Pyhä profeetta Jeremia, hepreaksi Jirmejahu, on Jesajan, Hesekielin ja Danielin ohella yksi Vanhan testamentin neljästä suuresta profeetasta. Hän ennusti Juudan ja Jerusalemin tuhon ja Babylonian pakkosiirtolaisuuden ja varoitti luopumasta Jumalasta, mutta lupasi myös uuden elämän ja Jerusalemin jälleenrakentamisen. 52 lukuun jaettu Jeremian kirja on Raamatun laajimpia kirjoja ja kertoo paljon profeetasta itsestään. Kirjaa ei ole järjestetty kronologisesti, vaan se koostuu irrallisista lauselmista, profetioista, lyhyistä opetuspuheista ja profeetan elämän tapahtumista. Septuagintan versio on hieman heprealaista tekstiä suppeampi ja eräät tekstijaksot esiintyvät siinä eri järjestyksessä.

Jeremian kirjassa on kuusi jaksoa, joita kutsutaan Jeremian tunnustuksiksi. Niissä nähdään kiroava, valittava ja vihainen profeetta. Jeremia kysyy, onko oikein, että jumalattomat menestyvät, kun hän Herran sanan julistajana kärsii. Kansa ei halunnut uskoa Jeremian profetioita, jotka kuitenkin lopulta osoittautuivat tosiksi. Jeremian tunnustukset syntyivät tilanteessa, jossa kärsivä profeetta tunsi Jumalan hylänneen hänet, mutta ei nähnyt muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Jumalan puoleen, vaikka tämä tuntuikin olevan poissa.

Perinteisesti myös Valitusvirsiä pidetään Jeremian kirjoittamina, ja Septuagintassa niiden nimikin on ”Jeremian valitusvirret”. Kirja alkaa sanoin: ”Kun Israel oli joutunut vankeuteen ja Jerusalem hävitetty, Jeremia itki Jerusalemia ja valitti...” Valitusvirsissä surraan Jerusalemin hävitystä ja asukkaiden kurjuutta, ja tuho selitetään synnillä: ”Raskaasti on Jerusalem rikkonut.” (Valit. 1:8) Mutta Valitusvirsissä etsitään myös uutta suhdetta Jumalaan: ”Tutkikaamme tietämme, tarkastelkaamme tekojamme ja palatkaamme Herran luo.” (3:40)

Jeremia syntyi noin vuonna 646 eKr. leeviläiseen sukuun Anatotissa Jerusalemin pohjoispuolella. Hänen isänsä Hilkia oli varakas maanomistaja. Jeremia sai vuonna 626 eKr. vain 12–13 vuoden ikäisenä hyvin voimakkaan kutsun profeetaksi: ”Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi.” Jeremia vastusteli kutsua vetoamalla nuoruuteensa, mutta Jumala vastasi hänelle: ”Älä sano, että olet nuori, vaan mene, minne ikinä sinut lähetän, ja puhu, mitä minä käsken sinun puhua. Älä pelkää ketään, sillä minä, Herra, olen sinun kanssasi ja suojelen sinua.” (Jer. 1:4–8) Jumala kosketti hänen suutaan ja lupasi antaa sanansa hänen suuhunsa.

Juudan toivottoman tulevaisuuden symbolina Herra kielsi Jeremiaa solmimasta avioliittoa ja hankkimasta lapsia. Hänen profeetan toimessaan voidaan erottaa kolme vaihetta: ensin Assyria ja Egypti uhkaavat Juudaa (727–605 eKr.), toisessa vaiheessa profeetta julistaa Jumalan tuomiota Juudan joutumisesta Babylonian piirittämäksi (605–586 eKr.), ja kolmannessa hän puhuu Juudan häviön jälkeen (586 – n. 580 eKr.). Jeremia ennusti myös monien muiden maiden ja kaupunkien kohtaloita. Jeremia saarnasi Juudan tuhoon asti vuonna 586 Jerusalemissa, sen jälkeen Juudaan jääneiden keskuudessa ja paljon myöhemmin niiden juutalaisten joukossa, jotka pakenivat Egyptiin. Hän sai kärsiä loukkauksia ja vastoinkäymisiä, ja väärät profeetat telkesivät hänet vankilaan. Temppelin papit solvasivat häntä, kun hän ennusti temppelin tulevan hävityksen. Hänen henkeään uhkasivat niin Anatotin asukkaat, papit ja väärät profeetat kuin kuningas ja sotilaatkin, mutta hän sai myös tukea joiltakin ihmisiltä. Etiopialainen orja Ebed-Melek pelasti Jeremian hengen, kun hänet heitettiin kaivoon. Kaldealainen henkikaartin päällikkö jätti hänelle vapauden tulla mukaan pakkosiirtolaisuuteen tai mennä minne halusi. Egyptiläiset kunnioittivat häntä profeettana hänen asuessaan Egyptissä ja vielä hänen kuolemansa jälkeenkin. Jeremia kirosi syntymänsä päivän ja olisi halunnut paeta kansan erimielisyyttä ja olla julistamatta Herran sanaa, mutta hänellä ei ollut valinnan varaa.

Profeetta sai tehtäväkseen julistaa Herran aikovan rangaista Juudan kuningaskuntaa sen uskottomuudesta. Kansaa verrataan uskottomaan vaimoon. Niin kuin kansa on luopunut Jumalasta, niin Jumalakin ilmoitti Jeremian kautta torjuvansa kansan. Kutsumuksen vahvistukseksi Jumala antoi Jeremialle kaksi näkyä, joissa Hän lupasi pitää huolta siitä, että profetiat toteutuvat, ja käyttää pohjoista vihollista Babyloniaa Juudan tuhoamisen välineenä. Jumala antoi Jeremialle kuitenkin myös toivoa puhumalla rakentamisesta ja istuttamisesta tarkoittaen tällä vuoden 587 eKr. tuhon jälkeistä jälleenrakennusta.

Ensimmäiset 18 profeettavuotta Juudan kuningas Josian aikana (640–609 eKr.) olivat kaiketi Jeremian onnellisimpia. Josian isoisä Manasse oli pitkän hallituskautensa aikana johdattanut kansan takaisin epäjumalien palvontaan, mutta Josia palautti monoteismin ja keskitti jumalanpalveluksen taas temppeliin. Lain kirjan löytyminen Jerusalemin temppelialueelta johti laajoihin uskonnollisiin uudistuksiin. Josia saattoi myös vahvistaa Juudan itsenäisyyden melkein sadan vuoden orjuuden jälkeen, kun Assyrian valtakunta alkoi hajota.

Sekä uudistukset että itsenäisyys jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Niinpä Jeremian tehtävä hänen nelikymmenvuotisella profeetan urallaan muodostui vaikeaksi. Siksi Jeremian kirjan keskeisenä sisältönä ovat tuomion ennustukset Juudaa ja sen vihollisia vastaan.

Josia kaatui Megiddon taistelussa vuonna 609 eKr., kun Egyptin farao johti armeijansa Israelin kautta Babyloniaa vastaan pyrkien tukemaan Assyriaa. Farao nimitti Juudan kuninkaaksi Josian pojan Jojakimin. Herra ilmaisi suuttumuksensa Jojakimin luopumuksen takia ja käski Jeremian puhua temppelin esipihalla: ”Minä, Herra, varoitan teitä! Kuulkaa minua ja noudattakaa lakia, jonka olen teille antanut. Kuulkaa palvelijoitani, profeettoja! Yhä uudelleen olen lähettänyt heitä teidän luoksenne, vaikka te ette ole suostuneet heitä kuuntelemaan. Ellette nytkään kuule minua, minä teen tälle temppelille niin kuin tein Silolle!” (26:4–6) Maan itsenäisyys oli koko Jojakimin hallituskauden ajan (609–598 eKr.) uhattuna. Kun Jeremia ja muut profeetat julistivat, että Babylonia oli todellisuudessa Jumalan tuomion täytäntöönpanija, joka tekisi voittoisan hyökkäyksen Juudaan, Jojakim antoi surmata profeetta Urian, kun taas toiset vaativat Jeremian henkeä.

Jeremialta oli kielletty pääsy temppeliin, mutta hän saneli profetiansa kirjurilleen profeetta Barukille (28.9.) ja lähetti tämän temppelin alueelle lukemaan kirjakääröä. Kun muutamat kuninkaan kannattajat kuulivat Jeremian sanat, he neuvoivat Barukia piiloutumaan yhdessä mestarinsa kanssa ja luovuttamaan heille kirjakäärön, jotta se voitaisiin antaa kuninkaalle. Kun Jojakim kuuli ennustukset, hän poltti kirjakäärön. Herralle kuuliaisena Jeremia saneli uuden käärön, joka sisälsi alkuperäisen sanoman lisäksi myös kovia sanoja kuninkaalle: ”Sinun ruumiisi paiskataan ulos, ja se saa virua päivät paahteessa ja yöt kylmyydessä. Minä rankaisen sinua, sinun jälkeläisiäsi ja palvelijoitasi teidän rikoksistanne. Teitä kaikkia, myös Jerusalemin asukkaita ja Juudan kansaa, kohtaa se tuho, jolla minä olen uhannut mutta jonka kukaan ei uskonut tulevan.” (36:30–31)

Kuningas Jojakim kuoli vuonna 598 eKr., ja hänen seuraajakseen tuli hänen nuori poikansa Jekonja. Kolme kuukautta myöhemmin Babylonian kuningas Nebukadnessar oli valloittanut Jerusalemin, ryöstänyt temppelin ja aarrekammion ja vienyt suuren osan kuningassuvusta maanpakoon. Babyloniassa Jekonja eli vielä 37 vuotta, ja hänen nimensä esiintyy babylonialaisissa asiakirjoissa vangittujen joukossa. Jeremia ennusti Jekonjasta ja hänen äidistään: ”Tähän maahan te ette koskaan palaa, vaikka tänne te aina kaipaatte. Yksikään hänen jälkeläisistään ei koskaan pääse Daavidin valtaistuimelle hallitsemaan Juudaa.” (22:27, 30) Josia ja Jekonja mainitaan myös Joosef Kihlaajan sukuluettelossa (Matt. 1:11). Nebukadnessar asetti Juudan kuninkaaksi Josian kolmannen pojan Sidkian (hallitsi 597–586 eKr.), josta tuli etelävaltion viimeinen hallitsija, mutta hänen täytyi olla kuuliainen Nebukadnessarille. Juudan kuningaskunta lakkasi olemasta, kun Nebukadnessar tuhosi Jerusalemin.

Monta kertaa Jeremia torjui kuninkaan lempiprofeetat, joita hän kutsui tekopyhiksi. Herra kehotti Jeremiaa asettamaan puisen ikeen niskaansa ilmoittaessaan Juudan kansalle, että sen tulee alistua Babylonian ikeeseen. Hananja, yksi kuninkaan profeetoista, sanoi Jeremialle temppelissä, että Jumala särkisi Babylonian kuninkaan ikeen ja palauttaisi kahden vuoden kuluessa temppelin esineet, jotka Nebukadnessar oli vienyt pois. Jeremia vastasi, että vasta kun profeetan sanat käyvät toteen, nähdään, onko hän todella Herran lähettämä profeetta. Silloin Hananja otti Jeremian niskassa olevan ikeen ja särki sen. Jonkin ajan kuluttua Jumala antoi Jeremialle uuden sanoman ilmoitettavaksi Hananjalle: ”Sinä särjit puisen ikeen mutta nostat sen tilalle rautaisen! Sillä näin sanoo Herra Sebaot, Israelin Jumala: Minä panen rautaisen ikeen kaikkien näiden kansojen niskaan. Niiden on palveltava Babylonian kuningasta Nebukadnessaria.” (28:13–14) Jeremian ennustuksen mukaisesti Hananja kuoli samana vuonna, koska oli väärä profeetta, jota Herra ei ollut lähettänyt.

Jumala antoi Jeremian kautta selkeän ohjeen: ”Minä, Herra, annan teidän valita joko elämän tai kuoleman. Joka jää kaupunkiin, se kuolee miekkaan, nälkään tai ruttoon. Mutta jos joku lähtee täältä ja antautuu kaldealaisille, jotka piirittävät teitä, hän jää eloon ja säilyttää henkensä.” (21:8–9) Näihin aikoihin Jumala antoi Jeremialle myös näyn kahdesta viikunakorista – toisessa oli hyviä hedelmiä ja toisessa huonoja. Hyvät viikunat edustivat Juudan kansaa, joka oli lähtenyt maanpakoon Jekonjan mukana, mukaan luettuna profeetat Daniel ja Hesekiel, sillä se saisi maansa takaisin. Huonot hedelmät kuvasivat Sidkiaa ja muita kansan johtajia, jotka jäivät Juudaan. Näin Jeremia ilmaisi, että jotkut vankeuteen joutuneista säilyttäisivät Jumalan lain, tottelisivat Häntä ja palaisivat taas kotimaahansa.

Jeremia vahvisti Jumalan lupauksen Juudan uudelleenperustamisesta provosoivalla teolla. Kun Nebukadnessar piiritti Jerusalemia, Jumala kehotti Jeremiaa ostamaan serkultaan pellon Anatotista. Tuntui järjettömältä ostaa peltoa, joka kohta kuuluisi babylonialaisille, mutta hän totteli ja säilytti sopimuksen ja sen jäljennöksen saviastiassa, jotta kukaan ei voisi kiistää hänen omistusoikeuttaan. Herra Sebaot vakuutti Jeremialle, että tulee vielä aika, kun tässä maassa taas ostetaan taloja, peltoja ja viinitarhoja.

Kun toiset surivat epätoivoisina Babylonian hyökkäyksiä Juudaa vastaan, Herra vaati, että Jeremia ei valittaisi vaan hoitaisi työtään. Kun taas ihmiset näyttivät huolettomilta uhkaavan vaaran edessä, Jumala käski Jeremian leikata hiuksensa nöyryyden ja surun merkiksi. Symbolisena tekona Jeremia osti uuden pellavavyön ja kätki sen kallionkoloon Eufratvirran rannalle, niin kuin Herra oli määrännyt. Kun Jeremia pitkän ajan kuluttua haki vyön sieltä, se oli mennyt pilalle, eikä siitä ollut enää mihinkään. Jumala selitti Jeremialle, että koska Juudan kansa ei enää totellut häntä, siitä tulisi samanlainen kuin vyöstä, eikä se kelpaisi enää mihinkään. Toisen kerran Herra käski Jeremian mennä savenvalajan pajaan. Aina kun valmistumassa oleva astia meni pilalle, savenvalaja muotoili samasta savesta uuden. ”Enkö minä, Herra, voi tehdä sinulle, Israelin kansa, samalla tavalla kuin tämä savenvalaja savelleen?” (18:6) Kolmas symbolinen teko oli se, että Jeremia osti uuden vesiruukun ja meni useiden pappien ja vanhimpien kanssa Ben-Hinnomin laaksoon, missä uhrattiin pakanajumalille. Siellä hän rikkoi ruukun havainnollistaakseen siten Jumalan Juudaan kohdistuvan tulevan tuomion vakavuutta.

Useimmat Jeremian profetioista on kirjattu muistiin ilman viitteitä mihinkään tiettyyn ajankohtaan tai tapahtumaan, mikä antaa niille ajattoman sävyn. Hän vastusti hurskasta käytöstä ilman itsetutkiskelua, katumusta ja kääntymystä. Hän sanoi temppeliä rosvojen luolaksi – samaa sanaa Jeesus käytti puhdistaessaan temppelin (Matt. 21:13). Jeremia teki kyseenalaiseksi uhrien pätevyyden, jos niihin ei liittynyt valmiutta kuulla Jumalan sanaa, ja kehotti miehiä ympärileikkaamaan sydämensä eikä vain alistumaan ympärileikkaukseen täyttääkseen rituaalisen vaatimuksen. Sen sijaan, että he luottaisivat vääriin rauhan lupauksiin, kun maailma oli liekeissä, olisi parempi kuulla uskollisten profeettojen sanoja, vaikka ne eivät aina olisikaan miellyttäviä.

Vaikka kuningas Sidkia asettuikin julkisuudessa Jeremiaa vastaan, hän lähetti salaa viestinviejiä profeetan luokse, jotta tämä kysyisi Jumalalta, mitä Nebukadnessarilta oli seuraavaksi odotettavissa, ja rukoilisi kansan pelastusta. Ainakin kerran Sidkia tapasi profeetan henkilökohtaisesti ja pyysi häneltä apua. Ja kun Sidkia hallituskautensa neljäntenä vuonna lähti matkalle Babyloniin vakuuttaakseen Nebukadnessarille uskollisuutta, Jeremia antoi kuninkaan majoituspäällikölle Serajalle, joka oli Barukin veli, kirjakäärön käskien Serajan lukea Babylonin hävitystä koskevat ennustukset ja sitten sitoa kirjakääröön kivi ja heittää se Eufratiin sanoen: ”Näin uppoaa Babylon eikä enää nouse sen tuhon alta, jonka Herra sille tuottaa.” (51:64)

Kun kuningas Sidkia kieltäytyi maksamasta veroa babylonialaisille, Nebukadnessar valloitti Jerusalemin vuonna 586 eKr. Voittajat surmasivat Sidkian pojat, sokaisivat kuninkaan silmät ja veivät hänet ja suuren osan asukkaista Babyloniaan pakkosiirtolaisuuteen. Jeremia heitettiin vankilaan, mutta kuningas salli hänen oleskella päävartiossa. Uuden ennustuksen jälkeen hänet heitettiin tyhjään kaivoon, jolloin nubialainen Ebed-Melek pelasti hänet nälkäkuolemalta. Jeremia välitti pakkosiirtolaisille Jumalan käskyn hankkia lapsia ja lisääntyä.

Jerusalemin häviön ja asukkaiden pakkosiirtolaisuuteen viennin jälkeen Jeremia vetäytyi Mispaan Jerusalemin pohjoispuolelle, minne kuningas Nebukadnessar oli asettanut Gedaljan Juudan käskynhaltijaksi. Kun Gedalja murhattiin, jotkut neuvoivat ihmisiä pakenemaan Egyptiin välttyäkseen babylonialaisten kostolta, mutta Jeremia välitti Jumalan sanan: ”Jos jäätte asumaan tähän maahan, minä rakennan teistä kansan enkä hävitä teitä, minä istutan teidät enkä revi pois. Minä olen murheellinen, kun minun täytyi antaa tuhon kohdata teitä.” (42:10) Mutta kansa lähti Egyptiin ja otti Jeremian ja Barukin mukaansa. Siellä täyttyi jumalallinen profetia: he kaikki, Jeremia mukaan luettuna, kuolivat Egyptissä.

Ikoneissa pyhä profeetta Jeremia kuvataan vanhahkona, pienenä miehenä, jolla on ylhäältä leveä, alaspäin suippeneva parta.

Pyhä Tamara oli Georgian kuningas Giorgi III:n tytär. Hänestä tuli isänsä kanssahallitsija 12-vuotiaana. Kuninkaan kuoltua aatelisto tunnusti Tamaran maan ainoaksi hallitsijaksi ja hänet kruunattiin kuningattareksi 18-vuotiaana vuonna 1184. Nuoresta iästään huolimatta Tamara osoittautui taitavaksi hallitsijaksi. Hän oli kaunis ja terävä-älyinen, mutta myös vilpitön ja harras kristitty. Hänen aikanaan Georgian kuningaskunta nousi suurimpaan kukoistukseensa.

Hallituskautensa alussa Tamara kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka tervehdytti maan kirkollista elämää ja loi vahvan perustan valtion ja kirkon laupeudentyölle. Kokouksessa hän puhui papistolle: ”Huolehtikaamme Jumalan meille uskomista sieluista; te sanalla ja minä teoilla; te opettamalla, minä lakiin turvautuen; te kasvattamalla, minä kouluttamalla, niin että yhdessä pidämme kiinni Jumalan laista ja vältämme ikuisen tuomion.”

Kirkko ja hovi valitsivat Tamaralle sulhaseksi ruhtinas Andrei Bogoljubskin pojan Georgin. Tämä oli loistava sotilas, mutta avioliitto Tamaran kanssa paljasti hänen luonteensa nurjat puolet, juoppouden ja moraalittomuuden. Lopulta hovi karkotti hänet Georgiasta mutta antoi hänelle runsaan hyvityksen.

Monet naapurikansojen hallitsijat ihailivat Tamaran kauneutta ja havittelivat häntä puolisokseen, mutta hän torjui heidät kaikki. Hovinsa painostuksesta hän kuitenkin suostui lopulta toiseen avioliittoon. Tällä kertaa hän tätinsä Rusudanin suosituksesta valitsi puolisokseen Ossetian hallitsijan pojan Davit-Soslan Bagratunin, joka oli vanhaa armenialaista hallitsijasukua.

Vuonna 1195 muslimit tekivät yhteisen sotaretken Georgiaan. Kuningatar Tamara kutsui joukkonsa aseisiin. Tšqondidin metropoliitta Anton kehotti toimittamaan kokoöisiä jumalanpalveluksia ja jakamaan almuja, jotta köyhätkin voisivat levätä töistään ja rukoilla. Ennen taistelua Tamara kehotti sotilaita panemaan toivonsa Jumalaan, Kristuksen ristiin ja kaikkein pyhimpään Jumalansynnyttäjään. Riisuttuaan kenkänsä hän nousi Metekhin kalliolla Tifliksessä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän kirkkoon, polvistui Jumalansynnyttäjän ikonin eteen ja rukoili hellittämättä, kunnes sai tiedon Georgian armeijan kiistattomasta voitosta.

Ensimmäisen menestyksekkään taistelun jälkeen Georgian armeija kulki voitosta voittoon turkkilaisia vastaan. 1200-luvun alkuun mennessä niin kristitty länsi kuin islamilainen itäkin tunnustivat Georgian poliittisen arvovallan. Tämä sai islamilaisen maailman varuilleen. Vuonna 1203 sulttaani Rukn al-Din (1196–1204) marssi Georgiaan johtaen muslimimaiden valtaisaa liittoutunutta armeijaa. Leiriydyttyään lähelle Basiania hän lähetti kuningatar Tamaralle viestin, jossa hän vaati tätä antautumaan ja kääntymään islamiin. Tamara vastasi hänelle: ”Ehdotuksesi perustuu rikkauteesi ja valtavaan armeijaasi, mutta se ei ota huomioon Jumalan tuomiota. Minä sen sijaan en luota yhteenkään armeijaan enkä mihinkään maalliseen, vaan Kaikkivaltiaan Jumalan oikeaan käteen ja siihen ristiin, jota sinä kiroat. Jumalan tahto tapahtuu, ei sinun tahtosi, ja Jumalan tuomio vallitsee, ei sinun tuomiosi.”

Georgialaiset sotilaat kutsuttiin viivyttelemättä aseisiin. Rukoiltuaan Jumalansynnyttäjän Vardzialaisen ikonin edessä kuningatar Tamara johti joukkonsa avojaloin kaupungin portille. Georgialaiset, jotka panivat kaiken toivonsa Herraan ja Tamaran hartaisiin rukouksiin, löivät muslimijoukot historiallisessa Basianin taistelussa.

Voitto vahvisti Tamaran uskoa. Päivisin hän esiintyi kuninkaallisessa loistossaan ja hallitsi viisaasti, mutta yöt hän vietti rukoillen. Hän teki käsitöitä ja jakoi ompeluksensa köyhille. Kerran rukouksesta ja ompelemisesta väsyneenä Tamara torkahti ja näki näyn. Hän oli astuvinaan loistavasti sisustettuun taloon, jossa hän näki jalokivin koristellun valtaistuimen. Kun hän lähestyi istuinta, hänet pysäytti vanha mies, jonka pään yllä loisti sädekehä. ”Kuka voisi olla minua ansiollisempi istumaan tuolla suurenmoisella valtaistuimella?” Tamara kysyi häneltä. Pyhä mies vastasi hänelle: ”Tämä istuin on tarkoitettu palvelustytöllesi, joka on omin käsin ommellut jumalanpalveluspuvut kahdelletoista papille.” Herättyään kuningatar Tamara tarttui heti työhön ja ompeli itsekin jumalanpalveluspuvut kahdelletoista papille.

Kerran pyhä Tamara oli valmistautumassa juhlaliturgiaan Gelatin luostarissa. Hän kiinnitti parhaillaan rubiineja vyöhönsä, kun hänelle tuotiin sana, että luostarin tornin ulkopuolella oli kerjäläinen pyytämässä almuja. Saatuaan pukunsa valmiiksi hän meni ulos tornin luo, muttei löytänyt sieltä enää ketään. Onnettomana hän soimasi itseään, että oli viivytellyt köyhän tapaamista ja siten tullut kieltäneeksi itsensä Kristuksen. Hän riisui heti vyönsä, joka oli saattanut hänet tähän kiusaukseen, ja lahjoitti sen luostarissa olevalle Jumalansynnyttäjän ikonille.

Tamaran hallitusaikana Vardzian kallioihin louhittiin kokonainen luostarikaupunki. Georgian luostareiden lisäksi Tamara tuki lahjoituksin myös ulkomailla olevia kirkkoja ja luostareita Palestiinassa, Kyproksella, Siinailla, Kreikassa, Athosvuorella, Makedoniassa, Traakiassa, Romaniassa ja Konstantinopolissa. Hän myös kielsi kuolemanrangaistuksen ja kaikki ruumiillisen kidutuksen muodot.

Tamara sai Jumalalta ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän hyvästeli hoviväkensä ja antoi sielunsa rauhassa Herran käsiin vuonna 1213. Pyhän Tamaran hautapaikka on jäänyt mysteeriksi. Eräät lähteet väittävät, että hänen hautansa on Gelatin luostarissa Bagratuni-dynastian hautaholvissa, kun taas toiset esittävät, että hänen reliikkinsä ovat Pyhän Ristin luostarin hautaholvissa Jerusalemissa.

Pyhittäjä Pafnutin vanhemmat Johannes ja Fotinia olivat hurskaita ortodokseja, jotka asuivat Kudinovon kylässä neljän kilometrin päässä Borovskista. Pafnutin isoisä oli kristityksi kääntynyt tataari nimeltä Martin. Pafnuti syntyi vuoden 1395 tienoilla ja sai kasteessa nimen Parfeni. Täytettyään kaksikymmentä vuotta hän jätti vanhempansa, ystävänsä ja kaiken maallisen ja meni Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostariin lähellä Borovskia. Siellä igumeni Markell vihki hänet munkiksi. Pafnuti kilvoitteli seitsemän vuotta kuuliaisena hengelliselle ohjaajalleen iäkkäälle pappismunkki Nikitalle, joka oli ollut pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilaana. Igumeni Markellin kuoleman jälkeen Pafnuti valittiin luostarin johtajaksi.

Igumenina Pafnuti yhdisti omiin kilvoituksiinsa huolenpidon hänelle uskotusta Kristuksen laumasta. Päivät hän omisti luostarin asioiden hoitamiseen, mutta yöt hän vietti rukouksessa. Jumala soi hänelle harkintakyvyn ja selvänäköisyyden lahjat; usein hän näki jo ihmisten kasvoista ja katseesta heidän salaiset himonsa ja sielunheikkoutensa. Pafnuti hoiti ja paransi veljien sielun sairauksia kuin taitava lääkäri ja kantoi heidän heikkouksiaan.

Pafnuti sai usein unessa tietää veljien elämässä tapahtuneita asioita. Kerran eräs kuuliaisuusveli, joka oli lähetetty kylään hoitamaan jotakin asiaa, lankesi siellä ruumiilliseen syntiin. Samaan aikaan Pafnuti päätti luostarissa yörukouksensa ja asettui levähtämään. Torkahdettuaan hän näki ilmestyksessä kauniin puutarhan. Äkkiä yksi sen kukoistavista hedelmäpuista kaatui. Murheissaan Pafnuti nosti sen pystyyn ja istutti uudelleen, mutta puu taipui taas maahan. Silloin Pafnuti tuki puun, polki maan sen ympäriltä ja sai sen pysymään pystyssä. Herättyään hän oli varma, että joku hänen oppilaistaan tarvitsi apua ja huolenpitoa. Kuuliaisuusveljen palattua Pafnuti kyseli, oliko hänelle tapahtunut jotakin ikävää. Häpeissään veli ei tunnustanut syntiään ja vältteli katsomasta Pafnutia silmiin. Vasta pitkään hänen kanssaan puhuttuaan Pafnuti sai hänet avautumaan. Veli katui ja Pafnuti paransi hänen sielunsa valamalla siihen luottamuksen armahtavaan Jumalaan.

Johdettuaan luostaria kolmetoista vuotta Pafnuti sairastui vakavasti ja vihkiytyi suureen skeemaan. Hän kuitenkin toipui sairaudestaan, minkä jälkeen hän luopui igumenin tehtävästä ja vetäytyi yksi munkki mukanaan hiljaiseen kilvoitukseen kahden joen varrella kasvavaan sankkaan metsään. Paikka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Borovskista. Tämä tapahtui vuoden 1440 tienoilla. Pafnutin ympärille kerääntyi veljiä, jotka hänen siunauksellaan rakensivat itselleen keljamajat ja alkoivat elää hänen pelastavaisessa ohjauksessaan. Luostarin kasvaessa paikalle rakennettiin veljestön toivomuksesta kirkko, joka pyhitettiin Jumalanäidin syntymän kunniaksi.

Pyhittäjä Pafnuti pysyi puutteen aikana kärsivällisenä ja säilytti aina horjumattoman uskon Jumalan apuun. Kerran pääsiäinen oli lähestymässä eikä luostarissa ollut ollenkaan kalaa. Veljet olivat murheissaan ja napisivat Pafnutille, mutta tämä vastasi: ”Älkää murehtiko, Herra kyllä lohduttaa palvelijoitaan ja antaa heille runsain mitoin kaikkea hyvää.” Pafnutin luottamus palkittiin. Kun ponomari meni suuren lauantain iltana ennen pääsiäisyön palvelusta lähteelle ammentamaan vettä, hän huomasi siellä tulvaveden tuoman suuren kalaparven. Kalastajat lähetettiin heittämään verkkonsa ja saaliista riitti syötävää koko kirkkaalle viikolle.

Pafnutin kilvoitusten maine kiiri kauas ja toi luostariin yhä uusia kilvoituselämää rakastavia. Heidän joukossaan oli suuria kilvoittelijoita, esimerkiksi pyhittäjä Joosef, jonka Pafnuti vihki munkiksi ja josta sittemmin tuli Volokolamskin luostarin perustaja (9.9.). Pafnutin elämäkerran kirjoitti hänen oppilaansa Vassian, joka oli Joosef Volokolamskilaisen veli.

Pafnuti oli veljestölleen kilvoitteluelämän elävä esimerkki. Hän oli ankara paastoaja. Maanantaisin ja perjantaisin hän ei syönyt mitään ja keskiviikkoisin nautti vain vähän kuivaa leipää. Muulloinkin hän söi hyvin niukasti. Hän valitsi itselleen aina huonoimman osan, olipa kyseessä ruoka tai mikä tahansa muu mukavuus. Hänen vaatteensa eivät olisi kelvanneet kerjäläisellekään. Hänen koko elämänsä oli työtä, kilvoitusta ja rukousta. Siveyden tähden hän ei sallinut naisten tulla luostariin ja kielsi veljiä keskustelemasta heidän kanssaan.

Otettuaan skeemavihkimyksen Pafnuti ei enää toimittanut jumalanpalveluksia, vaan omistautui skeemamunkin hiljaiseen yksinäiseen rukoukseen. Vain kerran pääsiäisenä, kun luostariin ei saatu pappia, hän toimitti pyhän liturgian.

Pafnuti opetti jatkuvasti veljiä ja keskusteli mielellään myös maallikoiden kanssa. Hän ei koskaan mielistellyt ihmisiä vaan suhtautui samalla tavalla niin lahjoituksia tuoviin ylimyksiin kuin tavallisiin kansanmiehiin, joita hän kutsui veljikseen. Luostarin kasvaessa rakennettiin kivikirkko. Pafnuti oli mukana sen rakennustöissä. Hän kantoi työmaalla tiiliä ja vettä kuin tavallinen työmies. Nälänhädän aikana hän ruokki luostarissa jopa tuhat henkeä päivässä välittämättä siitä, että ruokavarastot ehtyivät. Hän kertoi laupiaasta miehestä, joka kuoltuaan johdatettiin tulisen virran rannalle. Vastarannalla hän näki ihanan paratiisin, mutta ei mitenkään voinut ylittää kauhistuttavaa virtaa. Silloin suuri joukko köyhiä, joille hän oli antanut almuja, asettui sillaksi joen yli, ja niin laupiaan miehen sielu pääsi paratiisiin.

Kun eräs munkki sairastui kiusalliseen silmäsairauteen, pyhittäjä Pafnuti antoi hänelle rukousnauhan kehottaen lausumaan tuhat Jeesuksen rukousta. Täytettyään puolet säännöstä munkki tunsi silmänsä parantuneen ja kiiruhti iloiten kertomaan siitä Pafnutille. Tämä käski munkin heti palata keljaansa ja lukea rukoussäännön loppuun.

Kerran luostarin veljet istuivat pyhittäjä Pafnutin luona ja pohtivat, kenestä tulisi uusi arkkimandriitta Moskovaan Simonovin luostariin, jonka johtaja oli juuri kuollut. He mainitsivat monia nimiä, mutta Pafnuti vilkaisi hyvin nuorta vasta munkiksi vihittyä oppilastaan Vassiania ja sanoi hymyillen: ”Tuossa on Simonovin luostarin arkkimandriitta.” Ennustus toteutui: Vassianista todella tuli Simonovin luostarin arkkimandriitta, mutta ei sillä kertaa vaan myöhemmin.

Pafnutin harkitsevaisuus ja hengellinen kokemus saivat aikaan, että myös monet maallikot pyysivät hänet rippi-isäkseen. Rippilapset kunnioittivat mutta myös pelkäsivät häntä. Ruhtinas Georgi kertoi, että hänen polvensa tärisivät hänen mennessään synnintunnustukselle pyhittäjä Pafnutin luo. Pafnuti ei erotellut ihmisiä aseman mukaan, hän ei pelännyt vaikutusvaltaisia eikä väheksynyt köyhiä. Ylpeille hän oli vaikeasti lähestyttävä, mutta nöyrien kanssa lempeä ja seurallinen.

Kilvoiteltuaan luostarielämässä 63 vuotta ja saavutettuaan 83 vuoden iän pyhittäjä Pafnuti sai tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja valmistautui kohtaamaan sen rauhallisesti ja arvokkaasti. Hän ei enää lähtenyt auttamaan oppilastaan Innokentia eräässä kesken jääneessä työssä, vaan sanoi tälle: ”En voi tulla, sillä minulla on toinen tärkeämpi ja kiireellisempi asia.” Hän ei tullut kirkkoon iltapalvelukseen, ja kun veljet menivät tiedustelemaan hänen vointiaan, hän sanoi: ”Viikon kuluttua torstaina vapaudun heikkoudestani.” Seuraavana päivänä luostarin koko veljestö, 95 henkeä, tuli hyvästelemään Pafnutin. Sunnuntaina hän tuli lähimpien oppilaidensa tukemana kirkkoon ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Ennen kuolemaansa hän piti vielä viimeisen opetuspuheen veljestölleen.

Torstaiaamun koittaessa toukokuun 1. päivänä 1477 pyhittäjä Pafnuti sanoi läsnä oleville veljille: ”Tämä on Herran päivä, iloitkaa, ystävät; tämä on se päivä, josta kerroin teille.” Hän pyysi kaivamaan itselleen haudan kirkon seinustalle ja kielsi kutsumasta ketään hautajaisiin, ettei syntyisi turhaa hälyä. Illalla oppilaansa Innokentin ollessa läsnä hän lauloi hautausveisuja. Tuntia ennen auringonlaskua hän asetti kätensä ristiin rinnalleen, huokaisi kolmesti ja antoi sielunsa Herralle. Veljet hautasivat hänet varhain seuraavana aamuna, jottei paikalla pyhittäjän toivomuksen mukaan olisi maallikoita vaan ainoastaan luostarin veljestö. Kaikki itkivät niin, ettei kukaan pystynyt laulamaan eikä lukemaan. Vain pyhittäjä Pafnutin uskollinen oppilas Innokenti kykeni surustaan ja liikutuksestaan huolimatta jotenkuten toimittamaan hautauksen. Kun sana pyhittäjän kuolemasta levisi päivällä Borovskiin, kansaa alkoi virrata hänen haudalleen.

Pyhittäjä Pafnutin luostari oli hänen kuolemansa jälkeenkin yksi Venäjän hengellisistä keskuksista, joka kasvatti kirkolle useita pyhiä piispoja ja kilvoittelijoita.

Ennen valintaansa Kiovan metropoliitaksi vuonna 1495 pyhä Makari oli arkkimandriittana Vilnan Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Metropoliitaksi vihkimisensä jälkeenkin hän piti asuinpaikkaansa Vilnassa, sillä Kiova oli Krimin tataarien hyökkäysten jäljiltä puoliksi tuhoutunut ja tataarien jatkuvat hyökkäykset tekivät siellä asumisen vaaralliseksi.

Vuonna 1497 Makari päätti vierailla Kiovassa. Hän lähti rohkeasti vaaralliselle matkalle, mutta Strigalovin kylässä lähellä Mozyria tataarit surmasivat hänet. Osa hänen matkatovereistaan sai surmansa ja osa joutui vangeiksi.

Marttyyripiispa Makarin reliikit sijoitettiin Kiovaan Pyhän Sofian kirkkoon, jossa niiden kautta tapahtui ihmeitä vuosina 1625 ja 1634. Nykyisin reliikit ovat Kiovassa Pyhän Vladimirin katedraalissa.

Pyhittäjä Gerasim, maallikkonimeltään Grigori, syntyi Perejaslavl Zalesskissa vuonna 1490. Daniel Perejaslavlilaisen (7.4.) pyhä elämä veti hänen sieluaan puoleensa. 13-vuotiaana poikana hän meni pyhittäjä Danielin luo ja kyyneliä vuodattaen pyysi päästä Goritsin luostariin. Pyhittäjä Daniel otti hänet kuuliaisuusveljeksi. Ennen pitkää hän vihki Grigorin munkiksi ja antoi hänelle nimen Gerasim. Nuori munkki kilvoitteli innokkaasti paastoten ja rukoillen. Hän auttoi pyhittäjä Danielia tämän perustaman uuden luostarin rakentamisessa ja palveli nöyrästi sen köyhää veljestöä harjoittamalla oppimaansa suutarin ammattia. Sana hänen askeettisesta elämästään kantautui Moskovaan asti. Yhdessä ohjaajansa kanssa hänet kutsuttiin pääkaupunkiin, jossa hän tapasi tsaarin.

Kilvoiteltuaan pyhittäjä Danielin ohjauksessa 26 vuotta Gerasim vetäytyi hänen siunauksellaan erakkoelämään Dorogobužin kaupungin lähelle Smolenskin alueella. Metsässä oli käärmeitä ja petoja. Siellä majaili myös joukko maantierosvoja, jotka hyökkäsivät monesti hänen kimppuunsa yrittäen saada hänet lähtemään tiehensä. Gerasim kesti kuitenkin kaiken kärsivällisesti ja rukoili loukkaajiensa puolesta. Ruokansa hän sai ohikulkijoilta. He jättivät leipää pieneen koriin, jonka Gerasim ripusti puunoksaan tien varrelle. Joskus toiset köyhät ehättivät tyhjentämään korin ennen Gerasimia, mistä hän vain kiitti Jumalaa. Myöhemmin korppi ilmaantui korin vartijaksi ja karkotti raakkuen ja nokkien niin ihmiset kuin eläimet, jotka yrittivät kajota siihen jätettyihin leipiin. Gerasim eli metsään rakentamassaan kojussa kuin taivaan lintu huolehtimatta itse mistään maallisesta.

Jumalan johdatuksesta Gerasim siirtyi Boldinon mäelle. Paikalliset asukkaat suhtautuivat häneen nurjasti ja olisivat hukuttaneet hänet järveen, mutta pelkäsivät joutuvansa vastuuseen. Lopulta he panettelivat häntä käskynhaltijalle ja lahjoivat tämän karkottamaan Gerasimin. Käskynhaltija oli jo aikeissa panettaa Gerasimin vankilaan irtolaisena, kun hänen luokseen tuli tsaarin lähetti Moskovasta. Tämä kumarsi Gerasimille kunnioittavasti ja pyysi siunausta, sillä hän muisti nähneensä tämän pyhittäjä Danielin kanssa tsaarin luona. Käskynhaltija pelästyi, pyysi heti anteeksi Gerasimilta ja lupasi vastedes suojella häntä hyökkäyksiltä. Hän jopa antoi Gerasimille lahjoituksen luostarin rakentamista varten.

Tästä lähtien Gerasim alkoi ottaa luokseen munkkielämään pyrkiviä ja hänen ympärilleen muodostui veljestö. Vuonna 1530 luostariin rakennettiin kirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Boldinon luostarin lisäksi pyhittäjä Gerasim perusti vuonna 1553 Vjazmaan rosvojoukkioiden hallitsemalle alueelle Johannes Kastajan luostarin ja asetti sen johtajaksi oppilaansa Simeonin. Brjanskin metsään Žizdra-joen varrelle hän perusti kolmannen luostarin, joka pyhitettiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille. Sen johtajana oli hänen oppilaansa Pietari. Yhdeksän vuotta ennen kuolemaansa Gerasim perusti vielä neljännen Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin Dorogobužin lähelle. Ensimmäisessä Boldinon luostarissa veljestön määrä nousi 140:een.

Kuolemansa edellä pyhittäjä Gerasim kutsui luokseen perustamiensa luostareiden igumenit ja munkit, kertoi heille elämästään ja antoi viimeiset ohjeensa. Hän nukkui pois 65-vuotiaana toukokuun 1. päivänä 1554. Vologdan piispa pyhä Antoni, joka oli itsekin Gerasimin oppilas, kirjoitti hänen elämäkertansa.

Akakios, joka oli kasteessa saanut nimen Athanasios, syntyi 1700-luvun lopulla Tessalonikan lähellä Neohorionin kylässä köyhään perheeseen, joka muutti pian Serreksen kaupunkiin. Siellä poika annettiin 9-vuotiaana erään nahkurin oppipojaksi. Tämä oli julma mies, joka jatkuvasti moitti ja pahoinpiteli lasta. Saatuaan taas kerran selkäsaunan Athanasios pakeni suurena perjantaina isäntänsä luota. Kaksi musliminaista lohdutteli itkevää poikaa, joka asiaa ymmärtämättä suostui kääntymään islamiin. Hänet ympärileikattiin heti. Kaupungin turkkilainen rahastonhoitaja otti hänet ottopojakseen. Hänen vaimonsa kiintyi myös poikaan, joka asui heidän kanssaan yhdeksän vuotta. Mutta kun poika kasvoi nuorukaiseksi, kirjurin vaimon äidilliset tunteet muuttuivat ja hän alkoi ahdistella nuorukaista, joka pakeni hänen lähentelyjään. Silloin nainen syytti poikaa siitä, että tämä oli yrittänyt raiskata hänet, ja Athanasios karkotettiin perheestä.

Athanasios palasi vanhempiensa luo, jotka häveten poikansa uskonnonvaihtoa olivat muuttaneet Tessalonikaan. Siellä hänen hurskas äitinsä kehotti häntä menemään Athokselle ja palaamaan takaisin kristityksi. Ksenofontoksen luostarin skiitassa Athanasios liitettiin jälleen kirkkoon katumuksen ja voitelun sakramenttien kautta. Sieltä hän siirtyi Ivironin luostariin ja sai siellä kuulla hiljattain marttyyrikuoleman kärsineistä islamista takaisin kristinuskoon kääntyneistä Euthymioksesta ja Ignatioksesta, jotka rippi-isä Nikeforos oli valmistanut marttyyrikuolemaan. Silloin hänenkin sydämessään syttyi palava kaipaus saada osoittaa rakkautensa Kristukseen tunnustamalla Hänet julkisesti muslimien edessä. Vanhus Nikeforos hyväksyi hänen aikeensa ja antoi hänet munkki Akakioksen ohjaukseen. Tämä oli ollut myös Euthymioksen ja Ignatioksen ohjaaja.

Noin kuukauden kuluttua Athanasios joutui kuitenkin pelon valtaan ja lähti salaa pois skiitasta. Harhailtuaan eri luostareissa hän tuli tuntoihinsa ja palasi vanhus Nikeforoksen luo, joka ensin kieltäytyi ottamasta karannutta takaisin, mutta suostui kuitenkin lopulta. Isä Akakios ryhtyi ohjaamaan Athanasioksen elämää, johon hän sisällytti paljon rukousta, maahankumarruksia, paastoamista. Nopeasti Athanasios saavutti sydämen liikutuksen ja alkoi hartaasti pyytää munkiksi vihkimystä. Suuren paaston kolmantena sunnuntaina hänet vihittiin munkiksi ja hän sai ohjaajansa mukaan nimekseen Akakios.

Kun vanhus Akakios kysyi nuorelta Akakiokselta, minne hän tahtoo tulla haudatuksi marttyyrikuolemansa jälkeen, tämä hänen hämmästyksekseen osoitti hänelle Jumalansynnyttäjän ikonin edessä olevaa paikkaa ja sanoi: ”Tulen palaamaan tänne kymmenisen päivää ennen Kristuksen taivaaseenastumista.”

Pian koitti aika, jolloin Akakiosta pidettiin kypsänä lähtemään marttyyrikilvoitukseen Konstantinopoliin yhdessä vanhus Gregorioksen kanssa, joka oli seurannut sinne myös Euthymiosta ja Ignatiosta. Laivalla Gregorios sopi hurskaan kapteenin kanssa, että tämä ostaa pyöveliltä Akakioksen ruumiin ja tuo sen sitten Athokselle.

Kaupungissa Akakios pukeutui turkkilaisen merimiehen asuun ja pääsi siten visiirin palatsiin. Siellä hän kertoi, kuinka hän oli yhdeksän vuotta aikaisemmin kääntynyt islamiin, mutta tahtoi nyt palata kristityksi. Hän heitti turbaaninsa lattialle ja polki sitä. Heti vartija hyökkäsi hänen kimppuunsa ja hänet pantiin vankilaan. Siellä hän teki koko ajan ristinmerkkejä ja kutsui kirkkaalla äänellä Kristusta avukseen. Häntä ruoskittiin ja kidutettiin monin tavoin ja toisaalta yritettiin imarteluilla ja lupauksilla houkutella takaisin islamiin. Vanhus Gregorios lähetti paikallisia kristittyjä tutkimaan tilannetta ja kuultuaan Akakioksen rohkeudesta kiitti Jumalaa.

Yöllä laivan kapteenin veli pääsi vankilaan, jossa Akakios oli. Hän tapasi siellä nuoren kristityn kauppa-apulaisen, jolla oli pääsy vankilan sisäosiin, ja pyysi tätä viemään Akakiokselle isä Gregorioksen lähettämät ehtoollislahjat. Kauppa-apulainen näki myös, kuinka Akakiosta lähdettiin viemään mestattavaksi. Matkalla vartijat mukiloivat häntä ja sylkivät häntä kasvoihin. Mestauspaikka sijaitsi Konstantinopolin kolmannella kukkulalla. Siellä Akakioksen käskettiin polvistua. Polvistuttuaan hän sanoi pyövelille: ”Iske lujasti äläkä ollenkaan sääli minua.” Hänen päänsä katkesi jo ensimmäisellä iskulla. Oli maanantai 1.5.1815. Paikalle osuneet kristityt ylistivät Jumalaa, joka oli vahvistanut Akakiosta ja seppelöinyt tämän.

Kun vanhus Gregorios sai kuulla tapahtumista, hän ylisti koko sydämestään Jumalaa ja ryhtyi toimiin saadakseen haltuunsa marttyyrin pyhät jäännökset. Galatan kaupunginosan kristityt kauppiaat onnistuivatkin ostamaan suurella rahalla pyhän Akakioksen ruumiin. Se kuljetettiin ensin veneessä Prinssien saarelle ja sieltä laivaan, joka saapui myötätuulessa Athosvuorelle toukokuun 9. päivänä. Siellä pyhän Akakioksen jäännökset vietiin Pyhän Johannes Kastajan skiitan Pyhän Andreaksen keljamajaan ja haudattiin Jumalanäidin ikonin eteen, kuten hän oli itse sanonut.

Athosvuoren Pyhän Johannes Kastajan skiitassa monia uskonsa kieltäneitä ja islamiin siirtyneitä mutta myöhemmin tekoaan katuneita kristittyjä valmistettiin pyyhkimään rikkomuksensa pois marttyyrikuolemalla. Islamista luopuminen oli Osmanien valtakunnassa kuolemalla rangaistava teko.

Pyhät uusmarttyyrit Euthymios ja Ignatios olivat kärsineet marttyyrikuoleman vähän ennen Akakiosta. Akakioksen marttyyrikuoleman päivä julistettiin samalla näiden kolmen uusmarttyyrin yhteiseksi juhlaksi. Pyhän Ignatioksen yksityinen muistopäivä on lokakuun 8. päivänä[1] ja Euthymioksen maaliskuun 22. päivänä[2].

Pyhä Nikeforos syntyi hurskaaseen perheeseen Khios-saaren Kardamylan kylässä vuonna 1750 ja sai kasteessa nimen Georgios. Lapsena hän sairastui vakavasti johonkin tartuntatautiin. Hänen vanhempansa kiiruhtivat Khioksen Jumalanäidille omistettuun Nea Monin (”Uusi luostari”) luostariin ja lupasivat luovuttaa pojan sinne Jumalanäidin palvelukseen, jos tämä jää henkiin.

Poika parani ja hänestä tuli kunnianarvoisan vanhus Anthimoksen opetuslapsi. Tämä lähetti hänet saaren pääkaupunkiin kouluun. Khioksella oli tuolloin paljon erinomaisia opettajia, joista useimmat olivat myös pappeja. Koko loppuelämänsä Nikeforos tunsi suurta kunnioitusta opettajaansa vanhus Gabrielia kohtaan, jonka ansiosta Raamatun ja patrististen tekstien tutkiskelusta tuli hänen mielityötään koko elämän ajaksi. Myöhemmin hän tutustui aikakautensa kuuluisimpiin hengenmiehiin Athanasios Paroslaiseen ja pyhään Makarios Korinttilaiseen (17.4.).

Opintonsa päätettyään Georgios palasi Nea Monin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikeforos. Pian hänet vihittiin myös diakoniksi ja papiksi. Hän sai tehtäväkseen toimia opettajana saaren kouluissa ja samalla kiertävänä saarnaajapappina saaren kirkoissa. Hänen oma elämänsä oli jo sinänsä hyvä esikuva kaikille, jotka hänet tunsivat.

Vuonna 1802 Nikeforos valittiin Nea Monin luostarin igumeniksi. Tehtävä ei kuitenkaan ollut sopiva hänen hiljaisuutta ja hengellistä tutkiskelua rakastavalle mielelleen. Hän ajoi kyllä luostarin etuja ja teki parhaansa opettaakseen munkkejaan ja vahvistaakseen heidän kilvoitteluintoaan. Kuitenkin hän tunsi nämä tehtävät vieraiksi itselleen ja sai myös kokea paljon kiittämättömyyttä veljien taholta. Lopulta hän päätti luopua luostarin johtajan tehtävästä.

Nikeforos siirtyi luostarista Restan kylään siellä kilvoittelevan ystävänsä munkki Joosefin luo. Lähellä asui myös pyhä Makarios Korinttilainen, jonka suojeluksessa ja huolenpidossa he ja monet muut elivät. Restassa Nikeforos kirjoitti uusmarttyyrien elämäkertoja ja jumalanpalvelustekstejä, mutta ennen kaikkea Nea Monin luostarin historian, jonka tehtävän hänen opettajansa Gabriel oli uskonut hänelle perinnöksi. Hän myös valmensi marttyyrikilvoitukseen lukuisia uusmarttyyreita: Demetrios Peloponnesoslaisen (14.4.), Markus Uuden (5.6.) ja Angeliksen (3.9.). Kun Athanasios Paroslainen luopui vanhetessaan opetustehtävistään, hänkin asettui asumaan Restaan pieneen metsikköön yhdessä Nikeforoksen ja Joosefin kanssa.

Restassa Nikeforos vietti elämänsä viimeiset 20 vuotta. Hän osoittautui edelläkävijäksi ympäristötietoisuudessa toteuttamalla Restassa laajan metsänistutusprojektin, jossa istutettiin männyntaimia läheisille kukkuloille. Projektiin kuului myös oliivipuita, viikunapuita ja sypressejä. Hän perusti taimitarhan, josta hän jakoi puuntaimia kaikille halukkaille. Myytyään perintötilansa hän auttoi saamillaan varoilla köyhiä ja palkitsi niitä, jotka olivat istuttaneet paljon puita.

Usein Nikeforos kävi kaupungissa ja lähikylissä julistamassa Jumalan sanaa ja vierailemassa sairaiden luona. Pyhän Makarioksen kuoltua hän kuljetti aina mukanaan tämän pyhäinjäännöstä ja paransi sen avulla sairaita. Näillä matkoillaankin hän kehotti ihmisiä istuttamaan puita. Hän oli aina lempeä ja valmis auttamaan puutteenalaisia jopa siinä määrin, että itse joutui puutteeseen. Hän piti luonaan oppilaita, joista kasvoi erinomaisia työntekijöitä kirkolle.

Pyhä Nikeforos kuoli Khioksen pääkaupungissa Khorassa kesällä 1821. Hänet haudattiin Restaan. Myöhemmin hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin Restan Pyhän Georgioksen kirkkoon.

Turkkilaisvallan aikana Kreetalla eli Maria-niminen nuori neito, jonka hurskas perhe oli kotoisin pienestä Kato Furnin kylästä. Albanialainen muslimivirkamies ihastui Marian kauneuteen ja yritti saada hänet suostumaan avioliittoon ja kääntymään islamiin. Ajatus oli Marialle kauhistus, ja hän vältteli miestä kuin tämä olisi ollut demoni.

Kun muslimimies huomasi tulleensa torjutuksi, hän päätti kostaa. Hän meni väijyksiin mulperipuuhun, ja kun Maria nousi puuhun keräämään puun lehtiä, mies otti aseensa ja ampui Mariaa suoraan sydämeen, jota ei ollut onnistunut valloittamaan. Maria putosi maahan kuolleena, ja häntä alettiin kunnioittaa marttyyrina, koska hän ei ollut suostunut luopumaan kristinuskosta eikä alistumaan miehen houkutuksiin. Surmatyö tapahtui vuonna 1826. Viranomaiset jättivät tapauksen tutkimatta. Slaavilaisessa kalenterissa pyhän Maria Kreetalaisen muisto on 3.5.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Hesperos ja Zoe sekä heidän poikansa Kyriakos ja Teodulos olivat kristitty perhe Attalian Pamfyliassa Vähän-Aasian etelärannikolla keisari Hadrianuksen aikana 120-luvulla. He olivat rikkaan epäjumalanpalvelijan Catalluksen ja tämän vaimon Tetradian orjia. Eräänä päivänä perheen pojat ilmoittivat äidilleen, etteivät he enää kestä elämää epäjumalanpalvelijan orjina, ja ehdottivat pakenemista. He pelkäsivät itsekin saastuvansa isäntäväkensä pakanallisista menoista. Aluksi Zoe vastusti sanoen: ”Mitä voimme tehdä? Ovathan he isäntiämme.” Tähän pojat vastasivat: ”Äiti, Kristuksen veri on vapauttanut meidät emmekä ole ihmisten orjia.” Lopulta äiti ja pojat menivät yhdessä isäntänsä luo ja julistivat olevansa kristittyjä. He sanoivat, että Catalluksella on valta vain heidän ruumiiseensa, ei sieluunsa. Heidän rohkeuttaan hämmästellen Catallus lähetti heidät perheen päämiehen Hesperoksen luo, joka työskenteli muualla.

Vähän myöhemmin Catallus juhli poikansa syntymää. Kreikkalaisen tavan mukaan hän lähetti Hesperoksen perheelle syötäväksi lihaa, joka oli uhrattu juhlan kunniaksi epäjumalille. Neuvoteltuaan äitinsä kanssa Kyriakos ja Teodulos heittivät lihan koirille. Kun Catallus sai kuulla tästä, hän antoi käskyn ripustaa pojat paaluun ja raastaa heidän kylkiään. Vanhemmat, jotka pakotettiin katsomaan lastensa kärsimystä, rohkaisivat poikiaan pysymään lujina loppuun asti. Catallus raivostui tästä, käski laskea pojat alas paalusta ja ruoskia heitä ja heidän äitiään. Lopulta hän antoi määräyksen kuumentaa polttouuni ja työntää koko perhe sinne. Näin he saivat marttyyrien kuihtumattomat seppeleet.

Aamulla jotkut olivat kuulevinaan uunista jotain laulun kaltaista. Kun uuni avattiin, neljän marttyyrin ruumiit löytyivät itään päin kääntyneinä ja palamattomina, ikään kuin he olisivat olleet unessa.

Aleksandrian arkkipiispan pyhän Athanasios Suuren reliikkien siirtämisen kunniaksi on oma juhlapäivänsä. Reliikit siirrettiin Aleksandriasta Konstantinopoliin ja sittemmin ne vietiin Venetsiaan, jossa ne ovat yhä Pyhän Sakariaan kirkossa (San Zaccaria). Toukokuussa 1973 paavi Paavali VI lahjoitti yhden reliikin koptilaisen kirkon patriarkalle, ja tämä reliikki on Kairossa Pyhän apostoli Markuksen katedraalissa. Pyhän Athanasios Suuren elämästä on kerrottu tammikuun 18. päivän kohdalla.

Kuningas Boriksen noustessa valtaan vuonna 852 Bulgaria oli vielä enimmäkseen pakanallinen maa, jossa kuitenkin orasti jo kristinuskon siemen. Boris sai pakanallisen kasvatuksen, mutta omaksui kristillisiä vaikutteita sisareltaan, joka oli nuorena jäänyt vangiksi ja varttunut Bysantin hovissa, sekä sedältään Bojanilta, joka kärsi marttyyrikuoleman maaliskuun 28. päivänä vuonna 833.

Noustuaan valtaan Boris oli ensin yhteydessä läntisiin lähetystyöntekijöihin, mutta vakuututtuaan Bysantin hengellisestä ja kulttuurisesta ylivoimaisuudesta hän kääntyi keisari Mikael III:n puoleen. Hän ilmoitti haluavansa kasteen niin itselleen kuin kansalleen. Bysantista lähetetty piispa kastoi Boriksen juhlallisesti vuonna 864, ja hän sai keisarin mukaan kristilliseksi nimekseen Mikael. Monet hovia lähellä olevat ottivat myös kasteen. Konstantinopolin patriarkka Fotios (6.2.) lähetti Borikselle kirjeen, jossa hän selitti niin kristinoppia kuin kristityn hallitsijan velvollisuuksia.

Boris pyrki järjestämään nuoren kirkkonsa elämän Bysantin esikuvan mukaisesti. Poliittinen tilanne – Boris toivoi lännestä tukea saksalaisia vastaan – ja toisaalta toive kirkollisesta autonomiasta ja omasta patriarkasta saivat hänet kuitenkin kääntymään vuonna 866 Rooman paavin puoleen. Bulgariaan saapui lännestä lähetystyöntekijöitä, jotka levittivät Rooman kirkon liturgisia käytäntöjä ja painottivat läntistä oppia, jonka mukaan Pyhä Henki lähtee myös Pojasta (Filioque). Kansa kuitenkin vastusti läntistä opetusta ja ennen pitkää Boris huomasi erehdyksensä. Hän karkotti Rooman kirkon lähetystyöntekijät ja kääntyi vuonna 870 jälleen Bysanttiin tiedustellen kirkolliskokoukselta, mihin kirkkoon hänen maansa kuului. Paavin vastustuksesta huolimatta kokous totesi Bulgarian kirkon kuuluvan Konstantinopolin patriarkan suojelukseen. Bysantista lähetettiin piispoja johtamaan Bulgarian kirkkoa.

Lähetystyö tehostui entisestään vuonna 885, kun viisi Suur-Määristä karkotettua pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen oppilasta siirtyi Bulgariaan. Näiden lähetystyöntekijöiden – Nahum (23.12.), Gorazd, Savva, Kliment ja Angelar (27.7.) – tehtävänä oli julistaa kristinuskoa slaaviksi. He kastoivat ihmisiä, ja kuningas Boris-Mikaelin tuella kaikkialle Bulgariaan rakennettiin kirkkoja, joissa Jumalan ylistys kaikui slaavin kielellä.

Vuonna 888 Boris-Mikael vaikean sairauden jälkeen luopui vallasta ja vetäytyi luostariin antautuakseen paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hänen poikansa Vladimir alkoi kuitenkin tuhota isänsä työtä; hän suuntautui länteen ja ryhtyi vainoamaan ortodoksista papistoa. Neljä vuotta Boris-Mikael kesti tätä kaikkea hiljaa. Sitten hän pyhän innon vallassa riisui munkin vaatteensa ja puki vielä kerran ylleen sotilasruhtinaan varusteet. Syrjäytettyään Vladimirin hän siirsi vallan nuoremmalle pojalleen Simeonille ja vetäytyi jälleen luostariin. Vietettyään loppuelämänsä hiljaisuudessa ja rukouksessa hän antoi sielunsa Herralle toukokuun 2. päivänä vuonna 907. Pyhää Boris-Mikaelia kunnioitetaan Bulgariassa yhtenä maan valistajista.

Pyhä Athanasios syntyi vuonna 1560 (tai 1597) Patelarioksen hurskaaseen ja lahjakkaaseen perheeseen ja sai kasteessa nimen Aleksios. Perhe asui Rethymnonin kaupungissa Kreetalla, jota tuolloin hallitsivat katolilaiset venetsialaiset. Aleksioksen isä Gregorios oli kuuluisa tiedemies ja filosofi. Aleksios sai monipuolisen maallisen ja teologisen koulutuksen. Hän osasi kreikan lisäksi latinaa, arabiaa ja italiaa ja teki oppineisuudellaan vaikutuksen aikalaisiinsa. Isänsä kuoleman jälkeen hän vihkiytyi viitankantajamunkiksi eräässä luostarissa Tessalonikassa, mutta siirtyi sieltä myöhemmin Athosvuorelle Esfigmenoksen luostariin. Ollessaan pyhiinvaellusmatkalla Pyhän maan luostareissa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Athanasios.

Tessalonikaan palattuaan Athanasios vihittiin papiksi. Hän julisti kristinuskoa valakialaisten ja moldovalaisten parissa ja käänsi Psalttarin kreikasta romaniaksi. Hän tuli nopeasti tunnetuksi erinomaisena puhujana, Raamatun selittäjänä ja kirkkoveisujen sepittäjänä. Vuonna 1626 hänet nimitettiin opettajaksi Valakiaan. Hän sai myös tehtäväkseen kääntää Psalttarin hepreasta nykykreikaksi. Käännöstä säilytettiin sittemmin Pyhän Johannes Teologin luostarissa Patmoksella ja kopioita Athoksen eri luostareissa.

Pyhän Athanasioksen lahjat ja ansiokas toiminta herättivät Konstantinopolin patriarkan Kyrillos I Lukariksen huomion. Athanasios kutsuttiin Konstantinopoliin ja vihittiin vuonna 1631 Tessalonikan piispaksi. Muutaman vuoden kuluttua patriarkka Kyrillos joutui sulttaanin epäsuosioon ja hänet karkotettiin Tenedossaarelle. Uudeksi patriarkaksi valittiin Athanasios. Hän ennätti kuitenkin toimia virassaan vain 40 päivää, kun Kyrillos jo palasi karkotuksesta Konstantinopoliin ja ryhtyi jälleen patriarkkana johtamaan kirkkoa. Athanasios vetäytyi Athokselle, jossa hän kilvoitteli runsaan vuoden ajan. Sitten hän siirtyi Italiaan, jossa paavi houkutteli häntä liittymään katoliseen kirkkoon. Athanasios säilytti kuitenkin ortodoksisen uskonsa, vaikka tunsikin avointa sympatiaa roomalaiskatolilaisia kohtaan.

Erinäisten vaiheiden jälkeen Athanasios palasi Tessalonikan piispanistuimelle. Hiippakunta, kuten koko Konstantinopolin patriarkaatti, kärsi monenlaista puutetta osmanivallan alla. Athanasios kääntyi kahdesti Venäjän tsaari Mikaelin (1613−1645) puoleen ja sai tältä apua kirkon velkojen maksamiseen. Myöhemmin hän teki myös matkoja Venäjälle. Kun oleskelu Tessalonikassa kävi mahdottomaksi, Athanasios siirtyi vuonna 1643 Moldovaan Galaţin kaupunkiin hallitsija Vasile Lukulin suojelukseen. Vuonna 1652 hänet nimitettiin toistamiseen Konstantinopolin patriarkaksi, mutta tälläkin kertaa hän hoiti tehtävää vain lyhyen aikaa ja palasi jo seuraavana vuonna Moldovaan.

Moldovasta käsin Athanasios teki pitkän matkan Venäjälle. Hän tapasi patriarkka Nikonin (1652−1658) ja antoi tukensa tämän ajamalle liturgiselle reformille. Talvisella paluumatkalla Moldovaan Athanasios sairastui. Hän pysähtyi Lubnyn kaupungissa sijaitsevaan Mgarin Kristuksen kirkastumisen luostariin odottamaan kevään tuloa ja paranemistaan, mutta sairaus kääntyi pahempaan suuntaan. Huhtikuun 5. päivänä vuonna 1654 pari viikkoa pääsiäisen jälkeen pyhä Athanasios antoi henkensä Herralle. Hänet haudattiin Kristuksen kirkastumisen kirkkoon muurattuun hautaholviin täydessä jumalanpalveluspuvussa tuolilla istuvana.

Kahdeksan vuoden kuluttua metropoliitta Paisi pyysi ohikulkumatkallaan saada nähdä patriarkka Athanasioksen haudan. Holvi avattiin ja sieltä tulvi hyvä tuoksu. Athanasioksen ruumis oli säilynyt kokonaisena; vain piispansauvaa pitelevästä oikeasta kädestä puuttui muutama sormi. Tuoli ja vaatteet pyhän yllä olivat sen sijaan miltei kokonaan hajonneet. Athanasiosta alettiin heti kunnioittaa pyhänä ja hänen muistoaan ryhdyttiin viettämään toukokuun toisena päivänä, jolloin muistellaan myös samannimistä Athanasios Suurta.

Kreikassa oli viime vuosisadalle saakka tapana haudata piispat istuvaan asentoon, ja tästä piispallisesta hautausasennosta johtuen Lubnyn pyhä Athanasios tunnetaan myös ”Istuvana Athanasioksena”. Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut ihmeitä. Athanasioksen kunnioitus rajoittuu kuitenkin vain slaavilaiseen perinteeseen. Kreikkalaisissa synaksarioneissa häntä ei mainita. Romanian kirkko liitti hänet kirkkokalenteriin pyhien joukkoon vuonna 2009.

Autuas Vasili oli yksi Kadomskin köyhän aatelisperheen kolmesta pojasta. Perhe muutti maaseudulta Rjazaniin. Napoleonin sodan aikana Vasili palveli armeijassa, mutta ei osallistunut taisteluihin. Vapauduttuaan sotapalveluksesta hän päästi maaorjansa vapaiksi, luovutti omaisuutensa veljentyttärelleen ja aloitti houkan kilvoituksen. Hän kärsi vapaaehtoisesti puutetta ja kierteli seudun luostareissa. Rjazanin asukkaat kunnioittivat hiljaista ja nöyrää kilvoittelijaa ja kutsuivat häntä Jumalan rahastonhoitajaksi, sillä hän jakoi kaiken saamansa miltei välittömästi puutteessa oleville. Lapset pitivät Vasilista ja juoksivat joukolla hänen luokseen heti hänet nähdessään. Vasili jakeli heille makeisia ja pikkukolikoita.

Vasilin vaatetus oli aina siisti ja puhdas. Hän puhutteli kaikkia tuttavallisesti käyttämättä arvonimiä. Tullessaan vieraan talon pihalle hän lauloi ”Herra armahda”. Hänellä oli selvänäkemisen armolahja.

Kerran eräs Vasilin hyvin tunteva mies kuuli nuorten puhuvan hänestä halveksivasti. Silloin hän sanoi: ”Tuo vähäjärkinen saattaa teoillaan häpeään kaikki viisaat, sillä hän tekee sen, mitä noiden täysissä järjissään olevien pitäisi tehdä.” Autuas Vasili nukkui kuolonuneen vuonna 1848. Häntä kunnioitetaan pyhänä Rjazanin hiippakunnassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Timoteos oli kotoisin Egyptin sisämaasta ja eli keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka perehdyttivät poikansa pyhiin kirjoituksiin. Hänet vihittiin lukijaksi (joidenkin tietojen mukaan myös papiksi). Hän solmi avioliiton hurskaan Mauran kanssa. He olivat ehtineet olla avioliitossa vain 20 päivää, kun keisari Diocletianus julkaisi kristittyjen vastaisen ediktinsä vuonna 304. Sen johdosta käskynhaltija Arrianos kutsui palavahenkisistä saarnoistaan kuuluisan Timoteoksen luokseen ja käski tämän luovuttaa kristittyjen pyhät kirjat poltettaviksi. Timoteos kieltäytyi sanoen: ”Kuten isä ei voi antaa lapsiaan poltettaviksi, niin en minäkään voi luovuttaa näitä kirjoja, joiden kautta sekä minä itse että muut uskovat saamme vastaanottaa Jumalan armon ja Hänen enkeliensä suojeluksen.”

Tämän vastauksen jälkeen alkoivat kauheat kidutukset. Timoteoksen rumpukalvot puhkaistiin tulikuumilla nauloilla ja hänen silmänsä kaivettiin kuopistaan. Hänet sidottiin kidutuspyörään, joka nylki hänen ihonsa. Jumalan armo paransi kuitenkin hänet ja hän kesti kidutukset huutaen, ettei mikään voi erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta (Room. 8:35). Kidutusten jälkeen hänet heitettiin vankilaan.

Seuraavaksi Arrianos pidätti Mauran toivoen tämän kautta voittavansa Timoteoksen vastarinnan. Tavattuaan miehensä vankilassa Maura täyttyi pyhällä innolla. Hän ilmoitti käskynhaltijalle, että hän on itsekin kristitty ja valmis kuolemaan Kristuksen tähden. Maura luovutettiin heti kidutettavaksi. Hänen sormensa leikattiin irti ja hänet heitettiin kiehuvaan veteen. Hän ei kuitenkaan tuntenut veden kuumuutta, vaan kehotti kiduttajiaan hakemaan hänen vanhemmiltaan lisää puita sen lämmittämiseksi. Kun Maura Arrianoksen pyynnöstä loiskautti vettä hänen käsilleen, tämä huudahti kivusta ja sai palovamman. Tämän jälkeen Maura nostettiin vedestä ja hänen kylkiään poltettiin soihduilla.

Lopulta Arrianos määräsi, että sekä Timoteos että Maura on vietävä mestauspaikalle ja sidottava ristiin. Kumpikin syleili hartaasti ristiään ylistäen sitä pelastavaksi puuksi. Heidät ripustettiin riippumaan vastapäätä toisiaan. Näin he riippuivat ristillä vastakkain kokonaista yhdeksän päivää rohkaisten toinen toistaan.

Paholainen yritti vielä kiusata Mauraa ilmestymällä ihmishahmossa ja tarjoamalla hunajalla makeutettua maitoa hänen janoonsa. Kun pyhä torjui tarjouksen, Paholainen vei hänet kuvitteelliseen nautintojen maahan, missä virtasi maitojoki. Maura torjui päättäväisesti nämä harhat ja julisti tahtovansa juoda vain elämän maljasta, jonka Kristus tarjosi hänelle ristillä. Kiusaajan paettua Jumala lähetti enkelinsä näyttämään Mauralle valtaistuimen, jolla häntä odotti kruunu ja juhlapuku. Vähän ylempänä oli samanlainen istuin myös Timoteokselle. Enkeli sanoi: ”Tämä on valmistettu puolisollesi, koska hän on sinunkin pelastuksesi aiheuttaja.” Tultuaan tuntoihinsa Maura kertoi näkynsä Timoteokselle. Näin he yhdessä iloiten antoivat kymmenentenä päivänä sielunsa Jumalan käsiin.

Kreikassa Zakynthoksen saarella Maheradon kylässä sijaitsee Pyhien Timoteoksen ja Mauran kirkko, jossa on ihmeitätekevä pyhän Mauran ikoni. Pyhien juhlapäivänä vuonna 1801 kirkossa säilytettävänä ollut suuri ruutivarasto syttyi yllättäen tuleen. Kuului valtava räjähdys, leimahdus sokaisi ihmiset ja ruutilaatikosta purkautui korkeita liekkejä. Juhliva kirkko oli niin täynnä, että ihmiset eivät pystyneet liikahtamaankaan. Ihmeellisellä tavalla sekä ruutilaatikon metallisirpaleet että tulenlieskat ohjautuivat kuitenkin ulos kirkon ikkunoista eikä kukaan läsnäolijoista vahingoittunut.

Pyhien Timoteoksen ja Mauran muistopäivänä vuonna 1803 nuori lääkäri Ioannis Kapodistrias joutui Korfulla hengenvaaralliseen onnettomuuteen. Hänen hevosensa pillastui ja hän putosi satulasta, jolloin hänen jalkansa tarttui jalustimeen. Hevonen raahasi häntä erään luostarin ohi. Siellä munkki oli toimittamassa aamupalvelusta. Lukiessaan pyhien Timoteoksen ja Mauran kanonia hän tunsi yhtäkkiä, että luostarin ulkopuolella oli tapahtumassa jotakin kauheaa. Niinpä hän keskeytti palveluksen ja meni katsomaan. Pyhiä Timoteosta ja Mauraa avuksi huutaen hänen onnistui rauhoittaa hevonen ja siten pelastaa ratsastaja. Luostarissa lääkäri sai hoitoa ruhjeilleen, ja hän alkoi pitää pyhiä Timoteosta ja Mauraa omina suojeluspyhinään. Myöhemmin Kapodistrias toimi Venäjän diplomaattina ja Kreikan itsenäistyttyä hänestä tuli merkittävä valtiomies, joka uudisti maan talouselämää, koulutusta ja terveydenhuoltoa.

Pyhä Ksenia, Kristuksen suurmarttyyri, syntyi vuonna 291 Kalamaissa Peloponnesoksella. Hänen rehelliset ja hurskaat vanhempansa Nikolas ja Despina olivat italialaissyntyistä kristittyä sukua, joka oli paennut kristittyjen vainoja Kreikkaan. Nikolas viljeli maata kaupungin ulkopuolella, missä heidän tyttärensä Ksenia syntyi. Lapsena tyttö pysytteli mieluimmin äitinsä lähellä kuunnellen tämän opetusta.

Ksenia varttui kauniiksi ja viisaaksi neidoksi, jolla oli kullankeltaiset kiharat ja eloisat siniset silmät. Hän oli nöyrä eikä koskaan juorunnut, tuominnut toisia eikä valehdellut. Koska perhe oli köyhä ja matka maatilalta kaupunkiin oli pitkä, Ksenia ei käynyt koulua, mutta hänen äitinsä opetti hänet lukemaan. Ksenia halusi aina kuulla Kristuksen elämästä ja ihmeistä ja oppia erilaisia rukouksia hurskaalta äidiltään. Sunnuntaisin ja juhlina he kävivät kirkossa.

Jo varhain Ksenia alkoi ravita sieluaan paastolla, pidättyvyydellä, vaikenemisella, säännöllisillä rukouksilla, kyynelillä ja valvomisella. Hänen varttuessaan hänen hyveensä enenivät. Hän piti huolta köyhistä, leskistä ja orvoista ja luopui usein omasta ateriastaan antaakseen sen tuntemattomille pyytäjille.

Hänen Jumalalle otollinen elämänsä ei jäänyt Paholaiselta huomaamatta. Se kadehti nuoren naisen edistymistä hyveissä ja aloitti sodan Kseniaa vastaan. Se yritti syöstä puhtaan neidon synnin kuiluun ja saada hänet tuntemaan lihallisia ja epäpuhtaita ajatuksia erästä nuorta miestä kohtaan, mutta Ksenia torjui kiusauksen kokeneen kilvoittelijan tavoin. Silloin vastustaja keksi toisen ansan häntä varten.

Tuohon aikaan Kalamain prefektinä oli Dometianos, väkivaltainen ja pahantahtoinen mies. Kerran metsästysretkeltä palatessaan hän kulki Ksenian vanhempien maatilan kautta ja sattui näkemään neidon. Nuoren naisen kauneuden nähdessään Dometianoksen valtasi lihallinen halu ja hän alkoi miettiä, miten saisi tämän vaimokseen. Hän turvautui seudulla tunnettuun noitaan voittaakseen siveän neidon rakkauden, mutta Ksenia varjeltui kunniallisen ristin voimalla. Silloin Dometianos käski tuoda neidon residenssiinsä.

Kun prefektin miehet veivät Kseniaa tyrannin luokse, hän rukoili ja pyysi Jumalaa, auttajaansa, antamaan hänelle ymmärrystä ja voimaa, jotta hän pysyisi Herralle uskollisena loppuun asti. Päämajassa prefekti kysyi häneltä hänen nimeään, mistä hän oli kotoisin ja mitä uskontoa hän tunnusti. Ksenia teki ristinmerkin ja vastasi rohkeasti: ”Nimeni on Ksenia, olen kristityn perheen tytär kaupungin ulkopuolelta. Rukoilen koko sielustani, että minun sallitaan olla koko maailman Luojan, Herrani Jeesuksen Kristuksen palvelija.”

Läsnäolijat eivät olleet uskoa korviaan kuullessaan näin uskaliaan vastauksen, mutta se vain lisäsi Dometianoksen ennestäänkin jo palavaa lihallista himoa. Hän hillitsi kuitenkin tunteensa, ja ylistäen neidon nuoruutta, kauneutta ja älyä hän kosi Kseniaa luvaten hänelle kalliita lahjoja, loputonta rikkautta, kunniaa ja mainetta, jota jumalat suovat niille, jotka kunnioittavat heitä. Jos neito ei suostuisi avioliittoon, häntä odottaisivat ankarat rangaistukset ja kidutukset ja lopulta kauhea kuolema.

Kun autuas neito kuuli tämän, hän vastasi aivan rauhallisesti: ”Älä turhaan toivo, että voisit erottaa minut Kristuksesta millään lupauksilla tai uhkauksilla, sillä minä en halua ketään toista sulhasta kuin Kristuksen – enkä varsinkaan miestä, joka uskoo käsintehtyihin jumaluuksiin, jotka eivät pysty varjelemaan edes itseään. Mitä julmemmin sinä kidutat minua, sitä enemmän minä toivon, että Jeesus Kristus ylistää minua tulevassa autuudessa, ikuisessa elämässä. En sure tätä ohikiitävää elämääni, koska meidän kaikkien täytyy kuitenkin kuolla. Mielelläni minä luovutan ruumiini innokkaasti kuolemalle kuolemattoman Jumalani puolesta, joka ristiinnaulittiin meidän syntiemme tähden. Äläkä luule, että minä muutan mieleni, sillä mikään voima ei saa minua luopumaan lujasta uskostani ainoaan todelliseen Jumalaan, Pelastajaani, Jeesukseen Kristukseen, johon panen pelastuksen toivoni.”

Dometianos raivostui kuullessaan tämän ja antoi lukita Ksenian pimeään huoneeseen. Tämä ylensi sydämensä ja silmänsä taivasta kohden ja anoi Herralta apua, että pysyisi loppuun asti vakaumuksessaan. Seuraavana päivänä prefekti yhä halusi hänet vaimokseen, vaikka tiesikin hyvin, ettei nainen rakastanut häntä. Niin hän yritti väkivalloin ottaa Kristuksen koskemattoman morsiamen uskoen, että tämä lopulta suostuisi vapaaehtoisesti. Taas neito torjui hänet ja moitti närkästyneenä miehen säälimätöntä käytöstä. Prefekti raivostui, tarttui Kseniaa hiuksista ja raahasi hänet ulos huoneesta. Dometianos käski vartijoita riisumaan hänet ja ripustamaan hänet riippumaan pylväästä, leikkaamaan irti Ksenian rinnat ja polttamaan hänen haavojaan ja koko ruumistaan soihduilla.

Marttyyri rukoili odottaessaan pelottavaa kidutustaan: ”Herrani Jeesus Kristus, Sinä tiedät, että minä kärsin tämän kauhean silpomisen rakkaudesta Sinuun. Älä hylkää palvelijaasi äläkä anna iljettävän miehen voittaa minua ja sitten ylpeillä minun takiani. Katso minut arvolliseksi kestämään loppuun asti, jotta ansaitsisin marttyyrin kruunun.” Prefektin sotilaat tottelivat käskyä, mutta neito ei tuntenut vähäisintäkään tuskaa, koska Herran enkeli ilmestyi hänelle ja auttoi häntä. Kukaan muu ei nähnyt enkeliä, joka virvoitti Kseniaa siinä määrin, että tyranni joutui useita kertoja vaihtamaan kiduttajia heidän uupuessaan raskaasta työstä.

Lopulta tyranni käski irrottaa neidon pylväästä ja viedä hänet takaisin samaan huoneeseen. Hän uskoi yhä, että kovemmat kidutukset saisivat Ksenian muuttamaan mielensä. Kaikista aiheuttamistaan julmista haavoista huolimatta hän yhä toivoi, että neito luopuisi Kristuksesta ja tulisi hänen vaimokseen. Yöllä Ksenia huusi Herraa avukseen. Keskellä yötä hän näki ihanan taivaallisen valon, joka valaisi koko huoneen. Kristus vahvisti häntä sanoen: ”Älä pelkää kidutusta, Ksenia, koska Minun armoni on sinun kanssasi ja vapauttaa sinut kaikista kiusauksista.” Sitten Vapahtaja paransi kaikki hänen haavansa ja tuskansa ja nousi takaisin taivaaseen. Ksenia itki ilon kyyneliä ja kiitti ja ylisti Herraamme ja Vapahtajaamme Jeesusta Kristusta.

Aamulla sotilaat toivat neidon prefektin eteen. Kun mies näki hänet terveenä ja ilman merkkiäkään edellisen päivän kidutuksista ja silpomisista, hän ihmetteli sitä ja sanoi: ”Näetkö nyt, Ksenia, kuinka paljon suuret jumalat rakastavat sinua? He kaipasivat sinun kauneuttasi ja paransivat sinun haavasi. Älä siis ole kiittämätön heitä kohtaan. Tule minun kanssani heidän temppeliinsä kiittämään heitä ja vastaanottamaan vielä suurempia palveluksia heiltä ja runsaita lahjoja minulta.” Neito vastasi: ”Miten olisi mahdollista, että sinun tunnottomat, ihmiskäsin tehdyt jumalasi olisivat pystyneet palauttamaan minut yhdessä yössä ennalleni niin kuin näet tapahtuneen? Ei, minut on parantanut Kristus, tosi Jumala, jota minä palvon kaikesta sielustani ja sydämestäni. Mutta koska kerran sinä haluat minun menevän sinun jumaliesi temppeliin, niin katsotaan, mitä jumalia sinä haluaisit minun palvovan.”

Kuullessaan tämän Dometianos ilahtui kuvitellen, että neito nyt suostuisi kumartamaan jumalia. Siksi hän vei hänet temppeliin. Kun Ksenia astui temppeliin ja seisoi epäjumalankuvien keskellä, hän polvistui ja rukoili tosi Jumalaa: ”Herra Jeesus Kristus minun Jumalani, taivaan ja maan Luoja, joka kuuntelet uskovien rukouksia, kuuntele palvelijatartasi tällä hetkellä ja tuhoa nämä sieluttomat ja petolliset epäjumalankuvat, jotta kaikki läsnäolijat tietäisivät, että sinä yksin olet tosi Jumala.” Jo ennen kuin hän oli edes päättänyt rukoustaan, voimakas maanjäristys pudotti kaikki epäjumalankuvat paikoiltaan, jolloin ne pirstoutuivat. Dometianos ei kuitenkaan uskonut todelliseen Jumalaan, vaikka näkikin tämän ihmeen, vaan suuttui ja käski rangaista Kseniaa uudelleen. Taas häntä poltettiin soihduilla, tällä kertaa vielä pahemmin ja monen päivän ajan, mutta turhaan, sillä naisella oli auttajanaan Kristus, joka paransi hänet joka kerran niin kuin ensimmäiselläkin kerralla.

Jatkuvien kidutusten aikana marttyyri iloitsi ja ylisti Jumalaa, joka auttoi häntä kestämään kärsimyksiä Hänen pyhässä nimessään. Prefekti tunsi tulleensa nöyryytetyksi, kun ei pystynyt voittamaan yhtä maalaistyttöä. Yhä hän toivoi, että neito väsyisi ja suostuisi kieltämään Kristuksen. Siksi hän käski miestensä tuoda villihevosen ja sitoa Ksenia jaloista hevosen taakse ja antaa hevosen raahata häntä perässään kallioita pitkin, niin että terävät kivet repisivät häntä ja aiheuttaisivat julman kuoleman. Mutta hyvä Jumala sääti toisin. Vaikka sotilaat kannustivat hevosta, se ei lähtenyt ravaamaan villisti ympäriinsä, niin kuin tyranni oli odottanut, vaan jökötti liikkumatta paikallaan. Dometianos arveli sotilaiden olevan kelvottomia ja alkoi itse kiskoa hevosen suitsia.

Silloin tapahtui uusi ihme. Hevonen puhui ihmisen äänellä ja moitti Dometianosta raakuudesta elävän Jumalan palvelijatarta kohtaan. Marttyyri Ksenia, jonka enkeli oli vapauttanut siteistä, nousi seisomaan katsellen taivaalle ja ylistäen Jumalaa. Hän kiitti hyvää Jumalaa, joka taas kerran oli pelastanut hänet vaarasta ja nolannut pöyhkeän Dometianoksen. Kaikki ihmeen silminnäkijät huusivat kovalla äänellä: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Monet alkoivat uskoa Kristukseen. Vain Dometianoksen sokeat silmät ja pimentynyt sielu kieltäytyivät uskomasta. Sen sijaan hän heitätti Ksenian vankilaan, missä tämä paastosi ja rukoili koko päivän ja yön.

Keskiyön jälkeen huoneessa, johon Ksenia oli teljetty, leimahti yhtäkkiä jumalallinen valo ja Herramme Jeesus Kristus ilmestyi pyhien enkelien joukon kanssa ja sanoi hänelle: ”Iloitse, Ksenia, uskollinen ja puhdas palvelija, joka olet kaivannut Herraasi koko sydämestäsi hyljeksien kaikkia maallisia iloja! Iloitse ja riemuitse, sillä on koittanut päivä, jona sinä saat ottaa vastaan voitonkruunun! Koristettuna sinä saat astua yhdessä viisaiden neitsyiden kanssa Sulhasesi ja Kuninkaasi taivaalliseen häähuoneeseen. Pian sinun kilvoittelusi saa otollisen lopun.” Sanottuaan nämä sanat Herra nousi taivaisiin pyhien enkeliensä kanssa, ja huoneen täytti sanoin kuvaamaton tuoksu. Ksenian sielu iloitsi hänen ylistäessään Herraa siitä, että tämä katsoi hänet arvolliseksi kilvoittelemaan ja antamaan elämänsä Hänen rakkautensa takia.

Seuraavana päivänä Dometianos käski tuoda Ksenian eteensä. Hän halusi vielä kerran yrittää erottaa Ksenian rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen. Hän lupasi tehdä Ksenian onnelliseksi, jos tämä vain suostuisi uhraamaan hänen jumalilleen ja tulemaan hänen vaimokseen, mutta neito pysyi lujana. ”Tee pian se, minkä aiot tehdä, sillä siten minä pääsen nopeammin Vapahtajani Kristuksen luokse.”

Lopulta Dometianos ymmärsi, ettei mikään muuttaisi Ksenian mieltä, ja julisti tuomion: ”Koska Ksenia kieltää meidän jumalamme ja uskoo ristiinnaulittuun Jeesukseen, minä määrään, että hänen tulee kuolla miekkaan. Hänen kova ja tunteeton sydämensä leikataan irti ja tuodaan minulle puutarjottimella, ja hänen ruumiinsa leikataan pieniksi palasiksi, heitetään kuoppaan ja poltetaan.” Sotilaat tottelivat käskyä ja veivät Ksenian teloituspaikalle, joka oli kaupungin ulkopuolella. Siellä Ksenia pyysi, että saisi rukoilla sillä aikaa kun he valmistelivat tulta, ja he sallivat tämän.

Ksenia polvistui, kohotti kätensä ja katseensa taivasta kohti, rukoili ylistäen Herraa Jeesusta Kristusta siitä, että tämä oli varjellut häntä kaikissa koettelemuksissa, ja pyysi Häntä puhdistamaan hänen sielunsa kaikesta synnistä, ottamaan vastaan hänen katumuksensa ja johdattamaan hänet pelättävän tuomioistuimensa eteen. Hän rukoili voimaa kestää viimeiset kärsimykset ja pyysi Herraa palkitsemaan niitä, jotka muistelevat hänen marttyyrikilvoitteluaan.

Päätettyään rukouksensa hän kuuli ukkosenjylinää muistuttavan äänen sanovan: ”Olen kuullut sinun hartaan pyyntösi ja annan sinulle, mitä halusit.” Pyöveli pelästyi jylinää, mutta Ksenia pyysi häntä tottelemaan isäntänsä käskyä ja ojensi kaulansa mestauspölkylle. Sotilas iski hänen päänsä poikki. Tämä tapahtui 3. toukokuuta vuonna 318. Pyhän Ksenian sielu kohosi ikuisiin asuntoihin iloitsemaan toisten pyhien naisten ja marttyyrien kanssa.

Sotilaat leikkasivat hänen pyhän ruumiinsa palasiksi, niin kuin heitä oli käsketty, mutta sitä ennen he irrottivat hänen sydämensä ja veivät sen puutarjottimella prefektille. Kun he heittelivät reliikkejä sytyttämäänsä nuotioon, niistä kohosi sanoin kuvaamaton tuoksu merkkinä jumalallisesta armosta. He polttivat kaiken, jotta kristittyjen siunaukseksi ei jäisi pyhäinjäännöksiä.

Paikalla olleet kristityt keräsivät huolellisesti talteen Ksenian jäännösten polttamisesta syntyneen tuhkan, joka osoittautui pyhän suurmarttyyri Ksenian välityksen tähden pitkäaikaisten parantumattomien sairauksien parantajaksi. Ksenian maine levisi kaikkialle Peloponnesoksella ja koko Kreikassa. Monia muitakin ihmeitä on tapahtunut ja tapahtuu yhä niille, jotka uskossa kutsuvat pyhää Kseniaa avukseen.

Pyhittäjä Feodosi syntyi Vasiljevin kaupungissa lähellä Kiovaa 1000-luvun alkupuolella. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä. Feodosi oppi jo nuorena lukemaan, tutkimaan pyhää Raamattua ja käymään kirkossa. Feodosin ollessa 13-vuotias perhe muutti Kurskiin Keski-Venäjälle. Siellä isä pian kuoli ja Feodosi, joka jo aiemminkin oli karttanut lasten meluisia leikkejä, vakavoitui entisestään. Hän vaihtoi hienot aatelispojan vaatteensa vaatimattomiin ja ajatteli vain, miten saavuttaisi sielun pelastuksen. Palaen halusta jäljitellä Herraa, joka alensi itsensä orjan asemaan, hän lähti palvelijoiden kanssa peltotöihin ja asettui halukkaasti kaikista alhaisimmaksi. Tällainen käytös harmitti Feodosin äitiä, joka katsoi sen olevan häpeäksi koko suvulle. Hänen toistuvat huomautuksensa eivät kuitenkaan sammuttaneet Feodosin hurskasta intoa.

Jerusalemista palaavien pyhiinvaeltajien kertomukset sytyttivät Feodosin sydämessä halun päästä Pyhälle maalle. Hän lähti yöllä salaa kotoaan ja liittyi pyhiinvaeltajaseurueeseen. Kolme päivää etsiskeltyään äiti pääsi perille hänen aikeistaan. Hän lähti pojan perään. Saavutettuaan tämän hän tarttui tätä tukasta, potkaisi häntä ja toi kotiin lukiten hänet huoneeseensa. Pian hän alkoi kuitenkin sääliä Feodosia, joka puolestaan lupasi olla karkaamatta, jos vain saisi jatkaa entisiä kilvoituksiaan.

Huomattuaan, että kirkossa oli puutetta kirkkoleivistä, Feodosi ryhtyi paistamaan niitä. Hän osti vehnää, jauhoi sen omin käsin ja leipoi prosforat. Kun tätä oli jatkunut pari vuotta, hänen tuttavansa alkoivat kiusaantua, koska pitivät leipomista aatelismiehen arvolle sopimattomana. Äiti pyysi Feodosia lopettamaan työn, joka sai naapurit suhtautumaan nurjasti koko perheeseen, mutta tämä muistutti häntä Kristuksen nöyryyden esimerkistä. ”Kristus itse muutti leivän omaksi ruumiikseen. Mistä siis voidaan moittia ihmistä, joka leipoo leipää, jonka on määrä salaisesti muuttua Kristuksen ruumiiksi?” hän kysyi. Viisas vastaus sai äidin hämmästymään ja hän jätti Feodosin joksikin aikaa rauhaan. Vuoden kuluttua hän alkoi kuitenkin jälleen moittia Feodosia. Erityisesti hän kiihtyi huomattuaan tämän kantavan kupeillaan rautaista vyötä, joka hiersi ihon rikki, niin että verijäljet paidassa paljastivat salaisen kilvoituksen.

Lopulta rakkaus kilvoituselämään sai 23-vuotiaan Feodosin lähtemään salaa kotoaan kohti Kiovaa. Hän hakeutui luolassa kilvoittelevan pyhittäjä Antonin luo (10.7.) ja pyysi kyyneliä vuodattaen päästä tämän oppilaaksi. Pyhittäjä Antoni koetteli nuorukaista ja varoitti tätä kovasta elämästä ahtaassa luolassa, mutta nähtyään Feodosin innon ja rakkauden Jumalaan hän antoi tälle siunauksen jäädä. Hän luovutti Feodosin pyhittäjä Nikonin (23.3.) huostaan, joka vihki hänet pian munkiksi. Feodosi heittäytyi heti täydellä innolla hengellisiin kilvoituksiin. Hän paastosi ankarasti, valvoi yöt läpeensä ja toimitti nöyrästi ja reippaasti kaikki saamansa tehtävät. Kun Feodosin äiti pitkän etsimisen jälkeen löysi poikansa, tämä kieltäytyi tapaamasta häntä. Äiti itki ja valitti, ettei voinut elää ilman häntä. Lopulta Feodosi tuli ulos luolasta ja sanoi: ”Äiti, jää Kiovaan ja vihkiydy nunnaksi, niin voit joskus käydä tapaamassa minua ja saavutat itsekin pelastuksen.” Aluksi äiti ei halunnut kuullakaan mitään tuollaista. Mietittyään asiaa jonkin aikaa hän kuitenkin ymmärsi maallisen elämän turhuuden ja vihkiytyi nunnaksi Pyhän Nikolaoksen luostarissa. Muutaman vuoden kuluttua hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Kun pyhittäjä Nikon vetäytyi luolaluostarista yksinäiseen kilvoitteluun, Feodosi vihittiin papiksi. Luolassa kilvoitteli 12 hengen veljestö, jonka johtajana oli pyhä Varlaam (19.11.). Pyhittäjä Antoni vetäytyi kilvoittelemaan jonkin matkan päähän uuteen itse kaivamaansa luolaan. Varlaam ja Feodosi puolestaan rakennuttivat alkuperäisen luolan päälle pienen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon veljestön yhteiseksi rukouspaikaksi. Itse luolaan se ei olisi enää mahtunut.

Feodosi pyrki toimittamaan liturgian joka päivä. Hän ylitti kaikki askeettisessa kilvoittelussa mutta myös nöyryydessä ja veljellisessä rakkaudessa. Hän auttoi veljiä raskaissa töissä ja teki joskus yöllä toisille määrättyjä tehtäviä. Yöt hän valvoi aina rukoillen. Kesäöinä hän nousi usein luolasta lukemaan Psalttaria välittämättä hyttysistä, jotka pistelivät hänen ruumiinsa verille. Aamulla hän oli ensimmäisenä kirkossa ja lähti sieltä viimeisenä.

Kun pyhittäjä Varlaam siirtyi johtajaksi Pyhän Demetrioksen luostariin, Feodosi valittiin pyhittäjä Antonin siunauksella luolaluostarin igumeniksi. Uudessa asemassaankin hän jatkoi nöyrää kilvoitteluaan. Veljestö kasvoi kuitenkin nopeasti, ja luola ja kirkko kävivät ahtaiksi. Silloin Feodosi valitsi lähistöltä kauniin paikan, jonne Kiovan ruhtinas Izjaslavin myötävaikutuksella rakennettiin uusi luostari kirkkoineen, keljoineen ja muureineen. Veljestö siirtyi luolista uuteen luostariin Feodosin johdolla vuonna 1062.

Suuressa luostariyhteisössä ei kuitenkaan ollut mahdollista säilyttää vanhaa joustavaa ja yksilöllistä elämäntapaa ja kilvoitusta, jota pieni erakkojen joukko oli noudattanut luolassa. Tarvittiin yhteistä sääntöä. Kuultuaan Studionin luostarin säännöstä Feodosi pyysi Konstantinopolissa oleskelevaa munkki Jefremiä (28.1.) hankkimaan siitä kopion ja otti sen käyttöön luostarissaan. Näin Kiovan luolaluostari omaksui kinobioottisen yhteiselämän järjestyksen, josta tuli esikuva myös muille Venäjän luostareille.

Pyhittäjä Feodosi otti luostariin kaikki kilvoituselämään pyrkivät, mutta vihki heidät munkeiksi vasta pitkän koeajan jälkeen. Hän tapasi kiertää joka yö veljien keljat ja ottaa selvää kunkin kilvoituksista. Kuullessaan munkin rukoilevan hän iloitsi ja kiitti Jumalaa. Mutta kuullessaan kahden tai kolmen kokoontuneen iltapalveluksen jälkeen keskustelemaan hän pahoitti mielensä ja koetti seuraavana päivänä hienovaraisesti taivuttaa syylliset katumukseen. Paatuneimpia hän nuhteli avoimesti ja määräsi heille epitimian. Hän kehotti veljiä rukoilemaan omissa keljoissaan ja lukemaan psalmeja käsitöitä tehdessään. Feodosin aikana luostarissa vallitsikin hyvä järjestys. Veljet kilvoittelivat kuin enkelit ja luostari oli kuin taivaan esikartano.

Ruhtinas Izjaslav kunnioitti Feodosia ja kävi usein kuuntelemassa tämän opetuksia. Kerran hänen tullessaan luostarin portti oli kuitenkin kiinni. Portinvartija kieltäytyi avaamasta sanoen, että Feodosi oli käskenyt pitämään portin suljettuna ehtoopalveluksen alkuun asti, jotta veljet saisivat levätä yöllisen rukouksen jälkeen. Kun ruhtinas ihmetteli, miten portinvartija rohkeni olla avaamatta hänelle, tämä meni ilmoittamaan Feodosille ruhtinaan tulosta. Feodosi tuli heti ruhtinasta vastaan ja kumarsi hänelle. Izjaslav puolestaan ihmetteli Feodosin käskyn voimaa, jota portinvartijamunkki ei ollut uhmannut, ja kunnioitti tämän jälkeen Feodosia entistä enemmän.

Igumenin arvostaan huolimatta Feodosi osallistui usein raskaisiin töihin. Hän alusti leipätaikinaa, kantoi vettä, pilkkoi puita ja teki muita töitä, joihin moni muu ei halunnut tarttua. Hän ei kätkenyt Jumalalta saamaansa ruumiillisen voiman ja kestävyyden lahjaa, vaan rohkaisi toisia reippaalla esimerkillään ja iloitsi samalla hengessään. Hän kävi usein veljien keljoissa. Jos hän löysi sieltä jotakin ylimääräistä – ruokaa, vaatetta tai muuta – hän heitti sen heti uuniin sanoen, ettei munkin, joka on kieltänyt kaiken maallisen, pidä koota keljaansa turhaa tavaraa. ”Kuinka voimme kantaa Jumalalle puhtaan rukouksen, jos keljassamme on katoava aarre?” hän sanoi. Hän myös opetti veljiä pyytämään aina vanhemmalta munkilta siunauksen ennen mihinkään työhön ryhtymistä. Jos hän kuuli, että ruoka oli valmistettu ilman siunausta riitaisessa ja kaunaisessa ilmapiirissä, hän ei suostunut syömään sitä, vaan käski heittää sen jokeen tai polttaa uunissa.

Feodosin hellittämätön rukous ja luottamus Jumalaan antoi hänelle kyvyn karkottaa pahoja henkiä ja parantaa sairaita. Hän sai myös selvänäkemisen lahjan. Kerran kaupungista tuli pappi pyytämään viiniä liturgian toimittamista varten. Feodosi käski kirkonhoitajaa täyttämään papin kirkkoviiniastian, mutta tämä vastusteli sanoen, että luostarissa oli viiniä jäljellä vain muutamaa liturgiaa varten. Feodosi käski häntä antamaan kaiken viinin papille ja sanoi: ”Meistä pitää huolen Jumala. Hän ei jätä Äitinsä kirkkoa huomenna ilman liturgiaa.” Samana iltana luostariin tuli lahjoituksena kolme kuormallista kirkkoviiniä. Monesti muulloinkin Feodosi opetti veljiä olemaan huolehtimatta huomisesta aineellisissa asioissa ja panemaan sen sijaan kaiken toivonsa Jumalaan.

Feodosi oli armelias köyhiä kohtaan. Hän rakennutti luostarin lähelle majatalon ja kirkon, jonne hän lähetti kaikki köyhät, sokeat ja sairaat. Laitoksen ylläpitoon hän antoi kymmenykset luostarin tuloista. Joka lauantai hän lähetti kuormallisen leipää Kiovan vankiloihin. Hänen armeliaisuutensa ulottui jopa varkaisiin, jotka tavoitettiin luostarista ja tuotiin hänen luokseen. Hän käski antaa heille ruokaa ja rahaa, opetti heitä isällisesti ja päästi heidät menemään.

Kerran yöllä rosvojoukko tunkeutui luostariin aikomuksenaan varastaa kirkon kalleudet. Tyhjästä kirkosta kuului kuitenkin laulua. Ikkunoista loisti valo ja kirkon ympärille levisi hyvä tuoksu. Kun veljet aamuvarhain kokoontuivat kirkkoon keskiyöpalvelukseen, hämmästyneet rosvot näkivät kauhukseen kirkon nousevan ilmaan. Peloissaan he pakenivat paikalta. Myöhemmin rosvojoukon johtaja tuli kolmen toverinsa kanssa Feodosin luo kertomaan ihmeestä, jota kukaan munkeista ei ollut nähnyt.

Pyhittäjä Feodosi vietti yönsä rukoillen. Hänen ei koskaan nähty lepäävän vuoteella. Kun ruumiillinen väsymys pakotti hänet levähtämään, hän torkkui vain lyhyen aikaa ja senkin istuen. Hän noudatti tarkkaan paastoja, mutta oli aina iloisen näköinen, sillä hänen sydäntään ei vahvistanut ruoka vaan Jumalan armo.

Joka vuosi suuren paaston ajaksi pyhittäjä Feodosi vetäytyi luolaan, johon hänet sittemmin haudattiin. Demonit hyökkäsivät siellä kauhistuttavalla voimalla hänen kimppuunsa, mutta hän taisteli niitä vastaan aseinaan paasto ja rukous. Lopulta hän sai niistä voiton ja ne jättivät hänet rauhaan. Palmusunnuntaita edeltävänä perjantaina Feodosi palasi sitten takaisin luostariin viettämään Herran Ylösnousemuksen suurta juhlaa.

Pyhittäjä Feodosin aikana veljestö kasvoi niin, että vanha luostari kävi ahtaaksi. Feodosi alkoi suunnitella siirtymistä väljempään paikkaan. Jumala siunasi hänen aikeensa ja osoitti hyväksyntänsä ihmeellisillä tunnusmerkeillä. Uusi paikka löytyi ja sinne alettiin rakentaa kirkkoa, jonka muuraukseen Feodosi itse osallistui. Rakennustöiden loppuun saattaminen jäi kuitenkin hänen seuraajansa pyhittäjä Stefanin (27.4.) tehtäväksi.

Feodosi sai Jumalalta ennalta ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan. Kutsuttuaan koolle koko veljestön hän puhui heille sielun pelastuksesta sekä rakkaudesta ja kuuliaisuudesta ei vain vanhempia vaan myös saman ikäisiä ja samassa asemassa olevia kohtaan. Hän kehotti veljiä valitsemaan luostarille uuden igumenin. Heidän yksimielisestä pyynnöstään hän siunasi tehtävään pyhittäjä Stefanin. Hyvästeltyään isällisesti kaikki veljet hän antoi sielunsa Herralle toukokuun 3. päivänä vuonna 1074 auringonnousun jälkeen, niin kuin hän oli edeltä sanonut. Hänen toivomuksestaan munkit hautasivat hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut vuosittain suuren paaston aikana.

Kahdeksantoista vuotta pyhittäjä Feodosin kuoleman jälkeen elokuun 14. päivänä vuonna 1092 hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin juhlallisesti Kiovan luolaluostarin suureen pääkirkkoon.

Pyhittäjät Juliana ja Jevpraksia olivat Moskovan metropoliitan pyhän Aleksin (12.2.) sisaria. He syntyivät 1300-luvun alussa ylhäiseen pajariperheeseen. Vanhemmat Feodor ja Maria antoivat lapsilleen, viidelle pojalle ja kahdelle tyttärelle, hyvän kristillisen kasvatuksen.

Vanhimman veljensä Elefterin, tulevan metropoliitta Aleksin, esimerkkiä seuraten sisaret Uljana ja Julia alkoivat jo nuorena tutkia Raamattua ja hengellistä kirjallisuutta. Monet ylhäiset nuorukaiset tavoittelivat heitä puolisoikseen, mutta he halusivat kihlautua taivaalliselle Sulhaselle. Leskeksi jääneen äidin ja vanhimman veljensä siunauksella he menivät luostariin, jossa heidät vihittiin nunniksi. Uljanan nimeksi tuli Juliana ja Julian Jevpraksia.

Moskovassa ei tuohon aikaan ollut itsenäisiä nunnaluostareita, vaan luostareissa oli samojen muurien sisällä naisten ja miesten puoli. Juliana ja Jevpraksia halusivat kuitenkin perustaa Moskovaan nunnaluostarin. Rakkaudesta veljeään kohtaan he päättivät pyhittää sen tämän taivaallisen suojelijan pyhän Aleksioksen, Jumalan miehen, muistolle.

Moskovajoen varrella sijaitsi metropoliitalle kuuluva maa-alue. Se oli osittain metsää, osittain heinäpeltoa. Alue oli lähellä Kremliä, jossa suuriruhtinas asui ja josta saattoi löytää turvapaikan vihollisen hyökätessä. Tälle paikalle perustettiin vuonna 1360 metropoliitta Aleksin siunauksella ja tuella Moskovan ensimmäinen naisluostari. Sen ensimmäinen pieni kirkko pyhitettiin pyhälle Aleksiokselle ja suuri pääkirkko Herran äidinäidin Annan hedelmöittymiselle. Luostari tunnettiin molemmilla nimillä, niin Pyhän Aleksioksen kuin Pyhän Annan hedelmöittymisen luostarina. Myöhemmin sitä kutsuttiin myös ”vanhaksi naisluostariksi” (starodevitšij) erotukseksi uudemmista nunnaluostareista.

Pyhä metropoliitta Aleksi siunasi luostarin toimimaan yhteiselämän sääntöjen pohjalta. Hänen käskystään vanhoista sekaluostareista valittiin kolmekymmentä hyveellistä naista, joista muodostui ensimmäinen sisaristo. Kilvoittelijoiden määrä nousi kuitenkin pian yhdeksäänkymmeneen.

Juliana, joka veljensä tavoin oli jo nuorena hylännyt maalliset nautinnot ja harjaantunut hengellisissä kilvoituksissa luostarielämään, toimi yhteisön johtajana. Hänellä oli kirkas ymmärrys ja hän osasi määrätä kuuliaisuussisarille näiden kykyjä ja luonnetta vastaavat tehtävät. Näin hän kykeni yhdistämään erilaisista taustoista tulevat ihmiset yhdeksi hengelliseksi perheeksi. Kristillisten hyveiden kirkastamana hän opetti toisille luostarielämää enemmän neuvomalla, pyytämällä ja omalla esimerkillään kuin käskemällä. Hän oli kaikkien, niin sisarten kuin maallikkojen, rakastama.

Julianan uskollisena apuna oli hänen sisarensa Jevpraksia. Yhdessä he näkivät vaivaa luostarielämän vakiinnuttamiseksi. Luostarissa kaikki tehtiin pyhän metropoliitta Aleksin siunauksella. Häntä varten luostarimuurin eteläseinustalle rakennettiin kelja, jossa hän usein viivähti.

Julianalla ja Jevpraksialla oli rakastava ja myötätuntoinen sydän. He olivat aina valmiita auttamaan köyhiä ja nälkäänäkeviä, jotka tulivat luostarin suojiin. Venäjällä elettiin vaikeita mongolivallan vuosia, ja pyhistä sisaruksista tuli kaikkien kärsivien ja sairaiden lohduttajia ja esirukoilijoita. Näin he nöyrässä ja hiljaisessa kilvoituksessa ja rakkaudenteoissa hankkivat pelastuksensa.

Pyhittäjä Juliana nukkui rauhassa kuolonuneen neljäntenä lauantaina pääsiäisen jälkeen vuonna 1393. Nunnien kyyneleet sekoittuivat hautajaisissa riemulliseen ”Kristus nousi kuolleista” -veisuun. Vuoden kuluttua pyhittäjä Jevpraksia seurasi sisartaan ja antoi henkensä Herralle. Pyhittäjä-äitien haudalle rakennettiin ensin rukoushuone ja myöhemmin kirkko. Heidän esirukoustensa kautta tapahtui ja tapahtuu yhä lukemattomia ihmeitä. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjät Julianan ja Jevpraksian vuonna 2001.

Pyhä uusmarttyyri Ahmet syntyi Konstantinopolissa 1600-luvulla muslimiperheeseen ja työskenteli ottomaanien arkiston kirjanpito-osaston kirjurina. Hänellä oli vaimon sijasta jalkavaimona orjatar, joka asui yhdessä toisen vanhemman orjattaren kanssa. Molemmat naiset olivat venäläisiä ja hyvin hurskaita. Juhlina vanhempi nainen kävi kristittyjen kirkossa jumalanpalveluksissa ja toi sieltä antidoraa ja pyhitettyä vettä nuoremmalle orjattarelle.

Kerran Ahmet havaitsi rakastajattarensa suusta huokuvan sanoinkuvaamattoman ihanaa tuoksua. Kun Ahmet kysyi, mitä orjatar oli syönyt tai juonut, tämä sanoi, ettei ollut nauttinut mitään muuta kuin papin siunaamaa leipää ja vettä, jotka vanhempi nainen oli tuonut kristillisestä kirkosta. Ahmet tuli uteliaaksi ja halusi tietää, miten kristityt saivat tuota leipää, ja nähdä, millaisia heidän jumalanpalveluksensa olivat. Niinpä hän kutsui luokseen papin ja sopi tämän kanssa paikasta, jossa hän voisi seurata pyhää liturgiaa kenenkään huomaamatta. Ahmet pukeutui kristittyjen tapaan ja meni salaa kirkkoon, jossa patriarkka toimitti jumalallista liturgiaa.

Kirkossa Jumala lahjoitti Ahmetille toisenkin ihmeen, joka auttoi muslimia tuntemaan totuuden. Kun patriarkka Jaakob, joka palveli patriarkan tehtävässä useaan otteeseen 1600-luvun lopulla, tuli pyhästä portista, hän säteili luomatonta valoa eivätkä hänen jalkansa koskettaneet lainkaan lattiaa. Joka kerran hänen siunatessaan kirkkokansaa Ahmet näki, kuinka valonsäteet lähtivät patriarkan sormista ja osuivat kaikkiin kristittyihin mutta eivät Ahmetiin. Tämä näky sai Ahmetin uskomaan Kristukseen, ja sen jälkeen hän hakeutui papin puheille ja antoi kastaa itsensä pyhällä kasteella. Pitkän aikaa hän pysyi salakristittynä.

Eräänä päivänä Ahmet oli päivällisillä toisten korkea-arvoisten miesten kanssa, ja aterian jälkeen he polttelivat vesipiippua, niin kuin muslimeilla on tapana. Keskustelu kääntyi siihen, mikä on maailman suurenmoisin asia. Joku ehdotti viisautta, toinen naista, kolmas jotakin ruokalajia. Kun Ahmetin vuoro tuli, hän sanoi, että suurin kaikista oli kristittyjen usko, ja tunnusti olevansa itsekin kristitty. Hänen toverinsa tyrmistyivät tästä yllätyksestä ja raivoissaan raahasivat hänet tuomarin eteen, jotta tämä tuomitsisi hänet kuolemaan. Koko kärsimyskilvoittelunsa ajan hän todisti Jeesuksesta Kristuksesta. Pyhä uusmarttyyri Ahmet voitti marttyyrin kruunun 3. toukokuuta 1682, kun hänet mestattiin islamilaisen tuomarin (qadi) käskystä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Pelagia oli ylhäissukuisen Kilikian Tarsoksesta lähtöisin olevan perheen tytär. Perhe oli muuttanut Roomaan, ja siellä Pelagia kihlattiin keisari Diocletianuksen pojan kanssa. Pelagia oli kuullut kristinuskon nopeasta leviämisestä, ja hänessä heräsi uteliaisuus saada tietää, mitä tämä usko piti sisällään. Näiden mietteiden vallassa hän näki eräänä yönä unta, jossa Rooman piispa kastoi suuren joukon katekumeeneja. Unessa piispa kääntyi hänen puoleensa ja kutsui häntäkin syntymään uudelleen ikuiseen elämään.

Herättyään Pelagia pyysi äidiltään lupaa mennä hoitajansa luokse, mutta menikin suoraan piispan luo, joka kastoi hänet. Hän luovutti ylelliset vaatteensa piispalle, jotta tämä voisi jakaa ne köyhille. Itse hän meni kastepuvussaan hoitajansa luokse, joka ei tahtonut ottaa häntä vastaan. Niinpä hän palasi äitinsä luo, joka nähdessään hänen vaatetuksensa ymmärsi, mitä oli tapahtunut. Heti hän alkoi taivutella Pelagiaa luopumaan Kristuksesta ja pukeutumaan asemaansa kuuluvalla tavalla. Nuori tyttö pysyi kuitenkin taipumattomana ja julisti, ettei hän koskaan hylkää sielunsa Ylkää.

Silloin äiti ilmoitti Diocletianuksen pojalle, että hänen tyttärensä on purkanut kihlauksensa. Murheen valtaama nuorukainen teki itsemurhan. Kun keisari sai tietää, mistä hänen poikansa epätoivoinen teko johtui, hän raivostui ja käski panna Pelagian hehkuvaksi kuumennetun pronssihärän sisään. Siellä Pelagia sai marttyyrikuoleman kautta yhdistyä lopullisesti Kristukseen.

Esikuvallinen kristillinen vaimo, äiti ja leski pyhä Monica syntyi vuonna 332 kristittyyn perheeseen Tagastessa Karthagon lähellä nykyisen Algerian alueella. Hänet tunnetaan pyhän Augustinuksen (15.6.), Hippon piispan, äitinä.

Monica kastettiin hänen ollessaan vielä nuori, ja hänen vanhempansa naittivat hänet Patriciukselle, joka oli kiivasluonteinen pakana, mutta ei koskaan lyönyt vaimoaan. Monica sanoi usein toisille vaimoille, jotka valittivat miestensä väkivaltaista käytöstä, että he olivat aiheuttaneet sen itse terävällä kielellään. Lempeydellään ja kärsivällisyydellään, rukouksillaan ja omalla esimerkillään hän onnistui käännyttämään kristinuskoon miehensä vuotta ennen tämän kuolemaa vuonna 371. Monican vaikutuksesta kristityksi kääntyi myös hänen anoppinsa, jonka läsnäolo heidän kodissaan oli aiheuttanut hänelle paljon harmia.

Leskenä Monica keskittyi viettämään hurskasta elämää ja kasvattamaan lapsiaan. Hän rukoili kärsivällisesti laiskan ja holtittoman vanhimman poikansa Augustinuksen puolesta. Tämä oli jo nuorena saanut katekumeeniopetusta, ja kerran, kun hänen luultiin olevan kuolemansairas, hänet aiottiin kastaa, mutta kaste lykkäytyi hänen parannuttuaan yhtäkkiä sairaudestaan. Isänsä kuollessa Augustinus oli 17-vuotias ja opiskeli retoriikkaa Karthagossa. Kun Monica kaksi vuotta myöhemmin sai tietää, että poika vietti paheellista elämää ja oli langennut manikealaisten harhaoppiin, hän suri poikansa hengellistä kuolemaa enemmän kuin jos tämä olisi kuollut ruumiillisesti. Jumala lohdutti Monicaa unessa ja vakuutti hänelle, että hänen poikansa vielä kääntyisi kristityksi.

Monica rukoili ja itki, paastosi ja valvoi ja pyysi pyhiä kirjoituksia hyvin tuntevaa piispaa, joka oli itse aiemmin ollut manikealainen, käyttämään järkiperäisiä argumentteja saadakseen Augustinuksen vakuuttuneeksi. Piispa kuitenkin oli sitä mieltä, että nuoren miehen oli parempi itse löytää Totuus: ”Mene kotiisi! Poika, jonka puolesta on vuodatettu niin paljon kyyneliä, ei voi jäädä eksyksiin.” Nämä sanat lohduttivat Monicaa, vaikka pojassa ei vielä näkynyt mitään muutoksen merkkejä.

Augustinus lähti 29-vuotiaana Roomaan, jota pidettiin paheiden pesänä. Hänen äitinsä oli tulossa matkalle mukaan, mutta poika eksytti hänet kannoiltaan kertomalla hänelle menevänsä ensin tapaamaan erästä ystävää. Monican ollessa kirkossa rukoilemassa pojan laiva lähti. Augustinus kirjoittaa Tunnustuksissaan: ”Minä valehtelin hänelle, kun hän oli rukoilemassa ja itkemässä minun puolestani.”

Myöhemmin Monica tavoitti poikansa Milanossa ja sai kuulla ilouutisen: pyhän piispa Ambrosius Milanolaisen (7.12.) vaikutuksesta Augustinus oli luopunut manikealaisesta harhaopista. Kasteeseen valmistautuessaan Augustinus kokoontui ystäviensä kanssa uskonnollisiin ja filosofisiin keskusteluihin, joissa hänen äitinsä osoitti huomattavaa arvostelukykyä ja pyhien kirjoitusten tuntemusta. Lopulta piispa Ambrosius kastoi Augustinuksen ja useita hänen ystäviään pääsiäisenä 387, ja Monican surun kyyneleet muuttuivat ilon kyyneliksi. Äiti oli yrittänyt järjestää pojalleen avioliittoa, mutta nyt tämä ilmoitti aikovansa ruveta viettämään askeettista elämää.

