Pyhä marttyyri Justinos Filosofi syntyi toisen vuosisadan alkuvuosina Pyhällä maalla, Samarian Neapoliksessa[1] varakkaaseen pakanalliseen perheeseen. Hän sai hyvän maallisen koulutuksen. Totuutta etsiessään Justinos perehtyi erilaisiin filosofisiin suuntauksiin kuten stoalaiseen, peripateettiseen ja pythagoralaiseen koulukuntaan. Hän joutui kuitenkin tunnustamaan, etteivät ne voineet opettaa hänelle mitään Jumalasta. Justinoksen päämääränä oli löytää lopullinen totuus ja saavuttaa täydellinen tieto Jumalasta. Sitten hän löysi platonilaisen filosofin, joka antoi hänen hengelleen siivet pohdiskelemalla asioiden perimmäisiä olemuksia ja Platonin henkistä ideamaailmaa. Filosofi lupasi, että filosofinen mietiskely johtaisi Jumalan näkemiseen.

Jonkin ajan kuluttua Justinos luuli jo tulleensa viisaaksi ja toivoi näkevänsä pian Jumalan, niin kuin filosofi oli hänelle luvannut, ja vetäytyi yksinäiseen paikkaan meren rannalle mietiskelemään. Hänen kävellessään syvissä mietteissä hänen eteensä ilmaantui iäkäs mies, joka oli olemukseltaan arvokas ja kunnioitusta herättävä, samalla kertaa sekä lempeä että vakava. Heidän keskustellessaan Justinos ylisti filosofiaa suurenmoisimmaksi ja arvokkaimmaksi toiminnaksi, joka yksin pystyi tekemään ihmisen onnelliseksi.

Vanhus kysyi, miten filosofit saattoivat löytää todellisen idean Jumalasta, kun heillä ei ollut elävää kokemusta Hänestä. Kun Justinos vastasi, että ihmismieli pystyy näkemään Jumalan, vanhus vastasi, että ainoastaan Pyhään Henkeen pukeutunut saa tämän kyvyn puhdistuttuaan hyveiden kautta. Vanhus osoitti vääräksi platonilaisen opin sielusta ja ylösnousemuksesta ja todisti, ettei maailmaa voi väittää ikuiseksi ja luomattomaksi, koska Jumala yksin on syntymätön ja kuolematon, yksi ja muuttumaton. Edes sielulla ei ole elämää itsessään, kuten Platon väitti, vaan se elää siksi, että saa osallistua Jumalan antamaan elämään.

Justinos kiinnostui miehen sanoista ja kysyi, kenen opettajien luokse hän voisi mennä oppiakseen tuon totuuden, josta muut viisaat eivät tienneet mitään. Vanhus vastasi, että tämä oppi oli peräisin suurilta, hurskailta ja Jumalalle mieluisilta miehiltä, jotka olivat eläneet ennen filosofeja ja ennustaneet Pyhän Hengen vaikutuksesta asioita, jotka nyt toteutuivat. Heitä kutsuttiin profeetoiksi. He olivat täynnä Pyhää Henkeä ja julistivat vain sitä, mitä olivat nähneet ja kuulleet. Profeetat todistivat totuudesta, ylistivät yhtä Jumalaa ja Isää ja julistivat tunnustekojen ja kirjoitusten kautta Kristusta, joka tulisi Jumalan luota. Heidän kirjoituksensa ovat säilyneet. Vanhus päätti puheensa: ”Ennen kaikkea rukoile, että valon ovet avataan sinulle, sillä kukaan ei voi nähdä eikä ymmärtää, jolleivät Jumala ja Hänen Kristuksensa anna ymmärrystä.”

Kun Justinoksen keskustelukumppani oli lähtenyt, nuoren filosofin sielussa syttyi palava rakkaus Kristukseen. Hän tahtoi tietää enemmän noista profeetoista, viisaista miehistä ja Kristuksen ystävistä. Miettiessään kuulemiaan sanoja Justinos oivalsi, että tämä oppi oli ainoa todellinen filosofia, josta oli hyötyä sielulle. Hän päätti liittyä kristittyjen joukkoon, joita hän oli jo aiemminkin kunnioittanut nähtyään heidän hyveensä ja pelottomuutensa kidutusten ja kuoleman edessä.

Justinos Filosofin elämästä hänen kasteensa jälkeen ei tiedetä paljoakaan. Hän tutki Raamattua Palestiinassa[2] ja lähti Vähään-Aasiaan opettamaan profeettojen ja apostolien ”todellista filosofiaa”. Justinos ei luopunut filosofin tunnuksista, parrasta ja viitasta (pallium), joka poikkesi tavallisten kansalaisten käyttämästä toogasta. Hän omisti elämänsä Kristukselle käyttäen kaiken tarmonsa kristinuskon puolustamiseen ja levittämiseen.

Justinos Filosofi kirjoitti suuren määrän kirjoituksia, joista kuitenkin vain kaksi apologiaa ja yksi dialogi ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Kadonneiden joukossa ovat ”Harhaoppeja vastaan”, ”Markionia vastaan”, ”Kirjoitelma kreikkalaisille”, ”Kehotuspuhe kreikkalaisille”, ”Jumalan kaikkivaltiudesta”, ”Psalmeista” sekä ”Sielusta”.[3]

Juutalaisen kansannousun aikana (132–135) Justinos tutustui Efesoksessa juutalaiseen rabbiin nimeltä Tryfon, jonka kanssa hän keskusteli kaksi päivää. Näiden keskustelujen innoittamana hän laati teoksen Dialogi Tryfonin kanssa. Se on ensimmäinen laaja kirjallinen esitys syistä, miksi Kristus on Vanhan testamentin Messias, ja ensimmäinen järjestelmällinen yritys osoittaa, miksi juutalaisten käsitykset kristinuskosta olivat vääriä tai perusteettomia. Justinos oli perehtynyt huolellisesti Vanhaan testamenttiin, jota hän siteerasi ulkomuistista.

Keskustelun alussa Tryfon syytti kristittyjä siitä, että nämä eivät noudata Vanhan testamentin lakia. Justinos selitti, kuinka Jumala oli tehnyt uuden liiton ja miten juutalaiset tulkitsivat väärin Mooseksen ja profeettojen sanoja. Pyhiin kirjoituksiin vedoten hän osoitti, että juutalainen laki ja koko Vanha testamentti merkitsivät vasta valmistautumista ja symbolista lähestymistä profeettojen ennustamaan uuteen liittoon, jonka lainsäätäjä oli Jumalan Poika, Kristus. Justinoksen mukaan profetian lahjakin oli siirretty juutalaisilta kristityille.

Justinos selitti profeetta Jesajan pohjalta, miten synnit annetaan anteeksi Kristuksen veren kautta. Hurskaus ei synny lain riiteistä vaan kasteessa saatavasta sydämen kääntymyksestä. Justinos kuvaili todellista paastoa ja muistutti Tryfonia siitä, ettei ympärileikkausta tunnettu ennen Abrahamia ja että laki annettiin kansan kovasydämisyyden takia. Kristittyjen kaste on korvannut ympärileikkauksen uuden liiton merkkinä. Juutalaisillekaan ei ole pelastusta muuten kuin Jeesuksen kautta, mutta Kristus pelastaa ne, jotka olivat hurskaita ennen lakia ja lain alaisina. Justinos sanoi Tryfonille, että Viisaus on syntynyt Isästä niin kuin tuli tulesta. Jesajaan viitaten Justinos opetti Jumalan syntyneen Neitseestä. Justinos siteerasi myös sellaisia kohtia, jotka hän väitti juutalaisten poistaneen pyhistä kirjoituksista.[4]

Justinos näki Vanhassa testamentissa useita ristinpuun symboleja kuten Mooseksen ristinmuotoon ojennetut kädet. Tryfonia ajatus ristinpuusta loukkasi, koska Vanhassa testamentissa sanotaan, että puuhun ripustettu on kirottu, mutta Justinos selitti Kristuksen ottaneen kirouksen ylleen meidän puolestamme. Hän esitti profeetta Joonan Kristuksen ennuskuvana ja profeetta Miikan pakanoiden kääntymyksen ennustajana.

Justinos selitti Jaakobin avioliiton kahden sisaren kanssa siten, että Lea kuvaa juutalaisia ja synagogaa, kun taas hänen nuorempi sisarensa Raakel kuvaa kristillistä kirkkoa. Käännytetyt kansat muodostavat nyt todellisen hengellisen Israelin ja ovat kutsuttuja tulemaan ”jumaliksi” Pyhän Hengen armosta. Justinos kehotti juutalaisia kääntymään ennen Kristuksen toista tulemista. Myös Nooa on kuva Kristuksesta, joka on uudistanut omansa veden, uskon ja puun – nimittäin ristinpuun – kautta. Samaan tapaan Justinos selitti Vanhan testamentin symboliikkaa uuden liiton näkökulmasta: esimerkiksi juutalaisen temppelin pappien vaatteissa olleet tiu’ut kuvasivat apostoleita.

Dialogi antaa ymmärtää, että juutalainen Tryfon oli tyytyväinen heidän keskusteluunsa, mutta Justinoksen laiva oli lähdössä, joten he eivät voineet jatkaa sitä pitempään.

Justinos oleskeli kaksi kertaa pitkän aikaa Roomassa opettaen totuuden oppia kaikille, jotka tulivat häntä kuulemaan. Justinos teki opetuksessaan myös uudenlaisia avauksia. Kristitylle filosofille Jumalan Sana, Kristus, ei edustanut ainoastaan profeettojen ennustusten täyttymystä, vaan sama Logos oli myös viisaiden miesten ja pakanafilosofien aavistama totuus. Justinos näki ihmisajattelun arvon ja mahdollisuudet mutta korosti samalla ihmisjärjen rajoja.

Justinoksen kuuluisin opetus liittyy Logoksen universaaliin vaikutukseen: sama Jumalan Sana (Logos), joka inspiroi profeettoja, edustaa myös kaiken inhimillisen tiedon siementä (spermatikos logos). ”Kaikki, mitä kuka tahansa on sanonut Hänestä, kuuluu meille kristityille. Sillä kaikki kirjoittajat ovat nähneet himmeän vilahduksen totuudesta sisällään olevan Sanan siemenen kautta. Mutta on yksi asia omistaa siemen ja kykyjensä mukainen kaltaisuus ja aivan toinen käsittää itse asia, jonka osallisuus saavutetaan Hänen armonsa kautta.”

Justinos kokosi ympärilleen filosofisen koulun, josta kehittyi seurakuntamainen yhteisö. Nämä todellisen viisauden ystävät myös taistelivat totuudenmukaisen uskon puolesta harhaoppisia vastaan. Jälkimmäiset olivat susia lampaiden vaatteissa. He esiintyivät kristittyinä mutta opettivat mitä järjettömimpiä oppeja.

Justinos saavutti kuuluisuutta myös kristinuskon puolustajana Rooman viranomaisten edessä. Vuonna 155 hän osoitti ”Ensimmäisen apologiansa” keisari Antoninus Piukselle (138–161), jossa hän osoitti vääriksi pakanoiden kristityistä levittämiä herjauksia. Kristityt eivät olleet ateisteja eivätkä valtion vihollisia, ja heidän moraalinen käytöksensä oli moitteetonta toisin kuin irstasta elämää viettäneiden pakanoiden. Justinos selitti filosofisten havaintojen ja raamatullisen ilmoituksen yhdenmukaisuutta ja kuvaili eukarististen kokoontumisten ylevyyttä ja puhtautta: kristityt viettivät ehtoolliskeskeistä elämää toinen toistaan ja heikompiaan auttaen. ”Te voitte tappaa meidät mutta ette voi vahingoittaa meitä. Meidän toivomme ei ole tässä ajassa emmekä me pelkää teloittajia. Me emme vihaa syyttäjiämme vaan säälimme heitä ja toivomme vain heidän kääntymystään.”

Kun keisari Marcus Aurelius muutamia vuosia myöhemmin nousi valtaan, hän alkoi filosofiystäviensä vaikutuksesta sortaa kristittyjä. Heitä heitettiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Justinos aavisti, että sama kohtalo odotti häntäkin. Hän lähetti keisarille ja senaatille ”Toisen apologiansa”, jossa hän vastasi pakanoiden ironisiin kysymyksiin, miksi kristityt eivät tehneet itsemurhaa päästäkseen nopeammin Jumalansa luokse ja miksi kristittyjen kaikkivaltiaaksi sanottu Jumala salli palvelijoidensa vainoamisen. Justinos ei syyttänyt keisaria vaan vastasi, että vainojen syy oli demonien raivo ja mustasukkaisuus. Jos kristinuskossa ei olisi totuutta eikä hyveitä, heidän kestävyytensä kidutuksissa jäisi tyystin selittämättömäksi. Justinos väitti Jumalan viivyttävän maailman loppua siksi, että kristityissä oli syy säilyttää maailma. Lopuksi Justinos vielä totesi: ”Olen kristitty ja ylpeä siitä ja tunnustan, että haluan tulla tunnetuksi kristittynä.”

Justinoksen keskeinen vastustaja oli filosofi ja kyynikko Crescens, paheellinen, rahanahne ja kunnianhimoinen mies, joka nähdessään kristityn filosofin menestyvän pelkäsi menettävänsä oppilaansa ja juonitteli taukoamatta Justinosta vastaan. Luultavasti juuri Crescensin vehkeilyjen tuloksena Justinos pidätettiin hänen ollessaan toista kertaa Roomassa vuoden 165 tienoilla. Samalla vangittiin prefekti Rusticuksen[5] määräyksestä myös kuusi hänen oppilastaan, jotka olivat kotoisin eri suunnilta: Hariton, neitsyt Harita, Euelpistos, Hieraks, Paion ja Liberianus.

Kun tämä seitsikko tuotiin tuomioistuimen eteen, prefekti kysyi Justinokselta, palvooko hän jumalia ja totteleeko keisaria. ”Ketään ei voida syyttää eikä tuomita meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen käskyjen noudattamisesta”, filosofi vastasi. Kun Rusticus kysyi, mille tieteelle hän oli omistautunut, Justinos vastasi: ”Olen opiskellut peräjälkeen kaikkia tieteitä, mutta päädyin omaksumaan kristittyjen todellisen opin, vaikka se ei miellytäkään niitä, joita erehdys johtaa harhaan.” Sitten Justinos selitti, ettei hän opettanut mitään omasta päästään vaan ainoastaan sitä, mitä Pyhän Hengen johdattamat profeetat julistivat. Justinos kertoi, että profeettojen ennustama Jumalan Poika Jeesus Kristus, joka oli luonut taivaan ja maan, oli ihmisten pelastuksen tähden astunut alas taivaista ja tullut lihaksi neitseestä Mariasta. Kun Rusticus kysyi, tunnustiko Justinos olevansa kristitty, tämä myönsi epäröimättä.

Myös Justinoksen kanssa kärsineet tunnustivat kukin vuorollaan olevansa kristittyjä. Lopuksi prefekti kääntyi taas Justinoksen puoleen kysyen, toivoiko tämä voittavansa taivaan niiden kärsimysten kautta, jotka häntä odottivat. Filosofi vastasi: ”Jos kärsin kidutuksia, toivon saavani niistä palkkion, joka on säädetty Kristuksen käskyt pitäville. Meidän hartain toiveemme on kärsiä Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden, pelastua ja astua luottavaisina ja rauhallisina Jumalamme ja Vapahtajamme pelättävän tuomioistuimen eteen, minne kaiken maailman on mentävä.”

Muut marttyyrit huusivat: ”Tee meille mitä haluat! Me olemme kristittyjä emmekä uhraa epäjumalille!” Prefekti lausui tuomionsa: ”Ne, jotka kieltäytyvät uhraamasta jumalille ja tottelemasta keisaria, ruoskitaan ja mestataan, niin kuin laissa on määrätty.” He kuuntelivat kuolemantuomiotaan kiittäen Jumalaa.

Pyhiä marttyyreita ruoskittiin, kunnes heidän lihansa oli riekaleina ja heidän verensä oli värjännyt maan heidän allaan. Sitten heidät vietiin teloituspaikalle. Marttyyrit kiittivät ja ylistivät Jumalaa, kunnes heidät mestattiin ja he voittivat marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui kesäkuun 1. päivänä, luultavasti vuonna 167. Kristityt noutivat salaa heidän ruumiinsa ja hautasivat ne kunniallisesti. Siitä lähtien pyhästä Justinos Filosofista on käytetty myös nimitystä Justinos Marttyyri. Kallisarvoisena reliikkinä on säilynyt hänen pääkallonsa, josta on usein vuotanut tuoksuvaa mirhaa.

Severus Aleksanterin ollessa Rooman keisarina (222–235) kappadokialainen pyhä marttyyri Thespesios luovutettiin kuvernööri Simpliciuksen käsiin, koska hän tunnusti uskovansa Jeesukseen Kristukseen. Tämä tapahtui vuonna 222. Thespesios vietiin pakanoiden temppeliin uhraamaan epäjumalille, mutta häntä ei saatu kunnioittamaan käsin tehtyjä kuvia, vaan hän pilkkasi elottomia kuvapatsaita. Pakanat kävivät hänen kimppuunsa ja veivät hänet kidutettavaksi. Hänet ripustettiin käsistä ja jaloista riippumaan ja hänen ihoaan raastettiin.

Legendan mukaan Thespesios suljettiin palavaan uuniin, mistä hän pelastui Jumalan armosta vahingoittumattomana. Hänet vietiin toisen kerran temppeliin, missä kreikkalaiset pakanat olivat juuri uhraamassa epäjumalille. Thespesios kaatoi heidän alttarinsa. Hänet heitettiin pataan, joka oli täynnä kiehuvaa öljyä, pihkaa ja talia. Legendan mukaan Thespesios nousi sieltä kahden päivän kuluttua ilman vähäisintäkään palohaavaa ihossaan. Tämän ihmeen nähtyään monet kreikkalaiset kääntyivät kristinuskoon.

Kappadokian kuvernööri Simplicius käski viedä kristityn kaupungin ulkopuolelle, missä hänet mestattiin. Pyhän marttyyri Thespesioksen autuas sielu kohosi marttyyrin kruunua kantaen taivaisiin.

Simeon syntyi 900-luvun puolivälin jälkeen Sisilian Syrakusassa, mutta hänen kreikkalainen isänsä vei hänet kouluun Konstantinopoliin, kun hän oli seitsenvuotias. Aikuiseksi vartuttuaan Simeon lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja päätti jäädä sinne asumaan. Aluksi hän asui erään erakon luona Jordanin rannalla, ja myöhemmin hänet vihittiin munkiksi Betlehemissä, josta hän siirtyi toiseen luostariin Siinain vuoren juurelle. Luostarin johtajan siunauksella Simeon vietti kaksi vuotta yksin erakkomajassa pienessä luolassa Punaisenmeren rannalla ja vetäytyi myöhemmin joksikin aikaa yksinäisyyteen Siinain vuoren huipulle.

Vuorelta palattuaan Simeon sai erikoisen kuuliaisuustehtävän, jonka hän hyväksyi vain vastahakoisesti. Hänen oli määrä lähteä toisen munkin kanssa Normandiaan noutamaan herttua Richard II:n lupaamaa lahjoitusta, jota tarvittiin kipeästi luostarin ylläpitämiseen. Merirosvot kuitenkin kaappasivat heidän laivansa ja murhasivat miehistön ja matkustajat. Simeon pelastui hyppäämällä mereen ja uimalla rantaan. Hän vaelsi jalan Antiokiaan, jossa hän tutustui Verdunin luostarin johtajaan Richardiin ja Pyhän Martinuksen luostarin johtajaan Eberwiniin, jotka olivat palaamassa Pyhältä maalta. Miehet ystävystyivät ja päättivät jatkaa yhdessä matkaa kohti Länsi-Eurooppaa.

Belgradissa Simeon ja heidän seuraansa Antiokiassa liittynyt munkki Kosmas pidätettiin, koska kuvernööri ei halunnut heidän matkustavan ranskalaisten pyhiinvaeltajien kanssa. Kun he pääsivät vapaiksi, he lähtivät kulkemaan rannikon suuntaan kohdaten matkalla rosvoja ja muita vaaroja ennen kuin pääsivät laivaan, joka vei heidät turvallisesti Italiaan. Roomasta he lähtivät Etelä-Ranskaan, missä Kosmas kuoli. Simeon jatkoi yksin matkaa Roueniin.

Perille päästyään Simeon sai kuulla, että herttua Richard oli kuollut (1026) ja hänen seuraajansa kieltäytyi antamasta luvattua lahjoitusta. Koska Simeon ei halunnut palata luostariinsa tyhjin käsin, hän meni tapaamaan apotti Richardia Verduniin ja Eberwiniä Trieriin. Trierissä hän tapasi arkkipiispa Poppon (1016–1047), joka pyysi häntä lähtemään mukaansa Pyhälle maalle.

Pyhiinvaelluksen jälkeen Simeon halusi taas palata erakkoelämään ja vetäytyi torniin Trierin Porta Nigrassa, joka myöhemmin tunnettiin myös Pyhän Simeonin portin nimellä. Arkkipiispa rakennutti tornin ympärille muurin. Siellä Simeon vietti loppuelämänsä rukouksessa, katumusharjoituksissa ja mietiskelyssä. Hän kohtasi niin Saatanan kuin ihmistenkin hyökkäyksiä. Kerran kansanjoukot kivittivät hänen torniaan, koska oli levinnyt huhu, että hän harjoitti mustaa magiaa. Totuus kuitenkin tuli ilmi, ja Simeonia alettiin kunnioittaa pyhänä ja ihmeidentekijänä jo kauan ennen kuolemaansa.

Pyhä Simeon nukkui pois vuonna 1035, yhtenä viimeisistä idän ja lännen yhteisistä pyhittäjäisistä. Apotti Eberwin sulki pyhän Simeonin silmät, ja hänen hautajaisiinsa osallistuivat kaikki seudun asukkaat.

Pyhän Simeonin reliikit nostettiin alttarin yläpuolelle seitsemän vuotta kuoleman jälkeen. Tämä oli toinen tunnettu Rooman paavin toimittama virallinen kanonisointi, mikäli pyhän Ulrikin, Augsburgin piispan kanonisointi lasketaan ensimmäiseksi.

Pyhän Simeon Syrakusalaisen värikkään elämäkerran kirjoitti muistiin pian hänen kuolemansa jälkeen Simeonin ystävä Eberwin, joka oli Trierissä sijaitsevan Tholeyn ja Pyhän Martinuksen luostarin johtaja.

Pyhittäjä Agapit tuli Kiovan luolaluostariin 1000-luvulla kuultuaan sen perustajan pyhittäjä Antonin tekemistä parannusihmeistä. Sielunsa pelastusta etsien hän ryhtyi pyhittäjä Antonin oppilaaksi. Nähtyään, miten Antoni paransi sairaita antamalla heille omaa ruokaansa, hänkin alkoi auttaa sairaita. Agapit asui ensin luolassa lähellä pyhittäjä Antonia, mutta siirtyi sitten luostariin. Aina kun joku veljistä sairastui, Agapit jätti keljansa ja alkoi palvella sairasta rukoillen lakkaamatta Jumalaa parantamaan tämän. Sairauden jatkuessa hän pysyi potilaan luona ja rukoili entistä enemmän, kunnes Herra paransi sairaan. Näin Agapit sai Jumalalta parantamisen armolahjan ja veljestö alkoi kutsua häntä lääkäriksi.

Agapitin maine parantajana levisi Kiovan kaupunkiin ja herätti kateutta sikäläisessä armenialaisessa lääkärissä, joka alkoi panetella Agapitia. Lopulta hän Agapitin maineen tuhotakseen lähetti luostariin kuolemansairaan miehen annettuaan tälle vielä varmuuden vuoksi myrkkyä, jotta tämä kuolisi Agapitin edessä. Mutta autuas Agapit antoi kuolevalle luostarin kasvisruokaa ja paransi hänet.

Tšernigovissa tuolloin hallinnut ruhtinas Vladimir Monomah sairastui vakavasti, ja kun armenialainen lääkäri ei pystynyt auttamaan häntä, hän lähetti hakemaan luokseen Agapitin. ”Jos menen ruhtinaan luo, minun on mentävä kaikkien luo”, mietti Agapit. Hän päätti pysyä luostarissa, josta hän ei ollut koskaan poistunut. Agapit antoi ruhtinaan lähetille keittämiään yrttejä. Ruhtinas parani niitä syötyään ja kävi luostarissa kiittämässä Agapitia. Hieman myöhemmin ruhtinas lähetti erään pajarin mukana Agapitille maksuksi kultaa. Pyhä kieltäytyi ottamasta sitä vastaan sanoen, ettei hän itse parantanut ketään, vaan Kristus paransi. Pajarin hartaiden pyyntöjen taivuttamana hän kuitenkin päätyi lopulta ottamaan rahat, mutta vei ne välittömästi pois keljastaan, jätti ne oven ulkopuolelle ja pysytteli itse piilossa.

Monien askeettisten kilvoitusten jälkeen pyhittäjä Agapit sairastui. Armenialainen lääkäri tuli katsomaan häntä ja ilmoitti, että Agapitilla olisi elinaikaa jäljellä enää kolme päivää. Agapit kuitenkin vastasi, että hän eläisi vielä kolme kuukautta. Armenialainen pilkkasi häntä ja vannoi itse ryhtyvänsä munkiksi, jos Agapit eläisi niin pitkään. Samassa paikalle tuotiin Kiovasta mies, joka kärsi samasta vaivasta kuin Agapit. Pyhittäjä nousi heti Jumalan avulla vuoteeltaan. Hän otti yrttejä, joita hän nautti ravinnokseen päivittäin, ja näytettyään niitä armenialaiselle antoi ne sairaalle, joka parani. Itse hän eli vielä tasan kolme kuukautta ja antoi sitten henkensä rauhassa Herralle.

Jonkin ajan kuluttua pyhittäjä Agapit ilmestyi armenialaiselle lääkärille muistuttaen lupauksesta, jonka tämä oli antanut. Lääkäri liittyi ortodoksiseen kirkkoon, vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja vietti loppuelämänsä Jumalalle otollisessa kilvoituksessa.

Pyhittäjä Dionisi syntyi Vologdan lähistöllä vuonna 1362 ja sai kasteessa nimen Dimitri. Hän pyrki nuoresta lähtien luostarielämään. Jätettyään vanhempiensa kodin hän meni Kubenskinjärvellä sijaitsevaan Vapahtajan luostariin, jota johti kreikkalaissyntyinen ja Athosvuorellakin kilvoitellut igumeni Dionysios.[1] Tämä tunnisti heti nuoren tulokkaan hengelliset pyrkimykset ja vihki hänet munkiksi antaen hänelle oman nimensä.

Dionisi kilvoitteli kuuliaisuudessa, paastossa ja rukouksessa yhdeksän vuotta ja sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Sitten hän pyysi yhdessä samanmielisen veli Pahomin kanssa igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen. He löysivät Suhonajoen mutkasta Pyhä Luka -nimisen kylän liepeiltä hylätyn luostarin ja asettuivat sinne. Rakennettuaan keljan ja kirkon Dionisi meni Rostoviin arkkipiispa Grigorin puheille pyytämään, että tämä lähettäisi luostariin papin toimittamaan liturgiaa. Arkkipiispa otti Dionisin hyvin vastaan ja vihki tämän itsensä pappismunkiksi.

Luostariin palattuaan Dionisi alkoi toimittaa jumalanpalveluksia Pahomin avustamana. Samalla hän lisäsi kilvoituksiaan. Hän paastosi ankarasti ja vietti yöt ja päivät palavassa rukouksessa ja hengellisessä mietiskelyssä. Heidän seuraansa liittyi vielä yksi munkki. Luostarissa alkoi käydä pyhiinvaeltajia, jotka tulivat kuulemaan Dionisin hengellisiä opetuksia. Tämä rasitti täydellistä hiljaisuutta ja yksinäisyyttä kaipaavaa Dionisia siinä määrin, että hän päätti jättää luostarin.

Dionisi hyvästeli munkkiveljet ja lähti kulkemaan Kubenskinjärven itäpuolta. Hän asettui Glušitsajoen varrelle ja rakensi itselleen keljan kukkivan tuomen alle. Siinä hän jatkoi ankaraa kilvoituselämää. Pian hänen seuraansa liittyi eräs munkkivanhus ja sitten vielä pari muuta veljeä. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi pieni veljestö ja syntyi tarve muuttaa erakkoyhteisö luostariksi. Zaozerskin läänitysruhtinas Dimitri lupasi auttaa kilvoittelijoita ja lähetti miehiä rakennustöihin. Dionisi kävi jälleen Rostovissa pyytämässä hankkeelle arkkipiispan siunauksen. Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1403. Luostarissa otettiin käyttöön ankara athosvuorelainen ohjesääntö. Veljillä ei saanut olla mitään henkilökohtaista omaisuutta ja kaikkiin toimiin oli pyydettävä siunaus luostarin johtajalta.

Dionisin hengellisen elämän maine toi luostariin joukoittain pyhiinvaeltajia. Veljestö kasvoi nopeasti ja kirkko kävi pian ahtaaksi. Veljien pyynnöstä Dionisi rukoili Jumalaa antamaan merkin, tulisiko heidän rakentaa uusi tilavampi kirkko. Eräänä yönä pitkään ja palavasti rukoiltuaan hän torkahti ja näki unessa nuorukaisen, joka kehotti rakentamaan kirkon ja sanoi, että Jumalansynnyttäjä tulisi aina auttamaan ja suojelemaan Dionisia. Näin vain seitsemän vuotta ensimmäisen kirkon valmistumisen jälkeen ryhdyttiin rakentamaan uutta, joka sekin pyhitettiin Jumalansynnyttäjän suojelukselle. Dionisi, joka oli taitava ikonimaalari, maalasi kirkkoon ikonit. Muutama hänen maalaamansa ikoni on säilynyt meidän aikoihimme saakka.

Dionisi näki paljon vaivaa kirkon ja luostarin rakentamiseksi ja ulkoiseksi kaunistamiseksi. Mutta vielä enemmän hän huolehti oman sielunsa temppelistä. Hän ei koskaan antautunut joutilaisuuden valtaan ja piti rukouksen aina mielessään. Dionisi ohjasi myös oppilaitaan rakentumaan eläviksi Jumalan temppeleiksi ja pyrki siihen, että Pyhä Henki asettuisi asumaan heidän sydämeensä. Vaikka hän oli ankara, veljet rakastivat ja kunnioittivat häntä ja veljestön lukumäärä kasvoi vuosi vuodelta.

Suuren veljestön johtamiseen liittyvät huolet ja jatkuva pyhiinvaeltajien virta häiritsivät kuitenkin pyhittäjä Dionisin hiljaisuutta rakastavaa mieltä. Hän kaipasi antautua kokonaan rukouksessa tapahtuvaan keskusteluun Jumalan kanssa. Eräänä yönä Dionisi lähti salaa luostarista. Hän asettui noin neljän kilometrin päähän korkealle kuivalle mäelle, joka sai sittemmin nimen Sosnovets siellä kasvavan suuren männyn mukaan (ven. sosná). Dionisi kilvoitteli täydessä yksinäisyydessä. Välillä hän vieraili Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostarissa, mutta poistui sieltä aina huomaamatta, niin ettei hänen kilvoituspaikkansa tulisi ihmisten tietoon. Lopulta paikka kuitenkin paljastui, ja kaikki tulivat pyytämään, että hän palaisi luostariin. Turhaan hän vetosi vanhuuteensa ja haluunsa omistaa elämänsä viimeiset päivät kokonaan Jumalalle. Veljien pyyntöjen taivuttamana hän palasi luostariin. Sosnovetsiin hän kuitenkin rakennutti pienen Johannes Kastajalle omistetun sivuluostarin ankarampaa kilvoituselämää kaipaavia munkkeja varten. Täytettyään 60 vuotta hän siirtyi sinne itsekin ja toimi sieltä käsin vanhan Glušitsan luostarin hengellisenä johtajana.

Pyhittäjä Dionisin luona kävi paljon maallikoita, jotka kaipasivat kuulla hänen opetustaan. Naisten vierailut olivat ohjesäännön vastaisia ja veljestölle vahingollisia, mutta Dionisin oli sääli kieltää heitä tulemasta luostariin, jossa heidän sielunsa sai hengellistä ravintoa. Niinpä hän perusti lähistölle pyhälle Leontille, Rostovin piispalle, omistetun nunnaluostarin. Tämä oli jo neljäs hänen perustamansa luostari. Kaikkiin hän maalasi itse ikonit. Lisäksi hän teki taidokkaita puunleikkaustöitä ja takoi metalliesineitä.

Viimeiset elinvuotensa pyhittäjä Dionisi vietti Sosnovetsin luostarissa. Seitsemän vuotta ennen kuolemaansa hän kaivoi itselleen haudan. Vähän ennen kuolemaansa hän keskusteli pitkään rakkaimman oppilaansa Amfilokin kanssa antaen tälle hengellisiä ohjeita luostareiden johtamiseen. Oppilastaan Makaria hän pyysi toimittamaan liturgian saadakseen vielä ennen lähtöään osallistua pyhään ehtoolliseen. Siunattuaan itsensä ristinmerkillä Dionisi antoi henkensä Herralle kuin olisi vaipunut rauhalliseen uneen. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja muuttuivat lumivalkoisiksi, ja keljan täytti hyvä tuoksu. Tämä tapahtui kesäkuun 1. päivänä vuonna 1437. Pyhittäjä Dionisi oli tuolloin 74 vuoden ikäinen.

Pyhittäjä Dionisi kanonisoitiin Moskovan kirkolliskokouksessa vuonna 1547. Myös hänen oppilaitaan Amfilokia, Makaria ja Tarasia kunnioitetaan pyhien joukossa (12.10.).

Pyhittäjämarttyyrit Šio Uusi, David Uusi, Gabriel ja Paavali kilvoittelivat David Garedzin erämaassa Georgiassa 1600-luvun loppupuolella. Pyhittäjä Šio oli kotoisin Vedzisin kylästä Kartlin hallintoalueelta. Hänen vanhempansa Papuna ja Tamar olivat varakkaita ja vaikutusvaltaisia ja heillä oli viisi poikaa ja kolme tytärtä.

Vanhempien kuoltua Šion veljet riitelivät niin kiihkeästi perinnöstä, että lopulta vanhin veli surmasi nuorimman. Syvästi järkyttyneenä tästä tragediasta Šio tunsi halua vetäytyä pois maailmasta, jossa veli voi murhata veljensä. Hän kertoi toiveensa hengelliselle isälleen, joka neuvoi häntä menemään David Garedzilaisen luostariin ja vihkiytymään munkiksi. Luostarin johtaja isä Onopre (Matšutadze) oli jo useita kertoja kehottanut Šioa tulemaan luostariin.

Onopren ilo oli suuri, kun hän sai ottaa vastaan Šion, jota arvostettiin hänen uskonsa ja puhdasmielisyytensä takia. Igumeni osoitti Šiolle keljan ja hyväksyi hänet noviisiksi. Šion uupumaton uurastus, nöyryys ja rakkaus toisia veljiä kohtaan saivat monet tulemaan hänen luokseen neuvoja pyytämään.

Kun isä Onopre lähti kerran luostarin asioissa muualle, hän uskoi Šiolle vastuun luostarista kuten aina ollessaan poissa. Ehtoopalveluksen ja aterian jälkeen työstä väsynyt veljestö oli menossa yöpuulle, kun joukko dagestanilaisia ryöväreitä yllättäen hyökkäsi luostariin. He tunkeutuivat luostarin joka kolkkaan ja surmasivat pappismunkki Šion ja munkit Davidin, Gabrielin ja Paavalin. Jotkut muista veljistä yrittivät paeta, mutta heidätkin saatiin kiinni ja murhattiin julmasti. Veri virtasi luostarissa. Ryövärit tuhosivat luostarin irtaimiston melkein kokonaan. He ottivat mukaansa joitakin jumalanpalveluspukuja ja repivät loput palasiksi ja heittivät kaivoon. Pyhät ikonit he hakkasivat kirveillä kappaleiksi.

Georgian katolikoksen siunauksella ja kuninkaan päätöksellä pyhien marttyyrien silvotut reliikit haudattiin pyhän David Garedzilaisen haudan eteläpuolelle.

Oman aikamme huomattava ortodoksisen uskon tunnustaja Justin Popovič syntyi Vranjessa Etelä-Serbiassa Neitsyt Marian ilmestysjuhlana maaliskuun 25. päivänä vuonna 1894 ja sai nimen Blagoje, joka tulee ilmestysjuhlaa tarkoittavasta serbiankielisestä sanasta Blagovest. Suvussa oli pappeja jo seitsemässä polvessa. Vanhempiensa kanssa Blagoje kävi usein Ptšinan luostarissa kumartamassa pyhittäjä Prohorin (15.1.) reliikkejä ja sai todistaa äitinsä ihmeellistä parantumista vaikeasta sairaudesta. Näin hengellisestä maailmasta tuli hänelle yhtä todellinen ja jopa voimakkaampi kuin aineellinen maailma.

Kouluaikanaan Blagoje luki evankeliumia ja pyrki elämään sen mukaan. Neljätoistavuotiaasta elämänsä loppuun asti hän piti sääntönään lukea päivittäin kolme lukua Uutta testamenttia. Päätettyään koulun hän meni vuonna 1905 Belgradiin Pyhän Savvan seminaariin, jossa hän valmistautui palvelemaan kirkkoa pappina tai munkkina. Yksi hänen opettajistaan oli pyhä Nikolai Velimirović (5.3.).

Ensimmäisen maailmansodan alettua Blagoje liittyi opiskelijoiden lääkintäjoukkoihin, mutta sairastui heti ensimmäisenä talvena pilkkukuumeeseen. Parannuttuaan hän palasi lääkintämieheksi ja jakoi serbiarmeijan kohtalon, kun se Itävalta-Unkarin hyökätessä joutui vetäytymään Skadariin (albaniaksi Shkodër) nykyisen Montenegron ja Albanian rajalla. Tuon hirvittävän koettelemuksen aikana yli satatuhatta serbiä kuoli nälkään, kylmään ja uupumukseen.

Sodan kauhut vahvistivat Blagojen päätöksen ryhtyä munkiksi. Skadarissa metropoliitta Dimitrije vihki hänet munkiksi vuonna 1916 antaen hänelle nimen Justin pyhän Justinos Filosofin mukaan.

Pian munkkivihkimyksen jälkeen Justin lähetettiin nuorten opiskelijoiden ryhmässä vuodeksi Pietarin hengelliseen akatemiaan jatkamaan opintojaan. Siellä hän omistautui ortodoksisuudelle ja munkkielämälle. Hänessä syttyi palava rakkaus venäläisiin pyhiin kuten Serafim Sarovilaiseen, Sergei Radonežilaiseen ja Johannes Kronstadtilaiseen.

Venäjän vallankumouksen alettua Justin siirtyi hengellisen isänsä Nikolai Velimirovićin kannustamana Englantiin Oxfordin yliopistoon, jossa hän valmisteli väitöskirjaa Dostojevskista (The Philosophy and Religion of F.M. Dostoevsky). Siinä hän toi ortodoksisesta näkökulmasta esille kirjailijan kriittisen suhtautumisen läntiseen humanismiin, rationalismiin ja ihmiskeskeisyyteen. Ohjaajat neuvoivat Justinia pehmentämään kritiikkiään, mutta hän ei suostunut, minkä johdosta väitöskirjaa ei hyväksytty. Hän jätti Oxfordin suorittamatta tutkintoa. Väitöskirja kuitenkin julkaistiin Serbiassa teologisessa Kristillinen elämä -lehdessä, jota Justin toimitti sen perustamisesta lähtien vuodesta 1923.

Serbiaan palattuaan isä Justin vihittiin pappismunkiksi vuonna 1922. Hän toimi useiden vuosien ajan opettajana Sremski Karlovcin seminaarissa ja solmi ystävyyssuhteita venäläisiin piispoihin, jotka olivat paenneet vallankumouksen jaloista Serbiaan. Kiovan metropoliitta Antoni Khrapovitsky (k. 1936) johti Venäjän pakolaiskirkon vastaperustettua synodia Sremski Karlovcista käsin. Justin kävi usein hänen luonaan, ja metropoliitta Antonista tuli hänen rippi-isänsä. Justinin sielu etsi askeettista elämää. Hän opetti, ohjasi hengellisiä lapsiaan ja osallistui ortodoksisten lehtien julkaisutyöhön, mutta haaveili samalla vetäytymisestä Athokselle. Hänen opiskeluvuosiensa päiväkirja paljastaa, että hän teki päivittäin 500−1000 maahankumarrusta ja lausui Jeesuksen rukousta 1000−2000 kertaa päivässä. ”Voi jokaista ajatusta, joka ei muutu rukoukseksi”, hän tapasi sanoa.

Justin suhtautui kriittisesti läntiseen sivilisaatioon ja sen edustamaan ihmiskeskeisyyteen ja sekulaariin humanismiin. Taipumattomasti hän puolusti Kristuksen Persoonaan perustuvaa ”jumalallista humanismia” – Hänen, joka on ensimmäinen ja viimeinen, tosi Jumala ja tosi Ihminen, ja jota kohti kaikki asiat kurottautuvat, kunnes saavuttavat täyteytensä. Justin myös tuki piispa Nikolai Velimirovićin perustamaa maallikkojen rukousliikettä.

Vuonna 1926 isä Justin väitteli tohtoriksi Ateenan yliopiston teologisessa tiedekunnassa aiheenaan ”Persoonan ja tietoisuuden ongelma pyhän Makarios Egyptiläisen mukaan”. Pyhien elämää käsittelevää luentosarjaansa varten Justin alkoi kääntää serbiaksi pyhien elämäkertoja. Hän käänsi myös pyhän Johannes Krysostomoksen, Makarioksen ja Iisak Syyrialaisen homilioita sekä kirjoitti tutkielman Iisak Syyrialaisesta.

Justin kirjoitti myös vaikuttavan artikkelin kirkon sisäisestä missiosta Kristillinen elämä -lehteen. Siinä hän toteaa: ”Kirkon, tuon jumalallis-inhimillisen organismin, tehtävä on yhdistää kaikki uskovat Kristuksen Persoonaan. Siksi on anteeksiantamatonta herjausta Kristusta ja Pyhää Henkeä vastaan tehdä kirkosta kansallinen laitos. Sen päämäärä on ylikansallinen, ekumeeninen ja yleisinhimillinen: yhdistää kaikki ihmiset Kristuksessa.”

Välillä isä Justin oli vähän aikaa opettajana Prizrenin teologisessa seminaarissa Kosovossa, josta hänet kuitenkin pian siirrettiin takaisin Sremski Karlovciin. Vuosina 1930−31 Justin teki lähetystyötä Taka-Karpatiassa (Tšekkoslovakiassa) ruteenien parissa, jotka olivat palaamassa uniaattikirkosta takaisin ortodoksisuuteen. Isä Justinin toiminta oli niin menestyksellistä, että hänen palattuaan hänelle tarjottiin piispan virkaa, josta hän kuitenkin kieltäytyi. Hän oli niin suorapuheinen ja kutsumukselleen omistautunut, ettei olisi kyennyt olemaan tahdikas piispa. ”Olen katsonut itseäni pitkään evankeliumin peilistä ja tehnyt sen peruuttamattoman päätöksen, etten mitenkään voi ottaa vastaan piispanarvoa, sillä minulla ei ole niitä perusominaisuuksia, joita siihen vaaditaan”, hän totesi.

Isä Justinia kiinnosti Pyhän Savvan seminaarin rehtorin virka, mutta hän ei tullut valituksi siihen, vaan sai paikan Bitolan seminaarin opettajana. Siellä hän julkaisi ensimmäisen osan kuulusta teoksestaan Dogmatiikka (Ortodoksinen totuuden filosofia). Tämä johti hänen valintaansa Belgradin teologisen tiedekunnan professoriksi vuonna 1934. Dogmatiikan toinen osa ilmestyi seuraavana vuonna. Justin oli myös perustamassa Serbian filosofista yhdistystä (1938) yhdessä serbialaisten älymystön edustajien kanssa.

Ollessaan kerran härkärattailla matkalla Pyhittäjä Prohorin luostariin Vranjessa isä Justin tapasi vanhan naisen, joka kulki jalkaisin. Hän tarjosi tälle paikkaa rattaissa, mutta nainen kieltäytyi sanoen: ”Kiitos, mutta olen köyhä eikä minulla ole muuta tarjottavaa Pyhälle kuin tämä vaivannäkö.” Vastaus sai Justinin lyömään otsaansa ja huokaamaan: ”Voi, Justin, sinä olet teologian professori, mutta sinulla ei ole tuon naisen hurskautta!” Hän lähetti ajurin pois ja käveli loppumatkan naisen kanssa.

Opettajantyöstä isä Justin ajatteli, että ”se, joka ei opeta ikuista elämää, on väärä opettaja”. Enemmän kuin tietoa hän pyrki välittämään opiskelijoilleen kiinnostusta iankaikkiseen elämään muistuttaen heitä evankeliumin nuoresta miehestä, joka kysyi Kristukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”[1] Justin teki syvällisen vaikutuksen kaikkiin, jotka tulivat kysymään häneltä neuvoa. Kaikkialla ihmiset ymmärsivät, että hän oli mies, joka eli vain Jumalaa varten ja evankeliumin totuutta puolustaakseen. Hän vakuutti, että ortodoksisuudessa kaikki on evankeliumin mukaista: niin usko, rukous ja askeesi kuin jumalanpalvelukset, sakramentit ja hyveetkin. Kirkon traditio kokonaisuudessaan on evankeliumin elämää.

Toisen maailmansodan ja saksalaismiehityksen aikana isä Justin jatkoi aluksi työtään yliopiston professorina. Kun tiedekunta suljettiin, hän asui eri luostareissa ja käänsi patristisia tekstejä sekä pyhien elämäkertoja. Kommunistien tultua valtaan vuonna 1945 isä Justin monien muiden lahjakkaiden opettajien kanssa karkotettiin kokonaan yliopistosta. Hänet pidätettiin. Dachaun keskitysleiriltä vapautuneen patriarkka Gabrielin (patriarkkana 1938−1950) väliintulon ansiosta hän vältti täpärästi kuolemantuomion ”kansan vihollisena”. Isä Justinilta evättiin oikeus opettamiseen. Hän kierteli muutaman vuoden eri luostareissa, kunnes hän asettui vuonna 1948 pieneen arkkienkeli Mikaelille pyhitettyyn Ćelijen nunnaluostariin Valjevon lähellä.

Ćelijen luostari oli vanha autioitunut munkkiluostari, jonka toimintaa joukko nunnia oli alkanut elvyttää pari vuotta ennen isä Justinin tuloa. Hänestä tuli luostarin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja. Kommunistit eivät kuitenkaan antaneet hänelle rauhaa luostarissakaan, vaan hänet kutsuttiin tuon tuostakin kaupunkiin kuulusteltavaksi. Monesti sisaret nähdessään hänen viipyvän menivät joukolla igumenian johdolla Valjevoon, jossa he seisoivat hiljaa poliisiaseman edessä. Kommunistit pelkäsivät paikallista kapinaa ja vapauttivat Justinin. Kirkon elämän tärkeinä hetkinä isä Justin yritti monesti mennä Belgradiin, mutta joka kerta hänet pakotettiin palaamaan luostariin.

Kristuksen valo ei kuitenkaan voinut jäädä vakan alle. Vuosien mittaan monet niin Serbiasta kuin ulkomailta tulivat kysymään neuvoa pyhältä professorilta. Justinilla oli vahva ortodoksisen ykseyden taju, joka kantoi kaikkien kansallisten rajojen yli. Hän lähetti parhaat oppilaansa opiskelemaan Kreikkaan ja piti kreikkalaisia Serbian hengellisinä opettajina ja valistajina.

Vetäytyminen Ćelijen luostariin avasi isä Justinille opettamisen sijaan uuden hengellisen kilvoituksen tien. Hän paastosi ankarasti. Hänen koko elämänsä keskittyi jumalanpalvelusten ja pyhän liturgian ympärille, joka hänen omien sanojensa mukaan on ”portaat ja silta, joka johtaa taivaaseen”. Toimittaessaan liturgiaa hän muisteli lukemattomia ihmisiä ja vuodatti kyyneliä. Hän oli tietoinen siitä, että nykyserbian kieli oli etääntynyt kauas kirkkoslaavista. Sen tähden hän käänsi liturgian ja muita kirkollisia tekstejä runolliselle nykykielelle, jota ihmiset ymmärsivät mutta joka samalla kunnioitti tekstien pyhää luonnetta.

Nuoruudestaan asti Justin oli tuntenut syvää kunnioitusta pyhää Johannes Krysostomosta kohtaan, ja niinpä hän kirjoitti tämän kunniaksi rukouksen ja akatistoksen. Pyhä ilmestyi hänelle unessa vuonna 1955, asetti evankeliumikirjan hänen päänsä päälle ja luki hänen sepittämänsä rukouksen. Herättyään isä Justin tunsi iloista huumaa ja sanomatonta heltymystä, joka viipyi pitkään hänen sielussaan. Aiemmin vuonna 1936 hän oli nähnyt ilmestyksessä pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ja kirjoitti siitä: ”Sieluni oli sen jälkeen iloinen ja murheellinen; iloinen, koska olin saanut nähdä hänet, ja murheellinen, koska hän hävisi näkyvistäni niin nopeasti.”

Ćelijen luostari nousi isä Justinin aikana kukoistukseen ja lähistölle syntyi sen sisarten perustamia uusia yhteisöjä. Yli kolmen vuosikymmenen ajan isä Justin ohjasi sisaria ankarasti mutta rakastavasti pysymään horjumatta luostarissa ja pitämään kiinni ortodoksisen uskon opinkappaleista.

Isä Justinin ekumenian vastaisuus johti siihen, että hänen ”arestinsa” Ćelijen luostarissa kesti hänen elämänsä loppuun asti eikä hänen akateeminen uransa jatkunut. Tämä osoittautui kuitenkin siunaukselliseksi. Hän oli kuin profeetta, joka oli kaikkien poliittisten järjestelmien yläpuolella taipumattoman omistautuneena Kristukselle ja ortodoksisuudelle. Kirjoituksissaan hän tuomitsi jyrkästi toisin ajattelevien opit ja ekumeenisen liikkeen uudet suuntaukset, mutta ihmisiä kohtaan hän oli kuitenkin herkkä ja täynnä myötätuntoa. Raajarikon näkeminen saattoi saada hänet puhkeamaan itkuun, ja kirkkoon mennessään hän varoi tallaamasta muurahaisia. Keskustellessaan rippilastensa kanssa ylevistä asioista hän saattoi kesken kaiken ryhtyä leikkimään ja nauramaan heidän lastensa kanssa.

Luostarissa isä Justinilla oli mahdollisuus keskittyä tutkimustyöhön, kääntämiseen ja kirjoittamiseen. Hän hallitsi serbian lisäksi sujuvasti venäjän, kreikan, englannin ja saksan kielet. Hänen tuotantonsa käsittää yli 30 nidettä ja kattaa kirkon elämän kaikki alueet. Hänen merkittävimpiin teoksiinsa kuuluu 12-osainen pyhien elämäkertasarja, 3-osainen Dogmatiikka, jonka viimeinen ekklesiologiaa (kirkko-oppia) käsittelevä osa ilmestyi vähän ennen hänen kuolemaansa, sekä useita Uuden testamentin kommentaareja, jotka ilmentävät hänen palavaa rakkauttaan Kristukseen. Hänen teoksensa perustuvat kirkon pyhien isien opetukseen ja niistä on tullut osa ortodoksisen kirjallisuuden aarteistoa.

Isä Justinin elämän loppupuolella hallinnon otteen hellittäessä patriarkka pyysi häntä palaamaan opetustyöhön teologiseen tiedekuntaan. Justin kieltäytyi kehottaen patriarkkaa tekemään työtä kirkon ykseyden eteen. ”Pelastus on katumuksessa, tuossa yleispätevässä lääkkeessä”, hän julisti.

Pyhä Justin nukkui kuolonuneen lyhyen sairauden jälkeen syntymäpäivänään 25.3. (7.4.) vuonna 1979. Vähän ennen kuin hän antoi sielunsa Herran käsiin, hän kuiskasi eräälle vierellään olevalle ystävälleen: ”Ainoa todellinen ihminen on Jumal-Ihminen Jeesus Kristus.” Isä Justinin hautajaisiin kokoontui papistoa eri kansallisuuksista ja uskovia kaikkialta Serbiasta sekä Kreikasta ja Länsi-Euroopasta. Eräs hänen oppilaistaan kirjoitti: ”Ortodoksisuuden ykseys, jota isä Justin korosti niin voimakkaasti eläessään, tuli spontaanisti ilmi hänen hautajaisissaan uskon ja rakkauden ykseydessä, rukouksissa ja yhteisessä veisuussa.”

Isä Justinin hauta Ćelijen luostarissa on tullut pyhiinvaelluspaikaksi, joka kokoaa ortodokseja eri maista. Serbian kirkko kanonisoi hänet vuonna 2010. Hänen muistoaan vietetään kesäkuun 1. päivänä, joka on hänen taivaallisen suojelijansa marttyyri Justinos Filosofin muistopäivä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Erasmus vietti askeettista elämää Syyriassa Antiokian lähistöllä keisari Diocletianuksen (284–305) vainojen aikana. Hänen elämäntapansa teki hänet niin runsaan Jumalan armon arvoiseksi, että korpit ruokkivat häntä samaan tapaan kuin muinoin profeetta Eliaa (20.7.).

Erasmuksesta säteilleen pyhyyden takia hänet valittiin piispaksi vastoin tahtoaan, mutta jonkin ajan kuluttua hän tunsi Jumalan kutsuvan häntä kiertämään apostolina eri seuduilla julistamassa hyvää sanomaa niin sanojensa kuin ihmetekojensa kautta. Saavuttuaan Makedonian Ohridiin Erasmus herätti henkiin isän ja pojan, jotka hän myös kastoi lukuisien pakanoiden läsnä ollessa. Moni kääntyi tämän ihmeen ansiosta kristinuskoon. Erasmus kaatoi paikkakunnan epäjumalankuvat, ja hänen opetettuaan ja julistettuaan seitsemän päivää kristityiksi kääntyviä oli kosolti.

Keisari Maksimianus oli läpikulkumatkalla Hermopoliksessa, kun paikalliset asukkaat kertoivat hänelle, että muuan antiokialainen kristitty kaatoi epäjumalankuvia ja käännytti ihmisiä joukoittain kristinuskoon. Erasmus vietiin keisarin eteen ja häneltä kysyttiin, ketä jumalia hän palveli. Erasmus pysyi vaiti, ja häntä lyötiin kasvoihin.

Myöhemmän legendan mukaan Maksimianus vei Erasmuksen Zeuksen temppeliin ja näytti hänelle valtavan pronssipatsaan. Erasmus katsoi patsasta uhkaavasti, jolloin se hajosi palasiksi ja jäännösten keskeltä nousi pelottava lohikäärme. Kahdenkymmenentuhannen hengen kansanjoukko lankesi kauhuissaan Erasmuksen jalkoihin, ja tämä kastoi heidät.

Myöhemmin pyhä Erasmus toimi myös Italian Campanian Formiassa evankeliumia julistaen. Kun pyhän Erasmuksen kuoleman hetki lähestyi, hän kääntyi itään päin ja rukoili kolme kertaa Herraa antamaan kaikkien niiden synnit anteeksi, jotka tulevaisuudessa muistaisivat häntä. Silloin kirkas kruunu laskeutui taivaasta ja suuri joukko pyhiä tuli saattamaan häntä taivaallisiin kartanoihin.

Lyonin ja Viennen marttyyrien kärsimyksiä keisari Marcus Aureliuksen aikaisissa julmissa vainoissa vuonna 177 tunnetaan kirjeestä, joka kuuluu aikansa kristillisen kirjallisuuden helmiin. Sen laativat vainoista hengissä selvinneet, ja se on osoitettu Vähän-Aasian ja Fryygian seurakunnille. Kirje on säilynyt Eusebiuksen Kirkkohistoriassa (V, 1:1–2:8).

Kirjeen autenttisuus on kiistaton, ja se on samalla varhaisin todiste järjestäytyneestä kristillisestä seurakunnasta Galliassa. Rhônejoen rantakaupungit Lyon ja Vienne muodostivat idän kauppareitin päätepisteen, minkä seurauksena niiden seurakuntiin kuului paljon kreikkalaisia kaukaa idästä, kuten heidän piispansa Fotinos, joka oli lähtöisin Vähästä-Aasiasta. Tämä oli mahdollisesti se vanhus, jota hänen seuraajansa Lyonin piispa Irenaios tarkoitti sanoessaan kuunnelleensa ”niitä, jotka olivat nähneet apostolit”.

Kirjeen esipuheessa sanotaan, että ”on mahdotonta sanoin ilmaista kristittyjen koettelemusten laajuutta, pakanoiden vimmaa pyhiä kohtaan ja kaikkea sitä, mitä autuaat marttyyrit ovat kärsineet”. Vainot alkoivat epävirallisella sosiaalisella eristämisellä: ”Meitä ei päästetty taloihin, kylpylöihin eikä torille.” Tätä seurasivat kansan väkivaltaisuudet, loukkaukset, kivitykset, ryöstely, hakkaamiset ”ja kaikki muukin, mitä raivostunut väkijoukko tekee niille, joita se vihaa”. Sitten alkoi virallinen vaino. Kristittyjen edustajia vietiin foorumille, kuulusteltiin julkisesti ja heitettiin vankilaan. Tuomarin epäoikeudenmukainen kristittyjen kohtelu närkästytti yleisön joukossa ollutta nuorta kristittyä nimeltä Vettius Epagathus, joka pyysi rohkeasti, että saisi puolustaa veljiään syytteitä vastaan. Kun häneltä kysyttiin, oliko hänkin kristitty, hän tunnusti sen, ja hänet lähetettiin saman tien marttyyrien joukkoon.

Kriisi koetteli kaikkien kestävyyttä ja hillitsi niiden intoa, jotka tähän asti olivat auttaneet vankeja. Noin kymmenen tunnustajaa ei kestänyt vaan luopui uskosta. ”Me olimme kaikki hyvin järkyttyneitä”, kirjeessä sanotaan, ”emme tulevien kidutusten pelosta vaan huolissamme siitä, että jotkut muutkin saattaisivat antaa periksi. Joka päivä pidätettiin lisää kristittyjä kunnes molemmista seurakunnista oli koottu kaikki vakavamielisimmät ja aktiivisimmat jäsenet.”

Kirje kuvaa tapahtumia tarkasti. ”Myös joitakin meidän pakanallisia palvelijoitamme pidätettiin, ja pelätessään, että hekin joutuisivat kokemaan samoja kidutuksia, joita he näkivät pyhien kärsivän, Saatanan ja sotilaiden yllyttäminä he alkoivat syyttää meitä ihmislihan syömisestä, insestistä ja muista iljetyksistä, joita meidän ei ole lupa edes ajatella ja joita me voimme tuskin uskoa kenenkään ihmisen tekevän. Kun tieto tästä levisi, monet sellaisetkin, jotka olivat ennen olleet ystävällisiä meitä kohtaan, vimmastuivat. Kansanjoukon, kuvernöörin ja sotilaiden suurin raivo kohdistui vienneläiseen diakoni Sanctukseen, vasta kastettuun Maturukseen, pergamoslaiseen Attalukseen, joka oli aina ollut kirkon tukipilari, ja palvelijatar Blandinaan. Tämän emäntä oli marttyyrien joukossa ja huolissaan siitä, pystyisikö ruumiillisesti heikko palvelijatar rohkeasti todistamaan Kristuksesta, ja me kaikki pelkäsimme. Blandina sai kuitenkin sellaisen voiman, että jopa kiduttajatkin, jotka vuoron perään piinasivat häntä aamusta iltaan, uupuivat.” Kaikki ihmettelivät, miten hän saattoi olla yhä hengissä, kun hänen kehonsa oli revitty riekaleiksi, mutta kärsimysten keskellä hän näytti saavan virkistystä ja rauhaa toistaessaan jatkuvasti sanoja: ”Olen kristitty, emmekä me tee mitään pahaa.”

Myös diakoni Sanctus kesti julmia kidutuksia vankkumattoman rohkeasti. Kaikkiin kysymyksiin hän vastasi vain: ”Olen kristitty.” Kun tavalliset kidutuksen muodot oli kokeiltu, hänen kehonsa herkimpiä osia poltettiin hehkuvan kuumilla levyillä, kunnes hän oli turvonnut aivan muodottomaksi. Kolme päivää myöhemmin, kun hän oli toipunut, sama toistettiin.

Niiden kristinuskosta luopuneiden joukossa, jotka oli suljettu vankilaan siinä toivossa, että he todistaisivat entisiä uskonveljiään vastaan, oli Biblias-niminen hento ja ujo nainen. Kun häntä kidutettiin, hän ”heräsi ikään kuin syvästä unesta ja kiisti jumalanpilkkaajien todistukset sanoen: ’Kuinka me voisimme syödä lasten lihaa, kun emme saa maistaa edes eläinten verta?" Siitä hetkestä alkaen hän tunnustautui taas kristityksi ja hänet vietiin takaisin marttyyrien joukkoon.”

Monet vangituista kuolivat vankilassa julmissa kidutuksissa, varsinkin nuoret ja kokemattomat. Toiset sen sijaan kestivät ja kestivät vahvistaen toisiakin, vaikka olivat jo saaneet kärsiä hirvittävästi ja näyttivät olevan henkihieverissä. Piispa Fotinos raahattiin 90 vuoden iästään ja raihnaisuudestaan huolimatta oikeuden eteen kansanjoukkojen huutaessa. Kun kuvernööri kysyi, kuka kristittyjen jumala oli, hän vastasi: ”Jos olet arvollinen, tulet sen tietämään.” Silloin häntä hakattiin, potkittiin ja kivitettiin, kunnes hän oli melkein tunnoton. Hänet heitettiin ahtaaseen vankityrmään, missä hän kuoli kaksi päivää myöhemmin. Kyseinen tyrmä on säilynyt Lyonissa.

Muiden marttyyrien kärsimykset olivat kullakin erilaisia. Kirjeen sanoin: ”He tarjosivat Isälle kauniin seppeleen, joka oli sidottu kaikenlaisista ja erivärisistä kukista. Oli kohtuullista, että jalot kilvoittelijat kestivät erilaisia koetuksia ja voittivat lopulta iankaikkisen elämän kirkkaimman kruunun.”

Maturus, Sanctus, Blandina ja Attalus joutuivat amfiteatteriin petojen eteen. Maturusta ja Sanctusta ruoskittiin, eläimet raatelivat heitä, ja he kestivät kaiken muunkin, mitä heille tehtiin kansan yllytyksestä. Sitten heidät istutettiin rautaistuimeen, joka kuumennettiin niin, että heidän palaneen lihansa haju täytti areenan, mutta heidän rohkeutensa ei pettänyt eikä Sanctus sanonut sanaakaan lukuun ottamatta sitä todistusta, jonka hän oli antanut alusta alkaen. Koko päivän kidutusten jälkeen he lopulta uhrasivat elämänsä.

Blandinan marttyyriuden aika ei ollut kuitenkaan vielä koittanut. Hänet sidottiin ristinmuotoiseen paaluun ja petoeläimet päästettiin irti. Toiset kilvoittelijat rohkaistuivat nähdessään hänet kädet ojennettuina kuin ristiinnaulitulla ja kiihkeästi rukoillen. Kun eläimet eivät suostuneet koskemaan Blandinaan, hänet vietiin takaisin vankilaan. Attalusta kuljetettiin ympäri amfiteatteria rinnallaan kilpi, jossa luki: ”Tämä on kristitty Attalus”. Kun kuvernööri sai tietää, että Attalus oli Rooman kansalainen, hän määräsi tämän pidettäväksi vankilassa, kunnes keisari päättäisi hänen kohtalostaan.

Alusta alkaen tunnustajat olivat osoittaneet suurta rakkautta ja nöyryyttä. Vaikka he todistivatkin uskostaan, he eivät syyttäneet ketään vaan rukoilivat vainoajiensa puolesta, niin kuin ensimmäinen marttyyri Stefanos, sekä uskosta luopuneiden veljiensä puolesta. He pyysivät muiden kristittyjen esirukouksia, jotta he itse pysyisivät uskollisina. Pian heidän rakastava huolenpitonsa heikommista veljistä palkittiin. Kirjeen sanoin: ”Elävien ansiosta kuolleet palautettiin elämään ja marttyyrit sovittivat ne, jotka olivat hylänneet marttyyrikilvoituksen.” Lopulta saatiin keisarin päätös, jonka mukaan tuomitut kristityt määrättiin kuolemaan mutta luopiot määrättiin vapautettaviksi. Tämän seurauksena ne, jotka olivat aikaisemmin kieltäneet Kristuksen, nyt tunnustivat Hänet rohkeasti, ja heidät lisättiin todistajien joukkoon. Ulkopuolelle jäivät vain ne, jotka eivät koskaan olleet sydämestään olleetkaan kristittyjä.

Fryygialainen lääkäri Aleksanteri rohkaisi vankeja, kun heitä kuulusteltiin. Hän oli asunut monia vuosia Galliassa, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja rohkeasta evankeliumin levittämisestään. Kansanjoukot raivostuivat, kun uskosta luopuneet tunnustivat taas olevansa kristittyjä, ja alkoivat syyttää tästä Aleksanteria. Kuvernööri kysyi, kuka hän oli. Aleksanteri sanoi olevansa kristitty. Hänet tuomittiin siitä paikasta heitettäväksi petojen eteen. Seuraavana päivänä kuvernööri lähetti hänet areenalle yhdessä Attaluksen kanssa miellyttääkseen yleisöä. Heitä kidutettiin monin tavoin ja lopulta surmattiin.

Kirje jatkuu: ”Viimeisenä päivänä palvelijatar Blandina tuotiin taas amfiteatteriin yhdessä noin 15-vuotiaan veljensä Ponticuksen kanssa. He olivat joutuneet päivä päivältä katselemaan toisten kidutusta, ja nyt heidän käskettiin vannoa epäjumalien nimeen. Kun he kieltäytyivät, joukot eivät säälineet naista eivätkä nuorta poikaa vaan kiduttivat heitä monin tavoin yrittäen aina välillä saada heidät vannomaan epäjumalien nimeen. Ponticus kesti sisarensa tukemana jalosti kidutuksia ja antoi sitten henkensä. Autuas Blandina, aivan kuin äiti, joka on lähettänyt lapsensa voittajina edellään Kuninkaan luokse, kiiruhti liittymään heihin iloiten ja riemuiten lopustaan aivan kuin se olisi ollut kutsu häihin eikä petojen kynsiin. Ruoskimisen, villieläinten ja paistamisen jälkeen hänet lopulta heitettiin verkkoon ja annettiin härän raadeltavaksi. Eläin heitteli häntä jonkin aikaa, mutta hänen uskonsa ja yhteytensä Kristukseen kannatteli häntä niin, että oli aivan kuin hän ei olisi edes huomannut, mitä hänelle tehtiin. Lopulta hänkin sai surmansa, ja pakanatkin tunnustivat, etteivät olleet koskaan nähneet kenenkään naisen kestävän kidutuksia yhtä rohkeasti.”

Marttyyrien ruumiit heitettiin Rhônejokeen, jotta heistä ei jäisi reliikkejä eikä muistoakaan, mutta joitakin reliikkejä onnistuttiin keräämään talteen. Kertomus heidän loistavasta voitostaan kuolemasta kulkeutui nopeasti itään ja jäi osaksi kirkon traditiota. Kirjeessä sanotaan: ”Elämää he pyysivät ja Hän lahjoitti sen heille: he jakoivat sen lähimmäistensä kanssa ja lähtivät voittoisina Jumalan luokse. He rakastivat rauhaa ja jättivät veljilleen vain ilon, rauhan, sopusoinnun ja rakkauden.”

Pyhät marttyyrit päättivät kärsimyksensä eri aikoina. Heidän yhteinen muistopäivänsä 2.6. on päivä, jolloin heidän pyhät reliikkinsä nostettiin esiin.

Pyhä Nikeforos syntyi Konstantinopolissa vuoden 758 tienoilla, jolloin keisari Konstantinos Kopronymoksen tuella vainottiin pyhien ikonien kunnioittajia. Nikeforoksen isä oli keisarin palatsin ensimmäinen sihteeri, mutta koska hän ilmoitti avoimesti olevansa ikonien kunnioittaja, hänet erotettiin virastaan ja lähetettiin maanpakoon Nikeaan. Siellä tämä hurskauden esikuvana tunnettu mies kuoli. Tämän jälkeen Nikeforoksen äiti Eudokia uskoi lahjakkaan poikansa erään keisarin sihteerin suojelukseen ja meni itse luostariin. Kun Nikeforos oli onnistuneesti päättänyt maalliset opintonsa, hän seurasi isänsä jälkiä ja hänestä tuli nuoren keisari Konstantinos I:n (780–787) ja leskikeisarinna Irenen sihteeri. Hän osallistui seitsemänteen yleiseen kirkolliskokoukseen keisarillisena edustajana.

Koska ikonien kunnioitus oli tuolloin saatu palautettua, maallista loistoa ja kunniaa karsastanut Nikeforos päätti kuunnella sisäistä ääntään ja ryhtyä munkiksi. Hän vetäytyi Bosporin kaukaisimmalle Aasian puoleiselle rannalle Agathun alueelle, jonne hän perusti luostarin, vaikka oli vielä maallikko. Nikeforos rukoili ja tutki pyhiä kirjoituksia öin ja päivin. Hän perehtyi syvällisesti Jumalan sanaan ja oppi käyttämään filosofiaa ja retoriikkaa, joita oli opiskellut, entistäkin täydellisemmin Jumalan palvelemiseen. Maallisten tieteiden hallitseminen ei johtanut häntä ylpeyteen vaan sai hänet kiittämään Jumalaa ja kasvamaan evankeliumin hyveissä. Vaikka Nikeforos oli yläluokkaa ja arvostettu oppinut, hän oli vapautunut maallisista siteistä ja oli lempeä, vaatimaton ja rakkaudellinen kaikkia kohtaan.

Kun pyhä patriarkka Tarasios oli kuolemaisillaan vuonna 805, hän nimitti Nikeforoksen seuraajakseen. Päätös hyväksyttiin yksimielisesti ja Nikeforos valittiin Konstantinopolin patriarkaksi, vaikka oli yhä maallikko. Keisari Nikeforos I oli ensin epäilevällä kannalla, mutta lopulta hänestä tuli Nikeforoksen innokas kannattaja. Keisari käytti koko auktoriteettinsa saadakseen Nikeforoksen luopumaan yksinäisestä kilvoittelustaan, ja lopulta tämä taipui. Nikeforos vihittiin ensin munkiksi ja sitten muutaman päivän kuluessa kaikkiin pappeuden asteisiin, minkä jälkeen hänet vihittiin patriarkaksi pääsiäispäivänä vuonna 806. Vihkimyksen jälkeen hän asetti juhlallisesti alttarille teoksen, jonka oli kirjoittanut pyhien ikonien kunnioittamisen puolustukseksi.

Tämä poikkeuksellisen nopea maallikon korottaminen kirkollisen hierarkian huipulle nostatti Studionin luostarin munkit vastarintaan pyhien Platonin (4.4.) ja Teodoroksen (11.11.) johdolla. Tilanne kiristyi entisestäänkin, kun uusi patriarkka päätti antaa pappeuden takaisin Joosefille, jonka hänen edeltäjänsä pyhä Tarasios oli erottanut, koska tämä oli siunannut keisari Konstantinos IV:n kanonien vastaisen avioliiton. Munkit katkaisivat ehtoollisyhteyden Nikeforoksen kanssa, jolloin keisari lähetti heidät maanpakoon Nikeforoksen pystymättä vaikuttamaan asiaan. Tilanne raukesi vasta, kun Mikael I nousi keisarin valtaistuimelle vuonna 811. Kun uusi keisari kruunajaisissaan otti vastaan kruunun patriarkalta, hän lupautui puolustamaan ortodoksista uskoa ja kutsui takaisin kaikki ikonien tähden karkotetut. Saadakseen erimielisyydet loppumaan Nikeforos suostui panemaan pappi Joosefin uudelleen viralta.

Ikonikiistojen rauhoituttua pyhä patriarkka Nikeforos koetti vapauttaa kirkon muidenkin harhaoppien vaikutuksesta niin puheillaan kuin kirjoituksillaan. Nikeforos vahvisti avioliiton pyhyyttä kieltämällä korkeassa asemassa olevia hylkäämästä vaimoaan. Hän myös yritti korjata luostareissa esiintyneitä väärinkäytöksiä kieltämällä niin sanotut kaksoisluostarit, joissa asui sekä munkkeja että nunnia. Hänen aikanaan kanoninen järjestys oli voimassa koko kirkossa, armoa ja harmoniaa välittäen. Nikeforos laati 37 kanonia, jotka kuuluvat edelleenkin ortodoksisen kirkon kanonien kokoelmaan.

Myönteinen tila ei kuitenkaan kestänyt kauan. Pettyneenä Bulgarian sotaretkensä huonoon menestykseen keisari Mikael luopui kruunusta ja ryhtyi munkiksi. Hänen jälkeensä keisariksi tuli vuonna 813 Leo Armenialainen. Heti uuden keisarin saavuttua pääkaupunkiin Nikeforos esitti, että tämä allekirjoittaisi ortodoksisen uskon julistuksen ja lupaisi olla tekemättä muutoksia uskoa koskeviin kysymyksiin. Leo ilmoitti kuitenkin, ettei allekirjoittaisi mitään ennen kruunajaisiaan. Kun Nikeforos kruunajaisissa asetti kruunun Leon päähän, hän tunsi kipua aivan kuin olisi työntänyt kätensä nokkosiin tai orjantappurapensaaseen.

Kun Nikeforos vei kymmenen päivän kuluttua uskon julistuksen uudelleen keisarille allekirjoitettavaksi, tämä kieltäytyi vahvistamasta sitä. Vähän ennen joulua vuonna 814 Leo antoi ikonien kunnioitusta vastustavan käskykirjeen. Tähän Nikeforos vastasi julistamalla paaston ja kokoamalla Hagia Sofian kirkkoon suuren joukon väkeä kokoöiseen rukoukseen, jossa pyydettiin Jumalaa varjelemaan kirkkoaan uudelta koetukselta. Keisari sai kuulla kokoontumisesta ja kutsui patriarkan aamun valjettua palatsiin syyttäen tätä yleisen järjestyksen horjuttamisesta. Nikeforos puolustautui sanomalla, ettei hänellä ollut minkäänlaista aikomusta kapinoida keisarin arvovaltaa vastaan. Samalla hän kuitenkin moitti tätä epäasiallisesta puuttumisesta kirkon asioihin ja yrityksestä myrkyttää se harhaopilla.

Seurasi pitkä teologinen keskustelu, jonka aikana Nikeforos perehdytti keisarin ikonien kunnioituksen perusteisiin. Ikoneissa ei suinkaan ole kyse epäjumalanpalveluksesta, sillä Jumala on itse tehnyt itsensä näkyväksi ja siten myös kuvattavaksi Kristuksen ihmiseksi tulemisessa. Kristuksen ihmisyyden kuvaaminen on Hänen lihaksitulemisensa ja siten myös meidän pelastuksemme tunnustamista.

Patriarkan teologisesti loisteliaat selitykset eivät kuitenkaan saaneet Leoa vaihtamaan kantaansa. Keisari onnistui houkuttelemaan harhaoppiinsa muutamia vaikutusvaltaisia piispoja ja pappeja. Nämä tulivat teofaniajuhlan jälkeen Nikeforoksen luo mukanaan ikonien vastaista teologiaa kehitelleitä oppineita ja kehottivat tätä taipumaan. Hän vastasi heille, että koska kaikki kirkot olivat olleet yhtä mieltä kuvista aina Nikean II kirkolliskokouksesta lähtien, hän ei koskaan ryhtyisi keskusteluihin niiden kanssa, jotka ovat oma-aloitteisesti erottaneet itsensä kirkollisesta yhteydestä. Hän lisäsi olevansa valmis eroamaan, jos keisari jatkaisi painostustaan. Keisarin poistuttua Nikeforos erotti harhaoppia kannattavat papit. Aavistaen väkivaltaisten vainojen olevan tulossa hän kirjoitti keisarinnalle ja ministereille pyytäen heitä vaikuttamaan keisariin siten, ettei ikonien takia enää vuodatettaisi enempää verta.

