut itselleen aarteen taivaaseen. Pietari Suuri oli läsnä Mitrofanin hautajaisissa, kantoi itse tämän arkkua ja sanoi: ”Olen menettänyt pyhän ohjaajavanhukseni.”

Kansa ei unohtanut pyhää Mitrofania, vaan tuli hänen haudalleen rukoilemaan, ja monet saivat lohdutusta ja apua sairauksiinsa. Hänen kunnioittamisensa pyhänä virallistettiin vuonna 1832, kun hänen pyhäinjäännöksensä oli löydetty maatumattomina.

Pyhittäjäisä Antoni eli Valakiassa autuaan ruhtinas Constantine Brancoveanun aikana 1700-luvun alkupuolella. Hän tuli paikalliseen luostariin jo pappisvihkimyksen saaneena ja ohitti pian muut munkit askeettisilla kilvoituksillaan. Koska hän tunsi kyltymätöntä kaipuuta yksinäiseen rukoukseen ja hiljaisuuteen, luostarin johtaja päästi hänet piispa Hilarionin luo pyytämään siunausta vetäytyä Athosvuorelle. Piispa näki kuitenkin, että hänen hyveensä voisivat hyödyttää kansaa, ja vaati häntä jäämään omaan maahansa. Antoni siirtyi Jumalanäidin temppeliinkäymisen skiittaan Iezeriin Vilcean vuoriseudulle. Siellä hän ponnisteli rakentaakseen uudelleen tulipalossa tuhoutuneen kirkon. Kirkon valmistuttua hän sai igumenilta siunauksen asua pienessä luolassa vähän matkan päässä luostarista. Siellä hän koversi kallioon kappelin, jossa hän rukoili keskeytyksettä yötä päivää. Ihmiskunnan vihollinen aiheutti hänelle monenlaisia ikävyyksiä, mutta Jumalan armosta ja Herran Jeesuksen nimeä lakkaamatta avuksi huutaen hän selvisi niistä voittajana.

Pyhittäjä Antoni oli pienikokoinen ja kulki kaksinkerroin kumarassa kilvoitusten ja kantamiensa raskaiden kahleiden painamana. Hän söi leipänsä vasta illalla eikä koskaan asettunut pitkäkseen nukkumaan vaan lepäsi kivellä istuen. Hänen rukoillessaan kyyneleet virtasivat lakkaamatta hänen silmistään. Elettyään luolassaan kuin ruumiillinen enkeli 28 vuotta hän sai Jumalalta tiedon kuolemastaan neljätoista päivää etukäteen. Pyydettyään oppilastaan Nicolasta hautaamaan ruumiinsa luolan suulle kaivamaansa hautaan hän nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1742. Romanian kirkko vahvisti hänen kunnioituksensa pyhänä vuonna 1992.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

24.11.

Pyhä Mercurius oli kotoisin Vähästä-Aasiasta. Hänen isänsä oli skyyttalainen kristitty upseeri nimeltään Gordion. Mercurius seurasi isänsä jälkiä sotilasuralla. Hän taisteli legioonalaisena keisarien Deciuksen ja Valerianuksen aikana (249–260). Kerran suuren barbaarisotajoukon lähestyessä enkeli ilmestyi Mercuriukselle, antoi hänelle miekan ja käski hänen hyökätä vihollisten keskelle luottaen kristittyjen Jumalaan. Mercurius tunkeutui rintaman läpi ja surmasi vihollisten päällikön. Tämä sai barbaarit paniikin valtaan ja he pakenivat.

Keisari kiinnitti huomionsa urheaan soturiin, kutsui hänet aterioimaan omaan pöytäänsä ja korotti hänet korkeaan sotilasarvoon huolimatta hänen nuoresta iästään. Mercurius unohti hovielämän pyörteissä velvollisuutensa ainoaa todellista Hallitsijaa kohtaan. Eräänä yönä enkeli ilmestyi hänelle uudestaan ja muistutti häntä, että miekka oli alun pitäen annettu hänelle osoitukseksi marttyyrikilvoituksesta, joka häntä odotti. Näin Mercurius heräsi välinpitämättömyydestään. Seuraavana päivänä hän kieltäytyi uhraamasta Diana-jumalattarelle. Kun hänet tämän vuoksi kutsuttiin keisarin eteen, hän heitti sotilasarvonsa merkit maahan osoittaen olevansa valmis uhraamaan maallisen kunnian ja kohtaamaan kuoleman Kristuksen tähden.

Mercurius heitettiin heti vankilaan ja hän joutui julmiin kidutuksiin. Hänet pantiin riippumaan hiilipannun yläpuolelle ja ruumis lävistettiin keihäillä, niin että siitä vuotanut veri sammutti hiilet. Sitten hänet ripustettiin roikkumaan jaloistaan ja häntä ruoskittiin pronssipäisillä raipoilla. Lopulta hänet vietiin Kappadokian Kesareaan, missä hänet mestattiin.

Pyhän Basileios Suuren kerrotaan nähneen 26.6.363 näyn, jossa Jumala lähetti pyhän Mercuriuksen taivaasta surmaamaan keisari Julianus Luopion, joka vainosi kristittyjä. Samana päivänä Julianos sai surmansa Persian sotaretkellä. Mercurius kuvataankin usein ikoneissa ratsailla lävistämässä miekallaan luopiokeisaria.

Monet pyhään Mercuriukseen kytketyistä kertomuksista ovat myöhäisempää perua. Hänen kunnioittamisensa soturipyhänä alkoi voimistua 500-luvulla, ja hänen ilmestymisiään on tapahtunut erityisesti taisteluiden edellä. Mercurius on yksi kaikkein suosituimpia pyhiä Egyptin koptilaisessa kirkossa, joka kutsuu häntä lisänimellä Abu al-Saifain, ”kaksimiekkainen”.

Pyhä Chrysogonus oli roomalainen virkamies, joka kääntyi kristityksi ja johti myös monia muita uskon tielle, muun muassa pyhän Anastasia Sirmiumlaisen (22.12.). Keisari Diocletianuksen vainon aikana Chrysogonus virui useita kuukausia vankilassa. Lopulta hänet mestattiin Aquileiassa. Chrysogonuksen ruumis heitettiin mereen, mutta myöhemmin Zoilus-niminen pappi löysi sen.

Paavi Sylvester I (314–335) rakennutti pyhän Chrysogonuksen kunniaksi kirkon, jonka alle Chrysogonuksen jäännösten uskotaan olevan haudatut. Nykyinen San Crisogonon kirkko on noin kuusi metriä kyseisen haudan yläpuolella. Kirkon alttarin alla on pyhän Chrysogonuksen pää ja käsivarsi.

Chrysogonuksen muistopäivä on hänen elämäkerrassaan 23.11., Rooman martyrologiassa 24.11., Martyrologium Hieronymianymissa 31.5. ja eräissä kreikkalaisissa kalentereissa 16.4.

Roomalainen neito Firmina kidutettiin kuoliaaksi Italian Umbriassa, Amelian (Ameria) kaupungissa. Hän kärsi keisari Diocletianuksen vainossa vuoden 303 tienoilla.

Pyhä Pietari kärsi uskonsa tähden vainoa jo nuorena keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana. Monipuolisesti sivistyneenä hänet nimitettiin Aleksandrian katekeettisen koulun johtajaksi. Hengellisen isänsä patriarkka Teonaksen kuoleman jälkeen hänet valittiin Aleksandrian patriarkaksi vuonna 300.

Kun Diocletianuksen vainot puhkesivat vuonna 303, patriarkka Pietari halusi selvät säännöt siihen, millä ehdoilla vainoissa periksi antaneet kristityt otetaan takaisin kirkon yhteyteen heidän katuessaan. Joidenkin mielestä hän oli liian lempeä heitä kohtaan. Tyytymättömiä johti Lykopoliksen piispa Meletios. Kun Pietari itse joutui lähtemään vainoja pakoon, Meletios syytti häntä pelkuruudesta ja alkoi toimia Aleksandrian kirkon johtajana. Hän vihki omia kannattajiaan papeiksi eri seuduille ja tästä sai Egyptin kirkossa alkunsa monta sukupolvea kestänyt skisma. Samasta skismaattisesta ryhmittymästä oli peräisin myös Areioksen harhaoppi.

Pietari, joka johti kirkkoa piilopaikastaan käsin, erotti Meletioksen ehtoollisyhteydestä, mutta toivoi vielä pääsevänsä sovintoon hänen kanssaan, mikä käy ilmi eräästä hänen säilyneestä kirjeestään. Joitakin vuosia myöhemmin Meletios kuitenkin itse murtui vainoissa ja suostui uhraamaan epäjumalille.

Pyhä Pietari palasi Aleksandriaan, kun vainot väliaikaisesti laantuivat. Itäisen Rooman keisari Maximinus Daia (311–313) aloitti kuitenkin odottamatta vainot uudestaan ja Pietari vangittiin. Kerrotaan, että edes silloin kun Pietaria oltiin viemässä kuulusteluihin, hän ei tahtonut ottaa hereettistä Areiosta takaisin ehtoollisyhteyteen, vaikka sitä häneltä pyydettiin. Kun joku ihmetteli tätä, hän kertoi nähneensä näyn. Kristus oli ilmestynyt hänelle 12-vuotiaana lapsena, jonka viitta oli revitty kahtia. Lapsi oli silmät kyynelissä koettanut peitellä itseään viitanpuolikkailla. ”Herra, kuka on repinyt viittasi?” Pietari oli kysynyt. ”Sen on Areios tehnyt”, Kristus-lapsi oli vastannut: ”Varo ottamasta häntä takaisin ehtoollisyhteyteen, ja varoita myös pappeja Akhilleosta ja Aleksanteria, seuraajiasi Aleksandrian piispanistuimella, etteivät he anna periksi hänen hyökkäyksilleen vaan säilyttävät oikean uskon.”

Pietari tuomittiin mestattavaksi. Koska hän ei tahtonut verenvuodatusta ja mellakoita kaupungissa, hän pakeni vankilasta ja meni oma-aloitteisesti mestauspaikalle kaupungin ulkopuolelle. Samalla paikalla oli aikoinaan mestattu myös Aleksandrian kirkon perustaja pyhä apostoli Markus (25.4.). Pietari sai luvan rukoilla apostolin haudalla. Hän lankesi maahan ja pyysi kyynelsilmin pyhää edeltäjäänsä vahvistamaan häntä edessään olevassa viimeisessä taistossaan. Sitten hän nousi seisomaan ja rukoili Kristusta, että hänen marttyyrikuolemansa sinetöisi vainon, niin ettei se enää jatkuisi. Silloin hän kuuli äänen: ”Pietari oli ensimmäinen apostoli ja Pietari on myös viimeinen marttyyri.” Todellakin pyhän Pietarin mestaus marraskuun 24. päivänä 311 merkitsi kristittyjen vainojen päättymistä. Hän oli Egyptin viimeinen uskonsa tähden surmattu ennen kuin keisari Konstantinus nousi valtaan ja lopetti kristittyjen vainon. Siksi koptilainen kirkko kutsuu Pietaria “marttyyrien sinetiksi” ja häntä kunnioitetaan yleisesti alkukirkon viimeisenä marttyyrina.

Pian mestauksen jälkeen kristityt hakivat pyhän piispan ruumiin ja veivät sen Aleksandrian katedraaliin. Siellä he asettivat sen piispanistuimelle, ja näin pappi Akhilleos vihittiin edeltäjänsä pyhien jäännösten äärellä piispaksi ja Pietarin seuraajaksi Aleksandrian patriarkkana.

Malka (Malchus) eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa Niniven-Nisibiksen alueella. Hänen nimensä on syyriaa ja tarkoittaa ”hallitsijaa”, ”kuningasta”. Hän oli perheensä ainoa poika ja vanhemmat tahtoivat kovasti, että hän jatkaisi sukua. Kun he olivat järjestämässä hänelle avioliittoa, Malka karkasi kotoa. Hän ylitti salaa Persian ja Rooman välisen rajan, joka oli suljettu, ja meni Keski-Syyrian Khalkikseen, jossa asettui sikäläisten munkkien ohjaukseen. Hän paastosi, teki käsitöitä ja edistyi kilvoituksissaan kaikessa hiljaisuudessa.

 Muutamien vuosien jälkeen Malka sai tietää isänsä kuolleen ja päätti lähteä käymään kotonaan saadakseen lohduttaa äitiään ja jakaa perintönsä köyhille ja luostareille. Hänen hengellinen isänsä yritti varottaa Malkaa, mutta tämä lähti matkaan. Beroasta Edessaan vievää tietä kulkiessaan hän joutui noin 70 muun kulkijan kanssa arabien käsiin. Arabit veivät heidät kameleilla autiomaan yli ja myivät Malkan ja naispuolisen vangin eräälle isännälle orjaksi.

Malka sai vastuulleen lampaita, joita hän paimensi kuumassa erämaassa pukeutuneena pelkkään lannevaatteeseen. Hän rukoili lakkaamatta ja veisasi psalmeja, jotka osasi ulkoa. Huomatessaan Malkan rehelliseksi ja luotettavaksi isäntä tahtoi palkita hänet antamalla hänelle vaimoksi naisen, joka oli vangittu ja myyty yhdessä hänen kanssaan. Malka sanoi, ettei hän kristittynä voi ottaa vaimoa, jonka aviomies on elossa. Isäntä julmistui ja veti jo miekkansa esiin, mutta Malka otti naisen tykönsä viime hetkellä. Malka jätettiin naisen kanssa kahden ja oli niin epätoivoinen, että päätti tehdä itsemurhan. Hän otti miekkansa ja sanoi naiselle: ”Hyvästi naisparka, muista minut marttyyrina, älä aviomiehenä.” Nainen heittäytyi Malkan jalkoihin ja rukoili häntä Jeesuksen nimessä säästämään henkensä. Nainen ehdotti, että he eläisivät yhdessä neitseellisesti: ruumiillisesti erillään mutta pyhän rakkauden yhdistäminä. Näin heidän isäntänsä piti heitä aviopuolisoina, mutta Malka ei koskaan koskenut vaimoonsa, jotta ”ei menettäisi rauhan aikana sitä minkä oli taistelussa voittanut”.

Isäntänsä luottamuksen voitettuaan Malka alkoi viettää yhä pidempiä aikoja yksin lampaita paimentaen. Kerran hän hengellistä isäänsä ajatellessaan näki muurahaispesän. Niiden väsymätöntä uurastusta ja sopusointuista yhteistyötään katsellessaan hänet valtasi ikävä luostariin, jossa jokainen työskentelee yhteisen hyvän eteen, kaikki kuuluu kaikille eikä kukaan pidä mitään omanaan.

Malka päätti paeta ”vaimonsa” kanssa. Hän teurasti kaksi vuohta ja teki niiden nahoista leilejä ja lihasta evästä matkaa varten. Illan pimetessä he kävelivät virralle ja ajelehtivat sitä pitkin eksyttääkseen takaa-ajajansa. Kolmen päivän kuluttua he näkivät takanaan kaksi miestä ratsastamassa kameleilla heitä kohti täyttä laukkaa. Kauhuissaan he juoksivat vuorenrinnettä pitkin ylöspäin ja piiloutuivat syvään onkaloon. Takaa-ajajat seurasivat heidän jälkiään, ja pian toinen heistä tuli luolan suulle ja käski heitä: ”Tulkaa ulos, niin saatte kuolla!” Silloin naarasleijona hyökkäsi miehen kimppuun, raateli hänen ruumiinsa ja veti sen luolan pimeyteen. Jonkin ajan kuluttua luolaan nousi myös heidän isäntänsä miekka kädessään ja huusi heitä esiin. Leijona hyökkäsi jälleen ja vei saaliinsa mukanaan.

Malka ja nainen ratsastivat kameleilla erämaan halki kymmenen päivää ja saapuivat lopulta roomalaiseen sotilasleiriin. Malka jätti hänet sisaryhteisöön ja palasi itse omaan veljestöönsä, mutta hänen hengellinen isänsä oli jo kuollut. Malka eli korkeaan ikään ja ennen kuolemaansa hän kertoi tarinansa pyhälle Hieronymukselle (k. 420), joka kirjoitti sen muistiin.

Pyhä Kea eli 400-luvulla.[1] Hänestä tuli piispa Irlantiin. Pyhän Patrikin kerrotaan pitäneen Kean kirjoituksia parempina kuin omiaan. Kea oli ensimmäinen piispa, joka rakennutti Irlantiin (Meathin Damleagiin) kivikirkon.

Muiden kelttipyhien tapaan Kea vaelteli paljon. Hänellä oli erakkomaja Lounais-Englannin Cornwallissa ja lisäksi hän perusti luostarin mantereelle, Bretagnen pohjoisosiin. Jälkimmäisessä tapahtui, että paikallinen päällikkö Tewdrik vei luostarista yhdeksän nautaa. Kun Kea meni pyytämään niitä takaisin, Tewdrik löi häntä niin, että yksi hammas lähti irti. Kea parani vasta, kun hän pesi verta vuotavan suunsa pyhän lähteen vedellä.

Kilvoiteltuaan hyveellisesti pyhä Kea nukkui pois 500-luvun alussa. Joissain kalentereissa hänen muistopäivänsä on 5.11.

 

[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Kay, Quay, Cianan ja Kenan. Joskus hänet esitetään pyhän Martinus Toursilaisen (11.11.) oppilaana, mikä on varsin epätodennäköistä.

Colman MacLenin syntyi Irlannin etelärannikolla, Munsterin Corkissa 520-luvun lopulla. Colman oli ylhäistä sukua ja hänestä tuli kelttiläinen runoilija ja Cashelin hovibardi. Colman sepitti ja esitti laulelmia sekä laati ja kokosi kronikoita ja sukuluetteloita. Mutta koska hän ei ollut kristitty, hän ei voinut laulaa Munsterin kristityn kuninkaan kruunajaisissa. Paikalle tuli pyhä Brendan (27.11.), jonka vierailun aikana alettiin selvittää erästä sukukiistaa. Brendan ja Colman löysivät yhdessä pyhän Ailben (Ailbhe) haudan ja pyhäinjäännökset. Brendan sanoi Colmanille, että reliikkien koskettamisesta pyhittyneet kädet eivät saisi jäädä pakanallisiksi. Tämä muodostui Colmanin elämän käännekohdaksi.

Brendan alkoi opettaa kristinuskoa Colmanille, joka oli jo noin 50-vuotias ottaessaan kasteen. Colman jätti bardin uransa ja meni luostariin. Hänet vihittiin papiksi ja hän alkoi vuorostaan levittää evankeliumia. Monipuolisesti sivistyneenä hän sai palvella kirkkoa myös opettajana. Elämänsä lopulla pyhä Colman perusti seurakunnan Cloyneen ja hänestä tuli sen ensimmäinen piispa. Cloynen lisäksi hän rakennutti kirkon myös Kilmaclenineen.

Pyhä Colman kuoli 600-luvun alkuvuosina. Molempien hänen rakennuttamiensa kirkkojen jäänteet ja Cloynen pyhä lähde ovat säilyneet meidän aikoihimme asti, samoin kuin muutamat runot; niiden joukossa on pyhää Brendania ylistävä runoelma.

Pyhä Flora syntyi 800-luvulla Espanjan Cordobassa muslimiperheeseen. Hän ja hänen äitinsä alkoivat salaa uskoa Kristukseen. Flora teki Jumalalle naimattomuuslupauksen ja yritti auttaa vangittuja kristittyjä. Kotonaan Floraa pahoinpideltiin uskonsa takia. Kun hänelle järjestettiin avioliitto muslimimiehen kanssa, Flora pakeni kristityn ystävänsä Marian kanssa. Marian veli oli ollut diakoni, jonka muslimit olivat surmanneet. Flora ja Maria menivät Floran sisaren luokse, mutta tämä pelkäsi viranomaisia ja heitti heidät ulos. Lopulta Floran oma veli kavalsi hänet viranomaisille. Flora vietiin vankeuteen, häntä ruoskittiin ja yritettiin suostutella kääntymään takaisin islamiin. Flora onnistui pakenemaan vankilasta. Rukoillessaan kirkossa hän tapasi Marian, ja he päättivät ilmoittautua yhdessä viranomaisille kristittyinä. Heidät pantiin tyrmään ja uhattiin myydä ilotaloon, jolleivät kieltäisi Kristusta. Pyhä Eulogius kirjoitti heille: ”Älkää pelätkö. Mikään ei voi koskea teidän sieluihinne, tekivätpä he ruumiillenne mitä tahansa.” Kun Flora ja Maria eivät osoittaneet merkkejä mielensä muuttamisesta, heidät mestattiin Abd al-Rahman II:n käskystä vuonna 851.