Kun Augustinus ja Monica olivat matkalla takaisin Afrikkaan ja keskustelivat ikuisen elämän lupauksesta, Monica sanoi pojalleen: ”Poikani, mikään ei enää pidätä minua täällä maan päällä. Mitäpä tekemistä minulla enää olisi täällä? Ainoa syy, miksi halusin elää vähän pitempään, oli nähdä sinut oikeauskoisena kristittynä ennen kuin kuolen. Jumala on kuullut minun rukoukseni, sillä näen sinun nyt inhoavan maailmallisia iloja keskittyäksesi Hänen palvelemiseensa.” Viisi päivää myöhemmin Monica sairastui kuumeeseen ja joutui vuoteen omaksi. Hän sanoi pojilleen, ettei ollut väliä sillä, minne hänet haudattaisiin, sillä Jumala kyllä löytäisi hänet herättääkseen hänet viimeisenä päivänä. Hän pyysi poikiaan muistamaan häntä jumalallisessa liturgiassa. Yhdeksän päivää myöhemmin Monica nukkui pois viidenkymmenenviiden vuoden ikäisenä.

Tunnustuksissaan Augustinus pyytää rukoilemaan Monican ja isänsä Patriciuksen puolesta, mutta monet uskovien sukupolvet ovat päinvastoin pyytäneet Monican esirukouksia. Pyhää Monicaa on kunnioitettu erityisesti naimisissa olevien naisten suojelijana ja kaikkien kristittyjen äitien esikuvana.

Pyhittäjä Nikeforos syntyi Konstantinopolissa hurskaaseen perheeseen. Äitinsä vaikutuksesta hän oppi käymään kirkossa ja alkoi paneutua Jumalan sanan tutkiskeluun eikä halunnut hajottaa sisintään maailmallisiin asioihin. Hänen isänsä kuoleman jälkeen äiti, joka oli saanut päätökseen kolmen poikansa kasvatuksen, meni luostariin, ja hänen esimerkkiään seurasivat pian Nikeforoksen kaksi veljeä. Nikeforos itse meni 25-vuotiaana Bitynian Triglian Pyhän Herakleioksen luostariin, jonka igumenilla Joosefilla oli ennaltanäkemisen armolahja. Igumeni näki, että Jumala oli määrännyt hänen oppilaansa ohjaamaan monia sieluja pelastukseen. Opetettuaan Nikeforokselle luostarielämän keskeiset asiat hän lähetti tämän perustamaan Jumalanäidille omistetun luostarin maa-alueelle, joka kuului Nikeforoksen suvulle.

Noihin aikoihin taistelu pyhien ikonien asemasta kävi kuumimmillaan. Etenkin munkit puolustivat ikonien kunnioittamista henkeen ja vereen. Heitä kidutettiin ja tapettiin, ja heidän marttyyriverensä värjäsi maan. Tässä tilanteessa pyhä Nikeforos katsoi parhaaksi uhrata rakkautensa hiljaisuuteen ja yksinäisyyteen omistautuakseen opettamaan niitä, jotka tahtoivat ryhtyä harjoittamaan munkkien enkelielämää. Tuohon aikaan Jumalan armoittamat hengelliset isät olivat harvinaisia, ja Nikeforoksen ympärille kerääntyi niin paljon munkkeja, että luostari kävi pieneksi. Löydettyään muutaman kilometrin päässä Medikionista uuden sopivan paikan, jossa oli raunioitunut Ylienkeli Mikaelin kirkko, hän siirsi yhteisönsä sinne. He korjasivat nopeasti kirkon ja pystyttivät tarpeelliset rakennukset. Uusi luostari omistettiin pyhälle Sergiokselle.

Elävänä Kristuksen kuvana tässä hengellisessä paratiisissa pyhä Nikeforos opetti oppilaitaan tunnustamaan todellista uskoa, mikä käytännön elämässä tarkoittaa taistelua himoja vastaan ja jatkuvaa rukousta. He elivät veljellisessä rakkaudessa kilpaillen keskenään hyveissä ja välttäen väittelyitä ja kateuden aiheita. He kääntyivät pois lihallisuuden ja maallisten asioiden houkutuksista ja vartioivat ankarasti aistejaan. Tällä tavoin he pyrkivät Jumalan lapsille tarjolla olevaan uuteen elämään. Nikeforos piti usein opetuspuheita, joissa hän korosti omantunnon ja arvostelukyvyn merkitystä: ”Jos sytytätte omantuntonne lampun ja opitte viisaasti arvioimaan asioita, voitte olla varmoja, että tulette löytämään välinpitämättömyyden pölyn alla kätkössä olevan rahan (Luuk.15:19). Silloin voitte kutsua kaikki sielunvoimanne juhlimaan riemuissaan Jumalan kuvan ja kaltaisuuden entiselleen saattamista itsessänne.”

Pyhä Nikeforos osallistui VII yleiseen kirkolliskokoukseen Nikeassa vuonna 787. Heti kun ortodoksisuus oli jälleen saatettu voimaan, hän palasi luostariinsa ja jatkoi hengellistä työtään munkkiensa ohjaajana. Omassa elämässään hän eli todeksi evankeliumin autuudenlauseet (Matt. 5). Pelkkä hänen näkemisensä riitti jo opettamaan, miten Jumalalle mieluista elämää eletään. Jokainen, joka tuli hänen luokseen himojen painamana tai lannistuneena, sai häneltä heti hengelliseen tilaansa sopivaa rohkaisua ja kehotuksia. Kaikki lähtivät hänen luotaan innokkaina ja toivorikkaina, valmiina aloittamaan taas kilvoituksensa. Nikeforoksen sanoista välittyi Pyhän Hengen armovoima, jolla hän paransi sielujen hengellisiä sairauksia samaan tapaan kuin muut ihmeidentekijät ruumiillisia tauteja.

Kun pyhä Niketas (3.4.) tuli Nikeforoksen kuuliaisuusveljeksi, tämä huomasi nopeasti hänen kyvykkyytensä, antoi vihkiä hänet pappismunkiksi ja otti hänet mukaan luostarin hallintoon yhdessä munkki Athanasioksen kanssa. Nikeforoksen oma terveys oli alkanut horjua, eikä hän enää jaksanut hoitaa luostarin johtajan velvollisuuksia. Hän kieltäytyi turvautumasta lääketieteeseen, ja vasta pitkän pyytelyn jälkeen Niketaksen onnistui taivuttaa hänet lähtemään Konstantinopoliin lääkäreiden hoitoon. Ennen lähtöään Nikeforos kokosi yhteen kaikki veljet ja antoi heille viimeiset ohjeensa kehottaen heitä pysymään lujina uskossa ja kirkon perinteissä. Sitten hän määräsi Niketaksen seuraajakseen ja syleili isällisesti jokaista veljeä.

Lääkehoito ei kuitenkaan auttanut Nikeforosta, ja niin hän lähti paluumatkalle, vaikka olikin nähnyt näyn lähestyvästä kuolemastaan. Hänen sairautensa paheni niin kovasti, että laivan oli poikettava Halkin saarelle, missä hän nautti pyhän ehtoollisen ja antoi sen jälkeen Jumalaa kiittäen sielunsa Herran haltuun toukokuun 4. päivänä vuonna 813.

Kun Nikeforos muutamia päiviä myöhemmin haudattiin Medikionissa, hänen ruumiissaan ei näkynyt kuoleman merkkejä. Posket olivat punaiset eikä ruumis ollut jäykistynyt, vaan siitä levisi hyvää tuoksua.

Pyhittäjä Nikeforos oli syntyisin Italiasta. Rakkaudesta totuuteen hän kääntyi ortodoksiseen uskoon ja jätti maansa ja kotinsa siirtyen Konstantinopoliin. Kun keisari Mikael VIII Paleologos solmi vuonna 1274 dogmaattisiin myönnytyksiin perustuvan Lyonin unionin latinalaisen kirkon kanssa, Nikeforos tuomittiin maanpakoon. Mahdollisesti juuri tuona aikana hän kirjoitti esityksensä Pyhän Hengen lähtemisestä.

Nikeforos tahtoi kuitenkin tunnustaa oikeaa uskoa koko elämällään eikä vain puhein ja kirjoituksin. Siksi hän meni munkiksi Athosvuorelle, joka on hyveiden asunto ja portti maasta taivaaseen. Monen vuoden ajan hän eli nöyrästi kuuliaisena ohjaajavanhuksilleen ja perehtyi näin tieteiden tieteen eli pyhän hiljaisuuselämän periaatteisiin. Sitten hän perusti pienen yhteisön Athoksen eristyneimmille rinteille. Hänen munkkiensa sisäinen elämä keskittyi kokonaan ajatusten vartioimiseen ja rukoukseen. Siellä hän kokosi pyhien isien elämäkerroista ja opetuksista antologian nimeltä ”Sisäisestä raittiudesta ja sydämen varjelemisesta” (Filokalia IV s. 28).

Nikeforos oli havainnut, että monet aloittelijat eivät pystyneet hallitsemaan mielensä häilyvyyttä. Siksi hän opettaa kirjoituksessaan yksinkertaisen menetelmän, jonka avulla voi hengitystä säädellen löytää sydämensä paikan ja kutsua keskittyneesti avuksi Jeesuksen pyhää nimeä (Filokalia IV, s. 42–44). Tämä on myöhemmin auttanut monia heidän rukouskilvoituksessaan mutta on myös herättänyt polemiikkia rationalistien taholta, joiden mielestä kristinuskossa tarvitaan vain konkreettisia tekoja ja opillisia näkemyksiä.

Yksi Nikeforoksen oppilaista oli Filadelfian piispa Teoleptos (1250–1322), joka vetäytyi Athokselle jouduttuaan vaikeuksiin ortodoksisen opin tunnustajana. Nikeforos opetti hänelle hesykastisen rukousmenetelmänsä. Hän puolestaan siirsi sen pyhälle Gregorios Palamakselle (14.11.), joka sitten antoi sille teologiset perusteet ja osoitti sen keskeisen merkityksen ortodoksisessa hengellisyydessä.

Vanhalla iällään pyhä Nikeforos kirjoitti oppilailleen hengellisen testamentin, jossa hän rohkaisee heitä säilyttämään puhtaan uskon Pyhään Kolminaisuuteen. Päiviensä täytyttyä hän nukkui rauhassa kuolonuneen.

Alfanovin hurskaat veljekset Nikita, Kiril, Nikifor, Kliment ja Iisak elivät Novgorodissa. Vuonna 1389 he perustivat Sokolnitsan Pyhän Nikolaoksen luostarin. Heidän sukulaisensa, kronikoiden mainitsema novgorodilainen hallitusmies Jakov Anfal (tai Alfan), joutui henkensä säilyttääkseen pakenemaan pohjoiseen oltuaan yhteyksissä Moskovan kanssa. Hurskaat veljekset joutuivat syyttömästi kärsimään sukulaisuudestaan, ja heidän oli kestettävä raskaita koettelemuksia ennen siirtymistään autuaaseen ikuisuuteen. Myöhemmin heidän haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Luostarin tuhouduttua tulipalossa pyhien veljesten reliikit siirrettiin vuonna 1775 Novgorodiin Pyhän Antoni Roomalaisen luostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhän Irenen elämästä ei ole juuri lainkaan varmaa tietoa. Kyseessä on kuitenkin suuresti kunnioitettu pyhä, ja niinpä aikojen kuluessa hänestä on kirjoitettu useita toisistaan poikkeavia elämäkertoja, joihin on koottu paljon satumaisia aineksia tai muiden neitsytmarttyyrien elämäkerroista lainattuja piirteitä. Näiden kertomusten mukaan pyhä Irene oli kotoisin Persiasta ja syntyi keisari Konstantinos Suuren hallitessa (306–337). Hän oli Roomaan tuohon aikaan kuuluneen Magedonin maakunnan hallitsijan Liciniuksen tytär ja alkuperäiseltä nimeltään Penelope. Suojellakseen kaunista tytärtään vaaroilta ja ulkomaailman vahingollisilta vaikutteilta isä sulki hänet torniin yhdessä kolmentoista nuoren palvelijattaren kanssa. Siellä hän eli suuressa ylellisyydessä, jopa hänen pöytänsäkin oli kultaa. Opettajana tytöllä oli viisas vanhus nimeltä Apellianos.

Eräänä päivänä Penelope näki kyyhkysen lentävän tornin sisälle ja asettavan oliivipuunoksan kultaiselle pöydälle. Sitä seurasi kotka, jolla oli nokassaan kukkaseppele, jonka sekin jätti pöydälle. Lopuksi tuli toisesta ikkunasta vielä varis nokassaan käärme, joka sekin sai paikkansa pöydällä. Penelope ihmetteli, mitä tämä kaikki mahtoi tarkoittaa. Hänen opettajansa Apellianos selitti: ”Kyyhkynen tarkoittaa mielen koulimista, sen tuoma oliivipuun oksa ennustaa ihmeellisistä tapahtumista ja on kasteen vertauskuva, lintujen kuninkaan kotkan tuoma seppele kuvaa tulevia erinomaisia tekoja, kun taas varis ja käärme ilmaisevat, että joudut kärsimään ahdistusta ja murhetta.”

Tarinan mukaan enkeli tuli pian tämän jälkeen opettamaan Penelopelle kristinuskoa ja antoi hänelle uudeksi nimeksi Irene eli ”rauha”. Enkeli ennusti myös, että tuhansittain ihmisiä tulee pelastumaan hänen kauttaan ja että itse apostoli Timoteus tulee taivaasta kastamaan hänet. Kasteen saatuaan Irene tuhosi kaikki isänsä epäjumalat. Raivostunut Licinius heitti hänet hevosten jalkoihin, että ne polkisivat hänet kuoliaaksi. Yksi hevosista kääntyi kuitenkin Liciniusta itseään vastaan ja tappoi hänet. Irene herätti rukouksillaan isänsä henkiin ja tämä kääntyi kristityksi yhdessä monien alamaistensa kanssa. Sitten hän luopui kruunusta ja sulkeutui torniin, missä hän vietti loppuelämänsä katumuskyyneleitä vuodattaen.

Liciniuksen seuraaja Sedekias yritti käännyttää prinsessan takaisin pakanuuteen. Kun hän ei millään keinolla saanut Ireneä suostumaan, hän heitti tämän käärmeitä täynnä olevaan kuiluun. Mutta Jumalan avulla Irene selviytyi tästä samoin kuin muistakin koettelemuksista ja käännytti monia pakanoita todelliseen uskoon.

Kun Sedekias oli karkotettu valtaistuimelta, hänen oma poikansa Sapor alkoi käydä sotaa häntä vastaan. Sapor kohtasi kuitenkin Magedonin kaupungin ulkopuolella Irenen, jonka rukousten voimasta koko hänen sotajoukkonsa sokeutui. Sitten Irene rukoili uudestaan ja he saivat näkönsä takaisin. Heidän sielunsa silmät eivät kuitenkaan auenneet, ja he alkoivat kiduttaa Ireneä lävistäen hänen jalkansa nauloilla ja pakottaen hänet kantamaan raskasta säkkiä neljän kilometrin matkan. Tämän kauheuden edessä maa avautui ja nielaisi sisäänsä suuren joukon sotilaita. Jäljelle jääneet noin 3000 sotilasta kääntyivät kristityiksi, mutta Sapor itse pysyi epäjumalien palvelijana. Silloin Herran enkeli ilmestyi ja löi hänet kuoliaaksi.

Tästä lähtien Irene saattoi vapaasti julistaa uskoa Magedonissa, ja paljon ihmisiä otti vastaan kasteen. Sieltä hän siirtyi Kallinikonin kaupunkiin, missä hän joutui jälleen kidutettavaksi tulikuuman pronssihärän sisään. Hän tuli ulos vahingoittumattomana, minkä nähtyään suuri joukko ihmisiä kääntyi kristityksi.

Irenen maine oli kantautunut aina Persiaan asti. Persian hallitsija, jonka nimi oli myös Sapor (Šapur), kutsui hänet luokseen ja luovutti hänet mestattavaksi. Irene laskettiin hautaan, mutta enkeli tuli ja nosti hänet kuolleista ylistäen häntä marttyyrina. Enkeli ylisti myös niitä, jotka olivat hänen kauttaan uskoneet Kristukseen.

Tämän jälkeen pyhä Irene siirtyi Mesembrian kaupunkiin kantaen kädessään öljypuun lehvää merkkinä uskon kaikki kuoleman voimat kukistavasta voitosta. Johdettuaan alueen hallitsijan ja hänen alamaisensa kasteelle Irene palasi kotimaahansa. Sieltä hän meni Efesokseen, missä hän teki samanlaisia ihmeitä kuin apostolit vakuuttaakseen ihmiset julistamansa opin totuudesta.

Saatuaan lähetystyönsä loppuun Irene otti mukaansa opettajansa Apellianoksen ja kuusi oppilastaan ja meni Efesoksen ulkopuolelle. Sieltä hän löysi vastakaivetun haudan, johon ei vielä ollut haudattu ketään. Hän käski seuralaistensa sulkea hänet hautaan ja tulla paikalle vasta neljäntenä päivänä. Mutta kun Apellianos meni paikalle jo kahden päivän kuluttua, hän löysi kiven pois vieritettynä ja haudan tyhjänä. Tästä on saanut alkunsa uskomus, jonka mukaan Irene otettiin taivaaseen samalla tavoin kuin pyhä apostoli Johannes Teologi.

Pyhä Hilarion oli kreikkalaisperäisen varakkaan burgundilaisen tai lorrainelaisen suvun jälkeläinen. Hyvän koulutuksensa ansiosta hän pääsi korkeaan virkaan. Hilarionia houkuttivat maalliset huvit, eikä hän ollut kiinnostunut sukulaisensa pyhän Honoratuksen (16.1.) neuvoista. Tämä tuli Lérinsin saarelta Hilarionin luokse ja yritti vieroittaa hänet maallisista riennoista. ”Minä pyydän Jumalalta sitä, mihin sinä et myönny”, sanoi Honoratus, jonka mielestä Hilarionin olisi pitänyt käyttää poikkeuksellisia kykyjään Jumalan palvelemiseen. Palattuaan luostariinsa hän rukoili Hilarionin puolesta, ja Jumala vastasi rukoukseen. Vain parin päivän kuluttua rauhantuomari huomasi joutuvansa ankaran sisäisen kamppailun valtaan. ”Toisaalta tunsin, että Herra kutsui minua, toisaalta taas maailman viettelykset pidättelivät minua. Minun tahtoni horjui edestakaisin milloin suostuen, milloin kieltäytyen. Mutta lopulta Kristus voitti”, hän kirjoitti myöhemmin.

Kun Hilarion oli lopulta tehnyt päätöksen, hän ei enää epäröinyt vaan hylkäsi kaiken, mikä oli viehättänyt häntä siihen asti, ja antoi pois koko omaisuutensa. Jumalan rakkauden ohjaamana hän vetäytyi Honoratuksen luokse Lérinsiin, missä hän ponnisteli kaikin voimin hyvittääkseen turhuudessa viettämänsä ajan ja täydellistyäkseen luostarikilvoittelussa luostarin perustajan ja johtajan Honoratuksen ohjauksessa. Häneltä on säilynyt kaunis kuvaus siitä pyhästä ja autuaasta elämästä, jota munkit siellä viettivät.

Hilarionin ei kuitenkaan suotu viipyä pitkään munkkien keskuudessa. Kun Honoratuksesta tuli vuonna 426 vanhoilla päivillään Arlesin piispa, hän tarvitsi kipeästi sukulaisensa Hilarionin apua ja seuraa. Tämä ei olisi halunnut lähteä Lérinsistä mutta totteli, kun Honoratus itse tuli häntä noutamaan. Piispa Honoratuksen kuoltua nuori munkki suri hengellisen isänsä poismenoa, mutta oli toisaalta iloinen siitä, että pääsisi takaisin luostariin. Hän kiiruhti matkaan, mutta Arlesin asukkaiden sanansaattajat tavoittivat hänet ja halusivat hänet piispan seuraajaksi. Kun Hilarion protestoi sanoen, että hän suostuisi tulemaan piispaksi vain, jos saisi selvän merkin Jumalalta, lumivalkoinen kyyhkynen laskeutui hänen päänsä päälle eikä lentänyt pois ennen kuin hän oli antanut suostumuksensa.

Uusi piispa oli vasta 29-vuotias, mutta hän osoitti tehtävässään vanhan miehen viisautta ja kohteli isällisen hellästi kaikkia ihmisiä, varsinkin köyhiä. Hän varasi joitakin tunteja päivästä ruumiilliselle työlle, jonka tuoton hän jakoi köyhille. Hän hoiti suunnattoman tarmokkaasti kaikkia muitakin tehtäviään ja myi kaiken, jopa sakraaliesineitäkin, ostaakseen vapaaksi Galliaan hyökänneiden germaaniheimojen vangeiksi joutuneet ihmiset. Hänen pastoraalinen toimintansa ei saanut häntä lieventämään luostarimaista askeesiaan vähääkään. Ensi töikseen piispanvaalien jälkeen hän kutsui papit katedraaliin ja kehotti heitä asumaan yhteisössä niin kuin luostarissa. Hän itse pysytteli yhtä köyhänä kuin ennenkin ja pukeutui aina samaan viittaan, jonka alla hänellä oli jouhipaita. Hilarion kulki avojaloin talvellakin ja nukkui kovalla lattialla. Hän tapasi resitoida psalmeja ruumiillisen työnsä ohessa pitääkseen sielunsa lakkaamatta Jumalan edessä.

Piispa Hilarion oli tunnettu puhetaidostaan. Hän osasi puhua niin korkea-arvoisille kuin tavallisillekin ihmisille ja saarnasi evankeliumin totuutta pelkäämättä maan mahtavia ja moitti heitä tarvittaessa epäröimättä myös julkisesti. Syntisiä kohtaan hän osoitti suurta hellyyttä, ja omilla kyyneleillään hän sai katuvat itkemään. Hilarionin periaatteena oli luovuttaa kaikki Jumalan käsiin ja valvoa jatkuvasti sielunsa tilaa aivan kuin olisi jo tutkittavana Tuomarin edessä. Hän osasi välittää tämän hengellisen valppauden tilan kuulijoilleen, eikä kukaan pystynyt kuuntelemaan häntä sydämensä murtumatta. Hänen saarnojensa jälkeen monet kauhistuivat tuomion odotusta ja hyläten siihenastisen elämäntapansa päättivät elää vain taivasta varten.

Koko piispuutensa ajan Hilarion taisteli yhdessä ystävänsä Germanus Auxerrelaisen kanssa harhaoppisia, varsinkin pelagiolaisia vastaan. Hän johti kirkollishallitusta, palautti kirkkokurin, perusti Lérinsin perinteen mukaisia kirkkoja ja luostareita ja levitti rauhaa ja rakkautta koko Etelä-Galliaan.

Antaumuksellisen työnsä ja kieltäymystensä uuvuttamana pyhä Hilarion, Arlesin piispa, sairastui 48 vuoden iässä ja valittuaan seuraajansa antoi sielunsa Jumalan käsiin 5. toukokuuta vuonna 449. Hautajaisissa olivat mukana myös Arlesin juutalaiset, sillä hekin halusivat kunnioittaa Hilarionia. Kerrotaan, että psalmeja laulettiin hautajaisissa hepreaksi, sillä ainoastaan juutalaiset pystyivät laulamaan kristittyjen ollessa surun murtamia.

Pyhä Euthymios Ihmeidentekijä, Madytoksen piispa, syntyi 900-luvun alussa Epibataksessa Traakiassa Propontiksen (Marmarameren) rantamilla. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja varakkaita maanviljelijöitä, mutta hänen isänsä kuoli hänen ollessaan vielä lapsi. Silloin hänen äitinsä vei hänet Konstantinopoliin luostariin, jossa hän kilvoitteli kolmekymmentä vuotta. Hänen esikuvinaan olivat varhaiset pyhät askeetit.

Euthymios kaipasi kuitenkin erakkoelämää, täydellistä yksinäisyyttä ja rauhaa. Hän lähti luostarista ja asettui asumaan Konstantinopolin lähistölle, missä hän kilvoitteli yksinään neljä vuotta ollen yhteydessä ainoastaan Jumalan kanssa. Euthymioksen pyhä elämä ei jäänyt huomaamatta Perinthosin piispalta, joka vihki hänet diakoniksi huolimatta hänen vastusteluistaan. Myöhemmin toinen piispa vihki Euthymioksen papiksi, ja saavutettuaan hyveellisyydellään mainetta hänestä tuli lopulta Madytoksen piispa.

Jo Euthymioksen eläessä Jumala salli hänen tehdä monia ihmeitä. Hän paransi niin ihmisten hengellisiä kuin ruumiillisiakin sairauksia ja vapautti heitä demonien riivauksesta. Demonien valtaama kuuromykkä mies parani Euthymioksen toimittaessa liturgiaa erään marttyyrin muistopäivänä. Eräs hyvin pitkälle edennyttä lepraa sairastanut parantui. Elämänsä loppupuolella vuonna 989 Jumalan mies onnistui keräämään ruokavaroja hiippakuntansa asukkaiden pelastamiseksi suuren nälänhädän aikana.

Pyhä piispa Euthymios nukkui rauhassa kuolonuneen 4. toukokuuta vuosien 989 ja 996 välillä. Monia ihmeitä tapahtui hänen kuolemansa jälkeen, monet sairaat paranivat, ja Jumala antoi hänen pyhien reliikkiensä vuodattaa mirhaa, jota valui hänen hautakammiostaan.

Serpuhovin luostari sai alkunsa vuoden 1360 tienoilla, kun Moskovan metropoliitta Aleksi (12.2.) kuuli keljassa rukoillessaan Jumalanäidin ikonista äänen, joka kehotti häntä perustamaan luostarin Serpuhovin kaupunkiin. Hän kertoi ilmestyksestä keljapalvelijalleen Varlaamille ja antoi tälle tehtäväksi etsiä sopiva paikka. Varlaam oli huolissaan ja hämmentynyt, miten hän kykenisi hoitamaan saamansa vastuullisen tehtävän. Ihmeellinen näky kuitenkin rohkaisi häntä. Siinä hänelle osoitettiin, että luostari tulisi perustaa Oka- ja Narajokien yhtymäkohtaan ja pyhittää Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymiselle. Varlaamista tuli luostarin ensimmäinen igumeni. Hän johti sitä vuoteen 1377, jolloin hän antoi sielunsa Herralle.

Serpuhovin luostarissa on muisteltu myös Varlaamin hengellistä veljeä ja kilvoittelutoveria pyhittäjä Gideonia, joka eli jo tässä elämässä ikuisuus silmiensä edessä.

Pyhästä pappismarttyyri Efraimista ei tiedetty mitään ennen tammikuun 3. päivää 1950. Tuona päivänä nunna Makaria (1911–1999) alkoi raivata muinaisen Neitsyt Marian ilmestyksen luostarin pihapiiriä Nuhteettomien vuorella (Oros Amomon) Ateenan lähistöllä, jonne hän oli hiljattain asettunut. Hän oli saanut sisäisen tiedon, että paikalla täytyi olla pyhäinjäännöksiä. Hän pyysi apunaan ollutta työmiestä kaivamaan tietystä kohdasta ja heti tuli näkyviin pääkallo. Sen jälkeen löytyi koko luuranko.

Samana iltana nunna Makaria kuuli ulkoa askeleita, jotka pysähtyivät kirkon portille. Hän meni katsomaan ja näki askeettisen munkin, jolla oli pienet kirkkaat silmät ja pitkä musta parta. Hänellä oli toisessa kädessään pieni liekki ja toisella hän siunasi. Tämä oli pyhän Efraimin ensimmäinen ilmestys. Seuraavana päivänä nunna Makaria puhdisti luut ja asetteli ne lankun päälle. Yöllä pyhä ilmestyi hänelle unessa ja ilmoitti nimensä olevan Efraim.

Siitä lähtien pyhä on ilmestynyt useita kertoja niin unessa kuin valveillakin sekä paikalle syntyneen luostarin nunnille, joiden igumenia nunna Makaria oli, että luostarissa käyville pyhiinvaeltajille. Ilmestyessään pyhä Efraim on kertonut omasta elämästään tapauksia, jotka ovat yksityiskohtia myöten nivoutuneet aikaisempiin tietoihin. Tällä tavoin on saatu selville hänen elämäkertansa.

Pyhä Efraim syntyi Keski-Kreikassa Trikalan kaupungissa 14.9.1384. Kun hän oli 14-vuotias, hänen äitinsä kehotti häntä lähtemään Trikalasta, joka oli jo turkkilaisten vallassa, Kreikan vielä vapaille alueille. Hän pelkäsi, että turkkilaiset ottaisivat nuoren pojan palvelukseensa tuhoisin seurauksin. Niinpä Efraim meni jo 14-vuotiaana tuolloin kukoistustaan elävään Nuhteettomien vuoren luostariin Ateenan tuntumassa.

Vuonna 1416 turkkilaiset hyökkäsivät myös Attikan maakuntaan ja alkoivat tehdä siellä tuhojaan. Vuonna 1424 Efraim oli eräänä päivänä rukoilemassa luolassa vuorella. Kun hän sitten laskeutui luostariin, hän löysi kauhukseen munkit tapettuina ja luostarin tuhottuna. Tästä lähtien hän siirtyi kokonaan elämään luoliin ja laskeutui raunioituneeseen luostariin vain suurina juhlapäivinä. Turkkilaiset yllättivät hänet ristin ylentämisen juhlana syyskuun 14. päivänä vuonna 1425. He kiduttivat häntä eri tavoin yli kahdeksan kuukautta koettaen saada hänet paljastamaan, missä heidän kuvittelemansa luostarin kalleudet olivat. Lopulta he toukokuun 5. päivänä 1426 ripustivat hänet pää alaspäin silkkiäispuuhun nauliten hänen jalkansa ja päänsä kiinni puunrunkoon. Hänen kuoltuaan he heittivät ruumiin tuleen.

Vuoden 1965 jälkeen pyhä alkoi ilmestyä entistä tiuhemmin eri ihmisille osoittaen näin olevansa elävä Jumalassa. Hän on näyttäytynyt munkin puvussa askeettina, jolla on kalpeat kapeat kasvot, tai jumalanpalveluspuvussa esittäytyen sanomalla: ”Minun nimeni on Efraim.” Hän on parantanut ihmisiä parantumattomista taudeista, vahvistanut uskossa, pelastanut tulipaloista ja muista vaaroista, lohduttanut surevia ja ahdistuksessa olevia näyttäen heille omat kärsimyksensä, jotka hän kesti rakkaudesta Kristukseen.

Vuonna 1982 pyhä Efraim ilmestyi eräälle uskovalle yhdessä Mytilenen pyhän Rafaelin (9.4.) kanssa, joka hänkin on tullut tunnetuksi vasta viime aikoina vuosisatoja marttyyrikuolemansa jälkeen samaan tapaan kuin pyhä Efraim. Näyttää siltä, että tänäkin päivänä Herra tahtoo osoittaa suopeutensa pyhiään kohtaan vuodattamalla armoaan heidän välityksellään kirkon rakennukseksi ja uskovien lohdutukseksi. Kreikan kirkko teki vuonna 2011 ekumeeniselle patriarkaatille anomuksen pyhän Efraimin virallisesta kanonisoimisesta, ja patriarkaatti hyväksyi sen.

Pyhittäjä Adrian Monzalainen syntyi Venäjällä 1500-luvulla ja rakasti nuoruudestaan asti enkelielämää. Hän oli kotoisin Kostromasta ja oli maallikkonimeltään Amos. Hänen vanhempansa halusivat hänen menevän naimisiin, mutta maallinen elämä ei kiinnostanut Amosta. Pian hän sairastui ja näki unessa yksinäisen kirkon, joka sijaitsi kahden joen välissä. Samalla hän kuuli äänen sanovan: ”Täällä on paikkasi.”

Näyn jälkeen hän heti parannuttuaan lähti kotoaan ja meni Tolgan luostariin lähellä Jaroslavlia. Vanhemmat löysivät hänet ja toivat kotiin, mutta pian Amos lähti uudelleen ja vihkiytyi munkiksi Pyhittäjä Gennadin luostarissa, joka sijaitsi Kostroman hiippakunnassa. Uudeksi nimekseen hän sai Adrian. Muutaman vuoden kuluttua hän siirtyi pohjoiseen etsimään unessa näkemäänsä kirkkoa. Hän kilvoitteli jonkin aikaa Vapahtajan luostarissa Kubenskinjärvellä ja sitten Obnoran luostarissa.

Obnoran luostarissa munkkivanhus Pafnuti mieltyi Adrianiin ja heidän välilleen syntyi hengellinen ystävyys. Eräänä iltana Pafnuti sai unessa tuntemattomalta munkilta kehotuksen lähettää Adrian itään 50 kilometrin päähän. Adrian lähti matkaan ja löysi unessa näkemänsä aution kirkon. Yhdessä Pafnutin kanssa he päättivät siirtyä kirkon lähistölle. Pafnuti kuitenkin kutsuttiin odottamatta Moskovaan ja nimitettiin Tšudovin luostarin arkkimandriitaksi (1595). Näin Adrian jatkoi kilvoittelua kirkon lähellä kolmen muun munkin kanssa. Kun tulvavedet uhkasivat kirkkoa, Adrian siirrätti sen Monzajoen varrelle parinkymmenen kilometrin päähän Kostromasta. Paikan osoitti hänelle ilmestynyt tuntematon munkki.

Adrianin ympärille muodostui luostariyhteisö, joka sai elantonsa maanviljelyksestä. Luostariin tuli myös pyhittäjä Ferapont (12.12.), jonka esimerkkiä ja hengellisiä ohjeita Adrian pyrki seuraamaan.[1] Ferapontin kehotuksesta Adrian täytti luostarin viljavarastot hyvissä ajoin ennen katovuotta 1601, jolloin ihmisiä kuoli nälkään tuhansittain. Nälänhädän aikana Adrian auttoi auliisti kaikkia köyhiä. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen perustamassaan luostarissa toukokuun 5. päivänä vuonna 1619.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Vanhurskas Job tunnetaan kaikkialla maailmassa kärsimyksen kestämisen esikuvana. Jobin kirja kuuluu Raamatun runollisiin kirjoihin, ja lisäksi hänet mainitaan lyhyesti Jaakobin kirjeessä sekä Hesekielin kirjassa vanhurskaiden Nooan ja Danielin rinnalla. Niin kuin Nooa selviytyi hengissä vedenpaisumuksesta ja Daniel nostettiin vahingoittumattomana leijonien luolasta, niin Jobkin kesti kärsimänsä tuskalliset onnettomuudet.

Job oli Abrahamin jälkeläinen viidennessä polvessa Esaun kautta ja eli Usin maassa, jonka myös Jeremia mainitsee mutta jonka sijainnista ei ole varmaa tietoa. Job oli rikas ja mahtava mies, mutta Jobin kirja korostaa ennen kaikkea hänen viisauttaan ja hurskauttaan. Hän toimitti puhdistusuhreja lastensa puolesta siltä varalta, että he olivat saattaneet rikkoa Jumalaa vastaan. Ensimmäisessä ja viimeisessä luvussa mainitut ilman temppeliä toimitetut uhrit, kesitaksi kutsuttu raha ja Jobin pitkä ikä viittaavat siihen, että Job on saattanut elää patriarkkojen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin aikoihin. Ortodoksisen tradition mukaan hän kuoli noin vuonna 1350 eKr. Nykyään arvellaan, että kirja olisi kirjoitettu vasta 400- tai 300-luvulla eKr. Vanhempaan ajoitukseen viittaavat kuitenkin monet arkaaiset piirteet. Jobista ja hänen ystävistään ei puhuta israelilaisina; kirjassa ei viitata israelilaisiin uskon sisältöihin kuten lakiin ja profeettoihin; Jobin varallisuus lasketaan karjaeläinten päälukuna ja niin edelleen. Sen runollisessa kielessä esiintyy runsaasti heprean sanoja, joita ei löydy mistään muualta raamatunhepreasta. Tämä kaikki viittaa siihen, että kertomus sijoittuu Moosesta ja Egyptistä lähtemistä edeltävään aikaan.

Jobin kirjan kehyskertomus on proosaa ja varsinainen kertomus poeettista draamaa, jossa pohditaan kärsimyksen merkitystä ja Jumalan oikeudenmukaisuutta. Jumalaapelkäävän miehen annetaan kärsiä Jumalan ja Saatanan välisen kiistan ratkaisemiseksi. Job vakuuttaa ystävilleen viattomuuttaan ja pyytää Jumalalta selitystä. Jumala myöntää, etteivät ystävien perinteiset selitykset riitä, mutta osoittaa myös, ettei ihminen voi käsittää Hänen teitään. Lopulta Job saa hyvityksen menetyksistään.

Alun kehyskertomuksessa tapahtumapaikkana on taivas, missä Jumalan pojat eli enkeliolennot tulevat taivaalliseen kokoukseen, jossa Jobin asiaa käsitellään. Heidän joukossaan on Saatana, jolle Jumala esittelee Jobin hurskaan ihmisen esikuvana: ”Oletko pannut merkille palvelijani Jobin? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta ja jumalaapelkäävää, ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea pahaa.” (Job 2:3) Saatana muistuttaa tässä pikemminkin Eedenin puutarhan käärmettä kuin myöhemmän juutalais-kristillisen perinteen Paholaista. Paholainen epäilee, että Job on kiitollinen vain siksi, että Jumala on tähän asti varjellut hänet kaikesta pahasta. Jumala sallii sitten Saatanan koetella Jobin uskollisuutta syöksemällä hänet onnettomuuteen. Jobille ei kerrota, että Saatana järjesti kaikki hänen kärsimyksensä Jumalan sallimuksesta koetellakseen hänen hurskauttaan, eikä Saatanaa mainita enää lopussa, vaikka hän on kertomuksen häviäjä.

Jumalan luvalla Saatana riistää Jobilta aivan yllättäen kaiken, mitä hänellä on: karjan, palvelijat ja kymmenen lasta. Job ei kuitenkaan syytä Herraa vaan repäisee viittansa, ajaa päänsä paljaaksi, kumartuu maahan ja sanoo: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (1:21) Kun Job ei kaiken tämän jälkeenkään luovu Jumalasta, Saatana sanoo Jumalalle: ”Hyvän kaupan Job on tehnyt: pelasti sentään oman nahkansa! Mutta ojennapa kätesi ja koske hänen lihaansa ja luihinsa. Saat nähdä, että hän kiroaa sinua vasten kasvoja!” (2:4–5) Niin Jumala sallii Saatanan ottaa Jobilta myös hänen terveytensä ja peittää hänet päästä jalkoihin märkivillä paiseilla. Saatana säästää ainoastaan hänen kelvottoman vaimonsa, jotta tämäkin lisäisi Jobin kärsimyksiä pilkkasanoillaan: ”Vieläkö sinä pidät kiinni hurskaudestasi? Kiroa jo Jumalaa ja kuole pois!” Job vastasi: ”Hullun puhetta, vaimo. Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha. Kaiken tämän keskellä Job ei sanallakaan kapinoinut Herraa vastaan.” (2:9–10) Job kiroaa sen päivän, jona syntyi: ”Mitä kammosin ja kauhistuin, se tapahtui, mitä eniten pelkäsin, se kohtasi minut.” (3:25)

Saatanan mukaan Job pysyy uskollisena Jumalalle, jos Jumala siunaa häntä ja antaa kaikkea hyvää, mutta jos Jumala ei siunaa häntä, Job luopuisi Jumalasta. Jobin ystävät taas uskovat, että Jobia kyllä siunataan, jos hän on uskollinen Jumalalle, mutta jos hän on uskoton, häntä rangaistaan. Pyhä Johannes Krysostomos kirjoittaa Jobista, kun tämä istuu jätekasassa ja kaapii paiseiden runtelemaa ruumistaan ruukunpalalla: ”Kumpi voitti? Kumpi hävisi? Job, jolta riistettiin kaikki, vaiko Saatana, joka riisti häneltä kaiken? Selvästikin Saatana hävisi. Ketä me ihailemme voitosta: Saatanaa, joka löi, vai Jobia, jota lyötiin? Tietenkin Jobia – siitä huolimatta, että hän ei onnistunut säilyttämään katoavia rikkauksiaan eikä pelastamaan lapsiaan. Hän ei pystynyt varmistamaan edes omaa terveyttään. Ja kuitenkin hän on voittaja: hän, joka oli menettänyt kaiken. Rikkauksiaan hän ei pystynyt pitämään, mutta hän säilytti hurskautensa. Jos hän ei olisi kärsinyt eikä Saatana olisi tehnyt hänelle vääryyttä, hän ei olisi voinut saavuttaa tuota voittoa. Jos hänelle olisi ollut pahaksi kärsiä vääryyttä, Jumala ei olisi antanut hänen kärsiä sitä. Jumala sallii meidän kärsiä vääryyttä saadakseen meidät luopumaan maailmallisista asioista, jotta me oppisimme, mikä on menetystä ja mikä on hyödyllistä. Vääryyttä kärsinyt rikastuu luottamuksessa Jumalaan, mikä on paljon arvokkaampaa kuin kaikki aarteet.”

Job yrittää pohtia, miksi hänelle, jumalaapelkäävälle hurskaalle, tapahtuu sellaisia katastrofeja. Kysymys kärsimyksestä ja Jumalasta koskettaa ihmisiä syvällisesti. Kun Jeremian kirjassa käsitellään kutsutun ihmisen kärsimyksiä ja Jesajan kirjassa kärsimistä toisten puolesta, niin Jobin kirjassa on kysymys viattoman käsittämättömästä kärsimyksestä, joka johtaa syytöksiin Jumalaa kohtaan. Tämä tuo mieleen valituspsalmit, joissa Jumalalle valitetaan kärsimyksiä ja pyydetään pääsemään niistä, mutta Jobin kirjasta puuttuu käänne, jossa aletaan luottaa Jumalaan ja ylistetään Häntä. Myös kirjan dialoginen muoto – puheet ja vastapuheet – poikkeaa muista Raamatun kirjoista.

Jobin on vaikeaa sietää sitä, että yleisesti hyväksytty periaate tekojen ja seurausten vastaavuudesta ei toimi, vaan hurskas kärsii viattomana. Hänen ystävänsä etsivät syytä Jobista, jonka on tämän periaatteen mukaan täytynyt itse vakavilla synneillään aiheuttaa onnettomuutensa, vaikka hän vakuuttaakin viattomuuttaan. Ystävät kehottavat Jobia myöntämään tietoiset ja tiedostamattomat synnit, mutta kehotukset muuttuvat pian syytöksiksi. Heidän mieleensä ei edes juolahda, että Job voisi olla syytön. Job torjuu ystäviensä syytökset ja puolustaa viattomuuttaan kutsuen Jumalaa ratkaisemaan asian. Kaikille osapuolille on selvää, että kärsimykset tulevat Jumalalta, mutta Jumalan ja ihmisen välillä ei ole sellaista välittäjää, jota Job kaipaa (16:21), eikä Jumalaa vastaan voi käydä oikeutta. Jobille ei jää muuta mahdollisuutta kuin välitön kohtaaminen Jumalan kanssa, joka sitten toteutuukin kirjan loppuluvuissa Jumalan ilmestymisessä ja Hänen pitämissään puheissa.

Vielä kapinoidessaankin Job kääntyy Jumalan puoleen, osoittaa uskonsa ylösnousemukseen ja toivoo, että hänen sanansa säilyisivät jälkipolville. ”Kunpa minun sanani kirjoitettaisiin muistiin, kunpa ne talletettaisiin kirjaan, uurrettaisiin kallioon ikuisiksi ajoiksi taltalla hakaten, lyijyllä piirtäen! Minä tiedän, että lunastajani elää. Hän sanoo viimeisen sanan maan päällä. Ja sitten, kun minun nahkani on riekaleina ja lihani on riistetty irti, minä saan nähdä Jumalan, saan katsella häntä omin silmin, ja silmäni näkevät: hän ei ole minulle outo! Tätä minun sydämeni kaipaa.” (19:23–27) Kristus ei ollut vielä noussut kuolleista, mutta Job tiesi jo ylösnousemuksesta.

Job antoi esikuvan siitä, miten selviydytään syyttömästä kärsimyksestä pysymällä uskollisena Jumalalle. Se on pikemminkin kestävyyttä kuin kärsivällisyyttä, sillä Job ehtii monta kertaa tuskastua vastoinkäymisiinsä. Hänen ystävänsä sanoo, että Job on kehottanut toisia kärsivällisyyteen, mutta ”kun vastoinkäyminen tulee omalle kohdallesi, et kestä hetkeäkään. Kun se koskettaa sinua, joudut kauhun valtaan.” (4:5) Job puhkeaa valittamaan: ”Mistä saan voimaa, että vielä kestän? Mistä päämäärän, että vielä jaksan?” (6:11) Hän ei anna periksi ystävilleen, jotka vaativat häntä tunnustamaan syntinsä, koska hän tietää, ettei ole itse aiheuttanut onnettomuuksia omilla rikkomuksillaan, minkä Jumala lopulta vahvistaa.

Vaikka kirjassa on käsitelty laajasti kysymystä viattomana kärsimisestä, loppulukujen puheissa Jumala ei ota lainkaan kantaa tähän aiheeseen vaan puhuu myrskyn keskeltä Luojan ylivoimaisesta vallasta ja viisaudesta ja kysyy: ”Väitätkö sinä, että minä en tuomitse oikein? Syytätkö minua vääryydestä, jotta itse saisit olla oikeassa?” (40:8) Job esitti kysymyksiä Jumalalle, mutta nyt Jumala esittää hänelle vastakysymyksiä. Job tyytyy tähän vastaukseen vaieten ja katuen. ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (42:5–6) Tämä nöyrä tunnustus vahvistaa Jobin pääsyn todellisen Jumalan tuntemiseen, joka tarkoittaa Hänen käsittämättömyytensä oivaltamista. Jumala kehottaa Jobin ystäviä uhraamaan sonneja ja pässejä hyvitykseksi totuuden vastaisista puheistaan, jotta he säästyisivät pahemmalta rangaistukselta.

Jobin kirja lohduttaa niitä, jotka joutuvat kärsimään, ja auttaa ymmärtämään, että Jumalan tiet ovat usein juuri hurskaiden kohdalla tutkimattomat. Kärsimys saattaa olla Hänen johdatustaan ja Jumalan oikeudenmukaisuus on ihmisen oikeudenmukaisuuden yläpuolella. Vastaus kysymykseen, ”voiko Jumala sallia tämän”, ei löydy niinkään uusista oivalluksista Jumalan teiden suhteen vaan ennen kaikkea kaiken yläpuolella olevan Jumalan palvonnasta ja Hänen suuruutensa tunnustamisesta. Kysymys kärsimyksestä pysyy salaisuutena.

Kärsimyksen täyttämä kamppailu Jumalan kanssa elämän ja uskon kriiseissä sai Jobin melkein murtumaan, mutta loppujen lopuksi hän kesti kuin kestikin. Uusi testamenttikin muistuttaa Jobin esikuvallisesta kestävyydestä: ”Niitä, jotka kestävät loppuun asti, me ylistämme autuaiksi. Te olette kuulleet Jobin kestävyydestä ja tiedätte, mihin tulokseen Herra antoi sen johtaa. Herra on laupias ja anteeksiantava.” (Jaak. 5:11) Tämä liittyy Kristuksen kärsimykseen, johon kristityt on kutsuttu: ”Jos kerran kärsimme yhdessä Kristuksen kanssa, pääsemme myös osallisiksi samasta kirkkaudesta kuin hän.” (Room. 8:17)

Lopulta Jumala paransi pyhän vanhurskaan Jobin ja antoi hänelle vielä kerran seitsemän poikaa ja kolme tytärtä. Tässä yhteydessä esitetään kuuluisa lause, jota siteerataan yhä oikeustieteessä: ”Heidän isänsä antoi [tyttärillekin] perintöosuuden niin kuin heidän veljilleen.” Jumala kaksinkertaisti Jobin omaisuuden ja jopa hänen elinvuotensa: ”Job eli näiden tapahtumien jälkeen vielä sataneljäkymmentä vuotta. Hän sai nähdä lapsiaan ja lastensa lapsia aina neljänteen polveen saakka, ja hän kuoli korkeassa iässä ja elämästä kyllänsä saaneena.” (42:16–17)

Jobin kirja kuuluu suureen maailmankirjallisuuteen, koska siinä käsitellään käsittämättömän kärsimyksen ongelmaa kauniisti, dramaattisesti ja eri näkökulmista. Monet filosofit kuten Kant, Hegel ja Kierkegaard, samoin kuin kirjailijat kuten Dante, Goethe ja Joseph Roth ovat ottaneet kirjoituksiinsa vaikutteita Jobin tarinasta. Se on kirja uskosta ja ihmisen perimmäisistä kysymyksistä, ja siksi se pysyy aina ajankohtaisena.

Keisari Julianus Luopio (361–363) ryhtyi heti valtaan päästyään vainoamaan kristinuskoa. Pian pakanuutta suosivan julistuksensa jälkeen hän lähti sotaretkelle germaaniheimoja vastaan. Germaanit ehdottivat hänelle, että taistelu ratkaistaisiin kahden taistelijan kaksintaistelulla. Julianus suostui tähän. Julianuksen joukkojen kenraali Bacchus suositteli taistelijaksi sotilasta nimeltä Barbaros, joka oli kunnostautunut urheudellaan.

Barbaros oli kristitty ja rukoili Jumalaa auttamaan häntä, kuten Hän oli muinoin auttanut Daavidia taistelussa Goljatia vastaan. Näin myös tapahtui. Kun Barbaros oli astunut areenalle, germaanitaistelijan aseet putosivat hänen käsistään ja hän kaatui kuolleena tantereelle. Germaanit tunnustivat tappionsa ja perääntyivät. Voiton jälkeen kenraali pyysi Barbarosta uhraamaan kiitokseksi epäjumalille. Tämä kuitenkin kieltäytyi tunnustaen olevansa kristitty. Hän kertoi saaneensa kasteen piispa Kyprianokselta, jonka Julianus oli hiljattain teloittanut. Silloin keisarin suosio muuttui vihaksi ja Barbaros luovutettiin kidutettavaksi. Ylienkeli Gabriel tuli kuitenkin hänen avukseen. Myös kenraali Bacchus ja hänen kaksi sotilastaan, Kallimakhos ja Dionysios, näkivät enkelin ja kääntyivät kristinuskoon. Keisari Julianus luovutti heidät heti mestattavaksi.

Seuraavana päivänä Barbaros joutui uusiin kidutuksiin, mutta Kristus oli ilmestynyt hänelle vankilassa ja vahvistanut häntä ennalta koetukseen. Polttamisen ja muiden kidutusten jälkeen hänet mestattiin. Piispa Foenix pelasti pyhän Barbaroksen ruumiin, jota on sittemmin kunnioitettu Methonen kaupungissa Kreikassa.

Miika oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilas ja kelja-apulainen. Hengellisen isänsä ohjauksessa hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että tuli ainoana sivullisena otolliseksi olemaan läsnä Jumalanäidin ilmestyessä pyhittäjä Sergeille. Tämä tapahtui joulupaaston aikaan perjantain ja lauantain välisenä yönä vuonna 1384 (tai 1379). Pyhittäjä Sergei oli juuri päättänyt rukoussääntönsä ja laulanut akatistoksen Jumalanäidille, minkä hän tapasi tehdä päivittäin. Istuttuaan levähtämään hän tunsi sielussaan, että tulossa oli taivaallinen ilmestys ja sanoi oppilaalleen Miikalle: ”Valvo, lapseni, saamme nyt kokea ihmeellisen vierailun.” Samassa kuului ääni: ”Katso, Kaikkeinpuhtain tulee!” Aurinkoa kirkkaampi valo valaisi pyhittäjän, ja Jumalanäiti saapui apostolien Pietarin ja Johanneksen seurassa. Sergei ja Miika lankesivat maahan. Jumalanäiti puhui Sergeille luvaten aina varjella luostaria.

Kun Sergei ilmestyksen jälkeen ilosta ja pelosta vavisten tuli tuntoihinsa, hän näki Miikan makaavan maassa kuin kuollut. Tämä ei ollut kyennyt näkemään kaikkea tapahtunutta yhtä selvästi kuin Sergei, mutta oli nähnyt taivaallisen valon. ”Sano, isäni, mikä tuo ihmeellinen näky oli?” hän kysyi Sergeiltä, ”se melkein sai sieluni eroamaan ruumiista.” Mutta pyhittäjä Sergeikään ei hengelliseltä iloltaan pystynyt heti vastaamaan hänelle.

Jumalanäidin ihmeellisen vierailun muistoksi luostarissa tuli tavaksi toimittaa joka perjantai-ilta vigilia ja akatistos Jumalanäidille. Pyhittäjä Miika siirtyi Herran luo vuonna 1385 noin seitsemän vuotta ennen hengellistä isäänsä. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat pienessä kirkossa, joka rakennettiin myöhemmin ja pyhitettiin Jumalanäidin vierailun muistolle.

Pyhittäjä Serafim syntyi pienessä Zelin kylässä Boiotiassa vuonna 1527 ja sai kasteessa nimen Sotirios. Jo lapsena hän opiskeli ahkerasti kyläpapin johdolla Raamattua ja pyhien elämäkertoja. Näin hänessä syttyi suuri innostus hengelliseen elämään. Nuorukaiseksi vartuttuaan hän asettui vanhempiensa estelyistä huolimatta kotikylänsä läheisyydessä sijaitsevaan hylättyyn pieneen Profeetta Elian luostariin. Siellä hänen kilvoitteluaan kuitenkin häiritsivät vanhempien, sukulaisten ja muiden kyläläisten käynnit. Siksi hän siirtyi noin puolen vuoden kuluttua Kristuksen kirkastumisen luostariin Sagmation-vuorelle Theben ja Euboian väliin.

Kirkastumisen luostarissa Sotirios kilvoitteli urheasti askeesissa ja täydellisessä kuuliaisuudessa igumenille ja kaikille veljille. Hänen kilvoituksensa ei jäänyt huomaamatta, ja pian igumeni vihki hänet munkiksi nimellä Serafim. Hänen nöyrästä vastustelustaan huolimatta hänet vihittiin diakoniksi ja myöhemmin myös papiksi. Pappeuteen sisältyvää suurta vastuuta mietiskellen Serafim enensi paastojaan ja valvomisiaan elääkseen kuin enkeli maan päällä.

Kymmenen vuoden kuluttua tahtoen paeta mainettaan suurena kilvoittelijana Serafim pyysi lupaa lähteä kilvoittelemaan yksinäisyyteen. Hyvästeltyään hengelliset veljensä ja kilvoittelutoverinsa Germanoksen, jolta hän oli saanut paljon pelastavaista opetusta, hän poistui luostarista etsimään hengellistä hiljaisuutta. Pitkään vaellettuaan hän tuli lopulta Dombos-kukkulalle Elikonin vuoren länsipuolelle. Sinne hän rakensi kappelin ja keljoja ja pian hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita. Hän eli siellä heidän kanssaan seuraavat 10 vuotta. Lähellä luostaria asui muutamia Albaniasta tulleita perheitä, jotka hankkivat elantonsa rosvoamalla ja uhkailemalla lähiseutujen asukkaita. Serafim lähestyi heitä rakkauden hengessä ja sai heidät muuttamaan elintapansa. Monet lähiseudun asukkaat saivat sairauksissaan apua hänen rukouksistaan, ja niin hän tuli koko alueella tunnetuksi sielujen ja ruumiiden lääkärinä.

Elämä kävi liian monitouhuiseksi hiljaisuutta rakastavalle Serafimille, ja hän joutui taas vaihtamaan asuinpaikkaa. Hän siirtyi Elikon-vuoren lounaisrinteelle noin kahden tunnin matkan päähän Domboksesta. Siellä hän kuuli jonkin ajan kuluttua Jumalan äänen, joka käski häntä perustamaan paikalle luostarin. Hän kutsui Dombokseen jättämänsä veljet luokseen ja alkoi rakentaa uutta luostaria. Rakennustöiden aikana Jumalanäiti ilmoitti hänelle, että hänen on jätettävä työt kesken, sillä paikka ei ollut sovelias tulevien munkkien asunnoksi. Todellakin alue oli kallioinen, eikä aurinko paistanut sinne kuin osan päivästä.

Jumalanäiti sanoi, että hän tahtoi luostarin nousevan Domboksen kylän paikalle. Kertomalla ilmestyksestä Serafim sai Domboksen asukkaat muuttamaan korvausta vastaan toiseen paikkaan. Ostettuaan kyläalueen Serafim meni Konstantinopoliin pyytämään patriarkalta rakennuslupaa luostarille ja sen kirkolle, jonka hän oli päättänyt omistaa Herrallemme Jeesukselle. Se myönnettiin hänelle ja luostarista tuli stavropigaalinen eli suoraan patriarkaatin alainen, jolloin paikallinen piispa ei voinut puuttua sen asioihin. Tämä asiakirja on säilynyt.

Eräät pahansuovat ihmiset syyttivät kuitenkin Serafimia Levadian turkkilaiselle maaherralle sanoen, että tämä oli viekkaudella karkottanut Domboksen kyläläiset heille kuuluvilta mailta vain pientä korvausta vastaan. Tästä maaherra suuttui ja lähetti kolme sotilasta pidättämään Serafimin. Nämä herjasivat ja pahoinpitelivät häntä lyömällä häntä päähän. Puolikuoliaana he sitten raahasivat häntä maaherran luo. Matkalla Serafim ruhjeistaan huolimatta tahtoi helpottaa janoisten sotilaiden oloa ja sai rukouksillaan veden vuotamaan maasta. Tämä teki sotilaisiin niin suuren vaikutuksen, että he päästivät hänet vapaaksi jatkamaan työtään ja palasivat itse maaherran luo Levadiaan julistaen, että on kyse pyhästä miehestä.

Luostarissa Serafimin murheen murtamat munkit riemuitsivat nähdessään jälleen igumeninsa vaikka pahoinpideltynäkin. Rakennustyöt jatkuivat ja luostari valmistui nopeasti. Sinne kerääntyi paljon hyveellisiä ja oppineita munkkeja. Kun kaikki eivät enää mahtuneet pääluostariin, sen ympärille nousi runsaasti keljamajoja, joissa osa munkeista kilvoitteli.

Kolmen vuoden kuluttua luostarin valmistumisesta pyhittäjä Serafim tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui oppilaansa ympärilleen ja antoi heille viimeiset neuvonsa luostarielämästä ja erityisesti rukouksesta: ”Rukous, rakkaat lapseni, on suloista keskustelua Taivaan Kuninkaan kanssa. Se on sielun hengellistä ravintoa ja sen kautta avautuu ovi taivaan valtakuntaan. Älkää siis jättäkö itseänne vaille tätä ihanaa keskustelua Jumalan kanssa, sillä rukouksesta luopuminen on sielun hengellinen kuolema.” Vielä hän kehotti heitä olemaan surematta hänen lähtöään, sillä hän oli voimiensa mukaan kilvoitellut Jumalan hänelle antaman kilvoituksen ja saanut tehtävänsä suoritetuksi. Lopetettuaan puheensa Serafim rukoili vielä viimeisen kerran ja antoi sitten sielunsa Jumalan haltuun. Oli toukokuun 6. päivä 1602, ja hän oli 75-vuotias.

Pyhän Serafimin luostari säilyi ryöstöltä ja hävitykseltä koko turkkilaisvallan ajan, vaikka vallanpitäjät suunnittelivat monta kertaa sen tuhoamista. Serafim itse esti sen ilmestymällä heille niin ankaran näköisenä, että tuhoojat lähtivät pakoon.

Elämänsä aikana pyhittäjä Serafim karkotti rukouksellaan monta kertaa tuhoisat heinäsirkkalaumat viljelyksiltä. Sen vuoksi vielä tänäkin päivänä hänen reliikkejään käytetään tähän tarkoitukseen. Niitä tuodaan heinäsirkkojen uhkaamille alueille ja niiden edessä toimitetaan rukouspalveluksia tuholaisten karkottamiseksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Nikomedeia oli Rooman valtakunnan itäisen osan pääkaupunki ennen Konstantinopolin rakentamista 300-luvun alussa. Keisarien Deciuksen (250–251) ja Valeriuksen (253–259) aloitettua kristittyjen vainot sinne kerättiin kristittyjä eri puolilta Vähää-Aasiaa odottamaan oikeudenkäyntiä. Jos he suostuivat uhraamaan epäjumalille, heidät vapautettiin, jos taas eivät, heitä alettiin kiduttaa julmasti. Kaupungissa asuvista kristityistä monet olivat paenneet vuoristoon, kun taas toiset odottivat pidätystään kaupungissa. Yksi heistä oli nuori hyvän koulutuksen saanut aatelismies Kodratos (Quadratus). Lahjomalla vanginvartijat hän oli saanut luvan päästä vankiloihin, joissa kristittyjä säilytettiin. Hän lohdutti ja rohkaisi heitä tunnustamaan urheasti Kristuksen.

Lopulta koitti päivä, jolloin prokonsuli kutsui vangitut kristityt tuomioistuimen eteen. Kodratos seurasi heidän mukanaan. Kun hän näki, että jotkut heistä alkoivat epäröidä, hän huusi kovalla äänellä: ”Me olemme kaikki kristittyjä ja ylistämme Kristuksen nimeä! Olemme kaikki ylhäisen Jerusalemin kansalaisia!” Hämmästynyt prokonsuli käski pidättää tämän röyhkeän miehen. Mutta ennen kuin vartijat ehtivät toteuttaa määräyksen, Kodratos astui esiin ja tehden ristinmerkin julisti olevansa valmis astumaan viranomaisten eteen. Hän torjui kaikki prokonsulin mielistelyt ja pilkkasi epäjumalien palvontaa. Silloin prokonsuli määräsi, että Kodratos oli laskettava lavitsalle ja häntä oli ruoskittava häränjänteillä. Mutta kun hän sai tietää, että Kodratos oli ylhäistä sukua, hän keskeytti ruoskinnan ja kutsui hänet ottamaan osaa keisarin syntymäpäivän johdosta kannettuihin uhreihin. Kodratos vastasi käyttäen raamatunlauseita kieltäytymisensä perusteluina. Silloin hänen ruoskimistaan jatkettiin. Kestävyydellään hän väsytti ruoskijansa, niin että he vaihtoivat vuoroa viisi kertaa. Illan tultua kaikki vangit lähetettiin vankilaan. Siellä ruhjottu Kodratos laskettiin terävien ruukunsirpaleiden päälle ja hänen rinnalleen pantiin iso kivi.

Jonkin ajan kuluttua prokonsuli oli lähdössä Nikeaan ja hän päätti ottaa mukaansa kaikki Kristuksen tunnustamisen tähden vangitut. Kodratos marssi heidän kolonnansa eturivissä kuin kenraali. Nikeassa prokonsuli toi hänen eteensä kristittyjä, jotka olivat suostuneet uhraamaan epäjumalille. Silloin Kodratoskin teeskenteli antavansa periksi ja pyysi päästä vapaaksi kahleistaan, etteivät luopiot näkisi häntä kahlehdittuna. Mutta heti kun hän pääsi vapaaksi, hän juoksi epäjumalien temppeliin ja rikkoi sen jumalpatsaat.

Pakanapapit ottivat hänet kiinni ja veivät hänet takaisin prokonsulin luo. Suuttuneena tämä käski ripustaa hänet puuhun ja raastaa hänen ruumistaan. Kidutuksen aikana marttyyri ylisti Jumalaa kirkkaalla äänellä. Luopiokristittyjä hän moitti heidän pelkurimaisuudestaan: ”Ettekö usko, että on olemassa ylösnousemus ja Jumalan tuomio? Mitä vastaatte Herralle Vapahtajan Kristuksen toisen tulemisen päivänä? Avatkaa silmänne ja nähkää, mistä korkeudesta olette langenneet ja mihin kunniattomuuden syvyyteen olette uponneet.” Hänen puheensa oli niin vakuuttavaa, että uskosta luopuneet purskahtivat itkuun ja palasivat uskoon. Itkien he heittäytyivät maahan ja valittivat niin, että väkijoukko tuli katsomaan mitä tapahtui täyttäen niin torin kuin keskusaukionkin.

Prokonsuli kovensi Kodratoksen kidutuksia entisestään. Häntä raastettiin rautakynsillä ja poltettiin soihduilla. Samalla hän jatkoi koko ajan luopuneiden lohduttamista valaen heihin uskoa Jumalan anteeksiantoon. Hartaasti hän rukoili Kristusta heidän puolestaan: ”Herra Jeesus Kristus, ota vastaan arvottoman palvelijasi lahja ja liitä heidät jälleen Sinun taivaallisiin sotajoukkoihisi. Osoita heille tänään merkki siitä, että olet ottanut vastaan heidän katumuksensa. Herra, ota minun sieluni pantiksi heidän kääntymyksestään.”

Heti kun kaikki entiset luopiot vahvistivat rukouksen aamenellaan, soihdut, joilla Kodratosta oli kärvennetty, sammuivat itsestään, ja valoisa pilvi verhosi marttyyrit. Sekä prokonsuli että muutkin kaupunkilaiset säikähtivät kaiken tämän nähdessään, ja heistä tuntui kuin koko kaupunki olisi sortumassa.

Kun prokonsuli tuli tuntoihinsa, hän vangitutti kaikki pyhät marttyyrit ja käski vartioida heitä tarkkaan. Myös Kodratoksen hän käski ottaa pois paalusta ja heittää vankilaan. Sotilaiden lisäksi myös suuri kansanjoukko jäi vartioimaan vankilaa. Seuraavana päivänä Kodratos ja kieltämistään katuneet kristityt tuotiin uudelleen prokonsulin eteen. Nähtyään heidän lujan uskonsa hän määräsi heidät kaikki ruoskittaviksi. Sitten hän käski sotilaiden viedä jokaisen heistä Kodratosta lukuun ottamatta omalle kotiseudulleen, jossa heidät oli poltettava kuoliaaksi. Iloiten ja ylistysveisuja laulaen marttyyrit riensivät kohti kuolemaa.

Kodratoksen prokonsuli käski viedä muiden mukana ensin Apameiaan ja sieltä Neokesareaan. Apameiassa hänet sidottiin säkkiin, jota sitten hakattiin joka puolelta. Kiduttajat luulivat hänen kuolleen, mutta kun säkki avattiin, hän nousi jaloilleen. Neokesareassa häntä kidutettiin lisää. Hän huusi: ”Lyökää, lyökää! Jos kuoletatte lihani, sieluni saa siitä suuren hyödyn.”

Kodratoksen seuralaisista Saturninus ja Rufinus mestattiin, jonka jälkeen Kodratos ja muut lähetettiin Apolloniaan. Siellä prokonsuli yritti turhaan saada heidät uhraamaan Apollolle. He pilailivat epäjumalan kustannuksella kysellen siltä, minkälaisen uhrin se haluaisi.

Lopuksi Kodratos siirrettiin Hermopolikseen, jossa hän joutui toisen tuomarin kuulusteltavaksi. Hänen maineensa oli vetänyt paikalle paljon katselijoita. Ruhjeidensa takia hän ei enää pystynyt liikkumaan vaan hänet tuotiin paikalle kärryillä, joista tuli hänen triumfivaununsa. Hänet pantiin tulikuuman halstarin päälle. Kodratos kesti tulta kaksi tuntia ja jopa laski leikkiä väittäen, että hänellä oli kylmä. Lopulta hänet mestattiin ja hän siirtyi moninkertaisena marttyyrina taivaan ihanuuteen.

Pyhä Akakios oli Bysantin varhainen marttyyri. Hän syntyi kappadokialaiseen kristittyyn perheeseen ja nousi keisarin armeijan sadanpäälliköksi keisari Maximianuksen (286–305) aikana. Hänen nimensä merkitsee ”vilpitöntä”, ja pahuus olikin hänelle vierasta. Vaikka Akakios vietti moitteetonta elämää, hänet vietiin uskonsa takia Kappadokian tuomarin eteen kuin rikollinen. Kuulustelussa hän tunnusti heti Kristuksen Jumalakseen. Hän väitteli viisaasti ja teki tyhjiksi pakanoiden ja vääryydentekijöiden argumentit. Akakios kuvaili myös marttyyrien haudoilla näkemiään ihmeparantumisia, joiden todellisuutta ei voinut mitenkään kiistää. Häntä kidutettiin monin tavoin ja hänet vietiin sitten toisen tuomarin eteen, joka antoi viedä Kristuksen tunnustajan toisten vankien kanssa kahleissa Bysantioniin, jota myöhemmin alettiin kutsua Konstantinopoliksi. Matkan aikana Akakios rukoili Jumalaa ja kuuli taivaallisen äänen, joka lohdutti häntä. Monet vangeista alkoivat uskoa Kristukseen.

Akakiosta ruoskittiin julmasti ja kidutettiin monilla välineillä, mutta kärsimystensä aikanakin hän vetosi Jumalan voittamattomaan valtaan. Sitten hänet heitettiin vankilaan ja tuomittiin nälkäkuolemaan. Herra vahvisti marttyyriaan ja lähetti enkelinsä hänen luokseen; nämä paransivat hänet ja antoivat hänelle ohjeita. Hänen ihmeellisen parantumisensa jälkeen pakanat lähettivät hänet taas uuden tuomarin eteen, joka käski katkaista kristityn miehen kaulan miekalla. Pyhä Akakios meni pelotta pyövelin eteen ja antoi henkensä. Näin hän hukutti vanhan käärmeen, Saatanan, marttyyriverensä virtaan.

Pyhästä Akakioksesta tuli Konstantinopolin oma pyhä. Kaupungissa oli kaksi tai kolme pyhälle Akakiokselle omistettua kirkkoa, joista varhaisin oli Konstantinos Suuren rakennuttama. Se tunnettiin ”Saksanpähkinän” kirkkona, koska sen rakenteisiin oli sisällytetty saksanpähkinäpuu, johon Akakios oli sidottu ruoskimisensa ajaksi.

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin merkki ilmestyi Jerusalemin taivaalle Konstantinos Suuren pojan keisari Konstantioksen (337–361) valtakaudella, pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen (18.3.) ollessa Pyhän kaupungin arkkipiispana.

Pyhä Kyrillos kertoo kirjeessään keisari Konstantiokselle ihmeellisestä kirkkaan ristin ilmestymisestä helluntaina Jerusalemin taivaalle vuonna 351. ”Näinä pyhinä pääsiäiskauden päivinä 7. toukokuuta noin kolmannella tunnilla taivaalle ilmestyi valtava valoristi, joka ulottui Golgatalta Öljymäelle asti. Sitä eivät nähneet vain yksi tai kaksi ihmistä, vaan se ilmestyi selvästi kaikille kaupungissa oleville. Se ei ollut hetkellinen optinen harha, vaan se oli ihmissilmän nähtävissä useiden tuntien ajan. Siitä lähtevät salamat olivat kirkkaampia kuin auringon säteet. – – Kaikki asukkaat riensivät peloissaan ja samalla kertaa iloisina tästä näystä pyhään kirkkoon. Nuoret ja vanhat, miehet ja naiset, jopa nuoret tytötkin, jotka tavallisesti pysyttelivät kotona, kristityt ja kaupungissa vierailevat pakanat, kaikki kohottivat ylistyshymnin Jumalan ainoalle ihmeitätekevälle Pojalle. He näkivät omin silmin todisteen siitä, ettei kristittyjen usko perustu minkään filosofian argumentteihin vaan Hengen voimaan. Sitä eivät julista ainoastaan ihmiset vaan siitä todistaa Jumala itse. Me Jerusalemin asukkaat, jotka näimme tämän tavattoman ihmeen omin silmin, olemme palvoneet ja kiittäneet Jumalaa, kaikkien Kuningasta ja Jumalan ainokaista Poikaa – ja kiitämme edelleenkin.”

Kyrillos puhuu kirjeessään keisari Konstantiokselle myös tämän isästä Konstantinoksesta, koska alkuperäinen ristinpuu löydettiin Jerusalemista tämän hallintokaudella, ja Konstantios oli varmasti tietoinen ristin aikaisemmasta ilmestymisestä. Tuo ensimmäinen ilmestys tapahtui syksyllä 312, kun Konstantinos Suuri onnistui voittamaan taistelussa Maxentiuksen Milviuksen sillan luona Rooman lähellä. Sen jälkeen Konstantinoksesta tuli yksinhallitsija, joka tuki ortodoksista uskoa ja lopetti kristittyjen vainot.

Kirjoittaessaan Konstantiokselle ristin ilmestymisestä Kyrillos toivoi saavansa keisarin luopumaan areiolaisten harhaopista, jonka mukaan Kristus oli tavallinen luotu ihminen eikä Jumala. Monet ihmiset kannattivat yhä Areioksen harhaoppia huolimatta Konstantinos Suuren kutsuman ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen (Nikea 325) päätöksestä. Ristin ilmestyminen Jerusalemissa vahvisti ortodoksisuutta areiolaisten harhauskoa vastaan. Kirkas yhdeksän metrin pituinen risti näkyi kokonaisen viikon pyhän kaupungin yllä. Ristin ilmestyminen johdatti monia pakanoita ja juutalaisia ortodoksiseen uskoon ja sen ymmärrettiin vahvistavan Nikean kirkolliskokouksen päätösten oikeellisuuden.

Historiasta tunnetaan muitakin taivaallisen ristin ilmestymisiä. Näistä kuuluisimpia ovat Armenian Varakissa 600-luvulla nähty risti ja Ateenassa vuonna 1925 tapahtunut ilmestys. 14. syyskuuta 1925 ristin ylentämisen juhlana Ateenan Pyhän Johannes Teologin kirkossa toimitettiin kokoöistä jumalanpalvelusta, johon yli kaksituhatta uskovaa oli kokoontunut. Kello 23.30 sinä yönä risti ilmestyi taivaalle pohjois-eteläsuunnassa kirkon yläpuolelle. Taivaallinen valo ei valaissut ainoastaan kirkkoa vaan myös sen ympäristön. Bysanttilaistyylisestä rististä, jossa oli kolme poikkipuuta, lähti kirkkaita säteitä, jotka saivat tähdet pilvettömällä taivaalla himmenemään. Risti oli näkyvissä noin puoli tuntia. Keskiyön jälkeen risti kohosi vähitellen pystyyn aivan niin kuin papin kädet ylentävät ristin jumalanpalveluksessa. Kun risti oli päässyt pystyasentoon, se alkoi hälvetä. Palvelus kesti kello neljään asti aamulla. Koska juhlaa vietettiin tuolloin juliaanisen kalenterin mukaan, monet ovat tulkinneet ilmestyksen vahvistukseksi sille, että juliaaninen kalenteri vastaa taivaallista järjestystä. Tällöin ei kuitenkaan huomioida sitä, että jos käytössä olisi ollut uusi korjattu kalenteri, ilmestys olisi voinut silti tapahtua juhlan aikana.[1]

Nämä ilmestykset muistuttavat meitä myös ristin lopullisesta ilmestymisestä, Kristuksen toisesta tulemisesta: ”Silloin taivaalle ilmestyy Ihmisen Pojan merkki. Kaikki maan sukukunnat puhkeavat valituksiin, kun näkevät Ihmisen Pojan tulevan taivaan pilvien päällä suuressa voimassaan ja kirkkaudessaan. Suuren torven soidessa hän lähettää enkelinsä neljälle ilmansuunnalle kokoamaan kaikkialta maan ääristä ne, jotka hän on valinnut.” (Matt. 24:30–31) Muun muassa pyhä Johannes Krysostomos on homiliassaan todennut Ihmisen Pojan merkin tarkoittavan nimenomaan ristiä.

Pyhittäjä Johannes ja hänen kaksitoista oppilastaan olivat syyrialaisia askeetteja, joita kunnioitetaan luostarikilvoituksen aloittajina Georgiassa. Johannes vihkiytyi nuorena munkiksi Antiokiassa 400-luvun lopulla. Hän tuli tunnetuksi askeettisesta innostaan ja nöyryydestään ja sai nopeasti ihmeidentekijän maineen. Hänen luokseen tungeksivat ihmiset häiritsivät kuitenkin hänen rauhaansa ja hän vetäytyi erämaahan muutamien oppilaiden kanssa elääkseen heidän kanssaan Kristukseen kätkettyä elämää.

Eräänä päivänä Jumalanäiti ilmestyi Johannekselle ja kehotti häntä lähtemään kahdentoista oppilaansa kanssa Georgiaan vahvistamaan siellä asuvia kristittyjä ja kylvämään luostarikilvoituksen siemeniä. Kristinusko oli levinnyt Georgiaan Armeniasta 300-luvulla, mutta se ei ollut vielä juurtunut koko kansaan. Johannes valitsi mukaansa Šion, Davidin, Antonin (19.1.), Taddeuksen, Habibin (29.11.), Isidorin, Jessein (Ise, 2.12.), Joosefin, Mikaelin, Piroksen (Pyrros), Stefanin ja Zenonin. Nimitettyään jäljelle jääville veljille johtajan ja saatuaan siunauksen pyhittäjä Simeon Styliitta Uudelta (24.5.) hän lähti oppilaineen jalkaisin kohti Georgiaa jättäen toimeentulonsa kokonaan kaitselmuksen huostaan.

Heidän vielä ollessaan matkalla Georgian katolikos-arkkipiispa Eulavios sai enkeliltä ilmoituksen heidän lähestymisestään. Papiston ja kansan kanssa hän otti heidät vastaan suurella kunnioituksella. Kerrotaan, että katolikoksen siunauksen saatuaan Johannes alkoi heti puhua georgian kieltä, jota hän ei ennestään osannut.

Katolikoksen siunauksella Johannes oppilaineen asettui Zedazenin vuorelle, jossa oli aikoinaan ollut pakanallinen palvontapaikka. He asuivat havumajoissa, söivät vain villivihanneksia ja rukoilivat lakkaamatta. Askeettisella elämällään ja armeliaisuudellaan he näyttivät esimerkkiä evankeliumin mukaisesta täydellisyydestä. Kun sana heidän askeettisesta elämästään ja lähimmäisenrakkaudestaan levisi, kansaa alkoi virrata heidän luokseen. Uskovia tuli koko seudulta munkkien opetettavaksi ja siunattavaksi. Johannes ja hänen oppilaansa puhuivat tulijoille opetuksen ja taivaallisen lohdutuksen sanoja. Heidän luokseen tuotiin sairaita, jotka he paransivat rukouksella. Myös kuningas Parsman VI (541–553) kävi heidän luonaan kysymässä neuvoja.

Kaipaus kilvoituselämään syttyi monien Johanneksen luona vierailevien sydämessä. Yksi kerrallaan he hylkäsivät maailman ja liittyivät hänen oppilaisiinsa. Näin Zedazenin vuori muuttui vähä vähältä erakkojen yhteisöksi.

Jonkin ajan kuluttua arkkipiispa Eulavios nousi Zedazenin vuorelle valitakseen uudet piispat kahteen vapaaksi jääneeseen hiippakuntaan. Hän valitsi Habibin (29.11.) Nekressin piispaksi ja Jessein (2.12.) Tsilkanin piispaksi. Pian tämän jälkeen Jumalansynnyttäjä ilmestyi pyhittäjä Johannekselle kehottaen häntä lähettämään muutkin oppilaansa ympäri Georgiaa opettamaan Jumalan palvelemista. Johannes opetti oppilaitaan seuraamaan julistustyössään apostolien esimerkkiä, ja Pyhän Hengen ohjaukseen jättäytyen he saivat vallan polkea käärmeitä ja skorpioneja (Luuk. 10:19) ja tehdä tyhjäksi kaikki Paholaisen juonet. He antautuivat koettelemuksiin mistään vaikeuksista välittämättä. Hengellisen isänsä esirukousten ja Pyhän Hengen armon vahvistamina he välittivät kansalle palavan uskon, kannustivat laumaansa puhtaaseen elämään ja johdattivat monia sieluja enkelielämään.

Pyhittäjä Johannes jäi kilvoittelemaan Zedazenvuorelle seuranaan vain diakoni Elia. Kaikki kilvoituselämään pyrkivät hän lähetti luostariin, jonka hänen oppilaansa Taddeus perusti vuoren juurelle. Johannes vieraili usein ympäri Georgiaa hajaantuneiden oppilaidensa luona. Hän vahvisti heitä kilvoituksessa ja muistutti siitä tilinteosta, joka odottaisi heitä päivänä, jona he astuisivat Kristuksen eteen.

Koska Zedazenin vuorella ei ollut vettä, Johannes rukoili Jumalaa, ja vuoren huipulle puhkesi parantava lähde. Eräänä päivänä diakoni Elia törmäsi vettä hakiessaan karhuun. Hän juoksi heti varoittamaan Johannesta. Tämä tuli paikalle, puhui karhulle ja antoi sen juoda rauhassa lähteestä, mutta kielsi sitä vahingoittamasta ketään. Karhu kesyyntyi ja siitä tuli luostarin vartija. Tuosta lähtien yksikään peto Zedazenin vuorella ei enää ahdistellut ihmisiä. Pyhittäjä Johanneksen esirukousten kautta tapahtui ihmeitä hänen kuolemaansa saakka. Eräs mykkä alkoi puhua ja lapsuudestaan saakka halvaantunut kävellä.

Palveltuaan Jumalaa tunnollisesti useita vuosia Johannes sai merkin lähestyvästä kuolemastaan. Hän kutsui koolle oppilaansa ja paljasti heille, että monista Paholaisesta saamistaan voitoista huolimatta hän yhä pelkäsi lankeavansa sen ansoihin, jos jumalallinen armo ei olisi tukemassa häntä. Hän siunasi oppilaansa ja pyysi heitä hautaamaan hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän näki taivaan aukeavan ja enkelien ja pyhien joukkojen saapuvan vastaanottamaan hänen sieluaan. Näin hän antoi henkensä rauhassa Jumalalle.

Pyhittäjä Johanneksen oppilaista Habib ja Jessei vihittiin siis piispoiksi ja heillä on omat muistopäivänsä. Pyhittäjä Šion muistoa vietetään erikseen toukokuun 9. päivänä (ks. s. ###).

Antoni Martkopilainen (ks. 19.1.) muistetaan siitä, että hän kuljetti aina mukanaan Vapahtajan käsittätehtyä ikonia, jonka hän oli tuonut mukanaan Vähästä-Aasiasta. Hän kilvoitteli yksinään erämaassa. Kun hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, hän rakennutti heitä varten luostarin ja vetäytyi itse jälleen yksinäisyyteen. Elämänsä viimeiset vuodet hän kilvoitteli pylvään päällä. Pyhittäjä Antoni antoi henkensä Herralle 500-luvulla.

Pyhittäjä Joosef Alaverdilainen kantoi aina mukanaan pientä ristiä, joka oli tehty Kristuksen eläväksitekevän ristin puusta. Hengellisen isänsä siunauksella hän julisti evankeliumin ilosanomaa Kartlissa Itä-Georgiassa. Myöhemmin hän asettui Alaverdin asumattomalle seudulle. Kerran hän kohtasi ylhäisen pakanan, joka vaikuttui hänen julistuksestaan niin, että perusti Alaverdiin luostarin. Sana Joosefin pyhästä elämästä ja rajattomasta rakkaudesta levisi ympäristöön ja kilvoittelijoiden määrä alueella kasvoi jatkuvasti. Pitkän ja työntäyteisen elämänsä päätteeksi pyhittäjä Joosef nimitti luostariinsa uuden johtajan ja antoi sielunsa rauhassa Herralle 570-luvulla. Hänen haudallaan tapahtuu yhä ihmeitä.

Pyhittäjä Piros Bretilaista kutsuttiin ”katumuksen jumalalliseksi kuvaksi”. Hän perusti Breti-nimiselle pienelle paikkakunnalle luostarin, jonka kirkkoon hänet aikanaan haudattiin.

Pyhittäjä Isidor Samtavisilainen julisti kristinuskoa Kartlissa useiden vuosien ajan. Hän perusti Rekhulajoelle Kristuksen käsittätehdyn ikonin kunniaksi Samtavisin luostarin, jonne hänet myös haudattiin.

Pyhittäjä Taddeus Stepantsmindalainen perusti luostarin Zedazenin vuoren juurelle. Pyhittäjä Johanneksen kuoltua hän kulki julistamassa ilosanomaa Kartlissa ja rakennutti useita kirkkoja. Elämänsä loppupuolella hän vetäytyi Tslevavuoren luolaan lähellä Kaspin kaupunkia. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Stefanos Khirsalainen seuralaisineen saarnasi Kahetiassa Itä-Georgiassa ja perusti Khirsan luostarin, johon hänet kuoltuaan haudattiin.

Pyhittäjä Zenon Ikaltolainen julisti Kristusta Pohjois-Kahetian vuoristossa ja perusti Ikalton luostarin. Monien kilvoitusten jälkeen hän nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Ikaltoon Kristuksen käsittätehdyn ikonin kirkkoon.

Pyhittäjä Mikael Ulumbolainen saarnasi kristinuskoa Pohjois-Kartlissa ja Ossetiassa. Hän perusti luostarin Ulumbon alueelle, joka oli saanut nimensä Vähän-Aasian Bitynian Olymposvuoren mukaan[1]. Tunnetuin Johannes Zedazenilaisen oppilaista on David Garedjilainen (ks. alla).

Pyhittäjä David (Davit) Garedjilainen oli syntyjään syyrialainen. Hänestä tuli pyhän Johannes Zedazenilaisen (7.5.) oppilas ja hän siirtyi tämän mukana 500-luvulla Georgiaan. Siellä David asettui hengellisen poikansa Lukianen kanssa vuorelle, joka kohosi Kartlin[1] pääkaupungin Tifliksen (Tbilisi) yläpuolella.

Kartli oli tuohon aikaan persialaisten tulenpalvojien uhkaama. Pyhittäjä David vietti päivät rukouksessa anoen Herralta anteeksiantoa kaupungin asukkaiden synneille. Päätettyään rukouksensa hän siunasi vuorelta käsin kaupungin. Kerran viikossa hän laskeutui Lukianen kanssa Tiflikseen saarnaamaan.

Davidin arvovalta ja suosio saivat tulenpalvojat kuohuksiin. Häväistäkseen hänet kansan silmissä he syyttivät häntä haureudesta ja kutsuivat todistajakseen erään raskaana olevan prostituoidun, joka väitti häntä lapsensa isäksi. Pannen toivonsa Jumalaan David kosketti sauvallaan naisen vatsaa käskien syntymätöntä lasta ilmoittamaan totuuden. Silloin lapsi sanoi kohdusta todellisen isänsä nimen. Panettelusta raivostuneet paikallaolijat kivittivät naisen kuoliaaksi. David yritti turhaan saada heitä lopettamaan, mutta ei pystynyt hillitsemään kiihtynyttä joukkoa.

Näiden tapahtumien syvästi järkyttämänä David lähti seudulta oppilaansa Lukianen kanssa. He asettuivat pieneen luolaan erämaassa ja viettivät kaiken aikansa rukouksessa. He söivät vain villiyrttejä ja puiden kaarnaa. Kun yrtit kuivuivat kesän kuumuudessa, Jumala lähetti heidän luokseen peuroja. Lukiane lypsi ne ja toi maidon pyhittäjä Davidille. Tämä teki ristinmerkin maidon ylle, jolloin se muuttui ihmeellisesti juustoksi. Hämmästyksen lyömä Lukiane sanoi Davidille: ”Vaikka ruumiini mätänisi ja riutuisi nälästä ja janosta, en salli itseni huolehtia tämän ajallisen elämän asioista.” Keskiviikkoisin ja perjantaisin David ja Lukiane paastosivat syömättä mitään eivätkä peurat tulleet heidän luokseen noina päivinä.

Kerran vaarallinen käärme asettui läheiseen luolaan ja hyökkäili kaikkien kohdalle osuvien eläinten kimppuun. Pyhittäjä Davidin käskystä se kuitenkin jätti paikan.

Paikalliset metsästäjät sattuivat kerran peuroja jäljittäessään näkemään, miten Lukiane lypsi peuroja niiden seisoessa paikoillaan kuin lampaat. Metsästäjät osoittivat kunnioitustaan pyhittäjä Davidille ja kotiin palattuaan kertoivat, mitä olivat nähneet. Pian Garedjin erämaa täyttyi kilvoittelijoista, jotka kaipasivat päästä lähemmäksi Kristusta. Paikalle perustettiin luostari, joka oli vuosisatojen ajan uskon ja oppineisuuden keskus ja kulmakivi Georgiassa.

Jonkin ajan kuluttua David lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän jätti Lukianen sijaisekseen luostariin ja otti mukaansa muutamia muita veljiä. Kun pyhiinvaeltajat saapuivat ”Armon harjanteena” tunnetulle paikalle, josta Jerusalem jo näkyi, David lankesi polvilleen ja ylisti kyyneliä vuodattaen Jumalaa. Pitäen itseään arvottomana seuraamaan Jeesuksen Kristuksen jalanjälkiä, hän tyytyi vain katselemaan kaupunkia matkan päästä. Jerusalemin porttien ulkopuolella hän rukoili palavasti sillä välin kun hänen matkatoverinsa kävivät kunnioittamassa pyhiä paikkoja.

David otti muistoksi mukaansa kolme kiveä ”Armon harjanteelta” ja lähti paluumatkalle. Samana yönä enkeli ilmestyi Jerusalemin patriarkalle ilmoittaen, että kaukaa tullut hurskas mies nimeltä David oli ottanut mukaansa Jerusalemin koko pyhyyden. Enkeli kertoi, että tuo hurskas mies oli kävellyt Nablusin kaupungin halki ryysyihin pukeutuneena selässään vanha reppu, jossa kolme pyhää kiveä olivat. Patriarkka lähetti sananviejiä muukalaisen perään vaatimaan, että tämä palauttaisi kaksi kiveä ja veisi mukanaan vain yhden. Pyhittäjä David palautti kaksi kiveä, mutta torjui patriarkan esittämän vierailukutsun. Hän vei kolmannen kiven luostariinsa, ja tähän päivään asti se on ollut täynnä ihmeellistä parantavaa armoa.

Pyhittäjä Davidin tuotua ihmeitätekevän kiven Jerusalemista veljestön määrä luostarissa kaksinkertaistui. David itse huolehti heistä hengellisesti ja rohkaisi heitä kaikkia. Hän vieraili myös vanhempien erakkojen luona tuoden heille lohdutusta. Hänen tahdostaan perustettiin Pyhän Johannes Kastajan luostari paikalle, jonka nimi oli Mravalmta eli ”Vierivät vuoret”.

Jumala ilmoitti Davidille ennalta, että tämän siirtyminen taivasten valtakuntaan oli lähestymässä. David kutsui erämaan isät luokseen ja kehotti heitä viimeisen kerran pysymään horjumattomina kilvoituksessaan ja anomaan lakkaamatta Herralta pelastusta sielulleen. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän kohotti kätensä Herran puoleen ja antoi henkensä.

Pyhittäjä Davidin reliikkien äärellä on kautta aikojen tapahtunut paljon ihmeitä. Sokeana syntyneet ovat parantuneet pyhäinjäännöksiä kunnioittaessaan. Tähän päivään asti uskovat ovat pyhittäjä Davidin haudalla parantuneet hengellisistä ja ruumiillisista koettelemuksista. Georgiassa pyhittäjä Davidin muistoa on vietetty Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeisenä torstaina.

Pyhittäjä Dodo Garedjilainen syntyi Kahetian alueella ja kuului Andronikašvilin kuninkaalliseen sukuun. Hän meni jo nuorena luostariin ja edistyi kaikissa hyveissä. Hän rakasti köyhyyttä ja yksinäisyyttä ja kilvoitteli ensin erakkona Kahetian Ninotsmindassa Itä-Georgiassa.

Kuultuaan pyhän David Garedjilaisen tekemistä ihmeistä Dodo lähti tapaamaan häntä Garedjin erämaahan Tifliksen itäpuolelle. Dodo jäi hänen oppilaakseen ja he alkoivat kilvoitella yhdessä. David oli yksi kahdestatoista syyrialaisesta isästä, jotka yhdessä pyhittäjä Johannes Zedazenilaisen kanssa olivat perustaneet Georgian luostarilaitoksen.

Kun muita kilvoittelijoita alkoi kerääntyä heidän ympärilleen, Dodon antaumuksellisesta uskosta vaikuttunut David kehotti Dodoa ottamaan mukaansa joukon munkkeja ja rakentamaan heille keljoja vastapäisen vuoren kallioille. Dodo siirtyi hänelle osoitettuun paikkaan ja aloitti pienen veljestönsä kanssa palavasieluisen kilvoittelun. Jumalanäidin kaikkein pyhimmälle nimelle omistetun luostarin veljestön määrä kasvoi vähitellen kahteensataan. Dodo itse eli erakkona kapeassa kallionhalkeamassa, jossa oli hädin tuskin tilaa yhdelle ihmiselle. Yötä päivää hän rukoili sekä kesän helteessä että talven pakkasessa katumuksen kyynelin syntiensä anteeksiantamusta, veljestön sielujen vahvistusta ja oikean uskon voimistumista koko maassa.

Kerran pyhä David paransi ihmeellisesti Rustavin prinssi Bubakarin pojan. Kiitollinen prinssi lahjoitti Garedjin luostarille elintarvikkeita ja muita välttämättömiä tarvikkeita, joista David lähetti osan Dodon veljestölle. Davidin neuvosta Bubakar pyysi Dodoa kastamaan hänet, ja ilomielin tämä kastoi ruhtinaan, tämän pojat ja koko seurueen.

Dodo kilvoitteli uutterasti luostarissaan koko pitkän ikänsä, kunnes nukkui pois rauhassa vuonna 596. Hänen hengelliset lapsensa hautasivat hänet luolaan, jossa hän oli kilvoitellut. Hänen hautansa päälle rakennettiin myöhemmin kirkko. Georgiassa pyhittäjä Dodo Garedjilaisen muistopäivää vietetään Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeisenä keskiviikkona ja pyhittäjä David Garedjilaisen muistopäivää sitä seuraavana päivänä.

Johannes oli kotoisin Galatian maakunnasta ja hänen isänsä oli pappi. Vartuttuaan hän meni luostariin Bityniaan ja koko hänen kotiväkensä seurasi hänen esimerkkiään. Nikean VII kirkolliskokouksen aikoihin vuonna 787 hän siirtyi isänsä ja veljiensä kanssa Eläväksitekevän lähteen luostariin Konstantinopoliin. Siellä heidät vihittiin munkeiksi. Pyhä patriarkka Tarasios (25.2.) vihki pian Johanneksen diakoniksi. Tämän jälkeen hän ei enää kuluttanut aikaansa maallisiin opintoihin, vaan paneutui kokonaan pyhän Raamatun tutkimiseen.

Toimittuaan jonkin aikaa luostarin taloudenhoitajana Johannes siirtyi pieneen Jumalanäidille omistettuun luostariin Psykhan kaupunginosaan Bosporinsalmen Euroopan puoleisella rannalla. Hän toimi luostarin taloudenhoitajana. Igumenina oli hänen veljensä, joka myöhemmin vihittiin piispaksi. Silloin Johanneksesta tuli hänen seuraajansa luostarin johtajana. Bulgarian kaani Krum oli tuhonnut luostarin rakennukset vuonna 813, joten Johannes joutui käyttämään paljon voimia luostarin jälleenrakentamiseen.

Johannes tuli tunnetuksi pyhien ikonien puolustajana ikoneita vastustaneen keisari Leo Armenialaisen hallitusaikana (813–820). Johannes vietiin ensin keisarin kanssa samanmielisen patriarkka Teodoros Kassiteraksen eteen nuhdeltavaksi, sitten hänet luovutettiin kaupungin käskynhaltijalle. Häntä ruoskittiin ja pahoinpideltiin, minkä jälkeen hänet lähetettiin maanpakoon Khersoniin. Siellä hän viipyi viisi vuotta viettäen erittäin askeettista elämää. Hän sai lahjan tehdä ihmeitä. Eräänä päivänä hän näki näyssä soihdun tulevan ulos suustaan. Siitä lähtien hänestä tuli todellinen valo alueen asukkaille. Voimakkaiden puheittensa lisäksi hän loisti erityisesti myös ihmeteoillaan.

Kun keisari Mikael II salamurhasi Leon, Johannes saattoi palata Konstantinopoliin keisarin annettua lyhytaikaisen armahduksen maanpaossa oleville munkeille. Siellä hän vetäytyi luostariinsa, jossa hän oppilaittensa ympäröimänä pian antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui luultavasti vuonna 825. Ihmeet, joita alkoi tapahtua hänen haudallaan, olivat omalta osaltaan vaikuttamassa ortodoksisen uskon voittoon taistelussa ikonoklasmia vastaan.

Pyhittäjä Nil syntyi vuonna 1433. Hän oli lähtöisin yläluokasta, mutta ymmärsi jo nuorena kaiken katoavaisen turhuuden ja vetäytyi pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamaan Belozerskin luostariin. Siellä hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi pyhien isien kirjoituksiin perehtynyt ohjaajavanhus Paisi Jaroslavov.

Belozerskin luostarissa kyti noihin aikoihin kiista luostarin maaomaisuuksista. Ongelmaksi oli muodostunut se, että vaikka munkit olivat yksilöinä omaisuudettomia, luostarit saattoivat olla hyvinkin rikkaita. Osa veljestöstä kannatti maaomaisuuksien kartuttamista, osa tahtoi poistaa luostarilta kaiken omaisuuden. Tähän kiistaan pyhittäjä Nil tuli aikanaan osallistumaan vaatimalla kirjoituksissaan täydellistä omaisuudettomuutta niin munkeilta kuin luostareiltakin.

Hesykasti-isien kirjoitusten tutkiminen kasvatti älykkäässä ja itsetutkiskeluun suuntautuneessa Nilissä kaipausta yhä sisäisempään elämään. Yhdessä oppilaansa Innokentin (19.3.) kanssa hän lähti pyhiinvaellukselle kilvoituselämän lähteille Konstantinopoliin ja sieltä edelleen Athosvuorelle. Athoksella elettiin tuolloin hesykasmin nousukautta. Kreikan kielen taitoisena Nilillä oli mahdollisuus tutustua syvällisesti pyhien isien mielen varjelemista ja sisäistä rukousta käsitteleviin teksteihin. Myöhemmin hän lainasi omissa kirjoituksissaan ahkerasti muun muassa Iisak Syyrialaisen, Johannes Siinailaisen, Simeon Uuden Teologin, Gregorios Siinailaisen ja Neilos Askeetin opetuksia.

Athoksella Nil pääsi perehtymään myös Venäjällä siihen asti tuntemattomaan skiittaelämään, joka on yhteiselämäluostarin ja erakkolaisuuden välimuoto. Skiitan isät kilvoittelevat erillisissä keljoissaan pienen matkan päässä toisistaan ja kokoontuvat säännöllisesti yhteen viettääkseen liturgiaa ja osallistuakseen pyhään ehtoolliseen. Tältä pohjalta olivat aikanaan syntyneet Egyptin kukoistavat luostariyhteisöt. Kirkon pyhät isät ylistävät skiittaelämää parhaaksi kilvoittelumuodoksi, joka sopii myös aloittelijoille, toisin kuin varsinainen erakkoelämä.

Kun Nil Athoksella viettämiensä vuosien jälkeen palasi Venäjälle Belozerskin luostariin, hän oli vakuuttunut skiittaelämän paremmuudesta. Hän ei enää jäänyt luostariin, vaan rakensi itselleen keljan sen ulkopuolelle. Pian hän kuitenkin siirtyi noin 16 kilometrin päähän luostarista soiseen ja alavaan maastoon hiljaa virtaavan Sorajoen rannalle, josta hän löysi oman hengelliseen työskentelyyn sopivan erämaansa. Siellä hän antautui sisäiseen hiljaisuuteen, häiritsemättömään rukoukseen sekä Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten tutkimiseen. Hän mietiskeli kaikkea lukemaansa ja kirjoitti muistiin sen, mitä piti Jumalalle otollisena ja omalle sielulleen hyödyllisenä. Oppilaalleen Innokentille hän kirjoitti: ”Heikkoudessani ja laiskuudessani olen pannut kaiken toivoni Jumalaan ja Kaikkeinpyhimpään Jumalansynnyttäjään. Jos minun on ryhdyttävä johonkin asiaan enkä löydä siitä ohjetta kirjoituksista, panen asian joksikin aikaa sivuun, kunnes löydän neuvon. Oman tahtoni ja ymmärrykseni mukaan en rohkene ryhtyä mihinkään. Elitpä erakkona tai yhteisössä, tutki pyhiä kirjoituksia ja kulje isien jalanjäljissä tai ole kuuliainen sille, jonka tiedät hengelliseksi mieheksi niin sanoiltaan, elämältään kuin ymmärrykseltään. Pyhät kirjoitukset ovat ankaria vain sille, joka ei halua nöyrtyä eikä luopua maallisista ajatuksista, vaan haluaa elää oman himollisen tahtonsa mukaan.”

Aluksi Nil ei ottanut ketään luokseen asumaan pitäen itseään ”syntisenä ja typeränä ihmisenä” niin kuin hän itsestään kirjoitti. Mutta kun jotkut eivät antaneet hänelle rauhaa, vaan tahtoivat väkisin jäädä, hän lopulta antoi periksi. Hänen ympärilleen muodostui skiittayhteisö, jossa veljet asuivat omissa keljamökeissään kivenheiton päässä toisistaan. Skiitan keskellä oli Herran temppeliintuomiselle pyhitetty vaatimaton puukirkko. Lauantai-iltaisin ja juhlapäivien aattona siinä toimitettiin kokoöinen jumalanpalvelus, joka päättyi aamulla liturgiaan ja yhteiseen ateriaan. Laulun osuus palveluksissa oli vähäinen; pääpaino oli psalmien hitaassa resitoinnissa sekä isien opetusten lukemisessa. Muina päivinä munkit elivät kukin yksinään tai muutaman veljen ryhmissä omistaen suurimman osan ajasta rukoukselle ja pyhien kirjoitusten tutkimiselle. Kukin piti huolta itsestään ja järjesti päiväohjelmansa ja rukoussääntönsä niin kuin hyväksi näki.

Nil ei pitänyt itseään yhteisön esimiehenä eikä halunnut ottaa vastuuta veljien sielujen ohjaamisesta. Hän eli vertaisena heidän keskuudessaan välittäen omalla elämällään sitä, minkä oli vuosien varrella pyhistä kirjoituksista oppinut. Veltot ja riidanhaluiset veljet hän kuitenkin lähetti pois.

Nil ja hänen veljestönsä kopioivat kirjoja. Skiitasta ei poistuttu eikä maailman asioita pohdittu. Nilin mielestä lähimmäisrakkauden korkein muoto oli esirukous ja ilmaisten neuvojen antaminen, joiden kautta munkin tuli ilmaista rakkauttaan ihmisiin.

Skiitan ulkoisen elämän normisto oli lyhyt. Nil määräsi, että skiitan munkkien tuli hankkia elanto omalla työllään. Maanviljelyä hän ei hyväksynyt pitäen sitä liian raskaana ja sopimattomana erakoille. Almuja ja lahjoituksia veljet saivat ottaa vastaan vain sairaana ollessaan tai äärimmäisessä puutteessa. Veljet eivät saaneet poistua skiitasta eikä naisilla ollut sinne pääsyä. Kirkossa kaiken tuli olla vaatimatonta; hopeaa ei hyväksytty edes ehtoollisastioissa. Munkkien tuli elää yksinkertaisesti tyytyen vain kaikkein välttämättömimpään ja keskittyä hengelliseen työskentelyyn: lakkaamattomaan rukoukseen ja taisteluun omia ajatuksia ja himoja vastaan.

Nilin oma kirjallinen tuotanto koostuu kirjeistä sekä kahdesta pääteoksesta Predanie (Perimätieto) ja Ustav (Luostarisääntö), jotka ovat vuosisatojen saatossa sulautuneet yhteen. Predanie on lyhyt skiittaelämän normisto. Laaja luostarisääntö Ustav ei sen sijaan nimestään huolimatta ole sääntökokoelma, vaan askeettinen tutkielma sisäisestä hengellisestä elämästä ja lakkaamattoman rukouksen harjoittamisesta. Näin se sisältönsä puolesta eroaa kaikista muista ohjesäännöistä, joita luostareiden perustajat ovat eri aikoina laatineet.

Ankarasta maailmasta vetäytymisestä huolimatta Nilin maine kantautui Venäjän keskuksiin, Moskovaan ja Novgorodiin. Vuonna 1490 hänet kutsuttiin osallistumaan juutalaistajien harhaoppia käsittelevään kirkolliskokoukseen Moskovassa. Novgorodin arkkipiispa Gennadi vaati harhaoppisille jopa kuolemantuomiota. Nil luultavasti kannatti lempeämpää ja suvaitsevaisempaa linjaa, sillä kirjoituksissaan hän painottaa, ettei hyveen polulta eksyneitä pidä syyttää, vaan jättää asia Jumalan haltuun.

Vuonna 1503 Nil osallistui toistamiseen kirkolliskokoukseen Moskovassa. Tällä kertaa kokouksen jo ollessa päättymäisillään hän nosti esille luostareiden suuret maaomaisuudet, joihin liittyi myös väärinkäytöksiä. Nil ehdotti, etteivät luostarit saisi enää pitää hallussaan asuttuja kyliä ja maita, vaan munkkien tulisi elää yksinäisyydessä ja hankkia elantonsa käsitöitä tekemällä. Monet Belozerskin luostarin munkit ja Volgan takaisen alueen erakot kannattivat Niliä.

Volokolamskin luostarin igumeni Joosef (9.9.) puolestaan nousi vastustamaan ehdotusta. Hän vetosi kirkon kunnioittamiin pyhiin luostarinjohtajiin, kuten pyhittäjä Teodoros Studionilaiseen ja Athanasios Athoslaiseen. Hänen mukaansa luostareiden maaomaisuus teki mahdolliseksi niiden harjoittaman hyväntekeväisyyden. Tästä kehkeytyi ”omaisuudettomien” ja ”joosefilaisten” välille yleinen kiista, joka jakoi Venäjän kirkkoa vuosisatojen ajan. Kun Nil huomasi kohtaavansa vastustusta, hän kieltäytyi jatkamasta kirkollista väittelyä. Hän vain totesi: ”Ei ole sopivaa, että munkki sekaantuu kiistoihin, joissa on otettava kantaa asioihin. Parempi on, että hän vetäytyy syrjään.” Nil palasi Sorajoen skiittaan, jossa hän vietti elämänsä viimeiset vuodet hesykasmin hengessä pyhien isien kirjoituksia jäljentäen.

Hyvissä ajoin ennen kuolemaansa pyhittäjä Nil lähetti läheisimmän oppilaansa Innokentin Vologdan alueelle, jotta tämä perustaisi sinne luostarin. Hän myös ennusti, että Innokentin yhteisöstä muodostuisi yhteiselämäluostari, kun taas hänen oma skiittansa tulisi pysymään köyhänä erakkomunkkien yhteisönä.

Veljestön lukumäärästä Sorajoen skiitassa Nilin elinaikana ei ole tarkkaa tietoa. Ilmeistä kuitenkin on, että veljestö pysyi suhteellisen pienenä. Seitsemän vuotta Nilin kuoleman jälkeen skiitassa tiedetään kilvoitelleen 14 munkkia.

Tuntiessaan päiviensä määrän täyttyvän pyhittäjä Nil kirjoitti veljestölle testamenttinsa. Siinä hän pyysi kilvoittelutovereitaan jättämään ruumiinsa hautaamatta ilman kunnianosoituksia. ”Minä, arvoton Nil, pyydän teitä, kanssani samanmieliset herrani ja veljeni, heittäkää ruumiini korpeen petojen ja lintujen syötäväksi, sillä se on tehnyt paljon syntiä Jumalan edessä eikä ansaitse tulla haudatuksi. Jos ette tee näin, niin kaivakaa kuoppa ja haudatkaa minut siihen mahdollisimman häpeällisesti. Olen aina pyrkinyt voimieni mukaan välttämään tämän maailman kunniaa ja kiitosta tässä elämässä, ja niin myös kuolemani jälkeen.” Pyhittäjä Nil antoi sielunsa Herralle 75 vuoden ikäisenä toukokuun 7. päivänä vuonna 1508.

Sorajoen luostari säilyi aina pienenä ja vaatimattomana yhteisönä niin kuin pyhittäjä Nil oli toivonutkin. Vuonna 1569 tsaari Iivana Julma halusi rakennuttaa Nilin hautapaikalle kivikirkon, mutta tämä ilmestyi tsaarille unessa ja kielsi ryhtymästä hankkeeseen.

Nilin pyhäinjäännökset on haudattu skiitan kirkon lattian alle. Hänen nimensä liitettiin kirkkokalenteriin 1800-luvulla, jolloin häntä jo kunnioitettiin pyhänä kautta Venäjän. Myös Nilin luostarisääntöä kopioitiin ahkerasti. Esimerkiksi Valamon luostarin vanhojen käsikirjoitusten joukossa on useita jäljennöksiä Nilin teoksista, vanhimmat niistä 1700-luvulta.

Luostareiden maaomaisuuskiistassa Nilin kanta kärsi tappion, mutta hänen askeettinen ihanteensa jäi elämään. Hänen suuruutensa oli siinä, että hän pysyi itse loppuun asti uskollisena luostarisäännölleen ja toteutti sen periaatteita omassa elämässään ja kilvoituksessaan. Hän myös siirsi Venäjällä eteenpäin kirkon varhaisten isien opetusta ja valmisti siten pohjaa sille hengelliselle renessanssille, joka alkoi Venäjän kirkossa Paisi Velitškovskin (15.11.) ja Optinan luostarin ohjaajavanhusten vaikutuksesta.

Pyhä Alexis syntyi vuonna 1854 (1853) Karpaattien alueella nykyisessä Slovakiassa keisari Frans Joosefin (1848−1916) hallitessa Itävalta-Unkaria. Hänen vanhempansa olivat Karpaattien ruteeneja ja hänen isänsä Georgi Toth oli uniaattikirkon pappi. Alexis sai erinomaisen koulutuksen. Opiskeltuaan vuoden roomalaiskatolisessa seminaarissa hän siirtyi uniaattien ylläpitämään kreikkalaiskatoliseen seminaariin, jonka jälkeen hän jatkoi opintojaan Prahan yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Hän oppi useita vieraita kieliä.

Alexis meni naimisiin Rosalie Mihalukin kanssa ja vihkiytyi papiksi. Muutaman vuoden kuluttua Rosalie ja perheen ainoa lapsi kuitenkin kuolivat. Tämän jälkeen Alexis omistautui kokonaan papin kutsumukselleen. Hän työskenteli Prešovin uniaattipiispa Nikolain sihteerinä sekä kanonisen lain ja kirkkohistorian professorina Prešovin kreikkalaiskatolisessa seminaarissa.

1880-luvun lopulla Alexisin entinen opiskelutoveri isä Aleksander Dzubay kirjoitti Amerikasta Prešovin uudelle piispa Johannekselle ja pyysi, että tämä lähettäisi Alexisin lähetystyöhön Pohjois-Amerikkaan. Piispa antoi asialle siunauksensa ja vuonna 1889 isä Alexis siirtyi Yhdysvaltoihin Minneapolisiin uuden Pyhän Marian kirkon papiksi.

Otettuaan vastuun seurakunnasta isä Alexis lähti tapaamaan paikallista roomalaiskatolista arkkipiispaa John Irelandia, jonka alaisuuteen hän kuului. Arkkipiispa ajoi voimakkaasti katolisen kirkon amerikkalaistamista eikä hyväksynyt kansallisten seurakuntayhteisöjen toimintaa. Niinpä hän suhtautui isä Alexisiin avoimen vihamielisesti. Hän kieltäytyi tunnustamasta uniaattien noudattamaa bysanttilaista (ortodoksista) riitusta ja isä Alexisin valtuuksia toimia pappina. Alexis esitti vastalauseensa. Hän kiisteli asiasta pitkään arkkipiispan kanssa, mutta tämä pysyi itsepäisesti kannassaan. Arkkipiispa Ireland sai näkemyksilleen tukea muilta Yhdysvaltojen katolilaisilta piispoilta. Lopulta hän kehotti kaikkia katolisia pappeja ja seurakuntia välttämään kanssakäymistä isä Alexisin kanssa.

Isä Alexis yritti hoitaa tehtäviään uniaattien ja Vatikaanin tekemien sopimusten mukaisesti. Uniaattipapit eri puolilta Yhdysvaltoja kuitenkin raportoivat hänelle, että heillä oli samanlaisia ongelmia piispan kanssa ja että heitä kaikkia uhkasi viraltapano ja paluu Eurooppaan.

Vastoinkäymiset saivat isä Alexisin tarttumaan asiaan, joka oli kypsynyt hänen sydämessään jo pitkään. Hän päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon. Hän kutsui Pyhän Marian kirkon seurakuntalaiset kokoukseen, ja joulukuussa vuonna 1890 seurakunta otti yhteyttä Venäjän ortodoksisen kirkon edustajiin Yhdysvalloissa. Isä Alexisin ja San Franciscon piispa Vladimirin tapaamiset johtivat siihen, että isä Alexis otettiin muutaman kuukauden kuluttua, helmikuussa 1891, ortodoksisen kirkon yhteyteen. Venäjän kirkko oli kuitenkin hämmästynyt siitä, että kokonainen seurakunta halusi siirtyä ortodoksiseen kirkkoon. Kesti vuoden ennen kuin piispa Vladimir liitti Pyhän Marian seurakunnan, yhteensä 361 henkeä, ortodoksiseen kirkkoon osaksi Yhdysvalloissa toimivaa Alaskan hiippakuntaa. Neljän kuukauden kuluttua Venäjän kirkon pyhä synodi hyväksyi ja vahvisti hänen päätöksensä.

Isä Alexis Toth oli ensimmäinen uniaattipappi, joka johti seurakuntansa Yhdysvalloissa liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Hänen esimerkkinsä innoitti satoja itäeurooppalaisia maahanmuuttajia, niin maallikoita kuin papistoa. Hänen palavat saarnansa ortodoksisuudesta vaikuttivat moniin. Hän oli korkeasti koulutettu ja oppinut teologi, joka osasi puhua kansalle selkeästi ja ymmärrettävästi. Vuonna 1892 hän puhui maahanmuuttajille Wilkes-Barressa Pennsylvaniassa heidän sosiaalisesta ja uskonnollisesta tulevaisuudestaan Amerikassa. Vuonna 1902 hän johti Pyhän Johannes Kastajan seurakunnan Mayfieldissä Pennsylvaniassa liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Hän neuvoi ihmisiä pitämään lujasti kiinni ortodoksisesta uskosta, mutta samalla hän opasti heitä olemaan tuomitsematta toisia ja suhtautumaan suvaitsevasti muihin uskoviin. Hän julkaisi kirjoituksia ortodoksisuudesta sekä pastoraalista opetusta vastakääntyneille.

Isä Alexisin liittyminen ortodoksiseen kirkkoon toi hänelle kuitenkin myös vihamiehiä. Häntä syytettiin siitä, että hän myi maanmiehiään Moskovalle ja hyötyi siitä itse taloudellisesti. Tosiasiassa hän jakoi vähäisistä varoistaan almuja ja avusti erityisesti köyhempiä pappeja. Oman toimeentulonsa hän jätti kokonaan kaitselmuksen huomaan ja etsi ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan (Matt. 6:33). Kaikki koettelemukset hän otti vastaan iloiten.

Amerikan ortodoksiset piispat tunnistivat isä Alexisin kyvyt ja hyveet. He lähettivät hänet usein pitämään opetuspuheita hajallaan eri puolilla maata asuville ortodoksisille slaaveille. Hän vieraili myös monissa tuntemissaan uniaattiseurakunnissa selittämässä ortodoksisen, katolisen ja uniaattikirkon välisiä eroja sekä kehotti niiden papistoa ja seurakuntalaisia seuraamaan omaa esimerkkiään. Hänen vaikutuksestaan 17 amerikkalaista uniaattiseurakuntaa siirtyi takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Hänen päättäessään työnsä yli 20 000 Karpaattien ja Galitsian[1] alueen uniaattia oli palannut ortodoksiseen kirkkoon. Heistä tuli hapate, joka osaltaan edisti ortodoksisuuden leviämistä Pohjois-Amerikassa.

Isä Alexis sai rovastin arvon ja lukuisia kirkollisia arvomerkkejä. Vuonna 1907 hänet nimettiin piispaehdokkaaksi, mutta hän kieltäytyi sanoen, että hänen tilalleen tulisi valita nuorempi ja terveempi kandidaatti. Seuraavan vuoden lopulla hänen terveydentilansa huononi. Pyhä Alexis antoi sielunsa Herralle rauhallisesti toukokuun 7. päivänä vuonna 1909. Hänet haudattiin Pyhän Tiihonin luostariin Pennsylvaniassa. Testamentissaan hän toivoi yksinkertaisia hautajaisia ilman kukkalaitteita ja seremonioita. Varoja tai omaisuutta häneltä ei jäänyt. Amerikan ortodoksinen kirkko kanonisoi hänet pyhäksi vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhän Johannes Teologin (26.9.), apostolin ja evankelistan, Herralle rakkaan neitseellisen opetuslapsen haudalle muodostuvalla tomulla eli pyhällä, parantavalla mannalla on oma muistopäivänsä.

Apostoli Johannes piti huolta Jeesuksen äidistä tämän kuolonuneen nukkumiseen asti. Vasta sen jälkeen hän lähti Jerusalemista ja matkusti Vähään-Aasiaan, joka oli tullut Johanneksen osaksi silloin kun maita arvottiin apostolien kesken. Johannes toimi Efesoksessa, joka oli joonialaisen Vähän-Aasian tärkein kreikkalainen kaupunki. Kerrotaan, että jopa 400 000 epäjumalanpalvelijaa luopui erheistään, kun Johannes opasti heitä tuntemaan elävän Jumalan.

Julistettuaan Jumalan sanaa Johannes siirtyi Herransa luo Efesoksessa keisari Trajanuksen (98–117) hallituskaudella 105 vuoden ikäisenä. Kun Jumala ilmoitti hänelle, että hän pian siirtyisi tästä elämästä ikuisuuteen, hän lähti Prokhoroksen ja kuuden muun oppilaansa kanssa kaupungin ulkopuolelle. Ennen auringonnousua hän meni syrjemmälle rukoilemaan, ja sitten hän käski oppilaiden kaivaa ristin muotoisen haudan sillä aikaa kun hän jatkoi rukoustaan. Hän kehotti Prokhorosta lähtemään Jerusalemiin, missä hänen oli määrä aikanaan päättää päivänsä.

Johannes asettui hautaan, antoi oppilailleen ohjeita, syleili heitä ja käski heidän peittää hänet mullalla. He peittivät hänet aluksi vain polvia myöten. Hän käski heidän peittää hänet kaulaa myöten. Niin he syleilivät häntä taas ja noudattivat hänen käskyään. Sitten hän käski heidän tuoda ohuen hunnun, asettaa sen hänen kasvoilleen ja syleillä häntä viimeisen kerran, sillä he eivät näkisi häntä enää tässä elämässä. Surun murtamat oppilaat syleilivät häntä vielä kerran ja katkerasti valittaen peittivät hänet kokonaan. Silloin aurinko nousi ja Johannes antoi henkensä Herran käsiin.

Kertomuksen mukaan oppilaat palasivat kaupunkiin, jossa heiltä kysyttiin, mihin heidän opettajansa oli jäänyt. He kertoivat yksityiskohtaisesti, mitä oli tapahtunut. Kun efesolaiset pyysivät heitä näyttämään haudan, he palasivat yhdessä paikalle, mutta Johannes ei ollut haudassa, sieltä löytyivät vain hänen kenkänsä. Silloin he muistivat Herran sanat Pietarille: ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?” (Joh. 21:22) Ja he kaikki ylistivät Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, jolle kuuluu kaikkinainen ylistys, kunnia ja palvelus. Tavaksi tuli koristaa Johanneksen hauta ruusuilla joka vuosi 8. toukokuuta.