Suuren paaston alussa Nikeforos sairastui vakavasti. Keisari käytti tilaisuutta hyväkseen ja otti haltuunsa Hagia Sofian kirkon varat ja luovutti ne erään virkamiehensä haltuun. Sen jälkeen hän kutsui koolle ikonien vastustajien johtomiehet, joiden eteen hän kutsutti Nikeforoksen. Patriarkka puolusti kiihkeästi oikeaa uskoa. Se oli kuitenkin turhaa, sillä nuo kirkon paimenet, jotka olivat muuttuneet raivokkaiksi susiksi, julistivat hänet virkansa menettäneeksi. Maaliskuun 13. päivänä keskellä yötä henkivartioston päällikkö tuli hakemaan Nikeforoksen tautivuoteelta pilkkaavan väkijoukon odottaessa patriarkaatin ulkopuolella. Hänellä oli hädin tuskin aikaa lausua viimeinen rukouksensa Hagia Sofian katedraalissa jättääkseen kirkkonsa Jumalan Viisauden haltuun, kun hänet jo työnnettiin laivaan. Se vei hänet Agathun luostariin, missä hän oli viettänyt ensimmäiset vuotensa munkkina. Vähän myöhemmin hänet siirrettiin toiseen kaukaisempaan luostariin, jonka hän oli itse perustanut ja omistanut pyhälle Teodorokselle.

Omasta aloitteestaan Nikeforos lähetti tiedon tapahtuneesta keisarille, joka asetti patriarkan istuimelle vannoutuneen ikonien vastustajan Teodotos Kassiteraksen. Uusi patriarkka kutsui nopeasti kokoon hereettisten piispojen kokouksen antamaan virallisen tunnustuksen Hieriassa vuonna 754 kokoontuneelle ikonien vastaiselle kirkolliskokoukselle. Ikonien kunnioitus kumottiin, edesmennyt patriarkka Tarasios kuin myös Nikeforos julistettiin anateemaan, ja uusi ortodoksisen uskon tunnustajien vaino alkoi.

Surullinen asiaintila jatkui aina vuoteen 820, jolloin Mikael II antoi salamurhata keisari Leon. Päästyään valtaan keisari Mikael II mitätöi ikonien vastaisten kirkolliskokousten päätökset Nikeforoksen vaatimuksesta ja kutsui Teodoros Studionilaisen ja muut tunnustajat takaisin karkotuksesta. Ikonien kunnioittamisen kieltävä laki pysyi kuitenkin yhä voimassa Konstantinopolissa, vaikka Nikeforos kirjoitti keisarille kehottaen häntä palauttamaan ortodoksisuuden koko täyteydessään. Pyhittäjä Teodoros, joka oli tehnyt sovinnon Nikeforoksen kanssa ennen vainojen alkamista, kävi useita kertoja tervehtimässä tätä. Hän kirjoitti Nikeforokselle myös rohkaisevia kirjeitä, joissa hän kutsui Nikeforosta ”ortodoksisuuden auringoksi, jonka tunnustuksen säteet valaisevat koko universumin” (kirje 2).

Mikael II tarjosi Nikeforokselle mahdollisuutta palata asemaansa, jos hän lupaisi olla puhumatta pyhistä ikoneista ja Nikean kirkolliskokouksesta. Pyhä patriarkka kieltäytyi ehdottomasti tällaisista kompromisseista ja jäi mieluummin karkotukseen. Sieltä käsin hän kirjoitti tärkeitä tutkielmia valjastaen Aristoteleen filosofian hienoudet ortodoksisuuden palvelukseen. Hän osoitti, ettei Kristuksen ikoni toisinna rajoittamatonta jumalallista luontoa pakanallisella ja pyhää häpäisevällä tavalla, niin kuin ikoneja vastustavat teologit väittivät, vaan että ikoni on suhteessa Kristuksen persoonaan (hypostaasiin) kaltaisuuden kautta. Näkymätön Jumala teki itsensä näkyväksi lihaksitulemisellaan pysyen kuitenkin rajoittumattomana jumaluudessaan.

Nikeforos jatkoi teologista puolustuskampanjaansa aina kuolemaansa saakka. Hän nukkui pois 2.6.828. Viimeiset neljätoista vuottaan hän eli karkotettuna. Pyhän Nikeforoksen ruumis haudattiin hänen luostariinsa, josta se siirrettiin vuonna 846 juhlallisesti Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon. Hänen juhlava paluunsa julisti ortodoksisuuden lopullista voittoa.

Pyhä Nikeforos syntyi 900-luvun alkupuolella varakkaaseen perheeseen Galatian Basileionissa. Hänen vanhempansa olivat valinneet hänelle uran keisarillisena eunukkina. Bysantin valtakunnassa monet tärkeät asemat olivat yksinomaan eunukkien hoidossa. Nikeforos lähetettiin 8-vuotiaana Konstantinopoliin, jossa hän opiskeli tunnetun opettajan johdolla. Hän oli luonteeltaan rauhallinen ja tutki ahkerasti pyhiä kirjoituksia rukouksen hengessä. Lapsesta lähtien Nikeforos oli äärimmäisen armelias köyhiä kohtaan. Hän antoi heille oman takkinsakin. Ja kun hänelle myöhemmin uskottiin isäntänsä varojen hoito, muutamassa päivässä hän oli jakanut kaiken pois köyhille ja kurjille, joita hän ei voinut kohdata sydämensä murtumatta.

Myöhemmin Nikeforos liitettiin hovin papistoon. Hän vietti suurimman osan ajastaan rukoillen ja mietiskellen kaukana kaupunkielämän hälinästä. Paastolla ja askeesilla hän hillitsi himonsa, kun taas armeliaisuus ja huolenpito sairaista tyynnyttivät riidanhalun ja muut kiivastumisen muodot. Tällä tavoin hän eteni kohti täydellistä himottomuutta.

Keisari Nikeforos Fokaksen aikana (961–999) Nikeforos lähetettiin Sisiliaan tukemaan rukouksillaan bysanttilaisia sotajoukkoja huonosti sujuneissa sotatoimissa arabeja vastaan. Sodan päätyttyä Nikeforos nimitettiin Miletin piispaksi Vähään-Aasiaan. Hän puolusti sitkeästi hiippakuntansa etuja voidakseen harjoittaa hyväntekeväisyyttä.

Nikeforoksella oli myös kadehtijoita ja vastustajia, ja hän pelastui täpärästi näiden yritykseltä myrkyttää hänet. Tämän kokemuksen jälkeen hän luopui piispan tehtävästään ja vetäytyi tavallisena munkkina luostariin Latrosvuorelle. Siellä hän eli igumeni Simeonin alaisuudessa, joka oli Pilari-nimellä (Stylos) tunnetun luostarin perustajan pyhän Paavalin seuraaja.

Myöhemmin Nikeforos eli erakkona Vähän-Aasian länsiosassa Platane-nimisessä paikassa. Hänen askeettiset kilvoituksensa ja loistavat hyveensä keräsivät hänen ympärilleen oppilaita. Paikallinen piispa kuitenkin karkotti heidät, joten he siirtyivät Mykalos-vuorelle, jossa he herättivät henkiin vanhan Erebinthoksen luostarin. Tämän jälkeen Nikeforos vetäytyi uudestaan erakoksi Platanen alueelle, mutta parin vuoden kuluttua hän palasi oppilaidensa luo, joiden luku kasvoi jatkuvasti. He perustivat monien ihmeiden myötävaikutuksella uuden Kuivan pellon luostarin, jossa vuoden 1000 tienoilla asui jo 80 munkkia.

Pyhä Nikeforos ei antanut koettelemusten ja Paholaisen kiusausten hämmentää itseään, vaan oli aina lempeä ja huolehtivainen hengellisiä lapsiaan kohtaan. Koko ajan hän myös lisäsi armeliaisuuttaan ja hyväntekeväisyyttään, kun tarpeessa olevia tungeksi joukoittain hänen luostariinsa kuin pelastavaiseen satamaan. Nikeforos ei nimittänyt ketään luostarin taloudenhoitajaksi. Näin hän opetti munkeilleen luottamusta yksin Jumalaan ja totutti heidät olemaan huolehtimatta tulevaisuudesta. Taloudenhoitajan virkaa hoiti itse Jumalanäiti, hän tapasi sanoa.

Pyhän Nikeforoksen silmät olivat ehtymättömien kyynelten lähde. Yönsä hän vietti keskittyneenä lakkaamattomaan rukoukseen, ja jokainen päivä oli hänelle tilaisuus edetä kohti ikuista valkeutta. Nikeforos sai selvänäkemisen ja profetian lahjan ja teki monia ihmeitä.

Pyhä Nikeforos lähti tästä elämästä pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla 1000-luvun alussa. Laumansa kaitsemista hän jatkoi vielä kuolemansa jälkeenkin.

Pyhä marttyyripiispa Simon, kastenimeltään Stenfinn, oli munkkina Corveyn benediktiiniläisluostarissa Weserjoen rannalla Saksassa. Bremenin ja Hampurin arkkipiispa Adalbert vihki hänet lähetyspiispaksi antaen piispanimeksi Simonin.

Simon julisti kristinuskoa Ruotsissa Hälsinglandin maakunnassa. Hänen piispanistuimensa oli todennäköisesti Sigtunassa. Hälsinglandin piispa Simon kärsi marttyyrikuoleman vuoden 1072 jälkeen Ödmordenin metsässä Skogin pitäjässä. Reformaatioon asti pyhää marttyyripiispa Simon Hälsinglandilaista muisteltiin hänen haudallaan Norralassa Söderhamnin lähellä. Hänestä on käytetty myös nimiä Stenphi, Staffan ja Stefanus.

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1300 kreikkalaiseen kauppiasperheeseen Mustanmeren rannikolla Trapezuntassa (nyk. Turkin Trabzon). Hänestäkin tuli kauppias. Kerran kauppamatkalla Mustallamerellä laivan roomalaiskatolinen kapteeni alkoi väitellä Johanneksen kanssa uskonasioista havaittuaan tämän olevan hurskas ortodoksi. Kapteeni ei kuitenkaan saanut Johanneksen ortodoksista vakaumusta järkkymään. Kun laiva saapui tataarien hiljattain valtaamaan Leukopolikseen (Cetatea-Alba), kapteeni päätti kostaa Johannekselle kertomalla tataarien johtajalle, että Johannes oli esittänyt toivomuksen kääntyä tataarien pakanauskontoon.[1] Johtomies kutsui Johanneksen luokseen luvaten hänelle rikkauksia ja kunniaa, jos hän kieltää Kristuksen ja alkaa palvoa aurinkoa, tulta ja tähtiä. Johannes tajusi kapteenin juonet ja vastasi: ”En aio kieltää Kristusta. Kuinka voisin irrottaa sydämeni Vanhurskauden auringosta ja korkeuksista koittaneesta Aamutähdestä ja palata tietämättömyyden pimeyteen? Se mitä sinulle on minusta kerrottu, on valhetta ja petosta. Kiitän sinua ystävällisyydestäsi, mutta en voi kieltää Kristusta, maailman valoa.” Tataarijohtaja raivostui ja antoi pyhän kidutettavaksi. Tuskien raatelemanakaan Johannes ei lakannut kiittämästä Herraa, joka oli nähnyt hänet arvolliseksi tällaisiin koetuksiin.

Huomattuaan tekevänsä turhaa työtä kiduttajat veivät Johanneksen uudelleen johtajan eteen. Tämä yritti vielä kerran taivutella häntä. Johannes sanoi vain: ”Älä huolehdi minun ruumiini haavoista, sillä iankaikkinen omaisuus hankitaan katoavaisilla hyvyyksillä. Ainoastaan se, joka pysyy vahvana loppuun asti, pelastuu. Suokoon Jumala, että pyhittyisin ja tulisin kruunatuksi kärsimysteni tähden, jotka kestän tunnustaessani Kristusta!” Nämä sanat vain lisäsivät tataarijohtajan raivoa. Hän lähetti Johanneksen takaisin vankilaan. Seuraavana päivänä Johannes sidottiin kiinni hevoseen ja häntä raahattiin pitkin kaupunkia. Kun hevonen kulki juutalaiskorttelin läpi, juutalaisia tuli lyömään ja kivittämään Johannesta. Lopulta yksi heistä tempasi miekan ja iski häneltä pään poikki.

Seuraavana yönä ihmeellinen valo laskeutui Johanneksen maantielle jätetyn ruumiin ylle. Samalla kolme loistavaa hahmoa papinpuvuissa tuli suitsuttamaan sitä. Eräs heidät nähnyt juutalainen haki jousen ampuakseen heidät, mutta jähmettyi paikalleen pystymättä liikkumaan koko yönä. Kun tataarijohtaja kuuli näistä ilmiöistä, hän antoi kaupungin kristityille luvan haudata pyhän marttyyrin ruumis kristittyjen hautausmaalle.

Johanneksen kavaltanut kapteeni oli tullut katumukseen ja yritti yöllä varastaa hänen pyhät jäännöksensä viedäkseen ne takaisin hänen kotikaupunkiinsa. Pyhä Johannes oli kuitenkin unessa varoittanut hautausmaan pappia tästä suunnitelmasta. Pappi keräsi kokoon suuren määrän kristittyjä, ja yhdessä he sijoittivat ruumiin turvaan kaupungin kirkkoon. Siellä urheaa marttyyria kunnioitettiin noin 70 vuoden ajan, ja tapahtui paljon ihmeitä.

Kun Moldo-Valakian prinssi Aleksanteri Hyvä (1400–1432) sai kuulla pyhän Johanneksen ihmeistä, hän siirrätti reliikit suuren joukon läsnä ollessa Moldavian pääkaupunkiin Suceavaan, jonka Ekumeeninen patriarkaatti oli juuri tunnustanut metropoliittakunnaksi. Siitä lähtien pyhää Johannesta on kunnioitettu Moldavian suojelijana.

Pyhä uusmarttyyri Demetrios syntyi 1600-luvulla arvostetun papin poikana Vähän-Aasian Filadelfiassa (nyk. Turkin Alasehir), jonka seurakunta oli kuuluisa Johanneksen ilmestyskirjassa saamastaan ylistyksestä. Isänsä kuoleman jälkeen Demetrios sai äidiltään kristillisen kasvatuksen.

Kun Demetrios oli 13-vuotias, turkkilaiset houkuttelivat hänet luopumaan kristinuskosta, ja näin hän pääsi korkea-arvoisen henkilön palvelukseen. Muslimina hänestä tuli varakas korkea virkamies, joka sai vaimokseen naisen parhaista seurapiireistä. Kun Demetrios oli 25-vuotias, Jumalan armo muistutti häntä hänen nuoruudestaan, jonka hän oli viettänyt oikeassa uskossa. Hän tajusi, millaisen petoksen uhriksi oli joutunut. Hän itki katkeria kyyneliä kohtalonsa takia ja päätti julkisesti tunnustautua Kristuksen omaksi hyvittääkseen tekonsa.

Demetrios meni Filadelfian johtohenkilöiden eteen ja julisti, että kahdentoista vuoden sokeuden jälkeen hän oli Pyhän Hengen valaisemana ymmärtänyt, ettei islam tuonut hänelle pelastusta. Hän pyysi, että hänet teloitettaisiin niin pian kuin mahdollista, jotta hän voisi sovittaa syntinsä. Turkkilaiset kävivät raivoissaan hänen kimppuunsa ja antoivat hänelle kolmesataa sauvanlyöntiä. Demetrios kiitti jatkuvasti Jumalaa ja kutsui pyhiä marttyyreja avukseen. Sitten hänet heitettiin vankilaan ja hänen vankityrmäänsä lähetettiin muslimimystikko ja islamilaisia oppineita, jotka yrittivät taivutella häntä muuttamaan mielensä, mutta turhaan. Seuraavana aamuna hänet yllättäen vapautettiin.

Demetrios pelkäsi menettävänsä tilaisuuden pelastua marttyyrikuoleman kautta, ja niin hän kiiruhti kahvilaan, joka oli täynnä turkkilaisia, ja alkoi kovalla äänellä arvostella islamin oppeja ja riisui yltään muslimien vaatteet – valkoisen turbaanin ja vihreän viitan – tallaten ne jalkoihinsa. Turkkilaiset hakkasivat hänet pahanpäiväisesti. He luulivat hänen kuolleen ja alkoivat pohtia, miten pääsisivät eroon hänen ruumiistaan, kun he yhtäkkiä kuulivat Demetrioksen sanovan: ”Annan teille mielelläni rahaa polttopuiden ostoon roviota varten!” Turkkilaiset iskivät häntä kolme kertaa miekalla selkään, niin että miekan kärki tuli ulos rinnasta, mutta hän oli yhä elossa. Heidän raahatessaan häntä roviolle eräs turkkilaisista sivalsi miekallaan palan hänen kasvoistaan, mutta Demetrios painoi verisen lihan takaisin paikalleen.

Kun Demetrios polvistui matkan varrella olevan kirkon eteen rukoilemaan, turkkilaiset leikkasivat hänen jalkansa poikki polven alapuolelta, jolloin hän lopulta menehtyi. Tämä tapahtui 2. kesäkuuta 1657. Pyhän uusmarttyyri Demetrioksen ruumis poltettiin, mutta kun se ei tuhoutunut, hänen teloittajansa leikkasivat sen palasiksi. Näiden reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskossa.

Mytilenen saarella syntynyt pyhä Konstantinos oli muslimilapsi, jonka hyveellisyys ilmeni jo hyvin nuorena. Kun hän oli 15-vuotias, noituuksia harjoittanut nainen antoi hänelle myrkkyä, jonka johdosta hän vammautui eikä pystynyt kunnolla avaamaan silmiään. Myöhemmin hän sairastui vielä isorokkoon ja menetti kokonaan näkönsä. Kolme vuotta poika oli vuoteenomana. Hänen äitinsä oli jo menettänyt kaiken toivon ja odotti vain hänen kuolemaansa. Hurskas kristitty nainen kävi lohduttamassa äitiä ja sanoi lopulta: ”Anna poika minulle, niin pesen hänet meidän kristittyjen pyhässä lähteessä. Ehkäpä Jumala parantaa hänet.” Äiti suostui ja poika parani, jolloin myös hänen silmänsä aukenivat. Muistutuksena ihmeestä toisen silmän luomi ei kuitenkaan koskaan auennut aivan täydellisesti.

Kun Konstantinoksen leskiäiti meni uusiin naimisiin, hänen neljä poikaansa pakenivat väkivaltaista isäpuoltaan Smyrnaan. Siellä myös Konstantinos työskenteli vihanneskaupassa yhdessä veljiensä kanssa, jotka lähettivät hänet usein kauppa-asioille Smyrnan metropoliitan taloon. Siellä hän kuunteli mielellään kristittyjen puheita. Kerrankin hän pyysi yhtä rippi-isää lukemaan hänelle ääneen jotakin kristillistä kirjaa. Tämä vastasi: ”Poikakulta, minulla ei ole nyt silmälaseja mukanani.” Silloin poika juoksi nopeasti kauppaan ja osti hänelle lukulasit. Niin suuri oli hänen intonsa kuulla kristinuskon sanomaa. Hänen parhaimmat ystävänsäkin olivat kaksi kristittyä nuorukaista.

Konstantinoksen elämään tuli myöhemmin vaihe, jolloin aistilliset halut johtivat hänet irstaaseen elämään ja hengellinen innostus katosi. Jumala ei kuitenkaan hylännyt häntä, vaan sytytti sammuneen liekin uudelleen hänen sydämeensä. Hän tajusi lankeemuksensa. Syvän katumuksen vallassa hän kiiruhti Athosvuorelle ja pyysi saada kasteen. Seurauksia pelkäävät munkit eivät kuitenkaan rohjenneet ryhtyä kastamaan muslimia. Lopulta hänet ohjattiin patriarkka Gregorios V:n (10.4.) luo, joka eli tuohon aikaan karkotettuna Ivironin luostarissa. Tämä keskusteli hänen kanssaan ja ehdotti, että hän valmistautuisi kasteeseen kuuden kuukauden ajan Kausokalybian skiitassa. Kun kastepäivä sitten koitti ja hän nousi kastealtaasta, hänen kasvoiltaan loisti häikäisevän kirkas valo. Hän sai nimekseen Konstantinos.

Tämän jälkeen Konstantinos eli skiitassa kuin ruumiiton enkeli. Kerran kun hän oli menossa Ivironin luostariin, hän poikkesi Pyhän Johannes Edelläkävijän skiittaan, jossa säilytettiin monien uusmarttyyrien pyhäinjäännöksiä. Silloin hänessä syttyi suuri halu tulla itsekin marttyyriksi, ja pian hän ei enää muuta ajatellutkaan. Konstantinoksen ohjaajavanhus ihmetteli, miksi hän oli niin miettiväisen ja murheellisen näköinen. Konstantinos kertoi halustaan tulla marttyyriksi. Koetellakseen häntä vanhus käski hänen paastota ankarasti 40 päivää ja lisätä samalla rukouskilvoitteluaan. Johannes näki näyn, että hän oli Hagia Sofian kirkossa, jossa pyhä marttyyri Demetrios (26.10.) tarttui hänen käteensä ja johdatti häntä Kristuksen luo. Kristus kuitenkin lausui: ”Päästä hänet, vielä ei ole aika.” Tästä hän ymmärsi, että jotain oli vielä kesken. Konstantinos päätti lähteä vanhuksensa siunauksella Magnesiaan saadakseen myös sisarensa kääntymään kristinuskoon.

Kun Konstantinos saapui Kydoniaan, eräs turkkilainen tunnisti hänet. Juuri kun hän oli lähdössä Smyrnaan, hänet pidätettiin ja vietiin turkkilaisen agan eteen. Konstantinoksen toive marttyyrikilvoituksesta syttyi uuteen liekkiin, ja hän tunnusti epäröimättä olevansa entinen muslimi, joka oli kääntynyt kristityksi. Toisen kuulustelun jälkeen kupariseppä, joka oli aikoinaan kiduttanut Khioksen pyhää Georgiosta (26.10.), tarjosi taas palveluitaan. Hän suunnitteli metallisen kypärän, joka kuumennettiin hehkuvaksi ja asetettiin marttyyrin päähän. Sitten hän sitoi lyijypallot niin tiukkaan hänen ohimoilleen, että marttyyrin silmät pulpahtivat pois kuopistaan.

Seuraavana yönä eräät puhdassydämiset kristityt näkivät valon, joka lähti Pyhän uusmarttyyri Georgioksen kirkosta ja osui vankilaan, jossa Konstantinosta säilytettiin. Kaikki kaupungin kristityt rukoilivat kiihkeästi hänen puolestaan, että hän kestäisi. Paholainen pelotteli Konstantinosta muuttuen milloin naisen, milloin arabin tai koiran muotoon. Opettaja Gregorios toimitti vankilaan ateenalaisen oppilaansa Johanneksen järjestäen tälle syytteen maksamattomista veloista, niin että tämä saattoi rohkaista Konstantinosta hänen taistelussaan.

Toisessa kuulustelussa Konstantinos pyysi saada kätensä vapaiksi, minkä jälkeen hän teki leveän ristinmerkin sanoen: ”Nyt näette, kuka minä olen, älkääkä odottako, että muuttaisin mieleni.” Suuttunut tuomari veti miekkansa esiin ja löi häntä rintaan, mutta vain hänen paitansa repesi ja loistava kultainen risti ilmestyi hänen rintansa päälle.

Itse Jumalanäiti oli ilmestynyt vankilassa Konstantinokselle sanoen: ”Poikani tahto on, että kärsit marttyyrikuoleman pääkaupungissa, jonka nimeä kannat.” Samalla Jumalanäiti ennusti myös Kydoniaa kohtaavan tuhon. Lopulta alueen muslimihallitsija päätti lähettää Konstantinoksen Konstantinopoliin. Sielläkin hän pysyi lujana uskossaan. Tuomarin käskystä hänet ruoskittiin ja suljettiin sen jälkeen julkiseen kylpylään. Siellä hänellä oli mahdollisuus kutsua luokseen pappi, joka otti vastaan hänen synnintunnustuksensa. Pappi tarjoutui myös huolehtimaan siitä, että hän pääsisi vapaaksi. Konstantinos ei kuitenkaan tahtonut hänen ryhtyvän mihinkään toimenpiteisiin ja näytti hänelle jo saamiaan vaikeita vammoja. Papin välityksellä hän myös lähetti kunnioittavan tervehdyksensä Athoksella tapaamalleen patriarkka Gregoriokselle, joka oli palautettu patriarkanistuimelle ja joka itsekin kärsi marttyyrikuoleman Konstantinopolissa vuonna 1821.

Seuraavana aamuna Konstantinosta kuulusteltiin uudelleen, ja kun hän pysyi lujana uskossaan, häntä piestiin ja hänet vietiin takaisin samaan kylpylään. Seurasi vielä uusi kuulustelu, jolloin väsynyt nuorukainen totesi kuulustelijalleen: ”Kunpa sinäkin tajuaisit, mikä on hyödyllistä sielullesi ja kääntyisit kristinuskoon!” Tästä kimpaantuneena tuomari löi Konstantinosta kasvoihin ja tyrkkäsi hänet ulos. Sen jälkeen hän antoi määräyksen tappaa hänet hirttämällä, kunhan häntä oli ensin kidutettu. Näin päättyi hänen 23.4. alkanut pitkä marttyyrikilvoituksensa.

Välittömästi hirttämisen jälkeen kesäkuun 2. päivänä 1819 pyhä Konstantinos haudattiin turkkilaiseen hautausmaahan, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa hänen hautaansa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Aurelianuksen aikana (270–275) Nikomedeian maaherralle Silvanukselle kanneltiin, että niiden kansalaisten määrä, jotka luopuivat Zeuksen ja Hermeksen palvonnasta ja ottivat vastaan kristinuskon, oli hälyttävästi kasvamassa. Syynä tähän arveltiin olevan, että Zeuksen temppelin pappi Lukillianos oli pari vuotta aikaisemmin kääntynyt kristinuskoon eikä enää uhrannut jumalille valtakunnan menestyksen hyväksi.

Raivostunut Silvanus määräsi, että temppelissä oli tehtävä tarpeelliset valmistelut uhraamista varten, ja lupasi arvokkaimman aseman hallintopalatsissaan sille, joka luovuttaisi Lukillianoksen hänen käsiinsä. Juutalaissyntyinen Simeon paljasti suurta summaa vastaan parin kilometrin päässä kaupungista paikan, missä Lukillianoksen ja muiden uskovien oli tapana kokoontua. Vahva sotilasosasto lähetettiin sinne vangitsemaan Lukillianosta.

Seuraavana aamuna Lukillianos, joka oli erotettu kumppaneistaan, tuotiin Silvanuksen eteen. Maaherra käski häntä ankarasti ja julmilla kidutuksilla uhkaillen kieltämään Ristiinnaulitun ja uhraamaan taas jumalille. Pyhä vastasi: ”En koskaan tule luopumaan toivosta, jonka olen löytänyt Kristuksessa, uhratakseni kuolleille kiville ja epäpuhtaille demoneille. Olen jo menettänyt tarpeeksi monta vuotta elämästäni niitä turhaan palvellessani. Anna minulle mikä rangaistus tahansa ja niin nopeasti kuin mahdollista. Mikään ei saa minua muuttamaan mieltäni!” Maaherran käskystä sotamiehet raastoivat hänen kasvojaan, sitoivat hänet neljään paaluun ja pieksivät häntä kaksi tuntia. Sen jälkeen he käänsivät hänet ylösalaisin pää maata kohden. Lukillianos oli kuin kidutukset eivät olisi ollenkaan koskettaneet häntä. Maaherraa hän piti Saatanan kätyrinä ja Jumalan vihollisena.

Filosofi Crispus suositteli Silvanukselle, ettei tämä tarpeettomasti pitkittäisi kidutuksia, vaan lähettäisi Lukillianoksen nopeasti vankilaan. Hän näet pelkäsi, että marttyyrin lujuus saisi lisää ihmisiä kääntymään kristityiksi. Lukillianos pantiin selliin, jossa ennestään oli jo neljä lasta: Klaudios, Hypatios, Paavali ja Dionysios. Heidätkin oli vangittu siksi, että he olivat kristittyjä. Nähdessään Lukillianoksen pojat lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen häntä rukoilemaan, että hekin saisivat katoamattoman marttyyriseppeleen.

Seuraavana aamuna kaikki viisi vietiin sodanjumalan Marsin temppeliin. Silvanus istui jo siellä ja määräsi heidät uhraamaan jumalille tai muussa tapauksessa heidät heitettäisiin tuleen. Pyhä Lukillianos tunnusti taas palavasti uskonsa ja sanoi, ettei hänellä ollut mitään pelättävää lyhytaikaisessa tulessa, kun taas Silvanus joutuisi ikuiseen tuleen. Lapset toistivat hänen sanojaan ja julistivat rukoilevansa vain Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä. Silvanuksen raivo kasvoi, kun hän näki, että lapsetkin vastustivat häntä rohkeasti. Hän määräsi, että heidät kaikki oli heitettävä tuleen. Mutta marttyyrien rukoillessa taivaalta tuli rankka sadekuuro, joka sammutti tulen. Aivan kuin kolme nuorukaista Babylonin pätsissä hekin seisoivat vahingoittumattomina sammuneiden liekkien keskellä Jumalaa ylistäen.

Tämän jälkeen Silvanus vei heidät Khalkedoniin saadakseen heidät siellä uhraamaan Zeukselle. Lapsille hän lupasi runsaita lahjoja ja ylellisiä vaatteita. He vastasivat yhteen ääneen: ”Menkööt lahjasi kadotukseen sinun kanssasi!” Silloin Silvanus siirsi heidät Byzantionin kaupunkiin, jossa lapset mestattiin ja pyhä Lukillianos ristiinnaulittiin autiolla paikalla. Hänen päähänsä, rintaansa, polviinsa ja sukupuolielimiinsä lyötiin nauloja.

Kristitty neito nimeltä Paula, jolle oli uskottu tehtäväksi huolehtia pidätetyistä kristityistä, oli pelottomasti seurannut marttyyreja ja hoitanut heidän haavojaan. Uhkailuista välittämättä hän kokosi marttyyrien pyhät jäännökset. Paula pidätettiin Nikomedeiassa ja ilmiannettiin Silvanukselle. Tuomioistuimen edessä hän ilmoitti, että Lukillianos oli johtanut hänet uskoon. Kun Paula ei suostunut uhraamaan epäjumalille, hänet riisuttiin alasti ja häntä lyötiin ensin nahkaremmeillä ja sitten kepeillä. Lyöntien keskellä hän lauloi psalmien säkeitä: ”Koko päivän minua kuritetaan, mutta Sinä, Herra, olet minun vahva turvani.” Lopulta häntä hakattiin ryhmysauvoilla, niin että hänen kaikki raajansa murtuivat. Mutta hänen rukoillessaan enkeli saapui hänen luokseen ja paransi hänet. Enkeli ilmoitti Paulalle pyhän Lukillianoksen ja neljän lapsimarttyyrin rukoilevan koko ajan hänen puolestaan, että hän pysyisi lujana uskossa.

Paula vietiin uudelleen Silvanuksen eteen elinvoimaa säteilevän näköisenä. Hän vakuutti kuulustelijalleen, että hänellä oli kiire saada marttyyrin voitonmerkit. Tämän kuultuaan Silvanus löi häneltä leuan murskaksi ja heitti hänet takaisin vankilaan. Kolmannen kuulustelukerran lopuksi Paula heitettiin tuleen, mutta enkeli suojeli häntä ja hän kesti tulen liekin. Lopulta Paula vietiin Byzantionin kaupungin liepeille, missä hänet mestattiin samalla paikalla, jolla pyhä Lukillianoskin oli kärsinyt marttyyrikuoleman.

Kristittyjä vainottiin julmasti 200-luvun puolivälissä, kun keisari Decius pääsi valtaan ja päätti kitkeä kristinuskon kokonaan. Arezzossa, Italian Toscanassa marttyyrikuoleman kärsineiden uhrien joukossa olivat veljekset Pergentinus ja Laurentinus. He olivat nuoria opiskelijoita, kun heidät pidätettiin ja vietiin konsuli Tiburtiuksen eteen syytettyinä kristinuskon harjoittamisesta ja pakanoiden käännyttämisestä. Pergentinus ja Laurentinus tunnustivat syyllisyytensä, mutta tuomari vapautti heidät heidän ylhäisen sukuperänsä ja ehkä myös heidän nuoruutensa takia. Tuomari käski heidän luopua uskostaan ja uhkasi antaa heidät kidutettaviksi, jos heitä vastaan nostettaisiin uusia kanteita. Nuorukaiset eivät suinkaan antaneet periksi vaan kilvoittelivat entistä innokkaammin saaden monia kääntymään kristinuskoon.

Pyhät veljesmarttyyrit Pergentinus ja Laurentinus pidätettiin uudelleen, ja kun he kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät mestattiin vuonna 251. Heitä kunnioitetaan yhä Arezzon suojeluspyhinä.

Pyhä Akhillas vihittiin vuonna 311 Aleksandrian piispaksi, kun edellinen piispa Pietari oli surmattu kristittyjen vainoissa. Akhillas oli kahdeksastoista piispa apostoli Markuksen istuimella.

Akhillas oli korkeasti oppinut ja alkoi johtaa kaupungin katekeettista koulua. Myöhemmin Athanasios Suuri käytti hänestä kunnioittavaa nimitystä ”Akhillas Suuri”. Hänen kautensa jäi kuitenkin vain kahden vuoden mittaiseksi, sillä hän nukkui pois vuonna 313.

Pyhän Klotilden (Klotilda) isä oli Kilperik, joka oli yhdessä kahden veljensä kanssa Burgundin kuningas. Klotilde syntyi vuoden 475 tienoilla, jolloin Rooman valtakunnan hajoamisen jälkeen burgundit, visigootit, frankit ja alemannit jakoivat Galliaa keskenään. Klotilde oli äitinsä kautta tullut kirkon jäseneksi, vaikka muut Burgundin kuninkaalliset olivatkin areiolaisia. Vanhempiensa kuoleman jälkeen hän joutui lähtemään Geneveen maanpakoon.

Frankkien kuningas Klodvig I pyysi kauniin prinsessan kättä vuonna 492, ja avioliitto sinetöi liiton frankkien ja burgundien välillä. Lempeytensä ja hurskaan elämänsä esimerkin ansiosta Klotildella oli vaikutusvaltaa Klodvigiin. Tämä suostui kastattamaan heidän sairaan lapsensa, joka parani äitinsä rukousten ansiosta.

Klodvig itse pysyi kuurona Klotilden kehotuksille, kunnes hänen oli määrä taistella alemanneja vastaan Tolbiacissa, Reinin toisella puolen. Suunniltaan pelosta vastustajan ylivoiman edessä hän kääntyi ”Klotilden Jumalan” puoleen ja lupasi ottaa kasteen, jos voittaisi taistelun. Frankit voittivat, ja katekumeeniopetuksen jälkeen Reimsin piispa pyhä Remigius (1.10.) kastoi Klodvigin joulupäivänä 496. Klodvigin ja kolmentuhannen frankkilaisen ylimyksen ja sotilaan kaste avasi tien koko kansan kääntymykselle kristinuskoon.

Kuningatar Klotilde rakennutti Pariisiin basilikamallisen Pyhien apostolien kirkon. Sinne haudattiin hänen kunnioittamansa pyhä Genevieve Pariisilainen (3.1.), jolle kirkko myöhemmin omistettiin. Klodvigin kuoltua noin 40-vuotias kuningatar vetäytyi Toursiin Pyhän Martinuksen basilikan lähelle ja vietti lopun elämäänsä palvellen Jumalaa. Hän jakoi valtavan omaisuutensa kirkoille ja luostareille.

Vanhimman pojan Klodomerin kaaduttua sodassa burgundeja vastaan Klotilde otti hänen nuoret poikansa suojelukseensa Toursiin. Kun hänen poikansa Klotar ja Kildebert pyysivät Klotildea lähettämään orpopojat heidän luokseen Pariisiin hovissa kasvatettaviksi, hän suostui pahaa aavistamatta, mutta sai pian kauhukseen tietää, että poikien sedät olivat julmasti salamurhanneet heidät ja vain yksi heistä, Klodovald, oli onnistunut pakenemaan Nogentin luostariin Pariisin lähelle. Samoihin aikoihin kuoli Klotilden tytär, joka oli joutunut visigoottien julman ja väkivaltaisen kuninkaan Amalarikin puolisoksi.

Näin Klotilde oli menettänyt kaiken maallisen lohdutuksensa. Hän omisti loppuelämänsä Jumalalle ja pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) kunnioittamiselle. Kun hänen poikansa ryhtyivät sotimaan toisiaan vastaan vuonna 534, Klotilde heittäytyi pyhän haudalle anoen tämän esirukousta. Ihmeellisesti nousi sellainen myrsky, että se erotti armeijat toisistaan ja sai veljekset tekemään sovinnon.

Tuntiessaan loppunsa lähestyvän Klotilde kutsui poikansa Klotarin ja Kildebertin luokseen ja kehotti heitä elämään kristillisessä rakkaudessa. Paljastettuaan heille tulevia tapahtumia hän antoi rauhassa sielunsa Jumalan käsiin 3. kesäkuuta 545 Pyhää Kolminaisuutta ylistäen.

Pyhä Klotilde on kristillisen lesken esikuva, ja häntä on kunnioitettu myös Ranskan monarkian perustajana ja suojelijana. Kerrotaan, että hän enkelin ilmestyksen seurauksena antoi Klodvigille taistelua varten kilven, jonka koristeena oli kolme liljaa Pyhän Kolminaisuuden symbolina, ja tästä ranskanliljasta (fleur de lis) tuli Ranskan monarkian symboli.

Pyhittäjä Caoimhghin (Coemgen), jonka nimen englanninkielinen muoto on Kevin, syntyi irlantilaiseen kuninkaalliseen sukuun vuoden 498 tienoilla. Kerrotaan, että enkeli oli ilmoittanut hänen syntymänsä etukäteen hänen äidilleen. Kasteen jälkeen Caoimhghin annettiin seitsenvuotiaana Cillnamanaghin luostarin munkkien koulutettavaksi.

Kun Caoimhghin oli vihitty papiksi, hän vetäytyi yksinäisyyteen syrjäiseen Glendaloughiin eli ”kahden järven laaksoon” Dublinin eteläpuolelle. Kenenkään tietämättä hän vietti siellä täysin Jumalalle omistautunutta elämää pukeutuen eläinten nahkoihin ja syöden pelkästään nokkosia ja suolaheinää. Caoimhghin vietti kokonaisia öitä seisten järven hyisessä vedessä ja psalmeja lukien. Legendan mukaan järvessä asui hirviö.

Caoimhghin vietti paikalla seitsemän vuotta erakkona seisten usein rukoilemassa käsivarret ristin muodossa. Kerrotaan, että kerran hänen ollessaan liikkumattomana rukouksessa lintu rakensi pesän hänen kämmenelleen, eikä hän laskenut käsiään alas ennen kuin poikaset olivat kuoriutuneet ja lähteneet lentoon. Kilvoittelullaan Caoimhghin ansaitsi sellaisen Jumalan suosion, että enkelit saattoivat hänen rukouksiaan ja puut näyttivät taivuttavan oksiaan hänen ohi kulkiessaan.

Jumalan miehen ympärille alkoi kerääntyä oppilaita, jotka halusivat pyrkiä yhtä taivaalliseen elämään kuin hänkin. Koska Caoimhghinin ainoa huoli oli rukouksessa pysyminen, Herra huolehti heidän tarpeistaan. Joka päivä saukko toi heille tuoreen lohen. Ennen pitkää yksi munkeista alkoi ajatella tappavansa saukon sen kauniin turkin takia, minkä jälkeen saukko ei enää tullut.

Kun Caoimhghin siirsi yhteisönsä vähän kauemmaksi, luostarista tuli suoranainen luostarikaupunki: hengellinen keskus, jonne tuhansien munkkien sanotaan kerääntyneen. He levittivät kristillistä kulttuuria Irlannin itäosissa. Caoimhghin kävi pyhiinvaelluksella Roomassa. Palatessaan hän toi mukanaan runsaasti pyhien reliikkejä, joiden kautta tapahtui ihmeitä.

Vietettyään monia vuosia ohjaten oppilaitaan ja muita ihmisiä Glendaloughin luostarin johtaja pyhä Caoimhghin nukkui pois rauhassa 120 vuoden iässä, ilmeisesti vuonna 618. Hän nousi suurten irlantilaisten pyhien joukkoon, ja hänen luostaristaan tuli yksi Irlannin neljästä pyhiinvaelluskeskuksesta. Sanottiin, että seitsemän pyhiinvaellusta Glendaloughiin vastasi yhtä käyntiä Roomassa.

Cordoban monien marttyyrien joukossa arvostetuimpana pidetään pyhää marttyyri Iisakia. Hän oli hurskas kristitty, mutta osasi niin hyvin arabiaa, että pääsi notaariksi maurien hallintoon. Pian hän kuitenkin vetäytyi muutamiksi vuosiksi luostariin, jota johti hänen sukulaisensa Martin.

Aikanaan Iisak palasi kaupunkiin ja haastoi islamilaisen tuomarin keskusteluun uskonnollisista kysymyksistä. Kun tuomari ylisti Muhammadia, Iisak kielsi kiivaasti väärän profeetan, jolloin hänen vastustajansa raivostuivat ja pidättivät hänet. Oikeudenkäynnin aikana häntä kidutettiin ja lopulta hänet tuomittiin kuolemaan. Tämä tapahtui vuonna 852. Teloituksen jälkeen pyhän marttyyri Iisak Cordobalaisen ruumis lävistettiin seipäällä ja asetettiin pää alaspäin näytteille Guadalquivirjoen varteen.

Pyhittäjä Athanasios oli kotoisin tavallisesta perheestä Vähän-Aasian Kibyrraiotoksesta. Vartuttuaan hän katkaisi kaikki siteensä maailmaan ja alkoi viettää kiertelevän munkin elämää 900-luvun alussa. Hän vaelsi paikasta toiseen etsien hengellisiä miehiä, joiden esimerkistä ja puheista saattoi saada hyötyä.

Eräs entinen senaattori oli perustanut Sangariosjoen varrelle Bityniaan omilla varoillaan luostarin, jota nimitettiin Traianoksen luostariksi. Hän asettui itsekin asumaan luostariinsa, mutta veljestön munkit olivat käytökseltään niin tottelemattomia ja karkeita, että hän ei jaksanut elää siellä vaan joutui jättämään paikan. Matkalla mies tapasi pyhittäjä Athanasioksen, jolle hän kevensi sydäntään, ja piti tapaamista Jumalan järjestämänä. Athanasios onnistui vakuuttamaan senaattorin siitä, että hänen pitäisi palata perustamaansa luostariin, ja lähti itsekin hänen mukaansa.

Athanasios oli jo saavuttanut hengellisen kypsyyden ja onnistui niin olemuksensa kuin opetustensakin voimalla johtamaan Traianoksen luostarin karkeat munkit katumukseen ja Jumalan pelkoon. Hän oli itse heille esimerkkinä siitä, miten hänen hengellisiä opetuksiaan oli noudatettava.

Traianoksen luostarissa Athanasios vihittiin suuren skeeman munkiksi ja papiksi. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimittaa pyhää liturgiaa ja kopioida kirjoja. Athanasioksen askeettisena sääntönä oli syödä vain kerran vuorokaudessa, illalla. Hän oli täysin kuuliainen ja kertoi hengelliselle ohjaajalleen salaiset ajatuksensa. Näin hän saavutti himottomuuden.

Ahkera kirjojen kopioiminen pilasi lopulta Athanasioksen näön. Murheissaan hän sulkeutui ahtaaseen keljaan ja rukoili: ”Herra, en ansaitse sitä, mutta suo minulle näköni, niin annan kaikki työstäni saamani rahat köyhille.” Jumala kuuli hänen pyyntönsä, ja saatuaan näkönsä hän kopioi käsikirjoituksia vielä 28 vuotta. Kaikki saamansa rahat hän antoi lupauksensa mukaan köyhille. Arkipäivänsä hän vietti yksinäisyydessä Jumalan ja Hänen pyhiensä seurassa. Vain sunnuntaisin ja juhlapäivinä Athanasios puhui ihmisten kanssa ja opetti heitä.

Pyhittäjä Athanasios eli hyvin vanhaksi. Hänen kuolinpäivänään pyhittäjä Kosmas (5.10.) – saman joen varrella sijainneen toisen luostarin igumeni – näki näyn, jossa apostoleja Andreasta ja Johannesta käskettiin hakemaan pyhän Athanasioksen sielu taivaaseen.

Pyhä Joosef syntyi Dimitsanan pikkukaupungissa Peloponnesoksella. Opintojensa jälkeen hänet vihittiin diakoniksi Efesoksen hiippakuntaan ja myöhemmin papiksi. Vuonna 1787 hänet valittiin Draaman metropoliitaksi Makedonian maakuntaan. Hänen sydäntään lähellä oli kansan hengellinen valistus. Pyhä Nikodemos Athosvuorelainen (14.7.) käänsi hänen innoittamanaan Synaksarionin eli pyhien elämäkertakokoelman vanhasta kreikasta kansalle ymmärrettävämmälle kreikan kielelle. Nikodemoksen kuoltua Joosef huolehti teoksen painattamisesta.

Vuonna 1810 Joosef valittiin Tessalonikan arkkipiispaksi. Noina levottomina Kreikan vapaussotaa enteilevinä aikoina hän yritti hillitä itsenäisyysliikkeitä, joita hän piti liian uhkarohkeina ja vaarallisina. Heti kun saapui tieto Tonavan alueiden ja Peloponnesoksen kansannoususta maaliskuussa 1821, sulttaani määräsi, että Nikomedeian piispa Athanasios ja Ankhialoksen piispa Eugenios, joiden vaikutusvaltaa hän pelkäsi, oli vangittava ja tuotava Konstantinopoliin. Siellä heidät teloitettiin samaan aikaan pyhän patriarkka Gregorios V:n (10.4.) kanssa.

Arkkipiispa Joosef vangittiin pian tämän jälkeen yhdessä piispakollegoidensa Derkonin Gregorioksen, Trnovon Joannikioksen ja Adrianopoliksen Doroteoksen kanssa. Ensin heitä pidettiin jonkin aikaa vankilassa. Mutta kun kreikkalaiset polttivat turkkilaisen laivan Lesboksen satamassa, kaikki neljä piispaa hirtettiin turkkilaisten kostotoimenpiteenä Bosporin Euroopan puoleisella rannalla 3.6.1821.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät sisarukset Martta ja Maria Betanialaiset kuuluvat Uuden testamentin hurskaiden naisten joukkoon. He asuivat veljensä Lasaruksen kanssa Betaniassa Öljymäen kaakkoispuolella Jerikon tien varrella noin kolmen kilometrin päässä Jerusalemista. Kaikki kolme olivat Jeesuksen rakkaita ystäviä.

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan, kuinka Martta ja Maria saivat Jeesuksen vieraakseen. Oletettavasti Martta oli sisaruksista vanhempi. Maria asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. Martalla sen sijaan oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: ”Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua.” Mutta Herra vastasi: ”Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois.”[1]

Jeesus ei moittinut Marttaa, mutta kiittäessään hyvän osan valinnutta Mariaa hän asetti Martan palvelutehtävän toiselle sijalle ja samalla antoi ymmärtää, että maalliset palvelutehtävät päättyvät aikanaan, mutta Marian osaa ei oteta milloinkaan pois. Ehkä Martta oli valmistamassa runsasta ateriaa, kun yksinkertainenkin olisi riittänyt, ja tämä sai hänen mielenrauhansa häiriintymään niin, että hän arvosteli sanoillaan sekä Jeesusta että sisartaan ja jäi ilman Herran opetusta. Jeesus ei suostunut Martan pyyntöön vaan piti hengen ravintoa arvokkaampana, syntyyhän usko kuulemisesta.[2] Kristuksen sanoissa ilmenee siis tekojen täyttämän elämän vertaaminen rukouksen täyttämään elämään.

Kyseinen evankeliuminkohta luetaan Jumalansynnyttäjän syntymän, temppeliinkäymisen ja kuolonuneen nukkumisen juhlina, vaikka siinä ei mainita häntä lainkaan. Se on valittu luettavaksi, koska Jumalanäiti jo lapsesta asti aina ”valitsi hyvän osan”. Kirkon traditiossa on usein verrattu naimisissa olevia naisia Marttaan ja naimattomia naisia hänen sisareensa Mariaan. Edelliset joutuvat huolehtimaan maallisista asioista mutta jälkimmäiset kantavat huolta siitä, mikä koskee Herraa.[3] Jumalanäiti kantoi huolta siitä, mikä koski Herraa, ja näin hän oli pyhä niin ruumiiltaan kuin hengeltäänkin. Vaikka hänellä oli aviomies, hän eli kuin hänellä ei olisi ollut.

Johanneksen evankeliumin 11. luvussa on kerrottu, kuinka Jeesus ennen kärsimystään herätti Martan ja Marian veljen Lasaruksen kuolleista. Evankeliumien mukaan Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan sekä Lasarusta. Sisaret lähettivät Jeesukselle sanan, että Lasarus oli sairaana. Sen kuultuaan Jeesus sanoi: ”Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden.” Hän viipyi vielä kaksi päivää ennen kuin lähti Martan ja Marian luo. Sillä välin Lasarus kuoli ja haudattiin. Jeesus sanoi: ”Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne. Nyt lähdemme hänen luokseen.” Kun Jeesus tuli perille, hänelle kerrottiin, että Lasarus oli jo neljättä päivää haudassa.

Kun Martta kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän lähti tätä vastaan. Maria oli silloin jo sisällä talossa. Martta sanoi Jeesukselle: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät.” Jeesus sanoi: ”Veljesi nousee kuolleista.” Martta vastasi: ”Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa.” Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?” ”Uskon, Herra”, Martta vastasi. ”Minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan.” Martan uskontunnustus on verrattavissa vain Pietarin sanoihin: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan poika.”[4]

Martta meni kertomaan Marialle, joka oli vielä talossa häntä lohduttamaan tulleiden juutalaisten kanssa, että Jeesus oli tulossa. Maria riensi Jeesuksen luokse ja vaipui hänen jalkoihinsa sanoen: ”Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut.” Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet. ”Missä hänen hautansa on?” hän kysyi. ”Herra, tule katsomaan”, he vastasivat. Jeesus itki. Juutalaiset sanoivat: ”Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli.” Mutta jotkut heistä sanoivat: ”Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?”

Järkyttyneenä Jeesus tuli hautaluolalle, jonka suulla oli kivi. ”Ottakaa kivi pois”, käski Jeesus. Martta sanoi hänelle: ”Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää.” Jeesus vastasi: ”Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?” Kivi vieritettiin syrjään. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: ”Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut.” Sitten Jeesus huusi kovalla äänellä: ”Lasarus, tule ulos!” Silloin kuollut tuli ulos haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: ”Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä.” Näin Jeesus antoi Martalle, Marialle, Lasarukselle ja paikalla olleille juutalaisille havainnollisen esimerkin ylösnousemuksesta.

Johanneksen evankeliumin 12. luvussa kerrotaan, kuinka Maria voiteli Jeesuksen aterialla, jolla myös Lasarus oli läsnä ja Martta palveli vieraita. Pyhän Johannes Krysostomoksen mukaan Maria ei palvellut vieraita vaan omistautui yksin Jeesukselle, sillä hän oli opetuslapsi. ”Maria otti täyden pullon aitoa, hyvin kallista nardusöljyä, voiteli Jeesuksen jalat ja kuivasi ne hiuksillaan. Koko huone tuli täyteen voiteen tuoksua.” Juudas Iskariot moitti Mariaa tuhlauksesta, koska voide olisi voitu myydä kolmestasadasta denaarista, joka vastasi päivätyöläisen tai roomalaisen sotilaan vuoden palkkaa, ja rahat antaa köyhille. Jeesus sanoi Juudakselle: ”Anna hänen olla, hän tekee tämän hautaamistani varten. Köyhät teillä on luonanne aina, mutta minua teillä ei aina ole.” Myös Matteuksen ja Markuksen evankeliumeissa kerrotaan tästä tapauksesta mainitsematta Marian nimeä. Sen sijaan syntinen nainen, joka hänkin voitelee Jeesuksen, on eri henkilö kuin Maria.[5]

Pyhät Martta ja Maria Betanialaiset olivat Kristuksen kärsimysten silminnäkijöitä. Ylösnousemuksen aamuna he menivät mirhantuojien joukossa Hänen haudalleen. Akatistoksen sanojen mukaan he pysyivät uskollisina Kristukselle maallisen vaelluksensa loppuun asti ja kuolivat rauhassa.

Pyhä marttyyripiispa Quirinus Siscialainen on yksi tunnetuimmista marttyyreista, jotka kärsivät Tonavan varrella olevissa maakunnissa keisari Diocletianuksen aikana. Hän oli Siscian[1] piispa. Quirinus pakeni kaupungista kuultuaan, että hänet oli määrätty pidätettäväksi, mutta takaa-ajon jälkeen hänet saatiin kiinni ja tuotiin tuomari Maximuksen eteen. Keskustelun alussa häneltä vaadittiin selitystä pakenemiselleen.

– Tottelen mestariani, Jeesusta Kristusta, todellista Jumalaa, joka on sanonut: ”Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen.”

– Etkö tiedä, että keisarin käsky löytää sinut mistä tahansa? Sinun jumalasi ei voi sinua auttaa.

– Jumala on aina meidän kanssamme ja auttaa meitä, piispa vastasi.

– Lue käsky ja tottele sitä, tuomari kehotti.

– En voi uhrata epäjumalille. Jumalat, joita te palvelette, eivät ole mitään. Minun Jumalani, jota minä palvelen, on kaikkia korkeampi, koska Hänessä on kaikki ja Hän on tehnyt kaiken, mikä on tehty.

– Katso, he tuovat sinulle suitsuketta: uhraa ja sinut palkitaan hyvin, mutta jos kieltäydyt, sinua kidutetaan ja saat kärsiä kauhean kuoleman.

Quirinus vastasi, että kärsimykset olisivat hänelle kunniaksi, jolloin Maximus määräsi hänet ruoskittavaksi. Koko ajan häntä kehotettiin uhraamaan epäjumalille ja hänelle luvattiin, että hänestä tehtäisiin Jupiterin pappi. ”Minä olen jo pappi ja uhraan itseni Jumalalle”, marttyyri huusi pelottomasti. ”Olen valmis kärsimään paljon pahempaakin rohkaistakseni toisia seuraamaan minua lyhyellä tiellä ikuiseen elämään.”

Kun Maximuksella ei ollut valtuuksia tuomita ketään kuolemaan, hän lähetti Quirinuksen Pannonia Priman maakunnan kuvernöörin Amantiuksen eteen Sabariaan, nykyiseen Szombathelyyn Unkarin puolella. Amantius kysyi, pitivätkö tiedot hänen aikaisemmasta oikeudenkäynnistään paikkansa. Quirinus myönsi sen ja sanoi: ”Olen tunnustanut todellisen Jumalan Sisciassa enkä ole koskaan palvonut ketään muuta. Kukaan ei voi koskaan erottaa minua Hänestä.” Amantius ei halunnut kiduttaa vanhusta vaan kehotti häntä tekemään sen, mikä sallisi hänen päättää päivänsä rauhassa, mutta uhkaukset ja lupaukset eivät saaneet Quirinusta muuttamaan mieltään. Kuvernöörillä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin tuomita hänet kuolemaan.

Pyhän marttyyripiispa Quirinus Siscialaisen kaulaan ripustettiin kivi ja hänet heitettiin Rabajokeen. Ennen kuin hän katosi näkyvistä, hänen kuultiin lausuvan rukouksen ja kehotuksen sanoja. Tämä tapahtui vuonna 308. Kristityt nostivat hänen ruumiinsa joesta. Kun Pannonian kristityt pakenivat barbaareja 400-luvun alussa, he veivät pyhät reliikit mukanaan pyhän Sebastianuksen katakombeihin Roomaan, mistä ne siirrettiin vuonna 1140 Santa Marian kirkkoon Trastevereen.

Pyhä Metrofanes oli Rooman keisari Probuksen (276–282) veljen Dometiuksen poika. Jumalan armosta Dometius tajusi pakanallisten jumaluuksien palvonnan turhuuden, kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Sen jälkeen hän muutti poikiensa Probuksen ja Metrofaneksen kanssa Byzantioniin, joka oli tuolloin syrjäinen pikkukaupunki (myöhemmin Konstantinopoli). Dometius ystävystyi kaupungin piispan Tituksen kanssa. Tämä vihki hänet papiksi ja määräsi hänet seuraajakseen.

Dometius johti Bysantionin kirkkoa 24 vuotta, joihin mahtui sekä vainon että rauhan aikoja. Sitten piispanistuimelle nousi hänen poikansa Probus, joka johti Byzantionin kirkkoa noin 12 vuotta. Sen jälkeen kirkon johtajana jatkoi Dometiuksen nuorempi poika Metrofanes, jota kaikki ihailivat hänen hyveittensä ja tasapainoisen ja viisaan luonteensa vuoksi.

Kun Konstantinos Suuri tahtoi siirtää valtakunnan pääkaupungin itään ja etsi sille sopivaa paikkaa, hän kohtasi Byzantionissa Metrofaneksen. Alueen sijainti idän ja lännen risteyksessä ja sen erinomainen ilmasto eivät ehkä olleet ainoita syitä, miksi keisari valitsi pääkaupungiksi juuri Byzantionin. Kerrotaan, että myös piispa Metrofaneksen pyhyys oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Pelkkä pyhän piispan näkeminen oli jo omiaan herättämään syvää kunnioitusta.

Kun ensimmäinen yleinen kirkolliskokous kokoontui Nikeassa vuonna 325, Metrofanes oli jo vanhuuden ja sairauden heikentämä eikä pystynyt itse osallistumaan siihen. Edustajakseen hän lähetti johtavan pappinsa ja luottomiehensä Aleksanterin. Palattuaan Konstantinopoliin keisari Konstantinos vieraili Metrofaneksen luona. Tämä kertoi nähneensä näyn, jonka mukaan ensin Aleksanterista (30.8.) ja sitten Paavalista (6.11.) tulisi hänen seuraajiaan.

Muutama päivä keisarin vierailun jälkeen pyhä Metrofanes lähti tästä maailmasta korkeassa iässä. Hänen sanotaan kuolleen 117-vuotiaana. Kerrotaan myös, että Nisibiksen piispa Jaakob (13.1.) toimitti hänen hautauksensa. Pyhän Metrofaneksen kallisarvoiset reliikit sijoitettiin hänen muistonsa kunniaksi rakennettuun kirkkoon Heptaskaloksen alueelle. Kirkko ja pyhän Metrofaneksen reliikit tuhoutuivat 700-luvun jälkipuolella, kun keisari Konstantinos Kopronymos vainosi ikonien kunnioittajia.

Pyhä Optatus oli Milevin (Milevum, Milevis) piispa Numidiassa, nykyisen Algerian alueella. Hän oli kääntynyt pakanuudesta kristinuskoon. Optatuksesta tuli yksi johtavista kirkon puolustajista 300-luvulla. Häntä verrattiin pyhiin Ambrosius Milanolaiseen ja Hippon piispaan Augustinukseen, vaikka onkin sittemmin jäänyt näiden varjoon.

Optatus oli ensimmäinen piispa, joka kirjoituksillaan osoitti vääriksi donatistien näkemyksiä, kun nämä jakoivat Afrikan kirkkoa nimittäen kilpailevan hierarkian, kiistäen kirkon sakramenttien pätevyyden ja julistaen oman kirkkonsa olevan ainoa oikea Kristuksen kirkko. Donatistinen piispa Parmenianus selitti heidän oppejaan tutkielmassa, joka ei ole säilynyt. Piispa Optatus kirjoitti vuoden 370 tienoilla kirjan, jossa hän osoitti donatistien väitteet harhakäsityksiksi, ja 15 vuotta myöhemmin hän vielä täydensi teostaan. Vaikka Optatus piti skismaa pahempana syntinä kuin vanhempien murhaa, kirja on kirjoitettu sovittelevassa hengessä, koska piispa halusi käännyttää vastustajansa oikeaan oppiin.

Optatus erotti selvästi harhaoppiset ja skismaatikot. Harhaoppiset ovat pettäneet uskonsa tai vääristäneet sen eikä heillä ole todellisia sakramentteja tai jumalanpalveluksia. Skismaatikot taas ovat kapinoivia kristittyjä, joilla on yhteisestä lähteestä perityt aidot sakramentit.

Optatus oli samaa mieltä Parmenianuksen kanssa siitä, että on vain yksi kirkko, mutta korosti, että kirkon olennainen ominaisuus on sen universaalisuus, maailmanlaajuinen katolisuus. Hän ihmetteli, miten donatistit väittivät kirkkonsa olevan ainoa oikea kirkko, vaikka heitä oli vain pienellä alueella Afrikassa ja mitättömässä siirtokunnassa Roomassa. Kirjassaan Optatus myös viittasi paavin istuimeen, ”joka on meidän”, ja laati luettelon – tosin virheellisen – siihenastisista paaveista. Hän selitti katolista oppia, jonka mukaan sakramentit ovat itsessään pyhiä eikä niiden pätevyys ole riippuvainen sakramentin toimittajan kelvollisuudesta, toisin kuin donatistit väittivät.

Kirkon ja valtion suhteesta Optatus totesi, että valtio ei ole kirkossa mutta kirkko on valtiossa, nimittäin Rooman keisarikunnassa. Käsitellessään alkusyntiä ja tarvetta puhdistautua kasteessa, hän kirjoitti kasteen yhteydessä toimitettavista eksorkismeista ja voitelusta. Kirjassaan hän myös kuvaili liturgiaa uhrina, mainitsi kirkon siihen aikaan käyttämiä rangaistuksia ja kertoi reliikkien kunnioituksesta.

Pyhän piispa Optatuksen elämästä ja kuolemasta ei ole säilynyt tarkempaa tietoa, mutta hänen oletetaan kuolleen vuonna 387.

Pyhittäjä Alonios (Alonis) oli askeettinen erämaaisä, joka eli 300-luvulla Egyptin Sketiksessä Niilin deltan länsipuolella. Hänen lyhytsanaisia tarkkanäköisiä viisauksiaan on säilynyt jälkipolville.

Alonios selitti Saarnaajan kirjan kohtaa ”on aika olla vaiti” seuraavasti: ”Jos muistaa nämä sanat, tietää, että on hyvä pysyä hiljaa: Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi.”[1]

Kerran abba Alonios keskusteli abba Agathonin (8.1.) kanssa vaitiolosta. Agathon kysyi: ”Haluaisin olla hiljaa, jotta en sanoisi mitään väärää, mutta miten saavutan sen?” Abba Alonios vastasi: ”Jos et sano mitään väärää, lankeat moniin synteihin.” Agathon kysyi, mitä tämä tarkoitti. Vanhus Alonios vastasi kertomuksella, jotta Agathon osaisi olla varuillaan: ”Kaksi veljestä tekee murhan ja toinen murhaajista pakenee sinun tykösi. Viranomaiset tulevat etsimään murhaajaa ja kuulustelevat sinua. Jos et halua sanoa mitään väärää, sinun täytyy luovuttaa heille luoksesi paennut mies, joka tuomitaan kuolemaan, mutta hänelle olisi parempi, että antaisit hänen päästä vapaaksi, jotta hänet tuomitsisi vain Jumala, joka tietää kaiken.” Alonios uskoi, että murhaaja saattaisi palata oikealle tielle ja ennemmin tai myöhemmin katua tekoaan.

Abba Alonioksen mukaan kukaan ei löydä rauhaa ellei hän sano sydämessään: ”Tässä maailmassa ei ole mitään muuta kuin Jumala ja minä.” Ja toisella kerralla hän sanoi: ”Jos en olisi luopunut kaikesta, mikä oli johdettu minun omasta tahdostani ja näytti minusta hyvältä, en olisi koskaan voinut yrittää saavuttaa hyveitä.”

Nöyryyden ja itsensä alentamisen saavuttaminen kuuluivat abba Alonioksen kilvoitteluun. Näistä kysyttäessä hän sanoi: ”Meidän täytyy asettaa itsemme kaikkia eläimiä alemmaksi, sillä niitä ei tuomita.” Kun abba Alonios oli toimittanut jumalallisen liturgian, vanhat miehet, jotka olivat saaneet siitä hengellistä iloa, kehuivat häntä, mutta Alonios ei ollut kuulevinaan. Kun toinen abba kysyi, miksi hän ei vastannut, hän sanoi: ”Jos minä vastaisin, se merkitsisi sitä, että hyväksyn heidän ylistyksensä.” Pyhittäjä Alonios ei halunnut arvioida ketään ennen aikaansa, ennen kuin Herra tulee: silloin jokainen saa ylistyksensä Jumalalta. Pyhittäjä Alonios Sketisläinen nukkui pois rauhassa.

Pyhä Sofia oli kotoisin Traakian Ainoksesta. Hänen hurskaat vanhempansa olivat kaupungin johtohenkilöitä. Kun Sofia varttui, vanhemmat antoivat hänet avioon ja hän synnytti kuusi lasta. Näin hän eli tavallista maallisten huolten täyttämää elämää. Sofia osoitti kuitenkin käytännössä, että jos joku tahtoo elää Jumalalle otollisesti, huolet eivät voi sitoa häntä. Kaikissa olosuhteissa on aina mahdollista täyttää Herran käskyt ja harjoittaa Jumalalle otollisia tekoja ja hyveitä. Sofia kävi kirkossa kaikissa jumalanpalveluksissa, ja lisäksi hän rukoili kotonaan öisin.

Sofian kaikki lapset kuolivat nuorina. Sen jälkeen hänestä tuli orpojen äiti ja leskien tukija. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja alkoi harjoittaa ankaraa paastoa syöden vain kuivaa leipää ja juoden pelkkää vettä. Kyynel kimmelsi aina hänen silmäkulmassaan ja psalmit olivat jatkuvasti hänen huulillaan. Sofialle oli ominaista pohjaton nöyryys, jota hän osoitti kaikkein alhaisimmillekin. Hän antoi kaikille luokseen tuleville köyhille mielellään runsaita almuja. Autuas Sofia kärsi mieluummin itse puutetta kuin lähetti köyhän pois tyhjin käsin.

Kaikesta tästä Jumala palkitsi Sofian ihmeellisellä tavalla. Sofialla oli köyhien tarpeita varten suuri viiniruukku täynnä viiniä. Hän jakoi sitä heille omin käsin ja havaitsi ihmeekseen, että mitä enemmän viiniä hän siitä ammensi, sitä täydempi ruukku oli. Niin kauan kuin hän ei kertonut ihmeestä kenellekään, se jatkui eikä viini vähentynyt. Mutta kun hän kertoi siitä eräälle sukulaiselleen, ihme lakkasi ja ruukku alkoi tyhjetä. Tämä suretti suuresti Sofiaa. Arvellen, että ihme päättyi hänen arvottomuutensa tähden, Sofia kiristi tämän jälkeen askeettista kilvoitteluaan äärimmäisyyksiin. Hänen koko ruumiinsa kuivettui eikä hän pystynyt enää edes kunnolla hengittämään.

Tällä tavoin kilvoitellen autuas Sofia vietti kaikkiaan 34 vuotta. Koko hänen elinaikansa oli noin 52 vuotta. Vasta vähän ennen kuolemaansa Sofia otti vastaan nunnaksi vihkimyksen.

Pyhittäjä Mefodi tuli nuorena pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luo ja alkoi kilvoitella hänen ohjauksessaan pyhittäjän ensimmäisten oppilaiden joukossa. Hiljaisuutta kaivaten Mefodi siirtyi aikanaan ohjaajansa siunauksella Jahromajoen takaiseen tammimetsään noin 25 kilometrin päähän Dmitrovin kaupungista. Sinne hän rakensi itselleen keljan suon ympäröimälle mäelle ja antautui ankaraan paasto- ja rukouskilvoitukseen. Hänen sielunsa irtaantui yhä enemmän kaikesta maallisesta ja pyrki kiihkeästi kohti taivaallisia. Mutta niin kuin nuotion valo metsässä ei voi pysyä piilossa, niin ei Mefodin kilvoituselämä pysynyt piilossa soiden keskelläkään. Kun hänen luokseen alkoi kerääntyä oppilaita, pyhittäjä Sergei kehotti häntä muuttamaan terveellisempään paikkaan ja perustamaan sinne luostarin. Mefodi seurasi ohjaajansa neuvoa ja perusti luostarin pienen Pešnošajoen varrelle.

Veljestö vietti työteliästä elämää. Mefodi oli heille kaikessa hyvä esikuva. Hän oli ankara itseään kohtaan, mutta suhtautui lempeästi veljiin. Ajoittain hän vetäytyi muutaman kilometrin päähän luostarista rukoillakseen metsän yksinäisyydessä. Joskus pyhittäjä Sergei tuli tapaamaan häntä hengellistä keskustelua varten.

Pyhittäjä Mefodi antoi henkensä Jumalalle luostarissaan vuonna 1392. Hänen hautajaisiinsa kokoontui paljon kansaa, vanhuksia, orpoja ja leskiä, jotka surivat hänen lähtöään. Hänen kunnioituksensa pyhänä alkoi Pešnošan luostarissa ja sen ympäristössä heti hänen kuolemansa jälkeen. Pyhittäjä Mefodin kuolinpäivästä on kahdenlaista tietoa; sen tähden hänen muistoaan on vietetty kahtena eri päivänä, kesäkuun 4. ja 14. päivänä.

Pyhittäjät Jeleazar, Nazari ja Jevmeni perustivat Ääniselle Murma-nimiselle saarelle Pyhän Johannes Kastajan luostarin. Vanhoissa pyhien luetteloissa heitä sanotaan kreikkalaisiksi, minkä vuoksi heitä on pidetty Konstantinopolista pohjoiseen tulleen pyhittäjä Lazari Muromalaisen (8.3.) oppilaina. Heidän elinajastaan ei ole tarkempaa tietoa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät marttyyrit Markinianos, Nikandros, Hyperekhios, Leonidas, Areios, Gorgios, Selianias, Pambo, Apollonia[1] ja Irene pidätettiin Aleksandriassa kristittyjen vainon aikana. Toisiaan rohkaisten he astuivat julmaksi ja säälimättömäksi tiedetyn maaherran eteen. Yhteen ääneen he ilmoittivat, etteivät välittäneet vähääkään maaherrojen vallasta ja uhkauksista, koska nämä eivät tunnustaneet Kristusta Herraksi.

Kristittyjen rohkeuden ärsyttämänä maaherra keksi uuden kidutuskeinon: hän jätti nämä kymmenen pyhää ihmistä päiväkausiksi ulos aidatulle alueelle Egyptin kuumaan aurinkoon ilman ruokaa ja vettä. Hän myös antoi käskyn, että jonkun piti joka päivä huutaa heille aitauksen toiselta puolelta: ”Raikasta vettä ja hyvää ruokaa niille, jotka uhraavat jumalille!” Mutta kristityt pysyivät lujina toivossaan ja tunnustivat Kristuksen ainoaksi Vapahtajakseen. Kärsiminen Hänen tähtensä merkitsi heille todelliseen vapauteen pääsemistä ja kuoleman voittamista. Tultakin polttavampi rakkaus Jumalaan sai heidät vähättelemään kuumuutta ja liikutuksen kyyneleet korvasivat heille veden. Näin he pysyivät rukouksessa ja lauloivat ylistyshymnejä aina kuolemaansa asti. Kun maaherra sai tietää, ettei kukaan heistä ollut antanut periksi, hän käski, että aitaus oli täytettävä maalla. Niin siitä tuli heidän hautansa.

Pyhä Doroteos toimi Tyroksen piispana Foinikiassa Diocletianuksen vainojen aikana 300-luvun alkuvuosina. Hän tunsi hyvin Uuden ja Vanhan testamentin samoin kuin apostolien ja profeettojen elämää koskevat perimätiedot. Doroteos pakeni vainoja Odyssopolikseen (nyk. Varna) Mustanmeren rannalle, jossa hän viipyi kunnes vainot päättyivät vuonna 320. Sen jälkeen hän palasi Tyrokseen ja kaitsi hiippakuntaansa rauhassa monta vuotta.

Kun Julianos Luopio alkoi vuonna 361 toteuttaa salakavalia suunnitelmiaan kristinuskon hävittämiseksi, tuolloin jo 107-vuotias piispa pakeni jälleen Odyssopolikseen. Keisarin lähettiläät kuitenkin löysivät hänet. Edes hänen korkea ikänsä ei herättänyt heissä kunnioitusta, vaan he antoivat kiduttaa häntä julmasti aina siihen saakka, kunnes hän kuoli. Näin piispa Doroteos siirtyi pyhien joukkoon.

Pyhä marttyyripiispa Bonifatius, alkuperäiseltä nimeltään Winfrid, syntyi vuoden 673 tienoilla Englannin Creditonissa, Exeterin lähistöllä. Seitsenvuotiaana hän meni luostarikouluun Exeteriin ja myöhemmin Nurslingiin, missä hän oppi pyhiä kirjoituksia ja maallisia aineita.

Hyvästä oppilaasta tuli ennen pitkää luostarikoulun opettaja. Munkkina Winfrid oli innokas Jumalan sanan julistaja, joka toivoi pääsevänsä lähetystyöhön. Kun hänet oli vihitty papiksi (716), hän lähti kolmen muun Nurslingin luostarin munkin kanssa auttamaan Hollannin apostolia pyhää piispa Willibrordia (7.11.) lähetystyössä Friisinmaalla. Pakanat kuitenkin vastustivat heitä kiivaasti.

Lopulta munkkien oli palattava luostariinsa, jonka johtaja oli juuri kuollut, ja veljestö halusi valita Winfridin hänen seuraajakseen. Winchesterin piispan tuella Winfrid onnistui vapautumaan tästä velvollisuudesta ja valmistautui uuteen lähetysmatkaan käymällä pyhiinvaelluksella Roomassa vuonna 718. Paavi Gregorios II antoi hänelle uuden nimen Bonifatius ja valtuudet levittää evankeliumia Saksan pakanaheimojen keskuuteen.

Baijerin ja Thüringenin kautta Bonifatius palasi Friisinmaalle, missä piispa Willibrord oli onnistunut saamaan takaisin Utrechtin piispanistuimen. Kolmen vuoden ajan Bonifatius työskenteli jo iäkkään Willibrordin kanssa palauttaakseen kristinuskon Friisinmaalle. Kun Willibrord halusi vihkiä hänet piispaksi, hän vastasi, että hänen tehtäväkseen oli uskottu lähetystyö Saksan pakanoiden keskuudessa. Hessenissä hän perusti Amöneburgiin luostarin, josta tuli lähetystyön tukikohta.

Kun paavi sai tietää Bonifatiuksen menestyksestä, hän kutsui tämän Roomaan ja vihki hänet piispaksi ilman hiippakuntaa suoraan paavin alaisuuteen (722). Hessenissä Bonifatius voitti pakanat puolelleen erikoisella tavalla. Hän alkoi kaataa kirveellä tammea, jota pakanat pitivät Thor-jumalan pyhänä puuna. Kun pakanat kävivät hänen kimppuunsa, puu kaatui yhtäkkiä kuin näkymättömän käden halkaisemana Bonifatiuksen jalkoihin ja hajosi neljään osaan. Samaisen tammen puusta hän rakensi kirkon, jonka viereen hän perusti Fritzlarin luostarin.

Kun kristinuskoon kastettavien määrä vähitellen kasvoi, Bonifatius jätti oppilaansa jatkamaan työtä Hessenissä ja lähti itse Thüringeniin (724), missä hän aloitti lähetystyön perustamalla munkkiluostarin Ohrdrufiin Gothan lähelle ja useita nunnaluostareita. Näiden yhteisöjen tueksi hän kutsui Englannista munkkeja ja nunnia, jotka levittivät esimerkillään kristillistä elämäntapaa ja samalla myös sivilisaation valoa.

Saatuaan arkkipiispan arvon paavi Gregorios III:lta vuonna 731 väsymätön apostoli suuntasi tarmokkaan lähetystyönsä Baijeriin, jossa ei ollut vielä vakiintunutta kirkollista organisaatiota, vaikka tienoolla oli tehty lähetystyötä jo pitkään. Hän vihki piispat Salzburgiin, Freisingiin, Ratisboniin ja Passauhun. Palattuaan uudelta pyhiinvaellukselta Roomasta paavin antamien reliikkien ja suosituskirjeiden kanssa hän vihki piispat Hesseniin ja Thüringeniin, missä käännytystyö oli vielä vaikeampaa kuin Baijerissa. Kahdenkymmenen vuoden tiiviin työn tuloksena hän pystyi kuitenkin esittelemään uudelle paavi Sakariaalle kirkon järjestäytyneenä ja toimivana. Työnsä kruunuksi hän perusti keskelle vaikutusaluettaan – Friisinmaa, Hessen, Thüringen ja Baijeri – oppilaansa Strumin avulla Fuldan suuren munkkiluostarin. Bonifatius vetäytyi sinne vuosittain lepäämään ja opettamaan yhteisölle luostariperinnettä. Luostari kasvoi jo hänen elinaikanaan neljäsataapäiseksi.