Pyhä Merkuri Smolenskilainen oli syntyperältään Määrin slaavi.[1] Ortodoksiseen uskoon kasvatettuna hän muutti kotimaastaan Kiovan Venäjälle, jonne mongolien paimentolaisheimot olivat juuri hyökänneet aiheuttaen suurta tuhoa ja kärsimystä.

Saavuttuaan Smolenskiin kookas ja voimakas Merkuri astui ruhtinaan sotajoukon palvelukseen. Hän ei ollut suuri ainoastaan ruumiillisesti vaan myös hengellisesti: hän vietti salaa kilvoittelijan elämää, paastosi, valvoi yöt rukouksessa, varjeli siveellistä puhtauttaan ja oli valmis tarvittaessa kuolemaan uskonsa puolesta.

Vuonna 1238 kristinuskoa pilkkaavat mongolijoukot lähestyivät Smolenskia. Niiden johtaja kerskui jättiläismäisellä koollaan ja voimillaan ja haastoi parhaan smolenskilaisen soturin kaksintaisteluun, jossa ratkaistaisiin kaupungin kohtalo. Kaikki asukkaat pienimmästä suurimpaan kokoontuivat Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraaliin rukoilemaan Jumalanäidin ihmeitä tekevän ikonin edessä. Pyhä Merkuri oli muiden joukossa, ja vähä vähältä hänen sydämensä täytti rakkaus lähimmäisiä kohtaan ja valmius kärsiä heidän ja pyhän kirkon puolesta. Samana yönä kirkon ponomari Georgi jäi yksin rukoilemaan Jumalanäidin ikonin eteen ja kuuli yhtäkkiä äänen sanovan: ”Mene palvelijani Merkurin luo ja sano, että Valtiatar kutsuu häntä.” Ihmetellen ikonista kuuluvaa ääntä Georgi kiirehti täyttämään saamansa käskyn. Hän tapasi Merkurin pihalta rukoilemasta kädet kohotettuina taivasta kohti. Yhdessä he palasivat kirkkoon, jossa Merkuri polvistui ikonin eteen ja sai kuulla ikonista äänen: ”Palvelijani Merkuri, minä lähetän sinut torjumaan kaupunkia uhkaavan vihollisen ja puolustamaan tätä kirkkoa. En jätä sinua, älä pelkää. Sinä voitat vihollisen ja saat Herralta voitonseppeleen ja ikuisen autuuden.”

Samana yönä Kristuksen soturi nousi ratsaille ja pääsi huomaamatta vartion ohi vihollisen leiriin. Siunattuaan itsensä ristinmerkillä ja kutsuttuaan avuksi Jumalanäitiä hän löi kuoliaaksi voimistaan kerskuneen jättiläisen ja surmasi useita vihollisia. Mongolisoturit pakenivat kauhuissaan nähdessään salamannopeiden nuorukaisten ja säteilevän Neitseen auttavan Merkuria. Surmatun jättiläisen poika onnistui kuitenkin takaapäin hyökkäämään Kristuksen soturin kimppuun ja antoi hänelle kuolettavan iskun.

Aamun koittaessa taisteluun valmistautuneet smolenskilaiset näkivät vihollisen paenneen. Hartain mielin he hautasivat sotilasmarttyyri Merkurin ruumiin katedraaliin. Pian kuolemansa jälkeen pyhä Merkuri ilmestyi samaiselle ponomari Georgille luvaten jatkuvasti auttaa ja suojella Smolenskin asukkaita kaikissa murheissa ja taisteluissa. Kaupungin oman taivaallisen suojelijan kunnioitus alkoi heti hänen marttyyrikuolemansa jälkeen vuonna 1238 ja se virallistettiin 1500-luvun lopulla.


[1] Määri on Tšekinmaan ja Slovakian keskellä sijaitseva Moravajoen halkoma alue.

Pyhä Nikodemos oli kotoisin Makedonian Beroiasta (Veria). Hän meni munkiksi erääseen lähiseudun luostariin Andronikos II Paleologoksen hallitusaikana (1282–1328). Elettyään aikansa luostarissa yhdessä veljien kanssa hän vetäytyi yksinäisyyteen ankarampaan kilvoitukseen. Köysien tukemana hän valvoi yökaudet rukouksissa vuodattaen kuumia kyyneleitä Jumalan edessä. Pian hän saavutti himottomuuden tilan, ja armo täytti hänen sielunsa äärimmilleen.

Kuljettuaan paikasta paikkaan Nikodemos asettui lopulta tavallisena munkkina Filokaloksen luostariin Tessalonikaan. Korkean hengellisen tilansa ansiosta hän saattoi puhua näyttelijöille ja prostituoiduille vapaasti, kiusausta tuntematta, ja pelastaa heidät synnillisestä elämästä. Tästä seurasi kuitenkin juoruja ja luostarin johtaja suuttui hänelle. Pyhä Nikodemos ei yrittänyt puolustella itseään vaan piti tätäkin koettelemusta osallisuutena Kristuksen kärsimyksiin. Hänet siirrettiin sivuluostariin maaseudulle, missä hän teki työtä ja paastosi jopa viikonkin kerrallaan ravintonaan vain sisäinen rukous.

Ihailemansa pyhän Vitaliksen (11.1.) tavoin Nikodemoskin antoi ruokansa köyhille ja prostituoiduille. Jälkimmäiset saadessaan häneltä ruoan lupasivat olla harjoittamatta syntiä sinä päivänä. Ihmissuvun vihollinen alkoi levittää uusia panetteluja Nikodemoksesta. Kerran hänen ollessaan Tessalonikassa jotkut miehet löivät häntä miekoillaan, kun hän oli prostituoitujen seurassa. Hänen onnistui laahautua luostarinsa portille, mutta igumeni kieltäytyi päästämästä häntä sisään. Niinpä hän kuoli haavoihinsa ulkona luostarin portin edessä. Tämä tapahtui noin vuonna 1350.

Joskus myöhemmin ohikulkijat alkoivat tuntea ihanaa tuoksua paikalla, johon Nikodemos oli vaatimattomasti haudattu. Kun hauta avattiin, hänen ruumiinsa löytyi maatumattomana. Koko kaupunki juhli tapausta. Keisari, joka tuohon aikaan oli Tessalonikassa, johti kulkuetta, jossa Nikodemoksen reliikkejä kannettiin kaupungin muurien ympäri. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Simon aloitti kilvoitteluelämän pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) luostarissa, joka sijaitsee Jaroslavlista koilliseen. Erilaisissa kuuliaisuustehtävissä hänellä oli jatkuvasti vierellään suuria kilvoittelijoita, kuten pyhittäjä Kornilin oppilaat Gennadi Kostromalainen (23.1.), Kiril Uusjärveläinen (4.2.), Irodion Ilojärveläinen (28.9.), Adrian Pošehonilainen (5.3.) ja Lavrenti Komelilainen (16.5.). Heidän esimerkkinsä kannustamana uusi munkki tottui nopeasti luostarielämään eikä moneen vuoteen poistunut minnekään Komelin luostarista.

Ohjaajansa kuoltua vuonna 1537 Simon lähti yhdessä vanhus Longinin kanssa synnyinseudulleen Solvytšegodskiin ja asettui asumaan metsään noin 15 kilometrin päähän kaupungista ja auttoi pyhittäjä Longinia perustamaan erämaaluostarin Korjažemajoen varrelle. Pian Simon siirtyi kauemmas kaupungista ikimetsään Vytšegda- ja Soigajoen yhtymäkohtaan, missä hänen ympärilleen syntyi luostari. Simon johti sen veljestöä kahdenkymmenen vuoden ajan ja nukkui rauhassa autuaaseen kuolonuneen 24. marraskuuta vuonna 1562.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

25.11.

Pyhä Clemens oli Rooman piispana vuosina 88–97. Hän oli syntyjään roomalainen ja nuoruudessaan apostolien opetettavana: pyhä Irenaios (23.8.) kirjoittaa, että ”heidän julistuksensa kaikui hänen korvissaan, heidän traditionsa oli hänen silmiensä edessä”. Hän on kenties sama Clemens, jonka Paavali mainitsee kirjeessään filippiläisille (4:3). Toisen perimätiedon mukaan pyhä Pietari kastoi Clemensin. Clemensiä voi tavallaan pitää Rooman ensimmäisenä piispana, sillä vielä hänen edeltäjänsä pyhä Linus ja pyhä Cletus (Anacletus) olivat käytännössä enemmänkin presbyteerejä.

Julistuksessaan pyhä Clemens oli apostolien päämiehen Pietarin uskollinen seuraaja. Clemens oli nöyrä ja sävyisä, tunsi hyvin pyhät kirjoitukset ja oli perehtynyt kreikkalaiseen viisauteen. Hän kykeni käännyttämään niin juutalaisia kuin pakanoitakin kertomalla heille Jumalan äärettömästä armosta ja ikuisesta valtakunnasta.

Pyhä Clemens kirjoitti todennäköisesti 90-luvun alkupuolella korinttilaisille kirjeen,[1] joka sisältää paljon mielenkiintoista tietoa alkukirkon elämästä ja ajattelusta. Erityisesti hän kehottaa nuorempia kirkon jäseniä kunnioittamaan apostolien työtä ja säilyttämään Kristuksen ruumiin ykseyden pysymällä kuuliaisina hengellisille vanhemmilleen. Kirjoittaja sovittelee, kehottaa uskoon, vieraanvaraisuuteen, pitkämielisyyteen ja nöyryyteen. Hän vertaa ylösnousemusta tuhkasta nousevaan feeniks-lintuun. Pyhän Clemensin asemaa ja arvostusta alkukirkossa kuvaa se, että kirje kuului pitkään pyhien kirjoitusten joukkoon: eritoten Aleksandriassa ja Korintissa sitä luettiin kuin apostolista epistolaa. Clemensin nimissä on säilynyt muitakin kirjoituksia, mutta mitä ilmeisimmin ne eivät ole hänen laatimiaan. Roomalaisen perimätiedon mukaan jumalanpalvelusten toimittajat alkoivat käyttää kirkossa erityisiä liturgisia vaatekappaleita Clemensin aikana.

Kun Clemens oli käännyttänyt Teodora-nimisen ylimyksen, hänen aviomiehensä Sisiniuksen ja 423 muuta roomalaista, kansa alkoi nousta Clemensiä vastaan. Keisari Trajanus (98–117) karkotti hänet valtakunnan itärajalle Krimille. Sikäläisillä marmorilouhoksilla työskenteli pari tuhatta kristittyä. He saivat nyt itselleen todellisen esipaimenen, joka lohdutti heitä ikuisen autuuden lupauksin. Olosuhteet louhoksilla olivat kammottavat. Lähin paikka, josta sai juomavettä, oli noin kymmenen kilometrin päässä. Clemens kuitenkin rukoili ja löysi louhoksien lähistöltä vesilähteen. Pakkotyön ohessa hän julisti Jumalan sanaa innokkaasti ja pakanoita kääntyi niin paljon, että heidän kokoontumisiaan varten tarvittiin peräti 75 pientä kirkkoa.

Pyhän Clemensin toimintaa ei suvaittu pitkään. Häntä kidutettiin ja lopulta hänet kytkettiin ankkuriin ja heitettiin Mustaanmereen. Kerrotaan, että enkelit laskivat pyhän ruumiin merenpohjaan ja myöhemmin meri vetäytyi niin, että kristityt saattoivat nähdä ruumiin, joka oli noin 300 metrin päässä rannasta. Tämä ihme toistui vuosittain hänen muistopäivänään.

Vuonna 860 Konstantinopolin patriarkka Fotios lähetti slaavien apostolin Kyrilloksen (11.5.) evankelioimaan Krimillä asuvaa väkeä. Kyrillos löysi matkallaan pyhän Clemensin pyhäinjäännökset ja toi ne mukanaan Konstantinopoliin. Myöhemmin hän vei ne Roomaan ja lahjoitti ne paavi Hadrianus II:lle. Ne asetettiin Pyhän Clemensin kirkkoon, joka oli rakennettu hänen kotitalonsa paikalle Colosseumin lähistölle. Kuvataiteessa pyhä Clemens on esitetty paavina ankkurin ja kalan kanssa; joskus mukana on avaimia, lähde, kirja tai myllynkivi. Hänen muistopäivänsä on lännen kirkossa 23.11., kreikkalaisessa kalenterissa 24.11. ja venäläisessä 25.11.


[1] Suomennos teoksessa Apostoliset isät (Suom. H. Koskenniemi, Suomalaisen teologisen kirjallisuusseuran julkaisuja 163) s. 19–53.

Pyhä Mooses oli juutalaista syntyperää. Kristityksi käännyttyään hän tuli tunnetuksi evankeliumin julistajana ja palveli Rooman kirkkoa pappina. Kun keisari Decius aloitti vainonsa, Mooses oli yksi sen ensimmäisiä uhreja. Moosesta pidettiin vangittuna yksitoista kuukautta ja yksitoista päivää, minä aikana hän oli kirjeenvaihdossa pyhän Cyprianuksen kanssa. Pyhä marttyyri Mooses menehtyi vankilassa vuonna 251.

Pyhä Katariina[1] oli rikkaan patriisin Kestoksen tytär Aleksandriasta. Hän oli sekä kaunis että poikkeuksellisen älykäs. Kaupungin parhaiden opettajien johdolla hän perehtyi niin filosofiaan kuin kirjallisuuteenkin sekä kreikaksi että latinaksi. Tiedonjanossaan hän paneutui myös lääketieteeseen ja luonnontieteisiin, joten kaikki tuon ajan inhimillisen tiedon alueet olivat hänelle tuttuja. Oppineet ihmettelivät hänen saavutuksiaan.

Monet tavoittelivat Katariinaa vaimokseen mutta hän kieltäytyi kaikista tarjouksista. Hän tahtoi puolison, joka olisi kaikissa suhteissa hänen vertaisensa. Kun hänen äitinsä ei enää muuta voinut, hän lähetti Katariinan tapaamaan kristittyä erakkoa kaupungin ulkopuolelle. Erakko sanoi todellakin tuntevansa miehen, joka sopisi Katariinalle sulhaseksi. Hänen viisautensa oli kaikkien niin näkyväisten kuin näkymättömienkin asioiden alkusyy, hän hallitsi koko maailmankaikkeutta ja oli tehnyt maailman omalla voimallaan. Lisäksi hän oli ”kaunein ihmisten joukossa” (Ps. 45:3), koska hän oli ihmiseksi tullut Jumala. Lähtiäisiksi erakko antoi Katariinalle Jumalanäidin ikonin, jossa Jumalanäiti kantoi Kristus-lasta käsivarrellaan. Yöllä Jumalanäiti ilmestyi Katariinalle, mutta Kristus-lapsi käänsi kasvonsa hänestä pois ja sanoi hänen olevan ruma ja epäpuhdas, koska hän oli synnin ja kuoleman alainen. Järkyttynyt Katariina meni takaisin erakon luo. Tämä alkoi opettaa hänelle uskon salaisuuksia ja lopuksi kastoi hänet. Sen jälkeen Jumalanäiti ilmestyi hänelle uudelleen ja Kristus-lapsi katsoi häntä iloisesti sanoen: ”Nyt hän on säteilevä ja kaunis ja todella viisas, hyväksyn hänet morsiamekseni.” Hän ojensi Katariinalle sormuksen.

Noihin aikoihin keisari Maximianus (305–311), kuten Diocletianus ennen häntä, tahtoi saada kaikki alamaisensa alistumaan valtaansa pakottamalla heidät uhraamaan keisarikultin mukaisesti. Kun Aleksandriassa toimitettiin näitä menoja, Katariina tuli keisarin eteen ja vakuutti hänelle uskollisuuttaan mutta moitti häntä ankarasti epäjumalien kulttimenojen tähden. Keisari hämmästeli hänen rohkeuttaan ja kauneuttaan, mutta niitäkin suuremman vaikutuksen häneen teki Katariinan viisaus.

Niinpä keisari kokosi Aleksandriaan 50 viisasta ja pani heidät väittelemään amfiteatterissa nuoren Katariinan kanssa. Katariina oli saanut ylienkeli Mikaelilta vakuutuksen, että Jumala puhuisi hänen suunsa kautta. Hän esitti epäjumalanpalveluksen mielettömyyden kuvaillen pakanajumalia ihmisten intohimojen tuotteiksi. Hän viittasi vanhoihin oraakkelilausumiin, joissa ennustettiin Jumalan ihmiseksi tuloa ja Jumalan Pojan kärsimyksiä. Pitkän keskustelun päätteeksi 50 viisaalla ei ollut enää mitään muuta sanottavaa kuin tunnustaa erehdyksensä ja pyytää kastetta. Tästä keisari raivostui ja tuomitsi heidät kaikki poltettaviksi roviolla.[2]

Katariina itse vangittiin ja häntä alettiin kiduttaa. Hänet kiinnitettiin neljään akselilla yhdistettyyn piikkipyörään, mutta enkeli vapautti hänet siitä; pyörä irtosi ja syöksyi rinnettä alas surmaten monia katselijoita. Keisarinna Faustina ihaili Katariinan saavutuksia ja vieraili keisarin läheisen ystävän sotapäällikkö Porfyrioksen kanssa hänen luonaan vankilassa mukanaan 200 sotilasta. Kaikista heistä tuli kristittyjä. Katariina otti heidät iloiten vastaan ja ennusti, että he saavat pian päähänsä marttyyrikruunut.

Kiihkossaan keisari ei säälinyt edes vaimoaan vaan saatuaan tietää tämän tulleen kristityksi hän mestautti Faustinan julmien kidutusten jälkeen marraskuun 23. päivänä. Seuraavana päivänä myös Porfyrios ja hänen sotilaansa tapettiin. Marraskuun 25. päivänä Katariina tuotiin ulos vankilasta tuomioistuimen eteen. Hän oli kauniimpi ja säteilevämpi kuin koskaan odottaessaan pääsevänsä vihdoinkin yhdistymään Kristuksen kanssa. Hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle. Kun hän oli viimeisessä rukouksessaan kiittänyt Herraa, joka oli paljastanut hänelle todellisen viisauden ehtymättömät lähteet, hän taivutti päänsä miekan alle ja antoi henkensä Jumalan haltuun.

Kaksi enkeliä – toisen tulkinnan mukaan kaksi munkkia – vei pyhän marttyyrin jäännökset Aleksandriasta Siinain vuoren huipulle. Sieltä ne löysi joskus 700- tai 800-luvulla maatumattomina lähellä elänyt erakko, joka oli unessa saanut ilmoituksen niiden olemassaolosta. Reliikit siirrettiin juhlallisesti Siinain luostariin, jonka keisari Justinianos oli perustanut vuonna 527.[3] Pyhän Katariinan reliikit ovat luostarissa edelleen. Niistä leviää taivaallinen tuoksu ja niiden äärellä tapahtuu lukuisia ihmeitä.

1000-luvulla Siinain munkki Simeon luovutti pienen osan pyhän Katariinan reliikeistä Normandian herttualle Richardille. Lännessä pyhä Katariina kuului neljäntoista pyhän auttajan ryhmään, joita keskiajalla kunnioitettiin suuresti sekä ryhmänä että yksilöinä. Pyhä Katariina on erityisesti naisopiskelijoiden suojelija.



[1] Pyhän Katariinan juhlaa vietettiin ilmeisesti alun perin marraskuun 24. päivänä.  Juhlapäivän siirtymiseen on kaksi selitystä. On arveltu, että hänen reliikkiensä löytyminen Siinailta 700- tai 800-luvulla olisi tapahtunut 25.11.  Ilmeisesti juhla siirrettiin kuitenkin 25. päivälle vasta 1500-luvulla, jolloin Siinain luostarin munkit siirsivät muistopäivän Jumalansynnyttäjän temppeliin käynnin päättäjäisjuhlan yhteyteen antaakseen sille lisää juhlavuutta. Suomalaisessa kirkkokalenterissa on mainittu molemmat päivämäärät.

[2] Näillä 50 (myöhemmissä lähteissä 150) filosofimarttyyrilla on oma muistopäivänsä 17.11. Hahmojen historiallisuus on kuitenkin vähintäänkin kyseenalainen, sillä kertomus lienee peräisin vasta 800-luvulta.

[3] Luostari oli alun pitäen omistettu Kristuksen kirkastumiselle, mutta 1300-luvulta lähtien se on tunnettu Pyhän Katariinan luostarina.