Herran sanat saivat opetuslapset uskomaan, ettei Johannes koe kuolemaa, vaan hänet otetaan elävänä taivaaseen niin kuin Henok ja Elia. Pyhä Gregorios Teologi selittää kuitenkin tämän Raamatun kohdan niin, että Herra ei halunnut Pietarin ja Johanneksen olevan yhdessä loppuun asti, vaan heidän lähetystyönsä veisi heidät eri paikkoihin eikä Johannes kuolisi samalla tavalla kuin muut apostolit. Gregorios kuvailee myös haudalle muodostuvaa hienoa tomua, joka on parantanut lukuisia sairaita.

Pyhä Bede kirjoittaa, että Jeesus rakasti Johannesta enemmän kuin muita opetuslapsia, koska tämän neitsyys oli tehnyt hänestä täydemmän rakkauden arvoisen. ”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin olen minä rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani.” (Joh. 15:9) Kaikkein syvimmin Hän rakasti sitä, joka oli neitsyt Jeesuksen valitessa hänet opetuslapseksi ja joka pysyi loppuun asti neitseenä. Juuri ennen kuolemaansa ristillä Kristus uskoi äitinsä, Neitseen Marian, Johanneksen haltuun (Joh. 19:26–27), jotta neitsyt pitäisi huolta neitseestä. Edelleen Bede sanoo, että Jeesuksen Pietarille ja Johannekselle määräämät tiet voidaan ymmärtää mystisesti kahdeksi erilaiseksi elämäntavaksi, joita kristityt harjoittavat, aktiiviseksi ja kontemplatiiviseksi. Johannes vietti kontemplatiivisten hyveiden elämää, joka ei pääty kuolemassa niin kuin aktiivinen elämä, vaan kuoleman jälkeen se kasvaa ja lopulta täydellistyy näkemiseksi kasvoista kasvoihin.

Evankelistan nukuttua pois efesolaiset rakensivat Elivatonin vuoren huipulle kirkon ja omistivat sen pyhälle Johannes Teologille. Samalle vuorelle on haudattu myös pyhä apostoli Timoteus (22.1.), ja lähistöllä on pyhän apostolienvertaisen mirhantuojan, Magdalan Marian (22.7.), hauta ja useiden marttyyrien ja muiden pyhien hautoja sekä seitsemän efesolaisen marttyyrinuorukaisen (4.8.) luola.

Pyhän apostolin ja evankelistan hauta osoittautui parantumisen lähteeksi. Kaikkihyvä ja ihmisiä rakastava Jumala on katsonut taivasten valtakunnan arvoisiksi ne, jotka kilvoittelivat rakkaudesta Häneen, kuten opetuslapset ja apostolit, profeetat, marttyyrit ja kaikki, jotka viettivät Jumalalle otollista elämää.

Jumalan armosta pyhän Johannes Teologin haudalla alkoi tapahtua lukuisia ihmeitä. Hänen haudastaan erittyi vuosittain yhtäkkiä ja salaperäisesti tomua, jota paikalliset asukkaat alkoivat kutsua ”mannaksi”, koska se paransi kaikenlaisia sairauksia. Sitä käytettiin sekä sielun että ruumiin terveydeksi ja Jumalan ja Hänen palvelijansa Johanneksen ylistykseksi.

Pyhittäjä Arsenios Suuri, yksi suurimmista erämaaisistä, syntyi Roomassa 300-luvun alkupuoliskolla kristittyyn perheeseen. Hänen isänsä oli senaattori ja tuomari ja hänen sisarensa oli pienestä pitäen hurskas. Arsenios sai hyvän koulutuksen ja opiskeli latinaa, kreikkaa, filosofiaa, retoriikkaa ja logiikkaa sekä kaikkia sen aikaisia tieteitä unohtamatta kuitenkaan hartauden harjoitusta ja askeettista elämäntapaa. Nuoruudestaan asti hän vietti hyveellistä elämää. Ajan mittaan hän alkoi halveksua maallista kreikkalaista opetusta, joka ei vetänyt vertoja Jumalan inspiroimille pyhille kirjoituksille ja opetuksille. Hän luki mielellään kirjoituksia Egyptin munkki-isistä Sketiksen autiomaassa, Wadi Natrunissa Niilin deltan länsipuolella, ja toivoi pääsevänsä joskus tapaamaan tuon kuuluisan luostarikeskittymän kilvoittelijoita. Jo nuorena Arsenios pyrki palvelemaan kirkossa ja loisti hyveillään, moraalisella moitteettomuudellaan ja Jumalalle otollisella elämällään. Rooman paavi Damasus (366–384) vihki hänet diakoniksi, ja kaikki kunnioittivat häntä. Vanhempiensa kuoltua Arsenios ja hänen sisarensa jakoivat perheen omaisuuden köyhille ja keskittyivät entistä enemmän askeettiseen kilvoitteluun.

Areiolaisuutta vastustanut keisari Teodosius I vahvisti vuonna 380 ortodoksisen näkemyksen vallitsevaksi, ja areiolaisuus tuomittiin lopullisesti ensimmäisessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa Konstantinopolissa vuonna 381. Keisarilla oli kaksi poikaa, Arkadius ja Honorius, joille hän etsi opettajaa, jotta he hänen jälkeensä hallitsisivat hurskaasti ja viisaasti. Opettajan piti olla sekä maallisissa tieteissä oppinut että hurskasta elämää viettävä mies. Lähettiläillä oli vaikeuksia löytää henkilöä, jossa molemmat ominaisuudet yhdistyivät, kunnes paavi Damasus suositteli Arseniosta sanoen: ”Diakoni Arsenios on senaattorin poika, niin maallisissa kuin hengellisissäkin tieteissä korkeasti oppinut mies, joka asuu sisarensa kanssa ja viettää askeettista, pyhää ja puhdasta elämää.” Kun Arseniosta pyydettiin lähtemään Konstantinopoliin keisarin hoviin, hän yritti keksiä kaikenlaisia verukkeita yhtäältä nöyryyttään, toisaalta voidakseen jatkaa elämäänsä hiljaisuudessa. Hän väitti, ettei ollut sellaisen kunnian arvoinen eikä pätevä tehtävään. Hänellä ei ollut maallista kunnianhimoa eikä hän tavoitellut ylellistä elämää. Paavi ja keisari vaativat häntä ottamaan tehtävän vastaan, ja lopulta hän suostui lähtemään keisarin poikien opettajaksi. Sitä ennen hän kuitenkin sijoitti sisarensa nunnaluostariin pitäen huolta siitä, ettei tältä puuttunut mitään, mitä hän tarvitsi.

Arsenios saapui Konstantinopoliin vuoden 384 tienoilla. Keisari Teodosius havaitsi Arsenioksen jalon luonteen, vaatimattomuuden ja järjestelmällisyyden ja kehotti häntä kohtelemaan Arkadiusta ja Honoriusta niin kuin keitä tahansa tavallisia oppilaita. Hän käski poikiaan pitämään Arseniosta isänään ja katsoi hänet itsekin isäkseen. Arsenios antoi pojille monipuolista opetusta sekä maallisissa tieteissä että pyhissä kirjoituksissa, mutta ennen kaikkea siinä, mikä oli hyödyllistä sielulle. Erityisesti hän varoitti heitä tulemasta ylpeiksi kuninkaallisen asemansa takia ja kehotti heitä olemaan nöyriä niin kuin Kristus ja osoittamaan hyvyyttä köyhiä ja kovaosaisia kohtaan. Eräänä päivänä keisari Teodosius astui yllättäen luokkahuoneeseen ja näki poikiensa istuvan loisteliailla valtaistuimilla ja heidän opettajansa seisovan heidän edessään. Hän repi poikiensa yltä heidän kuninkaalliset vaatteensa, kruununsa ja kultaketjunsa jättäen heille vain vaatimattomat vaatteet päälle ja käski heidän tästedes seistä opettajansa edessä ja Arsenioksen istua, niin kuin muillakin opettajilla ja heidän oppilaillaan oli tapana.

Arsenios asui keisarin hovissa yksitoista vuotta. Hän olisi mielellään luopunut opettajan tehtävästä päästäkseen viettämään hiljaista elämää jollakin autiolla seudulla, mutta ei halunnut loukata keisaria. Usein hän rukoili Jumalaa näyttämään hänelle, miten hän pääsisi lähtemään hovista, ja lopulta hänen rukouksensa kuultiin. Prinssi Arkadius lankesi vakavaan rikkomukseen, josta Arsenioksen oli pakko rangaista häntä, niin kuin keisari oli alun alkaenkin käskenyt hänen tehdä, mutta nuori prinssi kantoi hänelle kaunaa ja hänen vihansa yltyi siinä määrin, että hän alkoi suunnitella Arsenioksen surmaamista kostoksi kokemastaan loukkauksesta. Hän käski uskollista miekankantajaansa surmaamaan Arsenioksen, mutta miekankantaja oli hurskas mies, joka pelkäsi taivaallista Kuningasta, samoin kuin keisariakin, ja paljasti suunnitelman Arseniokselle. Hän kehotti tätä pakenemaan vielä samana yönä, koska hänen henkensä oli vaarassa, ja auttoi häntä lähtemään salaa kaupungista. Näin Jumala piti huolen siitä, että arvostettu opettaja sai vaihtaa luokkahuoneen ja maailmallisen menon hiljaiseen elämään yksinäisyydessä.

Arsenios rukoili Jumalaa varjelemaan häntä vaaroissa ja pyysi osoittamaan hänelle, minne hänen nyt pitäisi mennä. Rukoillessaan palavasti hän kuuli ylhäältä äänen, joka sanoi: ”Arsenios, pakene ihmisiä, niin pelastut!” Hän ilostui näistä sanoista, koska ne vastasivat hänen omaa kaipaustaan. Saman tien hän riisui ylelliset hovivaatteensa, pukeutui vanhaan viittaan ja kiiruhti satamaan, missä jumalallisen kaitselmuksen ansiosta eräs laiva oli juuri lähdössä Egyptin Aleksandriaan. Arsenios nousi laivaan ja saapui muutaman päivän kuluttua tuohon sivistyksen ja kulttuurin keskukseen, jossa puhuttiin kreikkaa ja koptia. Jumalan avulla hän suuntasi askeleensa Sketiksen autiomaahan ryhtyäkseen erakoksi.

Arsenios esittäytyi köyhänä vaeltajana Sketiksen johtaville munkeille, joihin kuului pyhä Makarios Suuri, mutta isät huomasivat heti, että hän oli sivistynyt mies. Neuvoteltuaan keskenään he antoivat hänen ohjaajakseen abba Johannes Lyhyen, joka pani Arsenioksen heti koetukselle. Kun munkit istuutuivat aterialle, kukaan ei kehottanut Arseniosta syömään heidän kanssaan, vaan hän jäi seisomaan syrjemmälle. Aterian puolivälissä Johannes heitti leivän Arsenioksen eteen lattialle, mutta tämä ei osoittanut vähäisintäkään ärtymystä vaan ajatteli Johanneksen olevan selvänäkijä, joka huomasi, että hän oli pelkkä koira eikä sen arvoinen, että ansaitsisi syödä yhdessä veljestön kanssa. Hän istuutui lattialle syömään leipää. Abba Johannes oli tyytyväinen Arsenioksen nöyryyteen ja totesi, ettei pitempää koeaikaa tarvita vaan Arsenios voidaan vihkiä heti munkiksi. Näin tapahtui ja hänet lähetettiin vuorelle, missä toisia erakkoja eli hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä askeettisesti ja hengellisesti kilvoitellen.

Keisari Teodosius ei ollut vihainen kadonneelle opettajalle mutta kaipasi hänen neuvojaan ja lähetti kaikkialle miehiä etsimään häntä. Nämä näkivät suuren vaivan etsinnöissään, mutta Jumala piti Arseniosta heiltä piilossa. Etsintä jatkui Teodosiuksen kuolemaan asti vuonna 395. Hänen jälkeensä tuli keisariksi prinssi Arkadius, joka lopulta sai selville, missä Arsenios oleskeli ja mikä hänestä oli tullut. Arkadius kirjoitti hänelle hyvin nöyrän kirjeen, jossa hän pyysi anteeksi vihaansa ja julmaa murhasuunnitelmaansa, jotka olivat johtaneet Arsenioksen lähtöön. Uusi keisari lähetti lahjoja, pyysi Arseniosta rukoilemaan Jumalaa puolestaan ja tarjosi hänelle Egyptin verotuloja, jotka abba Arsenios voisi jakaa mielensä mukaan köyhille ja luostareille. Arsenios antoi kaikesta sielustaan anteeksi Arkadiuksen synnin ja lupasi rukoilla Jumalaa armahtamaan hallitsijaa ja hänen alamaisiaan, mutta ei halunnut ottaa vastaan verorahoja, koska hän oli luopunut kaikista maailmallisista asioista ja kuollut maailmalle. Tämän asenteen ansiosta hänestä tuli kaikkien askeettisten kilvoittelijoiden esikuva. Vähitellen hänestä tuli heidän johtohahmonsa, mutta kaikista kyvyistään ja ylivertaisuudestaan huolimatta hän ei koskaan tullut ylpeäksi vaan esiintyi aina nöyrästi heidän edessään noudattaen apostolin sanoja: ”En halunnut tietää teidän luonanne mistään muusta kuin Jeesuksesta Kristuksesta, en muusta kuin ristiinnaulitusta Kristuksesta.” (1. Kor. 2:2)

Aloittaessaan askeettisen elämän Arsenios oli säilyttänyt joitakin maailmassa harjoitettuja tapoja kuten istumisen jalka toisen polven päällä. Ohjaajavanhukset eivät halunneet huomauttaa siitä, ja niinpä he sopivat, että yksi heistä istuisi Arsenioksen nähden jalat ristissä eikä yrittäisi puolustella tekoaan, kun toiset moittisivat häntä hänen sopimattomasta asennostaan. Tarkkanäköinen Arsenios huomasi, että esitys oli tarkoitettu hänen opetuksekseen, eikä enää istunut jalat ristissä.

Kerran abba Arsenios meni tapaamaan veljiä, jotka istuivat kaislikon lähellä. Tuuli heilutti ja suhisutti äänekkäästi kaisloja. Arsenios kysyi: ”Miksi te istutte täällä ja kuuntelette kaislojen melskettä? Jos me istumme hiljaisuudessa ja kuulemme vaikka vain varpusen viserryksen, meidän sydämemme ei saa rauhaa. Kuinka paljon vähemmän se voi saavuttaa rauhan tällaisessa metelissä?” Arsenios palasi keljansa hiljaisuuteen ja lähti sieltä vain, kun häntä pyydettiin puhumaan toisille kilvoituselämästä tai pitämään Sketiksen yhteisessä liturgiassa opetuspuhe siitä, mikä sielulle on otollista.

Abba Arsenios tunsi hyvin demonien hyökkäykset ja juonet ja piti huolta siitä, että seisoi joka päivä Jumalan edessä ilman syntiä ja lähestyi Jumalaa kyynelsilmin niin kuin Raamatun syntinen nainen. Hän sanoi, että Jumalaa pitäisi rukoilla aivan kuin Hän seisoisi meidän edessämme, sillä Hän on lähellä. Eräs Arsenioksen esikuvista oli Vanhan testamentin patriarkka Joosef, joka pysyi lujana uskossaan Jumalaan, vaikka Hänestä ei Egyptissä tiedetty mitään, ja niin Jumala pelasti hänet kaikista koetuksista.

Abba Arsenioksella oli kaksi oppilasta, jotka asuivat hänen lähellään, Aleksanteri ja Soilos, ja myöhemmin hän salli Danielin liittyä heidän seuraansa. Munkki Daniel kertoi myöhemmin, kuinka Arsenios usein näki demonien tulevan keljaansa ja kiusaavan häntä, mutta hän kesti kaikki kiusaukset eikä pelännyt demoneja vaan rukoili nöyrästi: ”Oi Jumalani, älä hylkää minua! En ole koskaan tehnyt mitään hyvää Sinun edessäsi, mutta salli hyvyydessäsi minun päästä edes alkuun!” Seistessään Arsenioksen keljan ulkopuolella hänen oppilaansa kuulivat hänen huutavan näin Jumalan puoleen.

Vanhurskas Arsenios oli päässyt niin pitkälle inhimillisten halujen ja tarpeiden yläpuolelle, että hän kesti janoa ja nälkää ja valvomistakin. Hän vietti koko yön rukouksessa ja nukahti aamulla tunniksi. Lyhyen unen jälkeen hän nousi taas rukoilemaan. Kerran kun demonit jälleen vaivasivat häntä, hän pyysi oppilaitaan valvomaan kanssaan ja herättämään hänet, jos demonit saisivat hänet nukahtamaan kesken yövartion. Oppilaiden valvoessa Arsenioskin oli hereillä, mutta aamulla munkkien oli myönnettävä, että he eivät tienneet, oliko Arsenios nukahtanut, koska he itse olivat vaipuneet unen valtaan.

Palatsissa Arsenios oli käyttänyt kauniita vaatteita, mutta erämaassa hänen viittansa oli vanha ja kulunut ja hän söi hyvin vaatimatonta ruokaa ulkonäkönsä siitä kuitenkaan kärsimättä. Hänen uskotaan paastonneen ankarasti, sillä hänelle vuosittain lähetetyn vehnän määrä oli hyvin vähäinen ja silti hän jakoi siitä toisillekin. Abba Daniel on kertonut, että hedelmien kypsyessä Arsenios kiitti Jumalaa, mutta maistoi jokaista lajia vain kerran vuodessa. Hänen keljansa oli lähes 50 kilometrin päässä kirkosta, eikä hän koskaan käynyt missään, vaan toiset toivat hänelle sen mitä hän tarvitsi. Hän ei ollut koskaan toimettomana vaan punoi koreja ja mattoja taatelipalmun lehdistä. Hän eli niin äärimmäisessä köyhyydessä, ettei hänellä ollut edes lamppua. Kun eräs sukulainen jätti hänelle huomattavan perinnön, hän kieltäytyi ottamasta sitä vastaan sanoen ”kuolleensa” jo ennen perinnönjättäjää.

Monet munkit tulivat abba Arsenioksen luokse pyytämään neuvoja ja kuuntelemaan hänen viisauttaan. Toisinaan hän kertoi oman näkynsä aivan kuin olisi kysymys jostakin toisesta. Kerran enkeli ilmestyi ”eräälle vanhukselle” ja lupasi näyttää, millaisia ihmisten työt ovat. Ensin hän osoitti miestä, joka hakkasi halkoja ja sitoi ne kantamukseksi, jota ei enää jaksanut kantaa. Sen sijaan, että olisi keventänyt taakkaa, hän alkoi hakata lisää halkoja ja lisäsi niitä kantamukseen. Sitten enkeli näytti vanhukselle toisen miehen, joka nosti kaivosta vettä ja kaatoi sen siivilään, jolloin vesi valui maahan. Ja vielä hän näytti kaksi miestä, jotka olivat viemässä lankkua kirkkoon mutta pitelivät sitä poikittain oven edessä eivätkä vieneet sitä pitkittäin ovesta sisään, koska kumpikaan ei suostunut päästämään toista edelleen. Siten he jäivät kirkon oven taakse.

Sitten enkeli selitti näyn vanhukselle: Lankun kantajia ovat ne, jotka uskovat ja ovat hurskaita, mutta ylpeyden takia heillä ei ole pääsyä nöyryyden polulle vaan he jäävät taivasten valtakunnan ulkopuolelle. Vettä siivilään kaatava mies on sellainen, joka harjoittaa hyveitä – paastoa, rukousta ja almujen antamista – mutta vain esiintyäkseen hyveellisenä toisten ihmisten silmissä. Hänelle ei riitä, että Jumala tietää hänen hyvistä töistään, vaan hän etsii ihmisten kiitosta. Siksi on kohtuullista, että Jumala ei palkitse häntä. Ensimmäinen mies, joka ei jaksa nostaa halkotaakkaa, on sellainen, jolla on paljon syntejä tunnollaan. Sen sijaan, että hän katuisi niitä ja heittäisi syntitaakan pois, hän lisää uusia syntejä kannettavakseen. Lopuksi abba Arsenios kehotti munkkiveljiä valvomaan ja tutkimaan itseään, ettei heidän kilvoittelunsa olisi turhaa. Kaikki saivat runsaasti hyötyä hänen opetuksistaan.

Munkki Daniel on kertonut toisesta näystä. Paholainen oli saanut erään vanhan, oppimattoman munkin uskomaan ja väittämään, että ehtoollisen pyhä leipä eli Karitsa ei ole todella Kristuksen ruumis eikä pyhä viini ole todella Kristuksen veri, vaan ne ovat pelkästään niiden symboleja. Toiset munkkivanhukset olivat hyvin surullisia kuullessaan tästä ja yrittivät selittää munkille, että kirkon opetuksen mukaan leipä todella muuttuu Kristuksen ruumiiksi ja viini Kristuksen vereksi. Jeesus sanoi leivästä: ”Tämä on minun ruumiini.” Leivän ja viinin muodossa osallisuus Kristuksen ruumiiseen saavutetaan ihmiselle sopivalla tavalla. Siksi leipä ja viini muuttuvat ainutlaatuisella tavalla papin rukousten ja Pyhän Hengen läsnäolon kautta. Vanha munkki ei kuitenkaan ollut vakuuttunut vaan halusi nähdä muuttumisen omin silmin. Silloin isät sanoivat: ”Rukoilkaamme koko viikko, että Jumala paljastaisi meille tämän salaisuuden.”

Kaikki kolme rukoilivat omilla tahoillaan, kunnes menivät sunnuntaina pyhään liturgiaan, missä erehtynyt munkki seisoi kahden opettajansa välissä. Kun pappi kohotti äänensä anaforan aikana ja sanoi: ”Ja erityisesti pyhimmän, puhtaimman, siunatuimman, kunniallisen Valtiattaremme, Jumalansynnyttäjän, ainaisen Neitseen Marian edestä”, kolme isää näkivät pyhällä diskoksella pienen, elävän vauvan. Kun pappi ojensi kätensä murtaakseen leivän eli Karitsan, enkeli, jolla oli kädessään veitsi, teurasti pyhän Lapsen ja kaatoi Hänen kalliin verensä pyhään maljaan, ja kun pappi paloitteli Karitsan, enkeli leikkasi jumalallisen Lapsen lihan samanlaisiksi paloiksi. Kun erheen valtaan joutunut vanha munkki lähestyi ehtoollismaljaa, hän tajusi osallistuvansa raa’asta lihasta, josta valui verta. Vanhus huusi: ”Minä uskon, Herra, että leipä on Sinun ruumiisi ja viini on Sinun veresi!” Siten hän pääsi täydellisesti harhastaan, ja kaikki kolme palasivat keljoihinsa kiitollisina tästä näystä.

Abba Arsenioksesta sanottiin, ettei kukaan pystynyt elämään niin kuin hän eli keljassaan. Lauantai-illasta sunnuntaiaamuun asti hän seisoi kädet kohotettuina kasvot itään päin rukouksessa. Hän jätti ilta-auringon taakseen ja odotti kunnes aamuaurinko nousi hänen edessään. Kerran eräs vierailija näki oven raosta, kuinka Arsenios seisoi keljassaan ja hänen koko ruumiinsa hehkui kuin tulessa.

Vaikka Arsenioksen maine levisi laajalle, hän pyrki pysymään yksinäisyydessä ja huomaamattomana eikä koskaan mennyt alttariin, vaikka oli diakoni, vaan nautti ehtoollista tavallisten munkkien joukossa ja seisoi kirkossa pylvään takana tai nurkassa rukoillen lakkaamatta. Niin kuin hän oli rukoillut palatsissa, niin hän rukoili nytkin Jumalaa näyttämään hänelle, miten hänen pitäisi elää, ja sai vastauksen: ”Arsenios, pakene, vaikene, elä hiljaisuudessa, sillä nämä ovat synnittömyyden juuret.” Hänellä oli tapana sanoa: ”Usein olen saanut katua sitä mitä olen sanonut, mutta vaikenemistani minun ei ole koskaan tarvinnut katua.” Arsenioksella oli myös kyynelten lahja. Kyyneleet virtasivat hänen työskennellessään hänen silmistään, minkä vuoksi hän piti rinnallaan kangastilkkua, johon saattoi pyyhkiä niitä, etteivät ne pudonneet kirjojen päälle.

Eräs munkki nimeltään Markus kysyi Arseniokselta: ”Miksi pakenet meitä?” Vanhus sanoi hänelle: ”Jumala tietää, että rakastan teitä. Mutta en pysty olemaan sekä Jumalan että ihmisten kanssa. Korkeuksien tuhansilla ja kymmenillä tuhansilla on yksi tahto, mutta ihmisillä on monta tahtoa. Siksi en voi jättää Jumalaa ja tulla ihmisten seuraan.”

Kun barbaarit ryöstivät Sketistä, muut isät pakenivat, mutta Arsenios jäi keljaansa, eivätkä hyökkääjät huomanneet sitä, vaikka menivät läheltä sen ohi. Toisella kertaa hän meni barbaarien joukon läpi, mutta oli heille näkymätön, koska Jumala varjeli häntä.

Abba Arsenios tunsi pyhiä kirjoituksia, vaikka ei mielellään selittänyt niitä saadakseen olla rauhassa kysymyksiltä, mutta hän kehotti kaikkia lukemaan Raamattua, koska demonit pelkäävät sitä. Hän saattoi myös kysyä hengellistä neuvoa joltakin oppimattomalta munkilta, vaikka oli itse erittäin korkeasti oppinut, sillä hänen mukaansa yksinkertainen munkki saa heikkoudessaan voimaa ylhäältä hyveiden saavuttamiseen.

Arsenios ei ollut koskaan vakavasti sairas, eikä edes hänen näkönsä sumentunut. Hän oli pitkä mutta myöhemmällä iällä hiukan kumaraselkäinen. Hänen valkoinen partansa ulottui vyötärön alapuolelle asti, mutta hänen paljot kyyneleensä olivat kuluttaneet hänen silmäripsensä olemattomiin. Vaatimaton Arsenios kielsi oppilaitaan kirjoittamasta hänen elämäkertaansa hänen kuolemansa jälkeen ja jakamasta hänen reliikkejään eikä olisi halunnut veljestön järjestävän edes hautajaisia tai hautaavan häntä. Toiset isät ihmettelivät, miksi hän, joka oli nähnyt enkeleitä ja vuodattanut kyyneleitä, pelkäsi kuolemaa, mutta abba Arsenios sanoi, että kuoleman pelko ei ollut jättänyt häntä hetkeksikään siitä asti kun hän oli ryhtynyt munkiksi. Hän hyvästeli munkkiveljensä ja antoi siunatun sielunsa enkelien käsiin, jotka saattoivat hänet riemuiten taivaaseen. Hänen oppilaansa toimittivat hautauspalveluksen ja hautasivat hänet viittoineen ja jouhipaitoineen salaiseen paikkaan.

Abba Arsenios oli palatsista lähtiessään 65-vuotias ja eli sen jälkeen vielä 55 vuotta askeettina, joten hän oli kuollessaan 120-vuotias. Hän vietti 40 vuotta Sketiksen autiomaassa ja siirtyi sitten kymmeneksi vuodeksi vielä autiommille seuduille yksinäisiin paikkoihin, Troijan vuorelle Babylonin (nykyisen Kairon kaupunginosa) lähelle Egyptin Memfistä vastapäätä ja kolmeksi vuodeksi Kanopokseen Aleksandrian lähelle ja palasi sitten taas Troijaan.

Pyhittäjä Arsenios Suuresta tuli munkkien esikuva, jonka köyhyyttä, niukkuutta, tyyneyttä, vaikenemista, nöyryyttä, itsehillintää, ahkeruutta, maailman ja oman ruumiin unohtamista ja kuoleman muistamista he yrittävät jäljitellä. Hän yhdistyi Kristukseen niin, ettei enää elänyt hän, vaan Kristus eli hänessä (Gal. 2:10). Elinaikanaan hän tahtoi olla unohdettu, mutta kuoleman jälkeen hänestä on tullut unohtumaton.

Pyhittäjä Pimen kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1100-luvulla. Hänellä oli sellainen armo, että hän tuli toimeen syömällä vain kerran viikossa. Päivisin hän teki kuuliaisuustöitä ja yöt hän vietti rukoillen. Näin kilvoitellen hän sai osakseen ikuisen autuuden.

Pyhittäjä Arseni eli 1300-luvulla ja kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa. Hän sai lisänimen ’Työteliäs’, sillä hänen ei koskaan nähty olevan joutilaana. Hän teki aina jotakin, rukoili tai hoiti luostarin palvelutehtäviä. Hän ei koskaan syönyt mitään ennen auringonlaskua. Nöyryytensä ja ahkeruutensa palkkana hän sai Herralta tässä elämässä ihmeiden tekemisen armolahjan. Hänen kuolemansa jälkeen hänen sielunsa siirtyi taivaaseen pyhien joukkoon ja hänen ruumiinsa lepää maatumattomana luostarin hautaluolissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä profeetta Jesaja, Amosin poika Juudan heimosta, syntyi Jerusalemissa 700-luvulla eKr. Hän eli samaan aikaan kuin profeetat Hoosea ja Miika. Nimi Jesaja tarkoittaa ”Jumala pelastaa”. Hän on yksi Vanhan testamentin suurista profeetoista, jonka messiaanisten ennustusten täyttymisestä Uuden testamentin evankeliumit kertovat. Hänen vaimoaankin kutsutaan profeetaksi, ja heillä oli kaksi poikaa, joilla oli enteelliset nimet Sear-Jasub, ”jäännös palaa takaisin”, ja Maher-Salal-Has-Bas eli ”pakene saalis, ryöstäjä lähenee”. Kaunopuheisuuden lahjan saanut profeetta Jesaja mainitaan myös muissa Vanhan testamentin kirjoissa (2. Kun. ja 2. Aik.).

Jesajan kirja jakautuu kolmeen osaan, joita nykyään arvellaan eri kirjoittajien tekemiksi. Luvut 1–39 käsittelevät aikaa ennen Babylonian vankeutta, luvut 40–55 vankeuden aikaa 587–538 eKr. temppelin tuhoamisen jälkeen sekä luvut 56–66 aikaa vankeuden jälkeen.

Jesajan ensimmäisessä näyssä Herra jakaa oikeutta kaikille kansoille ja miekat taotaan auranteriksi ja keihäät vesureiksi. Toinen oli henkilökohtainen kutsumusnäky, jossa Jesaja sai jo nuorena Herralta kutsun profeetan tehtävään Juudan kuningas Ussian kuolinvuonna noin 736 eKr. Näkyyn sisältyy Jumalan paradoksi. Sana ”pyhä” korostaa Jumalan tuonpuoleisuutta, mutta kun ”hänen kirkkautensa täyttää kaiken maan”, hän on ihmisten kohdattavissa. Jesaja näki Herran istumassa valtaistuimella, ja kuusisiipiset serafit Hänen yläpuolellaan huusivat toisilleen: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot!” Kun Jesaja ei pitänyt itseään tämän näyn arvoisena, yksi serafeista kosketti hänen huuliaan hehkuvalla hiilellä ja sanoi: ”Katso, tämä on koskenut huuliasi, sinun syyllisyytesi on poissa ja syntisi sovitettu.” Herra kysyi: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?” Jesaja vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut!” (Jes. 6:1–8) Herra kuitenkin kehotti häntä pitämään huolen siitä, että Jumalan sanaa ei kuulla eikä ymmärretä siihen asti, kunnes kaupungit autioituvat ja talot tyhjenevät eli ennen kuin Juuda joutuu Babylonian valloittamaksi.

Johannes Krysostomoksen mukaan profeetat eivät nähneet Jumalan olemusta vaan ainoastaan Hänen alentumisensa. Ilmestyksillään Hän valmisti ihmisiä Poikansa lihaksitulemiseen. Jos he olisivat nähneet Hänen todellisen luontonsa, he eivät olisi nähneet Häntä eri muodoissa, koska Jumalassa ei ole muotoja eikä ääriviivoja; Hän ei istu, seiso eikä kävele ja Hän yksin tietää, millainen Hän on. Serafit ovat pyhimpiä enkeleitä, jotka saavat olla Jumalan lähellä, mutta hekään eivät pysty katsomaan Häneen vaan peittävät silmänsä siivillään. Gregorios Nyssalaisen mukaan serafit julistavat kolmiyhteisen Jumalan mysteeriä huutaessaan ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot” Pyhän Kolminaisuuden kolmipersoonaisen kauneuden edessä. Ambrosius Milanolainen kirjoittaa: ”Isä on pyhä, Poika on pyhä ja Henki on pyhä, mutta he eivät ole kolme pyhää, sillä on vain yksi pyhä Jumala, yksi Herra. He eivät sano sitä vain kerran, ettei Poikaa unohdettaisi, he eivät sano sitä kahdesti, ettei Henkeä unohdettaisi. He eivät puhu pyhistä, ettei kukaan luulisi, että heitä on useita. Kolminaisuutta palvotaan, mutta se ei palvo, Häntä ylistetään, mutta Hän ei ylistä.”

Pyhä Johannes Damaskolainen on kirjoittanut hiilestä, jolla serafi kosketti Jesajan huulia puhdistaen hänet hänen synneistään: ”Hiili ei ole pelkkää puuta vaan puuta yhdistyneenä tuleen. Samalla tavalla ehtoollisleipäkään ei ole pelkkää leipää vaan leipää yhdistyneenä jumaluuteen. Mutta kappale, joka on yhdistynyt jumaluuteen, ei ole yhtä luontoa, vaan siinä on yksi kappaleeseen kuuluva luonto ja toinen jumaluuteen kuuluva luonto, joka on yhdistynyt siihen, joten niiden yhdistelmä ei muodosta yhtä luontoa vaan kaksi.” Kristuksen temppeliintuomisen juhlan virrelmästikiirassa sanotaan: ”Jumalansynnyttäjän kädet ojentavat pihtien tavoin vanhukselle Kristuksen – hiilen, jonka jumalallinen Jesaja näki edeltä.” Jesajan puhdistuminen synneistä palavan hiilen avulla ennustaa syntien polttamista Kristuksen uhrin kautta. Athanasios Suuri katsoo Jesajan kutsumuksen profeetaksi enteilevän Pojan vapaaehtoista alentumista, lihaksitulemista ja tehtävää. Jumala kysyi: ”Kenet minä lähetän? Kuka lähtee sananviejäksi?” Poika vastasi: ”Tässä olen, lähetä minut!”

Jesajan profetiat viittaavat verhotusti kaikkiin Kristuksen elämän aspekteihin: ihmiseksi tulemiseen, idän tietäjiin, Egyptiin pakenemiseen, Jeesuksen lapsuuteen ja nuoruuteen, Edelläkävijän tulemiseen, Jeesuksen käytökseen, Kristuksen sanomaan ja ihmeisiin, Kristukseen paimenena, palmusunnuntaihin, Kristuksen kärsimykseen ja laskeutumiseen tuonelaan, kuoleman voittamiseen, murtuneisiin tuonelan portteihin, kuolleiden ylösnousemukseen, mirhankantajiin, Kristuksen taivaaseenastumiseen ja Hänen ikuiseen valtakuntaansa. Universalismin airueena Jesaja profetoi myös muista kansoista: Babyloniasta, Assyriasta, Filisteasta, Moabista, Damaskoksesta ja Syyriasta, Etiopiasta, Egyptistä, Edomista ja Tyroksesta. Niinpä Jesajan sanat kutsuvat ihmisiä kaikkialla maailmassa: ”Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne, ne ovat aina silmissäni. Lakatkaa tekemästä pahaa. – – Vaikka teidän syntinne ovat verenpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin lumi. Vaikka ne ovat purppuranpunaiset, ne tulevat valkeiksi kuin puhdas villa.” (1:16–18)

Jesajan toiminta Juudassa kesti nelisenkymmentä vuotta neljän kuninkaan, Ussian, Jotamin, Ahasin sekä Hiskian aikana. Hänen aikalaisensa eivät useinkaan halunneet kuulla hänen ennustuksiaan. Jesaja toimi myös Juudan kuninkaiden neuvonantajana, mutta Hiskiaa lukuun ottamatta he eivät osanneet arvostaa hänen neuvojaan. Hän puhui köyhien riistämisestä mutta myös pappien, profeettojen, poliitikkojen ja sotilaiden turmeltuneisuudesta sekä ulkopolitiikasta. Yhä uudelleen Jesaja huudahtaa: ”Älkää pelätkö!” ja kehottaa kansaa luottamaan Jumalaan eikä omiin puolustusvarusteluihinsa. Kun Israel oli joutunut assyrialaisten valtaamaksi, myös Juuda oli vaarassa, mutta Jesaja varoitti Juudaa liittoutumasta pakanallisen Egyptin kanssa Assyriaa vastaan. Epäjumalanpalvelus oli aina ollut Israelin kansan suuri synti, mutta Jesajan mukaan myös liittoutuminen Egyptin kanssa oli epäjumalanpalvelusta. Laulussa viinitarhasta (luku 5) Jesaja valitti Jerusalemin hengellistä tilaa ja vertasi Israelin kansaa hedelmättömään viinitarhaan, jonka Herra antaisi kansan uskottomuuden takia jäädä hylkymaaksi.

Jumalan pyhyys merkitsee kuitenkin myös sitä, että Hän pysyy uskollisena kansalleen, vaikka se pakkosiirtolaisuudessa lankesikin palvomaan Babylonian epäjumalankuvia. Profeetta julisti, että kansa vapahdetaan ja pyhä kaupunki rakennetaan uudelleen. Viisikymmentä vuotta kestäneen vankeuden aikana Jesajan sanat vahvistivat kansan uskoa, kun se joutui tulemaan toimeen ilman temppelipalveluksia.

Jesaja julisti pakkosiirtolaisuudessa eläneelle sukupolvelle Jumalan olevan ainoa todellinen Jumala, jonka ääntä Israelin on kuultava. Profeetta puhuu Herrasta usein ”Israelin Pyhänä”, joka rankaisee tottelematonta kansaansa mutta myös pelastaa sen. ”Muuta Jumalaa ei ole, minä yksin olen Herra, minä, joka luon valon ja luon pimeyden ja tuotan yhtä lailla onnen ja onnettomuuden. Minä olen Herra. Kaiken tämän minä teen.” (45:6–7) Jumala sallii onnettomuuksien kohdata kansaansa, mutta ei hylkää eikä unohda sitä: ”Unohtaako äiti rintalapsensa, unohtaisiko hoivata kohtunsa hedelmää? Vaikka hän unohtaisikin, minä en sinua unohda.” (49:15)

Jumalan pyhyydessä yhdistyvät tuomio ja armo. Israelin Pyhästä tulee muidenkin kansojen pyhä, joka tuomitsee myös ne ja lopulta armahtaa niitä. Jumalalla on suunnitelma, jonka Hän toteuttaa oman kansansa Israelin mutta myös muiden kansojen historiassa.

Juuda teki Assyrian uhan alla suunnitelmia ilman Jumalaa, mutta Jumala antoi ravistella valittua kansaansa, jotta se uudelleen liittyisi Häneen, ja siksi se joutui Babylonian vankeuteen. Sieltä Jumala vapautti sen toisessa exoduksessa, joka muistutti kansan vapautumista Egyptistä Mooseksen aikana. Mutta myös pakkosiirtolaisuuden sukupolvi oli sokea näkemään Jumalan tekoja. Vapautumisen jälkeenkin, luvattuun maahan palattuaan, kansa oli yhä paatunutta. ”Kun minä kutsuin, te ette vastanneet, kun minä puhuin, te ette kuunnelleet vaan teitte sitä, mikä on minun silmissäni väärää, ja aina valitsitte sen, mikä on vastoin minun tahtoani.” (65:12) Vaikka synnin rangaistus on päättynyt, synti elämää määrittävänä todellisuutena ei ole lakannut ja siksi rangaistuskin pysyy tarpeellisena.

Jesaja puhui kaikkia muita Vanhan testamentin profeettoja laajemmin tuomiosta (Jes. 1–39), uudesta alusta (Jes. 40–55) ja käytännön koetuksesta uuden alun jälkeen (Jes. 56–66). Siksi voidaan kysyä, onko Israelin synti ja siitä valittaminen todella Jumalan viimeinen sana. Eikö toistuvaan syntiin ole syvempää vastausta kuin se, että se täytyy aina uudelleen antaa anteeksi? Jesajan kirjoituksissa tulee esiin jotain uutta, mistä muualla Vanhassa testamentissa ei vielä ollut puhuttu: näky Herran palvelijan kärsimisestä ja kuolemasta toisten puolesta. Jesaja näki Jumalan kansan uudistuvan Daavidin kuninkuuden palautuessa: tuleva Voideltu pystyttäisi uudelleen Daavidin valtakunnan ja laajentaisi hallituksensa koko maailmaan ja kaikkiin luotuihin (luvut 9 ja 11). Tämä on mahdollista vain siten, että tuleva Messias on Jumalan Hengen voitelun ansiosta kykenevä täydelliseen kuuliaisuuteen Jumalalle. Jesaja ennusti Messiaan kaupungin tuhon ja uudistumisen. Jesaja näki kuninkaan tehtävän uudessa valossa: tuleva Hengen voitelema kuninkaallinen messiashahmo ottaa Israelin ja koko maailman syyllisyyden päälleen ja asettaa näin aivan uudenlaisen maailman peruskiven.

Myös muut kansat ovat tämän messiaanisen toiminnan piirissä. Tätä valmisteltiin jo Jesajan kirjan ensimmäisessä osassa, jossa kuvattiin maailmanlaajuista Messiaan valtaa. Mutta myös muut kansat ovat tehneet syntiä tai toimineet Jumalan tuomion välineinä. Jesajan kuvaaman ”Herran palvelijan” teko on jotain, joka vastaa tähän haasteeseen ja muuttaa koko maailman. Yleinen maailman tuomio ja toivo kuolleiden ylösnousemuksesta on seurausta Herran palvelijan sovitustyöstä. Maailman tuomio saa Herran palvelijan ansiosta uuden arvon. Kun Hän kantaa monien synnit, maailman tuomiossa ei voi olla kysymys sellaisesta kostosta, jossa hurskaita palkitaan ja vääryydentekijöitä rangaistaan, vaan siitä, miten kansat asennoituvat Israelin Jumalaa kohtaan. Kuolleiden ylösnousemuksessa koko maailman synnit kantavan Voidellun valta ei ole pelkkää tavallisen maallisen vallan jatkoa, vaan se on aivan uudenlaista valtaa ja uudenlainen järjestys, jossa ”leijona syö ruohoa”. Jesajan valtaisan profetian lopussa on siten johdonmukaisesti toivo uudesta taivaasta ja uudesta maasta (65:17).

Jesajan kirjan toisessa osassa (40–55) profeetta alkaa puhua pelastavasta ”Herran palvelijasta”, joka ottaa kärsiäkseen rangaistuksen kansan puolesta saavuttaakseen sovinnon tottelemattoman kansan ja Jumalan välillä. ”Hän kantoi meidän kipumme, otti taakakseen meidän sairautemme. Omista teoistaan me uskoimme hänen kärsivän rangaistusta, luulimme Jumalan häntä niistä lyövän ja kurittavan, vaikka meidän rikkomuksemme olivat hänet lävistäneet ja meidän pahat tekomme hänet ruhjoneet. Hän kärsi rangaistuksen, jotta meillä olisi rauha, hänen haavojensa hinnalla me olemme parantuneet. Me harhailimme eksyneinä kuin lampaat, jokainen meistä kääntyi omalle tielleen. Mutta Herra pani meidän kaikkien syntivelan hänen kannettavakseen.” (53:4–6) Herrasta puhutaan kansan lunastajana: ”Älä pelkää. Minä olen lunastanut sinut. Minä olen sinut nimeltä kutsunut, sinä olet minun.” (43:1) Poika kutsuu itseään Herran palvelijaksi, koska Hän on kuuliainen Isälle.

Kolmannessa osassa (56–66) asukkaat ovat palanneet Babylonian vankeudesta, mutta lankeavat taas epäjumalien palvontaan ja epäoikeudenmukaisuuteen aivan niin kuin ennenkin. He eivät pääse yksimielisyyteen temppelin uudelleenrakentamisesta. Alussa olevia moitteita seuraa lunastuksen lupaus ja kehotus lisätä paastoon myös elämäntavan parantaminen, koska paasto yksin ei hyödytä mitään.

Uusi testamentti todistaa Jesajan ennustusten toteutuvan Kristuksessa. Psalmien kirjan jälkeen Uudessa testamentissa lainataan eniten Jesajan kirjaa. Matteuksen evankeliumissa viitataan Jesajan profetiaan Jumalansynnyttäjästä: ”Katso, neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan, ja hänelle annetaan nimeksi Immanuel – se merkitsee: Jumala on meidän kanssamme.” (7:14) Alkukielinen heprean sana merkitsee tarkkaan ottaen ”neitoa”, ja jotkut ovat esittäneet, että sana pitäisikin kääntää ”tytöksi” tai ”naiseksi” – mutta jos nuori nainen tulee raskaaksi miehestä ja synnyttää lapsen, siinä ei ole mitään erikoista tai profeetallista merkkiä. Siksi ”neitsyestä” puhuu jo Septuaginta, juutalaisten oppineiden yli sata vuotta ennen Kristuksen syntymää laatima Vanhan testamentin kreikannos.

Matteuksen mukaan Joosef meni asumaan Nasaretiin, jotta kävisi toteen profeettojen ennustus, että Jeesusta kutsutaan nasaretilaiseksi. Evankelista tarkoittanee Jesajan profetiaa ”Iisain kannosta nousee verso, vesa puhkeaa sen juuresta ja kantaa hedelmää” (11:1), jossa vesaksi suomennettu sana muistuttaa sanaa ”nasaretilainen”. Luukas puolestaan kirjoittaa Jesajan mukaisesti siitä, että Jumala antaa Jeesukselle Daavidin valtaistuimen (Jes. 9:5–6).

Jeesuksen kasteessa toteutuivat profetiat Hengen laskeutumisesta Hänen päälleen. ”Hänen ylleen laskeutuu Herran henki, viisauden ja ymmärryksen henki, taidon ja voiman henki, totuuden tuntemisen ja Herran pelon henki.” (11:2) Pyhän Kyrillos Jerusalemilaisen mukaan ei ole yhtä Henkeä laissa ja profeetoissa ja toista evankeliumeissa ja apostoleissa, vaan yksi ja sama Pyhä Henki puhuu sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa.

Kristus itse luki Nasaretin synagogassa Jesajan kirjasta Messiaasta puhuvan kohdan (61:1–2): ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, parantamaan ne, joiden mieli on murtunut, julistamaan vangituille vapautusta ja kahlituille kahleitten kirpoamista, julistamaan Herran riemuvuotta, päivää, jona Jumalamme antaa palkan. Hän on lähettänyt minut lohduttamaan kaikkia murheellisia.” Hän tulkitsi sen tarkoittavan Häntä itseään: ”Tänään, teidän kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen” (Luuk. 4:21), mutta evankeliumissa kerrotaan, kuinka kuulijat ajoivat hänet ulos kaupungista ja veivät hänet jyrkänteelle syöstäkseen hänet sieltä alas. ”Totisesti, kukaan ei ole profeetta omalla maallaan.”

Kun Paavali (1. Kor. 15:3–4) toteaa, että Kristus kuoli meidän syntiemme vuoksi ja Hänet herätettiin kuolleista kolmantena päivänä, niin kuin oli kirjoitettu, hän viittaa Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Pietarin 1. kirjeen tavoin Jesajan kirjan lukuun 53, jossa puhutaan kärsivästä Herran palvelijasta. Johanneksen evankeliumissa Johannes Kastaja sanoo Jeesuksesta: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” viitaten Jesajan kirjan jakeeseen ”Häntä piinattiin, ja hän alistui siihen, ei hän suutansa avannut. Kuin karitsa, jota teuraaksi viedään, niin kuin lammas, joka on ääneti keritsijäinsä edessä, ei hänkään suutansa avannut.” (53:7) Apostolien teoissa Filippos kohtasi Jerusalemista Gazaan johtavalla tiellä etiopialaisen hoviherran, joka luki samaa Jesajan kirjan kohtaa, mutta ei ymmärtänyt sitä. Kun Filippos alkoi julistaa hänelle evankeliumia, hoviherra pyysi saada kasteen.

Jesaja näki ennalta myös Kristuksen suorittamat parantamisihmeet. Herran palvelija ei ottanut kantaakseen ainoastaan meidän syntejämme vaan myös meidän sairautemme: ”Silloin aukenevat sokeiden silmät ja kuurojen korvat avautuvat, rampa hyppii silloin kuin kauris, mykän kieli laulaa riemuaan.” (35:5–6)

Paavali puhuu silmistä, jotka eivät näe, ja korvista, jotka eivät kuule. Tämä on samaa paatumusta, jota Jesaja oli jo ennustanut.[1] Tämä ei ole lopullinen tuomio, vaan väliaikainen Jumalan armotarjouksen torjuminen. Matteus käyttää vertauksessa viinitarhan vuokraajista Jesajan kuvaa hedelmättömästä viinitarhasta.[2] Johanneksen ilmestyksen loppulukujen kuvaama Jumalan kaupunki, uusi taivas ja uusi maa sisältävät monia yhtymäkohtia Jesajan lukuihin 60–66. Ajatus ennen viimeistä tuomiota tulevasta kansojen tuomiosta ja maailmanlaajuisesta kaikkia kansoja koskevasta katastrofista (Ilm. 17–19) on esitetty Jesajan luvuissa 24–27.

Jesajan kirjassa kuvataan myös maailman kansojen kääntyminen Israelin Jumalan puoleen. Kun Jumala tuomitsee oman kansansa ja ilmaisee kirkkautensa, alkavat myös muut kansat etsiä Jumalaa (2:1–4). ”Hän antoi itsensä kuolemalle alttiiksi ja hänet luettiin rikollisten joukkoon. Hän otti kantaakseen monien synnit, hän pyysi pahantekijöilleen armoa.” (53:12) Koska Herran palvelija kuolee lopulta ”monien” puolesta, on myös kansoilla pääsy Jumalan luokse. Siten tulee mahdolliseksi kirkon lähetystyö: ”Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta Jumalaa ole.” (Jes. 45:22)

Jesajaa onkin kutsuttu Vanhan testamentin evankelistaksi ja Jesajan kirjaa ”Kristuksen kirjaksi”. ”Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa, ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan.” (9:5–6)

Profeetta Jesaja kärsi marttyyrikuoleman kuningas Hiskian pojan Manassen hallituskaudella. Hänet sahattiin kahtia, koska hän moitti kuningasta ja kansan johtomiehiä epäjumalien palvonnasta ja väitti nähneensä Jumalan. Hänen hautakammionsa on Jerusalemin eteläpuolella kuninkaiden hautakammioiden lähellä, koska hän oli kuninkaallista sukua. Myöhemmin hänen pyhät reliikkinsä tuotiin Konstantinopoliin ja sijoitettiin Blahernan lähelle pyhän marttyyri Laurentioksen kirkkoon, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Bysantin keisarinna Eudokia rakennutti hänelle vuonna 440 muistokirkon, jonka raunioita on yhä jäljellä. Ikoneissa profeetta Jesaja kuvataan vanhenevaksi, harmaatukkaiseksi mieheksi, jolla on pitkä, suippo parta.

Pyhä Kristoforos sai marttyyrien kruunun keisari Deciuksen aikana (249–251). Eräs keisarin sotapäällikkö kohtasi taistelussa vieraita kansoja vastaan outoon heimoon kuuluvan väkivahvan miehen nimeltä Reprobe ja otti hänet sotavangiksi. Tämän kasvonpiirteet olivat voimakkaasti ulkonevat, mikä teki hänestä ruman ja villiintyneen näköisen. Hän saikin lisänimekseen ”koirakasvo”. Mutta olemukseltaan Reprobe oli hyvä ja sääliväinen. Jumalan sana asui hänen sydämessään. Nähdessään epäjumalien palvelijoiden päivittäin pahoinpitelevän kristittyjä hän oli murheissaan ja tunsi myötätuntoa heitä kohtaan. Hän ei kuitenkaan osannut vangitsijoidensa kieltä eikä pystynyt puuttumaan asioihin. Hartaasti rukoiltuaan hän kuitenkin oppi kielen. Heti hän tunnustautui itsekin kristityksi ja moitti niitä, jotka vainosivat kristittyjä.

Kun Decius lähetti sotilaita vangitsemaan Reproben, nämä kohtasivat tämän rukoilemassa kirkon ulkopuolella. Ensin he säikähtivät hänen ulkomuotoaan, mutta Reprobe rauhoitteli heitä ja lupasi vapaaehtoisesti seurata heidän mukanaan, jos hän vain ensin saisi kasteen. Sotilaat sanoivat, etteivät he voi odottaa, koska heidän ruokatavaransa ovat lopussa. Enkeli tuli kuitenkin Reproben pyynnöstä siunaamaan sotilaiden vielä jäljellä olevat leivät, jonka jälkeen ne riittivät moneksi päiväksi. Ihme sai sotilaatkin uskomaan Kristukseen. Iloiten asioiden käänteestä Reprobe opetti heille kristinuskon perusteet, ja sitten he menivät yhdessä Antiokian piispan Babylaksen (4.9.) luo, joka kastoi heidät kaikki. Reprobe sai kasteessa kristilliseksi nimekseen Kristoforos. Kaiken tämän jälkeen sotilaiden oli kuitenkin pakko viedä hengellinen opettajansa sidottuna keisari Deciuksen eteen.

Keisari hämmentyi nähdessään Kristoforoksen erikoisen ulkomuodon. Hän määräsi, että Kristoforoksen jalkoihin oli sidottava raskas kivi ja että hänet oli ripustettava hiuksistaan roikkumaan paaluun. Lisäksi hänen kainaloitaan kärvennettiin soihduilla.

Kristoforos ei kuitenkaan luhistunut näissä kidutuksissa, ja niin keisari muutti taktiikkaa. Kristoforos vietiin palatsiin ja suljettiin samaan huoneeseen kahden kauniin prostituoidun kanssa. Heidätkin Kristoforos sai kääntymään kristinuskoon ja antoi heille nimeksi Akylina ja Kallinike. Molemmat tunnustivat uskonsa ja kärsivät marttyyrikuoleman. Myös Kristoforoksen vaikutuksesta kristinuskoon kääntyneet sotilaat mestattiin.

Sitten tuli Kristoforoksen itsensä vuoro. Ensin hänet yritettiin polttaa, mutta hän selvisi hengissä. Samoin kävi, kun hänet raskas kivi kaulassaan yritettiin hukuttaa syvään kaivoon. Lopulta hänetkin mestattiin, ja niin hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Attaleian piispa Petros lahjoi sotilaat ja sai ostetuksi itselleen marttyyrin ruumiin, jonka hän toi Attaleiaan.

Pian Kristoforoksen julman kuoleman jälkeen keisari Decius itse sairastui vakavasti. Kerrotaan, että hän katui kuolinvuoteellaan raakaa menettelyään kristittyjä ja erityisesti Kristoforosta kohtaan.

Pyhittäjä Šio (Simeon) eli 500-luvulla. Hän syntyi Syyrian Antiokiassa kristittyyn perheeseen ja sai hyvän koulutuksen. Kuultuaan pyhästä Johannes Zedazenilaisesta (ks. s. ###), joka oppilaineen kilvoitteli autioilla seuduilla, hän lähti salaa tämän luokse. Pyhittäjä Johannes lupasi ottaa Šion oppilaakseen, jos tämä saisi siihen vanhempiensa siunauksen. Johannes myös ennusti, että Šion vanhemmat vihkiytyisivät itsekin munkkiuteen. Šio palasi kotiinsa, mutta ei kertonut, mitä oli tapahtunut.

Jonkin ajan kuluttua Šion vanhemmat todella menivät yhteisestä päätöksestä luostariin. Silloin Šio myi kaiken omaisuutensa. Hän jakoi almuja köyhille, orvoille, leskille ja yksinäisyydessä kilvoitteleville erakoille ja vapautti kaikki perheensä palveluksessa olleet orjat. Järjestettyään näin asiansa hän palasi pyhittäjä Johanneksen luo. Tämä otti hänet iloiten vastaan ja vihki hänet munkiksi.

Šio kilvoitteli erämaassa pyhittäjä Johanneksen kanssa kaksikymmentä vuotta. Kun Johannes sai jumalallisessa ilmoituksessa kehotuksen valita oppilaidensa joukosta 12 askeettia ja lähteä näiden kanssa Iberiaan (Georgiaan) vahvistamaan kansan uskoa, hän valitsi pyhittäjä Šion lähtijöiden joukkoon.

Georgiassa pyhät isät asettuivat Zedazenvuorelle. Myöhemmin he hajaantuivat eri puolille maata julistamaan Jumalan sanaa. Pyhittäjä Johanneksen siunauksella Šio asettui Mtskhetan lähistöllä jyrkässä vuorenrinteessä olevaan luolaan ja antautui siellä ankaraan askeesiin. Hän toisti rukouksissaan jatkuvasti psalmin sanoja: ”Herra on minun valoni ja apuni, ketä minä pelkäisin? Herra on minun elämäni turva, ketä siis säikkyisin?” (Ps. 27:1). Kilvoitustensa palkkioksi hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän ja pyhän Johannes Kastajan. Kallioon puhkesi lähde, josta hän sai vettä, ja kyyhkynen toi hänelle ruokaa niin kuin korpit muinoin profeetta Elialle.

Kerran Georgian kuninkaan hovimies Evagre oli metsästämässä Sarkinetin vuorilla. Hän näki pyhittäjä Šion, joka oli kädet taivasta kohti kohotettuina uppoutunut rukoukseen. Tapaaminen kokonaan rukoukselle omistautuneen ja maailmalta piilossa elävän miehen kanssa sai Evagren valtoihinsa. Hän tunsi itsekin irtautuvansa kaikesta maallisesta ja jäi kilvoittelemaan Šion kanssa. Sana hovimiehen kääntymyksestä levisi kuitenkin nopeasti ympäri Georgiaa ja ihmisiä alkoi virrata heidän luokseen. Myös kuningas Parsman tuli tapaamaan kilvoittelijoita tuohtuneena entisen neuvonantajansa elämänmuutoksesta. Mutta kun hän näki pyhittäjä Šion kasvoilla säteilevän Jumalan armon, hän otti kruunun päästään ja polvistui hänen eteensä. Šio puolestaan suuteli kuningasta, auttoi häntä nousemaan pystyyn ja painoi kruunun takaisin hänen päähänsä. Kuningas Parsman lahjoitti Šiolle maata ja varoja kirkon rakentamiseksi erämaahan.

Kun kirkko oli valmistunut, kuningas Parsman saapui katolikoksen, useiden piispojen ja pyhittäjä Johanneksen kanssa sen vihkimisjuhlaan. Kirkon ympärille kasvoi luostariyhteisö, jossa kilvoitteli lopulta lähes kaksituhatta munkkia. Monet tulivat käymään luostarissa saadakseen pyhittäjä Šion ihmeitätekevän siunauksen ja parantuakseen sairauksistaan hänen esirukoustensa avulla.

Kaipaus täydelliseen yksinäisyyteen piti kuitenkin Šion sielua vallassaan. Hengellisen isänsä Johannes Zedazenilaisen siunauksella hän hyvästeli veljestön ja nimitti oppilaansa Evagren luostarin johtajaksi. Itse hän vetäytyi syvälle maan alle kaivomaiseen luolaan katkaisten kaiken yhteyden maailmaan. Ruoka laskettiin hänelle narun varassa alas luolaan.

Kilvoiteltuaan ruumiittoman enkelin tavoin vielä viisitoista vuotta Šio sai ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Pyhittäjä Šio päätti maallisen vaelluksensa toukokuun 9. päivänä osallistuttuaan sitä ennen pyhään ehtoolliseen. Hänen ruumiinsa haudattiin hänen perustamaansa luostariin, jota alettiin kutsua Šio Mgvimeläisen nimellä. Se on yksi harvoista vanhoista luostareista, joka on säilynyt huolimatta lukuisista Georgian yli pyyhkäisseistä hävityksistä.

Pyhä Nikolaos oli kotoisin Bysantin valtakunnan itäosista ja oli jo lapsesta lähtien harrasmielinen. Hän astui armeijan palvelukseen ja kunnostautui urheudellaan, niin että keisari Leo Viisas (886–912) kohotti hänet kenraalin asemaan ja antoi hänen komentoonsa tuhannen miehen sotajoukon. Heidät lähetettiin Kreikkaan Thessalian maakuntaan suojelemaan Larissan linnoitettua kaupunkia. Kasarmissa Nikolaos harjoitti sotilaitaan paitsi sotataidoissa myös Jumalan pelossa. Huhtikuussa vuonna 901 Bysantin raja-alueita terrorisoivat arabit – toisten tietojen mukaan bulgarialaiset – valloittivat Demetriaksen rannikkokaupungin (nykyinen Volos). Sitä tukikohtanaan käyttäen he tunkeutuivat myös Thessalian sisäosiin.

Kun valloittajat lähestyivät Larissaa, Nikolaos vakuuttuneena siitä, etteivät hänen vähäiset sotajoukkonsa ja paikalliset asukkaat pystyisi asettumaan vastarintaan, antoi käskyn evakuoida kaupunki. Itse hän liittyi useiden sotilaidensa kanssa erakkoyhteisöön, joka toimi Tirnavon lähistöllä noin 15 km:n päässä Larissasta sijaitsevalla vuorella. Siellä hän saattoi paastoten ja rukoillen löytää sen rauhan, jota mikään maallinen valtakunta ei pystyisi hänelle antamaan. Eräänä yönä, kun Nikolaos seuralaisineen oli syventynyt rukoukseen, heille ilmestyi enkeli, joka kehotti heitä valmistautumaan marttyyrikilvoitukseen.

Muutaman päivän kuluttua valloittajat saapuivat erakkojen skiittaan. Nikolaoksen kehotusten ja esimerkin innostamina kristityt sotilaat pääsivät ensin voitolle vihollisista, mutta pian heidät kuitenkin saarrettiin. Viholliset ottivat heidät kiinni ja alkoivat kiduttaa heitä julmasti saadakseen heidät kieltämään uskonsa. He pysyivät kuitenkin järkähtämättöminä aivan kuin olisivat kärsineet vieraassa ruumiissa, kunnes valloittajat lopulta tappoivat heidät. Marttyyrien nimet olivat Ardomios, Gregorios, Johannes, Demetrios, Mikael, Akyndinos, Teodoros, Pankratios, Paavali, Kristoforos, Pantaleon, Euodios, Emilianos ja Nauúdios. Myös kaksi naista Irene ja Pelagia kärsivät marttyyrikuoleman.

Sotajoukosta Nikolaos yksin onnistui pakenemaan. Hän siirtyi vähän etelämmäksi, Karditsan kaupungin lähistölle, metsäiselle Buneneen vuorelle, joka oli saanut nimensä alueella sijainneen mutta sittemmin autioituneen kaupungin mukaan. Siellä Nikolaos saattoi viettää jonkin aikaa hesykastista elämää luolassa suuren tammen juurella. Voittoisana taistelussa himoja ja pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan hän loisti hyveiden kirkkaudessa Jumalan ja enkelten edessä.

Samaan aikaan viholliset jatkoivat verilöylyjään etsiessään kaikkialta kuuluisaa sotapäällikköä. Lopulta he löysivät Nikolaoksen ja tekivät yllätyshyökkäyksen häntä vastaan. Sitten he yrittivät kiduttamalla saada hänet kieltämään Kristuksen. Nikolaos vastasi, että hän pysyisi uskollisena Herralle Jeesukselle aina viimeiseen hengenvetoonsa saakka. Pilkattuaan häntä viholliset lävistivät hänet hänen omalla keihäällään niin kuin Kristuskin aikoinaan lävistettiin. Yhtäläisen kuoleman yhdistämänä Nikolaos siirtyi voittosaatossa Herransa luo Hänen valtakuntaansa.

Kun valloittajat myöhemmin poistuivat alueelta, Larissan piispa sai kaupungin ja sen eloonjääneet asukkaat jälleen haltuunsa. Hän huolehti siitä, että Tirnavossa surmansa saaneiden marttyyrien jäännökset siirrettiin Larissaan. Pyhän Nikolaoksen ruumis jäi kuitenkin piiloon tammen onttoon runkoon, jonne valloittajat olivat sen heittäneet, ja säilyi siellä ihmeellisesti hajoamiselta ja villieläinten hyökkäyksiltä.

Lähes sata vuotta myöhemmin, vuoden 985 tienoilla, Tessalonikan käskynhaltija Eufemianos sairastui lepraan. Kun mitkään lääkintäyritykset eivät auttaneet, hän päätti turvautua pyhien apuun. Ensin hän kävi rukoilemassa Tessalonikan suojeluspyhän Demetrioksen (26.10.) haudalla. Sen jälkeen hän meni Larissaan kunnioittamaan pyhän Akhillioksen (15.5.) pyhäinjäännöksiä. Siellä hän näki näyn, jossa hän sai käskyn käydä kylpemässä lähteessä, joka sijaitsi lähellä pyhän Nikolaoksen ruumiin kätköpaikkaa Buneneen vuorella. Pitkän etsinnän jälkeen hän vihdoin löysi ensin pyhän Nikolaoksen ruumiin. Hän rakennutti paikalle pienen kirkon, johon reliikit sijoitettiin. Sen jälkeen hän näki vielä toisen näyn ja löysi myös lähteen. Kylvettyään siinä kolme kertaa Pyhän Kolminaisuuden nimeen hän tuli täysin terveeksi. Nykyään pyhän Nikolaos Bunenelaisen pääkalloa säilytetään Androksen saarella luostarissa, joka on omistettu Pyhälle Nikolaokselle, Lyykian Myrran arkkipiispalle.

Myrran kaupunki Lyykiassa joutui vuonna 1036 muslimien käsiin ja tuhottiin monien muiden kaupunkien ja kylien tavoin. Monet ortodoksit pakenivat turkkilaisten tieltä. Jumalan sallimuksesta kirkko ja siellä säilytetyt pyhän Nikolaos Ihmeidentekijän, Lyykian Myrran arkkipiispan pyhäinjäännökset säästyivät kuitenkin tuolloin hävitykseltä. Ne siirrettiin Italiaan, Barin kaupunkiin, jotta uskovat voisivat edelleenkin kunnioittaa niitä ja kokea niiden avulla parantumisia ja muita ihmeitä. Reliikkien siirrosta kirjoitettiin useita kertomuksia heti sen tapahduttua.

Pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle hurskaalle ja arvostetulle Barissa asuvalle papille ja sanoi: ”Nouse ja käske kirkon koko papiston lähteä Lyykian Myrraan. Ottakaa sieltä mukaanne minun pyhäinjäännökseni ja tuokaa ne tänne Bariin. En halua enää jäädä siihen lohduttomaan paikkaan. Tämä on Herran tahto.” Pappi lähti heti kertomaan näystä toisille papeille, jotka riemuitsivat kuullessaan siitä. He varustivat kolme laivaa ja valitsivat kunnioitettuja, hurskaita miehiä, jotka lähtisivät yhdessä pappien ja diakonien kanssa noutamaan pyhiä reliikkejä. Laivoihin lastattiin vehnää, jotta ne näyttäisivät tavallisilta kauppalaivoilta. Samaan aikaan kallisarvoisia reliikkejä lähti pelastamaan myös venetsialaisten laivojen retkikunta. Barilaiset ehtivät kuitenkin Myrraan ensimmäisenä.

Pyhän Nikolaoksen kirkon kryptasta barilaiset löysivät sarkofagin, jota vartioi neljä kreikkalaista munkkia. Muut kristityt olivat paenneet vuorille. Munkit olivat vuotta aiemmin nähneet näyn, jossa heille oli ilmoitettu reliikkien siirto ulkomaille. Pyhäinjäännökset olivat maatumattomat ja niitä ympäröi ihanan tuoksuinen mirha. Reliikit annettiin retkikunnassa matkustavien pappien Lupuksen ja Grimalduksen kannettavaksi, ja mirha kaadettiin astioihin. Kun Myrran kreikkalaiset saivat tietää asiasta, he vaativat barilaisia jättämään edes osan reliikeistä Myrraan. Niin sinne jätettiin sarkofagi, mirha ja ikoni. Tämä tapahtui 1.4.1087. Kaksi reliikkejä vartioinutta munkkia lähti retkikunnan mukana Bariin, jossa asui noihin aikoihin paljon kreikkalaisia.

Matkan varrella miehistö jakoi pyhän Nikolaoksen siunausta kaikissa satamissa, joihin laivat poikkesivat. Kun retkikunta lopulta saapui Bariin, uutinen levisi nopeasti. Kaupungin asukkaat kiiruhtivat piispojen, pappien ja munkkien johdolla kynttilöitä ja suitsutusastioita kantaen vastaanottamaan pyhäinjäännöksiä. Kaikki lauloivat ja ylistivät Jumalaa ja Hänen pyhäänsä. Reliikit saatettiin pyhän Johannes Edelläkävijän kirkkoon meren rannalle.

Vammaiset, sokeat, kuurot, riivatut ja kaikenlaiset sairaat turvautuivat uskossa Nikolaos Ihmeidentekijän armon täyttämiin pyhäinjäännöksiin, ja monet parantuivat ihmeellisesti. Niinpä Barin asukkaat päättivät rakentaa suuren basilikan ja valmistaa hopeisen pyhäinjäännöslippaan, joka kullattiin ja koristeltiin jalokivillä. Paavi Urbanus II oli vihkimässä uutta Pyhän Nikolaoksen kirkkoa, ja reliikit siirrettiin kirkon kryptaan.

Muutamia vuosia myöhemmin pyhä Nikolaos ilmestyi eräälle munkille ja käski siirtää reliikkinsä kryptasta alttaripöydän alle. Näin tehtiin, ja pyhän kantapäistä alkoi joka vuosi hänen muistopäivänään jumalallisen liturgian aikana virrata vuolaasti mirhaa, joka paransi kaikki sairaudet Jumalan kunniaksi. Jumalallinen liturgia toimitettiin niin hitaasti, että se kesti kolme tuntia, jotta mirhaa ehtisi vuotaa pitempään ja siitä riittäisi mahdollisimman monelle pyhiinvaeltajalle. Mirhan tuoksu täytti koko kirkon. Liturgian päättyessä mirha lakkasi valumasta, ja sitä jaettiin pienissä pulloissa kaikkialle Italiaan ja ulkomaillekin. Lukemattomat ihmiset, jotka uskossa voitelivat itsensä mirhalla, paranivat. Vielä nykyäänkin pyhän Nikolaoksen pyhäinjäännöksistä tihkuu pieniä määriä mirhaa, joka kootaan ja sekoitetaan veteen jaettavaksi pyhiinvaeltajille. Sitä on nimitetty myös mannaksi.

Reliikkien siirto oli osaltaan vaikuttamassa siihen, että pyhästä Nikolaoksesta tuli koko Euroopassa ja kaikkialla maailmassa yksi kaikkien aikojen kunnioitetuimmista ja kuuluisimmista pyhistä. Hänestä on kerrottu enemmän hänen varsinaisen muistopäivänsä (6.12.) kohdalla.

Pyhittäjä Kristofor kilvoitteli 1500-luvulla Venäjällä Korjažemkan Pyhän Nikolaoksen luostarissa lähellä Solvytšegodskia ja vihkiytyi siellä munkiksi. Luostarin perustajan pyhittäjä Longinin (10.2.) kuoltua Kristofor lähti etsimään itselleen yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän asettui Malaja Korjažemka -joelle, jossa hänen ympärilleen muodostui 1550-luvun puolivälissä pieni Jumalansynnyttäjälle omistettu luostari. Luostarissa oli Kristoforin hankkima Jumalansynnyttäjän Odigitria (Tiennäyttäjä) -ikoni, joka osoittautui ihmeitätekeväksi, ja lähistöllä oli parantava lähde. Vuonna 1572 Kristofor jätti veljestönsä ja lähti salaa luostarista. Hänen kuolinaikansa ja -paikkansa on tuntematon.

Pyhittäjä Joosef oli Amvrosi Optinalaisen (10.10.) läheisin oppilas. Hän syntyi vuonna 1837 Harkovin läänissä Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Johannes (Ioann). Hänen vanhempansa Jefim ja Maria Litovkin olivat yksinkertaisia ja hurskaita ihmisiä. Heidän kanssaan Johannes kävi pienestä pitäen kirkossa. Myöhemmin hän muisteli, miten vaikea hänen oli herätä aikaisin aamulla, mutta miten hyvä oli sitten rukoilla Herran huoneessa. Johannes oli likinäköinen ja vähän huonokuuloinen lapsi. Hän oli herkkä ja myötätuntoinen, mutta myös arka ja pidättyväinen.

Kun Johannes oli 8-vuotias, hän kerran kesken lasten leikkien kohotti kasvonsa ja kätensä kohti taivasta ja kaatui samassa tiedottomana maahan. Tultuaan tajuihinsa hän vastasi omaistensa kyselyihin nähneensä Taivaan Valtiattaren. ”Hänellä oli päässään kruunu, jossa oli risti, ja hänen ympärillään loisti aurinko”, pieni Johannes kertoi. Johanneksen uskonnonopettaja, kunnioitettu rovasti, sanoi, että pojasta tulisi jotakin erityistä.

Pian tämän jälkeen kylässä syttyi tulipalo. Johannes näki kotiaan uhkaavan vaaran ja alkoi rukoilla: ”Taivaan Valtiatar, säästä talomme; se on aivan uusi!” Samalla hän ojensi käsiään läheistä Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoa kohti. Lapsen rukous tuli kuulluksi ja talo säästyi, vaikka ympärillä kaikki paloi.

11-vuotiaana Johannes jäi orvoksi. Hän oli töissä ravintolassa ja sekatavarakaupassa, väsyi ja oli nälissään. Välillä hän joutui elämään huonossakin seurassa, mutta rukous oli hänen erottamaton matkatoverinsa ja kirkko ainoa paikka, josta hän löysi lohdutusta.

Lopulta Johannes pääsi hyvän kauppias Rafailovin palvelukseen Taganrogiin. Tämä mieltyi nuorukaiseen ja olisi halunnut antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta odottamatta Johannes sai kirjeen sisareltaan, joka oli vihkiytynyt nunnaksi Borisovkan luostarissa. Tämä neuvoi veljeään menemään kuuliaisuusveljeksi Optinan luostarin skiittaan, joka oli tunnettu ohjaajavanhuksistaan.

Halu jättää maailma syttyi Johanneksen sydämessä. Hän päätti lähteä pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta poikkesi sisarensa nunna Leonidan luo Borisovkan luostariin. Siellä skeemanunna Alipia neuvoi häntä unohtamaan Kiovan ja menemään Optinaan ohjaajavanhusten luo. Matkaseurakseen hän sai Belevin luostarin sisaria, jotka kilvoittelivat Optinan isien hengellisessä ohjauksessa.

Optinassa Johannes pyysi vanhus Amvrosilta siunausta lähteäkseen pyhiinvaellukselle Kiovaan, mutta sai vastauksen: ”Mitä sinä Kiovaan − jää tänne.” Näin Johannes 23-vuotiaana liittyi skiitan veljestöön. Luostarin tavan mukaan hän aloitti kilvoittelunsa veljestön ruokasalissa, trapesassa. Hänen hyvät ominaisuutensa, kuuliaisuus, ahkeruus, vaiteliaisuus ja vihastumattomuus tulivat heti näkyviin. Pian hänet määrättiin pyhittäjä Amvrosin kelja-apulaiseksi. Hän asui tämän keljatalossa kokonaiset 50 vuotta.

Eläminen vanhus Amvrosin läheisyydessä lohdutti ja ilahdutti Johannesta; toisaalta jatkuva vieraiden vastaanottaminen ja touhu rasitti ja kiusasi häntä. Hän alkoi jälleen haaveilla Kiovasta ja Athosvuoresta. Vanhus Amvrosi näki hänen ajatuksensa ja sanoi hänelle: ”Veli Johannes, täällä meillä on parempi kuin Athoksella, jää tänne.” Vanhuksen selvänäköisyys hämmästytti Johannesta ja hän ymmärsi, että kyseessä oli ollut kiusaus.

Johannes kesti luostarissa monenlaista murhetta: epäoikeudenmukaisia moitteita, puutetta ja sairauksia. Vuosikymmeniin hänellä ei ollut omaa nurkkaa, jossa levätä, lukea ja rukoilla. Mutta koettelemukset vain vahvistivat ja puhdistivat hänen sieluaan. Ne tekivät hänestä täydellisen kuuliaisuusveljen ja munkin.

Vuonna 1872 Johannes vihittiin munkiksi nimellä Joosef. Hän osoitti vanhus Amvrosille kaikessa niin täydellistä kuuliaisuutta, että se hämmästytti kaikkia. Vuonna 1877 hänet täysin odottamatta vihittiin munkkidiakoniksi. Luostarin tavan mukaan hänen tuli palvella liturgiassa 40 päivän ajan, mutta hänen heikko terveytensä petti. Oikeaan kylkeen tuli tulehdus, johon hän melkein kuoli. Muuten diakoninvihkimys ei muuttanut Joosefin elämää; työtä ja huolia vain tuli lisää. Omaa keljaa hänellä ei ollut vieläkään, vaan hän nukkui vanhus Amvrosin odotushuoneessa, joka oli illalla täynnä ihmisiä noin kello 23:een asti. Keskiyön aikoihin hän pääsi nukkumaan ja jumalanpalvelusvuorossa ollessaan hänen piti olla jo yhdeltä aamuyöstä kirkossa.

Kerran isä Joosef nukahti suoraan vanhuksen kynnykselle. Mennessään keljaansa tämä kompastui nukkuvaan apulaiseensa. Joosef heräsi ja hymyili anteeksipyytävän näköisenä. Vastaansanomattomalla kuuliaisuudellaan hän saavutti nöyryyden, joka kohotti hänet hengen korkeuksiin.

Vuonna 1884 isä Joosef vihittiin pappismunkiksi. Hän toimi jo vanhus Amvrosin vanhimpana kelja-apulaisena. Hänen tärkein velvollisuutensa oli huolehtia vanhuksen voinnista. Hän kuunteli vierailijoiden asiat hiljaisena ja vakavana ja välitti heille vanhuksen vastaukset täsmällisesti lisäämättä niihin mitään omaansa. Hänen jatkuva hyväntuulisuutensa ja rauhallisuutensa teki kaikkiin vaikutuksen. Vanhus Amvrosi alkoi yhä useammin lähettää vieraitaan isä Joosefin luo, ja heitä kaikkia hämmästytti, että tämän sanat vastasivat täsmälleen sitä, mitä vanhus itse puhui. Vanhus puolestaan tapasi sanoa hänestä: ”Minä annan teille juotavaksi vedellä laimennettua viiniä, mutta isä Joosef tulee antamaan teille viiniä laimentamattomana.” Näin Joosefia vähitellen valmistettiin ohjaajavanhuksen tehtävään.

Joosef itse hoiti tehtäväänsä hiljaa ja vaatimattomasti. Hän suhtautui kaikkiin luostarin veljiin samalla tavalla. Hän ei ystävystynyt kenenkään kanssa eikä käynyt muualla kuin kirkossa ja siellä, minne vanhus hänet lähetti. Hänen rakkautensa vanhukseen oli hiljaista ja harrasta, niin kuin oli koko hänen elämänsä.

Vuonna 1888 isä Joosef sairastui vakavasti. Hänelle toimitettiin sairaanvoitelun sakramentti vanhus Amvrosin keljassa, ja kun hänen tilansa yhä huononi, hänet vihittiin suureen skeemaan. Seuraavana päivänä hänelle luettiin kuolinhetken rukoukset. Kun kuuliaisuusveli toi vanhus Amvrosille sanan, että isä Joosef pyytää siunausta lähteä, vanhus käski veljeä sanomaan hänelle vastaukseksi: ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot.” Nämä sanat kuultuaan isä Joosef pyysi saada teetä ja alkoi vähitellen toipua. Myöhemmin vanhus Amvrosi kertoi, että isä Joosef oli sairasvuoteella ollessaan nähnyt Taivaan Valtiattaren.

Kun isä Joosef oli toipunut, hänet nimitettiin vanhus Amvrosin apulaiseksi ja hän alkoi ottaa vastaan synnintunnustuksia. Keväällä 1890 vanhus Amvrosi oli tapansa mukaan lähdössä Šamordinon nunnaluostariin, kun hän äkkiä ilmoitti isä Joosefille, ettei hän tällä kertaa ottaisi tätä mukaansa. ”Sinua tarvitaan täällä”, hän sanoi. Näin vanhus ensimmäistä kertaa 30 vuoteen lähti matkalle ilman Joosefia. Lisäksi hän kehotti Joosefia muuttamaan omaan keljaansa.

Vanhus Amvrosin lähdettyä Šamordinoon monet munkit alkoivat käydä synnintunnustuksella isä Joosefin luona. Kun Amvrosin voimat alkoivat heikentyä, hän alkoi lähettää Optinaan Joosefin luo myös Šamordinon sisaria. Joosef ikävöi vanhusta ja kävi tämän luona kerran kuukaudessa.

Lokakuun 10. päivänä 1891 pyhittäjä Amvrosi antoi sielunsa Herralle. Kaikki, jotka olivat tunteneet hänet, olivat murheissaan, mutta isä Joosefin suru oli suurin. Siitä huolimatta hän jaksoi lohduttaa toisia. Monet tunsivatkin, että edesmenneen vanhuksen henki oli laskeutunut häneen ja vaikutti hänessä.

Vanhus Amvrosin kuoleman jälkeen isä Joosefista tuli Šamordinon luostarin sisarten rippi-isä. Muutaman vuoden kuluttua skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli (Zertsalov, 25.1.) kuoli ja Joosef nimitettiin skiitan johtajaksi ja Optinan luostarin koko veljestön rippi-isäksi.

Joosef suhtautui ihmisiin hämmästyttävän tasapuolisesti. Hän oli puheissaan pidättyväinen, mutta vuodatti suustaan kristillisen opetuksen hunajaa. Veljestöä kohtaan hän oli luja ja vaativa, mutta ei käyttänyt heitä ohjatessaan johtajan valtaansa, vaan vaikutti heihin rakkaudellaan. Veljet sanoivatkin hänestä: ”Mitä isä Joosef ei saa tehdyksi käskemällä, sen hän saa aikaan nöyryydellään.” Hän ei mielellään siirtänyt munkkeja kuuliaisuustehtävästä toiseen, vaan sanoi, että samassa tehtävässä nämä oppivat nopeammin kärsivällisyyttä.

Jumalanpalvelukset isä Joosef toimitti keskittyneesti eikä hyväksynyt kirkossa sen enempää turhaa kiirehtimistä kuin velttoa hidasteluakaan. Pyhän ehtoollisen jälkeen hän vaipui hengelliseen katseluun ja rukous toimi hänessä niin voimakkaana, ettei hän voinut pidättää sitä sisällään, vaan lausui suureen ääneen Jumalan nimeä. Isä Joosef oli Jeesuksen rukouksen harjoittaja ja ohjasi hengellisiä lapsiaankin sisäiseen rukoukseen. Hän itse uppoutui rukoukseen niin, ettei usein huomannut kelja-apulaisensa saapumista, vaan havahtui vasta tämän puhutellessa häntä toistamiseen.

Vanhus Joosef toimi Optinan luostarin skiitan johtajana ja veljestön rippi-isänä kaksitoista vuotta. Vuonna 1905 hän alkoi heikentyä ja vetäytyi lepoon. Elämänsä viimeiset viisi vuotta hän sairasteli ja kesti kärsivällisesti kaikki vaivansa nähden niissäkin Jumalan sallimuksen. Hengeltään hän pysyi koko ajan reippaana. Pääsiäisen jälkeen vuonna 1911 hänelle nousi kova kuume. Hän hyvästeli skiitan ja luostarin veljestön sekä Šamordinon ja Belevin luostarin sisaret.

Viimeisinä elinpäivinään vanhus Joosef ei enää syönyt, vaan nautti ainoastaan pyhää ehtoollista. Loppuun asti hän pysyi kuitenkin tajuissaan ja säilytti täyden ymmärryksen. Hän muisti kaiken, antoi selkeät vastaukset kysymyksiin ja saneli kirjeitä. Vielä kaksi päivää ennen kuolemaansa hän myös allekirjoitti ne omakätisesti. Hän makasi vuoteellaan silmät suljettuina. Monet, jotka tulivat tapaamaan häntä, luulivat, ettei hän ollut tajuissaan ja pahoittelivat, etteivät ennättäneet saada hänen siunaustaan. Silloin vanhus avasi puoliksi sammuneet silmänsä ja kohotti heikon kätensä siunatakseen vieraan.

Toukokuun 9. päivänä 1911 vanhus Joosef henkäisi viimeisen kerran ja hänen puhdas sielunsa lennähti taivaallisiin asuntoihin. Enkelimäinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja jäi väreilemään hänen huulilleen. Yhdeksäntenä päivänä pyhittäjä Joosefin kuolemasta eräs riivattu parani odottamatta hänen haudallaan. Pyhittäjä Joosef kanonisoitiin vuonna 1988. Hänen reliikkiensä äärellä Optinan luostarissa tapahtuu jatkuvasti ihmeitä ja parantumisia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Simon Kiivailija eli Simon Kananeus mainitaan Raamatussa Jeesuksen kahdentoista opetuslapsen joukossa. Hän on eri henkilö kuin apostoli Simon Pietari, yksi kahdestatoista, ja Herran velipuoli Simon, joka lasketaan 70 apostolin joukkoon. Hänen nimensä Kananeus ei viittaa Kaanan kaupunkiin eikä Kanaaninmaahan vaan hänen kiihkeyteensä ja seloottien eli kiivailijoiden puolueeseen, vaikka onkin mahdollista, että hän asui Galilean Kaanassa.

Tradition mukaan Simon Kiivailija oli sulhanen Kaanan häissä, joissa Jeesus teki äitinsä aloitteesta ensimmäisen ihmeensä ja muutti veden viiniksi (Joh. 2). Siksi hänen yhteydessään muistellaan tätä ihmettä. Kristus ja Hänen äitinsä ja opetuslapsensa olivat vieraina häissä. Kun viini loppui kesken, äiti sanoi Jeesukselle, ettei heillä ollut enää viiniä. ”Mutta Jeesus vastasi: Anna minun olla, nainen. Minun aikani ei ole vielä tullut.” Hänen äitinsä kehotti palvelijoita tekemään niin kuin Jeesus sanoi. Jeesus käski heidän täyttää kuusi kivistä, juutalaisia puhdistautumisrituaaleja varten tarkoitettua vesiastiaa vedellä ja viedä pitojen valvojalle. Valvoja maistoi vettä, joka oli muuttunut viiniksi. Tämä oli Jeesuksen tunnusteoista ensimmäinen, ja sen ansiosta hänen opetuslapsensa uskoivat häneen.

Hymnografi pyhä Romanos Melodos kirjoittaa kontakissa: ”Kun Kristus voimansa merkkinä selvästi muutti veden viiniksi, kaikki ihmiset iloitsivat, sillä viinistä tuli hyvää. Nyt me kaikki kirkon aterialla osallistumme Kristuksesta pyhällä riemulla viinistä, joka on muuttunut Hänen verekseen, ja ylistämme suurta Sulhasta.”

Oletettavasti Simon Kiivailija tunsi häävieraansa Jeesuksen ja tämän äidin, jotka asuivat silloin Nasaretissa Kaanan eteläpuolella. Sulhanen oli todistamassa tunnustekoa, jonka jälkeen hän uskoi Jeesukseen Kristukseen ja jätti morsiamenkin taka-alalle seuratakseen Taivaallista Sulhasta. Innokkuutensa takia hän sai lisänimen Kiivailija. Hänestä tuli Jeesuksen opetuslapsi ja yksi kahdestatoista pyhästä apostolista.

Helluntain jälkeisinä vuosina opetuslapset hajaantuivat eri suuntiin julistamaan evankeliumia kaikille kansoille, niin kuin Jeesus Kristus oli heitä kehottanut. Myös Simon Kiivailija sai Pyhän Hengen lahjan ja teki lähetystyötä eri maissa: Egyptissä, Mauretaniassa, Libyassa, Numidiassa, Kyrenessä ja Abhasiassa Mustanmeren rannalla sekä Britanniassa. Hän käännytti monia pakanoita kristinuskoon ja joutui kärsimään paljon Kristuksen tähden. Hänen elämänvaiheistaan tunnetaan kaksi erilaista versiota, joissa yhteisenä piirteenä on Britanniassa toimiminen.

Ensimmäisen tradition mukaan Simon Kiivailija kävi Britanniassa, pakeni sieltä sodan jaloista ja matkasi Persiaan. Yhdessä apostoli Juudaksen, Jaakobin pojan, (Taddeuksen) kanssa hän saarnasi evankeliumia persialaisille, kunnes Simon sahattiin poikki ja Juudas surmattiin tapparalla. Tämän tradition mukaan Simon Kiivailija kuoli marttyyrina epäjumalanpalvelijoiden käsissä Suanirissa Persiassa vuonna 47 ja haudattiin Babyloniaan (samoin kuin apostoli Taddeus). Siksi Simonin symbolina saattaa esiintyä saha ja Juudaksen tappara.

Toisen tradition mukaan Simon Kiivailija kärsi marttyyrikuoleman Britanniassa. Käytyään siellä lyhyellä matkalla ensimmäistä kertaa jo vuonna 44 hän palasi sinne pyhän Joosef Arimatialaisen seurueessa vuonna 60 sodan aikana, kun asukkaiden viha roomalaisia kohtaan oli suurimmillaan, ja saarnasi evankeliumia sekä brittien että Britanniassa asuvien roomalaisten keskuudessa antautuen suuriin vaaroihin. Tämän tradition mukaan roomalaiset pidättivät hänet prokuraattori Catus Decianuksen määräyksestä ja tuomitsivat hänet lyhyen oikeudenkäynnin jälkeen kuolemaan. Tuomio pantiin täytäntöön Caistorissa, Lincolnshiressä. Kristuksen pyhä apostoli Simon Kiivailija naulittiin ristiin niin kuin hänen Herransakin ja haudattiin Britanniassa vuonna 61 noin 10. toukokuuta, minkä vuoksi siitä tuli hänen muistopäivänsä. Häntä muistellaan myös kesäkuun 30. päivänä kahdentoista apostolin juhlassa.

Alfeus, Filadelfus ja Cyprianus olivat saman aatelisperheen poikia ja kotoisin Pyreneitten niemimaan baskialueelta. Alueella saarnasi kristinuskoa pyhä mies nimeltä Onesimus. Hän opetti veljeksille ja heidän serkulleen Erasmukselle kristinuskoa. Kun keisari Licinius vuonna 320 aloitti uudelleen kristittyjen vainon, heidät kaikki pidätettiin yhdessä 14 muun kristityn kanssa ja vietiin keisarin eteen Roomaan. He kestivät kärsivällisesti uskoaan kieltämättä kidutukset, joita keisari heille määräsi. Roomasta heidät lähetettiin Etelä-Italiaan. Onesimus ja Erasmus kärsivät marttyyrikuoleman yhdessä muiden kristittyjen kanssa Puzzolesissa lähellä Napolia. Veljekset taas vietiin toisen tuomioistuimen eteen Sisiliaan, missä he saivat marttyyrien kuihtumattoman seppeleen. Alfeus mestattiin, Filadelfus kärvennettiin halstarilla ja Cyprianus ripustettiin korvennettavaksi tulisijan yläpuolelle.

Toisen tradition mukaan kristitty ylimysnainen Tekla vapautti marttyyrit maaherran sihteerin avulla vankilasta ja piti heitä piilossa talossaan. Erinäisten vaiheiden jälkeen heidät olisi tämän version mukaan mestattu Lentinissä, mistä heidän maineensa kiiri koko Italiaan ja Rooman valtakunnan itäosiin. Latinankielinen elämäkerta puolestaan antaa tietoja, joiden mukaan marttyyrien kilvoitus oli tapahtunut jo keisari Deciuksen vainon aikana vuonna 250.

Amma Isidora kilvoitteli Tabennan nunnaluostarissa Egyptissä 300-luvun tienoilla. Luostarissa oli noin 400 nunnaa, jotka kilvoittelivat omissa oloissaan. Pappi ja diakoni kävivät heidän luonaan sunnuntaisin toimittamassa liturgian.

Amma Isidora omaksui vähitellen houkkamaisen kilvoituksen. Hän kulki avojaloin ja verhosi päänsä hunnun sijasta rääsyillä. Isidora oli aina palvelemassa toisia eikä koskaan istunut pöytään toisten kanssa tai ylipäätään syönyt ateriaa, vaan söi ainoastaan toisilta jääneitä murusia ja joi pesuvettä. Hän teki luostarissa kaikki ne likaisimmat työt, jotka olivat toisten mielestä vastenmielisiä. Monet nunnat alkoivat suhtautua Isidoraan ylimielisesti ja pilkallisesti pitäen häntä mielipuolena, mutta hän ei vihastunut vaan piti ajatuksensa Jeesuksessa Kristuksessa eikä koskaan sanonut pahaa sanaa kenellekään.

Lähiseudulla kilvoitellut kuuluisa erakkomunkki Pithyrion[1] näki ilmestyksen, jossa enkeli sanoi hänelle: ”Haluatko nähdä jonkun itseäsi hurskaamman? Mene Tabennan luostariin. Sieltä löydät nunnan, joka on verhonnut päänsä rääsyillä. Ihmiset tuuppivat häntä, mutta hän palvelee heitä rakkaudella ja kestää kaiken antamatta mielensä irrota Jumalan rauhasta hetkeksikään. Sinä sen sijaan asut täällä yksin, mutta mielesi vaeltelee kaupungista toiseen.”

Pithyrion vaelsi luostarin portille, ja korkean ikänsä ja hengellisen maineensa ansiosta sai luvan käydä sisään. Kun sisaristo oli koolla, Pithyrion ei nähnyt etsimäänsä ja sanoi: ”Joku puuttuu.” Sisaret muistivat Isidoran ja sanoivat: ”Yksi on keittiössä, mutta hänestä ei kannata välittää: hän on mielenvikainen.” Pithyrion pyysi nähdä hänet.

Isidoran tullessa Pithyrion lankesi hänen jalkoihinsa ja huudahti: ”Siunaa minua, pyhä äiti (amma)!” Isidorakin lankesi maahan sisariston ihmetellessä, mitä oli tekeillä. ”Isä, hän on päästänsä vialla”, he sanoivat. ”Te itse olette päästänne vialla”, Pithyrion vastasi, ”tämä nainen on hengellinen äiti, minun äitini ja teidän äitinne. Totisesti minä rukoilen, että saisin tuomiopäivänä olla arvollinen saamaan yhtä hyvän osan kuin hän.”

Nunnat alkoivat tulla katumukseen ja lankesivat maahan heidän edessään. Jokainen tunnusti, mitä pahaa oli tehnyt tai sanonut Isidoralle. Abba Pithyrion rukoili kaikkien puolesta ja lähti takaisin kilvoituspaikkaansa.

Muutaman päivän ajan pyhä Isidora oli luostarissa kaikkien ihailun ja kunnioituksen kohteena. Tämä alkoi kuitenkin kiusata häntä, ja hän päätti lähteä luostarista kenenkään tietämättä. Niinpä yhtäkkiä huomattiin, että Isidoraa ei löytynyt mistään. Kukaan ei koskaan saanut selville, minne hän oli mennyt. Näin ollen hänen kuolemastaan ei ole mitään tietoa. Todennnäköisesti se tapahtui 300-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Pyhä Isidora lienee kirkon historian ensimmäinen tunnettu pyhä houkkakilvoittelija.

Ortodoksinen kirkko viettää toukokuun 10. päivänä pyhittäjä Taisian muistopäivää. Hänestä on kerrottu hänen toisen muistopäivänsä kohdalla 8.10.

Pyhä Simon vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1100-luvun jälkipuoliskolla. Hän pyrki seuraamaan kaikessa luostarin perustajien Antonin ja Feodosin ja muiden pyhittäjäisien jättämää esimerkkiä. Näin hän edistyi nöyryyden ja kuuliaisuuden hyveissä, ja Jumala vuodatti hänelle runsaita lahjojaan. Simonin hyveet eivät jääneet huomaamatta. 1200-luvun alussa hänet nimitettiin Vladimirin kaupungissa sijaitsevan Jumalansynnyttäjän luostarin igumeniksi. Vladimirin suuriruhtinas Georgi halusi kaupunkinsa olevan kirkollisesti riippumaton Rostovin arkkipiispasta ja päätti vuonna 1215 perustaa Vladimiriin oman piispanistuimen. Sen ensimmäiseksi piispaksi valittiin pyhä Simon.

Simonin aikana hiippakunnan toiseen keskukseen Suzdaliin rakennettiin suuri katedraali, jonka Simon vihki käyttöön. Suuriruhtinas rakasti ja kunnioitti pyhää Simonia niin paljon, että olisi ollut valmis perustamaan Suzdaliinkin piispanistuimen Simonin ystävälle Kiovan luolaluostarin munkki Polikarpille, jota kiusasi kunnianhimo. Simon kuitenkin ymmärsi Polikarpin sisäisen tilan ja taivutti suuriruhtinaan luopumaan suunnitelmasta. Polikarpille hän kirjoitti kirjeen, jossa hän antaa neuvoja tämän sielun heikkouksiin. Hän esittää kirjeessään opettavaisia esimerkkejä luolaluostarin kilvoittelijoiden elämästä ja toteaa, että hän – vauraan hiippakunnan piispa – haluaisi itsekin olla tuon luostarin vähäisin kuuliaisuusveli.

Pyhä Simon paimensi hengellistä laumaansa hyvin ja huolehti erityisesti rauhan säilymisestä ihmisten välillä. Murheiden aikanakin hän kiitti aina Jumalaa ja opetti uskovia tekemään samoin.

Simon oli perehtynyt Kiovan luolaluostarin kilvoittelijoiden elämään. Hän keräsi tietoja ihmeellisistä tapauksista ja edesmenneistä pyhittäjäisistä. Hän laati muun muassa kertomuksen Kiovan luolaluostarin pääkirkon rakentamisesta, kaunistamisesta ja vihkimisestä sekä kokosi pyhittäjä Antonin ihmeitä. Hänen kirjoituksensa on otettu mukaan Kiovan luolaluostarin Paterikoniin yhdessä pyhittäjä Nestorin (27.10.) tekstien kanssa.

Pyhä Simon kunnioitti aivan erityisesti Jumalansynnyttäjää sekä luolaluostarin perustajia Antonia ja Feodosia. Kerran hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalanäidin pyhien ympäröimänä.

Pyhä Simon oli piispana 12 vuotta. Ennen autuasta kuolemaansa vuonna 1226 hän vihkiytyi suureen skeemaan. Hänet haudattiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. On esiintynyt myös virheellinen käsitys, että hänet olisi haudattu Kiovan luolaluostariin. Sinne haudattu piispa on kuitenkin Rostovin ja Suzdalin piispa Simon, joka eli 1000- ja 1100-lukujen vaihteessa.

Simon oli Smolenskin alueen kunnioitettu ja hyveistään tunnettu arkkimandriitta. Kuultuaan pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) kilvoituksista hän jätti 1350-luvulla arvostetun asemansa, ystävänsä ja kotiseutunsa ja lähti vaeltajansauva kädessään pyhittäjä Sergein luo. Hyvin nöyrästi hän pyysi päästä tämän kuuliaisuusveljeksi. Pyhittäjä Sergei otti nöyrän arkkimandriitan iloiten vastaan. Näin veljestön lukumäärä luostarissa nousi ensimmäisen kerran yli kahdentoista.

Simon eli monta vuotta kuuliaisena igumenilleen. Kun pyhittäjä Sergei sai yöllä nähdä ilmestyksessä lintuparven muodossa hengellisten jälkeläistensä määrän, hän kutsui Simonin luokseen, jotta tämäkin näkisi ilmestyksen. Simon ehti nähdä vain osan ihmeellisestä valosta. Pyhittäjä Sergei kuitenkin kertoi hänelle kaiken näkemänsä ja yhdessä he kiittivät Jumalaa.

Pyhittäjä Simonin lahjoituksen avulla luostariin rakennettiin suurempi Pyhän Kolminaisuuden kirkko sekä veljestön keljoja. Luostari ympäröitiin korkealla aidalla. Veljestön määrä alkoi nousta nopeasti.

Nöyrä kuuliaisuusveli arkkimandriitta Simon nukkui kuolonuneen korkeassa iässä kilvoitteluelämän hyveiden kaunistamana. Pyhittäjä Sergei toimitti hänen hautauspalveluksensa.

Piliosvuoren länsirinteellä Voloksen kaupungin lähellä sijaitsee Pyhän Laurentioksen pikkukaupunki, jonka yläpuolella on pyhälle ylidiakoni Laurentiokselle (10.8.) omistettu skiitta. Skiitan kirkon seinään kiinnitetyssä marmorilaatassa lukee: ”Kristuksen kirkastumiselle ja profeetta Elialle omistettu Kuninkaallisen luostarin skiitta on rakennettu Laurentios Suuren aikana.”

Kuka oli tämä Laurentios Suuri? Marmorilaatassa olevien tietojen perusteella voi päätellä, että hän oli mahdollisesti kotoisin Trapezundasta ja eli 1300-luvulla munkkina Athosvuorella Suuressa lavrassa. Hän lähti Athokselta niiden ristiriitojen takia, joita siellä syntyi hesykastisen liikkeen kannattajien ja vastustajien välillä, ja saapui Piliosvuorelle. Sinne hän rakennutti pyhälle ylidiakoni Laurentiokselle omistetun luostarin entisen pakanatemppelin paikalle. Keisari Aleksis III Komnenoksen avustuksella ja suojeluksessa hän sai luostarin valmiiksi vuonna 1378. Sen jälkeen hän rakennutti vielä edellä mainitun Kristuksen kirkastumiselle ja profeetta Elialle omistetun skiitan.

Näyttää siltä, että pyhittäjä Laurentios oli omana aikanaan suuresti arvostettu kilvoittelija. Pian hänen kuolemansa jälkeen turkkilaiset valloittivat Kreikan. Valloitusta seuranneet myrskyisät ajat lienevät syy siihen, ettei hänestä ole säilynyt kunnollista elämäkertaa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Mokios syntyi Makedonian Amfipoliksessa ylhäiseen perheeseen, joka oli kotoisin Roomasta. Hän toimi kaupungin kristittyjen pappina keisari Diocletianuksen aikana (284–305). Mokios levitti innokkaasti kristinuskoa ja kehotti kaupunkilaisia luopumaan epäjumalanpalveluksesta. Kun prokonsuli Laodikios saapui kaupunkiin toimittamaan uhria viinin jumalalle Dionysokselle yhdessä muiden epäjumalanpalvelijoiden kanssa, Mokios saapui paikalle ja kaatoi uhrialttarin. Hänet pidätettiin. Seuranneessa kuulustelussa hän vastasi kasvot loistaen, ettei hänelle ollut olemassa muuta elämää kuin Kristus. Tämän vuoksi hän halusi johtaa toisetkin pois pimeydestä Kristuksen valoon.

Ärsyyntyneenä Mokioksen rohkeudesta Laodikios pani hänet piinapenkkiin, jossa häntä raastettiin, niin että ohimo-, leuka- ja kylkiluut tulivat näkyviin. Mutta kidutukset vain vahvistivat Mokiosta ja hän tunnusti uskoaan entistäkin rohkeammin.

Mokios heitettiin vankityrmään. Noin kuukauden kuluttua Amfipolikseen saapui uusi prokonsuli Maximinus. Hän kuulusteli Mokiosta, ja kun tämä julisti olevansa mieluummin valmis kestämään tuhat kuolemaa kuin kieltämään Kristuksen, alkoivat uudet kidutukset. Hänet sidottiin kahteen terävään pyörään, joiden piti pyöriessään runnella hänen ruumiinsa kappaleiksi. Verta kyllä vuoti, mutta Mokios säilyi hengissä ja lauloi ylistyslaulua Kristukselle.

Kolmen päivän kuluttua Mokios heitettiin amfiteatterissa petojen eteen. Kun ne alkoivat kesyinä nuolla hänen haavojaan, kansa huusi, että hänet pitää päästää vapaaksi. Prokonsulin oli kuunneltava kansan ääntä. Niinpä hän lähetti Mokioksen Traakiaan Perinthonin kaupunkiin, josta prefekti Filippisios puolestaan toimitti hänet Bysantioniin, joka oli tuolloin vielä pikkukaupunki. Siellä hänet tuomittiin mestattavaksi.

Pyhä Mokios otti kuolemantuomion vastaan ylistystä laulaen. Hän rukoili Jumalaa antamaan tietämättömälle kansalle anteeksi ja johtamaan heidät totuuden tuntemiseen. Kun hänen päänsä sitten putosi maahan, taivaallinen ääni toivotti tämän urhean papin ja marttyyrin tervetulleeksi pyhien kuoroon. Jotkut läsnä olleet piispat hautasivat hänet vähän matkan päähän kaupungin ulkopuolelle.

Kun Bysantionista tuli myöhemmin Rooman itäisen osan pääkaupunki Konstantinopoli, pyhä Konstantinos Suuri rakennutti hautapaikalle suuren ja loistavan pyhälle pappismarttyyri Mokiokselle omistetun kirkon. Samaan kirkkoon sijoitettiin myöhemmin myös pyhän Euthymios Uuden (4.1.) ja pyhittäjä Sampsonin (27.6.), sairaista ja kodittomista huolehtijan, pyhät jäännökset. Kirkko rakennettiin lukuisten maanjäristysten jälkeen useita kertoja uudelleen, ja se säilyi toiminnassa hieman yli tuhat vuotta.

Pyhän Mokioksen marttyyrikuolemasta kerrotaan monia legendoja. Erään mukaan hänet vietiin Dionysoksen temppeliin, jossa hänen tehdessään ristinmerkin epäjumalien elottomat patsaat kaatuivat lattialle. Mokioksen kärsimyksistä kerrotaan myös samanlaista kertomusta kuin profeetta Danielin kirjan nuorukaisista: prokonsuli antoi kuumentaa suuren polttouunin rohtimilla ja viiniköynnöksen oksilla niin kuumaksi, että tuli poltti temppelin papistoa kuoliaaksi. Kun Mokios heitettiin polttouuniin, hänen nähtiin kävelevän vahingoittumattomana kolmen muun miehen kanssa, joista yksi säteili tultakin kirkkaammin, eikä hiuskarvakaan kärventynyt Mokioksen päästä.

Pyhä Comgall, Bangorin luostarin perustaja ja eräs irlantilaisen luostarielämän isähahmoista, syntyi Irlannin Ulsterissa vuoden 516 tienoilla ylhäiseen irlantilaiseen piktiperheeseen. Nuoruudessaan hän toimi sotilaana, mutta vetäytyi opiskelemaan pyhän Fintan Clonenaghilaisen (Cluain Eidnech) luostariin. Siellä Comgall oppi ymmärtämään syvällisesti luostarielämän periaatteet. Kun hänet oli vihitty papiksi, hän vietti jonkin aikaa erakkoelämää Ernejärven saarella äärimmäisessä askeesissa. Kerrotaan, että seitsemän tämän yhteisön munkkia kuoli nälkään ja kylmään, jolloin hän helpotti toisten kilvoituksia mutta ei omiaan.

Vuoden 555 tienoilla Comgall perusti Belfastin lahden rannalle Bangorin (Bennchor) luostarin, josta tuli koko Irlannin tunnetuin ja suurin yhteisö. Sivuluostarit mukaan lukien siellä oli noin kolmetuhatta munkkia. He harjoittivat käsityötä ja opettivat nuorille sekä uskonnollista että maallista kirjallisuutta, pyhien kirjoitusten sanat aina huulillaan ja Jumalan muistaminen sydämessään. Comgall jakoi heidät seitsemään noin kolmensadan laulajan kuoroon, jotka ylistivät Jumalaa ja lukivat esirukouksia ihmisten puolesta.

Tämän pyhyyden koulun oppilaisiin kuului muun muassa pyhä Columbanus (19.11.), joka levitti Comgallin hengellistä perintöä Keski-Eurooppaan monien muiden pyhien tavoin. Bangorin luostarista tuli koko kelttiläisen kirkon luostarikuuliaisuuden ja liturgisen palvelustehtävän esikuva. Sen kautta yksityisten katumusharjoitusten ja useasti toistuvien synnintunnustusten käytäntö levisi läntiseen Eurooppaan.

Pyhän Comgallin ihmeistä on paljon kertomuksia. Hän paransi erään sokean hieromalla sylkeään tämän silmiin. Kerran hänen luostariinsa tuli vieraita, eikä veljestöllä ollut tarjota heille mitään. Silloin Comgall rukoili, ja rantaan ui kaloja, jotka hyppivät itse rannalle. Eräs ikimuistoinen tapaus liittyy hiiriin. Comgall pyysi erästä rikasta ruhtinasta antamaan aitastaan viljaa nälkäisille, mutta tämä kieltäytyi antamasta mitään, eikä suostunut edes myymään viljaa, vaikka Comgall yritti tarjota hänelle hopea-astiaa. ”Tarvitsen jokaisen jyvän Luchia varten”, mies sanoi viitaten vanhaan äitiinsä, jonka nimi merkitsi kelttiläisessä kielessä hiirtä. ”Saakoon Luch jyväsi”, Comgall lausui ja lähti pois. Kun mies meni myöhemmin tutkimaan aittojaan, aitassa kuhisi tuhansia hiiriä, jotka olivat syöneet hänen jyvänsä viimeistä myöten.

Comgall oli tunnettu hengellisestä ymmärryksestään ja viisaasta sielunhoidostaan. Hän ystävystyi aikansa pyhien, erityisesti Columba Ionalaisen (9.6.) kanssa: he saarnasivat yhdessä evankeliumia Skotlannissa. Palattuaan Irlantiin hän perusti toisen luostarin, Cell Comgarin. Toverinsa kuoltua Comgall lausui: ”Minun sielunkumppanini on kuollut ja minä olen jäänyt ilman päätä. Niin sinäkin olet päättömänä, sillä ihminen ilman sielunkumppania on ruumis vailla päätä.”

Viimeisinä vuosinaan Comgall kärsi todennäköisesti ankaran askeesinsa aiheuttamista vaikeista sairauksista menettäen täysin kuulonsa. Pyhä Comgall Bangorilainen nukkui pois rauhassa toukokuussa 601 jättäen perinnökseen yhteisölleen runomuotoon laaditun luostarisäännön.

Bangorin luostari pysyi yhtenä Irlannin suurimmista ja tärkeimmistä hengellisistä keskuksista, kunnes tanskalaiset hävittivät sen vuonna 823. Kuvataiteessa pyhä Comgall on usein kuvattu pitelemässä kiveä enkelin ojentaessa hänelle kalaa. Hänen muistoaan on vietetty Irlannissa 11.5., mutta manner-Euroopassa yleensä 10.5.

Slaavien valistajina tunnetut veljekset Kyrillos ja Methodios syntyivät 800-luvun alussa ylhäiseen perheeseen Tessalonikassa. Kaupungissa oli tuolloin voimakas slaavilainen vaikutus. Methodios oli seitsemästä veljestä vanhin ja Konstantinos – se oli Kyrilloksen maallikkonimi – nuorin. He olivat lapsuudestaan lähtien tekemisissä seudulla asuvien slaavien kanssa ja oppivat heidän kieltään. Venäläisten lähteiden mukaan he olivat itsekin slaavilaista sukujuurta.

Methodios syntyi vuonna 815. Hän oli luonteeltaan tasainen ja lempeä. Isänsä tavoin hän palveli ensin hallinnollisissa tehtävissä ja osoittautui niin kyvykkääksi, että sai johdettavakseen slaavien asuttaman maakunnan[1]. Siellä hän omaksui paremmin slaavin kielen. Palveltuaan maallisella saralla noin kymmenen vuotta hän ymmärsi, ettei kannattanut hukata aikaa puuhastelemalla ajallisten asioiden parissa. Hän erosi tehtävästään ja suuntasi katseensa taivaallisiin. Paeten maailmasta kuin lintu pyytäjän paulasta hän kiiruhti arvostettuun kilvoitteluelämän keskukseen Bitynian Olymposvuorelle. Siellä hänestä tuli esimerkillinen munkki. Hän oli kuuliainen, rakasti rukousta ja tutki ahkerasti pyhiä kirjoituksia.

Konstantinos syntyi vuonna 827. Hän sai Jumalalta lahjaksi poikkeuksellisen älyn ja muistin. Hän menestyi loistavasti niin maallisissa kuin hengellisissä opinnoissaan. Neljätoistavuotiaana hän osasi ulkoa Gregorios Teologin runoja ja pyysi opettajaansa perehdyttämään hänet Homeroksen kreikkaan voidakseen syventyä paremmin niiden merkitykseen. Nuorukaisen lahjat huomattiin. Alaikäisen keisari Mikael III:n (842−867) sijaishallitsija valtionsihteeri Teoktistos (k. 855) kutsui Konstantinoksen Konstantinopoliin, jossa tämä sai opiskella yhdessä keisari Mikaelin kanssa pääkaupungin parhaiden opettajien johdolla. Hänen opettajinaan olivat muun muassa kuuluisa matemaatikko Leo sekä patriarkka Fotios (6.2.), jonka lempioppilas hän oli. Eri tieteenalojen lisäksi Konstantinos oppi useita kieliä ja sai lisänimen ”filosofi”. Hänelle povattiin loistavaa poliittista uraa, mutta hän itse ei tavoitellut mitään muuta kuin tietoa ja sitä kunniaa, jonka esi-isämme oli muinoin menettänyt paratiisissa.

Vastentahtoisesti Konstantinos otti vastaan diakoninvihkimyksen ja patriarkka Ignatioksen hänelle antaman patriarkan toimistonjohtajan viran. Hän ei kuitenkaan viihtynyt virassaan pitkään, vaan vetäytyi erääseen Bosporinsalmen luostariin. Siellä hän tapasi viraltapannun ikonoklastisen patriarkka Johannes VII Grammatikoksen ja antautui tämän kanssa kiivaaseen väittelyyn ortodoksisuuden puolesta.

Kuuden kuukauden kuluttua Konstantinos kutsuttiin takaisin pääkaupunkiin. Teoktistos suostutteli hänet ottamaan vastaan filosofian opettajan viran perustamassaan yliopistossa. Vuonna 851 keisari Mikael III lähetti 24-vuotiaan Konstantinoksen hoitamaan diplomaattista tehtävää kalifi al-Mutawakkilin (847−861) luo. Keskustelu eteni pian politiikasta uskontoon. Ensimmäisten marttyyrien ehdottomuudella Konstantinos puolusti puheessaan oppia Pyhästä Kolminaisuudesta arabien viisaiden miesten edessä osoittaen kristinuskon paremmuuden islamiin nähden. Päästyään hädin tuskin pakenemaan myrkytysyritystä hän palasi Konstantinopoliin.

Vuonna 855 keisari Mikaelin setä Bardas murhautti Konstantinoksen suojelijan valtionsihteeri Teoktistoksen ja yritti anastaa vallan. Silloin Konstantinos käänsi selkänsä maailman huolille. Hän meni Olymposvuorelle veljensä Methodioksen luo ja antautui tämän kanssa etsimään ja tutkimaan viisautta kaikessa hiljaisuudessa ja rukouksessa. Olympoksella hän alkoi ensi kertaa opiskella slaavin kieltä. Tähän tarjoutui hyvä tilaisuus, sillä siellä kilvoitteli paljon slaavilaisia munkkeja. Konstantinos oli itse viettänyt koko elämänsä kreikankielisessä ympäristössä.

Muutaman vuoden kuluttua keisari kutsui Konstantinoksen ja Methodioksen luokseen ja lähetti heidät julistamaan evankeliumia turkinsukuisten kasaarien luo. Nämä olivat omaksuneet juutalaisuuden, mutta elivät muslimien vaikutuspiirissä. Matkalla veljekset seurueineen viipyivät jonkin aikaa Hersonissa Krimin niemimaalla. Konstantinos opiskeli hepreaa. Hersonissa asui myös eräs samarialainen, joka kävi hänen luonaan keskustelemassa uskosta. Konstantinos pyysi saada lainaksi hänen uskonnollisia kirjojaan. Hän sulkeutui huoneeseensa, rukoili apua Jumalalta ja perehtyi nopeasti samarian murteella kirjoitettuihin teksteihin. Tämä teki mieheen niin suuren vaikutuksen, että hän uskoi Kristukseen ja otti poikansa kanssa pyhän kasteen.

Hersonissa Konstantinos ja Methodios saivat tietää, että pyhän Clemensin, Rooman piispan (25.11.), reliikit olivat meressä, ja he löysivät ne ihmeellisellä tavalla. Tämän jälkeen he matkasivat kasaarien luo. He kävivät kasaarien hovissa pitkiä teologisia väittelyitä heidän juutalaisuskoisten oppineidensa kanssa. Konstantinos osoitti vastaansanomattomasti kristinuskon totuuden ja saattoi juutalaisuskoiset ymmälleen. Monet arvohenkilöt kääntyivät kristinuskoon. Allekirjoitettuaan liittolaissopimuksen kasaarikaanin kanssa veljekset lähtivät paluumatkalle. Hersonissa he ottivat mukaansa pyhän Clemensin reliikit ja toivat ne Konstantinopoliin.

Tehtyään keisarille selonteon matkasta Konstantinos vetäytyi hiljaisuuteen Pyhien apostolien kirkon läheisyyteen Konstantinopolissa. Methodios kieltäytyi hänelle tarjotusta piispanvihkimyksestä, mutta otti vastaan igumenin tehtävän Polykronionin luostarissa, jossa kilvoitteli noin 70 munkkia.

Veljekset eivät kuitenkaan saaneet viettää hiljaista elämää pitkään. Vuonna 863 Suur-Määrin ruhtinas Rostislav (ks. alla) pyysi Bysantin keisaria lähettämään Määriin piispan ja opettajia, jotka kykenisivät perehdyttämään kansan kristinuskoon, jonka se oli omaksunut frankeilta. Frankkilaiset lähetystyöntekijät käyttivät kuitenkin jumalanpalvelus- ja opetuskielenä vain latinaa. Tästä johtuen käännynnäisiä oli vähän ja ihmiset pitäytyivät vanhoihin pakanallisiin tapoihinsa.

Keisari Mikael III oli haluton nimittämään Määriin piispaa, sillä alue kuului Rooman paavin alaisuuteen. Hän lupasi kuitenkin lähettää miehiä, jotka pystyisivät opettamaan kristinoppia kansankielellä. Konstantinos oli ainoa, jolla oli tehtävään tarvittavat edellytykset. Hänellä oli tietoa ja viisautta; lisäksi hän osasi bulgariaa ja hallitsi kaikki aikansa pääkielet: kreikan, latinan ja heprean sekä lisäksi syyrian, turkinsukuisten kasaarien kielen ja samarian. Hän otti haasteen vastaan Jumalan antamana tehtävänä, mutta pyysi saada valmistautumisaikaa.

Tapansa mukaan Konstantinos vetäytyi rukoilemaan. Hän anoi Jumalalta apua luodakseen kirjaimiston, joka sopisi slaavin äänteiden ilmaisemiseen. Methodioksen avulla hän laati glagolitsana tunnetun aakkoston ja käänsi ensin sitä käyttäen slaaviksi Johanneksen evankeliumin alkujakeet. Methodioksen ja muutamien oppilaidensa avustuksella hän käänsi sitten nopeasti slaaviksi tärkeimmät jumalanpalveluksissa tarvittavat tekstit: evankeliumit, hetkipalveluskirjan ja Psalttarin. Valmistettuaan näin apostoliseen työhön tarvittavat välineet Konstantinos ja Methodios lähtivät Määriin vuonna 863.