Bonifatius osallistui vuonna 743 suureen saksalaiseen kirkolliskokoukseen Austrasiassa, frankkien valtakunnan koillisosassa, jossa pyrittiin ratkaisemaan frankkilaisen kirkon ongelmia. Kirkon organisaation epäjärjestys oli jättänyt tilaa pakanuuden uudelle voimistumiselle. Kokouksessa piispojen auktoriteetti vahvistettiin. Myös Bonifatiuksen hallintoalueella piispat saivat tehtäväksi valvoa papistoa, pyhän tradition noudattamista ja taistelua taikauskoa vastaan. Joitakin aatelisten hallussa olleita kirkon maita palautettiin kirkolle ja kelvottomia pappeja erotettiin. Uudistukset levisivät koko frankkilaiseen kirkkoon ja Soissonsin kirkolliskokous vahvisti ne vuonna 744.

Bonifatius yritti saada frankkilaisen kirkon yhdistymisen päätökseen ja siirsi piispanistuimen Kölniin, mutta kun jotkut papiston edustajat ja frankkilaiset ruhtinaat estivät sen toteutumisen, hän asettui Mainziin vuonna 747. Alsace, Alemania ja Trierin alue olivat edelleenkin vähemmän riippuvaisia Roomasta, kun taas Saksi piti itsepintaisesti kiinni barbaarisista tavoistaan. Kun Austrasian major domus Karloman luopui vallasta mennäkseen luostariin, Bonifatius vihki Soissonsissa hallitsijaksi hänen veljensä Pipin III Pienen, josta alkoi karoliininen dynastia (751).

Bonifatius toivoi yhä voivansa tehdä lähetystyötä uppiniskaisessa Friisinmaassa. Hän luovutti Mainzin hiippakunnan oppilaalleen Lullille ja ottaen enteellisesti käärinliinan matkatavaroihinsa lähti talveksi Utrechtiin oppilaansa johtamaan luostariin, josta käsin hän keväällä aloitti lähetystyön Friisinmaan pohjoisosissa.

Lähetystyöntekijät kastoivat suuren joukon pakanoita, mutta 5. kesäkuuta 754, kun piispa Bonifatiuksen oli määrä toimittaa heidän mirhallavoitelunsa, heidän leiriinsä hyökkäsi aseistettu joukko. Palvelijat ja seuralaiset yrittivät tehdä aseellista vastarintaa, mutta Bonifatius asettui heidän keskelleen ja kielsi miehiä kostamasta pahaa pahalla. ”Kauan kaivattu päivä on koittanut. Meidän pelastuksemme aika on tullut. Hyväksykäämme Herran päätös ja kiittäkäämme häntä. Luottakaa Häneen, sillä Hän on jo pelastanut teidän sielunne!” Barbaarit raivostuivat kahta enemmän. Yksi heistä iski miekallaan kaikin voimin Bonifatiusta päähän, niin että tämä menehtyi saman tien. He surmasivat 52 hänen tovereistaan ja tuhosivat miekoilla ja kirveillä lähetystyöntekijöiden ainoat aarteet, reliikkilippaat ja kirjat.

Kristityt hakivat myöhemmin heidän ruumiinsa, ja Bonifatiuksen jäännökset vietiin hänen toivomuksensa mukaisesti Fuldaan, josta tuli pyhiinvaelluskeskus ja Saksan kirkkojen yhtenäisyyden symboli. Fuldassa säilytetään myös kirjaa, jota hän oli ollut lukemassa ja jossa näkyy miekanjälkiä ja pyhän vuodattamaa verta. On sanottu, että pyhällä marttyyripiispalla ja Saksan apostolilla Bonifatiuksella oli Euroopan historiaan suurempi vaikutus kuin kenelläkään muulla englantilaisella, sillä hän oli keskeinen hahmo saksalaisten kristillistymisessä.

Pyhä marttyyri Sancho[1] syntyi Albissa Ranskan eteläosassa. Kun hän oli vielä alaikäinen, muslimit hyökkäsivät hänen kotialueelleen. Maurit ottivat poikasen kiinni ja veivät hänet sotavankina Cordobaan. Siellä hän joutui nuorten alokkaiden joukkoon, joille opetettiin sotataitoja. Sancho ilmoitti olevansa kristitty ja torjuvansa jyrkästi profeetta Muhammadin. Oikeudenkäynnissä vuonna 851 hänet tuomittiin kuolemaan. Useita muita kristittyjä teloitettiin samaan aikaan samasta syystä, mutta ilmeisesti ketään muuta ei kidutettu samalla tavalla. Sancho syöstiin maahan ja lävistettiin elävältä seipäällä varoitukseksi toisille kristityille. Hänen ruumiinsa asetettiin useiksi päiviksi näytteille, minkä jälkeen ruumis poltettiin ja tuhka heitettiin jokeen.

Pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen syntyi Trapezuntassa (nyk. Turkin Trabzon). Nuorukaisena hän pakeni vanhempiensa järjestämää avioliittoa Amisokseen hiljattain perustettuun Kristuksen syntymän luostariin. Sen igumeni Johanneksella oli erottelukyvyn lahja, joten hän pystyi näkemään nuoren miehen loistavan tulevaisuuden ja vihki hänet munkiksi.

Doroteos kilvoitteli innokkaasti ja oli kuuliainen paitsi luostarin johtajalle myös munkkiveljilleen pitäen itseään kelvottomana palvelijana, joka ei ansainnut edes saada heiltä siunausta. Vuosia myöhemmin hänet vihittiin papiksi, mistä lähtien hän toimitti jumalallisen liturgian joka päivä 62 vuoden ajan. Hän eli kokonaan Jumalalle ja kostutti keljan lattian kyynelillään. Kerran hänen kasvonsa loistivat liturgian aikana kirkastuneina kuin Mooseksella tämän palatessa alas Siinain vuorelta.

Doroteos näki näyn, jossa häntä kehotettiin rakentamaan läheiselle Khiliokomoksen kukkulalle Pyhälle Kolminaisuudelle omistettu kirkko ja perustamaan sen ympärille luostari. Hän meni pyytämään kyynelsilmin hengelliseltä isältään Johannekselta, ettei tämä siunaisi hänen lähtöään, sillä hän pelkäsi menettävänsä kuuliaisuuden siunauksen. Johannes käski hänen kuitenkin totella Jumalaa ja antoi hänen mukaansa yhden munkeista. He rakensivat kirkon lähiseudun asukkaiden avulla.

Doroteoksen pyhyyden ansiosta hänen lavraansa kerääntyi pian joukko oppilaita, jotka asuivat kukin omassa keljassaan, elivät kättensä työllä ja kokoontuivat päivittäisiin jumalanpalveluksiin kirkkoon. Jumala siunasi Doroteosta armolla ja ihmeillä yhteisön hyväksi. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Doroteos Khiliokomoslainen pyysi anteeksi jokaiselta veljestön jäseneltä ja antoi sitten yksinäisyydessä ja rauhassa sielunsa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui 1040-luvulla.

1100-luvun puolivälissä Venäjällä käytiin valtataistelua Kiovan ruhtinuudesta. Suuriruhtinaana hallitsi Vsevolod Olgovitš (Oleginpoika), josta kansa ei pitänyt, mutta joka nokkeluutensa avulla onnistui pysyttelemään vallassa. Hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1146 suuriruhtinaskunnan johto siirtyi hänen nuoremmalle veljelleen Igor Oleginpojalle. Kiovalaiset eivät kuitenkaan halunneet enää Olegin jälkeläistä ruhtinaakseen. Jo kahden viikon kuluttua he liittoutuivat ruhtinas Izjaslav Mstislavitšin kanssa ja nousivat Igoria vastaan. Igor vangittiin, vietiin Perejaslavliin ja teljettiin umpinaiseen, ovettomaan ja ikkunattomaan hirsityrmään, jossa hän sairastui. Nääntyneenä hän pyysi, että saisi jättää maailman ja vihkiytyä munkiksi. Perejaslavlin piispa Eufimi täytti hänen toiveensa ja antoi hänelle munkkivihkimyksessä nimen Gabriel. Kun Igor oli toipunut vankeuden rasituksesta, hänet siirrettiin Kiovaan Pyhän Teodoroksen luostariin, jossa hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Ignati.

Seuraavana vuonna valtataistelu ruhtinassuvun eri haarojen välillä puhkesi uudelleen avoimeksi yhteenotoksi. Kansa päätti raivata tieltään kaikki Olegin jälkeläiset, mukaan lukien Igorin − siis skeemamunkki Ignatin. Valtaa pitävä ruhtinas Izjaslav ja hänen veljensä Vladimir yrittivät pelastaa hänet, mutta eivät onnistuneet. Metropoliitta Klimentin varoituksista huolimatta kiihtynyt väkijoukko tunkeutui luostariin ja raahasi kirkossa Jumalanäidin ikonin edessä rukoilleen Igorin pihalle. Häntä pahoinpideltiin ja hänet surmattiin julmasti syyskuun 19. päivänä vuonna 1147.

Kolmen vuoden kuluttua, 5. kesäkuuta 1150, Igorin veli Tšernigovin ruhtinas Svjatoslav siirrätti hänen reliikkinsä Tšernigoviin Kristus Vapahtajan katedraaliin, jossa niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Jumalansynnyttäjän ikonia, jonka edessä pyhä Igor rukoili juuri ennen kuolemaansa, alettiin nimittää ruhtinas Igorin (Igorevin) Jumalanäidiksi. Ikonia säilytettiin Kiovan luolaluostarissa ja se tunnettiin ihmeitä tekevänä. Ikonin juhlaa vietetään samana päivänä pyhän Igorin muiston kanssa.

Kiovan metropoliitta Mikael II jätti piispanistuimensa ja vetäytyi Konstantinopoliin vuonna 1145. Kahden vuoden kuluttua suuriruhtinas Izjaslavin koolle kutsuma Venäjän piispainkokous nimitti metropoliitaksi hurskaudestaan ja oppineisuudestaan tunnetun skeemamunkki Klimentin. Omaa riippumattomuuttaan korostaakseen suuriruhtinas ei pyytänyt nimitykselle Konstantinopolin patriarkan vahvistusta, mikä herätti närää osassa piispoista. Kliment kuitenkin vihittiin piispaksi ja asetettiin virkaan.

Vuonna 1155 Kiovan suuriruhtinaaksi nousi Juri Dolgoruki, joka halusi siirtää Klimentin pois piispanistuimelta. Hänen pyynnöstään Konstantinopolista lähetettiin heti seuraavana vuonna metropoliitta Konstantinos johtamaan Kiovan hiippakuntaa. Patriarkan nimissä tämä syrjäytti Klimentin ja nimitti hiippakuntiin eri puolille Venäjää kreikkalaisia piispoja slaavilaisten sijaan, etteivät paikalliset slaavilaiset piispat enää voisi toimia omavaltaisesti ilman Konstantinopolin siunausta. Tapahtumat herättivät kuitenkin hämmennystä: osa kansasta asettui kannattamaan metropoliitta Klimentiä ja osa Konstantinosta. Kun suuriruhtinas Juri Dolgoruki kahden vuoden kuluttua kuoli, ruhtinaat päättivät ratkaista riidan panemalla viralta molemmat piispat. Heidän pyynnöstään Konstantinopolin patriarkka nimitti Kiovan metropoliitaksi kokonaan uuden miehen, Teodoroksen.

Konstantinos vetäytyi jo ennen Teodoroksen saapumista Tšernigoviin, jossa piispana oli kreikkalainen Antoni. Siellä hän odottamatta sairastui. Hän alkoi katua, että oli rangaissut metropoliitta Klimentin kannattajia liian ankarasti. Ennen kuolemaansa vuonna 1159 Konstantinos antoi piispa Antonille sinetöidyn testamenttinsa vannottaen tätä täyttämään kaiken, mitä siihen oli kirjoitettu. Kun Antoni metropoliitta Konstantinoksen kuoltua avasi ja luki testamentin, kaikki läsnäolijat olivat sanattomia hämmästyksestä. Testamentissa sanottiin: ”Älkää kuolemani jälkeen haudatko ruumistani, vaan sitokaa köysi jalkoihini ja raahatkaa ruumiini kaupungin ulkopuolelle koirien syötäväksi, sillä olen tehnyt syntiä ja saanut aikaan levottomuutta. Olkoon Jumalan käsi tämän vuoksi raskaana päälläni.”

Piispa Antoni ei rohjennut olla täyttämättä pyhän Konstantinoksen viimeistä tahtoa. Kauhuissaan ja kyyneliä vuodattaen hän jätti tämän ruumiin hautaamatta. Kolmeen vuorokauteen yksikään peto ei kuitenkaan koskenut siihen ja joka yö sen yllä loisti kolme tulipylvästä. Samaan aikaan Kiovassa raivosi kolmen päivän ajan kauhea ukkosmyrsky, mutta Tšernigovissa oli kirkas auringonpaiste. Viimein Tšernigovin ruhtinas Svjatoslav antoi määräyksen haudata pyhä Konstantinos Kristus-Vapahtajan katedraaliin pyhän ruhtinas Igorin viereen. Heti hautauksen jälkeen myrsky Kiovassa tyyntyi ja kansa kokoontui suuriruhtinaan kehotuksesta muistopalveluksiin katumaan pyhää Konstantinosta vastaan tekemiään syntejä. Pyhän Konstantinoksen reliikkien äärellä Tšernigovissa tapahtui paljon ihmeitä.

Pyhä Feodor oli pyhän Aleksanteri Nevskin vanhempi veli. Hän syntyi vuonna 1218 (1219). Kronikoiden mukaan hänen isänsä Vladimirin ruhtinas Jaroslav Vsevolodovitš jätti hänet ja Aleksanterin edustajikseen Novgorodiin vuonna 1228 Feodorin ollessa vain 10-vuotias. Vapaat novgorodilaiset valitsivat kuitenkin ruhtinaakseen pyhän Mikael Tšernigovilaisen (20.9.) ja nuorukaiset joutuivat lähtemään Novgorodista.

Viisitoistavuotiaana pyhä Feodor oli isänsä toivomuksesta menossa naimisiin pyhän Mikael Tšernigovilaisen tyttären Feodulian kanssa. Vieraiden kokoontuessa hääjuhlaan nuori sulhanen odottamatta kuoli kesäkuun 5. päivänä vuonna 1233. Hänet haudattiin Novgorodiin Pyhän Georgioksen (Jurjevin) luostariin. Feodorin kihlattu morsian jätti maailman, vihkiytyi nunnaksi ja kilvoitteli saavuttaen pyhyyden. Hänet tunnetaan pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilaisen nimellä (25.9.).

Vuonna 1614 ruotsalaiset sotajoukot hyökkäsivät Jurjevin luostariin. He avasivat pyhän ruhtinaan haudan ja löysivät hänen pyhäinjäännöksensä maatumattomina ruhtinaanvaatteissaan. Tämän jälkeen reliikit siirrettiin Novgorodin Pyhän Sofian katedraaliin.

Pyhittäjä Pietari syntyi 1100−1200-lukujen vaihteessa Serbiassa – nykyisen Kosovon alueella – Ujmirin kylässä lähellä Pećin kaupunkia. Hänen vanhempansa olivat hartaita ortodokseja. Pietari oli luonteeltaan lempeä ja nöyrä. Hän mieluummin paastosi, kävi kirkossa ja luki Raamattua kuin leikki ikäistensä lasten kanssa. Raamatusta hän oppi, että palvellakseen Jumalaa hänen tulisi jättää kaikki mitä maailmassa on, myös kotinsa ja vanhempansa. Hänen sielussaan syttyi kaipaus omistautua Jumalalle yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa.

Isänsä kuoleman jälkeen Pietari kertoi halustaan vetäytyä erakkoelämään. Hänen äitinsä anoi häntä jäämään kotiin ja huolehtimaan nuoremmasta siskostaan Helenasta. Pietari myöntyi. Hän otti huolehtiakseen perheen elatuksesta, mutta ei kuitenkaan luopunut askeettisista paasto- ja rukouskilvoituksistaan, vaan kaksinkertaisti ne. Äitinsä kuoleman jälkeen hän päätti viimein toteuttaa toiveensa ja jättää maailman. Hänen sisarensa ilmaisi myös halunsa omistautua paasto- ja rukouselämään. Yhdessä he lähtivät kotikylästään. Läheisessä kirkossa eräs vanha munkki vihki Pietarin munkiksi.

Pietari rakensi lähistölle kaksi keljaa, toisen itselleen ja toisen sisarelleen. Heidän sukulaistensa ja ystäviensä vierailut keskeyttivät kuitenkin tuon tuostakin heidän hiljaisen kilvoituselämänsä, ja lopulta he päättivät siirtyä kaukaisempaan paikkaan. Sielläkään heidän hyveellinen ja pyhä elämänsä ei pysynyt salassa, vaan veti puoleensa vieraita.

Pyhien elämäkertojen innoittamana Pietari halusi antautua yhä suurempiin kilvoituksiin, mutta koki sisarensa esteeksi. Viimein hän teki päätöksen lähteä eteenpäin yksin. Helena kuitenkin huomasi hänen lähtönsä ja seurasi häntä. He saapuivat yhdessä Prizrenin kaupungin yläpuolella kohoavalle korkealle vuorelle Koriša-nimisen kylän (nyk. Kabaš) lähettyville. Kun he pysähtyivät lepäämään, Helena nukahti ja Pietari päätti jättää hänet. Hän siunasi nukkuvan sisarensa ristinmerkillä ja lähti nopeasti matkaan pyyhkien eron kyyneleitä. Kun Helena herättyään huomasi olevansa yksin, hän itki katkerasti. Hän päätti jäädä vuorelle koko loppuelämäkseen. Hän asettui Korišan kylään ja vietti siellä neitseellistä ja pyhää elämää niin kuin Pietari oli häntä opettanut.

Jätettyään sisarensa Pietari kiipesi korkealle vuoristoon ja asettui asumaan löytämäänsä luolaan. Siellä hän kilvoitteli elämänsä loppuun asti kauan kaipaamassaan täydellisessä yksinäisyydessä, piilossa ihmisten katseilta. Hän kärsi vuodenaikojen mukaan milloin kylmyydestä, milloin kuumuudesta. Ravinnokseen hän käytti tammenterhoja ja villiyrttejä. Villieläimet eivät ahdistelleet häntä vaan pitivät hänelle seuraa.

Demonit sen sijaan taistelivat jatkuvasti Pietaria vastaan. Hän torjui ne laulamalla psalmeja ja hengellisiä lauluja läpi yön auringonnousuun asti. Käärmeenhahmoisen demonin kiusatessa hän varustautui sitä vastaan 40 päivän paastolla ja kutsui avukseen Jumalan enkeliä. Sitten hän lähti luolastaan ja alkoi taistella demonia vastaan lausumalla Jeesuksen nimeä. Pietari näki, miten ylienkeli Mikael ilmestyi, karkotti käärmeen miekallaan ja rohkaisi Pietaria jatkamaan kilvoitustaan. Kunnioitus ja suuri rauha täyttivät Pietarin sydämen. Hän löi rintaansa sanoen mielessään: ”Minä olen himojen mustaama ja löyhkään syntieni tähden. Mikä minä olen, että Sinä, Herra, lähetät enkelisi luokseni?” Hän palasi luolaansa kyyneliä vuodattaen ja kiitti Jumalaa ja pyhää ylienkeli Mikaelia.

Ilmestyksen jälkeen Pietari lisäsi kilvoituksiaan. Hän saavutti sellaisen sydämen puhtauden, että saattoi nähdä kaikki pahojen henkien virittämät ansat ja tehdä ne tyhjiksi rukouksella ja nöyryydellä. Hän sanoi: ”Minä olen tomua ja tuhkaa Herran edessä enkä pysty tekemään mitään omin voimin. Siksi minä paastoan ja kärsin täällä erämaassa, sillä Herra on minun Jumalani ja Pelastajani. Häneen minä panen koko toivoni.”

Kun Pietari oli saanut voiton kaikista demonisista kiusauksista, Herra täytti hänet sanomattomalla ilolla ja ympäröi jumalallisella valolla. Näky kesti monta päivää ja sen aikana Pietari sai tavanomaisen kitkerän ruokansa asemasta nauttia valosta säteilevää taivaallista makeutta. Palaen rakkaudesta Jumalaan hän toisteli psalmin sanoja: ”Minun sieluni janoaa Jumalaa, elävää Jumalaa. Milloin saan astua Jumalan kasvojen eteen?”[1]

Viimein Herra lähetti Pietarin luo muutamia Jumalaa rakastavia munkkeja, jotka pyysivät häntä opettamaan heille askeettista elämää. Pietari otti heidät iloiten vastaan, sillä hän tiesi lähtönsä olevan jo lähellä. Hän pyysi heitä kaivamaan hänen luolaansa haudan, johon hänet tulisi haudata. Munkkien pyynnöstä hän kertoi heille elämästään ja kilvoituksistaan. Pian tämän jälkeen pyhittäjä Pietari sairastui. Hyvästeltyään veljet hän antoi sielunsa rauhassa Herralle, jota hän oli rakastanut lapsuudestaan asti ja palvellut askeettisissa kilvoituksissa vanhuuden päiviinsä saakka. Hänen kuolinyönään 5. kesäkuuta vuonna 1270 (tai 1275) munkkiveljet näkivät monien kynttilöiden valaisevan hänen luolaansa ja kuulivat enkelten laulua. Seuraavana aamuna he löysivät hänen ruumiinsa kivisestä haudasta. Hänen kasvonsa säteilivät valoa ja luola oli täynnä hyvää tuoksua.

1300-luvun puolivälissä Serbian kuningas Dušan rakennutti kirkon pyhittäjä Pietarin haudalle. Osia hänen pyhäinjäännöksistään vietiin Konstantinopoliin. 1500-luvun lopulla pyhäinjäännökset olivat vaarassa joutua turkkilaisten miehittäjien käsiin. Silloin Korišan luostarin munkit piilottivat ne 200 kilometrin päähän Pyhän Mikaelin luolakirkkoon Crna Rekan luostarissa, jossa ne nykyäänkin ovat.

Pyhittäjät Vassian ja Joona olivat Solovetskin luostarin munkkeja ja igumeni Filipin (myöhemmin Moskovan metropoliitta, ks. 9.1.) oppilaita. Kun luostariin rakennettiin uutta pääkirkkoa, heidät lähetettiin vuonna 1561 mantereelle hakemaan kalkkia. Paluumatkalla laiva joutui Vienanjoen suulla myrskyyn ja upposi. Aallot heittivät Vassianin ja Joonan ruumiit Unalahden itärannalle, josta talonpojat löysivät ja hautasivat ne. Pian Vassian ja Joona ilmestyivät unessa Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin munkki Mamantille, joka johti luostarin suolankeittämöitä Unan kauppalassa. Hän rakennutti pyhittäjien haudalle tsasounan vuonna 1599.

Vassianin ja Joonan haudalla alkoi tapahtua sairaiden paranemisia. Vuonna 1623 pappismunkki Jakov perusti paikalle luostarin, joka tultiin tuntemaan Pertominskin luostarina. Tsaarin lahjoitusten avulla luostariin rakennettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkko.

Kesäkuun 5. päivänä muistellaan pyhittäjien Vassianin ja Joonan reliikkien löytymistä. Lisäksi heitä muistellaan kesäkuun 12. päivänä, joka oletettavasti on heidän kuolinpäivänsä.

Valamon Kristuksen kirkastumisen luostarin kilvoittelijoista monet olivat kotoisin Pohjois-Venäjän kuvernementeista. Näin myös Ivan Aleksejevitš Aleksejev, joka myöhemmin tultiin tuntemaan skeemaigumeni Johanneksena. Hän syntyi Tverin läänissä 14. helmikuuta vuonna 1873 pienessä Gubka-nimisessä kylässä. Alueen keskukseen Lihoslavlin kaupunkiin oli kotoa muutaman kymmenen kilometrin matka, kun taas läheisin, Jumalanäidin Znamenie-ikonille omistettu kirkko oli parin kilometrin päässä Iljinskojen kylässä. Se oli tulevan luostarivanhuksen lapsuuden ja nuoruuden pyhäkkö, keskeinen johdattaja uskon maailmaan. Kirkon pihassa seisoo edelleen kivinen matala rakennus, entinen seurakuntakoulu, jossa myös tuleva luostarivanhus sai kirkon välittämät opin alkeet.

Ivan-pojan kotitalo sijaitsi kylän toisten talojen rintamassa päätyikkunat tilavalle keskusaukiolle päin. Se oli tavanomainen pieni venäläinen kylä, elämältään ja hengeltään samankaltainen kuin lukemattomat muut pikkukylät. Aleksejevien perhe oli patriarkaalinen, työteliäs ja harras. Uskonelämä oli osa jokapäiväistä elämän kulkua.
Ivanin tie Valamon Kristuksen kirkastumisen luostariin kulki kahden portin kautta, joista toinen oli Pyhän Nil Stolobnojelaisen (7.12.) luostari ja toinen Pietarin kaupunki. Sadanviidenkymmenen kilometrin päässä Tveristä luoteeseen sijaitsee luonnonihanalla Seliger-järven saarella pyhän Nilin 1500-luvun alussa perustama luostari. Tähän luostariin nuori Ivan teki kolme pyhiinvaellusmatkaa, mutta Nilin erakkolasta ei kuitenkaan tullut hänen kilvoituspaikkaansa. Nuorukaisen tie johti kohti pohjoista, keisarikunnan pääkaupunkia Pietaria.

Isä Johanneksen veli oli muuttanut kotikylästä Pietariin ja avannut siellä kapakan. Ivan sai sieltä työpaikan muutamaksi vuodeksi. Lapsuuskodin rauhaisa elämä samoin kuin jumalanpalvelukset kotikirkossa ja pyhiinvaellukset Nilin erakkolaan olivat nyt pelkkiä muistoja. Elämän täyttivät pitkät työpäivät veljen kapakassa. Esirippu maailman näyttämölle iloineen ja suruineen oli avoin. Sitten etsijän tie kulki yhä pohjoisemmaksi.

Kristuksen kirkastumisen luostari Valamon saaressa oli Pietarissa monille tuttu ja maantieteellisestikin lähellä. Luostarilla oli kaupungissa kaksi edustustoa kirkkoineen ja taloineen. Ivan lienee vieraillut niissä, ja niin hänessä syntyi kiinnostus luostarielämään. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Kristuksen kirkastumisen luostariin ja viipyikin siellä pari vuotta, mutta vielä oli edessä paluu maailmaan. Nelivuotinen armeijapalveluskin oli suoritettava. Tämän jälkeen seurasi pari vuotta kotielämää Gubkassa ja sitten vuonna 1901 lopullinen siirtyminen Kristuksen kirkastumisen luostariin.

Valamon luostari eli 1900-luvun alussa ulkoisen suuruuden aikaa. Luostarin asukkaiden väkiluku munkkeineen, noviiseineen ja harrastajineen nousi peräti tuhanteen neljäänsataan. Tähän suureen perheeseen liittyi myös Ivan Aleksejev. Hän kävi läpi luostarielämän eri asteet noviisista alkaen. Kesäkuussa 1910 hänet vihittiin munkiksi nimellä Iakinf, joka merkitsee jalokiveä. Luostarikäytännön mukaan hän suoritti kuuliaisuustehtäviä alkuun pääluostarissa ja Pietarin edustustossa ja sitten eri skiitoissa.

Venäjän vuoden 1917 vallankumous ja Suomen valtion itsenäistyminen sulkivat rajan itään, ja samalla loppuivat kaikki yhteydet Venäjän kirkkoon. Valamon luostari jäi yksin kamppailemaan saarelleen, mutta Venäjän luostareista poiketen sitä ei suljettu eikä vainottu.

Uusi valtapoliittinen tilanne merkitsi muutoksia myös valtakunnan pohjoisosassa. Suomen ortodoksisen kirkon alaisuuteen liitettiin pyhän Trifonin (15.12.) 1500-luvulla perustama Petsamon Pyhän Kolminaisuuden luostari. Tähän Jäämeren rannan luostariin tarvittiin uutta johtajaa. Munkki Iakinf suostui hänelle yllättäen esitettyyn pyyntöön. Kanssakilvoittelijat varoittivat tulevan tehtävän vaaroista, vaikeuksista ja rististä. Hän vastasi: ”Emme me tiedä, milloin ja missä muodossa Herra antaa ristin.” Iakinf vihittiin loppuvuonna 1921 papiksi ja igumeniksi, ja hän sai mukaansa pohjoiseen kaksi nuorta pappismunkkia.

Isä Johannes tunnusti olevansa luonteeltaan arka ja halusi pysyä asioista päätettäessä mieluummin syrjässä. Hän ei halunnut hallita eikä määräillä, vaan kaikki käskeminen ja komentaminen oli hänelle tuskallista. Nyt hän oli kuitenkin luostarin johtaja, jonka käskyvaltaan ja valvontaan kaikkien oli määrä alistua. Petsamon veljestö oli tottunut työntekoon, mutta kirkossa käyminen, hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja muu hengellisyyden harrastaminen oli vähäisempää. Uusi johtaja muistutti muutoksen tarpeellisuudesta, ja eräät ottivatkin neuvosta vaarin. 

Sitten tuli muita vaikeuksia. Kun johtajan ote luostarin arkielämässä ei tuntunut tarpeeksi lujalta, ottivat muut johtajuuden käsiinsä. Johtokunnan ja veljestön puolella esiintyi igumenin mielipahaksi omavaltaisuutta, ja isä Iakinf alkoi pohtia paluuta rakkaalle Valamon saarelle. Isä Johannes muisteli tapahtunutta: ”Ihmissuvun vihollinen on hyvin viekas taistelussa. Sodassa viisaan sotilaan tavoin se tietää, että tärkeintä on ensin saada johtaja hämmennyksiin ja sitten onkin helppo saattaa joukko sekasortoon. Vihollinen hämmensi mieleni ja sydämeni murheella, alakuloisuudella ja ikävällä Valamoon. Ajattelin, että siellä on hengellisiä vanhuksia, joiden kanssa on hyvä jakaa surunsa vaikeina hetkinä.” Suruissaan hän yritti lievittää murhettaan jopa viinalla. Isä Johannes muisteli, kuinka hän pelastui tuskan tilasta huutamalla Jumalan puoleen ja tunnustamalla täydellisesti oman heikkoutensa ja voimattomuutensa. ”Olin rukoillut aikaisemminkin, mutta nähtävästi en kyllin vilpittömästi, ja olin luottanut enemmän omiin voimiini kuin Jumalan apuun. Niinpä Herra sitten antoi minulle ymmärrystä muistaa hänen sanansa: ’Ilman minua ette voi tehdä mitään.’” Isä Iakinf pysyi Petsamon luostarissa ja palasi Valamon saarelle vasta vuonna 1932.

Kristuksen kirkastumisen luostarissa igumeni Iakinf vihittiin suureen skeemaan ja sai uudelleen kastenimensä Johannes. Hänen asuinpaikakseen tuli yksinäinen Johannes Kastajan skiitta, erakkojen saari. Hän muisteli: ”Elin yksinäni pienessä mökissä Johannes Kastajan skiitassa. Valmistin itse ruokani, kasvatin vihanneksia ja leivän hain luostarista tai silloin tällöin paistoin itse. Yöt valvoin mielelläni, kävin nukkumaan aina vasta kahdentoista jälkeen; kahdelta tai kolmelta nousin jalkeille. Tietenkin nukuin sitten päivällä sen verran minkä luonto vaati.”

Vanhus nautti hiljaisuudesta, rauhasta ja luonnon ihanuudesta. Skiittaelämä tarjosi asukkaalleen mahdollisuuden uppoutua kilvoittelijaisien opetusten maailmaan. ”Rakastan lukea pyhiä isiä, sillä he ovat tiennäyttäjiä taivaan valtakuntaan. Luen, hämmästelen ja ihastelen heidän opetustaan. Yksinkertaisesti en osaa irrottautua heidän kirjoituksistaan.”

Kolmekymmenluvun loppuvuosina isä Johannes vietti talvet pääluostarissa. Hänet oli määrätty rippi-isän apulaiseksi. Luostarissa vieraili runsaasti pyhiinvaeltajia ulkomaita myöten. Sitten kaikki muuttui. Talvisodan aikana helmikuun alussa ankarien ilmapommitusten jälkeen Valamon veljestö evakuoitiin saarelta. ”Jumalan armosta olen säilynyt hengissä. Vaikka nukunkin lavitsalla, olen hengessä levollinen enkä edes ajattele Valamoa – aivan kuin en olisi siellä elänytkään. - - - Jätin Valamon rauhallisesti ja Valamon pommituksenkin kestin hätääntymättä. Hälytyksen aikana en juossut pommisuojaan, vaikka meillä oli sellaisena pääkirkko, vaan istuin keljassani ja luin pyhää Evankeliumia. Pommien pudotessa rakennus vapisi, ikkunalasit menivät pirstaleiksi, ovet paiskautuivat auki, mutta minulla oli eräänlainen sisäinen varmuus siitä, että jään henkiin.”

Veljestön väliaikaiseksi sijoituspaikaksi tuli Kannonkosken pitäjä Keski-Suomessa. Sieltä nyt alle pariin sataan kutistunut vanhusten veljestö muutti kesällä 1940 Heinävedelle, josta ostettu Papinniemen kartano nimettiin Uudeksi Valamoksi. Se oli myös isä Johanneksen loppuvuosien koti.

Vaikka Uusi Valamo oli vain häivähdys menetetystä luostarista, mieltyi isä Johannes paikkaan, sen luonnonkauneuteen ja erityisesti rauhaan. Laajan vesistön kiertämä niemi metsien keskellä muistutti hänen mielestään Laatokan Valamon skiittaa. Vanhuksen kelja sijaitsi veljestön ulomman kasarmimaisen asuinrakennuksen toisessa kerroksessa, jonka ikkunasta avautui näkymä niitylle, pitkälle niemeen ja järven selälle. Tähän huoneeseen saapuivat myös vanhuksen rippilapset hengellisiin keskusteluihin. Skeemapappismunkki Jefremin kuoltua skeemaigumeni Johanneksesta tuli luostarin rippi-isä. Isä Johanneksesta tuli myös monen luostarissa kävijän hengellinen opastaja. Useimmat heistä olivat Venäjän emigrantteja, ympäri maailmaa hajaantuneita pakolaisia. Vanhus neuvoi ja opasti heitä kirjeitse hengellisissä kysymyksissä.

Aika Uudessa Valamossa muodostui isä Johanneksen kultakaudeksi. Hänestä tuli laajalti arvostettu hengellinen ohjaaja eli starets. Opetuksensa hän ammensi Raamatusta ja pyhien isien teksteistä. Pitkä ja monivaiheinen kilvoitus auttoi ymmärtämään ihmiselämän monimutkaisia ja usein sekavia tilanteita. Rippilapsien kirjo oli laaja – pappeja ja maallikoita, keisarillisen hovin piirissä eläneitä, taidemaailman edustajia ja kansanihmisiä – kaikki he kaipasivat kuuntelijaa ja lohduttajaa, neuvoja ja opastusta. Sitä he saivat vanhuksen luona käydessään ja vielä useammin kirjeitse.

Henkisen lohdutuksen lisäksi skeemaigumenin puoleen käännyttiin myös konkreettisissa kysymyksissä. Hän teki pitkiä matkoja sairaiden luo, ja tällöin hänen kauttaan tapahtui todistettuja Jumalan ihmetekoja. Esimerkiksi Marina Latschinoff kertoi kuinka hänen alun perin pietarilainen, nyt Helsingissä asunut mummonsa Natalia Vasilievna Karhu halvaantui. Hänen tyttärensä Klavdia matkusti Heinäveden Valamoon ja toi mukanaan Helsinkiin isä Johanneksen, jonka useamman viikon rukousten jälkeen mummo tuli terveeksi. Isä Johannes oli jo aiemmin ohjauksellaan hoitanut terveeksi Marinan tämän ollessa pienenä vammautunut.

Isä Johanneksen rukouselämä oli syvällistä ja rajoja ylittävää. Kirjailija Tito Colliander muisteli 1960-luvulla pojalleen, kuinka skeemaigumeni Johannes erään kerran saattoi häntä Uudesta Valamosta valtatien varteen. Yhtäkkiä isä Johannes pysähtyi ja sanoi: ”On kuin joku rukoilisi täällä lähellä.” Noin sadan metrin päässä heidän takanaan tuli nainen ja miehet pysähtyivät odottamaan häntä. Skeemaigumeni puhutteli naista, joka ei puhunut venäjää. Colliander käänsi suomeksi Johanneksen kysymyksen: ”Rukoilitteko juuri?” Nainen silminnähden hämmästyi ja totesi: "Niin, katso, minä juuri luin Jeesuksen rukousta, kävelin ja toistelin sitä.” Skeemaigumeni Johannes sanoi yksinkertaisesti: ”Juuri niin minä ajattelinkin.”

Skeemaigumeni Johanneksen muisto on säilynyt myös hänen synnyinseuduillaan Keski-Venäjällä tähän päivään asti. Siten isä Johannes yhdistää myös alueen ortodoksisia kirkkoja ja on niiden yhteinen esirukoilija.

Pyhittäjä Johanneksen venäjänkielinen kirjekokoelma ilmestyi jo hänen eläessään. Seuraavina vuosikymmeninä teos julkaistiin englanniksi, suomeksi ja kreikaksi. Nykyään Valamon vanhuksen kirjeet tunnetaan erikielisinä laitoksina ympäri maailmaa ja niiden kautta pyhittäjä Johannes on tullut monille rakkaaksi ja läheiseksi. Kirjeissään pyhittäjä Johannes opettaa kärsivällisyydestä: ”Kirjoitat, että tunnet sielusi raskaaksi. Tiedä kuitenkin, ettet ole ainoa, joka saa kärsiä tällaista raskasta olotilaa. Koko ihmiskunta painiskelee Adamin ikeen alla tottelemattomuuden takia. Näihin olotiloihin on vain yksi keino: kärsivällisyys ja rukous. Ja usko, että tulee muutos parempaan, sillä kuten säässä on muutoksia, niin on myös meidän elämässämme.”

Toisten tuomitsemisesta pyhittäjä Johannes kirjoitti: ”Kun alat penkoa omaa sydäntäsi, löydät sieltä satapäisen käärmeen. Älä kuitenkaan säiky äläkä arkaile: Jumalan avulla olet murskaava siltä päitä. Kun valvot elämääsi, alat huomata olevasi kovin huono ja heikko etkä enää tuomitse toisia, vaan alat pitää heitä hyvinä, et enää edes kiinnitä huomiota toisten ihmisten heikkouksiin ja koet sydämessäsi hiljaisuutta ja rauhaa; ajoittain tulevat osaksesi lohduttavat kyyneleet."

Syntiin lankeamisesta pyhittäjä Johannes opetti lohdullisesti: ”Lankeemusten tarkoitus on meille hämärä asia, eikä kenenkään ymmärrys pysty sitä käsittämään. Pyhittäjä Johannes Klimakos kirjoittaa tästä: ’Älä kauhistu, vaikka joka päivä lankeaisit; älä erkane Jumalan tiestä, vaan seiso sillä miehuullisesti, ja enkeli, suojelijasi, antaa arvon kestävyydellesi.’”

Lakihenkisyydestä pyhittäjä Johannes opetti: ”Kirjoitin, että kirjain kuolettaa hengen, mutta näitten sanojen tarkoitus pitää käsittää oikein: kirjain kuolettaa silloin, kun siihen pysähtyy ja pitää sitä lopullisena hyvänä eikä vain keinona hyvän saavuttamiseen; hedelmää ei tietenkään tule ilman lehtiä, mutta toisaalta viinipuu kuivettui, kun se ei tuottanut hedelmää.”

Rukouksesta pyhittäjä Johannes kirjoitti paljon. ”Rukouksessa kuuluu meidän osallemme vaivannäkö, siinä menestyminen taas riippuu armovoimasta. Mitään enempää älä etsi, äläkä intoile. Hengellisessä elämässä ei ole sijaa hyppäyksillä, se on vähittäistä kehitystä, jossa vaaditaan kärsivällisyyttä.”

Pyhittäjä Johannes kuoli rauhallisesti omassa keljassaan 5. kesäkuuta 1958. Hänet kätkettiin veljestön rivihautaan salmen takaiseen kalmistoon. Rippilapset hankkivat haudalle tammipuisen ristin. Pyhittäjän ohjaamien ihmisten joukko alkoi harventua, mutta hänen opetuskirjeensä tulivat yhä useamman tietoisuuteen.

Neuvostovallan romahdus, rajan aukeneminen itään ja kirkon elämän elpyminen siellä avasivat isä Johanneksen opetuksille tien myös hänen kotimaahansa. Samoin hänen lukijoilleen ja ystävilleen avautui pyhiinvaellustie myös pyhittäjän kotikylään Gubkaan sekä lapsuuden Iljinskojen kyläkirkkoon. Venäläiset pyhiinvaeltajat ovat puolestaan löytäneet tien isä Johanneksen haudalle Uuteen Valamoon. Tammiristi pyhittäjän haudalla on vaihtunut kiitollisten opetuslasten pystyttämään graniittiristiin; siinä ovat Kristuksen kasvot mosaiikki-ikonissa ja liekki uskon ja toivon vertauskuvana. 

Ekumeeninen patriarkaatti vahvisti pyhittäjä Johannes Valamolaisen pyhyyden 29.11.2018. Hänen muistopäiväänsä vietetään 5. kesäkuuta.

Pyhä Markos syntyi 1700-luvun puolivälissä Smyrnassa kristittyyn perheeseen. Vartuttuaan Markus meni Uuden Efesoksen kaupunkiin, jossa hänen veljensä pappismunkki Paisios toimi kanttorina, ja perusti sinne pienen yrityksen. Sieltä hän siirtyi Khioksen saarelle, jossa hän solmi avioliiton. Veljensä kehotuksesta hän kuitenkin siirtyi takaisin Uuteen Efesokseen. Siellä hän lankesi aviorikokseen naimisissa olevan kristityn naisen Marian kanssa. Asia tuli kaupungin turkkilaisjohtajan eli agan tietoon, ja eräänä yönä hän pidätytti laittoman pariskunnan.

Seuraavana aamuna sekä Markos että Maria kuolemanrangaistusta peläten ilmoittivat tuomioistuimen edessä kääntyvänsä islamiin. Markos ympärileikattiin ja Marian aga otti omaan haaremiinsa. Hänet päästettiin kuitenkin vapaaksi neljän kuukauden kuluttua, ja pariskunta liittyi jälleen yhteen. Markos alkoi saada palkkaa agalta, joka kohteli häntä kuin omaa poikaansa. Ulkonaisesti hän käyttäytyi vihaisesti kristittyjä kohtaan, mutta hänen sisimmässään omatunto soimasi häntä raskaasti.

Lopulta Markos meni salaa erään rippi-isän luo ja tunnusti hänelle kyyneleitä vuodattaen syntinsä. Hän kertoi halustaan päästä pakenemaan kristityille alueille, missä hän voisi tulla jälleen kristityksi. Maria oli samaa mieltä, ja he molemmat pitivät huolta siitä, ettei Marian poikaa, joka hänellä oli edellisestä avioliitostaan, ympärileikattu. Rippi-isä keksikin keinon, millä he pääsisivät pakenemaan. Hän neuvoi Mariaa teeskentelemään sairasta. Aga lähetti hänen luokseen hyvän lääkärin, joka oli kristitty ja rippi-isän hyvä ystävä. Tämä ilmoitti agalle, että sairaus on niin paha, että apua löytyisi vain Smyrnasta. Näin he saivat luvan lähteä matkaan.

Aga alkoi kuitenkin epäillä, että kyseessä saattoi sittenkin olla pakoyritys, ja lähetti Smyrnan ylituomarille kirjeen pyytäen tätä vangitsemaan heidät. Markos oli jo aivan Smyrnan edustalla, kun hän huomasi agan lähetin ja alkoi epäillä, että tämä oli lähetetty heidän takiaan. Niinpä he lähtivät saman tien laivalla kreikkalaisten asuttamille Joonian saarille, jotka tuohon aikaan kuuluivat Venetsialle. Siellä heidät otettiin mirhallavoitelun sakramentilla takaisin kirkon yhteyteen. Samalla heidät myös vihittiin avioliittoon.

Tämän jälkeen Markos ja Maria asuivat useilla eri paikkakunnilla ja päätyivät aina Venäjän laita-alueille saakka. Markoksen omantunnontuskat eivät kuitenkaan hellittäneet. Yhä enemmän häntä alkoi kiehtoa ajatus, että hän tunnustaisi muslimien edessä kääntyneensä takaisin kristinuskoon ja sovittaisi siten kieltämisensä marttyyrikuolemalla. Niinpä hän palasi takaisin Turkin vallan alla oleville seuduille. Hän puhui monien piispojen ja muiden kirkonmiesten kanssa aikeistaan. Kaikki kuitenkin varoittivat häntä uhkarohkeudesta ja muistuttivat apostoli Pietarinkin saaneen pelkästään katumuksensa tähden anteeksi sen, että oli kolmasti kieltänyt Kristuksen.

Markoksen sydämessä loimunnut rakkaus Kristukseen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan. Hän palasi Uuteen Efesokseen, jossa hänen kääntymisensä islamiin oli tapahtunut. Siellä hän kohtasi ensimmäisen rippi-isänsä. Tämä kielsi kuitenkin häntä ryhtymästä mihinkään, koska kaupunkiin oli saatu turkkilaisilta johtomiehiltä lupa rakentaa uusi kirkko. Monet muslimit olivat siitä kuohuksissaan, koska sellaisia lupia ei yleensä annettu. Lisäksi oli kulunut vain vähän aikaa pyhän Georgioksen (6.4.) marttyyrikilvoituksesta. Uusi marttyyri ärsyttäisi muslimit koko kristittyä väestönosaa vastaan.

Markos palasi pettyneenä Khioksen saarelle. Siellä kaksi hänen tuttavapappiaan yritti vakuuttaa hänelle, että koska hänen marttyyrikilvoituksensa jäi toteutumatta hänestä itsestään riippumattomista syistä, Jumala ei kiellä häneltä marttyyrikruunua, vaan pitää häntä ”aikomukseltaan marttyyrina”, kuten sanonta kuului. Hänelle riittäisi, jos hän lähtisi viettämään askeettista elämää Athokselle. Tämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Markosta. Hän vietti yönsä rukouksessa ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Heti aamulla hän meni saaren turkkilaisen tuomioistuimen eteen, heitti turbaaninsa maahan ja pantuaan päähänsä athosvuorelaisen munkinmyssyn julisti risti kädessään kääntyneensä takaisin kristityksi. Tuomari kysyi häneltä, oliko hän tullut hulluksi vai oliko hän juovuksissa. Markos vastasi kirkkaalla äänellä olevansa täysin kunnossa ja julisti olevansa valmis vuodattamaan verensä rakkaudesta Kristukseen.

Markos heitettiin vankilaan ja pantiin jalkapuuhun. Hän alkoi sisäisen ilon vallassa laulaa kauniilla äänellään kirkkolauluja ja psalmeja. Tämä ärsytti vanginvartijoiden päällikköä, joka oli fanaattinen muslimi. Hän ryntäsi Markoksen kimppuun ja potki häntä kolmisenkymmentä kertaa eri puolille ruumista, kuten vankilaan tulleet kristityt myöhemmin kertoivat. Kun Markos sanoi vartijalle olevansa kristitty luopio, tämä raivostui vielä enemmän ja pahoinpiteli häntä niin, että hän sylki verta. Seuraavana yönä pyhälle Markokselle ilmestyi kolme uusmarttyyria, jotka kutsuivat häntä liittymään joukkoonsa mahdollisimman nopeasti.

Toisena päivänä iltapäivällä Markos vietiin uudelleen kuulusteltavaksi. Hän vahvisti aikaisemman todistuksensa ja tuomitsi voimallisesti islaminuskon. Läsnäolijat alkoivat hakata häntä armottomasti yhdessä vanginvartijoiden kanssa. Hän huudahti: ”Jos tietäisitte, minne olen menossa, heittäisitte menemään nuo ryhmysauvanne ja seuraisitte minua!”

Heti Markoksen kilvoituksen alettua Khioksen kristityt alkoivat paastota ja kerääntyivät kirkkoihin rukoilemaan hänelle voimaa. Hänelle onnistuttiin viemään pyhä ehtoollinen joka päivä. Kolmannen kuulustelun jälkeen kesäkuun 5. päivänä 1801 tuomari tuomitsi Markoksen mestattavaksi. Valoisin kasvoin Markos kiirehti mestauspaikalle, jonne oli kokoontunut valtava ihmisjoukko. Hän laski päänsä mestauspölkylle ja sanoi pyövelille: ”Lyö hyvin!” Mutta hämmennyksissään tämä epäonnistui ja joutui iskemään kuusi kertaa ennen kuin Markoksen pää putosi maahan. Kristityt riemuitsivat nähdessään marttyyrin saattaneen loppuun voittoisan taistelunsa. Suurin joukoin he ryntäsivät keräämään pyhäinjäännöksiksi hänen verisiä vaatekappaleitaan, kun taas jotkut menivät kirkkoihin laulamaan kiitosveisuja Jumalalle, joka oli vahvistanut marttyyria loppuun asti.

Pyhän Markoksen vaatteista ja verestä lähti ihana tuoksu, ja niiden kautta alkoi heti tapahtua ihmeitä. Erään ikonimaalarin muodottomiksi turvonneet jalat parantuivat heti, kun niihin hierottiin pyhän marttyyrin verta. Yksi nainen parani keuhkojen verensyöksyistä, joita hänellä oli ollut pari kertaa viikossa. Pyhä Markos ilmestyi lapsettomalle naiselle ja lupasi, että tämä saa lapsen, mikä toteutui.

Ihmeitä tapahtui niin paljon, että saaren turkkilaisetkin hämmästelivät. Erästä fanaattista turkkilaista eivät tällaiset puheenaiheet miellyttäneet. Hän lähti pyhän Markoksen mestauspaikalle ja siellä heitti halveksivasti piippunsa ja takkinsa muurille, jonka vieressä mestaus oli tapahtunut. Mutta kuten hän itse myöhemmin kertoi, tuskin hän oli sen tehnyt, kun paikalle ilmaantui kaksi valkopukuista miestä. He tarttuivat häneen ja heittivät hänet muurin takana olevaan ojaan. Herjaaja menetti tajuntansa ja jäi ojaan koko sateiseksi yöksi. Aamulla hän ryömi nelinkontin ihmisten ilmoille. Vasta monta päivää myöhemmin hän pystyi kertomaan, mitä hänelle oli tapahtunut, eikä koskaan täysin toipunut kokemastaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät neitsytmarttyyrit Kyria, Valeria, Markia, Martta ja Bareria (Valeria)[1] asuivat Palestiinan Kesareassa 300-luvun alkuvuosina. Hurskas kristitty opetti heitä ja kastoi heidät, minkä jälkeen he viettivät yhdessä asuen hurskasta elämää paastoten, valvoen ja rukoillen odottaen Ylkäänsä niin kuin vertauksen viisaat neitsyet. He rukoilivat hartaasti toisten puolesta ja pyysivät, että Jumala antaisi todellisen uskon levitä koko maailmaan ja karkottaa epäjumalanpalveluksen pimeyden. Vainojen aikana heidät luovutettiin Kesarean kuvernöörin käsiin. Kun he kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heitä kidutettiin kunnes he saavuttivat voittopalkinnon, marttyyrien kruunun.

Kristittyjen vainon aikana pyhä Gelasios jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja meni valkoisiin pukeutuneena tapaamaan kristittyjä, jotka oli vangittu tai joita kidutettiin monin tavoin. Hän suuteli heidän haavojaan, pyysi heitä rukoilemaan puolestaan ja kehotti heitä pysymään lujina oikean uskon tunnustamisessa. Silloin pakanat pidättivät hänet ja veivät hänet kuvernöörin luokse. Gelasios tunnusti pelottomasti uskovansa Kristukseen ainoana Jumalana ja julisti, että epäjumalankuvat olivat vain elottomia esineitä. Ensin kuvernööri piti häntä liian vähäisenä tuomittavaksi, mutta myöhemmin hän haetutti pyhän marttyyri Gelasioksen vankilasta ja mestautti hänet.

Pyhittäjä Anub oli vanhin abba Poimenin (27.8.) seitsemästä veljestä, jotka kaikki vetäytyivät Sketiksen erämaahan viettämään enkelielämää 300-luvun loppupuolella. Anubista kerrotaan, että siitä lähtien kun hän tuli erämaahan, hän ei enää ravinnut itseään ihmisten tavallisella ravinnolla, vaan sai enkeliltä sen mitä elääkseen tarvitsi.

Kerran Sketiksen suuri munkkiyhteisö joutui barbaarien hyökkäyksen kohteeksi, ja paljon munkkeja kuoli verilöylyssä. Osa pääsi kuitenkin pakoon, heidän joukossaan abba Poimen veljineen. He vaelsivat Ylä-Egyptissä Niilin rantamia pitkin kohti Terenthiosta käyttäen samaa tietä kuin rikkikauppiaiden karavaanit. Matkalla he pysähtyivät hylättyyn pakanatemppeliin. Se oli sama temppeli, jossa pyhä Makarios oli kuutisenkymmentä vuotta aikaisemmin levännyt pitäen hautakiveä päänalusenaan. He asettuivat sinne kukin omaan nurkkaukseensa ja viettivät siellä viikon hiljaisuudessa.

Joka aamu Anubilla oli tapana heittää kivellä pakanallista epäjumalankuvaa ja joka ilta hän teki sille kumarruksen sanoen: ”Anna minulle anteeksi!” Viikon lopussa Poimen tiedusteli veljeltään syytä tähän kummalliseen käyttäytymiseen. Anub sanoi, että hän toimi näin osoittaakseen heille, että jos he halusivat jatkaa elämää yhdessä, heidän pitäisi menetellä samalla tavalla kuin kyseinen patsas: olla reagoimatta sen enempää ylistykseen kuin moitteeseenkaan. Veljekset hyväksyivät tämän periaatteen ja rakensivat sen pohjalle yhteiselämäluostarinsa elämäntyylin. Anub valitsi taloudenhoitajan, joka hankki heille ruokatarpeet sekä raaka-aineet heidän käsityötään varten. Näin he viettivät elämänsä rauhassa ja hiljaisuudessa.

Jumalan etsiminen oli abba Anubin keskeinen tehtävä, jota hän harjoitti levon ja unen kustannuksella. Sen takia Herra antoikin hänelle kaiken, mitä hän pyysi. Elämänsä loppuvaiheessa hän joutui ekstaasiin ja näki marttyyrien, pyhien ja vanhurskaiden kuorot, jotka ylistivät Jumalaa sanoin ilmaisemattomalla ilolla. Hän kertoi luonaan oleville munkeille, että tällainen kunnia odottaa paratiisissa kaikkia, jotka ovat pitäneet Jumalan käskyt. Kolme päivää myöhemmin abba Anub vaipui rauhassa kuolonuneen. Kun enkelit tulivat hakemaan hänen sielunsa, myös muut isät kuulivat heidän lauluaan.

Pyhä Claudius syntyi vuonna 607 Besanconin[1] kuvernöörin perheeseen. Nuoruudessaan hän ravitsi sieluaan pyhien elämäkertojen lukemisella, mutta vartuttuaan hänestä tuli sotilas. Noin 20 vuoden ikäisenä hän jätti maallisen armeijan ja liittyi Kristuksen pyhiin sotavoimiin, nimittäin Besanconin kaniikkien eli tuomiokapitulin jäsenten joukkoon, jotka noudattivat piispansa laatimaa sääntöä eläen niin kuin luostarissa. Innostuneesta Claudiuksesta tuli pian esikuva toisille kaniikeille ja katedraalikoulun opettaja. Hän söi niukan aterian kerran päivässä ja valvoi koko yön lukien ja rukoillen.

Vietettyään kaksitoista vuotta askeesissa tuomiokapitulin jäsenenä hän meni munkiksi tunnettuun Condatin luostariin. Hän söi juuria ja nukkui olkikasassa eläen esimerkillisenä askeettina. Luostarin johtajan Injuriosuksen kuoltua Claudius joutui veljestön vaatimuksesta vastentahtoisesti tämän seuraajaksi. Vedottuaan kuningas Klodvig II:een Claudius onnistui tämän puolison Bathildiksen (30.1.) tuella saamaan niin runsaan lahjoituksen, että se riitti luostarin ja sen lukemattomien pyhiinvaeltajien ylläpitoon, seudun köyhien avustamiseen ja luostarin rakennusten laajentamiseen. Claudius otti käyttöön pyhän Benedictuksen luostarisäännön ja opetti munkeille hyveitä niin opetuspuheilla kuin isällisillä nuhteilla.

Besanconin piispa Gervasiuksen kuoltua kansan ja papiston keskuudessa oli erimielisyyttä siitä, kenestä tulisi hänen seuraajansa. Kun he alkoivat rukoilla, he kuulivat taivaallisen äänen, joka kehotti tekemään Claudiuksesta heidän esipaimenensa. Tämä kieltäytyi aluksi mutta joutui sitten alistumaan Jumalan tahtoon.

Piispana Claudius jatkoi munkin askeesia ja vietti yhteisöelämää kaniikkien kanssa. Hän kävi köyhien luona ja kehotti ihmisiä kääntymään ja avustamaan tarvitsevia. Seitsemän vuoden kuluttua hän menetti toivonsa saada veltot papit parantamaan tapojaan. Claudius luopui piispuudestaan ja palasi takaisin luostariinsa vuonna 693.

Pyhä Claudius eli luostarissa rauhassa kuusi vuotta ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 6. kesäkuuta 699. Hänen maalliset jäännöksensä löydettiin 1200-luvulla maatumattomina. Reliikkien ansiosta tapahtui monia ihmeitä, jotka tekivät niistä suositun pyhiinvaelluskohteen, kunnes vallankumoukselliset tuhosivat niistä suurimman osan vuonna 1794.

Pyhittäjä Hilarion oli kotoisin Kappadokiasta, jossa hän syntyi vuonna 775. Hänen isänsä pääsi Konstantinopolissa keisarin luottomieheksi, jonka tehtävänä oli huolehtia leivän toimittamisesta keisarin pöytään. Hilarion sai hyvän koulutuksen, jonka päätyttyä hän 20-vuotiaana meni Kserokopionin luostariin Konstantinopolissa, mutta siirtyi jonkin ajan kuluttua Dalmatoksen luostariin,[1] jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän sai kymmeneksi vuodeksi kuuliaisuustehtäväkseen puutarhatyöt, mikä sopi hänen hiljaisuutta ja rukousta rakastavalle mielelleen. Tuona aikana hän puhdisti mielensä kaikesta pahuudesta ja täytti sen hyveillä. Kun hän kerran Jumalan armon avulla karkotti pahan hengen eräästä nuorukaisesta, igumeni päätti vihkiä hänet pappeuteen hänen vastusteluistaan huolimatta.

Kun luostarin igumeni kuoli, munkit tahtoivat tehdä Hilarionista johtajansa. Hilarion pakeni Bityniaan Puhtaiden luostariin. Veljestö valitti asiasta keisarille, joka käski hänen palata luostariinsa. Pyhä synodi valitsi hänet igumeniksi ja pääkaupungin luostareiden arkkimandriitaksi.

Hilarion johti rauhassa laumaansa, kunnes keisariksi tuli Leo Armenialainen, joka aloitti uudestaan ikonien kunnioittajien vainon. Hilarion vietiin keisarin eteen, mutta hän pysyi lujana vakaumuksessaan ja nimitti keisaria ateistiksi ja luopioksi. Keisari luovutti hänet kidutettavaksi ja heitti vankilaan. Pitkähkön ajan kuluttua keisari kutsui Hilarionin taas eteensä, mutta tämä pysyi kannassaan. Silloin Leo luovutti hänet ikonoklasmia kannattavan patriarkka Teodotos Kassiteran haltuun, jotta tämä saisi hänet muuttamaan mielensä. Patriarkka antoi sulkea hänet pimeään tyrmään ja kielsi antamasta hänelle edes leipää. Kun Hilarionin munkit kuulivat tästä, he pyysivät keisarilta, että tämä antaisi heille takaisin heidän igumeninsa. He lupasivat, että he saavat hänet kyllä muuttamaan mielensä. Tämän kuultuaan keisari suostui. Luostarissa Hilarion sai vähän hengähtää ja vahvistui saadessaan ruokaa. Pian keisari kuitenkin ymmärsi, että munkit olivat petkuttaneet häntä. Hilarion siirrettiin Foneksen luostariin, joka sijaitsi Bosporin rannalla. Sen johtaja oli keisarin hengenheimolainen, ja Hilarion joutui kestämään paljon julmuutta.

Kun Hilarion oli ollut vielä kerran keisarin kuulusteltavana, hänet siirrettiin pääkaupungin länsipuolella sijaitsevaan Kyklobionin luostariin, jossa hän viipyi kaksi ja puoli vuotta. Sen jälkeen Hilarion suljettiin Numeronionin vankilaan palatsin lähelle. Siellä häntä keisarin käskystä piestiin julmasti, minkä jälkeen hänet karkotettiin Pritolionin linnoitukseen.

Kun keisari Leo Armenialainen murhattiin siinä kirkossa, jossa hän oli ensimmäisen kerran herjannut Kristuksen ikonia ja heittänyt sen lattialle, hänen seuraajakseen tuli vuonna 820 Mikael Änkyttäjä. Hilarion päästettiin vapaaksi, ja eräs kristitty nainen otti hänet asumaan maatilalleen, jossa hän vietti seitsemän vuotta.

Mikaelin kuoltua valtaan nousi hänen poikansa Teofilos, joka oli kiivas ikonien vastustaja. Hän kokosi yhteen kaikki aikaisemmin ikonien kunnioituksen tähden vangittuina olleet ja vangitsi heidät uudelleen. Hilarion sai 107 raipaniskua, ja hänet karkotettiin Amusian saarelle. Siellä hän kaivoi itselleen vuorenrinteeseen pienen keljan ja sai rukouksillaan lähteen puhkeamaan sen lähelle. Hän vietti Amusiassa kahdeksan vuotta.

Kun Teofilos kuoli, hänen leskensä keisarinna Teodora kokosi kaikki pyhien ikonien kunnioittamisen tähden vangitut ja pahoinpidellyt kirkonmiehet Konstantinopoliin. Pyhien ikonien asema vakiinnutettiin seitsemännessä yleisessä kirkolliskokouksessa, ja karkotuksessa ja vankiloissa olleet uskontunnustajat saivat takaisin entiset asemansa. Myös pyhittäjä Hilarion pääsi palaamaan Dalmatoksen luostarin igumeniksi. Hän eli luostarissaan vielä kolme vuotta ja opetti munkkejaan niin sanoin kuin pyhällä elämällään ja ihmeillään. Vuonna 845 pyhittäjä ja tunnustaja Hilarion antoi henkensä Jumalan käsiin 70 vuoden ikäisenä.

Permin piispa ja komien (syrjäänien) valistaja pyhä Joona antoi henkensä Herralle kesäkuun 6. päivänä vuonna 1470. Hänen elämästään on kerrottu Permin piispojen Gerasimin, Pitirimin ja Joonan yhteisen juhlapäivän yhteydessä 29.1.

Pyhittäjä Paisi syntyi 1400-luvun alkupuolella Bogorodskojen kylässä lähellä Kašinia. Hänen isänsä Johannes oli Uglitšin ruhtinaan Andrei Vasiljevitšin palveluksessa. Äiti Ksenia oli pyhittäjä Makari Kaljazinilaisen (17.3.) sisar. Poika sai kasteessa nimen Pavel ja oppi jo nuorena lukemaan. Hän kävi usein vanhempiensa kanssa enonsa luona Kaljazinin luostarissa, ja hänen sydämessään syttyi rakkaus luostarielämään.

Kymmenvuotiaana Pavel jäi orvoksi ja pyhittäjä Makari otti hänet luostariin kasvatettavaksi. Pojan sitkeiden pyyntöjen taivuttamana Makari vihki hänet munkiksi, vaikkei hän ollut täyttänyt vielä yhtätoistakaan. Uudeksi nimeksi tuli Paisi. Hänelle annettiin kuuliaisuustehtäväksi kopioida pyhien isien kirjoituksia. Vielä 1900-luvun alussa Kaljazinin luostarissa säilytettiin Paisin kopioimia Gregorios Teologin tekstejä.

Maallisen elämän vaikutelmat eivät olleet ennättäneet tarttua Paisin nuoreen mieleen, joka puhdistui entisestään kilvoituksissa ja itsekieltäymyksessä. Kerran yöllisen rukouksen aikana hänelle ilmestyi enkeli, joka sanoi, että hänestä tulisi monien munkkien ohjaaja.

Vuonna 1476 (tai 1464) Uglitšin ruhtinas Andrei Vasiljevitš, joka oli tuntenut Paisin vanhemmat, pyysi igumeni Makaria lähettämään Paisin Uglitšiin uuden luostarin perustamista varten. Ruhtinas lahjoitti luostaria varten maa-alueen Volgan rannalta noin kolmen kilometrin päässä kaupungista. Pyhittäjä Paisi rakensi paikalle keljan ja puukirkon teofanian eli Jumalan ilmestymisen kunniaksi. Pian hänen ympärilleen kerääntyi pieni kymmenen hengen veljestö. Rostovin arkkipiispa Tiihon vihki Paisin pappismunkiksi ja nimitti hänet igumeniksi. Paisi otti luostarissaan käyttöön ankarat yhteiselämän säännöt. Igumeninakin hän piti kiinni askeettisista kilvoituksistaan ja osallistui veljien kanssa raskaisiin arkisiin töihin.

Ruhtinas Andrei tunsi suurta kunnioitusta pyhittäjä Paisia kohtaan ja pyysi hänet kahden poikansa kummiksi. Kiitokseksi poikien syntymästä hän antoi luostarille lahjoituksia kivikirkon rakentamista varten. Kirkko pyhitettiin vuonna 1482 Jumalansynnyttäjän suojelukselle, ja sen ympärille muodostui Jumalansynnyttäjän suojeluksen luostari.

Pian kirkon vihkimisen jälkeen ruhtinas Andrei joutui veljensä Moskovan suuriruhtinas Iivana III:n (1440−1505) vihan kohteeksi. Tämä määräsi Andrein poikineen vankeuteen, jossa tämä menehtyi vuonna 1493. Paisi pysyi kuitenkin uskollisena omalle ruhtinaalleen ja hautasi tämän kaikella kunnioituksella Uglitšin pääkirkkoon. Hän huolehti Andrein vankilassa viruvista pojista Dimitristä ja Johanneksesta lähettämällä heille kaikkea tarpeellista sekä rohkaisevia kirjeitä, joissa hän lupasi, että he lyhyen ajallisen kärsimyksen jälkeen saisivat osakseen marttyyriseppeleet ja loppumattomat hyvyydet. Johannes vihittiin vankilassa ennen kuolemaansa suuren skeeman munkiksi nimellä Ignati, ja häntäkin kunnioitetaan pyhänä (ks. 19.5.).

Nöyryydellään ja askeettisilla kilvoituksillaan pyhittäjä Paisi sai Jumalalta suuren armon. Jo maallisen elämänsä aikana hän teki paljon ihmeitä. Kun sairaat tulivat hänen luokseen pyytämään hänen esirukouksiaan, hän pyrki kätkemään parantamisen armolahjansa eikä pannut käsiään heidän päälleen, vaan vei heidät kirkkoon ja vihmoi heidät pyhitetyllä vedellä tai voiteli lampukkaöljyllä, jolloin he paranivat.

Kerran Uglitšissa syttyi suuri tulipalo. Pyhittäjä Paisi kokosi kaupungin kaikkien luostareiden ja kirkkojen munkit ja papit ristisaattoon ja kantoi itse Jumalansynnyttäjän suojeluksen ikonia tulipaloa kohti. Palo sammui heti. Toisen kerran Volgan tulviessa tulvavedet nousivat luostarin alueelle. Vesi ulottui jo kirkon kynnyksen yläpuolelle, mutta Paisin rukouksien tähden se ei tulvinut sisälle kirkkoon.

Pyhittäjä Paisi saavutti korkean iän. Hän jatkoi liturgian toimittamista sunnuntaisin ja juhlapäivinä niin kauan kuin hänen jalkansa kantoivat. Saatuaan tiedon lähestyvästä kuolemastaan hän hyvästeli veljet, nimitti itselleen seuraajan ja pyysi läheisen Utšmajoen luostarin perustajaa munkki Kassiania (2.10.) huolehtimaan hengellisesti myös hänen luostaristaan. Järjestettyään näin luostarinsa asiat ja erottuaan kaikesta maallisesta pyhittäjä Paisi tunsi sydämessään suurta iloa niin kuin matkalainen, joka monien vaikeuksien jälkeen saa palata kaukaisista maista omaan kotimaahansa. Vähän ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen, hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hautauspalvelus toimitettiin kesäkuun 6. päivänä vuonna 1504, ja sen aikana monet sairaat paranivat hänen arkkunsa äärellä.

Sekasorron aikana vuonna 1609 puolalais-liettualaiset joukot hyökkäsivät luostariin ja surmasivat igumenin ja veljestön. Luostari tuhoutui, mutta olojen rauhoituttua Uglitšin asukkaat jälleenrakensivat sen.

Pyhittäjä Joona oli Novgorodin hallitusmies Johannes Klimentovin poika ja alkuperäiseltä nimeltään myös Johannes. Hän kävi kauppaa Karjalassa. Ollessaan vuonna 1490 palaamassa suolalastin kanssa Novgorodiin Johannes joutui Äänisellä myrskyyn. Hän rukoili ja lupasi vihkiytyä munkiksi ja omistaa loppuelämänsä Jumalalle, jos vain selviäisi hengissä. Myrsky heitti hänet Kliimonsaarelle (ven. ostrov Klimenets). Kun Johannes palvelijoineen rukoili ja kiitti Jumalaa pelastumisestaan, hän kuuli äänen, joka käski hänen rakennuttaa luostarin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Samalla hän löysi rantakatajikosta ihmeellisesti Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Hän pystytti ristin paikalle, johon myrskyaallot olivat hänet heittäneet, sekä pienen tsasounan siihen, mistä oli löytänyt ikonin.

Palattuaan Novgorodiin Johannes määräsi suuren omaisuutensa käytöstä ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Joona. Sitten hän palasi Kliimonsaarelle ja rakennutti sinne kaksi kirkkoa, joista toinen pyhitettiin Pyhälle Kolminaisuudelle ja toinen pyhälle Nikolaokselle, merenkävijöiden ja matkustajien suojelijalle. Kirkkojen yhteyteen hän rakennutti keljoja ja perusti Pyhän Kolminaisuuden ja Nikolaoksen luostarin. Tämä tapahtui vuoden 1520 tienoilla. Moskovan metropoliitta Varlaam (1511−1521) lahjoitti kirkkoja varten antiminssit. Hän olisi halunnut nimittää Joonan luostarin johtajaksi, mutta tämä kieltäytyi ja igumeniksi asetettiin novgorodilainen pappismunkki Tiihon.

Pyhittäjä Joona kilvoitteli tavallisena munkkina, kunnes nukkui autuaaseen kuolonuneen 6. kesäkuuta vuonna 1534. Hänet haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkon viereen ja haudalle rakennettiin aikanaan ensin rukoushuone ja myöhemmin 1700-luvun puolivälissä Vanhurskaiden Sakariaan ja Elisabetin kirkko.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Aleksandrian kuuluisa katekeettinen koulu oli kristillisen elämän ja ajattelun korkeakoulu. Sen maineikkain johtaja Origenes (k. 254) ei ainoastaan opettanut tieteitä vaan myös teroitti oppilaidensa mieliin kristillisen täydellisyyden ylevimpiä periaatteita. Monet koulun opiskelijoista kärsivät marttyyrikuoleman keisari Septimius Severuksen (193–211) hallituskaudella.

Kun keisari aloitti kristittyjen vainon, Origenes rohkaisi oppilaitaan antautumaan marttyyrikilvoitukseen ja vaaraa halveksien meni itse heidän tuekseen niin vankilaan kuin tuomioistuimeenkin. Ensimmäinen näistä oppilaista oli Plutarkhos, jonka veljestä Heraklasista tuli myöhemmin Aleksandrian piispa. He olivat kääntyneet kristinuskoon Origeneen luentojen ansiosta. Origenes saattoi hänet teloituspaikalle ja oli vähällä joutua kansanjoukon lynkkaamaksi, koska hänen katsottiin olevan vastuussa Plutarkhoksen kuolemasta.

Seuraava uhri oli Serenos, joka poltettiin kuoliaaksi. Sitten mestattiin monien kidutusten jälkeen Herakleides, joka oli vielä katekumeeni, sekä vastakääntynyt Heron sekä toinen Serenos-niminen marttyyri.

Origeneen naispuolisista oppilaista kolme kuoli marttyyreina. Nuori katekumeenineito nimeltään Herais kastettiin tulella, kuten Origenes asian ilmaisi.

Näistä pyhistä marttyyreista tunnetuin oli kuitenkin kaunis ja siveä Potamiaine, joka tuomittiin kuolemaan tulessa yhdessä äitinsä Marcellan kanssa. Potamiainelle yritettiin tarjota vapautta siveyden menetyksen hinnalla, sillä hän oli nuori, sivistynyt ja kaunis, mutta hän torjui ehdotuksen jyrkästi. Hänet tuomittiin heitettäväksi alastomana kiehuvaan tervaan. Potamiaine pyysi tuomarilta, ettei hänen tarvitsisi esiintyä alastomana ja että hänet surmattaisiin mahdollisimman hitaasti, jotta kaikki näkisivät, kuinka paljon kärsivällisyyttä Jeesus Kristus, jota he eivät tunne, suo Häneen uskoville. Tuomari suostui ja käski Basileides-nimisen vartijan saattaa Potamiaine teloituspaikalle.

Sotilas nimeltä Basileides vei hänet kidutettavaksi. Basileides osoitti neitoa kohtaan sääliä ja piti loitolla pakanat, jotka tätä matkan varrella herjasivat. Marttyyrineito kiitti suojelijaansa ystävällisyydestä ja lupasi kuolemansa jälkeen rukoilla Jumalaa hänen pelastuksensa puolesta. Sitten Potamiainen eri ruumiinosiin päästä jalkoihin kaadettiin hitaasti ja vähän kerrallaan kiehuvaa tervaa. Tällä erittäin tuskallisella tavalla hän kärsi marttyyrikuoleman. Potamiainen äiti Marcella teloitettiin samalla kertaa.

Jonkin ajan kuluttua Basileideksen piti vannoa sotilasvala. Hän yllätti sotilastoverinsa kieltäytymällä vannomasta valaa pakanajumalien nimeen. Toiset luulivat ensin, että hän laski leikkiä, mutta hän totesi vakaasti olevansa kristitty. Basileides vietiin tuomarin eteen ja pantiin rautoihin.

Kristityt tulivat katsomaan Basileidestä vankilaan ja ihmettelevät hänen äkillistä uskonintoaan. Basileides kertoi, että pyhä Potamiaine oli ilmestynyt hänelle yöllä kolme päivää marttyyrikuolemansa jälkeen. Neito oli asettanut hänen otsalleen kultaisen kruunun ja kertonut saaneensa sen Basileidestä varten vastauksena rukouksiinsa. Tästä kuultuaan kristityt kastoivat Basileideksen vankilassa. Seuraavana päivänä hän tunnusti vielä uskonsa, ja hänet mestattiin. Myöhemmin vielä muitakin Aleksandrian asukkaita kääntyi kristinuskoon pyhän Potamiainen ilmestyttyä heille.

Pyhä Teodotos oli kotoisin Ankyrasta. Hänen tätinsä oli pyhä neitsytmarttyyri Tekusa (18.5.), joka oli kasvattanut hänestä hurskaan kristityn. Avioiduttuaan Teodotos alkoi pitää majataloa. Hän oli rehellinen toimissaan ja osoitti armeliaisuutta niin kristityille kuin pakanoillekin. Jumala näki hänen hyvän sydämensä ja antoi hänelle parantamisen armolahjan.

Kun maaherra Teoteknos aloitti Ankyrassa kristittyjen vainon vuonna 303 (toisten tietojen mukaan 311), Teodotoksen majatalosta tuli kristityille turvapaikka. Siellä he saattoivat nauttia ruokaa, jota ei ollut uhrattu epäjumalille. Saattaen itsensä hengenvaaraan Teodotos vieraili tunnustajien luona vankiloissa rohkaisten heitä marttyyrikilvoitukseen. Hän myös hautasi heidän ruumiinsa.

Teodotos valoi rohkeutta ystäväänsä Viktoriin, josta kiduttajat olivat pääsemässä voitolle valheellisilla lupauksillaan. Viktor yritti kestää kidutuksensa urhoollisesti, mutta viime hetkellä hän murtui ja pyysi saada miettiä kiduttajiensa esittämiä tarjouksia. Hänet vietiin takaisin vankilaan, missä hän kuitenkin kuoli haavoihinsa. Koska hän epäröi vakaumuksessaan, häntä ei luettu marttyyrien joukkoon.

Kun Teodotoksen toinen kristitty ystävä Valentinianus oli voittanut kaikki houkutukset ja kärsinyt marttyyrikuoleman, hän keräsi tämän maalliset jäännökset talteen Halysjoesta, jonne ne oli heitetty. Teodotos vei ne haudattavaksi Maloksen kaupunkiin[1] noin 50 km päähän Ankyrasta.