Pyhä Pietari syntyi 400-luvun alussa Pontoksen alueella Mustanmeren rannalla hurskaiden vanhempien lapsena. Jo seitsemänvuotiaana hän lähti kotoaan ja aloitti kilvoituselämän. Ensin hän kilvoitteli Galatiassa, mutta lähti sitten pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Tutustuttuaan kaikkiin pyhiin paikkoihin, joissa Herramme Jeesus Kristus oli vaeltanut, hän meni Antiokian seudulle. Useita vuosia hän asui hautaluolassa, jonne pääsi vain tikapuilla. Ravintonaan hän käytti leipää ja vettä ja niitäkin vain joka toinen päivä. Hänen työnään oli jatkuva sydämen rukous.

Jumala antoi Pietarille pahojen henkien karkottamisen armolahjan. Hän vapautti Daniel-nimisen miehen demonin vallasta, ja kiitollisena tämä pyysi saada jäädä hänen oppilaakseen. Myöhemmin Pietari auttoi rukouksillaan lukuisia uskovia Antiokiassa ja sen ympäristössä vapautumaan sairauksista ja demoneista siunaamalla heidät ristinmerkillä. Jopa hänen vaatteensa saivat aikaan ihmeitä kuten muinoin apostolien vaatteet. Vietettyään vuosikymmeniä hengellisessä kilvoittelussa ja Jumalan sisäisessä katselemisessa pyhä Pietari nukkui kuolonuneen 99-vuotiaana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

26.11.

Pyhä Jaakob eli 400-luvun alussa erakkona Antiokian pohjoispuolisilla kukkuloilla. Hän oli pyhän Maronin (14.2.) oppilas mutta osoittautui hengellistä isäänsäkin suuremmaksi. Jaakob kilvoitteli kokonaan ilman keljaa tai luolaa eläen avoimen taivaan alla säästä riippumatta. Auringon paahde poltti häntä kesällä, ja talvisin hän selviytyi usein ainoastaan paikallisten talonpoikien ansiosta, jotka saivat toisinaan kaivaa hänet esiin lumen alta. Jaakob eli vain Jumalalle unohtaen mielestään kaikki ruumiilliset tarpeet ja taistellen ruumiin raskautta vastaan. Hänellä oli raskaat kahleet sidottuna ristiin ruumiinsa ympäri, ja mielensä hän keskitti hiljaiseen mietiskelyyn ja psalmien luentaan. Ulkona elävänä hän ei voinut sulkeutua yksityisyyteen, vaan hän otti kaikki tulijat vastaan lämpimästi ja pitkämielisesti, vaikka kärsikin aina joutuessaan keskeyttämään kanssakäymisensä Jumalan kanssa. Hän oli niin kärsivällinen, ettei alkanut hyvästellä vieraitaan ennen kuin yö oli jo koittamassa, vaikka kärsi suolistosairauden aiheuttamaa sietämätöntä tuskaa. Mutta hän oli myös vapaa ihmiskunnian tarpeesta ja turhamaisuudesta. Sairastuttuaan toisen kerran hän otti vastaan ystäviensä antaman lääkityksen ajattelematta, että hänen maineensa suurena kilvoittelijana saattaisi kärsiä.

Jaakobin maine oli niin suuri, että kun hän sairastui vakavasti ja hänen huhuttiin tekevän kuolemaa, naapurikylän väkeä alkoi tulla havittelemaan hänen pyhää ruumistaan. Silloin Jaakobia omanaan pitäneen lähikaupungin miehet lähtivät aseet kädessä karkottamaan tunkeilijat. Kiviä heitellen ja nuolia ampuen he saivat naapurikyläläiset poistumaan, mutta Jaakob ei kuollutkaan vaan toipui sairaudestaan.

Eräälle pariskunnalle oli syntynyt monta lasta mutta kaikki olivat kuolleet. Viimeisen syntyessä isä vei sen Jaakobin siunattavaksi ja lupasi antaa lapsen Jumalalle, mikäli Jumala sallisi sen elää. Nelivuotiaana lapsi sairastui ja todettiin jo kuolleeksi. Isä ajatteli täyttävänsä lupauksensa joka tapauksessa: vaikka lapsi oli kuollut, isä otti sen ruumispaareilta ja lähti viemään sitä Jumalan miehelle. Pyhä Jaakob otti lapsen vastaan, asettui polvilleen ja alkoi rukoilla. Illansuussa lapsi virkosi ja kysyi isäänsä. Myöhemmin piispa Teodoret Kyrroslainen, joka kirjoitti Jaakobin elämäkerran, tapasi itse kyseisen lapsen.

Jaakob oli tottunut taistelemaan pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan. Hän näki myös puhtaita hengellisiä ilmestyksiä, muun muassa Johannes Kastajan. Henkien erottamiskykyisenä hän tuki alueen ortodoksisia piispoja näiden kamppailussa markionilaisuutta vastaan. Hän paransi rukouksillaan sairaita mutta ei pyytänyt terveyttä itselleen. Toimittuaan oman aikansa siunauksena ihmiskunnalle pyhä Jaakob nukkui pois rauhassa.

Pyhä Akakios eli eräässä luostarissa Latrosvuorella Vähän-Aasian alueella kuudennella vuosisadalla. Hänen ohjaajavanhuksensa oli ankara, kärsimätön ja helposti vihastuva. Hän moitti ja herjasi Akakiosta – ja hakkasi niin, että tämä oli mustelmilla.

Akakios kesti kaiken nöyrästi ja vaieten ajattelematta pahaa vanhuksestaan. Lähellä eli joku toinen hengellinen vanhus, joka seurasi ihmetellen Akakioksen kärsivällisyyttä. Hänen oli tapana kysyä tältä: ”Kuinka voit tänään, veli Akakios? Oletko saanut hyötyä vai kärsinyt vahinkoa?” Silloin Akakios näytti milloin mustuneen silmänsä, turvonneen niskansa tai ruhjotun päänsä. ”Hyvä, hyvä”, sanoi vanhus. ”Kestä ja palkkasi on suuri.”

Kun Akakios oli elänyt yhdeksän vuotta kuuliaisena armottomalle ohjaajavanhukselleen, hän yhtäkkiä kuoli. Silloin hänen vanhuksensa meni tuon toisen hengellisesti kokeneen vanhuksen luo ja sanoi: ”Veli Akakios on kuollut.” Tämä ei uskonut. Niinpä Akakioksen vanhus vei hänet hautausmaalle. Toinen vanhus seisahtui Akakioksen haudalle ja kysyi: ”Veli Akakios, oletko kuollut?” Silloin haudasta kuului vastaus: ”Isä, kuinka on mahdollista, että kuuliaisuutta harjoittanut kuolisi?” Akakioksen vanhus kauhistui kuultuaan nämä sanat ja lankesi itkien haudalle. Hän päätti viettää loppuelämänsä katumuksessa lähellä oppilaansa hautaa. Pyhä Johannes Siinailainen kertoo Akakioksesta teoksessaan Portaat.

Pyhä Basolus (Basle) syntyi Limogesissa vuoden 555 tienoilla. Nuoruudessaan hän palveli sotilaana, mutta jätti sitten maailman ja sen taistelut taakseen. Hänet vihittiin munkiksi Verzyssä, Reimsin lähistöllä. Basolus eli 40 vuotta erakkomunkkina kukkulalla kaupungin vieressä. Hänen ympärilleen tuli oppilaita ja hän saavutti mainetta ihmeidentekijänä. Pyhä Basolus kuoli vuoden 620 tienoilla.

Alypios syntyi Vähän-Aasian Adrianopoliksessa keisari Herakleioksen aikana (610–641). Hänen äitinsä näki raskaana ollessaan näyn, jossa lampaalla oli sarvina kaksi palavaa kynttilää. Ne kuvasivat sitä Hengen hehkua, joka pojassa olisi palava: armon valoa, jonka kaikki saisivat nähdä. Kun Alypios oli kolmevuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti jätti pojan piispa Teodoroksen huostaan, jotta lapsi saisi oppia kirjoituksia ja valmistautua kirkon palvelemiseen.

Seuraavan piispan aikana Alypios vihittiin diakoniksi, ja hän alkoi palvella kirkonhoitajana. Hän hoiti tehtäviään tunnollisesti, mutta hänen Kristuksen rakkauden haavoittama sielunsa kaipasi erakkoelämän ahdasta ja kapeaa polkua. Lopulta hän kuunteli omatuntonsa ääntä, antoi tavaransa köyhille ja kertoi hurskaalle äidilleen aikovansa lähteä Pyhälle maalle ja jäävänsä luostarielämään. Äiti ei vastustellut eikä yrittänyt pitää poikaansa väkisin luonaan vaan heittäytyi itkien hänen syliinsä, ylisti Jumalaa poikansa rohkeasta päätöksestä ja antoi hänelle siunauksensa.

Alypios lähti matkaan salaa, jotta piispa tai kaupunkilaiset eivät yrittäisi estää häntä. Kun Alypios oli päässyt Eukhaitaan asti, piispa tavoitti hänet pyhän Teodoroksen juhlapäivänä (17.2.) ja vaati häntä palaamaan kotiin. Murehtiessaan asiaa Alypios näki näyn, jossa Betlehemin, Nasaretin ja Jerusalemin pyhät paikat olivat salaisesti läsnä hänen kotikaupungissaan. Alypios ymmärsi Jumalan tahtovan sen hänen kilvoituspaikakseen. Alypios löysi Adrianopoliksen eteläpuoliselta kukkulalta paikan, jossa oli vesilähde, ja rakensi sinne itselleen pienen kappelin ja keljan. Mutta piispa halusi Alypioksen elävän kirkon tuntumassa ja tukitutti lähteen saadakseen Alypioksen palaamaan lähemmäksi maailmaa ja palvelemaan kirkkoa.

Alypios oli kuitenkin vakaasti päättänyt jättää maailman ja asettui kaikkien karttamalle vanhalle hautausmaalle, jossa oli pakanauskontojen aikaisia hautakiviä ja pyhäkköjä. Hän valitsi kilvoituspaikakseen erään vanhan monumentin. Siihen kuului pylväs, jonka päässä oli koristehahmo, puoliksi härkä ja puoliksi leijona. Alypios irrotti patsaan ja asetti sen paikalle ristin. Myöhemmin hän rakennutti paikalle pyhälle Eufemialle omistetun kappelin, jonka hänen ystävänsä kustansivat. Alypios oli noin 30 vuoden ikäinen vetäytyessään kirkon vieressä olleeseen pienen keljaansa. Hän antoi paaston, valvomisen ja rukouksen puhdistaa sieluaan. Pahojen henkien ehdotukset hän ajoi pois ristinmerkillä ja pyhien kirjoituksien tultakestävillä sanoilla.

Pyhän Alypioksen maine alkoi levitä, ja hänen luokseen tuli koko ajan enemmän väkeä pyytämään hänen siunaustaan. Sävyisänä ja kuunteluhaluisena hänelle oli helppo puhua, eikä kenenkään tarvinnut lähteä saamatta tuntea hengellistä iloa. Jatkuva kanssakäyminen ei kuitenkaan ollut hänelle itselleen hyväksi. Alypios päätti asettua pylvään päähän, johon tehtiin pieni puukatos suojaksi säätä vastaan. Pylvään päässä ei ollut tilaa asettua pitkäkseen, joten Alypios kilvoitteli seisaallaan. Hän seisoi elävänä pylväänä tuulessa ja sateessa, helteellä ja pakkasella.

Marttyyrien kärsimykset kestivät vain hetken, mutta Alypios kilvoitteli omistautuen jokapäiväiseen marttyyrikilvoitukseensa 53 vuoden ajan. Kun pahat henget ahdistivat häntä ja uhkasivat heitellä häntä kivenmurikoilla, hän pyysi pylvään lähellä asunutta äitiään tuomaan hänelle kirveen. Alypios hakkasi pois suojan, joka hänellä oli pylvään päässä, ja huusi olevansa valmis kuolemaan kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos. Pahat henget kauhistuivat hänen horjumatonta uskoaan.

Pyhä Alypios oli kaikkien nähtävänä kuin valo lampunjalassa, ja hänen hyveensä kirkkaus loisti kaikille. Apostolien tavoin hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”. (1. Kor. 4:9) Ihmisiä vaelsi joukoittain pylvään luokse pyytämään Alypioksen siunausta, ja muutamat tulijoista tahtoivat jäädä hänen oppilaikseen. Ensimmäinen näistä oli ylimysnainen nimeltä Eufemia. Toinen tulija oli Eubula, josta tuli pylvään juurelle vähitellen muodostuneen nunnaluostarin igumenia. Heihin liittyi myös Alypioksen äiti, joka ei kuitenkaan poikansa pyynnöistä huolimatta ottanut viittaa ja vihkiytynyt nunnaksi.

Pylvään toiselle puolelle muodostui munkkiluostari. Näin paikalla saattoi kuulla, kuinka veljet ja sisaret lauloivat vuorotellen ylistystä Jumalalle seitsemän kertaa päivässä, ja kaiken keskellä pyhä Alypios seisoi kuin maallinen enkeli ja taivaallinen ihminen yhdistäen äänensä alhaalta kohoavaan ylistykseen ja kohottaen kätensä kolmiyhteisen Jumalan puoleen koko maailman pelastuksen puolesta. Muutaman kerran jotkut näkivät ylimaallisen valon loistavan pylvään päällä ikään kuin salamoiden ja ukkosenjylyn säestämänä.

Pyhä Alypios sai profetian lahjan ja paransi sairaita. Hän saattoi vihamiehiä sovintoon ja opetti Jumalan viisauden salaisuuksia sekä suullisesti että kirjeitse. Eräänä talvipäivänä hän heitti viittansa kerjäläiselle ja jäi palelemaan pylväänsä päähän vilusta hytisten, kunnes eräs munkkiluostarin veljistä lopulta huomasi hänen tilansa ja toimitti hänelle apua. Alypioksen saama armo tuli myös hänen seuraajiensa osaksi, ja useat heistä päätyivät piispoiksi.

53 vuoden kilvoituksen jälkeen puolet Alypioksen ruumiista halvaantui ja hänen jalkansa herposivat. Viimeiset vuotensa hän makasi toisella kyljellään melkein liikkumatta. Tuskallisten haavaumien ja paiseiden vaivaamana hän siunasi Herran nimeä kuin vanhurskas Job (1:21). Lopulta pyhä Alypios antoi sielunsa Jumalan haltuun 99 vuoden ikäisenä. Kansa riensi kunnioittamaan hänen ruumistaan, jonka edessä eräs riivattu vapautui demonista.

Pyhittäjä Stylianos oli Jumalan valitsema äitinsä kohdusta lähtien. Tämän maailman katoavaiset hyvyydet eivät vetäneet häntä puoleensa. Niinpä hän jakoi perimänsä omaisuuden köyhille ja ryhtyi munkiksi. Luostarissa Stylianos kunnostautui askeettisissa kilvoituksissa ja muutaman vuoden jälkeen ryhtyi asumaan erakkona luolassa. Siellä hän vietti aikansa kolmiyhteisen Jumalan sisäisessä katselemisessa. Näin hän ”riisui yltään vanhan minänsä kaikkine tekoineen” (Kol. 3:9), ja hänestä tuli uusi ihminen Kristuksessa. Koska hän rakasti myös lähimmäistään, Jumala huolehti hänestä lähettäen enkelin tuomaan hänelle ravintoa.

Pian Stylianoksesta tuli otollinen esirukoilija. Erityisesti hän rukoili sairaiden lasten ja lapsettomien naisten puolesta. Niinpä hänet kuvataan ikoneissa kapalolapsi sylissään. Pyhältä Stylianokselta pyydetään edelleenkin apua lasten sairauksiin sekä lapsettomuuteen.

Pyhä Nikon syntyi varakkaaseen perheeseen Pontoksen Trapezuntassa. Jo nuorena hän oli miettiväinen ja harkitseva ja rakasti Jumalaa. Kun hän kerran kierteli perheen maatiloilla, hän liikuttui nähdessään maatyöläisten raskaan raadannan ja köyhät olot. Tämä pani hänet ajattelemaan elämän turhuutta: niin paljon vaivaa ja pettymyksiä lyhyen elämän aikana, joka väistämättä päätyy hautaan yhtälailla köyhien kuin rikkaidenkin kohdalla. Niinpä hän päätti jättää maailman ja liittyä munkkien joukkoon, jotka tekevät työtä iankaikkisen elämän hyväksi.

Salaa omaisiltaan Nikon meni Kultaisen kiven luostariin, joka sijaitsee Pontoksen ja Paflagonian välillä. Parhaillaan liturgiaa toimittava igumeni sai yliluonnollisella tavalla tiedon nuorukaisen tulosta. Hän toivotti tämän tervetulleeksi ja puki heti suureen skeemaan ilman minkäänlaisia koeaikoja. Kokeneimmatkin munkit joutuivat ihmettelemään tulokkaan täydellistä kuuliaisuutta, kärsivällisyyttä ja halukkuutta ottaa vastaan ikävimmät tehtävät. Hän myös paastosi ankarasti ja vietti öitään kyynelrukouksessa.

Elettyään kaksi vuotta luostarissa Nikon sai igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäiseen keljaan ja antautua kokonaan rukouselämään. Hän kovensi entisestäänkin paastojaan ja valvomisiaan. Sydämen heltymyksessä hän vuodatti niin runsaasti kyyneleitä, että keljan lattia oli aina märkä. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän itki, hän sanoi, että hän ei voinut olla vuodattamatta kyyneleitä, kun Jumala salli hänen katsella sisimmässään vanhurskaita odottavia ikuisia hyvyyksiä. Hän itki tuntiessaan oman arvottomuutensa ja pelätessään jäävänsä vaille ikuista elämää, jonka suloisuutta hän sai joka päivä maistaa sydämessään.

Nikon vietti keljassa kaksitoista vuotta saavuttaen autuaallisen himottomuuden ja sydämen puhtauden. Sen jälkeen igumeni sai ilmestyksessä tietää, että Nikonin oli tullut aika vaihtaa sulkeutumisensa apostoliseen kutsumukseen. Hän kehotti pyhää lähtemään sinne, mihin Jumalan kaitselmus hänet johtaisi. Kaikkialla hänen pitäisi julistaa ihmisille Jumalan armoa ja kehottaa heitä Johannes Kastajan ja Vapahtajan itsensä sanoilla: ”Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.” (Mt. 4:17)

Muutamia päiviä Nikonin lähdön jälkeen hänen isänsä tuli palvelijoiden kanssa ottamaan hänet kiinni ja hakemaan kotiin, mutta ihmeellisellä tavalla pyhä pakeni kävellen vuolaan joen poikki. Toisella rannalla hän kumarsi kolme kertaa syvään isälleen ja lähti pois taakseen katsomatta.

Nikon vaelsi ympäriinsä paljain jaloin kuluneessa viitassaan ajattelematta ruokaa ja yösijaa. Hän saarnasi katumusta ja Kristuksen toista tulemista, jonka otaksui olevan lähellä. Jokaiselle tapaamalleen ihmiselle hän huusi: ”Kadu!” Hän julisti, että pelastukseen tarvitaan sydämen kääntymystä, kyyneleitä ja evankeliumin hengen mukaista elämää. Herran sanoja noudattaen hän ei ottanut matkoilleen mukaan mitään – ei sauvaa, ei laukkua, ei leipää, ei rahaa (Luuk. 9:3). Mennen minne Jumala häntä johti ja kohdaten monenlaisia Paholaisen kiusauksia hän pani kaiken toivonsa iankaikkiseen elämään.

Saarnattuaan kolme vuotta Nikon purjehti Kreetalle, jonka keisari Nikeforos Fokas oli hiljattain vapauttanut pitkästä ja raskaasta arabien miehityksestä. Moraali oli siellä vaikeiden aikojen jäljiltä alhaisella tasolla. Nikon vietti saarella seitsemän vuotta kuuluttaen katumuksen sanomaa ja auttaen suuresti kristillisen elämän elpymistä. Sitten hän meni Manner-Kreikkaan, saarnasi Peloponnesoksella ja jatkoi matkaansa Ateenaan, jossa sai hyvän vastaanoton. Sieltä hän siirtyi Euboian saarelle, missä ihmiset riensivät kuuntelemaan häntä öin ja päivin. Hänen sanojaan vahvistivat ihmeet ja parantumiset, ja monet kääntyivät ja alkoivat viettää hurskasta ja pyhää elämää.