Veljekset otettiin kunnioituksella vastaan ruhtinas Rostislavin hovissa. Heille osoitettiin ryhmä oppilaita, joille he alkoivat opettaa ortodoksista uskoa kääntämistään kirjoista. Slaavin käyttö jumalanpalvelus- ja opetuskielenä, Konstantinoksen ja Methodioksen uskollisuus apostoliselle opetukselle ja heistä säteilevä pyhyys varmistivat sen, että lähetystyö eteni nopeasti ja menestyksekkäästi. Vajaassa kolmessa vuodessa pyhät veljekset olivat saaneet toistasataa seuraajaa, jotka puolestaan levittivät evankeliumia kaikkialla Suur-Määrissä.

Konstantinoksen ja Methodioksen menestys herätti kateutta frankkilaisissa lähetyssaarnaajissa. Huomattuaan jääneensä bysanttilaisten uskonveljiensä varjoon he alkoivat arvostella slaavin käyttöä liturgisena kielenä ja väittivät, että liturgia on mahdollista toimittaa vain kolmella kielellä: kreikaksi, latinaksi ja hepreaksi. He valittivat veljesten toiminnasta paavi Nikolaus I:lle (858−867), joka kutsui veljekset Roomaan.

Konstantinos ja Methodios matkustivat Pannonian halki mukanaan pyhän Clemensin reliikit ja joukko oppilaitaan. Sana siitä, että he olivat tulossa ja toivat mukanaan marttyyripiispan pyhäinjäännöksiä, levisi Roomassa. Paavi Nikolaus oli kuollut, mutta hänen seuraajansa Hadrianus II (867−872) järjesti veljeksille juhlallisen vastaanoton kaupungin ulkopuolella. Konstantinos lahjoitti paaville slaavinkielisen evankeliumin ja muita kääntämiään kirjoja ja paavi asetti ne hyväksymisen merkiksi Santa Maria Maggiore -kirkon alttarille. Joukko veljesten oppilaita vihittiin papeiksi. Seuraavina päivinä monissa Rooman kirkoissa toimitettiin slaavinkielisiä liturgioita.

Konstantinos, jonka voimille pitkä ja rasittava matka oli käynyt, sairastui Roomassa vakavasti. Hän tunsi kuolemansa lähestyvän ja vihkiytyi suuren skeeman munkiksi ottaen nimekseen Kyrillos. Viidenkymmenen päivän kuluttua, helmikuun 14. päivänä vuonna 869, hän antoi sielunsa Herralle. Hän oli kuollessaan vain 42 vuoden ikäinen. Ennen kuolemaansa hän rukoili, että slaavit saisivat juurtua ortodoksiseen uskoon, ja pyysi Methodiosta jatkamaan lähetystehtävää, jonka he olivat yhdessä aloittaneet.

Kyrillos haudattiin juhlallisesti Pyhän Clemensin basilikaan. Myöhemmin hänen haudallaan tapahtui ihmeitä. Vuonna 1976 paavi Paavali VI lahjoitti osan pyhän Kyrilloksen reliikeistä Tessalonikaan, jossa ne sijoitettiin uuteen Pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen kirkkoon.

Pannonian[2] slaavilainen ruhtinas Kocel oli tavannut Kyrilloksen ja Methodioksen, kun nämä olivat matkallaan Roomaan kulkeneet hänen ruhtinaskuntansa kautta. Hän ihaili veljesten toimintaa Suur-Määrissä ja toivoi omankin kansansa vapautuvan baijerilaisten lähetystyöntekijöiden vaikutuksesta. Pian pyhän Kyrilloksen kuoleman jälkeen hän lähetti Roomaan pyynnön, että Methodios lähetettäisiin viivyttelemättä Pannoniaan. Paavi Hadrianus antoi asialle hyväksyntänsä. Hän vihki Methodioksen arkkipiispaksi ja nimitti hänet Sirmiumin (nyk. Sremska Mitrovitsa Serbiassa) piispanistuimelle, jonka apostoli Andronikos oli aikoinaan perustanut. Methodios sai vastuulleen Pannonian ohella kaikki Keski-Euroopan slaavit, joiden evankelioimisen hän sai tehtäväkseen.

Pyhä Methodios jatkoi lähetystyötä slaavien, muun muassa tšekkien ja kroaattien, parissa huolimatta monista koettelemuksista ja vaikeuksista. Lähetystyön tärkeimpänä välineenä oli slaavinkielinen liturgia, josta vastakääntyneet saivat ravintoa hengellistä kasvuaan varten. Methodios vihki pappeja ja diakoneja ja järjesti hallinnollisella kokemuksellaan uuden kirkon elämän vankalle kanoniselle perustalle. Suur-Määrin alueella hän ei tosin voinut enää toimia, sillä poliittinen tilanne siellä oli muuttunut. Ruhtinas Rostislav oli joutunut veljenpoikansa Svatoplukin syrjäyttämäksi ja menehtyi vankeudessa vuonna 870.

Methodioksen toiminta Pannoniassa herätti kuitenkin vihaa frankkilaisissa piispoissa; erityisesti Salzburgin arkkipiispa nousi häntä vastaan. Methodios kutsuttiin kuultavaksi kirkolliskokoukseen. Kiivaan keskustelun päätteeksi hänet todettiin tungettelijaksi ja lähetettiin Schwabeniin, jossa häntä pidettiin vangittuna kaksi ja puoli vuotta. Vasta vuonna 874 paavi Johannes VIII sai tiedon tilanteesta ja palautti Methodiokselle hänen piispalliset oikeutensa.

Methodios jatkoi evankeliumin julistamista hellittämättömällä innolla. Seuraavat vuodet olivatkin hedelmällistä aikaa. Hän kastoi tšekkiläisen ruhtinas Borivojin ja tämän vaimon Ludmilan (16.9.) sekä erään puolalaisen ruhtinaan. Methodios ei piitannut saamastaan kiellosta toimittaa slaavinkielistä liturgiaa. Hän myös vastusti päättäväisesti frankkilaisen papiston kannattamaa Filioque-lisäystä uskontunnustukseen. Frankit vetosivat Roomaan ja paavi kutsui molemmat osapuolet kuultavaksi. Methodioksen puolustuspuhe vakuutti paavin hänen toimintansa ja uskonsa puhtaudesta, ja paavi vahvisti kaikki hänen entiset oikeutensa. Methodios sai myös luvan palata Määrin pääkaupunkiin Velegradiin (nyk. Velehrad Tšekinmaalla). Methodioksen menestys herätti katkeruutta hänen apulaispiispakseen nimitetyssä frankkilaisessa Wichingissä. Aina kun näiden kahden piispan välit kiristyivät, paavi Johannes VIII antoi kuitenkin lujan tukensa Methodiokselle.

Paavin kuoleman jälkeen Methodios kävi myös Konstantinopolissa tekemässä selkoa lähetystyöstään keisari Basileios I:lle ja patriarkka Fotiokselle. Hänet otettiin hovissa vastaan suurella kunnioituksella. Sekä keisari että patriarkka antoivat hyväksyntänsä hänen apostoliselle työlleen. Arvovaltaisen tuen saaneena Methodios oppilaineen palasi Määriin. Rauhassa ja hiljaisuudessa hän jatkoi muutaman oppilaansa avustamana käännöstyötä. He käänsivät slaaviksi koko Vanhan testamentin, kanonikokoelman ja paterikonin, joita slaavilainen kirkko tarvitsi kiinnittyäkseen Bysantin kristilliseen perinteeseen.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhä Methodios nimitti seuraajakseen oppilaansa Gorazdin (27.7.). Tämä oli syntyisin Määristä, mutta oli hankkinut täydellisen kreikan ja latinan taidon. Siunattuaan kuninkaita ja kansaa Methodios antoi henkensä Herralle huhtikuun 6. päivänä vuonna 885. Hänen hautauspalveluksensa toimitettiin kolmella kielellä, slaaviksi, kreikaksi ja latinaksi, ja hänet haudattiin Velegradin katedraaliin.

Methodioksen kuoleman jälkeen hänen vastustajansa Wiching kiirehti Roomaan ja onnistui taivuttamaan paavi Stefanus V:n puolelleen. Paavi nimitti Wichingin Methodioksen seuraajaksi ja kielsi slaavin käytön liturgisena kielenä. Suur-Määrissä alkoi heti Methodioksen kuolinvuonna hänen oppilaidensa armoton vaino. Pyhä Gorazd löysi turvapaikan Puolasta, jotkut toiset Böömistä. Kliment, Nahum, Savva ja Angelar (27.7.) pakenivat Bulgariaan, jossa kuningas Boris otti heidät vastaan kuin Jumalan lähettäminä enkeleinä. Bulgariassa he kehittivät pyhän Kyrilloksen luoman glagoliittisen kirjaimiston ja kreikkalaisten kirjainten pohjalta pyhän Kyrilloksen nimeä kantavat kyrilliset aakkoset, jotka levisivät slaavilaiseen maailmaan ja vakiintuivat käyttöön ortodoksisissa slaavilaisissa maissa.

Bulgarian kautta slaavinkielinen bysanttilainen perinne siirtyi 900-luvun lopulla Kiovan Venäjälle nousten siellä suureen kukoistukseen. Määri puolestaan jäi vuonna 907 unkarilaisten valloittajien saaliiksi ja liukui läntisen kristikunnan vaikutuspiiriin.

Slaavien apostolien pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen muistoa vietetään roomalaiskatolisessa kirkossa 14. helmikuuta, joka on myös Kyrilloksen kuolinpäivä. Ortodoksisessa kirkossa muistopäivä on 11. toukokuuta. Monissa Itä-Euroopan ortodoksisissa maissa heidän muistopäivänsä on yleinen vapaapäivä. Venäjällä heitä juhlitaan vanhan ajanlaskun mukaan 24. toukokuuta, jolloin maassa vietetään yleistä slaavilaisen kirjallisuuden ja kulttuurin juhlaa.

Vuonna 1980 paavi Johannes Paavali II nimitti Kyrilloksen ja Methodioksen Euroopan suojeluspyhiksi yhdessä Benedictus Nursialaisen kanssa.

Pyhä Rostislav (Rastislav) oli Suur-Määrin hallitsija vuosina 846−870. Hänen aikanaan frankkilainen papisto levitti Määriin kristinuskoa latinan kielellä. Rostislav halusi kuitenkin rajoittaa frankkien poliittista valtaa maassaan. Niinpä hän kääntyi vuonna 863 Bysantin keisari Mikael III:n puoleen pyytäen tätä lähettämään Määriin opettajia, jotka pystyisivät julistamaan kansalle evankeliumia sen omalla kielellä. Keisari uskoi tehtävän oppineille ja kielitaitoisille veljeksille Konstantinokselle ja Methodiokselle (ks. ed.). Nämä kehittivät ensimmäisen slaavilaisen kirjaimiston (ns. glagolitsa) ja käänsivät slaaviksi evankeliumit ja keskeiset liturgiset tekstit. Kansankielisten jumalanpalvelusten ja opetuksen ansiosta kristinusko alkoi levitä Määrissä nopeasti.

Vuonna 870 Rostislavin ja hänen veljenpoikansa Svatoplukin välejä hiertäneet erimielisyydet kasvoivat. Svatopluk syrjäytti setänsä ja jätti hänet itäfrankkien kuninkaan Ludwigin käsiin. Ludwig antoi sokaista Rostislavin ja telkesi hänet erääseen luostariin Baijerissa, jossa hän kuoli samana vuonna.

Tšekinmaan ja Slovakian kirkko kanonisoi pyhän Rostislavin vuonna 1994. Kirkko tunnustaa hänen tärkeän merkityksensä maan kristillistäjänä ja on sen tähden antanut hänelle kunnianimen ”apostolienvertainen”.

Pyhittäjä Sofroni kilvoitteli Kiovan luolaluostarin etäisissä luolissa 1200-luvulla pieneen keljaluolaan sulkeutuneena. Hän piti aina päällään jouhipaitaa ja vyötäisillään painavaa rautavyötä. Joka päivä hän luki läpi koko Psalttarin. Näin kilvoiteltuaan hän siirtyi taivaan ikuiseen iloon.

Pyhä Nikodim oli syntyjään serbi ja vaikutti 1300-luvun alussa. Hän aloitti kilvoittelun Athosvuorella serbialaisessa Hilandarin luostarissa, jossa hän tuli tunnetuksi askeettisesta elämäntavastaan. Vuosina 1312−1316 hän oli Hilandarin luostarin igumenina. Serbian kirkolliskokouksen toivomuksesta hän matkusti Konstantinopoliin tapaamaan patriarkka Nikonia ja keisari Andronikosta saadakseen aikaan sovinnon tuolloin riidoissa olleiden kuninkaallisten veljesten pyhien Stefan Miljutinin ja Dragutinin (30.10.) välille.

Vuonna 1317 pyhä Nikodim valittiin Serbian arkkipiispaksi. Hän taivutti kuningas Stefan Miljutinin armahtamaan poikaansa Stefan Dečanilaista (11.11.), jota tämä oli syyttä rangaissut, ja palauttamaan hänet karkotuksesta. Vuonna 1321 hän kruunasi Stefan Dečanilaisen kuninkaaksi.

Pyhä Nikodim oli myös oppinut teologi ja kirkollinen kirjoittaja. Hän käänsi kreikasta serbiaksi liturgisia tekstejä ja jerusalemilaisen Pyhän Sabbaksen luostarin typikonin. Sen esipuheessa hän sanoo: ”Kaikkivaltias Jumala, joka tuntee meidän heikkoutemme, antaa meille voimaa hengessä, mutta vain, kun me ensin näemme itse vaivaa.”

Pyhä Nikodim oli aidosti omistautunut Kristuksen opetukselle ja omalle kansalleen ja taisteli väsymättä harhaoppeja vastaan. Hän jälleenrakennutti Žičan luostarin ja huolehti erityisellä rakkaudella Serbian arkkipiispan pyhän Savvan (12.1.) keljasta Athosvuoren Kariesissa.

Pyhä Nikodim ei elänyt kovin vanhaksi. Hän nukkui pois rauhassa toukokuun 11. päivänä vuonna 1325 oltuaan arkkipiispana kahdeksan vuotta. Hänen ihmeitätekevät pyhäinjäännöksensä ovat patriarkaatin keskuksen Pećin luostarin Pyhän Demetrioksen kirkossa.

Pyhä Joosef oli Astrahanin metropoliittana 1600-luvun loppupuolella. Toukokuun 11. päivänä vuonna 1672 Stenka Razinin kasakat valtasivat Astrahanin, piirittivät katedraalin ja vaativat metropoliittaa tulemaan luokseen. Tämä käski soittaa suurta kirkonkelloa kokoontumismerkiksi papistolle. Pukeuduttuaan jumalanpalveluspukuun hän meni risti kädessä kasakoita vastaan. Nämä syyttivät häntä yhteydenpidosta toisiin Razinista irtaantuneisiin kasakoihin ja vaativat häntä riisumaan jumalanpalveluspuvun. Metropoliitta ymmärsi, mikä häntä odotti, ja sanoi diakonilleen: ”Hetkeni on koittanut.” Kasakat kävivät hänen kimppuunsa ja kiduttivat häntä heittämällä hänet hehkuville hiilille. Kun hänen viittansa syttyi palamaan, kasakat repivät sen hänen päältään ja jatkoivat kiduttamista. Pyhä Joosef kesti kaiken hiljaa ja rukoillen. Lopulta hänet raahattiin kirkon katolle ja viskattiin sieltä alas. Pyhä marttyyripiispa kuoli heti pudottuaan. Kun hän jo makasi hengettömänä maassa, kuului meteliä ja jyskettä, joka sai kaikki pelästymään. Kapinalliset jähmettyivät paikoilleen rohkenematta katsoa toisiaan.

Papit nostivat marttyyripiispa Joosefin ruumiin maasta, pukivat sen piispallisiin vaatteisiin ja panivat arkkuun. Pyhä Joosef haudattiin Astrahanin katedraaliin. Hänen reliikkiensä äärellä alkoi pian tapahtua ihmeitä. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Joosefin vuonna 1918.

Pyhä Kristofor oli maallikkonimeltään Kristesias. Hän syntyi 1600-luvun lopussa Egrisin kylässä Länsi-Georgiassa. Nuoresta lähtien hän kaipasi jumalanpalveluksia ja hiljaista elämää, mutta hänen isäntänsä pakotti hänet menemään naimisiin. Avioliitosta syntyi poika. Menetettyään myöhemmin vaimonsa ja poikansa Kristesias noudatti hengellisen isänsä neuvoa ja jätti maailman. Hän meni David Garedjilaisen erämaahan Pyhän Johannes Kastajan luostariin.

Kristesias kilvoitteli monia vuosia kuuliaisuusveljenä palvellen nöyrästi Herraa. Hän kokosi polttopuita ja kantoi vettä luostarin tarpeisiin tehden kaiken hiljaa ja nöyrästi. Joka päivä hän käveli neljän kilometrin päähän täyttääkseen vesiruukun ja asetti sen näkyvälle paikalle majansa kohdalle janoisia matkalaisia varten. Hän piti myös pientä puutarhaa ja tarjosi sen antimia ohikulkijoiden virkistykseksi. Häntä häiritsi kovasti, jos hän huomasi ihmisten olevan riidoissa keskenään, ja hän meni aina sovittelemaan.

Eräänä kuumana iltana Kristesias lähti ehtoopalveluksen jälkeen jalkaisin erääseen kylään. Ilta hämärsi jo, ja auringon laskettua tuli aivan pimeää, sillä ei ollut kuutamoa. Ennen pitkää oli vaikea jatkaa matkaa. Kristesias pysähtyi rukoilemaan. Silloin hänen eteensä syttyi kirkas valo, joka valaisi tietä ja ohjasi häntä koko yön, kunnes hän saapui perille kylään.

Kristesiaksen kelja oli pieni ja vaatimaton. Hänen vuoteenaan olivat puiset lampaannahalla peitetyt laudat ja tyynynä kivi. Kaiken mitä hän sai, hän antoi köyhille. Hänellä oli kaikessa täydellinen luottamus Jumalaan. Hän ei antanut itsensä murehtia tai huolehtia huomisesta eikä koonnut ruokavaroja ankaraa talvea varten.

Kristesias oli jo iäkäs, kun hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimekseen Kristofor. Hän nukkui kuolonuneen rauhassa vuonna 1771 ollessaan 80 vuoden ikäinen.

Pyhä Argyros oli 18-vuotias kristitty, joka oli 1800-luvun alussa erään tessalonikalaisen räätälin palveluksessa. Hänen hyveidensä ja ortodoksisuutensa ansiosta Jumala katsoi hänet marttyyriuden arvoiseksi. Luotettavat tessalonikalaiset todistajat ovat antaneet seuraavan kuvauksen hänen kärsimyksistään.

Eräs kristitty oli joutunut velkojensa takia vankilaan, ja ainoa keino pelastua hirttotuomiolta oli kääntyä islamiin ja tulla turkkilaiseksi. Kuoleman pelossaan velallinen pelasti nahkansa omaksumalla islamin kiistäen ortodoksisen uskonsa. Muutamat muslimit veivät käännynnäisen kahvilaan rohkaistakseen häntä hänen uudessa uskossaan. Argyros näki sen ja meni sisälle kahvilaan, joka oli täynnä janitsaareja eli turkkilaisia sotilaita ja muita asiakkaita. Hän astui rohkeasti luopion eteen kiinnittämättä huomiota toisiin läsnäolijoihin ja sanoi: ”Veljeni, miksi teet näin pahasti? Miksi hylkäät Kristuksen, meidän Luojamme ja Vapahtajamme? Voi sinua kurjaa, mitä olet tehnyt sielullesi, että olet saattanut sen ikuisen ja päättymättömän kuoleman alaiseksi. Miksi sinä teit sen? Siksikö, että pelastuisit ajalliselta kuolemalta? Tule järkiisi, veli! Kadu ja tunnustaudu taas Kristuksen omaksi. Pelkäätkö, että he surmaavat sinut? Anna siis henkesi. Tarjoa oma veresi Kristuksen tähden, sillä meidän kaikkien velvollisuutemme on kuolla rakkaudesta häneen, jos niikseen tulee, sillä Hänkin uhrasi itsensä rakkaudesta meihin.”

Argyros ei ehtinyt sanoa tämän enempää, kun sotilaat syöksyivät hänen kimppuunsa ja alkoivat hakata häntä vimmatusti. He olisivat olleet valmiita iskemään Jumalan miehen kuoliaaksi saman tien, mutta ensin he halusivat yrittää käännyttää hänet islamiin. Janitsaarit kiertelivät hänen ympärillään heilutellen veitsiä ja pistooleja ja huusivat: ”Sano, että rupeat turkkilaiseksi, tai me tapamme sinut tähän paikkaan!” Argyros ei edes kyyristynyt vaan huusi: ”Minä olet kristitty enkä luovu uskostani. Mitä tahansa te teettekin minulle, se koituu minun kunniakseni, sillä minä totisesti haluan kuolla ortodoksisen uskon ja Kristuksen rakkauden tähden.” Nämä sanat saivat sotilaat raivostumaan, ja he raahasivat Argyroksen tuomarin eteen ja totesivat hänen loukanneen islamia julkeasti.

Argyrosta hakattiin säälimättömästi ja armottomasti. Turkkilaiset yrittivät kaikin keinoin saada hänet luopumaan pyhästä uskostaan ja tunnustamaan islamin totuudeksi. Kaikki heidän vaivansa oli kuitenkin turhaa. Kun Argyros ei taipunut, he muuttivat taktiikkaansa ja imartelivat häntä sekä lupasivat hänelle kaikenlaisia lahjoja ja virkoja saadakseen hänet muuttamaan mielensä. Kun heidän juonensa eivät onnistuneet, he heittivät murjotun miehen vankilaan seuraavaan kuulusteluun asti.

Kahden päivän kuluttua Argyros haettiin sellistään ja häntä yritettiin taas taivutella kääntymään islamiin, mutta kun hän ei suostunut, sotilaat vaativat tuomaria tuomitsemaan hänet hirtettäväksi. Tuomari yritti estellä ja sanoi, että jokaisella oli oikeus puolustaa omaa uskoaan aivan niin kuin muslimeillakin ja että olisi parempi yrittää voittaa hänet islamiin hyvällä eikä rangaista häntä rakkaudesta omaan uskoonsa. Janitsaarit pysyivät kannassaan, että hän oli loukannut ja herjannut islamia ja ansaitsi kuoleman. Tuomari harkitsi tilannetta hetken, totesi sitten Argyroksen olevan syyllinen islamin herjaamiseen ja tuomitsi hänet hirtettäväksi.

Sotilaat tarttuivat Argyrokseen ja veivät hänet Kaban-nimiseen paikkaan, missä he hirttivät hänet. Kristuksen urhea kilvoittelija voitti marttyyrin kruunun perjantaina toukokuun 11. päivänä vuonna 1806 ainoastaan 18 vuoden ikäisenä. Näin hän saa riemuita marttyyrien joukossa noudatettuaan rakkauden kaksoiskäskyä rakastaa Jumalaa ja lähimmäistään. Lähimmäisenrakkautta hän osoitti ojentamalla henkensä uhalla onnetonta luopiota. Täydellistä rakkautta Herraansa kohtaan hän osoitti antamalla henkensä Jeesuksen pyhän nimen tähden. ”Minun käskyni on tämä: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä. Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:12–13)

Ruumis jätettiin tavan mukaan kolmeksi päiväksi riippumaan hirsipuuhun. Teloituksen jälkeen pyhän uusmarttyyri Argyroksen kehossa ei näkynyt jälkeäkään julmista kidutuksista, vaan näytti siltä kuin hän olisi ollut elossa ja nukkunut. Kaikki silminnäkijät ihmettelivät tätä, sillä he olivat nähneet hänen murjotun ruumiinsa ennen hirttotuomiota. Samanlaisen marttyyrikohtalon oli saanut samassa paikassa kolmisenkymmentä vuotta aikaisemmin (28.7.1777) uusmarttyyri Kristodulos, joka myös oli yrittänyt saada erään luopion palaamaan Kristuksen yhteyteen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Epifanios, Salamiksen arkkipiispa, syntyi juutalaiseen perheeseen Eleutheropoliksen seudulla Palestiinassa vuoden 315 tienoilla. Hänen isänsä viljeli maata ja hänen äitinsä oli pellavankehrääjä. Kun isä kuoli pojan ollessa noin kymmenvuotias ja perhe jäi kärsimään puutetta, hurskas ja oppinut juutalainen Trifon otti Epifanioksen kasvatettavakseen ja huolehti hänen äitinsä ja sisarensa elatuksesta. Trifon antoi Epifaniokselle perusteellista opetusta Mooseksen laista ja juutalaisista kirjoituksista. Pystyäkseen tutkimaan pyhiä kirjoituksia Epifanios opetteli nuoruudessaan hepreaa, koptia, syyriaa, kreikkaa ja latinaa, mikä oli jo tuolloin harvinainen saavutus. Trifon oli toivonut voivansa antaa ainoan lapsensa Epifaniokselle vaimoksi, mutta tytär kuoli nuorena, ja kun aika jätti Trifonista, hän antoi koko omaisuutensa perinnöksi Epifaniokselle. Äitinsä kuoltua Epifanios otti sisarensa Kallitropen luokseen asumaan Trifonin taloon.

Eräänä päivänä, kun Epifanios oli ratsain tarkastamassa perimiään tiluksia, hän sattui näkemään, kuinka Lukianos-niminen munkki antoi kerjäläiselle viittansa, jotta tämä voisi myydä sen ja ostaa ruokaa, ja tällöin taivaasta laskeutui hohtavan valkoinen viitta Lukianoksen suojaksi. Tämä lisäsi entisestäänkin Epifanioksen ihailua kristittyjä kohtaan, jota hän oli tuntenut siitä asti, kun eräs kristitty oli pelastanut hänet ihmeellisesti hevosen vauhkoonnuttua. Hän heittäytyi isä Lukianoksen jalkojen juureen ja pyysi saada kasteen ja päästä hänen luostariinsa.

Kun isä Lukianos oli antanut Epifaniokselle ja hänen sisarelleen kristillistä opetusta, piispa kastoi heidät ja he nauttivat pyhän ehtoollisen. Myös Kallitrope halusi mennä luostariin, joten Epifanios luovutti nunnaluostarille tuhat kultarahaa sisarensa elatusta varten, myi kaiken omaisuutensa ja jakoi tuoton köyhille. Itselleen hän jätti vain tietyn summan kirjojen hankkimista varten ja meni Lukianoksen luostariin, missä kymmenen munkkia elätti itsensä kalligrafialla eli käsikirjoitusten kopioinnilla ja koristelulla. Tuloilla luostari avusti köyhiä. Epifanios vihittiin munkiksi 16-vuotiaana.

Luostarissa Epifanios sai ohjaajakseen pyhittäjä Hilarion Suuren (21.10.), jonka esikuvaa ankarassa askeettisessa kilvoittelussa hän noudatti lopun ikäänsä. He söivät vain hiukan leipää ja suolaa ja joivat vähän vettä. Epifanios tutki Raamattua innokkaasti isä Hilarionin avulla, ja Vanhan testamentin mysteerit ja hahmot saivat Kristuksen opetuksen valossa koko ajan täydemmän merkityksen.

Kerran kun luostarissa ei ollut tippaakaan vettä, koska se täytyi hakea kahdeksan kilometrin päästä, Epifanios muutti viinin vedeksi voidakseen tarjota luostarin vieraille juotavaa. Tämä ihme tuotti hänelle niin paljon mainetta ja kunniaa, että hän pakeni Foinikian Spanydrioniin, jossa hän kilvoitteli ensin erakkona ja sittemmin yhdessä muutamien oppilaiden kanssa, joita kertyi myöhemmin lisää.

Epifanioksen kerrotaan tehneen monia muitakin ihmeitä: hän karkotti demoneja Persian kuninkaan tyttärestä, paransi surkastuneen käden, herätti lapsen kuolleista, sai veden virtaamaan kuivuuden vaivaamasta maasta ja paransi häntä tikarilla uhanneen arabin sokean silmän. Villieläimet tottelivat, kun hän pyysi niitä jättämään heidän puutarhansa vihannekset rauhaan, ja useita ihmisiä syöneen leijonan tarvitsi vain vilkaista Epifaniokseen, kun se jo vaipui kuolleena maahan.[1]

Joidenkin oppilaidensa mielestä Epifanios harjoitti yli voimiensa meneviä kilvoituksia, mutta hän vastasi heille: ”Jumala ei anna meille taivasten valtakuntaa, ellemme me näe vaivaa sen eteen, ja kaikki se, mitä me teemme, ei ole mitään verrattuna kruunuun, jonka haluamme voittaa.” Ruumiilliseen pidättyvyyteen hän lisäsi väsymättömän rukouksen ja opiskelun ja tutustui useimpiin siihen aikaan saatavilla olleisiin kirjoituksiin. Mutta ennen kaikkea hän osasi opettaa ja selittää pyhiä kirjoituksia.

Epifanios tunsi hyvin kreikkalaisen filosofian vaarat monenlaisten harhaoppien lähteenä. Laajasti lukeneena hän omistautui loppuiäkseen puolustamaan oikeaa uskoa kaikenlaisia hyökkäyksiä vastaan. Kerrotaan, että eräs edessalainen filosofi tuli Epifanioksen luostariin keskustellakseen pyhistä kirjoituksista hänen kanssaan. He väittelivät kokonaisen vuoden luomisen mysteeristä Epifanioksen tukeutuessa pyhään Raamattuun ja filosofin vedotessa Hesiodoksen kirjoituksiin. Vaikka totuuden valo oli ilmeinen, filosofi pysyi kannassaan, kunnes näki erään demonin riivaaman henkilön parantuvan Epifanioksen tehdessä kolme ristinmerkkiä hänen edessään lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen, Jumalan ristiinnaulitun Pojan, nimessä minä syntinen Epifanios, Herran palvelija, käsken sinun lähteä tästä nuorukaisesta ja olla kiusaamatta häntä enempää.” Riivaaja lähti heti miehestä. Filosofi luopui kaikesta maallisesta viisaudesta ja pyysi saada kasteen, jolloin Hilarion kastoi hänet. Myöhemmin Eleutheropoliksen piispa vihki hänet papiksi.

Kun Epifanioksen maine levisi eikä luostarissa ollut enää kilvoittelurauhaa, hän lähti Jerusalemin kautta Egyptiin, missä hän kohtasi Pafnutioksen, pyhän Antonioksen oppilaan, jolta hän pyysi lupaa saada jäädä asumaan Nitriaan. Pafnutios kehotti häntä perehtymään Nitrian erämaan isien opetuksiin ja sitten menemään Kyprokselle paimentamaan kristittyjen laumaa, levittämään saamiaan opetuksia muillekin ja käännyttämään epäjumalanpalvelijoita. Nitriassa Epifanios perehtyi lukuisten lahkojen ja harhaoppisten ryhmien oppeihin ja kokosi tietoja myöhemmin kirjoittamaansa laajaan tutkielmaan harhaoppeja vastaan. Eräs väärin opettanut mykistyi, kun Epifanios moitti häntä, ja sai puhekykynsä takaisin vasta kun Epifanios oli kolme tuntia opettanut oikeaoppisesti samasta aiheesta ja salli toisen taas puhua. Epifanios oleskeli jonkin aikaa myös Egyptin Ylä-Thebaiksessa, missä hän karkotti demonin nuorukaisesta, ja seitsemän vuotta Bucoliassa, missä hän väitteli erään filosofin kanssa ja paransi tämän pojan sokean silmän, jonka jälkeen filosofi pyysi saada kasteen.

Epifanios tuli kuuluisaksi koko Egyptissä, minkä vuoksi piispat etsivät tilaisuutta vihkiä hänet piispaksi, mutta Epifanios aavisti heidän aikeensa ja palasi kotimaahansa Palestiinaan. Kun hän ei löytänyt sieltä Hilarionia, joka oli muuttanut Kyprokselle, hän lähti omaan luostariinsa Spanydrioniin, jonka uudeksi johtajaksi hän oli lähtiessään asettanut kristityksi kääntyneen edessalaisfilosofin. Luostari oli tällä välin saanut koko joukon uusia kilvoittelijoita.

Koko Foinikiaa vaivasi kuivuus, ja veljestö pyysi Epifaniosta rukoilemaan sadetta. Hän lähetti toiset syömään ja polvistui keljaansa rukoilemaan. Vielä saman aterian aikana koko Foinikiassa alkoi sataa kaatamalla, mistä kaikki kiittivät Herraa. Kolmen päivän kuluttua häntä pyydettiin jo rukoilemaan sateen loppumista, minkä jälkeen sade lakkasi. Häntä kunnioittavien vieraiden virta häiritsi kuitenkin Epifanioksen kilvoittelua, minkä vuoksi hän halusi lähteä luostarista. Samaan aikaan seudun piispat päättivät vihkiä hänet piispaksi ja lähettivät Polybios-nimisen munkin noutamaan häntä kieltäen kuitenkaan sanomasta syytä. Epifanios tiesi sen sanomattakin ja kehotti Polybiosta jäämään luostariin. Piispat saisivat etsiä jonkun toisen piispaehdokkaan. Jumalan tahdosta Epifanios päätti lähteä Jerusalemin kautta Kyprokselle. Yöllä hän otti mukaansa oppilaansa Johanneksen ja Polybioksen. He menivät ensin Jerusalemiin saadakseen kunnioittaa kunniallista ja eläväksitekevää ristiä.

Jerusalemista kolmikko matkusti Kyprokselle, jossa he viipyivät kaksi kuukautta Hilarionin luostarissa. Hilarion kehotti Epifaniosta menemään Salamikseen ja varoitti, että Epifanios joutuisi merihätään, jos yrittäisi lähteä pois saarelta. Epifanios halusi pysyä kaukana Salamiksesta, koska tiesi joutuvansa siellä piispaksi. Hän meni seurueineen satamaan, josta yksi laiva oli lähdössä Salamikseen ja toinen Palestiinan Gazaan. He nousivat Gazaan menevään laivaan, mutta merellä nousi rajuilma, joka oli vähällä pirstoa laivan. Neljäntenä epätoivoisena myrskypäivänä laivan oli pakko laskea maihin Salamiksessa, missä matkustajat kaatuivat uupuneina maahan.

Salamiksen piispa oli kuollut, ja Jumala ilmoitti Pappos-nimiselle paljon kärsineelle ja 58 vuotta piispana palvelleelle vanhukselle, että Epifanios oli heidän etsimänsä piispaehdokas. Epifanios löytyi torilta ja vietiin kirkkoon. Hänet saatettiin heti paikalla alttariin ja vihittiin diakoniksi, seuraavana päivänä papiksi ja sitä seuraavana Salamiksen (silloinen Konstantia) arkkipiispaksi. Epifanios katsoi olevansa arvoton tehtävään ja oli niin onneton piispuuden taakasta, että itki ja valitti lohduttomasti.

Epifanios hallitsi hiippakuntaansa esimerkillisesti kymmenien vuosien ajan ja vahvisti oikeaa uskoa niin Kyproksella kuin koko maailmassakin. Lukuisat ihmeet todistivat hänen hyveistään ja isällisestä rakkaudestaan laumaansa kohtaan. Hän järjesti kansalle viljaa nälänhädän aikana. Hänen huolenpitoaan köyhistä kuvaillaan rajattomaksi, ja monet ihmiset antoivat hänelle rahaa jaettavaksi köyhille. Tämä herätti kateutta joissakin papiston jäsenissä. Kun Epifanios lunasti kirkon rahoilla kristityn miehen velkavankeudesta sadan kultarahan velan takia, mihin hänellä piispana oli oikeus, eräs diakoni, joka olisi itse halunnut tulla arkkipiispaksi, syytti häntä kirkon varojen tuhlaamisesta ja yritti pilata hänen maineensa. Epifanios pysyi aina yhtä hyvänsuopana diakonia kohtaan, vaikka tämä rikkoi monin tavoin häntä vastaan, kunnes lopulta Jumala rankaisi diakonia, jonka elämä sai surkean lopun. Diakonin leski antoi omaisuutensa kirkolle, hänet vihittiin diakonissaksi ja Epifanios paransi hänen kymmenen vuotta aikaisemmin halvaantuneen kätensä. Velkavankeudesta vapautunut kristitty korvasi kirkolle koko summan ja ylikin ja palveli kirkkoa lopun ikäänsä.

Aina kun Epifanios toimitti jumalallista liturgiaa, hän näki Pyhän Hengen laskeutuvan pyhien lahjojen ylle hänen lausuessaan sanoja: ”Ja tee tämä leipä...” Eräänä päivänä Pyhä Henki ei ilmestynyt, ja Jumala ilmaisi syyksi erään diakonin arvottomuuden, jolloin Epifanios pyysi tätä poistumaan alttarista. Kun hän sitten anoi hartaasti Jumalalta, että saisi taas nähdä jumalallisen näyn, Pyhä Henki ilmestyi. Liturgian jälkeen hän puhutteli diakonia, joka tunnusti olleensa edellisenä yönä aviollisessa yhteydessä vaimonsa kanssa. Epifanios puhui papistolle heidän puhtautensa merkityksestä, jotta he eivät toimittaisi jumalallisia mysteerejä arvottomasti, eikä enää vihkinyt avioliitossa olevia miehiä pappeuteen vaan suosi munkkeja, leskiä ja vanhoja miehiä, jotka olivat osoittautuneet pappeuden armon arvoisiksi. Hän valvoi valppaasti papistonsa moraalista puhtautta ja teki piispan palatsistaan luostarin, jossa hän vietti yhteiselämää yli 70 papiston jäsenen kanssa.

Epifanioksen uskollinen oppilas, pappismunkki Johannes, kirjasi kymmenien vuosien ajan hengellisen isänsä ihmeitä muistiin, ja ennen kuolemaansa hän kehotti toista oppilasta Polybiosta jatkamaan tätä työtä ja säilyttämään tiedot jälkipolville. Johanneksen kuoleman jälkeen Epifanios halusi vihkiä Polybioksen papiksi, mutta tämä pelkäsi pappeuden suurta vastuuta ja aikoi paeta ennen vihkimistä. Kun he tulivat yhdessä kirkkoon, Epifanios sanoi hänelle: ”Seiso tässä.” Siitä hetkestä alkaen Polybios ei pystynyt liikahtamaan paikaltaan: hänen jalkansa olivat ikään kuin naulatut kiinni lattiaan. Niillä sijoillaan Polybios vihittiin diakoniksi ja seuraavana päivänä papiksi.

Eräs jerusalemilainen diakoni tuli kertomaan Epifaniokselle, että Jerusalemin piispa Johannes II (386–417) on rahanahne eikä käytä kirkon varoja köyhistä huolehtimiseen. Epifanios tunsi Johanneksen niiltä ajoilta, jolloin he olivat olleet samaan aikaan Hilarionin luostarissa. Hän lähti Polybioksen kanssa Jerusalemiin, missä Johannes toivotti heidät tervetulleiksi, majoitti heidät ylellisesti ja tarjosi heille runsaita aterioita. Epifanios pyysi häneltä lainaksi hänen parhaat hopea-astiastonsa, jotka Johannes antoikin hänelle, mutta Epifanios pyysi aina vain lisää. Johannes alkoi pian kysellä, milloin hän palauttaisi astiat, ja Epifanios lupasi palauttaa ne mutta ei palauttanut. Vähitellen Johannes alkoi suuttua häneen yhä enemmän ja lopulta kävi häneen käsiksi ja loukkasi häntä käyttäen karkeaa kieltä. Silloin Epifanios puhalsi Johannesta kasvoihin, jolloin tämän silmät sokeutuivat. Johannes heittäytyi maahan Epifanioksen eteen ja pyysi häntä rukoilemaan, että hän saisi näkönsä takaisin. Kun Epifanios laski kätensä Johanneksen pään päälle, tämän silmät avautuivat. Epifanios nuhteli häntä ankarasti hänen saituudestaan ja omistushalustaan. Johannes paransi tapansa ja hänestä tuli armollinen, avokätinen ja kaikin tavoin hyveellinen.

Kerran kaksi miestä päätti tehdä Epifaniokselle kepposen. Toinen heistä heittäytyi maahan tekeytyen kuolleeksi ja toinen pyysi Epifaniosta peittämään ruumiin jollakin. Epifanios lausui rukouksen kuolleen puolesta ja levitti päällysviittansa miehen peitoksi. Kun hän oli jatkanut matkaansa, mies sanoi makaavalle toverilleen: ”Typerys, joka antoi meille viittansa, on jo mennyt, voit nyt nousta.” Maassa makaava oli kuitenkin sillä välin kuollut.

Kun Kyproksella vallitsi ankara nälänhätä, rikkaalla epäjumalien palvelijalla Faustianoksella oli runsaasti viljaa, mutta hän nosti hinnan niin korkeaksi, ettei köyhillä ollut varaa ostaa sitä. Epifanios avasi Zeuksen temppelin ovet, jotka viranomaiset olivat sulkeneet kauan sitten, jotta siellä ei enää palvottaisi epäjumalia; temppelistä löytyi kulta- ja hopea-aarteita. Niillä Epifanios osti Faustianokselta viljaa ja jakoi köyhille.

Faustianos myi kuitenkin ahneudessaan kaiken viljansa, jolloin hän itse joutui hätään eikä kehdannut pyytää Epifaniokselta mitään. Niinpä hän lähetti viisi omaa laivaansa ja viisi vuokrattua laivaa Italiaan ostamaan viljaa. Raskaasti lastatut laivat joutuivat paluumatkalla rajuun myrskyyn ja upposivat. Niiden lastia ajautui Salamiksen rantaan, mistä köyhät keräsivät viljaa talteen. Faustianos oli raivoissaan ja syytti Jumalaa ja Epifaniosta onnettomuudesta. Faustianoksen vaimo lähetti miehensä tietämättä Epifaniokselle kaksituhatta kultarahaa ostaakseen sillä viljaa. Epifanios ei ottanut rahoja vaan kehotti vaimoa ottamaan niin paljon viljaa kuin tarvitsi ja korvaamaan sen uudesta sadosta.

Faustianos puolestaan värväsi diakoni Rufinoksen murhaamaan Epifanioksen luvaten diakonille siitä hyvästä piispan istuimen, mutta hanke epäonnistui perusteellisesti: tikari putosi Rufinoksen jalkaan, ja tämä menehtyi haavaan muutaman päivän kuluttua. Faustianos joutui vankilaan loukattuaan keisaria, ja vaikka Epifanios rukoili Jumalaa ja puhui hänen puolestaan viranomaisille, keisari ei suostunut vapauttamaan häntä. Faustianos kuoli pian sen jälkeen ja jätti omaisuutensa vaimolleen, joka lahjoitti sen sekä oman omaisuutensa kirkolle jaettavaksi köyhille, ja hänet vihittiin diakonissaksi.

Epifanioksen antaumuksellinen omistautuminen kilvoituselämälle ja kirkolliselle opille teki hänestä arvostetun hahmon myös Kyproksen ulkopuolella. Monet tulivat pyytämään häneltä neuvoa. Vuoden 376 tienoilla hän meni Antiokiaan tutkimaan apollinarismia ja välittämään skismassa, joka jakoi Antiokian kirkkoa. Hän ratkaisi asian piispa Paulinuksen hyväksi, jota Rooma kannatti, idän kannattamaa Meletiosta vastaan. Vuonna 382 hän oli Rooman kirkolliskokouksessa tukemassa Paulinus Antiokialaisen asiaa. Hän myös arvosteli Jerusalemin piispaa Johannesta tämän osoittamasta ymmärtämyksestä Origeneen harhaoppeja kohtaan. Epifanios saarnasi tästä Johanneksen läsnä ollessa Jerusalemissa vuonna 392 sekä kirjoitti aiheesta kahdessa kirjeessä, joista toinen on säilynyt Hieronymuksen latinannoksena.

Hiippakunnassa oli runsaasti valentinolaisen harhaopin kannattajia. Kun Epifanios moitti heidän piispaansa ja kehotti tätä suitsimaan suutaan ja lopettamaan Jumalan pilkkaamisen, piispa tuli mykäksi kuudeksi päiväksi ja kuoli seitsemäntenä. Hänen kannattajansa polvistuivat Epifanioksen eteen, luopuivat harhauskostaan ja siirtyivät kannattamaan ortodoksista uskoa. Kyproksella oli monia muitakin harhaoppisia ryhmiä. Epifanios pyysi keisaria määräämään, että heidät karkotettaisiin saarelta, jos he pysyisivät harhaopeissaan. Monet menivät Epifanioksen opetettavaksi ja luopuivat harhaopeistaan ja toiset karkotettiin Kyprokselta.

Aleksandriassa oli kolme veljestä, jotka menivät autiomaahan viettämään luostarielämää, mutta Aleksandrian patriarkka Teofilos pakotti heidät vilpillisin keinoin kirkon tehtäviin, yhden piispaksi ja toiset diakoneiksi ja taloudenhoitajiksi. He olisivat halunneet palata autiomaahan, mutta patriarkka Teofilos ei sallinut sitä. Kolme vuotta palveltuaan he pakenivat salaa, jolloin Teofilos erotti heidät kolmeksi vuodeksi ehtoollisyhteydestä. Konstantinopolin patriarkka, pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) pyysi Teofilosta palauttamaan heidät ehtoollisyhteyteen, ja kun tämä kieltäytyi, hän teki sen itse. Tämä viilensi huomattavasti Johannes Krysostomoksen ja patriarkka Teofiloksen välejä.

Kun Teofilos kuuli, että keisarinna Eudokia halusi karkottaa Johannes Krysostomoksen, hän juonitteli Krysostomosta vastaan ja kirjoitti Epifaniokselle kertoen keisarinnan syyttävän Johannes Krysostomosta Origeneen oppien kannattamisesta. Epifanios suhtautui Teofilokseen varauksellisesti ja lähti oppilaidensa kanssa Konstantinopoliin selvittämään asiaa. He asuivat sellaisessa luostarissa, joka ei kannattanut Krysostomosta, ja kun luostarin kirkko tarvitsi välttämättä diakonin, Epifanios vihki erään miehen diakoniksi, vaikka kirkon kanonit kieltävät piispaa toimimasta toisen piispan hiippakunnassa ilman tämän lupaa. Krysostomos luuli, että Epifanios oli hyväksynyt suunnitelman hänen karkottamisestaan, ja kirjoitti tälle, ettei tämäkään enää kauan istuisi piispanistuimella. Epifanios ymmärsi joutuneensa Teofiloksen juonittelun välikappaleeksi ja päätti palata välittömästi kotiin Kyprokselle. Hän poistui Konstantinopolista vähän ennen laitonta kirkolliskokousta, jossa Johannes Krysostomos pantiin viralta.

Paluumatkalla Epifanios tunsi kuolinhetkensä lähestyvän. Hän kehotti oppilaitaan säilyttämään oikean uskon puhtauden ja varjelemaan itseään rikkauden ja herjauksen houkutuksilta. Sitten hän antoi sielunsa Jumalan käsiin merellä, toukokuun 12. päivänä vuonna 403. Laivan rantautuessa Salamikseen valtava ihmisjoukko tuli paimentaan vastaan kynttilät kädessä ja saattoi hänet kyynelehtien kirkkoon, missä suuri osa Kyproksen asukkaista tuli seuraavan seitsemän päivän aikana kunnioittamaan hänen ruumistaan.

Pyhän Epifanios Salamislaisen kunnioitus levisi nopeasti, ja hänen hautakammionsa on yhä yksi tärkeimmistä pyhiinvaelluskohteista Kyproksen saarella, jonka suojeluspyhä Epifanios on yhdessä pyhän Barnabaksen kanssa. Hänen oppilaastaan Polybioksesta tuli myöhemmin Rinikouran piispa Koillis-Egyptiin.

Pyhän Epifanioksen arvostus kasvoi vuosisatojen varrella entisestään. Pyhä Hieronymus kutsui Epifaniosta kirjeessään ”piispojen isäksi”, ja seitsemännessä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (Nikea II vuonna 787) häntä nimitettiin ”koko kirkon isäksi ja opettajaksi”. Epifanios oli saanut oppinsa jo hyvin nuoresta pitäen sekä kyltymättömällä lukemisella että kuuluisilta askeeteilta käytännön viisautta ammentaen. Hän vietti paljon aikaa Egyptissä ja tuli tunnetuksi siellä samoin kuin Palestiinassa luostarifilosofian harjoittajana. Pyhä Epifanios tunnettiin paitsi ihmeistään ja oppineisuudestaan myös hellyydestään, rakkaudestaan ja avokätisyydestään köyhiä kohtaan.

Epifanioksen kirjoituksista varhaisin on Ankyrotos, jossa hän käsittelee erityisesti Pyhää Kolminaisuutta ja ylösnousemusta sekä osoittaa areiolaisten ja Origeneen harhoja. Teoksen lopussa on kaksi uskontunnustusta, joista ensimmäinen, Konstantian kirkon kasteuskontunnustus, on merkittävä uskontunnustusten historian kannalta. Toisessa teoksessaan Panarion hän kirjoittaa peräti 80 harhaopista. Hänen näkemyksensä perustuvat osaksi kuulopuheisiin, mutta siinä on myös paljon erittäin arvokasta ja jopa ainutlaatuista tietoa 300-luvun uskontohistoriasta perustuen joko hänen omiin suoriin havaintoihinsa tai dokumentteihin, joiden tiedot ovat säilyneet jälkipolville vain tässä teoksessa. Lisäksi Epifanios on kirjoittanut teokset Mitoista ja painoista, jossa hän esittelee pyhiä kirjoituksia Raamatun tekstien historian ja arkeologian avulla, ja Kahdestatoista korukivestä, joka selittää Vanhan testamentin ylipapin rintakilven koristeita. Hän on myös yksi 300-luvun arvovaltaisimmista kirjoittajista, jotka käsittelevät Jumalanäidin kunnioittamista.[2]

Pyhä Filippos Agiralainen vaikutti Traakiassa keisari Arkadiuksen hallituskaudella (395–408). Hänen isänsä oli rikasta syyrialaista sukua ja äitinsä roomalaisesta perheestä. Perheen kolme ensimmäistä poikaa hukkuivat ollessaan palaamassa vuoden kestäneeltä liikematkalta, mutta Jumala lahjoitti pariskunnalle heidän vanhoilla päivillään vielä yhden pojan, jolle he antoivat nimeksi Filippos.

Etevä poika edistyi nopeasti pyhien syyriankielisten kirjoitusten tutkimisessa, ja hänet vihittiin 21-vuotiaana diakoniksi. Filippos halusi päästä tutustumaan äitinsä kotimaahan ja lähti matkalle Eusebios-nimisen munkin kanssa, joka toimi tulkkina ja oli hänen tukenaan askeettisessa kilvoituksessa.

Rooman paavi toivotti Filippoksen tervetulleeksi ja antoi hänelle siunauksensa. Ihmeellisen nopeasti tämän jälkeen Filippos pystyi lukemaan liturgian osia latinaksi ja alkoi puhua latinaa sujuvasti. Kun hänet oli vihitty papiksi, paavi lähetti hänet Agiran (Argyrion, Agirone) seudulle Sisiliaan saarnaamaan asukkaille evankeliumia ja vapauttamaan heidät Etnan vuoren demonien vaikutuksesta. Uskollisen toverinsa Eusebiuksen kanssa Filippos kiipesi eräälle vuorelle, jolta he pystyivät näkemään tulivuoren huipun, ja karkotti demonit kutsumalla avuksi Kristusta ja pyhää Pietaria.

Myöhemmin Filippos vapautti yli neljäsataa riivattua ihmistä asettamalla kätensä heidän päällensä. Näin hän tuli seudulla tunnetuksi demonien vainoajana. Hän rakensi kirkkoja useille paikkakunnille ja ojensi taikauskoisia vanhempia, jotka toivat kuolleiden lastensa haudoille uhreja varmistaakseen heidän rauhallisen leponsa.

Uuden apostolin tavoin pappi Filippos paransi lukuisia ihmisiä ja paimensi laumaansa armon niityillä varjellen sitä susilta ja villieläimiltä – pimeyden hengiltä. Hän nukkui pois rauhassa 63 vuoden iässä. Hänen hautapaikalleen perustettiin myöhemmin pyhän Filippos Agiralaisen luostari, josta tuli yksi tunnetuimmista bysanttilaisen luostarielämän keskuksista Sisiliassa.

Pyhä Germanos syntyi Konstantinopolissa vuoden 650 tienoilla. Germanoksen isä Justinianos oli hurskas ja hyveellinen senaattori, joka joutui keisari Konstantinos IV:n kateuden kohteeksi. Keisari surmautti hänet sillä verukkeella, että Justinianos kannatti kansankiihotusta keisaria vastaan. Tämän pojan Germanoksen hän antoi kuohita ja määräsi hänet kirkon palvelukseen, jolloin hänestä tuli suuren Hagia Sofian kirkon pappi. Germanos ei ajatellut kostoa vaan omistautui opinnoille ja pyhille kirjoituksille. Herran ylistys oli jatkuvasti hänen huulillaan, ja hänestä tuli Pyhän Hengen astia.

Kun Germanos vihittiin Kyzikoksen piispaksi, hän joutui taistelemaan monoteliittien harhaoppia vastaan, jonka mukaan Kristuksella oli vain yksi tahto. Uusi keisari Anastasios II hylkäsi monotelitismin, jota hänen edeltäjänsä oli kannattanut, erotti patriarkka Johanneksen ja asetti Germanoksen 11.8.715 hänen tilalleen Konstantinopolin patriarkan istuimelle. Germanos kutsui koolle Kreikan piispojen kokouksen, jossa he vahvistivat opin Kristuksen kahdesta tahdosta.

Patriarkka Germanoksella oli profetoimisen lahja. Kerran kun hän oli menossa Hagia Sofiaan toimittamaan jumalanpalvelusta, eräs nainen pyysi siunausta vielä syntymättömälle lapselleen. Patriarkka näki, mikä lapsesta tulisi, ja sanoi: ”Siunatkoon Herra pyhän ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen esirukouksien tähden sinun kantamasi lapsen!” Lapsen nimeksi tuli Stefanos, ja aikuisena hän meni luostariin Auksentioksen vuorelle. Jumalattomalle keisari Leo III Isaurialaiselle syntyi lapsi Konstantinos, joka Germanoksen toimittaessa hänen kastettaan ulosti pyhään kasteveteen. Germanos ennusti, että Konstantinoksen kautta kristityille ja kirkolle tapahtuisi paljon pahaa, että tämä häpäisisi kirkon pyhyyttä harhaopeilla ja vuodattaisi monien Kristuksen hurskaiden palvelijoiden verta. Näin tapahtui pyhien ikonien kunnioittamisen takia, ja marttyyrien joukossa oli pyhä tunnustaja ja marttyyri Stefanos Uusi (28.11.).

Keisari Leo kielsi ikonien kunnioittamisen. Hän kutsui ikoneita epäjumalankuviksi ja niiden kunnioittajia epäjumalanpalvelijoiksi. Patriarkka Germanos vastusti keisarin harhaoppia ja yritti vakuuttaa häntä sanomalla: ”Me emme maalaa ikoneita näkymättömästä jumaluudesta, jota edes korkeimmat enkelit eivät pysty käsittämään, vaan koska Jumalan ainokainen Poika alentui tulemaan ihmiseksi Isän armollisesta tahdosta ja Pyhästä Hengestä, me maalaamme Hänen ihmiskasvonsa ja ihmismuotonsa lihassa, emme Hänen käsittämätöntä ja näkymätöntä jumaluuttaan.” Germanos pyysi keisaria tekemään lopun mielivallasta, mutta Leo ei kuunnellut häntä. Leolla oli puolellaan Germanoksen oppilas Anastasios, jolle hän lupasi patriarkan istuimen Germanoksen jälkeen. Germanoksella taas oli tukenaan Rooman hurskas paavi Gregorios.

Jeesuksen Kristuksen sotilaana Germanos taisteli pyhien kuvien kunnioittamisen puolesta miehekkäästi Pyhän Hengen miekalla, Jumalan sanalla. Hän puhui rohkeasti keisarille: ”Ei ole sinun arvosi mukaista ylittää pyhien isien asettamia rajoja. Sillä Jumalan Sanan tultua lihaksi kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän puhtaasta verestä uhraaminen demoneille ja epäjumalien palvonta loppuivat. Me olemme saaneet pyhiltä apostoleilta, kirkon isiltä ja opettajilta perinteen kuvata Kristusta, Jumalansynnyttäjää ja Jumalan pyhiä värein ikoneissa. Pyhiä kuvia kunnioitetaan vielä tänäänkin, seitsemänsataa vuotta Herramme ihmiseksi tulemisen jälkeen. Pyhä kirkko on jatkanut ikonien maalaamisen ja kunnioittamisen perinnettä, koska tämän pyhän taiteen alkuunpanija on ollut Herra itse. Herra valmisti käsittä ensimmäisen ikonin, kun Hän painoi kasvonsa liinaan ja lähetti liinan Edessan kuninkaalle Abgarille. Jeesuksen taivaaseenastumisen jälkeen nainen, joka oli koskettanut Herran viitan tupsua ja parantunut,[1] osoitti kiitollisuuttaan teettämällä Jeesusta esittävän pronssiveistoksen. Evankelista Luukas maalasi monia kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ikoneita, kun tämä vielä eli maan päällä. Tästä alkoi hurskas tapa kuvata Kristusta, Hänen äitiään ja pyhiä ihmisiä. Ortodoksiset kristityt koristavat Jumalan temppelit ja omat kotinsa pyhillä ikoneilla. Pyhät ekumeeniset kirkolliskokoukset ovat hyväksyneet tämän käytännön ja käskeneet meidän kunnioittaa ikoneita. Mutta me emme palvo niitä, niin kuin nyt väitetään, vaan kunnioitamme ikonien kautta niitä henkilöitä, joita ne esittävät. Me emme tee ikoneista jumalia. Jos sinä siis aloitat ikonoklasmin, minä olen ensimmäisenä vastustamassa sitä. Olen valmis kärsimään ja vaikka kuolemaankin Kristuksen ikonin takia, sillä Hän vuodatti verensä minun sieluni langenneen kuvan palauttamiseksi. Se, joka häpäisee ikoneita, häpäisee niihin kuvattuja henkilöitä. Ilman ekumeenista kirkolliskokousta minä en voi tehdä mitään uudistuksia kirkon opetukseen. Älä tule uskottomaksi totuudelle, ettet olisi niin kuin heprealaiset, jotka vihaavat Kristuksen ikonia. Älä lukeudu niiden uskottomien joukkoon, jotka perivät iankaikkisen rangaistuksen.”

Keisari Leo suuttui patriarkka Germanoksen puheesta. Koska hän ei voinut kiistää totuutta, hän kohotti kätensä, läimäytti Germanosta kasvoihin ja huusi: ”Häivy minun silmistäni, ettet menettäisi vielä henkeäsikin!” Germanos kesti lyönnin tyynesti niin kuin Kristus ennen häntä ja lähti. Keisari kutsui viisaimman opettajan luokseen ja neuvotteli hänen kanssaan päätöksestään hävittää ikonit. Opettaja selitti asian samoin kuin Germanoskin vahvistaen, että kyseessä oli pyhien apostolien perinne ja että jo Abgar Edessalainen oli kunnioittanut Herran käsittätehtyä kuvaa ja siten parantunut sairaudestaan. Keisari ei halunnut uskoa häntäkään vaan poltatti koulun, jolloin opettajia ja oppilaita sai surmansa ja sen kuuluisa kirjasto tuhoutui.

Seuraavana päivänä Leo määräsi ikonit poistettavaksi kirkoista. Niitä poltettiin ja heitettiin mereen. Kun Germanos näki tämän, hän meni kirkkoon, rukoili, itki ja asetti sitten omoforinsa pyhälle pöydälle. Hän kirjoitti Rooman paavi Gregoriokselle kirjeen, jossa hän kuvaili Konstantinopolin tapahtumia. Tähän kirjeeseen liittyy myös ihmekertomus. Sen mukaan Germanos kiinnitti kirjeen patriarkaatista ottamaansa suureen Kristuksen ikoniin ja rukoili hartaasti Kristusta varjelemaan kuvaansa. Sitten hän heitti ikonin mereen, ja ikoni pysyi pystyssä ja lähti lipumaan aaltojen harjalla. Roomassa paavi Gregoriokselle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka ilmoitti, että Kristus Jumala oli tulossa hänen luokseen Tiberjoella. Aamulla paavi laskeutui seurueineen suitsutusastioiden ja kynttilöiden kanssa joelle ja löysi sieltä ikonin ja kirjeen. Ikoni vietiin kirkkoon, missä siitä valui pyhää suolavettä, joka teki monia ihmeitä.

Keisari Leo lähetti sotilaita pidättämään patriarkka Germanoksen, joka loukkaantui heidän käsissään. Tämä tapahtui vuonna 729. Ikonien puolustajat surivat rakastamansa patriarkan kohtelua. Ikonien vastustajat rikkoivat ikoneita, heittivät niitä lokaan, polkivat jalkoihinsa ja polttivat niitä. Uudeksi patriarkaksi kohosi Anastasios, Germanoksen oppilas, joka oli juonitellut keisari Leon kanssa ikonoklasmin puolesta ja heitti ulos kaikki Hagia Sofian ikonit. Monia ikonien puolustajia surmattiin. Germanos, joka oli ajettu pois patriarkaatista, meni asumaan lapsuudenkotiinsa ja vietti siellä hiljaista kilvoitteluelämää.

Kun keisari Leo Isaurialainen kuoli vuonna 741, hänen poikansa Konstantinos V Kopronymos seurasi häntä keisarin istuimelle. Häneltä anasti välillä vallan Artabasos, joka palautti ikonien kunnioittamisen. Kun Kopronymos pääsi taas valtaan, hän antoi puhkaista Artabasoksen ja hänen poikiensa silmät. Patriarkka Anastasios riisuttiin alasti, hänet piestiin julkisesti, istutettiin takaperin aasin selkään ja vietiin stadionille ihmisten pilkattavaksi. Koska keisari ei löytänyt ketään yhtä innokasta ikonien tuhoajaa, hän antoi Anastasioksen kuitenkin jäädä patriarkan istuimelle. Anastasios sai surkean lopun palveltuaan 24 vuotta patriarkkana: hänen suolensa tukkeutui, hän oksensi ulostetta ja hänen elimistönsä myrkyttyi, mikä johti kivuliaaseen kuolemaan.

Erotettu patriarkka Germanos jätti jälkeensä runsaasti kirjoituksia, lähinnä hymnejä ja opetuspuheita Kristuksen ja Jumalanäidin suuria juhlia varten ja erinäisten pyhien kunniaksi. Hän oli Jumalanäidin puolestapuhuja, joka kuvaili esimerkiksi sitä, kuinka Neitsyt kasvatettiin temppelissä enkelien ruokkiessa häntä ja kihlattiin Joosefille, jonka arpa oli valinnut. Germanos kutsui Mariaa Jumalan morsiameksi.[2]

Pyhä Germanos nukkui pois rauhassa vuoden 740 tienoilla noin 90 vuoden iässä. Kun hänen pyhiä reliikkejään kannettiin hautaan, monet sairaat parantuivat, ja myöhemminkin ne paransivat monia, jotka lähestyivät uskossa pyhän hautaa. Germanos haudattiin Khoran luostariin, mutta reliikit siirrettiin myöhemmin Ranskaan.

Pyhä Teodoros syntyi monien rukousten jälkeen aiemmin lapsettomuudesta kärsineelle pariskunnalle Peloponnesoksen Koronessa 800-luvun jälkipuoliskolla. Kiitollisuutensa merkiksi vanhemmat antoivat hänelle Jumalan lahjaa merkitsevän nimen Teodoros. Hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen ja vanhemmat luovuttivat hänet jo nuorukaisena Koronen piispan opetettavaksi. Tämä vihki hänet lukijaksi.

Jonkin ajan kuluttua Teodoroksen vanhemmat kuolivat. Ennen kuolemaansa he uskoivat alaikäisen poikansa ystävänsä, Nauplionin kaupungin rovastin hoiviin. Rovasti kasvatti häntä kuin omaa poikaansa. Täysi-ikäiseksi tultuaan Teodoros solmi holhoojansa neuvoa noudattaen avioliiton, josta syntyi kaksi lasta. Hän ja hänen puolisonsa elivät hurskaasti ja Jumalan pelossa. Argoksen piispa vihki Teodoroksen diakoniksi.

Ajatus kaiken katoavaisuudesta vaivasi kuitenkin nuorta diakonia siinä määrin, että hän näytti aina surulliselta. Lopulta hän jätti sekä perheensä että isänmaansa ja lähti pyhiinvaellukselle Roomaan kumartamaan apostolien hautoja ja pyhien marttyyrien reliikkejä. Hän vietti siellä neljä vuotta hurskaiden munkkien seurassa, mutta ei kuitenkaan löytänyt itselleen pysyvää olinpaikkaa. Siksi hän palasi keisari Romanos II:n hallitusajan (920–944) alussa Peloponnesokselle. Siellä hän asui eristäytyneenä Lakonian Monembasiassa eräässä Jumalanäidille omistetussa kirkossa. Hänen olinpaikkansa tuli kuitenkin tunnetuksi, ja hänen vaimonsa alkoi Monembasian piispan välityksellä pyytää häntä palaamaan lastensa luo. Pyynnöt eivät kuitenkaan vaikuttaneet Teodorokseen, jolla oli omat suunnitelmansa. Noin vuoden kuluttua hän sopivan tilaisuuden tullen siirtyi Kytheran saarelle, joka oli jäänyt autioksi arabien miehitettyä Kreetan. Teodorosta seurasi saarelle munkki Antonios, joka tahtoi hänen laillaan elää hesykastista elämää kaukana ihmisistä.

Jo kolmen kuukauden kuluttua iäkäs Antonios ymmärsi, että kilvoitus saarella ylitti hänen voimansa, ja päätti palata takaisin Monembasiaan. Teodoros jäi saarelle yksin vain enkelit seuranaan. Hän asui Pyhien Sergiuksen ja Bacchuksen hylätyssä kirkossa. Kilvoiteltuaan yli-inhimillisesti vuoden ajan Teodoros sairastui ja kuoli. Hänen ruumiinsa jäi lojumaan kirkon eteen. Hän jätti jälkeensä lappusen, josta kävi ilmi, että hän oli tiennyt kuolevansa toukokuun 12. päivänä vuonna 922.

Muutaman kuukauden kuluttua merenkulkijat löysivät Teodoroksen ruumiin, mutta eivät uskaltaneet koskea siihen. Kolme vuotta myöhemmin Monembasiasta saarelle tulleet metsästäjät löysivät ruumiin maatumattomana ja hautasivat sen kunnioittavasti. Pyhien Sergiuksen ja Bacchuksen kirkko nimettiin myöhemmin uudelleen Pyhän Teodoroksen kirkoksi. Pyhä Teodoros on tehnyt paljon ihmeitä suojellessaan Kytheran asukkaita.

Nuoruudessaan pyhittäjä Epifani kilvoitteli yhdessä pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) kanssa Rostovissa Gregorios Teologin luostarissa. Siellä hän oppi kreikan kielen ja perehtyi patristisiin kirjoituksiin. Hän oli aikansa ihmiseksi varsin sivistynyt ja oli matkustellut pyhillä paikoilla, mahdollisesti Konstantinopolissa, Jerusalemissa ja Athosvuorella asti.

Noin vuonna 1380 Epifani saapui pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Pyhittäjä Sergein kuoltua hän lähti luostarista, mutta palasi myöhemmin takaisin ja toimi ennen kuolemaansa veljestön rippi-isänä. Hän nukkui pois vuoden 1420 tienoilla.

Epifani Viisas tunnetaan ennen kaikkea Sergei Radonežilaisen ja Stefan Permiläisen elämäkertojen kirjoittajana. Vähäiset tiedot hänen omasta elämästään ovat peräisin hänen kirjoituksistaan.

Pyhä Johannes syntyi rikkaaseen perheeseen Makedonian Serreksessä turkkilaiskauden alkuaikoina.[1] Nuori Johannes vietti ylellistä elämää, joka aiheutti kateutta muutamissa turkkilaisissa. He nostivat Johannesta vastaan syytteen siitä, että hän oli luvannut kääntyä islamiin ja pettänyt lupauksensa. Puolustautuakseen Johannes sanoi vain, että hän oli Kristuksen palvelija. Hänet vietiin vankilaan, ja hän kärsi vankeuden valoisin mielin.

Jonkin ajan kuluttua Johannes tuotiin vankilasta ja häntä yritettiin taivutella uhkauksilla ja lupauksilla. Kun hän ei antanut periksi, hänet piestiin armottomasti. Kutsuessaan avuksi Kristuksen nimeä Johannes näki mahtavan ja loistavan ratsastajan ilmestyvän oikealle puolelleen ja ojentavan hänelle kättään rohkaisten häntä kestämään kärsimykset urheasti. Siitä alkaen hän ei enää tuntenut tuskaa vaan palasi vankityrmään hyvillä mielin.

Johanneksen viholliset eivät vieläkään saaneet vihaansa tyydytetyksi vaan vetosivat sulttaaniin ja saivat tämän langettamaan kuolemantuomion, jos Johannes ei suostuisi kääntymään islamiin. Hänet tuotiin taas vankilasta ja vietiin tuomarin eteen. Tuomari yritti voittaa hänet mielistelyllä puolelleen, mutta turhaan, ja julisti sitten kuolemantuomion, jonka Johannes otti mielihyvin vastaan seuraten kiduttajiaan niin kuin lammas, jota viedään teuraaksi. Pyövelit olivat saaneet määräyksen mestata hänet ensin ja sitten polttaa hänen ruumiinsa, mutta he tekivätkin päinvastoin: he sitoivat hänet neljään seipääseen ja alkoivat polttaa häntä jaloista polviin asti. Pyhä Johannes ei tuntenut tuskaa vaan kysyi tyynesti: ”Aiotteko te heittää minut tuleen?” Eräs hänen kiduttajistaan luuli hänen pilkkaavan heitä, otti yhden seipäistä ja mursi sillä hänen leukansa, jolloin pyhä uusmarttyyri Johannes antoi urhoollisen sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui todennäköisesti 1400-luvun alkupuolella.

Pyhittäjä Dionisi syntyi 1500-luvun puolivälissä Tverin läänissä ja sai kasteessa nimen David. Hän vietti lapsuutensa Staritsan kaupungissa ja oppi lukemaan paikallisessa luostarissa munkkien Gurin ja Hermanin ohjauksessa. David oli tunnollinen oppilas, jonka sydämessä paloi hyveellisen elämän kaipaus. Hänen rippi-isänsä Grigori ihmetteli hänen nöyryyttään ja kypsää ymmärrystään ja ennusti, että hänestä tulisi hengellinen valo monille. Ikätoverit kuitenkin pilkkasivat ja löivätkin nuorta ja nöyrää Davidia.

Vanhempiensa painostuksesta David meni vasten tahtoaan naimisiin. Hänet vihittiin nuorena papiksi ja hänen vastuulleen uskottiin kyläkirkko noin 12 kilometrin päässä kaupungista. Kuuden vuoden kuluttua hänen vaimonsa Vassa ja kaksi pientä poikaansa Vasili ja Kosma kuolivat. Silloin hän maallisista huolista vapautuneena meni Staritsaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Dionisi.

Dionisi rakasti kirjoja ja lukemista. Kerran ollessaan luostarin asioilla Moskovassa hän meni torille, jossa myytiin kirjoja. Nuori munkki herätti monien huomion ja eräs torilla olijoista tokaisi hänelle loukkaavaan sävyyn: ”Mitä sinä, munkki, täällä teet?” Dionisi huokaisi sielunsa pohjasta ja sanoi: ”Veli, olen tosiaan juuri sellainen syntinen kuin ajattelet. Jos olisin oikea munkki, en kuljeskelisi täällä torilla. Anna minulle syntiselle anteeksi.” Nöyrä vastaus liikutti läsnäolijoita ja he alkoivat moittia Dionisia loukannutta miestä moukaksi. Dionisi kuitenkin keskeytti heidät sanoen: ”Ei hän ole moukka, vaan minä. Minun pitäisi muistaa, että tehtäväni on pysyä keljassani.”

Vuonna 1605 Dionisi korotettiin arkkimandriitaksi ja Staritsan luostarin johtajaksi. Pian tämän jälkeen vale-Dimitrin kannattajat karkottivat patriarkka Jobin (19.6.) Staritsan luostariin. Vaikka Dionisia oli kehotettu kohtelemaan syrjäytettyä patriarkkaa ankarasti ja pitämään häntä vankina, hän otti tämän vastaan rakkaudella. Hän kysyi pyhältä Jobilta neuvoa kaikissa asioissa, yritti helpottaa tämän osaa ja palvella häntä kuin poika isäänsä. Kun patriarkka pian kuoli, hänet haudattiin Staritsan luostariin.

Uusi patriarkka Jermogen (17.2.) arvosti Dionisin viisautta ja piti häntä neuvonantajanaan. Vuonna 1610 hän nimitti Dionisin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi. Lavra ei ollut vielä toipunut puolalaisten piirityksestä ja tarvitsi hyvää esimiestä. Moskova oli samaan aikaan puolalaisten miehittämä. Tavallinen kansa näki nälkää ja kärsi kylmyydestä. Rosvojoukkojen ryöstely ja mielivalta pahensivat ihmisten hätää. Pyhän Kolminaisuuden lavra täyttyi apua tarvitsevista ja kuolevista ihmisistä, jotka pitivät luostaria viimeisenä toivonaan. Kristilliseen rakkauteen vedoten Dionisi käski käyttää kaikki luostarin varat kärsivien auttamiseen. Hänen rohkaisevat sanansa saivat innostuksen ja uhrautuvaisuuden kipinän syttymään luostarin veljestön ja työväen sydämessä, niin että he olivat valmiit tinkimään omastaan toisten hyväksi. Lavran pappismunkit ottivat huolehtiakseen kuolleiden kristillisestä hautaamisesta.

Moskovan puolitoista vuotta kestäneen miehityksen aikana pyhittäjä Dionisi rukoili lakkaamatta niin kirkossa kuin keljassaankin kaupungin vapautumisen puolesta. Hän myös tarttui käytännön toimiin kirjoittamalla kirjeitä, joissa hän vetosi venäläisten kansallistunteeseen. Lähetit kiidättivät kirjeet eri kaupunkeihin ja joukko-osastoihin. Ne synnyttivät suuren innostuksen erityisesti Nižni Novgorodissa, josta Kosma Mininin ja ruhtinas Požarskin johtamat joukot lähtivät voitokkaasti etenemään kohti Moskovaa.

Pääkaupungin vapautumisen jälkeen Dionisi kunnostutti piiritysten vaurioittamaa lavraa. Sen muurit, tornit ja keljat korjattiin ja talous saatettiin toimivaan kuntoon.

Tuskin Dionisi oli saanut päätökseen luostarin talouden kohentamisen, kun uusi tsaari Mikael (1613−1645) uskoi hänelle liturgisten kirjojen, erityisesti Euhologionin, korjaamisen vanhoihin venäläisiin ja kreikkalaisiin teksteihin vertaamalla. Karkeita virheitä löytyi paljon. Dionisin vedenpyhitystoimitukseen tekemät korjaukset kohtasivat kuitenkin vastustusta. Korjattua tekstiä käsiteltiin vuoden 1618 kirkolliskokouksessa, joka totesi Dionisin harhaoppiseksi ja tuomitsi hänet pappeuden menettäneenä vankeuteen. Hänet teljettiin Novo-Spasskin luostariin, jossa häntä näännytettiin nälällä ja pakotettiin tekemään päivittäin tuhat maahankumarrusta. Jumalan avulla pyhittäjä Dionisi täytti hänelle määrätyn katumusrangaistuksen äksi omasta halustaan vielä toiset tuhat kumarrusta. Juhlapäivinä häntä seisotettiin kahleissa metropoliitan pihalla iltaan asti antamatta helteelläkään mitään juotavaa. Toiset tönivät häntäja teki lis, toiset surkuttelivat hänen kohtaloaan, mutta hän itse suhtautui kaikkeen nöyrästi kuin lapsi. ”Ei tämä ole mikään onnettomuus, vaan Jumalan laupeutta”, hän sanoi. ”Minua nöyryytetään, jotta en olisi ylpeä. Tosi onnettomuus on se, jos joutuu palamaan helvetin tulessa; siitä Jumala meitä varjelkoon!”

Dionisin pahimpia panettelijoita olivat kaksi hänen oman luostarinsa munkkia Longin ja Filaret. Longin oli kerran sylkenyt ja töninyt häntä jopa kirkossa kesken jumalanpalveluksen. Dionisi puolestaan oli silloin vain seissyt itkien Vapahtajan ikonin edessä ja rukoillut, että Herra antaisi hänelle anteeksi. ”Minä olen tehnyt syntiä Sinua vastaan, ei hän”, hän huokaili.

Vuoden kuluttua Jerusalemin patriarkka Teofilos vieraili Moskovassa. Hän vetosi Dionisin puolesta ja osoitti, että tämän tekemät korjaukset vedenpyhityksen tekstiin olivat olleet oikeita. Dionisi vapautettiin ja hän palasi Pyhän Kolminaisuuden lavran johtajaksi.

Dionisi pyrki aina jäljittelemään nöyryydessään suurta pyhittäjä Sergei Radonežilaista. Hän oli veljestöä kohtaan sävyisä, suora ja ystävällinen ja pyrki opettamaan heitä enemmän omalla esimerkillään ja rukouksella kuin käskemällä. Hän oli itse aina läsnä jumalanpalveluksissa ja huolehti, että veljet olivat myös paikalla. Hänellä oli kaunis ääni, ja hän luki ja lauloi usein itse kirkossa.

Keljassaan Dionisi luki psalmeja ja Uutta testamenttia sekä useita akatistoksia ja kanoneja joka päivä. Hän nukkui vain muutaman tunnin yöunet ja heräsi aina niin, että ehti ennen aamupalveluksen alkua tehdä kolmesataa maahankumarrusta.

Dionisin osana oli kärsiä oman veljestönsä parista nousevaa panettelua läpi koko elämänsä. Eräs munkki Rafail yritti panetella häntä tsaarille ja patriarkalle. Toisen kerran luostarin taloudenhoitaja väitti hänen tavoittelevan patriarkanistuinta ja läimäytti häntä poskelle kesken veljestön kokouksen. Sitten hän telkesi Dionisin keljaansa eikä päästänyt häntä ulos neljään päivään. Kun tsaari ryhtyi tutkimaan tapahtunutta, pyhittäjä Dionisi yritti peittää kaiken rakkaudellaan. Hän piti kaikkia ystävinään ja vain itseään syyllisenä. Tämän jälkeen tsaari ei enää uskonut mitään Dionisiin kohdistuneita panetteluja.

Kun pyhittäjä Dionisin lähtö tästä maailmasta läheni, hän ei lakannut osallistumasta jumalanpalveluksiin. Vielä kuolemaansa edeltävänä päivänä hän toimitti liturgian. Kuolinpäivänsä aamuna hän oli jälleen kirkossa aamupalveluksessa ja liturgiassa. Kun kirkonkellojen soitto illalla ilmoitti ehtoopalveluksen alkamisen, hän nousi lähteäkseen kirkkoon, mutta tunsikin äärimmäistä heikotusta ja pyysi, että hänet vihittäisiin suureen skeemaan. Siunattuaan sen jälkeen muutamat veljet hän asettui makuulle, risti kädet rinnalleen ja antoi puhtaan sielunsa Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1633. Arkussa hänen kasvoillaan väreili niin iloinen ilme, että se herätti ihastusta kaikissa.

Pyhä uusmarttyyri Johannes syntyi rikkaaseen ylhäisöperheeseen Valakian maakunnassa nykyisen Romanian alueella vuonna 1647. Noihin aikoihin Valakiaa hallitsivat Turkin sulttaanin alaiset hallitusmiehet, vojevodit. Sulttaani Mehmet IV:n aikana (1648–1687) vojevodi Mihna nousi raskaiden verojen vuoksi kapinaan turkkilaisia vastaan. Hän tappoi turkkilaisia ja eteni joukkoineen itse Turkin alueelle saaden aikaan paljon tuhoa. Sulttaani puolestaan lähetti Valakiaan turkkilaisia joukkoja, jotka panivat toimeen kristittyjen verilöylyjä. Samalla suuret määrät sekä miehiä että naisia joutui sotavangeiksi. Tämä kohtalo tuli myös nuoren Johanneksen osaksi.

Nähdessään kauniin 15-vuotiaan pojan eräs turkkilainen osti hänet itselleen siveettömiä tarkoituksia varten. Poika taisteli omistajaansa vastaan, joka lopulta sitoi hänet puuhun odottamaan uutta siveetöntä hyökkäystä. Johannes repi kuitenkin itsensä vapaaksi ja raivoissaan tappoi miehen. Saatuaan selville, mitä oli tapahtunut, miehen sotilastoverit sitoivat Johanneksen ja veivät hänet Konstantinopoliin. Visiiri tuomitsi hänet annettavaksi hänen tappamansa miehen vaimolle, joka saisi menetellä hänen kanssaan niin kuin tahtoi.

Nainen ihastui kauniiseen nuorukaiseen ja lupasi mennä naimisiin hänen kanssaan, kunhan poika ensin kääntyisi islamiin. Johannes vastasi ehdotukseen tekemällä ristinmerkin ja kutsumalla avukseen Jeesuksen nimeä. Silloin nainen lähetti hänet vankilaan, jossa häntä kidutettiin julmasti päiväkausia. Häpeämätön nainen tuli joka päivä vankilaan uudistamaan naimatarjouksensa. Mutta nuorukainen pysyi horjumattomana uskossaan katsoen ainoastaan Jeesukseen Kristukseen, jolta hän sai voiman voittaa niin näkyvät kuin näkymättömät viholliset.

Kun Johanneksen kiduttajat totesivat, etteivät he saa mitään aikaan, he pyysivät visiiriä tuomitsemaan tämän kuolemaan. Pyövelit veivät nuorukaisen teloituspaikalle, missä hänet hirtettiin 12.5.1662. Tällä tavoin urhea uskonsa ja puhtautensa puolesta taistelija sai marttyyrien voittoseppeleen.

Pyhittäjä Antoni (Andrei Medvedev) syntyi vuonna 1792 Lyskovon kylässä Nižni Novgorodin läänissä. Kasteessa hän sai nimen pyhän Andreas Kreetalaisen mukaan. Andrein isä oli vapautuskirjan saanut maaorja-talonpoika, joka palveli ruhtinas Gruzinskin kokkina. Hän kuoli Andrein ollessa vasta neljävuotias. Perheeseen jäi neljä lasta, joille äiti antoi kristillisen kasvatuksen. Andrei oppi lukemaan ja pääsi apteekkarin apulaiseksi kotikylänsä sairaalaan. Hän perehtyi lääketieteeseen niin hyvin, että ajan myötä ruhtinas Gruzinski uskoi hänelle sairaalan johtamisen.

Andrei tunsi kuitenkin, ettei lääketiede ollut hänen varsinainen kutsumuksensa. Hän tutustui Arzamasin kaupungissa sijaitsevan nunnaluostarin syvälliseen ja hengelliseen johtajaan Olgaan (Strigaleva), jonka vaikutuksesta hänen sielussaan heräsi kaipaus luostarielämään. Vuonna 1818 hän meni kuuliaisuusveljeksi Sarovin luostariin. Siellä hän ei kuitenkaan saanut kaipaamaansa hengellistä ohjausta. Pyhittäjä Serafim Sarovilainen (2.1.), joka kilvoitteli samaan aikaan Sarovissa, eli vaikenemiskilvoittelijana keljaansa sulkeutuneena. Puolentoista vuoden kuluttua Andrei palasikin Arzamasiin aikomuksenaan palata maailmaan. Hänen hengellinen äitinsä Olga kuitenkin neuvoi häntä siirtymään Vysokogorin luostariin neljän kilometrin päässä Arzamasista. Siellä Andrei vihittiin munkiksi nimellä Antoni.

Vuonna 1826 Antoni nimitettiin Vysokogorin luostarin johtajaksi. Hän oli taitava sanankäyttäjä, pystyvä johtaja ja kilvoitteleva munkki, jonka johdolla luostari alkoi kukoistaa. Pyhiinvaeltajat hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa ja luostarin veljestön määrä kasvoi 20:stä 90:een. Johtajana ollessaan Antoni kävi usein Sarovin luostarissa keskustelemassa muutamien hengellisten vanhusten ja erityisesti pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanssa, joka oli tuolloin jo lopettanut eristäytymiskilvoituksensa.

Tammikuussa vuonna 1831 Antoni vieraili jälleen Sarovissa. Hänen mieltään painoi ajatus, ettei hän eläisi enää pitkään. Vanhus Serafim lohdutti häntä ja ennusti, ettei häntä odota kuolema, vaan siirto suuren lavran johtajaksi. Vanhus myös neuvoi, että hänen tulisi olla tulevalle veljestölleen enemmän äiti kuin isä.

Pian Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavran johtaja kuoli. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) kutsui uudeksi johtajaksi Antonin. Näin pyhittäjä Serafimin profetia toteutui kahden kuukauden sisällä.

Antoni johti lavraa 47 vuotta ja nosti sen uuteen kukoistukseen. Hän perusti lavran lähelle Getsemanen skiitan, järjesti lavran moniin kylmiin kirkkoihin lämmityksen ja kunnostutti luostaria ympäröivän muurin. Pihamaa kaunistettiin istutuksin. Pyhittäjä Antoni perusti lavran yhteyteen myös sairaalan sekä orpokodin ja koulun. Ikonimaalaamon tiloissa alkoi toimia ikonimaalauskoulu ja pyhiinvaeltajille järjestettiin ruokailu. Luostarin jumalanpalveluselämä koheni ja jumalanpalveluksiin tuli uutta hartautta ja juhlavuutta.

Metropoliitta Filaret mieltyi nopeasti huomattavat hallinnolliset kyvyt omaavaan Antoniin, joka oli lisäksi perehtynyt askeettiseen kirjallisuuteen ja pyrki toteuttamaan sen ihanteita omassa elämässään. Metropoliitta valitsi hänet rippi-isäkseen ja lähetti hänen luokseen hengellistä ohjausta ja lohdutusta tarvitsevia ihmisiä.

Kaivatessaan hiljaisuutta Antoni vetäytyi joskus perustamaansa Getsemanen skiittaan, jossa hän uppoutui rukoukseen ja hengelliseen katseluun. Ajan myötä hänen käsityksensä hiljaisuudesta laajeni. ”Erämaa on kaikkialla, missä vallitsee mielen vaikeneminen, himojen tyyntyminen, sielun rauha ja sydämen nöyryys; missä rukouksen lamppu ei sammu ja missä lihalliset ajatukset eivät keskeytä ihmisen yhteyttä Jumalan kanssa, missä rakkauden tuli palaa rauhallisella taivaaseen ulottuvalla liekillä. Erämaa on siellä, missä on Kristus ja Hänen armonsa ja pyhityksensä. Tämä ei ole kiinni paikasta, vaan meistä, omasta sisäisestä tilastamme.”

Luostarinjohtajana Antoni seurasi munkkien sisäistä elämää. Hän piti mielessään pyhittäjä Serafimin ohjeen äidillisestä suhtautumisesta veljestöön. Hän ei nuhdellut veljiä ankarasti paheista, vaan yritti ennemmin osoittaa heille hyveen kauneuden ja toisaalta paheen vastenmielisyyden. Näin hän ohjasi heitä kilvoittelemaan oikeassa munkkiuden hengessä.

Pyhittäjä Antoni paneutui myös kirjallisiin töihin. Hänen ja metropoliitta Filaretin yhteisin ponnistuksin julkaistiin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ensimmäinen elämäkerta vuonna 1841. Metropoliitan pyynnöstä Antoni tarkasti huolellisesti Iisak Syyrialaisen ja Johannes Siinailaisen teosten venäjänkieliset käännökset. Lisäksi hän avusti Optinan luostarin isiä kirjojen julkaisuasioissa.

Täytettyään 80 vuotta Antoni pyysi uudelta metropoliitta Innokentilta lupaa vetäytyä vanhuudenlepoon, mutta pyyntö evättiin. Pian hän sai lievän sydäninfarktin ja joutui lähes vuoteenomaksi. Metropoliitan siunauksella hänen keljansa yhteyteen rakennettiin kotikirkko, jossa hän toimitti harvakseltaan liturgian. Lavraa johti vanhintenneuvosto ja Antonilta kysyttiin neuvoa vain tärkeimmissä asioissa. Sairastettuaan lähes viisi vuotta pyhittäjä Antoni hyvästeli veljestön ja antoi henkensä Herralle vuonna 1877. Hänen hautaustoimitukseensa osallistui kaksi piispaa ja 60 pappia sekä valtava kansanjoukko. Pyhittäjä Antoni kanonisoitiin vuonna 1998.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Antonios Piuksen (138–161) hallituskauden alussa Trajanopoliksessa Adrianmeren rannikolla eli nuori kristitty neito. Hän oli korkea-arvoisen roomalaisen upseerin tytär, joka oli ottanut tehtäväkseen vahvistaa alueen kristittyjä uskossa. Eräänä pakanallisena juhlapäivänä hän piirsi otsaansa ristin ja meni sitten pakanatemppeliin, missä alueen maaherra Sabinus oli uhraamassa. Näin Glykeria tunnustautui avoimesti Kristuksen palvelijaksi. Kun Sabinus vaati häntä uhraamaan epäjumalille, hän asteli niitä kohti ja tervehti Zeuksen patsasta, minkä jälkeen hän kutsumalla Vapahtajaa avukseen sai patsaan hajoamaan pirstaleiksi. Epäjumalanpalvelijat alkoivat heittää häntä kivillä, mutta eivät osuneet häneen. Lopulta he ripustivat Glykerian roikkumaan hiuksistaan ja raastoivat hänen kylkiään. Sen jälkeen hänet heitettiin vankilaan, jossa hänelle ei annettu mitään syötävää eikä juotavaa moneen päivään. Mutta Herran enkeli toi hänelle ruokaa. Kun maaherra kutsui marttyyrin kuulusteltavaksi, hänen hämmästyksensä oli suuri, kun hän näki tämän olevan hyvissä voimissa ja säteilevän luottamusta Jumalaansa.

Lähtiessään Trajanopoliksesta takaisin hallintokaupunkiinsa Traakian Herakleiaan Sabinus päätti ottaa Glykerian mukaansa. Perillä paikalliset kristityt, jotka olivat kuulleet Glykerian urheasta kilvoituksesta, ottivat piispansa Dometioksen johdolla hänet kunnioittavasti vastaan. Glykeria joutui uudelleen tuomioistuimen eteen ja hänet tuomittiin poltettavaksi elävältä. Taivaallinen kaste sammutti kuitenkin tulipesän, johon hänet oli määrä heittää. Sen jälkeen tuomari määräsi hänen päänahkansa nyljettäväksi ja hänet pantiin vankilaan odottamaan uusia kidutuksia. Enkeli tuli jälleen vahvistamaan häntä. Kun vanginvartija Laodikios näki mitä tapahtui, hänkin alkoi uskoa Kristukseen. Sen tultua ilmi hänet mestattiin välittömästi.

Glykeria heitettiin lopulta petojen eteen. Raivoisa naarasleijona syöksyi hänen kimppuunsa, mutta pysähtyi äkkiä paikalleen alkaen hellästi nuolla hänen jalkojaan. Toinen leijona tuli hänen luokseen ja pienellä puraisulla, josta ei jäänyt edes mitään jälkeä, liitti Glykerian taivaalliseen Ylkäänsä. Glykerian tuominnut tuomari kuoli pian oikeudenkäynnin jälkeen.

Herakleioksen piispa hautasi Kristuksen urhean taistelijan kaupungin ulkopuolelle. Myöhemmin paikalle rakennettiin pyhälle Glykerialle omistettu suuri kirkko, ja Glykeriasta tuli Herakleian suojeluspyhä. Sittemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Limnoksen saarelle. Hänen pääkallonsa jäi kuitenkin Traakian Herakleiaan, ja siitä vuotava balsami on parantanut monia rukoilijoita ja pyhiinvaeltajia.

Pyhä Pausikakos, jonka nimi tarkoittaa enteellisesti ”pahan pysäyttäjää”, eli Apameiassa Mustanmeren rantamilla 500-luvulla. Hän oli hurskaudestaan tunnetun ylhäisen perheen poika, ja jo nuoresta pitäen hän eli askeettisesti pitäen himonsa kurissa paastolla, rukouksella ja muilla askeesin muodoilla, jotka johtavat enkelimäiseen elämään.

Pausikakos oli kiinnostunut lääketieteestä ja auttoi sairastavia palkkiota pyytämättä. Pian hän vihkiytyi munkiksi ja alkoi elää entistäkin askeettisemmin käyttäen ravintonaan pääasiallisesti vain leipää ja vettä. Samalla hän jatkoi parantamistyötään. Hän ei huolehtinut vain sairaiden ruumiista vaan myös heidän sielustaan. Pausikakoksen rukousten voimasta tapahtuikin paljon ihmeellisiä parantumisia: hän ajoi ulos riivaajia, suoristi kyttyräselkäisiä ja luovutti vammaisina syntyneitä lapsia terveinä heidän vanhemmilleen.

Pausikakoksen maine kantautui Konstantinopolin patriarkan Kyrilloksen (27.10.) korviin ja tämä vihki hänet Synnadan kaupungin piispaksi. Heti hiippakuntaansa saavuttuaan Pausikakos alkoi karkottaa laumastaan harhaoppisia julistamalla oikeaa uskoa. Saarnojensa lingolla hän ajoi heidät pois niin kuin paimen karkottaa sudet lammaslaumasta. Näin hänen kaittavansa saivat rauhassa kulkea kohti taivasten valtakuntaa.

Jonkin ajan kuluttua Pausikakos meni Konstantinopoliin, missä hän paransi keisari Maurikioksen (582–602) vaikeasta sairaudesta. Kiitollinen hallitsija antoi virallisen julistuksen (khrysobulla), jonka mukaan Synnadan hiippakunnalle oli annettava vuosittain tietty määrä kultaa. Kotimatkalla Konstantinopolista Pausikakos sai rukouksillaan lähteen puhkeamaan Solon-nimisessä paikassa, niin että hänen janon näännyttämät matkatoverinsa saivat vettä juodakseen. Elettyään pitkän elämän hyviä töitä tehden ja johtaen monia pelastukseen pyhä Pausikakos siirtyi päiviensä täytyttyä Herransa luokse. Hyvä paimen oli saanut työnsä päätökseen.

Pyhä Sergios Tunnustaja eli 800-luvulla ja kuului arvostettuun konstantinopolilaiseen sukuun. Hän oli avioliitossa ja hänellä oli lapsia. Sergios oli hengellinen ihminen, ja ortodoksiselle opille uskollisena hän kunnioitti pyhiä kuvia. Ikonien kunnioittajien vainon aikana hänet vietiin ikoneita vihaavan keisari Teofiloksen (829–840) eteen. Sergiosta kuljetettiin torilla köysi kaulassa, jotta ihmiset voisivat loukata ja pilkata häntä; hänen omaisuutensa takavarikoitiin ja hänet heitettiin vankilaan. Sitten hänet yhdessä vaimonsa Irenen ja heidän lastensa kanssa karkotettiin Konstantinopolista. He kärsivät rohkeasti maanpaon ahdingon ja koettelemukset. Kun Jumala lopulta kutsui pyhän Sergioksen pois maallisesta elämästä, hänen sielunsa kohosi taivaaseen ja sai siellä uskon tunnustajan kruunun.

Pyhittäjä Gabriel Iberialainen (Georgialainen) oli pappismunkki, joka sai Athoksella ottaa vastaan Jumalanäidin Portaitissa-ikonin, joka on kaikkien aikojen kuuluisimpia pyhäinkuvia. Kun ikoneita hävitettiin ikonoklasmin aikana 800-luvulla, eräs hurskas nikealainen leski Bityniassa halusi pelastaa tuholta loisteliaan ihmeitätekevän Jumalanäidin ikonin, joka hänellä oli ollut pienessä kappelissa kotinsa lähellä, ja heitti sen mereen toivoen sen säilyvän Jumalan armon varjelemana. Hän rukoili Jumalanäitiä varjelemaan ikoniaan, ettei se uppoaisi mereen, ja Jumalanäiti lupasi hänelle johdattaa ikonin luostariin. Kun naisen poika meni myöhemmin Athokselle viettämään luostarielämää alueelle, jonne myöhemmin rakennettiin Ivironin luostari, hän kertoi siellä kilvoitelleille erakkomunkeille yksityiskohtaisesti, mitä ikonille oli tapahtunut, ja he kirjoittivat hänen kertomuksensa muistiin.

Huhtikuussa 1004 Ivironin luostarin munkit näkivät meressä useiden päivien ajan ikonin, joka kellui pystysuorassa asennossa, ja sen yläpuolella kohosi liekehtivä patsas. Aina kun joku munkeista yritti lähestyä ikonia, se siirtyi kauemmaksi. Siihen aikaan Ivironin luostarissa oli georgialainen pappismunkki nimeltään Gabriel. Hän tunsi pyhän Euthymios Uuden (ks. alla). Gabriel oli hakannut itselleen keljan kallioon luostarin lähelle ja vietti siellä askeettista elämää. Hänellä oli yllään nahoista valmistettu viitta, ja hän söi vain vihanneksia, mutta hänen kasvonsa olivat kuin enkelin kasvot.

Jumalanäiti ilmestyi Gabrielille ja käski hänen mennä meren rantaan noutamaan hänen ikoniaan. Hän oli valinnut pappismunkki Gabrielin tähän tehtävään, koska tällä oli sama nimi kuin enkelillä, joka oli ilmestynyt Neitsyt Marialle. Rannalle kokoontuneet munkit katselivat ällistyneinä, kuinka Gabriel käveli veden päällä niin kuin kuivalla maalla, otti ikonin syliinsä ja kantoi sen rannalle, missä se otettiin vastaan kiitoshymnejä laulaen. Ikoni sijoitettiin luostarin pääkirkon alttariin, ja kirkossa toimitettiin kolme päivää ja kolme yötä kiitosrukouksia ikonin edessä.

Seuraavana aamuna kirkonpalvelija, joka tuli sytyttämään lampukoita jumalanpalvelusta varten, huomasi, että ikoni oli kadonnut. Etsintöjen jälkeen se löytyi luostarin portilta, pylvään luota. Aina kun ikoni vietiin takaisin kirkkoon, se palautui sisäänkäynnin luokse. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi taas Gabrielille ja pyysi häntä ilmoittamaan veljestölle, että hän ei halunnut tulla heidän vartioimakseen ja suojelemakseen vaan oli itse tullut varjelemaan heitä kaikilta vaaroilta niin tässä elämässä kuin tulevassakin sen armon mukaisesti, jonka hän oli saanut Pojaltaan, kun oli pyytänyt tätä antamaan hänelle Athoksen Pyhän vuoren ”puutarhaksi”.

Siitä lähtien Ivironin luostarin Jumalanäidin ikonia on kunnioitettu sitä varten rakennetussa kappelissa luostarin sisäänkäynnin luona. Ikonia kutsutaan nimellä Portaitissa eli Portinvartija. Se on verhottu kultaisella riisalla ja Venäjän tsaarien lahjoittamilla jalokivillä. Kappelissa toimitetaan joka päivä liturgia ja rukouspalvelus, joista vastaa tehtävään erityisesti nimetty pappismunkki (prosmonarios). Ivironin munkit ovat lisäksi rakentaneet kirkon meren rannalle sille paikalle, jossa ikoni ensiksi laskettiin maahan. Portaitissa-ikonin kautta on tapahtunut niin monia ihmeitä Ivironin luostarin ja Pyhän vuoren suojelukseksi vaarallisina aikoina samoin kuin ihmisten hyväksi yleensä, että sitä voidaan hyvällä syyllä pitää jopa kaikkein mahtavimpana Jumalanäidin ikonina. Jumalansynnyttäjän juhlaa Ivironin Portaitissa-ikonin kunniaksi vietetään 13.10.

Pyhä Gabriel Iberialainen, joka oli osoittautunut kelvolliseksi vastaanottamaan ihmeitätekevän ikonin, nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Johannes Iberialainen oli Länsi-Georgian ruhtinaan David Kuropalatesin korkea virkamies, jota ruhtinas arvosti hänen urhoollisuutensa ja viisautensa takia. Rakkaudesta Kristukseen Johannes luopui maailmallisesta kunniasta ja meni munkiksi ensin georgialaiseen luostariin ja siirtyi sieltä Olympoksen vuorelle Bityniaan, missä hän hoiti vaatimatonta kuuliaisuustehtävää muulinajajana.

Johanneksen isä tuli Konstantinopoliin mukanaan Johanneksen poika Euthymios ja yritti houkutella Johannesta palaamaan takaisin kotimaahansa. Johannes ei suostunut palaamaan mutta halusi pitää pojan luonaan. Isoisä puolestaan ei tahtonut luovuttaa häntä. He jättivät kiistan keisarin ratkaistavaksi, joka käski heidän luottaa Jumalaan ja antaa pojan päättää, kumman luona halusi asua. Poika valitsi isänsä, vaikka ei tuolloin edes tuntenut häntä. Johannes otti poikansa mukaansa Olympokselle, missä oli huomattava luostarikeskus. Euthymios oli lahjakas ja sai hyvän maallisen ja hengellisen koulutuksen. Hän opiskeli sekä kreikkaa että georgian kieltä ja kirjallisuutta.

960-luvulla isä ja poika, jotka olivat luopuneet maallisesta sukulaisuudesta hengellisen isyyden hyväksi, vetäytyivät muutamien oppilaiden kanssa Athosvuorelle, jonne pyhä Athanasios (5.7.) oli hiljattain perustanut Suuren lavran. Lavrassa Johannes ei paljastanut ylhäistä taustaansa vaan työskenteli kaksi vuotta keittiössä. Athanasios havaitsi heidän hyveensä ja vihki Euthymioksen papiksi. Euthymios käänsi kirjoituksia georgiaksi, kirjoitti monia kirjoja hyveellisestä elämästä ja rakensi kirkkoja ja sairaaloita.

Vuoden 970 tienoilla Johanneksen sukulaismies Tornikios, joka oli ruhtinas Davidin kenraali, vihittiin munkiksi ja sai hänkin nimekseen Johannes. Hän etsi sukulaisiaan Olympokselta ja saapui sitten seurueineen Athokselle, missä Athanasios toivotti hänet tervetulleeksi. Georgialaisia oli heidän esimerkkinsä houkuttelemina alkanut kertyä Suureen lavraan, ja Georgiasta tuli luostariin runsaasti lahjoituksia. Georgialaisista tuli Johanneksen innokkaimpia oppilaita ja he nauttivat hänen luottamustaan, kun hän rakensi luostarielämää Athokselle ja hoiti yhteyksiä keisariin. Muutamat heidän maanmiehensä rakensivat lavran lähelle evankelista Johannekselle omistetun kirkon ja keljoja, jotka kuuluivat lavraan. He viettivät kuuden vuoden ajan hiljaista enkelielämää ja ryhtyivät kääntämään kreikkalaisia kirkollisia kirjoja georgiaksi.

Tornikioksen lahjoittamilla rahoilla Johannes perusti Johannes Kastajalle omistetun Ivironin luostarin erityisesti georgialaisia (kreikkalaisittain ”iberialaisia”) varten. Nämä rakensivat suuren Jumalanäidille omistetun kirkon ja monia muita rakennuksia. Luostarin veljestöön kuului pian jo 300 georgialaista ja kreikkalaista munkkia. Luostari omisti Makedoniassa suuria maatiloja, jotka olivat keisarien lahjoittamia.

Ikääntyessään Johannes luovutti luostarin käytännön hallinnon pojalleen Euthymiokselle pitäen itse kuitenkin yhä luostarin johtajan tittelin. Ennen kuolemaansa Johannes luovutti hengellisen johtajuuden Euthymiokselle ja kehotti veljestöä pysymään kuuliaisena ja vieraanvaraisena. Pyhittäjä Johannes antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 14.6.1005.

Luostaria johti ensin Euthymios (1005–1019), ja hänen jälkeensä igumenina toimi seuraavat kymmenen vuotta hänen serkkunsa Georgios. Euthymios käytti paljon aikaa kirjalliseen toimintaan. Hän oli ilmeinen lahjakkuus, ja hänen isänsä oli ohjannut häntä kääntämään kirkollisia ja patristisia teoksia georgiaksi jo lapsesta asti. Athokselle saavuttuaan Euthymios johti kääntäjien ja kirjansitojien ryhmää, joka levitti georgiaksi kääntämiään ja kopioimiaan käsikirjoituksia ympäri Georgiaa. Hän työskenteli yötä päivää välittäen kansalleen bysanttilaisen perinteen rikkauksia, ja ruhtinas David ylisti häntä ”toiseksi Krysostomokseksi”. Euthymioksen työryhmän kääntämiin kirjoihin kuuluu Raamatun kommentaareja, Pyhien Basileioksen, Gregorios Nyssalaisen, Efraim Syyrialaisen, Johannes Damaskolaisen, Cassianuksen ja Gregorios Suuren kirjoituksia. Euthymios laati myös luostarin typikonin.

Vaikka Euthymios oli saanut oman luostarinsa johtamisen lisäksi myös Suuren lavran valvojan tehtävän, hän ei vähentänyt askeettista kilvoittelua vaan piti jouhipaitaa, johon oli kiinnitetty painoksi ketjupanssari, ja nautti vain hiukan leipää ja vettä. Hän oli nöyrä ja tarmokas Jumalan työmies, joka noudatti kaikessa Raamatun ohjeita ja seisoi jokaisessa jumalanpalveluksessa liikkumattomana katse alas luotuna niin kuin enkeli Jumalan edessä.

Pyhä Euthymios muistetaan myös kahdesta ihmeestä. Kerran Athosvuorta vaivasi ankara kuivuus, ja veljet pyysivät apua Euthymiokselta. Hän nousi Ivironin luostarin lähellä olevaan profeetta Elian kirkkoon, rukoili hartaasti ja toimitti liturgian. Tämän jälkeen alkoi sataa.

Eräänä kesänä Euthymios oli toimittamassa Kristuksen kirkastumisen juhlan jumalallista liturgiaa Athosvuoren huipulla (2033 m), niin kuin Athoksen veljestöillä oli tapana. Kun hän eukaristiaa toimittaessaan lausui ”voittoveisua laulaen, huutaen, ääntäen ja lausuen” ja kuoro vastasi ”Pyhä, pyhä, pyhä on Herra Sebaot”, äkkiarvaamatta ilmestyi kirkas valo ja maa alkoi järistä niin, että kaikki läsnäolijat suistuivat maahan. Euthymios jäi seisomaan yksin pyhän pöydän eteen kuin tulipatsas valon keskelle.

Uskollisena isänsä kehotukselle olla vieraanvarainen Euthymios otti ystävällisesti vastaan kaikki, jotka tulivat etsimään hengellistä tukea, jakoi avokätisesti varoja toisille Athoksen luostareille ja auttoi italialaista luostariyhteisöä asettumaan Pyhälle vuorelle. Kun hänen maineensa levisi, keisari tarjosi hänelle Kyproksen piispuutta, mutta Euthymios ei nöyryydessään suostunut ottamaan sitä vastaan.

Saatana ei kestänyt katsella hyveellistä Euthymiosta, vaan houkutteli erästä heikkoa munkkia murhaamaan hänet. Munkki ei kuitenkaan onnistunut aikomuksessaan, mutta haavoitti kuolettavasti kahta muuta munkkia. Euthymios kiiruhti vihkimään molemmat suureen skeemaan ennen kuin he antoivat sielunsa Herran käsiin. Murhaaja tunnusti Paholaisen viekoittelut juuri ennen menehtymistään. Myöhemmin eräs puutarhuri lankesi samaan kiusaukseen ja iski Euthymiosta veitsellä, mutta veitsi ei uponnut lihaan vaan pehmeni kuin vaha ja puutarhurin käsi surkastui. Hän katui tekoaan ja pyysi Euthymiosta antamaan hänelle anteeksi ja parantamaan hänet. Näin tapahtui.

Palveltuaan 14 vuotta igumenina Euthymios luovutti luostarin johtajan aseman serkulleen Georgiokselle, koska hallinnolliset tehtävät eivät jättäneet riittävästi aikaa rukoukselle ja käännöstöille. Sitten hän omistautui innokkaasti hiljaiselle kilvoitukselle ensin keljassa, johon kuului korkea torni, ja myöhemmin luostarin ulkopuolella. Näin hän sai kiittää Jumalaa päivin ja öin ilman mitään häiriötekijöitä. Hänen täytyi kuitenkin edelleenkin toimia Suuren lavran valvojana. Siellä vallitsi niin suuri erimielisyys veljestön kesken, että se pyysi Euthymiosta matkustamaan Konstantinopoliin, jotta keisarin määräyksellä rauha saataisiin palaamaan. Siellä tapahtui onnettomuus: Plateian kaupunginosassa Euthymios pysähtyi antamaan almua kerjäläiselle, jolloin hänen muulinsa villiintyi ja heitti hänet selästään. Euthymiokselta murtui luita, ja hänet kannettiin luostariin, jonne hän oli majoittunut. Nautittuaan pyhän ehtoollisen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin toukokuun 13. päivänä vuonna 1028. Konstantinopolissa hänen poismenoaan surivat keisari ja kaikki hurskaat ihmiset.

Pyhittäjä Euthymioksen reliikit siirrettiin Konstantinopolista Athokselle, jossa ne sijoitettiin ensin Johannes Edelläkävijän luostariin ja sittemmin Ivironin luostarin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoon hänen isänsä rinnalle. Reliikkien äärellä monet sairaat ovat parantuneet.

Glikeria oli novgorodilaisen Panteleimonin tytär. Hän kuoli vuonna 1522. Viidenkymmenen vuoden kuluttua hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä löydettiin Pyhien Floroksen ja Lauroksen kirkon läheltä. Arkkipiispa Leonidin johdolla ne haudattiin uudelleen kirkon sisälle. Samana päivänä haudalla parani nelivuotias poika. Pyhä Glikeria on kuvattu vanhaan Novgorodin pyhien ikoniin.

Vuonna 1922 neuvostovalta aloitti ankaran vainon ortodoksista kirkkoa kohtaan käyttäen hyväksi Volgan alueen nälänhätää. Kirkkoa vaadittiin luovuttamaan arvoesineet nälkää näkevien auttamiseksi. Patriarkka Tiihon (26.9.) antoi siunauksensa liturgista käyttöä vailla olevien arvoesineiden myymiselle, mutta se ei riittänyt. Valtiovalta vaati kaikkien kalleuksien, myös ehtoollisastioiden, takavarikointia. Valtiollisen poliisin (GPU:n) virkailijat kiertelivät ympäriinsä puhumassa ihmisille takavarikoinnista ja pidättivät niitä, jotka reagoivat asiaan ei-toivotulla tavalla.

Kun takavarikointikomissio tuli Moskovassa Arbatin kulmalla sijaitsevaan Pyhän Nikolaoksen kirkkoon, rovasti Vasili Sokolov pyysi säästämään ne liturgiset esineet, joita tarvitaan ehtoollisen toimittamisessa. Komissio kieltäytyi siitä jyrkästi. Murhe raastoi isä Vasilin sydäntä. Saarnassaan hän puhui, että uskovien nykyinen tilanne muistuttaa juutalaisten tilannetta Babylonin vankeudessa. ”Juutalaiset kääntyivät Jumalan puoleen toivoen, että Hän rankaisee heidän vangitsijoitaan. Niin seurakuntalaisetkin voivat toivoa, että Jumala, joka on sallinut kirkollisten esineiden viemisen pois kirkosta, antaa ansionsa mukaan niille, jotka ehkä käyttävät niitä pahaan.” Kirkossa ollut valtiollisen poliisin agentti raportoi saarnasta ja isä Vasili pidätettiin. Samasta syystä pidätettiin kaikkiaan 54 henkeä, jotka haastettiin oikeuteen. Isä Vasilia syytettiin siitä, että hän oli nimittänyt takavarikointia ryöstöksi ja takavarikointikomissiota rosvojoukoksi sekä verrannut uskovien asemaa Babylonin vankeuteen.

Julkisen oikeudenkäynnin päätteeksi yksitoista syytettyä tuomittiin kuolemaan, mutta myöhemmin kuuden tuomio muutettiin vankeusrangaistukseksi. Jäljelle jääneet viisi tuomittua olivat kaikki esiintyneet oikeudessa järkkymättöminä ja lujina sekä osoittaneet vahvaa uskoa. Isä Vasilin lisäksi kuolemaan tuomittiin kaksi moskovalaista kirkkoherraa ja piirivalvojaa, isä Aleksanteri Zaozerski Pyhän Paraskevan kirkosta ja isä Kristofor Nadeždin Pyhän Johannes Sotilaan kirkosta, sekä pappismunkki Makari Telegin, joka oli takavarikoinnin yhteydessä kansanjoukon kuullen nimittänyt komission jäseniä ryöstäjiksi ja väkivallantekijöiksi. Viides kuolemaantuomittu oli maallikko Sergei Tihomirov. Hänellä oli lihakauppa Arbatilla erästä kirkkoa vastapäätä. Takavarikoinnin alkaessa hän oli ensimmäisten joukossa kiiruhtanut puolustamaan sen pyhiä aarteita.

Tuomion täytäntöönpanoa odottaessaan isä Vasili kirjoitti vankilasta pääsiäisen päättäjäisjuhlana: ”Toimitin viimeisen pääsiäispalveluksen. Saankohan vielä laulaa pääsiäistä maan päällä? Sinä, Herra, yksin tiedät! Jos en saa, niin suo minun päästä osalliseksi ikuisesta pääsiäisestäsi valtakuntasi illattomana päivänä.”

Marttyyrit teloitettiin ampumalla touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 1922 entisen vakuutusyhtiön umpinaisessa kassaholvissa, jota käytettiin tuomittujen teloituspaikkana. Heidän partansa ja hiuksensa ajeltiin, ettei heitä tunnistettaisi pappissäätyyn kuuluviksi. Ruumiit vietiin haudattavaksi Kalitnikovskojen hautausmaalle. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Isidoros oli kotoisin Aleksandriasta ja palveli upseerina Rooman armeijassa keisari Deciuksen (249–251) aikana. Sotajoukon mukana hän saapui Khiokseen. Siellä sadanpäällikkö Julius paljasti ylipäällikkö Numeriokselle Isidoroksen olevan kristitty. Kuulusteluissa Isidoros ilmoitti rohkeasti, että hän palveli Jeesusta Kristusta, ainoaa todellista Jumalaa, joka oli tullut ihmiseksi meidän pelastuksemme tähden. Rangaistukseksi Numerios käski sitoa hänet jaloista ja käsistä neljään paaluun, minkä jälkeen sotilaat ruoskivat hänet verille. Sen jälkeen hänet heitettiin polttouuniin, josta hän selviytyi ulos elävänä.

Kun Isidoroksen isä, joka oli fanaattinen epäjumalanpalvelija, sai Aleksandriassa kuulla, että hänen poikansa oli kieltänyt epäjumalat ja palvoo Kristusta, hän kiiruhti itse Khiokselle. Hän pyysi Numeriosta luovuttamaan Isidoroksen hänen käsittelyynsä luvaten, että hän kyllä saisi poikansa taipumaan. Isän anelut ja pyynnöt eivät kuitenkaan tehneet Isidorokseen mitään vaikutusta. Silloin isä muuttui julmaakin julmemmaksi ja sitoi itse poikansa villihevosiin, jotka raahasivat tätä perässään pitkän matkan. Lopulta pahoin runnellun marttyyrin pää lyötiin poikki.[1]

Isidoroksen ruumis heitettiin rotkoon, ja sotilaita määrättiin vartioimaan sitä. Hurskas kristitty nainen Myrope (2.12.) onnistui kuitenkin vartijoiden nukkuessa pääsemään paikalle ja sai marttyyrin ruumiin haltuunsa palvelijattariensa avustuksella. Hän voiteli sen tuoksuvilla yrteillä ja hautasi arvokkaaseen paikkaan.

Kun Numerios sai tietää, että ruumis oli varastettu, hän käski pukea vartiotehtävänsä laiminlyöneiden sotilaiden ylle raskaat rautakahleet. Kahleissa heidät sitten lähetettiin etsimään ruumista. Myropen sydän särkyi, kun hän näki sotilaiden laahustavan ympäriinsä kahleissa ja kuolemanrangaistusta peläten. Niinpä hän päätti tunnustaa heille varastaneensa marttyyrin ruumiin. Helpottuneet sotilaat veivät hänet heti Numerioksen luo, joka päästi heidät vapaiksi.

Myrope vangittiin ja häntä kidutettiin monin tavoin. Keskiyöllä vankilassa leimahti kirkas valo ja sen keskellä seisoi pyhä marttyyri Isidoros enkelten ympäröimänä laulaen heidän kanssaan kolmipyhäveisua: ”Pyhä Jumala, pyhä Väkevä, pyhä Kuolematon, armahda meitä!” Hän sanoi Myropelle: ”Rauha sinulle! Toiveesi toteutuu ja saat ottaa Jumalalta vastaan marttyyrien kruunun.” Heti tämän jälkeen pyhä Myrope antoi sielunsa Jumalan käsiin ja vankila täyttyi hyvästä tuoksusta. Hänet haudattiin pyhän Isidoroksen viereen. Paikalle rakennettiin myöhemmin suuri kaunis kirkko.

Ristiretkeläiset ryöstivät marttyyrien pyhäinjäännökset vuonna 1125, ja ne päätyivät Venetsiaan ensin ruhtinaan palatsiin ja sieltä Pyhän Markuksen kirkkoon, jossa niitä säilytetään erityisessä Pyhän Isidoroksen kappelissa. Pyhän Isidoroksen pääkallo löytyi myöhemmin ja sekin vietiin Venetsiaan vuonna 1627.

Vuonna 1967 roomalaiskatolinen kirkko päätti palauttaa osan ryöstetyistä pyhäinjäännöksistä takaisin Khiokselle. Koska vanhasta kirkosta oli jäljellä vain rauniot, saarelle rakennettiin pyhälle Isidorokselle omistettu uusi kirkko pyhäinjäännösten säilytyspaikaksi.

Pyhittäjämarttyyri Theraponista ei tiedetä, mistä hän oli kotoisin ja milloin hän eli. Arvellaan, että hän kilvoitteli ensin erakkona ja palveli sen jälkeen piispana Kyproksella. Therapon kärsi marttyyrikuoleman. Säilyneessä ikonissa hänet on kuvattu munkkina.

Pyhän Theraponin reliikit siirrettiin Konstantinopoliin vuonna 806, kun muslimit aikoivat hyökätä Kyprokselle. Kerrotaan, että pyhittäjämarttyyri ilmestyi reliikkiensä vartijoille ja kehotti heitä viemään ne Konstantinopoliin. Laivamatkan aikana reliikeistä alkoi vuotaa mirhaa. Pääkaupungissa pyhät reliikit asetettiin Jumalansynnyttäjän Eleousa-kirkkoon, ja niiden kautta tapahtui ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskossa.

Pyhä Leontios syntyi Strumnitsassa Makedoniassa 1100-luvun alussa ja sai kastenimekseen Leo. Hän luki jo lapsena pyhiä kirjoituksia ja pyhien elämäkertoja. Isänsä kuoltua nuori Leo päätti matkustaa Konstantinopoliin, missä hänet vihittiin munkiksi Ptelidionin Jumalanäidin luostarissa ja hän sai munkkinimekseen Leontios.