Maloksessa Teodotos kohtasi joukon kristittyjä, joita hän oli aikaisemmin auttanut vapautumaan vankilasta. He päättivät juhlia jälleennäkemistään yhteisellä aterialla ja kutsuivat Maloksen papin Frontoksen mukaan. Aterian jälkeen Teodotos esitti Frontokselle, että tämä rakennuttaisi kappelin kyseiselle rauhalliselle paikalle ja lupasi hankkia siihen pyhäinjäännöksiä antaen hänelle sormuksensa pantiksi.

Kun Teodotos palasi Ankyraan, kaupunki oli kuohuksissa, sillä hänen tätinsä Tekusa ja tämän kuusi hengellistä sisarta oli vangittu. Muiden kristittyjen tavoin Teodotos pysytteli piilossa ja rukoili vangituille lujuutta. Kun hän sitten kuuli, että heidät oli hukutettu läheiseen järveen eikä kukaan heistä ollut kieltänyt Kristusta, hänen murheensa muuttui ilonkyyneleiksi.

Saatuaan tietoonsa yksityiskohdat marttyyrien kuolemasta Teodotos alkoi suunnitella, miten hän voisi välttää järveä vartioivat sotilaat ja saada haltuunsa heidän pyhät jäännöksensä sekä haudata ne kristillisesti. Pyhä Tekusa ilmestyi hänelle ja muistutti häntä kaikesta huolenpidosta ja antamastaan kristillisestä kasvatuksesta. Hän kehotti Teodotosta etenemään rohkeasti suunnitelmassaan. Näyn rohkaisemana Teodotos ja hänen avustajansa menivät eräänä pimeänä myrsky-yönä järven rannalle. Myrsky oli heittänyt pyhien naisten ruumiit rannalle. Teodotos seuralaisineen otti ne ja hautasi salaiseen kirkkoon, jonka vain he tiesivät.

Seuraavana aamuna uutinen yön tapahtumista levisi kaupunkiin. Maaherra määräsi, että sotilaiden oli pidätettävä kaikki kadulla kohtaamansa kristityt ja kuulusteltava heitä. Pidätyksen yhteydessä Teodotoksen toveri Polykhronios ei kestänyt kidutuksia, vaan paljasti paikan, minne ruumiit oli haudattu, ja ilmiantoi Teodotoksen. Tämän ystävät vaativat häntä pakenemaan, mutta hän ei suostunut vaan meni itse maaherran eteen pyytäen turvakseen pyhän ristin voimaa.

Kuulustelupaikassa kidutusvälineet olivat näyttävästi esillä. Teodotos heitti niihin halveksivan silmäyksen ja sanoi niiden vain osoittavan, kuinka heikko niiden edustama usko oli, jos se tarvitsi niin paljon laitteita ja aseistettuja miehiä taistelemaan yhtä ainoaa Kristuksen sotilasta vastaan. Nämä sanat saivat maaherran raivon valtaan, ja paikalla olleet pakanapapittaretkin repivät hiuksiaan. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukkokin huusi, että jumalien vihollista pitää rangaista.

Kun Teodotosta oli ensin ruoskittu, hänet pantiin halstarille ja maaherra antoi teloittajille luvan raastaa hänen lihaansa rautakynsillä. Lopuksi he hieroivat hänen haavoihinsa suolaa ja kärvensivät niitä palavilla soihduilla. Kristuksen nimen vahvistama marttyyri vastasi kidutuksiin sanomalla, että niiden voittaminen oli hänelle suurenmoinen osoitus Kristuksen voimasta. Kiduttajat löivät murskaksi hänen hampaansa ja leukansa. Sitten he väsyneinä heittivät hänet vankilaan.

Viisi päivää myöhemmin Teodotos tuotiin uudelleen tuomioistuimen eteen. Samat kidutukset toistuivat, ja lopuksi hänet pantiin tulikuumien tiilien päälle. Koska kaikki pahoinpitelyt osoittautuivat tuloksettomiksi ja tekivät tuomarin naurunalaiseksi, Teoteknos määräsi Teodotoksen mestattavaksi ja hänen ruumiinsa heitettäväksi tuleen.

Saavuttuaan mestauspaikalle Teodotos kiitti Jumalaa ja rukoili, että Hän tekisi lopun vainoista ja soisi rauhan kirkolleen. Sitten hän kehotti läsnä olevia kristittyjä kuivaamaan kyyneleensä ja kiittämään Herraa, joka oli auttanut häntä viemään taistonsa onnelliseen loppuun. Iloiten hän otti vastaan miekaniskun, joka soi hänelle ikuisen kruunun. Roviota, johon hänen ruumiinsa heitettiin, alkoi verhota niin kirkas valo, etteivät teloittajat pystyneet lisäämään siihen puita, ja näin Teodotoksen ruumis säilyi palamatta.

Samana päivänä pappi Frontos Maloksesta saapui kaupunkiin aasi lastattuna viiniruukuilla. Juhta pysähtyi väsyneenä lepäämään lähelle paikkaa, jossa sotilaat vartioivat pyhän Teodotoksen ruumista. Sotilaat kutsuivat Frontoksen viettämään yötä seurassaan, ja tämä sai kuulla, mitä hänen ystävälleen oli tapahtunut. Frontos alkoi tarjota sotilaille viiniryyppyjä, kunnes nämä tulivat juovuksiin.

Sotilaiden nukahdettua Frontos otti pyhän Teodotoksen ruumiin, pani saamansa sormuksen takaisin hänen omaan sormeensa ja nosti hänet aasinsa selkään. Enkelin johdattamana aasi meni suoraan sille paikalle, jonne Teodotos oli suositellut kirkon rakentamista. Näin toteutui Teodotoksen lupaus toimittaa uuteen kirkkoon reliikkejä. Tämä tapahtui Diocletianuksen vainojen aikana.

On kaksi pyhittäjää, jotka tunnetaan abba Daniel Sketisläisen nimellä. Ensimmäinen oli pyhittäjä Arsenios Suuren (8.5.) oppilas, josta tuli monien munkkien opettaja. Yksi hänen sanonnoistaan kuuluu: ”Keho kukoistaa siinä määrin kuin sielu heikkenee ja sielu kukoistaa siinä määrin kuin keho heikkenee.”

Kun numidialaiset[1] hyökkäsivät Egyptin Sketikseen vuonna 407, munkkiveljet pyysivät Danielia pakenemaan heidän kanssaan, mutta abba Daniel vastasi: ”Jos Jumala ei pidä minusta huolta, miksi haluaisin elää?” Kun hän kuitenkin huomasi päässeensä livahtamaan huomaamatta barbaarien joukkojen ohi, hän sanoi itsekseen: ”Jumala on pitänyt minusta huolta, koska en ole kuollut. Nyt minä voin tehdä sen, mikä on inhimillistä, ja paeta isien kanssa.” Elettyään 40 vuotta Sketiksen autiomaassa pyhittäjä Daniel Sketisläinen nukkui pois rauhassa joskus vuoden 420 tienoilla.

Toinen abba Daniel eli 500-luvulla. Hän meni jo lapsena munkiksi Sketikseen. Barbaarien hyökkäyksessä hänet otettiin vangiksi, ja kun eräs kristitty toi hänet kahden vuoden kuluttua takaisin, barbaarit sieppasivat hänet uudelleen puoleksi vuodeksi. Kun hänet otettiin kolmannen kerran vangiksi, hän heitti isolla kivellä vartijaansa, niin että tämä kuoli ja Daniel pakeni.

Daniel meni tunnustamaan tekonsa Aleksandrian arkkipiispa Timoteokselle, joka sanoi, että Jumala olisi voinut vapauttaa hänet niin kuin aikaisemmillakin kerroilla, mutta ei syyttänyt häntä murhasta. Danielin omatunto ei antanut rauhaa, joten hän meni kysymään neuvoa Rooman paavilta, Konstantinopolin ja Jerusalemin patriarkoilta ja Efesoksen arkkipiispalta. Kaikki vastasivat samalla tavalla, mutta siitä huolimatta hänen syyllisyydentuntonsa ei helpottanut. Daniel meni itse ilmoittautumaan tuomioistuimeen ja pyysi tulla tuomituksi kuolemaan välttääkseen iankaikkisen rangaistuksen. Kuukauden vankeuden jälkeen Aleksandrian kuvernööri kuulusteli häntä, päästi hänet vapaaksi ja pyysi häntä rukoilemaan puolestaan. Abba Daniel palasi Sketikseen ja hoiti spitaalista keljassaan lopun ikäänsä sovittaakseen syntinsä.

Pyhittäjä Daniel Sketisläinen tuli niin tunnetuksi hyveistään, että hänet nimitettiin Sketiksen luostarikeskuksen valvojaksi ja häntä kunnioitettiin koko Egyptissä. Hän opasti täydellisyyden tiellä pyhittäjä Anastasia Patriisitarta (10.3.), eunukiksi tekeytynyttä nunnaa, joka asui jonkin matkan päässä Sketiksestä. Pyhittäjä Daniel ohjasi myös pyhää Eulogios Vieraanvaraista (27.4.) ja pyhää avioparia Andronikosta ja Athanasiaa (9.10.).

Colman syntyi Dalriadassa Skotlannin Argyllshiressä ja käytyään koulua meni Emlyyn piispa Ailben oppilaaksi. Myöhemmin Colmanin ystävien joukossa oli Connorin piispa pyhä Macanisius (3.9.), jolta hän pyysi neuvoa tulevaisuuttaan varten. ”On Jumalan tahto, että sinä perustat luostarin Coban tasangolle”, kuului vastaus. Niinpä hän perusti yhteisön Laganjoen varrelle, joka virtaa Druim Morin (engl. Dromore) halki. Colman perusti luostarin vuoden 514 tienoilla, ja hänestä tuli ensimmäinen Druim Morin piispa Irlannissa Downin kreivikunnassa.

Pyhä Colman kuoli 500-luvun puolivälin tienoilla ja haudattiin todennäköisesti Druim Moriin. Häntä on jo varhain kunnioitettu pyhänä sekä Skotlannissa että Irlannissa.

Pyhittäjä Avraami oli pyhittäjä Serapion Kožejärveläisen (27.6.) oppilas ja tämän seuraaja Kožejärven luostarin johtajana. Hänen munkkinimensä oli Antoni, ja myöhemmin suureen skeemaan vihkiytyessään hän sai nimen Avraami (toisten tietojen mukaan päinvastoin). Hänen kuolinajastaan on olemassa kahdenlaista tietoa. Mahdollisesti hän nukkui pois vuonna 1592, siis jo ennen pyhittäjä Serapionin kuolemaa. Toisten tietojen mukaan hän eli vielä 23 vuotta pyhittäjä Serapionin kuoleman jälkeen ja nukkui pois rauhassa vuonna 1634.

Pyhä Panagis syntyi vuonna 1801 arvostettuun perheeseen Kefalonian saarella. Lapsesta lähtien hän oli älykäs ja tiedonhaluinen ja rakasti Raamatun tutkiskelua. Isänsä kuoltua hän joutui huolehtimaan äidistään ja sisarestaan ja ryhtyi nuoresta iästään huolimatta opettajaksi. Mutta Joonian saaret olivat tuolloin brittiläisen imperiumin alaisia, eikä Panagis tahtonut kätkeä uskoaan ja isänmaallisia tunteitaan miehitysvallan alaisuudessa. Sen vuoksi hän luopui pian opettajan tehtävästä. Jonkin aikaa hän toimi yksityisopettajana, kunnes päätti katkaista kaikki yhteydet maailmaan. Luopuen kotiväestään ja urastaan hän meni munkiksi Blakhernan luostariin Dioksen saarelle.

Äitinsä vaatimuksesta Panagis palasi kuitenkin kotisaarelleen Liksourin kylään, mutta ei luopunut askeettisesta elämäntavastaan, josta hän piti kiinni loppuikänsä, olivatpa olosuhteet minkälaisia tahansa. Hänet vihittiin papiksi 35-vuotiaana, ja siitä lähtien hän omisti elämänsä kokonaan kirkon palvelukseen. Panagis toimitti pyhän liturgian lähes päivittäin ja piti saarnoja, jotka hän vahvisti omalla evankeliumin mukaisten hyveiden täyttämällä elämällään.

Panagis oli kirkossa kuin järkkymätön pylväs. Hän lähti jonnekin vain järjestääkseen avustuksia, vieraillakseen köyhien luona tai kutsuakseen kadonneita sieluja takaisin Kristuksen lammastarhaan. Välttyäkseen aineellisilta huolilta ja miehitysvallan painostukselta hän kieltäytyi ryhtymästä minkään seurakunnan kaitsijaksi ja asettui asumaan pieneen ja vaatimattomaan Pyhän Spyridonin luostariin. Sieltä käsin hän jakoi viidenkymmenen vuoden ajan kaikille Kefalonian asukkaille sydämensä kätkettyjä aarteita.

Pyhän Gerasimoksen (20.10.) ja pyhän Anthimos Sokean (14.9.) esikuvan mukaan Panagis opetti kansaa ja vuodatti sille Jumalan armovoimaa luopumatta koskaan omasta erakkolastaan. Hän kävi toimittamassa jumalanpalveluksia myös Liksourin lähistöllä olevissa pikkukirkoissa. Kun viesti hänen tulostaan levisi, uskovia saapui paikalle joukoittain.

Isä Panagis myi koko isänsä perinnön ja antoi kaikki varansa puutteenalaisille. Kun hän meni kaupunkiin, häntä seurasi aina köyhien naisten joukko, jolle hän antoi kaiken, jopa oman ruokansakin. Pyhän Nikolaoksen tavoin hän tiesi, mikä perhe oli puutteessa, ja keksi keinoja heidän auttamisekseen tai valoi heihin toivoa Jumalan avusta. Panagiksen armeliaisuuteen liittyi myös poikkeuksellisen rohkeamielinen ”pyhä uskallus”. Hän saattoi mennä johonkin tuttuun kauppaan, vetää kassalaatikon auki ja ottaa sieltä sen verran kuin avustuksiinsa tarvitsi. Kerran eräs leipuri kieltäytyi antamasta hänelle mitä hän pyysi. Sen jälkeen hänen taikinansa lakkasi kohoamasta.

Pyhällä Panagiksella oli selvänäkemisen ja profetoimisen armolahja. Kun hän näki sisäisillä silmillään, että jotakuta kohtaisi pian julma kuolema, hän suositteli tälle synnintunnustuksella käyntiä. Jos joku suunnitteli jotakin raskasta syntiä, Panagis varoitteli häntä verhotuin sanakääntein. Eräänä sateisena iltana hän kohtasi miehen, joka oli valmistautumassa tekemään raskaan synnin, ja alkoi huutaa tälle: ”Synti, synti, palaa kotiisi!”

Toisen kerran äiti, joka oli juuri menettänyt molemmat aikuiset poikansa, pilkkasi epätoivoissaan Jumalaa. Pyhä pappi kiirehti hänen asunnolleen, mutta nainen ei halunnut avata hänelle ovea herjaten häntäkin. Isä Panagis aukaisi sen kuitenkin ristinmerkillä. Hän meni olohuoneeseen ja näki siellä poikien muotokuvat. Yhtäkkiä ne ikään kuin heräsivät henkiin, tarttuivat pistooleihin ja ampuivat toinen toisensa. Isä Panagis kertoi silloin äidille, että pojat olivat rakastuneita samaan neitoon, ja jollei Jumala olisi korjannut heitä pois sairauden kautta, olisi tapahtunut kauhea veljesmurha.

Kerran Panagis meni taloon, jossa kattila porisi liedellä vieraita odotellen. Hän tarttui kattilaan ja kaatoi sen likaämpäriin, koska hiukan aikaisemmin köyhä mies oli käynyt talossa pyytämässä ruokaa eikä hänelle ollut annettu mitään.

Runsailla Jumalan armolahjoilla oli kuitenkin oma hintansa. Isä Panagiksella oli ”pistin lihassa”.[1] Noin kymmenen vuotta pappisvihkimyksensä jälkeen häntä alkoi vaivata jokin hermotauti, joka sai hänet lopulta menettämään täysin itsehillintänsä: hän itki ja huusi, ajoi pois partansa ja hiuksensa, heitti ovesta ulos mitä ikinä käsiinsä sai. Kun hän noin puolen vuoden kuluttua palasi normaaliin tilaansa, hän luki sairauden syntisyytensä syyksi.

Vastedes Panagiksella oli tällaisia kausia parin vuoden väliajoin, ja hänen elämänsä lopulla ne toistuivat joka vuosi. Hänen profeetallinen armolahjansa ja kykynsä lohduttaa sieluja kuitenkin säilyivät. Ihmiset eivät suinkaan hylänneet häntä, vaan heidän kiintymyksensä ja omistautumisensa jopa kasvoi. Kaikki tiesivät, että hänen ovensa oli aina auki, eikä hän koskaan lakannut olemasta kirkollisen elämän keskipiste Kefaloniassa. Panagiksen arvovalta oli niin suuri, että hän saattoi puuttua epäoikeudenmukaisuuksiin tai moittia niitä, jotka olivat syyllistyneet moraalittomiin tekoihin. Aina häntä kuunneltiin Jumalan äänenä.

Kestettyään pitkän ja nöyryyttävän sairautensa alistunein ja kiitollisin mielin pyhä Panagis nukkui Herrassa kesäkuun 7. päivänä 1888. Kahden vuorokauden ajan uskovat kävivät osoittamassa kunnioitustaan vainajalle. Jotkut pitivät hänen sairauttaankin jonkinlaisena Kristuksen tähden houkkuutena. Pyhän Panagiksen muisto säilyi elävänä ja kasvoi ajan myötä niin Kefaloniassa kuin koko Kreikassa – erityisesti vuoden 1976 jälkeen, jolloin hänen reliikkinsä löytyivät.

Arkkipiispa Andronik (Nikolski) syntyi vuonna 1870 diakonin perheeseen Jaroslavlin hiippakunnassa ja sai nimen Vladimir. Hänen päättäväisestä ja lujasta hengellisestä luonteestaan kertoo se, että jo seminaarissa opiskellessaan hän vihkiytyi viitankantajamunkiksi. Seminaarin jälkeen hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Toisella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Andronik. Pari vuotta opintojen päättymisen jälkeen vuonna 1897 Andronik lähetettiin pappismunkiksi vihittynä lähetystyöhön Japaniin pyhän Nikolai Japanilaisen (3.2.) avuksi. Siellä hän osoitti suurta apostolista intoa ja hänet vihittiin Kioton piispaksi vuonna 1906. Pian Andronik kuitenkin kutsuttiin takaisin Venäjälle, jossa hän toimi Novgorodin hiippakunnan apulaispiispana, kunnes hänet vuonna 1913 siirrettiin Siperiaan Omskiin ja nimitettiin sitten Permin hiippakunnan piispaksi.

Andronikissa Permin hiippakunta sai pyhän Stefan Permiläisen veroisen lähetystyöntekijän ja esipaimenen. Hän ylsi kilvoitteluinnossa, köyhyydessä, paastossa ja rukouksessa entisaikojen kilvoittelijoiden mittoihin. Kaikki rahansa hän jakoi köyhille. Kun bolševikit hänen marttyyrikuolemansa jälkeen tutkivat hänen talonsa kuvitellen löytävänsä rikkauksia, he löysivät vain muutaman ruplan.

Pyhä Andronik pukeutui vaatimattomasti. Hän ei koskaan pitänyt silkkistä viittaa eikä saamiaan kunniamerkkejä. Andronik paastosi ankarasti, ja kun hänen oli määrä toimittaa liturgia, hän vietti lähes koko edeltävän yön rukoillen. Hän vieraili usein hiippakuntansa eri kirkoissa. Matkoillaan hän ei koskaan ajanut piispallisissa vaunuissa ja luovutti piispantalon hevosetkin katedraalin papiston käyttöön.

Andronikin aikana Permin hiippakunnan hengellinen elämä kukoisti; pidettiin luentoja ja keskustelutilaisuuksia sekä papiston ja maallikoiden kokouksia. Laulajien ja lähetystyöntekijöiden kouluttamiseksi järjestettiin kursseja. Lisäksi hän järjesti ristisaattoja sekä kirkollisina juhlapäivinä että historiallisten tapahtumien muistopäivinä.

Pyhä Andronik huolehti väsymättä maaseudun seurakunnista ja ponnisteli palauttaakseen vanhauskoiset takaisin kirkon helmaan. Huolestuneena hän seurasi tieteelliseen sosialismiin ja marksismiin verhoutuneen ateismin leviämistä kansan parissa. Noita uusia oppeja vastaan hän taisteli julistamalla Jumalan sanaa. Hänen aikanaan Permin katedraalissa pidettiin joka sunnuntai kaksi saarnaa. Ensimmäisen saarnan hän piti itse evankeliumin lukemisen jälkeen ja toisen joku papeista liturgian päätteeksi.

Piispa Andronik osallistui aktiivisesti vuosien 1917−1918 kirkolliskokoukseen, jossa hänet valittiin pyhän synodin varajäseneksi ja kirkon julkaisutoimikunnan jäseneksi. Kirkolliskokouksen edustajat kutsuivat häntä hänen uskonintonsa tähden ”leimuavaksi tuleksi”. Kokouksen aikana hänet korotettiin arkkipiispaksi.

Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen valtio julkaisi asetuksen kirkon ja valtion erosta. Kirkkoja alettiin sulkea ja uskon puolustajia teloitettiin. Permin sanomalehdissä hyökättiin arkkipiispa Andronikia vastaan. Alkoi käydä selväksi, että hänet pidätettäisiin pian. Läheiset neuvoivat häntä piiloutumaan, mutta hän vastasi seisovansa uskon ja kirkon vartiossa ja olevansa valmis kaikkeen, myös kuolemaan – mutta laumaansa hän ei jättäisi.

Vastauksena väkivaltaisuuksiin Andronik järjesti toukokuun 9. päivänä 1918 Permissä suuren ristisaaton, jossa kannettiin kirkkolippuja ja laulettiin pääsiäiskanonia. Papisto kehotti uskovia liittoutumaan yhteen ristiinnaulitun Kristuksen ristin ympärille. Saatto kokosi tuhansia ihmisiä ja siitä muodostui ortodoksisuuden riemujuhla. Andronik itse saarnasi kaikissa jumalanpalveluksissa. Hän syytti uutta neuvostovaltaa kansan pettämisestä sekä laittomuudesta ja moraalisesta turmeluksesta, jonka se oli tuonut Venäjälle.

Kaksi päivää ristisaaton jälkeen Andronik kirjoitti patriarkka Tiihonille (26.9.): ”Jotain hirvittävää on tapahtumassa kaikkialla ja myös täällä. Olen toistaiseksi vapaana, mutta todennäköisesti minut pidätetään pian.”

Kesäkuun 4./17. päivänä 1918 puolenyön jälkeen arkkipiispa Andronik pidätettiin. Kuulusteluissa hän ei vastannut yhteenkään kysymykseen. Vain kerran hän otti panagian, piispallisen riipuksen, kaulastaan, kääri sen huolellisesti silkkiliinaan ja laskettuaan sen eteensä pöydälle lausui: ”Me olemme avoimia vihamiehiä eikä välillämme voi koskaan olla sovintoa. Jos en olisi piispa ja minun pitäisi päättää teidän kohtalostanne, ottaisin päälleni sen synnin, että käskisin hirttää teidät välittömästi. Muuta puhuttavaa meillä ei ole.” Tämän sanottuaan hän otti panagian, pani sen rauhallisesti kaulaansa ja uppoutui rukoukseen sanomatta enää sanaakaan.

Kesäkuun 7./20. päivänä keskellä yötä arkkipiispa Andronikia tultiin hakemaan. Hän lähti teloittajiensa mukaan klobukki päässään ja panagia kaulassaan. Kädessään hänellä oli piispansauvansa. Hänet vietiin metsään, jossa hänet pantiin kaivamaan itselleen hauta. Kun se oli valmis, hän pyysi saada rukoilla. Rukoiltuaan noin kymmenen minuuttia hän kääntyi kaikkiin neljään ilmansuuntaan ja ilmoitti sitten olevansa valmis. Hänet pakotettiin hautaan ja häntä alettiin haudata elävältä ja lopuksi hänet ammuttiin. Venäjän kirkko kanonisoi marttyyripiispa Andronikin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Kalliope eli keisari Deciuksen hallituskaudella (249–251). Hän oli niin sisäiseltä kuin ulkonaiselta olemukseltaan kaunis ja valoisa nuori nainen. Epäjumalanpalvelijat pidättivät hänet ja yrittivät pakottaa hänet kieltämään Kristuksen. Kalliope piti kuitenkin kiinni uskostaan, joten he löivät häntä armottomasti ja leikkasivat hänen rintansa irti. Häntä raahattiin tiilimurskan päällä ja poltettiin tulella. Hänen palanutta ruumistaan hierottiin suolalla ja karheilla pyyhkeillä. Lopulta pyhä Kalliope mestattiin, ja hän siirtyi voittoisana marttyyrina taivaallisille asuinsijoille.

Keisari Maximianuksen (286–305) aikaisissa vainoissa kaksi Rooman armeijan sotilasta Durostorumista[1], Nikandros ja Markianos, ilmiannettiin kristittyinä. Kuulustelujen jälkeen heidät heitettiin vankilaan 20 päiväksi. Kun he eivät sen jälkeenkään suostuneet uhraamaan epäjumalille eivätkä luopuneet kristinuskosta, heidät vietiin kidutettaviksi.

Nikandros ja Markianos nostettiin riippumaan ja heidän ihoaan raastettiin rautakammoilla; heitä pisteltiin rautapiikeillä ja poltettiin soihduilla. Sitten heidät laskettiin palavien hiilten päälle, heitä hakattiin kepeillä, heidän haavoihinsa hierottiin suolaa ja heidän leukaluunsa rikottiin kivillä.

Nikandroksen vaimo, joka oli katselemassa kidutusta, rohkaisi miestään kestämään kärsimykset, kun taas Markianoksen vaimo itkien näytti heidän pikkulastaan ja rukoili miestään säästämään henkensä. Kidutusten välissä pyhä marttyyri Markianos otti lapsen syliinsä ja kohottaen katseensa taivaaseen sanoi: ”Herra, sinä pidät huolta tästä lapsesta!” Syleiltyään vaimoaan ja lastaan hän antautui auliisti mestattavaksi yhdessä pyhän marttyyri Nikandroksen kanssa.

Jonkin aikaa pyhän suurmarttyyri Teodoros Sotapäällikön marttyyrikuoleman (8.2.319) jälkeen hänen reliikkinsä siirrettiin Herakleiasta Eukhaitaan hänen vanhempiensa taloon, niin kuin hän oli ennen kuolemaansa toivonut. Siellä niiden kautta tapahtui lukuisia ihmeitä. 900-luvulla kaupungin nimikin muutettiin hänen mukaansa Teodoropolikseksi.

Kuuluisin suurmarttyyri Teodoroksen kuolemanjälkeinen ihme tapahtui Syyriassa Damaskoksen lähellä Karsatissa. Siellä oli pyhälle Teodoros Sotapäällikölle omistettu kirkko, jonne arabit Damaskoksen valloituksen (635) jälkeen asettuivat majailemaan vaimoineen ja lapsineen. Yksi heistä ampui nuolen pyhää Teodorosta esittävään freskoon, jolloin pyhän kasvoista alkoi heti vuotaa tuoretta verta. Kerrotaan, että kaikki kirkossa asuneet arabit saivat surmansa lyhyen ajan sisällä.

Pyhä Naukratios Pontoslainen syntyi vuoden 330 tienoilla varakkaaseen ja hurskaaseen perheeseen, jossa hänen sisaruksiaan olivat pyhät Basileios Suuri (1.1.), Gregorios Nyssalainen (10.1.) ja Makrina Nuorempi (19.7.). Heidän isoäitinsä oli pyhä Makrina Vanhempi (30.5.).

Naukratios oli monipuolisesti lahjakas mies, joka 22-vuotiaana hämmästytti yleisöä julkisessa väittelyssä. Rakkaudesta Jumalaan hän luopui maallisesta urastaan ja valitsi erakkoelämän. Naukratios lähti yhdessä palvelijansa Krysafoksen kanssa tiheään metsikköön Irisjoen tuntumaan. He asettuivat kallionhalkeaman suojaamaan rauhaisaan paikkaan. He eivät ottaneet mitään mukaansa, ja näin he irtautuivat kokonaan suvun rikkauksista ja maailman huolista.

Naukratios oli kuitenkin kuuliainen äidilleen Emmelialle, joka asui tyttärensä Makrinan kanssa kolmen päivämatkan päässä erakkomajasta talossa, josta he olivat tehneet nunnaluostarin. Naukratios otti tehtäväkseen hankkia metsästämällä ja kalastamalla ruokaa lähiseutujen vanhoille, sairaille ja köyhille.

Elettyään näin viisi vuotta Naukratios ja hänen uskollinen palvelijansa Krysafos saivat surmansa metsästysonnettomuudessa. Hänen äitinsä suri lohduttomasti poikansa kuolemaa, mutta Makrinan hengellisen voiman ja suuruuden ansiosta hän voitti surunsa ja iloitsi siitä osasta, joka hänen pojalleen oli varattuna taivaassa. Hän rakennutti Sebasteian neljänkymmenen pyhän marttyyrin (9.3.) muistolle omistetun kappelin, johon Emmelia, Basileios, Naukratios ja Makrina haudattiin.

Pyhittäjä Athre Nitrialainen vietti monia vuosia abba Orin ohjauksessa Nitrian autiomaassa Egyptissä. He olivat kotoisin eri seuduilta mutta elivät rauhassa ja sopusoinnussa, sillä abba Athre oli hyvin kuuliainen ja abba Or hyvin nöyrä. Kun abba Or sairasti 18 vuotta, Athre piti hänestä huolta enkelimäisen kärsivällisesti.

Kerran Athre oli valmistamassa ruoaksi pientä kalaa, kun Or kutsui häntä. Athre jätti veitsen kalaan ja kiiruhti heti hengellisen isänsä luokse. Kun paikalla ollut abba Sisoes alkoi kiitellä moista kuuliaisuutta, Athre halusi näyttää, ettei ollut kysymys hänen vaan hänen hengellisen isänsä kuuliaisuudesta. Athre valmisti osan kalasta pilaten sen tahallaan ja toi sen syötäväksi Orille, joka söi sen sanomatta sanaakaan. Athre kysyi, oliko kala hyvää. ”Oikein hyvää”, abba Or vastasi. Sitten Athre toi hänelle loput kalasta, jonka hän oli valmistanut hyvin, ja sanoi: ”Minä pilasin tämän, isä.” Or vastasi: ”Niin, se ei aivan onnistunut.” Silloin abba Athre sanoi abba Sisoekselle: ”Näetkö sinä nyt, kuinka kuuliainen minun hengellinen isäni on?” Aikanaan pyhittäjä Athre Nitrialainen nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä-äiti Melania Vanhempi oli varakas ja hurskas roomalainen ylimys, joka meni naimisiin 16-vuotiaana Rooman prefektin kanssa. Hänen miehensä ja kahden poikansa menehdyttyä sairauteen Melania jäi leskeksi 22-vuotiaana. Hän päätti omistautua Jumalan ja kirkon palvelemiseen ja matkusti vuonna 372 Aleksandrian kautta Pyhälle maalle.

Melania perusti Jerusalemiin luostarin 50 kilvoittelijalle vuonna 378. Hän majoitti maksutta pyhiinvaeltajia ja avusti runsaskätisesti seudun köyhiä. Hänen eloonjäänyt poikansa Publicola asui Roomassa ja lähetti joka vuosi rahasumman, jonka Melania jakoi kirkoille, luostareille ja köyhille. Melania itse rajoittui kaikkein välttämättömimpään. Hän nukkui kovalla alustalla, piti jouhipaitaa ja eli äärimmäisen pidättyväisesti. Vuonna 398 Melania lähetti Jerusalemin piispa Johannekselta saamansa pyhän ristin palan pyhälle Paulinus Nolalaiselle (22.6.), joka kantoi sitä pyhänä reliikkinä aina mukanaan.

Melanian poika Publicola sai tyttären, ja Melania palasi Roomaan voidakseen vastata tämän hengellisestä ohjaamisesta. Tyttärestä tuli pyhä Melania Roomalainen Nuorempi (31.12.).

Pyhittäjä-äiti Melania Roomalainen palasi Jerusalemiin, jossa hän nukkui pois rauhassa 67 vuoden ikäisenä vuoden 410 tienoilla. Hänen muistopäiväänsä ei ole mainittu kaikissa pyhien luetteloissa.

Pyhä Medardus (Médard, Meard) syntyi Pikardian maakunnassa nykyisen Ranskan pohjoisosassa ylhäiseen frankkilaiseen perheeseen. Hän kävi koulua Saint-Quentinissa, jossa hän sai runsaasti arvostusta hyväntekeväisyytensä ansiosta. Pappisvihkimyksensä (505) jälkeen Medardus alkoi loistaa hyveillään ja ihmeillään, joilla hän käännytti syntisiä Jumalan tuntemiseen.

Medardus vihittiin Saint-Quentinin ja Vermandoisin piispaksi, mutta hän siirsi piispanistuimensa Noyoniin ja lisäsi Tournain hiippakuntaansa. Opetuksensa ja ihmeidensä ansiosta hän puhdisti alueen viimeisistä pakanuuden rippeistä.

Noyonin piispa pyhä Medardus nukkui kuolonuneen rauhassa vuoden 560 tienoilla korkeassa iässä, ja hänestä tuli keskiajalla yksi Ranskan-Saksan alueen suosituimmista pyhistä. Kerrotaan, että pikkulapsena kotka oli siivillään suojellut häntä sateelta, ja siksi häntä alettiin kunnioittaa ulkosalla työskentelevien suojelijana.

Pyhä Paavali oli kotoisin Konstantinopolista, jossa hän myös vihkiytyi munkiksi. Kun keisari Konstantinos V Kopronymos (741 ja 743–775) alkoi vastustaa ikoneita ja vainota niiden kunnioittajia, Paavali oli yksi niistä rohkeista tunnustajista, jotka uskalsivat vastustaa keisaria. He muistuttivat hallitsijalle, ettei hänestä ollut tullut keisaria siksi, että hän ryhtyisi muuttamaan pyhien isien traditioita, eikä hänellä ollut oikeutta ryhtyä ajamaan jumalattomia uudistuksia.

Moitteista raivostunut keisari heitti Paavalin vankilaan ja pani hänet jalkapuuhun hänen röyhkeytensä takia. Uudessa kuulustelussa muutaman päivän kuluttua Paavali tunnusti kirkon uskoa entistäkin voimallisemmin, minkä seurauksena keisari antoi leikata hänen nenänsä irti. Kolmannessa kuulustelussa Paavali julisti: ”Ei pidennetty vankeus, ei jäsenteni silpominen eikä mikään muukaan kidutus saa minua kieltämään pyhien ikonien kunnioittamista!” Tämän julistuksen jälkeen oli kuin riivaajat olisivat saaneet keisarin valtaansa. Hän käski kaataa kuumaa tervaa joka puolelle Paavalin ruumista ja palautti hänet sitten selliinsä, jossa hän ravitsi itseään Raamatun sanoilla ja rukouksella.

Kun seuraavakaan kuulustelu ei tuottanut keisarin toivomaa tulosta, hän käski kiskoa Paavalilta silmät pois, sitoa hänet köydellä ja raahata hänet kaupungin keskusaukiolle. Paavali kuoli matkan puolivälissä ja hänen ruumiinsa jätettiin koirien syötäväksi. Hurskaat kristityt onnistuivat kuitenkin varastamaan ruumiin ja piilottivat sen turvalliseen paikkaan, jonka he peittivät suurella kivellä, Kaiumaksen luostarin lähistölle.

118 vuotta myöhemmin patriarkka Antonios II Kauleas (893–901) sai unessa kehotuksen lähteä papistonsa kanssa Kaiumakseen etsimään pyhän Paavalin ruumista. Toimitettuaan liturgian luostarissa patriarkka ja papit aloittivat etsinnät. He löysivät monien teloitettujen maallisia jäännöksiä ja lopulta suuren kiven. Kun he nostivat sen syrjään, ilmoille lehahti taivaallinen tuoksu ja alta löytyi pyhän Paavalin turmeltumaton ruumis, joka näytti aivan kuin hiljattain haudatulta. He kantoivat sen juhlasaatossa Jumalanäidin kirkkoon, ja lähes koko kaupunki tuli paikalle saadakseen kunnioittaa pyhää ruumista. Paikalla alkoi tämän jälkeen tapahtua ihmeparantumisia.

Pyhä Feodor oli kotoisin Kreikasta. Hän tuli Kiovan Venäjälle Kiovan ensimmäisen metropoliitan Mikaelin seurueessa vuonna 989. Venäjän kasteen jälkeen tärkeimpiin kaupunkeihin Tšernigoviin, Belgorodiin, Perejaslavliin, Novgorodiin ja Volynian Vladimiriin nimitettiin piispat. Vuonna 990 metropoliitta Mikael vihki piispaksi seurueeseensa kuuluvan Feodorin ja nimitti hänet Rostovin piispaksi.

Feodor rakennutti Rostoviin ensimmäisen Jumalansynnyttäjälle pyhitetyn kirkon. Paikalliset asukkaat olivat enimmäkseen pakanoita ja suhtautuivat Feodoriin niin vihamielisesti, että hän joutui pian pakenemaan Suzdaliin, joka oli tuolloin vähäinen kauppapaikka. Todettuaan pian Suzdalin asukkaiden tietämättömyyden Feodor alkoi kylvää heidän keskuudessaan uskon siementä ja rakennuttaa kirkkoja.

Kun apostolien vertainen suuriruhtinas Vladimir (15.7.) vuonna 1010 nimitti Rostovin ruhtinaaksi poikansa Boriksen, piispa Feodor palasi Rostoviin jatkamaan apostolista työtään. Noin neljän vuoden kuluttua sairas suuriruhtinas kutsui kuitenkin Boriksen luokseen Kiovaan. Pian Boris joutui veljensä salamurhaamaksi. Tämä oli pakanoiden mieleen ja he karkottivat pyhän Feodorin Rostovista toistamiseen. Hän pakeni jälleen Suzdaliin, jossa hän jatkoi kristinuskon julistamista kansalle. Pyhä Feodor antoi henkensä Jumalalle Suzdalissa vuoden 1023 tienoilla.

Pyhät Vasili ja Konstantin olivat Jaroslavlin ensimmäisen ruhtinaan Vsevolodin ainoat pojat. He jäivät orvoiksi vuonna 1238, kun mongolikaani Batun joukot hyökkäsivät Venäjälle ja surmasivat Jaroslavlin lähistöllä käydyssä verisessä taistelussa heidän isänsä. Pojista vanhempi Vasili peri Jaroslavlin ruhtinaskunnan. Hänen tehtäväkseen tuli vahvistaa alamaisiaan, valaa heihin toivoa ja auttaa leskiä ja orpoja. Hän vältti puuttumasta naapuriruhtinaiden välisiin kiistoihin ja jälleenrakennutti mongolien tuhoamia kirkkoja. Talvella 1249 Vasili matkusti Vladimiriin tapaamaan sukulaistaan pyhää Aleksanteri Nevskiä (23.11.). Perillä hän sairastui ja antoi henkensä Herralle helmikuun 8. päivänä. Nuoren ruhtinaan ruumis tuotiin kunnianosoituksin Jaroslavliin ja haudattiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Vasilin kuoleman jälkeen hänen veljestään Konstantinista tuli Jaroslavlin ruhtinas. Heinäkuussa vuonna 1257 mongolien sotajoukko lähestyi jälleen Jaroslavlia. Konstantin kävi pienen joukkonsa kanssa ylivoimaista vihollista vastaan ja kaatui taistelussa yhdessä sotilaidensa kanssa. Hänet haudattiin katedraaliin veljensä lähelle.

Vuonna 1501 Jaroslavlin kaupungin kreml eli linnoitettu keskusta ja sen puinen katedraali tuhoutuivat tulipalossa. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa löydettiin pyhien ruhtinaiden Vasilin ja Konstantinin maatumattomat pyhäinjäännökset. Tapauksesta kuultuaan Moskovan suuriruhtinas Iivana III lähetti taitavia muurareita rakentamaan uutta katedraalia, johon pyhäinjäännökset sitten sijoitettiin.

Pyhien Vasilin ja Konstantinin muistoa vietetään kahdesti vuodessa. Heinäkuun 3. päivänä muistellaan taistelua, jossa Konstantin kaatui, ja kesäkuun 8. päivänä ruhtinasveljesten reliikkien löytymistä.

Pyhä uusmarttyyri Teofanes syntyi 1500-luvun alussa Kalamatassa Kreikan Peloponnesoksella ja sai pyhässä kasteessa nimen Teodoros. Lapsena hän meni Konstantinopoliin räätälin oppipojaksi, mutta hänen työnantajansa kohteli häntä huonosti. Teodoros pakeni, ja kun kaduilla vietettiin sulttaanin pojan ympärileikkauksen juhlaa, hän päätti luopua kristinuskosta ja kääntyä islamiin. Muslimina hän sai kuusi vuotta opetusta turkin kielessä ja arabialaisessa kirjallisuudessa, ja hänestä oli määrä tulla janitsaari eli vartiosotilas. Kun hänen oli opinnoissaan perehdyttävä uskonnollisiin kysymyksiin, hän alkoi katua kristinuskosta luopumistaan. Lopulta hän tunnusti uskovansa Pyhään Kolminaisuuteen ja Jumalansynnyttäjään ja pakeni etsien paikkaa, josta löytäisi pelastuksen.

Venetsiassa karkulainen pääsi tapaamaan patriarkka Gabrielia, joka opetti häntä, liitti hänet takaisin kirkkoon ja vihki hänet munkiksi nimellä Teofanes. Patriarkka neuvoi Teofanesta sovittamaan syntinsä palaamalla luopumuksensa paikkaan ja tunnustamalla siellä palanneensa kristinuskoon. Teofanes palasi viipymättä Konstantinopoliin, mutta ei löytänyt tilaisuutta tunnustaa uskoaan julkisesti. Ateenassa ja muissakin paikoissa hän ilmoittautui tuomioistuimissa, mutta tuomarit lähettivät hänet tyhjin toimin pois. Larissan tuomari, joka oli tunnettu julmuudestaan, antoi tuomioksi 600 raipaniskua, minkä jälkeen Teofanes vapautettiin tyytymättömänä rangaistuksen vähäisyyteen. Hän kävi Athoksella, jossa munkit rohkaisivat häntä hänen suunnitelmassaan, ja palasi sitten Konstantinopoliin.

Käytyään synnintunnustuksella rippi-isänsä Euthymioksen luona Teofanes valmistautui lopulliseen taisteluun valvomisella, rukouksella ja pyhällä ehtoollisella, minkä jälkeen hän ilmoittautui sulttaanin tuomioistuimessa, tunnusti palanneensa kristinuskoon ja pyysi rangaistusta. Tuomari määräsi 700 raipaniskua ja heitti hänet vankilaan, missä vartijat kohtelivat häntä julmasti.Vartijat pilkkasivat Teofanesta kehottaen häntä tekemään ihmeen. Teofanes rukoili kolme tuntia seisten liikkumattomana kuin pylväs, ja hänen lopulta sanottuaan ”Aamen” maanjäristys ravisti vankilan perustuksia. Vartijat näkivät, kuinka aurinkoa kirkkaampi valo läpäisi pimeyden ja valaisi enkelinkasvoisen Teofaneksen, jonka kädet olivat kahleista vapaat, taivasta kohden ojennetut. Vartijat kauhistuivat, lankesivat maahan hänen edessään ja pyysivät häneltä anteeksi, ja jotkut heistä kääntyivät kristinuskoon.

Kun tieto tästä levisi, kuulustelun johtaja haetutti Teofaneksen eteensä ja yritti voittaa hänet lupauksilla, mutta Teofanes ei välittänyt hänen puheistaan, joten hänet tuomittiin ”katkeraan kuolemaan”. Kiduttajat leikkasivat hänen lihastaan ristinmuotoisen palan, nostivat hänet takaperin muulin selkään kädet naulattuina kiinni satulaan ja kuljettivat häntä paraatissa kaupungin kaduilla. Sitten Teofanes ripustettiin alasti rautakoukkuihin ja kansanjoukot heittelivät häntä kivillä ja pieksivät kepeillä. Teofanes kiitti Jumalaa siitä, että hänet oli katsottu otolliseksi saamaan toivomansa lopun, ja pyysi Häntä ilmaisemaan itsensä ihmeellä, jotta jumalattomat katsojat kääntyisivät kristinuskoon. Pian valkoinen kyyhkynen ilmaantui paikalle ja laskeutui Teofaneksen pään päälle täyttäen hänet jumalallisella ilolla ja poistaen kaiken kivuntunteen. Monet yleisön joukosta alkoivat huutaa: ”Kristus, jota hän julistaa, on todellinen Jumala!”

Yöllä alkoi ankara ukonilma, joka valaisi Teofaneksen ja pelästytti vartijat. Monet tunnustivat Kristuksen, mikä suututti turkkilaiset, jotka alkoivat hakata Teofaneksen kasvoja ja kehoa terävillä esineillä ja repivät lopulta silmät hänen päästään. Silloin pyhä uusmarttyyri Teofanes antoi sielunsa Jumalan käsiin 8. kesäkuuta 1588. Hurskaat kristityt noutivat hänen ruumiinsa ja keräsivät multaa, joka oli tahraantunut hänet verestään, ja sen kautta tapahtui monia parantumisia ja muita ihmeitä.

Pyhä pappismarttyyri Tevdori Georgialainen oli seurakuntapappi Kveltan kylässä Itä-Georgiassa 1500- ja 1600-lukujen taitteessa, jolloin osmanien valtakunta ja Persia kamppailivat Lähi-idän herruudesta. Vuoden 1609 alussa osmaniturkkilaiset valloittivat ensin Bagdadin Irakissa ja hyökkäsivät sitten Georgiaan vallaten osan Samtskhen alueesta Etelä-Georgiassa. Kesäkuussa he hyökkäsivät Itä-Georgiaan.

Georgian kuninkaana oli nuori Luarsab II (21.6.). Kun osmanit tunkeutuivat Kartlin alueelle, kuningas oli kesäasunnossaan Tskhiretin linnassa. Osmanit tunsivat linnan sijainnin ja tiesivät Luarsabin joukkojen olevan vähälukuisia. He päättivät piirittää linnaa, ottaa kuninkaan vangiksi ja valloittaa sitten koko Georgian. He ylittivät nopeasti Trialetin vuoriston ja etenivät Manglisiin ryöstäen ja surmaten asukkaita mennessään. Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkko Manglisissa säästyi tuolloin ihmeellisesti tuholta, koska tiheä sumu peitti kirkon ja kylän niin, ettei vihollinen huomannut niitä. Osmanit olivat vain muutaman minuutin matkan päässä kuningas Luarsabin linnasta.

Kveltan kylässä Manglisin lähistöllä asukkaat pakenivat metsään, mutta isä Tevdori jäi kylään, lukitsi kirkon ovet ja piilotti pyhät kirkkoesineet. Tevdori oli hurskas mies ja uskollinen kuninkaalleen ja isänmaalle. Kun turkkilaiset löysivät isä Tevdorin, he käskivät hänen opastaa heidät Tskhiretin linnaan tai he tappaisivat hänet. Isä Tevdore lähti viemään turkkilaisia kapeaa ja vaikeakulkuista vuoristopolkua pitkin vastakkaiseen suuntaan. Hevosia ja sotilaita suistui polulta ja sai surmansa. Lopulta turkkilaiset ymmärsivät, että pappi vei heitä väärään suuntaan. He kostivat mestaamalla Tevdorin. Pyhän pappismarttyyri Tevdorin uhrautumisen ansiosta kuningas Luarsabilla oli aikaa vahvistaa linnoitusta ja koota armeijansa, joka lopulta kukisti vihollisen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät marttyyriveljekset Primus ja Felicianus olivat roomalaisia ylimyksiä, jotka ottivat vastaan kristinuskon. He omistautuivat laupeudentöille ja kävivät tunnustajien luona vankiloissa. Vuosien ajan Primus ja Felicianus säästyivät vainoilta, mutta vuoden 297 tienoilla heidät pidätettiin.

Kun Primus ja Felicianus kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät vangittiin ja ruoskittiin. Sitten heidät vietiin Nomentumin kaupunkiin jonkin matkan päähän Roomasta, missä tuomarina oli Promotus. Kun Primus ja Felicianus pysyivät lujina, heitä ruoskittiin uudelleen ja heidät tuomittiin mestattavaksi.

Kun 80-vuotias Primus oli viety teloitettavaksi, tuomari yritti vielä saada Felicianuksen luopumaan uskosta valehdellen, että hänen veljensä oli antanut periksi. Tunnustaja ei kuitenkaan uskonut sitä, ja niin hänet teloitettiin samana päivänä. Pyhien marttyyriveljesten Primuksen ja Felicianuksen haudan päälle Via Nomentanalla rakennettiin kirkko. Vuonna 640 heidän reliikkinsä siirrettiin Roomaan San Stefano Rotondon kirkkoon.

Persian hallitsijan Šapur II:n vainojen aikana vuoden 347 tienoilla Kashazin kylässä asui viisi Jumalalle omistautunutta neitsyttä Tekla, Mariamne, Martta, Maria ja Ennatha, joiden ohjaajana oli Paavali-niminen pappi. He olivat uskoneet kaiken omaisuutensa Paavalille, jonka vastuulle oli kertynyt runsaasti rikkauksia ja laajoja maaomaisuuksia. Hänet ilmiannettiin pakanalliselle ylipapille Narses Tamšapurille, joka lähetti sotilaita pidättämään Paavalin ja takavarikoimaan hänen talostaan löytyvän omaisuuden. He toivat myös papin viisi oppilasta kahleissa pakanapapin eteen. Tamšapur lupasi antaa Paavalille tämän omaisuuden takaisin, jos hän palvoisi aurinkojumalaa ja joisi epäjumalille uhrattua verta. Paavali rakasti kultaa enemmän kuin Kristusta ja suostui tekemään kaiken, mutta Tamšapur lisäsi vielä vaatimuksen, että hänen täytyi suostutella viisi neitsyttäkin palvomaan aurinkoa ja menemään naimisiin.

Kun Paavali kertoi oppilailleen luopumuksestaan ja kehotti heitä tekemään samoin, he halveksivat häntä Juudaksena. Neitoja kidutettiin ja kukin sai sata raipaniskua, mutta se sai heidät ylistämään Kristusta entistä innokkaammin. Tamšapur tuomitsi heidät kuolemaan ja lupasi palauttaa Paavalille tämän omaisuuden, jos hän teloittaisi heidät omin käsin. Hän odotti Paavalin kieltäytyvän, jolloin Tamšapur saisi pitää Paavalin rikkaudet, mutta rahanhimo oli kovettanut Paavalin sydämen, ja tämä otti miekan. Pyhät neitsytmarttyyrit sanoivat Paavalille: ”Senkin viheliäinen paimen, josta rahanhimo on tehnyt murhaajan! Onko tämä se sovitusuhri, jonka me olemme saaneet sinun käsistäsi? Onko tämä se elämän veri, jonka sinun kätesi ovat ojentaneet meille? Sinun miekkasi tuo meille ikuisen elämän ja kunnian, mutta Jumalan tuomio odottaa sinua niin kuin evankeliumin rikasta miestä.[1]”

Paavali kuitenkin paadutti sydämensä ja mestasi Teklan, Mariamnen, Martan, Marian ja Ennathan. Samana iltana Tamšapur antoi hirttää Paavalin vankilassa ja piti itse tämän omaisuuden.

Pyhän Athanasios Suuren seuraajista kuuluisin on pyhä Kyrillos, joka oli Aleksandrian patriarkkana vuosina 412–444. Hän oli syntyjään aleksandrialainen ja edeltäjänsä, patriarkka Teofiloksen sisarenpoika. Aleksandrian kirkko oli perinteisesti Kristuksen täyden jumaluuden korostaja ja puolustaja. Tätä ilmaisi termi homoousios, ”samaa olemusta oleva”, jota käytettiin Isän ja Pojan suhteen kiteyttäjänä. Athanasios Suuren perintöä jatkoi patriarkka Kyrillos, joka taisteli erityisesti Neitsyt Mariasta käytettävän Theotokos- eli Jumalansynnyttäjä-termin puolesta. Tämä nimitys pitää myös sisällään Kristuksen jumaluuden vahvistavan dogmin: jo hedelmöittymisessä Kristus oli paitsi ihminen myös Jumala.

Kyrillos syntyi Aleksandriassa vuoden 360 tienoilla. Hänen enonsa, Aleksandrian patriarkka Teofilos huolehti siitä, että hän sai parhaan mahdollisen koulutuksen niin puhetaidossa kuin filosofiassakin. Erityisesti Kyrillos paneutui Raamatun tutkimiseen. Hän oppi pyhät tekstit niin läpikotaisin, että hänen oli helppo viljellä niitä puheissaan. Jo nuorena hänen enonsa vihki hänet ylidiakoniksi. Oli ilmeistä, että hänestä kasvatettiin uutta patriarkkaa.

Kyrillos oli enonsa mukana niin sanotussa Tammen pseudosynodissa, jossa pyhälle Johannes Krysostomokselle langetettiin epäoikeudenmukainen tuomio. Myöhemmin patriarkkana Kyrillos kieltäytyi pitkään liittämästä Johannesta Aleksandrian patriarkaatin muistelukirjoihin. Syynä ei ollut eriävä dogmaattinen näkemys vaan kunnioitus enonsa muistoa kohtaan sekä tietty patriarkaattien välinen kilpailu vaikutusvallasta. Pyhä Isidoros Pelusionilainen (4.2.) vaikutti ratkaisevasti Kyrilloksen mielenmuutokseen tässä suhteessa. Kyrilloksen kerrotaan myös saaneen ilmestyksen, jossa hän näki pyhän Johannes Krysostomoksen Jumalanäidin vierellä. Tämän jälkeen Kyrilloksesta tuli Krysostomoksen kannattaja.

Kun Teofilos kuoli vuonna 412, Kyrillos vihittiin Aleksandrian arkkipiispaksi huolimatta ylidiakoni Timoteoksen kannattajien kiivaasta vastarinnasta. Tarmokkaana ja palavana totuuden puolustajana pyhä Kyrillos tahtoi vahvistaa kirkon ykseyttä ja poistaa sitä uhkaavat tekijät. Hän saarnasi laumalleen rakkautta oikeaan uskoon, jonka isät olivat säilyttäneet taistellessaan monia harhaoppeja vastaan. Samalla hän puuttui lujasti novatiolaisten lahkoon, joka vastusti vainoissa uskosta luopuneiden vastaanottamista takaisin kirkkoon samoin kuin muidenkin raskaiden syntien anteeksiantoa. Liike veti ehdottomuudellaan puoleensa myös innokkaimpia ortodokseja. Kyrillos sulki novatiolaisten kirkkoja ja esti heidän piispojensa toiminnan.

Taistellessaan pakanuuden ja taikauskon viimeisiä jäännöksiä vastaan Kyrillos siirrätti pyhien palkattaparantajien Kyyroksen ja Johanneksen (28.6.) jäännökset Aleksandriasta Menuthikseen lähelle Kanopea paikkaan, joka oli kuuluisa pakanallisista oraakkeleistaan. Siirto kesti kokonaisen viikon ja Kyrillos itse johti juhlavaa saattoa.

Aleksandriassa oli myös huomattava juutalainen yhteisö. Sen ja kristittyjen välille puhkesi toisinaan mellakoita, ja juutalaiset saattoivat tilanteen vaatiessa käydä kristittyjä vastaan. Kerran tällaisen tapauksen jälkeen piispa kutsui juutalaisten johtomiehet luokseen ja moitti ja uhkaili heitä. He kostivat järjestämällä väijytyksen väittäen, että Pyhän Aleksanterin kirkossa oli syttynyt tulipalo, ja kristityt hälytettiin sammutustöihin yöllä. Nämä puolestaan vimmastuivat luullessaan juutalaisten ryhtyneen polttamaan kirkkoja. Yön pimeydessä puhkesi kahakoita ja monia kristittyjä sai surmansa, ja juutalaisia pidettiin heidän surmaajinaan. Kaupunginjohtaja oli juutalaisten puolella, koska pelkäsi piispan kasvavaa valtaa siviiliasioissa. Kyrillos määräsi juutalaiset karkotettavaksi kaupungista ja muutti synagogat kirkoiksi.

Nämä tapaukset myrkyttivät piispan ja kaupunginpäällikön välit. Jotkut fanaattiset munkit Nitriasta, jotka olivat vannoutuneita Kyrilloksen kannattajia, saapuivat kerran kaupunginjohtajan eteen. He kutsuivat häntä pakanaksi, ja muuan Ammonios heitti häntä päähän isolla kivellä. Munkki pidätettiin heti ja häntä kidutettiin niin, että hän menehtyi. Uusia levottomuuksia seurasi. Kristityt fanaatikot puolestaan murhasivat koko silloisen maailman kunnioittaman hyveellisen naisfilosofi Hypatian. He väittivät tämän olevan esteenä siihen, ettei kaupunginjohtaja päässyt sovintoon piispan kanssa. Näiden levottomuuksien keskellä Kyrillos yritti kasvattaa piispan valtaa, ja hänen ponnistelujensa lopputuloksena kirkon auktoriteetti tunnustettiin lopulta kaikilla elämänaloilla.

Levottomuuksien ja juonittelujen likaisen pelin keskelläkin Kyrillos oli poikkeuksellisen lahjakas teologi ja opettaja. Hän peri edeltäjältään Aleksandrian kuuluisan koulun, jossa hän oli ilmeisesti itsekin opiskellut Didymos Sokean oppilaana. Kyrillos käytti paljon aikaa kirjoittamalla allegorisia ja moraalisia tulkintoja Vanhan testamentin vaikeaselkoisiin kohtiin. Niissä hän paljasti, miten Kristuksen mysteeri oli tekstissä erilaisiin arvoituksiin kätkettynä. Tällainen näky yhdestä ja samasta Kristuksesta lain ja profeettojen täyttymyksenä ohjasi Kyrilloksen koko elämää ja ajattelua. Hänen teologinen ydinajatuksensa oli, että samaa olemusta Isän kanssa oleva Jumalan Sana on ottanut itselleen ihmisluonnon ja yhdistänyt sen omaan persoonaansa, jotta ihmisluonto voisi osallistua Hänen jumalallisesta luonnostaan.

Jumalan kaitselmus vaatikin pian, että Kyrillos soveltaisi viisauttaan sekä teologisella tasolla että kirkon käytännön toiminnassa. Vuonna 428 Konstantinopolin kirkko esitti Antiokialle, että pääkaupungin patriarkaksi olisi nimettävä antiokialainen pappi Nestorios, joka oli tunnettu puhetaidostaan ja ankaran askeettisesta elämäntavastaan. Tästä valinnasta iloitsivat paitsi konstantinopolilaiset, jotka toivoivat saavansa hänessä uuden Krysostomoksen, myös kaikki piispat eri puolilla maailmaa, heidän joukossaan myös Kyrillos. Vihkimyksen jälkeen Nestorios kuitenkin osoittautui omapäiseksi. Hän alkoi kiihkoisasti taistella harhaoppisia vastaan eikä kuunnellut neuvoja. Hänen kuiskittiin olevan valmis tuhoamaan vaikka kaikki kaupungit, kunhan vain saisi harhaoppiset ajetuksi pois. Häntä alettiin pitää pöyhkeänä ja se laski hänen suosiotaan.

Suurin ongelma oli kuitenkin, että Nestorioksen opetukset Kristuksen ihmiseksi tulemisesta olivat epäilyttäviä. Hän vei äärimmäisyyksiin Antiokian teologisen koulukunnan perinteen, jossa painotettiin Herran tekojen erottamista yhtäältä niihin, jotka paljastivat Hänen jumalallisen luontonsa, ja toisaalta Hänen ihmisluontoonsa kuuluviin. Tämä oli sinänsä mahdollinen tapa tulkita Kristuksen lihaksitulemista, mutta se jätti avoimeksi sen, miten inhimillinen ja jumalallinen luonto olivat yhdistyneet yhdeksi persoonaksi. Näin Nestorios näytti saavan aikaan tarpeettoman jakolinjan jumalallisen Logoksen ja Kristus-ihmisen väliin. Nestorios väitti, että jumalallisen ja inhimillisen luonnon tunnusmerkit piti liittää joko vain inhimilliseen tai vain jumalalliseen luontoon. Tässä katsannossa Sana oli ottanut päälleen ihmisyyden ikään kuin asuinsijakseen tai työvälineekseen.

Tästä näkökulmasta Nestorios piti yksipuolisena ja jopa harhaanjohtavana tapaa puhua Neitsyt Mariasta ”Jumalansynnyttäjänä”, kuten kirkossa Antiokian ulkopuolella oli tapana. Nestorios piti parempana termiä ”Kristuksensynnyttäjä” ajatellen tällä ilmaistavan, ettei Maria ollut antanut syntymää Jumaluudelle. Hän esitti, ettei voida sanoa: ”Jumala oli syntynyt Neitseestä”, vaan että Jumala oli vain yhdistynyt Kristukseen, joka syntyi ja kuoli. Tämä voi kuitenkin johtaa ajatukseen, jonka mukaan Kristus olisi vain esimerkillinen ihminen, jumalankantaja, joka oli erityisellä tavalla jumalallistunut. Nestorioksen väitettiin tarkoittavan, että Jumala asui Kristuksessa ainoastaan samalla tavoin kuin Hän inspiroi profeettoja ja pyhiä ihmisiä. Tällöin Kristus ei olisi Jumalihminen, joka on ihmisille pelastuksen, elämän, armovoiman ja pyhityksen lähde.

Nestorios itse tosin ei koskaan puhunut kahdesta persoonasta Kristuksessa, mutta hän ei myöskään lakannut vastustamasta ”Jumalansynnyttäjän” käsitettä. Yksi hänen opetuslapsistaan, piispa Doroteos jopa totesi kerran saarnassaan Nestorioksen läsnä ollessa: ”Jos joku sanoo Mariaa Jumalansynnyttäjäksi, hän olkoon kirottu!” Jos tämä olisi hyväksytty, se olisi merkinnyt suuren joukon termiä käyttäneiden jumalankantajaisien ja piispojen julistamista anateemaan.

Saatuaan tietää tästä harhaopista Kyrillos aloitti seuraavana pääsiäisenä (429) puheensa julistamalla juhlallisesti, että Neitsyt oli todella synnyttänyt ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan ja että häntä sen vuoksi tulee kutsua Jumalansynnyttäjäksi. Hän kirjoitti Nestoriokselle tämän mielipiteitä koskevan vastaväitteen pyytäen häntä hyväksymään Jumalansynnyttäjä-nimityksen, jonka varassa koko pelastusoppi lepäsi. Nestorios kieltäytyi ja alkoi panetella Aleksandrian arkkipiispaa vaatien hänen erottamistaan. Silloin Kyrillos päätti ryhtyä taisteluun ja julisti olevansa valmis ”kestämään mitä tahansa ja kuolemankin mieluummin kuin luopumaan uskosta”.

Kyrillos omisti kirjoituksensa ”Oikeasta uskosta” keisari Teodosios I:lle, hänen vaimolleen ja sisarilleen ja lähetti Nestorioksen erehdyksiä käsittelevän esityksen paavi Celestinukselle (8.4.). Paavi kutsui Roomaan koolle kokouksen, joka tuomitsi Nestorioksen harhakäsitykset. Samalla paavi antoi Aleksandrian arkkipiispalle tehtäväksi panna toimeen harhaoppiselle Nestoriokselle langetettu tuomio, jollei tämä peruisi näkemyksiään kymmenen päivän sisällä. Tällä välin Kyrillos kokosi Egyptin piispat kokoukseen, joka laati esityksen kristologisesta opetuksesta. Siihen liitettiin myös 12 anateemaa niille, jotka eivät tunnusta Neitsyt Mariaa Jumalansynnyttäjäksi. Kyrillos oli laatinut ne itse, ja alun perin ne oli esitetty hänen kolmannessa kirjeessään Nestoriokselle.

Poleemisissa kirjoituksissaan Nestoriosta vastaan pyhä Kyrillos korosti Kristuksen mysteerin ykseyttä. Sanotaanhan Raamatussa, että ”Sana tuli lihaksi”,[1] ja myös Nikean kirkolliskokouksen isät olivat vuonna 325 todenneet, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi kuolleista pysyen samalla Isän helmassa. Kyrillos korosti, että Kristuksessa inhimillinen ja jumalallinen luonto yhdistyivät hedelmöittymisen ensi hetkestä alkaen. Tässä salaisessa yhdistymisessä Kyrillos näki Vapahtajalle ominaisten ominaisuuksien siirtyvän ihmisyyteen, ja siksi ihminen voi toimia täydellisessä yhteydessä Hänen kanssaan. Näin Kristus avasi ihmisille mahdollisuuden todelliseen osallistumiseen Jumalasta eli jumalallistumiseen, josta Jumalanäiti on ensimmäinen esimerkki. Herra on näin aloittanut uuden olemassaolon muodon, jossa jumalallinen ja inhimillinen yhdistyvät Hänen ruumiissaan, kirkossa. Hänen lihastaan, joka on todella tullut lihaksi Sanasta, meille on annettu elämä. Pyhän Kyrilloksen ”yksi Kristus” on siis pyhän kiitosuhrin ja hengellisen kokemuksen Kristus. Tämän mysteerin olemusta kirkko pitkien ja vaikeiden kiistojen myötä määritteli.

Nestorios luotti keisarin tukeen ja hovissa oleviin ystäviinsä ja yritti saada oppinsa vahvistettua pääkaupungissa. Asenteet kovenivat. Lopulta keisari kutsui koolle yleisen kirkolliskokouksen Efesokseen helluntaina 431. Kun Kyrillos ja Nestorios vaikutusvaltaisine seurueineen olivat saapuneet Efesokseen, heidän oli tarkoitus odottaa Antiokian piispaa Johannesta ja itäisiä piispoja, jotka Antiokian koulukunnan edustajina olivat lähtökohtaisesti Nestorioksen puolella.

Kyrillos onnistui kuitenkin saamaan kokouksen käynnistetyksi ennen kuin idän piispat ehtivät paikalle. Ensimmäinen istunto pidettiin ilman heitä kesäkuun 22. päivänä 431. Kyrillos toimi puheenjohtajana edustaen samalla Rooman paavia, jonka lähettiläät olivat hekin myöhässä. Kun Nikean uskontunnustus ja sen jälkeen Kyrilloksen kirje Nestoriokselle ja tämän vastaus siihen oli luettu, paikalla olleet noin 200 isää julistivat Jumalansynnyttäjä-termin hyväksytyksi. Nestorioksen he erottivat sen jälkeen, kun tämä oli kolme kertaa kieltäytynyt näyttäytymästä kokouksessa. Kun kokousedustajat poistuivat kirkosta, Jumalanäitiä kunnioittava kansanjoukko otti heidät vastaan myrskyisin suosionosoituksin naisten polttaessa suitsukkeita heidän kulkureittinsä varrella.

Kun Antiokian piispa Johannes saapui kannattajineen paikalle viisi päivää myöhemmin, hän loukkaantui siitä, ettei heitä ollut odotettu, ja kutsui koolle neljänkymmenenkolmen piispan kokouksen. Johannes syytti Kyrillosta siitä, että tämä oli herättänyt henkiin Apollinarioksen harhaopin, jossa Kristuksen ihmisyys jäi epätäydelliseksi, ja julisti hänet erotetuksi.

Yleinen kirkolliskokous muuttui kovaksi ja jopa väkivaltaiseksi taisteluksi kahden eri puolueen välillä, jotka kummatkin yrittivät päästä keisarin suojelukseen. Keisari Teodosios puolestaan halusi ennen muuta yksimielisyyttä. Yritettyään turhaan saada sopua aikaan hän julisti Nestorioksen harhaoppiseksi, mutta samalla antoi pidättää Kyrilloksen ja Memnonin. Sitten hän julisti kokouksen päättyneeksi. Ainoa kirkolliskokouksen tulos oli, että se vakiinnutti Jumalansynnyttäjä-termin lujalle pohjalle ja pani viralta Nestorioksen. Hänet lähetettiin luostariinsa Antiokiaan ja sieltä maanpakoon Libyaan, jossa hän myös menehtyi.

Edessä oli kuitenkin uusi hajaantuminen. Aikana, jolloin barbaarien uhkaama keisarikunta olisi aivan erityisesti tarvinnut yhtenäisyyttä, vallalla oli keskinäisiä riitoja, kirkonkirouksia ja epäjärjestystä. Ja kaikki tämä tapahtui totuuden puolustamisen varjolla. Lopputuloksena kirkon viholliset saivat lisää aiheita pilkata kristinuskoa.

Kokousta seuranneiden työläiden neuvottelujen aikana pyhä Kyrillos, joka oli palannut kansan riemuitessa Aleksandriaan, osoitti paitsi ortodoksisuutensa myös oman hyveellisyytensä. Hän kieltäytyi vaatimasta korvausta pahoinpitelystä, jonka hän oli joutunut kokemaan ollessaan vangittuna Efesoksessa. Sen sijaan hän lähetti idän piispoille selvityksen laatimistaan kahdestatoista anateemasta, jotka olivat loukanneet heitä pahasti. Hän selitti, että ne oli suunnattu vain Nestorioksen harhaoppisia dogmeja vastaan. Hän myös ilmoitti olevansa valmis korjaamaan niitä, jos Johannes ja hänen puolellaan olevat piispat hyväksyisivät Nestorioksen tuomitsemisen. Lopulta he pääsivät yksimielisyyteen ja idän piispat lähettivät Kyrillokselle uskontunnustuksen, jonka tämä riemumielin hyväksyi. Rauhan hengessä mutta omaa perusnäkemystään hylkäämättä hän teki viisaita myönnytyksiä Antiokian perinteen terminologialle. Hän hyväksyi siellä tehdyn kahden luonnon erottamisen, jotka ovat sekoittumattomina yhdistyneet Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisessa persoonassa.

Vaikka tämä huhtikuussa vuonna 443 kirjoitettu ”Yhdistymisen asiakirja” ei varsinaisesti ollut kirkolliskokouksen päätös, sitä pidetään kuitenkin kolmannen yleisen kirkolliskokouksen uskontunnustuksena ja ortodoksisuuden sääntönä. Se teki tyhjäksi jo etukäteen Eutykheen monofysiittiset näkemykset, joiden mukaan Kristuksen jumaluus olisi ikään kuin sulauttanut itseensä hänen inhimillisen luontonsa. Asiakirja toimi myös vuoden 451 kirkolliskokouksen teologisena pohjana.

Kun tämä hauras rauha oli saatu aikaan, pyhä Kyrillos vietti piispuutensa loppuajan vahvistaen kirkon ykseyttä ja hilliten liian innokkaiden kannattajiensa liioitteluja. He näet syyttivät häntä heidän asiansa pettämisestä, koska hän oli solminut yhteyden idän piispojen kanssa. Paljon nähneenä ja inhimillisestä kiihkoilusta kokemusta saaneena karaistuneesta taistelijasta tuli elämänsä lopulla pastoraalisen lempeyden ja maltillisuuden esikuva. Hän esimerkiksi kumosi Antiokian koulukunnan suuren teologin Teodoros Mopsuestialaisen kirjoitukset, mutta kieltäytyi vaatimasta tämän tuomitsemista, ettei idässä alkaisi jälleen kuohua ja kirkon ykseys vaarantuisi.

Saatuaan loppuun sen työn, jonka Jumala oli uskonut hänelle kirkkonsa rakennukseksi, pyhä Kyrillos nukkui rauhassa kuolonuneen kesäkuun 27. päivänä vuonna 444. Hän liittyi pyhien isien kuoroon ja pääsi omalle paikalleen pyhän Johannes Krysostomoksen ja Jumalanäidin luokse. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä ja ylistää ”maailman valistajana”, ”ortodoksisuuden voittamattomana puolustajana” ja ”isien sinettinä”. Kyrillosta ovat kunnioittaneet pyhänä opettajanaan ortodoksisen kirkon lisäksi eritoten Egyptin koptit ja roomalaiskatolinen kirkko, joka julisti hänet ”kirkon opettajaksi” (doctor ecclesiae) vuonna 1882. Kyrilloksen kristologia on myös orientaalisten ortodoksikirkkojen (koptit, armenialaiset, syyrialaisortodoksit, etiopialaiset) auktoritatiivista opetusta.

Pyhittäjä Columba[1] Irlantilainen, kelttiläiseltä nimeltään Colum Cille, syntyi vuonna 521 kuninkaalliseen sukuun Donegalin kreivikunnassa Irlannissa. Saatuaan diakonin vihkimyksen hän meni pyhän Finnian Clonardilaisen (12.12.) luostariin. Pappisvihkimyksen jälkeen hän saarnasi viisitoista vuotta eri puolilla Irlantia ja perusti useita luostareita, muun muassa Derryn, Durrowin ja Kellsin kuuluisat luostarit.

Sitten Columba otti kymmenen munkkia mukaansa ja muutti Ionan saarelle Skotlannin länsipuolelle, jonne hän perusti luostarin. Ionasta tuli yksi kelttiläisen kristillisyyden keskuksista. Sieltä käsin Columba alkoi evankelioida Skotlannin piktejä, jotka olivat vielä tuolloin pakanoita. Kuningas Brude otti hänet kunnioittavasti vastaan ja vahvisti hänen oikeutensa Ionan saareen. Columba puhui tulkin kautta, mutta myös ihmeiden kautta, ja teki piktien uhripapit naurunalaisiksi.

Askeesissa ja lähetystyössä väsymätön julistaja Columba perusti Skotlantiin ja Irlantiin useita sivuluostareita, joiden johtoon hän asetti oppilaitaan, mutta piti itsellään niiden ylimmän valvonnan. Hän itse ei matkustellut, mutta monet kävijät tulivat luostariin pyytämään hänen neuvoaan.

Columba tunnettiin ihmeidentekijänä, joka paransi sairaita, torjui epidemioita siunatun leivän avulla ja karkotti demoneja. Hän sai aikaan merimiehille suotuisia tuulia, auttoi maanviljelijöitä, sovitteli avioparien erimielisyyksiä, kehotti syntisiä katumukseen ja itki niiden puolesta, jotka eivät itkeneet kylliksi omasta puolestaan. Columbasta sanottiin, että hän ei koskaan tuhlannut aikaa vaan aina rukoili, luki tai kirjoitti, paastosi ja valvoi.

Columba ei unohtanut skotlantilaisiakaan. Hän siunasi heidän kuninkaansa Aidanin Ionassa vuonna 574, mistä alkoi skotlantilaisten kuninkaiden dynastia. Kerrotaan, etteivät silloiset ruhtinaat tehneet mitään kysymättä neuvoa tältä Jumalan mieheltä.

Toimittuaan 34 vuotta Skotlannin apostolina Columba sai vuonna 597 enkeliltä ilmoituksen kuolemansa lähestymisestä. 70-vuotias Columba puhui munkeilleen ja jatkoi sitten Psalttarin kopioimista. Päästyään sanoihin ”Pelätkää Herraa, te hänen pyhänsä! Mitään ei puutu niiltä, jotka häntä pelkäävät”[2] hän keskeytti ja määräsi seuraajansa, serkkunsa Baithinin jatkamaan työtään. Keskiyöllä Columba meni kirkkoon, missä hän lyyhistyi alttarin eteen. Kun hänen oppilaansa tulivat nostamaan häntä ylös, hän siunasi heidät ja antoi henkensä Herran käsiin.

Pyhittäjä Columba haudattiin Ionan luostariin. Hänen elämäkertansa kirjoitettiin Ionassa 600-luvun lopulla, ja sitä pidetään varhaiskeskiajan tärkeimpänä lähteenä Skotlannin aluetta koskien. Vuonna 849 pyhän Columban reliikit jaettiin Irlannin ja Skotlannin kirkkojen kesken. Columban kunnioitus levisi laajalle, ja hänestä tuli yksi kuuluisimmista irlantilaisista pyhistä.

Velskin kaupunki sijaitsi alun perin Vaga- ja Veljokien yhtymäkohtaan muodostuneessa niemessä, josta se kuitenkin toistuvien tulvien takia siirrettiin 1500-luvulla korkeammalle paikalle. Kaupungin siirtämisen jälkeen eräälle hurskaalle Eulampia-nimiselle naiselle ilmestyi tuntematon nuori mies, joka kertoi, että tulvavesi oli vienyt hänen ruumiinsa haudasta Vagajoen varrelle. Mies pyysi Eulampiaa huolehtimaan, että ruumis haudattaisiin kirkon luo ja että paikalle rakennettaisiin tsasouna. Eulampia halusi kysyä mieheltä, kuka tämä oli, mutta samassa mies katosi näkyvistä. Eulampian kerrottua ilmestyksestä papille ja kansalle kaikki lähtivät niemelle, jossa kirkko ja hautausmaa olivat ennen sijainneet. Rannasta he todella löysivät vanhan arkun, jossa kaikkien hämmästykseksi oli maatumaton ruumis.