Vielä Nikon meni Theeben kautta Korinttoon ja sieltä edelleen etelämmäksi Peloponnesokseen aina Spartaan saakka (noin vuonna 910). Sieltä lähdettyään hän sairastui ja vietti jonkin aikaa jossakin luolassa, johon hänen rukouksillaan puhkesi terveyttä tuottava lähde.

Spartassa oli alkanut raivota rutto, ja kun Nikon oli toipunut omasta sairaudestaan, sen asukkaat tulivat pyytämään häntä avuksi kaupunkiinsa. Rutto lakkasi hänen rukouksiensa avulla ja hän päätti viettää loppuelämänsä Spartan alueella. Asukkaat rakastivat häntä suuresti ja turvautuivat kaikissa vaivoissaan hänen rukouksiinsa. Piispa Teopemptoksen siunauksella Nikon alkoi hengellisten lastensa tuella rakennuttaa kaupunkiin mahtavaa kirkkoa. Monta ihmeellistä tapahtumaa edisti työn valmistumista: kallio saatiin poistetuksi, rakennusaineita ja ruokaa työmiehille siunautui. Kirkko saatiin nopeasti valmiiksi ja pyhä muutti asumaan sen yhteyteen. Kohta paikalle syntyi myös pieni luostari hänen oppilaitaan varten.

Joidenkin vuosien kuluttua Nikon tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän keräsi oppilaansa ympärilleen ja kertoi heille elämäntarinansa muistellen Jumalan suuria armotekoja. Hän puhui heille kääntymyksen tarpeellisuudesta ja ylösnousemuksesta, kehotti heitä pitämään rakkautta Jumalaan ja kaikkiin ihmisiin tärkeimpänä omaisuutenaan. ”Karttakaa ylpeyttä, pysykää nöyrinä, älkää halveksiko köyhiä, pysykää puhtaina kaikesta pahasta, kaikesta kateudesta ja pahan muistamisesta, antakaa veljillenne anteeksi. Käykää säännöllisesti kirkossa ja usein synnintunnustuksella. Jos noudatatte näitä neuvojani, en koskaan jätä teitä.”

Jätettyään kaikki hengelliset lapsensa Jumalan haltuun Nikon antoi sielunsa Taivaallisen Isänsä käsiin noin vuonna 1000. Spartalaiset pitivät Nikonia heti pyhänä. Hänestä tuli kaupungin suojeluspyhä, ja hänen reliikkejään kunnioitetaan Spartassa edelleen.

Pyhä Innokenti, maallikkonimeltään Ioann (Johannes), syntyi aatelisperheeseen Tšernigovin läänissä noin vuonna 1680. Opiskellessaan Kiovan hengellisessä akatemiassa hän tunsi sydämessään palavaa rakkautta Jumalaan. Päätettyään opintonsa hän liittyi Kiovan luolaluostarin veljestöön ja otti vastaan munkiksivihkimyksen saaden nimekseen Innokenti. Pian hän sai kutsun Moskovan slaavilais-kreikkalais-latinalaisen akatemian opettajaksi ja sieltä edelleen pappismunkiksi Aleksanteri Nevskin lavraan, josta hänet lähetettiin suuren Pohjan sodan (1700–1721) viimeisinä vuosina Suomen Turkuun Venäjän laivaston johtavaksi papiksi ja kirkollisen esivallan edustajaksi.[1]

Suuren Pohjan sodan päätyttyä vuonna 1721 Innokenti vihittiin piispaksi ja lähetettiin lähetystyöhön Kiinaan. Matka Venäjän ja Siperian tiettömien taipaleiden halki Baikaljärven rannalle Irkutskiin kesti vuoden ja oli hyvin raskas. Perillä kävi ilmi, että Kiinan hallitus kieltäytyi poliittisen tilanteen ja erinäisten väärinkäsitysten johdosta päästämästä Innokentia maahan, ja tämä joutui asettumaan tilapäisesti Selenginskiin Pyhän Kolminaisuuden luostariin odottamaan uusia ohjeita. Pian piispan seurueen varat loppuivat ja he joutuivat elättämään itsensä venäläisiltä kauppiailta saamillaan lahjoituksilla ja kalastuksella. Hankalasta tilanteesta huolimatta Innokenti ei vaipunut joutilaisuuteen. Hän rukoili, maalasi ikoneja ja saarnasi Jumalan sanaa mongoleille ja burjaateille. Kolmen vuoden kuluttua hän sai synodilta kehotuksen siirtyä Irkutskiin Kristuksen taivaaseen astumisen luostariin. Siellä odotus jatkui vielä kaksi vuotta, kunnes hän vuonna 1727 sai nimityksen Irkutskin hiippakunnan piispaksi.

Uuden laajan hiippakunnan alueella oli tuolloin vain 33 kirkkoa ja neljä luostaria. Paikallinen väestö ei tiennyt mitään evankeliumista, ja ortodoksiset venäläiset olivat vaipuneet moraaliseen rappiotilaan. Pyhä Innokenti alkoi huolehtia kristinuskon julistamisesta mongoleille ja burjaateille. Hän perusti koulun papistoa varten ja pyrki kasvattamaan kristillistä hartautta niin papeissa, maallikoissa kuin luostariasukkaissakin. Koska kirkkojen rakentamisen ei ollut varaa, hän antoi pystyttää useita rukoushuoneita eri puolille hiippakuntaa. Hänen viisaat ja isälliset opetuspuheensa koskettivat kuulijoiden sydämiä ja monet kirjoittivat niitä muistiin.

Pyhä Innokenti oli Irkutskin piispanistuimella vain neljä vuotta ja kolme kuukautta mutta laski tuona lyhyenä aikana lujan pohjan alueen kristilliselle elämälle. Itse hän vaelsi ahdasta puutteen ja murheen täyttämää tietä, mutta suuressa nöyryydessään hän ei valittanut osaansa vaan tunsi kohdallaan Jumalan kaitselmuksen ja huolenpidon. Hän vetäytyi usein rukoilemaan luolaan, jonka Kristuksen taivaaseen astumisen luostarin perustaja Gerasim oli kaivanut itselleen. Yöt pyhä Innokenti vietti rukoilen, tutkien pyhien isien kirjoituksia ja laatien opetuspuheita laumalleen.

Siperian ankara ilmasto ja jatkuva työnteko mursivat esipaimenen heikon terveyden. Hän sairastui ja siirtyi rauhassa Herransa luo vuonna 1731 noin 50 vuoden ikäisenä. Hänen haudallaan on tapahtunut paljon ihmeitä ja siperialaiset kunnioittavat häntä maansa valistajana. Venäjän kirkko viettää pyhän Innokentin juhlaa myös helmikuun 9. päivänä, jolloin muistellaan hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytymistä vuonna 1805.


[1] Venäläisten miehitysaika Suomessa suuren Pohjan sodan aikana tunnetaan nimellä isoviha (1713–1721). Sen aikana Turkuun perustettiin ortodoksinen hengellinen konsistori kirkollista hallintoa varten.

Pyhä Georgios syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Khios-saarella. Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli vain yhdeksän kuukauden ikäinen, ja hän kasvoi isänsä ja äitipuolensa hoivissa. Jo pienenä isä pani hänet puunleikkaajan oppipojaksi. Kun hän kerran oli mestarinsa kanssa Paros-saarella tekemässä ikonostaasia johonkin kirkkoon, hän lähti tältä salaa tovereittensa kanssa laivalla mantereelle Kavalan kaupunkiin. Siellä Georgios meni laivapoikien mukana turkkilaisten pellolle kähveltämään meloneja. Vartija kuitenkin näki sen. Muut juoksivat pakoon, mutta Georgios jäi kiinni. Vartija vei hänet muille pelotukseksi turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä kymmenvuotias poikanen peloissaan kielsi uskonsa Kristukseen ja kääntyi islamiin. Hän sai uudeksi nimekseen Ahmed ja eräs turkkilainen otti hänet palvelukseensa.

Vanhemmilla ei ollut mitään tietoa hänestä, kunnes yhtenä päivänä Khioksen satamaan saapui meloneilla lastattu laiva. Mukana oli myös Georgios, jonka eräs hänen sukulaisensa tunnisti. Joku huusi poikaa ja kutsui häntä Ahmediksi. Sukulaismies hämmästyi, mutta Georgios palasi mitään puhumatta laivaan.

Jonkin ajan kuluttua Georgios tuli kuitenkin kristityn vaatteisiin pukeutuneena takaisin Khiokselle isänsä luo. Isä huokaili: ”Mieluummin näkisin sinut kuolleena kuin luopumuksen kurjuudessa.” Georgios vietti joitakin päiviä kotonaan, mutta vaara, että turkkilaiset tunnistaisivat hänet entiseksi muslimiksi, oli suuri.[1] Niinpä isä lähetti hänet Vähän-Aasian puolelle Kydoniaan ja luovutti siellä erään hyvän kristityn haltuun. Varmemmaksi turvaksi tämä lähetti hänet pois kaupungista maatilalleen, missä poika teki töitä ja eli kaikin puolin esimerkillisesti. Kun hän oli 20-vuotias, hän palasi Kydoniaan, tutustui siellä lähes kaikkiin asukkaisiin ja sai paljon ystäviä. Eräästä vanhasta naisesta tuli hänelle äidin sijainen ja huolenpitäjä.

Georgioksen isä Khioksella oli kuitenkin jatkuvasti huolissaan poikansa lopullisesta kohtalosta. Kerran hän tuli Kydoniaan ja olisi tahtonut lähettää Georgioksen venäläisen laivan mukana Venäjälle turvaan turkkilaisilta. Poika ei kuitenkaan suostunut ja väitti olevansa turvassa, koska kukaan ei tiennyt hänen luopumuksestaan. Ajan mittaan hän kuitenkin kertoi asiasta mummolle, joka huolehti hänestä.

Ennen pitkää Georgioksen tuli aika perustaa perhe. Hän kihlautui erään tytön kanssa. Tytön vanhemmat tulivat tiedustelemaan mummolta tulevan vävynsä taustaa, ja tämä kertoi heille tuon tapahtuman Georgioksen lapsuudesta. Mutta koska nuorukainen muuten oli tytön vanhemmille mieleen, he eivät siitä välittäneet.

Kävi kuitenkin niin, että Georgios ja hänen morsiamensa veli riitautuivat jonkin vanhan velan tähden. Suutuksissaan veli meni ja ilmiantoi Georgioksen turkkilaisille entisenä muslimina. Georgios ei yrittänyt paeta, vaikka hänelle tarjottiin mahdollisuutta, vaan antautui itse vangittavaksi. Pelottomasti hän tunnusti olevansa ja aina olleensa kristitty. Kääntymyksensä hän sanoi johtuneen pienen lapsen ymmärtämättömyydestä.

Georgiosta pidettiin vankilassa seitsemäntoista päivää. Kristityt kävivät siellä häntä rohkaisemassa. Turkkilaiset uhkailivat koko ajan, että jollei hän palaa muslimiksi, hän joutuu kokemaan tuskallisen kuoleman. Georgios julisti kuitenkin rohkeasti, että hän tulee pysymään kristittynä. Kun sitten päätös kuolemanrangaistuksesta tuli, hänen rippi-isänsä saapui illalla vankilaan ja otti hänet synnintunnustukselle. Sen jälkeen hän antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Suuri rauha täytti Georgioksen sydämen ja vaikka hän oli ensimmäistä kertaa vankilassa, hän nukkui yönsä rauhallisesti.

Mestausyönä kristityt toimittivat kaupungin kirkossa kokoöisen jumalanpalveluksen rukoillen vahvistusta marttyyrille, ettei tämä viime hetkellä kieltäisi uskoaan. Kun palvelus oli puolivälissä, joku tapahtumia seurannut juoksi kirkkoon huutaen: ”Loppu!” Suuri ilo valtasi kristittyjen mielen, ja loppuosassa palvelusta Georgiosta muisteltiin jo marttyyrina.

Georgioksen loppu oli ollut julma. Pyöveli tuli mestauspaikalle tuliase kädessään ja miekka hampaissaan. Ensin hän ampui marttyyria selkään, sitten löi häntä niskaan. Mutta kun tämä seisoi yhä polvillaan toistellen Kristuksen ja Jumalanäidin nimeä, pyöveli potkaisi hänet kumoon ja sahasi hänen kaulansa poikki. Pyhä uusmarttyyri Georgios kärsi marttyyrikuoleman 22 vuoden ikäisenä marraskuun 26. päivänä vuonna 1807. Kristityt hautasivat pyhän marttyyrin jäännökset Kydonian Pyhän suurmarttyyri Georgioksen kirkkoon alttaripöydän oikealle puolelle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen


[1] Islamilainen laki määrää islamista luopumisesta kuolemanrangaistuksen.

27.11.

”Munkille hänen keljastaan tulee taivas, ylhäinen Jerusalem ja Jumalan asumus, jos hän pysyy siinä vakaasti torjuen ehdotukset, joita Paholainen tekee saadakseen hänet poistumaan sieltä.” Pyhittäjä Natanael eli Egyptissä 300-luvulla, jolloin munkkeja oli vielä vähän. Hän oli rakentanut itselleen keljan erämaahan ja asettui siihen kilvoitellakseen Jumalalle otollisesti. Paholainen kuitenkin petti hänet ja ehdotti hänelle suuret määrät syitä, miksi hänen pitäisi jättää keljamajansa ja rakentaa uusi lähemmäksi kylää. Näin hän menettelikin. Neljä kuukautta myöhemmin Paholainen ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Minä karkotin sinusta ensimmäisestä keljastasi ja karkotan sinut tästäkin.” Järkyttyneenä Natanael havaitsi tulleensa petetyksi. Hän palasi ensimmäiseen majaansa ja päätti asua siinä koskaan siitä poistumatta. Niin hän kilvoitteli keljassaan 37 vuotta voittaen kaikki monenkirjavat ehdotukset, joilla Paholainen yritti houkutella häntä sieltä pois.

Pinufrios oli yksi neljännen vuosisadan egyptiläisistä erämaaisistä. Hän toimi suuren luostarin igumenina Panefysiksessä ja nautti suurta kunnioitusta niin omien munkkiensa kuin seudun väestönkin keskuudessa. Tämä alkoi häiritä häntä, sillä hän pelkäsi inhimillisen kunnioituksen riistävän häneltä tulevat hyvyydet. Niinpä hän poistui salaa luostaristaan ja meni maallikoksi pukeutuneena Ylä-Egyptissä sijaitsevaan Tabennesikseen, jonne pyhä Pakomios oli perustanut suuret luostarinsa. Päinvastoin kuin monet muut, hän ei siis ryhtynyt erakoksi vaan etsi tilaisuutta nöyrtymiseen ihmisten keskellä yhteiselämäluostarissa. Nöyränä pyrkijänä hän seisoi monta päivää luostarin portilla anomassa veljestöön pääsyä.

Luostarissa jo kypsässä iässä oleva Pinufrios määrättiin nuoren munkin apulaiseksi puutarhatöihin. Reippaasti hän teki kaiken, minkä hänen nuori esimiehensä hänelle määräsi, eikä koskaan valittanut mistään. Öisin hän suoritti vielä veljiä auttaakseen epämiellyttäviä ja likaisia töitä, joita muut karttoivat.

Näin Pinufrios vietti kolme vuotta iloiten jokaisesta tilaisuudesta saada nöyrtyä. Eräänä päivänä yksi hänen entisen luostarinsa veli tuli käymään Tabennesiksessa, tunnisti hänet ja paljasti kaikille hänen salaisuutensa. Pettynyt Pinufrios joutui Tabennesiksen munkkien saattamana palaamaan takaisin omaan luostariinsa. Hän yritti pakoa vielä toisenkin kerran ja meni johonkin luostariin Betlehemin lähistöllä Palestiinassa. Mutta sielläkin hänet tunnistettiin ja hän joutui taas palaamaan igumeniksi omaan luostariinsa, missä hän sitten vietti loppuelämänsä. Pyhittäjä Pinufrioksen opetuspuhe luetaan edelleenkin munkiksivihkimystoimituksessa.

Kristuksen voittoisa soturi Jaakob syntyi 300-luvun lopulla persialaiseen ylimysperheeseen Bet Lafatissa. Hän oli kuningas Jezdegerd I:n (399–420) läheinen ystävä ja kuningas soi hänelle hovissa monia kunnianosoituksia. Jaakobin vanhemmat ja vaimo olivat kristittyjä, mutta hän itse sokaistui kuninkaan suosiosta ja maailman turhuudesta. Jaakob oli saanut kristillisen kasvatuksen, mutta hän kielsi Kristuksen ja liittyi valtion suosimaan uskontoon. Tästä kuultuaan Jaakobin äiti ja vaimo lähettivät hänelle kirjeen ilmoittaen, ettei heillä ole enää mitään tekemistä hänen kanssaan, koska hän oli vaihtanut Jumalan rakkauden ja tulevan autuuden katoavaiseen maalliseen kunniaan: ”Olemme surreet kovin sinun tähtesi ja vuodattaneet paljon kyyneleitä. Rukoilemme koko sydämestämme, ettei todellinen Jumala hylkäisi sinua vaan ottaisi sinut takaisin tykönsä, sillä Hän on armelias. Herra, jonka sinä olet kieltänyt, ottaa sinut vastaan avosylin ja iloiten.”

Sanat viilsivät Jaakobin sydäntä, ja hän alkoi palata järkiinsä ikään kuin hän olisi selvinnyt pitkästä juopumuksesta. Hän itki katkerasti katuen luopumustaan, ja hänen asenteensa muuttui täydellisesti. Hänessä heräsi halu päästä osalliseksi Kristuksen eläväksitekevästä kuolemasta, ja sen kautta päästä itsekin Isän luo.

Kun Jaakobin käytös alkoi herättää epäilyksiä, hänet otettiin tutkittavaksi. Jaakob ilmoitti heti rohkeasti ja päättäväisesti: ”Kyllä, minä olen Herrani Jeesuksen Kristuksen palvelija.” Kuningas hämmästyi mutta yritti vielä imarrella ja lahjoa Jaakobia. Välillä kuningas joutui raivon valtaan ja uhkasi häntä kidutuksilla, mutta Jaakob sanoi kaiken olevan turhaa: ”Leikkaa ruumiini palasiksi, polta se, tee sille mitä haluat – sieluani et saa käännettyä jumalattomuuteen.” Kuningas määräsi Jaakobin kidutettavaksi, mutta marttyyri tuli entistä rohkeammaksi ja ilmoitti kärsivänsä mieluummin tuhat kuolemaa kuin tekevänsä väärin Kristusta kohtaan.

Erään hallitusmiehen neuvosta Jaakob päätettiin pilkkoa pala palalta. Jaakob riensi teloituspaikalle kasvot ilosta loistaen. Hänen kilvoitustaan seurasi suuri joukko sekä ihmisiä että enkeleitä. Kun kidutusvälineet tuotiin esiin ja Jaakob sidottiin, hän oli hiljaa ja käyttäytyi arvokkaasti. Kun häntä peloteltiin, hän sanoi: ”Älkää minua itkekö, ihmisparat, vaan itkekää itseänne ja lapsianne. Yhden päivän kipua vastaan minä saan periä Herrani Jeesuksen Kristuksen valtakunnan.” Hän rukoili vielä, että Jumala vahvistaisi häntä ja soisi hänellekin marttyyrien kruunun.              

Ensimmäiseksi lyötiin poikki hänen peukalonsa. Jaakob lausui: ”Herra, ota armostasi vastaan tämän puun ensimmäinen oksa.” Kun toinen sormi katkaistiin, hän sanoi: ”Herra, ota vastaan toinen oksa puusta, jonka Sinun kätesi on istuttanut.” Kolmannen sormen pudottua Jaakob lausui: ”Kolmen nuorukaisen kanssa minä laulan ja ylistän Sinua tulisessa pätsissä, Herra, marttyyrien kuoroissa veisaan ylistystä Sinun pyhälle nimellesi.” Viidennen sormen jälkeen hän sanoi: ”Viidellä aistillani minä siunaan Sinua, Herra.” Näin hänen kaikki sormensa katkottiin toinen toisensa jälkeen. Sen jälkeen katkottiin hänen varpaansa. Jalat lyötiin poikki ensin nilkoista ja sitten polvien kohdalta. Sitten hänen kätensä hakattiin pois samalla tavalla. Koko aikana hän ei sanonut pahaa sanaa teloittajistaan vaan kesti kaiken tyynesti aivan kuin hän ei olisi tuntenut kipua. Enkelit ja ihmiset ihmettelivät hänen kärsivällisyyttään. Pyhän Jaakobin reidetkin hakattiin irti, ja lopuksi hänen päänsä lyötiin poikki. Näin hän pääsi nauttimaan niistä ikuisista hyvyyksistä, jotka Kristuksen ystäville on varattu.