Leontios alkoi esiintyä kaupungilla Kristuksen tähden houkkana, jota ihmiset pilkkasivat. Näin hän ansaitsi niin suuren Jumalan suosion, että hän sai ihmeidentekijän armon. Leontios pystyi pitelemään paljaissa käsissään palavia hiiliä, joilla hän suitsutti kadunkulmissa olevia ikoneita. Hetken ajan hän ajatteli saavuttaneensa korkean pyhyyden tason, mutta hän torjui tämän ajatuksen ja kutsui itseään tomuksi ja tuhkaksi. Kun hän heitti päällysviittansa tuleen, se ei vahingoittunut, vaikka hän toisti tämän lukuisia kertoja. Omia ihmeitään nähdessään hän pelkäsi ylpeyden demonin tekevän tyhjäksi hänen kilvoittelunsa, jos hän jatkaisi houkaksi tekeytymistään, ja niin hän päätti houkkakilvoittelunsa.

Kun Tiberiaan piispa tuli käymään Konstantinopolissa, Leontios meni hänen oppilaakseen ja oli hänelle kuuliainen kaikessa. Piispa vietti hesykastista elämää Aukhenolakkoksen vuorella Bosporinsalmen Aasian puoleisella rannalla. Kerran kaupunkimatkalla Leontioksen asioiden hoito kesti niin kauan, ettei hän ennättänyt viimeiseen laivaan. Eräs pappi olisi majoittanut hänet, mutta Leontios tiesi, että papilla oli kauniita tyttäriä, eikä halunnut joutua alttiiksi kiusauksille, ja sitä paitsi piispa oli käskenyt hänen palata yöksi luostariin. Hän heittäytyi salmeen, jonka virtaukset kantoivat hänet toiselle rannalle, ja pääsi näin ajoissa perille häntä odottavan hengellisen isänsä luokse.

Kun piispa päätti lähteä Tiberiaaseen omaan hiippakuntaansa, hän otti oppilaansa mukaan. Myrsky pakotti heidän laivansa poikkeamaan Patmoksen saarelle, missä he viettivät useita päiviä tutustuen Johannes Teologin luostariin ja Ilmestyskirjan luolaan. Sitten he jatkoivat matkaa Kyprokselle aikoen myöhemmin matkustaa Jerusalemiin ja sitten Galilean Tiberiakseen. Jumalan johdatuksesta Leontios halusi kuitenkin palata Patmokselle, koska veljestön kilvoittelu siellä oli miellyttänyt häntä, ja piispa suostui siihen. Luostarin igumeni Teoktistos havaitsi Leontioksen poikkeukselliset ominaisuudet ja otti tämän vastaan, mutta kehotti vielä parratonta nuorukaista pysyttelemään keljassaan tapaamatta muuta veljestöä ja käymättä jumalanpalveluksissa. Vetäytyminen yksinäisyyteen antoi Leontiokselle tilaisuuden lukea rauhassa pyhiä kirjoituksia, paastota, kyynelehtiä, rukoilla lakkaamatta ja harjoittaa ankaraa askeesia. Hänellä oli tapana hakata itsensä verille krokotiilinpyrstöstä valmistetulla ruoskalla ja maata alastomana hautakammiossa luiden päällä koskaan unohtamatta kuolemaa.

Myöhemmin Leontios sai kuuliaisuustehtäväkseen auttaa kirkonpalvelijaa. Hän hoiti tehtävänsä huolellisesti tinkimättä kuitenkaan askeettisesta kilvoittelustaan. Igumeni koetteli ankarasti hänen nöyryyttään, mutta totesi nuoren munkin timantinkovaksi, sillä tämä oli saavuttanut täydellisen järkkymättömyyden eikä koskaan valittanut vaan pysyi tyynenä niin kunniaa saadessaan kuin loukatuksi tullessaankin. Hän luki kaiken aikaa Raamattua sekä dogmaattisia ja hengellisiä kirjoituksia ja osasi ulkoa kokonaisia kirjoja, ei ainoastaan marttyyrien ja muiden pyhien elämäkertoja vaan myös pyhien isien opetuksia, joten hänen oli helppoa laatia teologisia tutkielmia uskon syvimmistä mysteereistä. Koska hän ei halunnut pahoittaa toisten veljien mieltä, hän oli syövinään heidän nähtensä, mutta vei ruoan salaa linnuille.

Kun Leontios vihittiin suureen skeemaan ja papiksi, hänelle tarjoutui tilaisuus osoittaa vieläkin enemmän nöyryyttä veljestön edessä. Sitten hänet nimitettiin vielä luostarin taloudenhoitajaksi, joka oli vastuussa koko tämän erittäin suuren luostariyhteisön aineellisesta puolesta. Tämäkään tehtävä ei saanut häntä unohtamaan suuntautumista Jumalan puoleen, vaan hän rajoitti nukkumisen yhteen tuntiin ennen aamun ensimmäistä jumalanpalvelusta. Uhrautumisestaan hän sai palkkioksi runsaasti armoa. Pyhä Johannes Teologi ilmestyi hänelle muistopäivänään ja käski hänen toimittaa liturgia tuntia aikaisemmin, koska Johanneksen piti ehtiä vielä Efesokseen, missä kristityt myös viettivät hänen juhlaansa.

Kun isä Leontios oli hoitamassa luostarin asioita Konstantinopolissa, hän kävi vanhassa Pyhän Daniel Styliitan luostarissa ja halusi jäädä sinne jäljittelemään tuon hyveellisen pyhän kilvoittelua. Hän palasi omaan luostariinsa saadakseen sen johtajalta siunauksen vaihtaa luostaria, mutta saapuessaan sinne hän saikin kuulla, että Jumala oli juuri kutsunut igumenin luokseen ja tämä oli nimennyt Leontioksen seuraajakseen (1158).

Leontios olisi halunnut kieltäytyä tehtävästä, mutta alistui kuitenkin Jumalan ja igumenin sekä veljestön tahtoon. Hän lisäsi luostarin valvomis- ja paastokilvoittelua, varjeli veljiä demonien ansoilta ja paljasti heille heidän salaiset ajatuksensa, joita he eivät kehdanneet paljastaa hänelle päivittäisissä synnintunnustuksissaan. Kun erästä noviisia vaivasivat Jumalaa pilkkaavat ajatukset, Leontios kehotti tätä laittamaan kätensä hänen hartioilleen, jotta hän voisi ottaa tämän koetukset kannettavakseen. Joskus hän osoitti sanoissaan suuttumusta, jos siitä oli jollekin veljelle apua, mutta hänen sielunsa säilyi aina yhtä rauhallisena hänen pysyessään jatkuvassa yhteydessä Jumalaan. Lapseton aviopari pyysi häntä rukoilemaan, että Jumala lahjoittaisi heille lapsen, ja vuotta myöhemmin heidän toiveensa täyttyi. Leontios kestitsi luostaria ryöstämään tulleita merirosvoja, mutta kun he vaativat muutakin saalista ja sen puutteessa sytyttivät luostarin laivan tuleen, hän rukoili pyhää Johannes Teologia rankaisemaan heitä, jolloin merirosvojen laiva miehistöineen upposi. Muut merirosvot kuulivat tästä eivätkä rohjenneet häiritä luostaria.

Monia vuosia myöhemmin Leontios sairastui niin vakavasti, että ei pystynyt syömään, juomaan eikä nukkumaan. Parin viikon ajan vain hänen hengityksensä osoitti hänen olevan elossa. Silloin hän sai Jumalalta ilmoituksen, että hänelle suotiin vielä 13 ½ vuotta elinaikaa, yksi vuosi jokaista sairauspäivää kohden.

Seuraavana vuonna, kun Kreetan viranomaiset kieltäytyivät antamasta luostarille sen Kreetalla olevien tiluksien vehnäsatoa, veljestö pyysi Leontiosta matkustamaan Konstantinopoliin ja vetoamaan keisariin, koska he tarvitsivat kaiken viljan. Leontios epäröi, koska hän oli saanut Pyhän Hengen ilmoituksen, ettei enää palaisi matkaltaan Patmokselle satunnaisia käyntejä lukuun ottamatta. Hänen saavuttuaan Konstantinopoliin keisari Manuel I Komnenos vakuuttui Patmoksen luostarin johtajan hyveistä ja halusi vihkiä hänet Kyproksen arkkipiispaksi, mutta Leontios kieltäytyi tietäen, että se ei ollut Jumalan tahto. Vuonna 1170 hän suostui vihittäväksi Jerusalemin patriarkaksi, koska hänelle oli jo kauan sitten ennustettu tätä tehtävää. Tuohon aikaan Jerusalem oli ristiretkeläisten hallussa ja sen ortodoksiset patriarkat joutuivat olemaan evakossa, yleensä Konstantinopolissa.

Matkallaan Pyhään maahan Leontios viipyi jonkin aikaa Kyproksella, jossa Jerusalemin patriarkalla oli omaisuutta ja asunto pienessä sivuluostarissa. Sen jälkeen hän matkusti Akkoon (Acre), missä ortodoksinen patriarkka vakituisesti asui, sillä latinalaiset eivät päästäneet häntä Jerusalemiin. Leontioksen ei koskaan sallittu toimittaa jumalanpalvelusta Jerusalemissa, mutta hänen maineensa ihmeidentekijänä levisi nopeasti Syyrian ja Foinikian kristittyjen keskuudessa, jotka tulivat joukoittain pyytämään siunausta Jumalan mieheltä.

Kerran Leontios matkusti salaa Jerusalemiin kunnioittamaan pyhää hautaa. Tämän matkan aikana hän teki rukouksillaan lopun hirvittävästä kuivuudesta, joka oli vaivannut Jerusalemia, ja pelasti siten seuraavan sadon. Latinalaiset kristityt arkkipiispansa johdolla tulivat kateellisiksi ja lähettivät miehiä päättämään patriarkan elämän, mutta Jumala ei sallinut heidän koko yönä löytää hänen huoneensa ovea, jolloin heidän aikeensa raukesi tyhjiin.

Pyhä Leontios nukkui kuolonuneen 14. toukokuuta 1185, kun kolmetoista ja puoli vuotta oli kulunut hänen sairaudestaan ja Jumalan ilmoituksesta, että hän eläisi vielä näin kauan. Loppuun asti hän noudatti rukoussääntöään ja askeettista elämäntapaansa. Taiteilija määrättiin maalaamaan hänen kuvansa, mutta hän ei millään saanut sitä onnistumaan, aivan kuin Leontios olisi nöyryydessään kieltänyt kuvansa maalaamisen. Hänen hautauksensa jälkeen tapahtui monia ihmeitä. Neljä päivää hänen kuolemansa jälkeen tuoretta verta virtasi vuolaasti hänen kahden sisäkkäisen arkkunsa läpi ristin muotoisesti ja taivaallinen tuoksu levisi ympäristöön.

Autuas Isidor syntyi 1400-luvun alussa Saksassa Brandenburgissa varakkaaseen slaavilaiseen perheeseen, joka tunnusti katolista uskoa. Jo nuorena hän tunsi sydämessään kutsun ottaa ristinsä ja seurata Kristusta. Hänessä syttyi myös rakkaus ortodoksisuuteen. Hän heittäytyi houkaksi Kristuksen tähden ja lähti rääsyihin pukeutuneena ja vaeltajansauva kädessään matkalle kohti itää. Kuljettuaan monien maiden ja kaupunkien halki hän saapui Rostoviin.

Isidor rakensi itselleen risumajan, jonka suojiin hän vetäytyi yöksi. Maja ei suojannut häntä sen enempää kylmyydeltä kuin helteeltäkään. Vesi ja lumi satoivat yhtä lailla sen katon läpi. Se vain kätki ihmisten katseilta hänen öiset rukouskilvoituksensa. Päivät autuas Isidor vietti kaupungin kaduilla. Hän kesti nöyrästi ihmisten ylenkatseen ja loukkaukset ja rukoili herkeämättä loukkaajiensa puolesta. Jos hän halusi suoda lepoa nääntyneelle ruumiilleen, hän asettui makuulleen lantakasan päälle tai kosteaan maahan. Kaiken keskellä hänen sydämessään paloi rakkaus Jumalaan.

Kerran eräs laiva joutui merellä kovaan myrskyyn. Matkustajat heittivät arpaa saadakseen selville, kenen syytä myrsky oli. Arpa osui rostovilaiseen kauppiaaseen, joka heitettiin myrskyävään mereen laudankappaleen varaan. Kun kauppias oli jo menettänyt kaiken pelastumisen toivonsa, hänelle ilmestyi autuas Isidor, joka ihmeellisesti palautti hänet laivan kannelle. Myöhemmin heidän tavatessaan Rostovin kadulla Isidor kielsi kauppiasta kertomasta lähettämästään avusta ja neuvoi sen sijaan kiittämään Jumalaa.

Kun ruhtinas Savva Obolenski vietti häitään, autuas Isidor tuli paikalle kesken iloisen hääjuhlan ja ojensi vastavihitylle sulhaselle itse punomansa kukkaseppeleen sanoen: ”Tässä sinulle piispallinen päähine.” Salaperäiset sanat ihmetyttivät niin vastavihittyjä kuin vieraitakin. Muutaman kuukauden kuluttua nuori ruhtinatar kuoli yllättäen. Surun murtama ruhtinas jätti maailman ja vihkiytyi munkiksi Ferapontin luostarissa saaden nimekseen Joasaf. Elämänsä viimeiset vuodet hän palveli Jumalaa Rostovin piispana.

Muutama päivä ennen kuolemaansa autuas Isidor sulkeutui keljaansa. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1474. Kun hänen sielunsa oli jättänyt ruumiin, kaupunkiin levisi taivaallinen tuoksu. Isidor haudattiin majansa paikalle. Pian haudalle rakennettiin Kristuksen taivaaseenastumiselle pyhitetty kirkko, jossa tapahtui paljon ihmeitä.

Pyhä uusmarttyyri Markus Kreetalainen syntyi 1600-luvulla Kreetan saarella ja vietti lapsuutensa Smyrnassa (nyk. Turkin Izmir). Siellä muslimit sieppasivat hänet ja pakottivat hänet kääntymään islamiin. Neljä vuotta myöhemmin hän matkusti Konstantinopoliin ja löysi sieltä viisaan opettajan, Meletios Syrigoksen, jolle hän tunnusti halunsa pyyhkiä luopumuksensa synnin pois marttyyrikuolemalla, ja opettaja rohkaisi häntä siinä.

Markus palasi Smyrnaan, tunnusti rohkeasti Kristuksen tosi Jumalaksi ja pilkkasi muslimien profeettaa ja heidän uskontoaan. Silloin hänet heti pidätettiin, häntä kidutettiin ja hänet vietiin tuomarin eteen. Tämä kysyi, oliko hän kristitty vai muslimi. Markus vastasi: ”Olen ollut kristitty ja minusta on taas tullut kristitty. Kunnioitan Kristusta ja palvon Häntä tosi Jumalana. Olen luopunut teidän uskostanne.” Tuomari antoi kiduttaa häntä ja heitti hänet vankityrmään, mutta Jumala vahvisti häntä. Kidutukset olivat hänelle ilonaihe ja hän piti kuolemaa elämää parempana, sillä hän tiesi voivansa iloita ikuisesti taivaallisessa elämässä. Kun Markus ei antanut periksi, hänet vietiin taas tuomarin eteen, joka uhkasi vielä pahemmilla kidutuksilla, mutta Markus sanoi: ”Vaikka kuinka kiduttaisitte minua, en kiellä suloista Jeesusta Kristusta. Tehkää mitä haluatte. Sitten saatte nähdä, kuinka paljon voimaa Kristus lahjoittaa niille, jotka kärsivät hänen nimessään.”

Toisen kuulustelun jälkeen vasta 17-vuotias pyhä uusmarttyyri Markus Kreetalainen tuomittiin kuolemaan, ja hän taivutti halukkaasti päänsä pyövelin miekan eteen 14.5.1643. Kristityt joutuivat maksamaan suuren summan hänen reliikeistään, joiden kautta Smyrnassa tapahtui lukuisia ihmeitä ihmisille, jotka lähestyivät niitä uskossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhittäjä Pakomios syntyi ei-kristittyyn perheeseen Ylä-Egyptissä vuoden 292 tienoilla. Jo lapsena hän tunsi vastenmielisyyttä pakanallisia uhrimenoja kohtaan ja osoitti taipumusta hyvään. 20-vuotiaana hänet värvättiin armeijaan Maximianus Daiaksen taistellessa keisari Liciniusta vastaan. Thebaiksen alueella hän kohtasi ensimmäisen kerran kristittyjä, jotka tulivat yöllä kasarmiin suljettujen alokkaiden luo tuomaan heille ruokaa. Heidän hyvyytensä liikutti häntä, ja hän kysyi, keitä nuo ihmiset olivat. Hänelle kerrottiin, että he uskoivat Kristukseen, joka on luvannut maksaa satakertaisesti takaisin tulevassa ajassa niille, jotka rakkaudesta Häneen auttavat muukalaisia ja köyhiä.

Pian tilanne valtakunnassa muuttui ja alokkaat päästettiin takaisin siviiliin. Pakomios palasi kotiseudulleen, mutta ei enää vanhempiensa vaan paikallisten kristittyjen luo. Hänet kastettiin Senesetin kylässä olevassa kirkossa. Seuraavana yönä hän näki kasteen laskeutuvan ensin hänen päänsä päälle, sitten hänen oikealle kädelleen. Seuraavaksi kaste muuttui hunajaksi, jota alkoi vuotaa kaikkialle ympäristöön. Pakomios ryhtyi viettämään askeettista elämää palvellen samalla paikallisia asukkaita varsinkin seudulla riehuneen ruttoepidemian aikana.

Jumalallinen rakkaus valtasi Pakomioksen yhä syvemmin, ja kolmen vuoden kuluttua hän meni pyrkimään saman kylän ulkopuolella asuvan isä Palamonin (12.8.) oppilaaksi. Tämä oli ankara askeetti ja pelotteli Pakomiosta paljolla paastolla ja valvomisella, joka kuului hänen elämänjärjestykseensä. Pakomios lupasi kuitenkin kaikessa seurata hänen esimerkkiään. Lopulta vanhus suostui ottamaan hänet oppilaakseen. Hänellä olikin täysi syy olla tyytyväinen Pakomiokseen, joka oli hänelle kuuliainen kaikessa.

Kesäisin askeetit söivät kerran päivässä ja talvisin vain joka toinen päivä. He eivät koskaan käyttäneet öljyä tai muuta rasvaa, eivät liioin syöneet keitettyä ruokaa eivätkä juoneet viiniä. Kerran Pakomios lirautti Kristuksen ylösnousemusjuhlan kunniaksi tilkan öljyä keittämiensä villiyrttien päälle. Kun Palamon huomasi sen, hän kauhistui: ”Eilen minun Herrani ristiinnaulittiin ja nytkö minä herkuttelisin öljyllä?” Heidän jumalanpalveluksensa koostui katismoiden eli psalmijaksojen lukemisesta öin ja päivin. Elatuksekseen ja köyhien auttamiseksi he punoivat jouhista ja kuiduista säkkejä ja koreja. Öisin kun uni alkoi painaa heitä valvomiskilvoituksen aikana, he kantoivat koreissa hiekkaa paikasta toiseen pysyäkseen hereillä.

Nähdessään Jumalan pelon juurtuneen Pakomioksen sieluun hänen vanhuksensa salli hänen harjoittaa muitakin kilvoituksia, joita Herra hänelle osoittaisi. Hän saattoi mennä erämaahan rukoilemaan tai viettää koko yönsä hautojen keskellä kädet taivaaseen kohotettuina. Demonit hyökkäsivät hänen kimppuunsa öisten rukousten aikana, mutta hän ajoi ne pakoon Jumalaa ylistäen. Kerran hän meni autioituneeseen Tabennisin kylään. Kun hän oli viipynyt siellä useampia päiviä, hän kuuli rukoillessaan Jumalan äänen, joka käski häntä rakentamaan sinne luostarin, johon kokoontuisi paljon kilvoittelijoita pelastumaan hänen ohjauksessaan. Tämän kuultuaan vanhus Palamon meni hänen luokseen ja auttoi häntä rakentamaan paikalle keljan, jonka jälkeen hän palasi omaan keljaansa. Näin he alkoivat asua eri paikoissa, mutta pitivät yllä yhteyttä vierailemalla toistensa luona. Tällä tavoin he saattoivat nauttia toistensa saamista armolahjoista. Pian Palamon kuitenkin sairastui vesipöhöön ja kuoli. Pakomios oli hänen kanssaan ja hautasi hänet.

Pian Palamonin kuoleman jälkeen Pakomioksen vanhin veli Johannes saapui kilvoittelemaan hänen kanssaan. He pitivät kaikkea yhteisenä, ja työstään saamansa ansiot he jakoivat köyhille hankkien itselleen vain kaksi leipää ja vähän suolaa päivittäin. Öisen valvomispalveluksensa jälkeen he torkkuivat vähän aikaa istualtaan nojaamatta mihinkään. Päivällä he asettuivat kuumaan auringonpaisteeseen pitäen mielessään Vapahtajan kärsimykset. Näin he kilvoittelivat 15 vuotta.

Pakomios ei kuitenkaan unohtanut ääntä, joka oli käskenyt hänen rakentaa suuri luostari. Johannes piti sitä turhana ja arveli pienen rakennuksen riittävän. Tästä heille kehkeytyi pieni riita, ja Johannes nimitti veljeään lörpöttelijäksi. Pakomios pahoitti mielensä, mutta moitti sitten nöyrästi itseään siitä, ettei niin monen kilvoitteluvuoden jälkeen voinut kestää rauhallisin mielin edes yhtä pientä huomautusta.

Pian tämän jälkeen Johannes kuoli ja Pakomios jatkoi yksin kilvoitustaan. Kun hän sairastui demonien hyökkäysten ankaruuden takia, hänen luokseen saapui joksikin aikaa kuuluisa kilvoittelija Hierakopollon, joka rohkaisi häntä. Vähitellen hänen luonaan alkoi käydä myös muita veljiä, jotka kaikki hän otti iloiten vastaan. Heidän johtajanaan hän joutui huolehtimaan monista asioista. Niinpä hän alkoi pohtia, kumpi mahtaa olla Jumalalle otollisempaa: hiljaisuudessa eläminen vai huolehtiminen veljistä. Jumalan enkeli ilmestyi hänelle yöllisessä rukouksessa ja sanoi: ”Pakomios, Jumalan tahto on, että palvelet veljiäsi ja autat heitä rakastamaan Häntä ja toisiaan.” Tämän jälkeen yhä useampia lähikylien miehiä alkoi tulla kilvoittelemaan hänen kanssaan. Jokainen heistä asui omassa keljamajassaan ja huolehti yhteisön aineellisista tarpeista omalta osaltaan. Pakomios opetti heille luostarielämän hyveitä, kuuliaisuutta ja oman tahdon hillintää. Itse hän alkoi nöyrästi palvella heitä. Hän osallistui ruoan valmistamiseen, vastaanotti vieraita ja hoiti veljiä, kun nämä sairastivat. Kaikki ihmettelivät nähdessään hellyyden, jolla hän kohteli veljiään. Hän oli heille kuin rakastava isä. Hänen esimerkkinsä tarttui, ja veljetkin yrittivät parhaansa mukaan palvella toinen toistaan. Koko ajan he keskittyivät muistelemaan lakkaamatta Herran sanoja sisimmässään.

Pyhä Pakomios tunnetaan myös luostarin ohjesäännön kirjoittajana. Kerrotaan, että enkeli antoi sen hänelle. Säännössä sanottiin, että jokaiselle oli annettava ruokaa sen mukaan kuin hänen ruumiinrakenteensa ja työtehtävänsä vaati. Niitä, jotka tahtoivat ja pystyivät paastoamaan enemmän, ei pitänyt estää kilvoittelemasta ankarammin. Kaikille piti antaa oma kelja. Rakennuksiin sijoitettiin samalla hengellisellä tasolla tai samoissa työtehtävissä olevia. Kolme kertaa päivässä kaikkien tuli kokoontua yhteiseen jumalanpalvelukseen, joka muodostui psalmikatismoista ja rukouksista. Kun Pakomios ihmetteli, että rukousta oli suhteellisen vähän, enkeli sanoi hänelle: ”Tällä tavoin tahdon varmistaa, että heikoimmatkin veljet voivat noudattaa ohjesääntöä. Täydelliset eivät tarvitse sääntöjä, sillä keljoissaan he omistavat koko elämänsä Jumalan mietiskelyyn.”

Kun veljien määrä ylti sataan, Pakomios rakennutti luostarille kirkon ja pyysi lähikylästä pappia toimittamaan liturgian. Itse hän kieltäytyi ottamasta pappisvihkimystä eikä myöskään sallinut vihkiä ketään veljistä papiksi peläten, että se johtaisi vihittävän ylpeyteen ja herättäisi kateutta toisissa. Kun Aleksandrian patriarkka Athanasios vieraili yhteisössä, Pakomios piiloutui, koska pelkäsi patriarkan tahtovan vihkiä hänet papiksi.

Pakomios kutsui yhteisöään nimellä Koinonia eli yhteisö. Kun veljien määrä kasvoi, hän otti hyveissä vahvistuneita veljiä apulaisikseen. Yksi huolehti apulaisensa kanssa luostarin aineellisista tarpeista, toinen oli vastuussa sairaista, kolmas otti vastaan vierailijoita, neljäs huolehti luostarin tuotteiden myynnistä ja niin edelleen. Kolme kertaa viikossa Pakomios kokosi veljet yhteen ja piti heille opetuspuheen. Keskiviikkoisin ja perjantaisin eli kirkon viikoittaisina paastopäivinä kunkin asuintalon johtaja opetti omia munkkejaan.

Myös Pakomioksen sisar Maria tahtoi elää hengellistä elämää veljensä lähettyvillä. Niinpä Pakomios rakennutti hänelle kylään nunnaluostarin, johon kerääntyi paljon naiskilvoittelijoita. Heidän ohjaajakseen Pakomios määräsi iäkkään viisaan munkki Pietarin.

Pyhä Pakomios otti hyvin varovaisesti vastaan sellaisia luostariin pyrkijöitä, jotka olivat aiemmin viettäneet synnillistä elämää tai jotka olivat luonteeltaan niskoittelevia. Hän pelkäsi, että he saattaisivat johtaa muutkin veljet harhaan. Mutta kun hän otti jonkun vastaan, hän teki aina kaikkensa vapauttaakseen hänet entisten himojensa siteistä. Kun jotkut munkkikokelaat osoittautuivat vaikeiksi tapauksiksi, hän koetti parantaa heidät parhaansa mukaan. Paastoten hän rukoili heidän puolestaan, jotta he katuisivat ja oppisivat tuntemaan kuuliaisuuden suoman rauhan. Mutta jos he eivät alkaneet osoittaa parannuksen merkkejä, hän pyysi heitä poistumaan luostarista. Näin hän varmisti, etteivät he päässeet estämään muiden veljien kasvua Jumalan pelossa. Eräänä vuonna hän lähetti pois peräti sata munkkia niistä kolmesta sadasta, jotka kuuluivat hänen yhteisöönsä.

Sisäisen näkökyvyn armolahjallaan Pakomios havaitsi veljien viat ja turmiolliset ajatukset ja pystyi parantamaan heidät ennen kuin he ehtivät tehdä syntiä. Vaikka hän paransi sairaita ja pahan hengen riivaamia sekä veljien että maallikkojen keskuudessa, hän alisti kuitenkin kaiken Jumalalle eikä koskaan pahastunut, jos Herra ei kuullut hänen rukoustaan. Hän opetti, että sielun hengellinen parantuminen sen tullessa tuntemaan todellisen Jumalan on suurempi ihme kuin ruumiillisesta sairaudesta paraneminen. Hän ei koskaan pyytänyt Jumalalta näkyjä, koska ne voivat johtaa harhaan, vaan sanoi: ”Jos näet puhtaan ja nöyrän ihmisen, se on suuri näky. Sillä mikä voisi olla suurempi näky kuin nähdä näkymätön Jumala näkyväisessä ihmisessä, josta on tullut Jumalan temppeli?”

Sairaanakin Pakomios kieltäytyi kaikesta ylimääräisestä huolenpidosta. Hänen ainoana lääkkeenään oli Herran pyhä nimi. Näin hän opetti omalla esimerkillään sairaita kestämään kärsimyksensä nurisematta ja kiittäen siitä, että heille tulisi niin askeesin kuin kärsivällisyydenkin kruunut. Kun veljet sairastivat, hän osasi erottaa, milloin syynä oli demoninen vaikutus tai himot, jolloin hän opetti heitä voittamaan oireensa päättäväisyydellä, milloin oikea sairaus. Kun oli kyse todellisesta fyysisestä sairaudesta, hän hoiti itse sairaita ja määräsi joillekin heistä annettavaksi jopa liharuokaa vastoin luostarikäytäntöä.

Kun veljien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, Pakomios alkoi liittää Koinoniaansa kokonaan uusia luostareita. Noin kolmen kilometrin päähän Tabennisista hän rakennutti suuren Pabawin luostarin ja organisoi sen samalla tavoin kuin emäluostarin. Vähitellen myös muutamat jo olemassa olevat luostarit alkoivat hakeutua Pakomioksen alaisuuteen. Hän opetti niiden asukkaat noudattamaan samaa järjestystä kuin hänen omissa luostareissaan. Lisäksi hän perusti vielä kaksi muuta suurta luostaria. Lopulta hänen alaisuudessaan oli seitsemän munkkiluostaria ja kaksi nunnaluostaria. Hänen elinaikanaan munkkeja oli noin kolme tuhatta ja myöhemmin heidän lukumääränsä nousi seitsemään tuhanteen. He elivät kaikki sopusoinnussa ja uskollisina Pakomioksen laatimille säännöille. He eivät huolehtineet maailmallisista asioista, ja heidän enkelimäinen elämänsä kohotti heidät usein taivaallisiin sfääreihin. Pakomios vieraili säännöllisesti eri luostareissaan, opetti munkeille Jumalan sanaa, auttoi heitä korjaamaan puutteitaan ja rohkaisi heitä kilvoituksessa. Pääasiallisesti hän asui Pabawin luostarissa, missä hän eli yhdessä luostarin taloista tavallisen rivimunkin elämää yhteisen säännön alaisena. Suuressa nöyryydessään hän ei koskaan pitänyt itseään munkkiensa isänä vaan ennemminkin heidän palvelijanaan. Joskus tapahtui niinkin, että Pakomios istui tekemässä työtä veljien kanssa ja joku munkki moitti häntä työn huonosta suorittamisesta oivaltamatta lainkaan kenelle oli puhumassa.

Pabawin suuren luostarin taloudenhoitajan tehtävänä oli huolehtia kaikkien Koinonian luostareiden aineellisista tarpeista. Hän keräsi luostarien tuotteet, huolehti niiden myynnistä ja hankki kaiken tarpeellisen. Kaksi kertaa vuodessa kaikki veljet kokoontuivat yhteen. Pääsiäisenä he viettivät yhdessä ylösnousemusjuhlaa Pabawin luostarissa. Toinen kokoontuminen oli elokuussa sadonkorjuun jälkeen, jolloin taloudesta vastaavat tekivät tiliä Pakomiokselle ja hän määräsi seuraavan vuoden vastuuhenkilöt. Kun Pakomioksella ei ollut aikaa vierailla kaikissa luostareissa, hän lähetti niihin rakkaan oppilaansa Teodoroksen (16.5.) tai kirjoitti kirjeitä luostarien vastuuhenkilöille.

Pakomios oli aina vakava ja hänellä oli murheen häivähdys kasvoillaan, sillä Jumala oli antanut hänen nähdä syntisille ja kelvottomille munkeille varatut ikuiset rangaistukset. Sen takia hän aina veljille puhuessaan muistutti heitä tulevasta tuomiosta. Kerran eräs välinpitämätön munkki kuoli. Pakomios määräsi, että mitään hautajaisjuhlallisuuksia ei pidetä eikä hänen muistokseen toimiteta liturgiaa. Hän käski jopa polttaa munkin vaatteetkin, niin että muut veljet kauhistuivat.

Kerran katovuoden aikana Pakomios paastosi jatkuvasti ja sanoi: ”Minä en syö, kun kerran nälkäisillä veljillänikään ei ole leipää.” Näin hän noudatti apostolin sanoja: ”Jos yksi jäsen kärsii, kärsivät kaikki muutkin jäsenet.” (1. Kor. 12:26)

Pakomioksen maine levisi koko Egyptiin. Kaikki eivät kuitenkaan hyväksyneet häntä vaan epäilivät hänen sisäisiä intuitioitaan ja näkyjään. Sen vuoksi hänet kutsuttiin vuonna 345 Latopolikseen piispojen synodin eteen tekemään selkoa toiminnastaan. Pakomios selitti heille, ettei Jumala anna hänelle jatkuvasti ennalta tietämisen ja sydänten tuntemisen armolahjaa, vaan ne ilmenevät ainoastaan tarpeen vaatiessa. Armolahjat on tarkoitettu Koinonian rakennukseksi ja sielujen pelastukseksi, ja ne ovat riippuvaisia myös siitä, missä määrin hän itse on valmis alistumaan Jumalan tahdolle. Piispat hyväksyivät selityksen ja antoivat siunauksen hänen toiminnalleen. Pyhän Athanasios Suuren karkotuksesta kuullessaan ja muita vastoinkäymisiä kohdatessaan Pakomios tapasi sanoa: ”Meidän on kestettävä kaikenlaisia koettelemuksia, sillä ne eivät ole meille vahingoksi.”

Pääsiäisen tienoilla vuonna 346 luostarissa alkoi raivota epidemia, joka tappoi yli sata veljeä. Menehtyneiden joukossa oli monia luostarin johtohahmoja. Myös Pakomios sairastui ja tapansa mukaan kieltäytyi hoidosta. Ensimmäiset suuren viikon päivät hän vietti rukoillen, ettei veljien yksimielisyys Koinonian luostariyhteisöissä järkkyisi hänen lähtönsä jälkeen. Vaikka hänen tilansa heikkeni, hänen sydämensä oli palava ja hänen silmänsä hohtivat kuin tuli. Kaksi päivää ennen kuolemaansa hän kokosi kaikki luostareidensa johtajat luokseen ja muistutti heille, ettei hän ollut eläessään salannut heiltä mitään ja että oli elänyt kuin yksi heistä. Hän oli palvellut heitä ja vaalinut heitä kuin äiti lapsiaan. Hän lisäsi vielä, että hänen voimaan saattamansa säännöt ja perinteet olivat syntyneet jumalallisesta inspiraatiosta ja niiden noudattaminen olisi ainoa tapa saada lepo sielulle ja pelastua.

Helluntain tienoilla Pakomios määräsi seuraajakseen Petronioksen, joka oli itsekin sairastunut. Sen jälkeen hän käski veljien lakata suremasta, koska Herra itse oli käskenyt hänen lähteä isiensä luo. Rakkaalle opetuslapselleen Teodorokselle hän antoi ankaran määräyksen haudata hänen ruumiinsa salaiseen paikkaan, niin ettei kukaan voisi tulla kunnioittamaan sitä. Hän käski tätä myös johdattamaan välinpitämättömiä veljiä parannukseen. Sitten hän antoi apostolisen sielunsa Herran käsiin toukokuun 9. päivänä 346. Hän oli tuolloin 54-vuotias. Kuolinhetkellä maa tärähti, taivaallinen tuoksu täytti paikan ja monet vanhat munkit näkivät enkeljoukkojen saattavan pyhittäjän sielua taivaan lepoon.

Kun pyhä Antonios Suuri sai kaukaisessa erämaassaan tietää Pakomioksen kuolemasta, hän ylisti tätä uutena apostolina ja siunasi koko sydämestään yhteiselämään pohjautuvan luostarielämän, jonka perustaja Pakomios oli ollut. Jotkut sanoivat hänelle, että hän itse oli saanut suuremman kunnian elämällä erakkona. Tähän hän vastasi, ettei hänellä aikanaan ollut muuta mahdollisuutta, koska yhteiselämäluostareita ei hänen nuoruudessaan vielä ollut olemassa. Hän huoahti: ”Taivaan valtakunnassa tapaamme toisemme. Näemme siellä kaikki isät ja ennen kaikkea Herramme ja Jumalamme Jeesuksen Kristuksen.”

Pakomioksen kuoleman jälkeen Petronios johti luostaria vain muutaman päivän, ennen kuin hänkin antoi sielunsa Jumalan käsiin. Tämän jälkeen abba Orsisios (15.6.) alkoi valvoa, että munkit kunnioittivat Pakomioksen luomia traditioita, ja ryhtyi Pakomioksen tavoin pitämään veljille opetuspuheita Jumalan sanan pohjalta, vaikka tunsikin itsensä arvottomaksi. Mutta kun Koinoniaan kuuluvan Monkhosiksen luostarin igumeni Apollonios nousi vastustamaan häntä, hän luopui igumenin asemastaan ja se siirtyi nuorelle Teodorokselle. Aina iloinen ja valoisa Teodoros hoiti tehtäväänsä kunnialla kysyen kaikissa asioissa neuvoa edeltäjältään Orsisiokselta. Hän rakennutti myös uusia luostareita. Niiden joukossa oli Koinonian toinen naisluostari. Nunnien tehtäväksi tuli kutoa munkkien viittoihin tarvittavia kankaita.

Pyhän Pakomioksen ensimmäisten oppilaiden kuoleman jälkeen Koinonian luostarit kasvoivat valtavasti ja samalla niiden aineellinen vauraus lisääntyi. Kukoistusta ei kuitenkaan kestänyt pitkään. Valtaosa Pakomioksen perustamista luostareista tuhoutui ja autioitui islamilaisena aikana. Egyptin koptilainen kirkko on kuitenkin vaalinut pyhän Pakomioksen perintöä.

Pyhän Pakomioksen luostarisäännöt säilyivät kirjallisessa muodossa, samoin kuin joukko hänen kirjeitään. Häntä voidaan pitää luostarilaitoksen isänä samalla tavalla kuin Antonios Suurta pidetään erakkomunkkilaisuuden isänä. Pakomioksen tärkein perintö on muisto siitä apostolisen yhteiselämän hengestä, joka hänen veljestössään vallitsi. Hänen luostarijärjestystään onkin verrattu taivaaseen johtaviin tikapuihin. Myöhempinä aikoina pyhän Pakomioksen säännöillä on ollut suurempi merkitys lännessä kuin ortodoksisen kirkon piirissä. Ne levisivät länteen pyhän Hieronymuksen käännöksien ja pyhän Cassianuksen kirjoitusten välityksellä: molemmat olivat vierailleet Pakomioksen luostareissa Niilin suistoalueella.

Pyhä Akhillios syntyi 200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla Kappadokiassa hurskaaseen ja ylhäiseen perheeseen. Hän sai hyvän koulutuksen maallisissa tieteissä, mutta hänen vanhempansa huolehtivat myös hänen uskonnollisesta kasvatuksestaan. Jo nuoresta saakka hän perehtyi Raamatun pyhiin kirjoituksiin ja jäljitteli vanhempiensa hyveitä. Hän vietti askeettista elämää paastoten ja rukoillen. Näin hänestä tuli Pyhän Hengen asumus.

Vanhempiensa kuoltua Akhillios jakoi heiltä saamansa perinnön köyhille ja lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Jerusalemissa hän viipyi pyhän haudan paikalla, jossa ei vielä ollut kirkkoa, ja sen jälkeen hän vieraili eri luostariyhteisöissä Pyhää kaupunkia ympäröivässä erämaassa, sillä hänen sydämessään oli palava kaipaus päästä tapaamaan Jumalan ystäviä. Jumalan kaitselmus johti hänet lopulta aina Roomaan saakka, jossa hän kävi rukoilemassa apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla. Tässä yhteydessä hän sai vastaanottaa erityisen opettamisen armolahjan. Hän alkoi julistaa evankeliumia sellaisella voimalla, että suuri määrä pakanoita kääntyi kristinuskoon. Tapahtui myös ihmeparantumisia, jotka vahvistivat hänen julistuksensa.

Roomasta lähdettyään Akhillios kiersi uuden apostolin tavoin monissa kaupungeissa ja maissa Rooman valtakunnassa. Saarnamatkoillaan hän saapui myös Thessalian maakuntaan Kreikassa. Minne tämä apostolien vertainen mies menikin, ihmiset kiiruhtivat hänen luokseen. Hän ei ainoastaan pitänyt loistavia opetuspuheita, vaan hänen ulkomuodossaankin oli jotakin enkelimäistä, joka veti kansaa puoleensa. Väki kääntyi joukoittain kristinuskoon, niin että pakanallinen usko väistyi alueella kokonaan.

Noihin aikoihin Thessalian pääkaupungin Larissan arkkipiispa kuoli, ja kansa valitsi yksimielisesti Akhillioksen hänen sijaansa. Heti pyhä piispa alkoi huolehtia kaittaviensa sekä hengellisistä että aineellisista tarpeista. Hänestä tuli ”kaikkea kaikille” ja hänen päämääränään oli johtaa jokainen taivasten valtakuntaan. Hänen maineensa kantautui keisarinkin tietoon ja tämä kutsui hänet vuonna 325 Nikean ensimmäiseen kirkolliskokoukseen.

Kokouksessa Akhillios puolusti voimakkaasti Kristuksen jumaluutta areiolaisia vastaan. Haastaen areiolaisten uskonkäsityksen hän sai omalla rukouksellaan öljylähteen puhkeamaan kalliosta. Keisari Konstantinos antoi ihailunsa osoitukseksi pyhälle piispalle paljon kallisarvoisia lahjoja, jotka tämä jakoi heti eteenpäin köyhille. Oltuaan piispana 35 vuotta pyhä Akhillios kuoli Larissassa, missä häntä kunnioitettiin satoja vuosia kaupungin suojeluspyhänä.

Pyhän Akhillioksen haudasta kerrotaan vuotaneen mirhaa samalla tavoin kuin pyhän Demetrioksen haudasta Tessalonikassa, ja siitä tuli Kreikan keskeisiä pyhiinvaelluspaikkoja. Kun bulgaarit hyökkäsivät Thessaliaan vuonna 985, he ryöstivät pyhän Akhillioksen reliikit ja veivät ne Pienelle Prespa-järvelle, jonka saareen heidän tsaarinsa Samuel rakennutti linnoituksen. Hän nimesi sen Pyhän Akhillioksen linnoitukseksi, ja sen rakennuksiin kuului suuri basilika, jonne pyhän reliikit sijoitettiin. Alue kuuluu nykyisin Kreikkaan, ja vuonna 1965 pyhän Akhillioksen reliikit löytyivät arkeologisissa kaivauksissa.

Pyhä Halvard (Hallvard, Halward) oli norjalaisen ylimyksen poika, joka vietti suuren osan nuoruusvuosistaan viikinkien retkillä. Eräänä päivänä ollessaan ylittämässä veneellä Drammensfjordenin lahtea Oslon lähistöllä hän kohtasi hätääntyneen naisen, joka pakeni henkensä edestä jouduttuaan syytetyksi varkaudesta. Halvard uskoi hänen syyttömyyteensä eikä suostunut luovuttamaan häntä surmattavaksi. Heidät molemmat ammuttiin kuoliaiksi jousella. Halvardin ruumiiseen kiinnitettiin kivi ja se heitettiin veteen. Ihmeellisesti ruumis ei kuitenkaan uponnut vaan jäi kellumaan aalloille. Halvardin ymmärrettiin puolustaneen viatonta ihmistä, ja häntä alettiin kunnioittaa hurskaana marttyyrina. Hänen ruumiinsa vietiin oslolaiseen kivikirkkoon, jonka suojelijana häntä on kunnioitettu siitä lähtien.

Koska Halvardin kuolema tapahtui vuonna 1043, hieman ennen idän ja lännen kirkon jakaantumista, hänet voidaan lukea myös ortodoksisen kirkon pyhien joukkoon. Kuvataiteessa hänet on esitetty ruhtinaan asussa myllynkivi käsissään.

Pyhä Jesaja oli kotoisin Kiovan läheltä. Hän meni nuorena Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Feodosin oppilaaksi (ks. s. ###) ja vihkiytyi munkiksi. Hän rakasti palavasti Vapahtajaa ja heittäytyi ankaraan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Jesaja oli nöyrä, sävyisä ja kuuliainen ja kuoletti kärsivällisesti lihallisia himojaan. Sana hänen kilvoituksistaan levisi pian luostarin ulkopuolelle. Vuonna 1065 suuriruhtinas Izjaslav Jaroslavitš nimitti hänet perustamansa Suurmarttyyri Demetrioksen luostarin igumeniksi edesmenneen pyhittäjä Varlaamin (19.11.) paikalle.

Igumenina pyhä Jesaja ajatteli lakkaamatta Jumalaa. Hän jatkoi kilvoitustaan nöyryydessä, rukouksessa ja ruumiillisessa työssä. Hän oli myös veljestön taitava ohjaaja ja laumansa hyvä paimen. Vuonna 1078 hän osallistui Kiovan luolaluostarin vanhusten yhteiseen rukoukseen eksytyksen valtaan joutuneen Nikitan puolesta, josta sittemmin tuli Novgorodin arkkipiispa (31.1.). Samana vuonna pyhä Jesaja vihittiin Rostovin piispaksi.

Rostovin hiippakunta käsitti tuohon aikaan laajan alueen, johon kuuluivat pohjoisen Venäjän maat Jaroslavlia, Vladimiria, Nižni Novgorodia, Kostromaa, Vologdaa ja Tveriä myöten. Alueella eli vielä paljon pakanoita. Jesaja kiersi hiippakuntaansa, poltti epäjumalanpatsaita ja vahvisti vastakääntyneiden uskoa kehottaen heitä seuraamaan horjumatta Kristusta. Hän huolehti köyhistä ja orvoista, ja Jumala antoi hänen kauttaan tapahtua ihmeitä ja ennusmerkkejä.

Elokuussa vuonna 1089 Kiovassa valmistauduttiin luolaluostarin uuden pääkirkon vihkimisjuhlaan. Kiovan metropoliitta Johannes murehti, ettei ollut ennättänyt kutsua mukaan eri hiippakuntien piispoja. Pyhä Jesaja sai kuitenkin ilmestyksessä enkeliltä tiedon lähestyvästä vihkimisjuhlasta ja lähti matkaan. Elokuun 14. päivänä hän osallistui Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon vihkimiseen Kiovan luolaluostarissa. Tämän jälkeen pyhä Jesaja paimensi Rostovin hiippakuntaa enää vajaan vuoden. Hän nukkui pois rauhassa toukokuussa vuonna 1090. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöstensä todettiin säilyneen maatumattomina.

Pyhittäjä Pahomi syntyi Vladimirin kaupungissa 1300-luvun alussa ja sai kasteessa nimen Jakov. Hänen isänsä Ignati oli pappi Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Äidin nimi oli Anna. Hurskaat vanhemmat antoivat Jakoville hyvän kristillisen kasvatuksen. Seitsemänvuotiaana hänet pantiin oppimaan lukutaitoa. Hän rakasti jumalanpalveluksia ja rukoili erityisen mielellään Jumalanäidin syntymän luostarissa. Jumalallisen armon tuli sytytti hänen sieluunsa luostarielämän kaipuun.

Isänsä kuoltua nuori Jakov meni äitinsä siunauksella Jumalanäidin luostariin ja vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Pahomi. Uusi munkki sai ohjaajakseen ankaran vanhuksen, joka opetti hänelle ennen kaikkea oman tahdon täydellistä kieltämistä ja luostarielämään kuuluvaa itsehillintää. Pahomi osoitti vanhukselleen vastaansanomatonta kuuliaisuutta ja hoiti napisematta saamansa palvelutehtävät luostarin leipomossa.

Vuonna 1352 Vladimirin piispa pyhä Aleksi, sittemmin Moskovan metropoliitta (ks. 12.2.), vihki Pahomin diakoniksi. Noin kymmenen vuoden kuluttua pyhä Aleksi jälleenrakennutti Pyhän Konstantinoksen luostarin lähellä Vladimiria ja nimitti hyveistään tunnetun Pahomin sen johtajaksi.

Pahomi johti luostaria vain muutaman vuoden, mutta järjesti sen elämän tuona aikana vakaalle pohjalle. Sitten Jumalan armo kosketti hänen sydäntään sytyttäen siinä kaipuun yksinäiseen elämään. Hän jätti salaa veljestön ja vetäytyi Sypanovon niemelle parin kilometrin päässä Nerehtan kylästä. Hän pyysi kylän asukkailta apua pienen luostarin rakentamiseksi, ja nämä tarttuivat ilomielin toimeen. Pahomi maalasi Pyhän Kolminaisuuden ikonin, ja kyläläisten avulla paikalle nousi kirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Pahomin ankara kilvoituselämä veti puoleensa hurskaita miehiä, jotka halusivat elää hänen kanssaan. Pahomi vihki heidät munkiksi. Hän laati veljestölleen ohjesäännön, jonka mukaan kenelläkään ei saanut olla omaisuutta. Luostari oli yhteiselämäluostari ja veljien tärkeimpänä työnä rukouksen jälkeen oli maanviljely. Pahomi ei myöskään unohtanut, että luostari oli rakennettu maallikoiden avulla. Siksi hän rakennutti sen muurien ulkopuolelle vierastalon pyhiinvaeltajia varten. Nerehtan luostari tuli niin kuuluksi hyvästä järjestyksestään, että muut luostarit ottivat siitä mallia.

Pyhittäjä Pahomi saavutti korkean iän. Ennen kuolemaansa hän nimitti seuraajakseen luostarin johtajaksi Feodor-nimisen munkin. Hyvästeltyään veljet ja osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän huokaisi: ”Sinun käsiisi, Herra, minä annan henkeni” ja antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 1384. Muutama vuosi Pahomin kuoleman jälkeen hänen oppilaansa Irinark vapautui haureuden demonista nähtyään ilmestyksessä Pahomin, joka kehotti häntä maalaamaan ikoninsa.

Pyhittäjä Jefrosin syntyi tavalliseen talonpoikaisperheeseen Pihkovan lähellä noin vuonna 1386. Hänen maallikkonimensä oli Jeleazar. Opittuaan lukemaan hän syventyi Raamatun teksteihin niin, että osasi selittää niitä toisille ja laati omiakin opettavaisia kirjoitelmia. Hän perehtyi myös muihin tieteenaloihin. Kyläläiset ihmettelivät hänen tietojaan ja ylistivät häntä. Jeleazar ei koskaan osoittanut kiinnostusta lapsellisiin huvituksiin. Sen sijaan hän harjoitti ankaraa itsehillintää ja kieltäytyi syömästä mitään makeaa. Kun vanhemmat alkoivat suunnitella hänelle avioliittoa, hän pakeni kotoaan ja piiloutui Snetogorin luostariin. Siellä hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Jefrosin.

Munkkina Jefrosin kilvoitteli paastoten, valvoen, rukoillen ja viettäen kokonaisia öitä rukouksessa seisoen. Samalla hän hoiti väsymättä palvelutehtäviä keittiössä, leipomossa ja muissa luostarin töissä. Innollaan hän saavutti kaikkien suosion. Kun hänen hyveidensä maine alkoi kantautua ympäristöön, hän pyysi igumenilta siunauksen vetäytyä hiljaisuuteen.

Vuoden 1425 tienoilla Jefrosin asettui yksinäiseen keljaan Tolvajoen varrelle noin 30 kilometrin päähän Pihkovasta. Hän antautui taisteluun näkymätöntä vihollista vastaan aseinaan paasto, valvominen ja rukous. Kerran kolme esipaimenta Basileios Suuri, Gregorios Teologi ja Johannes Krysostomos ilmestyivät hänelle ja osoittivat metsästä paikan kirkkoa varten.

Jonkin ajan kuluttua Serapion-niminen munkki (ks. 7.9.) liittyi Jefrosinin seuraan ja alkoi kilvoitella hänen ohjauksessaan. Vähän kerrassaan heidän ympärilleen muodostui erakkomainen yhteisö, jolle Jefrosin laati skiittaelämän säännöt. Säännöissä ei anneta luostarin elämään liittyviä tarkkoja ohjeita, vaan selitetään, miten munkin tulee elää. Vuonna 1447 pyhittäjä Jefrosin rakennutti veljestön pyynnöstä kirkon kolmen esipaimenen ja pyhittäjä Onufrios Suuren kunniaksi.

Kerran pyhittäjä Jefrosinin äiti tuli erakkolaan nähdäkseen poikansa, jonka oli kadottanut kauan sitten. Jefrosin kieltäytyi avaamasta hänelle keljansa ovea ja kehotti häntä vihkiytymään nunnaksi jossakin luostarissa, minkä tämä sitten tekikin. Köyhät ja pyhiinvaeltajat Jefrosin sen sijaan otti aina rakkaudella vastaan ja osoitti heille vieraanvaraisuutta, vaikka erakot itse elivät usein suuressa puutteessa. Joskus hän veljestön harmiksi jakoi köyhille kaikki luostarin ruokavarat, mutta Jumala piti heistä huolta ja lähetti elintarvikkeita hyväntekijöiden kautta.

Suuressa nöyryydessään ja rakkaudessaan erakkoelämään pyhittäjä Jefrosin kieltäytyi igumenin arvosta ja uskoi yhteisön johtamisen oppilaalleen Ignatille. Pyhittäjä Jefrosin jatkoi kilvoituselämäänsä vanhuuteen saakka. Hän nukkui pois 95 vuoden ikäisenä vuonna 1481. Hänen haudalleen asetettiin hänen oppilaansa Ignatin maalama ikoni ja hänen omakätisesti kirjoittamansa hengellinen testamentti, jonka Novgorodin arkkipiispa Feofil vahvisti sinetillään.

Pyhä Barbaros Mirhanvuodattaja syntyi kristittyyn perheeseen Pentapoliksessa, nykyisen Libyan alueella 1500-luvulla. Muslimit sieppasivat Barbaroksen jo nuorena ja pitivät häntä 24 vuotta orjanaan, mutta koko aikana hän ei luopunut ortodoksisesta uskostaan muistaen Kristuksen sanoja: ”Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua. Pelätkää sen sijaan häntä, joka voi sekä sielun että ruumiin hukuttaa helvettiin.” (Matt. 10:28) Ilmeisesti berberit myivät Barbaroksen sulttaani Suleiman I Suuren laivastolle, joka yritti valloittaa Korfun saarta. Vonitsassa[1] sulttaanin amiraali lähetti Barbaroksen yhdessä toisten vankien kanssa hankkimaan juomavettä ja polttopuita laivaan. Heillä oli kettinki kaulassaan ja paino kiinnitettynä oikeaan jalkaan. Barbaros onnistui piiloutumaan ojaan ja pakeni sieltä yön tullen luolaan Trifonin kylän alueella. Luolassa hän alkoi viettää luostarielämää tapaamatta ketään ihmisiä, söi juuria ja versoja ja rukoili.

Lopulta eräs metsästäjä löysi erakon ja kertoi hänestä kylällä. Kaksi pappia, Johannes ja Demetrios, kiiruhtivat Barbaroksen luolalle ja yrittivät houkutella häntä muuttamaan asutulle alueelle tai ainakin ottamaan kettingin kaulastaan, mutta turhaan. He lähettivät hänelle kuitenkin joka lauantai leipää. Barbaros asui luolassa 18 vuotta. Hän kävi ainoastaan suurena lauantaina ja pääsiäisenä salaa kirkossa, missä kukaan ei tuntenut häntä lukuun ottamatta pappeja, ohjaajavanhuksia ja rippi-isää Matteusta. Pääsiäisen jälkeen hän palasi taas luolaan, ja siellä hän myös nukkui rauhassa kuolonuneen 23.6. Kun Barbaros oli antanut henkensä Herran käsiin, samana yönä Kristus ilmoitti asiasta hänen rippi-isälleen Matteukselle. Lähiseudun luostarit kokosivat veljestönsä, jotka lähtivät joukolla kunnioittamaan Barbarosta.

Tieto Barbaroksesta levisi seudulla nopeasti ja paljon kansaa kerääntyi paikalle. Barbaroksen ruumis kannettiin kynttilöitä kantaen ja psalmeja laulaen Trifonin kylään. Kun pyhä ruumis laskettiin maahan, eräs seitsemän vuotta sokeana ollut nainen suuteli sitä ja sai näkönsä takaisin. Kyläläiset ylistivät Jumalaa nähdessään tämän ihmeen, jolloin monet muutkin lähestyivät Barbaroksen ruumista ja parantuivat sairauksistaan. Ennen hautaamista kettinki poistettiin Barbaroksen kaulasta ja asetettiin hänen haudalleen.

Kun Italian laivasto oli voittanut turkkilaiset, Vonitsaan tuli neljätoista italialaista laivaa ja kaikki turkkilaiset vangittiin. Erään laivan kapteeni Sclavounus oli vakavasti sairas. Hän näki unta, ettei paranisi muuten kuin käymällä Trifonin kylässä Barbaroksen haudalla, ja tullessaan seurueensa kanssa haudalle hän parani heti paikalla. Silloin hän määräsi, että reliikit poistetaan hautakammiosta ja viedään laivaan, ja niin Trifonin kylä menetti hengellisen aarteensa. Kenties Jumala antoi viedä reliikit turvaan, jotta ne eivät joutuisi vääriin käsiin turkkilaisten palatessa myöhemmin valloittamaan seudun.

Kun Sclavounuksen laiva poikkesi Korfulle Potamoksen kylään, laivalle tuotiin erään vanhuksen halvaantunut poika, joka parani. Reliikit vietiin maihin, jotta asukkaat voisivat kunnioittaa niitä, ja monet paranivat. Päivä oli toukokuun viidestoista, ja tapaus oli niin unohtumaton, että päivä vakiintui Barbaroksen muistopäiväksi. Paikalle rakennettiin sittemmin kirkko ja korkea kellotorni.

Kaksi päivää myöhemmin laiva purjehti pois Korfulta mukanaan reliikit, jotka päätyivät erääseen luostariin Roomassa, missä pyhiinvaeltajat kävivät niitä kunnioittamassa. Trifonin kylään jäi ainoastaan pyhän miehen kettinki, jonka avulla monet ovat parantuneet lähestyttyään sitä uskossa. Kun turkkilaiset valtasivat seudun vuonna 1688, kettinki katosi. Reliikit olivat ilmeisesti alkaneet vuodattaa mirhaa, sillä pyhää Barbarosta oli tuolloin alettu kutsua alueella Mirhanvuodattajaksi.

Pyhä Dimitri oli tsaari Iivana Julman poika tämän kuudennesta vaimosta. Hän syntyi Moskovassa vuonna 1582. Tsaari Iivana antoi hänelle ja hänen äidilleen perinnöksi Uglitšin ruhtinaskunnan.

Iivana Julman kuoleman jälkeen valtaistuimelle nousi hänen vanhempi poikansa Feodor (tsaarina 1584−1598), joka oli heikko hallitsija. Todellista valtaa maassa käytti Feodorin lanko Boris Godunov. Monet Venäjällä, Feodorista alkaen, pitivät kuitenkin kruununperillisenä nuorta Dimitriä, vaikka tämä oli kirkon käsityksen mukaan syntynyt laittomasta liitosta. Ortodoksinen kirkko tunnustaa ja hyväksyy vain kolme avioliittoa.

Pyhän Dimitrin kuolemasta on monta versiota. Kirkollisen käsityksen mukaan vallanhimoinen Boris Godunov päätti raivata kruununperijän tieltään. Hänen käskystään murhaajat viilsivät kahdeksanvuotiaan Dimitrin kurkun auki Uglitšissa, jossa hän asui äitinsä kanssa. Veriteko tapahtui toukokuun 15. päivänä vuonna 1591. Tsaari Feodorille uskoteltiin, että Dimitri oli kärsinyt epilepsiasta ja kuoli kohtauksen aikana kädessään olleeseen veitseen.[1]

Vuonna 1606 Dimitrin reliikit avattiin ja siirrettiin Moskovaan vale-Dimitrinä tunnetun vallanhimoisen petkuttajan paljastamiseksi. Pyhäinjäännösten kautta tapahtui niin paljon ihmeitä, että kansa alkoi tungeksia Ylienkeli Mikaelin kirkkoon, jossa reliikit olivat. Samana vuonna pyhä Dimitri kanonisoitiin. Hänen muistoaan vaalitaan erityisesti Uglitšin kaupungissa.

Pyhittäjä Arefa (maallikkonimeltään Afanasi Katargin) syntyi talonpoikaisperheeseen Orjolin läänissä Venäjällä vuonna 1865. Perheessä oli monta lasta. Afanasin vanhemmat sisaret menivät aikanaan Jeletsin nunnaluostariin. 24-vuotiaana Afanasi itse toteutti hartaan toiveensa ja meni kuuliaisuusveljeksi Valamoon. Siellä hänen hengellisenä ohjaajanaan toimi vanhus Joanniki (Tšebotarev), joka sittemmin vihittiin suureen skeemaan nimellä Ilja (Elia). Afanasille annettiin kuuliaisuustehtävä luostarin taloustoimistossa.

Vuonna 1893 Afanasi vihittiin munkiksi. Hän oli tuolloin 28-vuotias ja oli ollut luostarissa vasta neljä ja puoli vuotta. Nimeksi hänelle annettiin Arefa, joka tulee ”hyvettä” merkitsevästä kreikan kielen sanasta arete. Heti vihkimyksen jälkeen Arefan nöyryys ja kuuliaisuus joutuivat koetukselle. Hänet lähetettiin yhdessä skeemapappismunkki Iljan kanssa Uralille Verhoturjen kaupunkiin, jonne Pyhän Nikolaoksen luostariin oli hiukan aiemmin määrätty johtajaksi valamolainen isä Job. Valamolaisen ”vahvistuksen” tehtävänä oli elvyttää rapistuneen luostarin hengellistä elämää. Heti Uralille saapumisen jälkeen Arefa vihittiin munkkidiakoniksi. Hän hoiti vaatimattomia kuuliaisuustehtäviä luostarin kirjastonhoitajana ja kynttilöiden myyjänä. Samalla hän perehtyi niin pyhien isien teoksiin kuin oman aikansa kilvoittelijoiden kirjoituksiin. Käytännön hengellistä ohjausta hän sai skeemamunkki Iljalta, joka oli vetäytynyt hiljaiseen keljaan luostarin ulkopuolelle. Kahden vuoden kuluttua isä Arefa vihittiin pappismunkiksi.

Kun arkkimandriitta Job palasi vuonna 1899 vanhuudenlepoon Valamoon, Verhoturskin luostarin veljestö valitsi uudeksi johtajakseen vaatimattoman, mutta uhrautuvaisen ja hengeltään palavan isä Arefan, joka ei ulkonaisesti mitenkään erottunut veljestön joukosta. Nuori 34-vuotias igumeni hankki kuitenkin esimerkillisellä elämällään nopeasti niin veljestön kuin pyhiinvaeltajienkin arvostuksen. Hän nosti luostarin sisäistä henkeä ja sai aikaan erinomaisen järjestyksen. Hänen aikanaan luostarissa alkoi myös aktiivinen rakentaminen: rakennettiin kivisiä asuinrakennuksia, pyhiinvaeltajien majoitustiloja, talo pyhäkoulua varten sekä useita talousrakennuksia. Luostari ympäröitiin muurilla. Myös luostarin arkisto järjestettiin ja aloitettiin valmistelut luostarin tulevaa 300-vuotisjuhlaa varten, jota oli määrä viettää vuonna 1904.

Pyhittäjä Arefa ei kuitenkaan itse saanut elää tuohon juhlaan asti. Hän nukkui pois sairauden murtamana vuonna 1903 ennustettuaan kuolemansa pari päivää etukäteen. Edeltävänä päivänä hän peseytyi sanoen: ”Teillä on sitten vähemmän työtä kuolemani jälkeen.” Hän pysyi loppuun saakka täysissä tajuissaan, huokaisi: ”Nyt kuolemani tuli”, teki ristinmerkin, asetti kätensä ristiin rinnalleen ja antoi henkensä.

Pyhittäjä Arefaa kunnioitetaan Siperiassa sekä Valamon luostarin pyhien joukossa. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät Iisak, Simeon ja Bakhtisho[1] voittivat marttyyrin kruunun vuonna 339 Persian kuningas Šapur II:n aikana, jolloin kristittyjä vainottiin kiihkeästi. Kun heidät tuotiin hallitsijan eteen, he kieltäytyivät palvomasta aurinkoa tai tulta ja tunnustivat uskonsa ainoaan oikeaan Jumalaan, Luojaansa. Kuningas katsoi heidän loukanneen häntä, antoi hakata heidän kätensä ja jalkansa poikki ja heitti heidät viikoksi vankilaan ilman ruokaa ja juomaa. Heitä kidutettiin julmasti ja sitten heidät mestattiin tai toisen tradition mukaan poltettiin elävältä.

Pyhittäjä Teodoros oli ylhäisen perheen poika Ylä-Egyptistä. Jo lapsesta lähtien hän vietti hurskasta elämää. Kun hän kerran 12-vuotiaana katsoi kotonaan teofaniajuhlaksi valmistettua maukasta ateriaa, hän sai piston sydämeensä ja sanoi: ”Jos nautit kaikesta tästä ruoasta, et ikinä tule pääsemään iankaikkiseen elämään.” Sen jälkeen hän söi joka päivä vain yhden aterian illalla ja pidättäytyi kaikista herkuista.

Jo 14-vuotiaana Teodoros otettiin Latopoliksen luostariin, missä hän vietti askeettista elämää munkkivanhusten ohjauksessa. Mutta kun hän sai kuulla pyhän Pakomioksen viisaudesta, hän lähti sydän palaen Tabennisiin. Siellä hän alkoi kaikin voimin jäljitellä Pakomioksen elämänjärjestystä ja hänestä tuli tämän rakkain opetuslapsi. Pakomios edusti hänelle Jumalan näkyväistä läsnäoloa ja hän oli tälle ehdottoman kuuliainen. Teodoros kilvoitteli myös pitääkseen mielensä puhtaana ja hänen puheensa oli aina miellyttävää ja rakentavaa. Hän edistyi hyveissä siinä määrin, että toimi jo nuorena esikuvana ja lohdutuksena monille veljille.

Jo Teodoroksen ensimmäisenä luostarivuonna tapahtui, että kun hän eräänä päivänä nousi rukoilemaan, hänen keljansa valaistui yhtäkkiä ja kaksi säteilevää enkeliä ilmestyi hänelle. Säikähtyneenä hän ryntäsi ulos keljastaan ja kiipesi sen tasakatolle, mutta enkelit tulivat rauhoittamaan häntä ja ojensivat symbolisesti hänelle suuren nipun avaimia.

Toisella kertaa Teodoroksen äiti tuli tapaamaan häntä, mutta hän pyysi Pakomiokselta lupaa olla tapaamatta tätä. Hän pelkäsi joutuvansa tapaamisesta tilille viimeisellä tuomiolla, koska Herra tahtoo täydellisten irrottautuvan kaikista sukulaisuussuhteista (Matt.10:37). Niinpä hän sanoi Pakomiokselle: ”Minulla ei ole äitiä eikä mitään muutakaan tässä maailmassa, sillä se on katoavainen.” Hänen äitinsä liikuttui niin suuresti poikansa ehdottomuudesta, ettei enää palannut kotiinsa vaan meni nunnaksi Pakomioksen perustamaan naisluostariin. Teodoros pystyi myös auttamaan muita erilaisten kiusausten kanssa kamppailevia veljiä ja siten estämään heidän lähtönsä luostarista.

Kun Teodoros oli 30-vuotias, pyhä Pakomios lakkasi eräänä sunnuntai-iltana yhtäkkiä puhumasta veljien kokoontumisessa ja pyysi Teodorosta sanomaan heille jotakin sielulle pelastavaista. Kuuliaisena Teodoros alkoi puhua mitä Herra hänelle puhuttavaksi antoi. Jotkut vanhemmat munkit kuitenkin paheksuivat opetustehtävän antamista nuorelle veljelle ja poistuivat mielenosoituksellisesti paikalta. Kokoontumisen lopuksi Pakomios ilmoitti, että poistujat olivat erkaantuneet Jumalan armosta ja jos he eivät kadu ylpeyden osoitustaan, heidän pääsynsä iankaikkiseen elämään olisi vaakalaudalla. Tämän jälkeen hän nimitti Teodoroksen Pabawin pääluostarin taloudenhoitajaksi ja otti hänet apulaisekseen Koinonian luostareiden johtamisessa. Nöyryydessä koeteltuun ja kaikesta omasta tahdosta vapautuneeseen Teodorokseen uusi asema ei vaikuttanut mitenkään. Pakomioksen uskollisena oppilaana hän jatkoi edelleen hyvää vaikutustaan veljien keskuudessa. Hänen sanansa olivat armon sanoja ja hänen rakkautensa peitti heidän heikkoutensa.

Pyhällä Pakomioksella oli tapana lähettää Teodoros vierailemaan Koinonian eri luostareissa. Hänen vierailunsa oli aina iloinen tapahtuma, sillä hänellä oli lohduttamisen armolahja. Pakomios sanoikin: ”Teodoros ja minä suoritamme samaa tehtävää Jumalan kunniaksi, ja hänellä on isän ja opettajan arvovalta käskeä veljiä.” Tätä tarkoitusta varten Pakomios siirsi hänet jonkin ajan kuluttua pois Tabennisista ottaakseen hänet apulaisekseen koko Koinonian veljestön hengellisessä ohjauksessa. Teodoroksen vastuulla oli muiden velvollisuuksien lisäksi uusien veljien vastaanottaminen luostariin ja hänellä oli myös oikeus lähettää pois niskoittelijat. Kun hän oikaisi veljiä ja antoi heille katumusharjoituksia, hänellä oli tapana myös itse suorittaa antamansa harjoitus. Hän pelkäsi, että muuten Jumala tuomitsisi hänet, koska hän ei ole itse tehnyt muille määräämiään asioita.

Kerran kun Pakomios oli sairaana, veljet etsivät Teodoroksen käsiinsä pyytääkseen häntä ryhtymään Pakomioksen seuraajaksi, jos tämä kuolee. Kun Pakomios toipui, hän tiedusteli veljiltä heidän ajatuksiaan. Teodoros tunnusti, että veljien häntä painostaessa hän oli suostunut heidän ehdotukseensa ryhtyä luostarin johtajaksi. Silloin Pakomios otti häneltä pois kaikki hänen tehtävänsä ja oikeutensa ja lähetti hänet yksinäiseen paikkaan, missä hän monin kyynelin alkoi katua ylpeyden syntiään. Vuosien katumuksen jälkeen Pakomios asetti hänet lopulta entiseen asemaansa vain vähän ennen omaa kuolemaansa. Pakomios sanoi veljille, että tämä koettelemus oli auttanut Teodorosta edistymään seitsemän kertaa enemmän kuin kaikki hänen entiset kilvoittelunsa, olihan hän osoittanut nöyrää katumusta.

Pyhän Pakomioksen kuoleman jälkeen Teodoros hautasi hänet hänen oman toivomuksensa mukaisesti salaiseen paikkaan. Myöhemmin hänet lähetettiin asioille Aleksandriaan. Matkalla hän kävi tapaamassa pyhää Antonios Suurta, joka ilmaisi ihailunsa Pakomiosta ja hänen perustamaansa yhteisöllistä luostarielämää kohtaan. Aleksandriassa Teodoros sai kuulla Petronioksen kuolemasta ja palattuaan luostariin hän osoitti innokkaasti ja nöyrästi kuuliaisuutta tämän seuraajalle Orsisiokselle. Teodoros olisi monien mielestä ollut sopivin Pakomioksen seuraajaksi, mutta hän oli repinyt sydämestään pois kaiken vallanhimon. Havaittuaan, että monet veljet kääntyivät hänen puoleensa, hän halusi välttää kaikenlaista kilpailua ja pyysi, että hänet lähetettiin Pakhumin luostariin, jossa hän alkoi hoitaa leipomoa.

Kun Monkhosion luostarin igumeni nousi kapinaan tahtoen tehdä luostaristaan itsenäisen, Orsisios luopui tehtävästään ja määräsi Teodoroksen seuraajakseen Koinonian johtajaksi. Teodoros keräsi heti veljet ympärilleen ja pyysi kyynelsilmin heitä noudattamaan Pakomioksen säätämiä traditioita. Hän korosti myös yksimielisyyden tärkeyttä. Sen jälkeen hän kiersi kaikissa luostareissa, tutki niiden tilan ja tarvittaessa vaihtoi niiden johtajat ja jakoi vastuulliset tehtävät uudelleen.

Teodoros piti koko ajan mielessään rangaistusta, jonka pyhä Pakomios oli antanut hänelle ajatuksista tulla tämän seuraajaksi eikä koskaan pitänyt itseään Koinonian johtajana vaan ainoastaan Orsisioksen sijaisena. Aina kun hänen piti tehdä jokin päätös, hän meni Khinoboskionin luostariin, jonne Orsisios oli vetäytynyt, pyytämään hänen vahvistuksensa päätökselleen. Hän oli nöyryyden esikuva veljilleen niin vaatetuksessa, puhetavassa kuin koko käytöksessäänkin. Hänen maineensa oli kuitenkin levinnyt koko Egyptiin. Sitä lisäsivät myös monet parantumisihmeet, joita hän oli saanut aikaan.

Ahkeralla toiminnallaan Teodoros palautti hyvän järjestyksen Koinonian luostareihin ja sai myös munkkien kilvoitteluinnon kasvamaan. Hän puhui jokaisen kanssa rohkaisten itse kutakin taistelemaan urhoollisesti ajatusten hyökkäyksiä vastaan. Kärsivällisesti hän korjasi munkkien laiminlyöntejä ja rukoili palavasti heidän uudistumisensa puolesta. Hän perusti kaksi uutta luostaria, Kaiorin luostarin Hermopoliksen alueelle ja Ovin luostarin Hermonthiksen lähelle. Lisäksi hän perusti kaksi uutta naisluostaria.

Karkotettuna ollut Aleksandrian arkkipiispa Athanasios vieraili Koinonian luostareissa vuoden 363 tienoilla. Hän ihaili luostarien järjestystä ja ohjesääntöä, joka takasi rauhan sieluille suuresta ihmismäärästä huolimatta. Tähän Teodoros vastasi: ”Jumalan suosio tulee osaksemme isämme Pakomioksen tähden. Mutta kun me näemme sinut, me näemme sinussa itsensä Kristuksen.”

Tämän jälkeen Teodoroksen onnistui saada Orsisios palaamaan Pabawin luostariin ja toimimaan hänen apunaan. He vierailivat luostareissa vuorotellen. Luostareissa aineelliset puuhat veivät yhä enemmän aikaa ja huomiota, koska veljestöt olivat huomattavasti kasvaneet. Teodoros oli pahoillaan nähdessään munkkien luopuvan Pakomioksen voimaan saattamasta ankaruudesta ja yksinkertaisuudesta. Hän antautui itse ankariin kilvoituksiin, jotta hekin katuisivat, ja vietti pitkiä aikoja öisessä rukouksessa pyhän Pakomioksen haudalla.

Pääsiäisen jälkeen vuonna 368 Teodoros sairastui. Orsisios rukoili hartaasti, että Jumala sallisi hänen itsensä kuolla ensin ja jättäisi Teodoroksen vielä maan päälle, koska Koinonia tarvitsi häntä. Mutta se ei ollut Jumalan tahto. Todettuaan, ettei ollut koskaan tehnyt mitään muuten kuin kuuliaisuudesta, Teodoros nukkui rauhallisesti kuolonuneen huhtikuun 27. päivänä. Kaikki veljet itkivät suureen ääneen ja sanoivat: ”Olemme orpoja, sillä vanhurskas isämme Pakomios kuoli tänään hänen persoonassaan!” Hautajaisten jälkeen pyhä Orsisios meni laskemaan Teodoroksen ruumiin pyhän Pakomioksen salaisen haudan viereen.

Kun pyhä patriarkka Athanasios sai kuulla pyhän Teodoroksen kuolemasta, hän kirjoitti veljille, ettei Teodoros ole lakannut olemasta heidän keskuudessaan, sillä hän ja abba Orsisios olivat kuin yksi henkilö. Hän kehotti heitä olemaan surematta ihmistä, joka tästä lähtien olisi ikuisesti autuaiden asuinsijoilla.

Abdisho (”Jeesuksen palvelija”) oli piispa Persiassa kuningas Šapur II:n (309–379) aikana. Vainojen 36. vuonna (375) hänen veljenpoikansa ilmoitti viranomaisille, että piispa kieltäytyi hyväksymästä persialaista uskontoa. Abdisho vietiin kuninkaan eteen yhdessä 38 muun kristityn kanssa, joihin kuului kuusitoista pappia, yhdeksän diakonia, kuusi munkkia ja seitsemän nunnaa. Siellä he julistivat Kristuksen olevan todellinen Jumala. Kun he eivät luopuneet Persian uskonnon tuomitsemisesta, heidät annettiin kuninkaan vanhemman veljen Arsetin käsiin, joka oli Adiabenen kuvernööri. Arset ja hänen maaginsa kuulustelivat kristittyjä ja yrittivät käännyttää heidät palvomaan aurinkoa, mutta he torjuivat heidän sanansa ja pysyivät lujina uskossaan Kristukseen. Silloin Arset käski sitoa heidät lankuilla ja köysillä ja kiristää köysiä niin, että heidän luunsa rusahtelivat murtuessaan. Tätä kidutusta he joutuivat kestämään seitsemän päivää. Sitten marttyyrit heitettiin vankityrmään, missä heille annettiin ainoastaan persialaisille epäjumalille uhrattua ruokaa, johon he eivät suostuneet edes katsomaan. Erään hurskaan naisen onnistui kuitenkin tuoda heille leipää ja vettä, mistä he kiittivät Jumalaa.

Kun heidät päästettiin uupuneina vankilasta kolmisen viikkoa myöhemmin, Hasharin piispa Abda, joka oli saanut ilmoituksen tulevasta pidätyksestään ja marttyyriudestaan, tuotiin heidän joukkoonsa. Kaikki nämä Jumalan palvelijat vietiin persialaisen ylipapin eteen, jonka läsnä ollessa he yhteen ääneen tunnustivat uskonsa Kristukseen. Ensin heitä hakattiin julmasti, jonka jälkeen piispa Abda ja 38 muuta pappis- ja pyhittäjämarttyyria mestattiin. Piispa Abdisho mestattiin muutamaa päivää myöhemmin. Näin he kaikki voittivat vuorollaan marttyyrin kruunun ja siirtyivät voittaneiden kilvoittelijoiden joukkoihin.

Pyhä Bardas oli lähtöisin Egyptistä ja saapui Konstantinopoliin pyhittäjien Patapioksen (8.12.) ja pyhän Rabulaksen (19.2.) kanssa 400-luvulla. Jokainen heistä etsi itselleen sopivan kilvoituspaikan. Bardas asettui asumaan pienen hylätyn Johannes Edelläkävijän kappelin lähistölle. Paikalle syntyi myöhemmin Petran kaupunginosa.

Eräänä päivänä metsästäjät löysivät hänen asuinpaikkansa ja kertoivat hänestä keisarille. Hallitsija halusi itse nähdä hänet ja meni tapaamaan häntä. Bardas tahtoi polttaa suitsuketta keisarin tulon kunniaksi. Mutta koska hänellä ei ollut suistutusastiaa, hän pani palavan hiilen viittansa laskokseen, joka ei kuitenkaan syttynyt tuleen. Nähdessään tämän ihmeen keisari päätti luovuttaa hänelle maa-alueen kappelin ympäriltä. Pian Bardaksen luo tuli oppilaita, ja paikalle syntyi lopulta suuri ja kaunis luostari, joka oli Konstantinopolin luostarien hierarkiassa kolmannella sijalla Studionin ja Manganan luostarien jälkeen.

Pyhän Sabbaksen luostarin 44 pyhittäjää kärsivät marttyyrikuoleman beduiinien käsissä keisari Herakleioksen hallituskaudella (610–641).[1] Kun persialaiset valloittivat kristittyjen hallitsemaa Pyhää maata, palestiinalaiset arabibeduiinit käyttivät sekasortoa hyväkseen ja tekivät säälimättömiä ryöstöretkiä. Viikkoa ennen kuin persialaiset valloittivat Jerusalemin (614) beduiinit saapuivat Pyhän Sabbaksen luostariin. Useimmat munkeista onnistuivat pakenemaan, mutta luostariin jäi 44 vanhaa munkkia, jotka olivat kunnioitettuja paitsi ikänsä myös pitkän askeettisen kilvoittelunsa, nöyryytensä ja armeliaisuutensa takia. Jotkut heistä eivät olleet poistuneet lavrasta viiteen- tai kuuteenkymmeneen vuoteen edes käydäkseen Jerusalemissa eivätkä sen tähden halunneet lähteä paikasta, josta oli tullut heille taivaan odotushuone. Arabit saivat heidät käsiinsä ja kiduttivat heitä monta päivää yrittäen saada heitä tunnustamaan, minne luostarin aarteet oli piilotettu. Kun arabit eivät saaneet vastausta, he raivostuivat ja löivät pyhät isät kuoliaiksi miekalla.

Kun eloon jääneet munkit, jotka olivat paenneet Jordanian suuntaan, palasivat Pyhän kaupungin valloituksen jälkeen luostariin, he kauhistuivat heitä odottavaa näkyä. Abba Nikomedes, luostarin igumeni, pyörtyi nähdessään verikylvyn jäljiltä hautaamattomat ruumiit. Kun hän lopulta tuli tajuihinsa, hän puhkesi valitukseen Raamatun sanoin: ”Vanhurskas menehtyy, eikä kukaan siitä piittaa, hurskaat otetaan pois, eikä se ketään liikuta. Pahan mahti pyyhkäisee vanhurskaan pois.” (Jes. 57:1)

Pyhä Modestos (16.12.), joka oli Jerusalemin patriarkan sijaisena tämän jouduttua Persiaan sotavankeuteen, saapui lavraan, antoi kerätä marttyyrien jäännökset, pesi ne kyynelillään ja antoi haudata ne luostarin hautausmaalle kiittäen Jumalaa siitä, että Hän oli näin kruunannut munkkien askeettisen kilvoituksen. Sitten hän kehotti jäljelle jääneitä munkkeja pysymään luostarissa vaaroista huolimatta ja kestämään rohkeasti kaikki tulevat koetukset muistuttaen heitä Raamatun sanoista: ”Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta.” (Ap. t. 14:22)

Kaksi kuukautta myöhemmin arabit uhkasivat lavraa jälleen, ja munkit pakenivat abba Anastasioksen luostariin Jerusalemin lähelle, mistä he palasivat Pyhän Sabbaksen luostariin vasta kahden vuoden kuluttua.

Pyhä Pietari Blahernalainen oli Petran luostarin munkki Konstantinopolissa. Hän puolusti rohkeasti pyhien ikonien kunnioitusta ikonoklastisen keisari Konstantinos V:n hallituskaudella 760-luvun alkuvuosina. Häntä kidutettiin ja lopulta hänet ruoskittiin kuoliaaksi ja haudattiin Blahernan kirkon lähelle, missä pyhittäjämarttyyri Pietari Blahernalaiselle toimitettiin muistopalvelus.

Pyhä Nikolaos I Mystikko syntyi vuonna 852 Konstantinopolissa perheeseen, joka oli eteläitalialaista perua. Hän sai erinomaisen koulutuksen sukulaisensa pyhän Fotios Suuren (6.2.) johdolla yhdessä tulevan keisari Leo VI:n kanssa.

Kun Fotios joutui keisarihuoneen epäsuosioon ja erotettiin Konstantinopolin patriarkan tehtävästä vuonna 886, myös hänen sukulaisiaan ja oppilaitaan alettiin vainota. Tällöin Nikolaos vihkiytyi munkiksi pyhän Trifonin luostarissa Khalkedonissa. Keisari Leo VI Viisas (886–912) muisti kuitenkin entisen opiskelutoverinsa ja antoi hänelle ”mystikon” eli keisarin luotetun neuvonantajan aseman, johon kuului monenlaisia velvollisuuksia keisarin yksityisestä kirjeenvaihdosta tuomarin tehtäviin asti. Vuonna 901 Leo nimitti Nikolaoksen hänen hyveidensä ja huomattavan kirkollisen tietämyksensä ansiosta Konstantinopolin patriarkaksi. Hänet vihittiin tehtävään ortodoksisuuden sunnuntaina, joka osui sinä vuonna maaliskuun ensimmäiseksi. Helmikuuhun 907 asti Nikolaos uurasti väsymättä tuodakseen järjestystä ja kuria Kaukasuksen ja slaavilaisten alueiden seurakuntiin ja onnistui saamaan vapaaksi monia arabien ja bulgarialaisten vangitsemia kristittyjä.

Keisari Leon ensimmäiset vaimot Teofano, Zoe ja Eudokia kuolivat kaikki lapsettomina, joten hänellä ei ollut perijää. Kolmannen vaimon kuoltua Leo halusi patriarkan siunaavan hänen neljännen avioliittonsa hänen rakastajattarensa Zoe Karbonopsinan kanssa, joka oli synnyttänyt hänelle pojan vuonna 905. Nikolaos suostui kastamaan lapsen, josta myöhemmin tuli keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos, mutta kieltäytyi vihkimästä Leoa neljänteen avioliittoon, joka oli ankarasti kielletty Leon aikaisemmin vahvistamassa kirkon traditiossa. Eräs pappi kuitenkin vihki Leon ja Zoen kolme päivää myöhemmin. Nikolaos kielsi keisaria astumasta enää kirkkoon, julisti avioliiton mitättömäksi ja erotti papin, joka oli heidät vihkinyt. Kun Nikolaos pakotettiin sen takia eroamaan, hän matkusti perustamaansa Galakrenain luostariin Khalkedonissa. Pyhä Euthymios (5.8.), keisarin hengellinen isä, joka oli sovinnollisempi, nostettiin patriarkaksi, mutta tämä tapaus synnytti skisman Euthymioksen ja Nikolaoksen kannattajien välille.

Pian keisari Leon kuoleman jälkeen (912) hänen setänsä Aleksanteri (912–913) toteutti keisarin viimeisen toiveen ja palautti Nikolaoksen patriarkan istuimelle. Zoe Karbonopsinan täytyi lähteä keisarin palatsista. Patriarkka vahvisti, ettei kirkko hyväksy neljättä avioliittoa, ja määräsi kolmannestakin avioliitosta rangaistukseksi 4–5 vuoden ehtoolliskiellon. Varsinainen ongelma oli kuitenkin se, kumman patriarkan, Euthymioksen vai Nikolaoksen, suorittamat nimitykset olivat päteviä. Koska patriarkka Nikolaoksella oli puolellaan Romanos I Lekapenos, keisari Konstantinos VII:n appi, hänen kannattajansa voittivat. Keisarin nuoruuden takia keisarikuntaa hallitsi varsinaisesti Romanos I.

Molemmilla patriarkkakausillaan Nikolaos säilytti sinnikkäästi jumalalliset ja pyhät kanonit. Itse hän vietti esikuvallisen askeettista ja pyhää elämää. Hänen kirjeenvaihdostaan on säilynyt 162 dokumenttia. Kyseessä on arvokas kirkkohistorian lähde, joka valaisee Bysantin suhteita Etelä-Italiaan, Bulgariaan ja Kaukasukseen. Hallittuaan kirkkoa viisaasti hengellisen isänsä pyhän Fotioksen hengessä ja täytettyään tehtävänsä hyvän sanoman levittäjänä pyhä Nikolaos I Mystikko nukkui pois rauhassa 15.5.925, ja hänet haudattiin Galakrenain luostariin.

Pyhittäjä Jefrem syntyi Kašinin kaupungissa Tverin läänissä vuonna 1412 ja sai kasteessa nimen Jevstafi. Hänen vanhempansa Stefan ja Anna olivat hurskaita kauppiaita. He olivat luvanneet, että jos he saisivat pojan, he pyhittäisivät tämän Jumalalle.

Jevstafin hengellinen mielenlaatu tuli ilmi jo varhain hänen omistautuessaan paastolle, rukoukselle ja hengelliselle lukemiselle. Hän oli myös kuuliainen vanhemmilleen. Vasta kun nämä alkoivat suunnitella hänen avioliittoaan, hän päätti toteuttaa aikeensa mennä luostariin välttääkseen joutumasta maallisiin sitoumuksiin. Hän pyysi vanhemmiltaan luvan mennä joillekin asioille läheiseen kylään, mutta käytti tilaisuutta hyväkseen ja jätti lopullisesti synnyinkotinsa. Jevstafi meni Volgan varrella Kaljazinissa sijaitsevaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Igumeni otti hänet ystävällisesti vastaan ja antoi siunauksen jäädä veljestöön. Vanhemmat pyytelivät Jevstafia palaamaan kotiin, mutta tämä suostutteli heidätkin jättämään maailman ja vihkiytymään munkiksi ja nunnaksi. Hyvin kilvoiteltuaan he nukkuivat pois.

Jevstafi oli Kaljazinin luostarissa kolme vuotta. Sitten hän ihmeellisen ilmestyksen johdattamana siirtyi pyhän Savva Višeralaisen (1.10.) luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Jefrem. Hän enensi kilvoituksiaan ja teki väsymättä työtä luostarin palvelutehtävissä. Öisin hän jättäytyi hyttysten pisteltäväksi tuolla soisella paikalla. Kirkossa hän oli aina ensimmäisenä ja lähti sieltä viimeisenä. Kilvoiteltuaan näin muutamia vuosia Jefrem pyysi igumeni Savvalta siunausta erakkoelämään, mutta kokenut vanhus ei sitä antanut. Niin Jefrem jatkoi kilvoitustaan Višeran luostarissa. Kun hän sitten oli kypsynyt erakkoelämään, hän kuuli yöllisen rukouksen aikana äänen, joka kehotti häntä vetäytymään yksinäisyyteen. Hän kertoi siitä igumeni Savvalle ja sai nyt hänen siunauksensa.

Jefrem vetäytyi vuonna 1450 Ilmajärvelle (ven. Ilmen) Verendajoen suulle. Hän kilvoitteli monta vuotta paastoten ja rukoillen ja jäljitteli entisaikojen pyhien isien elämää. Vähän kerrassaan hänen ympärilleen kerääntyi pieni veljestö. Ensimmäisenä tuli vanhus Tuomas, joka kantoi raskaita kilvoituskahleita, ja hänen mukanaan kaksi munkkia. Tuomas ei kuitenkaan pystynyt ylittämään kilvoituksissa Jefremiä, joka eli kuin ruumiiton henkiolento. Tämä piti kesät talvet samaa repaleista viittaa ja torjui rukouksellaan pahojen henkien kuvajaiset, kunnes hän Kristuksen nimeen turvaten voitti ja karkotti ne kokonaan luotaan.

Veljien määrän kasvaessa Jefrem taipui heidän pyyntöönsä ja suostui ottamaan vastaan pappisvihkimyksen. Pyhä arkkipiispa Eufimi (11.3.) vihki hänet papiksi Novgorodissa. Sieltä palattuaan Jefrem rakennutti luostariin kirkon teofanian eli Jumalan ilmestymisen kunniaksi. Pappismunkkinakin hän kiiruhti ensimmäisenä kaikkiin palvelutehtäviin, sillä hän oli ruumiillisesti vahva ja terve. Hän kehotti veljiä jatkuvasti rukoukseen ja itsehillintään muistuttaen heitä luostarilupauksista ja tuomiopäivästä. Ehtoonjälkeisen palveluksen jälkeen hän ei sallinut heidän keskustella keskenään eikä käydä toistensa keljoissa.

Kerran veljet valittivat pyhittäjä Jefremille veden hankkimisen vaikeutta, sillä se oli kannettava luostariin matkan päästä. Jefrem ei pannut pahakseen heidän napinaansa. Saadakseen heidät rauhoittumaan hän kaivoi Ilmajärvestä uoman, josta luostari sai veden. Myöhemmin hän rakennutti luostariin Pyhän Nikolaoksen kivikirkon.

Tuntiessaan lähtönsä lähestyvän pyhittäjä Jefrem kutsui veljet luokseen ja vielä viimeisen kerran kehotti heitä elämään Jumalalle otollisesti. Hän antoi henkensä Herralle 80 vuoden ikäisenä paaston ja harmaiden hiusten kaunistamana vuonna 1492.

Pyhittäjä Kassian oli Kornili Komelilaisen (19.5.) oppilas. Hän johti Komelin luostaria muutaman vuoden sillä aikaa, kun Kornili kilvoitteli erakkona. Kassian pyrki jäljittelemään pyhän ohjaajansa esimerkkiä ja noudatti tarkkaan tämän luostarisääntöä. Hän opetti veljiä pysyttelemään sisäisessä rukouksessa, karkottamaan mielestään kaikki maalliset ajatukset ja valvomaan mieli raittiina. Kornilin palattua luostariin Kassian kieltäytyi igumenin tehtävistä, sillä hän halusi entiseen tapaan elää kuuliaisuussuhteessa ohjaajaansa kohtaan. Pyhittäjä Kassian antoi henkensä Herralle vuonna 1537.

Myös pyhittäjä Lavrenti oli Kornili Komelilaisen oppilas. Kun Kornili palasi muutaman erakkovuoden jälkeen luostariinsa, hän luovutti sen johdon Lavrentille. Kornilin neuvosta veljestö valitsi Lavrentin virallisesti igumeniksi Kornilin kuoleman jälkeen vuonna 1538. Monien muiden töidensä ohella Lavrenti kopioi kirjoja, mikä oli hänen mieluisin tehtävänsä. Johdettuaan luostaria kymmenen vuotta hän antoi henkensä Herralle.

Pyhä Nikolaos syntyi 1500-luvun lopulla Keski-Kreikan Epeiroksessa, Metsovon vuoristokylässä, jossa puhuttiin romanian sukuista vlahin kieltä. Hän siirtyi jo nuorena poikana lähellä sijaitsevalle Thessalian tasangolle Trikalan kaupunkiin, missä hän sai työtä erään turkkilaisen omistamassa leipomossa. Turkkilainen leipuri houkutteli nuoren Nikolaoksen kääntymään muslimiksi.

Pian nuorukainen alkoi kuitenkin katkerasti katua, että oli kieltänyt Kristuksen. Hän palasi kotikyläänsä, missä alkoi jälleen elää kristittynä. Pitkän ajan kuluttua hän laskeutui jälleen Trikalaan myymään pihkaisia sytykepuita. Eräs turkkilainen parturi tunnisti hänet. Vaateparresta hän näki, että Nikolaos oli palannut kristityksi. Heti hän kävi tähän käsiksi ja alkoi vaatia häntä palaamaan muslimiksi. Säikähtänyt Nikolaos antoi parturille heti koko sytykepuulastinsa ja pyysi, ettei tämä kavaltaisi häntä. Tämä lupasi, että jos Nikolaos toisi hänelle joka vuosi kuormallisen sytykkeitä, hän ei kerro kenellekään mitään. Nikolaos lupasi ja otti tavakseen viedä hänelle vuosittain lastillisen sytykepuuta.

Kun aika kului, Nikolaos alkoi yhä syvemmin katua kristinuskosta luopumisensa suurta syntiä. Hän päätti olla enää antamatta parturille sytykkeitä. Hän meni rippi-isänsä luo ja kertoi tälle halustaan pyyhkiä syntinsä pois tunnustamalla Herransa muslimien edessä. Rippi-isä varoitteli häntä peläten, ettei hän pysty kestämään kidutuksia ja kieltää Kristuksen uudelleen. Nikolaos vakuutti panevansa kaiken toivonsa Jumalan apuun ja sai siten lopulta rippi-isänsä siunauksen.

Kun Nikolaos saapui Trikalaan, parturi syöksyi heti hänen kimppuunsa: ”Missä olet ollut? Miksi et ole tuonut minulle sytykkeitäni?” Silloin Nikolaos vastasi: ”En ole sinulle velkaa mitään.” Raivoissaan turkkilainen alkoi huutaa, että Nikolaos on entinen muslimi. Paljon turkkilaisia kerääntyi paikalle, ja kuultuaan asianlaidan he alkoivat raahata häntä tuomarin eteen lyöden häntä matkalla. Kun tuomari ei pystynyt muuttamaan Nikolaoksen mieltä, hän luovutti tämän ruoskittavaksi, minkä jälkeen hänet heitettiin vankityrmään. Siellä hän joutui kestämään nälkää ja janoa, mutta siitä huolimatta yliluonnollinen ilo vallitsi hänen sielussaan. Uudessa kuulustelussa hän tunnusti jälleen Kristuksen kirkkaalla äänellä.

Silloin tuomari määräsi, että kaupungin keskusaukiolle oli sytytettävä suuri rovio. Toukokuun 17. päivänä vuonna 1617 pyhä Nikolaos sai surmansa tulessa. Eräs hurskas kristitty ruukuntekijä meni illalla polttopaikalle, jota turkkilaiset vartioivat. Hän lahjoi heidät ja sai mukaansa marttyyrin tulessa vaurioituneen pään. Kotonaan hän muurasi sen turkkilaisten pelosta seinän sisään.

Ruukuntekijän kuoltua talon osti kristitty nimeltä Melandros. Hän näki marttyyrin kuolinpäivän iltana seinästä hohtavan merkillistä valoa. Ilmiötä ihmetellen hän meni levolle ja sai unessa tiedon, että hohtavan seinän sisällä on marttyyri Nikolaoksen pääkallo. Kaivettuaan seinää hän löysi sen. Hän piti kuitenkin itseään arvottomana säilyttämään pyhäinjäännöstä. Siksi hän luovutti sen läheisillä Meteoran vuorilla sijaitsevaan Barlaamin luostariin, jossa hänen veljensä oli munkkina. Siellä se on edelleen.

Uusmarttyyri Nikolaos Metsovolaisen muistopäivää alettiin viettää hänen kuolinpäiväänsä edeltävänä päivänä, jotta se ei jäisi Meteoran Pyhän Barlaamin luostarin perustajaisien juhlan varjoon. Pyhä Nikolaos on tehnyt aikojen saatossa lukemattomia ihmeitä pyhäinjäännöksensä kautta. Hän on pysäyttänyt kulkutauteja sekä varjellut viljelyksiä raesateilta ja tuhohyönteisiltä. Monet ovat parantuneet vaivoistaan rukoillessaan pyhäinjäännösten äärellä Barlaamin luostarissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät apostolit Andronikos ja hänen vaimonsa Junia mainitaan Roomalaiskirjeessä (16:7). Paavali tervehtii heitä heimolaisinaan ja vankilatovereinaan, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja Kristuksen omia jo ennen häntä. He olivat syntyneet juutalaisina ja omaksuneet kristinuskon Jerusalemissa. Heistä tuli kansojen apostolin Paavalin opetuslapsia ja avustajia, jotka luopuivat lihallisesta yhteydestä saarnaten rakkautta Jumalaan, käännyttivät monia pakanoita kristityiksi ja paransivat sairaita Pyhän Hengen avulla. Andronikoksesta tuli myöhemmin Pannonian piispa. Junia on ainoa nainen, jota Uudessa testamentissa kutsutaan apostoliksi (eli ”lähetetyksi”), joskin joissakin lähteissä Andronikoksen työtoverista on käytetty Junia-nimen sijasta miehen nimeä Junias.

Pyhät apostolit Andronikos ja Junia kärsivät todennäköisesti marttyyrikuoleman Roomassa vuoden 58 tienoilla. Pyhää Andronikosta muistellaan myös seitsemänkymmenen pyhän ja kunniallisen apostolin joukossa 4.1. sekä heinäkuun 30. päivänä. Lisäksi hänen reliikkiensä löytymistä muistellaan helmikuun 22. päivänä osana apostolien ja marttyyrien pyhäinjäännösten löytymistä Eugenioksen portilta.

Pyhä Solokhon ja hänen kumppaninsa palvelivat Rooman armeijassa keisari Maximianuksen aikana (286–305). He olivat kotoisin Egyptistä ja kuuluivat tribuuni Campanuksen johtamaan legioonaan. Heidät lähetettiin tribuuninsa johdolla Egyptistä Khalkedoniin. Keisarin määräyksestä kaikkien sotilaiden tuli siellä uskollisuutensa merkiksi uhrata keisarikunnan jumalille. Kaikki kolmetuhatta miestä suostuivat lukuun ottamatta Solokhonia, Pamfameria ja Pamfylonia, jotka sanoivat tribuunilleen olevansa kristittyjä eivätkä missään tapauksessa uhraisi epäjumalille. Seurauksena oli, että heitä ruoskittiin ankarasti. Iskut saivat heidän hartiansa turpoamaan niin, ettei päätä enää näkynyt. Pamfamer ja Pamfylon heittivät henkensä ruoskimisen aikana.

Pyhä Solokhon säilyi kuitenkin hengissä ja syytti Campanusta tietämättömyydestä, kun tämä kutsui hengettömiä patsaita jumaliksi. Suuttuneena Campanus käski vääntää hänen suunsa auki miekan avulla ja kaataa siihen jumalille uhrattua viiniä. Solokhon iski hampaansa miekkaan niin lujasti, että siitä irtosi pala. Hän katkaisi miekanpalalla siteet, joilla hänet oli sidottu, ja nousi seisaalleen Campanuksen eteen ylistämään Kristuksen jumaluutta ja tekemään pilkkaa pakanallisesta taikauskosta. Silloin hän kuuli taivaallisen äänen, joka innosti ja vahvisti häntä marttyyrikilvoitukseen.

Stadionille levitettiin ruukunsirpaleita ja ruoskimisen jäljiltä vereslihalla olevaa Solokhonia raahattiin jaloista seitsemän kertaa stadionin ympäri. Sitten hänet sidottiin köydellä palkkiin roikkumaan oikeasta kädestään ja samalla hänen vasempaan jalkaansa kiinnitettiin raskas kivi. Tässä asennossa hän vietti neljä tuntia koko ajan toistaen uskovansa Kristukseen. Vihdoin köysi katkaistiin, mutta hän putosi maahan jaloilleen valmiina jatkamaan kilvoitustaan.

Illan tultua Campanus vihastuneena tilanteen pitkittymisestä työnsi ruokokynänsä Solokhonin korvaan ja syvälle pään sisään. Sen jälkeen hän poistui jakamaan sotilailleen heidän ruoka-annostaan. Paikalliset kristityt kantoivat halvaantuneen Solokhonin paareilla erään lesken taloon. Hän söi siellä vähän leipää, rukoili läsnä olevien uskovien puolesta ja kohottaen silmänsä taivaaseen antoi voittoisana marttyyrina sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhät Nektarios ja Teofanes olivat veljeksiä ja kotoisin Joanninan kaupungista Pohjois-Kreikan keskiosista. He syntyivät 1500-luvun jälkipuoliskolla ylhäiseen ja varakkaaseen Apsaradeksen sukuun, joka oli tunnettu hurskaudestaan. Pojat saivat erinomaisen koulutuksen, mutta he luopuivat tämän maailman turhuuksista ja heistä tuli munkkeja. Ohjaajakseen he valitsivat vanhus Sabbaksen (3.2.) ja elivät hänen johdollaan Joanninan järven saarella kymmenen vuotta aina hänen kuolemaansa saakka. Isä Sabbas, joka oli itse suuri askeetti, opetti heille kilvoituselämän periaatteet, joita he noudattivat lopun ikäänsä. He söivät jatkuvasti paastoruokaa lisäämättä siihen edes öljytilkkasta ja nauttivat ravintoa usein vain joka toinen päivä. Teofanes kantoi pysyvästi raskaita rautakahleita viittansa alla.

Vanhuksensa kuoleman jälkeen veljekset, jotka molemmat oli vihitty papeiksi, tunsivat itsensä orvoiksi ja menivät Athosvuorelle Dionysioksen luostariin pyytämään neuvoa siellä tuohon aikaan asuneelta patriarkka Nifonilta (11.8.). Tämä neuvoi heitä palaamaan luostariinsa Joanninan saarelle ja elämään siellä edesmenneen vanhuksensa ohjeiden mukaan. Palatessaan he saivat kuitenkin tietää, että vanhus Sabbasta luostarin perustamisessa tukeneet maallikot olivat ottaneet sen haltuunsa ja vaativat heiltä maksua sen luovuttamisesta. Rettelöintiä välttääkseen veljekset eivät ryhtyneet vaatimaan oikeuksiaan vaan päättivät perustaa uuden erakkolan saaren sisäosaan. He rakennuttivat sinne kaksi kirkkoa, yhden pyhälle Nikolaokselle ja toisen pyhälle Johannes Edelläkävijälle. Lähistölle asettuivat myös heidän kolme sisartaan ja vanhempansa, jotka hekin tahtoivat elää enkelielämää.

Mutta uudessa paikassakin niin kateelliset kirkolliset tahot kuin virkavalta aiheuttivat veljeksille vaikeuksia, vaikka heillä oli kaikki patriarkaatin myöntämät itsenäisen luostarin perustamiseen tarvittavat asiakirjat. He muistivat patriarkka Nifonin heille Athoksella antaman neuvon: ”Jos tulee koettelemuksia, älkää vastustako vaan siirtykää toiseen paikkaan, jossa voitte elää rauhassa.” Niinpä he päättivät luopua monin kustannuksin ja vaivoin rakennuttamastaan luostarista saadakseen säilyttää hesykastisen elämäntapansa. Vuonna 1511 he siirtyivät Thessaliaan Meteoran alueelle, josta oli tulossa tuon ajan tärkein luostarielämän keskus (ks. 23.4.).

Meteoran Kristuksen kirkastumisen luostarin igumenin siunauksella Nektarios ja Teofanes asettuivat asumaan seuraaviksi seitsemäksi vuodeksi Johannes Edelläkävijän pilariksi kutsutulle korkealle kalliolle, jonka jyrkkä muoto on päätä huimaava. Vuonna 1518 he siirtyivät sieltä luoksepääsemättömälle Barlaamin kalliohuipulle. Barlaam-niminen erakko oli aikaisemmin rakentanut sinne Kolmen pyhän esipaimenen kirkon, joka oli päässyt rapistumaan. Nektarios ja Teofanes korjasivat sen, ja heidän enkelimäinen elämänsä veti paikalle myös muita munkkeja. Kun veljestö kasvoi kolmeenkymmeneen, päätettiin rakentaa isompi kaikille pyhille omistettu kirkko. Perustajaveljekset huolehtivat myös kelja- ja talousrakennusten rakennuttamisesta munkkien tarpeisiin. He hankkivat luostarin alaisuuteen peltoja ja viinitarhoja, niin että veljet saattoivat aineellisista huolista vapaina keskittyä Jumalan työhön.

Nektarios ja Teofanes ohjasivat omalla esimerkillään uusia veljiä sekä sanoin että teoin huolehtimaan sielustaan ja kohoamaan yhä lähemmäksi Jumalaa. Barlaamin kalliosta tuli uudet hyveiden portaat, jotka johtivat pelastustaan janoavia hurskaita kristittyjä maasta taivaaseen.

Kun Kaikkien pyhien kirkko valmistui 17.5.1544, pyhä Teofanes oli ollut jo kymmenen kuukautta vaikeasti sairaana, mutta tahtoi nähdä sen. Keppiin nojaten hän tuli kirkkoon, jossa hän ylisti Jumalaa ja kiitti kaikkia pyhiä. Sitten hän siunasi veljet, kivenhakkaajat, rakentajat ja puunleikkaajat. Syvästi tyytyväisenä kaikesta näkemästään hän palasi keljaansa ja siunaten itsensä ristinmerkillä asettui kuolinvuoteelleen. Iltapäivällä neljän aikaan hän katsoi läsnä olevia veljiä iloisesti ja lempeästi. He alkoivat laulaa rukouspalvelusta kuolevalle. Samalla hetkellä keljan ylle syttyi kirkkaasti valaiseva tähti. Heti auringonlaskun jälkeen, kun tämä munkkeuden aurinko myös laski ja hänen sielunsa astui taivaan palatseihin, tähtikin katosi. Pyhä Nektarios poistui tästä elämästä kuusi vuotta veljensä jälkeen 7.4.1550. Barlaamin (Varlaam) luostari on edelleen toiminnassa.

Pyhä Athanasios syntyi Korfulla vuonna 1665. Kun hän oli 19-vuotias, perhe muutti Peloponnesokselle Karytainan kaupunkiin, jossa hänen isänsä toimi hallintovirkamiehenä. Tuohon aikaan Peloponnesos ja Joonian saaret kuuluivat Venetsiaan. Athanasios oli jo lapsesta lähtien innostunut oppimisesta. Usko ja hengellinen elämä kiinnostivat häntä erityisesti. Päästäkseen mahdollisimman lähelle Jumalaa hän harjoitti pienestä pitäen monenlaisia hyveitä.

Vaikka Athanasios itse janosi hengellistä elämää, hänen isänsä oli päättänyt naittaa hänet Patran kaupungissa asuvalle rikkaalle perijättärelle. Perheen painostuksesta Athanasios lopulta suostui ja lähti Nauplioniin hankkimaan häävaatteita. Matkan varrella hän poikkesi Bidonin Jumalanäidille omistettuun kirkkoon. Siellä hän rukoili itkien Kristusta ja muistutti, kuinka hän ei ollut pikkulapsesta lähtien tahtonut muuta kuin palvella Herraa. Sitten hän jatkoi matkaansa.

Nauplionissa Athanasios alkoi suru sydämessään valmistuttaa häävaatteitaan. Kun kaikki oli valmista, hän näki paluutaan edeltävänä yönä unessa Jumalanäidin yhdessä Johannes Kastajan kanssa. Jumalanäiti sanoi hänelle: ”Sinusta, Athanasios, tulee Poikani palvelija. Lähetä palvelijasi häävaatteiden kanssa isäsi luo ja tyttö menköön naimisiin toisen miehen kanssa. Sinä itse lähde Konstantinopoliin.” Athanasios heräsi ja huudahti vavisten: ”Siunattu olkoon Jumala, joka on nähnyt minun murheeni. Tapahtukoon Herran tahto.” Hän kirjoitti isälleen kirjeen ja pyysi tätä ilmoittamaan myös morsiamelleen, mitä oli tapahtunut. Sitten hän nousi laivaan ja lähti purjehtimaan kohti Konstantinopolia.

Perille tultuaan Athanasios meni patriarkka Gabriel III:n (1702–1707) luokse pyytämään häneltä lupaa ryhtyä munkiksi. Koeteltuaan jonkin aikaa Athanasiosta ja tultuaan vakuutetuksi hänen sopivaisuudestaan patriarkka liitti hänet patriarkaatin henkilökuntaan ja vihki hänet diakoniksi ja sitten papiksi. Vuonna 1711 Kristianopoliksen piispanistuin Peloponnesoksella vapautui. Kun kuuluisa saarnaajapappi Elias Meniatis kieltäytyi ottamasta sitä vastaan, patriarkka vihki Athanasioksen Kristianopoliksen piispaksi.

Saavuttuaan hiippakuntaansa, joka sijaitsi lähellä hänen kotiseutuaan, Athanasios päätti seurata kaikessa hyvää paimenta Kristusta, joka oli antanut henkensä lampaidensa edestä. Hän lisäsi kilvoitteluaan niin, että hänen elämänsä vahvisti hänen saarnansa. Venetsialaiset yrittivät käyttää hyväksi kansan tietämättömyyttä ja houkutella ihmisiä ortodoksisuudesta omaan uskoonsa. Sen huomattuaan piispa perusti omalla kustannuksellaan kouluja, joissa uskonnonopetuksella oli tärkeä asema. Hän rakennutti myös kirkkoja, joista yksi on edelleenkin toimiva Karytainan Jumalanäidin kirkko. Samalla hän auttoi puutteessa olevia ja mahdollisti köyhien tyttöjen avioliiton antamalla heille myötäjäiset. Hyveellisille hän oli esikuva ja välinpitämättömille tienviitta katumukseen. Itse hän eli erittäin askeettisesti tyytyen vain välttämättömimpään.

Kun piispa Athanasios toimitti pyhää liturgiaa ja lausui alttarista kansaan päin kääntyen: ”Herra, Herra, katso alas taivaasta… ”, monet puhdassydämiset uskovat näkivät hänen suunsa edessä kirkkaasti loistavan tähden. Kerran hän pelasti rukouksillaan rosvojen käsiin joutuneen nuoren miehen. Myös luontokappaleet tottelivat häntä. Kiertäessään hiippakuntaansa hän saapui Megalopolikseen ja yöpyi Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Se oli lähellä suurta järveä, jossa oli paljon sammakoita. Kun häneltä kysyttiin, miten yö oli mennyt, hän vastasi: ”Voi noita kurjia sammakoita! Ne kurnuttivat koko yön niin kovaa, etten saanut ollenkaan nukutuksi.” Tämän jälkeen sammakkojen kurnutus lakkasi ja järvellä vallitsi lähiseudun asukkaiden hämmästykseksi jatkuva hiljaisuus niin yöllä kuin päivälläkin. Kahden vuoden kuluttua pyhä piispa tuli uudelleen paikalle ja kysyi sammakoista. Kun hänelle kerrottiin, etteivät ne sen koommin olleet kurnuttaneet, hän hämmästeli: ”Tottelivatko ne pikku vintiöt todellakin minua?” Siinä samassa järvestä alkoi kuulua iloinen kurnutus.

Pyhä Athanasios siirtyi Herransa luo vuonna 1735. Hautajaisissa paikalle saapui nainen, jolle piispa oli antanut katumusrangaistuksen noituuden harjoittamisesta. Hän oli luvannut antaa naiselle synninpäästön, kun tämä olisi suorittanut saamansa kirkollisen rangaistuksen eli epitimian, mutta ehtikin kuolla sitä ennen. Ruumista oltiin kantamassa hautaan ja nainen itki kovalla äänellä: ”Kuinka, pyhä isä, minä voin nyt elää ilman anteeksiantamusta? Armahda minua!” Silloin vainajan käsi kohosi siunaukseen. Kaikki, jotka näkivät tämän suuren ihmeen, huusivat peloissaan: ”Herra, armahda!”

Myöhemmin pyhän Athanasioksen pyhäinjäännökset siirrettiin Arkadian Gortyniaan Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin. Siitä lähtien aivan viime aikoihin saakka pyhäinjäännösarkusta on kuulunut kovaa narinaa, jos aluetta uhkaa jokin luonnonkatastrofi kuten maanjäristys, sadon vaarantava rankkasade tai kuivuus tai jos koko Kreikan kansaa on kohtaamassa jokin onnettomuus, sota tai kulkutauti. Hiljaisempi narina puolestaan merkitsee, että joku luostarin isistä saa lähtökutsun tulevaan elämään.

Pyhä Joona Atamanski syntyi diakonin perheeseen Odessassa vuonna 1855. Hän jäi varhain orvoksi. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän vietti kokonaisia päiviä hautausmaalla punoen seppeleitä heidän haudalleen. Hänen setänsä otti hänet huostaansa, mutta hän ei lakannut ikävöimästä vanhempiaan.

Koulun käytyään Joona meni pappisseminaariin, jossa hän tuli tunnetuksi hurskaudestaan. Hän rukoili niin paljon kuin jaksoi ja joskus jopa nukahti kesken rukouksen. Kerran hän torkahti palava tuohus kädessään ja sai palovammoja vaatteiden sytyttyä tuleen. Hänellä oli kaunis ääni ja hän lauloi kirkkokuorossa.

Seminaarin jälkeen Joona solmi avioliiton Anastasia-nimisen neidon kanssa. Heille syntyi vuosien saatossa kahdeksan lasta. 29-vuotiaana Joona vihittiin diakoniksi ja parin vuoden kuluttua papiksi. Pappisvihkimyksen toimittanut arkkipiispa Nikanor sanoi tuntevansa, että Joonan päällä oli erityinen armo. ”Hänen sielunsa palaa pyhällä liekillä”, piispa totesi.

Joona nimitettiin sisälähetystyöntekijäksi kylään, jossa oli paljon evankelis-pietistisiä lahkolaisia (ns. stundisteja). Kahdeksan vuoden työn tuloksena lähes kaikki lahkolaiset palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Vuodesta 1897 lähtien Joona palveli Odessassa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkossa. Uskovat kokoontuivat sankoin joukoin hänen toimittamiinsa liturgioihin. Syvä usko huokui hänen rukouksestaan ja hän keskusteli Jumalan kanssa kuin entisaikojen pyhät isät. Tapaaminen isä Joonan kanssa synnytti monien sielussa hengellisen innostuksen tunteen. Hän oli todellinen isä seurakuntalaisilleen. Hänen ovensa oli aina auki vaikeuksissa oleville ja hän osasi sanoa kaikille lohdutuksen sanan. Muistaen oman lapsuutensa hän osoitti erityistä myötätuntoa orvoille. Kotona hän rukoili jatkuvasti, mutta keskiyöllä hänen rukouksensa oli voimakkainta. Myrskyn aikana hän oli aina kirkossa rukoilemassa merellä olevien puolesta.

Vuonna 1901 isä Joona nimitettiin Pyhän Nikolaoksen satamakirkon kirkkoherraksi. Hän joutui palvelemaan pappina monien Venäjää koetelleiden mullistusten aikaan. Näitä olivat sota Japania vastaan vuonna 1905, panssarilaiva Potemkinin kapina, lokakuun vallankumous vuonna 1917, sitä seurannut sisällissota ja nälänhätä sekä neuvostovallan kirkkoon kohdistama vaino ja kirkon hajaannus. Tuona aikana isä Joona loisti ihmeidentekijänä, jonka rukoukset paransivat erityisesti riivattuja. Kun riivaajahenget joutuivat pakenemaan ihmisistä, joita ne olivat pitäneet vallassaan, ne kostivat tappionsa isä Joonan perheelle. Heidän talossaan syttyi selittämättömiä tulipaloja, lapsilla oli vaikeuksia, heidät erotettiin koulusta ja heillä oli onnettomia avioliittoja.

Suuren paaston isä Joona vietti lähes kokonaan kirkossa eikä käynyt edes kotonaan. Kirkko oli jatkuvasti auki; sen ovia ei suljettu yölläkään. Joonalla oli alttarin vieressä huone, jonne hän toisinaan vetäytyi. Siellä oli suuri koko seinän peittävä pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ikoni. Tuota pyhää hän kunnioitti kovasti. Joona myös paastosi äärimmäisen ankarasti. Suuressa paastossa hän söi tuskin mitään, mutta osallistui usein ehtoolliseen. Rippilapsiaan hän kehotti tekemään samoin.

Isä Joonan ja pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) välillä vallitsi molemminpuolinen rakkaus ja kunnioitus. Kun pyhän Johanneksen luo tuli ihmisiä etelästä, hän saattoi sanoa heille: ”Miksi näette vaivaa tullaksenne luokseni? Teillähän on siellä oma johannes kronstadtilaisenne – isä Joona.” Kerran hän lähetti Joonalle lahjaksi kauniin valkoisen jumalanpalveluspuvun, josta tämä piti kovasti.

Vallankumouksen jälkeen Joona jatkoi papintyötään Pyhän Nikolaoksen kirkossa. Hän kehotti seurakuntalaisiaan olemaan antamatta periksi ajan hengelle, säilyttämään uskon Jumalaan ja pysymään ortodoksisen kirkon uskollisina lapsina. Herra antoi hänen rukoustensa kautta tapahtua ihmeitä uskovien vahvistukseksi ja jumalankieltäjien häpeäksi. Eräs maalaisnainen toi kaksivuotiaan sokeana syntyneen poikansa Odessaan kuuluisan silmälääkäri Filatovin klinikalle. Tutkittuaan pojan Filatov selitti äidille, ettei lääketiede voinut auttaa lasta. Silloin äiti pyysi apua isä Joonalta. Tämä seisoi rukouksessa yhdeksän yötä, toimitti rukouspalveluksia ja akatistoksia, ja yhdeksäntenä päivänä lapsi sai näkönsä. Asiasta nousi kaupungissa suuri kohu. Professori Filatov oli hämmästyksen lyömä. Neuvostovalta järjesti tutkinnan ja oikeudenkäynnin, jossa isä Joonaa syytettiin petoksesta. Asiassa kuultiin myös Filatovia, joka vain totesi, että oli tapahtunut ihme. Oikeudenkäynti päättyi ilman, että ketään tuomittiin. Uskoa ei saatu nujerretuksi, vaan päinvastoin, se vahvistui. Kun Joonan rukousten kautta tapahtui toinenkin sokean lapsen parantuminen, professori Filatov alkoi käydä hänen luonaan ja pian hänestä tuli isä Joonan rippilapsi.