Ainoa kyläläinen, joka osasi kertoa jotakin löytyneestä vainajasta, oli vanha sokea nunna Akilina. Hän oli nuorena kuullut vanhusten kertovan, että Vagajokeen oli hukkunut novgorodilainen virkamies Kiril. Eräs pajari oli jostakin syystä vihastunut Kiriliin ja halusi tappaa hänet. Kiril pakeni joelle ja loikkasi veteen, jolloin vesi väistyi molemmin puolin noin kuusi metriä. Sen nähdessään vihastunut pajari tuli tuntoihinsa ja pyysi Kirililtä anteeksi. Kiril antoi hänelle anteeksi, mutta kaatui itse ja hukkui. Hänet haudattiin kunnianosoituksin niemeen kirkon viereen.

Vanha Akilina sai ihmeellisesti näkönsä, kun hänet vietiin pyhäinjäännöksen luo. Pyhän Kirilin tiedetään hukkuneen Novgorodin itsenäisyyden aikana eli viimeistään 1400-luvulla.

Pyhittäjä Kiril syntyi vuonna 1337 varakkaaseen moskovalaisperheeseen ja sai kasteessa nimen Kosma. Hän sai vanhemmiltaan hyvän kasvatuksen, mutta jäi nuorena orvoksi ja asui sukulaisensa Timofei Veljaminovin luona, joka palveli ruhtinas Dimitri Donskoin hovissa. Timofei piti lahjakkaasta ja hiljaisesta Kosmasta ja uskoi koko taloutensa tämän hoitoon. Lupaava maallinen ura ei kuitenkaan houkutellut Kosmaa, joka tunsi voimakasta kaipuuta kilvoituselämään. Hän ei pitkään aikaan rohjennut kertoa toiveestaan Timofeille, jonka arveli vastustavan asiaa, vaan rukoili salaa Jumalaa vapauttamaan hänet maallisista siteistä.

Kerran pyhittäjä Stefan Mahrištšalainen (14.7.) tuli Moskovaan hoitamaan luostarinsa asioita ja vieraili Timofein talossa. Kosma kertoi hänelle salaisesta toiveestaan. Stefan näki hänessä tulevan kilvoittelijan ja taivutti Timofein päästämään hänet palvelemaan Jumalaa.

Kosma jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, ja Stefan johdatti hänet Simonovon luostariin, jonka pyhittäjä Sergei Radonežilaisen veljenpoika Feodor oli juuri perustanut uudelle paikalle. Pyhittäjä Feodor puki Kosman, joka oli tuolloin noin 30 vuoden ikäinen, munkin asuun, antoi hänelle nimen Kiril ja uskoi hänet hyveellisen munkki Mikaelin ohjaukseen.

Innosta hehkuen Kiril astui kilvoittelun tielle. Hän pyrki olemaan kaikessa kuuliainen vanhukselleen ja antautui iloiten kaikkiin luostarielämän vaatimuksiin. Kiihkeässä innossaan hän pyysi ohjaajaltaan siunausta syödä vain joka toinen tai kolmas päivä. Vanhus Mikael vaati häntä kuitenkin osallistumaan kaikkiin yhteisiin aterioihin veljestön kanssa, mutta olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Kiril noudatti neuvoa ja söi niin vähän, että tuskin kesti jaloillaan. Yöllä vanhuksen lukiessa Psalttaria Kiril teki hänen käskystään maahankumarruksia. Aamulla kirkonkellon ensimmäisen lyönnin kaikuessa hän meni aamupalvelukseen. Hän edistyi lihan alistamisessa hengelle siinä määrin, että veljet pitivät häntä enemmän enkelinä kuin ihmisenä.

Pyhittäjä Feodor antoi Kirilille palvelutehtävän luostarin leipomossa. Siellä Kiril kantoi vettä, pilkkoi puita ja leipoi veljestölle lämpimiä leipiä saaden osakseen heidän lämpimät rukouksensa. Aika ajoin pyhittäjä Sergei tuli vierailemaan luostarissa igumeni Feodorin luona. Hän tapasi ensi töikseen etsiä Kirilin leipomosta ja keskustella tämän kanssa pitkään sielua hyödyttävistä asioista. Veljet ihmettelivät, miten pyhittäjä Sergei osoitti hänelle niin paljon huomiota jättäen niin Feodorin kuin muut veljet vähemmälle huomiolle, mutta eivät kuitenkaan kadehtineet Kiriliä. Sitten Kiril siirrettiin töihin luostarin keittiöön. Kuumuutta hehkuvan uunin ja palavan tulen ääressä seistessään hän sanoi mielessään: ”Pidä varasi, Kiril, ettet vain joutuisi ikuiseen tuleen.”

Yhdeksän vuoden kuluessa Kiril saavutti sellaisen heltymyksen tilan, ettei voinut syödä edes leipää kyyneliä vuodattamatta. Tehdäkseen lopun veljestön kunnioituksesta häntä kohtaan hän alkoi teeskennellä houkkaa, pilailla ja nauraa kaikkien kanssa. Rangaistukseksi igumeni määräsi hänet syömään neljänkymmenen päivän ajan vain vettä ja leipää. Kiril tarttui iloiten tilaisuuteen saada paastota toisten määräyksestä eikä vain omasta tahdostaan.

Vaikka Kiril yritti pitää hengellisen elämänsä piilossa, luostarin munkkivanhukset näkivät hänen todellisen sisäisen tilansa, ja hänet vihittiin vastoin tahtoaan pappismunkiksi. Vihkimyksen jälkeenkin Kiril jatkoi entistä palvelutehtäväänsä luostarin keittiössä. Kun pyhittäjä Feodor siirtyi Rostovin piispaksi, hänen tilalleen Simonovon luostarin igumeniksi eli johtajaksi valittiin vuonna 1390 Kiril, vaikka tämä yritti kyynelsilmin kieltäytyä tehtävästä.

Igumeninakaan Kiril ei muuttanut askeettista elämäntapaansa. Hän säilytti nöyrän ja lempeän asenteensa ja osallistui vapaina hetkinään arkisiin töihin yhdessä kuuliaisuusveljien kanssa. Samalla hän johti luostaria viisaasti ja jakoi hengellisiä neuvoja niin korkeassa asemassa oleville kuin tavalliselle kansalle.

Kirilin maine sai hänet pelkäämään, että hän menettäisi kokonaan munkkien suurimman aarteen, sisäisen hiljaisuuden, ja niin hän veljien vastustelusta huolimatta vetäytyi syrjään igumenin tehtävistä ja sulkeutui entiseen keljaansa. Tämä kuitenkin vain lisäsi hänen mainettaan ja lopulta hän siirtyi vanhaan Simonovon luostariin. Siellä hän rukoili, että Jumalansynnyttäjä osoittaisi hänelle hiljaiseen hesykastiseen elämään soveltuvan paikan.

Lukiessaan kerran yöllä tapansa mukaan akatistoshymniä Jumalansynnyttäjän ikonin edessä Kiril kuuli äänen sanovan: ”Mene Valgetjärvelle, siellä on sinulle sopiva paikka.” Samalla hän näki ihmeellisen valon loisteessa ikkunastaan kaukana pohjoisessa hänelle osoitetun paikan. Näky täytti hänen sielunsa hengellisellä ilolla. Pian tämän jälkeen Kiril lähti Valgetjärvelle (ven. Beloozero) yhdessä hengellisen ystävänsä Ferapontin (27.5.) kanssa, joka tunsi seudun entuudestaan. Mukaansa hän otti Jumalanäidin ikonin. Löydettyään asumattomien metsien ja sinisten järvien keskeltä Jumalanäidin osoittaman paikan he pystyttivät sinne ristin. Asunnokseen he kaivoivat maanalaisen majan ja aloittivat hesykastisen elämän vapaina maailman huolista.

Pian Ferapont siirtyi yhteisestä sopimuksesta uuteen paikkaan ja Kiril jäi kilvoittelemaan yksin. Hän asui muutaman vuoden maanalaisessa majassaan täydessä yksinäisyydessä. Kerran hän raskaan unen painamana asettui pitkäkseen männyn juurelle. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kuuli äänen sanovan: ”Pakene, Kiril!” Hän hypähti jaloilleen ja samassa mänty kaatui maahan siihen, missä hän oli maannut. Silloin hän rukoili Jumalaa ottamaan pois unen, minkä jälkeen hän saattoi olla pari vuorokauttakin nukkumatta lainkaan. Toisen kerran hän metsää kasketessaan oli vähällä kuolla liekkeihin ja savuun. Eräs talonpoika puolestaan yritti monta kertaa sytyttää Kirilin keljan tuleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein hän tuli tuntoihinsa ja tuli itkien Kirilin luo tunnustamaan syntinsä ja vihkiytyi pian munkiksi.

Ennen pitkää Kirilin seuraan liittyi kaksi hänelle rakasta Simonovon luostarin munkkia, Sebedeus ja Dionisi. Pian heitä seurasi myös munkki Natanael, josta tuli sittemmin yhteisön ruokavaraston hoitaja. Aluksi he asuivat omissa keljamajoissaan. Yhä enemmän ihmisiä alkoi käydä Kirilin luona ja monet pyysivät saada munkkivihkimyksen. Silloin vanhus ymmärsi, että vaikenemisen aika oli hänen osaltaan päättynyt. Hän alkoi ottaa vastaan kaikki, jotka rakkaudesta Jumalaan olivat valmiit kohtaamaan erämaassa elämisen vaikeudet. Vuonna 1397 hän rakennutti yhteisölle kirkon, joka omistettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle.

Kun ympäristöön levisi tieto, että moskovalainen arkkimandriitta Kiril oli ryhtynyt rakentamaan erämaahan luostaria, eräs Feodor-niminen pajari arveli hänen pitävän hallussaan suuria rikkauksia ja lähetti palvelijansa ryöstämään hänet. Kahtena yönä palvelijat näkivät kuitenkin luostarin ympärillä loisteliaita sotilaita, jotka vartioivat sitä hellittämättä. Silloin Feodor päätteli jonkin ylimyksen tulleen Moskovasta vierailulle ja lähetti kysymään asiaa, mutta sai kuulla, ettei luostarissa ollut yli viikkoon käynyt ketään ulkopuolista. Ymmärrettyään, että Jumala oli lähettänyt enkelinsä vartioimaan luostaria, Feodor katui ja tunnusti syntinsä Kirilille. Tämä puolestaan sanoi hänelle: ”Usko, poikani, ettei minulla ole muuta kuin nämä vaatteet päälläni sekä muutama kirja.”

Luostarin kasvaessa Kiril laati veljestölle yhteiselämän säännöt, jotka tekivät luostarista kuin taivaan esikartanon. Kirkossa kukaan ei puhunut eikä poistunut sieltä ennen jumalanpalveluksen päättymistä. Kaikki seisoivat Jumalan pelossa omilla paikoillaan seuraten pyhän isänsä esimerkkiä. Vaatimattoman aterian jälkeen munkit menivät omiin keljoihinsa poikkeamatta toistensa luokse.

Kenelläkään ei ollut mitään omaisuutta. Keljoissa oli vain kirjoja ja ikoneita, eikä niitä lukittu koskaan. Hengellisissä ja käytännöllisissä asioissa kokenut munkki Antoni kävi kerran vuodessa ostamassa luostariin kaikkea tarpeellista, mutta muuten kukaan ei poistunut sen ulkopuolelle. Puutteen aikana Kiril rohkaisi veljiä luottamaan Jumalan huolenpitoon eikä antanut heidän lähteä kerjuulle. Jos luostariin tuli lahjoituksia, ne otettiin vastaan kiitollisina kuin itse Jumala olisi ne lähettänyt. Kiril toivoi luostarinsa aina säilyvän hiljaisena, maallisista huolista vapaana kilvoituksen paikkana. Siksi hän kieltäytyi ottamasta vastaan luostarille tarjottuja kyliä ja viljelysmaita, joiden hän ymmärsi tuovan mukanaan turhaa huolta ja vaivannäköä.

Kiril rakasti hengellisiä kirjoja. Hän kopioi niitä itse ja tartutti tämän rakkauden myös oppilaisiinsa. Sata vuotta Kirilin kuoleman jälkeen missään Venäjän luostarissa ei ollut niin paljon käsikirjoituksia kuin Belozerskin luostarissa. 1600-luvulla käsikirjoituksia oli jo yli kaksi tuhatta.

Kirilin sielu oli Jumalan rakkauden täyttämä. Liturgiaa toimittaessaan hän ei voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta. Erityisesti hän heltyi ja kyynelehti keljassa rukoillessaan. Jo eläessään hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Paholainen nostatti erään munkki Feodorin mielessä vihan Kiriliä kohtaan. Painiskeltuaan toista vuotta tunteidensa kanssa hän päätti tunnustaa ne Kirilille, mutta ei häpeältään saanut puhutuksi. Silloin Kiril itse alkoi puhua hänelle vihasta ja kuvasi tarkkaan hänen sisäisen tilansa. Omantunnontuskissa Feodor lankesi maahan Kirilin jalkoihin ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen hän palasi keljaansa rauha sielussaan. Tästä lähtien hän tunsi täydellistä rakkautta ohjaajaansa kohtaan.

Monesti muulloinkin Kiril käytti selvänäkemisen lahjaansa uskovien ohjaamiseen ja syntisten ojentamiseen. Hänellä oli myös parantamisen armolahja, joka ilmeni hänen vihmoessaan sairaita pyhitetyllä vedellä tai voidellessaan heitä öljyllä. Joskus hän ilmestyi sairaille unessa ja karkotti demoneja. Kerran hän jopa herätti kuolleen, jotta tämä saisi vielä osallistua pyhään ehtoolliseen ja antaa sitten rauhassa henkensä Jumalalle. Nälänhädän aikana Kiril antoi käskyn ruokkia kaikki luostariin tulevat, ja jauholaari täyttyi ihmeellisesti sitä mukaa kuin siitä jaettiin nälkäisille. Kun luostarissa syttyi tulipalo eivätkä munkit saaneet sitä sammumaan, Kiril asettui risti kädessään liekkien eteen, jotka hiipuivat heti.

Kirilin maine levisi kauas. Ruhtinaatkin kirjoittivat hänelle ja pyysivät nöyrästi hänen neuvojaan. Kolme Kirilin vastauskirjettä on säilynyt. Suuriruhtinas Vasilille hän kirjoitti: ”Jos laivalla yksi soutaja erehtyy, siitä ei synny suurta vahinkoa, mutta jos perämies erehtyy, koko laiva on vaarassa. Tämä, hallitsija, koskee myös ruhtinaita.”

Kun pyhittäjä Kiril 90 vuoden ikäisenä ja kolmekymmentä vuotta Valgetjärvellä kilvoiteltuaan tunsi kuolemansa lähestyvän, hän kutsui veljet luokseen. Hän kehotti heitä noudattamaan tarkkaan luostarin ohjesääntöä ja nimitti seuraajakseen hyveellisen munkki Innokentin. Helluntaina Kiril toimitti viimeisen jumalanpalveluksensa ja vetäytyi sitten hiljaisuuteen ja rukoukseen. Kun munkit itkivät hänen lähestyvää poismenoaan, hän lohdutti heitä ja lupasi olla hylkäämättä luostaria. Hän myös vakuutti, että luostari tulee kasvamaan, jos vain veljet säilyttävät keskinäisen rakkauden. Sitten Kiril antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 9. päivänä 1427. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja jumalallinen tuoksu täytti huoneen.

Kirilin kunnioitus pyhänä kautta Venäjän alkoi vain parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pyhittäjä Dionisi Glušitsalainen (ks. 1.6.) maalasi hänestä ikonin jo kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa. Kirilin elämäkerran kirjoitti pappismunkki Pahomi Logofet,[1] joka tuli Belozerskin luostariin vuonna 1462 ja tapasi monia Kirilin tunteneita munkkeja. Belozerskin luostarista tuli ikään kuin pohjoinen Theba, josta nousi monia pyhiä kilvoittelijoita ja luostareiden perustajia, joita kaikkia innoitti Kirilin ohjesääntö ja sen mukainen ihanteellinen luostarielämä. Heistä mainittakoon Joosef Volokolamskilainen (9.9.), Nil Sorski (7.5.) ja Savvati Solovetskilainen (27.9.).

Pyhittäjä Aleksanteri syntyi Vologdassa vuonna 1371 ja sai nimen Aleksei. Jo nuorena hän jätti vanhempiensa kodin ja saapui Kubenskinjärven saaressa sijaitsevaan Vapahtajan (Spaso-Kamennij) luostariin pyytäen päästä kilvoittelemaan sen veljestöön. Athosvuorelta tullut kreikkalaissyntyinen igumeni Dionysios[1] ei salannut häneltä munkin elämään liittyviä vaikeuksia ja kiusauksia, mutta nuorukainen ei hellittänyt ja niin igumeni otti hänet veljestöön.

Aleksei aloitti heti vapaaehtoisesti ankaran paastokilvoituksen ja rukoussäännön. Hän toimitti kaikki palvelutehtävät niin halukkaasti, että kaikki alkoivat heti rakastaa ja kunnioittaa häntä. Hänen hurskas intonsa sai igumeni Dionysioksen lyhentämään kuuliaisuusveljen koetusaikaa, ja jo muutaman kuukauden kuluttua hän vihki Aleksein munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri. Nuori munkki iloitsi tästä suuresti. Hän hillitsi nuorta lihaansa paastolla ja piti rukouksen aina huulillaan ja sydämessään. Hetkeäkään hän ei ollut toimettomana, niin että munkit ihmettelivät hänen elämäänsä ja pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Kun Aleksanteri oli kilvoitellut tällä tavoin vuosikausia, hänet vihittiin pappismunkiksi.

Munkkien rakkaus ja kunnioitus rasittivat Aleksanteria siinä määrin, että hän päätti lopulta lähteä luostarista. Vaellettuaan muutaman päivän metsässä hän pysähtyi Sjanžemajoelle, rakensi itselleen keljan ja alkoi kilvoitella ankarassa askeesissa. Lähikylien asukkaat löysivät kuitenkin pian hänen asuinpaikkansa ja alkoivat käydä hänen luonaan. Silloin Aleksanteri lähti etsimään yksinäisempää paikkaa Kubenskinjärven tuntumasta.

Kuštajoen suusta Aleksanteri odottamatta löysi pyhittäjä Eufimin (20.1.) keljan. Tämä oli hänen laillaan kotoisin Vologdasta ja oli myös saanut munkkivihkimyksensä Vapahtajan luostarissa Kubenskinjärvellä. Jonkin aikaa he kilvoittelivat yhdessä. Pyhittäjä Eufimi pani merkille, että Aleksanteri oli mieltynyt hänen kilvoituspaikkaansa. Kun Aleksanteri sitten varovaisesti ehdotti, että he vaihtaisivat keljoja, Eufimi suostui heti pitäen veljen ehdotusta Jumalan tahtona. Näin pyhittäjä Eufimi siirtyi Aleksanterin keljaan Sjanžemajoelle ja Aleksanteri puolestaan jäi Kuštajoelle. Heidän hyvästellessään Eufimi antoi Aleksanterille siunaukseksi oman ristinsä.

Aleksanteri kilvoitteli aluksi yksin torjuen pahojen henkien hyökkäykset ristin voimalla. Pian hänen seuraansa liittyi eräs vanhus ja sitten vielä yksi veli. Aleksanteri päätti rakennuttaa pientä yhteisöä varten kirkon Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Rostovin arkkipiispa Dionysios, entinen Vapahtajan luostarin igumeni, joka oli vihkinyt Aleksanterin munkiksi, siunasi hänen aikeensa ja lahjoitti hänelle kaiken, mitä jumalanpalvelusten toimittamista varten tarvittiin.

Tataarit tekivät noihin aikoihin tuhoisia sotaretkiä Pohjois-Venäjälle. Erään hyökkäyksen aikana viisi tataaria laukkasi hevosillaan Kuštajoen luostariin. Aleksanteri meni rauhallisesti heitä vastaan ja siunasi heidät ristillä, jolloin he kaatuivat maahan ikään kuin kuolleina. He virkosivat vasta muutaman tunnin kuluttua, kun Aleksanteri ensin oli siunannut heidät Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Tämän jälkeen he poistuivat luostarista rauhassa.

Luostarin veljet viljelivät vehnää. Kerran Aleksanteri yllätti erään talonpojan, joka oli aikeissa varastaa painavan vehnäsäkin, muttei jaksanut nostaa sitä. ”Turhaan sinä, poikani, yrität nostaa sitä, mikä ylittää voimasi”, hän sanoi lempeästi varkaalle. Lämpimät sanat herättivät miehessä katumuksen tunteen ja hän lankesi itkien Aleksanterin jalkoihin. Ojennettuaan häntä isällisesti Aleksanteri käski vielä lisätä vehnää säkkiin ja antoi sen miehelle, joka kantoi siunatun kuorman kevyesti kotiinsa.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Aleksanteri siunasi oppilaansa Savvatin ja Simeonin. Hän kehotti heitä säilyttämään keskinäisen nöyryyden ja veljellisen rakkauden sekä pitämään huolta pyhiinvaeltajista. Hän myös pyysi heitä rakennuttamaan luostariin Pyhän Nikolaoksen kirkon. Jätettyään luostarin Herran ja Hänen puhtaimman Äitinsä suojelukseen Aleksanteri osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 9. päivänä vuonna 1439 ollessaan 68 vuoden ikäinen. Vuoden kuluttua hänen haudalleen kasvoi pihlaja, jonka marjoilla oli parantava vaikutus.

Paikallisen perimätiedon mukaan pyhittäjä Rafael Agapialainen syntyi Buruscanin kylässä Galațin maakunnassa Itä-Romanian Moldaviassa vuoden 1560 tienoilla. Hänet vihittiin munkiksi Vanhan Agapian luostarissa, jossa hän hyveellisellä elämällään sai osakseen yltäkylläisen armon. Luostarin munkeilla oli tapana vetäytyä vuoristoon viettääkseen rukouksen täyttämää hesykastista elämää. Näin teki myös Rafael. Hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, joita hän opasti evankeliumin mukaiseen elämään.

Pyhittäjä Rafael nukkui rauhassa kuolonuneen 80 vuoden ikäisenä 1640-luvun alkupuolella. Romanian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1992. Kun hänen reliikkinsä kaivettiin esiin, ne levittivät ympärilleen taivaallista tuoksua.

Pyhä Aleksi (Metšov) syntyi Moskovassa pyhän Aleksioksen, Jumalan miehen, muistopäivänä 17. maaliskuuta vuonna 1859. Hänen isänsä oli metropoliitan katedraalikuoron kanttori. Perheessä noudatettiin vanhan ajan avokätistä vieraanvaraisuutta. Kun Aleksin täti jäi leskeksi ja kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi, Aleksin äiti kutsui hänet asumaan luokseen, vaikka hänellä itselläänkin oli kolme lasta ja asunnossa oli ahdasta. Aleksi kasvoi ihmisten parissa sisarustensa ja serkkujensa kanssa. Hänellä oli hiljainen ja rauhaa rakastava luonne eikä hän pitänyt riidoista eikä torailusta.

Aleksi opiskeli Moskovan pappisseminaarissa. Hänellä oli voimakas halu auttaa ihmisiä ja seminaarin jälkeen hän suunnitteli pyrkivänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Äiti oli kuitenkin jyrkästi tätä vastaan. Hän halusi Aleksin omistautuvan rukoukselle ja kirkon työlle eikä Aleksi rohjennut vastustaa häntä. Myöhemmin hän oli äärettömän kiitollinen äidilleen, että tämä oli ohjannut hänet hänen oikean kutsumuksensa pariin. Valmistuttuaan seminaarista vuonna 1880 hän sai kanttorin paikan Jumalansynnyttäjän Ennusmerkki-ikonin kirkossa. Siellä häntä kohtasi suuri koettelemus. Kirkkoherra oli jyrkkäluonteinen mies, joka edellytti Aleksin tekevän vahtimestarille kuuluvia töitä aina kirkon siivoamisesta ja lämmittämisestä alkaen. Joskus hän saattoi lyödäkin Aleksia tai huitaista hiilihangolla. Kyyneleet nousivat usein nuoren Aleksin silmiin, mutta hän selvisi koetuksesta kristitylle sopivalla arvokkuudella ja oppi jopa pitämään ankarasta esimiehestään.

Vuonna 1884 Aleksi solmi avioliiton 18-vuotiaan Anna Petrovnan kanssa. Samana vuonna hänet vihittiin diakoniksi. Aleksi piti Annaa ensimmäisenä ystävänään ja apurinaan tiellä Kristuksen luo. Hän arvosti tämän lempeitä huomautuksia ja kuunteli niitä niin kuin toiset kuuntelevat hengellistä ohjaajavanhusta. Annalla oli kuitenkin vaikea sydänvika ja Aleksi oli jatkuvasti huolissaan hänen terveydestään. Heille syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista kolmas lapsi kuoli ennen kuin ennätti täyttää vuoden. Neljäs lapsi Sergei vihkiytyi aikanaan papiksi ja kuoli neuvostoajan uusmarttyyrinä (ks. 24.12.).

Isä Aleksi vihittiin vuonna 1893 papiksi Pyhän Nikolaoksen kirkkoon Maroseikakadulla Moskovassa. Kirkko ja seurakunta olivat pieniä. Isä Aleksi alkoi kuitenkin toimittaa kirkossa säännöllisesti päivittäisiä jumalanpalveluksia, joita Moskovan pienissä kirkoissa ei yleensä toimitettu. Perhe asui vanhassa kosteassa puutalossa, joka jäi ympäröivien korkeampien talojen varjoon. Annan heikko terveys petti ja hän kuoli.

Tuohon aikaan tuttu kauppiasperhe kutsui Moskovassa käymässä olleen pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) vierailulle luokseen. He järjestivät isä Aleksin ja isä Johanneksen tapaamisen. ”Tulitteko ottamaan osaa suruuni”, isä Aleksi kysyi isä Johanneksen saapuessa. ”En tullut ottamaan osaa suruun, vaan jakamaan ilon”, pyhä mies vastasi. ”Herra on tullut luoksesi. Lähde keljastasi ja mene ihmisten luo. Vasta nyt alat todella elää. Ole kansan kanssa ja ota toisten murheet kantaaksesi, niin saat nähdä, että oma onnettomuutesi on merkityksettömän pieni yleiseen murheeseen verrattuna, ja niin sinunkin on helpompi olla.”

Tapaaminen pyhän Johannes Kronstadtilaisen kanssa uudestisynnytti isä Aleksin ja valaisi koko hänen elämäntiensä. Hänet tultiin tuntemaan pappina, jonka puoleen kannatti kääntyä, kun perheessä oli vaikeuksia. Hän ei ladellut opetuksia, ei soimannut eikä tutkiskellut kenenkään vääriä tekoja. Hän osasi puhua koskematta kuohuksissa olevien herkkää itserakkautta ja siksi hänet kutsuttiin paikalle vaikeina hetkinä. Hän ei moittinut, vaan yritti esimerkkejä kertomalla saada kuulijat ymmärtämään oman syyllisyytensä ja saada heidät katumaan.

Isä Aleksi perusti pyhäkoulun kirkkonsa alakertaan. Kolmentoista vuoden ajan hän opetti uskontoa yksityisessä tyttökoulussa.

Isä Aleksin opetuspuheet olivat yksinkertaisia ja aitoja. Niissä ei ollut kaunopuheisuutta, mutta niistä huokuva luja usko ja elämän ymmärtämys kosketti ihmisten sydäntä. Rukoilijoiden määrä hänen kirkossaan kasvoi erityisesti vuoden 1917 kommunistivallankumouksen jälkeen. Kun lähellä sijaitsevan Kremlin kirkot suljettiin, osa siellä sijainneen Tšudovin (Arkkienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin seurakuntalaisista ja laulajista siirtyi luostarin viimeisen johtajan metropoliitta Arseni Žadanovskin (1874−1937) siunauksella isä Aleksin kirkkoon. Tulijoiden joukossa oli paljon nuoria ja opiskelijoita.

Pappisseminaarien sulkemisen myötä nuoret, jotka halusivat omistautua palvelemaan kirkkoa, hakeutuivat arvostettujen pappien luo saadakseen heiltä käytännön opetusta ja seuratakseen heidän esimerkkiään. Isä Aleksi nautti tässä suhteessa erityistä arvostusta. Maroseikakadun kirkkoon kerääntyikin nuoria koulutuksen saaneita innokkaita pappeja ja diakoneja. Yksi heistä oli isä Aleksin poika Sergei, joka vihittiin papiksi vuonna 1919. Nuoret papit pitivät luentoja ja järjestivät kursseja, joilla perehdyttiin muun muassa liturgiikkaan. Apureista huolimatta isä Aleksin oma työtaakka kasvoi. Monet halusivat saada hänen siunauksensa ja pyytää neuvoa johonkin asiaan. Hän otti ihmisiä vastaan asunnossaan ja ajan myötä talon eteen muodostui loputon jono. Kesällä kauempaa tulevat yöpyivät kirkon pihalla.

Isä Aleksi halusi, että hänen seurakuntansa olisi kuin maailmassa toimiva luostari. Hän toivoi, että kaupungissa elävät voisivat löytää sieltä sen, mitä he etsivät luostareista, ja että jokaisella seurakuntalaisella olisi luostari omassa sielussaan. Häntä itseään sanottiin ohjaajavanhukseksi maailmassa. Optinan luostarissa vanhus Nektari (29.4.) sanoi Moskovasta tuleville: ”Miksi tulette meidän luoksemme, kun teillä on siellä isä Aleksi?”

Isä Aleksi oli hyvin nöyrä. Hän ei koskaan loukkaantunut, jos häneen suhtauduttiin karkeasti. ”Mitä minä olen, pelkkä kurjimus”, hän tapasi sanoa itsestään. Ottaessaan vastaan synnintunnustusta, hän saattoi sanoa rippilapselleen: ”Muista, ettei koko maailmassa ole pahempia kuin me kaksi.” Hän karttoi kaikkea itseensä kohdistuvaa kunnioitusta ja vältteli juhlallisia jumalanpalveluksia. Joutuessaan joskus osallistumaan niihin hän pyrki asettumaan toisten taakse. Palkitsemiset hän koki kiusallisiksi ja ne saivat hänet vilpittömästi hämmentymään.

Papiston suhtautuminen isä Aleksiin oli vaihteleva. Monet tunnustivat hänen arvovaltansa ja osa papeista oli hänen hengellisiä lapsiaan, mutta paljon oli myös niitä, jotka arvostelivat häntä.

Vallankumouksen jälkeen valtiollinen poliisi (OGPU) kutsui isä Aleksin kahdesti kuulusteltavaksi. Häntä kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä. Maaliskuussa 1923 pidetyn kuulustelun jälkeen hänet päästettiin heti vapaaksi, sillä hän oli jo vakavasti sairas. Suurella viikolla hän ei jaksanut tulla kirkkoon. Suurena perjantaina hän luki kaksitoista evankeliumijaksoa huoneessaan läheistensä läsnä ollessa ja loi murheellisia silmäyksiä kirkon ikkunaan, josta näkyi miten rukoilijoiden tuohukset syttyivät ja sammuivat kirkossa.

Toukokuun lopulla isä Aleksi matkusti tapansa mukaan lepäämään pieneen taloonsa Verejan kaupungissa Moskovan alueella. Siellä hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 9./22. päivänä vuonna 1923. Kuolema tuli nopeasti myöhään illalla heti hänen käytyään vuoteeseen. Hautajaisiin kokoontui tuhansia ihmisiä ja noin 80 henkeä papistoa. Ruumiinsiunauksen toimitti Danilovin luostarin johtaja piispa Feodor (Pozdejevski), joka oli juuri vapautunut vankilasta. Vastikään vapautunut patriarkka Tiihon toimitti haudalla litanian.

Kymmenen vuoden kuluttua Lazarevskojen hautausmaa, jonne isä Aleksi oli haudattu, lakkautettiin ja hänen reliikkinsä siirrettiin toiselle hautausmaalle. Siirron yhteydessä kävi ilmi, että reliikit olivat säilyneet maatumattomina. Uudella hautausmaalla isä Aleksin hauta oli vuosikymmenten ajan se, jolla kävi eniten ihmisiä. Hautakummulle jouduttiin tuomaan jatkuvasti lisää hiekkaa, sillä uskovat ottivat sitä siunaukseksi koteihinsa. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Aleksi Moskovalaisen vuonna 2000. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Maroseikakadun kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun Aleksandrian kuvernööri Maksimos vainosi kristittyjä, viisaudestaan tunnetun Neaniskoksen ilmiantoi hänen oma palvelijattarensa. Neaniskosta kuulusteltiin ja kidutettiin seitsemän päivää, mutta hän pysyi järkähtämättömästi Kristuksen tunnustajana, ja hänet tuomittiin kuolemaan. Matkalla teloituspaikalle hän huomasi ihmisjoukossa palvelijattarensa ja viittasi tätä tulemaan luokseen. Hän antoi naiselle sormestaan kultasormuksen ja sanoi: ”Kiitän sinua, koska sinun petoksesi on tuottanut minulle suuren siunauksen!” Sitten hän jättäytyi hyvillä mielin mestattavaksi.

Pyhä marttyyri Antonina oli kristitty neito, joka vietti Jumalalle otollista elämää Vähän-Aasian Krodamoksessa 310-luvun alussa. Kun prefekti Festus pidätytti hänet ja lupasi tehdä hänestä pakanajumalatar Artemiksen papittaren, Antonina torjui ehdotuksen ja tunnusti rohkeasti uskonsa Kristukseen. Tuomari antoi kiduttaa häntä ja heittää hänet vankilaan ilman ruokaa ja juomaa. Kolmen päivän kuluttua ukkonen ravisti vankilaa ja taivaallinen ääni rohkaisi Antoninaa ja kehotti häntä nauttimaan leivän ja veden, jotka olivat ilmaantuneet hänen eteensä. Seuraavana aamuna lakkaamatta rukoileva Antonina vietiin prefektin eteen, jolloin hän ennusti Festuksen lähestyvän kukistumisen. Raivostunut Festus käski sotilaiden hakata Antoninaa miekan lappeella ja viedä hänet sitten porttolaan.

Aleksanteri-niminen 23-vuotias kristitty sotilas lähti porttolaan ja pyysi päästä Antoninan luokse. Kahden kesken hän paljasti Antoninalle, että Herra oli lähettänyt hänet, ja antoi neidolle viitan, jolla tämä peitti kasvonsa ja pääsi pakenemaan vartijoiden huomaamatta. Samaan aikaan prefekti lähetti Antoninaa häpäisemään neljä sotilasta, jotka hämmästyivät löytäessään hänen huoneestaan vain Aleksanterin. Tämä vietiin Festuksen eteen. Aleksanteri tunnusti olevansa Kristuksen palvelija ja valmis kuolemaan Hänen tähtensä.

Antonina ilmoittautui vapaaehtoisesti tuomioistuimelle ja tuli kärsimään Aleksanterin rinnalla. Heidän sormensa ja varpaansa katkaistiin, heidän kylkiään raastettiin ja heidät voideltiin tervalla ja heitettiin palavaan kuoppaan. Tämän jälkeen prefekti Festuksen keho meni tunnottomaksi eikä hän pystynyt syömään eikä juomaan vaan kärsi kovia tuskia viikon ajan kunnes menehtyi.

Pyhä marttyyri Aleksanteri ja pyhä neitsytmarttyyri Antonina astuivat riemusaatossa Jumalan valtakuntaan. Myöhemmin heidän kallisarvoiset ihmeitätekevät reliikkinsä asetettiin kunnioitettaviksi Pyhän Maksiminoksen luostariin Konstantinopoliin.

Pyhä marttyyripiispa Timoteos Prussalainen eli keisari Julianos Luopion hallituskaudella (361–363) ja kaitsi laumaansa viisaasti ja ihmeiden avulla. Eräänä päivänä uskovat antoivat hänelle pyhän liturgian jälkeen siunattuun pellavaliinaan käärittyjä viemisiä hurskaalle Basilissa-nimiselle naiselle, joka oli kotoisin Apolloniaksesta mutta asui Prussan[1] lämpimien kivennäisvesilähteiden lähellä niiden parantavan vaikutuksen takia. Keisari Julianos oli kuitenkin kuullut Timoteoksen ihmeitätekevistä voimista ja vaikutusvallasta, jota hänellä oli kansaan, ja pidätytti tämän. Pyhä marttyyripiispa Timoteos Prussalainen ei suostunut kieltämään Kristusta tosi Jumalana, ja niin hänet mestattiin. Hänestä alettiin kertoa legendaa, jonka mukaan hän matkallaan Basilissan luokse oli surmannut luolassa suuren sypressin luona asuneen lohikäärmeen.

Pyhittäjä Kanides Kappadokialainen syntyi 300-luvun alkupuolella hurskaiden vanhempien Teodotoksen ja Teofanon lapsena. Hänen äitinsä kasvatti hänet viettämään pidättyväistä ja nöyrää elämää. Seitsenvuotiaana hän jätti perheensä ja maailman ja meni asumaan pieneen luolaan läheisellä vuorella. Siellä Kanides vietti elämänsä rukouksessa ja söi vain kerran viikossa ja silloinkin vain raakoja vihanneksia ilman suolaa. Luola oli niin kostea, että Kanides menetti hiuksensa ja partansa. Hän asui luolassa 63 vuotta eikä koskaan ajatellut muualle muuttamista. Osoitettuaan marttyyrien kaltaista kestävyyttä pyhittäjä Kanides Kappadokialainen nukkui pois rauhassa 300-luvun lopulla ja pääsi virkistävään paikkaan ikuiseen lepoon.

Pyhittäjä Teofanes syntyi 300-luvulla Antiokiassa pakanalliseen perheeseen, mutta alkoi uskoa Kristukseen jo lapsena. Vanhempiensa kehotuksesta hän solmi avioliiton 15-vuotiaana ja eli yhdessä vaimonsa kanssa, kunnes tämä kuoli vain kolme vuotta myöhemmin. Vaimonsa menetyksen jälkeen Teofanes meni heti kirkkoon ja pyysi saada kasteen. Sen jälkeen hän sulkeutui rakentamaansa ahtaaseen keljamajaan Antiokian lähelle. Siellä hän kilvoitteli sielunsa puhdistamisessa edeten kohti täydellisyyttä.

Kuultuaan, että ilotyttö nimeltä Pansemne oli saattanut monia kristittyjäkin turmioon, Teofanes uskoi itsensä Jumalan suojelukseen ja lähti toteuttamaan erikoista suunnitelmaa. Ensin hän meni isänsä luo ja pyysi tältä rahaa uuden avioliiton solmimista varten. Vaihdettuaan jouhipaitansa ylelliseen pukuun Teofanes meni Pansemnen asuntoon. Kun he olivat syöneet ja juoneet, hän kysyi tältä, kuinka kauan hän oli harjoittanut prostituoidun ammattiaan. ”Kaksitoista vuotta”, tämä vastasi, ”mutta kaikista rakastajistani sinä olet komein!” Siihen Teofanes sanoi: ”Minä haluan solmia kanssasi oikean avioliiton.” Pansemne suostui ilomielin mutta samalla ihmetellen, kuinka hänen osakseen saattoi vielä tulla kunniallinen avioliitto.

Teofanes antoi naiselle rahansa ja sanoi lähtevänsä järjestelemään häitä. Hän rakensi keljansa viereen toisen samanlaisen keljamajan, minkä jälkeen hän palasi Pansemnen luo. Ehdoksi avioliitolle hän asetti sen, että Pansemne kääntyisi kristityksi. Tämä epäröi ensin mutta suostui lopulta. Kasteopetuksessa hän sai kuulla viimeisestä tuomiosta, jossa teot punnitaan ja jokaisen osaksi tulee joko ikuinen autuus tai ikuinen kadotus. Tämä liikutti Pansemnea kyyneliin asti.

Kasteensa jälkeen Pansemne vapautti orjansa, luopui synnillä ansaitsemastaan omaisuudesta ja vetäytyi Teofaneksen hänelle rakennuttamaan keljaan. Hän edistyi hengellisessä elämässä niin pitkälle, että sai lahjan karkottaa pahoja henkiä ja parantaa sairaita. Vietettyään uutta kristillistä elämää puolitoista vuotta he kuolivat rauhassa samana päivänä vuonna 369. Näin pyhä Pansemne ja pyhä Teofanes pääsivät yhdessä siirtymään Herransa luo.

Vuonna 650 Pariisin piispaksi valittiin pyhä Landericus (Landry). Hän oli vakavamielinen ja hurskas mies, joka avusti erityisesti köyhiä. Nälänhädän aikana hän myi suuren henkilökohtaisen omaisuutensa ja jopa kirkon astioita ja kalusteita voidakseen jakaa heille ruokaa. Ennen hänen aikaansa köyhien sairaanhoito oli muutamien pienten asuntoloiden varassa, jotka elivät satunnaisista almuista. Piispa Landericus perusti lähelle Notre Damen kirkkoa ensimmäisen kunnollisen sairaalan. Siitä kehittyi vähitellen suuri laitos, joka toimii Pariisissa vielä nykyäänkin ja tunnetaan nimellä Hôtel Dieu.

Pyhä Landericus kuoli vuoden 661 tienoilla ja haudattiin pyhän Germanuksen luostarikirkkoon (Saint-Germain-des-Pres). Vuonna 1408 hänen reliikkinsä siirrettiin hänen mukaansa nimetyn Saint Landryn seurakunnan kirkkoon.

Oliva oli kaunis kristitty neito, joka eli Palermossa 800-luvulla. Kun hän oli 13-vuotias, ryöstöretkellä olleet muslimit kaappasivat hänet kotoaan ja veivät Tunisiin orjaksi. Jostain syystä Olivan annettiin kuitenkin myöhemmin mennä asumaan kaupungin lähellä olevaan luolaan. Siellä kilvoitellessaan hän paransi monia ihmisiä.

Kun kävi ilmi, että Oliva oli käännyttänyt muslimeja kristinuskoon, hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin monin tavoin. Hänet suljettiin vankityrmään ilman valoa ja ruokaa. Häntä ruoskittiin niin, että haavat ulottuivat luihin asti. Oliva kiinnitettiin piinapenkkiin, missä häntä raastettiin rautakammalla, ja hänet upotettiin kiehuvaan öljyyn, mutta hän nousi höyryävästä öljykylvystä vahingoittumattomana. Oliva sidottiin piinapenkkiin ja häntä poltettiin soihduilla, mutta palavat soihdut putosivat kiduttajien käsistä, ja he halusivat kääntyä kristinuskoon. Lopulta pyhä neitsytmarttyyri Oliva Palermolainen mestattiin ja hänen sielunsa kohosi kyyhkysen kaltaisena taivaaseen.

Pyhän neitsytmarttyyri Oliva Palermolaisen elämäkerta on säilynyt Palermon katedraalin kirjastossa 1400-luvulla kirjoitetussa käsikirjoituksessa. Sen mukaan Tunisin muslimit kunnioittivat pyhää Olivaa niin, että nimesivät suuren moskeijansa ”Oliivin moskeijaksi” (Jamaʿ al-Zaituna) ja uskoivat, että Olivasta pahaa puhuvaa kohtaa väistämättä jokin onnettomuus. Elämäkerta voi olla fiktiivinen, mutta sellaisenakin Oliva symboloi kaikkia niitä neitoja, joita merirosvot veivät Pohjois-Afrikkaan läpi keskiajan, ja heidän kärsimyksiään.

Rjazanin ja Muromin piispa Vasili kilvoitteli 1200-luvulla. Jo munkkina hän tuli Muromissa kuuluksi hurskaudestaan. Kun Vasili oli vihitty kaupungin piispaksi, häntä alettiin Paholaisen juonien tuloksena epäillä siveettömästä elämästä. Häntä paneteltiin, ja lopulta eräät kaupunkilaiset olivat valmiit langettamaan hänelle kuolemantuomion. Vasili pyysi armonaikaa seuraavaan päivään. Hän vietti yön rukoillen, toimitti kokoöisen palveluksen ja liturgian ja lopuksi vielä rukouspalveluksen Jumalanäidin Muromilaisen ikonin edessä.

Seuraavana päivänä piispa Vasili meni ikoni mukanaan Okajoen rantaan, levitti piispallisen mantiansa veteen, astui sen päälle ja purjehti ihmeellisesti tuulen kuljettamana vastavirtaan. Ihmeen nähdessään Muromin asukkaat katuivat, mutta pyhä Vasili oli jo kaukana Staraja Rjazanin kaupungissa, jossa hänet otettiin kunnioituksella vastaan.

Jonkin ajan kuluttua tataarit tuhosivat Staraja Rjazanin. Silloin pyhä Vasili purjehti jälleen Okajokea pitkin Perejaslavl-Rjazanskiin (nykyinen Rjazan), jonka piispa hänestä tuli. Hän antoi henkensä Herralle heinäkuun 3. päivänä vuonna 1295. Rjazanin piispojen vanhassa luettelossa hänet mainitaan kaupungin neljäntenä esipaimenena. Pyhän Vasilin maalliset jäännökset siirrettiin Rjazanin katedraaliin kesäkuun 10. päivänä vuonna 1609.

Siperian ihmeidentekijänä kunnioitettu pyhä Johannes (Maksimovitš) syntyi Ukrainassa Tšernigovin läänissä vuonna 1651. Hänen isällään Maksimilla ja äidillään Jefrosinialla oli seitsemän poikaa, joista Johannes oli vanhin. Johannes opiskeli Kiovan Mogiljanskin kollegiumissa, josta sittemmin kehittyi Kiovan hengellinen akatemia. Valmistuttuaan hän jäi sinne latinan opettajaksi. Samoihin aikoihin hän vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja antautui sisäiseen hengelliseen työskentelyyn.

Veljestön yhteisestä suostumuksesta nuorelle munkille uskottiin saarnaajan tehtävä. Hänen Raamatun tuntemuksensa ja puhujanlahjansa tulivat heti ilmi. Johannes painotti ihmisen sisäistä hengellistä itsetuntemusta ja hänen keskeiseksi teemakseen muodostui kysymys, miten ihminen voi mukauttaa oman tahtonsa Jumalan tahtoon. Tätä aihetta hän kehitteli niin opetuspuheissaan kuin myöhemmin lähetystyössään. Hän myös kirjoitti useita hengellisiä kirjoja, joista tunnetuin on Iliotropion (Auringonkukka). Se on itse asiassa käännös katolisen jesuiitan Jeremias Drexelin (1581−1638) latinankielisestä teoksesta, jota Johannes täydensi kirkon isien opetuksiin perustuvilla näkemyksillä. Käännöksestä tuli kansan parissa erittäin suosittu ja se on Venäjällä liitetty erottamattomasti kääntäjänsä Johanneksen nimeen.

Vuonna 1677 Johannes matkusti ukrainalaisista papeista kootun lähetystön mukana Moskovaan pyytämään apua osmanivaltakunnan hyökkäyksiä vastaan. Matkan tuloksena Kiovan luolaluostarin munkit saivat turvapaikakseen Brjanskin lähellä sijaitsevan Svenskin luostarin. Johannes teki tämän jälkeenkin kirkollisissa asioissa matkoja Moskovaan. Vuonna 1681 patriarkka Joakim (1674−1690) nimitti hänet Svenskin luostarin johtajaksi.

Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (9.9.) pani merkille Johanneksen kyvyt. Vähän ennen kuolemaansa hän nimitti Johanneksen Tšernigovissa sijaitsevan Jeletsin luostarin arkkimandriitaksi toivoen hänestä itselleen seuraajaa piispana. Jo seuraavana vuonna (1696) Feodosi nukkui kuolonuneen. Johannes kunnioitti hänen muistoaan ja luotti lujasti hänen esirukoustensa voimaan. Kun hän Feodosin kuoleman jälkeen sairastui vakavasti, Feodosi ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Toimita huomenna jumalanpalvelus niin paranet.” Seuraavana päivänä Johannes oli täysin terve ja toimitti liturgian.

Tammikuun 10. päivänä vuonna 1697 Moskovan patriarkka Adrian (1690−1700) vihki Johanneksen Tšernigovin piispaksi Moskovan Kremlissä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Piispana Johannes perusti Tšernigoviin pappeuteen valmistavan teologisen koulun Kiovan akatemian esikuvan mukaan. Koulu oli itse asiassa Venäjän ensimmäinen pappisseminaari, ja pian vastaavia seminaareja perustettiin myös muihin hiippakuntiin. Johannes perusti myös kirjapainon hengellisen kirjallisuuden painamista varten.

Muutaman vuoden kuluttua Tobolskin ja koko Siperian metropoliitta Filofei (31.5.) vetäytyi tehtävistään ja vihkiytyi suureen skeemaan. Hänen tilalleen Tobolskin esipaimeneksi valittiin Johannes. Tämä saapui Tobolskiin vuonna 1711. Häntä odotti raskas pastoraalinen tehtävä laajassa hiippakunnassa, jossa oli yhä paljon pakanoita. Johannes lähetti entisen metropoliitta Filofein lähetystyöhön, ja heidän yhteisten apostolisten ponnistelujensa seurauksena tuhansia pakanoita kääntyi kristinuskoon. Vuonna 1714 hän lähetti lähetystyöntekijöitä Pekingiin. Itse hän huolehti erityisesti Tobolskin asukkaista. Hän kehitti edeltäjänsä perustamaa seurakuntakoulua ja julkaisi hengellistä kirjallisuutta käyttäen hyväkseen Tšernigoviin perustamaansa kirjapainoa.

Itseään säästämättä Johannes ohjasi hengellistä laumaansa ja auttoi aineellisesti puutteenalaisia. Omassa askeesissaan hän oli tinkimättömän ankara, mutta osoitti aina lämmintä myötätuntoa toisia kohtaan. Hän ei ollut koskaan jouten, mutta rukoukseen hän antautui innokkaammin kuin mihinkään muuhun työhön. Hän auttoi usein köyhiä. Joskus hän lähti tavalliseen munkinviittaan pukeutuneena jakamaan köyhille ja leskille runsaita lahjoja sanoen: ”Ottakaa tämä Jeesuksen Kristuksen nimessä”. Hänen talonsa Tobolskissa oli aina auki kaikille apua ja lohdutusta tarvitseville.

Pyhän Johanneksen heikko terveys ei kuitenkaan kestänyt pitkään Siperian ankaraa ilmastoa. Kuolinpäivänään 10. kesäkuuta 1715 hän tapansa mukaan tarjosi liturgian jälkeen talossaan aterian papistolle ja köyhille ja palveli itse vieraitaan. Aterian jälkeen hän hyvästeli vieraat ja vetäytyi huoneeseensa. Kun kirkonkellot ilmoittivat ehtoopalveluksen alkamisen, hän antoi henkensä Herralle polvistuneena rukoukseen Tšernigovista tuomansa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä. Pyhä Johannes haudattiin Tobolskin katedraaliin. Venäjän kirkko kanonisoi hänet virallisesti vuonna 1916, kaksisataa vuotta hänen kuolemansa jälkeen, mutta Siperiassa häntä oli kunnioitettu pyhänä jo kauan aiemmin.

Metropoliitta Paavali, maallikkonimeltään Pietari Konjuskevitš, syntyi vuonna 1705 Galitsiassa Samborin kaupungissa. Vanhemmat toivoivat lahjakkaalle pojalle valtiollista uraa ja lähettivät hänet opiskelemaan Kiovan akatemiaan. Päätettyään loistavasti opintonsa hän sai akatemiasta runouden opettajan paikan. Maallinen elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt Pietarin hengelliseen mietiskelyyn taipuvaista mieltä. 28-vuotiaana hän katkaisi kaikki siteensä maailmaan ja vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa saaden nimen Paavali. Lapsuudessa omaksuttu rakkaus ristiinnaulittuun Kristukseen siivitti häntä askeettisiin kilvoituksiin. Jo seuraavana vuonna hänet vihittiin munkkidiakoniksi ja vuonna 1740 pappismunkiksi.

Samana vuonna luolaluostarin uusi arkkimandriitta Timoteus (Štšerbatski) joutui matkustamaan nimitystä varten Pietariin. Hän otti Paavalin mukaansa taloudenhoitajaksi. Tältä matkalta Paavali ei enää palannut Kiovaan. Pyhän synodin määräyksestä hänet nimitettiin opettajaksi Moskovan slaavilais-kreikkalais-latinalaiseen akatemiaan. Muutaman vuoden kuluttua seurasi siirto Jurjevin (Pyhän Georgioksen) luostarin arkkimandriitaksi Novgorodiin, mitä tehtävää hän hoiti menestyksekkäästi noin 13 vuotta.

Vuonna 1757 Paavali vihittiin Pietarissa Tobolskin piispaksi Siperiaan, jonne hän matkusti heti samana vuonna. Hän rakennutti hiippakuntaan suuren määrän uusia kirkkoja ja kehitti Tobolskin pappisseminaaria valvoen itse siellä annettavaa opetusta. Vaikka Siperiassa oli ollut monia merkittäviä esipaimenia ja lähetystyön tekijöitä kuten pyhä Stefan Permiläinen (26.4.), metropoliitta Filofei (31.5.) ja piispa Innokenti Irkutskilainen (26.11.), alueella eli yhä paljon pakanoita. Monet paimentolaisheimot elivät täydessä tietämättömyydessä ja harjoittivat šamanismia.

Lähinnä Paavalin piispanistuinta sijaitsi Dtšungarskin kaanikunta, joka kävi kauppaa venäläisten kanssa. Sen parissa hän aloitti menestyksekkään lähetystyön. Paavali kuitenkin suri, että Jumalan siunausten täyttämää Siperian maata tahrasivat pakanuuden lisäksi myös lukemattomat harhaopit ja lahkot. Niiden vaikutus oli 1760-luvulla erityisen suuri Tjumenissa, Jekaterinburgissa, Jeniseiskissa ja Tomskissa. Lahkolaiset elivät suurina yhteisöinä ja niiden elämäntapa veti puoleensa yhä uusia ihmisiä. Lahkolaisiin kuten vanhauskoisiin kohdistuvat ankarat pakkotoimet ja valtion harjoittama vaino eivät tukahduttaneet yhteisöjä, vaan ennemminkin kasvattivat niitä. Näihin lahkolaisiin Paavali pyrki vaikuttamaan sävyisyydellä ja kristillisellä rakkaudella.

Tobolskin hiippakunnassa toimi Paavalin aikana 15 luostaria, joilla hiippakunnan tapaan oli omistuksessaan laajoja viljelysmaita. Ne olivat luostareiden ainoa tulonlähde, ja niiden tuotosta osa meni lähetystyön kuluihin. Kun Katariina II (1762−1796) nousi Venäjän valtaistuimelle, hän antoi heti vuonna 1762 määräyksen luostareiden ja hiippakuntien maaomaisuuden siirtämisestä valtion omistukseen. Pienet luostarit ja erakkolat päätettiin lakkauttaa kokonaan ja muuttaa seurakuntakirkoiksi. Kaikki synodin jäsenet myöntyivät keisarinnan ehdotukseen. Vain Rostovin metropoliitta Arseni (28.2.) ja myöhemmin myös metropoliitta Paavali esittivät jyrkän vastalauseensa. Metropoliitta Arseni vangittiin ja karkotettiin.

Paavali kutsuttiin Pietariin pyhän synodin eteen, jossa hän puolusti kiihkeästi ja horjumatta omaa näkemystään. Hänen sanansa kaikuivat kuitenkin kuuroille korville. Synodi tuomitsi hänet yksimielisesti menettämään piispuutensa. Keisarinna Katariina halusi ennen päätöksen lopullista hyväksymistä tavata Paavalin henkilökohtaisesti keskustellakseen hänen kanssaan kirkon maaomaisuuksista. Paavali kuitenkin vältteli tapaamista ja sanoi, ettei mene muualle kuin synodin kuultavaksi, sillä siihen häntä velvoitti kuuliaisuus.

Lopulta Paavalille tarjottiin mahdollisuutta palata Tobolskin piispanistuimelle, mutta hän kieltäytyi siitäkin sanoen, että synodi oli tuominnut hänet menettämään hiippakunnan. Viimein hänet omasta toivomuksestaan päästettiin vanhuudenlepoon Kiovan luolaluostariin, jossa hänet oli vihitty munkiksi.

Metropoliitta Paavali otettiin luostarissa kunnioittavasti vastaan. Piispallisista velvollisuuksista vapautuneena hän antautui askeettisiin kilvoituksiin ja käyttäytyi kaikessa hyvin nöyrästi ja yksinkertaisesti. Hän söi samaa ruokaa veljestön kanssa ja vaati, että se tarjottiin hänelle tavallisesta puuastiasta. Ihmiset tungeksivat hänen pyhyyttä huokuvan keljansa ympärillä ja hänen ovensa ja sydämensä olivat avoinna kaikille. Paavali rakasti jumalanpalveluksia ja toimitti niitä usein niin luolaluostarissa kuin Kiovan kirkoissa.

Ikääntyminen ja paasto kuitenkin laihduttivat ja kuihduttivat pyhää Paavalia. Syksyllä 1770, vain pari vuotta luolaluostariin tulonsa jälkeen hän joutui vuoteenomaksi. Silloin hän pyysi sisustamaan keljaansa pienen kirkon, jossa toimitettiin joka päivä liturgia. Paavali ei enää syönyt juuri mitään, mutta osallistui joka päivä pyhään ehtoolliseen. Marraskuun 4. päivänä vuonna 1770 hänen sielunsa lähti Herran luo.

Pyhää metropoliitta Paavalia kunnioitetaan erityisesti Siperiassa ja hänen muistoaan vietetään kesäkuun 10. päivänä Siperian pyhien yhteisenä juhlana.

Kreikan vapaustaistelut osmanivaltakunnan sorrosta vapautumiseksi alkoivat maaliskuussa 1821 ensin Peloponnesoksella ja sitten muilla Kreikan alueilla. Makedoniassa ne alkoivat Athosvuorelta. Turkkilaisten ylin hallintoelin Korkea portti ryhtyi ankariin vastatoimiin, jotka pian muuttuivat raaoiksi uskonvainoiksi. Konstantinopolin patriarkka Gregorios V (10.4.) ja muut pyhän synodin piispat, heidän joukossaan Tessalonikan metropoliitta Joosef (3.6.), kärsivät marttyyrikuoleman. Pian vainot laajenivat myös Tessalonikaan, joka oli tuohon aikaan Kreikan alueen huomattavin kaupunki, ja sitä ympäröiville seuduille. Kesäkuun puolivälistä alkaen turkkilaiset sotavoimat alkoivat hajottaa Khalkidiken kapinallisten joukkoja tuhoten kaiken, minkä edestään löysivät. Osa asukkaista pakeni Athosvuorelle.

Syyskuussa sulttaani nimitti Tessalonikan paššaksi ja armeijan ylipäälliköksi Emin Abdul Lubut Paššan, joka oli muslimiksi kääntynyt kristitty. Hänen isänsä oli ortodoksinen pappi ja yksi hänen veljistään oli munkkina Athoksella. Eminiä nimitettiin ”lyijysauvan kantajaksi” hänen julmuutensa takia. Hänen onnistui kukistaa Tessalonikan kansannousu. Kun Athosvuoren munkit tulivat Eminin luokse ilmoittamaan antautumisestaan, hän otti heidät näennäisen suopeasti vastaan. Mutta heti kun hän oli varmistautunut siitä, etteivät luostarit – joista suurin osa munkeista oli levottomina aikoina poistunut luostariensa aarteet mukanaan – enää asettuisi vastarintaan, hän alkoi ryöstää niitä ennen näkemättömällä tavalla ja vaati niiltä musertavia veroja.

Emin asetti sotilaita kaikkiin luostareihin. Nämä häpäisivät pyhät paikat ja pidättivät ja vangitsivat suurimman osan luostareihin jääneistä munkeista. Sama kohtalo kohtasi myös niiden Tessalonikassa ja Khalkidikissa sijainneiden sivuluostarien munkkeja. Satoja kilvoittelijoita heitettiin äärimmäiseen ahtauteen Tessalonikan Valkoisen tornin pimeisiin ja kosteisiin selleihin. Noihin aikoihin torni sai kansan suussa uuden nimen Veritorni. Raskaisiin kahleisiin ja jalkapuuhun sidotut viattomat uhrit kestivät nälkää, janoa, herjauksia, sylkemistä ja päivittäistä pieksämistä, kun heitä yritettiin saada luopumaan uskostaan. Yksi munkki kääntyi islamiin, jolloin hänet vapautettiin välittömästi ja siirrettiin kiduttajien puolelle.

Noina päivinä 82 munkkia sai marttyyrien kruunun. Muut pysyivät vangittuina aina elokuuhun 1823 saakka. Suuren lavran 33 marttyyrin nimet samoin kuin Gregorioksen luostarin kolmentoista ja Konstamonitoksen luostarin viiden marttyyrikuoleman kärsineen munkkiveljen nimet ovat säilyneet. Muut menehtyneet olivat lähtöisin lähinnä Ksenofontoksen, Simonospetran ja Stavronikitan luostareista sekä eräistä muista luostareista ja skiitoista. Ensimmäinen tapettu munkki oli Ksenofontoksen luostarin isä Krysanthos, joka hirtettiin Konstantinopolissa 10.4.1821. Konstamonitoksen luostarin munkki Timoteos menehtyi Tessalonikassa 4.6.1822 ja Sabbas Yksinkertainen samasta luostarista kuusi päivää myöhemmin. Munkki Timoteoksen muistoa vietetään myös hänen kotikaupungissaan Beroiassa (Veria) 12.6. Monia muita athosvuorelaisia surmattiin eri tavoin samoihin aikoihin.

Tessalonikan uudeksi metropoliitaksi oli valittu Kitroksen piispa Meletios. Hänkin kärsi marttyyrikuoleman yhdessä munkkien kanssa kaupungin torilla. Kunnioittamatta lainkaan Meletioksen korkeaa ikää turkkilaiset ajoivat häneltä parran ja hiukset ja raahasivat hänet keskusaukiolle, missä he leikkelivät hänet kappaleiksi. Tämä tapahtui 21.7.1821.

Pyhän Menaksen kirkon papilta Johannekselta lyötiin ensin irti kädet ja jalat, minkä jälkeen hänen silmänsä kaivettiin ulos hänen omalla irti revityllä kädellään. Myös maallikkoja lahdattiin joukoittain. Koko Tessalonika oli värjäytynyt munkkien ja muiden viattomien kristittyjen verestä. Kiduttajat rakensivat pyramideja heidän pääkalloistaan näyttääkseen työnsä tulokset paššan tyytyväiselle katseelle. Kaikesta huolimatta vain erittäin harva tähän verilöylyyn joutuneista kielsi uskonsa.

Pyhittäjä Daniel syntyi vuonna 1784 kasakkaperheeseen Pultavan läänissä. Hänen isänsä Kornili Delie menetti järkensä ja eli elämänsä viimeiset 20 vuotta sielullisesti sairaana, mutta kuoli kristillisesti. Tämän jälkeen Daniel jäi elättämään perhettä.

23-vuotiaana Daniel kutsuttiin sotapalvelukseen ja määrättiin tykistöön. Patterikoulussa hän oppi lukemaan. Hän osallistui sotaan Napoleonin armeijaa vastaan ja oli Borodinon taistelussa, mutta Jumala varjeli hänet hengissä. Venäläisten joukkojen mukana hän eteni aina Pariisiin asti.

Sodan jälkeen Daniel pääsi vuonna 1820 lomalle kotikyläänsä. Hän oli saanut aliupseerin arvon ja hoiti varusmestarin tehtäviä. Lomansa hän vietti ankaran kristillisesti. Hän rukoili paljon, luki hengellisiä kirjoja ja kertoi niiden sisällöstä kotiväelleen. Ennen palvelukseen paluutaan hän antoi omaisilleen oman maaosuutensa ja hyvästeli heidät sanoen, etteivät he enää odottaisi hänen tulevan takaisin.

Halu palvella Jumalaa kasvoi Danielin sisimmässä ja ennen pitkää se jätti varjoonsa tsaarin ja isänmaan palvelemisen. Seitsemäntoista moitteettoman sotilaspalveluvuoden jälkeen hän anoi esimiehiltään lupaa vetäytyä luostariin, mutta hänen hyvä aikeensa ei saanut ymmärtämystä. Komentajat yrittivät saada Danielin järkiinsä ja telkesivät hänet eristysselliin, mutta tämä vain vahvisti hänen päättäväisyyttään. Lopulta hänen asiansa vietiin sotaoikeuteen, jossa hänet tuomittiin menettämään sotilasarvonsa ja määrättiin karkotettavaksi.

Daniel lähetettiin kahleissa Siperiaan yhdessä rikollisten kanssa. Hänet määrättiin elinikäiseen pakkotyöhön viinatehtaaseen. Paikallinen poliisikomissaari vihasi häntä ja pani hänet kaikkein raskaimpiin töihin. Mutta Daniel ei hellittänyt. Työpäivän päätteeksi hän seisoi yön rukouksessa. Tämä sai komissaarin pilkkaamaan häntä entistä enemmän. Kerran talvella hän käski riisua Danielin, komensi hänet katolle ja antoi valaa hänen päälleen vettä. Samalla hän pilkkasi Danielia huutaen: ”Pelasta nyt itsesi. Sinähän olet pyhä!” Daniel ei kuitenkaan vilustunut tapauksen jälkeen, vaan komissaari itse sairastui vakavasti. Hän ymmärsi tehneensä syntiä ja pyysi Danielilta anteeksi. Danielin rukousten avulla hän parani ja hankki sen jälkeen Danielille vapautuskirjan pakkotyöstä.

Vapauduttuaan Daniel asettui Krasnojarskin alueelle Atšinskin kaupunkiin ja asui pienessä keljassa erään hurskaan kauppiaan luona. Hän valitsi itselleen ankaran elämäntavan antautuen askeettisiin harjoituksiin ja lakkaamattomaan rukoukseen. Pian hän muutti Zertsalyn kylään noin 17 kilometrin päähän kaupungista. Siellä hänen keljansa ei ollut juuri hauta-arkkua suurempi ja sen ikkunakin oli vain kolikon kokoinen. Hän saattoi viipyä viikkojakin tuohon asumukseensa sulkeutuneena.

Öisin Daniel kävi salaa auttamassa köyhiä heidän töissään. Hän muokkasi maata, korjasi viljaa, niitti heinää ja auttoi puutarhassa. Ruumistaan nöyryyttääkseen Daniel piti tuohivyötä, joka ajan myötä syöpyi kiinni hänen lihaansa. Sen kanssa hänet haudattiinkin. Hän kantoi myös kilvoituskahleita, mutta luopui niistä ennen kuolemaansa sanoen tottuneensa niihin niin, ettei niistä ollut hänelle enää hyötyä. ”Sanokoot ihmiset ennemmin, että Daniel on laiskistunut; se hyödyttää minua enemmän kuin heidän kehunsa”, hän sanoi.

Ihmiset kävivät Danielin luona saadakseen hänen siunauksensa. Hän puhui heille vertauksin kätkeäkseen selvänäkijän armolahjansa. Hän vaati ihmisiä kutsumaan häntä veljeksi eikä isäksi sanoen, että meillä on vain yksi Isä. Myös paikalliset piispat kävivät tapaamassa häntä ja itkivät liikutuksesta keskustellessaan hänen kanssaan.

Daniel kävi usein ehtoollisella, mikä oli harvinaista tuohon aikaan. Ankarasta paastoamisesta huolimatta hänen kasvonsa olivat miellyttävän näköiset, jopa iloiset, ja posket olivat usein punakat. Jatkuva polvillaan rukoileminen sai hänen jalkansa arpeutumaan ja niihin tuli matoja, mutta hän kesti kärsimyksen tyynesti. Danielilla oli hengellinen yhteys pyhittäjä Serafim Sarovilaiseen (2.1.), vaikka heitä erotti neljäntuhannen kilometrin välimatka.[1]

Daniel nukkui kuolonuneen Jeniseiskissä, jonne hän oli tullut kolme kuukautta aikaisemmin tapaamaan hengellistä tytärtään, Kristuksen syntymän luostarin igumenia Jevgeniaa. Tämä oli jättänyt maailman ja mennyt luostariin Danielin neuvosta. Kirkkaan pääsiäisviikon torstaina huhtikuun 15. päivänä vuonna 1843 Daniel kävi viimeisen kerran synnintunnustuksella ja osallistui liturgiassa pyhään ehtoolliseen. Vain hetken aikaa sairastettuaan hän kuunteli iltapäivällä kuolinhetken rukouspalveluksen ja antoi sen jälkeen rukoukseen polvistuneena sielunsa rauhassa Herralle. Iloinen hymy jäi väreilemään hänen kasvoilleen.

Pyhittäjä Daniel oli kuollessaan 58 vuoden ikäinen. Paljon kansaa kokoontui hänen hautajaisiinsa. Ruumiinsiunauksen aikana kirkon valaisi erityinen valo ja monet tunsivat ihmeellisen tuoksun. Pyhittäjä Daniel haudattiin luostariin Kristuksen syntymän kirkon viereen. Hyväntekijät rakennuttivat hautapaikalle rukoushuoneen. Hänen ensimmäinen elämäkertansa julkaistiin vain 12 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1920 pyhittäjä Danielin haudalla ollut rukoushuone purettiin. Pyhäinjäännökset kaivettiin maasta ja asetettiin näytteille kaupunkilaisten tutkittavaksi. Tämän jälkeen pyhäinjäännökset katosivat. Vanhus Danielia kunnioitetaan pyhänä erityisesti Siperiassa Krasnojarskin ja Jeniseiskin hiippakunnassa. Hänen muistoaan vietetään kuolinpäivän lisäksi kesäkuun 10. päivänä Siperian pyhien yhteisenä juhlana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Bartolomeus, jota kutsutaan myös Natanaeliksi, oli kotoisin Galilean Kaanasta. Bartolomeus, ”israelilainen vailla vilppiä”, oli ensimmäisenä tunnustamassa Kristuksen Jumalan Pojaksi: ”Rabbi, sinä olet Jumalan Poika, sinä olet Israelin kuningas!”[1] Hän oli yksi kahdestatoista apostolista, jotka seurasivat Kristusta Hänen kärsimykseensä asti ja todistivat Hänen ylösnousemuksestaan.

Helluntain jälkeen apostolit arpoivat kullekin alueen, missä julistaa evankeliumia, ja Bartolomeuksen osalle lankesi itäisiä alueita. Erään tradition mukaan hän sai arvonnassa nykyisen Pohjois-Jemenin alueen, mutta melkein kaikki tunnetut perimätiedot sijoittuvat kokonaan toisaalle. Bartolomeus lähti ensin yhdessä apostoli Filippuksen (14.11.) ja tämän sisaren, apostolienvertaisen Mariamnen (17.2.), kanssa evankelioimaan Lyydian ja Myysian alueita Vähässä-Aasiassa. Fryygian Hierapoliksessa heidät pidätettiin vuonna 71, ja Filippus surmattiin naulaamalla hänet pää alaspäin ristiin. Samalla myös Bartolomeus kiinnitettiin ristille temppelin seinää vasten, mutta Filippuksen kuollessa maa alkoi järistä, ja niin Bartolomeus otettiin viime hetkellä irti ja päästettiin alas.

Bartolomeus asetti Stakhyksen (31.10.) Hierapoliksen kaupungin piispaksi ja jatkoi matkaansa. Kärsien jatkuvasti nälkää, kylmää, vaaroja, vainoja ja vankeuksia hän levitti totuuden valoa suurille kansanjoukoille Arabiassa ja Persiassa ja joidenkin tietojen mukaan jopa Intiassa, jonne hän jätti arameankielisen Matteuksen evankeliumin.

Sitten Bartolomeus lähti Armenian ydinalueille (nykyisen Turkin ja Iranin rajaseudulle). Pahat henget, jotka olivat asettuneet kivipatsaisiin ja puhuivat niiden kautta, vaikenivat heti kun Kristuksen apostoli tuli lähistölle. Henget kaikkosivat sitä mukaa, kun Bartolomeus niitä lähestyi.

Alueen kuninkaalla oli tytär, jota vaivasi riivaaja ja jota jouduttiin pitämään kahleissa, ettei hän purisi itseään tai toisia. Kuultuaan Bartolomeuksesta kuningas kutsui hänet katsomaan tytärtään. Kun Bartolomeus lähestyi tyttöä, paha henki pakeni kaikessa hiljaisuudessa ja apostoli sanoi: ”Päästäkää hänet irti.” Palvelijat sanoivat: ”Hyvä jos saamme pidettyä hänet kurissa silloin kun hän on kahleissa. Ja sinäkö pyydät meitä päästämään hänet vapaaksi?” Apostoli vastasi: ”Hänen vihollisensa on sidottu. Miksi pelkäätte häntä? Menkää ja päästäkää hänet. Kun hän on syönyt, antakaa hänen levätä. Aikaisin aamulla voitte tuoda hänet luokseni.” He tekivät niin kuin apostoli oli sanonut, ja kaikki palatsissa tulivat tietämään, että paha henki ei enää vaivannut tyttöä.

Seuraavana päivänä kuningas tarjosi Bartolomeukselle kultaa, hopeaa ja jalokiviä, jotka oli jo lastattu valmiiksi kamelien selkään. Apostoli ei kuitenkaan halunnut mitään vaan palautti ne kuninkaalle sanoen: ”En tavoittele tuollaisia asioita vaan ihmisten sieluja. Jos saan haltuuni sieluja ja tuon ne perille taivaan asuinsijoihin, olen Herran silmissä suuri kauppias.” Sanat tekivät vaikutuksen kuninkaaseen, joka alkoi kuunnella apostolin opetusta.

Bartolomeus kertoi neitseestäsyntymisestä ja lihaksitulemisesta, Kristuksen elämästä ihmisten keskuudessa, samoin kuin Hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Lopulta kuningas otti kasteen yhdessä vaimonsa, kahden poikansa ja parantuneen tyttärensä kanssa. Myös ylimyksiä ja kansaa kastettiin.

Vanhojen uskontojen papisto vihastui nähdessään ihmisten jättävän heidän temppelinsä, joista he saivat elantonsa. He kääntyivät kuninkaan veljen Astragin puoleen, joka raivostui ja lähetti sotilaita ottamaan Bartolomeuksen kiinni. Hänet pidätettiin Arevbanosin[2] kaupungissa ja vietiin Astragin eteen, joka alkoi kuulustella häntä:

– Oletko sinä se, joka on eksyttänyt veljeni pois jumalien luota?

– En ole eksyttänyt häntä. Hän itse on kääntynyt Jumalan puoleen.

– Oletko sinä se, joka on saanut jumalamme hajoamaan palasiksi?

– Kristukseni ansiosta pahat henget on voitettu. Kristus itse on saanut heidät hajottamaan mykät ja hengettömät jumalpatsaat palasiksi. Siksi kaikki täällä ovat alkaneet uskoa elävään Jumalaan.

– Sinä olet saanut veljeni kieltämään jumalansa ja uskomaan sinun Jumalaasi; niinpä minä panen sinut hylkäämään Jumalasi ja uskomaan minun jumaliini.

– Kristukseni nimessä olen sitonut jumaluuden, jota sinun veljesi palvoi, ja käskenyt epäjumalien murskaantua. Jos kykenet tekemään saman minun Jumalalleni, saat minut uhraamaan sinun jumalillesi. Mutta jos et voi mitään minun Jumalalleni, murskaan kaikki sinun jumaluutesi. Saat vielä uskoa minun Jumalaani.

Kun Astrag kuuli, että hänen omakin jumalansa oli palasina, hän repi purppuranpunaisen viittansa. Papit vaativat häntä tekemään lopun Bartolomeuksesta ja kostamaan jumalien nöyryytyksen.

Astrag antoi ruoskia Bartolomeuksen, minkä jälkeen apostoli ristiinnaulittiin pää alaspäin. Pyhä apostoli iloitsi saadessaan kärsiä Kristuksen tähden. Vielä ristilläkin hän julisti Jumalan sanaa kehottaen kaikkia tuntemaan totuuden ja kääntymään pimeydestä Kristuksen valoon.

Astrag ei halunnut kuunnella ja käski ruoskia Bartolomeosta. Mutta vaikka apostoli oli ristiinnaulittavana ja ruoskittavana, hän ylisti Jumalaa. Silloin Astrag käski hakata hänen päänsä poikki. Niin pyhä apostoli vaikeni. Hän jäi ristille jalat ylöspäin, ikään kuin taivaita osoittaen.

Uskovat ottivat pyhän apostolin kallisarvoisen ruumiin ristiltä, samoin hänen päänsä ja ihonriekaleet, asettivat ne lyijyarkkuun ja hautasivat ne. Paikalla alkoi tapahtua ihmeellisiä paranemisia.

Myöhemmin haudan ympärille rakennettiin jättimäinen pyhän Bartolomeuksen armenialainen luostari, joka pysyi läpi keskiajan tärkeänä pyhiinvaelluskohteena. Vuoden 1915 kansanmurhan yhteydessä luostari ja sen asukkaat tuhottiin, mutta rauniot ovat vielä olemassa.