Pyhän Jaakobin kärsimys tapahtui Babylonissa perjantaina 27. marraskuuta vuonna 421. Eräät kristityt piiloutuivat odottamaan pimeän tuloa, ja yöllä vartijoiden nukkuessa he keräsivät pyhän ruumiin jäännökset, hiipivät pois ja hautasivat ne kunniallisesti.

Pyhä Sechnall (lat. Secundinus) syntyi vuoden 372 tienoilla. Hänellä oli kahdeksan veljeä, joista seitsemästä tuli piispa Irlantiin. Sechnall lähetettiin vuonna 432 Galliasta Irlantiin auttamaan setäänsä pyhää Patrikia (17.3.). Seuraavana vuonna Sechnallista tuli ensimmäinen piispa Meathin Dunslaughliniin. Hän laati pyhän Patrikin kunniaksi hymnin Audite omnes amantes Deum, joka on ensimmäinen Irlannissa kirjoitettu latinankielinen kirkollinen hymni. Sitä on lausuttu turvaksi vaaran uhatessa. Sechnall kirjoitti muistiin myös kauniin hymnin Sancti venite, Christi corpus sumite, jota kuuli enkelien laulavan Dunslaughlinin kirkossa. Hymni otettiin liturgiseen käyttöön ehtoollisen aikana laulettavaksi. Pyhä Sechnall kuoli vuonna 447.

Pyhä Maximus syntyi kristittyyn perheeseen Gallian Decomerissa (Chateauredon) 300-luvun lopulla. Hän alkoi elää askeettista kilvoituselämää jo kotonaan. Kun hänen tahtonsa oli harjaantunut kilvoituksissa, hän siirtyi Lerinsin luostariin, jonka pyhä Honoratus oli vähän aiemmin perustanut.

Kun Honoratus vuonna 426 valittiin Arles’n piispaksi, Maximuksesta tuli hänen seuraajansa Lerinsin nuoren luostarin toisena johtajana. Maximuksen esimerkki oli niin innostava, että veljet tottelivat häntä mielellään, ja luostari nousi entistä suurempaan kukoistukseen. Maximus sai ihmeidentekemisen lahjan ja ihmisiä alkoi tulla hänen luokseen yhä enemmän.

Kun väkijoukko tuli pyytämään Maximusta Frejusin piispaksi, hän pakeni ja piiloutui metsän siimekseen. Myöhemmin hänet valittiin Riezin piispaksi, vaikka hän yritti paeta Italiaan. Piispanvihkimyksen suoritti pyhä Hilarion vuonna 434. Maximus oli yksi aikansa tärkeimpiä Gallian kirkon johtajia. Piispanakin hän jatkoi karkean munkinviitan käyttämistä ja noudatti luostarisääntöä. Hän oli mukana kolmessa kirkolliskokouksessa (Riez 439, Orange 441 ja Arles 454). Pyhä Maximus kuoli vuonna 460. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Riezin katedraalissa, joka on omistettu Neitsyt Marialle ja pyhälle Maximukselle.

Jumalanäidin Ennusmerkki-ikoni tuli kuuluisaksi Novgorodissa vuonna 1170. Suzdalin ruhtinas Andrei Bogoljubski liittolaisineen piiritti Novgorodia ja kaupungin asukkaat kokoontuivat kirkkoihin rukoilemaan apua Jumalalta. Myös Novgorodin arkkipiispa pyhä Johannes rukoili kolme yötä ja kolme päivää Pyhän Sofian katedraalissa. Kolmantena yönä hän kuuli Vapahtajan ikonista äänen, joka käski häntä hakemaan Iljankadulta Vapahtajan kirkosta Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin ja viemään sen kaupungin muurille. Aamulla esipaimen lähetti ylidiakonin ja pappeja hakemaan ikonia, mutta nämä eivät kaikista yrityksistään huolimatta saaneet sitä liikahtamaan paikaltaan. Silloin pyhä esipaimen itse tuli papiston ja kansan seuraamana ristisaatossa kirkkoon. Langettuaan polvilleen ikonin eteen hän rukoili kyynelsilmin kaupungin pelastumista ja aloitti sitten rukouspalveluksen. Sen aikana pyhä ikoni liikahti äkkiä itsestään. Esipaimen otti sen käsiinsä, suuteli sitä ja vei sen rukouspalvelusta laulaen kaupungin muurille. Kun vihollisten hyökkäys alkoi, nuolia lensi kaupunkiin satamalla. Yksi niistä osui ikoniin kääntäen sen kasvopuolen kaupunkiin päin. Silloin nähtiin, että Jumalanäidin silmistä vuoti kyyneleitä. Samalla hetkellä hyökkääjät joutuivat kauhun valtaan. Pimeys verhosi heidät niin, että he sokaistuivat ja alkoivat surmata toisiaan. Rohkaistuneet novgorodilaiset avasivat kaupungin portit ja ryntäsivät ulos karkottamaan piirittäjät. Novgorodin ihmeellisen pelastumisen johdosta pyhä Johannes määräsi vuosittain vietettäväksi Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin juhlaa, joka sittemmin laajeni koko Venäjän kirkkoon.

Ennusmerkki-ikoni esittää Jumalanäitiä kädet rukousasentoon kohotettuna. Ikonityyppi tunnetaan myös latinalaisperäisellä nimellä orantti, joka tarkoittaa rukoilevaa. Kristus on kuvattu Jumalanäidin rinnalle taivasta ja iankaikkisuutta kuvaavan ympyrän sisään. Ikoniaihe on vanha, sillä sen varhaisimmat esitykset tavataan jo Rooman katakombeista.

Pyhittäjä Teodosios syntyi Tarnovon lähistöllä nykyisen Bulgarian alueella 1200-luvun lopulla. Hän vihkiytyi nuorena munkiksi Artsarin luostarissa lähellä Vidinia ja kunnostautui nöyryyden hyveessä. Hengellisen isänsä kuoltua hän kierteli eri luostareissa etsimässä uutta isää Kristuksessa sekä suotuisaa paikkaa hiljaisuutta ja rukousta varten. Hän eli jonkin aikaa Slivenin metsissä kilvoittelevien munkkien parissa, kunnes kuuli, että Bulgarian ja Bysantin rajamaille oli saapunut pyhä Gregorios Siinailainen (6.4.), joka oli oppilaineen paennut Athosvuorelta turkkilaisten merirosvojen hyökkäyksiä. Teodosios kiirehti liittymään hänen oppilaittensa joukkoon ja osoitti alusta alkaen erinomaista kuuliaisuutta sekä alkoi harjoittaa sisäistä rukousta.

Koska veljestö joutui jatkuvasti elämään turkkilaisten rosvojoukkojen hyökkäysten pelossa, pyhittäjä Teodosios pyysi suojelusta Bulgarian tsaarilta Ivan Aleksanderilta (1331–1371), joka suostui pyyntöön. Pyhän Gregorioksen kuoltua vuonna 1346 munkkiveljet olisivat halunneet Teodosioksen igumenikseen, mutta tämä kieltäytyi ja lähti erään Romylos-nimisen munkin kanssa ensin Sliveniin ja sieltä Athokselle. Löytämättä sielläkään rauhaa turkkilaisilta he suuntasivat kulkunsa ensin Tessalonikaan ja Beroiaan ja sieltä Konstantinopoliin.

Lopulta Teodosios palasi synnyinseudulleen ja perusti hallitsijan vahvalla tuella luostarin Kelifarevon vuorelle Kaakkois-Bulgariaan lähelle nykyistä Burgasia. Luostariin kokoontui pian noin 50 munkkia, jotka noudattivat tarkkaan Gregorios Siinailaisen luostarielämän periaatteita. Hiljaisuudessa ja tiettyä päiväohjelmaa seuraten he keskittyivät sydämen rukoukseen sekä jäljensivät käsikirjoituksia ja käänsivät kirkkoisien kirjoituksia slaaviksi. Tämän teologisen toiminnan ja Teodosioksen henkilökohtaisen pyhyyden ansiosta luostarista tuli ortodoksisuuden majakka harhaoppeja vastaan. Se levitti hesykastista hengellisyyttä Bulgariassa 1300-luvulla, joka oli Bulgarian kirkon kulta-aikaa. Teodosioksen oppilaiden joukosta kasvoi useita kirkon merkkihenkilöitä, esimerkiksi Tarnovon patriarkka pyhä Euthymios sekä Kiovan metropoliitta pyhä Kiprian (16.9.). Monet tulivat Serbiasta, Unkarista ja Valakiasta asti kuulemaan hänen opetuksiaan.

Turkkilaisten uudet hyökkäykset pakottivat pyhän Teodosioksen etsimään luolasta rauhaa rukousta varten. Kolme vuotta myöhemmin hän matkusti sairaudestaan välittämättä Konstantinopoliin keskustelemaan kilvoittelutoverinsa ja elämäkertansa kirjoittajan pyhän patriarkka Kallistos I:n kanssa Bulgarian kirkon ja ekumeenisen patriarkaatin suhteita hiertäneistä kiistoista. Hän nukkui pois Pyhän Mamaksen luostarissa marraskuun 27. päivänä vuonna 1363 ja hänet haudattiin suurin kunnianosoituksin.

Pyhä Jaakob meni nuorena munkiksi erääseen Rostovin lähistöllä olevaan luostariin. Vuonna 1385 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Muutaman vuoden kuluttua hän ryhtyi puolustamaan rikoksesta kuolemaan tuomittua ruhtinatarta. Vapahtajan esimerkkiä noudattaen hän kehotti tämän tuomitsijoita: ”Joka on synnitön, heittäköön ensimmäisen kiven.” Piispansa menettelyyn tyytymättöminä rostovilaiset karkottivat hänet kaupungista. Pyhä Jaakob meni Nerojärven rantaan, levitti piispallisen mantiansa aalloille ja siunattuaan itsensä ristinmerkillä purjehti sillä ikään kuin veneellä noin puolentoista kilometrin päähän. Sinne hän rakensi pienen keljan kilvoituspaikakseen. Kaupunkilaiset alkoivat käydä hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta, ja vähitellen paikalle syntyi vanhurskaan Annan hedelmöittymiselle pyhitetty luostari. Rostovilaiset ymmärsivät pian erehdyksensä ja pyysivät Jaakobia palaamaan piispanistuimelle, mutta tämä kieltäytyi jättämästä hiljaista luostariaan. Vuonna 1392 hän nukkui rauhassa kuolonuneen.

Pyhittäjäisä Diodor Jurjemäkeläinen (Jurjegorski) syntyi 1500-luvun lopulla Kargopolin alueella Äänisjoen varrella lähellä Vienanmerta ja sai kasteessa nimen Diomid. Täytettyään viisitoista vuotta hän lähti vanhempiensa siunauksella pyhiinvaellukselle Solovetskin luostariin eikä enää palannut kotiinsa. Hän mieltyi luostarielämään ja teki työtä erilaisissa palvelutehtävissä kolme vuotta täysin kuuliaisesti ja ilman vastaväitteitä ja sai osakseen kaikkien rakkauden. Jumalan pelossa hän seisoi kirkossa kuuntelemassa jumalanpalveluksia ja pyrki koko sielustaan enkelielämään. Täytettyään yhdeksäntoista vuotta hän anoi igumenilta munkkivihkimystä. Tämä täytti hänen toiveensa ja luovutti hänet kokeneen vanhus Joosefin ohjaukseen.

Vanhus Joosef piti erakkoelämää suuressa arvossa. Hänen kertomuksensa erakkojen ihmeellisestä elämästä asumattomissa metsissä herättivät nuoressa kilvoittelijassa palavan halun erakkoelämään. Diodor teki kaikki hänelle määrätyt työt luostarin keittiössä ja leipomossa, mutta ajatteli koko ajan vain sitä, miten pääsisi toteuttamaan toiveensa.

Diodor kilvoitteli Solovetskissa monta vuotta. Hänen vanha isänsä Jerofei tuli hänen ilokseen luostariin, vihkiytyi munkiksi ja eli siellä kuolemaansa asti. Isänsä kuoltua Diodor tunsi entistä suurempaa halua paeta luostarin ihmispaljoutta erämaan hiljaisuuteen. Hän lähti Solovetskin luostarista eräälle saarelle tavatakseen siellä kilvoittelevia erakkoja. Neljänkymmenen päivän ajan hän vaelsi saarella käyttäen ravinnokseen vain yrttejä ja kastetta. Lopulta luostarin munkit, jotka tulivat saarelle keräämään kasveja ja marjoja, löysivät hänet puolikuolleena ja toivat hänet luostariin pelastaen hänet nälkäkuolemalta.

Diodor ei kuitenkaan luopunut salaisesta haaveestaan vaan lähti pian uudelleen saarelle. Aluksi hän asettui asumaan löytämäänsä tyhjään keljaan. Tavattuaan kaksi muuta erakkoa ja keskusteltuaan heidän kanssaan erakkoelämästä hän uuden innon siivittämänä rakensi itselleen pienen majan, jossa hän vietti kaikki yönsä rukouksessa.

Pian Diodor päätti toteuttaa entisen toiveensa kaikkien Solovetskin saarilla elävien erakkojen tapaamisesta. Rukoiltuaan apua Solovetskin ihmeidentekijöiltä Zosimalta (17.4.) ja Savvatilta (27.9.) hän alkoi kiertää metsäisiä erämaita. Herra soi hänen tavata monia kilvoittelijoita, sekä munkkeja että maallikkoja. Diodor pyrki helpottamaan heidän elämäänsä tuomalla luostarista ruokaa ja huolehtimalla kuolleiden hautaamisesta. Lopulta hän asettui asumaan kahden kokeneen erakkovanhuksen Timofein ja Nikiforin läheisyyteen, piti huolta heistä ja lupasi itse pysyä erämaassa kuolemaansa asti.

Diodorin esimerkki sai seuraajia, mutta Solovetskin luostarin munkit alkoivat nurista ja valittaa, että Diodor kantaa luostarin omaisuutta erämaahan, houkuttelee sinne luostarin munkkeja eikä itse tee työtä luostarin hyväksi vaan aiheuttaa sille vahinkoa. Veljien valitukset kuultuaan igumeni vihastui Diodorille. Hän lähetti luostarin työmiehiä hajottamaan erakkojen keljat ja tuomaan heidät luostariin kuin rikolliset ainakin. Diodor suurimpana syyllisenä pantiin kahleisiin ja suljettiin luostarin sairastaloon, jossa hän vietti viisi ja puoli kuukautta tarkasti vartioituna pääsemättä sen enempää kirkkoon kuin veljestön pariinkaan. Vapauduttuaan Jumalan armosta kahleista hän jätti luostarin lopullisesti ja pakeni erämaahan. Kuusi kuukautta hän rukoili, että Jumala auttaisi häntä löytämään hyvän ja turvallisen paikan vaikenemiskilvoitusta varten. Lopulta hän purjehti meren yli mantereelle ja sieltä Äänisjokea pitkin ylös Kenajoelle, jonka varrelle hän asettui jatkamaan tavanomaisia kilvoituksiaan ja kohottamaan Herralle rukoustensa tuoksuvaa suitsutusta. Mutta koettelemukset kohtasivat häntä täälläkin. Ennen pitkää paikalliset metsästäjät löysivät hänen keljansa, pahoinpitelivät erakon ja karkottivat hänet pois.

Diodor siirtyi nyt länteen päin Vodlajärven suuntaan, josta hän löysi luonnonkauniin paikan nimeltä Jurjegora (Jurjemäki eli Georgioksen mäki). Paikka sopi hyvin erakkoelämään, ja hengessään riemuiten Diodor kiitti Jumalaa. Hän pystytti ristin, rakensi keljan ja antautui innokkaasti entisiin kilvoituksiinsa. Seitsemän vuotta hän eli täysin yksin. Sitten hänen luokseen tuli eräs munkki Prohor, joka hämmästyi nähdessään erakon yliluonnollisen elämän ja jäi asumaan hänen kanssaan.

Kerran Diodorokselle ilmestyi valonhohteinen mies, joka kehotti häntä rakentamaan paikalle kolme kirkkoa, yhden Pyhälle Kolminaisuudelle, yhden Jumalanäidille ja yhden Zosima ja Savvati Solovetskilaisille. Erakko ei kuitenkaan ajatellut luostarin perustamista eikä siksi kiinnittänyt ilmestykseen suurtakaan huomiota. Pian ilmestys toistui, ja Diodor alkoi murehtia, miten hän voisi rakentaa kokonaisen luostarin kolmine kirkkoineen, kun hänellä ei ollut kopeekkaakaan. Silloin valonhohteinen mies ilmestyi kolmannen kerran ja sanoi: ”Miksi olet levoton? Jumalalle on kaikki mahdollista.” (Mark. 10:27) Edelleen enkeli neuvoi Diodoria matkustamaan Moskovaan Pyhän Kolminaisuuden lavraan, jonka taloudenhoitaja auttaisi häntä.

Samana yönä pyhittäjä Diodor päätti lähteä Moskovaan. Perillä hän rukoili Radonežin ihmeidentekijöiden Sergein ja Nikonin pyhäinjäännösten äärellä ja kiirehti tapaamaan taloudenhoitajaa, joka esitteli Diodorin nunna Marfalle, tsaari Mikaelin äidille. Tämä kertoi Diodorista edelleen tsaarille, ja ennen pitkää erakko sai ylenpalttisia lahjoituksia niin tsaarilta ja tämän perheeltä kuin lavrasta ja Moskovan rikkailta kauppiailtakin.

Moskovasta Diodor matkusti Novgorodiin tapaamaan metropoliittaa, joka antoi hänelle siunauksen ja lisää lahjoituksia luostarin perustamista varten. Iloissaan ja matkansa menestyksestä ihmeissään Diodor palasi kaivattuun erämaahansa ja alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Vastauksena hänen rukoukseensa taivaasta laskeutui suuri risti osoittamaan kirkon paikan. Uuteen luostariin alkoi tulla veljiä, joista pyhittäjä huolehti kuin isä lapsistaan. Hän opetti heitä näkemään vaivaa, kilvoittelemaan ja karttamaan turhanpuhumista, jonka kautta sielunvihollinen usein viettelee munkkeja.

Tuohon aikaan luostarilla ei vielä ollut omaa viljelysmaata, ja munkit joutuivat usein näkemään nälkää. He napisivat Diodoria vastaan sanoen, että tämä oli suotta rakentanut heti kolme kirkkoa niin ettei elantoon jäänyt mitään. Pyhittäjä alkoi rukoilla, ettei Herra hylkäisi heitä Häneen turvaavia. Silloin hänelle ilmestyi jälleen valonhohteinen mies, joka kehotti häntä pysymään rohkeana, kiittämään Jumalaa ja pyytämään kalaa läheisestä järvestä. Diodorin kysyessä miehen nimeä tämä vastasi olevansa Oševenin luostarin igumeni Aleksanteri (20.4.). Kun veljet alkoivat kalastaa, he saivat niin paljon saalista, että saattoivat myydä sitä ja ostaa saamillaan rahoilla leipää ja muita elintarvikkeita.

Pian pyhittäjää kohtasivat taas uudet koettelemukset. Luostariin muualta tullut munkki Feodosi alkoi kadehtia häntä. Kerran metsässä hän kävi Diodorin kimppuun, löi tätä säälittä ja kuristi kurkusta. Lopulta hän piilotti tajuttoman kilvoittelijan kaatuneen puunrungon alle, koska luuli häntä kuolleeksi. Jumalan armo suojeli kuitenkin Diodoria. Hän tuli tajuihinsa ja raahautui keljaansa. Hänet nähdessään Feodosi jähmettyi pelosta, pyysi anteeksi ja anoi Diodoria olemaan kertomatta tapahtuneesta veljestölle. Sävyisä Diodor ei edes vihastunut vaan sanoi vain: ”Jumala antaa anteeksi, lapseni, sillä se ei ollut sinun vaan Paholaisen keksintöä.”

Feodosi ei kuitenkaan parantanut tapojaan, vaan alkoi yllyttää kuuliaisuusveljiä Diodoria vastaan. Lopulta hän pakeni luostarista mukanaan seitsemäntoista veljeä, luostarin kassa ja omaisuutta niin paljon kuin veljet jaksoivat kantaa. Diodor ei murehtinut menetettyjä rahoja vaan kiitti Jumalaa tästäkin koettelemuksesta.