Vähän ennen kirkon rivejä hajottavan uudistusmielisen ja Ukrainan kirkolle täyttä itsenäisyyttä (autokefaliaa) tavoittelevan liikkeen syntyä Joona näki alttarissa näyn: Papit repivät edellään kävelevän Kristuksen viittaa. Herran vierellä kulki pyhittäjä Serafim Sarovilainen, joka itki, mutta Herra lohdutti pyhittäjää sanoen: ”Älä itke, he tulevat katumaan.”

Uudistusmieliset aiheuttivat Joonalle monenlaista harmia. Hänen kotonaan tehtiin kotietsintöjä ja hänet kutsuttiin kuulusteltavaksi. Painostuksesta huolimatta hän pysyi uskollisena patriarkka Tiihonin johtamalle viralliselle kirkolle. Hän säilytti kaikissa tilanteissa rauhallisuutensa ja suhtautui lempeästi vihamiehiinsä. Tämä sai monet uudistusmielisten riveihin liittyneet papit katumaan ratkaisuaan ja he tulivat pyytämään isä Joonalta anteeksi. Joona kehotti heitä ensin pyytämään anteeksi kansalta, jota he olivat johtaneet harhaan. Vasta sitten hän liitti heidät takaisin virallisen kirkon yhteyteen.

Vuonna 1921 neuvostovalta pani toimeen mittavan kirkon kalleuksien takavarikoinnin käyttäen tekosyynä nälkää näkevien auttamista. Tarkoituksena oli riistää kirkolta ehtoollisastiat ja lamaannuttaa sen toiminta. Myös Pyhän Nikolaoksen kirkosta vietiin valtaosa jumalanpalvelusesineistöä. Samalla isä Joona pidätettiin. Häntä puolustamaan kokoontui kuitenkin niin suuri joukko työläisiä ja talonpoikia ja nousi sellainen meteli, että viranomaisten oli pakko vapauttaa hänet.

Isä Joona kuoli tuskalliseen virtsamyrkytykseen toukokuun 17. (30.) päivänä vuonna 1924. Hänen hautajaisistaan muodostui valtaisa kansantapahtuma, johon kokoontui koko uskova Odessa. Hänen omasta toivomuksestaan häntä ei haudattu kirkkoon, jonka tuhoamisen hän oli nähnyt ennalta, vaan hautausmaalle vanhempiensa viereen. Hänen haudastaan tuli uskovien kokoontumispaikka, jossa tapahtui paljon ihmeitä. Pyhä Joona Odessalainen kanonisoitiin vuonna 1996.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät marttyyrit Heraklios, Paulinos ja Benedimos olivat ateenalaisia kristittyjä, jotka varhaiskirkon aikana saarnasivat pelotta evankeliumia ja kehottivat julkisesti pakanoita luopumaan taikauskostaan. Heidät pidätettiin ja vietiin kuvernöörin eteen, heitä piestiin ja kidutettiin ja lopulta heidät heitettiin palavaan uuniin, missä he kärsivät marttyyrikuoleman. Heitä muisteltiin jo 300-luvun syyrialaisessa martyrologiassa.

Pietari oli nuori palavasydäminen kristitty Hellespontoksen[1] Lampsakoksesta. Hänet pidätettiin keisari Deciuksen (249–250) aloittamissa kristittyjen vainoissa ja vietiin Aasian prokonsulin Optimuksen eteen. Tämä kehotti häntä uhraamaan jumalatar Afroditelle. Ehdotus loukkasi Pietaria ja hän vastasi, ettei hän koskaan uhraisi kevytkenkäiselle naiselle, sillä ylistys ja palvonta kuuluvat ainoastaan todelliselle Jumalalle. Näiden sanojen takia hänet sidottiin kidutuspyörään, johon oli kiinnitetty teräviä puupalasia murskaamaan kidutettavien luita. Mitä julmemmaksi kidutus kävi, sitä rohkeammaksi Pietari osoittautui. Sääliväinen hymy huulillaan hän katsoi kiduttajiaan ylistäen samalla Jumalaa, joka antoi hänelle voimaa. Maaherra tunsi tulleensa naurunalaiseksi ja määräsi Pietarin mestattavaksi.

Sen jälkeen prokonsuli matkusti suuren seurueen kanssa Troakseen, jossa hänen eteensä tuotiin kolme kristittyä Andreas, Paavali ja Nikomakhos. Kaksi ensin mainittua olivat kotoisin Mesopotamiasta ja palvelivat sotilaina. He olivat kääntyneet kristityiksi Kristina-nimisen neidon vaikutuksesta. He kaikki tunnustivat kirkkaalla äänellä olevansa kristittyjä. Kidutuksissa Nikomakhos antoi kuitenkin periksi ja kielsi uskonsa. Hän oli tuskin ehtinyt viedä uhraamistaan pakanajumalalle loppuun, kun hän joutui Paholaisen saaliiksi saaden kauhean sairauskohtauksen, johon hän kuoli.

Silloin 16-vuotias tyttö Dionysia yleisön joukosta huusi yhtäkkiä: ”Kurja mies, kuinka saatoit vetää päällesi kuvaamattoman kauheat ikuiset rangaistukset voittaaksesi yhden tunnin elämää?” Tyttö otettiin heti kiinni ja vietiin maaherran eteen. Hän tunnusti olevansa kristitty. Kun mitkään uhkaukset eivät tehonneet Dionysiaan, hänet annettiin kahden kevytmielisen nuoren sotilaan käsiin. Kun he yrittivät saada hänet suostumaan sopimattomiin tekoihin, neidon suojelusenkeli ilmestyi heille valtaisana valoisana hahmona. Kauhistuneina nuorukaiset heittäytyivät Dionysian jalkoihin ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan.

Aamulla kansa keräytyi prokonsulin palatsin eteen ja Artemiksen papin yllyttäminä vaativat prokonsulia luovuttamaan heille Andreaksen ja Paavalin. Kun nämä kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heitä piestiin ruokokepeillä, minkä jälkeen heidät luovutettiin kansalle kivitettäviksi. Dionysia, joka kuuli metelin vankilaan, onnistui pääsemään ulos ja heittäytyi itkien kuolemaisillaan olevien marttyyrien päälle. Hän huusi: ”Elääkseni teidän kanssanne taivaassa tahdon kuolla kanssanne maan päällä!” Hallitsijan käskystä hänet revittiin irti heistä, ettei hänen toiveensa toteutuisi, ja vietiin mestattavaksi toiseen paikkaan. Niin hänkin sai osakseen marttyyrikuoleman. Myös pyhä Kristina surmattiin mestaamalla.

Keisari Dionysioksen vainojen ollessa pahimmillaan vuonna 303 Galatian maaherra Teoteknos, joka oli julma ja verenhimoinen mies, pidätti Ankarassa seitsemän kunnianarvoista neitsyttä, jotka olivat nuoruudestaan asti omistautuneet Kristukselle. Havaittuaan heidät taipumattomiksi uskossaan hän luovutti heidät muutamille nuorille elostelijoille raiskattaviksi. Häpeämättömin heistä kävi käsiksi 70-vuotiaaseen Tekusaan. Tämä purskahti itkuun rukoillen miestä armahtamaan hänen kuihtunutta ruumistaan ja harmaita hiuksiaan, niin että hän saisi säilyttää neitsyytensä loppuun asti. Nuorukaisia alkoi hävettää ja he poistuivat jättäen neitseet rauhaan.

Kun maaherra Teoteknos sai kuulla suunnitelmansa epäonnistumisesta, hän päätti vihkiä seitsemän neitsyttä Artemis- ja Athena-jumalattarien mysteereihin näiden vuotuisena yhteisenä juhlana. Juhlaseremonioihin kuului, että jumalattarien patsaat kannettiin juhlallisessa kulkueessa läheiselle järvelle pestäväksi. Kun juhlapäivä koitti, neitseet pantiin alastomina juhlakulkuetta johtaviin vaunuihin. Kun kulkue saapui järveen laskevan joen rannalle, he kieltäytyivät vihaisesti ryhtymästä väärien jumaluuksien papittariksi. Seurauksena oli, että heidän kaulaansa sidottiin raskas kivi ja heidät kaikki hukutettiin järven pohjaan.

Yön tultua pyhä Tekusa ilmestyi veljenpojalleen Teodotokselle, jonka hän oli kasvattanut rakastamaan hyveellistä elämää. Vainojen puhjettua tämä oli henkensä kaupalla ryhtynyt palvelemaan uskontunnustajia ja vainojen uhreja. Tekusa muistutti häntä ilmestyksessä niistä vaivoista, joita hän oli nähnyt poikaa kasvattaessaan. Hän määräsi, että Teodotoksen oli heti seurauksia pelkäämättä nostettava ylös järven pohjasta hänen ja hänen kumppaniensa ruumiit. Myös pyhä marttyyri Sosandros ilmestyi ja karkotti järveä vartioivat sotilaat. Sitten alkoi ennen kuulumattoman raju myrsky, joka heitti marttyyrien ruumiit järven laskujoen rantatörmälle. Näin Teodotos ja hänen kumppaninsa saattoivat korjata pois pyhien marttyyrien ruumiit ja saattaa ne asianmukaisesti haudan lepoon.

Seuraavana päivänä pakanat kuulivat marttyyrien ruumiiden katoamisesta. Uutinen raivostutti heitä niin, että he pidättivät kaikki kristityt, jotka vain pystyivät löytämään, ja kiduttivat heitä. Yksi Teodotoksen toveri, joka ei pystynyt kestämään kidutuksia, paljasti, mihin marttyyrien ruumiit oli haudattu. Maaherra käski välittömästi kaivaa ne esiin ja antoi polttaa ne. Heti tästä petoksesta kuultuaan Teodotos meni vapaaehtoisesti tuomittavaksi. Hän kävi loistavan marttyyrikilvoituksen ja liittyi voittajana toisten pyhien marttyyrien seuraan.

Pyhä Eufrasia oli kotoisin Nikeasta. Keisarien Diocletianuksen ja Maximoksen toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana 300-luvun alussa hänet pidätettiin kristittynä ja vietiin tuomioistuimen eteen vastaamaan uskostaan. Raskaiden kidutusten jälkeen hänet heitettiin lopulta mereen. Näin hän vei marttyyrikilvoituksensa täydelliseen loppuun.

Pyhät marttyyriveljekset David ja Taritšan (Tatšan) Georgialaiset syntyivät Georgiassa 600-luvulla. Heidän vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä ja kuninkaan sukulaisia. Heidän isänsä, armenialainen Vardan kuoli heidän ollessaan vielä pieniä, ja heidän äitinsä Taginen pakanallinen veli Teodosios anasti perheen omaisuuden itselleen. Teodosios pelkäsi, että hänen sisarensa ja tämän pojat alkaisivat vaatia omaisuuttaan takaisin, ja yritti houkutella heitä omaan pakanauskoonsa ja lupasi adoptoida lapset, mutta Tagine sanoi: ”Riittää, että olet ryöstänyt heidän maallisen omaisuutensa, mutta sinä et voi viedä heiltä heidän perintöään, jonka he saavat Isältä taivaassa!” Myöskään pojat eivät suostuneet kieltämään Kristusta vaan olivat valmiita kärsimään rakkaudesta Herraan ja Taivaalliseen Isään.

Kun suostuttelu ei auttanut, Teodosios päätti murhata pojat salaa, mutta Tagine sai vihiä hänen suunnitelmastaan ja pakeni lasten kanssa Armenian vuorille. Teodosios sai selville, missä he olivat, ja lähti aseistettujen sotilaiden saattamana surmaamaan heidät. Lampaita paimentamassa ollut David ilahtui nähdessään enonsa ja juoksi syleilemään häntä, jolloin Teodosios murhasi hänet veitsellä. Sauva herposi marttyyri Davidin kädestä ja putosi maahan, missä se ihmeellisesti muuttui isoksi puuksi. Kaksisataa vuotta myöhemmin joukko kristittyjä kaatoi puun ja jakoi sen pyhät palaset keskenään.

Davidin veli Taritšan, joka oli nähnyt veljensä murhan, juoksi hakemaan apua Divrin kylästä, mutta takaa-ajajat saivat hänet kiinni ja pistivät hänetkin kuoliaaksi. Kun he palasivat Teodosioksen luokse, he huomasivat, että Jumala oli rangaissut häntä tekemällä hänet sokeaksi. Vähitellen Teodosios alkoi katua tekoaan ja hänen silmänsä täyttyivät katkerista kyynelistä.

Aluksi Tagine oli raivoissaan veljelleen, ja ihmiset, jotka kuulivat lohduttoman äidin itkun, itkivät yhdessä hänen kanssaan. Mutta kun hän hyväili elottomien poikiensa ruumiita, Teodosios sanoi hänelle: ”Rukoile pyhiä marttyyreja, että Herra armahtaisi minua ja tekisi minut kelvottoman kelvolliseksi ottamaan vastaan Kristuksen Jumalan sinetin. Hän on ainoa tosi Jumala!” Kun Tagine kuuli veljensä sanat, hän käsitti, että Jumala oli ottanut hänen poikansa vastaan pyhinä uhreina, ja sanoi veljelleen: ”Antakoon Jumala sinulle anteeksi minun poikieni murhan!” Sitten hän otti multaa, johon hänen poikansa Davidin veri oli vuotanut, ja siveli sillä veljensä silmiä. Heti paikalla Teodosios sai näkönsä takaisin. Tämä tapahtui vuonna 693. Jumala todisti marttyyriensa pyhyyden antamalla heidän ruumiidensa vielä säteillä kirkasta valoa joka ilta pimeän tullen.

Teodosios tunnusti syntinsä katolikoksen itsensä edessä ja katui niitä. Hänet kastettiin ja hän pystytti kirkon sisarenpoikansa pyhän marttyyri Davidin muistolle. Divrin kaupungin johtaja otti haltuunsa pyhän marttyyri Taritšanin reliikit ja rakensi hänelle omistetun kirkon. Marttyyrien äiti Tagine nukkui myöhemmin pois rauhassa.

Pyhä Stefanos Uusi syntyi vuonna 867 ja oli keisari Basileios I Makedonialaisen (867–886) ja tämän toisen vaimon Eudokia Ingerinan poika. Hän oli poikkeuksellinen lahjakkuus, josta tuli jo teini-ikäisenä patriarkka Fotios Suuren oppilas ja apulaispiispa. Fotioksen erottamisen jälkeen Stefanoksen veli keisari Leo VI Viisas ja pyhä synodi valitsivat Stefanoksen Konstantinopolin patriarkaksi vuonna 886 vain yhdeksäntoista ikäisenä – joidenkin lähteiden mukaan hän olisi ollut ainoastaan viidentoista.

Stefanos osoitti nuoresta iästään huolimatta suurta kypsyyttä, viisautta ja hyveellisyyttä. Hän oli Kristuksen lauman valpas vartija ja uskollinen paimen. Stefanos huolehti leskistä, orvoista ja muista köyhistä ja auttoi vääryyttä kärsineitä. Hän miellytti Jumalaa kaikessa mitä tekikin. Jumala kutsui hänet luokseen jo kuuden vuoden patriarkkakauden jälkeen vuonna 893 vain 25 vuoden ikäisenä.

Pyhittäjä Makari syntyi vuonna 1792 Vjazmassa, jossa hänen isänsä Jakov Gluharev palveli pappina. Poika sai kasteessa nimen Mikael. Isä Jakov oli suorittanut pappisseminaarin täyden oppimäärän, mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Hän antoi kotona pojalleen perusteellisen alkeisopetuksen. Seurakuntakoulun ja pappisseminaarin jälkeen Mikael jatkoi opintoja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Hänen syvä perehtyneisyytensä kieliin, teologiaan ja eri tieteenaloihin erotti hänet muista opiskelijoista ja hänet otettiin suoraan akatemian toiselle kurssille. Jo seitsemänvuotiaana Mikael oli kääntänyt kotonaan lyhyitä tekstejä latinaksi ja kaksikymmenvuotiaana hän osasi hepreaa, ranskaa ja saksaa. Akatemian rehtori pyhä Filaret Moskovalainen (19.11.) mieltyi lahjakkaaseen opiskelijaan. Hänestä tuli Mikaelin hengellinen ohjaaja ja suojelija ja heidän hengellinen yhteytensä säilyi läpi vuosien. Pyhän Filaretin vaikutuksesta Mikael kiinnostui askeettisesta elämäntavasta. Hän luki Filokaliaa ja tunnusti päivittäin ajatuksensa ohjaajalleen.

Akatemian opintojen jälkeen nuori teologian maisteri määrättiin Ukrainaan Ekaterinoslavin pappisseminaarin opettajaksi. Siellä hän tutustui moldovalaisiin munkkeihin, jotka olivat pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaita. Pyhittäjä Paisin opetukset mielen rukouksesta ja hengellisestä ohjauksesta löysivät vastakaikua Mikaelin sydämestä. Vuonna 1818 hän vihkiytyi munkiksi vain 25 vuoden ikäisenä saaden nimekseen Makari. Seuraavana päivänä hiippakunnan piispa Job vihki hänet munkkidiakoniksi ja parin päivän kuluttua pappismunkiksi.

Ennen pitkää Makari joutui kuitenkin piispansa epäsuosioon; tämä väheksyi jatkuvasti Makarin mielipiteitä työasioissa ja sorti häntä. Myöhemmin Makari tosin totesi, että kaikki tapahtui Jumalan sallimuksesta hänen oman ”oppineen ylpeytensä” pois juurimiseksi. Omasta pyynnöstään hänet kuitenkin siirrettiin toiseen hiippakuntaan, jossa hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon ja nimitettiin Kostroman pappisseminaarin rehtoriksi ja luostarin johtajaksi. Hän luki paljon erityisesti Makarios Egyptiläisen, Maksimos Tunnustajan ja Dionysios Areiopagiitan teoksia. Mutta Kostromassakaan hän ei saanut osakseen ymmärtämystä. Hallinnolliset tehtävät rasittivat hänen askeettista, suoraa ja vilpistelemätöntä luonnettaan. Ohjaajansa kanssa neuvoteltuaan hän päätti jättää julkisen työnsä ja siirtyi vuonna 1825 Kiovan luolaluostariin.

Elämä suuressa kansoitetussa luostarissa osoittautui raskaaksi yksinäisyyttä kaipaavalle kilvoittelijalle. Jo vuoden kuluttua Makari siirtyi Glinskin erakkolaan Kurskin hiippakunnassa. Siellä hän – hengellisen akatemian loistavin arvosanoin suorittanut arkkimandriitta ja luostarin johtaja – hakeutui oppimattoman mutta hengellisesti kokeneen igumeni Filaretin ohjaukseen. Esimiehen asemasta vapautuneena hän antautui jälleen kilvoittelemaan kuuliaisuudessa. ”Kristuksen koulun” hiljaisuudessa hän tutkiskeli sielunsa salaisia kätköjä ja laskeutui oman voimattomuutensa tuntien nöyryyden laaksoon. Myöhemmin hän kuitenkin totesi, että opetustyön jättäminen niin Ekaterinoslavissa kuin Kostromassakin oli ollut pakoa elämän golgatalta.

Kilvoitustensa ohella Makari teki Glinskin erakkolassa käännöstöitä. Juhlapäivinä hän piti kirkossa kansantajuisia ja vakuuttavia opetuspuheita. Hänen oma perimmäinen kutsumuksensa löytyi vuonna 1829, kun hän pyhän metropoliitta Filaretin siunauksella hakeutui lähetystyöhön turkinsukuisten kansojen pariin Altaille.

Makari matkusti ensin Siperiaan Tobolskiin ja sieltä edelleen määränpäähänsä Bijskin alueelle. Ennen hänen tuloaan paikallinen pappi oli kastanut vain noin 300 henkeä, joten miltei kaikki alueen asukkaat olivat pakanoita. Makarilla oli mukanaan kaksi avustajaa, joita varten hän laati yhteiselämän säännöt. Heidän tuli pitää kaikkea omaisuutta yhteisenä ja ohjenuoranaan yhteiselämäluostareiden sääntöjä sekä tunnustaa usein ajatuksensa ja kiusauksensa hengelliselle isälleen. Hän valitsi mission pääpaikaksi Majman kylän ja perusti lisäksi leirit läheiseen Ulalan kylään ja Teletskojejärvelle. Seudulla asui kolme venäläistä mehiläistenhoitajaa ja muutamia kristinuskoon kääntyneitä tataariperheitä.

Aluksi Makari kohtasi monenlaisia esteitä saarnatessaan Jumalan sanaa altailaisille ja tataareille. Hän ei osannut paikallisia kieliä ja paikalliset asukkaat karttoivat niin häntä kuin kristinuskoakin. Vähän kerrassaan he kuitenkin vakuuttuivat Makarin vilpittömyydestä ja hyväsydämisyydestä ja ymmärsivät, ettei hänestä ollut kenellekään vaaraa, ja alkoivat kunnioittaa häntä. Makarin julistamat totuuden sanat läpäisivät heidän sydämensä ja monet kääntyivät kristinuskoon. Lopulta nekin, jotka olivat ensin muuttaneet kauemmas isä Makarista, tulivat kasteelle.

Pian Altaille tultuaan Makari alkoi kirjoittaa muistiin altailaisten kielten sanoja ja kokosi 3000 sanaa käsittävän sanakirjan. Vuonna 1832 hän palkkasi hyvän tulkin ja alkoi tämän avustuksella kääntää tärkeimpiä rukouksia ja osia jumalanpalveluksista sekä evankeliumia ja katkelmia Uudesta ja Vanhasta testamentista paikalliselle kielelle.

Lähetystyön edistyessä Makari siirsi lähetysaseman Ulalaan ja perusti sen yhteyteen koulun, jossa paikallisille asukkaille opetettiin luku- ja kirjoitustaitoa. Ulalasta käsin hän teki matkoja paimentolaisina elävien tataarien ja kalmukkien luo. Hän myös ymmärsi nopeasti, ettei vastakääntyneitä voinut jättää oman onnensa nojaan, vaan että he tarvitsivat monenlaista apua. Niinpä hän alkoi rakennuttaa kääntyneitä varten taloja, hankkia karjaa, maanviljelysvälineitä ja siemeniä sekä opettaa heille vakinaista elämäntapaa paimentolaisuuden sijaan. Tähän kaikkeen hän käytti oman palkkansa.

Neljäntoista vuoden aikana isä Makari kastoi noin 700 aikuista ja saman verran lapsia. Ulalaan perustettiin naisyhteisö, josta sittemmin muodostui luostari.

Heikentynyt terveys pakotti isä Makarin jättämään lähetystyön vuonna 1844. Hän siirtyi Pyhän Kolminaisuuden luostarin johtajaksi Bolhovin kaupunkiin Venäjälle. Muutaman vuoden kuluttua hän sai luvan lähteä pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle, mutta matka jäi tekemättä. Pyhittäjä Makari antoi henkensä rauhallisesti Herran käsiin toukokuun 18. päivänä vuonna 1847. Hänen viimeiset sanansa kuolinhetkellä olivat: ”Kristuksen valo valaisee kaikkia.” Aikalaiset nimittivät häntä ”käytännössä toteutetuksi evankeliumiksi”.

Pyhittäjä Makarin kunnioitus alkoi pian hänen kuolemansa jälkeen. Toinen pyhä Makari (Nevski, ks. 16.2.), joka sittemmin valittiin Moskovan metropoliitaksi, jatkoi hänen työtään Altailla. Hän kääntyi usein rukouksissaan pyhittäjä Makarin puoleen ja tunsi aina saavansa häneltä apua. Pyhittäjä Makari kanonisoitiin Siperian paikalliseksi pyhäksi vuonna 1983. Yleiseen pyhienkalenteriin hänen nimensä liitettiin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyripiispa Patrikios ja hänen kanssaan kärsineet pyhät pappismarttyyrit Akakios, Menander ja Polyenos kuolivat marttyyreina Bitynian Prusassa (nykyinen Bursa Turkissa) vuoden 300 tienoilla. Patrikios oli Prusan piispa, joka puhui kuvernööri Juliukselle avoimesti epäjumalien palvonnan mielettömyydestä. Julius antoi pidättää hänet ja kiduttaa häntä monin tavoin saadakseen hänet kieltämään Kristuksen, mutta Patrikios pysyi lujana uskossaan.

Prusan lähellä oli kuuluisia kuumia vesilähteitä, joiden lähellä oli lääkintätaidon ja terveyden jumalien Asklepioksen ja Hygeian temppeli. Kun Julius kävi lähteillä, hän uhrasi näille epäjumalille ja tunsi virkistyneensä. Hän halusi säilyttää heidän suosionsa ja päätti haetuttaa piispa Patrikioksen uhraamaan Asklepiokselle ja Hygeialle. Julius yritti saada piispan vakuuttuneeksi siitä, että lähteiden parantava vaikutus oli näiden jumalien ansiota. Piispa myönsi lähteiden kivennäisveden parantavan vaikutuksen, mutta totesi, etteivät lähteitä olleet luoneet väärät jumalat vaan Jeesus Kristus, joka on luonut myös tulen ja veden. Hän piti Juliukselle pitkän saarnan. Julius sanoi: ”Jos minä annan heittää sinut näiden lähteiden kuumaan veteen rangaistuksena sinun osoittamastasi halveksunnasta meidän jumaliamme kohtaan, luuletko sinä, että sinun Kristuksesi, joka muka on luonut nämä lähteet, pelastaa sinun henkesi?” Patrikios vastasi: ”Minun Jumalani pystyy pelastamaan minut kuumasta vedestä ja sinun käsistäsi, mutta jos Hän ei tee sitä, en sittenkään palvele sinun jumaliasi, jotka eivät ole Jumala. Jumalan tahto tapahtukoon. Mutta vavistus vallatkoon jumalattomat tuhoavan tulen edessä, joka polttaa sekä epäjumalat että heidän palvelijansa.”

Julius suuttui ja määräsi, että Patrikios heitetään kuumaan veteen. Piispa rukoili: ”Herra Jeesus Kristus, auta palvelijaasi!” Silloin kiehuva vesi läikkyi sotilaiden päälle ja poltti heitä pahoin, kun taas Patrikios säilyi vahingoittumattomana ja uiskenteli vedessä kuin lammessa. Kuvernööri käski nostaa hänet vedestä ja mestata hänet.

Pyhä marttyyripiispa Patrikios kohotti kätensä taivasta kohden viimeiseen rukoukseen ja kiitti Jumalaa, joka oli luonut kuumat lähteet hurskaiden pelastukseksi ja parannukseksi ja jumalattomien rangaistukseksi. Sanottuaan ”Aamen” hän polvistui. Hänen kaulansa katkaistiin ja hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Paikalla olleet kristityt onnistuivat ottamaan hänen jäännöksensä talteen ja hautasivat ne. Samalla kertaa mestattiin kolme muuta pyhää uskontunnustajaa, papit Akakios, Menander ja Polyenos. Kaikki neljä olivat jo kuolleet tälle maailmalle ankaran askeesin kautta.

Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen syntyi Niilin varrella Ylä-Egyptin Hermopoliksessa ja eli keisari Maximianuksen hallituskaudella (286–305), jolloin kristittyjä vainottiin. Kun Akoluthos oli avoimesti tunnustanut uskonsa Kristukseen, hänet vietiin roomalaisen kuvernöörin Arianuksen eteen. Kun imartelu ei tehonnut häneen eivätkä uhkaukset pelottaneet häntä, pakanat rankaisivat häntä sitomalla ensin painavan kiven hänen kaulaansa ja heittämällä hänet seuraavana päivänä liekkeihin. Pyhä marttyyri Akoluthos Hermopolislainen poltettiin elävältä ja näin hän saavutti marttyyrien kruunun.

Pyhä Dunstan syntyi 900-luvun alkupuolella Baltonsboroughssa Glastonburyn lähellä. Hänen äitinsä, hurskas Cynethrith, sai ihmeellisellä tavalla ilmoituksen siitä, että hänen poikansa oli kutsuttu suureen kunniaan. Glastonburyn munkkien opissa Dunstan osoittautui lahjakkaaksi, innokkaaksi ja hurskaaksi. Hänet vihittiin pappeuden alemmalle asteelle, diakoniksi, ja hän ryhtyi palvelemaan setänsä, Canterburyn arkkipiispan, hiippakunnassa ja kuninkaan hovissa. Kateelliset alkoivat kuitenkin panetella häntä ja saivat hänet pian karkotettua. Kun Dunstan oli lähdössä, he vieläpä työnsivät hänet viemärisammioon, joka oli täynnä virtsaa ja ulostetta.

Tämän jälkeen Dunstan sai ihosairauden, jota hän luuli spitaaliksi, ja tästä säikähtyneenä hän suostui vastaanottamaan pappisvihkimyksen. Hän alkoi kilvoitella erakkomunkkina Glastonburyssa, jossa hän rakensi itselleen pienen keljan vanhan kirkon viereen. Siellä Dunstan rukoili, tutki kirjoituksia ja teki käsitöitä. Hän valmisti metallista kelloja ja astioita sekä kopioi ja koristeli kirjoja. Musiikillisesti lahjakkaana hän tapasi myös soittaa harppua.

Kun tieto Dunstanin pyhästä elämästä levisi, kuningas Edmund I kutsui hänet neuvonantajakseen, mutta hovimiesten panettelut saivat hänet jälleen jättämään hovin. Kuningas nimitti Dunstanin kuitenkin Glastonburyn luostarin johtajaksi. Dunstan antautui tehtävään täydellä innolla: hän rakennutti luostarin ja sen pyhälle Pietarille omistetun kirkon uudelleen ja perusti luostariin koulun. Luostarissa noudatettiin pyhän Benedictuksen luostarisääntöä. Tästä alkoi käänteentekevä luostarilaitoksen elpyminen Englannissa.

Parin vuoden kuluttua seuraava kuningas Eadred nimitti Dunstanin tärkeimmäksi neuvonantajakseen. Tässä tehtävässä Dunstan vakautti kruunun auktoriteetin, poisti pakanuuden viimeiset jäänteet, rakensi tuhoutuneita kirkkoja uudelleen ja valvoi kirkon asioissa pyhien kanonien noudattamista. Eadredin kuoltua vuonna 955 kuninkaaksi tuli vain 16-vuotias Edwy, joka oli kuriton ja vastusti uudistuksia. Kun Dunstan moitti häntä hänen siveettömästä elämästään, kuningas erotti Dunstanin, joka joutui lyhyeksi aikaa maanpakoon Flanderiin, nykyisen Belgian tienoille. Siellä Dunstan ensimmäisen kerran sai tutustua mannermaiseen luostarielämään ja näki benediktiinien kilvoituselämää parhaimmillaan.

Englannissa puhkesi levottomuuksia, joissa kuningaskunnan pohjois- ja itäosa irrottautui vuonna 957 Edwyn mielivallasta ja otti kuninkaakseen tämän veljen Edgarin. Tämä antoi heti vihkiä Dunstanin Worchesterin piispaksi ja seuraavana vuonna sen lisäksi myös Lontoon piispaksi. Lopulta vuonna 959 Edwy kuoli ja kuningaskunta yhdistyi, jolloin Dunstanista tuli Canterburyn arkkipiispa ja koko Englannin kuningaskunnan kirkollinen johtaja. Hän kävi Roomassa, jossa paavi Johannes XII antoi hänelle siunauksensa ja palliumin eli epitrakiilin, joka toimi paavin siunauksen symbolina.

Dunstan nimitti päteviä henkilöitä hiippakuntien ja luostarien johtoon, kunnostutti lukuisia luostareita ja järjesti lähetystyötä Skandinaviaan. Hän ojensi määrätietoisesti niitä pappeja, jotka olivat turmeltuneet ja elivät vastoin munkkilupauksiaan.

Tehokkaan kirkollisen toimintansa ohella pyhä Dunstan jäljensi käsikirjoituksia ja järjesti tukea taiteilijoille ja käsityöläisille. Näin hänet tultiin tuntemaan kulta-, hopea- ja koruseppien sekä muusikoiden suojelijana jo eläessään. Vuonna 973 hän kruunasi Edgarin juhlallisesti koko Englannin kuninkaaksi. Edgarin kuoltua kaksi vuotta myöhemmin kuninkaaksi tuli Edward. Kun tämä kuoli salaliiton uhrina vuonna 979, Dunstan vetäytyi Canterburyyn ja poistui sieltä vain harvoin. Hän vietti viimeiset elinvuotensa rukouksessa, auttoi perustamaan kouluja ja luostareita ja opetti itse katedraalikoulussa, työskenteli kirkonkellovalimossa ja jäljensi käsikirjoituksia.

Pyhä Dunstan sai etukäteen enkeliltä ilmoituksen lähestyvästä kuolemastaan ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 19.5.988. Hänen kunnioituksensa levisi nopeasti kansan keskuudessa, ja Winchesterin synodi kanonisoi hänet jo vuonna 1029. Hänen hautakammiostaan Canterburyssa tuli kansallinen pyhiinvaelluspaikka, kunnes se tuhoutui vuonna 1508. Yksikään anglosaksinen pyhä ei liene ollut aikansa kirkollisessa ja poliittisessa elämässä yhtä vaikutusvaltainen kuin pyhä Dunstan omana aikanaan.

Vuonna 1228 kaksi athoslaista munkkia Johannes ja Konon saapuivat Kyprokselle, joka oli tuolloin roomalaiskatolisten temppeliherrojen ritarikunnan hallussa. Vietettyään jonkin aikaa Makhairan ja Krysostomoksen kuuluisissa luostareissa he asettuivat Kantaran Jumalanäidin hylättyyn luostariin. Heidän hyvyytensä ja askeettiset kilvoituksensa tulivat pian tunnetuiksi. Kyproslaiset, jotka tunsivat ortodoksisen uskonsa olevan uhattuna, kiiruhtivat heidän luokseen sankoin joukoin saamaan uskonvahvistusta. Latinalainen Lefkosian arkkipiispa Eustorgius sen sijaan alkoi pelätä, että munkit tekisivät tyhjäksi hänen suunnitelmansa käännyttää kyproslaiset roomalaiskatolisuuteen, ja lähetti luostariin kaksi läheistä miestään, joiden tehtävänä oli panna munkit kuriin.

Ensimmäiseksi piispan lähettiläs yritti vakuuttaa munkit siitä, että ehtoollinen on toimitettava happamattomalla leivällä. Silloin Johannes ehdotti, että kumpikin osapuoli toimittaisi liturgian omalla tavallaan, jonka jälkeen he molemmat astuisivat kuumaan polttouuniin kokeilemaan, kumpi säilyy palamatta. Latinalaiset kieltäytyivät ehdotuksesta ja poistuivat luostarista.

Munkit viettivät seuraavan yön kiitosrukouksissa, ja aamulla he lähtivät Lefkosiaan. Matkalla ihmisiä kiiruhti joukoittain heidän luokseen saamaan heidän siunauksensa. Eustorgius oli saanut varoituksen munkkien saapumisesta. Hän kutsui heidät heti loisteliaaseen piispanhoviinsa. Johannes, Konon ja heidän seuralaisensa tekivät latinalaisten väitteet tyhjiksi pyhien isien lausumilla. Raivostunut arkkipiispa, joka ei pystynyt vastaamaan heille, käski ruoskia heidät ja heittää vankilaan.

Kolme vuotta munkkien joukko kesti kärsivällisesti ja Jumalaan luottaen julmaa vankeutta pimeässä, kosteassa ja löyhkäävässä tyrmässä. He saivat syödäkseen homehtunutta leipää, vartijat pilkkasivat heitä jatkuvasti ja heitä kidutettiin usein. Tästä huolimatta arkkipiispan lähettilään ehdotukset eivät horjuttaneet heidän vakaumustaan. Kun heidät toisen vankilavuoden alussa vietiin uudelleen arkkipiispan eteen, he vastasivat hänen ehdotuksiinsa vielä entistäkin urheammin. Sen jälkeen heidät annettiin pyövelien käsiin. Teognostos oli heistä ensimmäinen, joka sai marttyyrin kruunun, minkä jälkeen hänen ruumiinsa poltettiin.

Munkkien kolmantena vankeusvuonna (1231) heidät kutsuttiin Eustorgiuksen avustajan inkvisiittori Andreaksen eteen. Tälle oli annettu ohjeet tehdä loppu kapinoivista munkeista. He vastasivat hänelle yhteen ääneen, että olivat ylpeitä voidessaan henkensä uhalla tunnustaa ortodoksista uskoa, jota profeetat olivat julistaneet, apostolit saarnanneet ja jonka isät ja kirkolliskokoukset olivat määritelleet. Kolmen päivän kuluttua heidät kutsuttiin jälleen paikalle. Läsnä oli myös Kyproksen latinalainen kuningas Erik I (1218–1254), joka antoi Andreakselle luvan kurittaa heitä niin kuin tahtoi. Teloittajat sitoivat heidät jaloista kolmen hevosen perään. Ne ajettiin laukkaamaan pitkin kaupungin teitä vankien raahautuessa jäljessä. Tarkoitus oli saada kaupungin ortodoksikristityt kauhun valtaan.

Lopulta munkkien puolikuolleet ruumiit irrotettiin hevosista ja heitettiin jo valmiina olevan rovion päälle. Kun isä Johannes seisoi rukoillen liekkien keskellä, yksi läsnäolijoista löi häntä ryhmysauvalla päähän. Kaatuessaan pyhä sammutti tulen. Silloin teloittajat sytyttivät toisen rovion, johon he heittivät sikin sokin pyhien ja eläinten ruumiita. Kun tuli oli palanut, he hajottivat tuhkan. Myöhemmin inkvisiittori Andreas, josta oli tullut Avilan piispa Espanjassa, paloi itse kuoliaaksi nukahdettuaan takkansa äärelle.

Pyhä Dimitri oli Moskovan suuriruhtinas Johanneksen (Iivana II, 1326−1359) poika. Hän syntyi vuonna 1350. Hän sai hurskaan kasvatuksen ja oppi nuoresta pitäen rakastamaan Jumalaa. Pyhä metropoliitta Aleksi (12.2.) oli suuriruhtinas Johanneksen ystävä ja neuvonantaja ja hänellä oli suuri vaikutus myös nuoreen Dimitriin.

Suuriruhtinas kuoli Dimitrin ollessa vasta yhdeksänvuotias. Metropoliitta Aleksista tuli muutamaksi vuodeksi paitsi Venäjän hengellinen myös sen maallinen johtaja. Hän otti isän paikan Dimitrin elämässä. Hänen ohjauksessaan Dimitri oppi hoitamaan valtiolliset velvollisuutensa evankeliumin opetusten hengessä ja etsimään kaikessa Jumalan kunniaa.

Tataarit olivat pitäneet Venäjää valtansa alla noin 150 vuotta. Ruhtinaat olivat riippuvaisia kaanista, jolta he saivat nimityksensä. Dimitri teki ensimmäisen matkansa tataarien pääkaupunkiin, Kultaiseen Ordaan, vähän yli kymmenvuotiaana. Hän sai nimityksen suuriruhtinaaksi, mutta joutui heti kohtaamaan kateellisen kilpailijan, Suzdalin ruhtinaan. Ennen pitkää myös Tverin ruhtinas Mikael alkoi tavoitella suuriruhtinaan arvoa itselleen. Dimitri sai voiton heistä molemmista, mutta ei pyrkinyt valloittamaan kilpailijoidensa kaupunkeja. Hänen tavoitteenaan oli luoda yhtenäinen valtio siten, että ruhtinaat alistuisivat vapaaehtoisesti Moskovan valtaan. Näin hän yhdisti vallankäytössään voiman ja laupeuden. Sisäisten kilpailijoiden lisäksi Dimitri joutui taistelemaan myös ulkoisia vihollisia, niin tataareja kuin liettualaisia vastaan.

Dimitri pyysi kirkolta siunauksen kaikkiin valtiollisiin ratkaisuihin. Kolmella kirkonmiehellä oli erityisasema hänen elämässään. Heistä ensimmäinen oli pyhä metropoliitta Aleksi, jonka ohjaukseen Dimitri tukeutui aina tämän kuolemaan asti. Toinen oli Simonovon luostarin igumeni ja Rostovin arkkipiispa Feodor (28.11.), jonka hän sittemmin valitsi rippi-isäkseen. Kolmas oli pyhittäjä Sergei Radonežilainen. Dimitrin henkilökohtainen elämä rakentui kristillisen avioliiton vankalle pohjalle. Hänen hurskas vaimonsa Jevdokia vihkiytyi Dimitrin kuoleman jälkeen nunnaksi saaden nimen Jefrosinia (7.7.). Perheen yhdestätoista lapsesta kaksi oli pyhittäjä Sergein kastamia. Dimitri vieraili usein Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hän myötävaikutti Venäjän hengelliseen uudistumiseen perustamalla useita luostareita, joiden johtajiksi hän kutsui pyhittäjä Sergein oppilaita.

Pyhän ruhtinas Dimitrin aikana tataarivallan ies Venäjällä alkoi hellittää. Ordassa oli sisäisiä ongelmia, mikä herätti venäläisissä toiveita, mutta kansalta puuttui yhdistävä johtaja ja järjestyneisyys. Tuohon tehtävään Dimitri tarttui.

Vuonna 1378 suuri tataarijoukko tunkeutui Rjazanin ruhtinaskuntaan tavoitteenaan edetä sieltä kohti Moskovaa. Dimitri joukkoineen asettui vastarintaan ja voitti vihollisen Vožejoella. Tuosta taistelusta tuli ikään kuin Kulikovon taistelun kenraaliharjoitus.

Pian kaani Mamai kokosikin valtavan 400 000 miestä käsittävän armeijan uuteen hyökkäykseen. Suuriruhtinas Dimitri valmistautui taisteluun vierailemalla Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Pyhittäjä Sergei valoi häneen rohkeutta ja luottamusta Jumalaan ja ennusti hänelle voittoa, vaikka sanoikin, että monille sotilaille valmistettiin jo marttyyrikruunuja. Dimitrin pyynnöstä pyhittäjä Sergei antoi hänen mukaansa kaksi ylhäissukuista munkkia Aleksanteri Peresvetin ja Andrei Osljabin, jotka olivat ennen luostariin tuloaan olleet urheita sotureita. Epäröimättä he lähtivät mukaan taisteluun, mutta eivät pukeutuneina kypärään ja haarniskaan, vaan ristin koristamaan skeemavaatteeseen.

Tieto pyhittäjä Sergein Dimitrille antamasta tuesta ja siunauksesta yhdisti ja rohkaisi venäläisiä ruhtinaita. Taistelun aattona Vladimirissa tapahtui vielä ihmeellinen enne: Muuan alttariapulainen nukkui yöllä kirkossa, jossa olivat Dimitrin esi-isän pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) pyhäinjäännökset. Alttariapulainen näki ilmestyksessä kaksi munkkivanhusta, jotka kehottivat pyhää Aleksanteria nousemaan ja lähtemään Dimitrin avuksi. Ilmestyksen johdosta reliikkiarkku avattiin ja siitä löytyivät maatumattomat pyhäinjäännökset.

Ratkaiseva taistelu käytiin Kulikovon kentällä Donin varrella syyskuun 8. päivänä vuonna 1380. Ensimmäisenä taisteluun ylivoimaista vihollista vastaan heittäytyi munkki Aleksanteri, joka sai heti surmansa. Taistelu oli suurempi kuin mikään aikaisempi Venäjän historiassa. Sotivat osapuolet tuskin mahtuivat kentälle ja maa tuntui painuvan joukkojen painosta. Osa sotilaista kuoli keihäänpistoihin, toiset tallautuivat kuoliaiksi. Taistelun aikana monet näkivät ylienkeli Mikaelin johtaman enkelijoukon auttavan kristittyjä. Taivaissa kulkivat myös pyhien marttyyrien joukot mukanaan Georgios Voittaja ja Demetrios Tessalonikalainen sekä pyhät ruhtinaat Boris ja Gleb. Suuriruhtinas Dimitrin armeija sai lopulta loistavan voiton vihollisesta, vaikka omia sotilaitakin kaatui kymmeniä tuhansia. Kulikovon taistelusta muodostuikin ratkaiseva askel tiellä kohti vapautumista tataarien vallasta ja Venäjän valtion muodostumista.

Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri, joka sai voiton johdosta lisänimen Donskoi (Donilainen), matkusti jälleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa ja kertomaan saamastaan voitosta pyhittäjä Sergeille. Kaatuneiden sotilaiden puolesta toimitettiin muistopalveluksia. Lisäksi heidän muistelemistaan varten määrättiin vuotuinen muistopäivä suuriruhtinas Dimitrin taivaallisen suojelijan Demetrios Tessalonikalaisen juhlaa (26.10.) edeltäväksi lauantaiksi. Ajan myötä tuosta ”Dimitrin lauantaista” muodostui ei vain kaatuneiden vaan kaikkien vainajien muistelupäivä. Käytäntö levisi yli Venäjän rajojen – jopa Kreikkaan, jossa liturgisia vaikutteita on varsin harvoin omaksuttu Venäjän suunnalta.

Palattuaan Moskovaan pyhä Dimitri rakennutti useita luostareita kiitokseksi Kulikovon taistelukentällä saamastaan voitosta. Hän ei kuitenkaan saanut nauttia rauhasta pitkään. Jo kahden vuoden kuluttua kaani Tohtamys hyökkäsi Moskovaan. Kolmen päivän piirityksen jälkeen hän valloitti kaupungin, surmasi joukoittain ihmisiä sekä ryösti ja häpäisi kirkkoja. Suuriruhtinas Dimitri joutui pakenemaan Kostromaan. Palattuaan hyökkäyksen jälkeen Moskovaan hän löysi sen poltettuna ja autioituneena. Tästä takaiskusta huolimatta tataarit eivät kyenneet varmistamaan asemiaan ja Venäjän vapautuminen heidän vallastaan eteni omaa rataansa. Suuriruhtinas Dimitri ei kuitenkaan saanut nauttia sen tuloksista. Kaksikymmentäkuusi vuotta jatkunut sotiminen oli näännyttänyt hänet niin ruumiillisesti kuin henkisesti. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen pyhittäjä Sergein, nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä Jumalan käsiin toukokuun 19. päivänä vuonna 1389. Hän oli tuolloin 40 vuoden ikäinen. Ennen kuolemaansa hän esitti omaisilleen, pajareille ja koko Venäjälle toivotuksen: ”Rauhan Jumala olkoon teidän kanssanne!”

Pyhittäjä Kornili syntyi Pihkovassa 1300-luvulla. Hän oli jo kypsässä iässä vihkiytyessään munkiksi ja kilvoitteli ensin Valamon luostarissa. Sitten hän vaelsi Suomen kautta Vienanmerelle, jossa hän julisti kristinuskoa pakanoille joutuen välillä kuolemanvaaraan. Jonkin aikaa hän kierteli eri luostareissa ja erakkoloissa keräten nöyriltä kilvoittelijoilta arvokasta erakkoelämän kokemusta.

1300-luvun lopulla Kornili lopetti kiertelyn ja ryhtyi etsimään Äänisjärveltä yksinäistä kilvoituspaikkaa. Hän mieltyi Palej (Vspalje) -nimiseen saareen, rakensi sinne itselleen pienen keljan ja antautui hengelliseen mietiskelyyn ja rukouskilvoitukseen.

Pian sana Kornilin kilvoituselämästä levisi ympäristöön. Hänen luonaan alkoi saaren syrjäisestä sijainnista huolimatta käydä hengellistä ohjausta etsiviä ihmisiä, joista muutamat jäivät kilvoittelemaan yhdessä hänen kanssaan. He rakensivat paikalle Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn kirkon ja perustivat pienen luostarin.

Pyhittäjä Kornili toimi yhteisön johtajana, mutta vetäytyi usein rukoilemaan yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa saarella olevaan luolaan. Hän täydensi rukouskilvoitustaan kantamalla raskaita kilvoituskahleita ja paastoamalla ankarasti. Kerran yöllisen rukouksen aikana hän sai nähdä ilmestyksessä Herran Jeesuksen Kristuksen, joka siunasi ristillä hänet ja luostarin. Tämän suloisen näyn innoittamana pyhittäjä Kornili nimitti luostarinsa johtajaksi oppilaansa Avraamin (21.8.) ja sulkeutui itse luolaan, jossa hän pysyi kuolemaansa asti.

Pyhittäjä Kornili antoi henkensä Herralle korkeassa iässä vuoden 1420 tienoilla. Hänet haudattiin kilvoitusluolaansa. Igumeni Avraamin aikana 1400-luvun lopulla hänen reliikkinsä siirrettiin luostarin kirkkoon, jossa ne sijoitettiin lattian alle.

Pyhittäjä Ignati oli Uglitšin ruhtinas Andrein poika. Hän syntyi noin vuonna 1477 ja sai kasteessa nimen Johannes. Hän oli nöyrä ja hiljainen luonteeltaan. Menetettyään kuusivuotiaana äitinsä hän etsi lohdutusta rukouksesta ja Raamatun lukemisesta.

Kun Johannes oli 13-vuotias, ruhtinas Andrei joutui veljensä, Moskovan suuriruhtinas Iivana III:n vihoihin. Tämä käski vangita Andrein poikineen ja panetti heidät kahleisiin. Ruhtinas Andrei kuoli vankeudessa kolmen vuoden kuluttua. Johannes ja hänen nuorempi veljensä Dimitri siirrettiin Belozerskiin, jossa heitä edelleen pidettiin vankilassa. Veljesten ainoana turvana ja lohtuna oli kääntyä rukouksessa Jumalan ja Hänen puhtaimman Äitinsä puoleen. Masennuksen ja epätoivon hetkinä Johannes lohdutti veljeään, palautti hänen mieleensä pyhien kärsimykset ja sen tulevan palkan, joka on luvattu viattomasti kärsiville. Hän itse piti aina mielessään kuoleman. Näin hän vuosien myötä saavutti hengellisen liikutuksen tilan ja sisäisen rauhan.

Kun veljesten 32. vuosi vankeudessa alkoi, Johannes sairastui. Hän odotti iloiten kuolemaa ja yhdistymistä Kristuksen kanssa. Vain yksi toive hänellä oli: saada munkkivihkimys ennen lähtöä tästä elämästä. Hänen pyynnöstään vankilaan kutsuttiin Prilukan luostarin igumeni Mikael, joka vihki hänet suuren skeeman munkiksi ja antoi hänelle nimen Ignati. Kiitollisuuden kyyneliä vuodattaen uusi skeemamunkki osallistui pyhään ehtoolliseen, siunasi itsensä ristinmerkillä ja antoi henkensä Jumalalle toukokuun 19. päivänä vuonna 1523. Hän oli tuolloin 45 vuoden ikäinen. Jo ennen hautajaisia pyhittäjä Ignatin arkun äärellä alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Kornili syntyi vuonna 1455 (tai 1457) ylhäiseen Krjukovien perheeseen. Hänen setänsä Lukian palveli Moskovan suuriruhtinatar Marian hovissa, jossa kirkollisia sääntöjä noudatettiin luostarimaisella tarkkuudella. Lukianin suosituksesta myös nuori Kornili pääsi hoviin. Hän sai siellä loistavan koulutuksen, mutta säilytti samalla sydämen puhtauden. Nuoresta lähtien hän tunsi vetoa mietiskelevään elämään. Kun iäkäs Lukian sitten jätti hovin vihkiytyäkseen munkiksi pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (9.6.) luostarissa, 20-vuotias Kornili seurasi hänen esimerkkiään jättäen taakseen kaiken sen maineen ja rikkauden, joita virka hovissa tarjosi.

Belozerskin luostarissa Kornili antautui kilvoittelemaan kuuliaisuudessa. Hän toimitti halukkaasti raskaita palvelutehtäviä leipomossa ja piti kilvoituskahleita. Harvoina vapaahetkinään hän kopioi jumalanpalveluskirjoja. Tultuaan koetelluksi kaikissa raskaissa töissä ja saatuaan munkkivihkimyksen hän lähti ohjaajavanhuksensa Gennadin siunauksella vierailemaan lähiseudun luostareissa. Kuin lintu hän etsi itselleen pesäpaikkaa ja kokosi hengellistä hyötyä kaikesta näkemästään ja kuulemastaan. Lopuksi hän suuntasi kulkunsa Novgorodiin, joka oli tunnettu monista luostareistaan.

Novgorodissa arkkipiispa Gennadi (4.12.) mieltyi jumalaapelkäävään ja oppineeseen munkkiin ja olisi halunnut vihkiä hänet papiksi, mutta Kornili kieltäytyi. Pitäen parempana kilvoittelua hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä hän asettui ensin autioon paikkaan Novgorodin läheisyydessä. Sitten hän siirtyi elämään hiljaisuudessa Novgorodin ja Tverin alueen erakkoloissa. Kun hänen luonaan alkoi käydä luostarielämää rakastavia, hän välttääkseen keskusteluja siirtyi Tveriin Pyhän Sabbaan erakkolaan. Mutta sielläkään hän ei saanut kaipaamaansa rauhaa pyhiinvaeltajilta.

Vuonna 1497 Kornili siirtyi Vologdan seudulle sankkaan Komelin metsään Nurmajoen varrelle. Hän asettui asumaan rosvojen hylkäämään mökkiin muuttaen sen hengelliseksi kilvoituskentäksi. Näin hän 40 vuoden ikäisenä sai mahdollisuuden elää täydellisessä yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa sekä lakkaamattomassa rukouksessa. Kerran rosvot hyökkäsivät mökkiin, mutta eivät löytäneet sieltä muuta kuin kirjoja. Rukoukseen ja Jumalan apuun turvautuen Kornili vähitellen rauhoitti metsässä majailevan rosvojoukkion ja käännytti sen lopulta katumukseen.

Neljän vuoden kuluttua Kornilin luo alkoi tulla oppilaita, jotka kaipasivat samanlaista kilvoituselämää kuin hän. He hankkivat elantonsa omien kättensä työllä ja rukoilivat aluksi omissa keljoissaan. Munkkien lukumäärän kasvaessa he alkoivat kuitenkin kaivata yhteisiä jumalanpalveluksia ja pyysivät Kornilia rakennuttamaan kirkon. Näin hiljaisuuden ja yksinäisen kilvoituksen aika päättyi Kornilin osalta ja koitti aika toimia toisten hyväksi.

Entinen rosvojen pesäpaikka Komelin metsässä muuttui luostariksi. Vuonna 1501 sinne rakennettiin Jumalansynnyttäjän temppeliin käymiselle pyhitetty kirkko. Samana vuonna metropoliitta Simon vihki Kornilin pappismunkiksi. Veljestö kasvoi entisestään. Vaatimattomat keljat ja pieni puukirkko osoittautuivat pian riittämättömiksi yhteisön tarpeisiin. Silloin Kornili ryhtyi rakennuttamaan suurta yhteiselämäluostaria kaikkine välttämättömine rakennuksineen ja kivikirkkoineen.

Luostarin elämää järjestäessään Kornili pyrki säilyttämään uskollisuuden pyhien isien hengelle. Hän laati oman luostariohjesäännön, joka perustui toisaalta Joosef Volokolamskilaisen (9.9.) ja toisaalta Nil Sorskin (7.5.) ohjesääntöön. Se oli kolmas venäläisen munkin kirjoittama luostarisääntö. Siinä Kornili soveltaa pyhittäjä Nilin hengellisiä periaatteita yhteiselämäluostariin ja painottaa erityisesti evankeliumin mukaista omaisuudesta luopumista. Veljet eivät saaneet sanoa mitään esinettä omakseen. Kun suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) halusi lahjoittaa luostarille maata ja metsää, Kornili suostui ottamaan vastaan vain sen verran maata kuin yhteisö pystyi viljelemään omiksi tarpeikseen. Kuuliaisuutta noudatettiin kaikissa elämän yksityiskohdissa. Kerran kun eräs veli leipoi leipää pyytämättä ensin siunausta, pyhittäjä Kornili käski heittää leivät pois antaakseen veljelle opetuksen siunauksen tärkeydestä.

Luostarista tuli Jumalan valtakunnan kuva. Se oli kaikkien koettelemuksiin joutuneiden turvapaikka. Siellä oli majatalo pyhiinvaeltajia ja kerjäläisiä varten. Köyhille jaettiin runsaita almuja. Nälänhädän aikana kansa hakeutui luostariin pyytämään apua. Köyhät vanhemmat, joilla ei enää ollut millä elättää perheensä, jättivät pienokaisensa luostarin portille. Pyhittäjä Kornili piti huolta kaikista laskematta kustannuksia. Hän kunnioitti erityisesti pyhittäjä Antonios Suurta, jonka kunniaksi hän rakennutti luostariin toisen kirkon. Kerran juhlapäivänsä aattona pyhittäjä Antonios ilmestyi Kornilille. Hän osoitti suurta leipäkasaa ja kannusti Kornilia jatkamaan anteliaisuuden hyvettä. Kornili heräsi ilon kyyneleet silmissään. Näyn jälkeen hän neuvoi veljestöä jatkamaan köyhien auttamista hänen kuolemansa jälkeenkin.

Kornili jakoi runsaasti myös hengellisiä almuja – lohdutuksen sanoja ja hengellisiä ohjeita – niin maallikoille kuin veljestölleenkin. Hän kehotti kaikkia elämään pyhien isien ohjeiden mukaan ja kulkemaan koko elämän taival rukouksessa ja kuuliaisuudessa. Hänen tinkimättömyytensä luostarielämän periaatteiden toteuttamisessa herätti kuitenkin napinaa veljestön parissa. Monet pitivät häntä liian ankarana ja nousivat häntä vastaan. Eräät tavoittelivat hänen henkeään ja toiset panettelivat häntä suuriruhtinaalle. Kornili itse pysyi vastoinkäymisissä lujana ja kiitti Jumalaa koettelemuksista. Lopulta hän kuitenkin väsyi jatkuvaan vastustukseen. Hän kutsui koolle veljestön ja uskoi luostarin johdon kahdelletoista vanhimmalle oppilaalleen. Itse hän lähti Kostroman metsiin noin 70 kilometrin päässä Komelista löytääkseen jälleen häiriintymättömän hiljaisuuden ja rukouksen. Mukaansa hän otti vain nuorimman oppilaansa Gennadin (23.1.). Yhdessä he panivat alulle uuden Ljubimogradin luostarin Surskoje-järven läheisyydessä.

Komelin luostarin munkit alkoivat pian pyytää Kornilia palaamaan takaisin. Hän pysyi kuitenkin taipumattomana. Hän palasi Komeliin vasta käytyään pyhiinvaellusmatkalla Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa ja kilvoiteltuaan siellä jonkin aikaa keljaan sulkeutuneena. Luostarissaan hän tarttui jälleen entisiin tehtäviinsä ja ruumiilliseen työhön, mutta pian hän tunsi voimiensa heikkenevän. Silloin hän vetäytyi hiljaisuuteen Belozerskin luostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi. Veljestön toivomuksesta hän kuitenkin palasi jonkin ajan kuluttua omaan luostariinsa. Hän vaati oppilastaan Lavrentia (16.5.) ottamaan vastuulleen johtajan tehtävät ja sulkeutui itse keljaansa.

Kun tataarit hyökkäsivät Vologdan seudulle, Kornili veljestöineen pakeni Belozerskin alueelle. Tataarit luulivat hylättyä luostaria aseistetuksi linnoitukseksi, joutuivat paniikkiin ja pakenivat paikalta. Palattuaan luostariin Kornili tunsi kuolemansa lähestyvän. Neljäntenä sunnuntaina pääsiäisen jälkeen hän vielä osallistui pyhään ehtoolliseen kirkossa. Sitten hän kokosi veljet luokseen, hyvästeli ja siunasi heidät kaikki ja kehotti heitä vakavasti noudattamaan luostarisääntöä ja elämään rauhassa ja keskinäisessä sovussa. Hän pyysi lukemaan akatistokset Vapahtajalle ja Jumalanäidille ja toimitti itse suitsutuksen. Sitten hän asettui makuulle ja antoi henkensä Herran käsiin niin hiljaa, ettei kukaan edes huomannut hänen sielunsa lähtöä. Tämä tapahtui vuonna 1537. Pyhittäjä Kornili oli tuolloin 82 vuoden ikäinen.

Monet pyhittäjä Kornilin oppilaat perustivat omia luostareitaan ja tulivat tunnetuiksi pyhästä elämästään. Heitä ovat mm. pyhittäjä Kiril Uusjärveläinen (4.2.), Irodion Ilojärveläinen (28.9.), Adrian Pošehonilainen (5.3.) sekä Lavrenti ja Kassian Komelilaiset (16.5.).

Pyhittäjä Sergei oli kotoisin Kazanista. Hän syntyi 1500-luvulla ja sai kasteessa nimen Stefan. Jo rintalapsena hän osoitti taipumusta askeesiin kieltäytymällä paastopäivinä äidinmaidosta. Vartuttuaan hän söi pelkästään kuivaa leipää veden kanssa ja sitäkin vain kahdesti viikossa. Stefan tunsi syvää kunnioitusta luostarielämää kohtaan, mutta piti itseään arvottomana munkkivihkimykseen. Niinpä hän vietti lähes koko elämänsä kiertelevänä pyhiinvaeltajana. Hän teki kolme vuotta kestäneen pyhiinvaelluksen Palestiinaan, Konstantinopoliin ja Kreikkaan, kävi kunnioittamassa monia pyhiä paikkoja ja opetteli munkkielämää vihkiytymättä kuitenkaan munkiksi. Palkaksi jatkuvasta paastoamisesta, valvomisesta ja kilvoittelusta hän sai Herralta suuria hengellisiä lahjoja, kuten lakkaamattoman rukouksen, ihmeiden tekemisen ja profetoimisen lahjat.

Palattuaan Venäjälle Stefan kävi Novgorodissa. Sieltä hän jatkoi matkaa pohjoiseen Solovetskin luostariin, jossa hän viipyi jonkin aikaa. Vuonna 1603 hän siirtyi Vologdan seudulle. Tšerepovetsin Ylösnousemuksen luostarin arkkimandriitta Jesaja vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Sergei. Pyhittäjä Sergei siirtyi kilvoittelemaan noin 50 kilometrin päässä sijaitsevaan Šuhtoman luostariin omistautuen kokonaan rukoukselle.

Pyhittäjä skeemamunkki Sergei antoi henkensä Herralle 50 (tai 75)[1] vuoden ikäisenä toukokuun 19. päivänä vuonna 1609. Kaikki tiedot hänen elämästään ovat peräisin hänen haudalleen kaiverretusta muistokirjoituksesta.

Marttyyripiispa Onufri syntyi vuonna 1889 Lublinin läänissä nykyisessä Puolassa. Hänen ukrainalainen isänsä Maksim Gagaljuk työskenteli valtion metsänhoitajana Lublinin läänissä ja oli naimisissa puolalaisen katolilaisen Katariinan kanssa. Perheeseen syntyi kuusi lasta, kolme poikaa ja kolme tytärtä.

Kun Antoni, tuleva arkkipiispa Onufri, oli viisivuotias, perhettä kohtasi onnettomuus. Neljä valtion metsää laittomasti hakannutta miestä pahoinpiteli hänen isänsä kuoliaaksi ja poltti perheen talon. Antoni sijoitettiin Lublinin orpokotiin, josta hänen äitinsä sai työpaikan.

Aikanaan Antoni lähetettiin hengelliselle opintielle Chelmin pappisseminaariin. Hän kuitenkin haaveili lääkärin tai opettajan ammatista. Viimeisellä luokalla seminaarissa hän sairastui ja näki kuumehorteessa erikoisen pitkätukkaisen vanhuksen, jonka parta ulottui jalkateriin asti. Vanhus katsoi häntä lempeästi ja sanoi: ”Lupaa palvella Kristuksen kirkkoa ja Herraa Jumalaa, niin paranet.” Antoni pelästyi ja huudahti: ”Minä lupaan!” Samassa hän heräsi ja alkoi toipua. Myöhemmin ikoneita katsellessaan hän tunnisti hänelle ilmestyneen pyhän Onufrios Suureksi.

Antoni jatkoi opintojaan Pietarin hengellisessä akatemiassa. Toisen vuosikurssin jälkeen rehtori lähetti hänet Puolaan Jabłecznan Pyhän Onufrioksen luostariin pitämään teologian luentoja opettajakurssilla. Siellä Antoni sairastui uudelleen ja näki jälleen edessään pyhän Onufrioksen, Jabłecznan luostarin suojelijan. Pyhä katsoi häntä ankarasti ja sanoi: ”Sinä et ole täyttänyt lupaustasi. Tee se nyt; Herra siunaa.” Kun Antoni avasi silmänsä, hän näki, että keljassa toimitettiin rukouspalvelusta pyhän Onufrioksen ihmeitätekevän ikonin edessä, joka oli asetettu hänen vuoteensa viereen. Antoni kyyneltyi ja ilmoitti heti, että Pietariin palattuaan hän vihkiytyisi munkiksi. Näin myös tapahtui. Munkkivihkimyksessä Antoni sai nimen pyhän Onufrios Suuren mukaan. Viikon kuluttua hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja pian pappismunkiksi.

Vuonna 1915 Onufri valmistui hengellisestä akatemiasta teologian kandidaattina. Hänet nimitettiin Venäjän kirkkohistorian, homiletiikan ja lähetystyön opettajaksi Hersonin hiippakunnassa Bizjukovin luostarin yhteydessä toimivaan seminaariin. Luostarin jumalanpalvelukset tekivät häneen voimakkaan vaikutuksen. Ne saivat hänet suremaan niiden puolesta, jotka eivät koskaan saaneet kokea oikeita luostaripalveluksia ja niiden herättämiä pyhiä tunteita.

Vuonna 1922 pappismunkki Onufri nimitettiin Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkkoherraksi Krivoj Rogin kaupunkiin (Odessan hiippakunnassa) ja hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon. Samana kesänä kirkossa syntyi neuvostovallan tukema uudistusmielinen liike (obnovlentsy), joka vaati radikaaleja reformeja kirkon elämään.

Elokuussa Kiovassa kokoontui piispainkokous, joka kannatti Onufrin valitsemista Hersonin ja Odessan hiippakunnan apulaispiispaksi. Uudistusmielisen lahkon johtaja metropoliitta Jevdokim (Meštšerski) teki kaikkensa estääkseen valinnan. Seuraavana vuonna (1923) Onufri kuitenkin vihittiin salaa piispaksi Kiovassa. Heti vihkimyksen jälkeen hän siirtyi uuteen määräpaikkaansa Elisabetgradiin (nyk. Kirovograd). Vihkimyksen toimittanut metropoliitta Mikael pidätettiin ja karkotettiin heti seuraavana päivänä.

Elisabetgradissa Onufri toimitti ensimmäisen piispallisen liturgiansa täpötäydessä kirkossa. Muutaman päivän kuluttua hänen luokseen tuli uudistusmielisen liikkeen edustaja tiedustelemaan, mitä kirkollista suuntausta hän kannattaa. Onufri vastasi kiertelemättä, ettei hän tunnusta eikä tule koskaan tunnustamaan uudistusmielisiä piispoja ja pappeja ja että hän pitää kanonisena esimiehenään metropoliitta Mikaelia. Seuraavana päivänä hänet pidätettiin. Häntä syytettiin siitä, ettei hän ollut virallisesti rekisteröitynyt piispaksi ja että hän johti rekisteröimätöntä patriarkan alaisuuteen kuuluvaa kirkkoyhteisöä. Lisäksi häntä yritettiin syyttää vakoilusta sillä perusteella, että hän oli tiedustellut häntä pidättämään tulleelta valtion turvallisuuspalvelun mieheltä, mitä organisaatiota tämä edusti.

Seuraavat kuukaudet piispa Onufri vietti eri kaupunkien vankiloissa. Hän istui varkaiden ja murhaajien kanssa samoissa selleissä. Vankiloiden ilmapiiri ei masentanut häntä, vaan synnytti heltymyksen tunteen. Hän muisteli kaikkia tahtoen ja tahtomattaan tekemiään syntejä ja iloitsi siitä, että Herra salli hänen juoda kärsimysten maljasta. Rikolliset antoivat hänen olla rauhassa ja suhtautuivat häneen hyväntahtoisesti. Kerran hän oli jonkin aikaa samassa sellissä kymmenen varkaan kanssa. Nämä tuomittiin kuolemaan ja siirrettiin toiseen selliin. Kun heitä sitten vietiin käytävää pitkin teloitettavaksi, he onnistuivat heittämään piispa Onufrin sellin ikkunasta sisään lapun, jossa oli esirukouspyyntö ja heidän kaikkien nimet. Tapaus liikutti piispaa ja toi hänen mieleensä viisaan ryövärin. Vielä monen vuoden kuluttua hän muisti yhä heidän nimensä.

Eräässä toisessa vankilassa muuan nuori teologi oli samassa sellissä piispa Onufrin kanssa. Vapauduttuaan hän kirjoitti Onufrille, että yhteinen aika vankilassa tämän kanssa oli ollut hänen elämänsä parasta aikaa.

Muutaman kuukauden kuluttua Onufri vapautettiin, mutta hänet pakotettiin muuttamaan pois Odessan alueelta. Hän asettui Krivoj Rogiin, jossa hän oli ollut kirkkoherrana ennen piispaksi vihkimistään. Siellä hän aloitti määrätietoisen taistelun uudistusmielistä liikettä vastaan. Hänen lyhyestä toiminnastaan Krivoj Rogissa muodostuikin ortodoksisuuden voittokulku. Hänen toimittamansa jumalanpalvelukset kokosivat kirkon täyteen eri-ikäisiä rukoilijoita. Nuoriso unohti tavanomaiset ajanvietteensä ja kokoontui kuuntelemaan omaa piispaansa.

Lokakuussa 1923 piispa Onufri pidätettiin. Pidätyksen syynä oli hänen uskoville soittamansa paimenkirje, jossa hän varoitti heitä kääntymästä neuvostovallan tukeman ”Elävän kirkon” puoleen. Kirje luokiteltiin neuvostovastaiseksi ja Onufri teljettiin vankilaan. Kolmen kuukauden kuluttua hänet vapautettiin ja määrättiin asumaan Harkovissa ilman poistumislupaa. Hän jatkoi välittömästi aktiivista toimintaansa ja selitti niin kirjeissään kuin saarnoissaankin vallitsevaa kirkollista tilannetta.

Harkovissa oli samaan aikaan karkotettuna seitsemän piispaa. Onufri ei ollut heistä vanhin sen enempää iältään kuin vihkimykseltään, mutta kaikki piispat tunnustivat hänet johtajakseen. Kaikki seitsemän piispaa ja noin 25 pappia palvelivat kaupungin ainoassa toimivassa kirkossa. Kirkon isännöitsijänä oli valtion kätyri, joka suhtautui heihin halveksuvasti ja karkeasti. He kuitenkin kestivät kaiken saadakseen pitää kirkon. Vain uskonasioissa he olivat peräänantamattomia.

Joulukuussa 1925 patriarkan viranhoitaja metropoliitta Pietari (27.11.) pidätettiin. Seuraavana keväänä Siperiaan karkotettu metropoliitta Agafangel ilmoittautui kirkon johtoon patriarkan viranhoitajaksi (ks. 3.10.). Piispa Onufri tajusi heti, että tilanteessa piili kirkon hajoamisen vaara. Hän protestoi ja yritti saada metropoliitta Agafangelin perääntymään päätöksestään. Viranomaiset reagoivat välittömästi ja Onufri pidätettiin. Hänet vietiin Moskovaan Butyrkan vankilaan ja tuomittiin kolmeksi vuodeksi karkotukseen Uralille.

Karkotuspaikassaan Onufri tunsi elävänsä kuin suuressa vankilassa. Hän ei saanut toimittaa jumalanpalveluksia, ei pitää opetuspuheita eikä ottaa vastaan uskovia. Hän kärsi siitä, että joutui olemaan toimettomana samalla, kun uudet ja vanhat lahkot johtivat uskovia eksytykseen. Mutta syrjäisessä kylässäkin hän tunsi velvollisuudekseen tuoda ihmisille Kristuksen valoa, sanoa uskon sana satunnaiselle keskustelukumppanille ja tunnustaa avoimesti uskoaan. Kylässä oli myös toimiva kirkko, jossa hän saattoi käydä rukoilemassa ja osallistua pyhään ehtoolliseen.

Karkotuksessa piispa Onufri sai kuulla, että osa Venäjän kirkon piispoista oli irtaantunut patriarkan viranhoitajan sijaisena toimivan metropoliitta Sergein alaisuudesta tämän julkaistua uskollisuudenvakuutuksen neuvostovallalle vuonna 1927. Onufri suri kovasti tätä uutta hajaannusta vainotun kirkon riveissä. Vielä enemmän hänen mieltään kuitenkin painoi lännessä emigraatiossa tapahtunut kirkon hajaantuminen, kun osa piispoista metropoliitta Antoni Hrapovitskin (1863−1936) johdolla irtaantui samasta syystä Venäjän kirkosta muodostaen Venäjän Pakolaiskirkkona tunnetun itsenäisen kirkon.[1]

Lokakuussa 1928 piispa Onufri pidätettiin jälleen ja lähetettiin Siperiaan Tobolskiin. Kolmen kuukauden kuluttua seurasi uusi karkotus vielä kauemmas, yli 700 kilometrin päähän Surgutiin. Siellä oli vaatimaton kirkko, jossa Onufri saattoi osallistua pyhään ehtoolliseen. Koska hänellä ei ollut lupaa pitää kirkossa opetuspuheita, hän tarttui entistä tarmokkaammin kirjoitustyöhön. Jo edellisessä karkotuspaikassaan hän oli kirjoittanut yli 280 hengellistä artikkelia. Tobolskissa ja Surgutissa hän kirjoitti 600 artikkelia. Hän uskoi, että piispan kirjallisesta työstä oli hyötyä kirkolle, vaikka artikkelien painattaminen ei neuvosto-oloissa ollut mahdollista.

Piispa Onufrin karkotusaika päättyi vuoden 1929 lokakuussa. Valtiollinen poliisi kielsi häneltä asumisoikeuden suurissa kaupungeissa ja niiden läheisyydessä. Niinpä hän asettui Stary Oskolin kaupunkiin Kurskin alueella. Metropoliitta Sergei perusti häntä varten uuden hiippakunnan nimittäen hänet Stary Oskolin piispaksi. Kaupungissa oli jäljellä kuusi ortodoksista kirkkoa, mutta viranomaiset antoivat Onufrille luvan toimittaa palveluksia vain yhdessä. Muut kirkot olivat uudistusmielisen liikkeen käytössä. Piispan tulo kaupunkiin merkitsi kuitenkin suurta iskua uudistusmielisille. Onufri veti kansaa puoleensa. Jo hänen ensimmäinen jumalanpalveluksensa sytytti ihmisten sydämen. Muutamat itkivät häntä kuunnellessaan.

Vaikka Onufrilla ei ollut poistumislupaa kaupungista, se ei estänyt häntä johtamasta hiippakuntaa menestyksekkäästi. Hiippakuntakansliaakaan ei ollut, vaan hän otti kaikki vieraat, niin papit kuin maallikot, vastaan pienessä asuinhuoneessaan. Hän suhtautui kaikkiin rakkaudellisesti ja yritti voimiensa mukaan täyttää kaikkien pyynnöt. Hänen toimintansa ansiosta uudistusmielisten kannatus romahti. Kolmessa kuukaudessa toimivien ortodoksisten kirkkojen määrä hiippakunnassa nousi 20:stä 161:een.

Eräs pappi pelkäsi pidätystä ja pyysi piispa Onufrilta lupaa lopettaa joksikin aikaa opetuspuheiden pitämisen kirkossa. Piispa ei tuota lupaa antanut. ”Jos me vaikenemme, kuka silloin puhuu?” hän kysyi. ”Herra itse on lähettänyt meidät julistamaan Jumalan valtakuntaa, ja voi meitä, jos emme sitä julista!” Onufri itse toimitti jumalanpalvelukset päivittäin ja piti opetuspuheita aamuin illoin.

Vuonna 1933 tuli kuluneeksi 10 vuotta Onufrin piispaksi vihkimisestä. Melkein puolet tuosta ajasta hän oli ollut vankiloissa ja karkotettuna. Hänen mielensä oli kuitenkin täynnä kiitollisuutta siitä, että hän sai palvella Jumalaa juuri piispana.

Samana vuonna Onufri pidätettiin jälleen. Epämääräiset todisteet eivät kuitenkaan riittäneet syytteen nostamiseen ja hänet vapautettiin. Metropoliitta Sergei korotti hänet arkkipiispaksi ja siirsi Kurskin hiippakunnan johtoon.

Kurskin ortodoksit ottivat uuden piispan vastaan riemuiten. Viranomaiset puolestaan alkoivat heti vainota ja ahdistella Onufria. Hänen annettiin taaskin palvella vain yhdessä kirkossa. Kun hän suhtautui tuohon rajoitukseen tyynesti aivan kuin ei olisi huomannutkaan sitä, hänet siirrettiin pienempään kirkkoon ja lopulta aivan pieneen. Näin yritettiin rajata niiden ihmisten määrää, jotka pääsivät kuulemaan hänen saarnojaan. Kurskissa piispa Onufrin äiti, joka asui samassa talossa hänen kanssaan, vihkiytyi nunnaksi saaden nimen Natalia.

Onufri eli hyvin vaatimattomasti ja askeettisesti. Hänellä ei ollut asunnossaan mitään ylimääräistä. Uskovat yrittivät auttaa häntä tuomalla hänelle lahjoja, ja hän puolestaan auttoi köyhiä.

Heinäkuussa vuonna 1935 viranomaiset pidättivät arkkipiispa Onufrin. Häntä syytettiin siitä, että hän piti kirkossa liian usein opetuspuheita, että hän oli antanut siunauksensa muutamille nunnaksi vihkimisille, muun muassa oman äitinsä nunnaksi vihkimiselle, ja että hän auttoi köyhiä, erityisesti vankilasta vapautuneita pappeja. Kotietsinnässä häneltä takavarikoitiin muistikirja, johon hän oli kopioinut otteita pyhien isien ja hengellisten opettajien kirjoista. Sen sisältöä pidettiin vastavallankumouksellisena.

Pyhä Onufri tuomittiin kymmeneksi vuodeksi keskitysleirille. Hän ei valittanut epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. ”Herra on aina oikeudenmukainen”, hän kirjoitti. Keskitysleirillä Amurin alueella vangit kävivät peltotöissä. Onufrilla oli sydänvaivoja ja yskää. Kirjeissä äidilleen hän kertoi oloistaan mutta päätti kirjeensä aina Jumalan kiittämiseen: ”Sieluni on rauhallinen; kiitän kaikesta Luojaa, joka aina huolehtii meistä”, hän kirjoitti.

Vuonna 1937 Neuvostoliiton hallitus antoi asetuksen, jonka nojalla vankiloissa ja leireillä viruvat uskontunnustajat määrättiin teloitettaviksi. Onufria vastaan nostettiin uusi tekaistu syyte ja hänet tuomittiin kuolemaan. Tuomio pantiin toimeen Blagoveštšenskissa toukokuun 19. päivänä (1.6.) vuonna 1938.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Euroopan ensimmäiseksi kristityksi joskus mainittu pyhä Lyydia tunnetaan Apostolien tekojen kirjasta. Hän oli tyatiralaissyntyinen varakas purppurakauppias, joka asui Filippissä Makedoniassa ja oli jumalaapelkäävä nainen. Apostoli Paavali viipyi jonkin aikaa Filippissä ja saarnasi eräänä sapattina naisille, jotka olivat kokoontuneet rukoilemaan kaupungin ulkopuolelle joen rantaan, koska Filippissä ei ollut synagogaa. Kun Lyydia kuuli hänen saarnaavan evankeliumia, Herra avasi hänen sydämensä ottamaan sen vastaan, ja hän antoi kastaa itsensä ja koko perheensä ja palvelijansa ja kutsui Paavalin, Luukkaan ja Silaksen vieraikseen. Kun Paavali ja Silas olivat joutuneet ruoskittaviksi ja heidät oli vangittu levottomuuden herättämisen vuoksi, he palasivat vapauduttuaan Lyydian kotiin. Siellä he rohkaisivat nuorta seurakuntaa ennen kuin lähtivät Filippistä. Pyhä Lyydia pysyi lujana uskossa kunnes pääsi ikuiseen lepoon – luultavasti ennen Filippiläiskirjeen kirjoittamista, koska Paavali ei mainitse häntä siinä.

Pyhä Thallelaios syntyi kristittyyn perheeseen Libanonin Foinikiassa. On mahdollista, että hänen isänsä oli piispana alueella. Hän kasvoi Jumalan pelossa ja tunsi suurta myötätuntoa kärsivää ihmissukua kohtaan. Jo aivan nuorena hän perehtyi oman aikansa lääkintätaitoon ja alkoi huolehtia eri sairauksia potevista ottamatta korvausta palveluksistaan. Hän kantoi selässään vaivaisia ja raajarikkoja ja toi heidät hoidettavaksi kotiinsa. Hän ei tehnyt eroa kristittyjen ja pakanoiden välillä. Korvaukseksi palveluistaan hän vain pyysi pakanoita uskomaan Jeesukseen Kristukseen, sielun ja ruumiin ainoaan parantajaan.

Keisari Numerianuksen hallituskaudella (283–284) Thallelaios, joka oli vasta 18-vuotias mutta oli jo saanut Jumalalta apostoliset armolahjat, kierteli kaupungeissa ja kylissä julistaen hyvää sanomaa Jumalan valtakunnasta. Saarnansa hän vahvisti parantamalla sairaita, varsinkin lepran uhreja, ja karkottamalla demoneja eläväksitekevän ristin merkillä. Hänen maineensa levisi kaikkialle, ja joka puolelta sairaita kiiruhti hänen luokseen. Edessassa hänet pidätettiin ensimmäisen kerran. Alueen hallintomies Tiberius luovutti hänet ruoskittavaksi. Jälkeenpäin Tiberius tuli kuitenkin siihen tulokseen, että Thallelaios on mielipuoli, ja päästi hänet vapaaksi.

Aigeian kaupungissa rannikolla Thallelaios käännytti suuren määrän pakanoita kristinuskoon. Kun hän sai tietää, että pakanoilla oli vuorilla pyhiä puita, joiden alla he viettivät irstaita uhrimenoja, hän kävi salaa kaatamassa niitä. Alueen maaherra Teodorokselle alkoi tulla eri tahoilta syytteitä Thallelaiosta vastaan. Niinpä hän määräsi tämän pidätettäväksi. Sotilaat löysivät hänet öljypuulehtoon piiloutuneena ja toivat Teodoroksen eteen. Kuulusteluissa hän vastasi rohkeasti maaherran kysymyksiin. Tämä määräsi, että hänet oli ripustettava riippumaan lävistetyistä nilkoistaan. Jumalan kaitselmuksesta sotilaat sekosivat kuitenkin niin, että puhkaisivat reiät puunrunkoon ja ripustivat sen riippumaan Thallelaioksen sijaan. Tästä maaherra raivostui, koska arveli sotilaiden pitävän häntä pilkkanaan. Hän määräsi heidät ruoskittaviksi. Myös Thallelaiosta alettiin ruoskia. Hän pysyi rauhallisena aivan kuin ei olisi tuntenut kipua. Jumalan rakkaus kohotti hänet maallisen kärsimyksen yläpuolelle.

Tämän jälkeen maaherra päätti vaihtaa menettelytapaa ja kysyi Thallelaiokselta, paransiko hän sairaat maagisten menojen vai jumalien avulla. Thallelaios selitti, että ainoastaan Kristuksen nimellä ja Hänen ristillään on voima parantaa kaikkia sairauksia, sillä Jumalan Poikana Kristus on rakkaudesta tullut luoksemme ihmisenä vapauttamaan luontomme kuolemasta ja turmeluksesta. Hän siirsi tämän armon apostoleilleen ja heidän seuraajilleen ennen taivaaseen nousemistaan. Todistajina Thallelaioksella oli parantamiaan ihmisiä. Nähdessään väkijoukon kuuntelevan mielellään Thallelaioksen puhetta Teodoros raivostui ja määräsi rohkean uskontunnustajan kidutettavaksi.

Kristuksen näkymättömän läsnäolon lohduttamana Thallelaios kesti iloiten niin rautakynsillä raapimisen kuin tulen poltteenkin. Hän ilmoitti mieluummin kuolevansa ja pysyvänsä uskollisena Kristukselle kuin pidentävänsä tätä katoavaista olemassaoloaan uskosta luopumalla. ”Velvollisuuteni on uhrata elämäni Hänen tähtensä, joka on antanut oman elämänsä minun pelastuksekseni”, hän julisti.

Teodoros oli ymmällään, kun ei saanut marttyyria taipumaan. Hän päätti tehdä kokeen jättämällä Thallelaioksen ajelehtimaan lautalla meren ulapalle. ”Jos hän on hyvä ihminen, kohtalottaret tuovat hänet rantaan, mutta jos hän on paha, oikeuden jumalatar hukuttaa hänet”, hän pohdiskeli oman uskonsa mukaisesti. Niinpä Thallelaios jätettiin merivirtojen vietäväksi. Hän vietti aikansa rukoillen. Meri tyyntyi kokonaan, mutta täydestä tyvenestä huolimatta lautta ajautui hiekkarannalle lähelle Aigean kaupunkia.

Sotilaat ottivat Thallelaioksen kiinni ja veivät hänet taas tuomioistuimen eteen. Kaupungin lääkärit, jotka kadehtivat hänen menestystään parantajana, painostivat maaherraa tekemään hänestä lopun mahdollisimman nopeasti. He saivat tämän esittämään, että Thallelaios naulittaisiin lautaan. Sitten kiehuvaa tervaa kaadettaisiin hänen päälleen, minkä jälkeen hänet heitettäisiin tuleen.

Kuultuaan nämä uhkaukset Thallelaios ensin järkyttyi, ja hiki valui hänen kasvoiltaan aivan kuin urheilijalla, joka verryttelee ennen kilpailua. Mutta pian Jumalan armo varjosi hänet ja hän sanoi: ”Kidutukset ovat minulle ilon aihe, haavat ovat kunniani, vaarat seppeleeni ja ruumiini jättäminen on kuin vaihtaisin vaatekertaa. Kristus on minun toivoni ja Hän vahvistaa minua.”

Kun Teodoros näki, ettei mikään saanut marttyyria luopumaan uskostaan, hän antoi lopullisen päätöksen: Thallelaios heitettiin neljän ison leijonan eteen. Mutta leijonat vain pyöriskelivät hänen jaloissaan tekemättä hänelle mitään. Silloin maaherra allekirjoitti Thallelaioksen mestaustuomion, heitti sulkakynänsä vihaisena maahan ja poistui tuomioistuimesta.

Näin pyhä Thallelaios voitti itselleen marttyyrien kruunun tulemalla mestatuksi. Nähdessään pyhän marttyyrin urhoollisuuden ja ihmeet monet alkoivat uskoa Jeesukseen Kristukseen ja olivat valmiit kuolemaan Hänen tähtensä. Marttyyrikuoleman kärsivät pyhän Thallelaioksen lääkintätaidon opettaja Asterios, sotilas Aleksanteri, Steronas, Filegrios, Timoteos, naiset Theodule ja Makaria ja muutamat muut.

Pyhä marttyyri Asklas Thebaislainen oli kotoisin Egyptin Thebaiksesta ja kilvoitteli kristittyjä vainonneen keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Siten Asklas joutui kuvernööri Arianuksen eteen, missä hän tunnusti Kristuksen tosi Jumalaksi, jolloin häntä kidutettiin raastamalla hänen kylkiään teräaseilla ja hänet heitettiin vankilaan.

Kun kuvernööri oli ylittämässä Niiliä, hänen laivansa ei Asklaksen rukouksen ansiosta pystynyt liikkumaan vaan pysyi kuin ankkuroituna keskellä jokea. Asklas lähetti hänelle vankilasta viestin, että laiva ei pääsisi rantaan ennen kuin kuvernööri kirjoittaisi omin käsin tunnustuksen, että kristittyjen Jumala on ainoa tosi Jumala. Kuvernööri pyysi tuomaan papyruksen ja omin käsin kirjoitti uskovansa, että kristittyjen Jumala on suuri eikä hänen rinnallaan ole muita jumalia. Samalla hetkellä laiva pääsi liikkeelle ja purjehti Niilin toiselle rannalle.

Arianuksen astuttua kuivalle maalle hänen sydämensä paatui niin kuin muinoin faraon sydän, ja hän käski taas kiduttaa Asklasta. Hänen kylkiään poltettiin palavilla soihduilla. Tämän julman kidutuksen jälkeen Arianus määräsi, että häneen sidotaan painava kivi ja hänet heitetään Niiliin. Näin pyhä marttyyri Asklas Thebaislainen sai kärsiä marttyyrikuoleman.

Pyhittäjä Thalassios Afrikkalainen vaikutti 600-luvulla. Hän oli pappismunkki ja igumeni eräässä Libyan erämaan luostarissa. Pyhä Maksimos Tunnustaja (21.1.) tutustui häneen Karthagossa oleskellessaan, ja heidän välilleen syntyi syvä hengellinen ystävyys. Pyhä Maksimos kunnioitti suuresti Thalassiosta, jota hän eräässä kirjeessään kutsuu ”esimiehekseen”. Myöhemmin Thalassios lähetti hänelle kysymyksiä vaikeista raamatunkohdista, mikä antoi pyhälle Maksimokselle aiheen kirjoittaa teoksensa ”Raamatun vaikeaselkoisista kohdista”, jonka hän omisti Thalassiokselle.

Thalassios itse omaksui pyhän Maksimoksen terminologian ja hengellisen perusvireen. Hän kirjoitti hengelliselle veljelleen pappi Paavalille omistamansa teoksen ”Neljäsataa mietelmää rakkaudesta, itsehillinnästä ja sisäisestä elämästä”, joka sisältyy Filokalia-kokoelmaan.[1] Lyhyin lausein ja ilman erityistä järjestystä hän kuvaa siinä sielun matkan himojen orjuudesta täydellisyyteen. Thalassios kirjoittaa esimerkiksi, että ”vastoinkäymisten kestäminen heikentää pahuuden valtaa, mutta vasta pettämätön kärsivällisyys tuhoaa sen täysin.” Ja: ”Maailmasta luopumisen ensimmäinen aste on aineellisten asioiden hylkääminen, toinen himoista luopuminen ja kolmas tietämättömyyden voittaminen.” (s. 232) ”Mieli, jota elähdyttää lähimmäisenrakkaus, ajattelee aina hyvää toisista. Mutta kun pahuuden voimat valtaavat mielen, se ajattelee toisista pelkkää pahaa.” Pyhittäjä Thalassios kuoli vuoden 660 tienoilla.

Pyhät Niketas ja Johannes olivat veljeksiä ja kotoisin Khioksen saarelta, jossa he syntyivät 900-luvun lopulla. Jo nuorella iällä he vetäytyivät kilvoittelemaan luolaan Probaton-vuorelle ja jonkin ajan kuluttua myös pyhä Joosef liittyi heihin. Heitä kiinnosti vain se, kuinka he voisivat elää Jumalan tahdon mukaan. Niinpä he puhdistivat sielunsa kaikesta maallisesta ja noudattivat ankaraa askeesia. Kerrotaan heidän syöneen vain kerran viikossa ja tulleen toimeen erittäin vähällä unella. Heidän koko elämänsä kului rukouksissa, veisuussa ja Jumalan kunnian mietiskelyssä.

Öisten jumalanpalvelustensa aikana veljekset näkivät usein valon loistavan alapuolellaan olevasta metsästä. Mutta aina kun he yrittivät mennä paikalle, valo yhtäkkiä katosi. Siksi he päättivät sytyttää metsän tuleen löytääkseen sen Jumalan valitseman paikan, mistä valo oli lähtöisin. Kun he olivat polttaneet suuren osan metsästä, tuli pysähtyi myrttipensaan eteen. Liekit eivät koskeneet siihen, ja munkit löysivät sen oksistosta Jumalanäidin ikonin. He kantoivat hartain mielin ikonin omaan luolaansa. Ikoni kuitenkin katosi ja löytyi uudelleen pensaasta. Näin tapahtui useamman kerran. Silloin munkkiveljet ymmärsivät, että Jumalanäiti oli valinnut tuon paikan asuinsijakseen. Niinpä he kävivät käsiksi rakennustöihin ja pystyttivät paikalle vaatimattoman Jumalanäidille omistetun kirkon.

Jonkin ajan kuluttua Jumala ilmoitti näyssä munkeille, että bysanttilainen ylimys Konstantinos Monomakhos, joka oli vuonna 1035 karkotettu Mytilenen saarelle, vapautuisi pian ja hänestä tulisi keisari. Niketas ja Johannes, jotka eivät aikaisemmin olleet edes kuulleet Monomakhoksesta, purjehtivat Mytileneen kertomaan hänelle, mikä häntä odotti. Entinen senaattori ei uskonut vähääkään heidän ennustukseensa, mutta muuten he tekivät häneen edullisen vaikutuksen. Hän lupasi, että jos hänestä todella tulee keisari, hän rakennuttaa suuren luostarin paikalle, jossa ikoni oli ilmestynyt. Vakuudeksi hän antoi heille sormuksensa.

Pian tämän jälkeen keisari Mikael V Kalafates kukistettiin. Sen jälkeen vallan sai hänen edeltäjänsä vaimo leskikeisarinna Zoe, joka hallitsi yhdessä sisarensa Teodoran kanssa. Teodora vapautti Konstantinos Monomakhoksen ja solmi avioliiton hänen kanssaan kesäkuussa 1042. Konstantinos kruunattiin saman tien keisariksi ja hänestä tuli Konstantinos IX. Heti valtaistuimelle noustuaan hän kiiruhti toteuttamaan munkeille antamansa lupauksen. Hän lähetti Khiokseen arkkitehtejä ja erilaisia ammattimiehiä sekä toimitti sinne värillistä marmoria. Päämääränä oli rakentaa loistelias kirkko maailmankaikkeuden Valtiattaren kunniaksi.

Kun Konstantinos kuoli 12 vuotta myöhemmin, leskikeisarinna Teodora palasi hallitsijaksi ja määräsi, että luostarin rakennustyöt oli saatettava loppuun. Keisarinna sääti myös, että munkeille oli taattava toimeentulo. Hän vahvisti keisarillisella käskyllä, että luostarin tuli aina olla suoraan keisarin alainen eivätkä kirkollinen ja maallinen valta saaneet puuttua sen asioihin. Luostari tuli Khioksella tunnetuksi nimellä Nea Moni, ”Uusi Luostari”. Keisarinna perusti jonkin matkan päähän myös nunnaluostarin, jolla oli samat oikeudet ja jota munkkiluostarin pyhät isät viisaasti johtivat.

Pian alkoivat kuitenkin koettelemukset. Jotkut maallikot, jotka keisarinna oli asettanut luostarin isännöitsijöiksi, ryhtyivät Paholaisen vaikutuksesta syyttämään munkkeja harhaoppisiksi keisarinnan tästä tietämättä. Keisari Konstantinos X Dukas (1059–1067) mainitsee myöhemmin nämä väärät syytökset julkaisemassaan asiakirjassa puolustaen samalla Teodoraa, joka hänen näkemyksensä mukaan oli ”kirkollisissa ja poliittisissa asioissa kokematon nainen”. Isännöitsijät onnistuivat karkottamaan munkit luostarista juuri silloin, kun rakennustyöt olivat lopuillaan ja nämä olisivat viimeinkin päässeet rauhassa keskittymään hengellisiin kilvoituksiinsa. Paitsi että munkit lähetettiin maanpakoon, myös nunnaluostarin sisaret karkotettiin, ja molemmat luostarikompleksit liitettiin läheiseen kylään. Näin maallikot valtasivat nämä Jumalalle omistetut paikat ja muuttivat ne maallisiksi asuinsijoiksi.

Munkit olivat karkotuksessa siihen saakka, kunnes keisarinna Teodora ja hänen jälkeensä hallinnut Mikael VI (1056–1057) kuolivat. Kun Isaak Komnenos (1057–1059) nousi valtaistuimelle, he esittivät asian hänelle ja saivat oikeutta. Keisari antoi luostarille uuden peruskirjan, joka takasi sen itsenäisyyden ja soi sille vuosittaisen avustuksen valtiolta. Munkit pääsivät palaamaan luostariinsa, jossa he saivat viettää jäljellä olevan elämänsä rauhassa.

Ensimmäisenä lähti Herran luo pyhä Niketas ja pian hänen jälkeensä myös Johannes ja Joosef. Heidän pyhät jäännöksensä haudattiin luostarikirkon eteiseen.

Noihin aikoihin merirosvot ahdistivat kovasti Välimeren saaria ja rannikkoalueita. Kerran arabimerirosvot saapuivat ryöstöaikeissa myös luostariin. He tunsivat Jumalan voiman estävän heiltä pääsyn kirkkoon, mutta sitä enemmän vahinkoa he tekivät sen eteisessä. Kun he menivät avaamaan pyhittäjien sarkofageja, niiden sisältä leimahti liekki, joka poltti ryöstelijät siihen paikkaan. Vaikka kirkko myöhemmin korjattiin, palanut seinä jätettiin silleen ihmeen muistoksi.

Myöhemmin myös sen luolan yhteyteen, jossa pyhittäjät olivat alussa kilvoitelleet, rakennettiin kirkko ja vähitellen siitä muodostui skiitta.

Kun Kreikka julistautui itsenäiseksi vuonna 1821, turkkilaiset tekivät kostoretkiä niille nykyisen Kreikan alueille, jotka eivät vielä tuolloin kuuluneet itsenäistyneeseen Kreikkaan. Turkkilaiset saapuivat kostoaikeissa myös Khiokselle ja kansa pakeni vuorille. Paljon naisia ja lapsia tuli hakemaan turvaa Nea Monin luostarista. Vuonna 1822 noin 1800 aseistettua turkkilaista nousi luostariin raahaten mukanaan tykkejä. Ensin he tappoivat kaikki munkit ja ottivat sitten naiset ja lapset orjikseen. Sen jälkeen he tuhosivat systemaattisesti kaiken ja lopulta sytyttivät luostarin tuleen. Vain Jumalanäidin ”tulessa tuhoutumaton” ikoni säilyi palamatta. Vuonna 1882 luostarin tuhoa täydensi vielä Khiosta koetellut suuri maanjäristys. Muutamat arvokkaat, konstantinopolilaista koulukuntaa edustavat keskiaikaiset mosaiikit säilyivät kuitenkin ehjinä, ja luostari onkin nykyisin yksi niistä harvoista paikoista Kreikassa, missä sellaisiin voi tutustua.

Khioksen metropoliitan toimesta luostaria alettiin korjata ja rakentaa uudestaan 1950-luvulla. Luostari myös muutettiin nunnaluostariksi. Näin pyhittäjien Niketaksen, Johanneksen ja Joosefin kilvoitus ja elämäntyö elää tänäkin päivänä. Luostari sijaitsee 12 kilometrin päässä Khioksen kaupungista.

Pyhä Dovmont oli liettualainen pakanaruhtinas, joka vuonna 1265 pakeni ruhtinaiden keskinäisiä kahakoita Pihkovaan. Hänet otettiin siellä hyvin vastaan ja hän sai kokea Jumalan armon henkäyksen. Hän alkoi uskoa Jumalaan ja otti pyhän kasteen saaden kristilliseksi nimekseen Timoteus. Hänen urheutensa ja hyveellisyytensä tekivät vaikutuksen Pihkovan asukkaisiin, jotka jo seuraavana vuonna valitsivat hänet ruhtinaakseen. Kolmekymmentäkolme vuotta pyhä Dovmont-Timoteus johti kaupunkia. Hän rakasti oikeudenmukaisuutta, oli laupias köyhille ja suojeli kulkijoita ja pyhiinvaeltajia. ”Hyvät Pihkovan miehet”, hän tapasi sanoa, ”kuka teistä on vanha, on minulle kuin isä, ja kuka on nuori, on minulle kuin veli”.

Pyhä Dovmont rakennutti Pihkovan Kremlin eli kaupunginmuurin viereen kivisen puolustusmuurin, jonka sisään jäävä alue tunnetaan yhä ”Dovmontin kaupunkina”. Hän kävi useita voitollisia taisteluita ja omaksui hurskaan tavan rakennuttaa kirkko sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä hän sai voiton vihollisista. Viimeisen taistelunsa hän kävi vuonna 1299 Velikaja-joella. Pienellä joukollaan hän löi suuren saksalaisen armeijan, joka oli tuhonnut Mirožin ja Snetogorin luostarit Pihkovan lähellä ja surmannut niiden igumenit Vasilin ja Joasafin (ks. 4.3.).

Pian viimeisen voitollisen taistelunsa jälkeen pyhä Dovmont sairastui ja antoi henkensä Herralle vuonna 1299. Hänen kunnioituksensa pyhänä esirukoilijana alkoi pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Konstantinos Suuri oli ensimmäinen kristitty keisari. Jumalan armosta hänestä tuli Herran apostoli maallisten valtiaiden joukossa vainonaikojen jälkeen, ja siksi hänestä käytetään nimitystä ”Jumalan kruunaama”. Tämä ei tarkoita, että hänen koko hallitusaikansa olisi ollut pyhä tai virheetön, mutta hänen toimintansa kristinuskon hyväksi osoittautui merkittäväksi käänteeksi koko kristinuskon historiassa.

Konstantinos syntyi nykyisen Serbian alueella noin vuonna 274. Hänen isänsä oli kenraali Konstantios Khloros ja hänen äitinsä pyhä Helena. Konstantinos varttui taistelukentillä oppien isältään sotataitoja mutta myös alamaisten viisasta hallitsemista ja laupeutta kristittyjä kohtaan.

Kun Diocletianus oli julistettu keisariksi vuonna 286, hän totesi barbaarien joka puolelta uhkaaman valtakunnan olevan liian suuri yhden hallittavaksi ja jakoi sen kahteen osaan. Hän jäi itse idän keisariksi ottaen alikeisarikseen Galeriuksen; lännen keisariksi hän nimitti ystävänsä Maximianuksen ja vähän myöhemmin alikeisariksi Konstantios Khloroksen.

Konstantios Khloroksen alueeseen kuuluivat Britannia, Gallia ja Espanja. Diocletianus pakotti hänet eroamaan Helenasta ja ottamaan vaimokseen Maximianuksen tyttären. Lisäksi hän piti nuorta Konstantinosta panttivankina pääkaupungissaan Nikomedeiassa. Näin Konstantinos vietti nuoruutensa pakanoiden keskuudessa Diocletianuksen ja myöhemmin Galeriuksen hovissa, missä hän herätti huomiota majesteettisella ulkomuodollaan ja urheudellaan, mutta myös korkealla moraalillaan ja hyvyydellään. Hän loisti siveydellään ja itsehillinnällään, jotka kohottivat hänet hovipiireille ominaisten juonittelujen ja ilkeyden yläpuolelle. Nämä ominaisuudet herättivät myös kateutta, varsinkin keisari Galeriuksessa, joka lähetti Konstantinoksen yhä uudelleen vaarallisiin taisteluihin, joista tämä kuitenkin aina palasi voittajana.

Kun Diocletianus ja Maximianus olivat luopuneet vallasta, Galerius ja Konstantios Khloros korotettiin keisareiksi. Kuultuaan poikaansa vastaan suunnitelluista salajuonista vanha ja sairas Konstantios kutsui tämän luokseen. Konstantinos pelastui täpärästi matkaa estämään lähetettyjen miesten kynsistä ja kiiruhti Britanniaan, missä hän tapasi isänsä. Konstantios uskoi hänelle läntisen valtakunnan keisariuden ja pyysi häntä auttamaan ja suojelemaan kristittyjä, joita oli vainottu julmasti Diocletianuksen edikteistä asti. Pian sen jälkeen Konstantios kuoli Yorkissa ja Konstantinoksesta tuli keisari 25. heinäkuuta 306.

Tällä välin Galerius oli jo nimittänyt kaksi apukeisaria: Maximinus II Daian itään ja Severuksen länteen, jossa pääkaupunkina oli Rooma. Konstantios Khroroksen kuoleman jälkeen hän korotti Severuksen keisariksi, mutta tämä syöstiin vallasta, jolloin keisariksi tuli Maximianuksen poika Maxentius, jonka hallitusta leimasi verinen tyrannia ja äärimmäinen irstaus. Maxentius teki Konstantinoksen kanssa sopimuksen, jonka mukaan tälle jäi suurin osa läntisistä alueista pääkaupunkinaan Arles. Konstantinos hyväksyi tämän ja hallitsi oikeudenmukaisesti. Hän oli kansan rakastama, mutta germaanit ja barbaariheimot pelkäsivät häntä.

Rauhaa ei kuitenkaan kestänyt kauan. Maxentius joutui pian hankauksiin isänsä Maximianuksen kanssa, joka pakeni Konstantinoksen valtakuntaan ja yritti kaapata vallan tyttärensä Faustan, Konstantinoksen toisen vaimon avulla, joka oli juonittelija ja aiheutti myöhemmin paljon onnettomuutta hurskaalle keisarille. Juoni paljastui ja Maximianus teki lopun elämästään vuonna 310.

Kun Galerius sai tietää läntisen keisarikunnan ongelmista, hän halusi saada senkin valtansa alle. Hän nimitti Liciniuksen lännen apukeisariksi ja marssitti mahtavan armeijan Roomaan. Galeriuksen sotatoimet eivät onnistuneet: hän kärsi länsirintamalla selkeät tappiot. Tuskallisesta alavatsan alueen syövästä kärsinyt Galerius arveli sairautensa olevan rangaistus kristittyjen vainoamisesta, ja keväällä 311 hän saattoi voimaan ediktin, jolla idässä riehuneita vainoja lievennettiin. Maximinus Daia, fanaattinen pakana ja kristittyjen vainoaja, otti idän keisariuden itselleen; yksinään Roomaan jäänyt Maxentius hyökkäsi Konstantinosta vastaan saadakseen koko läntisen keisarikunnan hallintaansa. Maxentiuksen hirmuvallasta kärsineet roomalaiset pyysivät apuun Konstantinosta, joka kokosi joukkonsa, ylitti Alpit (312), valloitti helposti Pohjois-Italian kaupungit ja saapui Rooman liepeille, minne Maxentius oli keskittänyt paljon suuremmat joukkonsa.

Noustessaan ylös kukkulaa joukkojensa kanssa Konstantinos mietti, miten selviäisi ylivoimaisesta vastustajastaan. Silloin taivaalle ilmestyi keskellä kirkasta päivää valtava tähdistä muodostunut risti, jonka ympärillä oli kreikankieliset sanat: ”Tällä merkillä voitat.” Seuraavana yönä Kristus itse ilmestyi keisarille ja käski hänen tehdä samanlaisen ristin, jonka hän oli nähnyt näyssä, ja kantaa sitä armeijansa edellä. Voiton merkki syttyi uudelleen taivaalle. Silloin Konstantinos uskoi kaikesta sydämestään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala, taivaan ja maan Luoja, joka antaa voiton kuninkaille ja johdattaa kaikki asiat siihen päätökseen, jonka Hän on tiennyt maailman alusta asti.

Päivän koittaessa Konstantinos valmistutti standaarin, jossa kuviona oli risti, ja käski kantaa sitä joukkojensa edellä keisarillisten kotkien sijasta kuoleman voittamisen ja kuolemattomuuden merkkinä. Sen muodosti pitkä kultainen keihäs, joka päättyi ristiin. Ristin päässä oli kultainen kruunu ja jalokiviä, ja keskellä oli Herran symboli XP, Kristuksen nimen kaksi ensimmäistä kirjainta kreikaksi. Ristin poikkipuuhun oli kiinnitetty purppuranpunainen, jalokivillä koristettu lippu, joka kimalteli auringon säteissä. Ratkaisevassa taistelussa Milviuksen sillalla 28. lokakuuta 312 Konstantinos saavutti voiton. Maxentius ja hänen joukkonsa nousivat sillan luona laivoihin, mutta ne upposivat ja tyranni ja hänen upseerinsa hukkuivat niin kuin farao hevosineen ja sotavaunuineen Kaislamerellä (2. Moos. 14.).

Kiittäen Jumalaa tästä voitosta, josta alkoi kokonaan uusi aikakausi, Konstantinos palasi riemusaatossa Roomaan, missä hänet otettiin vastaan vapauttajana. Ristejä kiinnitettiin kaupungin tärkeimpiin rakennuksiin ja kaupunkiin pystytettiin keisarin patsas, jossa hänellä oli risti kädessään voiton merkkinä. Näin rististä tuli keisarin Kristukselta saamien valtuuksien tunnus.

Siitä lähtien Konstantinos sai opetusta kristinuskossa ja alkoi lukea uutterasti pyhiä kirjoituksia. Hän palautti Maxentiuksen takavarikoiman kirkon omaisuuden, kutsui maanpakoon joutuneet kristityt takaisin, vapautti vangitut ja antoi etsiä suurten vainojen aikana surmattujen marttyyrien reliikkejä. Kristinusko, jota oli kauan häväisty ja vainottu, astui varjoista valoon ja sai nauttia hallitsijan suojelusta. Kirkko itse pysytteli syrjässä poliittisesta vallasta, mutta vastedes se pystyi innoittamaan kuvernöörejä ja muuttamaan syvällisesti ihmisten ja valtioiden elämää tuomalla esiin evankeliumin mukaisia periaatteita. Muutamia kuukausia myöhemmin (313) Konstantinos tapasi Liciniuksen Milanossa, missä nämä kaksi keisaria allekirjoittivat ediktin, joka lopetti kristittyjen vainon ja salli heidän harjoittaa uskontoaan vapaasti kaikkialla läntisessä keisarikunnassa. Konstantinoksesta tuli ylin keisari, ja hänen sisarensa Constantia naitettiin Liciniukselle.

Jumalan armon valaisema keisari ei ainoastaan säätänyt yleistä vapautta vaan edisti myös kristillisen jumalanpalveluksen kehittymistä. Hän myönsi taloudellista tukea kirkkojen rakentamiseen ja marttyyrien hautakammioiden kaunistamiseen. Keisari palautti tunnustajien ja marttyyrien omaisuuden, jonka valtio oli takavarikoinut, omaisille tai omaisten puuttuessa kirkolle. Hän myös tapasi kutsua piispoja vieraikseen ja oli läsnä paikallisissa kirkolliskokouksissa rauhan ja sovun takaajana.

Kun totuuden valo alkoi näin loistaa lännessä, epäjumalanpalveluksen ja tyrannian pimeys jatkuivat valtakunnan itäosassa. Sen hallitsija Maximinus Daia julisti sodan Liciniukselle, mutta hävisi sen (313), jolloin Liciniuksesta tuli itäisen valtakunnan hallitsija. Licinius käynnisti uuden vainon, rajoitti piispojen toimintaa, sulki kirkkoja, karkotti löytämänsä kristityt, takavarikoi näiden omaisuuden ja rankaisi julmasti niitä, jotka auttoivat vangittuja. Hän pakotti arvohenkilöt uhraamaan epäjumalille ja hallitsi epäoikeudenmukaisesti ja väkivaltaisesti. Kun Konstantinos sai tietää tyrannin toimenpiteistä kristittyjä vastaan, hän kokosi mahtavan armeijan ja lähti voitollisen ristin ohjaamana Liciniuksen alueelle. Ensin hän kävi taisteluun Pannonian heimoja vastaan (322). Pari vuotta myöhemmin Licinius kärsi lopullisen tappion Krysopoliksen (nyk. Üsküdar) taistelussa 18.9.324.

Kristuksen ja totuuden nimessä voittanut Konstantinos pyrki siitä alkaen tekemään yhdistetystä Rooman valtakunnasta lahjan Kuninkaiden kuninkaalle. Uuden apostolin tavoin hän antoi julistaa uskoa yhteen Jumalaan ja Hänen ihmisten pelastuksen tähden lihaksitulleeseen Poikaansa kaikkialla niin idässä kuin lännessäkin, Mesopotamiasta Britanniaan. Hän saattoi valtakunnan itäosassa heti voimaan samat myönteiset toimenpiteet kirkkoa kohtaan, jotka hän oli aikaisemmin säätänyt lännessä. Koko keisarikunnassa julistettiin Konstantinoksen ediktiä, jonka mukaan hänen voittonsa olivat yksin Jumalan ansiota ja että Sallimus oli valinnut hänet hyvyyden ja totuuden palvelukseen. Hän asetti maakuntiin uusia rauhantuomareita, joita hän kielsi uhraamasta epäjumalille, ja lähetti kaikkiin käskyvaltansa alaisiin maihin kirjeitä, joissa hän tuomitsi epäjumalanpalveluksen ja kehotti kääntymään kristinuskoon. Konstantinos toivoi kaikkien alaistensa seuraavan esimerkkiään, mutta ei ryhtynyt painostamaan heitä. Yhden keisarin hallitsemasta keisarikunnasta tuli siten maanpäällinen Jumalan valtakunnan symboli, jossa kaikki kristityt saattoivat elää rauhassa ja ylistää Jumalaa. Keisarikunta kesti yli tuhat vuotta, aina siihen asti kunnes turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin vuonna 1453.

Tämä uusi kristillinen keisarikunta tarvitsi pääkaupungin, joka ei olisi Rooman tavoin epäjumalanpalveluksen ja tyrannian leimaama. Hurskas keisari valitsi pääkaupungikseen Bysantionin pikkukaupungin, joka sijaitsi keskeisellä paikalla idän ja lännen välissä. Enkelin johdattamana hän omakätisesti merkitsi uuden kaupungin rajat ja käski varustaa sen kustannuksia säästämättä monumenteilla ja valtakaduilla, joille ei muualla maailmassa ollut vertaa. Kaupunkia perustettaessa 8. marraskuuta 324 Bysantionin uudeksi nimeksi tuli Konstantinopoli ja Uusi Rooma. Keskelle palatsia pystytettiin valtava jalokivillä koristettu risti ja foorumille porfyyripylvään päähän Konstantinoksen patsas, johon sijoitettiin pyhiä reliikkejä ja pylvään juureen ruokkimisihmeessä käytetyt leipä- ja kalakorit. Rakentaminen tapahtui niin nopeasti, että keisarin oltua vallassa 25 vuotta uutta kaupunkia jo juhlittiin loisteliaasti 11. elokuuta 330. Sittemmin kaupungin suojelijana alettiin pitää Jumalanäitiä.

Heti Liciniuksen kukistamisen jälkeen Konstantinos otti asiakseen vahvistaa kirkon ykseyttä, jota uhkasi areiolainen harhaoppi. Se oli levinnyt Egyptistä muihin maihin Liciniuksen kiellettyä paikallisten kirkolliskokousten järjestämisen. Keisari lähetti kirjeitä Aleksandrian arkkipiispalle Aleksanterille sekä Areiokselle ilmaisten kärsivänsä kirkon jakautumisesta. Lopulta hän kutsui Nikeaan koolle kaikki maailman piispat ensimmäiseen suureen ja pyhään ekumeeniseen kirkolliskokoukseen (325). Keisari istui piispojen keskuudessa upeassa jalokivin koristetussa puvussa. Hän avasi istunnot kiittämällä Jumalaa siitä, että kokous oli saatu aikaan, ja kehotti osanottajia selvittämään Saatanan kylvämät erimielisyydet. Hän osallistui keskusteluihin ja onnistui sovittelemaan vastakkaisten ryhmien välillä. Kokous tuomitsi Areioksen ja hänen kannattajansa selvin sanoin, mutta areiolaisuus ja sen muunnelmat häiritsivät kirkkoa vielä vuosikymmeniä. Kokous päätti lisäksi, että pääsiäistä vietetään kaikkialla samaan aikaan.

Seuraavana vuonna (326) Konstantinoksen äiti keisarinna Helena, joka oli vasta kastettu, teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan – ilmeisesti sovituksena kahdesta murhasta, jotka olivat hiljattain varjostaneet hänen poikansa hallitusta. Konstantinoksen ensimmäisen vaimon poikaa Crispusta oli syytetty salajuonen suunnittelemisesta isäänsä vastaan. Surmautettuaan hänet keisari tajusi, että hänen toinen vaimonsa Fausta oli halunnut varmistaa omien poikiensa aseman kruununperimyksessä syyttämällä viatonta Crispusta, jolloin keisari surmautti Faustankin. Nämä traagiset tapahtumat ovat saaneet monet epäilemään Konstantinoksen pyhyyttä, mutta tuon ajan monarkeilla oli kaikki tuomiovalta ja oikeus päättää alaistensa elämästä ja kuolemasta. Kriittiset historioitsijat unohtavat yleensä mainita keisarin katumuksen: hän oppi virheistään. Tämä ilmenee hänen myöhemmästä käytöksestään ja hallituksestaan, joissa hän noudatti evankeliumin periaatteita.

Keisarinna Helenan pyhiinvaelluksen aikana Jerusalemissa alettiin suorittaa kaivauksia niillä paikoilla, joilla kristittyjen perimätiedon mukaan Kristuksen surmaaminen, hautaaminen ja ylösnousemus olivat tapahtuneet. Kristuksen ristiinnaulitsemisen paikka Golgata puhdistettiin, ja pyhä hautaluola löytyi juuri siltä paikalta, jonka päälle roomalaiset olivat rakentaneet omien jumaliensa temppelin varhaiskristittyjen nöyryyttämiseksi. Eikä tässä vielä kaikki: ihmeellisen ilmestyksen avulla haudan lähistöltä, maan uumenista löydettiin Vapahtajan ristinpuu (14.9.), mitä kaikki pitivät suurena ihmeenä. Näistä tapahtumista kuultuaan Konstantinos käski rakentaa paikalle loistavan ylösnousemukselle omistetun basilikan, joka vihittiin käyttöön hänen hallituskautensa 30-vuotisjuhlassa.

Pyhällä maalla keisarinna Helena kävi myös muilla pyhillä paikoilla ja teki ennen näkemättömän määrän hyviä tekoja. Hän rakennutti loisteliaat kirkot Betlehemiin ja Öljymäelle. Hän vapautti vangittuja ja jakoi almuja. Hän kutsui koolle neitseelliseen elämään sitoutuneita naisia ja palveli heitä tarjoillen heille omakätisesti ruokaa ja tuoden heille kannun ja vadin kätten pesua varten.

Hurskaan pyhiinvaelluksensa jälkeen pyhä keisarinna Helena palasi poikansa luokse ja vähän myöhemmin siirtyi toiseen, parempaan elämään annettuaan pojalleen hurskaita neuvoja ja siunauksen. Hänen hautajaisensa pidettiin Konstantinopolissa ja myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin Roomaan. Hänen sarkofaginsa on yhä nähtävissä Vatikaanin museossa.

Kun rajat oli varmistettu ja erinäiset vihollisheimot olivat takoneet miekat auran teriksi, hurskas hallitsija saattoi viettää viimeiset vuotensa rauhassa ja vahvistaa uuden kristillisen keisarikunnan perustuksia ja instituutioita. Hän edisti kaikin keinoin kristinuskon leviämistä ja teki muutoksia Rooman lakeihin. Valtaan tultuaan hän oli määrännyt sunnuntain lepopäiväksi koko keisarikunnassa, lakkauttanut ristiinnaulitsemistuomiot, kieltänyt gladiaattoritaistelut ja määrännyt ankarat rangaistukset raiskauksista. Myöhemmin hän rajoitti avioeroja, tuomitsi aviorikoksen ja sääti perintölain. Hän kannusti kristittyjä luostarielämään, joka oli muutenkin räjähdysmäisessä nousussa, ja antoi runsaita lahjoja neitsyyteen lupautuneille naisille. Kun Konstantinopolista tuli pääkaupunki, keisari kielsi pakanallisten juhlien viettämisen kaupungissa ja esti pakanoiden pääsyn valtion virkoihin. Hän jakoi runsaasti almuja tarvitseville, niin kristityille kuin muillekin, tukien leskiä ja orpoja, ja alensi veroja. Palatsissa hän vetäytyi joka päivä yksinäisyyteen rukoilemaan ja mietiskelemään pyhiä kirjoituksia.