Pyhän apostolin reliikeistä osa siirrettiin 500-luvulla länteen ja niitä kulkeutui monien vaiheiden kautta Liparin saarelle Sisiliaan, missä pyhien reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä.

* * *

Toinen tänään muisteltava apostoli, Barnabas, syntyi Kyproksella ja oli alun perin Joosef-niminen leeviläinen. Hän oli nuorena rabbi Gamalielin opetettavana. Barnabasta muistellaan myös 70 pyhän ja kunniakkaan apostolin muistopäivänä 4.1.

Barnabas asui alkukirkon muodostumisen aikoihin Jerusalemissa. Nähdessään, kuinka apostolien ympärille kokoontuvilla uskovilla oli yksi sydän ja yksi sielu eikä kukaan pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä, hän myi omistamansa pellon ja toi rahat apostolien jaettavaksi.[3] Siitä alkaen Barnabas eli kättensä työllä. Hän oli hyvä mies, täynnä Pyhää Henkeä ja uskoa. Hänellä oli taito puhua lohdun, kehotuksen ja rohkaisun sanoja. Niinpä apostolit muuttivat hänen nimensä Barnabakseksi, joka tarkoittaa kirjaimellisesti ”profetian poikaa” ja viittaa siihen, että Pyhän Hengen eli Lohduttajan antama sanoma on lohduttava ja rohkaiseva.

Kolme vuotta kääntymyksensä jälkeen apostoli Paavali saapui Jerusalemiin päästyään pakenemaan Damaskoksesta. Kristityt pelkäsivät häntä, koska epäilivät hänen uskonsa aitoutta, olihan Paavali aiemmin vainonnut Herran opetuslapsia. Silloin Barnabas vei hänet apostolien luokse ja kertoi, kuinka Kristus oli ilmestynyt Paavalille ja kuinka rohkeasti tämä oli saarnannut Damaskoksessa, vaikka juutalaiset yrittivät tappaa hänet.[4]

Paavalista ja Barnabaasta tuli ystäviä ja työtovereita hyvän sanoman julistamisessa. Kun Paavali lähti Tarsokseen ja apostolit saivat kuulla, että suuri joukko pakanoita oli kääntynyt Antiokiassa, he lähettivät Barnabaksen sinne. Hän ilahtui nähdessään, mitä Jumalan armo oli saanut aikaan, ja kehotti kaikkia pysymään uskossa Herraan. Sitten hän kävi noutamassa Paavalin Tarsoksesta, ja yhdessä he opettivat uskovia Antiokiassa, missä heistä ensimmäistä kertaa alettiin käyttää nimeä ”kristitty”.

Kun Jerusalemista tuli joitakin kristittyjä, joilla oli profetoimisen lahja ja jotka ilmoittivat, että pian alkaisi suuri nälänhätä, Antiokian kristityt keräsivät varoja ja pyysivät Barnabasta ja Paavalia viemään ne Juudean seurakunnalle. Sen jälkeen nämä palasivat Antiokiaan tuoden mukanaan Barnabaksen serkun Johanneksen, jota kutsuttiin Markukseksi.

Kun he olivat toimittamassa palvelusta ja paastoamassa, Pyhä Henki sanoi: ”Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut.”[5] Barnabas mainitaan tässä ennen Paavalia. Pyhän Hengen johdattamina he lähtivät yhdessä Markuksen kanssa Seleukiaan ja sieltä Kyprokseen, missä he julistivat Jumalan sanaa pääkaupungin Salamiksen synagogissa. Saaren toisessa päässä Pafoksessa asui roomalainen käskynhaltija Sergius Paulus, joka halusi kuulla Jumalan sanaa. Juutalainen noita nimeltä Barjesus yritti estää heitä saarnaamasta käskynhaltijalle, mutta Paavalin moitteiden jälkeen Barjesus sokeutui. Tämän ihmeen ansiosta käskynhaltija uskoi Kristukseen.

Pisidian Antiokiassa he menivät sapattina synagogaan, jossa Barnabas antoi Paavalin saarnata, ja tämä puhuikin niin menestyksekkäästi, että pakanat pyysivät heitä saarnaamaan myös seuraavana sapattina, jolloin melkein koko kaupunki kokoontui kuuntelemaan Herran sanaa. Mutta kun kateelliset juutalaiset herjaten kiistivät Paavalin opetuksen, Paavali ja Barnabas sanoivat heille suorat sanat: ”Kaikkein ensimmäiseksi Jumalan sana oli julistettava teille. Mutta koska te torjutte sen ettekä pidä itseänne iankaikkisen elämän arvoisina, me käännymme pakanoiden puoleen.”[6]

Pakanat iloitsivat tämän kuullessaan, ja Jumalan sana levisi koko alueelle, mutta juutalaiset alkoivat vainota apostoleita ja karkottivat heidät siltä seudulta. Ikonionissa suuri joukko juutalaisia ja pakanoita tuli uskoon, mutta sielläkin juutalaiset yllyttivät heitä vastaan kaupunkilaisia, jotka uhkasivat kivittää heidät. He onnistuivat kuitenkin pakenemaan Lykaoniaan ja julistivat evankeliumia Lystrassa ja Derbessä. Lystrassa Paavali paransi miehen, joka oli syntymästään asti ollut rampa eikä ollut koskaan kyennyt kävelemään. Silloin ihmiset luulivat heitä jumaliksi – Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermekseksi – ja aikoivat uhrata heille. He saivat sen estetyksi, mutta Antiokiasta ja Ikonionista tuli juutalaisia, jotka taivuttivat kansan puolelleen. Paavalia kivitettiin kunnes hänen luultiin kuolleen, mutta kun opetuslapset kerääntyivät hänen ympärilleen, hän nousi ja lähti Barnabaksen kanssa Derbeen.

Julistettuaan ja opetettuaan Derbessä Paavali ja Barnabas palasivat vaaroista piittaamatta Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan rohkaistakseen uusia kristittyjä kestämään koetuksia. He nimittivät vanhimpia kunkin seurakunnan johtoon ja järjestivät kirkollista elämää. Palattuaan Antiokiaan he kertoivat siitä, kuinka Jumala oli heidän kauttaan tehnyt suuria tekoja ja avannut uskon oven muillekin kuin juutalaisille.

Sitten Paavali ja Barnabas matkustivat Jerusalemiin keskustellakseen apostolien kanssa kuumasta kiistakysymyksestä: oliko kristinuskoon kääntyneet pakanat pakotettava ympärileikkauttamaan itsensä? He kertoivat Jerusalemin seurakunnalle siitä, mitä ihmeitä ja tunnustekoja Jumala oli tehnyt pakanoiden keskuudessa. Apostolien ja vanhimpien kokous, jota johti pyhä apostoli Jaakob Herran veli, päätti, ettei pakanuudesta kääntyneiden tarvinnut noudattaa kaikkia Vanhan testamentin lakeja vaan ainoastaan sitä, mikä oli voimassa jo ennen Abrahamia: ”Pyhä Henki ja me olemme nähneet hyväksi, ettei teidän kannettavaksenne pidä panna mitään taakkaa. Annamme ainoastaan nämä välttämättömät ohjeet: karttakaa epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta ei ole verta laskettu, sekä haureutta. Kun näitä vältätte, kaikki on kohdallaan. Voikaa hyvin.”[7] Tällainen kirje annettiin Paavalin ja Barnabaksen mukaan, kun he lähtivät yhdessä Juudaksen ja Silaksen kanssa Antiokiaan, missä kirjeen rohkaisevat sanat ilahduttivat kaikkia. Paavali ja Barnabas jäivät sinne opettamaan seurakuntalaisia.

Noin kaksi vuotta myöhemmin, vuonna 51, Paavali ehdotti Barnabakselle, että he lähtisivät taas kaikkiin niihin kaupunkeihin, joissa he olivat julistaneet Herran sanaa, mutta ei halunnut ottaa mukaan Johannes Markusta, koska Markus oli Pamfyliassa luopunut heistä. Tästä sukeutui riita, ja Paavali lähti Silaksen kanssa omille teilleen. Barnabas otti Markuksen mukaansa ja purjehti Kyprokseen.

Barnabas jatkoi Salamiksessa innokkaasti saarnaamistaan ja käännytti monia kristinuskoon, kunnes Syyriasta saapuneet juutalaiset alkoivat levittää huhuja, että Barnabaksen puheet olivat valhetta. Apostoli sai tietää heidän suunnitelmistaan, ja toimitettuaan pyhän liturgian hän kertoi Markukselle tulevasta kuolemastaan ja antoi ohjeet, minne hänet tuli haudata, sekä pyysi Markusta viemään sanan tästä Paavalille. Sitten hän meni synagogaan ja julisti, että Jeesus on elävän Jumalan poika. Syyrian juutalaiset sulkivat hänet vankityrmään ja raahasivat hänet samana iltana kaupungin ulkopuolelle, missä he kivittivät hänet ja polttivat hänen ruumiinsa. Jumalan armosta ruumis säilyi kuitenkin vahingoittumattomana, ja Markus hautasi sen kunniallisesti. Sitten Markus lähti Efesokseen, missä hän kertoi Paavalille Barnabaksen marttyyrikuolemasta.

Keisari Zenonin hallituskaudella vuonna 488 pyhä apostoli Barnabas ilmestyi Salamiksen piispa Anthemiokselle ja ilmoitti, minne hänet oli haudattu. Piispa meni heti pyhän mainitsemaan luolaan ja löysi arkusta maatumattomat reliikit, joiden rinnalla oli Barnabaksen omin käsin kreikaksi kopioima Matteuksen evankeliumi. Tämä ihme todisti Kyproksen kirkon apostolisen alkuperän, minkä ansiosta keisari myönsi sille Antiokian kirkosta riippumattoman aseman.

Pyhät marttyyriveljekset Felix ja Fortunatus olivat kotoisin Italian Vicentiasta (nyk. Vicenza) ja kärsivät marttyyrikuoleman keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen aikana Aquileiassa. Heidän kylkiään poltettiin soihduilla, mutta Jumalan armosta soihdut sammuivat. Heidän päälleen kaadettiin kuumaa öljyä, ja kun he eivät lakanneet tunnustamasta Kristusta, heidät lopulta mestattiin. Tämä tapahtui vuoden 296 tienoilla. Aquileian kristityt hakivat heidän ruumiinsa ja hautasivat ne kunniallisesti. Kun vicentialaiset tulivat vaatimaan reliikkejä itselleen, ne jaettiin siten, että Fortunatuksen pyhät reliikit jäivät Aquileiaan ja Felixin siirrettiin heidän kotikaupunkiinsa.

Pyhittäjä Barnabas Bassalainen kuului kolmensadan munkin joukkoon, joka saapui 1200-luvun tienoilla Kyprokselle ja pyhitti monia paikkoja askeettisella elämäntavallaan. Barnabas asettui asumaan luolaan Bassassa Lemesoksen (Limassolin) hiippakunnan länsiosassa ja vietti siellä enkelielämää levittäen laajalle ihmeittensä armoa seudulla asuvien lohdutukseksi. Hänet tultiin tuntemaan ihmeidentekijänä.

Jonkin matkan päässä Karieksesta, Athosvuoren pääkaupungista, eli 900-luvun lopulla harras pappismunkki nuoren oppilaansa kanssa. Eräänä lauantai-iltana vanha munkki lähti tapansa mukaan kokoöiseen vigiliaan Protatoksen kirkkoon, ja hänen oppilaansa jäi yksin kotiin. Illan tultua ovelle koputti tuntematon munkki ja nuori munkki otti hänet yöksi sisään. Aamulla he menivät toimittamaan aamupalvelusta keljamajan kappeliin. Kun palvelus oli edennyt yhdeksännen oodin kohdalle, nuori veli alkoi virittää hymniä: ”Me ylistämme Sinua, joka olet kerubeja kunnioitettavampi…” Jumalansynnyttäjän ikonin edessä. Hymnin oli laatinut pyhä Kosmas Hymnirunoilija 700-luvulla. Mutta vieras munkki aloittikin sen toisin: ”Totisesti on kohtuullista ylistää autuaaksi Sinua, Jumalansynnyttäjä, aina autuas ja viaton ja meidän Jumalamme äiti” ja jatkoi sitten totutulla tavalla: ”Me ylistämme Sinua…”

Kun nuori veli kuuli sen, hän sanoi vieraalleen: ”Me aloitamme tämän hymnin toisin kuin sinä. En minä eivätkä edeltäjäni ole koskaan kuulleet aloitettavan sitä tuolla tavoin. Mutta ole hyvä ja kirjoita se minulle, niin että voisin tästä lähtien itsekin laulaa sen kuten sinä.” Veljellä ei kuitenkaan ollut antaa sen enempää mustetta kuin paperiakaan. ”Ei se mitään”, hänen vieraansa sanoi, ”tuo minulle kivitaulu.” Sen saatuaan hän kirjoitti siihen sormella laulamansa sanat. Kirjaimet piirtyivät kovaan tauluun aivan kuin se olisi ollut vahaa. Sitten hän sanoi: ”Tästä lähtien niin te kuin kaikki muutkin ortodoksit tulette laulamaan Jumalanäidin hymniä tällä tavoin.” Tämän sanottuaan vieras munkki katosi.

Kun vanhus palattuaan kuuli oppilaaltaan, mitä oli tapahtunut, hän tajusi, että vieras oli ollut itse ylienkeli Gabriel munkin hahmossa. Vanhus ja oppilas menivät yhdessä kertomaan tapahtuneesta Athosvuoren protokselle[1] ja muille isille. Jumalaa ylistäen ja Jumalanäitiä kiittäen nämä lähettivät kivilaatan Konstantinopoliin patriarkan ja keisarin nähtäväksi ja samalla selittivät kirjeessä, mitä oli tapahtunut.

Jumalanäidin ikoni, jonka edessä ihme tapahtui, siirrettiin Karieksessa sijaitsevaan Protatoksen kirkkoon, missä se on ollut siitä lähtien Pyhän Vuoren Valtiattarena, Igumeniana ja Suojelijana. Vain hyvin harvoin se viedään Athosvuoren ulkopuolelle kumarrettavaksi. Viimeksi näin tapahtui syksyllä vuonna 2012, jolloin se vieraili Tessalonikassa. Tämä nimellä Aksion estin tunnettu ikoni on Portaitissa-ikonin ohella Athosvuoren kunnioitetuin ihmeitätekevä ikoni.

Egyptiläisessä luostarissa 300-luvulla kilvoitellut pyhä Pafnutios oli kuullut paljon autiomaassa asuvista erakoista, ja hänessä syttyi halu päästä tapaamaan heitä. Niinpä hän lähti vaeltamaan syvälle autiomaahan saadakseen näiden Jumalan miesten siunauksen. Kuljettuaan muutaman päivän Pafnutios löysi luolan. Sisään astuessaan hän näki rukousasennossa olevan miehen. Pafnutioksen koskettaessa miestä tämä vaipui maahan – hän oli ollut jo pitkään kuolleena. Miehen vaatteet olivat palmunlehvistä ja muuttuivat pölyksi sitä mukaa kun niitä kosketti. Pafnutios rukoili miehen sielun puolesta koko yön lausuen ulkoa muistamiaan psalmeja ja hautasi hänet aamulla.

Tämän jälkeen Pafnutioksen ruokatarvikkeet loppuivat, ja hän vaelsi erämaassa neljä päivää ilman syötävää. Lopulta hän uupui ja nälän heikentämänä vaipui maahan. Silloin hän näki edessään enkelin, joka virvoitti hänet koskettamalla hänen käsiään, jalkojaan ja huuliaan. Tämän kosketuksen voimalla Pafnutios vaelsi erämaassa vielä useita päiviä ilman ravintoa enkelin ilmestyessä hänelle aika ajoin.

Istuutuessaan lepäämään Pafnutios näki, että häntä lähestyi pelottavannäköinen mies. Tämä oli alaston, karvoittunut ja pitkien hiustensa verhoama. Alaruumista peitti lehtiverho. Kun Pafnutios näki miehen, hän säikähti ja kiipesi piiloon korkealle kalliolle. Mies heittäytyi levähtämään kallion varjoon suojaan auringon paahteelta. Tovin kuluttua hän huusi: ”Tule alas, Jumalan palvelija Pafnutios, älä pelkää! Minäkin, syntinen ihminen, palvelen Jumalaa sieluni pelastukseksi tässä erämaassa.”

Näin he tutustuivat ja Pafnutios pyysi erakkoa kertomaan elämästään. Tämä sanoi nimekseen Onufrios ja kertoi eläneensä tuolla paikalla villieläinten keskellä jo 70 vuotta ravintonaan villiyrtit ja vesi. Tuona aikana hän ei ollut tavannut ketään muita ihmisiä kuin hengellistä ohjaajaansa kilvoittelunsa alkuvuosina. Taustastaan hän kertoi, että hänen isänsä oli kuulunut persialaiseen[1] hallitsijasukuun. Hänen vanhempansa olivat olleet lapsettomia, ja hän oli syntynyt heidän hartaiden rukoustensa hedelmänä. Hänen isänsä oli hänen sikiämisensä jälkeen nähnyt näyn, että hänen nimekseen piti antaa Onufrios. Näyssä oli myös ilmoitettu, että kasteen jälkeen hänet oli vietävä erääseen luostariin Egyptin Thebaidiin. Matkalla naaraspeura seurasi heitä ja ruokki pientä Onufriosta aina siihen saakka, kun hän oli kolmivuotias.

Isä jätti poikansa hyvämaineiseen luostariin, jossa tämä oppi tuntemaan Raamatun ja luostarielämän järjestyksen. Luostarissa puhuttiin suurella innostuksella erämaan kasvateista profeetta Eliasta ja pyhästä Johannes Kastajasta. Näin innostus erakkoelämään tarttui myös Onufriokseen ja hän tahtoi palavasti päästä viettämään samanlaista elämää kuin he.

Eräänä yönä Onufrios otti mukaansa muutamia leipiä ja lähti luostarista rukoillen Jumalaa osoittamaan hänelle paikan, joka oli hänelle tarkoitettu. Vaeltaessaan hän näki yhtäkkiä suuren valon. Hän säikähti, mutta valon sisällä näkyi ihmeellisen kaunis ja loistava ihmishahmoinen olento, joka sanoi hänelle: ”Älä pelkää, Onufrios, minä olen Jumalan enkeli, ja Jumala on käskenyt minun varjella sinua aina syntymästäsi viimeiseen hengenvetoosi saakka.” Enkeli johdatti hänet juutalaissyntyisen Hermas-nimisen erakon luo. Tämä selitti hänelle muutaman päivän ajan erakkoelämän periaatteita ja johdatti hänet sitten neljän vuorokauden vaelluksen jälkeen pieneen luolaan, jonka lähellä oli palmupuu ja lähde. ”Tämä on se paikka, jonka Herra on valmistanut asumukseksesi”, hän sanoi. Hermas viipyi Onufrioksen luona vielä 30 päivää opettaen hänelle yksityiskohtaisesti erakkona kilvoittelemista, minkä jälkeen hän palasi omaan luolaansa. Sittemmin hän tuli joka vuosi vierailulle. Lopulta hän kuoli tällaisella matkallaan, ja Onufrios hautasi hengellisen isänsä erakkomajansa läheisyyteen.

Kun Pafnutios kysyi Onufriokselta, millaisia vaivoja hän oli joutunut kestämään, tämä sanoi: ”Usko minua, rakas veljeni, monta kertaa kestin sellaisia kärsimyksiä, että olin jo luopunut toivosta jäädä henkiin. Kesällä minua ahdisti hirvittävä kuumuus ja talvella taas kylmyys. Näin nälkää, ja vaatteeni kuluivat käyttökelvottomiksi, niin että jäin alastomaksi. Joskus olin monta päivää sairaana, ja jouduin sellaisiin tuskiin ja kiusoihin, ettei kieli pysty niitä kertomaan. Lohtunani oli ajatus ikuisista hyvyyksistä, jotka Jumala on valmistanut Häntä rakastaville. Herra armahti minua ja antoi ruumiini peittyä pitkiin karvoihin. Niiden lämmittämänä en enää tuntenut kylmyyttä enkä muutakaan kiusaa. Lisäksi enkeli alkoi tuoda minulle joka päivä leivän, niin että pystyin kilvoittelemaan entistä palavammin Jumalan kunniaksi.”

Pafnutioksen kysymykseen pyhästä ehtoollisesta Onufrios vastasi, että joka sunnuntai Jumalan enkeli tuo kaikille erakoille ehtoollisen, ja sinä päivänä he täyttyvät suurella hengellisellä lohdutuksella: ”Emme tunne sen enempää nälkää kuin janoakaan. Ja jos joku meistä tahtoo nähdä ihmisiä, enkelit vievät hänet hengessä paratiisiin, missä hän saa nähdä taivaallisten olentojen loiston ja pääsee itsekin osalliseksi heidän jumalallisesta kirkkaudestaan. Kaikki vaivat ja huolet unohtuvat, ja hän palaa intoa hehkuen hengellisten kilvoitustensa pariin.”

Tämän jälkeen Onufrios vei Pafnutioksen majaansa, missä he jatkoivat keskusteluaan. Illan tultua Pafnutios näki keskellä keljaa suuren leivän, jonka he söivät yhdessä. Sen jälkeen he viettivät koko yön rukouksessa. Aamulla Onufrioksen ulkonäkö oli muuttunut ja hänen kasvonsa olivat kalpeat. Hän sanoi Pafnutiokselle: ”Älä pelkää, veljeni. Hyvä Jumala on lähettänyt sinut huolehtimaan ruumiini hautaamisesta. Tänään minun maanpakolaisuuteni päättyy ja sieluni pääsee taivaallisen autuuden sanoin ilmaisemattomaan riemuun. Kun palaat Egyptiin, kerro munkeille ja kaikille kristityille, että olen pyytänyt Jumalalta armoa jokaiselle, joka toimittaa minulle muistopalveluksen ja juhlii taivaallista syntymäpäivääni. Häntä eivät Paholaisen kiusaukset enää kohtaa.”

Pafnutios lankesi hänen eteensä ja pyysi lupaa saada jäädä hänen kilvoituspaikkaansa loppuiäkseen. Onufrios vastasi: ”Jumala ei lähettänyt sinua tänne sen tähden, että jäisit tähän paikkaan, vaan vain hautaamaan ruumiini.” Pafnutioksen tulevana tehtävänä oli myös kertoa maallikoille erakkojen elämästä, niin että he saattaisivat voimiensa mukaan jäljitellä sitä.

Rukoiltuaan Onufrios kävi pitkälleen maahan. Hänen kasvonsa säteilivät ylimaallista valoa ja hyvä tuoksu täytti ilman. Kuului kuin ukkosen jyrinää ja taivaat avautuivat. Näkyviin tuli suuri joukko enkeleitä, jotka olivat tulleet vastaanottamaan erakkoisän sielua. Kaiken riemun keskeltä kuului Kristuksen ääni, joka kutsui palvelijansa ikuiseen autuuteen. Pafnutios vuodatti kyyneleitä pyhän askeetin ruumiin edessä ja mietti, kuinka hän pystyisi kaivamaan haudan kuivaan kivikovaan maahan. Silloin paikalle saapui kaksi leijonaa, jotka kaivoivat kuopan, johon Pafnutios saattoi laskea ruumiin.

Paluumatkalla Egyptiin Pafnutios kohtasi neljä vanhusta, jotka olivat yhdessä eläneet samassa luolassa 60 vuotta. Sitten hän tapasi kauniissa keitaassa Oksyrhynkhoksesta kotoisin olevat neljä ylhäistä syntyperää olevaa nuorukaista, jotka olivat veljeksiä ja viettivät yhdessä kilvoitteluelämää. Päästyään perille Egyptiin Pafnutios todisti kaikille, että vereen ja lihaan pukeutunut ihminen pystyi elämään tässä maailmassa enkelien tavoin. Kun hänen oma vuoronsa lähteä tästä maailmasta aikanaan koitti, hänkin sai nähdä enkelin ennen kuolemaansa.

Pyhä Trifyllios syntyi roomalaiseen ylimyssukuun 280-luvun lopulla. Hän opiskeli Beirutin lakikoulussa, jossa hän sai laaja-alaisen koulutuksen ja jossa hänen puhetaitoaan suuresti kehuttiin. Hän kääntyi kristityksi ilmeisesti opiskeluaikanaan, viimeisten vainojen aikoihin.

Trifyllios teki äitinsä Dominican kanssa pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle. Sieltä palatessaan Trifyllios poikkesi Kyprokselle. Siellä hän tutustui pyhään Spyridoniin, Trimythuksen piispaan (12.12.), jonka pyhyys ja yksinkertainen vilpittömyys tekivät häneen suuren vaikutuksen. Nuori Trifyllios unohti niin kotinsa kuin urahaaveensakin ja ryhtyi hänen oppilaakseen.

Spyridon vihki Trifyllioksen diakoniksi, ja hän avusti piispaa tämän opetus- ja paimentehtävissä. Pyhä Spyridon ei epäröinyt julkisesti huomauttaa Trifylliokselle, jos tämä uskalsi vaihtaa Raamatussa esiintyviä kansanomaisena pitämiään sanoja omasta mielestään ylevämpiin ilmaisuihin. Eräänä päivänä kun Trifyllios oli pysähtynyt ihailemaan vuoriston kauneutta, pyhä Spyridon sanoi hänelle: ”Älä hajota mieltäsi maanpäälliseen kauneuteen, sillä eihän meillä täällä ole pysyvää kaupunkia, vaan me odotamme sitä kaupunkia, joka on tuleva.”[1]

Tällä tavoin Trifyllios edistyi nöyryydessä ja tuli arvolliseksi kaitsemaan sieluja. Vähän ennen kuin hänet vihittiin Lefkosian piispaksi, Antiokiassa tapahtui, että keisari Konstantinoksen poika[2], joka kärsi pahoista päänsärkykohtauksista, näki näyssä Trifyllioksen, joka oli piispanpuvussa ja paransi hänet.

Trifyllios oli pyhän Spyridonin kanssa Nikean ensimmäisessä kirkolliskokouksessa vuonna 325 ja puolusti myöhemmin pyhää Athanasios Suurta ja ortodoksisuutta Sardican paikallisessa kirkolliskokouksessa vuonna 343.

Paimentehtävässään Trifyllios jäljitteli kaikessa pyhää Spyridonia. Hengellisen isänsä tavoin hän eli vaatimattomasti, vieraili köyhien ja puutteenalaisten luona eikä jättänyt laumaansa päiväksikään ilman pyhän Raamatun tarjoamaa hengellistä ravintoa. Kuten profeetta Elisa peri profeetta Elian armolahjat, niin myös Trifyllioksesta tuli pyhän Spyridonin ihmeitä tekevän voiman perillinen.

Omaan hiippakuntaansa Trifyllios perusti Hodigitrian eli Jumalanäidin, Tiennäyttäjän, luostarin. Sen kirkko oli niin suuri, että siihen mahtuivat kaikki kaupungin kristityt. Lisäksi hän perusti nunnaluostarin, jonka sisaret majoittivat Jerusalemiin pyhiinvaellukselle meneviä nunnia. Tässä luostarissa myös hänen äitinsä eli viimeiset vuotensa.

Pyhä piispa Trifyllios itse nukkui kuolonuneen yli 80 vuoden iässä vuoden 370 tienoilla. Hänet haudattiin Hodigitria-luostarin hautausmaalle.

Pyhittäjä Pietari oli bysanttilaisen ylhäisöperheen poika. Hän palveli 700-luvulla sotilaana Bysantin armeijan viidennessä erityisrykmentissä. Taistelussa arabeja vastaan hän joutui sotavangiksi Syyriaan, mistä hänet siirrettiin Samarran vankilaan Irakiin.

Vankilan kurjuudessa Pietari muisti, että oli aikaisemmin valalla vannoen luvannut ryhtyä munkiksi. Sittemmin hän oli unohtanut lupauksensa ja lähtenyt sotilasalalle. Katuen Pietari anoi toivottomien väkevää esirukoilijaa pyhää Nikolaosta tulemaan avukseen. Hän lupasi, että jos hän pääsisi vapaaksi, hän vihkiytyisi munkiksi Roomassa. Ilmeisesti Pietari valitsi Rooman siksi, että se oli hänen oman nimikkopyhänsä apostoli Pietarin kaupunki ja hän tahtoi kumartaa tämän pyhäinjäännöksiä. Valintaan saattoi vaikuttaa sekin, että Konstantinopolissa oli tuolloin vallalla ikonien raastajien harhaoppi.

Kun Pietari oli viettänyt viikon rukoillen ja paastoten, pyhä Nikolaos (6.12.), jota hän erityisesti kunnioitti, ilmestyi hänelle kaksi kertaa kehottaen häntä pysymään rukouksessa ja odottamaan jumalallista armoa. Kolmannen kerran sama pyhä ilmestyi yhdessä vanhurskaan Simeonin, Herran vastaanottajan (3.2.), kanssa ja ilmoitti Pietarille, että he olivat rukouksillaan hankkineet hänelle vapauden. Tämän jälkeen pyhä Simeon katosi, mutta pyhä Nikolaos jäi Pietarin luokse ja ohjasi hänet vapauteen. Nikolaos johdatti Pietarin aina Roomaan saakka.

Kun Pietari oli päässyt Roomaan, pyhä Nikolaos ilmestyi unessa paaville ja kertoi hänelle Pietarista. Sunnuntaina messun aikana paavi erotti Pietarin väkijoukon keskeltä Pyhän Pietarin kirkossa, kutsui hänet luokseen ja vihki hänet munkiksi. Tämän jälkeen Pietari vietti vielä jonkin aikaa Roomassa tutustuen luostarielämän periaatteisiin. Sen jälkeen hän nousi laivaan palatakseen itään.

Merimatkalla pyhä Pietari söi vain noin 30 grammaa leipää päivässä ja joi päälle merivettä. Merimiehet hämmästelivät tätä ja alkoivat kunnioittaa häntä suuresti. Matkalla laiva poikkesi satamaan hakemaan ruokatavaroita, jolloin pyhä Pietari paransi rukouksillaan hengenvaaralliseen kuumesairauteen sairastuneen perheen.

Eräänä yönä laiva oli ankkuroituna hyvässä satamassa ja Pietari tahtoi levähtää vähän. Heti nukahdettuaan hän näki Jumalanäidin ja pyhän Nikolaoksen. Pyhä piispa pyysi Jumalanäitiä johdattamaan hänen suojattinsa paikkaan, missä tämä voisi viettää Jumalalle otollista elämää. Jumalanäiti vastasi: ”Hän ei löydä lepoa mistään muualta kuin Athosvuorelta. Olen saanut sen Pojaltani ja Jumalaltani perintöosakseni, jotta maailmasta pois lähteneet voisivat huolista vapaana ja rauhassa maailman hälinältä palvella siellä Jumalaa. Sitä tullaan tästä lähtien kutsumaan Pyhäksi vuoreksi ja minun puutarhakseni. Tulee aika, jolloin se on täynnä munkkeja. Minä olen huoltaja, turva taistelussa, lääkäri ja lohduttaja niille, jotka kestävät siellä kärsivällisesti kiusauksia ja koettelemuksia kirkastaen minun Poikani nimeä. Tulen puolustamaan heitä myös viimeisen tuomion päivänä, niin että he saavat syntinsä anteeksi.”

Kun Athoksen eteläpuoli tuli näkyviin, suotuisasta tuulesta huolimatta laiva yhtäkkiä pysähtyi. Kun Pietarille kerrottiin vuoren nimi, hän ilmoitti seuralaisilleen, että hänen oli lähdettävä laivasta ja noustava maihin. He laskivat hänet rantaan, ja kun hän oli siunannut laivan kolmesti ristinmerkillä, se lähti jälleen liikkeelle. Pietari jäi seisomaan autiolle paikalle korkeiden kallioiden väliin. Sitten hän alkoi kiivetä jyrkkää rinnettä ylös ja tuli lopulta tasaiselle paikalle, mistä löysi runsaan kasvillisuuden verhoaman pimeän luolan, jossa oli erilaisia matelijoita. Hän asettui kuitenkin luolaan pannen luottamuksensa kokonaan Jumalaan.

Paholainen ei pystynyt kestämään Pietarin jatkuvan rukouksen tuoksua ja lähetti häntä vastaan seuraavana päivänä lauman demoneita, jotka yrittivät säikäyttää hänet pois pelottavilla rääkäisyillään, ilmassa lentävillä nuolilla ja vesisuihkuilla. Pietari oli kuitenkin päättänyt kärsiä vaikka marttyyrikuoleman mieluummin kuin poistua paikalta. Heti kun hän kutsui avuksi Jumalanäidin nimeä, demoniset ilmestykset katosivat.

Kun Pietarin tulosta oli kulunut viisikymmentä päivää, pimeyden voimat kokosivat rintamansa ja panivat liikkeelle kaikki vuoren villieläimet ja matelijat häntä vastaan. Pietari torjui ne tehden ristinmerkin ja kutsuen avukseen Herraa. Pahojen henkien hyökkäykset vain vahvistivat hänen päättäväisyyttään ja hän edistyi yhä pidemmälle hyveissä. Kaikesta huolehtimisesta ja mielenhajaannuksesta vapaana Pietari pystyi keskittämään sielunvoimansa sydämeensä ja pitämään mielensä puhtaassa rukouksessa kuurona ja mykkänä Jumalan edessä. Hänen sydämestään tuli uusi taivas, josta jumalallisen armon säteet loistivat ja saivat vähitellen aikaan muutoksen myös hänen ruumiissaan.

Tällainen edistys sai Sielunvihollisen raivoihinsa, koska se ei tahtonut tunnustaa joutuneensa häviölle. Vuoden kuluttua se ilmestyi hänelle hänen perheensä nuoren palvelijan muodossa, joka kertoi hänen vanhempiensa olevan epätoivoissaan hänen katoamisestaan ja lupasi löytää hänelle rauhallisen luostarin kaupungista, jos hän poistuisi Athokselta. Pyhä Pietari liikuttui näistä sanoista mutta vastasi: ”Tiedäkin, ettei minua tuonut tänne kukaan ihminen eikä enkelikään vaan itse Jumala ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä. Jolleivät he anna minulle käskyä, en voi lähteä tästä paikasta.” Heti kun palvelijaksi tekeytynyt demoni kuuli sanan Jumalansynnyttäjä, se katosi.

Seitsemän vuoden kuluttua Paholainen ilmestyi Pietarille uudelleen, tällä kertaa valon enkelinä paljastettu miekka kädessään. Se seisoi luolan suulla ja julisti tuoneensa Pietarille kunnian kruunun, sillä tämä oli kilvoituksissaan ja rukouksissaan kohonnut kaikkien profeettojen ja pyhien yläpuolelle. Mutta Pietari sanoi: ”Kuka minä koiranraato muka olen, että enkeli ilmestyisi minulle?” Seuraavana yönä Jumalanäiti yhdessä pyhän Nikolaoksen kanssa ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Tästä lähtien sinun ei tarvitse enää pelätä!” Jumalanäiti lupasi, että enkeli toisi hänelle joka neljäskymmenes päivä ravinnoksi taivaallista mannaa.

Kun Pietari oli vapautunut himoista ja armo oli pukenut hänet himottomuuden viittaan, hän vietti vielä 53 vuotta hesykastista elämää. Enää eivät talven kylmyys tai kesän kuumuus häntä kiusanneet eikä hän kärsinyt yksinäisyydestä, sillä jumalallinen mietiskely oli hänen ravintonaan, vaatetuksenaan ja lohdutuksenaan.

Lopulta Jumala päätti tehdä pyhän Pietarin enkelimäisen elämän tunnetuksi maailmalle. Eräs metsästäjä oli tunkeutunut eteläisen Athoksen synkkiin metsiin kauriin perässä ja saapui hänen luolalleen. Kun mies näki eteensä ilmestyvän vanhuksen, jolla oli yllään vain lehdistä punottu lannevaate ja jonka parta ja hiukset ulottuivat vyötäisille asti, hän säikähti ja aikoi juosta pakoon. Pietari rauhoitteli häntä ja alkoi kertoa hänelle elämästään ja taisteluistaan sekä Jumalalta saamastaan armovoimasta.

Ihailevan hämmästyksen vallassa metsästäjä kiitti Jumalaa, että oli tullut arvolliseksi kohtaamaan niin suuren kilvoittelijan, ja pyysi, että itsekin saisi jäädä hänen luokseen. Pietari käski hänen kuitenkin mennä kotiinsa, antaa omaisuutensa köyhille, harjoittaa sen jälkeen vuosi kilvoituselämää ja vasta sitten hyvästellä kotiväkensä ja lähteä hänen luokseen. Metsästäjä palasi seuraavana vuonna Athokselle kahden munkin ja veljensä kanssa, joka oli riivattu. He löysivät pyhän Pietarin jo kuolonuneen nukkuneena kädet ristissä rinnan päällä ja silmät suljettuina. Heti kun metsästäjän veli kosketti ruumista, hän alkoi täristä ja häntä vaivannut demoni tuli ulos hänen sisältään kiroten Pietaria, joka oli yli puoli vuosisataa pitänyt sitä pilkkanaan.

Metsästäjä ja munkit nostivat Pietarin ruumiin veneeseen ja purjehtivat kohti pohjoista. Kun he olivat Klementioksen luostarin kohdalla (myöhemmin Iviron), vene pysähtyi yhtäkkiä. Pietarin pitkänä elinaikana Athokselle oli näet jo ehtinyt syntyä luostareitakin. Munkit tulivat auttamaan venettä liikkeelle, jolloin veneessä olijoiden oli pakko kertoa luostarin johtajalle, millaista aarretta he kuljettivat, vaikka he olisivat mieluummin pitäneet sen omana salaisuutenaan.

Pietarin pyhät reliikit siirrettiin Klementioksen luostarin kirkkoon, jossa alkoi heti tapahtua ihmeitä. Paikalle saapui sekä munkkeja että runsain määrin lähialueiden asukkaita. Metsästäjä ja tämän veli palasivat takaisin kotiinsa, mutta heidän kanssaan tulleet munkit jäivät Athokselle teeskennellen haluavansa viettää loppuelämänsä pyhän Pietarin suojeluksessa. Joidenkin päivien kuluttua he kuitenkin yön hiljaisuudessa ryöstivät reliikit.

Kun munkit reliikkien kanssa lähestyivät Traakiassa sijaitsevaa Fotokomin kylää, ihmisiä tuli suurin joukoin heitä vastaan. He tahtoivat kiittää pyhää Pietaria, joka oli juuri vapauttanut heidät heidän kaivoissaan asuneista demoneista. He aukaisivat reliikit sisältävän säkin, josta lehahti heti jumalallisen balsamin hyvä tuoksu. Monet sairaat parantuivat. Ihmeet vetivät paikalle sellaisen kansanpaljouden, että paikallinen piispakin asiasta kuultuaan katsoi aiheelliseksi saapua kylään papistonsa kanssa. Piispa sai munkit luovuttamaan reliikit kirkolle. Paholaisen vaikutuksesta eräs mies yritti polttaa ne, mutta Jumala ei sallinut suunnitelman onnistua. Lopulta ne sijoitettiin hiippakunnan kirkkoon, missä niistä tuli ihmeiden lähde ja suuri lohdutus alueen asukkaille. Pyhää Pietari Athoslaista kunnioitetaan Pyhän vuoren luostarielämän isähahmona.

Paavi Hadrianus I menehtyi vuoden 795 joulupäivänä. Heti seuraavana päivänä hänen seuraajakseen valittiin yksimielisesti Pyhän Susannan seurakunnan kardinaalipappi, joka vihittiin paaviksi päivää myöhemmin (27.12.795) nimellä Leo III.

Roomassa oli kuitenkin Leoa katkerasti vastustava ryhmä nuoria ylimyksiä, joita johti paavi Hadrianuksen veljenpoika. Vuonna 799 he päättivät tehdä Leon kykenemättömäksi hoitamaan paavin tehtäviä. Pyhän Markuksen muistopäivän ristisaaton aikana salaliittolaisten joukko kävi hänen kimppuunsa pyhän Silvesterin kirkon edessä, kiskoi hänet hevosen satulasta ja yritti puhkaista hänen silmänsä ja leikata hänen kielensä poikki. Syntyi kaaos, ja Leo jäi lojumaan lähes tiedottomana. Hänet kannettiin Pyhän Erasmuksen luostariin, jossa hän yllättäen parani nopeasti ja täydellisesti vammoistaan. Tätä pidettiin ihmeenä.

Leo pakeni joksikin aikaa frankkien kuninkaan Kaarle Suuren turviin Paderborniin. Kun hän palasi Roomaan, hänelle järjestettiin riemukas vastaanotto, ja komissio tutki päällekarkaustapauksen. Syylliset esittivät niin vakavia syytteitä Leoa kohtaan, että komissio katsoi parhaaksi antaa tapauksen Kaarle Suuren päätettäväksi. Kuningas tuli Roomaan muutamaa kuukautta myöhemmin. Hänen syyttäjänsä eivät ilmaantuneet Vatikaaniin kokoukseen, mutta paavi Leoa pyydettiin vannomaan, että hän oli syytön, minkä hän tekikin 23. joulukuuta kokousedustajien edessä.

Vuoden 800 joulupäivänä paavi Leo kruunasi Kaarle Suuren Pietarinkirkon messussa juhlallisesti keisariksi. Leolle liitto monarkin kanssa oli erittäin hyödyllinen. Hän sai takaisin Rooman kirkolle kuuluvaa omaisuutta, ja kuninkaan auktoriteettiin nojautuen Leo pystyi pitämään levottomat ainekset paremmin kurissa ja valvomaan kirkkokurin noudattamista kaukaisemmilla alueilla. Lisäksi Leo saattoi toimia välittäjänä kansojen välisissä kiistoissa. Mutta kun keisari yritti ylittää valtuutensa ja painostaa paavia lisäämään uskontunnustuksen Pyhän Hengen lähtemistä koskevaan kohtaan sanat ”ja pojasta” (filioque), Leo kieltäytyi. Hän ei halunnut hyväksyä hätäisesti ja maallisen vallan innoittamana muutoksia jumalanpalvelukseen eikä myöskään suututtaa bysanttilaisia, joiden merkitystä hän ei koskaan aliarvioinut.

Kaarle Suuren eläessä Leo pystyi säilyttämään järjestyksen, mutta ongelmat alkoivat heti keisarin kuoltua vuonna 814. Muslimit hyökkäsivät Italian rannikoille ja Roomassa punottiin taas salajuonia paavin murhaamiseksi. Kun järjestys saatiin palautettua, pyhän paavi Leo III:n terveys oli heikentynyt niin, että hän kuoli 12.6.816 oltuaan paavina kaksikymmentä vuotta.

Paavi Leo III haudattiin Pietarinkirkkoon ja häntä alettiin kunnioittaa pyhänä. Tuohon aikaan kanonisointiproseduuri ei ollut vielä vakiintunut, ja niinpä Rooman kirkko kanonisoi hänet muodollisesti vasta vuonna 1673.

Pyhittäjä Odulf Utrechtilainen oli menestyksekkäin niistä lähetystyöntekijöistä, jotka auttoivat piispa Frederickiä Friisinmaan evankelioimisessa. Hän syntyi Pohjois-Brabantin Oirschotissa ja sai koulutuksensa Utrechtissa, minkä jälkeen hänet vihittiin papiksi. Odulfin toimiessa Utrechtissa hiippakunnan piispa Frederick pani merkille hänen kaunopuheisuutensa ja oppineisuutensa ja lähetti hänet Friisinmaahan, jonka asujaimistosta vasta osa oli kääntynyt kristinuskoon. Odulf vietti siellä monia vuosia lähetystyössä ja käännytti suuret joukot ihmisiä nuhteillaan ja puhtaalla opillaan. Hänen tukikohtansa oli Stavoren, jossa hänen kirkkonsa oli ja jonne hän myös perusti luostarin.

Vanhoilla päivillään friisiläisten apostoli, pyhittäjä Odulf Utrechtilainen palasi Utrechtiin, jossa hän kuoli vuoden 855 tienoilla. Hänen pyhiä reliikkejään on Eveshamin luostarissa Englannin Worchestershiressä. Hänelle omistettuja kirkkoja on yhä Hollannissa ja Belgiassa.

Pyhä marttyyripiispa Eskil Södermanlantilainen oli protestantismin tuloon asti yksi Pohjoismaiden tunnetuimmista marttyyreista. Hän oli englantilainen ja pyhän Sigfridin, Ruotsin apostolin (15.2.), heimolainen, joka tuli Ruotsiin käännyttämään uudelleen ruotsalaisia, jotka olivat vajonneet melkein kokonaan takaisin pakanuuteen sen jälkeen, kun Ruotsin valistaja pyhä Anskar (3.2.) oli kuollut 800-luvulla.

Eskil vihittiin piispaksi Strängnäsissä, mutta hänen lähetystyönsä tukikohta oli Tuna, nykyinen Eskilstuna. Hän teki menestyksellistä lähetystyötä Södermanlannissa ja käännytti monia pakanoita. Kun Strängnäsissä järjestettiin vuonna 1080 suuret pakanalliset juhlat, joihin osallistui monia kristinuskoa tunnustavia, Eskil kiiruhti paikalle ja kehotti heitä luopumaan pakanallisista menoista. Kun he eivät halunneet kuulla häntä, hän rukoili Jumalaa antamaan näkyvän merkin siitä, että Hän yksin on todellinen Jumala. Heti paikalla nousi raju myrsky, joka tuhosi pakanallisen alttarin ja uhrit. Pakanat pitivät tätä ihmettä taikuutena ja kivittivät kuninkaan määräyksestä pyhän marttyyripiispa Eskilin. Hänen pyhät reliikkinsä sijoitettiin vuonna 1082 Eskilstunaan.

Pyhittäjä Arseni syntyi Suur-Novgorodissa 1300-luvulla. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Opittuaan kuparisepän ammatin hän auttoi palkallaan kotiväen lisäksi myös köyhiä, sillä hän oli hyvin laupias. Hänen palava rakkautensa Kristukseen sai hänet lopulta jättämään maailman ja etsimään hiljaista hesykastista elämää. Vuonna 1379 hänet vihittiin munkiksi Novgorodin lähellä sijaitsevassa Jumalansynnyttäjän Lisja Goran luostarissa. Hän kilvoitteli siellä yksitoista vuotta niin hyveellisesti, että veljet pitivät häntä munkkielämän esimerkkinä.

Lisja Goran luostarilla oli yhteyksiä Athosvuorelle. Pyhittäjä Arseni, joka pyrki yhä suurempiin hengellisiin kilvoituksiin, kaipasi päästä Athokselle. Lopulta hän liittyi igumenin siunauksella athoslaisten munkkien seuraan ja matkusti heidän mukanaan Pyhälle vuorelle. Siellä hän asettui todennäköisesti Hilandarin luostariin. Igumeni Johannes otti hänet rakkaudella vastaan. Alkukoetuksen jälkeen Arsenille annettiin tehtäväksi valmistaa kupariastioita, minkä taidon hän osasi hyvin. Hän teki työtä kaiket päivät. Ruumiillisesti vahvana ja sitkeänä hän antautui öisin valvomis- ja rukouskilvoitukseen. Hän myös kiersi Pyhän vuoren muissa luostareissa valmistamassa kupariastioita etsien samalla itselleen hengellistä hyötyä.

Kilvoiteltuaan Athoksella kolme vuotta Arseni päätti palata Venäjälle perustaakseen sinne Jumalansynnyttäjälle omistetun luostarin. Igumeni Johannes siunasi hänen aikeensa ja antoi hänelle Jumalanäidin ikonin sekä luostarin ohjesäännön.

Pyhittäjä Arseni palasi Novgorodiin, mutta jatkoi sieltä pian matkaansa Laatokalle. Hän purjehti vuonna 1393 Laatokan luoteisosan asumattomien saarten suuntaan ja rukoili Jumalaa osoittamaan sopivan paikan luostaria varten.[1] Pian nousi myrsky, joka painoi hänen veneensä Konevitsan saaren rantaan. Sinne hän pystytti ristin, rakensi pienen tsasounan ja keljan itselleen. Ennen hänen tuloaan rannikon asukkaat olivat käyttäneet saarta hevosten ja karjan laitumena. He olivat uhranneet graniittisella siirtolohkareella vuosittain hevosen, jotta karja varjeltuisi pahoilta hengiltä. Lohkare tunnettiin nimellä Hevoskivi (ven. Kon’-kamen), josta myös Konevitsan saari oli saanut nimensä. Pyhittäjä Arseni sai tietää paikallisten asukkaiden pakanallisesta taikauskosta Filip-nimiseltä kalastajalta. Heti saarelle asetuttuaan hän vihmoi Hevoskiven pyhitetyllä vedellä, jolloin pahat henget pakenivat sen ympäriltä mustan korppiparven hahmossa.

Elämä erämaan hiljaisuudessa miellytti Arsenia. Kun Valamon munkki Lavrenti tuli igumeni Silaksen lähettämänä Konevitsaan ja pyysi Arsenia tulemaan Valamoon, tämä kieltäytyi lähtemästä. Aluksi pyhittäjä Arseni kilvoitteli yksin. Mutta jo kolmen vuoden kuluttua hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, jotka alkoivat rakentaa yhteiselämäluostaria. Jumalansynnyttäjän syntymälle pyhitetty kirkko valmistui vuonna 1398.

Novgorodin arkkipiispa Simeonin aikana (1416−1421) pyhittäjä Arseni matkusti toistamiseen Athosvuorelle pyytämään esirukouksia ja siunausta luostarilleen. Hänen poissa ollessaan luostarissa tuli puute elintarvikkeista. Veljet joutuivat hämmennyksiin ja olivat jo aikeissa lähteä luostarista. Arsenin läheisin oppilas Joakim vetäytyi murheissaan metsäiselle kukkulalle rukoilemaan, että Jumalanäiti auttaisi heitä suuressa hädässä. Vaivuttuaan kevyeen uneen hän näki ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän, joka ilmoitti pyhittäjä Arsenin palaavan pian. Jo seuraavana päivänä Arseni todella palasi saarelle kahdella laivalla, jotka olivat täynnä elintarvikkeita. Kiitolliset munkit pystyttivät Jumalansynnyttäjän ilmestymispaikalle ristin ja ikonikatoksen. Kukkulaa alettiin kutsua ”pyhäksi vuoreksi” ja myöhemmin sinne rakennettiin skiitta.

Luostari toimi alkuperäisellä paikallaan niin sanotussa Piispanlahdessa 25 vuotta. Vuonna 1421 Laatokka kuitenkin tulvi niin, että osa luostarin rakennuksista joutui veden valtaan. Silloin pyhittäjä Arseni siirsi luostarin uudelle korkeammalle paikalle, jossa se yhä sijaitsee. Sinne rakennettiin kivikirkko, jota ympäröivät puiset keljat ja aita. Novgorodin pyhä arkkipiispa Eufimi (11.3.), joka ennen piispaksi vihkimistään oli johtanut Lisja Goran luostaria, jossa Arsenikin oli kilvoitellut, tuki Arsenia luostarin rakentamisessa. Hän myös vieraili Konevitsassa ja lahjoitti pyhittäjä Arsenille hengellisen ystävyyden merkiksi vanhan valkoisen klobukkinsa. Hänen käyntinsä jälkeen Konevitsan saaren lahtea, jossa luostari oli ensin sijainnut, alettiin kutsua Piispanlahdeksi.

Pyhittäjä Arseni saavutti korkean iän. Kilvoiteltuaan munkkina 65 vuotta, joista 51 vuotta Konevitsassa, hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Arseni kutsui luokseen seuraajansa igumeni Johanneksen ja veljestön. Uskottuaan luostarin Jumalansynnyttäjän huostaan hän lupasi pysyä hengessään aina veljestön kanssa. Hän nautti pyhän ehtoollisen ja antoi henkensä rauhassa Herralle 12. kesäkuuta vuonna 1447 (myöhempien lähteiden mukaan v. 1444). Hänen varhaisin elämäkertansa on peräisin 1500-luvulta.

Pyhittäjä Onufri oli pyhittäjä Jefrosin Pihkovalaisen (15.5.) oppilas. Hän perusti Jumalansynnyttäjän syntymän luostarin Malaan noin 50 kilometrin päähän Pihkovasta ja antoi henkensä Herralle vuonna 1492. Toisten tietojen mukaan hän kuoli vuonna 1592.

Pyhittäjät Onufri ja Auksenti asettuivat vuonna 1499 lähes läpipääsemättömään metsään noin 35 kilometrin päässä Vologdasta. Perustettuaan sinne Pertsevan Pyhän Kolminaisuuden luostarin he kilvoittelivat kestäen kärsivällisesti kaikenlaisia hankaluuksia. Heidän tarkka kuolinvuotensa ei ole tiedossa.

Katariina Suuren reformien aikana vuonna 1764 luostari lakkautettiin. Pyhän Kolminaisuuden kirkko, jonka lattian alle pyhittäjien reliikit oli sijoitettu, muutettiin seurakuntakirkoksi.

Pyhittäjä Stefan syntyi Vologdan alueella 1400-luvun jälkipuoliskolla. Hänen isänsä palveli ruhtinaan hovissa ja oli tunnettu hurskaudestaan. Stefan sai hyvän koulutuksen. Asema ja ura hovissa ei kuitenkaan kiinnostanut häntä. Hän jätti nuorena vanhempiensa kodin ja meni ankarasta kilvoituselämästä tunnettuun Glušitsan luostariin, jossa hänet vihittiin pian munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä muutaman vuoden hän lähti igumenin ja ohjaajavanhuksensa siunauksella kiertämään Pohjois-Venäjän luostareita ja erakkoloita. Hän janosi viisaiden hengellisten vanhusten neuvoja ja halusi tutustua heidän kilvoituksiinsa hankkiakseen näin itselleen hengellistä tietoa ja kokemusta. Vaelluksellaan hän saapui Tihvinään ja viipyi jonkin aikaa luostarissa, jossa Jumalanäidin ihmeitä tekevää Tihvinäläistä ikonia säilytettiin. Jatkuva pyhiinvaeltajien virta luostariin sai hänet kuitenkin palaamaan Vologdan seudulle.

Vaeltaessaan paikasta toiseen Stefan saapui soiden ympäröimälle Komeljärvelle. Hän mieltyi asumattoman paikan hiljaisuuteen ja päätti asettua sinne pysyvästi. Hän rakensi itselleen keljan järven itäiselle rannalle Komeljoen alkulähteille sekä pienen rukoushuoneen, johon hän sijoitti Tihvinästä tuomansa Jumalanäidin ja pyhän Nikolaoksen ikonit. Ensimmäisinä vuosina Stefan eli suuressa puutteessa. Hän söi yksinomaan metsän antimia ja koki monenlaisia kiusauksia. Kahden vuoden kuluttua kaksi metsästäjää löysi hänet sattumalta, minkä jälkeen hänen luonaan alkoi käydä ihmisiä, jotka toivat hänelle ruokaa.

Jumala ei kuitenkaan jättänyt Stefania ilman apua ja lohdutusta. Rukoillessaan kerran kesäisenä yönä kappelissaan Stefan näki ihmeellisessä valossa Jumalansynnyttäjän ja pyhän Nikolaoksen. Jumalanäiti kehotti häntä rakentamaan Pyhän Nikolaoksen kirkon ja ryhtymään uuden luostarin johtajaksi. Näky sai Stefanin sydämen täyttymään sanomattomalla ilolla.

Kun Stefan oli kilvoitellut erämaassa yksinään kolme vuotta, hänen seuraansa liittyi kaksi veljeä. Pian saapui muitakin, jotka halusivat jäädä kilvoittelemaan heidän kanssaan. Stefan matkusti Moskovaan pyytääkseen metropoliitta Danielilta siunauksen luostarin perustamiselle. Metropoliitta ja suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) ottivat hänet sydämellisesti vastaan ja keskustelivat pitkään hänen kanssaan. Metropoliitta lahjoitti hänelle jumalanpalveluksissa tarvittavan kirkkokaluston ja suuriruhtinas maata luostarin ylläpitoa varten. Stefan vihittiin papiksi ja asetettiin uuden luostarin igumeniksi. Hänen palattuaan Komeljärvelle veljestö ryhtyi heti rakentamaan pientä Pyhän Nikolaoksen kirkkoa, joka valmistui vuonna 1534.

Kirkon vihkimisen jälkeen Stefan kilvoitteli vielä kahdeksan vuotta ollen kaikessa hyvänä esimerkkinä veljestölleen. Viikko ennen kuolemaansa hän tunsi lähtönsä olevan koittamassa. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän pukeutui veljien avustamana kuolinvaatteisiin, jotka oli hyvissä ajoin valmistanut. Veljet taluttivat hänet kirkkoon, jossa liturgiaa toimittava pappismunkki antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Keljaan palattuaan Stefan asettui vuoteelleen ja antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 12. päivänä vuonna 1542.

Myöhemmin samana vuonna tataarit tuhosivat luostarin, mutta se jälleenrakennettiin heti uudestaan. Kirkkoa ei rakennettu entiselle paikalle, vaan pyhittäjä Stefanin haudan päälle, jonka yllä monet hurskaat ihmiset olivat nähneet valon loistavan. Samalla tuoreesta muistista maalattiin pyhittäjä Stefanin ikoni.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhän neitsytmarttyyri Felicula Roomalaisen kunnioitus liittyy läheisesti pyhään neitsytmarttyyri Petronilla Roomalaiseen (31.5.), jonka kasvattisisar hänen uskotaan olleen. Petronillan kuoltua tämän torjuma kosija Flaccus käski Feliculaa tulemaan hänen vaimokseen ja uhraamaan epäjumalille. Kun Felicula kieltäytyi kummastakin, hänet heitettiin viikoksi pimeään tyrmään ilman ruokaa ja juomaa. Sitten hänet annettiin Vestan neitsyiden eli pakanapapittarien haltuun, jotta nämä murtaisivat hänen vastustuksensa, mutta hän ei huolinut heidän tarjoamiaan ruokia ja juomia vaan paastosi vielä toisenkin viikon. Sen jälkeen Feliculaa kidutettiin piinapenkissä ja lopulta hänet surmattiin hukuttamalla likaojaan.

Feliculan marttyyrikuolema tapahtui Roomassa vuoden 90 tienoilla. Pappi Nikomedes otti talteen hänen ruumiinsa, joka haudattiin Ardeaan johtavan tien varteen seitsemännen mailipylvään kohdalle. Pyhän neitsytmarttyyri Felicula Roomalaisen pyhiä reliikkejä on useissa Rooman kirkoissa.

Pyhä neitsytmarttyyri Akylina oli Eutolmios-nimisen ylimyksen tytär Foinikian Bybloksesta (nyk. Libanonissa). Piispa Euthalios kastoi Akylinan, kun tämä oli viisivuotias (293). Kymmenvuotiaana Akylina jo opasti samanikäisiä tovereitaan kääntymään epäjumalien palveluksesta kristinuskoon niin innokkaasti, että eräs Nikodemos ilmiantoi hänet kuvernööri Volusianukselle, jonka keisari Diocletianus oli määrännyt panemaan toimeen ensimmäiset kristittyjen vainoa koskevat säädöksensä maakunnassa.

Akylina tunnusti pelotta Vapahtajan nimeä tuomarin edessä, joka säälimättä hänen nuoruuttaan määräsi, että häntä on piestävä ja tulinen naskali on työnnettävä hänen korviinsa. Kun Akylinan luultiin kuolleen, hänet jätettiin makaamaan kaupungin ulkopuolelle.

Enkeli virvoitti Akylinan ja hän meni vartijoiden ohi Volusianuksen makuuhuoneeseen. Kuvernööri pelästyi ja huusi apua. Hän syytti Akylinaa noituudesta ja seuraavana päivänä mestautti hänet.

Pyhän neitsytmarttyyri Akylinan reliikit vietiin myöhemmin Konstantinopolin foorumin lähellä olevaan kirkkoon, joka omistettiin hänelle. Siellä hän sai osakseen suurta kunnioitusta.

Pyhä Anna syntyi köyhien vanhempien lapsena Larissan kaupungissa Thessalian maakunnassa. Kun hän jäi orvoksi, eräs huomattava perhe otti hänet ottotyttärekseen. Hänet kasvatettiin hurskauteen ja vaatimattomuuteen. Kun Anna varttui, hänet naitettiin perheen pojalle. Muu suku ei kuitenkaan koskaan hyväksynyt tätä eriarvoista liittoa ja nuori aviomies sai siitä koko ajan moitteita. Anna kärsi tästä ja pyysi miestään ottamaan eron hänestä, niin että hän voisi mennä luostariin ja mies itse avioitua uudelleen. Kun aviomies kuitenkin kieltäytyi, Anna pakeni yöllä kodistaan tietämättä, että oli raskaana. Saavuttuaan merenrannalle hän meni laivaan, jonka määränpää oli Sisilia. Kun laiva poikkesi autioksi jääneelle saarelle, hän jäi sinne viettämään askeettista elämää. Yhdeksän kuukauden kuluttua hän synnytti pojan ja kasvatti häntä tuolla yksinäisellä saarella, missä he elivät villiyrteillä.

Kun Annan poika täytti 30 vuotta, Anna rukoili Herraa lähettämään papin kastamaan hänet. Jonkin ajan kuluttua Rooman ja Konstantinopolin väliä kulkeva laiva pysähtyi saaren rantaan ja eräs pappismunkki astui maihin tutustuakseen saareen. Hän löysi sieltä pyhän Annan ja heitti hänelle viittansa, koska tämän omat vaatteet olivat ajat sitten kuluneet loppuun. Munkki kyseli hänen elämästään ja elämäntavastaan. Annan pyynnöstä hän kastoi hänen poikansa antaen tälle nimeksi Johannes. Sitten hän toimitti heille vielä liturgian. Liturgian jälkeen nuo kaksi erakkoa, äiti ja poika, söivät ensin vähän papin heille tarjoamaa ruokaa ja sitten antoivat kumpikin sielunsa Jumalan haltuun.

Pyhittäjä Andronik oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen tavoin kotoisin Rostovin seudulta. Hän tuli nuorena pyhittäjä Sergein luo, ja tämä vihki hänet munkiksi. Ohjaajansa alaisuudessa Andronik edistyi hengellisessä elämässä. Hän oli hyveiden kaunistama ja osoitti ehdotonta kuuliaisuutta hengelliselle isälleen.

Kerran Moskovan metropoliitta Aleksi (12.2.) vieraili pyhittäjä Sergein luona ja kertoi aikeestaan perustaa luostari Jumalalle antamansa lupauksen mukaan. Hän oli joutunut merellä myrskyyn paluumatkalla Konstantinopolista vuonna 1356 ja oli silloin luvannut rakennuttaa kirkon sen pyhän kunniaksi, jonka muistopäivänä laiva pääsisi satamaan. Laiva rantautui elokuun 16. päivänä, ja niin pyhä metropoliitta Aleksi rakennutti luostarin Kristuksen käsittätehdyn ikonin kunniaksi. Hän pyysi, että pyhittäjä Sergei antaisi oppilaansa Andronikin sen igumeniksi.

Pyhittäjä Sergei kävi itse siunaamassa uuden luostarin paikan Jauzajoen varrella noin neljän kilometrin päässä Moskovan Kremlistä. Luostarin kirkko valmistui vuonna 1361.

Andronikista tuli luostarin ensimmäinen igumeni. Otettuaan käyttöön yhteiselämän säännöt hän johti luostaria nöyrästi ja pyrki itse koko ajan edistymään kilvoituselämässä. Lempeydellään ja isällisellä ohjauksellaan hän innoitti oppilaitaan rakastamaan hyveitä ja taistelemaan pahojen henkien hyökkäyksiä vastaan. Andronikin maine hengellisenä kilvoittelijana levisi ympäri Venäjää ja veljestö kasvoi. Kun pyhittäjä Sergei muutaman vuoden kuluttua vieraili luostarissa katsomassa Andronikin aikaansaannoksia, hän antoi tämän työlle hyväksyntänsä ja siunauksensa. Luostarissa säilyi vuosisatojen ajan Andronikin omin käsin kaivama kaivo.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Andronik luovutti hengellisen laumansa oppilaalleen Savvalle, joka oli monien hyveiden kaunistama kilvoittelija. Annettuaan veljestölle viimeiset hengelliset ohjeensa Andronik antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 13. päivänä vuonna 1395.

Pyhittäjä Savva seurasi Andronikia luostarin johtajana. Hän oli ollut Andronikin kilvoittelukumppani niin öisissä valvomisissa kuin päivän töissäkin. Savva sai osakseen kaikkien kunnioituksen. Hänen hengellinen laumansa kasvoi ja monista hänen oppilaistaan tuli igumeneja toisiin luostareihin. Elettyään pitkän ja Jumalalle otollisen elämän hän siirtyi rauhassa Herransa luo 1400-luvun alkupuolella.

Pyhittäjä Andronikin perustama luostari tunnetaan Vapahtajan-Andronikin luostarina (Spaso-Andronikov monastyr). Luostarin kolmannen igumenin Aleksanterin aikana 1420-luvulla sinne rakennettiin uusi kivinen pääkirkko. Sen seinämaalaukset ovat kahden kuulun ikonimaalarin Daniel Mustan ja pyhän Andrei Rublevin (4.7.) käsialaa. Osa seinämaalauksista on yhä nähtävissä kirkossa. Andrei Rublev vietti Andronikovin luostarissa elämänsä viimeiset vuodet. Hän vihkiytyi siellä munkiksi ja sinne hänet myös haudattiin.

Venäjän vallankumouksen jälkeen luostari suljettiin. Se toimi poliittisten vankien vankileirinä, kodittomien lasten siirtolana ja teollisuuslaitoksena. Toisen maailmansodan jälkeen luostarin tiloihin perustettiin monien Neuvosto-Venäjän kulttuurivaikuttajien ponnistelujen tuloksena Andrei Rublevin nimeä kantava museo.

Pyhittäjä Aleksandra (Agafia Melgunova) syntyi 1720−1730-lukujen vaihteessa nižninovgorodilaiseen aatelissukuun ja sai kasteessa nimen Agafia. Hän meni naimisiin, mutta jäi leskeksi noin 30-vuotiaana ja päätti omistaa loppuelämänsä Jumalalle. Hän lähti kolmevuotiaan tyttärensä kanssa Kiovaan, jossa hänet vihittiin nunnaksi Pyhän Floroksen luostarissa ja hän sai nimekseen Aleksandra.

Kerran yöllä pitkään rukoiltuaan nunna Aleksandra näki unessa näyn. Jumalansynnyttäjä ilmestyi hänelle ja kehotti häntä lähtemään vaeltajaksi kiertämään Pohjois-Venäjän luostareita, kunnes hänelle osoitettaisiin paikka, johon hänen tulisi pysähtyä ja perustaa luostari. Jumalanäiti lupasi, että luostarilla olisi hänen siunauksensa ja että siitä tulisi hänen neljäs arpaosansa maan päällä.

Näky täytti Aleksandran sydämen ilolla. Varmistuakseen asiasta hän kertoi näystä Kiovan luolaluostarin ohjaajavanhuksille ja oman luostarinsa hengellisessä elämässä edistyneille nunnille. He vahvistivat yksimielisesti, että kyseessä oli todellinen ilmestys eikä eksyttäjän petos. Ohjaajiensa neuvosta Aleksandra salasi nunnavihkimyksensä ja lähti vaeltamaan ympäri Venäjää pienen tyttärensä kanssa.

Noin vuonna 1760 Aleksandra saapui Sarovin luostarin lähellä sijaitsevaan Divejevon kylään. Siellä Jumalanäiti ilmestyi hänelle toistamiseen ja kehotti häntä jäämään Divejevoon, jonne tulisi syntymään vertaansa vailla oleva luostari. Aleksandra kertoi ilmestyksestä Sarovin luostarin ohjaajavanhuksille, jotka kehottivat häntä jättäytymään kokonaan Jumalan johdatukseen.

Aleksandra asettui läheiseen rauhalliseen Osinovkan kylään. Siellä hänen yhdeksänvuotias tyttärensä sairastui ja kuoli. Sen myötä katkesi Aleksandran viimeinenkin side maailmaan. Hän järjesti lopullisesti asiansa maailmassa, myi maatilansa, vapautti palveluksessaan olleet talonpojat ja palasi muutaman vuoden kuluttua Divejevoon. Hän asui 20 vuotta pappilan pihalle rakennuttamassaan talossa ja kilvoitteli Sarovin luostarin munkkivanhusten ohjauksessa. Hän auttoi talonpoikia sadonkorjuussa, huolehti lapsista, lämmitti uuneja, leipoi leipää ja pesi pyykkiä.

Aleksandra pani alulle Jumalanäidin Kazanilaisen ikonin kivikirkon rakennuttamisen Divejevoon. Hän hankki kirkkoon temppeli-ikonin Kazanista, pyhäinjäännöksiä Kiovasta ja kirkonkellon Moskovasta. Eräs hyväntekijä lahjoitti hänelle maapalstan kirkon vierestä. Puoli vuotta ennen kuolemaansa Aleksandra rakennutti kolme keljaa ja muutti niihin neljän kuuliaisuussisarensa kanssa. He kilvoittelivat lakkaamatta rukoillen ja työtä tehden. Sarovin luostari huolehti pienen yhteisön toimeentulosta ja korvaukseksi sisaret tekivät ompelutöitä veljestölle.

Pari viikkoa ennen äiti Aleksandran kuolemaa Sarovin luostarin rahastonhoitaja isä Jesaja vihki hänet suureen skeemaan. Samoihin aikoihin Sarovin luostarin johtaja isä Pahomi vieraili hänen luonaan nuoren munkkidiakoni Serafim Sarovilaisen kanssa (2.1.). Äiti Aleksandra pyysi isä Pahomia huolehtimaan pienestä sisaristosta ja tulevasta Jumalanäidin lupaamasta luostarista. Isä Pahomi vetosi vanhuuteensa ja kehotti äiti Aleksandraa uskomaan huolenpidon luostarista pyhittäjä Serafimille.

Viimeisinä elinpäivinään Aleksandra osallistui joka päivä pyhään ehtoolliseen. Hän antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 13. päivänä 1789. Sarovin ohjaajavanhukset Pahomi ja Jesaja toimittivat hautauspalveluksen yhdessä munkkidiakoni Serafimin kanssa.

Pyhittäjä-äiti Aleksandra uskoi lujasti Jumalanäidin lupaukseen, vaikkei saanut nähdä sen toteutumista: hänen kuollessaan Divejevon yhteisössä oli vain muutama sisar. 1900-luvun alkuun mennessä Divejevo kuitenkin kasvoi suureksi luostariksi monine kirkkoineen. Sisariston määrä nousi noin tuhanteen henkeen. Neuvostovallan aikana luostari suljettiin ja sisaristo hajotettiin.

Divejevon luostari aloitti toimintansa uudelleen vuonna 1991. Samana vuonna sinne tuotiin pyhittäjä Serafim Sarovilaisen pyhäinjäännökset, jotka olivat löytyneet Pietarista, uskonnon ja ateismin historian museosta. Kukoistava Divejevon luostari on nykyisin yksi Venäjän kirkon suurimmista pyhiinvaelluskohteista. Pyhittäjä-äiti Aleksandran hauta avattiin ja pyhäinjäännökset löydettiin vuonna 2000. Samana vuonna alkoi hänen virallinen kunnioituksensa Nižni Novgorodin hiippakunnan paikallisena pyhänä. Neljä vuotta myöhemmin hänen nimensä liitettiin Venäjän kirkon viralliseen pyhäinkalenteriin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhästä profeetta Elisasta, jonka nimi merkitsee ”Jumala on pelastus”, kerrotaan Kuninkaiden kirjoissa. Hän oli varakkaan maanviljelijän Safatin poika Abel-Meholasta Jordanin laaksossa. Eräänä päivänä, kun hän oli palvelijoineen kyntämässä kahdellatoista härkäparilla, pyhä profeetta Elia (20.7.) kulki hänen ohitseen ja heitti viittansa hänen ylleen valiten hänet siten oppilaakseen ja seuraajakseen profeetan tehtävässä. Elisa teurasti härkäparin ja uhrasi härät Jumalalle. Sitten hän luopui kaikesta ja seurasi Eliaa tämän uskollisena palvelijana.

Kun Elia oli täyttänyt tehtävänsä, Elisa seurasi häntä paikkaan, jossa Elia otettaisiin taivaaseen, ja pyysi tätä antamaan hänelle perinnöksi kaksinkertaisen osuuden henkensä voimasta. Elia otettiin tuulenpyörteessä tulisissa vaunuissa taivaaseen, ja Elisa otti maasta Elialta pudonneen viitan. Hän palasi Jordanin rantaan, huusi avukseen Elian Jumalaa ja löi Elian viitalla vettä, jolloin se jakautui kahtia, niin että hän pääsi kulkemaan joen yli. Viisikymmentä profeetanoppilasta, jotka olivat seuranneet heitä, kumarsivat maahan saakka ja sanoivat: ”Elian henki on siirtynyt Elisaan.”

Elisa toimi profeettana noin 50 vuotta (850–800 eKr.) Samarian kuningaskunnassa Israelin kuninkaiden Joramin, Jehun, Joahasin ja Joaksen hallituskausilla. Väsymättä hän kehotti israelilaisia, niin kuninkaita, ylimyksiä kuin alamaisiakin, luopumaan vieraista jumalista, Baalista ja Astartesta, ja palaamaan ainoan todellisen Jumalan palvontaan.

Jotkut profeetoista saarnasivat sanojen ja näkyjen, toiset kärsimystensä ja koettelemustensa kautta. Elisa opettajansa Elian tavoin osoitti julistuksensa totuuden ihmeiden avulla. Jumalan Henki oli hänen kanssaan ja luonnon lait kumoamalla todisti armosta, joka annetaan elävän Jumalan palvelijoille, enteillen näin Vapahtajan tulevaa työtä. Profeetta Elisa puhdisti suolalla Jerikossa sijaitsevan lähteen veden, joka teki ihmiset ja karjan hedelmättömiksi. Hän poisti myrkyn profeetanoppilaiden ruoasta ja moninkertaisti kaksikymmentä ohraleipää ruokkien niillä yli sata henkeä, jolloin ruokaa jäi ylikin.

Erään profeetanoppilaan leski pyysi Elisalta apua, koska velkoja aikoi viedä hänen molemmat poikansa orjikseen. Elisa käski lesken lainata kaikilta naapureiltaan tyhjiä astioita, niin paljon kuin hän saattoi löytää, ja täyttää ne viimeisellä öljytilkalla, joka hänellä oli. Öljy lisääntyi niin, että se riitti täyttämään viimeisenkin astian. Öljyn myynnillä leski sai maksetuksi velkansa, ja hänelle ja hänen pojilleen jäi vielä rahaa elämiseen.

Aina kun Elisa kävi Sunemissa, eräs varakas nainen kutsui hänet aterioimaan, ja hänen miehensä rakensi heidän talonsa katolle huoneen Elisan majoittamista varten. Palkkioksi Elisa lupasi, että hedelmätön nainen saisi lapsen. Tämä syntyi vuoden kuluttua.

Jonkin ajan kuluttua samainen poika sairastui ja kuoli äitinsä sylissä. Nainen kiiruhti etsimään profeettaa Karmelvuorelta ja rukoili tätä palaamaan hänen kanssaan kuolleen pojan luokse. Elisa lähetti edellään palvelijansa Gehasin ja käski hänen asettaa profeetansauvan pojan kasvoille. Tämä ei kuitenkaan saanut poikaa virkoamaan eloon. Elisa löysi pojan omalta vuoteeltaan naisen talon kattohuoneesta ja asettui makaamaan pojan päälle, pani suunsa pojan suulle, silmänsä hänen silmilleen ja kämmenensä hänen kämmenilleen ja palautti häneen elämän hengen.[1]

Tällä teollaan profeetta ennaltakuvasi Herramme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemista, kun Hän astui alas taivaista, otti ihmismuodon ja puhalsi syntiensä tähden kuolleeseen ihmiseen ikuisen elämän hengen. Nainen polvistui profeetan eteen ja kumarsi maahan asti.

Myöhemmin Elisa taivutti saman sunamilaisen naisen pakenemaan Israelin kuningaskunnasta, jonne oli tulossa seitsenvuotinen nälänhätä. Nainen asui poikineen muukalaisena filistealaisten maassa. Palattuaan hän meni kuninkaan luokse anomaan, että saisi talonsa ja peltonsa takaisin. Elisan palvelija Gehasi kertoi, kuinka Elisa oli herättänyt naisen kuolleen pojan henkiin, ja kuningas käski antaa heille heidän talonsa ja peltonsa takaisin ja korvata hänen peltonsa tuotto siltä ajalta, jonka hän oli viettänyt muualla.

Profeetanoppilaat halusivat rakentaa suuremman huoneen, jossa heillä olisi enemmän tilaa kuunnella profeetta Elisan opetusta. Kun he lähtivät Jordanin rannalle kaatamaan puita rakennustyötä varten, eräältä oppilaalta putosi lainatun kirveen terä Jordaniin. Elisa katkaisi oksan ja heitti sen veteen siihen kohtaan, johon kirves oli pudonnut, jolloin kirves nousi veden pinnalle kellumaan. Tämä ihme kuvaa ristin voimaa, joka nostaa langenneen ihmisluonnon.