Elämänsä ehtoopuolella autuas Diodor joutui vielä lähtemään luostarin asioissa Kargopolin kaupunkiin. Ennen lähtöään hän kutsui luokseen läheisimmät oppilaansa, ennusti lähestyvän kuolemansa ja määräsi itselleen seuraajan. Kargopolissa hän sairastui ja nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa rauhassa Herran käsiin marraskuun 27. päivänä vuonna 1633. Hänet haudattiin Kargopoliin, mutta kahden kuukauden kuluttua hänen ensimmäinen oppilaansa Prohor siirsi hänen maatumattomat reliikkinsä Jurjemäen luostariin, jossa niiden kautta on tapahtunut paljon ihmeitä.

Venäjän kirkko viettää pyhittäjä Diodorin muistoa 20.11, mutta elämäkertakokoelmissa hänen elämäkertansa on aina sijoitettu marraskuun 27. päivän kohdalle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

28.11.

Keisari Maximianus Herculiuksen (286–305) aikaisissa vainoissa seitsemän naista Sebasteian kaupungista tuotiin maaherran eteen syytettyinä siitä, että he olivat käännyttäneet miehensä kristinuskoon. Nähdessään naisten lujuuden uhkauksien edessä pyöveli Irenarkhos, joka oli yksi heidän kiduttajistaan, tunnustautui armon valaisemana itsekin kristityksi ja julisti olevansa valmis kuolemaan Kristuksen tähden.

Naiset vietiin saman järven rannalle, jossa Sebasteian neljäkymmentä marttyyria (9.3.) olivat paleltuneet kuoliaiksi. He kieltäytyivät uhraamasta epäjumalien patsaille ja heittivät ne veteen. Heitä kidutettiin ja lopuksi heidät mestattiin. Yhdellä heistä oli mukanaan kaksi lasta, jotka pyysivät äitiään jättämään heidät pyhän Irenarkhoksen hoiviin.

Kun oli Irenarkhoksen vuoro uhrata, hän kieltäytyi ja hänet heitettiin järveen. Ihmeellisellä tavalla enkelin auttamana Irenarkhos selvisi rannalle ja pappi Akakios kastoi hänet. Pakanat ottivat Irenarkhoksen uudelleen kiinni, ja kun hän oli karkottanut demonit yhdestä heidän temppelistään, he tuomitsivat hänet elävältä poltettavaksi. Pappi Akakios ja Irenarkhos astuivat roviolle yhdessä lasten kanssa. Liekkien keskellä he rukoilivat niiden uskovaisten puolesta, jotka tulisivat kunnioittamaan heidän muistoaan. Lopulta heidät vedettiin pois tulesta ja mestattiin. Eräs hurskas nainen hautasi heidän jäännöksensä järven läheisyyteen. Paikalle rakennettiin myöhemmin kirkko heidän kunniakseen.

Keisari Julianus Luopio (361–363) järjesti julman vainon hävittääkseen kristityt maan päältä. Hän kutsui kristittyjä ”galilealaisiksi” ja pelkäsi lausua Kristuksen nimeä, sillä hänen neuvonantajiensa ja velhojensa mukaan siinä piili voima, joka esti heitä toteuttamasta kaikkia aikeitaan. Kun Julianoksen käsky kiduttaa kristittyjä saapui Nikeaan, kaupungin kuvernööri määräsi kaikki Ristiinnaulittuun uskovat kieltämään uskonsa uhraamalla epäjumalille. Monia kidutettiin ja surmattiin, toiset taas hajaantuivat vuorille ja autioille seuduille tai lähtivät toisiin kaupunkeihin.

Piispat Teodoros ja Timoteos sekä Komasios, Etimasios ja Eusebios pakenivat epäjumalanpalvelusta Nikeasta Tessalonikaan, mutta nähdessään saman jumalattomuuden vallitsevan sielläkin he siirtyivät Tiberiopolikseen (bulg. Stromnitsa). Timoteoksesta tuli kaupungin piispa. Komasios oli sotilas, mutta hän jätti ammattinsa, ryhtyi munkiksi ja alkoi julistaa alueella Kristuksen evankeliumia. Piispa Teodoros oli yksi Nikean 318 jumalankantajaisästä ja nyt hän valaisi Tiberiopoliksen asukkaita ortodoksisuuden valolla. Lopulta heidän maineensa kiiri Tessalonikan prefektien korviin ja nämä määräsivät heidät pidätettäviksi. Heidän kanssaan otettiin kiinni myös papit Pietari, Johannes, Sergios, Teodoros ja Nikeforos, diakonit Basileios ja Tuomas sekä munkit Hieroteos, Daniel, Hariton ja Sokrates.

Kun nämä pyhät miehet oli pidätetty, he alkoivat julistaa suureen ääneen Jumalan tuntemisen salaisuuksia ja epäjumalien turhuutta. Prefektit eivät halunneet kuulla heidän sanomaansa vaan keskeyttivät heidät ja määräsivät heidät miekalla mestattaviksi. Kristityt marssivat iloissaan teloituspaikalle. Pappismarttyyri Pietari huusi: ”Te totuuden viholliset, miksi vuodatatte verta hurskailta ihmisiltä, jotka eivät ole tehneet mitään pahaa?” Tämän kuullessaan he määräsivät Pietarin riisuttavaksi. Häntä lyötiin kepeillä ja hänen kätensä hakattiin irti ja heitettiin koirille. Lopuksi hänen kaulansa katkaistiin. Myös viisitoista muuta marttyyria surmattiin miekalla. Kaupungin kristityt hautasivat heidät. Jokaisen pyhät jäännökset laitettiin erilliseen arkkuun jälkipolvien kunnioitettavaksi.

Pyhä Stefanos syntyi 700-luvun alussa konstantinopolilaiseen ylimysperheeseen. Vanhemmat olivat olleet lapsettomia, ja he lupasivat omistaa poikansa Jumalalle jo ennen hänen syntymäänsä. Pyhä patriarkka Germanos (12.5.) kastoi hänet suurena lauantaina ja antoi hänelle nimeksi Stefanos luovuttaen hänet ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen suojelukseen.

Kun Stefanos oli 16-vuotias ja hänen oli aika mennä luostariin, keisari Leo III Isaurialainen (717–741) oli kieltänyt ikonien kunnioituksen ja aloittanut taistelun niiden puolustajia vastaan. Niinpä vanhemmat katsoivat hyväksi olla panematta Stefanosta pääkaupungin luostareihin, joissa keisarin asetukset aiheuttivat eniten levottomuuksia. He veivät hänet Nikomedeian lähelle Pyhän Auksentioksen[1] vuoren luostariyhteisöön. Vanhus Johannes, viides pyhän Auksentioksen seuraaja, otti nuorukaisen vastaan iloiten ja vihki hänet munkiksi jo hänen tulopäivänään. Stefanos kilvoitteli täydellisessä kuuliaisuudessa ja teki raskaita töitä Jumalan kunniaksi. Kun hänen isänsä kuoli, hän meni Konstantinopoliin ja jakoi omaisuutensa köyhille ja palasi sitten takaisin Pyhän Auksentioksen vuorelle mukanaan äitinsä ja toinen sisarensa, jotka menivät läheiseen naisluostariin. Toinen sisar meni johonkin luostariin Konstantinopolissa.

Pian tämän jälkeen vanhus Johannes kuoli ja veljet valitsivat yksimielisesti Stefanoksen tämän seuraajaksi. Kilvoittelijoiden luku kasvoi kahteenkymmeneen ja yhteisöstä muodostui yhteiselämäluostari. Järjestettyään sen elämän Stefanos jätti igumeniksi oppilaansa Marinoksen ja vetäytyi itse kilvoittelemaan katosta avoimeen keljaan jonkin matkan päähän luostarista. Ahtaassa keljassa säiden armoilla ja kahleita kantaen hän keskittyi pelkästään Jumalaan. Pyhiinvaeltajat levittivät hänen mainettaan ympäri keisarikuntaa, ja monet tahtoivat hänen oppilaikseen.

Keisari Leon kuoltua (741) hänen poikansa Konstantinos jatkoi ikonien hävittämistä ja niiden kunnioittajien vainoamista. Erityisesti munkit joutuivat vainotoimien uhreiksi. Monet pahoinpidellyt ja takaa-ajetut munkit suuntasivat kulkunsa pyhän Stefanoksen luo saadakseen häneltä rohkaisua ja voimaa ortodoksisen uskonsa tunnustamiseen. Hän neuvoi heitä siirtymään alueille, joihin keisarin vainotoimet eivät ylettyneet: Mustanmeren ympäristöön, Kyprokselle, Persianlahdelle, Syyrian rannikolle ja ennen kaikkea Etelä-Italiaan, josta tuhannet munkit löysivätkin turvapaikan noina vaikeina aikoina. Vuonna 754 keisari kutsui kannattajapiispansa koolle valekirkolliskokoukseen, joka kiristi vainotoimenpiteitä. Ikonit ja pyhäinjäännökset piti tuhota, ja jopa Jumalanäidin ja pyhien kunnioitus kiellettiin. Oikean uskon tunnustajia piestiin, heitettiin vankityrmiin ja poltettiin kuoliaiksi. Luostarit suljettiin ja niistä tehtiin kasarmeja tai kylpylöitä. Munkkeja yritettiin saada luopumaan munkkeudestaan ja menemään naimisiin. Kieltäytyjät silvottiin ja pahoinpideltiin, minkä jälkeen heidät ajettiin maanpakoon.

Seurauksista välittämättä pyhä Stefanos puolusti lujasti vakaumustaan ja häntä pidettiin yleisesti ortodoksisen ryhmittymän johtajana. Hän kieltäytyi allekirjoittamasta valekirkolliskokouksen päätöksiä. Saadakseen hänet tuhotuksi hänen vihollisensa keksivät ilkeän juonen. Naisluostariin Pyhän Auksentioksen luostarin läheisyyteen oli tullut nunnaksi konstantinopolilainen leski Anna, joka oli pyhän Stefanoksen hengellinen tytär. Lupaamalla Annan orjattarelle vapaus ja ylhäissyntyinen aviomies tämä saatiin houkutelluksi todistamaan emäntäänsä vastaan, että Annalla oli sopimaton suhde Stefanoksen kanssa. Nunna Anna haastettiin oikeuteen, mutta kidutuksista välittämättä hän kielsi ehdottomasti moiset syytökset. Pahoinpideltynä ja pakotettuna esiintymään alastomana syyttäjiensä edessä pyhä Anna heitettiin lopuksi vankityrmään, missä hän menehtyi. Uudeksi syytökseksi Stefanosta vastaan keksittiin, että hän oli pakottanut erään keisarin nuoren suosikin vihkiytymään munkiksi. Näillä verukkeilla Stefanos vangittiin.

Sillä aikaa kun Stefanos oli vangittuna, hänen luostarinsa poltettiin ja hänen oppilaansa hajaantuivat. Oikeuden edessä Stefanos vain hymähti, kun hänelle esitettiin valekirkolliskokouksen päätösten allekirjoittamisen vaihtoehdoksi kuolema. Hän totesi, että tehdyt päätökset olivat ortodoksisen tradition vastaisia: kuusi edellistä yleistä kirkolliskokousta olivat kaikki kokoontuneet ikonein koristetuissa kirkoissa.

Pyhä Stefanos karkotettiin vuonna 755 Proikonnesoksen saarelle, missä hän jatkoi askeettista kilvoitustaan eläen ahtaassa majassa pylvään päällä. Monet saivat apua hänen rukouksistaan erilaisiin vaivoihinsa. Tehdäkseen lopun hänen yhä kasvavasta vaikutuksestaan keisari siirsi hänet oikeuspalatsin tyrmään Konstantinopoliin. Siellä oli jo ennen häntä 342 ikonien kunnioituksen vuoksi vangittua munkkia. Liikuttuneena Stefanos katseli näitä uskontunnustajia: toisilta oli leikattu nenä pois, toisilta korvat tai kieli, toisia oli muulla tavoin pahoinpidelty ja häväisty. Kaikista rajoituksista huolimatta Stefanoksen onnistui organisoida heidän vankilaelämänsä luostarin tapaan. Kaikin tavoin hän rohkaisi heitä tunnustamaan lujina oikeaa uskoa. Jopa vartijatkin kääntyivät pois kuvainraastajien harhaopista kuunnellessaan pyhien vankien kertomuksia kaikesta, mitä he olivat joutuneet kärsimään.

Oltuaan yksitoista kuukautta vankilassa Stefanos sai ilmestyksessä tietää, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän aloitti nelikymmenpäiväisen paaston valmistautuakseen lähtöönsä. Kaupungissa ripustettiin keisarin käskystä kaikkialle tiedotuksia, joissa kuulutettiin, että jokainen, joka kätkee munkkeja kotiinsa tai jonka kodista löydetään vaikka vain musta munkinviitta, lähetetään maanpakoon. Seurasi suuri sekasorto, kun ihmiset alkoivat syyttää ja ilmiantaa toisiaan.

Keisarinnan syntymäpäivänä pyhää Stefanosta raahattiin kaupungin kaduilla, mutta juhlapäivän takia keisari ei halunnut julkisesti tappaa häntä. Hänet vietiin takaisin vankilaan. Seuraavana päivänä Stefanos riisui kuolemaa odottaessaan päällysviittansa, vyönsä ja munkinpäähineensä, koska ei tahtonut näiden munkkilaisuuden tunnusmerkkien joutuvan häväistyksi, ja jäi alusviittaansa pukeutuneena odottamaan loppuaan.

Aamulla keisari kutsui sotilaansa ja palvelijansa ja yllytti heidät Stefanosta vastaan. He hyökkäsivät huutaen tyrmään, jossa pyhä Stefanos oli. Hänet vedettiin ulos ja häntä raahattiin jaloista pitkin katuja. Kun he olivat edenneet Pyhän marttyyri Teodoroksen kirkon kohdalle, Stefanos nosti vähän päätään kunnioittaakseen siten marttyyria. Silloin yksi kiusaajista huusi: ”Näettekö, tuo kurja leikkii marttyyria viime hetkillään?” ja löi häntä päähän parrulla niin, että hänen kallonsa halkesi. Pyhän kauheasti runneltu ruumis, jota jopa naiset ja lapsetkin olivat syntyneessä mellakassa lyöneet kivillä ja kepeillä, heitettiin sitten pakanarikollisille varattuun yhteishautaan. Tämä tapahtui marraskuun 28. päivänä vuonna 766 pyhän Stefanoksen ollessa 53-vuotias. Elämällään ja kuolemallaan hän osoittautui ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen arvolliseksi seuraajaksi ja perilliseksi.


[1] Pyhä Auksentios (14.2.) oli perustanut sen 400-luvulla. Se ei ollut varsinainen luostari vaan saman hengellisen isän johdolla elävä kilvoittelijoiden yhteisö. Läheisyydessä sijaitsi naisluostari.

Pyhä Feodor oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) veljen Stefanin poika. Stefan jäi nuorena leskeksi ja meni ensin Hotkovon luostariin. Sitten hän eli vähän aikaa veljensä Sergein kanssa Radonežissa, josta hän siirtyi Moskovaan Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostariin. Hänen nuorempi poikansa Johannes oli jatkuvasti hänen kanssaan. Stefan tahtoi antaa pojalleen hengellisen kasvatuksen ja toi hänet siksi kahdentoista vuoden ikäisenä pyhittäjä Sergein luo Radonežin erämaaluostariin. Sergei vihki hänet munkiksi ja antoi hänelle nimen Feodor.

Nuori munkki varttui suuren setänsä ohjauksessa kasvaen puhtaudessa ja pyhyydessä. Hänen hartautensa, nöyryytensä ja valmiutensa tunnustaa kaikki ajatuksensa pyhittäjä Sergeille herättivät ihmetystä veljestössä. Hän sai pappisvihkimyksen ja saavutti sellaisen hengellisen korkeuden, että hänen toimittaessaan liturgiaa puhdassydämiset rukoilijat näkivät enkelien palvelevan hänen rinnallaan. Hän kilvoitteli luostarin rauhassa 22 vuotta opetellen muun muassa ikonimaalausta.

Tuntiessaan sydämessään halua uuden luostarin perustamiseen Feodor kertoi toiveestaan pyhittäjä Sergeille, joka piti sitä Jumalan kutsuna ja kehotti häntä etsimään luostarille sopivan paikan. Feodor valitsi Simonovo-nimisen alueen Moskovajoen varrelta, ja pyhittäjä Sergei kävi itse tarkastamassa ja hyväksymässä oppilaansa valinnan. Moskovan metropoliitan pyhän Aleksin (12.2.) siunauksella Feodor rakennutti kirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi.

Hyveistään, hengellisestä viisaudestaan ja harkintakyvystään tunnetun Feodorin maine houkutteli heti alusta pitäen luostariin kilvoitteluelämää kaipaavia etsijöitä. Hänen maineensa kasvoi niin suureksi, että pyhittäjä Sergei murehti ja rukoili, ettei Feodor vain kompastuisi hengellisellä tiellään.

Jumalanäidin syntymän luostari sijaitsi suuren tien varrella, mistä koitui häiriötä munkkien elämälle. Tämän vuoksi Feodor siirtyi hiljaisempaan paikkaan metsän keskelle viiden kilometrin päähän Moskovan Kremlistä, ja alkoi kilvoitella siellä täydessä hiljaisuudessa. Mutta pian hänen luokseen alkoi jälleen tulla oppilaita. Pyhittäjä Sergei kävi paikalla ja antoi siunauksensa perustaa sinnekin luostari. Tämän Uuden Simonovon luostarin kirkko pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle.

Feodor tuli Moskovassa kuuluisaksi hyveellisestä ja askeettisesta elämästään. Suuriruhtinas Dimitri Donskoi (19.5.) valitsi hänet rippi-isäkseen ja uskoi hänelle tärkeitä kirkollisia ja valtiollisia tehtäviä. Suuriruhtinaan toimeksiannosta hän kävi Kiovassa ja Konstantinopolissa, missä patriarkka korotti hänet arkkimandriitaksi. Monista luostarin ulkopuolisista tehtävistään huolimatta hän johti tarmokkaasti luostarinsa elämää ja kasvatti monta suurta kilvoittelijaa. Muiden muassa pyhittäjät Kiril ja Ferapont, jotka sittemmin perustivat Valgetjärven (Belozerskin) alueelle kaksi kuuluisaa luostaria, saivat munkiksivihkimyksen Simonovon luostarissa.

Vuonna 1388 Feodor kävi jälleen Konstantinopolissa Venäjän kirkon asioissa ja palasi kotimaahansa Rostovin arkkipiispana. Lyhyen piispakautensa aikana hän rakennutti Rostoviin nunnaluostarin. Hän myös maalasi ikoneita Simonovon luostariin ja moniin Moskovan kirkkoihin.

Johdettuaan hiippakuntaansa viiden vuoden ajan pyhä Feodor nukkui autuaaseen kuolonuneen 28. marraskuuta vuonna 1394, ja hänet kanonisoitiin pyhäksi pian sen jälkeen.

Marttyyripiispa Serafim (Leonid Tšitšagov) syntyi vuonna 1856 tunnettuun aatelisperheeseen. Valmistuttuaan aatelispoikien sotilaskoulusta hän osallistui Balkanin sotaan[1] ja alkoi siellä kokemansa valossa pohtia elämän tarkoitusta ja kärsimyksen merkitystä. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.), joka oli hänen rippi-isänään 30 vuoden ajan ja jota hän piti ehdottomana hengellisenä auktoriteettinaan. Vuonna 1879 Leonid solmi avioliiton ja piti perheessään yllä vahvaa ortodoksista henkeä.

Leonid pyrki sotilaanakin toteuttamaan elämässään Jumalan ja lähimmäisten palvelemisen ihannetta. Hän toimi isännöitsijänä eräässä sotilaskirkossa ja kehitti rohdoskasvien lääketieteellistä käyttöä, mikä sopi hyvin sota- ja kenttäoloihin. Häntä kiinnosti myös teologia. Vuonna 1893 hän everstin arvon saavuttaneena otti virkaeron, ja Johannes Kronstadtilaisen siunauksella hänet vihittiin papiksi Moskovan Kremlissä.