Pian Konstantinoksen hallituskauden 30-vuotisjuhlan jälkeen Persian kuningas Šapur II alkoi vainota kristittyjä kuningaskunnassaan ja hyökkäsi Armeniaan. Konstantinos kokosi mahtavan armeijan kristittyjen puolustukseksi ja päätti itsekin osallistua taisteluun, mutta sairastui Helenopoliksessa, ja hänet vietiin kiireesti Nikomedeiaan. Siellä hän otti lopulta kasteen, jota oli kauan viivyttänyt kunnioituksesta pyhää sakramenttia kohtaan. Hän kieltäytyi pukeutumasta enää kuninkaalliseen purppuraan ja antoi sielunsa taivaan ja maan Kuninkaan käsiin helluntaina 337 pukeutuneena yhä vasta kastetun valkoiseen viittaan. Kiitosrukouksen jälkeen hän lausui viimeiset sanansa: ”Nyt minä tiedän, että minua on todella siunattu; nyt minä tiedän, että minut on katsottu arvolliseksi ikuiseen elämään; nyt minä tiedän, että pääsen osalliseksi jumalallisesta valosta.”

Ensimmäisen kristityn keisarin ruumis vietiin välittömästi Konstantinopoliin, missä järjestettiin suurenmoiset hautajaiset, joihin koko kansa osallistui. Keisari Konstantinos haudattiin Pyhien apostolien kirkkoon Herran kahdentoista apostolin tyhjien sarkofagien keskelle. Konstantinos oli kääntynyt kristityksi samantapaisen ilmestyksen kautta kuin kansojen apostoli Paavali, ja valtavien ponnistusten kautta hän oli saanut Rooman valtakunnan alistumaan Kristuksen oppiin. Siksi pyhää keisari Konstantinosta ylistetään kaikkia keisareita korkeammalle ja kunnioitetaan apostolienvertaisena. Hänenkin johtamansa keisarikunnan loisto on kuitenkin parhaimmillaankin vain symboli siitä loistosta, joka toteutuu täydessä voimassaan Jumalan valtakunnassa.

Muromin kaupunki kuului Tšernigovin ruhtinaskuntaan. Sen asukkaat vastustivat itsepäisesti kristinuskoa eivätkä sallineet ruhtinaiden asettua kaupunkiinsa. Ruhtinas Konstantin kuitenkin halusi käännyttää muromilaiset kristinuskoon ja pyysi kaupungin perinnöksi isältään suuriruhtinas Svjatoslavilta. Vuonna 1129 hän lähti poikiensa Mikaelin ja Feodorin kanssa Kiovasta kohti Muromia. Hän lähetti poikansa Mikaelin edeltä, jotta tämä taivuttaisi muromilaiset ottamaan ruhtinaan vastaan ilman verenvuodatusta. Nämä kuitenkin surmasivat Mikaelin ja alkoivat valmistautua taisteluun. Konstantinin lähestyessä kaupunkia sotajoukkoineen muromilaiset nöyrtyivät ottamaan ruhtinaan vastaan, mutta eivät suostuneet kääntymään kristinuskoon.

Konstantin ei ryhtynyt pakottamaan heitä väkivalloin, mutta ei myöskään hylännyt ajatustaan kristillistää kaupunki. Ensi töikseen hän rakennutti Neitsyt Marian ilmestymisen kirkon poikansa kuolinpaikalle. Hänen mukanaan tulleet papit alkoivat julistaa kristinuskoa. Kerran joukko pakanoita nousi kapinaan ja piiritti ruhtinaan talon. Pyhä Konstantin tuli rohkeasti ulos heitä vastaan kantaen Jumalanäidin ikonia. Tämä teki pakanoihin vaikutuksen ja he rauhoittuivat.

Ennen pitkää muromilaiset pyysivät saada pyhän kasteen. Kaste toimitettiin juhlallisesti Okajoessa kuten kiovalaisten kaste aikoinaan Dneprissä. Konstantin alkoi menestyksellisesti levittää kristinuskoa apunaan poikansa Feodor. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita ja perusti Muromiin piispanistuimen.

Pyhä Konstantin antoi henkensä Herralle vuonna 1129. Hänet haudattiin Jumalanäidin ilmestyskirkkoon, jossa olivat myös hänen poikiensa Mikaelin ja Feodorin haudat. Myöhemmin haudoilla alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 1553 ruhtinaiden reliikit löydettiin maatumattomina.

Pyhittäjä Agapit kilvoitteli Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa Solvytšegodskissa Vologdan alueella. Vuonna 1576 hän sairastui vakavasti. Kun hän oli ollut vuoteenomana lähes kuukauden, hän näki ilmestyksessä pyhän Nikolaoksen ikonin ja kuuli äänen, joka kehotti häntä viemään ikonin autioon paikkaan Markuša- ja Tarnagajokien varrelle ja perustamaan sinne luostarin. Samassa hän tunsi itsensä täysin terveeksi. Mieli heltyneenä hän polvistui ihmeellisesti ilmestyneen ikonin eteen ja kiitti Jumalaa ja pyhää Nikolaosta.

Agapit antautui Jumalan johdatukseen ja lähti pitkälle matkalle kohti Markušajokea. Aina kun epäilevät ajatukset alkoivat ahdistella häntä, hän kuuli äänen, joka rohkaisi häntä jatkamaan matkaa. Saavuttuaan määränpäähänsä hän rakennutti rukoushuoneen ikonia varten ja itselleen pienen keljan. Sana hänen kilvoituksistaan levisi nopeasti ja hänen luokseen kerääntyi oppilaita, jotka halusivat jakaa hänen kanssaan kilvoituselämän vaivat. He rakennuttivat paikalle kaksi kirkkoa; toinen pyhitettiin pyhän Nikolaoksen kunniaksi ja toinen Jumalanäidin ilmestymiselle. Jälkimmäisessä oli sivualttari pyhän Prokopi Ustjugilaisen muistoksi. Pyhittäjä Agapit opetti joka päivä veljestöään ja pyrki juurruttamaan luostariin oikean kilvoitteluhengen.

Toukokuun 21. päivänä vuonna 1585 rosvot hyökkäsivät pyhittäjä Agapitin kimppuun hänen ollessaan palaamassa myllyltä luostariin. He surmasivat pyhittäjän ja heittivät hänen ruumiinsa Uftjugajokeen. Pitkän etsinnän jälkeen munkit löysivät Agapitin kilvoituskahleet, jotka kelluivat joen pinnalla ikään kuin ne olisivat olleet puuta. Niiden alta vedestä löytyi pyhittäjän ruumis. Munkit hautasivat Agapitin keskelle luostaria. Paikalle rakennettiin rukoushuone ja Agapitin kilvoituskahleet asetettiin hänen haudalleen.

Autuas Andrei syntyi Ogorodnikovin köyhään porvarisperheeseen Simbirskissä vuonna 1763. Hänen vanhempansa Ilja ja Anna olivat hurskaita ortodokseja. Andrei alkoi jo lapsena käyttäytyä kuin houkka. Hän saattoi suudella maata eikä koskaan puhunut ihmisille. Ainoat sanat, joita hän käytti, olivat ”äiti” ja ”Anna”. Toiset pitivät häntä hupsuna, mutta toiset olivat vakuuttuneita siitä, että hän oli aloittanut vaikenemiskilvoituksen. Seitsemänvuotiaasta lähtien hän piti päällään vain pitkää aluspaitaa ja kulki aina avojaloin. Näin hän suuntasi katseensa taivaaseen ja Jumalaan eikä kiinnittänyt huomiota mihinkään maalliseen: ei ruokaan, vaatetukseen eikä sovinnaisiin tapoihin.

Vanhempiensa kuoleman jälkeen Andrei asui veljensä Faddein luona. Hänellä oli myös sisar Natalia, joka jäätyään leskeksi meni paikalliseen nunnaluostariin. Faddein kuoltua vuonna 1813 Natalia otti huolehtiakseen Andreista, sillä tämä oli kykenemätön hoitamaan omia asioitaan. Tätä varten Natalia joutui lähtemään luostarista. He saivat apua hyväntekijöiltä. Eräs rouva rakennutti heille pienen mökin ja antoi säännöllisesti tuntuvan rahasumman välttämättömiin menoihin.

Muutaman kerran elämänsä aikana Andrei ihmisten hämmästykseksi puhui. Kerran Simbirskiin tuotiin eräs mies, joka mielipuolisuuden puuskassa herjasi Jumalaa. Andrei tuli odottamatta taloon. Palvelija oli juuri tuomassa miehelle vesimelonin palaa, kun Andrei pysäytti hänet ja sanoi selvästi: ”Hän pilkkaa Jumalaa”.

Andrei nukkui äärimmäisen vähän ja senkin paljaalla maalla tai laudoilla. Jos hän kävi pitkäkseen penkille, hän ei tukenut päätään mitenkään, vaan jätti sen tyhjän päälle riippumaan. Joskus hän katosi kokonaiseksi vuorokaudeksi tai pidemmäksikin aikaa ja piiloutui johonkin salaiseen paikkaan. Kun piilopaikka keksittiin, hän hylkäsi sen heti. Hänen pitkän paitansa rintaan ommeltiin suuri laukuntapainen tasku, johon hyvät ihmiset panivat puoliväkisin almuja. Andrei puolestaan jakoi ne toisille tai antoi köyhien itse ottaa siitä mitä he halusivat.

Ruoan suhteen Andrei oli pidättyväinen. Hän ei pelkästään ollut syömättä lihaa ja käyttämättä viiniä, vaan pidättäytyi muustakin ruoasta ja juomasta niin, että hänen ruumiinsa oli kuiva ja kevyt. Mieluiten hän ravitsi itseään syömällä hunajalla voideltua ruisleipää ja juomalla teetä. Hän ei koskaan nauranut. Houkkana hän sai kestää monenlaista pilkkaa ja huomautuksia, mutta koskaan hän ei menettänyt malttiaan. Hiljaa ja hämmentymättä hän vain vetäytyi pois niiden luota, jotka ahdistelivat ja härnäsivät häntä.

Simbirsk oli 1800-luvun alussa verrattain pieni kauppakaupunki. Kaikki tunsivat autuaan Andrein, joka vietti aikansa enimmäkseen ulkosalla. Ajan myötä monet alkoivat kunnioittaa häntä. Alun perin puusta rakennettu kaupunki paloi historiansa aikana useita kertoja. Autuaan Andrein aikana ei kuitenkaan ollut yhtään tuhoisaa tulipaloa. Andrein maine kaupungin suojelijana kasvoi erityisesti Napoleonin sodan (1812) jälkeen, jolloin ihmisten uskonnollisuus lisääntyi. Pyhittäjä Serafim Sarovilaisen luona käyneet simbirskiläiset pyhiinvaeltajat kertoivat pyhittäjän sanoneen: ”Miksi näette vaivaa ja tulette minun vähäisen luo; teillähän on siellä minua parempi, oma Andreinne.”

Andrei sai Jumalalta selvänäkemisen lahjan. Kaikki kaupunkilaiset tiesivät, että hänen jokaisella teollaan oli salainen merkitys. Jos hän antoi jollekulle lastun tai kourallisen maata, se oli merkki lähestyvästä kuolemasta. Usein hän varoitti kuolemasta myös tulemalla taloon ja asettumalla pitkäkseen ikoninurkkaukseen. Hän auttoi ihmisiä esirukouksillaan ja paransi sairaita. Kerran hän irrotti eräässä kaupassa öljytynnyrin tulpan, niin että öljy valui maahan. Kauppias raivostui, mutta rauhoittui pian huomattuaan, että tynnyrin pohjalla oli kuollut käärme.

Monet toivat Andreille lahjoja, mutta hän tiesi lahjantuojien sisimmät ajatukset eikä aina ottanut kaikkea vastaan. Erityisen innokkaasti pieniä ilmaisia lahjoja ojentelivat kauppiaat, sillä he tiesivät kaupankäynnin vilkastuvan, jos Andrei suostui ottamaan heiltä rahaa tai jonkin makupalan.

Autuaan Andrein kilvoitusten täyttämä elämä kesti 78 vuotta. Marraskuun 21. päivänä vuonna 1841 hän ei enää kyennyt nousemaan vuoteesta. Kaupunkilaiset ja papisto tulivat hyvästelemään hänet. Hän osallistui kuolinvuoteellaan pyhään ehtoolliseen ja hänelle toimitettiin sairaanvoitelu. Varhain marraskuun 27. päivän aamuna hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Andrein hautajaiset olivat esimakua tulevasta kanonisoinnista. Jokainen halusi jollakin tavalla osallistua valmisteluihin. Kaupunkilaisten varoilla hankittiin arkku, samettia sen verhoiluun, arvokkaat peitteet ja useita kynttilänjalkoja. Vainaja oli kallisarvoisessa arkussa mökissään viisi vuorokautta, mutta minkäänlaista kalman hajua ei tuntunut. Panihidoja toimitettiin keskeytyksettä yötä päivää. Hautajaisten aattona arkku kannettiin kirkkoon. Ruumiinsiunaukseen osallistui kaupungin papistoa lähes 30 henkeä. Siunauksen jälkeen kaupungin merkkihenkilöt kantoivat arkun Jumalanäidin suojeluksen luostarin hautausmaalle, jonne tavallisesti haudattiin vain arvohenkilöitä.

Autuas Andrei kanonisoitiin vuonna 1998. Hänen muistoaan vietetään kuolinpäivän (27.11.) lisäksi toukokuun 21. päivänä, joka oli hänen kanonisointipäivänsä. Autuaan Andrein pyhäinjäännökset ovat Simbirskissä Kaikkien pyhien kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Basiliskos, joka oli suurmarttyyri Teodoros Alokkaan (17.2.) veljenpoika, oli setänsä tavoin kotoisin Mustanmeren rannikolta Amaseiasta. Keisari Diocletianuksen vainoissa (284–305) häntä kidutettiin kotikaupungissaan yhdessä sotilastovereittensa ja parhaiden ystäviensä Eutropioksen ja Kleonikoksen kanssa. Nämä kaksi kärsivät marttyyrikuoleman, mutta Basiliskos vietiin takaisin vankilaan. Siellä hän puhkesi katkeraan itkuun, koska ei saanut marttyyrien kruunua yhdessä tovereidensa kanssa. Silloin Kristus itse ilmestyi hänelle ja käski hänen mennä ensin hyvästelemään omaisensa ja sen jälkeen hänkin saisi kärsiä kunniakkaan marttyyrikuoleman. Basiliskos näki vankilan ovien olevan auki ja lähti vartijansa kanssa kotikyläänsä Khumialaan, missä hän hyvästeli äitinsä ja muut sukulaisensa kehottaen heitä pysymään lujina uskossaan ja rukoilemaan hänenkin puolestaan.

Basiliskos palasi Amaseian vankilaan juuri samaan aikaan, jolloin uusi maaherra Agrippa oli koonnut kaupungin merkkihenkilöt juhlimaan virkaanastumistaan. Kun hänelle kerrottiin Basiliskoksesta, hän määräsi tämän siirrettäväksi Pontoksen Komanan kaupunkiin tuomittavaksi yhdessä toisten kristittyjen kanssa. Hänen ylleen pantiin raskaat kahleet ja hänen jalkoihinsa naulattiin rautaiset sandaalit. Matkalla hänen vartijoikseen määrätyt kaksitoista sotilasta pieksivät häntä niin, että tie värjäytyi hänen verestään.

Matkan varrella sotilaat pysähtyivät Daknon kylässä (nyk. Dacozara). He sitoivat Basiliskoksen kuivuneeseen plataanipuuhun ja menivät itse ruokailemaan kylän johtavan naisen Traianeen kotiin. Pyhä Basiliskos alkoi rukoilla. Yhtäkkiä tuli maanjäristys, joka heitti ruokailijat lattialle. Kun he nousivat pystyyn, he näkivät hämmästyksekseen, että jo ammoin kuivunut plataani oli alkanut viheriöidä ja rungon viereen pyhän Basiliskoksen jalkojen juureen oli puhjennut lähde. Tämä jatkuvasti pulppuava lähde on säilynyt meidän aikoihimme asti.

Nämä ihmeelliset tapahtumat saivat aikaan, että Traiane ja hänen perhekuntansa alkoivat uskoa Kristukseen. Muutkin kylän asukkaat kiirehtivät paikalle ja kilpailivat siitä, kuka pääsisi koskettamaan Basiliskoksen vaatteita. Myös Basiliskosta saattaneet sotilaat alkoivat uskoa. Kun he jatkoivat matkaa vankinsa kanssa, he irrottivat hänen kahleensa, niin että hän saattoi kävellä vapaasti. Joka paikassa matkan varrella tapahtui Basiliskoksen vaikutuksesta ihmeitä ja ihmisiä kääntyi kristinuskoon. Sotilaat ihmettelivät, miksi Basiliskos ei halunnut syödä mitään. Hän sanoi, että rukous ja Kristuksen armo, jonka hän tunsi vaikuttavan itsessään, ravitsivat hänet, niin ettei hän tarvinnut ravintoa.

Kun vankisaattue saapui Komanaan, sinne oli juuri tullut myös maaherra Agrippa. Hän määräsi, että Basiliskos oli viipymättä vietävä uhraamaan Apolloksen temppeliin. Sikäläiset häntä vartioivat sotilaat pilkkasivat hänen uskoaan näkymättömään Jumalaan, mutta pyhä Basiliskos selitti heille varmana luottaen, että Jumala paljastaa itsensä hengellisesti armovoimassaan siinä määrin kuin ihminen pystyy ottamaan vastaan. Hän käyttää ihmeittensä välikappaleina niitä, joita Hän pitää armonsa arvollisina vastaanottajina.

Temppelissä Basiliskosta vaadittiin uhraamaan. Hän vastasi, että hän on aina valmis uhraamaan ylistystä Jumalalle. Agrippa kysyi häneltä, mikä hänen jumalansa nimi oli. ”Hän on sanoin ilmaisematon, käsittämätön, kuvaamaton ja näkymätön. Pyhät kirjoitukset antavat Hänelle sellaisia nimiä kuin Kaikkivaltias Isä, Herra ja Jumala, Kuningasten Kuningas ja Voimien Herra, Vapahtaja, Armollinen, Sääliväinen ja Pitkämielinen. Tälle Jumalalle minä uhraan ylistystä!” Tähän maaherra vastasi äkäisesti: ”Uhraa mille jumalalle tahdot, pääasia että uhraat, niin saadaan tämäkin asia selvitetyksi!” Kohottaen kätensä taivasta kohden Basiliskos rukoili palavasti Jumalaa tuhoamaan epäjumalat. Heti tuli laskeutui taivaasta sytyttäen temppelin tuleen, niin että Apollon patsas paloi poroksi. Maaherra ryntäsi ulos palavasta rakennuksesta, ja koko kaupunki järkyttyi tapahtumasta.

Toivuttuaan säikähdyksestään mutta vielä raivoissaan Agrippa pakotti Basiliskoksen, joka oli ihmeellisesti säilynyt elossa liekkien keskellä, tulemaan ulos ja syytti tätä noituuden harjoittamisesta. Basiliskos vastasi, ettei kyse ollut noituudesta vaan Jumalan voimasta. Näin Jumala tahtoi osoittaa, että pakanajumalat ovat pelkkää mielikuvitusta.

Kun maaherra näki Basiliskoksen taipumattomuuden, hän julisti tälle kuolemantuomion. Basiliskos vietiin kaupungin ulkopuolelle Dioskoroksen alueelle, missä hänet mestattiin toukokuun 22. päivänä. Kristitty nimeltä Marinos osti hänen ruumiinsa sotilailta ja rakennutti Komanaan kirkon, johon se juhlallisesti haudattiin.

Noin sata vuotta myöhemmin Konstantinopolin arkkipiispa pyhä Johannes Krysostomos antoi henkensä tuossa samaisessa kirkossa 14.9.407 ollessaan matkalla viimeiseen karkotuspaikkaansa. Edeltävänä yönä pyhä Basiliskos oli ilmestynyt hänelle ja luvannut, että seuraavana päivänä he kohtaavat. Pyhän Johanneksen ruumis lepäsi pyhän Basiliskoksen reliikkien vieressä 28 vuotta, kunnes se siirrettiin Konstantinopoliin. Hänen tyhjä hautansa on edelleen kirkossa. Pyhästä Basiliskoksesta ja hänen marttyyritovereistaan kerrotaan lyhyesti myös maaliskuun 3. päivän kohdalla.

Pyhä Donatos syntyi Istriassa Dalmatian ja Pannonian rajalla ja hänet vihittiin papiksi Aquiliassa, jossa hän puolusti oikeaa uskoa juutalaisten ja pakanoiden keskuudessa. Diocletianuksen suuren vainon aikana noin vuonna 304 hän vetäytyi korkealle vuorelle Dalmatiassa paastoten ja rukoillen uskon tunnustajien puolesta. Vuotta myöhemmin, kun keisari tuli vuorelle uhraamaan epäjumalille, Donatos pidätettiin. Hän tunnusti uskonsa Jeesukseen Kristukseen niin vakuuttavasti, että kaksi miestä keisarin seurueesta, Makarios ja Teodoros, kääntyi kristinuskoon. Kaikki kolme heitettiin villieläinten eteen, mutta ne eivät vahingoittaneet heitä, jolloin monet pakanat uskoivat Jumalaan.

Donatos ja hänen seurueensa saivat taivaallisen ilmoituksen lähteä Egyptin Thmuisiin. Heidän saavuttuaan sinne he menivät kirkkoon, missä kyyhkynen asettui Donatoksen pään päälle osoittaen, että hänestä tulisi marttyyrina kuolleen pyhän piispa Fileaksen (4.2.) seuraaja. Kun Donatos oli vihitty piispaksi, hän vihki Makarioksen papiksi ja Teodoroksen diakoniksi, ja he kylvivät yhdessä hyvän sanoman siementä. Keisari Liciniuksen vainojen aikana noin vuonna 316 pyhät pappismarttyyrit Donatos, Makarios ja Teodoros pidätettiin, heidät leikattiin kappaleiksi ja heidän jäännöksensä heitettiin Niilin virtaan.

Vuonna 381 keisari Teodosios kutsui Konstantinopoliin koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen. Touko- ja kesäkuun kestäneeseen kokoukseen saapui 150 idän piispaa. Kokousta johti aluksi keisarin suuresti kunnioittama Antiokian patriarkka pyhä Meletios (12.2.), mutta tämä kuoli vain muutama päivä kokouksen alkamisen jälkeen. Keisari ja kaikki kirkolliskokoukseen saapuneet piispat olivat mukana tämän ortodoksisuuden puolustajan mahtavissa hautajaisissa.

Hautajaisten jälkeen hiljattain Konstantinopolin patriarkaksi valittu Gregorios Teologi sai tehtäväkseen johtaa kokousta. Piispat eivät kuitenkaan päässeet yksimielisyyteen, kuka oli valittava Meletioksen tilalle Antiokian patriarkaksi. Kun vielä Gregoriosta itseään alettiin syyttää siitä, että hänen siirtämisensä Konstantinopolin patriarkan istuimelle oli ollut pyhien kanonien vastaista, koska hänet oli alun pitäen vihitty Sasiman piispaksi, hän luonteeltaan vetäytyvänä ja rauhaa rakastavana luopui patriarkan asemasta. Hänen seuraajakseen niin patriarkan istuimelle kuin kirkolliskokouksen puheenjohtajaksikin valittiin pyhä Nektarios (11.10.).

Kokouksen isistä kunnostautuivat etenkin Kyrillos Jerusalemilainen (18.3.), Amfilokhios Ikonionilainen sekä pyhän Basileioksen (1.1.) kaksi veljeä pyhä Pietari Sebastealainen ja pyhä Gregorios Nyssalainen (10.1.). Varsinkin Gregorioksesta tuli koko kokoukselle innoituksen lähde: häntä kuunneltuaan kaikki vakuuttuivat myös kaksi vuotta aikaisemmin kuolleen Basileioksen näkemyksistä. Veljiensä kautta pyhä Basileios oli todellakin hengessä läsnä kokouksessa. Kokouksen päätökset kruunasivat hänen vaivannäkönsä: se hyväksyi sekä hänen teologiansa että hänen kirkkojärjestystä koskevat kannanottonsa.

Kokous julisti, että Pyhä Henki on samaa olemusta kuin Isä ja Poika. Pyhän Hengen inspiroimina isät tekivät lopun myös areiolaisuuden jälkivaikutuksista, jotka olivat pahasti jakaneet itäistä kirkkoa jo yli 50 vuotta. He julistivat anateemaan Makedonioksen seuraajat, jotka taistelivat Pyhää Henkeä vastaan. Nämä olivat esittäneet Pyhästä Hengestä samantapaisia epäilyksiä kuin areiolaiset aiemmin Pojan jumaluudesta. Harhaoppisiksi julistettiin myös Sabellios, Ankaran Markellios, Sirmiumin Fotios, Eunomios, Aecus, Paavali Samosatalainen ja Apollinarios. Isät vahvistivat yksimielisesti uskon Pyhään ja Näkymättömään Kolminaisuuteen: Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, jotka ovat kolme jumalallista Persoonaa, samaa olemusta ja silti erillisiä. Samoin vahvistettiin usko Jumalan Pojan lihaksituloon niin kuin ensimmäisen kirkolliskokouksen isät olivat sen määritelleet. Näin he täydensivät ja lopullisesti sinetöivät uskontunnustuksen, jonka he sitten luovuttivat kirkolle täydellisenä pelastuksen mysteerin ilmauksena.

Kaikki myöhemmät yleiset kirkolliskokoukset ovat vahvistaneet tämän kristillisen opin raittiin ja suurenmoisen esityksen ortodoksisen uskon erehtymättömäksi, lopulliseksi kriteeriksi ikuisiksi ajoiksi. Joka päivä uskovaiset lausuvat tätä ”ortodoksisen uskon jumalallista hymniä, jonka Pyhän Hengen armo on sinetöinyt”. Uskontunnustus lausutaan päivittäin puoliyöpalveluksessa, joka on vuorokauden ensimmäinen jumalanpalvelus, samoin kuin pienessä ehtoonjälkeisessä palveluksessa, johon vuorokauden jumalanpalveluskierto päättyy. Se tekee sitä lausuvat osallisiksi pyhien isien, noiden apostolien perillisten, uskosta ja säilyttää kirkon ykseyden ja sopusoinnun.

Kokouksen lopussa isät säätivät vielä seitsemän tärkeää kanonia, jotka määrittelivät paikalliskirkkojen suhteita. Niiden joukossa on kanoni (nro 3), joka säätää, että keisarillisen hallintokaupungin Konstantinopolin eli Uuden Rooman piispa on arvojärjestyksessä toinen heti Rooman paavin jälkeen.

Heinäkuun 30. päivänä 381 keisari Teodosios julkaisi asiakirjan, joka vahvisti kirkolliskokouksen päätökset. Siinä julistettiin, että ainoastaan niitä, jotka ovat uskonyhteydessä pyhiin isiin, voidaan pitää ortodokseina, ja kehotettiin harhaoppisten vallassa olevia seurakuntia palaamaan oikeaan uskoon.

Serbian ruhtinaan pyhän Johannes-Vladimirin isä oli Petrislav. Hänen isoisänsä Hvalimir hallitsi Zahumljen ja Prevalan (Zetan) ruhtinaskuntia. Johannes-Vladimir oli lapsesta lähtien lempeä ja nöyrä luonteeltaan. Hän pelkäsi Jumalaa ja rakasti siveyttä. Perittyään kruunun 900-luvun lopulla hän omistautui hyväntekeväisyyteen. Hän paloi innosta koota kaikki alamaisensa kirkon helmaan ja lähetti sananjulistajia eri puolille valtakuntaa opettamaan oikeata uskoa ja käännyttämään bogomiilejä[1] ja muita harhaoppisia, jotka olivat kylväneet hajaannusta maahan. Hän perusti luostareita ja rakennutti kirkkoja ja hyväntekeväisyyslaitoksia.

Eräänä päivänä ollessaan kolmen toverinsa kanssa metsästämässä ruhtinas Johannes-Vladimir näki kultaisen kotkan, jonka kaulassa riippui loistava risti. Hän yritti tavoittaa kotkan ja ratsasti sen perässä syvemmälle metsään. Lopulta kotka pysähtyi ja muuttui hohtavaksi enkeliksi, jolla oli risti rinnallaan. Johannes-Vladimir kumartui maahan enkelin edessä. Myöhemmin hän rakennutti paikalle kirkon, johon hän tuli seitsemästi päivässä rukoilemaan.[2]

Johannes-Vladimir yritti säilyttää rauhan naapurimaiden hallitsijoiden kanssa. Hän joutui kuitenkin puolustamaan maataan Bysantin keisari Basileios II:n (976−1025) ja Bulgarian kuningas Samuelin hyökkäyksiä vastaan. Kerran hän vetäytyi joukkoineen korkealle vuorelle välttääkseen verisen taistelun kuningas Samuelin hyökättyä häntä vastaan. Samuelin sanansaattaja kehotti häntä antautumaan. Johannes-Vladimir kieltäytyi mutta joutui petetyksi ja hänet vangittiin. Vankeudessa hän rukoili lakkaamatta. Eräänä päivänä hänelle ilmestyi enkeli, joka ilmoitti, että hänet vapautettaisiin pian, mutta myöhemmin häntä odottaisi marttyyrien seppele.

Kuningas Samuelilla oli Kosara-niminen tytär, joka kävi pesemässä vankien jalkoja ja lohduttamassa heitä. Hän tapasi vankilassa ruhtinas Johannes-Vladimirin, mieltyi tähän ja pyysi isältään lupaa solmia avioliitto tämän kanssa. Kuningas Samuel antoi suostumuksensa. Hän päästi Johannes-Vladimirin palaamaan kotimaahansa kunnianosoitusten saattamana. Siellä Johannes-Vladimir ehdotti vaimolleen, että he eläisivät neitseinä ja jäljittelisivät siten enkeleitä jo tämän maallisen elämänsä aikana. Näin he omistautuivat yhdessä hyveelliselle elämälle.

Jonkin ajan kuluttua kuningas Samuel kuoli. Hänen veljenpoikansa Vladislav salamurhautti Samuelin pojan Rodomirin ja kaappasi vallan. Vladislav oli kiivas ja vallanhimoinen mies. Otettuaan haltuunsa Bulgarian kuninkaanistuimen hän alkoi välittömästi tavoitella Johannes-Vladimirin ruhtinaskuntaa. Hän kutsui tämän vierailulle hoviinsa aikomuksenaan salamurhata hänetkin. Hälventääkseen Johannes-Vladimirin mahdolliset epäilyt hän lähetti tälle lahjaksi kultaisen ristin. Pyhä kuitenkin vastasi hänelle: ”Me tiedämme, ettei Herraamme Jeesusta Kristusta ristiinnaulittu sen enempää kulta- kuin hopearistille, vaan puiselle ristille. Jos siis uskosi on aito ja sanasi vilpittömät, lähetä minulle Jumalalle pyhitettyjen miesten kautta puinen risti, niin tulen luoksesi.” Petollinen Vladislav lähetti hänen luokseen kaksi piispaa ja erakon, jotka toivat mukanaan puisen ristin. Johannes-Vladimir lähti matkaan hyvässä uskossa. Jumalan avulla hän vältti hänelle matkan varrella asetetut ansat ja saapui kuninkaan hoviin. Vladislav hämmästyi nähdessään hänet hengissä. Hän säntäsi itse Johannes-Vladimirin kimppuun surmatakseen hänet, mutta ei onnistunut aikeessaan. Silloin Johannes-Vladimir ojensi hänelle oman miekkansa sanoen: ”Ota tämä ja surmaa minut, sillä olen valmis kuolemaan kuten Abel ja Iisak.” Vihan sokaisemana kuningas otti miekan ja mestasi pyhän miehen. Kerrotaan, että pyhä Johannes-Vladimir otti vielä päänsä käsiinsä, nousi hevosensa selkään ja ratsasti kirkkoa kohti. Sen luokse päästyään hän laskeutui ratsailta ja lausui: ”Herra, Sinun käsiisi minä annan henkeni.”

Näin pyhä Johannes-Vladimir antoi henkensä ja sai kuihtumattoman marttyyriseppeleen toukokuun 22. päivänä vuonna 1015. Hänet haudattiin kirkkoon Prespanskijärven lähelle. Haudan nähtiin usein hohtavan taivaallista valoa ja siitä tuli parannusten lähde niille, jotka tulivat sinne rukoilemaan. Näiden ihmeellisten tapahtumien jälkeen kuningas antoi pyhän Johannes-Vladimirin leskelle luvan viedä tämän reliikit pyhän kotimaahan Krajinaan, jossa ne asetettiin Jumalanäidille pyhitettyyn kirkkoon. Siellä vietetään yhä vuosittain pyhän muistopäivää ja paikalla tapahtuu paljon ihmeitä.

Pari vuosisataa myöhemmin, vuoden 1215 tienoilla, pyhän Johannes-Vladimirin maatumattomat reliikit siirrettiin Johannes Kastajan luostariin Albanian Elbasaniin, jossa ne levittivät ympärilleen hyvää tuoksua. Pyhän kädessä oli risti, jonka hänen murhaajansa oli lähettänyt hänelle sanansa vakuudeksi. Reliikit on sittemmin löydetty uudelleen ja Albanian ortodoksit kunnioittavat niitä yhtenä kalleimmista aarteistaan.

Pyhä uusmarttyyri Paavali, ristimänimeltään Panagiotis, syntyi 1700-luvun lopulla köyhään perheeseen Kalavritan Sopotonin kylässä Peloponnesoksella. Jo nuorena hän siirtyi Patran kaupunkiin, missä hän oppi sandaalintekijän ammatin. Neljätoista vuotta hän asui Patrassa ja hankki elantonsa omalla työllään viettäen kunniallista elämää. Sen jälkeen hän palasi kotiseudulleen ja asettui Kalavritan kaupunkiin. Siellä hän joutui vankilaan, koska ei suostunut maksamaan työpajansa omistajille näiden vaatimaa sovittua korkeampaa vuokraa. Suuttuneena hän huudahti: ”Mieluummin käännyn turkkilaiseksi kuin maksan teidän määräämäänne kiskurivuokraa!” Lopulta hänen oli kuitenkin pakko maksaa vaadittu summa.

Tämän jälkeen Panagiotis siirtyi Tripolikseen. Siellä hän alkoi pukeutua turkkilaisten vaatteisiin ja kierteli kahden ystävänsä kanssa ympärillä olevissa kylissä. Turkkilaisiksi naamioituneina he saattoivat paastopäivinäkin juhlia ja herkutella vapaasti. Pian hän tuli kuitenkin tuntoihinsa ja meni synnintunnustukselle. Rippi-isän lohduttavista sanoista huolimatta hänen omatuntonsa ei saanut enää rauhaa. Hän lähti Athokselle Suuren lavran luostariin. Siellä kilvoitteli hänen maanmiehensä Timoteos, joka sittemmin kertoi hänen tarinansa.

Lavrassa Panagiotis työskenteli keittiössä yhdessä Timoteoksen kanssa. Puolentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin viitankantajaksi nimellä Paavali. Tämän jälkeen Timoteos siirtyi hengellisen isänsä siunauksella lavrasta venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, jota oltiin tuolloin rakentamassa ennennäkemättömään kukoistukseen, ja munkki Paavali seurasi häntä. Hän viipyi siellä kolme vuotta kuuliaisuustehtävänään sandaalien valmistus veljestölle. Luostarielämä sytytti hänessä suuren rakkauden Vapahtajaa kohtaan, ja hän alkoi kaivata marttyyrikuolemaa, vaikka hänen ohjaajavanhuksensa ja muut isät vastustivat asiaa. He vetosivat hänen nuoreen ikäänsä: hän oli tuolloin vasta 25-vuotias.

Tämän vuoksi Paavali lähti Pyhän Annan skiittaan kokeneen rippi-isän Ananiaksen luo. Hän kertoi tälle koko elämäntarinansa ja hartaan toiveensa saada kuolla Kristuksen tähden. Rippi-isä vastusti aluksi ajatusta, mutta taipui lopulta ja päätti kokeilla Paavalin kestävyyttä. Hän määräsi tälle neljänkymmenen päivän ajaksi ankaran paaston ja lakkaamattoman rukouksen kilvoituksen, johon kuului suuri määrä maahankumarruksia yövalvomisineen. Koetuksen jälkeen Ananias vihki Paavalin suureen skeemaan. Sitten olikin jo aika lähettää hänet marttyyrikilvoitukseen.

Palattuaan kotiseudulleen Peloponnesokselle Paavali vietti ensin 40 päivää Kalavritan Suuren luolan luostarissa. Siellä hän sai nähdä ilmestyksessä Jumalanäidin. Luostarista hän meni ensin Nauplioniin, missä yksi hänen serkuistaan oli kääntynyt islamiin. Hän houkutteli tätä palaamaan kristinuskoon. Serkku pelkäsi ensin, mutta suostui kun Paavali sanoi hänelle: ”Tule minun kanssani, niin saat nähdä marttyyrikilvoitukseni, jonka kestän Herrani ja Vapahtajani avulla ja Jumalanäidin esirukousten vahvistaessa minua.”

Sitten Paavali siirtyi serkkunsa kanssa Tripolikseen. Oli jokin muslimien suuri juhlapäivä ja kaikki kaupungin turkkilaiset johtomiehet olivat koolla. Hän esittäytyi muftille (islamilainen lainoppinut) ja vaati saada oikeutta jostakin, minkä hän oli kadottanut nuoruuden hairahduksensa seurauksena. Kun mufti ymmärsi, että kyse oli uskosta Kristukseen, hän vaati Paavalia kääntymään takaisin islamiin. Muuten häntä odottaisi polttorovio. Vastaukseksi Paavali julisti kirkkaalla ja kuuluvalla äänellä pelastuksen mysteeriä ja tuomitsi islamin harhaksi. Kun kaikki yritykset saada hänet muuttamaan mieltään osoittautuivat turhiksi, mufti tuomitsi hänet mestattavaksi kolmella sapeliniskulla.

Oikeudenpalvelijat veivät Paavalin mestauspaikalle, missä hän rukoili kolmiyhteistä Jumalaa ja kehotti sen jälkeen pyöveliä olemaan rohkea. Tämä tahtoikin näyttää voimaansa ja löi marttyyrin pään poikki jo yhdellä iskulla. Tämä tapahtui 22.5.1818. Tavan mukaan ruumis jätettiin vartioituna kolmeksi päiväksi mestauspaikalle. Heti ensimmäisenä yönä sen yllä loisti valo. Neljäntenä päivänä ruumis kätkettiin tunkioon. Kolme pyhän Paavalin ystävää kuitenkin löysi sen. He kaivoivat ensin ruumiin ja seuraavana yönä myös marttyyrin pyhän pään esiin tunkiosta. Pyhän Paavalin pyhäinjäännösten lopulliseksi sijoituspaikaksi tuli jonkin matkan päässä Tripoliksesta sijaitseva Varsesin Pyhän Nikolaoksen luostari.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Maria, Klopaksen vaimo ja Jaakobin ja Joosefin äiti, oli yksi niistä naisista, jotka ensimmäisinä näkivät kuolleista ylösnousseen Kristuksen. Nämä naiset olivat kulkeneet Galileassa Jeesuksen mukana, avustaneet häntä ja opetuslapsia omilla varoillaan ja seuranneet heitä Jerusalemiin. Golgatalla he seisoivat Jeesuksen ristin luona valittamassa ääneen ja itkemässä Jeesusta ja seurasivat, kuinka Jeesuksen ruumis pantiin hautaan, mutta sapatin takia he eivät voineet heti voidella sitä. Sunnuntaina he menivät jo aamuvarhaisella tuoksuöljyjä ja voiteita kantaen haudalle, missä kivi oli vieritetty haudan suulta. Kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Haudalla oli enkeli, joka sanoi, että Jeesus on noussut kuolleista, niin kuin itse oli sanonut, ja kehotti heitä menemään kiireesti sanomaan hänen opetuslapsilleen: ”Hän on noussut kuolleista!” Naiset lähtivät heti haudalta ja riensivät viemään sanaa Jeesuksen yhdelletoista opetuslapselle. Matkalla ylösnoussut Jeesus ilmestyi heille. He menivät hänen luokseen, syleilivät hänen jalkojaan ja kumarsivat häntä. Silloin Jeesus sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Menkää sanomaan veljilleni, että heidän pitää lähteä Galileaan. Siellä he näkevät minut.”

Marian aviomies Klopas saattaa olla sama henkilö kuin pyhä apostoli Kleopas (30.10.), Joosef Kihlaajan veli ja yksi seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista, joita muistellaan tammikuun 4. päivänä. Ylösnoussut Kristus ilmestyi Kleopakselle ja Luukkaalle Emmauksen tiellä ja selitti heille pyhiä kirjoituksia, mutta he tunnistivat hänet vasta, kun hän kiitti Jumalaa ja mursi leivän. Kleopaksen poika Simeon oli Jeesuksen serkku, joka valittiin Herran veljen Jaakobin marttyyrikuoleman jälkeen Jerusalemin toiseksi piispaksi.

Pyhä Maria Mirhantuoja nukkui pois rauhassa.

Pyhä Mikael syntyi Fryygian Synnadassa ylhäiseen ja rikkaaseen perheeseen, joka oli ollut pitkään lapseton. Kaupungissa oli pyhälle ylienkeli Mikaelille omistettu kirkko. Vanhemmat olivat luvanneet, että jos he saavat lapsen, he antavat hänelle ylienkelin nimen, ja näin myös tapahtui. Jo lapsesta lähtien Mikael osoitti poikkeuksellista lahjakkuutta. Jopa kaupungin johtomiehet pyysivät apua ongelmiinsa tältä huippulahjakkaalta pojalta.

Mikaelin mieli paloi kuitenkin rakkaudesta Jumalaan. Niinpä hän lähti jo nuorena kotikaupungistaan Konstantinopoliin. Siellä hän ystävystyi myöhemmin Nikomedeian piispana tunnetun Teofylaktoksen (8.3.) kanssa, joka oli tulevan patriarkka Tarasioksen apulaisena, kun tämä ennen patriarkaksi vihkimystään toimi keisarin sihteerinä. Kun Tarasioksesta tuli patriarkka, hän vihki munkiksi sekä Teofylaktoksen että Mikaelin ja lähetti heidät perustamaansa luostariin Bosporinsalmen Mustanmeren puoleiseen päähän. Nuoret munkit alkoivat kilpailla keskenään askeettisissa hyveissä. He paastosivat, valvoivat, syventyivät pyhän Raamatun lukemiseen ja ennen kaikkea rukoilivat. Heidän erityisenä kaunistuksenaan oli nöyryys ja valoisa iloisuus.

Kun patriarkka Tarasios sai kuulla veljien edistymisestä, hän vihki heidät heidän vastustelustaan huolimatta papeiksi ja nimitti heidät kunniavirkaan Kristuksen suuren kirkon pyhien esineiden hoitajiksi (skeuofylaks). Pian hän taivutti heidät ottamaan vastaan myös piispanvihkimyksen. Teofylaktoksesta tuli Nikomedeian metropoliitta, kun taas Mikael sai tehtäväkseen paimentaa kotikaupunkinsa Synnadan asukkaita.

Hyvän paimenen tavoin Mikael julisti totuuden sanaa sekä elämällään että puheillaan. Kärsivällisenä ja armeliaana paimenena hän rakennutti kirkkoja ja luostareita sekä perusti hyväntekeväisyyslaitoksia pitämään huolta sairaista, yksin jääneistä ja muukalaisista. Piispa Mikael osallistui Nikeassa vuonna 787 kokoontuneeseen seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen, jossa hän kannatti pyhien ikonien kunnioittamista. Kokouksen jälkeen hän jatkoi rauhassa työtään hiippakuntansa hyväksi.

Kun Nikeforos (2.6.) nousi vuonna 806 patriarkan istuimelle edesmenneen Tarasioksen jälkeen, hänen kaimansa keisari Nikeforos (802–811) lähetti pyhän Mikaelin johtamaan lähetystöä kalifi Harun-al-Raskhidin luo. Näin Mikaelille tarjoutui tilaisuus näyttää kykynsä rauhan ja sovinnon rakentajana. Vuonna 811 hänet lähetettiin patriarkka Nikeforoksen legaattina Roomaan välittämään patriarkan synodaaliset kirjeet paaville ja vakuuttamaan tämä patriarkan tuesta pyhien ikonien kunnioitukselle. Seuraavana vuonna Kaarle Suuri otti Mikaelin vastaan Aix-la-Chapellessa ja varmisti rauhansopimuksen hänen kanssaan.

Keisari Nikeforoksen kuoltua Leo V Armenialainen (813–820) kaappasi vuonna 813 vallan itselleen. Kun hän oli hallinnut kaksi vuotta, hän paljasti synkät suunnitelmansa ja aloitti uudestaan ikonien kunnioittajien vainon. Pyhä Mikael liittyi heti oikean uskon puolustajiin, jotka olivat ryhmittyneet patriarkka Nikeforoksen ympärille. Heitä olivat Sardeksen metropoliitta Euthymios (26.6.), Joosef Tessalonikalainen (14.7.), Emilianos Kyzikoslainen (8.8.) ja Nikomedeian metropoliitta Teofylaktos. Myös monet papit ja maallikot olivat valmiit yhdessä piispojensa kanssa vuodattamaan verensä uskon puolesta. He menivät keisarin eteen ja koettivat saada hänet järkiinsä. He esittivät hänelle pyhien isien kannanottoja ja muistuttivat häntä tuesta, jota he saivat näkemykselleen Rooman kirkosta. Keisarin mieli ei kuitenkaan muuttunut.

Silloin patriarkka lähetti Mikaelin uudelleen Roomaan paavi Hadrianuksen luo. Mikaelin kehotuksesta paavi kutsui koolle kirkolliskokouksen, joka julisti keisari Leon kirkonkiroukseen. Piispa Mikael palasi Konstantinopoliin mukanaan paavin kirjeet. Patriarkka Nikeforos meni arkkipiispojen kanssa uudelleen keisarin luo, mutta tämä pysyi järkkymättömänä omassa mielipiteessään. Mikael moitti häntä suorin sanoin, mikä sai keisarin raivoihinsa. Hän tuomitsi heidät kaikki maanpakoon kauas toisistaan ja kielsi heiltä keskinäisen kirjeenvaihdon.

Pyhä piispa Mikael lähetettiin Eudokiadan linnoitukseen Fryygiaan, missä hän viipyi yli 10 vuotta. Kiitollisena hän otti vastaan huononkin kohtelun ja rukoili vainoojiensa puolesta. Jatkuvasti hän puhui ortodoksisen uskon puolesta ja oli valmis auttamaan onnettomia. Hän säilytti askeettisen elämäntapansa ja jatkoi öisiä rukouksiaan myös karkotuspaikassa. Hänen rukouksensa paransivat niin ihmisiä kuin kotieläimiäkin. Rajaseudun laiminlyödyille asukkaille hän opetti todellista kristinuskoa ja oli itse heille esimerkkinä.

Kun keisari sai kuulla, että karkotus oli vain lisännyt piispa Mikaelin nauttimaa kunnioitusta, hän määräsi, että tämä oli siirrettävä muualle. Paikasta toiseen siirtyessään Mikael tuli seudulle, jossa rottalaumat olivat tuhoamassa viljasadon. Hän selitti asukkaille, että kyse oli Jumalan rangaistuksesta heidän syntisen elämänsä tähden, ja määräsi heidät viettämään kolme päivää katumuksessa ja paastossa. Sen jälkeen hän kutsui heidät kaikki pelloille. Kun ihmiset huusivat ”Herra, armahda” ja pyhä piispa polvistui rukoilemaan heidän puolestaan, maanjäristys ravisteli yhtäkkiä seutua ja sen jälkeen rotat katosivat.

Kun Mikael siirrettiin Erantisia-nimiseen paikkaan, ihmiset pyysivät häntä rukoilemaan, että he vapautuisivat heinäsirkkaparvista, jotka olivat tuhoamassa heidän vilja- ja hedelmäsatoaan. Pyhä Mikael vietti yön rukouksessa ja aikaisin aamulla kulki ristisaatossa peltojen ja puutarhojen halki kaiken kansan seuratessa häntä laulaen ”Herra, armahda”. Heinäsirkat kerääntyivät paksuksi pilvimäiseksi muodostelmaksi ja nousivat ilmaan kadoten näkyvistä.

Pyhä Mikael jatkoi vaeltelevaa elämäänsä vuodattaen Jumalan armoa niin ihmisille kuin heidän kotieläimilleen ja viljelyksilleen minne hänet lähetettiinkään. Vietettyään jonkin aikaa vankilassa Konstantinopolissa hänet karkotettiin uudestaan, tällä kertaa Nikomedeian järven rannalle. Siellä myös muut tunnustajat olivat odottamassa, kunnes keisari Mikael, joka tunnetaan lisänimellä Änkyttäjä, salli heidän palata hiippakuntiinsa tai luostareihinsa. Mikael oli jo yli 90-vuotias, mutta jatkoi silti rukoilemistaan keisarin, kirkon rauhan, maailman pelastuksen ja maan hedelmien runsauden puolesta.

Toisena helluntaipäivänä vuonna 826 Mikaelin pitkäaikainen ystävä pyhä Teodoros Studionilainen, jonka kanssa hän oli karkotusaikanaan ollut jatkuvassa kirjeenvaihdossa, oli kutsunut hänet luostariinsa juhla-aterialle. Lähdön hetkellä pyhän piispan yllätti kipukohtaus ja hänen oli pakko käydä pitkälleen. Seuraavana päivänä kova kipu raateli häntä. Keskiviikkona Mikael ei enää pystynyt puhumaan ja veti viimeisen henkäyksensä ystävänsä ja kilvoitustoverinsa Teodoroksen läsnä ollessa. Pyhän Teodoroksen kuvauksen mukaan hän näytti aivan enkeliltä, ja hänen hengettömästä ruumiistaan lähti jumalallisen valon välähdyksiä. Vuosien rukous ja hengellinen mietiskely oli jättänyt siihen jälkensä.

Keisarit Basileios II ja tämän veli Konstantinos VIII lahjoittivat vuonna 978 pyhän Mikaelin kallisarvoisen pään pyhän Athanasioksen perustamalle Suuren lavran luostarille Athokselle, missä se on tänäkin päivänä. Niin kuin pyhä Mikael eläessään suojeli rukouksillaan viljelysmaita tuhoilta, niin myös hänen reliikkinsä karkottaa tuholaisia sekä luostarin omilta viljelysmailta että muualtakin, minne se uskovien pyynnöstä viedään.

Pyhä Leonti oli syntyperältään venäläinen. Eräiden lähteiden mukaan hän oli kotoisin Kiovasta, toisten mukaan hän syntyi Konstantinopolissa. Joka tapauksessa hän oleskeli nuoruudessaan 1000-luvulla Konstantinopolissa ja mahdollisesti vihkiytyi siellä munkiksi. Sittemmin hän siirtyi Kiovan luolaluostariin, jossa hän kilvoitteli pyhittäjien Antonin ja Feodosin ohjauksessa.

1040-luvulla Leonti valittiin piispaksi Rostoviin. Pakanat olivat karkottaneet kaupungista sen kaksi ensimmäistä piispaa Feodorin ja Ilarionin eikä heillä ollut minkäänlaista halua kuunnella Leontin opetusta. Tämä alkoi kuitenkin rohkeasti julistaa kristinuskoa. Kerran pakanat pieksivät hänet ja karkottivat kaupungista. Pyhä Leonti ei kuitenkaan antanut periksi. Hän rakennutti kaupungin ulkopuolelle Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkon, jossa hän opetti luonaan käyville lapsille kristinuskoa ja kastoi heidät. Pian aikuisiakin alkoi käydä armoitetun piispan luona saamassa opetusta ja ottamassa kasteen. Tämä herätti vihaa kiivaimmissa pakanoissa. He piirittivät suurella joukolla kirkon ja uhkasivat tappaa Leontin. Kirkon papisto pelästyi, mutta Leonti pukeutui rauhallisesti piispalliseen pukuunsa ja meni risti kädessään väkijoukkoa vastaan. Hänen apostolinen lujuutensa ja rauhallisuutensa uhkaavan kuoleman edessä pysäytti kiihtyneen joukon ja hänen armontäyteiset sanansa tekivät ihmisiin niin suuren vaikutuksen, että monet lankesivat hänen eteensä pyytäen kastetta. Tästä lähtien pyhä Leonti kiersi ympäröiviä alueita julistaen Kristusta Vapahtajaa. Näin pakanuus alkoi väistyä Rostovin seudulta ja oikean uskon valo loisti kirkkaana.

Pyhän Leontin apostolinen toiminta päättyi marttyyrikuolemaan, kun pakanat surmasivat hänet noin vuonna 1073. Hänet haudattiin Rostoviin Jumalansynnyttäjän kirkkoon. Kirkko tuhoutui myöhemmin tulipalossa. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa vuonna 1164 löytyivät pyhän Leontin maatumattomat jäännökset.

Pyhittäjä Jefrosinia oli Polotskin[1] ruhtinas Georgi Vseslavitšin tytär ja pyhän ruhtinas Vladimirin (15.7.) lapsenlapsi viidennessä polvessa. Hän syntyi vuonna 1110 ja sai nimen Predislava. Hän vietti lapsuutensa lukien Psalttaria ja muita Raamatun kirjoja ja rukoili paljon. Predislavan täyttäessä kaksitoista vuotta maine hänen ymmärtäväisyydestään ja kauneudestaan oli levinnyt kauas Polotskin ruhtinaskunnan ulkopuolelle. Monet ruhtinaat tavoittelivat häntä puolisokseen, mutta hän torjui kaikki avioliittoehdotukset. Kuultuaan, että hänen vanhempansa aikoivat kuitenkin kihlata hänet eräälle ylhäiselle ruhtinaalle, hän lähti salaa kotoaan ja meni luostariin, jonka igumeniana oli hänen tätinsä Romania. Tämä ei pelännyt Predislavan vanhempien reaktiota, vaan kutsui heti pappismunkin, joka vihki Predislavan nunnaksi nimellä Jefrosinia. Kun vanhemmat saivat tietää vihkimyksestä, he itkivät tytärtään kuin kuollutta ja jättivät hänet Jumalan huomaan.

Aluksi nuori nunna vietti tavallista luostarielämää. Polotskin piispa Elian toivomuksesta hän siirtyi jonkin ajan kuluttua asumaan Pyhän Sofian katedraalin yhteyteen. Siellä hänen tehtävänään oli lukea ja jäljentää kirjoja katedraalin kirjastossa. Kirjojen myynnistä saamansa rahat hän jakoi salaa köyhille.

Kerran yöllä Jefrosinia näki unessa Herran enkelin, joka kehotti häntä perustamaan luostarin Polotskin lähelle Seltson kylään. Näky toistui kahdesti. Enkeli ilmestyi myös piispa Elialle. Vuonna 1125 piispa juhlallisesti luovutti Jefrosinialle nunnaluostarin perustamista varten Kristuksen kirkastumisen kirkon, joka sijaitsi enkelin osoittamassa kylässä. Muuttaessaan kylään Jefrosinia otti mukaansa vain kirjansa – ne olivatkin hänen koko omaisuutensa.

Kristuksen kirkastumisen luostari muotoutui ja kasvoi vähitellen. Hyvää hengellistä harkintakykyä käyttäen pyhittäjä Jefrosinia ohjasi sisaria pelastuksen tiellä ja kylvi heidän sydämeensä Jumalan sanaa. Hän opetti kuuliaisuussisarille lukutaitoa, kirjojen jäljentämistä, laulua ja käsitöitä, jotta he oppisivat nuoresta pitäen tuntemaan Jumalan lain ja tottuisivat työntekoon. Aikanaan Jefrosinian sisar Jevdokia ja serkku Jevpraksia tulivat luostariin ja vihittiin nunniksi. Jefrosinia myös perusti luostarin yhteyteen koulun, jonka ansiosta sisaristo kasvoi nopeasti.

Pyhittäjä Jefrosinia rakennutti 1150-luvulla luostariin kivisen kirkon Vapahtajan kunniaksi. Rakennusmestari Johannes tuli Pyhän Hengen ohjaamana hänen luokseen ja kertoi saaneensa kehotuksen tulla rakentamaan kirkkoa. Jefrosinia lahjoitti valmistuneeseen kirkkoon kullalla koristellun käsiristin, johon oli upotettu monien pyhien reliikkejä sekä kappale Herran ristiä.[2] Kirkon sisällä parvella oli kaksi pientä keljaa, joista toisessa pyhittäjä Jefrosinia asui. Hän kuunteli jumalanpalvelukset keljassaan. Pienestä ikkunasta hän saattoi nähdä kaupungin kirkkoineen sekä avaran peltomaiseman.

Jefrosinia perusti myös Jumalansynnyttäjälle omistetun munkkiluostarin. Hän pyysi Konstantinopolin patriarkka Luukasta (1156–1169) ja Bysantin keisari Manuel I Komnenosta (1143–1180) lähettämään kopion evankelista Luukkaan maalaamasta Jumalanäidin ihmeitätekevästä ikonista ja lahjoitti sen munkkiluostarin kirkkoon. Ikoni tunnetaan Korsunin Jumalanäidin ikonina.

Monet maallikot tulivat Jefrosinian luo etsimään hengellistä ohjausta. Hän osasi taitavasti sovitella naapureiden riitoja ja ehkäisi ruhtinaiden, pajareiden ja kansan välisiä erimielisyyksiä. Monet luottivat hänen rukoustensa voimaan ja saivat häneltä hengellistä apua.

Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Jefrosinia luovutti luostarin johdon sisarelleen nunna Jevdokialle ja päätti itse toteuttaa hartaan toiveensa. Hän lähti pyhiinvaellusmatkalle Jerusalemiin mukanaan matkaoppaana ruhtinas David sekä nunna Jevpraksia. Matkalla hän tapasi keisari Manuelin, joka oli sotaretkellä unkarilaisia vastaan, ja Konstantinopolissa patriarkka Luukkaan. Hän kävi rukoilemassa Hagia Sofian kirkossa ja muilla Konstantinopolin pyhillä paikoilla. Jerusalemissa hän majoittui venäläiseen Jumalansynnyttäjän luostariin ja kävi sieltä käsin rukoilemassa Herran haudalla. Vierailtuaan myös muilla pyhillä paikoilla hän sairastui ja antoi henkensä Herralle toukokuun 23. päivänä vuonna 1173. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin Pyhän Teodosioksen luostariin kirkon eteishuoneeseen. Kun sulttaani Saladin valloitti Jerusalemin vuonna 1187, venäläiset munkit ottivat lähtiessään mukaansa pyhän Jefrosinian ruumiin ja toivat sen Kiovan luolaluostariin. Siellä Jefrosinian reliikit lepäsivät aina vuoteen 1910 asti, jolloin hänet kanonisoitiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin Polotskiin hänen perustamaansa luostariin.

Pyhittäjä Paisi oli 1400-luvulla igumeni Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarissa lähellä Galitšin kaupunkia. Vuonna 1433 Moskovan suuriruhtinas Vasili II oli sotaretkellä setäänsä Galitšin ruhtinas Georgia vastaan. Hän otti luostarista sen suurimman aarteen, Jumalansynnyttäjän ikonin, viedäkseen sen Moskovaan. Ikoni kuitenkin ilmestyi ihmeellisesti entiselle paikalleen. Joidenkin vuosien kuluttua pyhittäjä Paisi antoi maalata ikonista kopion ja vei sen lahjaksi Moskovan suuriruhtinaalle pyytäen tätä suojelemaan luostaria. Suuriruhtinas ja patriarkka Joona (31.3.) osoittivat Paisille suurta kunnioitusta ja ottivat hänet juhlallisesti vastaan.

Pyhittäjä Paisi kilvoitteli Jumalansynnyttäjän luostarissa yli 70 vuotta. Tunnustukseksi hänen askeettisesta ja hyveellisestä elämästään patriarkka Joona korotti hänet arkkimandriitan arvoon.

Monien kilvoitusvuosien jälkeen pyhittäjä Paisi sai ylhäältä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän valmistautui lähtöönsä ja valmisti siihen myös luostarinsa veljestön puhumalla lakkaamatta kuoleman väistämättömyydestä. Kuolinpäivän lähestyessä hän alkoi tuntea itsensä vähän sairaaksi ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Sitten hän ojentautui vuoteelleen, siunasi itsensä ristinmerkillä ja lausuttuaan rukouksen antoi henkensä Herralle toukokuun 23. päivänä vuonna 1460.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kristitty kenraali Meletius oli Rooman armeijan komentaja Galatian maakunnan pääkaupungissa Taviassa keisari Antonius Piuksen aikana (138–161). Kaupungin kulkukoirat sairastuivat raivotautiin, joka tuolloin tulkittiin demonien aiheuttamaksi. Meletius otti mukaansa sotilaita ja he tappoivat koirat. Sitten he leikkasivat auki kuolleiden koirien ruhot, niin että demonit – tuon ajan käsityksen mukaan – pääsisivät poistumaan niistä. Sen jälkeen Meletius meni pakanalliseen temppeliin ja sai rukoustensa voimalla jumalten kultaiset patsaat murenemaan pölyksi. Silloin maaherra Maximinus, joka oli lähetetty Taviaan nimenomaan sitä varten, että hän pakottaisi kristityt luopumaan uskostaan ja uhraamaan epäjumalille, pidätti Meletiuksen ja tämän apulaiset. Heitä ruoskittiin ja heidän nilkkansa lävistettiin nauloilla. Heidän sielunsa olivat kuitenkin niin kokonaisvaltaisesti suuntautuneet Herraan ja Hänen uskollisille palvelijoilleen lupaamiinsa palkintoihin, etteivät he tunteneet tuskia. Lisäksi heidän kylkiään raadeltiin rautakoukuilla ja heidän otsaansa poltettiin risti.

Pyhä Meletius kesti myös monia muita kidutuksia, joiden aikana Jumalan armo vahvisti häntä silminnähtävästi. Lopulta hänet hirtettiin mäntyyn, kun taas hänen toverinsa Stefanos ja Johannes mestattiin. Heitä vartioineeseen egyptiläiseen Serapioniin heidän kilvoituksensa teki niin suuren vaikutuksen, että hän meni kaupungin piispan luo ja pyysi kastetta. Myös hän joutui kidutettavaksi ja hänet mestattiin yhdessä velho Kallinikoksen kanssa. Tämä oli kääntynyt kristityksi havaittuaan, ettei hänen taikajuomillaan ollut vaikutusta kristittyihin. Monet pyhän Meletiuksen kristityt upseeritoverit poltettiin roviolla.

Stefanoksen, Johanneksen ja Serapionin vaimot joutuivat myös julmiin kidutuksiin. Yhdellä heistä oli mukanaan lapsensa Kyriakos ja Kristianos. Kun maaherra vaati pienokaisia sanomaan, kumpi on suurempi Jumala Zeus vai Kristus, nämä vastasivat lapsenkielellään: ”Klistus!” Sen jälkeen heidätkin mestattiin. Kerrotaan, että teloittajille valkeni nopeasti heidän rikostensa kauheus ja laajuus. He menehtyivät omantunnontuskiinsa pian näiden tapahtumien jälkeen.

Pyhittäjä Vincentius Lerinsläinen oli luultavasti kotoisin Gallian pohjoisosasta. Hän oli saavuttanut korkean maallisen aseman mutta jätti sen taakseen ja vetäytyi Cannesin edustalla olevalle saarelle Lérinsin luostariin, jonka pyhä Honoratus (16.1.) oli vähän aiemmin perustanut. Siellä hän antautui hiljaisuuskilvoitukseen ja tutki väsymättömästi Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Hänen tietonsa, kaunopuheisuutensa ja pyhyytensä olivat esimerkilliset.

Vuoden 434 tienoilla pian Efesoksen kirkolliskokouksen jälkeen Vincentius tuntiessaan kuolemansa lähestyvän kirjoitti suppean esityksen nimeltä Commonitorium, josta hänet tunnetaan. Se sisälsi lyhyet säännöt oikean uskon erottamiseksi harhaopeista. Ne hän tiivisti lauseeseen: ”Uskon totuudeksi hyväksytään se, mitä kaikki ovat aina ja kaikkialla uskoneet” (quod ubique, quod semper, quod ab omnibus creditum est). Kiistanalaiset kohdat täytyy ratkaista tällä yleismaailmallisuuden, varhaisuuden ja hyväksynnän testillä, joka vaatii kaikkien tai lähes kaikkien piispojen ja oppineiden yksimielisyyttä. Raamattua ei voida pitää totuuden ainoana mittana, koska se on kokoelma erityyppisiä tekstejä, joita voidaan tulkita monin tavoin, ja sitä lainataan yhtä lailla heterodoksisten kuin ortodoksistenkin oppien todistamiseksi. Sitä täytyy tulkita kirkon tradition mukaisesti. Jokaista dogmaa täytyy tarkastella kirkon opetuksen valossa, ja jos yleismaailmallisuuden testi ei toimi jollakin aikakaudella laajasti levinneen luopumuksen takia, ratkaiseva on alkukirkon opetus. Kirkolliskokousten päätehtävänä on ollut selventää, määritellä ja korostaa sitä, mitä on jo laajasti opetettu, uskottu ja käytännössä harjoitettu. Isien, oppineiden ja kirkolliskokousten todistuksen takana on apostolien opetuksen auktoriteetti.

Samassa kirjoituksessa Vincentius myös määritteli ihailtavasti kirkon tradition, joka ei ole kiinteiden lausekkeiden kokoelma vaan elävä ja kehittyvä kokonaisuus, joka kuitenkin pysyy itsessään aina perimmiltään samana. Tämä ei tarkoita dogmien muuttumista vaan sitä, että sama usko saa historiallisten olosuhteiden muuttuessa erilaisia muotoiluja. Kirjan julkaisemisen aikoihin Etelä-Ranskassa oli käynnissä kiivas keskustelu armosta ja vapaasta tahdosta. Kirjoitus nautti länsimaissa huomattavaa arvostusta, ja sitä voidaan yhä pitää luotettavana ortodoksisen uskon oppaana.

Kirjassa Vincentius puhuu itsestään muukalaisena ja pyhiinvaeltajana, joka pakeni maailman turhuutta ja ohimeneviä iloja palvellakseen Kristusta yhtenä Hänen alhaisimmista palvelijoistaan luostarin eristyneisyydessä. Pyhittäjä Vincentius nukkui pois rauhassa Lérinsin luostarissa vähän ennen vuotta 450.

Pyhittäjä Simeon syntyi vuonna 521 Antiokiassa. Hänen isänsä Johannes oli muuttanut tuoksuvoiteita valmistavien vanhempiensa kanssa Edessasta Antiokiaan. Sieltä hänelle löytyi puolisoksi hurskas Martta (4.7.), jolla oli tapana käydä usein Pyhän Johannes Kastajan kirkossa. Hän paastosi ja rukoili, että Herra pyhän Edelläkävijänsä Johanneksen esirukousten tähden antaisi hänelle lapsen. Eräänä yönä pyhä Johannes Kastaja ilmestyi Martalle ja ilmoitti, että tämä saa lapsen, jolle on annettava nimeksi Simeon. Hän myös ennusti, että lapsi tulee seuraamaan hänen omaa askeettista elämäntapaansa.

Martan synnytys oli kivuton. Simeon oli erikoinen jo vauvana: hän suostui imemään vain oikeaa rintaa osoituksena tulevasta oikeamielisestä vaelluksestaan. Jos Martta oli syönyt lihaa, vauva kieltäytyi kokonaan imetyksestä. Simeon kastettiin kaksivuotiaana. Sen jälkeen hän alkoi puhua ja hoki viikon ajan: ”Minulla on Isä ja minulla ei ole isää. Minulla on Äiti ja minulla ei ole äitiä.” Tällä tavoin hän osoitti, että hän on tavanomaisten maallisten siteiden ulottumattomissa.

Kun suuri maanjäristys kohtasi Antiokiaa 25.5.526, Simeonin kotitalo luhistui ja hänen isänsä hautautui sen raunioihin. Simeon ja hänen äitinsä olivat molemmat kirkossa ja pelastuivat. Jonkin ajan kuluttua Simeon näki näyssä Kristuksen valtaisan vanhurskaiden joukon ympäröimänä. Hänelle näytettiin sekä paratiisi että helvetin tulinen järvi ja hänen käskettiin valita niiden välillä. Tällä tavoin hän jo lapsena sai Herralta konkreettista ohjausta.

Pian tämän jälkeen Simeonille ilmestyi valkopukuinen mies, joka johdatti hänet Antiokiasta Seleukiaan päin vuorelle ja jäi sinne hänen kanssaan. Mies opetti Simeonille, kuinka tämän tulee elää, ja lähti sitten pois. Simeon-lapsukaisen seuraksi jäivät vain metsän eläimet. Tutkiessaan ympäristöä hän löysi pienen luostarin, jota johti pylväskilvoittelija Johannes. Tämä oli saanut Jumalalta tiedon Simeonin tulosta ja otti hänet heti iloiten ohjattaviensa joukkoon. Kuusivuotiaan lapsen ihmeellinen elämäntapa – hän söi vain joka kolmas tai jopa joka seitsemäs päivä – hämmästytti suuresti Johannesta. Simeon muistutti todellakin enkeliä: hänellä oli miellyttävät kasvot, kultaiset kutrit ja kauniit, syvänkirkkaat silmät. Hän oli hiljainen, mutta kun hän puhui, hänen sanansa olivat täynnä viisautta.

Luostarielämänsä alussa Simeon oli vaarassa, kun yksi munkeista alkoi kadehtia häntä siinä määrin, että oli jo tappaa hänet. Munkki oli jo kohottanut veistä pitelevän kätensä antaakseen hänelle kuoliniskun, kun käsi herpaantui ja munkki sai sydänkohtauksen. Kovien tuskiensa pakottamana hän lopulta tunnusti igumeni Johannekselle, mitä oli ollut tekemässä. Silloin igumeni pyysi Simeonia rukoilemaan veljen puolesta. Tämä polvistui rukoukseen ja noustuaan siunasi ristinmerkillä kadehtijansa surkastuneen käden. Se parani heti. Tämä oli Simeonin ensimmäinen ihme.

Oltuaan vuoden luostarissa Simeon, joka tahtoi kaikessa jäljitellä hengellistä isäänsä igumeni Johannesta, sai tältä siunauksen asettua pienelle pylväälle igumenin oman pylvään viereen. Tähän Simeon sai rohkaisua itseltään Kristukselta, joka ilmestyksessä paljasti hänelle, että pylvään päällä seisominen tekisi Simeonista Hänen oman pelastavaisen ristinkärsimyksensä seuraajan. Simeonin elämäkerran kirjoittaja toteaa: ”Loistavana kuin aurinko, enkelimäisessä täydellisyydessä eläen ja täynnä jumalallisia lahjoja lapsi riisui yltään maalliset asiat ja suuntasi sielunsa taivaisiin.” Koko ajan Simeon lisäsi kilvoituksiaan: kun Johannes luki öisin 30 psalmia, Simeon luki 50 tai 80, joskus jopa koko Psalttarin. Igumeni Johannesta huolestutti hänen yletön paastoamisensa. Hän sanoi: ”Tästä puuttuu enää, että otat miekan ja teet itsestäsi tyystin lopun!” Simeonin lakkaamaton psalmilaulu alkoi jo häiritä muita munkkeja. Simeon puolustautui sanomalla, että hän tarvitsi kaikkea tätä, jottei kiintymys aineellisiin asioihin vetäisi hänen mieltään alempiin maailmoihin.

Paholainen ei jättänyt nuorta kilvoittelijaa rauhaan, mutta tämä taisteli sitä vastaan kokeneen soturin tavoin. Vihollisen hyökkäykset ja jumalallinen lohdutus vaihtelivat hänen elämässään. Kerran joku iäkäs patriarkka ilmestyi voitelemaan häntä tuoksuöljyllä demonien hyökkäysten torjumiseksi. Kerran taas ankara tuulenpuuska tempaisi yöllä mukaansa suojan, jonka alla Simeon pylväällään seisoi. Siitä huolimatta veljet tapasivat hänet aamulla seisomassa kasvot loistaen pylväänsä päällä. Jo ennen kuin hän menetti maitohampaansa, hän sai armon parantaa riivattuja. Kokeneen ohjaajavanhuksen tavoin hän kehotti munkkeja voittamaan himonsa varjelemalla aistejaan ja ajatuksiaan. Hän jopa kokosi munkeille Raamattuun perustuvan ohjesäännön. Hänellä oli tapana sanoa: ”Munkin ylpeydenaihe on kohtuus; munkin ylpeydenaihe on psalmien luku ja lakkaamaton rukous; munkin ylpeydenaihe on kuuliaisuus, sillä sen avulla Herra on voittanut kuoleman olemalla kuuliainen aina ristinkuolemaan asti. ”

Nuoren pojan maine askeettina ja ihmeidentekijänä levisi aina Antiokiaan asti. Seurauksena oli, että Antiokian patriarkka pyhä Efraim (527–545; muistopäivä 7.3.) tuli käymään luostariin. Siellä vieraili myös valtavasti pyhiinvaeltajia, jotka halusivat saada luostarin molempien pylväskilvoittelijoiden siunauksen. Simeon piti luostariveljilleen suurenmoisia opetuspuheita. Jotkut heistä jopa näkivät Pyhän Hengen kyyhkysen muodossa hänen päänsä päällä. Kerran hän tempautui taivaaseen ja nousi siellä seitsemät portaat. Hänelle selitettiin, että hän oli niitä myöten kohonnut seitsemänteen taivaaseen. Lopulta hän tuli paratiisiin, jossa toistaiseksi olivat vain Aadam ja ristin ryöväri. Tämän näyn pyhä kertoi ohjaajalleen Johannekselle.

Simeon oli kilvoitustensa ohella myös äärimmäisen armelias. Nähdessään puutteellisesti vaatetetun ihmisen hän saattoi riisua omat vaatteensa ja heittää ne hänelle. Näin hän menetteli talvellakin, vaikka joutui tuolloin itse kestämään kovaa kylmyyttä. Kerran hän istui jalkojensa päällä koko vuoden, niin että reidet tarttuivat kiinni sääriin, ja tästä seurasi pahanhajuinen kuolio. Munkit hakivat hänen luokseen lääkärin, mutta Simeon ei suostunut hoitoon. Hän sanoi, että Jumala, jolle hän on omistautunut jo äitinsä kohdusta lähtien, huolehtii kyllä hänestä. Hän parantuikin nopeasti.

Kun Simeon oli viettänyt kuusi vuotta pylväässään, hän tahtoi edeltäjänsä Simeon Pylväskilvoittelijan (1.9.) tavoin edetä korkeammalle nousussaan kohti taivasta. 13-vuotiaalle kilvoittelijalle rakennettiin noin 13 metrin korkuinen pylväs. Se oli korkeampi kuin hänen hengellisen isänsä Johanneksen pylväs, ja tämä valittikin, ettei enää pysty näkemään hengellisen lapsensa kasvoja. Juuri ennen kuin Simeon ehti kiivetä pylvääseen, Antiokian patriarkka ja Seleukian metropoliitta saapuivat luostariin ja vihkivät hänet hänen nuoruudestaan huolimatta diakoniksi. Sen jälkeen hänet vietiin juhlallisessa saatossa pylvään luo, jolla hän sitten vietti seuraavat kahdeksan vuotta kurkottaen koko olemuksellaan kohti taivasta.

Simeon sai etukäteen tietää hengellisen isänsä poissiirtymisestä. Hän kutsui Johannesta pylväältään ja kehotti tätä valmistautumaan lähtöönsä. Igumeni Johannes ei säikähtänyt vaan pikemminkin iloitsi uutisesta. Simeon rukoili hänen puolestaan yötä päivää ja hänen kuoltuaan laskeutui pylväästään kumartamaan hänen pyhittynyttä ruumistaan. Tämän jälkeen yhteisön johtaminen siirtyi Simeonille koko hänen loppuelämäkseen. Hän ei kuitenkaan antanut luostarin johtajan käytännön velvollisuuksien hajottaa huomiotaan, vaan jatkoi rukoustaan entiseen tapaansa. Hänellä oli pylväänsä päässä nahkainen suoja, jonka varjossa hän rukoili auringonlaskusta auringonnousuun. Oikealla kädellään hän löi rintaansa ja kyyneleet kastelivat hänen jouhipaitansa. Sen jälkeen hän resitoi koko Psalttarin enkelten säestyksellä, luki sitten Salomon Viisauden kirjan ja evankeliumit. Auringon noustua hän lepäsi vähän. Hän jopa yritti tulla toimeen kokonaan ilman unta, kunnes taivaallinen ääni antoi hänelle määräyksen: ”Sinun on nukuttava vähän!”

Simeonin keskittynyt pyrkimys kohota ylöspäin moninkertaisti pahojen henkien hyökkäykset häntä vastaan. Kolmen enkelin avustuksella hän kuitenkin torjui ne kaikki. Jumalan suosio alkoi ilmetä yhä selkeämmin: Simeon sai näkyjä, teki ihmeitä ja jopa herätti kuolleenkin. Lopulta Kristus ilmestyi hänelle ja antoi hänelle voiman karkottaa saastaisia henkiä. Suuri määrä sairaita kiiruhti hänen luokseen. Simeon oli saanut Herraltaan lahjan toimia samaan tapaan kuin Hän itse oli toiminut maan päällä ollessaan: hän paransi sairauksia, käski demoneja poistumaan sekä opetti ja ohjasi ihmisiä, niin että Jumala vallitsisi heidän keskuudessaan. Armo välittyi hänen käsiensä, vaatteidensa, hänen siunaamansa öljyn ja pelkästään hänen nimensä avuksi kutsumisen välityksellä.

Simeon sai näyssä varoituksen Antiokian tuhoutumisesta. Tämä toteutui, kun Persian kuningas Khosroes valloitti kaupungin kesäkuussa 540. Rakennukset sytytettiin tuleen ja asukkaita tapettiin joukoittain. Loput joutuivat karkotettaviksi. Persialaiset levittäytyivät myös maaseudulle kylväen kaikkialla tuhoa. Kun heitä saapui luostarin lähelle, Simeon pystyi karkottamaan heidät pelkällä rukouksella. Munkit pelkäsivät kuitenkin mahdollista uutta hyökkäystä siinä määrin, että kaikki jättivät luostarin Simeonin rohkaisusta huolimatta. Kun persialaiset sitten tulivat, Jumalan Simeonin suojaksi lähettämät kaksi enkeliä riittivät karkottamaan heidät pakoon. Kolmen päivän kuluttua munkit saattoivat palata takaisin. Simeon vapautti rukouksillaan myös suuren määrän sotavankeja, jotka olivat vedonneet hänen puolustukseensa.

Kaiken tämän seurauksena Simeonin maine levisi niin laajalle, ettei hän enää voinut pylväänsä juurella tungeksivien ihmisjoukkojen takia nauttia rakastamastaan hiljaisuudesta. Niinpä hän vuonna 541, jolloin hän oli vasta 20-vuotias, päätti jättää pylväänsä ja vetäytyä siihen samaan yksinäiseen paikkaan, jossa hän oli elänyt jonkin aikaa lapsena, ennen luostarin löytämistä.

Kristus itse johdatti Simeonin vuorelle, jota noihin aikoihin kutsuttiin Ihmeelliseksi vuoreksi. Se oli kallio, jonka Jumalan armo oli verhonnut. Kun Simeon nousi vuoren huipulle, munkitkin jättivät luostarin ja seurasivat häntä. He asettuivat asumaan tilapäisiin hökkeleihin vain saadakseen olla hänen lähellään. Heti ensi päivästä lähtien paikalle ilmaantui myös monien vaivojen ja huolten ahdistamia pyhiinvaeltajia, jotka olivat tulleet etsimään Simeonia löydettyään luostarin tyhjänä. Simeon ei voinut kieltäytyä palvelemasta rukouksellaan Jumalan kärsivää kansaa. Niinpä hän huokaisten tarttui jälleen tehtäväänsä ja sai rukouksillaan aikaan ihmeitä ja parannuksia. Kun rutto raivosi Bysantin valtakunnassa ja iski vuonna 542 erityisellä raivolla Konstantinopoliin ja Antiokiaan, vain ne, jotka kutsuivat avukseen pyhän Simeonin rukouksia, pelastuivat.

Vuonna 551 maanjäristys tärisytti Antiokiaa useita päiviä. Kauhistuneet asukkaat rukoilivat öin ja päivin ja matkasivat Ihmeelliselle vuorelle pyytämään pyhän Simeonin esirukouksia. Ja todellakin pyhä Simeon sai tuhon loppumaan.

Tuhansittain sairaita, riivattuja ja tavallisia pyhiinvaeltajia saapui hedelmättömään ja kuivaan erämaahan tapaamaan Simeonia, ja he tarvitsivat myös aineellista huolenpitoa. Jumala vakuutti Simeonille, että Hän huolehtii heidän tarpeistaan. Enkeli ilmestyi ja piirsi valtaisan luostarin ja kirkon ääriviivat juuri sille paikalle, missä Simeon seisoi. Sen jälkeen valoisa pilvi peitti koko Ihmeellisen vuoren. Munkit aloittivat rakentamisen, mutta pian paikalle saapui miesjoukko Vähän-Aasian eteläosasta Isauriasta. He olivat Simeonin parantamia miehiä, jotka kiitollisuutensa osoitukseksi tulivat auttamaan rakennustöissä. Simeonin rukoillessa myös paikan vesiongelma ratkesi ja vettä riitti niin pyhiinvaeltajille kuin rakennustyömaalle. Uusi kirkko omistettiin Pyhälle Kolminaisuudelle. Kirkon ja ristinmuotoon rakennetun luostarikompleksin keskelle pystytettiin Simeonille uusi pylväs. Pylvään perustukset ovat yhä näkyvissä jo ammoin raunioituneessa luostarissa.

Kesäkuun 6. päivänä 551 Simeon laskeutui alas kallionhuipulta, jolla hän oli kilvoitellut viimeiset kymmenen vuotta. Munkit nostivat hänet kunniaistuimelle ja kantoivat häntä ympäri luostaria. Painaen evankeliumikirjoja rintaansa vasten hän siunasi uudet luostarirakennukset. Simeonin äiti pyhä Martta johti kulkuetta kantaen sen edellä ristiä ja laulaen ”Halleluja”. Kun kierros oli tehty, munkit kumarsivat Simeonin edessä ja nostivat hänet hänen uuden pylväänsä tasanteelle. Kristus itse oli hetkeä aikaisemmin käynyt siunaamassa pylvään. Pylväs oli pyhä paikka: kerran Simeon näki, että siitä lähtivät tikapuut, jotka ulottuivat taivaan portille saakka.

Pylväänsä korkeuksista Simeon saattoi seurata luostarinsa elämää ja huolehtia sen hyvästä järjestyksestä. Hän oli ankarasti kieltänyt munkkejaan syömästä pyhiinvaeltajien tuomia ruokatavaroita. Heidän tuli ansaita oma elatuksensa työskentelemällä luostarin kasvimailla ja puutarhoissa. Ruokatarvikkeiden puute sai jotkut munkit nurisemaan. Varsinkaan veli Angulas ei jättänyt tilaisuutta käyttämättä syyttääkseen pyhää Simeonia ja korostaakseen omaa anteliaisuuttaan. Kun Paholainen ei itse kyennyt kiusaamaan Simeonia, hän yllytti siihen tämän veljen. Simeon kohteli kuitenkin aina kapinoiviakin veljiä samalla lempeydellä kuin muita. Hän muistutti, ettei Jumala koskaan hylkää palvelijoitaan, ja hänen rukoustensa avulla luostarin viljalaarit täyttyivät pian niin, että viljaa riitti kolmeksi vuodeksi.

Simeonin maine veti alueelle ihmisiä kaukaakin. Luostarilla oli paljon yhteyksiä erityisesti Georgiaan, ja georgialaisilla oli oma yhteisönsä Simeonin luostarin lähellä. Tiedetään, että vielä 1000-luvulla siellä eli noin 60 georgialaista munkkia. Pyhää Simeonia onkin kautta aikojen kunnioitettu suuresti Georgiassa.

Vuonna 557 Simeon näki kauhistuttavan näyn ja ilmoitti, että oli tulossa valtavia maanjäristyksiä. Hän pani munkkinsa veisaamaan itse kirjoittamiaan hartaita tropareja 60 päivän ajan, jotta Jumalan viha lauhtuisi. Hänen ennustuksensa mukaisesti maanjäristykset aiheuttivat suurta tuhoa Konstantinopolissa ja Nikeassa ja tuhosivat Nikomedeian ja Kalabrian Reggion. Antiokiassa tuhot olivat kuitenkin vähäiset, koska kaupunki oli Simeonin suojeluksessa. Vähän ajan kuluttua kaupunkiin iski Simeonin ennustama kulkutauti. Jotkut kaupunginosat säästyivät siltä, mutta vitsaus levisi myös Ihmeellisen vuoren alueelle. Jotkut Simeonin munkeistakin menehtyivät. Heidän joukossaan oli hänen rakkaimpiin opetuslapsiinsa kuuluva Konon, jonka hän kuitenkin herätti rukouksillaan kuolleista.

Pyhiinvaeltajat halusivat saada pyhän ehtoollisen Simeonin kädestä, mutta hän itse ei nöyryydessään tahtonut pappisvihkimystä. Täytettyään 33 vuotta hän sai kuitenkin näyssä tiedon, että hänen on suostuttava papiksi. Seuraavana päivänä luostariin saapui Seleukian piispa Dionysios, joka kiipesi Simeonin pylväälle ja sanoi hänelle: ”Jumala, joka tunsi sinut jo ennen syntymääsi, on nähnyt hyväksi, että sinut vihitään papiksi.” Simeon ei enää vastustellut vaan suostui vihittäväksi. Piispan poistuttua hän toimitti liturgian ja siunasi kaikki läsnä olevat.

Vihkimyksensä jälkeen Simeon jatkoi oikean uskon opettamista ja alkoi taistella harhaoppeja ja taikauskoisia käsityksiä vastaan, joita esiintyi Antiokian alueella sekä kansan että johtomiesten keskuudessa. Papiksi vihkimisen jälkeen hänen ihmetekonsa lisääntyivät entisestäänkin. Hän pelasti erään iberialaisen, joka oli nukahtanut juovuksissa ja jonka nieluun oli luikerrellut käärme. Tapahtui myös uusia kuolleista heräämisiä.

Rukouksillaan Simeon auttoi myös Bysantin armeijaa taistelussa arabiruhtinas al-Mundania vastaan, joka oli kristittyjä verisesti vainonneen persialaisen Khosroen vasalli. Pyhä Simeon ennusti keisari Justinos II:n valtaan nousun vuonna 565 ja Johannes Skolastikon vihkimisen ekumeeniseksi patriarkaksi. Justinos pyysi Simeonilta apua, kun hänen tyttärensä oli joutunut riivaajan valtaan. Simeon kirjoitti keisarille, että tyttö parantuu samalla hetkellä, jolloin isä saa hänen kirjeensä. Justinos itse kuitenkin turvautui Simeonin varoituksista huolimatta omassa sairaudessaan juutalaiseen puoskariin. Lopulta hän menetti järkensä. Vähän ennen kuolemaansa (578) hän asetti seuraajakseen Tiberius II:n.

Monta pitkää vuotta Simeon oli elävänä todisteena Herran sanoista: ”Totisesti, totisesti: joka uskoo minuun, on tekevä sellaisia tekoja kuin minä teen, ja vieläkin suurempia.” (Joh.14:12) Lopulta hänellekin koitti aika lähteä tästä elämästä. Hän profetoi kahdelle oppilaalleen, että edellä mainitun munkki Angulaksen juonittelujen takia luostarin maine tulee kovasti kärsimään. Hän paljasti heille, että hän oli jo nuorena saanut Jumalalta armon elää syömättä. Joka sunnuntai liturgian jälkeen enkeli oli tuonut hänelle jumalallista ruokaa. Vielä hän antoi oppilailleen viimeiset neuvonsa ja luovutti sen jälkeen sielunsa Jumalan haltuun 71 vuoden ikäisenä 28.5.592. Näin hän siirtyi enkelien joukkoon, joiden elämää hän oli onnistuneesti jäljitellyt maan päällä.

Pyhittäjä Nikita oli nuoruudessaan 1100-luvulla veronkerääjänä Perejaslavlissa. Hän oli luonteeltaan julma, kohteli köyhiä armottomasti, kavalsi varoja itselleen ja teki samanmielisten tovereidensa kanssa paljon pahaa. Ovelana ihmisenä hän osasi pysytellä hyvissä väleissä kaupungin johtajien kanssa, eikä hänen siksi tarvinnut pelätä ilmiantoa eikä rankaisua rikkomuksistaan. Kerran ehtoopalveluksen aikaan hän sattui kulkemaan kirkon ohi ja kuuli luettavan profeetta Jesajan sanat: ”Peseytykää, puhdistautukaa, tehkää loppu pahoista töistänne – – Opetelkaa tekemään hyvää, tavoitelkaa oikeudenmukaisuutta, puolustakaa sorrettua, hankkikaa orvolle oikeus, ajakaa lesken asiaa.” (Jes. 1:16−17). Sanat sävähdyttivät Nikitaa ja pistivät häntä suoraan sydämeen. Hän meni kotiinsa mutta ei saanut nukutuksi. Seuraavana päivänä hän kutsui tapansa mukaan ystävänsä aterialle. Kun Nikitan vaimo valmisti liharuokaa, hän näki kauhukseen, että kattilassa kuohui veri ja pinnalle nousi ihmisen ruumiin osia. Hän kutsui paikalle Nikitan ja tämä näki saman.

Siinä samassa Nikitan omatunto heräsi. Pelon vallassa hän jätti heti vaimonsa, lapsensa ja vääryydellä kokoamansa omaisuuden ja meni suoraa päätä parin kilometrin päässä kaupungista sijaitsevaan Pyhän suurmarttyyri Niketaksen luostariin. Hän heittäytyi igumenin jalkoihin ja anoi itkien: ”Pelasta hukkuva sieluni!” Koetellakseen hänen katumustaan igumeni käski hänen seisoa kolme päivää luostarin portilla ja tunnustaa syntinsä kaikille ohikulkijoille. Nikita teki niin kuin häntä oli käsketty. Pian hän kuitenkin huomasi lähellä suon, joka kuhisi hyttysiä ja mäkäräisiä. Hän riisuutui ja meni suohon rukoilemaan. Kolmen päivän kuluttua igumeni lähetti munkkiveljen katsomaan, mitä Nikita tekee portilla. Veli kuitenkin löysi Nikitan suosta hyönteisten peittämänä ja verisille paukamille pisteltynä. Igumenikin tuli paikalle ja kysyi, minkä tähden Nikita oli antautunut tuollaiseen piinaan. Nikita vastasi vain: ”Isä, pelasta hukkuva sieluni!” Silloin igumeni puki Nikitan jouhipaitaan, vei hänet luostariin ja vihki munkiksi.

Nikita kilvoitteli ahtaassa keljassa paastoten ja rukoillen. Igumenin siunauksella hän otti kantaakseen rautaiset kilvoituskahleet ja kivisen kypärän merkiksi entisen elämänsä raskaista rikkomuksista. Yönsä hän vietti valvoen. Kun pahat henget hyökkäsivät häntä vastaan, hän torjui ne ristinmerkillä sekä turvautumalla pyhän suurmarttyyri Niketaksen apuun, mutta ei kertonut kenellekään taistelustaan. Myöhemmin hän rakensi itselleen pylvään tai oikeammin pylväänmuotoisen pyöreän kuopan ja sulkeutui sinne. Näin hänen pylväskilvoituksensa vastasi paremminkin keljaan sulkeutumista.

Katumuksensa ja kilvoitustensa palkaksi pyhittäjä Nikita sai Herralta voiman tehdä ihmeitä ja parantaa sairauksia. Hän paransi Tšernigovin nuoren ruhtinas Mikaelin lähettämällä tälle sauvan, kun tämä Paholaisen vastustuksesta huolimatta oli tulossa häntä tapaamaan. Saatuaan sauvan Mikael nojautui siihen ja tuli terveeksi.

Sana Nikitan ihmeellisestä kilvoituksesta ja Jumalan hänelle antamasta armovoimasta levisi ympäristöön ja paljon ihmisiä alkoi käydä hänen luonaan. Eräänä yönä pari hänen sukulaistaan tuli pyytämään esirukouksia. Nikitan rautaiset kilvoituskahleet näyttivät heistä hopeisilta. Paholaisen yllytyksestä he mursivat kilvoituskuopan katon, surmasivat Jumalan miehen ja ottivat hänen kahleensa ja ristinsä. Varhain aamulla kirkonhoitaja tuli tavan mukaan pyytämään Nikitalta siunausta ja löysi hänet kuolleena. Ruumiista levisi ympäristöön hyvä tuoksu. Munkit hautasivat Nikitan Pyhän suurmarttyyri Niketaksen kirkon alttaripäätyyn. Hautajaisten aikana monet sairaat paranivat taudeistaan.

Kun murhaajat huomasivat, että heidän anastamansa kilvoituskahleet olivat pelkkää rautaa, he heittivät ne Volgaan. Pyhien Pietarin ja Paavalin luostarin munkit Jaroslavlissa löysivät ne joesta vanhus Simeonin saaman ilmoituksen perusteella. Hartaasti rukoillen he palauttivat kahleet pyhittäjä Nikitan haudalle Perejaslavliin. Samalla tapahtui jälleen ihmeellisiä parantumisia. 1420-luvulla Nikitan hauta avattiin Moskovan metropoliitan pyhä Fotin siunauksella ja pyhittäjä Nikitan reliikit löydettiin turmeltumattomina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Ortodoksit kunnioittavat suuresti pyhää profeettaa ja Kristuksen edelläkävijää Johannes Kastajaa, joka julisti Jumalan Karitsaa ja pesi Jeesuksen pään Jordanin vedessä – olihan hän Vapahtajan omienkin sanojen mukaan ”suurin naisista syntyneistä” (Matt. 11:11). Toukokuun 25. päivänä muistellaan pyhän Johannes Kastajan kunniallisen pään kolmatta löytymistä. Nuoren naisen aistillisen tanssin takia irti lyödyn pään ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivä on 24.2. Oikeauskoiset kristityt veivät Johannes Edelläkävijän pyhän pään Konstantinopolista Kappadokian Komanaan ja piilottivat sen hopeamaljassa maan alle odottamaan, että 800-luvun ikonoklasmin tuhoisa aika menisi ohi. Se löytyi uudelleen keisari Mikaelin (842–856) aikana sen jälkeen, kun keisarinna oli palauttanut ikonien kunnioittamisen. Patriarkka Ignatios (847–858 ja 867–877) sai jumalallisen ilmoituksen reliikistä iltarukoustensa aikana ja lähetti delegaation etsimään päätä. Basilios-niminen hurskas pappi löysi reliikin, jonka patriarkka palautti Konstantinopoliin vuoden 850 tienoilla. Pyhän pään äärellä monet paranivat sairauksistaan.

Pyhä Aldhelm (Adhelm, Aldelmus) syntyi vuoden 640 tienoilla Englannin Wessexissä, jonka kuninkaan sukua hän oli. Lapsena Aldhelm meni muutamien muiden poikien kanssa oppilaaksi kouluun, jota irlantilainen munkki Maeldubh piti Wiltshiren metsässä. Aldhelm osoittautui poikkeuksellisen lahjakkaaksi, ja hän jatkoi opintoja Canterburyssä toisten munkkien johdolla oppien kreikkaa, latinaa ja hepreaa.

Aldhelm vihittiin benediktiinimunkiksi Malmesburyn luostarissa. Hänestä tuli opettaja ja sitten myös luostarin johtaja vuoden 675 tienoilla. Hän perusti alueelle seurakuntia, rakennutti kirkkoja ja kehitti koulutusta. Aldhelmin maine veti luostariin opinhaluisia kilvoittelijoita ulkomailta saakka. Aldhelm toimi kuninkaan neuvonantajana ja vieraili Roomassa paavi Sergiuksen kutsusta yhdessä länsisaksien kuninkaan Coedwallan kanssa.

Pyhä Aldhelm oli ensimmäinen, joka käänsi Psalttarin anglosaksien kielelle. Hän laati myös runoutta ja oli musikaalinen. Hänen sanotaan osanneen soittaa kaikkia tuon ajan instrumentteja. Kun Aldhelm näki, että kristityt eivät olleet sisäistäneet kristinuskon opetuksia ja kirkon sakramenttien merkitystä, hän otti luuttunsa, meni kaupungin sillalle ja alkoi laulaa bardin tavoin kansanlauluja ja omia laulujaan, joilla hän ilmaisi evankeliumin opetuksia kansankielellä. Näin hän ”voitti ensin ihmisten korvat, sitten heidän sielunsa”. Aldhelmin muinaisenglanninkieliset teokset eivät ole säilyneet, mutta latinankielisiä runoja ja kirjeitä on säilynyt. Ne osoittavat nerokasta sanoilla leikittelyn taitoa.

Vuonna 705 Aldhelmista tuli ensimmäinen Sherbournen piispa. Hänen piispakautensa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä hän nukkui pois Somersetin Doultingissa 25.5.709. Hänet haudattiin Malmesburyn luostariin, jota hän oli johtanut ja jossa hän oli opettanut. Hänen reliikkiensä siirroillekin tuli omat juhlapäivänsä: vuonna 986 tapahtunutta siirtoa on muisteltu 5.5. ja vuoden 1078 siirtoa 3.10.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Herran apostoli Karpos toimi keisari Neron hallituskaudella (54–68) ja oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista (Luuk. 10:1), joita muistellaan tammikuun neljäntenä. Karpos auttoi Paavalia tämän lähetystyössä ja kuljetti hänen kirjeitään Paavalin perustamille seurakunnille. Paavali kirjoittaa Timoteukselle (2. Tim. 4:13): ”Tuo mukanasi myös viittani, jonka jätin Troakseen Karpoksen luo, sekä kirjat, ennen kaikkea pergamenttikääröt.” Traakian Troaksessa Paavali näki näyssä makedonialaisen miehen, joka kehotti häntä tulemaan Makedoniaan (Ap. t. 16:6–10). Karpos opetti monia epäjumalanpalvelijoita ja sai heidät uskomaan Kristukseen.

Karpoksesta tuli myöhemmin Beroen (nykyinen Stara Zagora Bulgariassa) piispa, joka valisti seudun pakanallisia asukkaita Jumalan sanalla ja kastoi heitä. Hän teki monia ihmeitä ja karkotti demoneja. Pakanat aiheuttivat Karpokselle monenlaisia kiusauksia, vastoinkäymisiä ja koettelemuksia, mutta hän kesti kaiken rohkeasti eikä pelännyt valtaapitävien vihaa. Hän ylisti Jumalaa kaikessa mitä teki. Tuotettuaan Jumalalle otollisia hedelmiä pyhä apostoli Karpos nukkui pois rauhassa. Hänen reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä, ja edelleenkin hän karkottaa sairauksia, kärsimyksiä ja pahoja henkiä niistä, jotka uskossa pyytävät hänen esirukouksiaan.

Kun paavi Gregorios Suuri (12.3.) päätti vuonna 596 lähettää lähetystyöntekijöitä Britannian anglosaksien pariin, hän valitsi neljäkymmentä munkkia ja heidän johtajakseen pappismunkki Augustinuksen. Tämä toimi varajohtajana paavin Roomaan Caeliuksen kukkulalle perustamassa Pyhän Andreaksen luostarissa. Valtaosa Britannian (kelttiläisistä) asukkaista oli ollut kristittyjä 200-luvulta asti, mutta mantereelta tulleet anglosaksit olivat valloittaneet Britannian 400-luvulla, tuhonneet verilöylyssä kristinuskon merkit ja työntäneet keltit Walesiin ja Cornwalliin, joten evankeliumin julistaminen jouduttiin aloittamaan Länsi-Englannissa lähes alusta. Munkit matkustivat ensin askeettisesta perinteestään tunnettuun Lérinsin luostariin Provencessa. Siellä he saivat kuulla anglosaksien raa'asta käytöksestä, palasivat pelon vallassa takaisin ja lähettivät Augustinuksen Roomaan kertomaan asiasta paaville.

Pian Augustinus palasi mukanaan paavi Gregorioksen laatimat suosituskirjeet Arlesin piispalle ja frankkilaisille kuninkaille. Vietettyään talven Pariisissa munkit ylittivät Kanaalin ja saapuivat Thanetin saarelle Kentin kuningaskunnan itäosaan, jonka hallitsija Ethelbert pyysi heitä kertomaan uskostaan. Hän antoi heille luvan saarnata kuningaskunnassaan ja tarjosi heille asunnon pääkaupungissaan Canterburyssa. Roomalaiset munkit saapuivat kaupunkiin ristisaatossa kantaen ristiä ja Kristuksen ikonia sekä laulaen litaniaa ja menivät kirkkoon, joka oli rakennettu ennen anglosaksien hyökkäystä. He järjestivät luostarielämänsä apostolien ja alkukirkon kristittyjen mallin mukaisesti ja alkoivat julistaa evankeliumia. Heidän sanoissaan oli sellainen voima, että kuningas Ethelbert otti kasteen helluntaina 597 ja kehotti alaisiaan tekemään samoin. Jouluna kastettiin kymmenentuhatta anglosaksia.

Uusi kirkko kasvoi nopeasti Augustinuksen viisaalla johdolla ja kuninkaan avulla. Arlesin arkkipiispa pyhä Virgilius (5.3.) vihki Augustinuksen piispaksi. Paavi lähetti vielä kaksitoista lähetystyöntekijää ja heidän mukanaan palliumin merkiksi siitä, että Augustinus johti koko Englannin kirkkoa, sekä pyhiä reliikkejä ja kirkkoesineitä. Augustinus rakennutti Canterburyyn katedraalin ja kaupungin ulkopuolelle pyhille Pietarille ja Paavalille omistetun luostarin, jota hänen kuolemansa jälkeen kutsuttiin pyhän Augustinuksen luostariksi. Hän ei antanut tuhota pakanoiden temppeleitä, vaan ne puhdistettiin ja pyhitettiin kristillisiksi kirkoiksi, ja pakanallisia juhlapäiviä korvattiin kirkollisilla juhlilla.

Augustinus toimi yhteistyössä kelttiläisten ja walesilaisten piispojen ja oppineiden kanssa Britannian muiden osien evankelioimisessa ja yritti saada kelttiläisiä kirkonmiehiä luopumaan vanhoista kelttikristillisistä tavoistaan, jotka poikkesivat roomalaisista käytännöistä. Augustinus vietti viimeiset elinvuotensa levittämällä ja vahvistamalla uskoa Ethelbertin kuningaskunnassa. Hän nimitti kaksi muuta piispaa, joiden istuimet olivat Lontoossa ja Rochesterissa, mikä mahdollisti lähetystyön laajentamisen maan muihin osiin. Kylvettyään näin Englannin uuden kirkon siemenet pyhä Augustinus nukkui pois rauhallisesti 26.5.604.

Kuningas Ethelbertin kuoltua vuonna 616 uudet piispat joutuivat lähtemään Englannista, ja vasta vuonna 633 Yorkin arkkipiispa Paulinus saapui Kentiin ja jatkoi evankeliointityötä. Vuonna 672 anglosaksisen kirkon johtoon tuli pyhä Teodor Canterburylainen (19.9.).

Englannin varhaisen kirkon suurin oppinut pyhä Bede syntyi Sunderlandin lähistöllä Northumbriassa vuonna 673. Hän oli lapsuudestaan saakka opinjanoinen ja pienestä pitäen opiskeli Wearmouth-Jarrowin uuden luostarin benediktiini-isien alaisuudessa. Kolmenkymmenen ikäisenä hän otti munkin- ja papinvihkimykset.

Pyhä Bede eli koko elämänsä samassa luostarissa, kilvoitteli sen säännön mukaan ja lauloi jumalanpalveluksissa päivittäin. Kaiken liikenevän ajan hän käytti opiskelemiseen, opettamiseen ja kirjoittamiseen. Bede kirjoitti 45 teosta, joiden joukossa oli raamatunkommentaareja, kieliopillisia ja kronologisia tutkielmia, hymnirunoutta, kirjeitä ja homilioita. Hän on myös varhaisin tunnettu englanninkielisen proosan kirjoittaja, mutta ainoastaan hänen latinankielistä tuotantoaan on säilynyt. Beden oppilaana oli yli 600 munkkia, jotka levittivät hänen opetuksiaan edelleen, ja näin Bedestä tuli suoranainen englantilaisen sivistyksen isähahmo, jonka vaikutus Englannin kirkolliseen ja kansalliseen kulttuuriin on ylittämätön.

Beden hienoimpia kirjoituksia ovat hänen syvälliset raamatunselitysteoksensa, mutta parhaiten hänet muistetaan Englannin kirkon historiikistaan (731), joka on täysin ainutlaatuinen lähde saaren varhaisten vuosisatojen kulttuuriin. Kyseessä on maailmankirjallisuuden klassikko, josta on tehty valtaisa määrä käännöksiä ja uusintapainoksia. Beden teokset De Temporibus ja De Temporum Ratione olivat osaltaan pohjustamassa kristillistä Anno Domini -ajanlaskua, jota nykyäänkin käytetään.

Pyhän Beden viimeisistä vaiheista kerrotaan, että hän oli kääntämässä Johanneksen evankeliumia englanniksi, kun hän tunsi loppunsa lähenevän. Hän teki työtä yötä päivää vertaillen käsikirjoituksia ja sanellen käännöstään kirjurille. Kun tämä suositteli Bedelle pientä lepotaukoa, tämä vain vaati kirjuria työskentelemään rivakammin: ”Kirjoita nopeammin, sillä minulla ei ole enää paljon aikaa.” Kristuksen taivaaseenastumisen juhlan vastaisena yönä kirjuri sai kirjoitettua viimeisen lauseen, minkä jälkeen Bede kutsui paikalle luostariveljensä ja jakoi heille vähät tavaransa. Sitten hän lauloi erään kuolemasta kertovan kansankielisen laulun ja alkoi veisata taivaaseenastumisen juhlan säkeitä. Päästyään ylistyslauselmaan ”Kunnia olkoon Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle” hän nukkui pois.

Pyhän Beden kuolonuneen nukkuminen tapahtui Jarrowissa vuonna 735. Häntä alettiin pian kunnioittaa pyhien joukossa. Ainutlaatuisten ansioidensa takia hänestä alettiin käyttää nimitystä Venerabilis, ”Kunniallinen”. Pyhä Bonifatius nimitti häntä Pyhän Hengen sytyttämäksi kirkon valoksi”. Hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua paranemisia. Reliikit siirrettiin 1000-luvun puolivälissä Durhamiin, jossa ne ovat vielä nykyäänkin. Vuonna 1899 paavi Leo XIII antoi hänelle koko kirkon opettajan (doctor ecclesiae) arvonimen. Pyhän Beden alkuperäinen muistopäivä oli 26.5. Roomalaiskatolisessa kirkossa juhla on kuitenkin siirretty kahdesti: ensin Augustinus Canterburylaisen juhlan tieltä seuraavaksi päiväksi (27.5.) ja vuonna 1969 kuolinpäivää edeltäväksi päiväksi (25.5.).

Pyhä uusmarttyyri Aleksanteri syntyi 1700-luvun jälkipuoliskolla Tessalonikassa. Hänestä kasvoi poikkeuksellisen kaunis nuorukainen, jota yksi kaupungin turkkilaisista miehistä alkoi ahdistella. Pelastaakseen lapsensa häpäisyltä vanhemmat lähettivät hänet Smyrnaan Vähän-Aasian puolelle. Siellä nuorukaisesta tuli erään turkkilaisen johtomiehen (aga) palvelija. Tarkkaan ei tiedetä, mikä oli syynä, mutta Smyrnassa Aleksanteri luopui kristinuskosta ja siirtyi islamiin.

Pian Aleksanteri jätti työnsä agan palvelijana ja alkoi kierrellä eri paikkakunnilla dervissin asussa. Hän meni myös pyhiinvaellukselle Mekkaan, mutta siellä hänelle valkeni islamin virheellisyys. Omantuntonsa soimauksista huolimatta hän jatkoi kuitenkin vaelluksiaan dervissiksi pukeutuneena. Dervissien yksi tehtävä oli pitää opetuspuheita kansalle. Heillä oli usein tapana puhua myös kristityn kansanosan puolesta. He kutsuivat kristittyjä ”köyhiksi palvelijoiksi, jotka Jumala on antanut muslimien huolenpitoon”. Aleksanteri puhui kuitenkin kristittyjen hyvän kohtelun tarpeellisuudesta niin lämpimästi ja rohkeasti, että joidenkin mielessä syttyi epäilys, että hän itsekin on kristitty. Hän myös keskusteli mielellään kristittyjen kanssa. Kun muslimeja ei ollut läsnä, hänen oli tapana toistella arvoituksellisesti ”yksi on kolme ja kolme on yksi”. Tällä tavoin hän viittasi Pyhään Kolminaisuuteen.

Kun Aleksanteri oli Egyptissä, jotkut Kreetan turkkilaiset suuttuivat hänen puheistaan niin, että päättivät tappaa hänet. Hän sai kuitenkin tietää heidän aikeistaan ja pakeni kotikaupunkiinsa Tessalonikaan. Tämä tapahtui 10 vuotta ennen hänen marttyyrikuolemaansa. Sen jälkeen hän vaelsi vielä monissa eri paikoissa, kunnes saapui Khioksen saarelle.

Elettyään salakristittynä dervissinä kaiken kaikkiaan 18 vuotta Aleksanteri siirtyi Khioksesta Smyrnan kaupunkiin, sillä hän tunsi sydämessään, että oli koittanut aika, jolloin hänen piti toteuttaa marttyyrikilvoituksensa. Todennäköisesti hänellä oli myös rippi-isä, jolle hän oli uskoutunut ja joka siunasi hänen aikeensa.

Astuttuaan Smyrnassa tuomioistuimen eteen Aleksanteri kertoi olleensa kristitty ja haluavansa palata kristityksi. ”Olen valmis vuodattamaan vereni rakkaudesta Herraani Jeesukseen Kristukseen, jonka kielsin”, hän sanoi ja heitti dervissin huivinsa lattialle ja pani päähänsä kristittyjen päähineen. Turkkilaiset menivät hämmästyksestä sanattomiksi ja epäilivät, että Aleksanteri oli tullut hulluksi. Sitten he päättelivät, että hänen täytyy olla juovuksissa, ja heittivät hänet tyrmään selviämään.

Seuraavana aamuna Aleksanteri kuitenkin tunnusti Kristusta vieläkin palavammin. Kun häntä uhkailtiin kuolemalla, hän sanoi, että juuri sitähän hän halusikin. Islamin pyhäpäivänä perjantaina suuri määrä kaupungin johtavia turkkilaisia kokoontui tuomarin ympärille lähteäkseen rukousajan koittaessa yhdessä moskeijaan. Myös muuta kansaa saapui runsain määrin paikalle, sillä ennen kuulumaton uutinen dervissistä, joka oli julistautunut kristityksi, oli levinnyt. Aleksanteri tuotiin ulos vankilasta ja hänet vietiin kolmannen kerran tuomioistuimen eteen. Kysyttäessä hän vakuutti olevansa täysissä hengen voimissa ja julisti: ”Kristittynä olen syntynyt ja kristittynä tahdon kuolla, sillä en vaihda valoa pimeyteen, vaan kumarran Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä.” Varmemmaksi vakuudeksi hän teki vielä ristinmerkin. Silloin turkkilaiset ymmärsivät, että hän oli tosissaan eivätkä mitkään taivuttelut saisi häntä muuttamaan mieltään. Yksimielisesti he päättivät, että islamin pilkkaajan oli kuoltava.

Matkalla mestauspaikalle imaamit yrittivät vielä houkutella häntä muuttamaan mieltään. Hän toisteli vain: ”Kristitty olen ja kristittynä tahdon kuolla.” Suuri väkijoukko muslimeja ja ortodokseja, roomalaiskatolilaisia ja armenialaisia Smyrnan kansainvälisestä asujaimistosta oli kerääntynyt seuraamaan saattuetta. Keskellä ihmispaljoutta pyöveli veti miekkansa tupesta ja heilutteli sitä paljaana ja hohtavana Aleksanterin silmien edessä saadakseen hänet pelkäämään. Mutta marttyyri osoitti niin suurta pelottomuutta, että eräs katolilainenkin totesi, ettei ollut koskaan nähnyt moista.

Perillä pyöveli kehotti Aleksanteria polvistumaan. Kun hän oli jo polvillaan niska paljaana, tuli tuomarilta käsky odottaa: hänen poikansa tahtoi tulla katsomaan mestausta. Pyöveli miekka kädessä ja Aleksanteri polvillaan rukoukseen syventyneenä joutuivat odottamaan yli tunnin. Viivytys ei millään tavoin heikentänyt Aleksanterin päätöstä. Lopulta hänet mestattiin ja hän liittyi voittajana pyhien marttyyrien joukkoon 26.5.1794.

Pyhä Innokenti, maallikkonimeltään Ioann Borisov, syntyi papin perheeseen vuonna 1800. Hän kävi ensin Voronežin hiippakuntakoulun ja Orjolin pappisseminaarin ja jatkoi sitten opintojaan Kiovan hengellisessä akatemiassa. Suoritettuaan tutkinnon hän sai opettajan paikan Pietarissa Aleksanteri Nevskin hengellisessä koulussa. Pietarissa hän vihkiytyi munkiksi ja papiksi. Hän toimi jonkin aikaa ensin opettajana ja sitten ylimääräisenä professorina Pietarin hengellisessä akatemiassa. Hän sai tunnustusta opettajanlahjoistaan ja hänen saarnojaan julkaistiin useissa hengellisissä lehdissä. Lisäksi hän julkaisi teologisia teoksia ja käännöksiä, joiden perusteella hänelle myönnettiin teologian tohtorin arvo.

Vuonna 1830 Innokenti siirtyi Kiovaan Hengellisen akatemian rehtoriksi ja Kiovan Veljestön (Bratski) luostarin johtajaksi. Hän lopetti latinan käytön akatemian opetuskielenä, sillä latina oli liittänyt hengellisen opetuksen katolisiin lähteisiin ja skolastiseen ajatteluun. Sen sijaan hän innosti oppilaitaan tutkimaan teologian ortodoksisia juuria.

Vuonna 1836 Innokenti vihittiin Kiovan apulaispiispaksi. Hän toimi vuoden ajan Vologdan hiippakunnan piispana ja seitsemän vuotta Harkovin piispana. Harkovissa hän kunnostutti useita luostareita ja perusti uuden nunnaluostarin. Hän kannusti papistoa pitämään opetuspuheita näyttäen itse hyvää esimerkkiä. Vuodesta 1847 lähtien hän oli Pyhän synodin jäsen.

Vuonna 1848 Innokenti nimitettiin Hersonin hiippakunnan arkkipiispaksi Odessaan. Hän kohensi hiippakunnan ulkoisia oloja, kiinnitti huomiota papiston koulutukseen ja kehitti pappisseminaaria. Aikalaiset ihmettelivät hänen laajaa sivistystään. Hänelle itselleen jumalanpalvelus oli kuitenkin elämän keskipiste ja hänen opetuspuheitaan verrattiin pyhän Johannes Krysostomoksen puheisiin. Pyhän Innokentin aikana alettiin kunnostaa Krimin niemimaan kirkollisia ja historiallisia kohteita sekä perustettiin Athosvuoren esikuvan mukaisia luostareita.

Krimin sodan aikana (1853−1856) pyhä Innokenti toimitti jatkuvasti liturgioita ja rukouspalveluksia. Hän kantoi erityistä huolta sotilassairaaloista, niiden papistosta, sairaanhoitajista ja haavoittuneista. Hänen rukouksensa vahvistivat kansaa erityisesti Odessan piirityksen aikana vuonna 1854.

Jatkuva työ ja huolet kuluttivat pyhän Innokentin voimat. Keväällä 1857 hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän teki vielä viimeisen paimenmatkan hiippakunnassaan ja hyvästeli laumansa. Toukokuun 26. päivänä 1857 hän antoi henkensä rauhassa Herralle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Therapon toimi pappina Vähän-Aasian Sardeksessa 200-luvun puolivälissä, jolloin kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa. Pelkäämättä hän julisti sanomaa Kristuksen ylösnousemuksesta ja iankaikkisesta elämästä. Keisari Valerianuksen toimeenpanemissa vainoissa hänet pidätettiin noin vuonna 253. Hän joutui kidutettavaksi, mutta koska hän pysyi lujana uskossaan, häntä lähdettiin kuljettamaan Sinaioksen ja Ankaran kaupunkeihin. Kun vankisaattue saapui Asteles-joen rannalle, Theraponin vartijat löivät hänet maahan ja alkoivat säälittä piestä häntä kepeillä niin, että veri värjäsi maan. Paikalle kasvoi myöhemmin ikivihreä tammi, jonka lehdet osoittautuivat parantaviksi.

Ankarasta pyhä marttyyri vietiin Satalan pikkukaupunkiin, jossa häntä kidutettiin lisää. Lopuksi hänet mestattiin, ja niin pyhä Therapon sai kuihtumattoman marttyyrien seppeleen.

Pyhästä pappismarttyyri Helladioksesta ei tiedetä, missä ja milloin hän eli. Hänet surmattiin, koska hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille. Meteoran Kristuksen kirkastumisen luostarin 1500-luvun seinämaalauksessa häntä hakataan julmasti nuijilla. Vainojen aikana hänet ilmiannettiin tuomioistuimelle, missä hän tunnusti uskonsa ja antautui halukkaasti kidutuksiin. Monien kidutusten jälkeen pyhä pappismarttyyri Helladios antoi sielunsa Jumalan käsiin ja voitti kuihtumattoman marttyyrien seppeleen.

Pyhittäjä Ferapont syntyi vuonna 1337 Volokolamskissa. Hän oli aatelissukua ja sai kasteessa nimen Feodor. Hän oli hyvin hurskas ja pyrki jo nuoruudessaan luostarielämään, mutta toteutti tämän kutsumuksensa vasta neljäkymmenvuotiaana menemällä Simonovon luostariin Moskovassa. Igumeni Feodor (28.11.), joka oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen veljenpoika ja sittemmin Rostovin arkkipiispa, vihki hänet munkiksi ilman koeaikaa. Luostarissa Ferapont tutustui pyhittäjä Kiril Belozerskilaiseen (9.6.). He kilvoittelivat yhdessä ja kuuntelivat luostarissa vierailevan pyhittäjä Sergein opetuksia.

Liikkuessaan luostarin asioilla pohjoisessa Belozerskin alueella Ferapont ihastui sen asumattomiin metsäerämaihin. Samoihin aikoihin pyhittäjä Kiril sai näyssä Jumalanäidiltä kehotuksen perustaa luostari pohjoiseen. Niinpä he igumenin siunauksella lähtivät yhdessä Valgetjärvelle (ven. Beloje ozero). He asuivat siellä ensin jonkin aikaa yhdessä, mutta sitten Ferapont siirtyi yhteisestä sopimuksesta noin 15 kilometrin päähän kahden järven väliselle kannakselle. Hän rakensi pienen keljan, raivasi kasvimaan ja alkoi kilvoitella erakkona täydessä hiljaisuudessa. Aluksi häntä kohtasivat monet puutteet ja koettelemukset. Rosvojoukkiot yrittivät useamman kerran surmata tai karkottaa hänet. Vähän kerrassaan hänen luokseen alkoi kuitenkin tulla munkkeja, ja erämaahan syntyi luostari. Vuonna 1398 Ferapont rakennutti puukirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi. Aika ajoin hän kävi pyhittäjä Kirilin luona keskustelemassa hengellisistä asioista.