Jumalan armon valaiseman Elisan katse oli niin läpitunkeva, että se paljasti Syyrian kuninkaan taistelusuunnitelmat Israelin kuninkaille ja heidän liittolaisilleen. Joka kerran, kun Syyrian kuningas yritti salaväijytystä israelilaisia vastaan, hän löysi nämä paikan päältä valmiina taistelemaan. Syyrian kuningas lähetti suuren joukon sotilaita hevosineen ja vaunuineen vangitsemaan Elisaa. He tulivat yöllä ja saartoivat kaupungin. Elisan palvelija Gehasi pelästyi, koska kaikkialla kaupungin ympärillä oli sotilaita, hevosia ja vaunuja. Profeetta Elisa rukoili Herraa avaamaan Gehasin silmät, jolloin tämä näki Elisan ympärillä vuoren, joka oli täynnä tulisia hevosia ja vaunuja.

Syyrialaisten hyökätessä Elisa pyysi Herraa sumentamaan heidän silmänsä ja johdatti heidät Samariaan. Israelin kuningas järjesti syyrialaisille suuret pidot ja antoi heidän lähteä rauhassa, minkä jälkeen syyrialaiset eivät enää hyökkäilleet Israeliin. Kun syyrialaiset piirittivät Samariaa ja yrittivät näännyttää sen asukkaita nälkään, Jumalan mies ilmoitti kuninkaalle, että apu oli lähellä ja he pelastuisivat. Seuraavana päivänä heille selvisi, että vihollisen armeija oli kauhistuttavan näyn järkyttämänä perääntynyt jättäen jälkeensä kaikki muonavaransa ja valtavat määrät sotasaalista.

Profeetta Elisa ei profetoinut ainoastaan israelilaisille vaan myös pakanoille. Syyrian sairas kuningas Ben-Hadad lähetti hovinsa virkamiehen Hasaelin kysymään profeetta Elisalta, paranisiko hän sairaudestaan. Elisa ilmoitti Hasaelille, että tästä itsestään tulisi Syyrian kuningas. Hasael ilmoitti kuningas Ben-Hadadille, että tämä kyllä paranisi, mutta seuraavana päivänä hän toteutti profetian ottamalla peitteen, kastamalla sen veteen ja painamalla sen kuninkaan kasvoille. Tämä kuoli ja Hasael tuli hänen sijaansa kuninkaaksi.           

Elisa paransi Syyrian armeijan sotapäällikön Naamanin spitaalista ilman että olisi edes nähnyt häntä, sillä puhtausmääräykset eivät sallineet kohtaamista spitaalisen kanssa. Hän käski Naamanin mennä peseytymään seitsemän kertaa Jordanissa enteillen siten pakanoiden pelastumista pyhän kasteen kautta. Naamanin iho tuli lapsen ihon kaltaiseksi, ja hän oli taas puhdas. Pyhä Ambrosius Milanolainen kirjoittaa: ”Hän etsi ruumiillista parantumista ja hänen mielensä parantui. Liha pestiin mutta asenne puhdistui. Sillä näen, että siinä puhdistui yhtä hyvin mielen spitaali kuin ruumiinkin. Naaman kieltäytyi uhraamasta vieraille jumalille.”

Jumalan armo toimi profeetan kautta myös synnin rankaisemiseksi. Kun Betelissä, missä palvottiin epäjumalia, röyhkeät nuorukaiset pilkkasivat Elisaa hänen kaljuutensa takia, tämä kirosi heidät, jolloin metsästä tuli kaksi karhua, jotka raatelivat neljäkymmentäkaksi poikaa kuoliaaksi. Heidät otettiin pois tästä elämästä ennen kuin he ehtivät tehdä enemmän syntiä. Näin heidän vanhempansa saattoivat kääntyä todellisen Jumalan puoleen.

Kun Elisan palvelija Gehasi yritti varastaa sotapäällikkö Naamanin antamat kiitoslahjat, Elisa sanoi, että Naamanin spitaali tarttuisi nyt Gehasiin ja hänen jälkeläisiinsä, eikä hänen sukunsa koskaan pääsisi siitä. Lähtiessään Elisan luota Gehasi oli lumivalkea spitaalista.

Profeetta Elisan kautta tapahtuneiden Jumalan ihmeiden ansiosta Israelin kuningaskunta puhdistui miltei kokonaan Baalin palvonnasta. Juutalaiset tarvitsivat kuitenkin toistuvia jumalallisia väliintuloja luopuakseen epäjumalista ja synnistä ja palatakseen elävän Jumalan palvontaan.

Pyhä profeetta Elisa kuoli korkeassa iässä lähes 800 vuotta ennen Kristusta. Vielä kuolinvuoteellaan hän ennusti Israelin kuninkaalle Joasille, joka oli tullut suremaan hänen menettämistään, että tämä voittaisi syyrialaiset.

Pyhä profeetta Elisa teki ihmeitä vielä kuolemansa jälkeenkin. Erästä vainajaa oltiin viemässä haudattavaksi, kun moabilaiset hyökkäsivät. Ruumis heitettiin profeetan hautakammioon: kun se kosketti hänen luitaan, mies heräsi henkiin ja nousi jaloilleen. Kirkko katsoo tämän ylösnousemuksen ennuskuvaksi. ”Haudassakin hänen ruumiissaan oli profeetan voima”, kuten Sirakin kirjassa (48:13) todetaan. Juutalaiset kunnioittivat profeetta Elisan hautaa, mutta se häväistiin keisari Julianos Luopion aikana vuonna 362. Osa profeetan ihmeitätekevistä reliikeistä on joidenkin lähteiden mukaan viety Aleksandriaan ja Konstantinopoliin, missä hänelle omistettiin kirkko.

Uudessa testamentissa Jeesus mainitsi profeetta Elisan puhuessaan juutalaisille Nasaretin synagogassa siitä, että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan: ”Israelissa oli monta spitaalista profeetta Elisan aikana, mutta yhtäkään heistä ei puhdistettu, ainoastaan Naaman, joka oli syyrialainen.” Tämän kuullessaan kaikki synagogassa joutuivat raivon valtaan ja ajoivat Jeesuksen ulos kaupungista.[2]

Pyhä Afrahat Persialainen on esittänyt, miten Elisan elämä oli kuva Kristuksesta. Niin kuin Elisaa vainottiin, niin myös Jeesusta vainottiin. Elisaa vainosi Ahabin poika ja Jeesusta vainosi murhanhimoinen kansa. Elisa profetoi ja Samariaan tuli yltäkylläisyys; Jeesus toi elämän ja yltäkylläisyyden: ”Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä.”[3] Elisa ruokki sata miestä kahdellakymmenellä leivällä; Jeesus ruokki neljä tuhatta miestä viidellä leivällä, lisäksi naiset ja lapset. Elisa moninkertaisti öljyn määrän; Jeesus muutti veden viiniksi. Elisa vapautti lesken tämän velkojista; Jeesus vapautti syntivelkaiset kansat. Elisa sai raudan kellumaan ja puun vajoamaan; Jeesus kohotti sen, mikä meissä oli vajonnutta, ja upotti sen, mikä oli kevyttä. Kuollut mies heitettiin Elisan luiden päälle ja palasi elämään; kaikki kansat, jotka olivat kuolleet synteihinsä, heitettiin Jeesuksen päälle ja palasivat elämään.[4]

Jumalan mies Kyrillos vietti hurskasta ja askeettista elämää. Hän oli 67 vuoden ikäinen, kun hänet vihittiin Gortynan piispaksi Kreetan saarella, missä hän kaitsi viisaasti Kristuksen kirkon laumaa 25 vuotta 200-luvun lopulla.

Vuonna 299 kristittyjä vainottiin uskonsa tähden ja kristinuskon harjoittamista pidettiin rikoksena keisari Diocletianusta ja hänen kanssahallitsijaansa Maximianusta vastaan. Kristittyjä yritettiin pakottaa uhraamaan jumalille. Kyrillos ei piitannut omasta turvallisuudestaan yrittäessään pelastaa muita pakanallisten jumalien palvonnalta. Ennen pidätystään hän näki näyn omasta kuolemastaan. Pian sen jälkeen hänet vietiin kuvernööri Agrianoksen eteen ja häntä syytettiin siitä, että hän saarnasi Kristuksen olevan todellinen Jumala. Kyrillos hyökkäsi julkisesti pakanallisia epäjumalankuvia ja veriuhreja vastaan. Agrianos käski sitoa 93-vuotiaan vanhuksen köysillä ja polttaa hänet elävältä. Jumalan armosta vain hänen kahleensa paloivat ja Kyrillos nousi liekeistä vahingoittumattomana.

Tämän ihmeen jälkeen Kyrillos vapautettiin, jolloin hän jatkoi työtään ja käännytti monia kreikkalaisia kristinuskoon. Epäjumalanpalvelijat raivostuivat nähdessään piispan menestyvän käännytystyössään ja päättivät surmata hänet. Kuvernöörin kätyrit tunkivat hevosen kuolaimet ja suitset piispan suuhun ja lastasivat hänet härkien vetämiin kärryihin. Kun kärryt saapuivat karuun Raksos-nimiseen paikkaan, vetohärät pysähtyivät ja ylhäältä kuului ääni: ”Vain tähän asti!” Korkeasti pyhitetty piispa laski päänsä miekan alle ja hänet mestattiin. Hänet haudattiin Raksokseen. Näin pyhä piispa Kyrillos voitti kaksinkertaisen kruunun: yhden hierarkkina ja toisen Herran marttyyrikilvoittelijana.

Pyhittäjä-äiti Julitta Tabennisilainen kilvoitteli Egyptin Tabennisissa Theban pohjoispuolella Niilin itärannalla pyhittäjä Pakomios Suuren aikana 300-luvun alkupuolella, kun Egyptin ensimmäiset suuret yhteiselämäluostarit syntyivät. Hän nukkui pois rauhassa.

Pyhä Methodios syntyi 700-luvulla varakkaaseen sisilialaiseen perheeseen. Vartuttuaan hän meni Konstantinopoliin luodakseen siellä itselleen loistavan uran.

Konstantinopolissa Methodios tapasi erään munkkivanhuksen. Tämä kohtaaminen avasi hänen mielensä tajuamaan, että olisi paljon hyödyllisempää tavoitella loppumatonta kunniaa seuraamalla Kristusta. Täynnä hengenpaloa hän päätti mennä Khenolakkoksen luostariin. Siellä Methodiosta arvostettiin hänen kuuliaisuutensa ja kärsivällisyytensä tähden. Hän oli myös erittäin taitava kirjojen kopioija. Keisari Mikael I:n aikana (811–813) hänet liitettiin patriarkaatin papistoon ja hänestä tuli patriarkka Nikeforoksen (2.6.) ylidiakoni. Myöhemmin hänestä tuli myös Khenolakkoksen luostarin igumeni.

Methodios kaitsi rauhassa luostariaan, kunnes keisari Leo käynnisti uudelleen pyhien ikonien kunnioittajien vainon vuonna 815. Patriarkka Nikeforos syrjäytettiin ja ikonien kunnioittajat ajettiin maanpakoon tai he joutuivat etsimään turvaa autioilta seuduilta tai piiloutumaan maanalaisiin luoliin ja asumuksiin. Methodios lähti Roomaan valmistautuakseen puolustamaan oikeaa uskoa. Hän sai paavilta lupauksen, ettei tämä ottaisi vastaan harhaoppisen patriarkka Teodotoksen lähettämää kirjettä, jossa tämä pyysi patriarkaksi julistamisensa tunnustamista. Kun Mikael II tuli valtaan, Methodios palasi Konstantinopoliin mukanaan paavi Pascalius I:n kirje, jossa tämä esitti painavat todisteet ikonien kunnioittamisen puolesta ja pyysi hallitsijaa vapauttamaan pyhän Nikeforoksen. Keisari ei kuitenkaan kiinnittänyt mitään huomiota saamaansa kirjeeseen. Hän syytti Methodiosta vallankaappauksen lietsomisesta ja määräsi tälle 700 raipaniskua.

Ruoskimisen jälkeen Methodios heitettiin kapeaan hautamaiseen tyrmään Pyhän Andreaksen saarelle Akritasniemen lähelle. Tyrmässä oli hänen lisäkseen myös kaksi rikollista. Vuoden kuluttua toinen rikollisista kuoli, mutta häntä ei haudattu, joten pyhä Methodios joutui kestämään hänen mätänevän ruumiinsa löyhkän. Tyrmässä oli vain pieni ikkuna, jonka kautta vangeille annettiin vähän leipää ja vettä.

Myöhemmin Methodios siirrettiin Prinssisaariin kuuluvalle Antigonen saarelle. Sieltä hän onnistui käymään kirjeenvaihtoa kohtalotovereittensa Mikael Synkelloksen (18.12.) veljien Teofaneksen (11.10.) ja Teodoroksen (27.12.) kanssa, jotka saivat lisänimekseen ”Merkitty”. Nämä lähettivät hänelle säkeitä, joissa he ylistivät häntä ”kuolleena miehenä, joka oli elossa ja joka totuuden vuoksi oli kestänyt elävänä kuolemisen”.

Vuonna 839, kun Methodios oli ollut vankilassa noin yhdeksän vuotta, keisari Teofilos törmäsi Raamattua lukiessaan vaikeatajuiseen kohtaan, jota hänen teologiset neuvonantajansa eivät pystyneet selvittämään. Erään hoviherransa neuvosta hän otti yhteyttä Methodiokseen. Pyhä mies ratkaisi tekstin merkityksen helposti, ja Teofilos kutsui hänet takaisin Konstantinopoliin. Siellä keisari suljetutti hänet vanhaan kirkkoon, joka oli lähellä palatsia. Vain yhdellä neuvonantajalla oli pääsy Methodioksen luo kyselemään häneltä vastauksia kaikenlaisiin ongelmallisiin kysymyksiin, joita tiedonhaluinen keisari ei itse pystynyt ratkaisemaan.

Teofilos otti Methodioksen mukaansa matkoilleen ja jopa sotaretkille, niin että sai niidenkin aikana nauttia hänen älykkäistä neuvoistaan. Tähän vaikutti myös se, että varotoimenpiteistä huolimatta Methodioksen vaikutusvalta niin kansaan kuin hoviväkeenkin oli kasvamassa. Hän oli jo onnistunut käännyttämään ortodoksiseen ajatteluun joitakin korkea-arvoisia virkamiehiä. Kuitenkin vasta keisari Teofiloksen kuoleman jälkeen vuonna 842 sijaishallitsijaksi nimitetty leskikeisarinna Teodora (11.2.) vapautti Methodioksen yhdessä muiden pyhien ikonien puolustajien kanssa.

Vapaaksi päästyään Methodios meni perustamaansa Elegmoin luostariin Bityniaan ja jatkoi siellä askeettista elämäänsä. Heti ensimmäisenä vuonna hän kopioi suurenmoisella käsialallaan suuren paaston aikana joka viikko kokonaisen psalmien kirjan eli yhteensä seitsemän psalttaria. Hän söi ja joi ainoastaan lauantaisin ja sunnuntaisin. Maanpakolaisuuden ja vankeuden kärsimyksissä hän oli menettänyt kokonaan hiuksensa ja koko hänen ruumiinsa muistutti enemmän vainajaa kuin elossa olevaa ihmistä. Leukaansa, jonka hänen vainoojansa olivat murskanneet, hän piti paikoillaan kietomalla kaksi valkoista huivia päänsä ympärille. Näin hän pystyi jatkamaan opetustyötään ja julistamaan oikeaa uskoa, jota hän kutsui ”hyveiden äidiksi”. Uupumatta hän kehotti kuulijoitaan palaamaan evankeliumin mukaiseen elämään ja pyhien kanonien säätelemään järjestykseen, jota oli laiminlyöty vainon aikana.

Maaliskuussa vuonna 843 keisarinna Teodoran koolle kutsuma kirkolliskokous tunnusti Nikean II kirkolliskokouksen, erotti hereettisen patriarkka Johannes Grammatikoksen ja valitsi Methodioksen hänen sijalleen, kuten pyhä Joannikios Suuri (4.11.) oli ennustanut. Heti virkaanastujaistensa jälkeen Methodios vihki Teodoros Merkityn Nikean piispaksi. Hän myös nimitti pyhän Simeon Lesboslaisen ja muita tunnustajia tuekseen patriarkaatin hallintoon.

Noihin aikoihin pyhä Joannikios ja muut tunnustajat menivät jumalallisen näyn innoittamina Konstantinopoliin ja taivuttivat patriarkan ja keisarinnan palauttamaan virallisestikin ikonien kunnioittamisen. Teodoran kehotuksesta kaikki ortodoksisen uskon esitaistelijat pyhät Joannikios, Arsakios, Naukratios, pyhän Teodoros Studionilaisen oppilaat, Teodoros Merkitty, Teofanes Merkitty, Mikael Synkellos ja muut kerääntyivät suuren paaston ensimmäisenä perjantaina toimittamaan kokoöistä vigiliaa Hagia Sofian kirkkoon rukoillen keisari Teofiloksen sielun puolesta, että hän saisi anteeksi harhaoppiset näkemyksensä. Keisarinnan mukaan hän oli tullut katumukseen kuolinvuoteellaan.

Jumala kuuli heidän rukouksensa. Saman viikon sunnuntaina maaliskuun 11. päivänä vuonna 843 järjestettiin suuri kulkue, jossa juhlittiin pyhien ikonien kunnioituksen palauttamista ja ortodoksisuuden voittoa kaikista harhaopeista. Päätettiin, että tätä juhlaa tuli viettää joka vuosi suuren paaston ensimmäisenä sunnuntaina, jota alettiin kutsua ”ortodoksisuuden sunnuntaiksi”.

Rauha ei kuitenkaan vielä ollut varmistettu kirkossa. Methodios, joka oli vannonut, ettei anna silmäluomilleen lepoa, ennen kuin ortodoksinen usko vallitsee kaikkialla, joutui vielä taistelemaan erilaisia harhaoppeja vastaan, joita oli kehittynyt ikonoklasmin ohessa. Ennen kaikkea hän joutui kuitenkin kohtaamaan tuskalliset erimielisyydet ortodoksien itsensä kesken. Pyhittäjä Joannikios tuki voimakkaasti Methodiosta hänen sovittelutehtävässään. Joannikios oli pyhän Antonios Suuren (17.1.) tavoin luopunut erakkoelämästään Bitynian Olymposvuorella ja tullut Konstantinopoliin auttaakseen patriarkkaa.

Viralta pantu patriarkka Johannes Grammatikos yllytti erään naisen väittämään, että Methodios oli raiskannut hänet. Tästä syntyi oikeusjuttu, mutta pyhä patriarkka hämmästytti syyttäjiään riisumalla vaatteensa oikeusistuimen edessä ja näyttämällä kaikissa koettelemuksissa kuoleutuneen ja kuihtuneen heikon ruumiinsa, jota ei voinut edes kuvitella lihallisten himojen tyyssijaksi. Hän myös kertoi avoimesti, että vuosikymmeniä sitten Roomassa häntä oli kohdannut väkevä kiusaus, ja sitä vastaan taistellessaan hän oli saanut pyhältä apostoli Pietarilta siveyden armolahjan.

Pyhän synodin päätösten mukaisesti pyhä patriarkka erotti sellaisia piispoja ja luostarien johtajia, jotka olivat myötäilleet ikonien raastajia. Mutta alemmalle papistolle hän osoitti lempeyttä ja kielsi heidän kohdallaan ruumiillisen kurituksen. Hän joutui täyttämään vapautuneet pappien paikat nopeasti, ja joidenkin henkilöiden pappeuteen vihkiminen aiheutti vastustusta ortodoksisen papiston keskuudessa. Erityisesti Studionin luostarin munkit nousivat kiivaasti vastustamaan Methodioksen lempeää menettelyä. Osasyynä oli myös se, etteivät he olleet mielestään saaneet riittävää tunnustusta ja asemaa niiden taistelujen vuoksi, joihin he olivat antautuneet ortodoksisuutta puolustaessaan. Patriarkka oli kyllä johtanut juhlamenoja, kun pyhän Teodoros Studionilaisen reliikit siirrettiin takaisin hänen luostariinsa Konstantinopolissa 26.1.844. Se ei kuitenkaan riittänyt munkeille. Heidän vastustuksensa muuttui avoimeksi kapinaksi, kun Methodios pyysi heitä tuhoamaan ne pyhän Teodoroksen kirjoitukset, jotka tämä oli laatinut hänen edeltäjiään patriarkkoja Tarasiosta ja Nikeforosta vastaan. Lopulta Methodios päätyi julistamaan kaikki Studionin luostarin munkit anateemaan.

Kirkko oli jo uuden skisman partaalla, kun Methodios meni tapaamaan pyhää Joannikiosta, jonka lähestyvästä kuolemasta hän oli saanut ilmoituksen. Suuri kilvoittelija kehotti kaikkia läsnäolijoita elämään rauhassa ja yksimielisyydessä patriarkkansa ympärillä. Vielä hän ennusti, että Methodios liittyy häneen kahdeksan kuukauden kuluttua. Todellakin tämä sairastui vesipöhöön. Hän itse käsitti sairautensa rangaistukseksi äärimmäisestä ankaruudestaan Studionin munkkeja kohtaan ja perui tuomionsa. Vain pahimpia niskoittelijoita rangaistiin. Methodios vaipui kuolonuneen rauhassa 14.6.847. Hänet haudattiin suurin kunnianosoituksin koko kansan läsnä ollessa Pyhien apostolien kirkkoon.

Pyhä Mstislav sai kasteessa 1100-luvulla perinteisen slaavilaisen nimensä rinnalle kristillisen nimen Georgi. Hän oli Smolenskin ruhtinas Rostislavin poika. Aikalaiset antoivat hänelle lisänimen Rohkea, sillä nuoresta iästään huolimatta hän kunnostautui taisteluissa ja osoitti erityistä luonteen jaloutta puolustamalla heikompia ja asettumalla ruhtinaiden välisissä kiistoissa aina oikealle puolelle. Hän oli hyveellinen, kunnioitti papistoa ja jakoi runsaita almuja köyhille. Aikalaiset sanoivat, ettei hän pelännyt muuta kuin Jumalaa. Kun tuli tilaisuus vapauttaa pakanoiden vangiksi joutuneita kristittyjä, hän sanoi tovereilleen: ”Veljet, jos kuolemme kristittyjen puolesta, puhdistumme synneistämme.” Hän ei koonnut itselleen kultaa ja hopeaa, vaan teki lahjoituksia niin sotajoukoilleen kuin kirkoillekin.

Novgorodin kansankokous valitsi pyhän Mstislav-Georgin ruhtinaakseen. Hän sairastui kuitenkin odottamatta vaikeasti parhaassa iässään. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi samana päivänä, kesäkuun 14. päivänä 1180, henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Novgorodiin Sofian katedraaliin.

Pyhittäjä Nefon (Nifon) syntyi papin poikana vuoden 1315 tienoilla Lukovin kylässä Epeiroksessa nykyisen Kreikan ja Albanian välimailla. Kymmenvuotiaana hänet annettiin munkkina kilvoittelevan setänsä hoiviin Mesopotamonin Pyhän Nikolaoksen luostariin. Hän oli sekä oppivainen että kuuliainen, ja niin hänet vihittiin munkiksi varsin nuorena. Myös pappisvihkimyksen hän sai jo ennen kanonien säätämää ikää. Jumalan rakkauden valtaamana ja kaivaten elämää hiljaisuudessa Nefon alkoi vierailla iäkkään erakkomunkin luona, joka oli kilvoitellut Siinain luostarissa ennen asettumistaan Geromerionin luostariin Epeiroksessa. Tämä neuvoi nuorelle munkille erakkoelämän sääntöjä, sydämen varjelemista ja sisäistä rukousta.

Athosvuoren hesykasti-isien maine sai Nefonin siirtymään Athosvuorelle, jossa hän asettui Suuren lavran alaiseen Pyhän Pietari Athosvuorelaisen erakkokeljaan. Siellä asui jo tunnettu erakkokilvoittelija Teognostos, jonka oppilaaksi Nefon tuli. Vasta kolmen vuoden kuluttua Teognostos sai tietää, että Nefon oli pappismunkki. Hän esitti Nefonille, että he kilvoittelisivat tästä lähtien tasa-arvoisina veljinä. Nefon piti lujasti kiinni siitä, että hänen on palveltava vielä kuuliaisuusveljenä, jotta hän pystyisi joskus viettämään erakkoelämää. Teognostos ei kuitenkaan voinut suostua pitämään pappismunkkia noviisina. Silloin Nefon lähti Athoksen eteläiselle kallioniemekkeelle ja asettui siellä Pyhän Basileioksen erakkokeljaan. Siellä hän asui yksin 14 vuotta syöden vain kuivaa leipää ja yrttejä.

Noihin aikoihin Athosvuorella riehui ruttoepidemia, ja lähes kaikki Suuren lavran pappismunkit menehtyivät siihen. Silloin lavran igumeni kutsui Nefonin luostariin ja antoi hänelle kuuliaisuustehtäväksi toimittaa liturgioita Athoksen eteläosien Suurelle lavralle kuuluvissa erakkokeljoissa ja skiitoissa. Nefon hoiti tehtävää kolme vuotta, mutta hänen sydämensä kaipasi koko ajan hesykastista elämää. Niinpä hän jätti luostariyhteisön ja asettui nykyisen Pyhän Annan skiitan alueelle. Siellä hän eli monta vuotta enimmäkseen ulkosalla ilman asumusta ja söi pelkästään villikasveja.

Jotkut munkit alkoivat kadehtia Nefonin kilvoitusintoa ja väittivät igumenille, että hän oli Paholaisen eksyttämä. Igumeni kielsi häneltä yksinäisen kilvoituksen ja teki hänestä Vapahtajan kirkon papin.[1] Monet munkit tahtoivat ryhtyä hänen kuuliaisuusveljikseen. Nefon vältti tällaista kuuluisuutta ja löysi turvapaikan pyhän Maksimos Kausokalybialaisen luota, jonka kanssa hän vietti hesykastista elämää monta vuotta. Hän jäljitteli tämän äärimmäistä askeesia ja sai nähdä, millaisia armonosoituksia tuo kuuluisa kilvoittelija sai Jumalalta. Niinpä hän myöhemmin pystyi kirjoittamaan hänen elämäkertansa.

Vähän ennen kuolemaansa pyhä Maksimos luovutti erakkomajansa Nefonille ja rakensi itselleen uuden lähistölle. Nefon ei kuitenkaan jäänyt paikalle vaan asettui Maksimoksen siunauksella kauemmaksi erääseen luolaan vastapäätä Pyhän Kristoforoksen keljamajaa.

Tuossa luolassa Nefon vietti elämänsä loppuajan kuuliaisuusveljinään illyrialainen Markus ja oma veljensä Gabriel. Hän auttoi luonaan käyviä munkkeja profetoimisen ja selvänäkemisen lahjoillaan, kun he tulivat pyytämään hänen neuvoaan. Tapahtui myös monia ihmeparantumisia.

Kun turkkilaiset olivat kukistaneet Serbian valtiaan Johannes Uglešin vuonna 1371 ja heidän laivastonsa uhkasi Athosvuorta, Suuren lavran igumeni kääntyi pyhän Nefonin puoleen pyytäen esirukouksia. Muutaman päivän kuluttua kolme venetsialaista sotalaivaa ajoi turkkilaiset pois ja luovutti Suurelle lavralle osan saamastaan sotasaaliista. Loistettuaan kirkkaana tähtenä Pyhällä vuorella pyhittäjä Nefon vaipui kuolonuneen 96 vuoden ikäisenä vuonna 1411.

Pyhittäjä Elisa (Jelisei) kilvoitteli Solovetskin luostarissa 1400−1500-luvulla. Mahdollisesti hän tuli luostariin jo sen perustajan pyhittäjä Zosiman (17.4.) aikana. Hänen elämästään tiedetään vain yksi kuolemaa edeltänyt tapaus. Igumenin määräyksestä Elisa oli kolmen muun munkin kanssa Vygjoella kalastamassa. Siellä hän äkkiä tunsi kuoleman lähestyvän ja alkoi surra, ettei häntä ollut vihitty enkelielämän suureen skeemaan, johon tuolloin vielä vihittiin kaikki munkit.

Paikalla ei ollut pappismunkkia, joten myötätuntoiset veljet päättivät viedä hänet veneellä Vygjokea pitkin noin 60 kilometrin päähän Sumaan, jossa oli luostarin edustusto ja siellä pappismunkki. Nopeasti virtaava ja koskinen joki oli vaarallinen purjehdittavaksi. Munkkien rohkeus alkoi pettää matkalla, mutta sairas Elisa rohkaisi heitä ja vakuutti: ”Älkää pelätkö, pyhittäjäisämme Zosima on täällä meidän kanssamme.” Merelle päästyään munkit vaihtoivat venettä ja värväsivät miehiä ohjaamaan sitä.

Yöllä heidän ollessaan keskellä Sumanlahtea puhkesi kova myrsky, joka katkaisi maston, repi purjeen ja vei airot soutajien käsistä. Kaikki olivat epätoivoissaan ja palkatut merimiehet napisivat munkeille. Vain sairas Elisa pysyi rauhallisena ja vakuutti: ”Älkää pelätkö, veljet. Näen, että isämme Zosima on kanssamme veneessä ja auttaa meitä.” Pian tuuli tyyntyikin ja aallokko asettui. Munkkien vene rantautui Sumaan. Suureksi järkytyksekseen munkit kuitenkin totesivat Elisan elottomaksi. He huusivat avukseen pyhittäjä Zosimaa, jolloin vainaja virkosi. Hänet vietiin Solovetskin luostarin edustuston kirkkoon ja vihittiin suuren skeeman munkiksi, minkä jälkeen hän osallistui pyhään ehtoolliseen. Ylistettyään Jumalaa ja hyvästeltyään kaikki paikalla olijat hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkon alttaripäätyyn.

Vuosien saatossa Elisan muisto painui unohduksiin. Runsaan sadan vuoden kuluttua hänen kuolemastaan hänen arkkunsa nousi maan pinnalle. Pyhittäjä Elisa alkoi ilmestyä ihmisille ja hänen haudallaan tapahtui ihmeellisiä parantumisia. 1660-luvun lopulla haudalle rakennettiin pieni tsasouna. Paikalliset asukkaat pitivät tapanaan käydä kumartamassa pyhittäjän reliikkejä aina liturgian jälkeen.

Rovasti Vassili Ristkok syntyi köyhän kyläsepän perheeseen Muhun saarella. Hän opiskeli Riian pappisseminaarissa ja Pietarin hengellisessä akatemiassa sekä arkeologisessa instituutissa. Valmistuttuaan hän toimi opettajana Venäjällä. Hän solmi avioliiton, ja vuonna 1915 hänet vihittiin papiksi.

Vassili palasi itsenäistyneeseen Viroon vuonna 1920 ja palveli pappina muun muassa Kuressaaressa. Hän sai rovastin arvon ja useita kirkollisia kunniamerkkejä. Kansa rakasti häntä hänen ystävällisen luonteensa vuoksi.

Vuonna 1940 neuvostojoukot miehittivät Viron ja Neuvostoliiton sisäasiainkomissariaatti aloitti virolaisten kyyditykset Siperiaan. Isä Vassili pidätettiin heinäkuussa 1941 ja kyyditettiin Irkutskiin. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta aktiviteetista ja pappina toimimisesta. Kuulusteluissa Isä Vassili sanoi vastustavansa neuvostojärjestelmää, koska se kielsi uskonnon ja edisti vihaa ja väkivaltaa eikä rakkautta, rauhaa ja anteeksiantamusta niin kuin kirkko. Kuitenkin hän totesi opettaneensa kirkossa, että kaikkea esivaltaa tuli pitää Jumalan antamana. Isä Vassili kuoli tammikuussa 1942 monien kidutusten ja nöyryyttämisten jälkeen 64 vuoden iässä.

Pappi Johannes Kraav oli kotoisin Saaremaalta. Hän opiskeli Petserin pappisseminaarissa 1930-luvun puolivälissä. Hän solmi avioliiton ja hänet vihittiin papiksi. Isä Johannes oli rakastettu pappi, jonka vaikutuksesta monet liittyivät ortodoksiseen kirkkoon. Neuvostoarmeijan joukot pidättivät hänet heinäkuussa 1941 ja ampuivat hänet paikan päällä. Ikää hänellä oli tuolloin 27 vuotta. Paikalliset naiset toivat hänen ruumiinsa Kraavin kirkkoon, ja hänet haudattiin paikalliseen hautausmaahan.

Pappi Joann Sergejev oli lähtöisin Narvasta työläisperheestä. Hän opiskeli 1930-luvun alussa Pyhän Sergein teologisessa instituutissa Pariisissa. Hän solmi avioliiton ja hänet vihittiin papiksi. Hän palveli pappina muun muassa Vaskanarvassa ja Pärnussa. Isä Joann pidätettiin kesäkuussa 1941. Häntä syytettiin neuvostovastaisesta kiihotuksesta jumalanpalvelusten aikana ja kuulumisesta Viron suojeluskuntaan. Kuulusteluissa hän myönsi olevansa vakaumuksellinen pappi ja vastustavansa ateistista kommunismia, mutta kielsi osallistuneensa poliittiseen agitaatioon. Hänet tuomittiin 10 vuodeksi vankileirille Siperiaan. Pappi Joann menehtyi vankileirillä 35-vuotiaana vuonna 1943. Tarkka kuolinsyy ei ole tiedossa.

Pappi Arteemi Vapper syntyi Saaremaalla ja opiskeli 1930-luvun puolivälissä Petserin pappisseminaarissa. Hän solmi avioliiton ja hänet vihittiin papiksi vuonna 1936. Hänet pidätettiin heinäkuussa 1941 ja häntä syytettiin neuvostovastaisesta asenteesta. Kuulusteluissa hän sanoi tietävänsä, että kommunistinen puolue vastustaa uskontoa, mutta kielsi koskaan yllyttäneensä taisteluun sitä vastaan. Hän sanoi vain opettaneensa hengellistä laumaansa rakastamaan Jumalaa. Isä Arteemi kuoli vankilassa 30 vuoden ikäisenä vuonna 1944.

Pappi Nikolai Leisman oli kanttorin poika. Hän opiskeli Riian hengellisessä koulussa ja Kazanin pappisseminaarissa. Hän osallistui Viron vapaussotaan (1919). Vuonna 1933 hänet vihittiin papiksi Tallinnassa Kristuksen kirkastumisen kirkossa. Isä Nikolai pidätettiin kesäkuussa 1941. Häntä syytettiin osallistumisesta Viron vapaussotaan sekä neuvostovastaisesta kiihotuksesta pappina. Joku paikallisista asukkaista oli tehnyt hänestä väärän ilmiannon. Nikolai tuomittiin ensin kuolemaan, mutta tuomio muutettiin 10 vuoden vankeudeksi. Hän kuoli vankileirillä Sverdlovskin alueella Siperiassa 41 vuoden ikäisenä vuonna 1943. Kuolinsyy ei ole tiedossa.

Myös isä Nikolain vaimo Marta Leisman pidätettiin ja määrättiin karkotettavaksi. Neuvostovalta piti pappien perheitä Virossa ”sosiaalisesti vaarallisena elementtinä”. Sääntönä oli, että miehet tuomittiin vankileireille ja naiset ja lapset kyyditettiin Siperiaan. Vuonna 1941 kyyditetyistä ja karkotetuista vain harvat selvisivät hengissä. Useimmat kuolivat karkotuspaikassaan kärsimyksiin ja nöyryytyksiin. Marta Leisman kuoli Tomskin alueella keväällä 1943.

Diakoni Vassili Astanin oli kotoisin Gdovin piirikunnasta. Venäjän sisällissodan aikana hän palveli valkoarmeijan joukoissa. Vuonna 1919 hän asettui Viroon ja työskenteli kauppiaana. Kerran hän kävi salaa Venäjällä tapaamassa sairasta isäänsä. Venäjän tiedustelupalvelu käytti tätä episodia myöhemmin hyväkseen syyttäen häntä vakoilusta.

Vassili oli oikeudenmukainen ja huolehtivainen ihminen. Ostaessaan marjoja köyhiltä hän maksoi enemmän kuin pyydettiin. Koskaan hän ei vaatinut antamiensa lainojen takaisin maksua. Hän antoi lahjoituksia seurakunnille, myös luterilaiselle seurakunnalle ja maallisille järjestöille ja oli Tapan seurakunnan aktiivinen jäsen. Avioliiton solmittuaan Vassili vihittiin diakoniksi vuonna 1938. Kahden vuoden kuluttua hänet pidätettiin. Vankilassa hän sairastui. Häntä nöyryytettiin ruumiillisesti ja henkisesti. Lopulta Vassili tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin ampumalla 6.6.1941. Hänen hautapaikkansa ei ole tiedossa.

Diakoni Peeter Kozlov oli lähtöisin talonpoikaisperheestä Moskovan alueelta. Hän palveli varusmestarina Venäjän keisarillisessa armeijassa ja myöhemmin valkoarmeijassa. Vuonna 1922 hän asettui asumaan Viroon ja työskenteli tehtaan toimistossa. Hän ei ollut naimisissa. Hänet vihittiin diakoniksi Narvassa vuonna 1939. Diakoni Peeter pidätettiin huhtikuussa 1941 ja häntä syytettiin kuulumisesta vastavallankumoukselliseen ryhmään. Hän kuoli seuraavana vuonna Siperiassa Solikamskin vankileirillä 56 vuoden ikäisenä.

Joann Lagovski oli papin poika Kostromasta Venäjältä. Hän valmistui teologian maisteriksi Kiovan hengellisestä akatemiasta. Venäjän sisällissodan aikana Joann emigroitui länteen ja toimi luennoitsijana Pyhän Sergein teologisessa instituutissa Pariisissa. Hän oli yksi Venäläisen kristillisen opiskelijaliiton johtajista ja sen lehden toimittaja. Vuonna 1933 Joann muutti perheineen Viroon. Hän johti Venäläisen kristillisen opiskelijaliiton Viron osastoa, kirjoitti artikkeleita ja piti luentoja hengellisistä aiheista. Hän oli jäsenenä Kirkon hallintotehtävissä ja toimi lukijana Tarton kirkossa.

Joann Lagovski pidätettiin elokuussa 1940 yhdessä Venäläisen kristillisen opiskelijaliiton Viron osaston jäsenten kanssa. Heidän kaikkien todettiin syyllistyneen neuvostovastaiseen toimintaan sekä vangittujen ja Venäjälle kyyditettyjen auttamiseen. Joann tuomittiin kuolemaan, häntä kidutettiin, nöyryytettiin ja lopulta 3.7.1941 hänet ammuttiin.

Theodor Pettai oli kotoisin Vōrumaalta. Hän opiskeli Riian pappisseminaarissa, meni naimisiin ja sai kolme lasta. Vanhempiensa kuoltua hän huolehti myös nuorempien sisarustensa kasvattamisesta. Bolševikit pidättivät Theodorin jo vuonna 1919 ja tuomitsivat kuolemaan, mutta Viron armeijassa palvelleet suomalaiset vapaaehtoiset vapauttivat hänet.

Viron itsenäistyttyä Theodor toimi opettajana sekä kuoronjohtajana paikallisessa kirkossa. Hän osallistui aktiivisesti yhteiskunnalliseen elämään: hän perusti paikallisen kirjaston ja kuului Viron suojeluskuntaan ja muihin järjestöihin. Hän oli tunnettu ystävällisyydestään ja nautti paikallisten asukkaiden kunnioitusta. Theodor pidätettiin kesäkuussa 1941. Hänen perheensä kyyditettiin Siperiaan, jossa hänen vaimonsa kuoli. Theodoria syytettiin neuvostovastaisesta kiihotuksesta ja hänet tuomittiin kuolemaan. Hänet teloitettiin ampumalla todennäköisesti vuonna 1942.

Theodorin vaimo Anna Pettai oli kotoisin Mōnistesta. Hän oli alkujaan luterilainen mutta liittyi ortodoksiseen kirkkoon ennen kuin hänet vihittiin Theodorin kanssa. Hän oli aktiivisesti mukana suojeluskunnan naisosaston toiminnassa. Theodorin pidätyksen jälkeen Anna kyyditettiin 17- ja 9-vuotiaiden tyttäriensä kanssa Siperiaan. Tiedon puute Theodorin kohtalosta oli perheelle tuskallista. Paikallisessa kolhoosissa heille määrättiin vero, jota he eivät pystyneet maksamaan, koska heistä kolmesta vain vanhin tytär Helvi oli työkykyinen. Silloin heiltä takavarikoitiin kaikki, mitä he omistivat, enimmät vaatteet mukaan lukien. Ajoittain he söivät jopa ruohoa säilyäkseen hengissä. Käsityötaito auttoi heitä jonkin verran. Koettelemukset mursivat Annan terveyden, ja hän kuoli 58-vuotiaana helmikuussa 1948. Kuolinvuoteellaan hän pyysi anteeksi läheisiltään ja antoi itse anteeksi.

Ekumeeninen patriarkaatti kanonisoi Viron uusmarttyyrit vuonna 2012. Heidän muistoaan vietetään 14. kesäkuuta, joka on Virossa vuoden 1941 suurkyyditysten muistopäivä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä profeetta Aamos on vanhin niistä profeetoista, joiden kirjoitukset on otettu Israelin pyhiin kirjoituksiin. Aikaisemmat profeetat kuten Elia ja Elisa tunnetaan paremmin teoistaan kuin kirjoituksistaan. Aamoksesta alkaa kirjoittavien profeettojen perinne. Heprealainen nimi Aamos merkitsee ”taakoitettua”.

Aamos eli Juudan kuninkaan Ussian (781–740 eKr.) ja Israelin kuninkaan Jerobeam II:n (784–744 eKr.) hallituskausilla. Israel oli noin 200 vuoden ajan jakautuneena pohjoiseen Israelin ja eteläiseen Juudan valtioon. Tällä verrattain rauhallisella kaudella Israelin väestöä siirtyi kaupankäynnin ansiosta runsaasti maaseudulta kaupunkeihin, ja varallisuuden lisääntyminen johti huonoon elämään ja Baalin palvontaan. Pakanallisissa juhlissa harjoitettiin juopottelua, väkivaltaa, epäjumalien palvontaa ja moraalittomuutta.

Aamos oli kirjansa mukaan ”Tekoan seudun karjankasvattajia”. Itsestään hän julistaa: ”En ole profeetta enkä profeetan oppilas, vaan karjankasvattaja ja metsäviikunoiden viljelijä. Herra otti minut laumojeni keskeltä ja sanoi minulle: ’Mene ja julista kansaani Israelia vastaan!’”[1] Tekoa sijaitsi Juudan kuningaskunnassa Betlehemin lähistöllä.

Aamoksen kirja on laadittu tyylillisesti hiotulla mutta kiihkeällä kielellä, jossa käytetään moninaisia tyylikeinoja ja runollisia ilmaisuja. Hänen profetiansa kertovat Juudan, Israelin ja naapurivaltioiden historian tarkasta tuntemuksesta. Luultavasti hän oli varakas ja sivistynyt mies, jonka Jumala kutsui profeetan tehtävään, vaikka hän ei ollut saanut profeetan koulutusta eikä kuulunut mihinkään profeettayhteisöön. Siten hän eroaa ammattimaisista profeetoista, jotka hankkivat elatuksensa tulevaisuuden ennustamisella ja ottivat usein lahjuksia kuninkaallisilta tukijoiltaan.

Saatuaan kutsun profeetaksi Aamos lähti Juudasta Israeliin, jonka asukkaat olivat luopuneet elävän Jumalan palvelemisesta kumartaakseen epäjumalia ja viettivät ylellistä ja irstasta elämää sekä riistivät köyhiä ottaen heiltä heidän vähäisenkin omaisuutensa. Siksi Jumala käski profeettansa julistaa heille, että rangaistus oli lähellä. Aamos ennusti ensin pakanallisten naapurivaltioiden Damaskoksen, Gazan (Filistea), Tyroksen (Foinikia), Edomin, Ammonin ja Moabin tuhon ja ilmoitti kullekin kansalle säädetyn rangaistuksen. Herran viha kohdistuisi myös eteläiseen Juudan kuningaskuntaan.

Suurin osa ennustuksista koskee kuitenkin Israelia, pohjoista kuningaskuntaa. ”Vain teidät minä olen ottanut omakseni kaikista maailman kansoista. Sen tähden minä vaadin teidät tilille kaikista vääryyksistänne.” ”Kuule, Israelin kansa. Minä laulan sinusta kuolinvirren! Kaatui, ei enää nouse neitsyt Israel.”

Profeetta Aamos kertoo viidestä tuomionäystä, joista ensimmäisessä heinäsirkat syövät maan lähes paljaaksi ja toisessa tuli nielee syvyyden vedet ja uhkaa niellä myös viljelysmaan. Vaikka profeetta julistaa tuomiota, hänen sydämensä liikuttuu myötätunnosta asukkaita kohtaan. Kummallakin kerralla profeetta puhuu Israelin puolesta, jolloin Herra katuu ja sanoo: ”Tämä ei tapahdu.” Kolmannessa näyssä Herra seisoo muurin harjalla luotilanka kädessään: ”Katso, minä tutkin luotilangalla kansani Israelin enkä enää kulje armahtaen sen ohitse.” Israelilaiset eivät katuneet tekojaan vaan pysyivät synneissään. Seuraa neljäs näky. ”Herra Jumala näytti minulle tämän näyn: oli korillinen loppukesän hedelmiä. Hän kysyi minulta: ’Mitä näet, Aamos?’ Minä vastasin: ’Korillisen loppukesän hedelmiä.’ Herra sanoi minulle: ’Loppu on tullut kansalleni Israelille. Enää en kulje armahtaen sen ohitse.’”[2]

Aamos välitti myös Herran sanat: ”Sinä päivänä minä annan auringon laskea puolenpäivän aikaan ja pimennän maan keskellä kirkasta päivää.”[3] Tässä kohdassa pyhät isät ovat nähneet enteen auringon pimentymisestä keskipäivällä, kun Kristus oli ristiinnaulittuna. Aamoksen viides näky kertoo pyhäkön tuhoamisesta.

Israelilaisten ylpeyden rangaistus olisi hirvittävä: ”Paljon on ruumiita, joka paikkaan viskattuja.” Kaikki, jotka eivät tuhoudu, valittaisivat ja surisivat. Nämä onnettomuudet merkitsisivät jakaantuneen Israelin valtakunnan loppua. Kaikkea toivoa ei kuitenkaan ole menetetty niiden osalta, jotka katuvat ja kääntyvät. Ne, jotka Jumalaa etsivät, saavat elää. ”Vihatkaa pahaa ja rakastakaa hyvää! Saattakaa kaupunginportissa oikeus voimaan. Ehkä Herra Jumala Sebaot silloin armahtaa Joosefin heimon jäännöstä.”

Profeetta toimi Betelissä, missä pappi Amasja syytti häntä kuninkaan edessä kapinan lietsomisesta ja kertoi Aamoksen ennustaneen kuningas Jerobeamin kuolevan miekkaan ja Israelin kansan joutuvan pakkosiirtolaisuuteen. Amasja kehotti Aamosta palaamaan Juudaan ja kielsi häntä profetoimasta Betelissä.

Aamos ylisti Jumalaa, joka ilmaisisi suuruutensa tuomion ja syntisten tuhoamisen kautta. Mutta Aamos ilmoitti myös, että lopulta Israelin kansan kohtalo kääntyisi ja perustettaisiin Messiaan valtakunta, jota kohti kaikki pakanavaltiot kiiruhtaisivat: ”Sinä päivänä minä rakennan jälleen Daavidin sortuneen majan. Minä muuraan umpeen sen halkeamat, korjaan sen luhistumat ja saatan sen entiseen loistoonsa. Minä käännän kansani Israelin kohtalon. He rakentavat jälleen hävitetyt kaupunkinsa.” Daavidin sortuneen majan on Kristus rakentanut uudelleen, ja universaali kirkko edustaa hänen valtakuntaansa.

Profeetta Aamos profetoi viisikymmentä vuotta, ja hänen ennustuksensa toteutuivat sukupolvea myöhemmin. Apokryfisen Profeettojen elämät[4] -nimisen kirjoituksen mukaan hänet surmasi pappi Amasjan poika, jota profeetta oli moittinut siitä, että juutalaiset kumarsivat ja palvoivat kahta kultaista vasikkaa. Kertomuksen mukaan Amasjan poika iski profeetta Aamosta sauvalla kuolettavasti päähän. Aamos vajosi maahan mutta onnistui vielä palaamaan kotimaahansa Juudaan, missä hän menehtyi vammoihinsa kahden päivän kuluttua. Hänet haudattiin isiensä viereen.

Kirkkohistorioitsija Eusebius (k. 339) ja pyhä Hieronymus (k. 420) mainitsevat, että heidän aikanaan pyhän profeetta Aamoksen hautakammiota näytettiin yhä Tekoassa, Betlehemin eteläpuolella. Ikoneissa profeetta Aamos kuvataan suippopartaisena vanhuksena.

Pyhät apostolit Stefanas, Fortunatus ja Akaikos kuuluvat Herran seitsemänkymmenen apostolin joukkoon. Stefanas ja hänen perheensä olivat niitä harvoja, jotka apostoli Paavali kertoo itse kastaneensa, ja Paavali arvosti Stefanasta ja tämän työtä seurakunnan hyväksi: ”Minulla on teille pyyntö, veljet. Niin kuin tiedätte, Stefanas ja hänen perheväkensä ovat ensi hedelmä työstämme Akhaiassa, ja he ovat antautuneet palvelemaan pyhiä. Olkaa te puolestanne kuuliaisia heille ja kaikille, jotka työskentelevät ja näkevät vaivaa yhdessä heidän kanssaan.”[1]

Apostolit Stefanas, Fortunatus ja Akaikos kävivät Korintin seurakunnan edustajina tapaamassa apostoli Paavalia, joka kirjoittaa: ”Olen iloinen siitä, että Stefanas, Fortunatus ja Akaikos ovat tulleet tänne. He korvaavat minulle sen, että joudun olemaan erossa teistä. He ovat virkistäneet minua niin kuin teitäkin. Antakaa tunnustus tällaisille miehille!”[2] He kertoivat Paavalille Korintin seurakunnan ongelmista ja esittivät hänelle seurakunnassa syntyneitä kysymyksiä. Paavali vastasi niihin ensimmäisessä kirjeessään korinttilaisille, jonka apostolit veivät perille.

Kolmesta pyhästä apostolista Stefanas nukkui pois rauhassa, mutta toiset kuolivat marttyyreina: Fortunatus surmattiin miekalla ja Akaikos menehtyi nälkään ja janoon.

Pyhät marttyyrit Vitus, Modestus ja Crescentia kärsivät Kristuksen tähden keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Vitus syntyi Sisiliassa varakkaiden pakanoiden perheeseen, mutta opettajansa Modestuksen ja hoitajansa Crescentian ansiosta hänet kastettiin jo lapsena. Kaksitoistavuotiaana Vitus alkoi enkelien opettamana ja rohkaisemana viettää askeettista elämää. Kun Sisilian kuvernööri Valerianus sai tietää lapsen tekevän ihmeitä, hän määräsi, että isän oli pakotettava hänet luopumaan uskosta. Kun isä astui pojan huoneeseen, hän sokaistui nähdessään siellä kaksitoista kirkkaasti loistavaa enkeliä.

Taivaallinen enkeliolento johdatti Vituksen, Modestuksen ja Crescentian Etelä-Italian Lucanian alueelle[1] Silarisjoen varrelle, missä he saarnasivat evankeliumia ja tekivät ihmeitä. Roomassa Vitus paransi rukouksellaan keisari Diocletianuksen pojan, mutta kiittämätön keisari antoi kiduttaa heitä raa’asti. He olivat jo menehtymäisillään, kun enkeli vapautti heidät ja vei heidät takaisin Lucaniaan. Siellä pyhä marttyyri Vitus ja hänen toverinsa menehtyivät kärsimiinsä vammoihin ja antoivat henkensä Jumalan käsiin. Kolme päivää kuolemansa jälkeen Vitus ilmestyi Florentia-nimiselle naiselle ja ilmoitti, missä heidän ruumiinsa olivat.

Vitusta, Modestusta ja Crescentiaa tiedetään kunnioitetun pyhinä jo 400-luvulla, mutta elämäkerta on peräisin vasta 500- tai 600-luvulta. Erityisen kunnioitettuja he ovat olleet Etelä-Italiassa ja Sisiliassa, jossa toimi pyhälle Vitukselle omistettu luostari. Hänen reliikkejään siirrettiin 700- ja 800-luvuilla Ranskaan ja Saksaan, joissa hän nousi kunnioitetuimpien marttyyrien joukkoon.

Pyhä Dulas polveutui tunnetusta suvusta Kilikian maakunnan Pretoriaksen kylästä. Jo lapsena hän sai kristillisen kasvatuksen. Diocletianuksen vainossa (293–305) Dulas vangittiin ja vietiin maaherra Maximinuksen eteen Zefyriokseen. Hän julisti olevansa kristitty eikä mikään voisi erottaa häntä Kristuksesta. Dulas pilkkasi pakanajumalia tehden pilaa Dafneen rakastuneesta Apollonista, joka ei takaa-ajosta huolimatta päässyt toteuttamaan halujaan.

Dulaksen puheet saivat maaherran raivoihinsa. Dulasta lyötiin raipoilla vatsaan ja hänet heitettiin tulikuuman halstarin päälle. Hänen päälaelleen pantiin hehkuvia hiiliä, kun hiukset oli ensin kasteltu öljyllä. Hänen selkäänsä viilleltiin ja haavoja hierottiin rosoisilla kivillä ja etikalla. Kurjassa tilassa Dulas vietiin lopulta vankilaan.

Kun Dulas tuotiin toisen kerran maaherran eteen, hän oli elpynyt ja oli valmis keskustelemaan maaherran kanssa kristinuskosta. Tämä kysyi Dulakselta, kuinka Kristusta voidaan pitää Jumalana, kun Hän oli kuitenkin joka suhteessa ihminen. Dulas selosti hänelle lyhyesti koko pelastuksen mysteerin.

Kolmannessa kuulustelussa Dulakselle syötettiin väkisin epäjumalille uhrattua ruokaa. Kun hän sylkäisi sen inhoten suustaan, häntä raastettiin niin pahasti, että luut ja suolet tulivat näkyviin. Tuossa tilassa hänen käskettiin lähteä kävelemään. Pyhä Dulas menehtyi uskoen henkensä Jumalan haltuun.

Pyhän Pakomioksen (15.5.) kuoleman jälkeen, noin vuonna 346, pyhittäjä Petronios (22.10.) nimitettiin Pakomioksen perustamien luostareiden johtoon, vaikka hän oli jo sairastunut samaan tappavaan kulkutautiin, johon Pakomios oli menehtynyt. Petronios ehti olla vastuussa luostareista vain muutaman päivän, kun tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän nimitti seuraajakseen munkki Orsisioksen sanoen: ”Minä en määrää sinua tähän tehtävään eikä kukaan muukaan ihminen, vaan Jumala ja edesmennyt isämme Pakomios.” Vähän aikaisemmin Pakomios oli nimittäessään Orsisioksen Khinoboskionin luostarin johtoon ylistänyt häntä ”kultaiseksi lampuksi, joka säihkyy Jumalan huoneessa”.

Kuultuaan Orsisioksen nimityksestä Aleksandrian arkkipiispa Athanasios ja pyhittäjä Antonios Suuri lähettivät Pakomioksen munkeille onnittelukirjeet ilmaisten tyytyväisyytensä nimitykseen. Antonios, joka oli nähnyt Orsisiosta koskevan ilmestyksen, lisäsi vielä: ”Älkää kutsuko häntä Orsisiokseksi vaan Israelilaiseksi, mikä tarkoittaa jumalannäkijää.”[1]

Orsisios, joka ryhtyi johtajan tehtävään vastoin omaa tahtoaan, alkoi vierailla Koinonia-yhteisön luostareissa. Hän vahvisti veljiä heidän kutsumuksessaan ja kehotti heitä noudattamaan kaikkea, mitä pyhä Pakomios oli heille säätänyt.

Orsisios ei ollut ehtinyt olla tehtävässään viittäkään vuotta, kun monet luostareista alkoivat Monkhosiksen luostarin igumenin Apollonioksen vaikutuksesta luisua väärään suuntaan kieltäen Orsisioksen auktoriteetin. Huolissaan ja syyttäen itseään siitä, että hänestä oli tullut epäjärjestyksen aiheuttaja, Orsisios turvautui rukoukseen. Pyhän Pakomioksen ilmestyttyä hänelle hän luopui Koinonian johtamisesta ja luovutti tehtävän pyhälle Teodorokselle. Itse hän vetäytyi hiljaisuuteen omaan Khinoboskionin luostariinsa.

Teodoros puolestaan piti itseään vain Orsisioksen avustajana. Hän sanoi, että heillä oli ”yksi ruumis, yksi sielu ja yksi sama henki kaikissa asioissa, jotka Jumala oli määrännyt” ja että hän ei koskaan tehnyt mitään kysymättä Orsisioksen neuvoa. Pyhä Antonios kutsui kirjeitse Orsisioksen luokseen, ja vierailun jälkeen tämä suostui Teodoroksen suureksi huojennukseksi siirtymään omasta luostaristaan Phboviin, joka oli Koinonian yhteisön pääluostari. Siellä hän kehotti veljiä säilyttämään Pakomioksen säätämän elämän yksinkertaisuuden.

Vaikka Orsisios oli rukoillut, että saisi kuolla ennen Teodorosta, niin ei käynyt. Teodoros kuoli nuorena ja Orsisios joutui uudestaan ottamaan Koinonian johtoonsa. Hän vieraili kaikissa luostareissa ja voittaen oman surunsa lohdutti veljiä ja kehotti heitä hengelliseen valppauteen.

Orsisios nukkui kuolonuneen vuoden 380 tienoilla. Hän jätti jälkeensä suurenmoisen ”Testamentiksi” kutsutun kirjoituksen, joka muodostuu sopivasti yhteen liitetyistä Raamatun opetuksista. Teos on ollut suurena apuna pyhän Pakomioksen kilvoittelutradition siirtämisessä tuleville sukupolville erityisesti lännessä. Pyhästä Orsisioksesta kerrotaan myös pyhittäjä Teodoroksen elämäkerrassa (16.5.).

Pyhittäjä Dulas oli pyhittäjä Bessarionin (20.2.) sävyisä, nöyrä ja kuuliainen oppilas egyptiläisessä luostarissa 300-luvun lopulla. Kaksikymmentä vuotta hän kesti munkkiveljiensä pilkkaa, solvauksia ja halveksuntaa. Aluksi hänen oli vaikeaa kestää nöyrästi loukkauksia, mutta lopulta hän saavutti sellaisen tunteiden hillinnän (apatheia) asteen, että hän sääli panettelijoitaan ja rukoili kaikesta sydämestään heidän puolestaan.

Kerran Dulas joutui vielä suurempaan koettelemukseen. Eräs munkki varasti kirkkoesineitä ja piilotti ne. Luostarin igumeni ja vanhimmat syyttivät Dulasta varkaudesta, koska hän ei ollut osallistunut sinä iltana vigiliaan, vaikka yleensä hän kävi kaikissa palveluksissa. Tuolloin hän oli kuitenkin ollut sairaana. Dulas vakuutti syyttömyyttään, mutta hänen vihollisensa panettelivat häntä ja väittivät nähneensä varkauden. Kun he eivät uskoneet häntä, hän ei väittänyt vastaan vaan sanoi: ”Antakaa minulle anteeksi, pyhät isät, minä olen syntinen.” Igumeni määräsi, että Dulakselta riisutaan munkin vaatteet ja hänet puetaan maallikon vaatteisiin. Dulas rukoili: ”Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, Sinun pyhän nimesi tähden minä pukeuduin munkinpukuun, mutta nyt se riisutaan minulta syntieni tähden.”

Taloudenhoitaja vaati Dulasta sanomaan, minne hän oli piilottanut kirkkoesineet, mutta viaton kärsimyksenkantaja toisti: ”Antakaa minulle anteeksi, olen tehnyt syntiä.” Hänet luovutettiin siviiliviranomaisille, häntä kidutettiin ja oikeuden päätöksen mukaan hänen molemmat kätensä oli katkaistava. Ennen tuomion täytäntöönpanoa kuvernööri lupasi, että Dulas pääsisi vapaaksi, jos hän ilmoittaisi, missä esineet olivat. Dulas vastasi: ”En voi tunnustaa sellaista, mitä en ole tehnyt.” Hänet vietiin tuomion täytäntöönpanopaikalle. Silloin todellinen varas alkoi katua tekoaan ja tunnusti igumenille, että hän oli syyllistynyt varkauteen.

Lopulta Dulas sai luvan palata luostariin. Munkit alkoivat pyydellä häneltä anteeksi tekoaan. Dulas ei kantanut heille kaunaa vaan oli jopa kiitollinen siitä, että he olivat antaneet hänelle tilaisuuden kestää syyttömänä kärsimystä. Hän pyysi Jumalaa antamaan syyttäjilleen anteeksi.

Kolmen päivän kuluttua he saivat todeta Dulaksen kuolleen polvistuneena rukoukseen. Hänen ruumiinsa vietiin katedraaliin ja ovi lukittiin. Hautaus oli määrä toimittaa sitten kun luostarin igumeni ja veljestö saapuisivat paikalle. Kun kaikki olivat koolla ja menivät kirkkoon, viattomasti kärsineen pyhittäjä Dulaksen ruumis ei ollutkaan katedraalissa. Vain hänen vaatteensa ja sandaalinsa löytyivät sieltä. Ne, jotka olivat syyttäneet pyhää kärsimyksenkantajaa Dulasta synnistä, jota hän ei ollut tehnyt, eivät olleet arvollisia hautaamaan hänen ruumistaan.

Pyhä Hieronymus syntyi noin vuonna 347 kristittyyn perheeseen Stridoniumissa Dalmatiassa lähellä Ljubljanaa, nykyisen Slovenian alueella. Hänen täydellinen nimensä oli Eusebius Hieronymus Sofrinius. Jo nuorena hänet lähetettiin Roomaan opiskelemaan kuuluisan latinan kieliopintutkijan Donatuksen johdolla. Tämä herätti Hieronymuksessa rakkauden retoriikkaan, minkä huomaa kaikista hänen kirjoituksistaan. Pojalla oli kiihkeä temperamentti ja hyvä muisti, ja hän opiskeli innokkaasti ja osoitti loputonta tiedonjanoa.

Säännölliset käynnit marttyyrien haudoilla katakombeissa sytyttivät Hieronymuksessa rakkauden Kristukseen, mutta huono seura teki hänen nuoruudestaan sekavan ja myrskyisän, mitä hän myöhemmin katkerasti katui.

Hieronymus otti kasteen Roomassa ja pian sen jälkeen lähti Trieriin, jossa noihin aikoihin oli keisarin residenssi, tarkoituksenaan luoda uraa hallinnossa. Siellä kaksikymppinen nuorukainen tunsi saavansa Jumalalta vastustamattoman kutsun jättää kaikki ja palvella yksin Häntä.

Hieronymus muutti Aquileiaan, missä hän ystävänsä Rufinuksen kanssa liittyi pappien ja maallikoiden ryhmään, joka omistautui rukoukselle ja mietiskelylle. Tämä ”siunattujen kuoro” ei ollut varsinainen luostari. Siitä alkaen Hieronymus omistautui koko kompromisseja karsastavan luonteensa innolla kilvoituselämään ja pyhien kirjoitusten tutkimiseen. Saatuaan sisarensakin innostumaan askeettisesta elämästä Hieronymus matkusti itään, jossa oli enemmän pyhiä paikkoja ja pyhiä ihmisiä.

Saavuttuaan Antiokiaan Hieronymus vietti suuren paaston paastoten ja profeettojen kirjoituksia mietiskellen, mutta luki sivussa myös klassisia kirjoituksia. Paaston puolivälissä askeesin kuihduttama Hieronymus sairastui korkeaan kuumeeseen. Hänen läheisensä uskoivat hänen olevan jo kuoleman kielissä. Silloin hän näki näyn, jossa hänet kannettiin Kristuksen tuomioistuimen eteen. Tuomarista säteili häikäisevän kirkas valo. Kun Kristus kysyi, kuka hän oli, hän ilmoitti olevansa kristitty, mutta Tuomari vastasi: ”Valehtelet, sinä olet Ciceron opetuslapsi etkä Kristuksen! Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” Kristus määräsi hänet hakattavaksi. Muut läsnäolijat pyysivät Herraa armahtamaan Hieronymusta ja antamaan hänelle tilaisuuden parannukseen.

Tämä näky sai Hieronymuksen luopumaan maailmasta ja maailmallisesta kirjallisuudesta. Hän vannoi: ”Herra, jos minä koskaan enää omistan maallisia kirjoja tai luen niitä, olen kieltänyt Sinut!” Hän oli vuosien kuluessa koonnut suuren kirjaston, jossa oli sekä klassista että kristillistä kirjallisuutta, ja vaikka hän oli paastonnut, valvonut öitään ja itkenyt syntejään, hän oli kuitenkin lukenut myös Ciceroa, Plautusta ja muita klassisia kirjailijoita. Nyt hän omistautui pelkästään pyhien kirjoitusten lukemiselle.

Pyytämättä neuvoa keneltäkään Hieronymus vetäytyi vuonna 375 erakkojen asuttamaan Khalkiksen autiomaahan Antiokian lounaispuolella tarkoituksenaan jäljitellä pyhän Antonios Suuren kilvoittelua. Hän vietti vuosia täydellisessä yksinäisyydessä huonon terveyden ja kiivaiden lihallisten kiusausten kiduttamana. Hieronymus huomasi yliarvioineensa voimansa. Paastosta ja askeettisesta kilvoituksesta huolimatta hän sai huomata, että ajatukset ja menneen elämän muistot kiusasivat häntä jatkuvasti. Kuolettaessaan lihaansa askeettisilla ponnisteluilla auringon paahteessa skorpionien ja villieläinten asuttamassa autiomaassa Hieronymus yhä muisti nuoruutensa elämän Rooman huvituksissa.

Hieronymus päätti taistella mielikuvia vastaan täyttämällä aikansa hyödyllisillä opinnoilla. Hän täydensi kreikan kielen taitoaan ja opiskeli hepreaa kastetun juutalaisen munkin opissa, samoin kuin arameaa. Samalla hän piti yllä kirjeenvaihtoa Aquileiassa asuvien ystäviensä kanssa. Näin hän ei enää elänyt täysin erakkona vaan oli yhteydessä toisiin ihmisiin.

Koetuksissaan Hieronymus sai jumalallisia lohdutuksia, mutta siitä huolimatta hänen oli lähdettävä autiomaasta, jonka rauha häiriintyi munkkien kiistellessä Antiokian kirkon skismasta. Sekavassa tilanteessa peräti kolme piispaa kilpaili oikeudesta Antiokian piispanistuimeen: areiolainen Vitalis, ortodoksinen mutta areiolaisten valitsema Meletios ja ortodoksinen, lännen tukema Paulinos. Hieronymus oli Paulinoksen puolella ja vetosi paavi Damasukseen pyytäen tätä lopettamaan kiistan mutta ei saanut vastausta.

Hieronymus muutti Antiokiaan, missä Paulinos vihki Hieronymuksen tämän vastusteluista huolimatta papiksi. Hieronymus ei kuitenkaan koskaan toimittanut liturgiaa. Hän suostui papin vihkimykseen vain sillä ehdolla, ettei hänen tarvitse koskaan palvella missään papillisessa tehtävässä vaan hän voi elää tavallisena munkkina ja erakkona.

Hieronymus jatkoi Raamatun tutkimista oppineen Apollinaris Laodikealaisen ohjauksessa hyläten sen, mikä tämän opetuksessa ei ollut ortodoksisen opin mukaista. Pyhän Gregorios Teologin (25.1.) kaunopuheisuuden ja pyhyyden houkuttelemana hän lähti Konstantinopoliin, missä hän vietti kolme vuotta pyhän Gregorioksen koulussa ja ihastui Origeneen teoksiin, joita hän alkoi kääntää. Hän tapasi myös pyhän Gregorios Nyssalaisen (10.1.). Näihin aikoihin hänen näkönsä alkoi heikentyä.

Piispa Paulinos ja pyhä Epifanios (12.5.) pyysivät Hieronymuksen mukaansa Rooman kirkolliskokoukseen vuonna 382. Istuntojen aikana paavi Damasus huomasi Hieronymuksen harvinaisen lahjakkuuden ja Raamatun tuntemuksen ja otti hänet kirkolliskokouksen päätyttyä sihteerikseen. Paavi antoi hänelle tehtäväksi tutkia vaikeita Raamatun kohtia ja tarkistaa evankeliumien latinalaista käännöstä vertaamalla sitä kreikkalaiseen alkutekstiin.

Aventinuksen palatsissa kokoontui hurskaiden yläluokkaisten leskien ja neitseiden yhteisö, joka oli muodostunut pyhän Marcella Roomalaisen (31.1.) ympärille. Raamatunselittäjän maineensa ansiosta Hieronymus päätyi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. He rukoilivat ja lauloivat psalmeja hepreaksi. Hieronymus ei ainoastaan selittänyt heille pyhiä kirjoituksia ja opettanut hepreaa, vaan hän myös innosti naisia viettämään askeettista ja neitseellistä elämää.

Hieronymus solmi hengellisen ystävyyssuhteen pyhän Paula Roomalaisen (26.1.) kanssa. Hän luki ja selitti pyhiä kirjoituksia myös miehille ja rohkaisi heitä askeesissa. Hän laati erittäin piikikkään kirjoitelman Helvidiusta vastaan, joka oli rohjennut väittää, että Neitsyt Marialla oli muitakin lapsia Joosefin kanssa Kristuksen syntymän jälkeen.

Hieronymus oli paavi Damasuksen suojeluksessa, mutta tämän kuoleman jälkeen (384) Hieronymuksen yliampuvan innokas kieltäymyksellisen elämän ylistys ja maailmallisen papiston käytöksen nuhteleminen nostattivat hänelle monia vihamiehiä, jotka syyttivät häntä avioliiton halventamisesta ja herjasivat häntä. Lopulta hänen oli pakko lähteä Roomasta yhdessä veljensä Paulinianuksen ja pappi Vincentiuksen kanssa.

Matkan varrella kolmikko kävi tapaamassa Kyproksella Salamiksen piispaa, pyhää Epifaniosta, ja Antiokiassa Hieronymuksen otti vastaan piispa Paulinos. Siellä hän kohtasi uudelleen leski Paulan ja tämän tyttären Eustochiumin. He tekivät pyhiinvaellusmatkoja Pyhälle maalle ja Egyptin erämaaisien luokse, joilta he saivat hengellistä ravintoa.

Lopulta Hieronymus asettui asumaan Betlehemiin ja perusti kaksi luostaria Kristuksen syntymäkirkon lähelle. Näistä toinen oli nunnaluostari Paulalle ja häntä seuranneille hurskaille naisille (389). Hieronymus valvoi näitä yhteisöjä ja kirjoitti niitä varten pyhittäjien Paavali Erakon (15.1.), Hilarion Suuren (21.10.) ja Malkan (24.11.) elämäkerrat.

Naisten luostariyhteisöön kuului viitisenkymmentä yläluokkaista roomalaista neitsyttä. Varakas Paula perusti päätien varrelle majatalon, jossa pyhiinvaeltajat saattoivat asua ilmaiseksi. Hieronymus sanoi, ettei enää saa käydä niin, etteivät Maria ja Joosef löydä sijaa majatalosta. Hieronymus mainitsee kirjoituksissaan, että majatalossa asui gallialaisia, brittejä, armenialaisia, persialaisia, intialaisia, etiopialaisia, egyptiläisiä, pontoslaisia, kappadokialaisia, syyrialaisia ja mesopotamialaisia. Harhaoppien opettajia majatalossa kuitenkaan ei majoitettu.

Kun Paulan varat olivat ehtyneet hänen hyväntekeväisyytensä takia, Hieronymus lähetti veljensä Paulinianuksen heidän kotiseudulleen myymään Hieronymuksen perimät maat, jotta luostarille saataisiin varoja. Luostarin johtajana Hieronymus asui luolassa aivan Kristuksen syntymäluolan tuntumassa. Hänen luolansa oli täynnä kirjoja, ja hän omistautui ennen kaikkea Raamatun ja sen selitysteosten kääntämiselle ja kirjoittamiselle. Hän söi vain vähän leipää ja vihanneksia ja joi vain vettä, ja paastopäivinä hän tapasi syödä yksinkertaisen aterian vasta auringonlaskun jälkeen.

Joka päivä Hieronymus selitti Raamattua Paulalle ja tämän oppilaille sekä munkkiluostarin veljestölle ja otti vastaan monia pyhiinvaeltajia, jotka tulivat kunnioittamaan Kristuksen syntymäluolaa ja ammentamaan hänen oppineisuudestaan. Hän opetti munkkien avulla katekumeeneja valmistaen heitä pyhään kasteeseen.

Viidentoista vuoden herkeämättömällä työllä Hieronymus käänsi koko Vanhan testamentin hepreasta latinaksi. Käännös tunnetaan nimellä Vulgata. Hän julkaisi kirjaa osissa, koska hänellä oli monia muita tehtäviä Raamatun käännöksen ohella. Käännös ei ollut virheetön, mutta sen kauneutta ja tarkkuutta kiitettiin. Hieronymusta on kuitenkin arvosteltu siitä, että hän ei käyttänyt lainkaan Septuagintaa, Vanhan testamentin kreikkalaista käännöstä, jonka alkutekstinä uskottiin käytetyn puhtaampaa hepreankielistä tekstimuotoa kuin sitä, joka oli käytössä 300-luvulla jKr.

Hieronymuksen kiihkeä luonne ei sallinut hänen – kaikkien näiden ponnistusten ohessa – vaieta kirkon ajankohtaisista ongelmista. Samalla innolla, jolla hän oli autiomaassa kamppaillut himoja vastaan, hän antautui taisteluun totuuden puolustamiseksi kaikkia jossain asiassa toisin opettavia vastaan. Hän oli osallisena kuudessa suuressa kiistassa, joissa hänen vastustajiaan olivat Jovinianus, origenistit, Jerusalemin piispa Johannes, Rufinus, Vigilantius ja Hippon piispa Augustinus.

Roomalainen munkki Jovinianus oli antanut munkkilupaukset liittymättä mihinkään luostariin ja eli kuin kuka tahansa maallikko mutta solmimatta kuitenkaan avioliittoa. Hänen mielestään neitsyys, avioliitto ja leskeys olivat Jumalan silmissä samanarvoisia, jos vietti hurskasta elämää. Paastolla ei ollut väliä, kunhan vain kiitti Jumalaa. Hieronymuksen ohella Jovinianuksen näkemyksen tuomitsivat myös paavi Siricius ja piispa Ambrosius Milanolainen. Hieronymus puolusti luostarielämää ja selitti, että munkki etsii turvaa paetessaan tilaisuutta syntiin, koska hän tietää oman heikkoutensa.

Vaikka Hieronymus ihailikin Origeneen kirjoituksia, hän ei hyväksynyt kaikkia tämän mielipiteitä. Hän käänsi joitakin Origeneen teoksia kommentoimatta väitteitä sielun pre-eksistenssistä ja Saatanan mahdollisesta eskatologisesta kääntymyksestä. Myöhemmin hän selitti, että Origeneen oppikäsityksiä oli luettava äärimmäisen varovasti, vaikka hän pitikin niitä lukemisen arvoisena kirjallisuutena. Vähitellen Hieronymus päätyi kuitenkin tuomitsemaan Origeneen näkemykset, koska niiden lukeminen saattaisi johtaa arvostelukyvyttömät harhaoppeihin.

Jerusalemin patriarkka Johannes oli Origenesta kannattavien askeettien oppilas, kun taas Salamiksen piispa Epifanios oli Origeneen vastustaja. Hieronymus oli hyvissä väleissä patriarkan ja ystävänsä Rufinuksen kanssa, joka asui Öljymäellä. Piispa Epifanios saarnasi origenismia vastaan Jerusalemissa, jossa hän oli hyvin suosittu. Patriarkka Johannes katsoi, että saarna oli kohdistettu häntä vastaan, ja lähetti ylidiakoninsa nuhtelemaan vierailevaa piispaa. Siitä syntyi ikävä kohtaus kirkossa.

Epifanios neuvoi Hieronymusta irtautumaan piispasta, minkä tämä tekikin, mutta hän tarvitsi papin palvelemaan luostariyhteisöjä. Silloin Epifanios päätti vihkiä Hieronymuksen kaksikymmentä vuotta nuoremman veljen Paulinianuksen papiksi palvelemaan Betlehemin luostareita. Paulinianus vastusti vihkimystä siinä määrin, että piispa katsoi tarpeelliseksi pakottaa hänet siihen. Johannes protestoi tätä kanonien vastaista toisen piispan alueella toimimista vastaan ja kielsi Hieronymusta ja hänen oppilaitaan astumasta Kristuksen syntymäkirkkoon. Epifanios kirjoitti kirjeen Johannekselle selittäen käyttäytymistään. Teofilos Aleksandrialaisen välityksellä he löysivät kompromissin.