Leonid muutti perheineen Pietarista Moskovaan. Hän palveli eri kirkoissa ja kustansi tarpeen vaatiessa kirkkojen remontteja perheensä varoilla. Elämänmuutos koetteli vaimoa, joka kuoli muutaman vuoden kuluttua. Leonid keskittyi yhä enemmän rukoukseen. Jo ennen vaimonsa kuolemaa hän oli käynyt Divejevon luostarissa, jonka nunnat olivat pyytäneet häntä vetoamaan tsaariin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisoimiseksi. Leonid alkoi tutkia pyhittäjä Serafimin elämää ja kilvoituksia ja ryhtyi kirjoittamaan Divejevon luostarin kronikkaa, joka valottaa seikkaperäisesti pyhittäjän elämää ja Divejevon luostarin vaiheita[2]. Kirjan julkaisemisen jälkeen hän sai nähdä ilmestyksessä pyhittäjä Serafimin, joka kiitti häntä tehdystä työstä.

Vuonna 1898 Leonid jätti neljä tytärtään luotettavan henkilön hoitoon ja vihkiytyi munkiksi Pyhän Kolminaisuuden lavrassa saaden nimekseen Serafim. Uuden elämän alku ei ollut helppo: aristokraatti- ja sotilaspiirit suhtautuivat hänen päätökseensä torjuvasti ja toisaalta papiston parissa ja luostarissa hän törmäsi epäluuloihin ja kateuteen. Pian hänet kuitenkin korotettiin arkkimandriitaksi ja nimitettiin Suzdalin Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen hengellistä apua ja tukea jatkuvasti kokenut arkkimandriitta Serafim kääntyi kirjeitse tsaarin puoleen ja vetosi pyhittäjä Serafimin kanonisoimisen puolesta. Tsaari suhtautui asiaan myönteisesti, ja vuonna 1903 kirkon pyhän synodin päätöksellä Serafim Sarovilainen julistettiin pyhäksi. Arkkimandriitta Serafim osallistui tsaarin kanssa Sarovin luostarissa järjestettyihin kanonisointijuhlallisuuksiin. Hänen suurin panoksensa pyhittäjä Serafimin kunnioituksen hyväksi on kuitenkin hänen kirjoittamansa suurenmoinen akatistos, uusi helmi kirkon hymniaarteistossa.[3]

Vuonna 1905 arkkimandriitta Serafim vihittiin Suhumin piispaksi. Sieltä hänet siirrettiin ensin Orjolin, sitten Kišinjovin ja lopulta Tverin piispaksi. Hengellisyys ja armeliaisuus olivat hänelle ominaisia kaikissa elämänvaiheissa. Tarmokkaasti hän kunnosti kirkkoja ja perusti sairaaloita, kouluja, kirjastoja ja ruokaloita. Hän huolehti orvoista lapsista, sotaleskistä, sairaista ja vanhuksista. Helmikuun vallankumouksen[4] puhjetessa hän oli Tverissä, josta hänet keisarillisen Venäjän näkyvänä vaikuttajana karkotettiin laittomasti. Vuosina 1917–1918 hän osallistui Venäjän kirkon kirkolliskokoukseen toimien luostareita ja luostarielämää käsittelevän jaoston puheenjohtajana. Vastavalittu patriarkka Tiihon nimitti hänet Varsovan metropoliitaksi, mutta vallankumous ja sisällissota estivät häntä matkustamasta uuteen hiippakuntaansa.

Vuonna 1921 metropoliitta Serafim pidätettiin ensimmäisen kerran. Hänet karkotettiin Arkangelin alueelle. Vuoden kuluttua hän palasi Moskovaan, mutta jälleen hänet pidätettiin. Häntä vastaan nostettiin syyte sillä perusteella, että hän oli ajanut Serafim Sarovilaisen kanonisointia, mikä olikin hänen ehkä suurin antinsa kirkolle, ja häneltä evättiin asumislupa Moskovassa. Muutaman vuoden ajan hän asui Ylösnousemuksen luostarissa lähellä Šujan kaupunkia ja työsti Divejevon luostarin kronikan toista osaa. Vuonna 1928 hän pääsi palaamaan kirkolliseen elämään ja sai nimityksen Leningradin hiippakuntaan, jossa kirkollinen elämä kärsi hajaannuksesta ja sekasorrosta. Opetuspuheissaan hän kehotti kirkkokansaa enentämään rukousta ja osallistumaan useammin pyhään ehtoolliseen. Perjantaisin hän luki akatistoksen pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin kirkossa. Kun karkotusmatkalla oleva marttyyripiispa Ilarion (Troitski, muistopäivä 15.12.) kuoli Leningradissa, metropoliitta Serafim pyysi saada hänen ruumiinsa ja hautasi sen. Hänen menestyksellinen toimintansa ei miellyttänyt valtiollista poliisia (GPU) ja vuonna 1933 metropoliitta siirrettiin 77 vuoden ikäisenä eläkkeelle.

Elämänsä viimeiset vuodet metropoliitta Serafim vietti vuokramökissä lähellä Moskovaa. Maaseudun rauhassa hän omistautui Jeesuksen rukoukselle ja hengelliselle mietiskelylle. Hän luki askeettista ja teologista kirjallisuutta, rukoili kirkon vainoojien puolesta ja valmistautui kohtaamaan Kristuksen. Hänen luonaan kävi paljon ihmisiä, mikä ei ollut viranomaisten mieleen.

Marraskuussa vuonna 1937 metropoliitta pidätettiin. 82-vuotias sairas ja miltei liikuntakyvytön vanhus ei kyennyt nousemaan häntä hakemaan tulleen kuorma-auton lavalle, joten hänet kuljetettiin paareilla vankilaan ja sieltä pian teloitettavaksi Moskovan ulkopuolelle Butovon ampumakentälle, joka oli suurimpia uusmarttyyrien teloituspaikkoja 1930-luvulla. Hänet haudattiin joukkohautaan.

Metropoliitta Serafimin neljästä tyttärestä kolme vihittiin nunniksi. Neljäs tytär opiskeli konservatoriossa ja toimi sitten kanttorina Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi metropoliitta Serafimin vuonna 1997.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Turkin ja Serbian välillä käytiin Balkanin sota (1876–1877), jossa serbien puolella palveli venäläisiä vapaaehtoisia. Vuonna 1877 myös Venäjän ja Turkin välille puhkesi sota.

[2] Lähes 900 sivua käsittävä Serafimin Divejevon luostarin kronikka on Venäjällä edelleen suosittua hengellistä lukemista.

[3] Kyseinen akatistos pyhittäjä Serafim Sarovilaiselle on julkaistu suomeksi kirjassa Kolme akatistoshymniä (OKJ 1998).

[4] Helmikuun (1917) vallankumouksen seurauksena tsaari Nikolai II luopui vallasta. Bolševikit pääsivät valtaan saman vuoden lokakuun vallankumouksessa.

29.11.

Pyhä Dionysios eli toisella vuosisadalla keisari Marcus Aureliuksen aikana (161–180). Hänet tunnetaan erityisesti kirjeiden kirjoittajana. Dionysioksen kirjoitusten avulla kaukanakin olevat kirkot pääsivät osalliseksi hänen apostolisesta innostaan ja Jumalan hänelle suomasta armorikkaudesta. Kirjeillään Dionysios vahvisti kristittyjä ortodoksisessa uskossa ja antoi heidän päästä osalliseksi hengellisestä ravinnosta sen mukaan mitä kukin tarvitsi. Hän lähetti kirjeitään spartalaisille ja ateenalaisille, Nikomedeiaan, Kreetan Gortynaan ja Knossokseen, Paflagonian Amastrikseen ja Pontokseen. Roomaan kirjoittaessaan hän ylisti kirjettä, jonka pyhä Clemens (25.11.) oli aikanaan lähettänyt Roomasta hänen omalle seurakunnalleen Korinttiin.

Dionysios kehotti kristittyjä rauhaan ja ykseyteen, kutsui heitä evankeliumin mukaiseen elämään, vastusti markionilaisten[1] opetuksia, selitti kirjoituksia, kehotti siveyteen, antoi neuvoja avioelämään, kehotti piispoja ymmärtämään ihmisten heikkoutta ja käski ottaa langenneet takaisin kirkon yhteyteen.

Pyhän Dionysioksen maine oli niin suuri, että harhaoppiset yrittivät muuttaa hänen kirjeidensä tekstiä saadakseen osoitettua oman kantansa oikeaksi hänen avullaan. Pyhä Dionysios kuoli marttyyrina tuntemattomissa olosuhteissa.


[1] Markion (k. 154) opetti gnostilais-dualistisesti painottunutta kristillisyyttä, joka hylkäsi täysin kirkon juutalaiset juuret ja opetti Vanhan testamentin jumalan olevan vain paha demiurgi. Markionilaisten jumalanpalveluselämä ja kirkon rakenne olivat kuitenkin samanlaiset kuin katolis-ortodoksisella kirkolla.

Akylinos, Bitynian maaherra keisari Deciuksen aikana (249–251), oli menossa kylpemään Basaltian kuumissa lähteissä[1]. Ennen sitä hän päätti panna Nikomedeiassa vangitsemansa 370 kristittyä kumartamaan Isis-jumalatarta tämän temppelissä. Kun he kieltäytyivät, hän mestautti heidät. Nähdessään tämän eräs mies nimeltään Paramonos huusi kovalla äänellä: ”Mitä ennen näkemätöntä julmuutta! Mestauttaa nyt noin monta viatonta ihmistä – ja vielä toispaikkakuntalaisia – aivan kuin he olisivat eläimiä!”

Maaherra kuuli nämä sanat. Paramonos pidätettiin ja maaherra otti hänet matkaseurueeseensa. Matkalla sotilaat pahoinpitelivät häntä kaikin tavoin, löivät häntä keihäillään, lävistivät hänen kielensä ja muita jäseniään terävillä ruo’oilla. Niin he tappoivat hänet maaherran läsnä ollessa lähettäen hänet taivaallisten majojen iloon yhdessä 370 marttyyrin kanssa.

 

[1] Irakissa lähellä muinaista Teridonin kaupunkia Eufratin ja Tigriksen yhtymäkohdassa.

Pyhä Filumenos oli kotoisin Vähän-Aasian Lykaoniasta ja hän vaikutti keisari Marcus Aureliuksen aikana (270–275). Hänen työnään oli toimittaa viljaa Galatiaan. Hänet ilmiannettiin maaherra Felixille ja kutsuttiin Ankyraan (nyk. Ankara) tuomioistuimen eteen. Rohkeasti hän tunnusti olevansa kristitty. Käsistään ja jaloistaan kahlehdittuna hänet nostettiin ilmaan ja häntä lyötiin puumiekoilla. Sitten hänet pantiin tulikuumaan uuniin, mutta ihmeellisellä tavalla hän säilyi vahingoittumattomana. Lopulta hänen jalkansa ja kätensä sidottiin kiinni hänen päähänsä ja häntä raahattiin maassa noin viisi kilometriä, kunnes hän antoi henkensä Jumalan käsiin ja sai Häneltä kuihtumattoman marttyyriseppeleen.

Pyhä Saturninus (Sernin) oli yksi seitsemästä lähetyssaarnaajasta, jotka Rooman paavi lähetti Galliaan 240-luvun lopulla. Saturninuksen alueeksi tulivat Languedoc, Gascogne ja Espanjan vastaiset raja-alueet. Hänen julistuksensa otettiin kaikkialla myönteisesti vastaan, mutta Caracassonnen kovasydäminen väki ei halunnut kuulla hänen sanomaansa. He pitivät Saturninusta vangittuna, mutta lopulta enkeli vapautti hänet.

Saturninus päätyi pakomatkallaan Toulousen kaupunkiin, jonka asukkaat olivat vastaanottavaisempia. Kun hän paransi kaupungin hallitsijan Marcelluksen tyttären Austriksen leprasta, kaupunkilaiset olivat halukkaita vastaanottamaan evankeliumin sanoman. Saturninus perusti kaupunkiin kirkon, paransi sairaita ristinmerkin voimalla ja opetuksillaan sytytti ihmisissä palavan rakkauden Jumalaan. Lopulta Saturninus jätti kirkon pyhän Papuluksen haltuun ja lähti itse kohti Espanjaa. Hän evankelioi oppilaansa Honestuksen kanssa Pamplonassa ja Toledossa.

Pyhän Papuluksen marttyyrikuoleman jälkeen Saturninus palasi Toulousen kaupunkiin. Jumalan armo loisti hänessä niin kirkkaasti, että kaupungin pakanalliset oraakkelit eivät kyenneet ennustamaan mitään pappiensa rukouksista ja uhreista huolimatta. Kerran he olivat uhraamassa härkää, kun Saturninus kulki ohitse. Joku tunnisti hänet ja alkoi huutaa: ”Tuolla on uskontomme vihollinen, sen uuden lahkon johtaja, joka häpäisee jumaliamme kutsumalla niitä piruiksi! Hänen läsnäolonsa estää oraakkeleita ennustamasta. Kostetaan se, miten hän on meitä ja jumaliamme häpäissyt: pakotetaan hänet joko uhraamaan tai kuolemaan, sillä sekin kyllä miellyttää meidän jumaliamme!”

Saturninuksen toverit pakenivat, mutta hän itse vastasi tyynesti: ”Tunnen vain yhden, todellisen Jumalan. Kuinka voitte odottaa minun pelkäävän teidän kuvitteellisia jumalianne, joiden itsekin myönnätte pelkäävän minua?” Piispan sanat nostattivat sekasorron. Väkijoukko otti hänet kiinni ja hakkasi häntä. Papit sitoivat hänen jalkansa paksuun köyteen, jonka toinen pää oli sidottu uhrattavaan härkään. Terävillä piikkisauvoilla ärsytetty härkä rynnisti ulos temppelistä. Pyhän marttyyrin pää murskaantui saman tien. Härkä juoksi pitkin kaupungin katuja, niin että marttyyrin ruumis kului riekaleiksi. Kaksi köyhää kristittyä naista otti pyhän ruumiin, asetti sen puiseen arkkuun ja hautasi sen lähistölle.

Paikalle, johon härkä pysähtyi, rakennettiin Pyhän Saturninuksen kirkko, jonne hänen jäännöksensä siirrettiin. Toulousen apostolin haudalla tapahtui seuraavina vuosisatoina paljon ihmeitä.

Pyhittäjäisä Pityron[1] oli pyhän Antonioksen (17.1.) oppilas ja tämän kolmas seuraaja. Hän johti askeetteja, jotka elivät ankaraa elämää Egyptin Thebaiksen kuivilla, kivisillä vuorilla asuen luolissa ja maakuopissa. Hän söi vain vähän veteen sekoitettuja jauhoja kaksi kertaa viikossa, sunnuntaisin ja torstaisin. Rukouksillaan hän paransi sairaita ja karkotti demoneja.

Pityron selvitti oppilailleen hengellisen elämän saloja. Hän selitti, että jokaisella himolla on oma demoninsa, joka yrittää herättää meissä kyseisen himon erilaisilla kiusauksilla. Jos joku tahtoo karkottaa nämä demonit itsestään, hänen täytyy kitkeä himot pois sydämestään, missä pahat ajatukset niitä kasvattavat. Näin oppilaitaan neuvoen ja kilvoitellen hän eli elämänsä loppuun asti.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Pityrion, Pitirim, Pitrun ja Pityrion.

Nekressin piispa Habib (Aviv) oli yksi kolmestatoista pyhästä isästä,[1] jotka tulivat 500-luvulla Syyriasta Georgiaan. Arkkipiispa Eulavioksen siunauksella he asettuivat Aragvajoen yläpuolelle Zedazenin vuorelle ja aloittivat luostarielämän Georgiassa. Heidän maineensa kasvoi niin suureksi, että piispainkokous päätti valita heidän joukostaan piispat vapaisiin hiippakuntiin. Pystymättä päättelemään, ketkä isistä olivat ansiokkaimpia, piispat päättivät nousta vuorelle ja valita ne, jotka olivat parhaillaan toimittamassa liturgiaa. Heitä olivat pappi Habib ja diakoni Iessei (Ise). Liturgian päätyttyä arkkipiispa tarttui oikealla kädellään Habibin ja vasemmalla Iessein käteen, suuteli heitä ja huudahti: ”Iloitse, Habib, Nekressin piispa! Iloitse, Iessei, Tsilkanin piispa!” Sitten heidät vihittiin piispoiksi.

Georgia oli tuolloin murheellisessa tilassa. Persialaiset olivat vallanneet Kahetian eli Itä-Georgian ja he levittivät kaikkialla epäjumalanpalvelusta. Piispa Habib kiersi risti kädessään hiippakuntansa kyliä ja kaupunkeja täynnä apostolista intoa. Hän paljasti taikauskon turhuuden ja sammutti zarathustralaisten uhritulia. Monet luopuivat tulenpalvonnasta ja siirtyivät katumuksen kautta takaisin kirkon helmaan. Habib käännytti kristinuskoon myös persialaisia.

Persialainen satraappi huolestui Habibin menestyksellisestä julistustyöstä ja käski tuoda hänet vangittuna eteensä. Habib kieltäytyi kääntymästä zarathustralaisuuteen, pilkkasi epäjumalainpalvelusta ja tunnusti horjumatta Kristus Jumalaa. Niin satraappi antoi ruoskia ja kiduttaa häntä julmasti. Lopuksi hänet kivitettiin; hän kärsi marttyyrikuoleman Gorin lähellä. Habibin ruumis heitettiin villieläinten syötäväksi, mutta mitkään petoeläimet tai linnut eivät koskeneet reliikkeihin, jotka eivät myöskään osoittaneet tavanomaisia maatumisen merkkejä. Samtavisin luostarin munkit hautasivat reliikit luostariinsa.


[1] Heidän yhteistä muistopäiväänsä vietetään 7.5.

Pyhä Brendan eli Irlannissa 500-luvulla. Hän oli yksi pyhän Finnianin oppilaista Clonard Abbeyssä. Brendan valittiin mukaan siihen kahdentoista munkin ryhmään, joka tunnetaan Irlannin kahtenatoista apostolina, mutta koska hän oli jo liian vanha patikoimaan pitkiä matkoja, hänen sijastaan matkaan lähti nuorempi Brendan (Clonfertilainen). Vanhempi Brendan sen sijaan perusti Birrin luostarin Parsonstownin tienoille. Hänen maineensa kasvoi niin, että häntä alettiin kutsua ”Irlannin profeettojen päämieheksi”.

Brendan oli myös pyhän Columban (9.6.) läheisimpiä ystäviä ja hänen siunauksestaan Columba lähti Ionan saarelle. Kun kateelliset piispat myöhemmin erottivat Columban ehtoollisyhteydestä, Brendan marssi Meltownin (Meath) kirkolliskokoukseen, jossa hän kumarsi Columban edessä ja suuteli häntä kunnioittaen. Brendan totesi: ”Jumala ei ekskommunikoi häntä teidän väärien päätöstenne mukaan, vaan paremminkin kunnioittaa häntä entistä enemmän.” Hämmentyneet piispat peruivat päätöksensä.

Kun pyhä Brendan kuoli Birrissä vuonna 573, Columba näki Ionan saarella, kuinka enkelit kantoivat hänet taivaaseen. Pyhän Brendanin luostarista on säilynyt merkittävä koristeellinen evankeliumikäsikirjoitus, joka tunnetaan kirjurinsa MacRegolin (k. 822) nimen mukaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

30.11.

Kristuksen kunniakas apostoli Andreas oli apostoli Pietarin veli. Heidän isänsä nimi oli Joona ja he olivat kotoisin Galilean Betsaidan kylästä Genesaretinjärven länsirannalta. Toisin kuin Pietari, Andreas ei mennyt naimisiin vaan pysyi yksinäisenä ja eli Pietarin kotona. Veljekset ansaitsivat elatuksensa kalastajina ja elivät vanhan liiton lain vaatimuksia noudattaen.

Kuultuaan Johannes Kastajan kulkevan ympäri Juudeaa ja Jordanin laaksoa saarnaamassa parannuksen sanomaa Andreas jätti kaiken ja lähti hänen opetuslapsekseen. Muutama päivä Jeesuksen kasteen jälkeen Johannes Kastaja keskusteli Andreaksen ja toisen oppilaansa Johanneksen kanssa. Silloin Jeesus itse tuli paikalle ja Andreas sai nähdä, kuinka Johannes Kastaja katsoi Jeesusta, osoitti Häntä ja lausui: ”Katso, Jumalan karitsa!” Näillä sanoilla Johannes osoitti heille Hänet, jonka edelläkävijäksi hänet oli valittu, ja Andreas ja Johannes lähtivät Jeesuksen perään päästäkseen tuntemaan Hänet paremmin. Jeesus kääntyi ja kysyi heiltä: ”Mitä te haluatte?” ”Rabbi”, he vastasivat kunnioittavasti, ”missä sinä asut?” ”Tulkaa, niin näette”, Jeesus vastasi. Niin he menivät yhdessä paikkaan, jossa Jeesus majaili kuin muukalainen tai matkamies. He jäivät kyselemään Häneltä kaikenlaista koko loppuillaksi. He eivät kuitenkaan vielä ymmärtäneet Hänen olevan maailman Vapahtaja ja Jumalan Poika.