Ferapontin luostarissa noudatettiin yhteiselämän sääntöjä. Veljien työnä oli kirjojen kopioiminen ja verkkojen kutominen. Nöyryytensä tähden Ferapont ei suostunut ryhtymään igumeniksi, vaan uskoi johtajan tehtävät eräälle oppilaistaan. Hänellä itsellään oli opettamisen armolahja, mutta hengellisissä asioissa hän kysyi aina neuvoa ystävältään pyhittäjä Kirililtä. Ferapont oli kuitenkin luostarinsa hengellinen isä ja ohjaaja, johon munkit turvautuivat mielen hämmennyksen hetkinä, ja hänen esimerkkinsä innoitti veljestöä askeettisiin kilvoituksiin.

Vuonna 1408 Ferapont perusti Možaiskin ruhtinas Andrein pyynnöstä toisen luostarin Lužki-nimiselle paikalle Moskovajoen varrelle. Sen pääkirkko pyhitettiin Jumalanäidin syntymälle kuten ensimmäisessäkin luostarissa. Ruhtinaan myötävaikutuksella Ferapont korotettiin ensin uuden luostarin igumeniksi ja sitten arkkimandriitaksi. Hän johti tätä luostaria 18 vuotta aina siihen asti, kunnes pääsi ikuiseen lepoon vuonna 1426. Pyhittäjä Ferapontia alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1514 löytyivät hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä. Kirkko tunnusti hänen pyhyytensä kanonisoimalla hänet kohta vuoden 1547 kirkolliskokouksen jälkeen.

Pyhä Johannes syntyi 1600-luvun lopulla Ukrainassa ja kasvoi hurskaassa ortodoksisessa ympäristössä. Venäjän ja Turkin välisen sodan aikana (1711–1718) hän taisteli Pietari Suuren armeijassa. Taisteluissa Mustanmeren rannikkoalueesta tataarit ottivat hänet sotavangiksi yhdessä tuhansien muiden venäläissotilaiden kanssa ja myivät hänet Konstantinopolissa turkkilaiselle ratsuväenosaston päällikölle.

Päällikkö vei Johanneksen kotiseudulleen Kappadokian Prokopiin. Asuinpaikaksi hänelle annettiin nurkkaus tallista. Häntä yritettiin käännyttää islamiin lyömällä ja pilkkaamalla. Silloin Johannes sanoi isännälleen: ”Sinä olet minun ruumiini mutta et minun sieluni valtias. Jos annat minun rauhassa harjoittaa uskontoani, tottelen auliisti käskyjäsi. Olen tyytyväinen asuinpaikkaani tallisi nurkassa, koska se tuo mieleeni Kristuksen, joka valitsi mieluummin makuupaikakseen Betlehemin seimen kuin ylellisen vuoteen. Sinun lyöntisikin minä kestän, niin kuin Kristus kesti sotilaiden lyönnit. Mutta vaikka kiduttaisit minua miten hirveällä tavalla tahansa, Kristusta en koskaan kiellä.” Isäntä, jolle kristinusko ei ollut tuntematon, asuihan Prokopin kylässä myös kristittyjä, liikuttui näistä sanoista ja hänen asenteensa orjaansa muuttui. Hän alkoi käyttäytyä tätä kohtaan ystävällisesti eikä enää puhunut mitään islamiin kääntymisestä.

Johanneksen tehtävänä oli huolehtia hevosista, ja kun hänen isäntänsä ratsasti jonnekin, hänen piti seurata tätä jalkaisin, niin kuin orjalle kuului. Halpa-arvoinen asema ei häirinnyt häntä, sillä hänelle oli pääasia saada pysyä uskossaan. Kylän kristillinen kirkko, joka oli omistettu pyhälle Georgiokselle, oli lähellä hänen isäntänsä taloa. Johannes vietti usein öitään rukoillen polvillaan sen ulkoeteisessä. Palvelijatovereittensa kanssa hän tuli hyvin toimeen ja auttoi heitä mielellään välittämättä siitä, että he joskus pilkkasivat ja ivailivat häntä.

Johanneksen ahkera työ ja suuret hyveet, jotka vetivät hänen päälleen Jumalan siunauksen, heijastuivat myös hänen isäntänsä elämään. Tästä tuli paikkakunnan rikkain ja kunnioitetuin mies. Kiitokseksi osakseen tulleista hyvyyksistä hän päätti tehdä pyhiinvaelluksen Mekkaan, mikä muutenkin kuuluu kunnon muslimin velvollisuuksiin. Useita viikkoja miehensä lähdön jälkeen hänen vaimonsa järjesti heidän sukulaisilleen ja ystävilleen suuret pidot, että he kaikki toivottaisivat hänen puolisolleen onnellista paluumatkaa. Kun Johannes meni huoneeseen tarjoilemaan pilafia (eräänlainen riisipata), joka oli hänen isäntänsä lempiruokaa, vaimo huudahti: ”Kuinka talon isäntä iloitsisikaan, jos hän saisi syödä tätä herkullista pilafia!” Johannes rukoili hiljaa mielessään ja pyysi sitten, että emäntä antaisi hänelle lautasellisen pilafia, niin että hän voisi lähettää sen isännälleen. Kun emäntä hymyillen antoi hänelle lautasen täynnä tätä herkkua, vieraat laskivat leikkiä Johanneksen kustannuksella arvellen hänen tahtovan itse syödä sen.

Johannes meni kuitenkin ruokalautasen kanssa talliin ja rukoili: ”Herra, Sinä joka muinoin lähetit profeetta Habakukin Babyloniin viemään ruokaa leijonien luolassa olevalle Danielille[1], kuule minun rukoukseni ja toimita tämä ruokalautanen isännälleni!” Sen jälkeen Johannes palasi juhlavieraiden luo ja ilmoitti, että ruoka oli mennyt kohteeseensa. Kaikki purskahtivat nauruun.

Mutta kun isäntä aikanaan palasi kotiin mukanaan lautanen, johon oli kaiverrettu hänen nimikirjaimensa, ja kertoi löytäneensä sen eräänä iltana teltastaan täynnä herkullista pilafia, kaikki olivat ällikällä lyötyjä. Huutaen hämmästyksissään Allahia avukseen koko perhe ja heidän ystävänsä alkoivat osoittaa suurta kunnioitusta kristittyä orjaa kohtaan. Isäntäväki tahtoi päästää hänet vapaaksi ja antaa hänelle hyvän asunnon. Johannes halusi kuitenkin pysyä entisessä asemassaan ja sanoi hämärän tallin olevan hyvä rukouspaikka. Pilafilautanen, joka on säilynyt meidän päiviimme saakka, on nykyisin Evian Prokopin kirkossa Kreikassa.

Johanneksen hurskas ja työteliäs elämä jatkui vielä useita vuosia. Kun hän sitten sairastui, hän pyysi yhtä seudun kristityistä papeista tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Tämä kuitenkin pelkäsi viedä pyhää sakramenttia islamilaiseen taloon, koska muslimit saattaisivat kenties häpäistä pyhät lahjat. Niinpä hän kätki ehtoollisen kovertamaansa omenaan, jonka sitten antoi tallissa Johannekselle. Näin tämä sai pyhät lahjat matkaevääkseen ikuiseen elämään. Toukokuun 27. päivänä 1730 Johannes pääsi lopulta Jumalan lasten kunniakkaaseen vapauteen. Hänen isäntänsä kutsui paikalle Prokopin papit ja arvovaltaiset kristityt ja antoi heille luvan haudata hänen ruumiinsa kristittyjen hautausmaahan. Osoituksena arvostuksestaan orjaansa kohtaan hän lahjoitti arvokkaan peitteen arkun päälle pantavaksi.

Kolme ja puoli vuotta myöhemmin eräs iäkäs pappi näki unessa Johanneksen, joka pyysi häntä kaivamaan esiin reliikkinsä. Tämä ihmetytti pappia, koska Johannesta ei tuolloin vielä yleisesti pidetty pyhänä. Pian kuitenkin pappi ja muutamat muut kristityt alkoivat nähdä tulisen patsaan laskeutuvan keskiyöllä taivaasta Johanneksen haudalle. Tämän jälkeen pappi yhdessä parin kristityn miehen kanssa meni haudalle kaivaakseen sen auki. Pyhän ruumis löytyi maatumattomana ja levitti ympärilleen hyvää tuoksua. Täynnä hengellistä riemua he nostivat ruumiin haudasta ja kantoivat sen Pyhän Georgioksen kirkkoon, jonka eteisessä Johanneksella oli ollut tapana rukoilla. Ruumis sijoitettiin reliikkiarkkuun alttarin alle.

Heti pyhä Johannes alkoi tehdä ihmeitä ja kirkosta tuli Kappadokian kristittyjen pyhiinvaelluspaikka. Eikä vain kristittyjen, sillä pyhä Johannes auttoi myös muslimeja. Turkkilaiset sotajoukot Osman-paššan johdolla tahtoivat vuonna 1832 yöpyä Prokopissa matkallaan kukistamaan Egyptissä puhjennutta kapinaa. Suurin osa Prokopin turkkilaisista, jotka olivat janitsaareja, vihasi Osmania eikä tahtonut päästää tätä alueelleen. Turhaan alueen kristityt yrittivät varoittaa heitä seuraamuksista. Kun mikään ei auttanut, kristityt pakenivat vaimoineen ja lapsineen ympärillä oleviin kristittyjen kyliin jättäen Prokopiin vain vanhukset. Seuraavana päivänä Osman hyökkäsikin Prokopiin, ja sotilaat alkoivat heti tappaa ja ryöstää. He tunkeutuivat myös Pyhän Georgioksen kirkkoon, missä he ryöstettyään ensin kaiken mahdollisen avasivat myös pyhän Johanneksen reliikkiarkun. He arvelivat löytävänsä siitä arvotavaraa, mutta kun sitä ei ollut, he nostivat hänen ruumiinsa pois arkusta ja kantoivat sen kirkon pihaan. Sitten he sytyttivät nuotion ja heittivät pyhän ruumiin tuleen. Ihmeellisesti pyhän Johanneksen ruumis vain mustui vähän mutta säilyi palamatta. Turkkilaiset sotilaat kertoivat myöhemmin, että pyhä oli ilmestynyt liekkien keskellä ja alkanut uhkailla heitä. Kauhistuneina he jättivät ryöstösaaliinsa ja pakenivat alueelta.

Vuonna 1845 Prokopiin rakennettiin uusi suuri pyhälle Basileiokselle omistettu kirkko, jonne pyhän Johanneksen reliikit siirrettiin. Vuonna 1862 eräs nainen näki unen, että pyhä Johannes lähti reliikkiarkustaan ja piteli molemmin käsin kylän kreikkalaisen koulun kattoa, joka oli romahtamaisillaan. Todellakin seuraavana aamuna kyläläiset kuulivat yhtäkkiä valtaisan räsähdyksen ja koulun katto romahti, mutta ihmeen kautta kukaan koulun 20 oppilaasta ei loukkaantunut.

Kun väestönsiirrot Turkin ja Kreikan välillä toteutettiin vuonna 1922, Prokopin asukkaat ottivat mukaansa pyhän Johanneksen reliikit uuteen sijoituspaikkaansa Euboian (Evia) saaren Ahmet Agaan, joka sai uudeksi nimekseen Uusi Prokopi. Evakot rakennuttivat sinne pyhälle Johannekselle omistetun kirkon, jonne hänen reliikkinsä asetettiin näkyvälle paikalle kirkkosaliin.

Nykyisin Pyhän Johannes Venäläisen kirkko on yksi Kreikan tunnetuimmista pyhiinvaelluspaikoista. Pyhän Johannes Venäläisen elämästä ja hänen uudemmista hämmästyttävistä ihmeistään kertova kirja on ilmestynyt myös suomeksi.[2]

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Helikonis oli kaunis nuori neitsyt Tessalonikasta. Hän meni keisari Gordianuksen vainon aikana, vuoden 244 tienoilla, Korinttiin innostamaan sen asukkaita ottamaan vastaan todellisen uskon. Prokonsuli Perinios vangitutti hänet. Tytön kauneus teki häneen kuitenkin niin suuren vaikutuksen, että hän olisi tahtonut vapauttaa tämän. Mutta Helikonis pysyi horjumatta Kristuksen tunnustajana ja kieltäytyi ehdottomasti osoittamasta millään tavalla kunnioitusta epäjumalille. Rangaistukseksi hänen jalkansa sidottiin härän valjaisiin ja häntä vedettiin pitkin maata. Sitten häntä kidutettiin tervan ja sulatetun tinan sekoituksella. Lopuksi kiduttajat ajoivat hänen päänsä paljaaksi ja sivelivät hänen ruumistaan palavilla soihduilla, mutta hän kesti kidutukset tyynesti.

Tämän jälkeen Helikonis vietiin epäjumalien temppeliin. Sen sijaan että hän olisi uhrannut niille, hän sai rukouksellaan aikaan, että Athenen, Zeuksen ja Asklepioksen patsaat kaatuivat. Raivostuneet pakanat hyökkäsivät hänen kimppuunsa ja leikkasivat irti hänen rintansa.

Kidutusten ja vankeuden kestäessä prokonsuli vaihtui, ja Helikonis vietiin Perinioksen seuraajan Justinoksen eteen, joka käski asettaa hänet makuulleen hehkuvaksi kuumennetulle pronssivuoteelle. Pyhät ylienkelit Gabriel ja Mikael tulivat kuitenkin parantamaan hänen palaneen lihansa. Seuraavaksi Helikonis heitettiin villieläinten raadeltavaksi. Ne eivät kuitenkaan koskeneet häneen, ja lopulta pyhän Helikoniksen pää katkaistiin, ja näin hän sai marttyyrien katoamattoman kruunun.

Eutykhios oli kääntynyt kristinuskoon ja viettänyt pyhää elämää, minkä ansiosta hänet oli vihitty papiksi. Kristittyjen vainon aikana hän meni vapaaehtoisesti valtaapitävien eteen julistamaan, että Herramme Jeesus Kristus on tosi Jumala. Eutykhios ivasi epäjumalankuvia ja sylki niiden päälle. Hän sai kärsiä monia rangaistuksia ja vaikeuksia, mutta kesti ne Kristuksen armosta. Hän saarnasi pelastusta vielä silloinkin, kun hänet oli kädet sidottuina sullottu säkkiin.

Lopulta pappismarttyyri Eutykhios – Joosef Hymnografin (812–886) mukaan – heitettiin mereen, jonne hän hukkui saavuttaen näin kaipaamaansa tavoitteen. Kristityt ottivat talteen hänen reliikkinsä, joiden ansiosta tapahtui monia parantumisia. Pyhän pappismarttyyri Eutykhioksen esirukouksia pyytävät varsinkin jumalattomien vangeiksi tai johonkin muuhun ahdinkoon joutuneet.

Pyhä Germanus (Germain) syntyi Autunissa vuoden 496 tienoilla. Päätettyään opintonsa hän asui erään sukulaisensa luona, jonka kanssa he viettivät Jumalalle otollista elämää askeesissa, rukouksessa ja hymnejä laulaen. Autunin piispa vihki hänet papiksi, ja hänen seuraajansa nimitti Germanuksen pyhän Simforianin tunnetun luostarin johtajaksi. Joskus hänen ankaruutensa aiheutti kitkaa hänen ja piispan välille, mistä syystä hänet heitettiin useita kertoja vankilaan. Hänen sellinsä ovi avautui itsestään, mutta Germanus ei astunut kynnyksen yli ennen kuin sai siihen luvan.

Noin vuonna 555 kuningas Childebert nimitti Germanuksen Pariisin piispaksi. Germanus jatkoi piispanakin askeettista elämäänsä muuttamatta ruokailutapojaan tai vaatetustaan. Hän pysyi lopun ikäänsä munkkina ja askeetikkona pitäen samalla huolta laumansa pelastuksesta. Germanuksella riitti myötätuntoa niin hyville kuin pahoillekin, ja aina kun hänelle tarjoutui tilaisuus, hän vapautti vankeja ja orjia. Hän ruokki kerjäläisiä ja jakoi avustuksia köyhille, ja kun kirkon varat eivät riittäneet, hän turvautui kuningas Childebertiin, joka arvosti häntä erityisesti, sillä Germanus oli parantanut kuninkaan vakavan sairauden, jossa lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan. Germanus sai Jumalalta ihmeiden tekemisen lahjan, ja hän paransi monia sairaita rukouksillaan ja vapautti riivattuja. Hänen maineensa parantajana levisi laajalle.

Piispa Germanus perusti Pariisiin pyhälle ristille ja pyhälle Vincentiukselle omistetun luostarin, joka hänen kuolemansa jälkeen on tullut tunnetuksi hänen mukaansa nimellä Saint-Germain-des-Prés. Hän toi sinne Simforianin luostarin munkkeja, jotta sielläkin vakiintuisi Lérinsin luostarisääntö. Hän tunsi kirkon perinteen ja piti huolta Gallian kirkon rauhasta ja yhtenäisyydestä. Hän oli ratkaisevassa roolissa Toursin kirkolliskokouksessa (566) ja kutsui koolle kaksikin kirkolliskokousta Pariisiin (557).

Kuningas Childebertin seuraajan kuoleman jälkeen valtakunta jaettiin neljän veljenpojan kesken. Heistä Pariisin kuningas Charibert oli jumalaton ja irstas mies, joka otti vaimoikseen kaksi sisarusta. Hän ei piitannut piispan määräämästä ekskommunikaatiosta, mutta pian sen jälkeen Jumala antoi sekä kuninkaan että hänen toisen vaimonsa kuolla.

Toimittuaan vuosikausia rauhan rakentajana ja esikuvallisena esipaimenena Pariisin esipaimen pyhä Germanus nukkui pois Herrassa 80 vuoden iässä toukokuun 28. päivänä vuonna 576. Hänet haudattiin Pariisin-luostarinsa kirkkoon. Kun tulipalo hävitti Pariisia vuonna 585, pyhä Germanus ilmestyi pelastamaan liekeistä ihmisiä, jotka olivat etsineet suojaa hänen hautakammionsa läheltä.

Pyhä Ignati vihittiin munkiksi Teofanian eli Jumalan ilmestymisen luostarissa Rostovissa. Myöhemmin hän toimi jonkin aikaa luostarin arkkimandriittana. Vuonna 1261 hänet vihittiin Rostovin piispaksi. Pyhä Ignati valisti pohjoista seutua oikean uskon valolla ja perusti Valgetjärven (ven. Beloje ozero) rannalle Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän johti hiippakuntaansa 26 vuotta vaikeana mongolivallan aikana tehden väsymättä ja uhrautuvasti työtä kirkon ja isänmaansa hyväksi. Hänet tultiin tuntemaan myös ruhtinaiden välisten erimielisyyksien sovittelijana.

Pyhä Ignati siirtyi rauhassa Jumalan luo vuonna 1288. Hautajaispäivänä muutamat hurskaat uskovat näkivät hänen nousevan arkusta ja siunaavan hautajaisiin kokoontunutta kansaa. Tapahtui ihmeellisiä parantumisia, jotka vakuuttivat papiston ja kansan Ignatin pyhyydestä. Hänen ruumistaan ei tavalliseen tapaan laskettu hautaan, vaan sitä pidettiin jo heti kuoleman jälkeen pyhäinjäännöksenä ja se sai jäädä Rostovin katedraaliin.

Pyhä Geronti valittiin Moskovan metropoliitaksi vuonna 1471. Sitä ennen hän oli ollut Simonovon luostarin johtajana Moskovassa sekä Kolomnan piispana. Gerontin metropoliittakausi oli vilkkaan rakentamisen aikaa. Moskovan Kremliin esimerkiksi rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen (Uspenie) katedraali.

Pyhä Geronti oli voimakastahtoinen piispa, joka ei sietänyt suuriruhtinas Iivana III:n sekaantumista kirkon asioihin. Välillä hän jätti piispanistuimensa ja vetäytyi Simonovon luostariin. Papisto kuitenkin katsoi Gerontin olevan oikeassa. Lopulta suuriruhtinas taipui pyytämään anteeksi ja lupasi olla sekaantumatta kirkon sisäisiin asioihin, jolloin Geronti palasi hoitamaan piispallisia tehtäviään. Valtiollisissa asioissa pyhä Geronti oli kuitenkin aina suuriruhtinaan hyvä neuvonantaja ja liittolainen. Pyhä Geronti nukkui kuolonuneen vuonna 1489.

Pyhittäjä Sofroni oli kotoisin Penkovtsin kylästä lähellä Sofiaa. Hän toimi kylän pappina, mutta pakeni 1400-luvun lopussa vaimonsa kanssa turkkilaisten uhkaa Valakiaan. Siellä paikallinen hallitsija Radu (1495−1508) otti hänet suojelukseensa. Vaimonsa kuoltua Sofroni vihkiytyi munkiksi. Hallitsija Radun kuoleman jälkeen Sofroni palasi Tonavan varrelle ja asettui luostariin Rusen kaupungin lähistölle. Siellä hän tuli tunnetuksi askeettina, hartaana rukoilijana ja köyhien auttajana. Paholainen ei kuitenkaan kestänyt hänen loistavan hyveellistä elämäänsä vaan yllytti erään luostarin työntekijöistä tappamaan hänet kirveellä noin vuonna 1510. Kolmen vuoden kuluttua pyhittäjä Sofroni ilmestyi muutamille munkeille ja pyysi heitä nostamaan pyhäinjäännöksensä haudasta. Reliikit löydettiin turmeltumattomina ja niistä lähti suunnattoman hyvä tuoksu. Reliikkien äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Myöhemmin ne siirrettiin Serbiaan.

Pyhä uusmarttyyri Mitros (Demetrios) syntyi Peloponnesoksella 1700-luvulla kristittyyn perheeseen. Kiellettyään kristinuskon 11-vuotiaana hänestä tuli muslimi ja myöhemmin huomattavien turkkilaisten palveluksessa rikas ja kunnioitettu mies. Yhtäkkiä hän kuitenkin oivalsi maallisen loiston turhuuden, muisti hurskaan lapsuutensa, alkoi itkeä katkerasti ja päätti katua. Hän palasi kotiseudulleen Kreikan Tripoliin, myi kaiken omaisuutensa, teki synnintunnustuksen ja aloitti uudelleen hurskaan ja kunnioitettavan kristillisen elämän.

Kymmenen vuotta myöhemmin, kun hän kerran kävi liikeasioissa Mistrassa, hänen aikaisemmin tuntemansa turkkilaiset tunnistivat hänet. Siihen aikaan muslimit Mistrassa olivat parrakkaita, mutta kristityiltä parran kasvattaminen oli kielletty. He ottivat hänet kiinni ja veivät hänet Tripolitsan ottomaanikuvernöörin eteen syyttäen häntä islaminuskon pettämisestä. Mitros vastasi käsittäneensä monien vuosien jälkeen, että kristinusko oli oikea usko, jonka valosta hän oli nuorena luopunut syöksyäkseen pimeyteen. Hän tunnusti rohkeasti: ”Minä synnyin kristittynä ja haluan kuolla kristittynä. Uskon Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen, kolmiyhteiseen Jumalaan, joka on yksiolennollinen ja jakaantumaton. Olen valmis kärsimään kidutuksia uskoni takia ja vuodattamaan vereni Jeesuksen Kristuksen, Vapahtajani, rakkauden tähden.” Hänet heitettiin vankilaan, missä muslimit yrittivät tehdä kaikkensa saadakseen hänet palaamaan islamiin. Mitros ei kuitenkaan kuunnellut heidän perustelujaan vaan pilkkasi islamin profeettaa, lakia ja uskontoa, joten heidän oli lähdettävä sieltä tyhjin toimin. Hänelle määrättiin kuolemantuomio islamin häväistyksestä.

Mitros vietiin kahleissa mestauspaikalle. Pyöveli kehotti häntä tunnustamaan aikaisemman islamilaisen uskonsa, mutta marttyyri vain nauroi hänelle, sylki hänen päälleen ja alkoi kirota islamia ja muslimeja. Uudelleen hän tunnusti Pyhän Kolminaisuuden todelliseksi Jumalaksi ja sanoi pelastuksensa olevan Kristuksessa. Hän pyysi paikalla olleita kristittyjä rukoilemaan Herraa puolestaan ja rukoili itsekin. Pyhä uusmarttyyri Mitros mestattiin toukokuun 28. päivänä vuonna 1794, Pyhän Kolminaisuuden päivänä. Kristityt saivat viranomaisilta luvan noutaa hänen pyhät jäännöksensä ja hautasivat ne kunniallisesti Pyhän suurmarttyyri Demetrios Mirhanvuodattajan kirkkoon.

Pyhä Sakarias syntyi Bitynian Prusassa (nyk. Bursa) 1700-luvun puolivälissä hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän jatkoi lapsuusvuosiensa kristillistä elämäntapaa myös nuorukaisena ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Mutta vähitellen tapahtui muutos huonompaan suuntaan, ja Sakariaksesta tuli alkoholisti. Vuonna 1801 hän hairahtui alkoholin vaikutuksen alaisena kieltämään uskonsa ja kääntyi muslimiksi. Heti juopumuksesta selvittyään hän tajusi tekonsa raskauden ja alkoi hautoa toivetta, että pystyisi pyyhkimään pois syntinsä omalla verellään.

Alkoholi ei kuitenkaan vieläkään hellittänyt otettaan Sakariaasta. Kun hän taas kerran oli juovuksissa, hän alkoi riidellä köyhän lesken kanssa, jota hän oli rahallisesti avustanut, ja vaati tältä rahojaan takaisin. Tästä suuttuneena leski sanoi hänelle jotakin loukkaavaa. Sakarias päätti tehdä leskivaimosta valituksen tuomioistuimeen, mutta kun hän meni viranomaisten luo, nämä alkoivat huutaa, etteivät he voi ottaa käsittelyyn uskottoman juopon asioita. Koraani ja islamilainen lakihan kieltävät alkoholijuomat, ja juopotteleva muslimi häpäisee islamin lain ollen siten uskotontakin pahempi. Silloin Sakariaan pää yhtäkkiä selveni ja hän vastasi, että hän oli todellakin uskoton heidän uskossaan, sillä hän uskoo Kristukseen Luojana ja Herrana. Varmemmaksi vakuudeksi hän heitti turbaaninsa maahan ja polki sitä. Turkkilaiset pitivät tätä humalaisen puheena ja panivat hänet juopumuksen vuoksi vankilaan. Siellä Sakarias itki katkerasti syntejään. Vankilasta käsin hän oli myös yhteydessä kaupungin eri kirkkoihin pyytäen esirukouksia puolestaan.

Seuraavana päivänä Sakarias astui turkkilaisten johtomiesten tuomioistuimen eteen, mutta oli täysin kuuro imarteleville ehdotuksille ja houkutuksille, joita tuomarit tekivät saadakseen hänet palaamaan islamiin. Kun hän sitten palasi vankilaan, hän tunsi, että se armo, jonka hän oli kadottanut luopuessaan kristinuskosta, tuli takaisin häneen. Se oli hänelle suuri hetki. Armo täytti hänet yliluonnollisella ilolla ja halulla saada vuodattaa verensä Kristuksen tähden.

Pian Sakarias vietiin kidututettavaksi. Hänen jalkapohjiaan hakattiin ja hänen päähänsä pantiin kuumennettu pronssikypärä. Kaiken tämän seurauksena hänen rakkautensa Kristusta kohtaan vain kasvoi. Kiduttajat työnsivät bamburuo’on piikkejä hänen sormiensa ja varpaidensa kynsien alle. Kun kädet ja jalat olivat turvonneet, he kiskoivat kynnet irti, mikä oli äärimmäisen tuskallista. Mutta Sakariaan ilo vain kasvoi kidutusten myötä. Hänen ainoa huolensa oli, ettei hänen tarvitsisi kuolla ilman synnintunnustusta ja pyhää ehtoollista. Kaupungin kristittyjen johtomiehet saivat salakuljetetuksi papin vankilaan. Näin Sakarias sai synnintunnustuksen jälkeen matkaevääkseen pyhän ehtoollisen.

Kun kuulustelu jatkui, Sakarias vastasi kuolemalla uhkailemiseen vain julistamalla uskoaan Pyhään kolmiyhteiseen Jumalaan. Turkkilaisille hän ehdotti kääntymistä kristinuskoon. Heti kun mestauspäätös oli julistettu, hänet lähetettiin vielä yhdeksi päiväksi vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mieltään.

Seuraavana päivänä pappismarttyyri Sakarias oli vielä entistäkin iloisempi ja innokkaampi käymään kohti kuolemaa. Iloisin mielin hän kulki kaupungin halki huutaen kohtaamilleen kristityille: ”Antakaa minulle anteeksi, veljet, ja Jumala antakoon teille anteeksi!” Kun hän tuli Pyhän Johannes Teologin kirkon kohdalle, hän pyysi päästä käymään sisällä. Tämä sallittiin hänelle. Sitten hänet vietiin siihen kaupunginosaan, missä hän asui, ja omalla pihallaan hän kumarsi päänsä mestauspölkylle. Tämä tapahtui 28.5.1802. Pyhä uusmarttyyri Sakarias oli tuolloin 38-vuotias.

Pyhittäjä Helena (Manturova) syntyi aatelisperheeseen vuonna 1805. Hänen veljensä Mikael Manturov parantui ihmeellisesti vaikeasta sairaudesta pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) voideltua hänet pyhällä öljyllä.

Helena oli iloinen nuori nainen. 17-vuotiaana hän meni kihloihin rakastamansa miehen kanssa. Mutta äkkiä hän ilman mitään näkyvää syytä purki kihlauksen ja antautui viettämään riehakasta seurapiirielämää. Eräänä päivänä hän näki näyssä valtaisan tulta syöksevän lohikäärmeen. Peloissaan Helena huusi avukseen Jumalanäitiä ja lupasi, ettei koskaan mene naimisiin vaan lähtee luostariin. Kauhea näky katosi välittömästi.

Tämän jälkeen Helenan vilkas luonne muuttui vakavaksi. Hän kävi monta kertaa pyhittäjä Serafimin luona pyytämässä lupaa ja siunausta luostariin menolleen, mutta vanhus toisteli vain, että Helena tulisi saamaan hyvän sulhasen. Tämä ajoi Helenan epätoivoon. Hän sulkeutui huoneeseensa ja alkoi viettää lähes erakon elämää. Hän itki ja rukoili paljon, ja halu luostarielämään kasvoi kasvamistaan hänen sielussaan. Näin pyhittäjä Serafim valmisti häntä kolmen vuoden ajan ennen kuin antoi hänelle siunauksen mennä ”kihloihin” eli siirtyä kilvoittelemaan läheiseen Divejevon sisaristoon. ”Sellaista Sulhasta minä tarkoitin, iloni”, vanhus selitti Helenalle. Ilosta suunniltaan Helena lähti siltä istumalta suoraan Divejevoon ja jäi sinne pysyvästi. Hän oli tuolloin 20-vuotias. Sisaristo toimi Divejevon kylässä Jumalanäidin Kazanilaiselle ikonille pyhitetyn kirkon yhteydessä.

Pyhittäjä Serafim antoi Helenalle ohjeita luostarielämää varten. Helenan tuli lukea päivittäin akatistosta Jumalanäidille, Psalttaria esirukouksineen sekä oma rukoussääntönsä. Hänen piti pysytellä vaiti ja vastata vain tärkeimpiin kysymyksiin. Kuullessaan toisten puhuvan jotain, mikä ei ollut hyödyllistä, hänen tuli lähteä heti pois paikalta, ettei itse joutuisi kiusaukseen. Hänen tuli tarkkailla itseään, etteivät häiritsevät ja kiusaavat ajatukset pääsisi hänen mieleensä. Hän ei saanut olla koskaan jouten, vaan aina jossakin askareessa. Myös syömistä ja unta tuli rajoittaa. Rukouksen tuli aina olla hänen huulillaan. Pyhittäjä Serafim neuvoi häntä toistamaan lounaaseen asti Jeesuksen rukousta ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua, syntistä” ja lounaan jälkeen rukousta ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, pelasta meidät”.

Helena kilvoitteli Divejevon yhteisössä hengellisen isänsä ohjauksessa. Hän harjoitti lakkaamatonta rukousta ja mietiskelyä sekä täydellistä vaikenemista. Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Serafim määräsi hänet kirkon hoitajaksi ja antoi vihkiä hänet viitankantajaksi. Uudessa tehtävässään Helena pysytteli jatkuvasti kirkossa huolehtien sen siisteydestä. Koska lukutaitoisia sisaria oli vähän, hän luki Psalttaria esirukouksineen jopa kuusi tuntia yhtä mittaa. Hän jopa yöpyi kirkossa ja levähti yöllä sen nurkassa tiililattialla. Paholainen säikytteli Helenaa nostattamalla pelottavia näkyjä ja aiheuttamalla melua ja koputuksia. Lopulta Helena ei enää kestänyt, vaan meni kertomaan peloistaan pyhittäjä Serafimille. Tämä rohkaisi häntä, mutta kielsi häntä jäämästä yksin kirkkoon yöksi. Sen jälkeen ilmestykset ja äänet lakkasivat.

Kun pyhittäjä Serafim perusti Divejevon sisariston yhteyteen uuden mylly-yhteisön, hän halusi nimittää Helenan sen johtajaksi. Helena kuitenkin joutui hämilleen ja kieltäytyi tehtävästä: ”En minä voi, isä! Olen aina ollut Teille kuuliainen, mutta nyt en voi! Käskekää minun ennemmin kuolla nyt tässä jalkojenne juuressa, mutta johtajaksi en voi enkä halua ryhtyä!” Mylly-yhteisön valmistuttua pyhittäjä Serafim käski kuitenkin sen seitsemää ensimmäistä sisarta pitämään Helenaa johtajanaan ja pyytämään tältä siunauksen kaikkiin asioihin, vaikka Helena itse pysyi kuolemaansa asti Kazanin kirkon yhteydessä toimivassa vanhassa yhteisössä. Johtajan asemastaan huolimatta Helena teki työtä ja hoiti kuuliaisuustehtäviä siinä missä muutkin sisaret. Erityisen innokkaasti hän oli mukana, kun sisaret alkoivat pyhittäjä Serafimin siunauksella kaivaa ns. Jumalanäidin kaivantoa Divejevon luostarin ympärille.

Helena oli luonteeltaan lempeä ja teki salaa paljon hyvää toisille. Hän tiesi, että monet köyhistä oloista tulleet sisaret elivät puutteessa luostarissa, ja auttoi salaa niin heitä kuin lähiseudun kerjäläisiäkin. Itse hän söi vain uunissa kypsennettyä perunaa ja leipää. Kun hänen mukanaan luostariin tullut palvelustyttö Ustinja sairastui keuhkotautiin, hän hoiti tätä keljassaan tämän kuolemaan asti.

Helena kilvoitteli ja pyrki kiihkeästi kohti Jumalaa. Hän jätti varauksetta kaiken maallisen ja suuntasi kulkunsa kohti taivasta. Hengellisen isänsä pyhyyteen hän uskoi niin lujasti, että otti tämän jokaisen sanan vastaan kuin Jumalan ilmoituksena.

Vähän ennen Helenan ihmeellistä kuolemaa pyhittäjä Serafim kutsui hänet luokseen ja antoi hänelle erikoisen kuuliaisuustehtävän. Hän kertoi, että Helenan veli Mikael oli kuolemansairaana, mutta että Mikaelia vielä tarvittiin hoitamaan Divejevon yhteisön asioita. Niinpä pyhä vanhus pyysi, että Helena kuolisi veljensä puolesta. ”Siunatkaa, isä”, Helena vastasi rauhallisesti niin kuin aina, kun hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä. Samassa hän kuitenkin pelästyi ja sanoi: ”Isä, minä pelkään kuolemaa!” ”Miksi me pelkäisimme kuolemaa, iloni”, pyhittäjä Serafim vastasi. ”Meitä varten on varattu vain ikuinen ilo.”

Muutaman päivän kuluttua helluntain aattona vuonna 1832 Helena antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hän oli tuolloin 27-vuotias ja oli ollut luostarissa seitsemän vuotta. Pyhittäjä Serafim lohdutti itkeviä sisaria sanoen: ”Miten hupsuja te olette, iloni! Mitä tässä itkemään! Sehän on synti! Meidän pitää iloita: Helenan sielu pyrähti lentoon kuin kyyhkynen ja kohosi Pyhän Kolminaisuuden luo. Kerubit, serafit ja kaikki taivaalliset voimat antoivat hänelle tietä! Hän on nyt Jumalanäidin palveluksessa. Hän on taivaan Valtiattaren hovineiti!” Pyhittäjä Serafim myös ennusti, että Helenaa tultaisiin aikanaan kunnioittamaan pyhänä.

Ennen Venäjän vallankumousta pyhittäjä Helenan haudalla tiedetään tapahtuneen ihmeitä. Divejevon luostarin sisaret ja siellä vierailevat kävivät haudalla päivittäin pyytämässä, että Helena muistaisi heitä Jumalan valtaistuimen edessä. Vuonna 2000 pyhittäjä Helena kanonisoitiin yhdessä Divejevon pyhittäjä-äitien Marfan (21.8.) ja Aleksandran (13.6.) kanssa. Heidän hautansa avattiin ja pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Diocletianuksen vainon aikana vuoden 300 tienoilla Aasian maakunnan maaherra Julius Sextus Ailianus antoi pakanapapeille Agrippinokselle ja Klementiokselle tehtäväksi pakottaa Anaian rannikkokaupungin asukkaat syömään ruokaa, joka oli uhrattu epäjumalille Heran ja Auringon temppelissä. He pidättivät kaupungin piispa Olbianoksen tarkoituksenaan saada hänet tottelemaan ja näin saada muutkin kristityt luopumaan uskostaan. Kun Olbianokselta kysyttiin, kuka hän oli, hän ilmoitti olevansa kaupungin kristittyjen piispa ja paimen ja pysyvänsä sellaisena aina kuolemaansa saakka. Sitten hän julisti, että Hän, jota pakanat halveksivat ristiinnaulittuna rikollisena, on kaikkien niiden auttaja ja suojelija, jotka uskovat Hänen olevan elävän Jumalan Poika. ”Hän tarjosi itsensä uhriksi meidän pelastukseksemme ja sen vuoksi me saamme ylpeinä Hänestä kantaa kristityn nimeä”, Olbianos selitti.

Koska Olbianos kieltäytyi ehdottomasti syömästä uhrattua ruokaa, pakanapapit luovuttivat hänet kidutettavaksi. Hänen selkäänsä ja vatsaansa työnnettiin tulikuumia rautapiikkejä, mutta hän ei päästänyt yhtäkään tuskanhuutoa. Hän vain huokasi ja sanoi: ”Jumalan viholliset, tehkää minulle mitä tahdotte. Lihani ei tunne mitään ja sieluuni ette pääse käsiksi.” Silloin yksi kiduttajista huudahti: ”Lopeta nuo lorusi! Pidätkö itseäsi parempana kuin meitä, jotka alistumme keisarin käskyille?” Pyhä piispa vastasi: ”Tosiaankin olemme hyvin erilaisia. Te palvotte vapaaehtoisesti Paholaista ja hänen joukkojaan. Minä taas palvon Jeesusta Kristusta, joka tulee tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Ainoa toiveeni maan päällä on uskollisesti tunnustaa Häntä yhä alttiimmin.”

Papit alkoivat pelätä, että Olbianoksen esimerkki innoittaisi muitakin, ja ilmoittivat maaherralle, että Olbianos oli herjannut keisaria ja jumalia. He syyttivät häntä myös kansan yllyttämisestä kapinaan. Ailianus lähetti kokonaisen sotilasosaston Olbianoksen luokse, ikään kuin tämä olisi kovinkin vaarallinen, mutta tämä sanoi sotilaille: ”Tämä voimannäyttö ei muuta asiaa. Tehkää, mitä teidän on käsketty tehdä.” Silloin hänet riisuttiin alasti ja häntä ruoskittiin ankarasti. Seuraavaksi hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle, jonne oli pystytetty rovio. Kaikkien hämmästykseksi Olbianos nousi sille vapaaehtoisesti. Hän kiitti Kristusta siitä, että näin hän vapautuisi jumalattomien käsistä.

Rovion sammuttua kristityt keräsivät tuhkasta pyhän Olbianoksen luut. He sijoittivat ne kuin kallisarvoiset helmet lähistöllä olevaan paikkaan. Joka vuosi hänen kuolinpäivänään he menivät paikalle viettämään hänen muistoaan. Yhdessä pyhän Olbianoksen kanssa kärsivät marttyyrikuoleman myös hänen oppilaansa Makedonios, Symforos ja Kallistos.

Pyhä Teodosia oli kotoisin Foinikian Tyroksesta (nyk. Etelä-Libanonin Sur). Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alussa tämä Kristukselle omistautunut 18-vuotias neito oli Palestiinan Kesareassa. Pääsiäissunnuntaina hän meni tervehtimään vankeja, jotka olivat tunnustaneet Kristuksen ja odottivat nyt kahleissa tuomarin eteen joutumista. Teodosia pyysi heitä muistamaan häntäkin taivasten valtakunnassa. Sotilaat pidättivät tytön heti ja veivät hänet maaherra Urbanuksen eteen. Kuultuaan tytön olevan kristitty Urbanus raivostui ja määräsi hänet uhraamaan epäjumalille. Kun Teodosia kieltäytyi, hänen kylkiään raastettiin ja rinnat ja vatsa pahoinpideltiin verille.

Teodosia kesti kärsimyksensä vaieten, ja tämä yliluonnollinen tila yllytti maaherran vielä suurempaan raivoon. Kun maaherra vielä kerran kehotti häntä uhraamaan, tyttö katsoi tätä pitkään hymy huulillaan ja sanoi kasvot loistaen: ”Miksi, mies, olet noin pahasti eksyksissä? Etkö tiedä, että rukoukseni on kuultu ja minäkin olen päässyt pyhien marttyyrien joukkoon?” Urbanus näki, että kansakin alkoi jo pilkata häntä. Hän määräsi Teodosialle vieläkin pahempia kidutuksia ja käski lopulta hukuttaa hänet mereen. Ne Kristuksen tunnustajat, joita Teodosia oli käynyt katsomassa, Urbanus tuomitsi lähetettäviksi Faenon kuparikaivoksiin, jotka olivat kuuluisia epäinhimillisistä olosuhteistaan.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, syntyi Egyptin Aleksandriassa noin vuonna 250 ja palveli pappina pyhän marttyyripiispa Pietari Aleksandrialaisen (24.11.) aikana. Hänet nimitettiin Aleksandrian paaviksi eli patriarkaksi vuonna 313 Pietarin marttyyrikuoleman ja tämän seuraajan Akhilleoksen viisivuotisen kauden jälkeen. Aleksanteri alkoi jälleenrakentaa Egyptin kirkkoa vainojen jälkeen ja korotti papeiksi ja piispoiksi miehiä, jotka olivat pyhittyneet askeesissa ja yksinäisyydessä. Hän rakennutti Aleksandriaan Pyhän Teonaksen suuren kirkon. Häntä arvostivat niin papisto kuin maallikotkin.

Aleksandrian patriarkkana Aleksanteri taisteli aluksi harhaoppisia meletiolaisia vastaan, mutta joutui sitten keskittymään Areioksen harhaopin torjumiseen. Areios oli alkanut opettaa näkemyksiään, kun Aleksandrian arkkipiispana oli Pietari, joka ekskommunikoi hänet. Seuraava arkkipiispa Akhilleos sen sijaan palautti Areioksen kirkon yhteyteen ja vihki hänet papiksi. Patriarkka Aleksanterin aikana kiista Kristuksen asemasta Kolminaisuudessa voimistui. Areiolaisen käsityksen mukaan on ollut aika, jolloin Kristusta ei ollut, ja ortodoksisen opin mukaan ei ole ollut aikaa, jolloin Häntä ei ole ollut. Kirkko alkoi jakautua koko Egyptissä ja muuallakin. Arkkipiispa Aleksanteri kutsui lähes sata Egyptin ja Libyan piispaa koolle synodiin, jossa Areios ja hänen harhaoppinsa kannattajat erotettiin kirkon yhteydestä.

Patriarkka Aleksanteri kirjoitti piispoille, että hiippakunnassa oli oikeasta uskosta luopuneita miehiä, jotka olivat ryhtyneet opettamaan kirjoitusten vastaisesti, ettei Jumala ole aina ollut Isä, vaan on ollut aika, jolloin Hän ei ollut Isä; että Jumalan Sana (Logos) ei ole ollut olemassa ikuisesti vaan Hänet on luotu tyhjästä; että on ollut olemassa aika, jolloin Poikaa ei ollut. Areiolaiset päätyivät siihen, että Poika on luotu olento, eikä hän ole samaa olemusta kuin Isä. Tällä tavoin areiolaiset opettivat Kristusta alentavasti.

Aleksanteri julisti Areioksen ja hänen harhaoppinsa kannattajat anateemaan. Hän jatkoi: ”Kuka, joka kuulee Johanneksen sanovan ’Alussa oli Sana’ (Joh. 1:1), ei tuomitse niitä, jotka sanovat: ’On ollut aika, jolloin Sanaa ei ollut’? Ja kuka, joka kuulee sanat ’Ainoa Poika’ (Joh. 1:18) ja ’Kaikki syntyi Sanan voimalla’ (Joh. 1:3), ei kammoa niitä, jotka väittävät, että Poika on yksi luoduista? Miten Hän voi olla yksi niistä luoduista, jotka Hän on itse luonut? Kuinka Hän on voinut saada olemisensa tyhjästä, kun Isä on sanonut: ’Pyhillä vuorilla minä sinut synnytin, sinä synnyit kuin kaste aamuruskon helmasta’ (Ps. 110:3)? Kuinka Hän voi olla olemukseltaan toisenlainen kuin Isä, kun Hän sanoo: ’Joka on nähnyt minut, on nähnyt Isän’ (Joh. 14:9)? Kun Poika on Jumalan Sana ja Viisaus, miten on voinut olla aika, jolloin Hän ei ollut? Sillä se on aivan kuin sanottaisiin, että Jumalalta on joskus puuttunut sekä sana että viisaus. Miten Hän voi olla muuttuvainen, kun Hän sanoo itsestään: ’Minä olen Isässä ja Isä on minussa’ (Joh. 14:10)?”

Monia harhaoppeja oli tullut ja mennyt, mutta areiolaisuudessa yritettiin kiistää Kristuksen jumaluus. Meletios kannattajineen liittyi Areioksen puolelle vastustamaan arkkipiispaa, ja monet harhaoppiset vaativat Areioksen ja hänen kannattajiensa palauttamista kirkon yhteyteen. Aleksanteri kirjoitti kirjeen Konstantinopolin patriarkalle, jonka nimi oli samoin Aleksanteri, ja varoitti häntä harhaoppisista, jotka väittivät Kristuksen olevan vain tavallinen ihminen, selittäen heidän vääriä oppejaan.

Patriarkka Aleksanteri oli hyvin kärsivällinen yrittäessään saada areiolaisia palaamaan oikeaan oppiin, mutta he saivat yhä enemmän kannattajia. Vuonna 325 keisari Konstantinos kutsui koolle ensimmäisen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Aleksandrian patriarkka Aleksanteria avusti nuori diakoni Athanasios, josta myöhemmin tuli hänen seuraajansa patriarkan istuimella, pyhä Athanasios Suuri. Areiolaisia edusti parikymmentä piispaa, jotka eivät halunneet hyväksyä Kristuksen ominaisuutta homoousios, ”samaa olemusta” (Isän kanssa). Ortodoksiset piispat pitivät lujasti kiinni Jeesuksen Kristuksen jumaluudesta. Kirkolliskokouksen päätöksessä Kristuksen asema määriteltiin suurin piirtein samoin kuin Nikean-Konstantinopolin uskontunnustuksessa.

Pyhä Aleksanteri, Aleksandrian patriarkka, nukkui pois rauhassa noin vuonna 328. Hänen laajasta kirjeenvaihdostaan on säilynyt vain kolme kirjettä, jotka ovat tärkeitä todisteita areiolaisuutta vastaan käydyn taistelun alkuvaiheista: hänen kirjeensä Konstantinopolin patriarkka Aleksanterille, toinen kirje kaikille katolisen kirkon piispoille sekä Areioksen viraltapanokirje.

Pyhä Teodosia oli rikkaan aatelisperheen tytär Konstantinopolista. Hän eli 700-luvun alkupuolella. Kun hän oli seitsemänvuotias, hänen isänsä kuoli. Äiti vihkiytyi nunnaksi ja otti tyttärensä mukaan luostariin, missä tämä kasvoi Jumalan rakkauden ilmapiirissä. Äidin kuoltua Teodosia jakoi perimänsä suuren omaisuuden köyhille. Itselleen hän otti perintövaroistaan vain sen verran, mitä tarvittiin kolmen kallisarvoisen ikonin maalauttamiseen ja koristeluun kullalla ja hopealla. Ikonit esittivät Kristusta, Jumalanäitiä ja pyhää Anastasiaa.

Kaksi vuotta tämän jälkeen vuonna 717 hallitsijaksi tuli Leo III Isaurilainen, joka oli kiivas ikonien vastustaja ja karkotti väkivaltaisesti patriarkka Germanoksen (12.5.), koska tämä oli kieltäytynyt tottelemasta hänen ikonien vastaisia käskykirjeitään. Germanoksen sijaan patriarkaksi valittiin Anastasios-niminen ikonien vastustaja.

Muiden ikonien vastaisten toimiensa lisäksi Leo antoi määräyksen, että Konstantinopolia ympäröivässä muurissa Khalken portin yläpuolella oleva Kristuksen ikoni oli poistettava. Kun keisarin henkivartija pystytti tikapuut ja alkoi kiivetä toteuttamaan käskyä, Teodosia yhdessä muiden hurskaiden naisten kanssa kaatoi tikkaat, jolloin henkivartija putosi maahan ja menehtyi saamiinsa vammoihin. Heti tämän jälkeen naiset ryntäsivät patriarkaattiin tarkoituksenaan kivittää harhaoppinen patriarkka. Heidät kuitenkin pidätettiin ja teloitettiin (9.8.). Yksi sotilaista heitti Teodosian maahan ja raahasi hänet paikalle, jota kutsuttiin Härän aukioksi. Siellä hän tappoi tämän työntämällä pukinsarven hänen kurkkunsa läpi.

Pyhä Teodosia haudattiin Pyhän Eufemian luostariin, joka sijaitsi Konstantinopolissa Fanarista itään. Hänen pyhien jäännöksiensä äärellä alkoi tapahtua niin runsaasti ihmeitä, että luostarin nimi pian vaihtui Pyhän Teodosian luostariksi. Konstantinopolin valtauksen jälkeen vuonna 1453 luostarin kirkko muutettiin moskeijaksi sulttaani Selimin aikana (1566–1574). Se tunnetaan nykyään nimellä Ruusujen moskeija. Nimi johtuu todennäköisesti siitä, että turkkilaiset valtasivat Konstantinopolin pyhän Teodosian muistopäivänä eli 29.5. Juhlan takia valloittajat löysivät luostarin kirkon ruusuilla koristettuna. Teodosia on tunnettu myös 1300-luvulla maalatusta vaikuttavasta ikonistaan, jota säilytetään Siinain Pyhän Katariinan luostarissa.

Tataarivallan aikana venäläiset joutuivat maksamaan veroa kaanille. Ustjugissa oli 1200-luvun lopussa kaanin veronkantajana rahanahne ja röyhkeä tataari nimeltä Buga. Kansa vihasi häntä, mutta ei voinut muuta kuin alistua hänen valtaansa. Kerran Buga sattui näkemään erään kunnioitusta nauttivan kaupunkilaisen tyttären Marian ja ihastui häneen. Hän otti Marian panttivangikseen. Eivät Marian pyynnöt ja kyyneleet eivätkä vanhempien lahjat saaneet häntä vapauttamaan tyttöä. Silloin ustjugilaisten mitta tuli täyteen ja he päättivät surmata Bugan. Tämä huomasi olevansa vaarassa. Marian neuvosta hän kääntyi kristityksi ja solmi Marian kanssa kristillisen avioliiton. Kasteessa hän sai nimen Johannes.

Johannes ei kääntynyt kristinuskoon vakaumuksesta vaan pelkästä pelosta vapautuakseen kuolemanvaarasta. Kuitenkin hurskaan kristityn vaimon neuvot ja ennen kaikkea tämän äärimmäisen hyveellinen elämä koskettivat pian hänen sydäntään ja herättivät rakkauden kristinuskoon. Kyynelet silmissä hän kuunteli Marian kertomuksia ja opetusta, ja mitä enemmän hän perehtyi ortodoksisen uskon opinkappaleisiin ja ihanteisiin, sitä enemmän hän kiintyi uuteen uskoonsa. Pian hänestä tuli esimerkillinen kristitty, jota kaupunkilaiset rakastivat ja kunnioittivat.

Ollessaan kerran metsästämässä Johannes istahti lepäämään ja torkahti. Unessa hänelle ilmestyi mies, joka kehotti rakentamaan paikalle kirkon Johannes Kastajan kunniaksi. Johannes kertoi näystä Marialle ja kysyi, kuka Johannes Kastaja oli. Maria selitti sen hänelle ja kehotti viivyttelemättä tekemään niin kuin oli käsketty. Johannes rakennutti kirkon, ja hurskaat puolisot yhdessä lahjoittivat siihen kaiken tarvittavan. Puhdasta ja pyhää elämää viettäen he pyrkivät itsekin rakentumaan Jumalan temppeleiksi.

Ustjugissa kilvoitteli 1200-luvulla pyhittäjä Kiprian, joka oli perustanut kaupunkiin luostarin. Johannes kunnioitti häntä hänen askeettisen elämänsä tähden ja kuunteli ihmetellen kertomuksia hänen kilvoituksistaan. Johannekseen ja Mariaan vaikutti suuresti myös autuas houkka Prokopi Ustjugilainen (8.7.), joka Johanneksen tavoin oli kääntynyt ortodoksisuuteen vasta kypsässä iässä, vaikka olikin lähtöisin kristitystä perheestä. Hän kävi usein Johanneksen ja Marian luona ja keskusteli järkevästi ja avoimesti heidän kanssaan kannustaen heitä hurskaaseen elämään ja saaden itse lohtua heidän uskostaan ja nöyryydestään.

Puhtaasti ja vaatimattomasti eläen Johannes ja Maria edistyivät vuosi vuodelta hengellisessä elämässä. Ustjugin asukkaat kunnioittivat ja rakastivat heitä ja kutsuivat heitä vanhurskaiksi jo heidän eläessään. Johannes ja Maria saavuttivat korkean iän ja kuoltuaan heidät haudattiin Kristuksen taivaaseenastumisen kirkon viereen.

Pyhä uusmarttyyri Andreas Argyris syntyi Kreikassa Khioksen saarella vuonna 1438 hurskaaseen ja varakkaaseen ylimysperheeseen ja sai kristillisen kasvatuksen. Ollessaan 27-vuotias hän sairastui hengenvaarallisen korkeaan kuumeeseen ja rukoili taivaan Valtiatarta, pyhää Jumalanäitiä, jotta tämä pyytäisi Poikaansa, maailman Vapahtajaa, parantamaan hänet; Andreas lupasi viettää neitseellistä ja puhdasta elämää lopun ikäänsä, jos paranisi. Jumalanäiti kuuli hänen rukouksensa, ja Andreas pukeutui valkoisiin vaatteisiin, jotka muistuttivat häntä aina hänen lupauksestaan. Hänen sydämensä paloi halusta kuolla marttyyrina.

Andreas matkusti Khiokselta Konstantinopoliin voittaakseen marttyyrinkruunun. Siellä syyrialaiset kauppiaat alkoivat väittää, että hän oli aikaisemmin Aleksandriassa ollessaan kieltänyt Kristuksen, polkenut pyhän ristin jalkoihinsa, kääntynyt islaminuskoon ja sitten luopunut siitä, seurustellut kristittyjen kanssa ja jopa käynyt heidän kirkoissaan. Oikeudenistunnossa hän kiisti kaikki syytökset ja vakuutti, ettei ollut koskaan kääntynyt islamiin eikä käynyt Aleksandriassa eikä hän ollut ympärileikattu, mutta kukaan ei kuunnellut häntä, vaan hänet heitettiin vankilaan. Kun sulttaani Mehmet II (1432–1481) kuuli, että Andreas oli sivistynyt nuorimies hyvästä perheestä, hän lupasi tälle korkean aseman, jos hän kieltäisi Kristuksen ja kääntyisi muslimiksi. Muussa tapauksessa hänet tuomittaisiin kuolemaan.

Seuraavan päivän oikeudenkäynnissä tuomari ja hänen avustajansa yrittivät houkutella Andreasta omaksumaan islamin ja lupasivat hänelle palkkioita, korkean aseman, kultaa ja hopeaa ja muita etuja, jos hän suostuisi, mutta Kristuksen uskollinen sotilas ei halunnut menettää ikuista elämäänsä aineellisen hyvän takia. Turkkilaiset lupasivat, että hyvinvointi tässä elämässä takaisi hänelle hyvinvoinnin myös tulevassa elämässä. Andreas vastasi: ”Se ei ole totta! Sillä jos me vietämme nautinnollista elämää täällä, emme löydä paratiisia. Uskokaa kerta kaikkiaan, että minä kestän kaikki kidutukset ja jopa kuoleman mieluummin kuin kuuntelen teitä ja noudatan teidän vaatimuksianne.”

Andreas heitettiin taas vankilaan ja muutamia päiviä myöhemmin hänet vietiin suuren kansanjoukon eteen, riisuttiin ja hakattiin ja hänen luunsa murskattiin. Hän rukoili Jumalanäidin apua, ja hetken kuluttua hän pystyi taas seisomaan suorassa, kun hänen voimansa palasivat. Yhä uudelleen hänet vietiin yöksi vankilaan ja tuotiin taas seuraavana päivänä ulos kidutettavaksi. Hänen lihastaan leikattiin palasia, mutta Jumalanäidin rukousten avulla hän parani, ennen kuin hänet taas vietiin kidutettavaksi. Kun hänen toinen poskensa leikattiin irti ja heitettiin maan tomuun, kristityt ottivat sen heti talteen ja veivät sen Galatassa Jumalanäidin kirkkoon, missä se suljettiin kultaiseen rasiaan, ja sen kautta tapahtui monia ihmeitä.

Kun Andreas vietiin toukokuun 29. päivänä vuonna 1465 teloituspaikalle, hänen ruumiinsa oli kaikista julmista kidutuksista huolimatta taas ehyt ja terve. Turkkilaiset olivat lopulta käsittäneet, etteivät saisi häntä käännytetyksi islamiin, ja pilkkasivat häntä, mutta hän puhui kuolemasta kuin se olisi elämää. Hän sanoi, että hänen ihmeellinen parantumisensa oli Jumalan työtä. Kiduttajat raivostuivat siitä ja mestasivat hänet, jolloin enkelit veivät hänen sielunsa Luojan luokse. Hänen jäännöksensä olisi heitetty lintujen tai kalojen syötäväksi, mutta Konstantinopolin kristityt halusivat haudata ne kunniallisesti. Sulttaani Mehmet II tunnusti pyhän miehen marttyyriuden ja luovutti hänen ruumiinsa kristityille haudattavaksi.

Kymmenentuhatta kreikkalaista, latinalaista ja turkkilaista kokoontui kaikkialta kaupungista vastaanottamaan hänen pyhiä jäännöksiään. He veivät pyhän uusmarttyyri Andreas Argyris Khioslaisen reliikit psalmeja laulaen Jumalanäidin kirkkoon Galatassa, missä ne haudattiin maanalaiseen holviin kirkon alle.

Autuas Johannes syntyi 1400-luvulla Puhovon kylässä lähellä Ustjugia. Hänen vanhempansa Savva ja Maria olivat hurskaita kristittyjä. Johannes oli epätavallisen hiljainen ja vakava lapsi. Nuoresta pitäen hän söi vain leipää ja vettä, ja keskiviikkoisin ja perjantaisin hän kieltäytyi ruoasta kokonaan. Yöt hän vietti rukoillen ja oli aina niin murheellisen näköinen, että monet pitivät häntä kummallisena. Hänen äitinsä yritti taivuttaa häntä muuttamaan elintapojaan, mutta Johannes vastasi hänelle: ”Älä pakota minua, äiti, sillä itsehillintä pitää minut erossa synnistä.” ”Mistä synnistä”, ihmetteli äiti, ”sinähän olet niin nuori”. Mutta Johannes sanoi hänelle: ”Älä sano noin, sillä Raamatun mukaan Jumala yksin on synnitön, eikä ruoka vie meitä lähemmäs Jumalaa (1. Kor. 8:8); meidän ei pidä ravita ruumistamme niin, että siitä tulee vihollisemme.”

Kun Johanneksen isä kuoli, hänen äitinsä vihkiytyi nunnaksi Pyhän Kolminaisuuden luostarissa lähellä Ustjugia. Hän sai nimekseen Natalia ja pian hänet valittiin luostarin igumeniaksi. Alaikäinen Johannes seurasi äitiään luostariin. Poika ymmärsi pian tämän maailman turhuuden ja alkoi esiintyä houkkana. Silloin äiti jätti hänet Jumalan haltuun.

Johannes siirtyi Ustjugiin ja asettui asumaan vahtitupaan Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin lähellä. Hän vietti yönsä lakkaamattomassa rukouksessa, mutta päivisin hän kulki kaupungilla paljasjaloin ja resuisessa paidassa jäljitellen houkkana pyhää Prokopi Ustjugilaista (8.8.). Joskus hän heittäytyi lantakasan päälle lepäämään. Hän kielsi itseltään kunnollisen ruoan ja kaikki mukavuudet ja kesti nöyrästi ihmisten pilkkaa, herjauksia ja lyöntejä, eikä hän koskaan vihastunut kiusaajilleen, vaan rukoili heidän puolestaan.

Jumalansynnyttäjän kirkon pappi Grigori ihaili Johanneksen kärsivällisyyttä ja kilvoituksia. Häntä kiinnosti kovasti tietää, mitä Johannes tekee yksin ollessaan. Kerran talvella, kun kirkon peräsalin suurta uunia oli lämmitetty, Johannes jäi ehtoopalveluksen jälkeen sisälle toisten lähtiessä koteihinsa. Pappi piiloutui oven taakse seuraamaan houkan puuhia. Tämä vilkaisi ensin ympärilleen ja varmistuttuaan, ettei paikalla ollut ketään, alkoi kädet taivasta kohti ojennettuina rukoilla kaikkien vääryyttä tekevien puolesta. Rukoiltuaan näin yli tunnin hän hajotteli hiilihangolla hiilloksen uunissa, teki ristinmerkin ja ryömi uuniin sammuneen hiilloksen päälle. Pappi hyppäsi pelästyneenä vetämään häntä pois peläten hänen polttavan itsensä, mutta Johannes oli vielä nopeampi ja hypähti silmänräpäyksessä uunista. Luotuaan uteliaaseen pappiin uhkaavan silmäyksen hän varoitti tätä kertomasta tapauksesta kenellekään ennen hänen kuolemaansa.

Kilvoituksillaan autuas Johannes sai osakseen Jumalan suosion. Hän paransi rukouksillaan ruhtinas Feodorin vaimon Marian kuumetaudista.

Autuaan Johanneksen kuolema oli aivan yhtä ihmeellinen ja rauhallinen kuin hänen elämänsä. Loppuun asti hän kuljeskeli aamusta iltaan kaupungilla. Hän oli niin nuori ja reippaan oloinen, ettei kukaan ustjugilaisista aavistanut hänen loppunsa lähestyvän. Johannes itse kuitenkin tiesi sen ja iloitsi kilvoituksensa päättymisestä. Lakkaamatta hän kiitti Jumalaa. Katedraaliaukiolla lähellä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoa ja autuaan Prokopi Ustjugilaisen hautaa hän kohotti kätensä viimeisen kerran rukoukseen. Hän rukoili yön pimeydessä kaupungin ja koko maailman puolesta, asettui sitten pitkäkseen paljaalle maalle ja antoi puhtaan sielunsa rauhassa Jumalan käsiin toukokuun 29. päivänä vuonna 1494. Eräässä 1600-luvun alkupuolen ikonissa on tieto, että autuas Johannes oli kuollessaan vain 18-vuotias.

Autuas Johannes haudattiin kuolinpaikalleen. Pian haudalla alkoi tapahtua ihmeellisiä parantumisia. Puolalaisten hyökkäyksen aikana vuonna 1613 ustjugilaiset rukoilivat apua autuailta Johannekselta ja Prokopilta, ja pyhien rukousten avulla he löivät vihollisen. Kiitokseksi kaupunkilaiset rakennuttivat autuaalle Johannekselle pyhitetyn kirkon.

Pyhä Johannes syntyi 1700-luvun lopulla Tessalonikassa köyhään suutarin perheeseen. Hänellä oli vanhempi veli Teodoros. Isän ansiot eivät riittäneet perheen elättämiseen ja niin hän siirtyi leveämmän leivän perässä Smyrnaan, jonne hän perusti kenkäkaupan. Kun pojat kasvoivat, hän otti heidät apulaisikseen. Teodoros oli käynyt koulua ja oppinut lukemaan, kun taas Johannes ei ollut saanut oppia. Hän oli kuitenkin hyvin harras poika, joka kävi mielellään kirkossa. Kun Teodoros luki ääneen hengellisiä kirjoja ja etenkin Synaksarioneita eli pyhien elämäkertoja, pikkuveli kuunteli mielellään. Pyhien ihmisten kilvoitukset tekivät Johannekseen suuren vaikutuksen, ja koska hänellä oli erittäin hyvä muisti, hän kertoi niitä edelleen muille. Jo nuoresta pitäen hän oli kaikkien hyveiden kaunistama ja koko hänen olemuksessaan oli jotakin hyvin viehättävää.

Toukokuun kolmantena vuonna 1802 Johanneksen isä lähetti tämän viemään kenkiä asiakkaalleen kauppatorin kuuluttajalle. Kun poikaa ei kuulunut kotiin, isä lähetti Teodoroksen ja kaksi veljenpoikaansa katsomaan, mitä oli tapahtunut. Suuri oli heidän hämmästyksensä, kun he kuulivat, että Johannes oli aikaisemmin päivällä kääntynyt islamin uskoon. Voimatta käsittää, mitä hurskaalle Johannekselle oli tapahtunut, veli ja serkut alkoivat etsiä häntä ja löysivät hänet erään huomattavan turkkilaisen työpajasta. Hänen uusi nimensä oli Mehmet. Sukulaispoikien ei kuitenkaan sallittu lähestyä häntä, vaan palvelijat ajoivat heidät kepeillä pois.

Viikon kuluttua toinen serkuista kohtasi turkkilaisittain pukeutuneen ”Mehmetin” kadulla. Hän käänsi päänsä pois ja sanoi hänelle, ettei tahdo tervehtiä uskonluopiota. Silloin Johannes vastasi: ”Viiden päivän kuluttua näet, millainen turkkilainen minä olen!” Kun jotkut hänelle jo Tessalonikasta tutut kristityt pilkkasivat häntä sanoen, ettei hän ollut saanut kääntymyksensä palkaksi edes kunnon vaatteita, hän vastasi: ”Päinvastoin, minulla on upeat vaatteet ja kultaiset aseet. Saatte nähdä minun käyttävän niitä torilla.” Heti tämän jälkeen Johannes meni tessalonikalaisen maanmiehensä hopeaseppä Demetrioksen luo ja pyysi tätä antamaan hänelle ristin. Demetrios kieltäytyi, vaikka Johannes kävi kolme kertaa sitä pyytämässä.

Kun Demetrios ja muut Johanneksen tavanneet kertoivat näistä kohtaamisistaan hänen kanssaan, isälle ja muille sukulaisille alkoi valjeta, mitä Johanneksella oli mielessään. Vaikutti siltä, että uusmarttyyrien elämäkerrat olivat tehneet poikaan niin syvän vaikutuksen, että hän itsekin tahtoi marttyyriksi. Ja koska useimmat uusmarttyyrit oli surmattu siksi, että olivat kääntyneet islamista takaisin kristinuskoon, Johannes oli päätellyt marttyyrikuoleman edellyttävän islamiin kääntymistä. Isä pyysi hopeaseppä Demetriosta sanomaan Johannekselle: ”Älä pyydä ristiä vaan ristin voimaa ja kutsu Jumalan nimeä avuksesi. Mitään muuta ei tarvita.”

Kun Johannes sunnuntaina 25.5. kuuli Demetriokselta isänsä sanat, hänen riemullaan ei ollut rajoja. Hän palasi heti turkkilaisen isäntänsä luo, vaihtoi päälleen kristittyjen vaateparren säilyttäen kuitenkin turkkilaisen päähineensä, fetšin, ja meni suoraa päätä tuomioistuimen eteen. Siellä hän tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja julisti, ettei tuntenut muuta nimeä kuin Johannes. Hänet heitettiin vankilaan, ja heti kaupungissa alkoi kiertää uutinen, että uusi marttyyri valmistautui tunnustamaan Kristuksen vuodattamalla verensä.

Tuomioistuin kokoontui tiistaina ja paikalla olivat kaikki agat eli kaupungin huomattavat turkkilaiset. Johannes lähetti isälleen sanan, että tämä tulisi antamaan hänelle siunauksensa. Isä ei kuitenkaan uskaltanut tulla, vaan lähetti siunauksensa sanantuojan kautta. Samalla hän varoitti Johannesta, ettei tämä oikeudessa mainitsisi isäänsä tai veljeään tai ketään muuta sukulaistaan, ettei heille koituisi ikävyyksiä.

Kun Johannes tuotiin oikeusistuimen eteen, hän pysyi kuurona kaikille turkkilaisten houkutuksille ja lupauksille. Hän toisteli vain: ”Minä olen kristitty. Uskon entiseen uskooni, ja tahdon, että minua kutsutaan Johannekseksi.” Lopulta kaupunginjohtaja Suleiman-aga astui esiin ja sanoi: ”Kaikki kreikkalaiset ovat itsepäisiä. Kun he saavat päähänsä tehdä jotain, he tekevät ensin päätöksen mieluummin kuolla kuin luopua aikeestaan ja vasta sitten ryhtyvät sitä toteuttamaan. Niinpä näemme turhaan vaivaa. Mutta minulla on ehdotus: Satamassa on Algeriaan lähdössä oleva laiva. Pannaan poika siihen yhdessä 300 muun turkkilaisen kanssa. Silloin hän pysyy muslimina, tahtoi tai ei. Mitä muuta hän voisi tehdä Algeriassa?” Kaikkien mielestä neuvo oli erinomainen ja he päättivät menetellä niin.

Johannes säikähti ehdotusta ja pyysi saada miettimisaikaa. Hänelle annettiin sitä kaksi päivää. Agat eivät tulleet ajatelleeksi, että laiva olisi siihen mennessä lähtenyt eikä hyvää neuvoa voitaisi enää toteuttaa. Torstaina Johannes vietiin uudelleen tuomioistuimen eteen; heti aluksi hän ilmoitti harkinneensa asiaa ja tulleensa siihen tulokseen, ettei tahdo mitään muuta kuin olla kristitty ja pitää nimen Johannes.

Tuomari, joka oli hyväsydäminen mies, pahoitti kovasti mielensä. Hän alkoi latoa rahoja Johanneksen eteen ja muut lisäsivät oman antinsa. Johannekselle tarjottiin jopa kullankimaltavaa juhlapukua. Mutta hän pysyi vaiti ja hänen mielensä oli vain taivaallisissa asioissa. Kaiken jälkeen hän sanoi vain: ”Voi teitä, kun teillä on nyt kunniaa, valtaa ja rikkautta, mutta toisessa elämässä tulette tuomituiksi ikuiseen kadotukseen. Minä en muuta tahdo kuin olla kristitty ja tulla kutsutuksi nimellä Johannes.” Tuomari ja muut läsnäolijat hillitsivät suuttumuksensa ja kehottivat häntä: ”Lähde pois täältä, Mehmet, käytä mitä nimeä tahdot ja mene minne haluat. Kukaan ei sinua estä.” He säälivät nuorta poikaa, mutta samalla pelkäsivät myös, että uuden marttyyrin saaminen kohottaisi Smyrnan kreikkalaisten itsetuntoa. Sen lisäksi pojan mestaaminen saattaisi turkkilaiset barbaarikansan maineeseen kaupungissa kauppaa käyvien eurooppalaisten silmissä.

Kun Johannes ei suostunut mihinkään turkkilaisten ehdotuksiin, he alkoivat uhkailla häntä julmilla kidutuksilla. Ennen vankilaan viemistä he lähettivät oikeudenpalvelijoita kutsumaan paikalle hänen isänsä, jotta tämä taivuttaisi Johanneksen tottelemaan, minkä jälkeen tämä saisi muualla tehdä mitä ikinä tahtoi. Mutta isä oli niin peloissaan, ettei uskaltanut tulla. Oikeudenpalvelijat kertoivat isän sanoneen, että hän ei enää tunnusta Johannesta pojakseen. Tämän jälkeen kaikki päättivät yksimielisesti, että Johannes oli mestattava.

Häntä lähdettiin heti viemään mestauspaikalle. Kulkueen edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Katsokaa, kuinka rangaistaan niitä, jotka kieltävät uskonsa!” Johannes vietiin toriaukiolle, joka täyttyi pian turkkilaisista, kreikkalaisista, armenialaisista ja eurooppalaisista. Joukon läpi kulkiessaan Johannes huusi: ”Antakaa minulle anteeksi, kristiveljet ja -sisaret, ja minä annan teille anteeksi!” Mestauspaikalla Johannes polvistui ja kasvot loistaen torjui vielä viimeisen mahdollisuuden pelastaa elämänsä. Hän lausui kolme kertaa: ”Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Sen jälkeen hänen päänsä katkaistiin ja hän sai kaipaamansa marttyyrikruunun. Tämä tapahtui torstaina 29.5.1802. Ruumis jäi turkkilaisten tavan mukaan mestauspaikalle kolmeksi vuorokaudeksi.

Heti mestauksen jälkeen kaikki kristityt yrittivät saada pyhityksekseen jotakin marttyyrille kuulunutta. Ruumista vartioivat turkkilaissotilaat myivät hyvään hintaan marttyyrin hiuksia, vaatteita ja kappaleita köydestä, jolla hänet oli sidottu. Kun ne loppuivat, vartijat alkoivat leikata irti hänen sormiaan. Pian jäljellä oli vain keskiruumis ja raajat sekä marttyyrin pyhä pää. Kierteli huhuja, että vartijat olivat luvanneet myydä päänkin lauantaiyönä. Asiaan puuttui Moskovassa suuren omaisuuden hankkinut kreikkalainen kristitty Panagiotis, joka tahtoi estää marttyyrin ruumiin silpomisen. Hän tunsi hyvin turkkilaisten johtomiehiä ja sai heidän kauttaan lahjomalla ja ystävyyteen vedoten luvan ottaa ruumiin haltuunsa. Sen saatuaan hän järjesti pyhälle Johannekselle hartaat hautajaiset Smyrnan kristillisellä hautausmaalla.

Pyhä arkkipiispa Luukas syntyi vuonna 1877 Kertšin kaupungissa Ukrainassa ja sai kasteessa nimen Valentin. Hänen isänsä Feliks Vojno-Jasenetski oli lähtöisin puolalaisesta aatelissuvusta, mutta työskenteli valtion virkamiehenä. Valentinin ollessa noin 10-vuotias perhe muutti Kiovaan. Isä oli harras katolilainen, mutta perheen viisi lasta kastettiin äidin mukaan ortodoksiseen uskoon.

Taiteellisesti lahjakas Valentin pyrki opiskelemaan Pietarin taideakatemiaan. Pääsykokeissa hänet valtasi kuitenkin tunne, ettei hänellä ollut oikeutta opiskella mitä hän itse halusi, vaan hänen pitäisi tehdä jotain hyödyllistä kärsivien ihmisten hyväksi. Hän päätti pyrkiä lääketieteelliseen tiedekuntaan, mutta kaikki opiskelupaikat oli jo täytetty.

Rakkaus maalaustaiteeseen vei Valentinin vähäksi aikaa taideopintojen pariin Müncheniin. Palattuaan Venäjälle hän haki ja pääsi opiskelemaan lääketiedettä Kiovassa. Loistava piirustustaito sai hänet kiinnostumaan anatomiasta ja hänen omien sanojensa mukaan ”epäonnistuneesta taiteilijasta tuli anatomian ja kirurgian taitaja”. Valmistuttuaan lääketieteellisestä loistavin arvosanoin vuonna 1903 hän ilmoitti haluavansa olla koko elämänsä piirilääkärinä. Sota Japania vastaan muutti suunnitelmat; Valentin lähti Punaisen Ristin lääkintäryhmässä Siperiaan Baikaljärven itäpuolelle Tšitan kaupunkiin. Siellä sairaalan johtava lääkäri määräsi hänet kirurgisen osaston johtajaksi. Valinta osoittautui oikeaksi. Valentin teki alusta alkaen vaikeita mutta onnistuneita leikkauksia. Tšitassa hän tapasi sairaanhoitaja Anna Lanskajan ja solmi avioliiton. Perheeseen syntyi sittemmin neljä lasta.

Pian häiden jälkeen nuoripari muutti Ardatovon kaupunkiin Simbirskin läänissä. Valentin sai työpaikan sairaalan johtavana lääkärinä. Työtä oli paljon ja ennen pitkää nuori kirurgi tunsi nääntyvänsä. Hän muutti perheineen Verhni Ljubažin kylään Kurskin läänissä. Mutta sana taitavasta kirurgista oli jo kiirinyt niin kauas, että pieneen kyläsairaalaan jonotettiin pian naapurilääneistäkin. Kerran hän palautti nuoren kerjäläismiehen näön onnistuneella silmäleikkauksella, jonka jälkeen parantunut kokosi koko piirikunnan sokeat hänen vastaanotolleen. Valentin itse suhtautui kaikkiin potilaisiin tasa-arvoisesti eikä suosinut korkeassa asemassa olevia. Vain kiihkoilevia ateisteja kohtaan hän oli ankara ja piti heidän sairauksiaan Jumalan lähettämänä rangaistuksena.

Venäjän vallankumousta edeltävinä vuosina Valentin valmisteli Moskovassa väitöskirjaa alueellisen anestesian eduista tavalliseen paikallispuudutukseen verrattuna. Samalla hän jatkoi kirurgin työtään Saratovin läänissä. Vuonna 1916 hän väitteli lääketieteen tohtoriksi ja alkoi tutkia märkivien haavojen kirurgista hoitoa.

Vallankumouksen alla Valentin sai johtavan lääkärin paikan suuresta sairaalasta Taškentissa. Tapansa mukaan hän uppoutui kokonaan työhön. Pian Valentinin vaimo sairastui ja kuoli tuberkuloosiin, mikä oli Valentinille suuri menetys. Hän pyysi leikkaussaliavustajana työskennellyttä sairaanhoitajaa huolehtimaan lapsista. Tämä suostui, ja Valentin saattoi keskittyä työhönsä niin sairaalassa kuin yliopistossa, jossa hän luennoi anatomiasta ja kirurgiasta.

Valentin osallistui usein paikallisessa seurakunnassa järjestettyihin teologisiin tilaisuuksiin ja puhui niissä itsekin. Vuonna 1921 hänen luentonsa Taškentin hiippakuntakokouksessa teki suuren vaikutuksen kuulijoihin. Piispa Innokenti kutsui hänet erilleen ja sanoi: ”Tohtori, teidän täytyy ryhtyä papiksi!” Valentin itse ei ollut koskaan ajatellutkaan pappeutta, mutta hetkeäkään epäröimättä hän suostui piispan ehdotukseen. Jo seuraavana sunnuntaina hänet vihittiin diakoniksi ja viikon kuluttua papiksi.

Tästä eteenpäin Valentin yhdisti kirurgin, opettajan ja papin tehtävät. Hän oli sunnuntaisin katedraalissa toimittamassa jumalanpalveluksia. Piispa Innokenti antoi hänen tehtäväkseen erityisesti opetuspuheiden pitämisen. Iltaisin teologisissa keskustelutilaisuuksissa hän puhui ajankohtaisista hengellisistä aiheista. Arkipäivinä hänellä oli kirurgin työnsä. Yliopistolla hän luennoi viitta päällään ja papinristi kaulassa. Kuuluisan professorin ja kirurgin pappisvihkimys oli kaupungissa sensaatio. Monet piispat ja papit olivat vallankumouksen jälkeen joutuneet todistamaan uskostaan omalla verellään. Muutamat papit taas olivat peloissaan luopuneet pappeudestaan. Ja samaan aikaan professori Valentin Vojno-Jasenetski otti vastaan pappisvihkimyksen!

Valentin osallistui myös suosittuihin julkisiin väittelytilaisuuksiin erään luopiopapin kanssa, joka teki ateistista propagandaa koko Keski-Aasian alueella. Kahden vuoden mittaan järjestettiin useita tilaisuuksia, joissa isä Valentin yleensä saattoi uskonluopion niin noloon valoon, että tämä alkoi jo pelätä koko tilaisuuksia. Myöhemmin tuo luopio sairastui syöpään. Kuolinvuoteellaan hän herjasi ja sadatteli niin, että kommunistiseen puolueeseen kuuluvat sairaanhoitajatkin kieltäytyivät hoitamasta häntä.

1920-luvun alussa ”Elävänä kirkkona” tunnettu neuvostovallan tukema ryhmittymä alkoi ottaa hiippakunnan kirkkoja haltuunsa. Kansa joutui hämmennyksiin ja piispa Innokenti oli pakotettu pakenemaan kaupungista. Isä Valentin ja isä Mihail Andrejev kokosivat patriarkka Tiihonille uskolliset papit ja seurakuntalaiset pohtimaan ilman piispaa jääneen hiippakunnan tilannetta. Osallistujat, jotka tunsivat isä Valentinin hengellisyyden ja uskonlujuuden, päättivät valita hänet Taškentin piispaksi. Kaupunkiin karkotukseen tuomittu Ufan piispa Andrei (Uhtomski) vihki hänet salaa munkiksi ja antoi hänelle nimen Luukas evankelista Luukkaan mukaan, joka oli lääkäri ja ikonimaalari. Piispaksi vihkimistä varten Luukas matkusti Samarkandin lähelle Pendžikentin kaupunkiin, jossa kaksi muuta piispaa oli kärsimässä karkotustuomiotaan. Liturgia ja piispaksi vihkiminen toimitettiin salaa pienessä kirkossa suljettujen ovien takana. Vihkimyksestä ilmoitettiin patriarkka Tiihonille, joka vahvisti sen hetkeäkään epäröimättä.

Heti Taškentiin palattuaan piispa Luukas toimitti liturgian. Kymmenen päivän kuluttua hänen valmistautuessaan toimittamaan toista liturgiaa hänet pidätettiin. Häntä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja vakoilusta Englannin hyväksi. Piispa Luukas karkotettiin kahdeksi vuodeksi Siperiaan. Ensimmäisessä karkotuspaikassaan Jeniseiskissä hän toimitti jumalanpalveluksia samassa talossa, jossa asui. Kaupungin kirkoissa hän ei käynyt, koska ne olivat ”Elävän kirkon” kannattajien hallussa. Hän sai myös luvan harjoittaa kirurgin ammattia kaupungin sairaalassa. Toiset lääkärit huomasivat kuitenkin pian menettävänsä potilaita pyhälle Luukkaalle. He kantelivat viranomaisille, ja ennen pitkää Luukas karkotettiin syrjemmäksi Jenisein sivujoen Angaran varrelle ja sitten edelleen Turuhanskiin.

Turuhansk oli juuri jäänyt ilman lääkäriä ja Luukas sai luvan harjoittaa ammattiaan kaupungin sairaalassa. Hän teki useita vaikeita leikkauksia. Leikkaussalissa hänellä oli ikoni ja lampukka. Ennen jokaista leikkausta hän rukoili ja piirsi jodilla ristinmerkin potilaan ruumiiseen. Luukkaan tulon myötä Turuhanskin kirkollinen elämä elpyi. Kaupungin ainoa pappi ja seurakuntalaiset siirtyivät ”Elävän kirkon” piiristä takaisin ortodoksisen kirkon helmaan. Tämä ei miellyttänyt valtiollista poliisia, joka kielsi Luukasta siunaamasta potilaita sairaalassa ja pitämästä opetuspuheita kirkossa. Kun Luukas kieltäytyi noudattamasta annettuja ohjeita, hänet karkotettiin Jäämeren rannalle.

Matka reellä talvipakkasessa oli verrattavissa kuolemantuomioon, mutta pyhä Luukas tunsi, että Jeesus Kristus oli itse tukemassa ja vahvistamassa häntä. Hän vietti talven surkeissa mökeissä, joissa ikkunalasin virkaa teki paksu jäälaatta. Kerran häntä pyydettiin kastamaan lapsi. Käsillä ei ollut sen enempää toimituskirjaa, liturgisia vaatteita kuin mirhavoidettakaan. Pyhä Luukas ei kuitenkaan jäänyt neuvottomaksi. Hän teki pyyhkeestä epitrakiilin. Mirhavoitelun hän korvasi panemalla kätensä kastetun päälle ja kutsumalla Pyhää Henkeä kuten apostolit aikoinaan.

Pian sama valtiollisen poliisin virkailija, joka oli karkottanut Luukkaan Jäämerelle, lähetti reen hakemaan hänet takaisin Turuhanskiin. Yksi leikkausta odottava potilas oli kuollut jäätyään ilman hoitoa ja talonpojat olivat nousseet vaatimaan, että kaupunkiin oli saatava pätevä kirurgi. Luukas sai jatkaa työtään sairaalassa.

Tammikuussa 1926 piispa Luukkaan karkotus päättyi ja hän palasi Taškentiin. Seuraavana syksynä Venäjän kirkkoa johtava metropoliitta Sergei halusi nimittää hänet piispaksi toiseen hiippakuntaan. Taškentissa tuolloin oleskeleva metropoliitta Arseni (Stadnitski) neuvoi kuitenkin Luukasta pysymään Taškentissa, minkä tämä tekikin. Myöhemmin hän tosin katui tuota päätöstä. Kolme seuraavaa vuotta pyhä Luukas asui Taškentissa yksityishenkilönä; hänellä ei ollut virkaa hiippakunnassa eikä yliopistossa. Hän piti kotonaan ilmaista lääkärin vastaanottoa. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä hän palveli kirkossa. Hänen nauttimansa kunnioitus ja arvostus ärsyttivät viranomaisia, jotka etsivät tilaisuutta pidättääkseen hänet.

Tilaisuus tarjoutui vuonna 1930. Erään professori Mihailovskin poika oli kuollut tulirokkoon, minkä jälkeen professori ajautui mielenhäiriöön. Hän yritti herättää pojan ruumiin henkiin verensiirroilla ja teki lopulta itsemurhan. Lesken pyynnöstä pyhä Luukas antoi luvan professorin kirkolliseen hautaamiseen.

Kommunistiviranomaiset saivat tästä syyn syyttää Luukasta professorin murhasta ja siitä, että tämä oli uskonnollisessa fanaattisuudessaan halunnut estää kuolleen herättämisen tieteen avulla. Erikoiset syytteet eivät tuohon aikaan vaatineet tuekseen todisteita. Kuulustelujen jälkeen piispa Luukas pidätettiin. Hän oli kokonaisen vuoden vankilassa tukahduttavassa sellissä, jossa hänen terveytensä huononi ja häntä vaivanneet sydänsairaudet pahenivat entisestään. Viimein hänet tuomittiin karkotettavaksi pohjoiseen kolmeksi vuodeksi.

Tätä toista karkotusta Luukas piti helppona. Hän asui Arkangelissa, jossa hän sai toimia kirurgina. Karkotusaikanaan hän kehitti uuden menetelmän märkivien haavojen hoitamiseksi. Hänet kutsuttiin Leningradiin, jossa hänelle luvattiin mahdollisuus tieteelliseen työhön, jos hän luopuisi pappeudestaan, mutta Luukas kieltäytyi tarjouksesta.

Karkotusajan päätyttyä vuonna 1933 Luukas matkusti Moskovaan. Hänelle tarjottiin muutamia vapaita piispan virkoja, mutta hän kieltäytyi niistä, mitä hän myöhemmin katui. Hänet oli vallannut voimakas halu perustaa kirurginen instituutti, jossa hän olisi voinut välittää eteenpäin vuosien aikana hankkimaansa lääketieteellistä kokemusta. Terveysministeriö ei kuitenkaan myöntänyt tarvittavaa lupaa. Luukas oli tienhaarassa. Muutaman vuoden etsinnän jälkeen hän sai lääkärin paikan pienestä sairaalasta lähellä Taškentia. Hän sai jälleen tehdä leikkauksia ja pitää kirurgian luentoja asiantuntijoille. Häntä kuitenkin vaivasi se, että hän oli kieltäytynyt ottamasta vastuulleen hiippakuntaa, ja lisäksi hän epäili, oliko hänen kirurgintyönsä sittenkään Jumalan tahdon mukaista. Pian hän sairastui trooppiseen kuumetautiin, jota seurasi verkkokalvon irtoaminen. Luukas piti sitä Jumalan rangaistuksena. Hän joutui matkustamaan silmäleikkaukseen Moskovaan, mutta menetti näön toisesta silmästään.

Vuonna 1934 ilmestyi kymmenen vuoden valmistelun jälkeen Luukkaan kirja märkivien haavojen kirurgisesta hoidosta. Siitä tuli lääketieteen klassikko, josta otettiin useita painoksia. Luukas sai myöhemmin kirjasta Stalinin palkinnon ja se toi hänelle myös kansainvälistä tunnustusta. Hän sai johtaakseen kirurgisen osaston taškentilaisessa sairaalassa.

Vuonna 1937 neuvostovalta aloitti järjettömän vainon kaikkia kristittyjä ja jopa alkuvuosien kommunistijohtajia vastaan. Miljoonia ihmisiä vietiin keskitysleireille. Pyhä Luukas pidätettiin yhdessä Taškentin piispan ja kirkolle uskollisena pysyneen papiston kanssa. Heitä syytettiin kirkollisen vastavallankumouksellisen järjestön perustamisesta. Luukkaan syytteeseen lisättiin vielä vakoilu ja potilaiden surmaaminen leikkauspöydällä.

Luukas protestoi kirurgisen ja lääketieteellisen työn keskeyttämistä vastaan aloittamalla nälkälakon. Kuulustelujen aikana häntä pidettiin eristyssellissä, häntä herjattiin ja hakattiin. Kahdesti häntä kuulusteltiin yhtä mittaa kolmetoista vuorokautta sokaisevan kirkkaassa valossa. Vuoroa vaihtavat kuulustelijat pommittivat häntä kysymyksillä antamatta hänen nukkua hetkeäkään. Viimein kidutusten ja kuulustelujen näännyttämä Luukas pakotettiin allekirjoittamaan vapisevalla kädellä tunnustus neuvostovastaisesta toiminnasta. Vaikeiden sydänvaivojen ja turvotuksen vuoksi hänet sijoitettiin vankilan sairaalaan. Seuraavana kesänä 1938 häntä kuulusteltiin vielä kerran. Nyt paremmissa voimissa hän kielsi syyllisyytensä ja totesi neuvostovallan aikana vain julistaneensa evankeliumia ja omistautuneensa lääketieteelliseen työhön.

Piispa Luukas karkotettiin kolmannen kerran, nyt viideksi vuodeksi Krasnojarskin alueelle Siperiaan. Monien vaikeuksien ja takaiskujen jälkeen hän sai työtä pienestä aluesairaalasta yli sadan kilometrin päässä Krasnojarskista. Paikkakunnalla ei ollut kirkkoa, joten hän kävi rukoilemassa läheisessä metsikössä. Toisen maailmansodan alettua Krasnojarskiin perustettiin suuri sotilassairaala. Pyhä Luukas tarjosi heti kirurgin kokemuksensa sen käyttöön. Pian hänet nimitettiin alueen kaikkien sairaaloiden konsultoivaksi lääkäriksi. Jälleen kerran hän uppoutui kokonaan työhön.

Luukkaan karkotustuomion päätyttyä kesällä 1942 hänet nimitettiin heti Krasnojarskin piispaksi. Monen vuoden tauon jälkeen hän palasi piispalliseen työhön. Samalla hän toimi edelleen kirurgina sotilassairaalassa. Hiippakunnan tila oli äärimmäisen huono. Koko Itä-Siperiassa ei neuvostoviranomaisten mukaan ollut ainoatakaan toimivaa kirkkoa. Piispa Luukas osallistui vuoden 1943 kirkolliskokoukseen, joka valitsi metropoliitta Sergein patriarkaksi. Samalla Luukas sai arkkipiispan arvon ja hänestä tuli kirkon hallintoelimen pyhän synodin pysyvä jäsen.

Vuonna 1944 sotilassairaala siirtyi Tamboviin. Siirron myötä Luukas nimitettiin Tambovin piispaksi. Hänen saarnansa kokosivat kirkkoon kansaa, myös älymystöä ja jopa ei-uskovia. Kahden vuoden aikana hiippakunnassa avattiin 24 kirkkoa.

Patriarkka Sergein kuoleman jälkeen piispa Luukas vaati, että uusi patriarkka tulisi valita salaisella äänestyksellä, kuten vuosien 1917−1918 kirkolliskokous oli päättänyt. Tästä seurasi, ettei häntä päästetty kirkolliskokoukseen, joka valitsi patriarkaksi Aleksi I:n (Simanski, 1945−1970). Tambovissa viranomaiset kantelivat, että Luukkaalla oli sairaalan työhuoneessaan ikoni ja että hän rukoili ennen leikkauksia. He eivät kuitenkaan voineet olla myöntämättä hänen lääketieteellisiä ansioitaan. Sodan päätyttyä vuonna 1945 hänelle myönnettiin valtiollinen kunniamerkki toiminnasta sodan aikana. Patriarkka Aleksi myönsi hänelle briljanttiristin kanto-oikeuden klobukissa (piispanpäähineessä).

Varsinaisen piispallisen työnsä pyhä Luukas teki kuitenkin Simferopolin arkkipiispana Krimillä, jossa hän palveli vuodesta 1946. Korkeasta 70 vuoden iästään ja sairauksistaan huolimatta hän antautui kohentamaan sodan ja vainojen kurjistaman hiippakunnan tilaa. Hän ei mielistellyt eikä kumarrellut vallanpitäjiä. Hän vaati, että uskontoasiainvaltuutetun tuli kutsua häntä ”esipaimeneksi” eikä käyttää siviilinimeä. Piispa Luukas otti suojelukseensa papit, jotka olivat kärsineet Kristuksen tähden vankiloissa ja karkotuksessa, ja antoi heille parhaat seurakunnat. Holtittomiin pappeihin hän suhtautui ankarasti.

1940-luvun puolivälissä piispa Luukas viimeisteli kauan valmistelemansa kirjan nimeltä ”Henki, sielu ja ruumis” (Duh, duša i telo), jossa hän vastusti virallista tieteen ja uskonnon vastakkainasettelua. Hän joutui kirjoittamaan kirjan ilman teologista lähdekirjallisuutta, mutta siitä huolimatta se levisi itse tehtyinä kopioina uskovan älymystön keskuudessa.

Pyhä Luukas toimitti jumalanpalvelukset erittäin hartaasti ja vaati samaa papistolta. Hän piti myös erinomaisia opetuspuheita, eikä ainoastaan sunnuntaisin ja juhlapäivinä vaan myös arkisin liturgian jälkeen. Koko piispuutensa aikana hän piti yli 1250 saarnaa. Simferopolissa kansa kuunteli harmaantunutta piispavanhusta, jolla oli runsaasti elämänkokemusta ja hengellistä ymmärrystä ja joka oli viettänyt yksitoista vuotta vankiloissa ja karkotuksessa; hänellä jos kenellä oli moraalinen oikeus opettaa ja kutsua kuulijoita kilvoittelemaan Kristuksen nimessä. Kirkkokansan joukossa oli kuitenkin aina myös valtion kätyreitä, jotka kantelivat hänen rohkeista saarnoistaan eteenpäin ja yrittivät saada hänet vaiennettua, mutta turhaan.

Krimille tultuaan piispa Luukas toimi muutaman vuoden konsultoivana lääkärinä ja kirurgina ja piti lääketieteen luentoja entiseen tapaansa viitta päällään ja piispan panagia (ikoniriipus) kaulassaan. Kun häntä kehotettiin luennoimaan siviiliasussa, hän kieltäytyi siitä jyrkästi, eikä enää saanut lupaa opettaa. Sen sijaan hän avasi kotonaan ilmaisen lääkärin vastaanoton. Hänellä oli pohjaton halu auttaa ihmisiä ja hän pystyi tekemään nopeasti, jopa yhdellä silmäyksellä, tarkan diagnoosin.

Vuonna 1956 pyhä Luukas sokeutui kokonaan. Se ei kuitenkaan estänyt häntä toimittamasta liturgiaa ulkomuistista, pitämästä opetuspuheita ja johtamasta hiippakuntaa. Rohkeasti hän vastusti kirkkojen sulkemisia ja viranomaisten jatkuvasti keksimiä uusia vainotoimenpiteitä. Hänen sydämensä oli täynnä rakkautta ja myötätuntoa ihmisiä kohtaan ja hänen rukoustensa kautta tapahtui paljon ihmeellisiä parantumisia. Sokeuduttuaan hän saneli muistelmansa.

Pyhä Luukas toimitti viimeisen liturgiansa jouluna 1960. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle 29.5./11.6. vuonna 1961. Hautajaisiin kokoontui hiippakunnan papisto ja suuri joukko uskovia. Viranomaisten estelyistä huolimatta hautajaissaatto kulki hitaasti ja juhlallisesti kirkosta hautausmaalle, ja koko reitin varrelle oli siroteltu ruusuja. Pyhän Luukkaan haudasta tuli nopeasti pyhiinvaelluskohde, jossa tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Ukrainan ja Venäjän ohella pyhää Luukasta kunnioitetaan erityisesti Kreikassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Felix oli syntyjään roomalainen, ja hänestä tuli Rooman piispa eli paavi 5.1.269. Johdettuaan Kristuksen laumaa lähes kuusi vuotta pyhä Felix nukkui pois rauhassa 30.12.274. Muistopäiväksi vakiintui kuitenkin 30.5. Kuvataiteessa hänen symbolinaan on ollut ankkuri.

Pyhä Makrina syntyi Pontoksen Neokesareassa 200-luvun puolivälin tienoilla. Lapsuudessaan hän ehti tuntea kaupungin ensimmäisen piispan pyhän Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.). Diocletianuksen vainon aikana Makrina pakeni miehensä kanssa Neokesareasta ja sai kärsiä monenlaisia vaikeuksia uskonsa tähden.

Makrina on loistelias esimerkki hurskaasta kristitystä, jonka rakkaus ja usko Jumalaan kantoivat runsasta hedelmää sukupolvien päähän. Hän kylvi lapsiinsa ja lapsenlapsiinsa uskon siemenen, ja esimerkkinsä kautta hän sai kaikki läheisensä kaipaamaan hengellistä täydellistymistä. Niinpä hänen lapsistaan (Basileios Vanhempi) ja lastenlapsistaan (Makrina Nuorempi) kasvoi kirkon tukipilareita. Eritoten kahdesta hänen lapsenlapsestaan tuli koko kirkon opettajia ja aikansa suurimpia kirkkoisiä: Basileios Suuri (1.1.) ja Gregorios Nyssalainen (10.1.) muistelivat eri yhteyksissä isoäitiään. Basileios kirjoitti saaneensa oppia tuntemaan Jumalan ja hurskauden ihanteen pikkupoikana äidiltään ja varsinkin isoäidiltään, jonka seurassa hän oli suuren osan lapsuudestaan.

Hyvän elämän elettyään pyhä Makrina nukkui pois rauhassa 330-luvulla.

Pyhä Venantius kilvoitteli erakkona saarella Ranskan Cannesin edustalla yhdessä nuoremman veljensä Honoratuksen (ks. 16.1.) kanssa. He lähtivät yhdessä kohti itää oppiakseen kilvoituselämää, mutta matkalla Venantius sairastui ja nukkui pois vuoden 400 tienoilla.

Pyhittäjä Isaakios oli syyrialainen erakko, joka eli erämaassa aikana, jolloin areiolainen harhaoppi oli vallalla. Ortodokseja vainottiin, koska he uskoivat Pojan olevan samaa olemusta Isän kanssa. Keisarina oli areiolainen Valens (364–378), ja ortodoksisesti uskovien kirkot oli joko suljettu tai otettu areiolaisten käyttöön.

Vuonna 378 gootit kokosivat suuren sotajoukon Tonavan varrelle ja suunnittelivat valtaavansa Konstantinopolin. Kun keisari Valens valmistautui lähtemään sotaretkelle heitä vastaan, Isaakios tuli erämaasta hänen puheilleen ja sanoi: ”Keisari! Määrää, että ortodoksiset kirkot avataan, ja tulet voittamaan viholliset.” Keisari kääntyi halveksien pois eikä kiinnittänyt Isaakiokseen mitään huomiota. Seuraavana päivänä Isaakios sanoi samat sanat ja edelleen keisari pysyi välinpitämättömänä. Kolmantena päivänä pyhittäjä tarttui keisarin hevosen suitsiin ja pakotti tämän kuuntelemaan sekä moitteitaan että hartaita pyyntöjään.

Kun Isaakios yhä puhui, he saapuivat syvän piikkipensaita kasvavan rotkon partaalle. Keisari käski heittää hänet rotkoon. Jumalan armosta Isaakios putosi piikkipensaiden päälle kuin pehmeälle patjalle. Kaksi valkoisiin pukeutunutta säteilevää nuorta miestä – mahdollisesti ylienkelit Mikael ja Gabriel – auttoivat hänet sieltä pois. He kantoivat hänet Konstantinopolin keskusaukiolle keisarin eteen, joka oli juuri saapunut kaupunkiin. Ällistyneenä Valens kysyi häneltä, oliko hän sama mies, jonka hän oli heitättänyt rotkoon. Isaakios sanoi vain: ”Avaa kirkot, ole hyvä, ja tulet palaamaan iloiten sodasta. Muussa tapauksessa sinä pakenet taistelusta yhden sotilaan kanssa ja piiloudut heinälatoon, minne viholliset sinut polttavat.” Vaikka keisari hämmästyi ja kauhistuikin pyhän kilvoittelijan puheita, hän kuitenkin halveksi tätä ja piti hänen puheitaan hulluutena. Hän määräsi kaksi senaattoria Saturninuksen ja Viktorin valvomaan Isaakiosta ja sanoi sodasta palattuaan polttavansa tämän roviolla. Tähän Isaakios vastasi: ”Jos sinä palaat elävänä sodasta, niin Jumala ei ole puhunut minulle.”

Adrianopoliksen taistelu 9.8.378 päättyi keisarillisten joukkojen tappioon. Keisari itse pakeni henkivartijansa kanssa ja piiloutui heinälatoon. Takaa-ajavat viholliset sytyttivät sen tuleen ja polttivat heidät. Isaakioksen profetia oli sotilaidenkin tiedossa, ja kun he palasivat sotaretkeltä, he sanoivat häntä koetellakseen: ”Valmistaudu vastaamaan sanoistasi, sillä keisari on palannut.” Isaakios vastasi vain: ”Jo viikon ajan olen tuntenut sieraimissani hänen kärventyneiden luidensa hajun.” Tämän kuultuaan sotilaat lankesivat hänen jalkoihinsa, ja kaikki alkoivat pyytää häntä jäämään pysyvästi Konstantinopoliin.

Kun Teodosios Suuri nousi valtaistuimelle vuonna 379, hän sai kuulla Isaakioksesta ja hänen profetiastaan. Välittömästi keisari antoi hänelle toimintavapauden ja sääti, että kirkot, jotka olivat olleet joko suljetut tai areiolaisten käsissä, piti palauttaa ortodokseille. Isaakios ilmoitti, että koska hänen tehtävänsä oli päättynyt, hän palaisi takaisin Syyrian erämaahan. Mutta senaattorit Saturninus ja Viktor, joista oli tullut hänen hengellisiä lapsiaan, pyysivät kyynelsilmin häntä jäämään ja uudistamaan pääkaupunkialueen rappeutuneen luostarielämän. Lopulta Isaakios suostui sillä ehdolla, että he rakentaisivat hänelle keljamajan rauhalliseen paikkaan, jossa hän voisi viettää loppuvuotensa sisäisen hiljaisuuden kilvoituksessa.

Sopiva paikka löytyi kaupungin ulkopuolelta Psamathian alueelta läheltä Kserolofoksen porttia. Siellä Isaakios alkoi viettää esimerkillistä elämää. Joka aamu molemmat senaattorit menivät ottamaan häneltä siunauksen tehtäviinsä ja ihmisiä kävi koko ajan enemmän keskustelemassa hänen kanssaan oikeasta uskosta ja hengellisestä elämästä. Itse keisari Teodosios meni usein pyhän Isaakioksen luo pyytämään hänen esirukouksiaan itselleen ja koko valtakunnalle. Monet kristityt pyysivät häntä vierailemaan kodeissaan, ja joskus hän menikin tahtomatta ylvästellä askeesillaan.

Vähitellen pyhä Isaakios sai omia oppilaita, ja vuoteen 382 mennessä paikasta oli kasvanut jo Konstantinopolin merkittävin luostari. Pyhittäjä Isaakioksen vaikutuksesta pääkaupunkiin tai sen lähistölle syntyi muitakin luostariyhteisöjä kuten Pyhän Hypatioksen luostari Rufinanekseen (17.6.). Isaakios vieraili aika ajoin kaikissa niissä ja innosti veljiä kilvoitukseen. Vaikka hänellä ei ollut mitään virallista asemaa, häntä kunnioitettiin pääkaupungin munkkien isänä.

Pyhälle Isaakiokselle oli ominaista myös suuri armeliaisuus. Kun hän kuuli puutteessa elävistä ihmisistä, hän kertoi heidän tilanteestaan varakkaille kristityille, jotka lähettivät heille ruokaa ja vaatteita. Omana aikanaan Isaakios ei siis ollut ainoastaan pääkaupungin johtava hengellinen opettaja, vaan hän johti myös sen hyväntekeväisyystoimintaa.

Kun pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) vuonna 398 nimitettiin Konstantinopolin piispaksi, hän havaitsi, että pääkaupungin munkeilla oli tapana kierrellä kaupungissa ja maallikkojen kodeissa. Hän puuttui tähän epäkohtaan ja määräsi, että munkkien tuli pysytellä luostareissaan. Hän myös organisoi kaupungin hyväntekeväisyyden etenkin perustamalla suuria sairaaloita, joiden johtohenkilöt hän valitsi itse. Näin pyhän Isaakioksen toiminta jäi varjoon ja hän tunsi joutuneensa syrjään. Pyhän Johannes Krysostomoksen vannoutunut vihollinen Aleksandrian patriarkka Teofilos osasi hyötyä tilanteesta. Kun hän saapui pääkaupunkiin kohdistaakseen Krysostomokseen ne syytökset, jotka itse asiassa koskivat häntä itseään, hän sai Isaakioksen ja tämän munkit puolelleen. Tällä tavoin kuuluisa askeetti vanhoilla päivillään hairahtui vuonna 403 ottamaan aktiivisesti osaa niin sanottuun ”Tammen kirkolliskokoukseen”, joka esitti tekaistuja syytöksiä Johannes Krysostomosta vastaan. Kokouksen päätöksestä pyhä patriarkka erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon. Pian hänet kuitenkin kutsuttiin kansan vaatimuksesta takaisin istuimelleen, joskin vain joksikin aikaa.

Pyhittäjä Isaakios ei enää sekaantunut kirkkopolitiikkaan, vaan vietti viimeiset vuotensa rauhassa luostarissaan. Saatuaan Jumalalta etukäteen tiedon lähtönsä lähestymisestä hän kutsui koolle oppilaansa, kehotti heitä pysymään oikeassa uskossa ja määräsi seuraajakseen Dalmatoksen. Sen jälkeen pyhä Isaakios antoi henkensä Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuonna 406.

Koko kaupunki keisari mukaan lukien suri poisnukkunutta kilvoittelijaa. Katedraalissa patriarkan johdolla toimitetun hautauspalveluksen jälkeen pyhän ruumista lähdettiin viemään hautajaissaattueessa hänen luostariinsa, jonne hänet oli määrä haudata. Mutta eräs hovimies Aurelianos, joka oli Isaakioksen suuri ihailija, oli sijoittanut matkan varrelle suuren joukon sotilaita. He sieppasivat kallisarvoisen ruumiin ja veivät sen Aurelianoksen rakennuttamaan Pyhän Stefanoksen kirkkoon ja hautasivat sen siellä olevaan kryptaan. Hämmentyneiden munkkien oli pakko hyväksyä tämä ”harras ryöstö”, ja he palasivat luostariinsa ilman sitä lohtua, jonka heidän hengellisen isänsä reliikkien läsnäolo luostarissa olisi heille suonut.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Hermeias oli iäkäs roomalainen sotilas, joka oli palvellut pitkään Rooman armeijassa Pontoksen Komanassa. Vapauduttuaan palveluksesta keisari Antonius Piuksen aikana (138–161) hän kieltäytyi eläkkeestä ja tunnusti uskovansa Kristukseen. Hänet vangittiin välittömästi ja vietiin maaherra Sebastianuksen eteen. Tämä kehotti häntä uhraamaan epäjumalille ja osoittamaan siten uskollisuutensa keisarille. Kun Hermeias kieltäytyi, alkoivat kidutukset. Ensin kiduttajat murskasivat hänen leukaluunsa ja repivät lihan irti hänen kasvoistaan. Hänet heitettiin kiehuvaan öljyyn, hänen silmänsä revittiin kuopistaan ja hänet ripustettiin kolmeksi päiväksi roikkumaan pää alaspäin. Lopulta urhea kristitty soturi mestattiin. Näin pyhä Hermeias kestettyään periksi antamatta kaikki nämä koettelemukset sai taivaallisen voitonkruunun.

Pyhä Petronilla on Rooman varhaiskirkon marttyyri joko ensimmäiseltä tai kolmannelta vuosisadalta. Hänet tunnetaan Domitillan katakombien 300-luvulla tehdystä seinämaalauksesta. Hän oli ilmeisesti Domitilla-suvun jäsen, joka kieltäytyi menemästä naimisiin Flaccus-nimisen pakanan kanssa, koska tahtoi omistautua Kristukselle. Petronillaa kunnioitettiin pyhien marttyyrien joukossa jo varhain.

On olemassa myös traditio, jonka mukaan Petronilla oli apostoli Pietarin tytär, mistä hänen kutsumanimensä juontuisi. Tämä tieto sisältyy eräisiin 500-luvun apokryfisiin teksteihin. Todennäköisempää lienee, että kyseessä olisi apostolin hengellinen tytär, jonka Pietari itse oli johdattanut uskoon.

700-luvulla pyhän Petronillan reliikit siirrettiin Rooman Pyhän Pietarin kirkkoon. Tästä Petronillan kappelista tuli sittemmin Ranskan kuninkaiden hautapaikka. Michelangelo teki kuuluisan Pieta-veistoksensa alun perin juuri tätä kappelia varten. Kappeli purettiin Pietarin kirkon rakennustöissä vuonna 1606, mutta reliikit ovat uudessa Petronillan kappelissa, jonne ranskalaiset tapaavat yhä kokoontua messuun aina Petronillan muistopäivänä.

Kuvataiteessa Petronilla on joskus esitetty avainnipun kanssa apostoli Pietarin tapaan.

Pyhä Filofei (Leštšinski) syntyi ukrainalaiseen aatelisperheeseen vuonna 1650. Hän opiskeli Kiovan teologisessa akatemiassa, meni naimisiin ja otti papinvihkimyksen. Muutaman vuoden kuluttua hänen vaimonsa kuoli, minkä jälkeen Filofei meni Kiovan luolaluostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hänet tultiin pian tuntemaan luostarissa hartaana rukoilijana ja paastoajana.

Vuonna 1701 Filofei nimitettiin Brjanskissa sijaitsevan Svenon luostarin johtajaksi. Samaan aikaan Siperian hiippakunta oli jäänyt ilman esipaimenta. Siperian metropoliitaksi nimitetty pyhä Dimitri Rostovilainen (21.9.) oli heikon terveytensä vuoksi kieltäytynyt tehtävästä ja sai Siperian sijasta johdettavakseen Rostovin hiippakunnan. Tsaari Pietari Suuri (1682−1725) kehotti Kiovan metropoliittaa etsimään Siperian hiippakunnan esipaimeneksi viisaan ja hurskaan pappismiehen. Valinta osui Filofeihin. Hänet vihittiin piispaksi vuonna 1702 ja lähetettiin Tobolskiin Siperiaan mukanaan oppineita munkkeja ja hurskaita nuoria ihmisiä.

Pyhä Filofei kaitsi 25 vuoden ajan valtavaa hiippakuntaansa, joka ulottui Uralilta aina Kiinan rajalle ja Tyynelle valtamerelle asti. Siperian pakanakansojen vastustuksesta välittämättä hän järjesti lähetysmatkoja Uralille, Kamtšatkan niemimaalle ja Mongoliaan. Hän kastatti yli 400 000 vierasheimoista pakanaa, ja hänen aikanaan eri puolille Siperiaa rakennettiin lähes 300 kirkkoa. Työtä vaikeutti hiippakunnassa vallitseva epäjärjestys sekä pappien huono koulutus ja köyhyys. Pyhä Filofei perusti Tobolskiin papiston lapsille tarkoitetun koulun, jossa opettajina toimivat Kiovasta tulleet munkit. Hän rakennutti tulipalossa tuhoutuneen Tjumenin Pyhän Kolminaisuuden luostarin uudelleen kivestä. Siitä tuli siten Siperian ensimmäinen kivestä rakennettu luostari. Sairastuttuaan vakavasti hän vetäytyi tuohon luostariin ja vihkiytyi suureen skeemaan ottaen nimekseen Feodor. Hänen aikomuksenaan oli omistaa loppuelämänsä rukoukselle, mutta Jumala sääti toisin.

Pyhä metropoliitta Johannes (ks. 10.6.), joka oli vuonna 1711 valittu Filofein seuraajaksi Tobolskin piispanistuimelle, pyysi häntä lähtemään lähetystyöhön Siperian pakanakansojen pariin. Muutaman vuoden ajan pyhä Filofei tekikin menestyksekkäästi käytännön lähetystyötä erityisesti hantien (ostjakkien) parissa. Hän julisti evankeliumia, hävitti pakanallisia uhripaikkoja ja kastoi ihmisiä.

Metropoliitta Johanneksen kuoleman jälkeen vuonna 1715 iäkäs skeema-metropoliitta Filofei sai käskyn palata Tobolskiin ja ottaa hiippakunta jälleen johtoonsa. Hoidettuaan piispallisia velvollisuuksia viiden vuoden ajan hän vetäytyi lopullisesti vanhuudenlepoon Tjumenin Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa hän eli äärimmäisessä köyhyydessä saamatta edes piispalle kuuluvaa eläkettään. Koskaan hän ei kuitenkaan menettänyt kiinnostustaan Siperian lähetystyöhön. Hän teki viimeisen lähetysmatkansa 76-vuotiaana vanhuksena vuotta ennen kuolemaansa.

Toukokuun 31. päivänä vuonna 1727 pyhä skeema-metropoliitta Filofei-Feodor antoi henkensä rauhassa Herran käsiin. Hänet haudattiin Tjumenin Pyhän Kolminaisuuden luostariin kirkon ovea vastapäätä, ”että ohikulkijat tallaisivat hänen tomunsa jalkoihinsa”, kuten hän toivoi testamentissaan. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Filofein vuonna 1984.

Pappismarttyyri Filosof syntyi maalaispapin perheeseen Novgorodin läänissä vuonna 1860. Valmistuttuaan loistavin arvosanoin Novgorodin pappisseminaarista hän jatkoi opintojaan Pietarin hengellisessä akatemiassa. Filosof solmi avioliiton ja sai pappisvihkimyksen vuonna 1885. Hän palveli Pyhän Andreas Kreetalaisen kirkon pappina Pietarissa. Kahdenkymmenenkuuden vuoden ajan hän toimi uskonnollis-eettisen valistusjärjestön puheenjohtajana ja arvosteli kirkkoa vastustavia liikkeitä. Hän oli myös Pietarin kaupunginvaltuuston duuman jäsenenä vuosina 1893−1917. Hän oli mukana rakennuttamassa kaupunkiin orpo- ja vanhainkoteja ja yösijoja kodittomille. Hänen ponnistuksillaan Pietariin ja sen lähiympäristöön rakennettiin kaksitoista kirkkoa.

Pyhällä Filosofilla oli suuri perhe, kymmenen lasta, ja hän eli hyvin vaatimattomasti. Hän hoiti kaikki yhteiskunnalliset luottamustehtävänsä Jumalan kunniaksi ilman korvausta. Kirkkojen rakennuskomitean puheenjohtajana hän käsitteli suuria rahasummia, mutta perheensä hän elätti antamalla yksityisopetusta. Filosofilla oli läheiset suhteet pyhään Johannes Kronstadtilaiseen (20.12.), joka oli hänen rippi-isänsä lähes 20 vuoden ajan.

Vuonna 1913 Pietarin metropoliitta Vladimir (Bogojavlenski, 25.1.) nimitti isä Filosofin Kazanin katedraalin kirkkoherraksi. Uskovat ottivat nimityksen vastaan innostuneesti. Kansa tunsi isä Filosofin ja rakasti häntä. Hänen puhujanlahjansa veti puoleensa ihmisiä, jotka kaipasivat elävää sanaa. Tsaari Nikolai II:kin pani merkille hänen puhetaitonsa pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) kanonisointijuhlassa ja palkitsi hänet kultaristillä.

Ensimmäisen maailmansodan aikana isä Filosof luovutti kotinsa sotilassairaalaksi ja muutti perheineen pieneen valtion asuntoon. Bolševikkivallankumouksen myötä hän piti entistä enemmän opetuspuheita ja toimitti jumalanpalveluksia vaaroista välittämättä. Tsarskoje Selossa surmattiin vallankumouksen arvostelijana tunnettu pappi Johannes Kotšurov (31.10.), ja isä Filosofin silmien edessä tapettiin pappi Pietari Skipetrov, joka oli hänen vaimonsa sisaren mies. Veriteot eivät kuitenkaan horjuttaneet pyhän Filosofin hengen lujuutta. Hän arvosteli pelottomasti bolševikkeja kirkon ambonilta, vaikka tiesi samalla, että hänen omat päivänsä olivat luetut.

Elokuussa vuonna 1918 pyhä Filosof ja hänen kaksi vanhinta poikaansa Boris ja Nikolai pidätettiin kotonaan. Molemmat pojat olivat upseereita, Nikolai myös sotilaslääkäri. Pidätettäessä pyhä Filosof pysyi täysin rauhallisena. Pappismarttyyri Filosof teloitettiin poikiensa kanssa jossakin Suomenlahden rannalla. Ruumiit todennäköisesti heitettiin mereen. Erään silminnäkijän mukaan pyhältä Filosofilta kysyttiin, kenet ammuttaisiin ensin, hänet vai pojat. ”Pojat”, pyhä vastasi ja luki itse kuolinhetken rukouksen näiden puolesta ennen omaa teloitustaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.