Jeesuksen kanssa keskustellessaan Andreas vakuuttui, että Jeesus oli juutalaisten vuosisatoja odottama Messias. Andreas ei kyennyt pitämään iloa sisällään vaan riensi kotiinsa ja kertoi veljelleen Simonille: ”Me olemme löytäneet Messiaan!” ja toi hänetkin Jeesuksen luokse. Pyhä Andreas oli ensimmäinen, joka tunnisti Kristuksen ja ilmoitti Hänet Pietarille, apostolien tulevalle johtajalle, ja siksi Andreaksesta käytetään nimitystä ”Ensinkutsuttu”.

Andreas seurasi Vapahtajaa kaikkialle, kyliin ja kaupunkeihin, erämaahan ja vuorille saadakseen juoda Hänen sanojensa virrasta yhä syvemmin. Andreas esitteli Kristukselle pojan, jonka viisi leipää ja kaksi kalaa Hän siunasi ja ruokki niillä 5 000 henkeä. Andreas oli Jeesuksen läheisimpiä oppilaita. Andreaksen rakkaimpia ystäviä oli apostoli Filippus, joka hänkin oli kotoisin Betsaidasta. Filippus tiesi, että Andreas keskusteli Jeesuksen kanssa tuttavallisemmin kuin hän itse, ja siksi hän kääntyi Andreaksen puoleen, kun eräät kreikkalaiset tahtoivat nähdä Jeesuksen.

Pyhä Andreas Ensinkutsuttu sai todistaa kaiken, mitä Jerusalemissa tapahtui Herramme eläväksitekevän kärsimyksen aikana, ja nähdä Vapahtajan ylösnousemuksen jälkeisiä ilmestymisiä. Helluntaina hän sai vastaanottaa Pyhän Hengen täyteyden tulisten kielten muodossa, ja kun apostolit lähtivät kaikkeen maailmaan, Andreaksen osaksi tuli julistaa evankeliumia Mustanmeren rannikolla, Bityniassa ja Traakiassa sekä Kreikan Tessaliassa, Makedoniassa ja Akaiassa. Kirkkoisistä Eusebius mainitsee hänen saarnanneen Skyytiassa, Gregorios Teologi Epeiroksessa ja Hieronymus Akaiassa.

Amisoksen kaupungissa Mustanmeren itäpuolella pyhä Andreas paransi useita sairaita ja käännytti kristinuskoon suuren joukon uskostaan vieraantuneita juutalaisia. Apostoli Andreas kulki ilman rahakukkaroa, laukkua tai sauvaa ja kohtasi loputtomasti vaivoja, sairauksia, ahdistusta ja vainoa, mutta Pyhä Henki oli kaikkialla hänen kanssaan, puhui hänen suunsa kautta, paransi sairaita ja teki ihmeellisiä tekoja sekä antoi hänelle iloa ja kärsivällisyyttä koettelemuksissa. Apostoli Andreas ohjasi sielut toiseen syntymään pyhässä kasteessa, vihki seurakunnille pappeja ja heidän johtoonsa piispoja sekä järjesti kirkon jumalanpalveluselämää. Julistettuaan evankeliumia Trapezuntassa ja Lazikassa Andreas päätti palata Jerusalemiin pääsiäiseksi nähdäkseen veljensä Pietarin sekä Paavalin, jonka oli kuullut tulleen koko maailman apostoliksi.

Myöhemmin Andreas näki ilmestyksen, jossa häntä kehotettiin lähtemään Bityniaan. Hän julisti evankeliumia Nikeassa, Nikomedeiassa, Khalkedonissa ja Amastriksessa. Sekä vanhojen uskontojen harjoittajat että sofistit petollisine argumentteineen hyökkäsivät Andreasta vastaan, mutta hän sai heidät hämmennyksiin viisaudellaan ja ihmeteoillaan.

Kun Andreas tuli Pontoksen Sinopeen, hän sai kuulla apostoli Mattiaksen olevan kaupungin vankilassa. Andreas rukoili palavasti ja Mattiaksen kahleet kirposivat, vankilan ovet avautuivat ja hän käveli vapauteen. Hieman myöhemmin väkijoukko raivostui Andreakselle. He sitoivat hänet ja vetivät pitkin kaupungin katuja sekä hakkasivat armottomasti. Apostoli kesti kaiken yhtä hiljaa kuin Herransa Kristus, Jumalan karitsa. Väkijoukko luuli Andreaksen jo kuolleen. He veivät ruumiin kaupungin ulkopuolelle ja heittivät sen tunkiolle. Andreas kuitenkin tuli tajuihinsa ja astui uudestaan kaupunkilaisten eteen jo seuraavana päivänä. Nähdessään hänen lujuutensa, kärsivällisyytensä ja ihmetekonsa ihmiset alkoivat pyytää häneltä anteeksi, ja lopulta moni antoi kastaa itsensä. Sinopessa Andreas myös tapasi veljensä Pietarin, joka tuli kaupunkiin.

Käytyään idempänä vahvistamassa uskovia Trapezuntan alueelle perustamissaan seurakunnissa Andreas suuntasi takaisin Jerusalemiin kokoukseen, jossa apostolit päättivät, että uskoon tulevien pakanoiden ei tarvitse noudattaa Mooseksen lakia (Ap.t. 15). Pääsiäisjuhlan jälkeen Andreas lähti Mattiaksen ja Taddeuksen kanssa Mesopotamiaan, jossa hän erosi heistä ja suuntasi kulkunsa kohti Mustanmeren pakanallisia alueita Krimin seudulla. Dneprjoen rannalla, nykyisen Kiovan kohdalla, Andreas näki unessa, kuinka alueelle nousee suuri kaupunki, josta Jumalan armo säteilee ympäristöön; kaupunkiin kohoaa monia kirkkoja ja se valaisee koko Venäjän maan. Andreas nousi kukkuloille, siunasi ne, pystytti ristin ja profetoi, että täällä asuva kansa tulee vastaanottamaan kristinuskon Bysantista.

Krimin alueelta Andreas matkasi Byzantionin (myöh. Konstantinopolin) kautta Traakiaan, Makedoniaan ja aina Patran kaupunkiin saakka. Patrassa Andreas paransi prokonsulin vaimon Maximillan silmäsairauden mutta kieltäytyi hänelle tarjotusta palkkiosummasta. Sen sijaan hän johdatti Maximillan uskoon. Eräs Job-niminen mies parani leprastaan ja alkoi seurata Andreasta kaikkialle. Pian kaupungissa oli iso kristittyjen yhteisö. Prokonsuli Aigeateksen poissaollessa Andreas käännytti hänen veljensä ja virkansa hoitajan Stratokleksen. Palattuaan Aigeates raivostui nähdessään kristinuskon levinneen jo omaan perheeseensä ja määräsi Andreaksen pidätettäväksi. Vankilassakin Andreas jatkoi evankeliumin julistamista. Kun Stratokles tuli katsomaan häntä, apostoli vihki hänet kaupungin piispaksi.

Muutaman päivän kuluttua apostolia kuulusteltiin. Hän ylisti ristin salaisuutta: kuinka ihmiskunnan Luoja kesti ristin kärsimyksen vapaaehtoisesti ja rakkaudesta. Tämä ärsytti kuulustelijoita, jotka uhkasivat Andreasta ristiinnaulitsemisella. ”Jos pelkäisin ristiinnaulitsemista, en koskaan ylistäisi ristiä”, Andreas vastasi. Aikansa Andreasta kuunneltuaan Aigeates tuomitsi hänet ristiinnaulittavaksi. Andreas lausui: ”Minä olen Kristuksen ristin palvelija ja halajan kuolla ristillä. Sinäkin voit paeta ikuista rangaistusta, jos uskot Kristukseen. Sinun rangaistuksesi saa minut kärsimään enemmän kuin omat kärsimykseni. Minun tuskani loppuvat päivässä tai kahdessa, mutta sinun tuskasi ei lopu tuhannessa vuodessakaan. Älä siis enennä omia kidutuksiasi, älä sytytä itsellesi ikuista tulta.” Tämän kuultuaan raivostunut Aigeates määräsi Andreaksen kiinnitettäväksi ristille mutta ilman nauloja, jotta hänen kärsimyksensä pitkittyisivät.

Kun apostolia vietiin rangaistuksen täytäntöönpanon paikalle, jotkut tapahtumaa seuranneet huusivat: ”Mitä pahaa tämä Jumalan ystävä on tehnyt? Miksi hänet ristiinnaulitaan?” Andreas pyysi heitä vaikenemaan. Nähdessään häntä odottavan ristin Andreas huudahti: ”Ole tervehditty, Kristuksen lihan pyhittämä risti, jonka Hänen jäsenensä ovat koristaneet kuin helmet! Ennen kuin Herra naulittiin sinuun, ihmiset kavahtivat sinua, mutta nyt sinua rakastetaan ja kaivataan kiihkeästi. Uskovaiset tietävät, millainen ilo sinussa piilee ja millainen palkkio sinun kestäjääsi odottaa. Riemuiten ja rohkeana käyn tykösi, risti, ota minut vastaan iloiten, sillä minä olen Hänen oppilaansa, Hänen joka kerran päällesi nostettiin!” Pyhä apostoli antoi vaatteensa kiduttajilleen. Hänet sidottiin ruo’oilla kiinni X:n muotoiseen ristiin ranteistaan ja nilkoistaan pää alaspäin.

Väkeä kertyi paikalle tuhansittain. Andreas kehotti heitä kestämään väliaikaiset kärsimykset. Hän riippui ristillä yön yli. Toisena päivänä hän lausui: ”Minä näen jo Kuninkaani, minä ylistän Häntä, minä seison jo Hänen rinnallaan.” Andreaksen hahmo muuttui hohtavan kirkkaaksi ja hän nukkui pois. Maximilla järjesti hänelle hautapaikan ja voiteli pyhän ruumiin, joka haudattiin kunniallisesti.

Pyhä Artemios (20.10.) toi keisari Konstantiuksen käskystä pyhän apostoli Andreaksen kallisarvoiset reliikit Patrasta Konstantinopoliin 3.3.357. Ne asetettiin uuteen Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostolien Luukkaan ja Taddeuksen reliikkien kanssa. Puoli vuosituhatta myöhemmin ne tuotiin takaisin Patraan keisari Basileios I:n (867–886) käskystä. Vuonna 1460, hieman ennen kuin turkkilaiset valtasivat Peloponnesoksen, Tuomas Paleologos toi ne Roomaan paavi Pius II:lle (1458–1464). Vuonna 1964 pyhän apostolin kallo palautettiin Patraan uskovien suureksi iloksi.

Pyhään Andreakseen on liitetty monenlaisia legendoja kuten Jumalanäidin kirkon rakentaminen Byzantioniin, saarnamatka Venäjällä ja käynti Laatokalla Valamon saarella; muinaisenglantilaisessa runossa mainitaan jopa Etiopian matka. Pyhää Andreasta kunnioitetaan myös Skotlannin suojelijana, sillä patralaisen Rulen (Regulus) kerrotaan vieneen osan pyhän apostolin reliikeistä Skotlantiin ja rakentaneen niiden kunniaksi kirkon ennen kuin hänestä itsestään tuli alueen ensimmäinen piispa. Pyhälle Andreakselle omistettuja kirkkoja on kaikkialla maailmassa. Kreikan, Skotlannin, Venäjän ja Karjalan lisäksi pyhää apostoli Andreasta kunnioittavat omana suojelijanaan esimerkiksi Avranches, Brabant, Brunswick, Burgundi, Holstein, Luxemburg, Minden, Pesaro ja Yetminster. Erityisesti merimiehet ja kalastajat ovat pitäneet häntä omana suojeluspyhänään. Kuvataiteessa Andreas on esitetty vaaleapartaisena vanhuksena kalan, kalaverkon, köyden tai veneen kanssa tai pää alaspäin ristiinnaulittuna.

Eräät persialaiset valittivat vuonna 339 kuninkaalleen Šapur II:lle, että kristityt pilkkaavat heidän uskonnonharjoitustaan. Kuningas määräsi kaikki kristityt pidätettäviksi. Ensimmäisiä kiinni otettuja olivat Mahanes, Abraham ja Simeon. Kuultuaan, että piispat Šapur ja Iisak olivat perustamassa seurakuntia ja rakentamassa kirkkoja syrjäisillä seuduilla, kuningas lähetti sotilaita heidän peräänsä.

Neljä päivää käskyn antamisen jälkeen kaikki viisi tuotiin kuninkaan eteen. Kuningas kysyi, keitä he luulivat olevansa voidakseen vastustaa hänen lakejaan ja halveksia aurinkoa ja tulta. Marttyyrit vastasivat: ”Me tunnustamme vain yhden Jumalan, ja Häntä yksin me palvelemme.” Kuningas käski lyödä piispa Šapuria suulle, ja kaikki hänen hampaansa kiskottiin pois. Sitten häntä hakattiin nuijilla, kunnes hänen ruumiinsa oli ruhjoutunut ja luunsa murtuneet. Pyhä piispa pantiin kahleisiin ja vietiin vankilaan.

Pyhä piispa Iisak kivitettiin kuoliaaksi. Kun piispa Šapur kuuli Iisakin kilvoituksen päättyneen voitollisesti, hän riemuitsi suuresti. Kahden päivän kuluttua hänkin kuoli vammoihinsa vankilassa. Kuningas käski silti hakata piispan pään irti ruumiista.

Pyhä Mahanes kuoli, kun häntä nyljettiin päästä alaspäin. Hänen nahkansa revittiin keskikehoon asti. Abrahamin silmät kairattiin ulos kuumalla raudalla ja hän kuoli vammoihinsa kahden päivän kuluttua. Simeon suljettiin elävänä hauta-arkkuun ja hänen lävitseen ammuttiin nuolia. Kristityt saivat pyhien marttyyrien jäännökset itselleen ja hautasivat ne kaikessa hiljaisuudessa.

Frumentios (Fremonat) ja hänen veljensä Edesios olivat kristittyjä, jotka opiskelivat filosofiaa Foinikian Tyroksessa. Joskus vuoden 315 (toisen ajoituksen mukaan 330) tienoilla heidän opettajansa Meropios päätti lähteä seikkailemaan Punaisenmeren takaisiin tuntemattomiin maihin, ja Frumentios ja Edesios lähtivät hänen mukaansa. Paluumatkalla he rantautuivat Etiopian Aduliksessa täydentämään elintarvikkeitaan, kun rosvot hyökkäsivät heidän kimppuunsa ja surmasivat koko seurueen. Ainoastaan Frumentios ja Edesios säästyivät verilöylyltä, sillä he olivat harjoittamassa opintojaan erään puun katveessa.

Kuolemalta säästyneet nuorukaiset vietiin Axumiin lahjaksi Etiopian kuninkaalle. Kuningas piti heidän ulkonäöstään ja ylevästä esiintymisestään. Edesioksesta tuli hänen juomanlaskijansa ja Frumentioksesta kuninkaallisten arkistojen hoitaja. Kuningas näki Frumentioksen olevan hyvin älykäs ja kyvykäs, joten hän sai tulla kuninkaan kotiin, kouluttaa hänen perijäänsä ja hallita hänen omaisuuttaan. Nuorukaiset palvelivat kuningasta uskollisesti vuosikausia.

Kun kuningas tunsi loppunsa lähestyvän, hän palkitsi Edesioksen ja Frumentioksen päästämällä heidät vapaaksi. Kuninkaan kuoltua valta jäi kuningattarelle ja heidän ainoalle pojalleen, joka oli kuitenkin vielä varsin nuori. Kuningattaren pyynnöstä Edesios ja Frumentios jäivät vielä huolehtimaan valtion asioista, kunnes poika olisi täysi-ikäinen.

Kun Frumentios sai tietää kaupungissa käyvien roomalaisten kauppiaiden joukossa olevan kristittyjä, hän kutsui nämä luokseen ja paljasti kuka oli. Hän antoi heidän valita itselleen sopivan paikan jumalanpalveluksia varten. Frumentios rakennutti kirkon ja ohjasi muutamia etiopialaisia kristinuskoon. Näin kristityt saivat oman kirkon Axumiin.

Kuninkaan pojan tultua täysi-ikäisiksi Edesios ja Frumentios hyvästelivät Etiopian hovin. Edesios ikävöi sukulaisiaan ja palasi Tyrokseen, jossa hänet vihittiin papiksi. Frumentios sen sijaan oli täynnä apostolista intoa ja matkasi vuonna 328 (toisen ajoituksen mukaan 347) suoraan Aleksandriaan arkkipiispa Athanasioksen (296–373) puheille. Frumentios kertoi kaiken tapahtuneen ja kuvasi, kuinka suuri evankeliumin hyvän sanoman jano etiopialaisilla oli. Hän pyysi Athanasiosta lähettämään maahan piispan ja papistoa. Pyhä Athanasios iloitsi suuresti kuulemastaan ja kutsui koolle papistoaan. Päätettiin, että Frumentios itse vihittäisiin piispaksi, sillä hänellä oli kaikki työssä tarvittavat valmiudet: ”Kukapa voisi karkottaa tietämättömyyden usvan ja valaista tuon kansan jumalallisella valolla paremmin?”

Frumentios ei lähtenyt tapaamaan sukulaisiaan vaan palasi suoraan Axumiin. Jumalan armon avulla hänestä tuli voimallinen Jumalan sanan julistaja, joka ei ollut missään suhteessa apostoleja vähäisempi. Hän kulki kaupungeissa ja maaseudulla, opetti väsymättä ja paransi sairaita osoittaen siten evankeliumin voiman. Apostoliset merkit seurasivat häntä, ja kansaa kääntyi kristityiksi sankoin joukoin. Kastettujen joukossa olivat kuninkaan pojat Abreha ja Asbeha. Kuningas, joka oli tuntenut Frumentioksen nuoruudestaan saakka, kysyi, miksei hän ollut tehnyt yhtään ihmettä edellisellä kerralla maassa viipyessään. Frumentios vastasi: ”Tämä ei perustu minun omiin lahjoihini vaan saamaani pappeuteen. Tämän lahjan sain herraltani Kristukselta. Minut vihki suuri Athanasios mystisellä voitelulla ja sen jälkeen minut kaunistettiin apostolisella armolla ja lähetettiin teidän luoksenne. Koska te otitte minut vastaan uskossa ja rakkaudessa, tämän korkean pappeuden armo tai paremmin sanoen Jumalan armo vaikuttaa minun kauttani ja saa aikaan ihmeitä, kuten itse näette.”

Frumentioksen johdolla rakennettiin lukuisia kirkkoja. Evankeliumi jatkoi leviämistään maassa, ja kuudennella vuosisadalla Etiopian valtakunta oli jo kokonaan kristillinen. Tieto Frumentioksen menestyksestä kiiri myös Eurooppaan, jossa harhaoppinen keisari Konstantios II (337–361) oli jo karkottanut pyhän Athanasios Suuren istuimeltaan. Keisari ei halunnut Etiopian valtakunnan jäävän ortodoksien haltuun ja hän kirjoitti Axumin kuninkaalle Ezamekselle pyytäen tätä lähettämään Frumentioksen takaisin Aleksandriaan areiolaista uudelleenkoulutusta varten. Areiolainen piispa Teofilos jopa lähetettiin kohti Etiopiaa vuonna 357, mutta hän ei koskaan päässyt perille vaan päätyi matkallaan Jemeniin ja katosi sinne.

Pyhä Frumentios nukkui pois korkeassa iässä vuoden 380 tienoilla. Hänen kallisarvoisten pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtui monia ihmeitä. Etiopialaiset alkoivat kutsua häntä nimillä Abuna, ’Isämme’, kesate berhan, ’valontuoja’, ja Aba salama, ’rauhan isä’. Abuna on yhä Etiopian kirkon johtajan kunnianimi. Etiopialaisen tradition mukaan Frumentios laati ensimmäisen Uuden testamentin etiopialaisen käännöksen. Pyhän Frumentioksen muistoa vietetään roomalaiskatolisessa kirkossa 27.10. ja etiopialaisessa 2.8. ja 27.12.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.