Hieronymus teki sovinnon patriarkka Johanneksen kanssa, mutta kiista hänen ystävänsä Rufinuksen kanssa ei päättynyt yhtä hyvin. Rufinus käänsi latinaksi Origeneen filosofisen tutkielman Alkuprinsiipeistä, jonka esipuheessa hän kiitti Hieronymusta pitäen häntä edeltäjänään tässä työssä. Hieronymuksen mielestä käännöksellä ja esipuheella yritettiin peitellä Origeneen harhaoppeja. Hän pyysi kääntämään saman tekstin tarkasti alkutekstin mukaan, jotta siitä paljastuisivat Origeneen harhaopit. Origenes oli kirjoittanut täydellisimmän kokoelman Raamatun selitysteoksia, joka tuohon aikaan oli käytössä, ja myös Hieronymus luki Origeneen teoksia vaikka ei omaksunutkaan Origeneen oppeja. Tästä kuitenkin syntyi viisivuotinen kiista Rufinuksen kanssa, joka päättyi entisten ystävien välien rikkoutumiseen.

Gallialais-roomalainen pappi Vigilantius halvensi selibaattia ja tuomitsi reliikkien kunnioittamisen. Hän kutsui reliikkien kunnioittajia epäjumalien ja tuhkan palvelijoiksi. Hieronymus vastasi hänelle: ”Me emme palvo marttyyrien reliikkejä, vaan heitä kunnioittaessamme me palvomme Häntä, jonka marttyyreja he ovat. Kun apostolit ja marttyyrit maan päällä eläessään rukoilivat toisten ihmisten puolesta, kuinka paljon enemmän he tekevät sitä voittonsa jälkeen. Onko heillä vähemmän voimaa nyt, kun he ovat Jeesuksen Kristuksen kanssa?”

Hippon piispa Augustinus oli eri mieltä eräistä Hieronymuksen Galatalaiskirjeen selityksistä, vaikka Johannes Krysostomos edusti samaa näkemystä kuin Hieronymus. Hieronymus puolestaan piti tiettyjä Augustinuksen Psalmien selityksiä virheellisinä. Lopulta he saivat kuitenkin sovittua kiistansa.

Kun barbaarit olivat ryöstäneet Rooman vuonna 410, suuria pakolaisjoukkoja tulvi lännestä Betlehemiin. Hieronymus joutui palvelemaan heitä päivisin, mutta öisin hän jatkoi Raamatun selitysten ja harhaoppien vastaisten kirjoitusten laatimista. Hän kirjoitti erityisesti pelagiolaisia vastaan, jotka kostoksi hajottivat Hieronymuksen luostarin Betlehemissä vuonna 416.

Hieronymuksen perustama yhteisö oli irrallinen latinalainen saareke keskellä itää. Se alkoi heiketä pelagiolaisten kostoiskun jälkeen ja hajosi kokonaan pyhän Hieronymuksen kuoleman jälkeen. Hän nukkui pois syyskuun 30. päivänä 420 ehdittyään jo 97 vuoden ikään. Hän oli viettänyt viimeiset 34 vuottaan Betlehemissä.

Pyhä Hieronymus haudattiin Kristuksen syntymäkirkon alle Paulan ja Eustochiumin lähelle. Hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Roomaan, missä hänen haudallaan tapahtui ihmeitä. Häneltä on säilynyt noin 120 kirjettä ja valtava kokoelma raamatunselityksiä, käännöksiä ja muita kirjoituksia.

Augustinus syntyi vuonna 354 Tagastessa nykyisen Algerian alueella. Hänen isänsä Patricius, joka oli arvostettu pieni maanomistaja paikkakunnalla, otti kasteen vasta viimeisinä vuosinaan, mutta hänen äitinsä pyhä Monica (4.5.) oli harras kristitty, joka vei pojan jo lapsena säännöllisesti kirkkoon ja katekumeenikouluun. Kaste lykättiin kuitenkin sen aikaisen tavan mukaan myöhäisemmäksi. Lapsi osoittautui kurittomaksi eikä piitannut äitinsä nuhteista vaan käänsi selkänsä kristinuskolle.

Älykäs Augustinus hallitsi erinomaisesti latinan mutta oli haluton oppimaan kreikkaa, mikä myöhemmin johti ongelmiin hänen teologisessa ajattelussaan. Augustinus lähetettiin 17-vuotiaana Pohjois-Afrikan metropoliin Karthagoon opiskelemaan retoriikkaa. Kaupungin kiusaukset ja huono seura johtivat hänet viettämään irstasta elämää. Augustinuksella oli suhde kristityn naisen kanssa, joka synnytti hänelle pojan, Adeodatuksen vuonna 372.

Luettuaan Ciceroa Augustinus siirtyi oikeustieteen ja retoriikan opinnoista etsimään totuutta ja viisautta. Hän pettyi Raamatun näennäiseen kuivuuteen ja innostui sen sijaan manikealaisten opista, jossa hänen mielestään yhdistyivät Kristus ja mahdollisuus hankkia viisautta pelkästään järjen voimalla. Kesti yhdeksän vuotta ennen kuin hän luopui manikealaisuudesta. Hän menetti illuusionsa manikealaisten opeista keskusteltuaan heidän piispansa Faustuksen kanssa.

Augustinus opetti retoriikkaa ensin Tagastessa ja sitten Karthagossa, mutta kyllästyi nopeasti opetustyöhön oppilaidensa huonon käytöksen takia. Hän matkusti Roomaan ja myöhemmin Milanoon, missä hän yhä haaveili loistavasta urasta hallinnossa (384). Siellä hänet esiteltiin paikalliselle piispalle, pyhälle Ambrosius Milanolaiselle (7.12.), joka valloitti hänet lempeydellään ja varsinkin kaunopuheisuudellaan ja hengellisellä pyhien kirjoitusten tulkinnallaan, joka avasi Augustinuksen sydämen käsittämään Jumalan Sanan syvyyksiä.

Augustinuksen äiti Monica, joka oli seurannut hänen perässään Milanoon, taivutti hänet luopumaan jalkavaimosta ja yritti turhaan järjestää hänelle edullista naimakauppaa. Augustinus oli pettynyt sekä filosofiaan että maailmallisiin huvituksiin ja etsi kaikin voimin todellisen onnen lähdettä. Uusplatonististen filosofien teokset saivat hänet luopumaan lopullisesti manikealaisuudesta. Tämä vapautti hänet etsimään lihaksitullutta Jumalaa, jonka hän alkoi jo hyväksyä järjellään mutta jota hän ei vielä kyennyt kokemaan sydämessään.

Noihin aikoihin Augustinus kuuli pyhän Antonios Suuren elämäkerrasta, jonka pyhä Athanasios oli kirjoittanut ollessaan lännessä maanpaossa ja jonka ansiosta monet ylhäiset miehet yllättäen alkoivat kääntyä kristinuskoon. Hieman myöhemmin Augustinus oli ystävänsä Alypiuksen puutarhassa yksinään suremassa elämäänsä, kun hän kuuli lapsen äänen: ”Ota ja lue!” Hän avasi Paavalin Roomalaiskirjeen ja luki: ”Meidän on elettävä nuhteettomasti niin kuin päivällä eletään, ei remuten ja juopotellen, siveettömästi ja irstaillen, riidellen ja kiihkoillen. Pukekaa yllenne Herra Jeesus Kristus älkääkä hemmotelko ruumistanne, niin että annatte sen haluille vallan.”[1] Kaikki epäilyksen varjot katosivat hetkessä ja lempeä valo täytti Augustinuksen sydämen ilolla. Tuolla hetkellä hänestä tuli uusi ihminen, joka eli siitä lähtien vain Jeesukselle Kristukselle ja Hänen kirkolleen. Hänen äitinsä riemuitsi kuullessaan tästä muutoksesta.

Augustinus luopui retoriikasta ja vetäytyi useaksi kuukaudeksi äitinsä, sukulaisten ja muutamien ystäviensä kanssa maatilalle toipumaan sairauksistaan, joita hänen kääntymyksensä aiheuttama tunnekuohu oli pahentanut. Hänen elämänsä siellä koostui rukouksesta, pyhien kirjoitusten mietiskelystä ja filosofisista keskusteluista.

Palattuaan Milanoon Augustinus vietti ankaraa ja syrjään vetäytynyttä elämää ennen kuin Ambrosius kastoi hänet, hänen ystävänsä Alypiuksen ja poikansa Adeodatuksen 24.4.387. Sitten Augustinus lähti Ostiaan yhdessä äitinsä kanssa tarkoituksenaan palata Afrikkaan ja viettää siellä luostarimaista elämää. Eräänä iltana heidän keskustellessaan heidän hurskaat puheensa ja heidän pyrkimyksensä päästä taivaallisen lähteen vesien äärelle sai heidät kohoamaan jonkinlaisessa ekstaasissa kaikkien näkyvien ja näkymättömien luotujen yläpuolelle yhteyteen ikuisen Viisauden kanssa. Heistä tuntui kuin he saisivat kutsun maistaa ”Herran ilojuhlan” ikuista elämää jo maan päällä. Augustinus on kuvaillut tätä kokemusta yksityiskohtaisesti teoksessaan Tunnustukset, joka kuuluu maailmankirjallisuuden helmiin. Hänen äitinsä pyhä Monica kuoli pian tämän jälkeen, ja Augustinus jäi vielä vähäksi aikaa Italiaan kirjoittaakseen poleemisia tekstejä manikealaisuutta vastaan.

Syyskuussa 388 Augustinus palasi Tagasteen Alypiuksen ja Adeodatuksen kanssa, jotka molemmat kuolivat siellä. Augustinus myi kaiken omaisuutensa jakaen tuotot köyhille ja omistautui kolmen vuoden ajan luostarin perustamiselle ja sen olojen järjestämiselle yhdessä ystäviensä ja oppilaidensa kanssa. Paastoon ja rukoukseen hän yhdisti Jumalan säädösten tutkistelun öin ja päivin jakaen keskusteluissa ja kirjeissä oppilailleen sitä, mitä oli Herralta saanut.

Kerran Augustinus lähti Hippon pikkukaupunkiin erään virkamiehen pyynnöstä, joka harkitsi liittymistä kristilliseen kirkkoon. Augustinus tuli Hippon kirkkoon yhdessä iäkkään piispa Valeriuksen kanssa. Kun kreikankielinen piispa kertoi suunnittelevansa latinaa puhuvan papin vihkimistä avustajakseen, uskovaiset tervehtivät myrskyisin suosionosoituksin Augustinusta. Tämä hyväksyi vihkimyksen kyynelsilmin ymmärtäen vaaran, joka syntyi hänen ”jättäessään Jumalan Jumalan takia”, nimittäin luopuessaan luostarista palvellakseen Kristuksen ruumista, seurakuntaa. Hän sai kuitenkin viivyteltyä vihkimystä muutaman kuukauden, joiden aikana hän valmistautui pappeuteen pyhiä kirjoituksia tutkien. Piispa antoi hänelle kirkon läheltä palan maata, jotta hän saattoi perustaa uuden ”puutarhaluostarin”. Se tuotti kirkolle myöhemmin kymmenen piispaa. Augustinus vihittiin papiksi vuonna 391.

Vuoden 395 lopulla Augustinus sai piispanvihkimyksen ja seurasi pian sen jälkeen Valeriusta Hippon piispana. Hiippakunta oli hyvin pieni, mutta piispa Augustinus valisti koko Afrikan kirkkoa ja laajemminkin koko latinankielistä kristikuntaa vuosikymmenien ajan opettamalla ja toimimalla esikuvallisena hyvänä paimenena, joka antaa elämänsä lampaidensa puolesta ja näkee itsensä Jumalan palvelijoiden palvelijana. Augustinus saarnasi väsymättä lähes joka päivä pyrkien välittämään kuulijoille rakkautensa Jumalaan ja taivaallisiin siunauksiin. Lähes 800 saarnaa on säilynyt meidän päiviimme asti.

Päivisin Augustinus sovitteli kiistoja, valvoi kirkon hallintoa ja piti huolta köyhistä epäröimättä sulattaa kirkon astioita, kun rahasta tuli pulaa. Öisin hänestä tuli taas munkki, joka oli täydellisesti omistautunut Yljälleen. Hän asui piispantalossa yhdessä pappiensa kanssa. Hän laati heille luostarisäännön, joka edellytti ehdotonta köyhyyttä ja käskyjen noudattamista mutta oli sovellettu heidän elinoloihinsa.

Augustinuksen palava rakkaus kirkon ykseyteen ei sallinut hänen olla välinpitämätön kristinuskoa vaivaavia ongelmia kohtaan. Hän osallistui kirkolliskokouksiin ja vaikutti koko roomalaisessa Afrikassa, joka oli siihen asti ollut jakautuneena. Hän kirjoitti noin sata teosta, joista suuri osa oli omistettu taistelulle skismaatikkoja, harhaoppisia ja pakanoita vastaan.

Osoitettuaan ensin vääräksi manikealaisten opit Augustinus vastusti novatiolaisia, joiden mielestä sakramenttien pätevyys riippui papin hyveellisyydestä ja jotka olivat melkein sata vuotta kylväneet erimielisyyttä afrikkalaisissa kirkoissa luomalla rinnakkaisen hierarkian. Kun kaikki piispan ponnistukset ja perustelut novatiolaisten palauttamiseksi takaisin kirkon helmaan osoittautuivat turhiksi heidän vihamielisyytensä takia, hän päätti raskain sydämin kääntyä maallisten voimien puoleen oikeuttamatta kuitenkaan koskaan väkivallan käyttöä. Koska monet pitivät kristittyjä syypäinä Rooman tuhoon (410), Augustinus kirjoitti suurenmoisen kirjan ”Jumalan kaupunki”, jossa hän osoittaa, että kirkko kaikista vaiheistaan huolimatta on lähestymässä ikuista valtakuntaa.

Seuraavaksi Augustinus joutui taistelemaan harhaoppisia pelagiolaisia vastaan, jotka korostivat vapaan tahdon merkitystä mutta samalla väheksyivät jumalallisen armon osuutta, väittivät ihmisen pystyvän omin voimin olemaan tekemättä syntiä, kiistivät alkusynnin siirtymisen ja pitivät lasten kastamista tarpeettomana. Augustinus pyrki kumoamaan heidän väitteensä suojellakseen oikeaa oppia, mutta kiistan kärjistymisen ja oman luonteenlaatunsa takia hän esitti vapaan tahdon ja armon vastakohtaisuuden liian jyrkästi, mistä oli myöhemmin haitallisia seurauksia lännessä. Hänen onnistui tuomituttaa pelagiolaiset Karthagon (411) ja Rooman (417) kirkolliskokouksissa, mutta heidän oppiaan hän ei saanut kokonaan kitketyksi.

Kun vandaalit alkoivat hyökätä Espanjasta kristillistä Afrikkaa vastaan tuhoten kaiken mitä heidän tielleen osui, piispa Augustinus työskenteli vaivojaan säästämättä pelastaakseen sen mikä pelastettavissa oli. 35-vuotisen piispakauden ja apostolisten ponnistusten jälkeen Augustinus sai surukseen nähdä epäjumalien palveluksen ja areiolaisen harhaopin leviävän valloittajien mukana veren tahrimien raunioiden keskelle. Hippoa piiritettiin kolme kuukautta, jona aikana Augustinus sairastui korkeaan kuumeeseen. Hän ripustutti isoilla kirjaimilla kirjoitettuja katumuspsalmeja huoneensa seinille ja antoi urhean sielunsa Herran käsiin elokuun 28. päivänä 430.

Pyhä Augustinus jätti jälkeensä valtavan laajan kirjallisen tuotannon, joka pitää sisällään syvällisiä pohdintoja ja raikasta evankeliumin opetusta – mutta myös paljon näkemyksiä ja painotuksia, jotka ovat vieraita idän kristikunnalle. Idän ja lännen kristillisyyden painopiste-eroista monet juontuvat Augustinukseen, jonka vaikutus lännessä oli suunnaton. Monessa kohdin hän kuitenkin käänsi kirkollisen ajattelun kurssia pois ensimmäisen neljän vuosisadan isien perinnöstä.

Älyllisen mielenlaatunsa ja oman henkilöhistoriansa vaiheiden takia Augustinus tarkasteli ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta enemmän tai vähemmän psykologisesta näkökulmasta toisin kuin aikaisempi patristinen traditio, joka käsitteli samoja asioita enemmän ihmisyyden ja jumaluuden tasolla kuin yksilön ongelmina. Tämä vaikutti Augustinuksen pessimistisiin näkemyksiin perisynnistä ja luonnon ja armon suhteesta sekä Pyhästä Kolminaisuudesta ja muista kysymyksistä.

Ortodoksisen käsityksen mukaan luonnon ja armon suhteesta puhutaan yhteistyönä (synergia). Siinä oleellisen tärkeä on ihmisen vapaa tahto, jonka Luoja tietää ikuisesti mutta ei määrää sitä ennalta. Augustinus yritti ymmärtää jumalallisen ennaltatietämyksen mysteerin, mikä johti hänet yksipuoliseen ja liioiteltuun käsitykseen predestinaatiosta, jonka mukaan Jumala määrää ennalta toiset pelastukseen ja toiset kadotukseen. Tästä Augustinuksen opista tuli monien länsimaisten ennaltamääräämistä koskevien harhaoppien kuten kalvinismin lähde.

Niin kauan kuin Augustinuksen teesejä pidettiin hänen henkilökohtaisina teologisina mielipiteinään (theologoumena), ne eivät estäneet hänen kunnioittamistaan ortodoksisten pyhien joukossa. Vasta sitten kun Rooman kirkko hyväksyi Augustinuksen näkemykset viralliseksi opikseen, niistä tuli ortodoksisen ja katolisen kirkon erimielisyyksien aihe. Pyhää Augustinusta kunnioitetaan ortodoksisena pyhänä, mutta ei niinkään teologina vaan esipaimenena ja hänen kiistämättömän henkilökohtaisen pyhyytensä takia. Ortodoksinen kirkko kunnioittaa hänen elämäänsä mutta ei hyväksy kaikkia hänen oppejaan eikä varsinkaan niiden epäsuotuisaa myöhempää kehitystä.

Vaikka pyhän Augustinuksen opetus tarjosikin lännessä tilaisuuden poikkeamiin oikeasta opista, häntä ei voida syyttää harhaoppisuudesta. Hän alisti pohdintansa aina nöyrästi kirkon ratkaistavaksi ja päätti teoksensa Pyhästä Kolminaisuudesta sanoihin: ”Oi Herra Jumala, ainoa Jumala, kolmiyhteinen Jumala, hyväksykööt ne, jotka ovat Sinun, mitä olen näissä kirjoissa kirjoittanut sellaista, mikä on Sinun; jos niissä on jotakin minun omaani, pyydän sitä anteeksi sekä Sinulta että niiltä, jotka ovat Sinun.”

Pyhä Lasarus (Lazar) syntyi vuonna 1329. Hän ei kuulunut Serbian kuningassukuun, mutta hänen hyvät ominaisuutensa herättivät Serbian kuningas Stefan Dušanin huomion, ja tämä kutsui hänet hoviinsa Skopjeen. Lasarus hankki nuhteettomalla elämällään, rohkeudellaan ja hurskaudellaan kaikkien kunnioituksen. Hän solmi avioliiton kuninkaan sukulaisen pyhän Milican (19.7.) kanssa, joka synnytti hänelle viisi tytärtä ja kolme poikaa.

Dušanin jälkeen Serbiaa hallitsi hänen poikansa Stefan Uroš V (2.12.). Kun Stefan kuoli salamurhaajan uhrina 1360−1370-lukujen vaihteessa, valtaan nousi Lasarus, joka oli jo saanut ruhtinaan arvon. Hänkin joutui salamurhayrityksen kohteeksi, mutta selviytyi siitä ihmeellisesti. Vastustuksesta huolimatta Lasarus alkoi koota eripuraisia serbejä yhdistämään voimansa turkkilaisia vastaan. Poliittisen toiminnan ohella Lasarus osoitti suurta rakkautta kirkkoa kohtaan. Kuningas Dušan oli julistanut Serbian kirkon itsenäiseksi patriarkaatiksi, mikä oli saanut Konstantinopolin katkaisemaan yhteytensä Serbian kirkkoon. Valtaan noustuaan Lasarus pyrki palauttamaan yhteyden kirkkojen välille. Oppineen munkki Jesajan johtama lähetystö matkusti Konstantinopoliin ja onnistui taivuttamaan patriarkka Filoteoksen purkamaan anateeman vuonna 1375.

Pyhä Lasarus rakennutti useita kirkkoja ja luostareita niin Serbiaan kuin Pyhälle maalle ja Athosvuorelle. Hän otti hyvin vastaan pyhän Gregorios Siinailaisen oppilaat, jotka olivat paenneet Athokselta turkkilaisten pelossa, ja rakennutti heitä varten Gornjakin ja Ravanican luostarit.

Lasarus teki monia sotaretkiä turkkilaisia vastaan, vaikka omien ruhtinaiden eripuraisuus haittasi niiden menestystä. Lopulta hänen onnistui koota kaikki sotapäälliköt Kruševaciin. Hän kehotti heitä unohtamaan riitansa ja yhdistämään voimansa pyhän ristin vihollisia vastaan. Oli Ravanican luostarin perustamisen vuosipäivä. Pyhä Lasarus antoi toimittaa liturgian, jossa kaikki sotilaat osallistuivat pyhään ehtoolliseen. Sen jälkeen serbijoukot kävivät Kosovon tasangolla taisteluun sulttaani Murat I:n (1326−1389) kaksi kertaa suurempaa armeijaa vastaan. Tuossa taistelussa kesäkuun 15. päivänä 1389 pyhä ruhtinas Lasarus sai kuusitoista haavaa. Lopulta hän jäi vihollisen vangiksi ja hänet mestattiin.

Tarinan mukaan Lasarukselle ilmestyi taistelun aattona enkeli, joka kysyi, kumman hän halusi, maallista valtaa vai taivaan valtakunnan. Lasarus vastasi: ”Jos valitsen maallisen kuningaskunnan, se on pieni, katoava ja ohimenevä asia, mutta taivaan valtakunta kestää ikuisesti.” Taivuttaessaan päänsä miekan alle hän lausui rukouksen: ”Luojani, joka tuomitset tietäen ja tietämättäni tekemäni synnit, minä anon ja rukoilen Sinua: anna minulle anteeksi kaikki, minkä olen jättänyt tekemättä tahtosi mukaan, ja pelasta kansani tai oikeammin Sinun kansasi.”

Kun sulttaani sai tietää, miten arvokkaasti kristitty ruhtinas oli käynyt kuolemaan, hän antoi luvan haudata tämän ruumiin kunnianosoituksin Herran taivaaseen astumisen kirkkoon Prizrenissä.

Toisen version mukaan Lasaruksen onnistui Kosovon taistelussa tunkeutua muutamien urhoollisten miesten kanssa vihollisen leiriin. Eräs miehistä sai haavoitettua sulttaani Muratia, joka antoi ennen kuolemaansa määräyksen mestata Lasarus ja tämän toverit.

Kosovon taistelun seurauksena Serbian kuningaskunta ajautui osmanien alaisuuteen ja turkkilaisvalta alkoi levittäytyä Balkanin niemimaalle. Tappiosta huolimatta Kosovon taistelusta tuli Serbian kansan vastarinnan symboli miehitysvaltaa vastaan tulevien sorron vuosisatojen aikana.

Kun pyhän Lasaruksen jäännökset muutaman vuoden kuluttua kaivettiin maasta, ne levittivät ympärilleen ihanaa tuoksua. Reliikit siirrettiin Ravanican luostariin. 1600-luvun lopussa muslimit tuhosivat luostarin ja munkit siirsivät Lasaruksen pyhäinjäännökset Fruška Goran alueelle Vrdnikin luostariin, jota alettiin kutsua uudeksi Ravanicaksi. Toisen maailmansodan jälkeen pyhäinjäännökset vietiin Belgradin katedraaliin. Nykyisin ne ovat jälleen Ravanican luostarissa.

Pyhittäjä Grigori oli oppinut maanomistaja Venäjällä. Hän asui lähellä paikkaa, jonne Stefan Mahrištšalainen (14.7.) perusti luostarin 1300-luvun puolivälissä. Grigori kävi usein kuuntelemassa pyhittäjä Stefanin opetuksia. Vanhuksen kilvoitteluelämä teki häneen niin suuren vaikutuksen, että hän lahjoitti luostarille koko omaisuutensa ja vihkiytyi itsekin munkiksi. Stefan mieltyi Grigoriin, iloitsi hänen edistymisestään hengellisessä elämässä ja antoi vihkiä hänet pappismunkiksi.

Lähistöllä asuvat Jurkovskin veljekset alkoivat pian pelätä, että heidänkin omistuksessaan olevat maat luovutettaisiin luostarille. He alkoivat vainota pyhittäjä Stefania ja uhkasivat hänen henkeään. Silloin Stefan lähti luostarista ottaen mukaansa vain uskollisen oppilaansa Grigorin. He vaelsivat pohjoiseen, kunnes saapuivat Vologdan alueen metsäerämaihin ja upottaville soille. Pienen Avnegajoen varrelle lähelle Suhonajokea he rakensivat kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi ja pian toisen kirkon, jonka he omistivat suurmarttyyri Georgiokselle, sekä keljat itselleen. Vähitellen heidän luokseen kerääntyi kilvoitteluelämää kaipaavia veljiä ja paikalle muodostui Rostovin piispan siunauksella luostari.

Paikallinen maanomistaja Konstantin tuki avokätisesti luostarin rakentamista ja kaunistamista. Myös hän mieltyi pian kilvoitteluelämään. Nähdessään hänen intonsa pyhittäjä Stefan vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Kassian ja uskoi hänet pyhittäjä Grigorin ohjaukseen.

Kukoistavasta Avnegan luostarista tuli lähialueen asukkaiden rakastama pyhiinvaelluspaikka. Sen maine kantautui Moskovaan asti. Kun suuriruhtinas Dimitri (Donskoi) kuuli, että hänen tuntemansa vanhus Stefan oli rakennuttanut luostarin Vologdan alueelle, hän lähetti tälle lahjoituksia, mutta käski hänen palata Mahrištšan luostariin. Silloin Stefan nimitti Grigorin Avnegan luostarin johtajaksi ja Kassianin ruokavaraston hoitajaksi. Hän käski heidän huolehtia veljestöstä ja säilyttää luostarielämän järjestys muuttumattomana.

Vuonna 1392, kun Stefanin lähdöstä oli kulunut kuusi vuotta, joukko Kazanin tataareja teki hävitys- ja ryöstöretkiä Vologdan alueelle. Heinäkuun 15. päivänä he hyökkäsivät Avnegan luostariin, sytyttivät sen palamaan ja surmasivat pyhittäjät Grigorin ja Kassianin. Paikalliset asukkaat hautasivat heidän ruumiinsa luostarin tuhkaan. Luostari jäi autioksi. Pyhittäjien reliikit löytyivät ihmeellisen näyn perusteella 1520-luvulla ja heidän haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä.

Pyhä Jefrem syntyi papin perheeseen lähellä Trnovoa 1300-luvun alussa. Nuoresta pitäen hän pyrki askeettiseen elämään. Hän pakeni kotoaan 23-vuotiaana erään iäkkään kilvoittelijan mukana välttääkseen vanhempiensa suunnitteleman avioliiton. Hän hakeutui Athosvuorelle mutta joutui pakenemaan sieltä turkkilaisten hyökkäyksiä takaisin Serbiaan. Hän kilvoitteli erakkona Dečanin luostarin lähistöllä paastoten ja rukoillen.

Kuningas Dušanin kuolemaa (1355) seuranneena sekasorron aikana rosvojoukkio hyökkäsi Jefremin kimppuun ja pahoinpiteli hänet puolikuoliaaksi. Patriarkka Sava IV löysi hänet ja vei hänet luolaan, jossa hän saattoi jatkaa askeettista elämäänsä.

Kun Serbian ja Konstantinopolin kirkot olivat sopineet skisman, joka oli alkanut Serbian kirkon julistauduttua patriarkaatiksi, Serbian piispat kokoontuivat kirkolliskokoukseen Pećiin lokakuussa 1375. He valitsivat patriarkaksi ”pyhän erakko Jefremin”, joka valinnasta kuultuaan itki katkerasti ja kieltäytyi ottamasta tehtävää vastaan. Kirkolliskokous pysyi kuitenkin kannassaan ja ilmoitti Jefremin valinnan olevan Jumalan tahto, jolloin hänen oli pakko suostua.

Patriarkkana Jefrem joutui kuitenkin nopeasti vastakkain eräiden uppiniskaisten ruhtinaiden ja piispojen kanssa. Hän päätti erota virastaan vuonna 1380, jätti seuraajakseen patriarkka Spiridonin ja vetäytyi itse Ylienkeleiden luostariin lähellä Prizreniä.

Pitkään Jefrem ei kuitenkaan saanut iloita kaipaamastaan hesykastisesta elämästä. Kosovon taistelun (1389) ja patriarkka Spiridonin kuoleman jälkeen kirkolliskokous ei päässyt kokoontumaan, ja Jefremin oli jälleen astuttava hoitamaan patriarkan virkaa, kunnes Daniel II valittiin patriarkaksi (1392). Sen jälkeen pyhä Jefrem vetäytyi Pećin lähistölle yksinäiseen paikkaan, jossa hän antoi sielunsa rauhassa Herralle vuonna 1399. Hänen Pećin patriarkaaliseen luostariin sijoitetut pyhäinjäännöksensä havaittiin maatumattomiksi seitsemän vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Serbian ortodoksinen kirkko muistelee tänä päivänä kaikkia Serbian marttyyreja, niin turkkilaisvallan aikana surmattuja kuin toisen maailmansodan aikana Kroatiassa ja muuallakin kärsineitä. Kansallissosialistisen kroaattijärjestö Ustašan toimeenpanemissa hirvittävissä vainoissa menehtyi toisen maailmansodan aikana jopa 700 000 serbimiestä, -naista ja -lasta, jotka pitivät kiinni isiensä uskosta. Seuraavassa esitellään heistä kuuluisimpia.

Pyhä Dositei syntyi Belgradissa vuonna 1887. Hän opiskeli teologiaa Kiovassa ja Berliinissä sekä Sorbonnen yliopistossa Pariisissa. Piispaksi hänet vihittiin vain 26 vuoden ikäisenä. Ensimmäisen maailmansodan alettua Dositei vangittiin, ja hän pääsi palaamaan hiippakuntaansa Nišiin vuonna 1918. Rauhan solmimisen jälkeen Dositei nimitettiin piispainkokouksen varapuheenjohtajaksi. Hän oli kolme vuotta lähetystyössä Tšekkoslovakiassa.

Vuonna 1931 Dositei valittiin vastaperustetun Zagrebin hiippakunnan piispaksi. Hän perusti hiippakuntaansa pyhän Paraskevan nimeä kantavan luostarin. Dositei johti myös Gornji Karlovacin ja Banja Lukan hiippakuntaa sekä avusti Pakracin piispa Mironia. Kun patriarkka Varnava sairastui, Dositei toimi hänen sijaisenaan. Patriarkan kuoleman jälkeen Dositei johti Belgradin arkkihiippakuntaa uuden patriarkan valintaan asti.

Toisen maailmansodan alkaessa Ustašan joukot pidättivät metropoliitta Dositein. Hän oli pidätyshetkellä sairaana ja vuodelevossa. Häntä pilkattiin ja pahoinpideltiin ja lopulta hänet vietiin sairaalaan. Lähes tiedottomana Dositei siirrettiin Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen luostariin Belgradissa, jossa hän menehtyi saamiinsa vammoihin 13.1.1945.

Pyhä Joanikije vihittiin piispaksi vuonna 1940 vaimonsa kuoleman jälkeen. Hän sai vaikeina sotavuosina johdettavakseen Montenegron hiippakunnan. Joanikije neuvoi papistoaan pysymään erossa kaikesta poliittisesta toiminnasta ja keskittymään velvollisuuksiensa hoitamiseen. Kommunistien päästyä valta-asemaan alkoivat papiston vaino ja pidätykset. Metropoliitta Joanikije yritti paeta maasta mukanaan ryhmä pappeja, mutta he jäivät kiinni. Papit ammuttiin Zidani Mostin lähellä Sloveniassa ja Joanikije vietiin Arandjelovaciin, jossa kommunistit kiduttivat ja surmasivat hänet vuonna 1945. Hänen reliikkinsä ovat tuntemattomassa paikassa.

Marttyyripiispa Pietari (Petar) syntyi vuonna 1866. Vuodesta 1920 lähtien hän johti Dabro-Bosnian hiippakuntaa, jonka keskuspaikkana oli Sarajevo. Toisen maailmansodan alettua häntä neuvottiin pakenemaan Serbiaan tai Montenegroon, mutta hän vastasi: ”Olen kansani paimen. Minun on pysyttävä täällä ja jaettava kansani kohtalo.”

Metropoliitta Pietari puolusti järkkymättömästi ortodoksista uskoa samoin kuin kyrillisen kirjaimiston käyttöä niin saksalaisen Gestapon kuin kroatialaisen Ustaša-järjestön edessä. Toukokuussa 1941 hänet pidätettiin. Hänen partansa ajeltiin ja häneltä riisuttiin kaikki piispallisen arvon tunnusmerkit. Pitkän ja julman kidutuksen jälkeen piispa Pietari vietiin Koprivnicaan ja sieltä edelleen Jasenovacin keskitysleirille, missä hän menehtyi kidutuksen jälkeen.

Pyhä Platon syntyi Belgradissa vuonna 1874. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa. Hänen palattuaan Belgradiin hänet nimitettiin Rakovican luostarin johtajaksi. Ensimmäisen maailmansodan aikana Platon toimi sotilaspappina. Miehityksen aikana hän auttoi ulkomailla asuvien ystäviensä tuella leskiä ja orpoja. Sodan jälkeen, 1930-luvulla Platon muun muassa toimitti Serbian patriarkaatin lehteä. Vuonna 1936 Platon vihittiin piispaksi ja nimitettiin pian Banja Lukan hiippakuntaan Kroatiassa.

Saksalaisten hyökkäyksen ja fasistisen Kroatian valtion perustamisen jälkeen (1941) Platonia Serbian kansalaisena vaadittiin lähtemään maasta. Hän vastasi, että hänet oli kanonisesti ja laillisesti valittu palvelemaan hiippakuntansa ortodoksisia kristittyjä ja että hänen oli hyvän paimenen tavoin oltava valmis antamaan henkensä laumansa pelastuksen edestä.

Pian Ustašan miehet pidättivät piispa Platonin. Kiduttajat kengittivät hänen jalkansa kuin hevosen kaviot ja pakottivat hänet kävelemään hirvittävissä tuskissa muutaman kilometrin päähän kaupungista. Kun hän uupui kykenemättä enää kävelemään, he kiskoivat hänen partansa irti ja sytyttivät nuotion hänen paljaalle rinnalleen. Tämän jälkeen Platon surmattiin kirveen iskulla ja ruumis heitettiin Vrbanjajokeen.

Marttyyripiispa Savva (Sava) oli piispana Gornji Karlovacin hiippakunnassa. Toisen maailmansodan aikana hän hylkäsi italialaisen miehitysarmeijan ehdotuksen paeta Belgradiin. Ustašan joukot pidättivät hänet heinäkuun 17. päivänä 1941 ja veivät hänet vankilaan yhdessä kolmen papin ja 13 huomattavan serbin kanssa. Piispa Savvaa ja pappeja kidutettiin julmasti, minkä jälkeen heidät vietiin kahleissa Gospichin keskitysleirille. Siellä pyhää Savvaa kidutettiin vielä kuukauden ajan. Lopulta hänet vietiin noin kahdentuhannen ortodoksiserbin kanssa jonnekin Velebit-vuoren lähistölle, missä heidät kaikki surmattiin. Pyhän Savvan hautapaikka ei ole tiedossa.

Pappismarttyyri Rafailo oli Šišatovacin luostarin igumenina Sremin alueella Luoteis-Serbiassa. Maailmansotien välisenä aikana hän oli myös tunnettu ikoni- ja muotokuvamaalari.

Ustašan joukot pidättivät Rafailon elokuussa 1941 ja hänet vietiin Slavonska Požegan keskitysleirille. Matkan aikana vartijat kiduttivat häntä kiskomalla hänen partansa irti ja hakkaamalla hänen päätään erilaisilla esineillä. Kidutukset jatkuivat armottomina keskitysleirillä, kunnes hänet surmattiin syyskuun 3. päivänä. Pyhän Rafailon hautapaikka ei ole tiedossa.

Pappismarttyyri Branko oli seurakuntapappina Velunissa, kun Ustašan joukot pidättivät hänet ja hänen poikansa sekä viitisensataa muuta serbiä. Heidät vietiin yöksi poliisiasemalle, ja aamulla heidät kaikki ammuttiin Kestenovacin metsässä. Ustašan miehet pakottivat isä Brankon laulamaan hautauspalveluksen pojalleen ennen kuin teloittivat hänet.

Pappismarttyyri Džordže (Georgios) oli seurakuntapappina Našicen pikkukaupungissa. Hänet pidätettiin kotonaan ja vietiin aukealle pellolle, jossa hänet köytettiin puuhun. Kiduttajat leikkasivat irti hänen nenänsä, korvansa ja kielensä, repivät hänen partansa ja kaivoivat hänen silmänsä ulos. Silvottuaan kokonaan hänen ruumiinsa he surmasivat hänet ampumalla.

Pappismarttyyri Dane pidätettiin Banjan alueella. Ustašien kiduttajat hautasivat hänet elävältä vyötäröä myöten ja aloittivat julman tanssin hänen ympärillään leikaten irti palan hänen ruumiistaan aina ohi kulkiessaan. Monta tuntia kestäneen kidutuksen jälkeen he jättivät hänen runnellun ruumiinsa varoitukseksi toisille.

Marttyyri Vukašin oli iäkäs talonpoika Klepcin kylästä Hertsegovinassa. Toisen maailmansodan alussa Ustašan joukot pidättivät hänet ja veivät yhdessä alueen muiden serbien kanssa pahamaineiselle Jasenovacin keskitysleirille. Kidutuksen täyttämien hirveiden päivien jälkeen hänet vietiin Ustašan sotilaan eteen teloitettavaksi. Sotilas kuitenkin lupasi säästää hänen henkensä, jos hän huutaisi Ustaša-liikkeen johtajan kunniaksi: ”Kauan eläköön Ante Pavelić!” Vukašin näki sotilaan pitelevän veistä kädessään, mutta ei noudattanut tämän käskyä, vaan vastasi rauhallisesti: ”Lapseni, tee, mitä sinun täytyy tehdä.” Sotilas tempaisi veitsensä ja leikkasi Vukašinilta korvan, minkä jälkeen hän toisti vaatimuksensa. Vukašin puolestaan toisti oman rauhallisen vastauksensa, jolloin sotilas leikkasi häneltä toisen korvan ja sitten nenän ja viilteli hänen kasvojaan. Kun sotilas uhkaili häntä edelleen vaatien häntä hurraamaan Ustaša-johtajalle, Vukašin sanoi vain rauhallisesti: ”Lapseni, tee, mitä sinun täytyy tehdä.” Silloin sotilas vihansa vimmoissa surmasi julmasti vanhan miehen. Tuosta päivästä lähtien surmatyön tehnyt sotilas ei löytänyt rauhaa sielulleen. Öisin hän tunsi sängyssään Vukašinin läpitunkevan katseen ja kuuli hänen rauhallisten sanojensa kaikuvan korvissaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Lyonin piispa Irenaios vihki pyhän Ferreoluksen papiksi ja pyhän Ferrution (Ferjeux) diakoniksi sekä lähetti heidät saarnaamaan evankeliumia Besançonissa ja lähiympäristössä. He olivat mahdollisesti kreikkalaista syntyperää tai kenties gallialaisia, jotka olivat opiskelleet idässä.

Kun Ferreolus ja Ferrutio olivat tehneet menestyksekkäästi lähetystyötä kolmisenkymmentä vuotta, heidät pidätettiin heidän uskonsa takia ja heitä kidutettiin monin tavoin. Lopulta heidät mestattiin noin vuonna 212 keisari Caracallan hallituskaudella.

Ferreoluksen ja Ferrution reliikit löydettiin vuonna 370 Besançonista, ja piispa Anianus siirrätti ne kunnioitettaviksi kirkkoon. Niitä tiedetään kunnioitetun Toursin piispa Gregoriuksen aikana 500-luvulla, jolloin Gregoriuksen lanko parani niiden ansiosta vakavasta sairaudesta. Tämä tapahtui niin, että Gregoriuksen sisar meni kirkkoon ja rukoili maahan kumartuneena, kun hänen kätensä osui lattialla yrtinlehteen. Kotona hän kastoi lehden veteen ja antoi veden miehelleen juotavaksi, jolloin tämä parantui.

Pyhä Tykhon syntyi 300-luvun lopulla vaatimattomaan kristittyyn perheeseen Amathuksen kaupungissa Kyproksen eteläosassa. Jo nuorena hänet vihittiin lukijaksi. Hänen isänsä oli leipuri. Kerran kun Tykhon oli vielä nuori poika, isä lähetti hänet myymään leipiä. Evankeliumin opetuksen innoittamana Tykhon jakoi ne ilmaiseksi kaupungin köyhille. Isä, jolla oli perhe elätettävänään, suuttui kovasti. Silloin poika sanoi hänelle, että hän oli ainoastaan lainannut leivät köyhille ja Herran lupauksen mukaan he tulisivat saamaan satakertaisen palkan. Kun isä sitten meni heidän viljavarastoonsa, se oli täpötäynnä vehnää.

Isänsä kuoleman jälkeen Tykhon luopui perinnöstään ja maallisista huolista ottaakseen päälleen Kristuksen keveän ikeen. Amathuksen piispa Mnemonios pani merkille hänen hurskaan elämänsä ja lahjakkuutensa ja vihki hänet diakoniksi. Tykhonin tehtäväksi tuli huolehtia kirkon omaisuuden kristillisestä käytöstä ja opettaa kansaa. Jumalan rakkauden siivittämillä sanoillaan Tykhon torjui helposti Kyproksella asuvien juutalaisten ja pakanoiden väitteet ja toi heitä suurin joukoin piispan luo kastettaviksi.

Mnemonioksen kuoleman jälkeen pyhä Epifanios (12.5.) vihki Tykhonin Amathuksen piispaksi. Siitä lähtien hän loisti kuin kirkas valo kirkon lampunjalassa. Toiset hän sai vakuuttuneiksi evankeliumin totuudesta puheenlahjoillaan ja toiset hän johti uskoon hämmästyttävillä ihmeteoillaan. Tykhon karkotti demoneja ja paransi sekä ruumiin että mielen sairauksia. Hän teki mahdottoman mahdolliseksi, koska Jumalan armo vaikutti voimakkaasti hänen kauttaan.

Kun jotkut tahtoivat itsepintaisesti pysyä epäjumalien palvelijoina, Tykhon tuli pakanatemppeliin ja heitti jumalpatsaat ulos. Ruoska kädessään hän ajoi temppelistä myös Artemis-jumalattaren papittaren Anthusan, joka oli syytänyt kirouksia häntä vastaan. Myöhemmin nainen ymmärsi, että Jumalan armo oli pyhän piispan kanssa, tunnusti Kristuksen ja otti kasteen saaden uudeksi nimekseen Euanthia.

Eräänä päivänä epäjumalanpalvelijat viettivät omaa juhlaansa, ja riettaan tanssimisen päätyttyä he alkoivat kantaa kulkueessa Kyproksen jumalattaren patsasta. Kun he kulkivat kirkon ohi, Tykhon tuli ulos ja löi patsaan rikki. Pakanoiden taikauskoiset käsitykset romahtivat, ja moni halusi kääntyä kristityksi.

Kerran kaksi epäjumalanpalvelijaa Kalykios ja Kleopatra nostivat syytteen Tykhonia vastaan, ja tämän oli tultava saaren käskynhaltijan eteen. Hän selitti tälle Jumalansa olevan ihmisten ystävä. Siksi hän itsekään ei voinut muuta tehdä kuin jäljitellä Jumalaansa ja sääliä kaikkia eksytyksen pimeydessä olevia tuomalla heille tietoa todellisesta Jumalasta. Hän lisäsi näkevänsä pakanat sairaina ihmisinä, joiden parantamisen Jumala oli antanut hänen vastuulleen. Tykhon totesi myös olevansa valmis kärsimään heidän herjauksiaan ja pahoinpitelyjään pienenä kiitollisuudenosoituksena niistä kärsimyksistä, jotka Herra itse oli kestänyt meidän pelastuksemme tähden. Pyhän piispan rauhallinen luottavaisuus teki käskynhaltijaan niin suuren vaikutuksen, että hän päästi tämän vapaaksi. Moni läsnäolija ilmaisi halunsa kääntyä kristityiksi.

Tykhonilla oli pelto, jonka hän oli istuttanut täyteen viiniköynnöksiä. Vähän ennen kuolemaansa hän meni katsomaan sitä ja seurasi, kuinka viininviljelijät karsivat pois kuivuneita versoja. Hän otti yhden irti leikatun verson ja nosti sen korkealle ikään kuin Kristuksen nähtäväksi pyytäen, että Hän tekisi sen eläväksi ja saisi sen tuottamaan etuajassa runsain määrin makeita rypäleitä. Sen jälkeen hän istutti verson ja vakuutti läsnäolijoille, että tämä ihme tulee jatkumaan ikuisesti ja on heille todisteena, että heidän paimenensa on läsnä ja rukoilee heidän puolestaan. Hänen kuolemansa jälkeen joka vuosi tapahtui, että rypäleet olivat raakoja vielä hänen muistojuhlansa aattona kesäkuun 15. päivänä, mutta öisen vigiliapalveluksen aikana ne kypsyivät tummiksi ja mehukkaiksi. Niiden mehua voitiin käyttää jo juhlapäivän liturgiassa ehtoollisviininä. Osan rypäleistä uskovat veivät koteihinsa omien viinitarhojensa siunaukseksi. Niitä käytettiin myös sairaiden parantamiseen.

Kun piispa Tykhon sai Jumalalta tietää lähestyvästä kuolemastaan, hän meni kaittaviensa luo näiden ollessa korjaamassa ohrasatoaan. Väki ryntäsi saamaan hänen siunauksensa, ja monet kuulivat taivaallisen äänen, joka kutsui Tykhonia taivasten valtakuntaan. Kolmen päivän kuluttua piispa, joka oli vuosien mittaan rukoillut niin monen sairaan puolesta, sairastui itse. Hän lohdutti itkevää äitiään muistuttaen tätä siitä, että maan päällä tulee elää ylösnousemuksen toivossa. Sitten hän kokosi paikalle hengelliset lapsensa, niin papit kuin maallikot. Hän puhui heille kristittyjen korkeasta arvosta, kuinka heistä on tullut Jumalan lapsia ja Kristuksen veljiä ja sisaria ja kuinka heidän tulee seurata Hänen jälkiään antamatta periksi tämän maailman houkutuksille.

Oltuaan vuoteenomana kolme päivää pyhä piispa vastaanotettiin taivaallisiin palatseihin, ja koko Kypros joutui surun valtaan. Hautajaisissa olivat mukana kaikki Kyproksen piispat ja valtava kansanpaljous. Vainajan ruumiista säteili kirkasta valoa ja huokui ihanaa tuoksua. Tämä tapahtui vuonna 425.

Lupauksensa mukaan pyhä Tykhon ei kuolemansa jälkeenkään lakannut huolehtimasta laumastaan. Hän paransi erään lepraa sairastavan naisen ja kuuromykän lapsen. Tämän vanhemmat rukoilivat pitkään lapsensa parantumisen puolesta Tykhonin hautakammiossa ja olivat jo allapäin lähdössä pois syyttäen itseään siitä, ettei heidän rukoustaan kuultu. Yhtäkkiä Tykhon ilmestyi heille papinpuvussa ja kehotti heitä jatkamaan rukoustaan. Silloin demoni alkoi höykyttää lasta ja lopulta syöksyi ulos hänestä huutaen: ”Tykhon, sinun luottamuksesi Jumalaan ajaa minut pois!” Tämän jälkeen lapsi alkoi puhua normaalisti.

Pyhä Aurelianus vihittiin Arlesin piispaksi vuonna 546 paavi Vigiliuksen aikana ja nimitettiin paavin vikaariksi Galliaan. Aurelianus perusti munkkiluostarin, johon hän toi monia reliikkejä ja jota varten hän laati luostarisäännön, ja lisäksi hän perusti nunnaluostarin. Puhtaan opin nimissä hän kirjoitti kirjeen paavi Vigiliukselle, joka oli silloin Konstantinopolissa, ja pyysi häneltä selitystä tämän ja keisari Justinianuksen välisestä kiistasta, joka liittyi Khalkedonin kirkolliskokouksen päätöksiin. Aurelianus sai paavilta rauhoittavan ja ystävällisen joskin melko epämääräisen vastauksen. Pyhä Aurelianus kuoli vuonna 551 Lyonissa. Hänen hautansa ehti jo unohtua, kunnes se löydettiin vuonna 1308.

Pyhittäjä Tiihon eli 1400-luvulla. Hän oli kotoisin Kiovasta mutta vihkiytyi munkiksi Moskovassa, todennäköisesti Ylienkeli Mikaelin ihmeen (Tšudovin) luostarissa. Rakkaus hesykastiseen elämään sai hänet myöhemmin vetäytymään asumattomaan paikkaan noin 17 kilometrin päässä Kalugasta pienen Vepreikajoen varrelle. Lähistöllä on Medynin kaupunki, minkä johdosta Tiihonia kutsutaan myös Medynilaiseksi.

Tiihon asettui kilvoittelemaan suuren tammen onttoon runkoon. Hän käytti ravinnokseen villiyrttejä ja joi vettä lähteestä, jonka hän kaivoi Vepreikajoen alkulähteille. Se tunnetaan yhä pyhittäjä Tiihonin lähteenä. Vähitellen hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita.

Ruhtinas Vasili, jolle alueen maat kuuluivat, löysi kerran metsästysretkellään Tiihonin asumuksen. Hän käski pyhittäjän poistua seudulta ja nosti kätensä huitaistakseen tätä ansalangalla, mutta samassa hänen kätensä jähmettyi paikoilleen. Ruhtinaan viha lauhtui ja hän pyysi Tiihonilta anteeksi. Pyhittäjä paransi hänet, minkä jälkeen ruhtinas pyysi Tiihonia jäämään ikuisiksi ajoiksi hänen mailleen ja rakentamaan sinne luostarin oppilaitaan varten. Hän myös lupasi antaa Tiihonille kaiken, mitä tämä tarvitsi luostaria varten. Luostarin ensimmäinen kirkko rakennettiin Tiihonin tammen lähelle ja pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Tiihonista tuli luostarin ensimmäinen igumeni ja hän johti sitä nöyrästi ja viisaasti vanhuuteensa saakka. Hän antoi henkensä Herralle vuonna 1492.

Luostari tuhoutui Venäjän sekasorron vuosien aikana 1600-luvun alussa, mutta se jälleenrakennettiin pian uudestaan. Pyhittäjä Tiihonin reliikit sijoitettiin uuteen suureen Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, jossa niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Pyhittäjä Tiihonin kaivama parantava lähde on yhä tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Pyhittäjä Tiihon syntyi Liettuan ruhtinaskunnassa ja palveli siellä sotilaana. Roomalaiskatolilaisten painostustoimiin väsyneenä hän siirtyi vuonna 1482 Liettuasta Moskovaan omistautuakseen Jumalan palvelemiseen kaikessa rauhassa. Hän jakoi omaisuutensa köyhille, vihkiytyi munkiksi ja vetäytyi Kostroman hiippakuntaan Luhajoen varrelle, maa-alueelle, jonka omisti hänen kanssaan Liettuasta paennut ruhtinas Feodor Belski.

Tiihon kilvoitteli ensin yksin, mutta sai pian seurakseen kaksi oppilasta Fotin ja Gerasimin. Kilvoittelijat viettivät ankaraa elämää. He harjoittivat mieltään ylistämällä lakkaamatta Jumalaa ja vaivasivat ruumistaan tekemällä työtä, jolla he hankkivat oman elantonsa. He eivät ottaneet keneltäkään vastaan elintarvikkeita. Jos he joutuivat äärimmäisessä puutteessa hankkimaan jotakin, he maksoivat sen käsitöillään tai Tiihonin kopioimilla kirjoilla. Pienellä yhteisöllä ei ollut hevosta. Kun maata piti kyntää, Tiihon sairauksistaan ja jalkavaivoistaan huolimatta antoi valjastaa itsensä ikeen alle ja käski oppilaidensa ohjata auraa. Nöyryydessään Tiihon ei koskaan suostunut ottamaan vastaan pappisvihkimystä.

Pyhittäjä Tiihon saavutti korkean iän ja nukkui pois rauhassa vuonna 1503. Hänen kuolemansa jälkeen hänen kilvoituspaikalleen syntyi Pyhän Nikolaoksen luostari.

Georgialainen pyhittäjämarttyyri Kaikhosro vihittiin munkiksi Jerusalemissa 1500-luvulla. Hänestä tuli innokas georgialaisen luostarielämän kehittäjä. Hän rakennutti pyhän Nikolaoksen kirkon Kristuksen haudan lähelle ja osti Pyhän ristin luostarin takaisin turkkilaisilta, minkä vuoksi häntä pidetään sen uutena perustajana.

Kaikhosron elämäkerta on säilynyt historioitsija-kirjailija arkkipiispa Timote Gabašvilin (1703–1764) ansiosta. Kuvaillessaan Jerusalemin Pyhän ristin luostarin freskoja ja muistelukirjoja piispa Timote toteaa freskojen joukossa olleen Kaikhosro Georgialaista esittävä maalaus. Muistelukirjan mukaan šaahi Abbas I kidutti pyhittäjämarttyyri Kaikhosro Georgialaisen kuoliaaksi vuonna 1612, koska tämä kunnioitti hartaasti pyhiä ikoneita.

Pyhittäjä Moisei (Mooses) syntyi vuonna 1782 hurskaaseen Putilovin kauppiasperheeseen Borisoglebskin kaupungissa Jaroslavlin läänissä ja sai kasteessa nimen Timofei. Hänen isänsä Ivan oli hyvin kirkollinen mies. Hän noudatti tarkkaan paastoja, lauloi kirkkokuorossa ja tutki Raamattua, pyhien elämäkertoja ja kirkkohistoriaa. Lapsia hän ei antanut seurakuntakouluun peläten heidän saavan siellä huonoja vaikutteita, vaan opetti heidät itse lukemaan ja kirjoittamaan.

Timofei oli perheen kymmenestä lapsesta kolmanneksi vanhin ja sai perheen muiden lasten tavoin kotona lähes luostarimaisen kasvatuksen. Kun hän oli täyttänyt 18 vuotta, isä lähetti hänet nuoremman 14-vuotiaan Joona-veljen kanssa Moskovaan tutun tavaranvuokraajan palvelukseen.

Moskovassa Timofei hankki ja luki hengellisiä kirjoja. Veljekset tutustuivat Novospasskin luostarin vanhuksiin Aleksanteriin ja Filaretiin, jotka pitivät yhteyttä pyhittäjä Paisi Velitškovskiin (15.11.). Pyrkimys luostarielämään vahvistui lopullisesti heidän sydämessään.

Yhteisestä päätöksestä veljekset menivät Sarovin luostariin. Timofei oli tuolloin 22-vuotias ja Joona 18-vuotias. Peläten, ettei isä antaisi heille siunausta luostarielämään, he kirjoittivat hänelle kirjeen ja selittivät lähteneensä isäntänsä luota palvellakseen toista Isäntää, jonka palvelukseen he olivat luvanneet astua. Vasta Sarovista he kirjoittivat avoimesti aikomuksestaan. Isä kiivastui ja käski heidän heti palata kotiin, mutta veljekset eivät näyttäytyneet kahteen ja puoleen vuoteen. Timofei meni tapaamaan isäänsä vasta tämän sairastuttua, pyysi häneltä anteeksi ja sai siunauksen palata luostariin. Joonan isä päästi luotaan vasta vuoden kuluttua monien suostuttelujen jälkeen.

Sarovissa veljekset tapasivat pyhittäjä Serafim Sarovilaisen, joka kilvoitteli erakkona metsässä. He saivat hengellistä ohjausta pyhittäjältä ja luostarin muilta vanhuksilta. Timofeilla oli kuuliaisuustehtävä luostarin leipomossa, ja lisäksi hän hoiti sairasta rakentajavanhus Jesajaa. Kolmen vuoden kuluttua Joona päätti jäädä Saroviin. Hänestä tuli aikanaan Sarovin luostarin igumeni Jesaja. Timofei puolestaan siirtyi Svenskin luostariin Orjolin hiippakunnassa. Siellä häntä ilmeisesti viehätti läheinen Roslavlin metsä, jossa kilvoitteli useita erakkoja. Vuonna 1811 Timofei liittyi erakkojen joukkoon 29 vuoden ikäisenä.

Timofei kilvoitteli erakkojen seurassa kymmenen vuotta. Paisi Velitškovskin oppilas vanhus Afanasi vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Moisei pyhittäjä Mooses Etiopialaisen mukaan. Nimenvalintaan vaikutti Timofein suuri vieraanvaraisuus, jonka hän oli perinyt äidiltään. Pyhittäjä Mooseksen elämäkerrassa (28.8.) on vieraanvaraisuudesta kertova episodi.

Moisei kilvoitteli erakkojen seurassa metsässä pienen joen varrella. He toimittivat joka päivä täydet maallikkopalvelukset. Juhlapäivinä tuli pappi toimittamaan liturgian ja jakamaan pyhän ehtoollisen. Erakot rukoilivat, tekivät käsitöitä ja viljelivät naurismaata. Kesäisin he keräsivät marjoja ja sieniä hyväntekijöille, jotka joskus lähettivät heille leipää, ryynejä ja kasvisöljyä. Ruoasta oli usein puutetta. Moisei löysi itselleen mieluisan kirjoihin liittyvän tehtävän: hän alkoi kopioida Raamattua ja teki sen seisten, koska tunsi pyhää kirjaa kohtaan niin harrasta kunnioitusta.

Monet vaarat uhkasivat erakkoja. Talvisin ympärillä ulvoi susia, ja kerran rosvojoukko hyökkäsi heidän kimppuunsa. Poliisikin ahdisteli heitä joskus. Pelottavimpia olivat myrskyt, jotka kaatoivat ikimetsän puita. Kerran kaatuva puu miltei hajotti Moisein keljan.

Vuonna 1816 Moisein seuraan lyöttäytyi nuorempi veli Aleksander, joka neljän vuoden koeajan jälkeen vihittiin munkiksi nimellä Antoni. Hänet uskottiin vanhemman veljensä ohjaukseen, ja hän pysyi tälle kuuliaisena koko loppuelämänsä. Erakkoelämässä isä Moisei kypsyi hengellisesti. Hän saavutti keskittyneisyyden, vaikenemisen, tarkkaavaisuuden ja rukouksen lahjan sekä perehtyi perusteellisesti Kirkon opetukseen ja pyhien isien kirjoituksiin.

Kun Moisei oli elänyt erakkoyhteisössä kymmenen vuotta, hän poikkesi kerran ohikulkumatkalla Optinan luostariin. Hänet esiteltiin Kalugan piispa Filaretille, joka rakasti kilvoituselämää ja suunnitteli skiitan perustamista Optinan alaisuuteen luostaria ympäröivään mäntymetsään. Hän oli kuullut Roslavlin erakoista ja tutustuminen isä Moiseihin vakuutti hänet siitä, että asia oli uskottava heille.

Piispan kutsusta isä Moisei siirtyi veljensä Antonin ja kahden muun munkin kanssa Optinaan, jossa he asettuivat luostarin mehiläistarhaan. Suurella vaivalla he raivasivat alueen, kaatoivat vuosisataiset puut ja rakensivat niistä keljan ja kirkon pyhän Johannes Kastajan kunniaksi sekä aidan alueen ympärille. Kirkko vihittiin vuonna 1822. Piispa Filaretin vieraillessa Optinassa isä Moisei pyysi häneltä siunausta vihkiytyäkseen suureen skeemaan. Piispa ymmärsi kuitenkin, että Moiseilla oli kykyjä vaativiin tehtäviin ja tarjosi hänelle pappisvihkimystä. Moisei yritti kieltäytyä, mutta hänet taivutettiin suostumaan. Niin hänet 40 vuoden ikäisenä vihittiin pappismunkiksi ja määrättiin Optinan luostarin rippi-isäksi. Kolmen vuoden kuluttua hänet valittiin luostarin johtajaksi.

Pyhittäjä Moisei johti Optinan luostaria 37 vuotta. Tuona aikana Optina nousi kukoistukseen. Veljestön määrä kasvoi moninkertaiseksi. Luostariin perustettiin hedelmätarha ja karjahovi, koottiin suuri kirjasto ja laajennettiin pääkirkkoa. Lisäksi rakennettiin kaksi uutta kirkkoa, trapesakirkko, vierastalot pyhiinvaeltajille, uusia keljoja sekä Optinan kuulu valkoinen luostarimuuri. Tärkeimpänä kaikista luostarin hengellinen elämä koheni.

Isä Moisei toteutti suuria rakennushankkeita luostarin tarpeita ajatellen, mutta myös antaakseen köyhille tilaisuuden ansaita rahaa. Joskus hän osti tarpeettomia tavaroita kalliimmalla hinnalla kuin mitä niistä pyydettiin vain auttaakseen puutteessa olevaa myyjää, tai hankki mätiä elintarvikkeita ja söi niitä itse. Luostarin vierastalossa ei ollut kiinteätä maksua, vaan jokainen yöpyjä maksoi lippaaseen minkä verran halusi. Eräs rikas kauppias ihmetteli, eikö luostarin johtaja pelännyt kaikkien yöpyvän ilmaiseksi. Moisei vastasi hänelle: ”Jos yhdeksänkymmentäyhdeksän ei maksa mitään, Jumala lähettää sadannen, joka maksaa kaikkien edestä.” Kauppiaasta tuli tämän jälkeen luostarin tukija ja hyväntekijä.

Luostariin pyrkijöiltä Moisei ei vaatinut rahalahjoituksia. Hän otti veljestöön sairaitakin, jotka eivät pystyneet tekemään paljoakaan luostarin hyväksi. Kun hänen kuolemansa jälkeen avattiin laatikko, jossa hän säilytti rahoja, siinä oli vain yksi pohjan ja seinämän väliin juuttunut lantti. ”Varmaan hän ei huomannut sitä, muuten hän olisi käyttänyt senkin köyhien hyväksi”, hänen veljensä Antoni sanoi.

Moisei kulki samaa sisäisen hengellisen työskentelyn tietä kuin Optinan ohjaajavanhus Leo (11.10.). Näiden kahden kilvoittelijan välillä vallitsi keskinäinen ymmärrys ja yksimielisyys. Moisei asetti veljestön hengelliseksi ohjaajaksi Leon rinnalle tämän oppilaan pyhittäjä Makarin (7.9.), joka jatkoi Leon työtä tämän kuoleman jälkeen. Moisein igumenikautena Optinaan tuli kuuliaisuusveljeksi Amvrosi Optinalainen, tuleva suuri ohjaajavanhus (10.10.).

Vaikka Moisei oli itse ankara paastoaja ja kilvoittelija, hän oli täynnä rakkautta ihmisiä kohtaan ja suhtautui lempeästi heidän rikkeisiinsä. Lakkaamattomien ulkonaisten huolten ja toimien keskellä hän eli salattua elämää Jumalassa ja uhrasi kaikki voimansa lähimmäisten palvelemiseen. Moisei osasi pitää itsensä salassa ihmisiltä. Siksi monet, jotka eivät tunteneet häntä hyvin, pitivät häntä hyvänä mutta tavallisena ihmisenä. Vain hengelliset ihmiset huomasivat hänen hyveidensä tuoksun ja osasivat arvostaa häntä ohjaajavanhuksena. Pyhittäjä Moisein elämän suuri ihme on Optinan luostari, joka alkoi kukoistaa Venäjän hengellisenä keskuksena.

Vähän ennen kuolemaansa pyhittäjä Moisei vihittiin suureen skeemaan. Kun tieto vihkimyksestä ja vanhuksen lähestyvästä kuolemasta levisi, hänen vuoteensa ääreen kerääntyi joukoittain ihmisiä, niin munkkeja kuin maallikkoja, jotka halusivat saada häneltä viimeisen siunauksen. Selvänäköisyyden lahja, jonka hän oli pitänyt piilossa, tuli ilmi kuolinvuoteella.

Pyhittäjä Moisei nukkui kuolonuneen vuonna 1862. Muutaman vuoden kuluttua hänen veljeään igumeni Antonia haudattaessa todettiin, että Moisein ruumis oli säilynyt maassa turmeltumattomana. Pyhittäjä Moisei kanonisoitiin paikallisesti vuonna 1996, ja vuonna 2000 hänen nimensä liitettiin Venäjän kirkon yleiseen pyhäinkalenteriin.

Marttyyripiispa Jermogen, maallikkonimeltään Georgi Dolganov, syntyi vuonna 1858 Hersonin läänissä. Hänen isänsä oli sellaisen vanhauskoisen suuntauksen pappi, joka tunnusti Venäjän virallisen kirkon.[1] Georgi suoritti oikeustieteen tutkinnon Novorossijskin yliopistossa sekä lisäksi kursseja niin matemaattisessa kuin historiallis-filologisessa tiedekunnassa. Hän oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen ja kilvoituselämä veti häntä puoleensa jo varhain. Yliopisto-opintojen jälkeen hän siirtyi Pietarin hengelliseen akatemiaan, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Jermogen. Vuonna 1892 hänet vihittiin pappismunkiksi. Seuraavana vuonna Jermogen valmistui akatemiasta ja sai nimityksen ensin Tiflisin hengellisen seminaarin apulaisjohtajaksi ja sitten rehtoriksi. Samalla hänet korotettiin arkkimandriitan arvoon.

Jermogen pyrki vastustamaan aikansa kirkonvastaista ja materialistista henkeä ja ohjasi seminaarin elämää kirkolliseen suuntaan. Hänen hengellinen valistustyönsä ei rajoittunut vain seminaarin seinien sisään, vaan hän perusti kirkollisia kouluja ja järjesti lähetystyötä sen ulkopuolellakin. Vuonna 1901 hänet vihittiin Pietarissa Kazanin katedraalissa Saratovin hiippakunnan apulaispiispaksi. Parin vuoden kuluttua hänet korotettiin koko hiippakunnan esipaimeneksi ja kutsuttiin Venäjän kirkon hallintoelimen pyhän synodin jäseneksi.

Jermogenille oli ominaista hellittämätön hengen palavuus. Hän tehosti lähetystyötä, rakennutti kirkkoja, skiittoja ja tsasounia. Luostareissa alettiin toimittaa typikonin mukaiset jumalanpalvelukset lyhentämättöminä. Hengellisiä esitteitä ja vihkosia julkaistiin ja jaettiin ilmaiseksi kansalle. Lisäksi piispa Jermogen järjesti hengellisiä luento- ja keskustelutilaisuuksia, joiden ohjelman hän suunnitteli ja joita hän myös itse johti. Hän kiersi hiippakuntansa seurakuntia ja toimitti jumalanpalvelukset niin hartaasti, että monet itkivät hengellisestä ilosta ja liikutuksesta. Joka keskiviikkoilta hän toimitti ehtoopalveluksen ja akatistoksen Vapahtajalle. Palvelukset keräsivät joukoittain uskovia ja kaikki osallistuivat lauluun.

Vuoden 1905 vallankumouksellisen liikehdinnän aikana piispa Jermogen teki kaikkensa rauhoittaakseen levotonta kansaa. Hän toimitti jumalanpalvelukset lähes päivittäin ja piti innoittuneita opetuspuheita, joissa hän selitti tapahtumien sisältöä ja kehotti ihmisiä pitämään kiinni kristinuskosta ja ortodoksisesta kirkosta. Hän muistutti, että taivasten valtakuntaan ei mennä leveästä portista vaan kaitaa tietä jokainen omaa ristiään kantaen. Hän kehotti työläisiä kokoontumaan yhteen ratkomaan uskonnollisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä ja osallistui itse näihin kokouksiin. Eräässä kokouksessa päätettiin rakentaa uusi kirkko, joka kuuluisi työläisille.

Pyhä Johannes Kronstadtilainen suhtautui suurella rakkaudella ja kunnioituksella piispa Jermogeniin. Hän sanoi olevansa rauhallinen ortodoksisen uskon suhteen, kun piispat Jermogen ja Serafim (Tšitšagov, ks. 28.11.) olivat jatkamassa hänen työtään ja taistelemassa ortodoksisuuden puolesta. Hän myös ennusti Jermogenin marttyyrikuoleman toteamalla: ”Herra aukaisee taivaan niin kuin ylidiakoni Stefanokselle ja siunaa teidät.”

Kun maallinen henki levisi yhteiskunnassa, teattereissa alettiin esittää kirkkoa halventavia ja herjaavia näytelmiä. Näin tapahtui myös Saratovissa. Piispa Jermogen yritti vetoomuksillaan saada esitykset loppumaan, mutta turhaan. Hän piti aiheesta pyhän synodin istunnossa esitelmän, joka painettiin ja jaettiin vaikutusvaltaisille virkamiehille, mutta he eivät reagoineet asiaan.

Vuoden 1911 lopussa Jermogen asettui pyhän synodin istunnossa vastustamaan yliprokuraattori Sableria, kun synodissa käsiteltiin diakonissan virkaa ja toisuskoisten vainajien muistelua. Jermogen piti käsiteltäviä asioita kanonien vastaisina, mutta Sabler ja synodin virkamiehet pysyivät kannassaan piispojen hiljaisella tuella. Jermogen ei hellittänyt, vaan kirjoitti tsaari Nikolai II:lle sähkeen ilmaisten huolensa synodin työskentelystä. Sabler puolestaan jätti tsaarille oman selvityksensä tilanteesta ja vaati erottamaan Jermogenin synodin jäsenyydestä. Tammikuun alussa tsaari allekirjoitti Jermogenin erokirjan ja määräsi hänet palaamaan viikon sisällä omaan hiippakuntaansa. Jermogen oli kuitenkin sairaana ja pyysi Sablerilta kolmen päivän lisäaikaa, mihin tämä ei suostunut. Saatuaan kuulla, että Jermogen oli yhä Pietarissa, Sabler pyysi tsaaria erottamaan hänet hiippakunnan johdosta ja karkottamaan Žirovitsin luostariin, mihin tsaari suostui.

Žirovitsin luostarissa Jermogen eli kilvoittelijan elämää. Lähiseudun kansaa kokoontui hänen toimittamiinsa jumalanpalveluksiin. Muutaman vuoden kuluttua tsaari Nikolai II, joka oli viety vartioituna Tobolskiin Siperiaan, pyysi välittämään piispa Jermogenille maahankumarruksen ja anteeksipyynnön viraltapanon johdosta. Vastineeksi Jermogen lähetti tsaarille maahankumarruksen ja pyysi hänkin anteeksi.

Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 Jermogen nimitettiin Tobolskin hiippakunnan piispaksi. Hänen puhtaan uskonsa valo alkoi heti loistaa kaikkien nähtävänä. Hän huolehti erityisesti rintamalta palaavista sotilaista, joiden mielen kommunistinen propaganda oli turmellut ja jotka vallanpitäjien silmissä sopivat yllytettäviksi mihin hyvänsä veritekoihin.

Tammikuussa 1918 julkaistiin asetus kirkon ja valtion erosta. Käytännössä se merkitsi uskovaisten jättämistä lainsuojattomiksi. Piispa Jermogen painatti lehtisiä, joissa hän vetosi kansaan: ”Kristityt veljet! Kohottakaa äänenne puolustamaan apostolista uskoa ja kirkon pyhiä aarteita. Varjelkaa sielunne aarretta, omantunnon vapauttanne. Mikään valta ei voi vaatia teiltä sellaista, mikä on vastoin uskoanne ja uskonnollista omaatuntoanne!” Tämän jälkeen bolševikit alkoivat valmistautua piispan pidättämiseen.

Jermogen määräsi suuren ristisaaton toimitettavaksi palmusunnuntaina 15.4.1918. Vigilian aikana hän piti puheen, jossa hän sanoi: ”En ole puuttunut, en puutu enkä tule puuttumaan politiikkaan. Väheksyn sitä, sillä pidän sitä suunnattoman paljon alempiarvoisena kuin Kristuksen korkeata opetusta. Pyydän vain, etteivät valtaapitävät koskisi Jumalan kirkkoon eivätkä rukoustilaisuuksiin.”

Myöhemmin samana iltana Jermogen sanoi eräälle ystävälleen: ”En odota heiltä armoa. He tappavat minut, eikä siinä kaikki, he kiduttavat minua, mutta minä olen valmis, olen valmis vaikka heti. En pelkää enkä murehdi omasta puolestani. Mutta suren kaupunkia, pelkään ihmisten puolesta: mitä he tekevät heille?” Tämän sanottuaan hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä, meni ikkunan ääreen ja alkoi piispallisella siunauksella siunata kaupunkia ja sen asukkaita kaikkiin suuntiin − niin uskovia kuin vainoajia ja omia murhaajiaankin.

Ristisaattoon osallistui Jermogenin määräyksestä koko kaupungin papisto ja siihen kokoontui paljon kansaa. Puna-armeijan jalka- ja ratsuväkijoukot seurasivat saattoa koko matkan ajan. Ristisaaton palatessa keskustaan väki alkoi hajaantua. Silloin sotilaat hajottivat loppujoukon ja pidättivät piispa Jermogenin. Joidenkin onnistui nousta kellotorniin ja soittaa hälytyssoitto, mutta sotilaat avasivat tulen ja pakottivat soittajat laskeutumaan.

Jermogen vietiin Jekaterinburgin vankilaan. Vaikeista vankilaoloista huolimatta hän oli henkisesti reipas ja rukoili paljon. Erään vanhan vartijan kautta hän onnistui pitämään kirjeyhteyttä ulkomaailmaan. Paikallinen kansankomissaarien neuvosto vaati sadantuhannen ruplan takuusummaa hänen vapauttamisestaan, mutta huomattuaan, ettei sellaista summaa ollut mahdollista saada, pienensi sen kymmeneentuhanteen ruplaan. Eräs kauppias Polirušev lahjoitti tarvittavan summan. Kun papiston kolmen hengen delegaatio toi sen viranomaisille, heille annettiin kuitti, mutta Jermogenin vapauttamisen sijaan heidät itsensäkin vangittiin ja nähtävästi heidät surmattiin jo ennen Jermogeniä.

Toisena helluntaipäivänä eli Pyhän Hengen päivänä Jermogen sai luvan osallistua ehtoolliseen vankisellissään. Seuraavana päivänä hänet vietiin muutamien muiden vankien kanssa rautatieasemalle ja siirrettiin Tjumenin junaan. Juna saapui perille kesäkuun 13. päivän vastaisena yönä. Vangit siirrettiin höyrylaivaan. Seuraavana päivänä vangit piispa Jermogenia ja pappi Pietari Karelinia lukuun ottamatta ammuttiin rannalla. Heidät siirrettiin toiseen laivaan, johon astuessaan Jermogen kuiskasi luotsille: ”Viekää, hyvä kristitty, koko suureen maailmaan pyyntö rukoilla puolestani Jumalaa.” Laivassa vangit suljettiin likaiseen ja pimeään tyrmään. Keskiyöllä bolševikit veivät isä Pietarin kannelle ja heittivät hänet jokeen köytettyään häneen painoksi kaksi suurta graniittikiveä. Puolen tunnin kuluttua piispa Jermogenia odotti sama kohtalo. Viimeiseen hetkeen asti hän rukoili. Kun pyövelit köyttivät häntä kiveen, hän siunasi heidät. Sitten hänet heitettiin veteen. Villi hohotus kaikui veden loiskeen yllä.

Pyhän Jermogenin ruumis ajautui joen rantaan, josta Usolskojen kylän asukkaat löysivät sen heinäkuun 3. päivänä ja hautasivat löytöpaikalle. Heinäkuun loppupuolella puna-armeijan vetäydyttyä alueelta ruumis nostettiin haudasta. Se vietiin Tobolskiin, jossa toimitettiin juhlallinen hautauspalvelus ja pyhän piispan ruumis haudattiin kaupungin katedraaliin tehtyyn hautaholviin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä pappismarttyyri Isauros ja hänen toverinsa Basileios ja Innokentios olivat kotoisin Ateenasta. Vuonna 284 he lähtivät Apolloniaan (nyk. Albaniassa) ja nähtyään enkelin ilmestyksen asettuivat luolaan viettämään askeettista elämää. Kolme nuorta kristittyä, Felix, Ermeias ja Peregrinos, löysivät heidät pian ja alkoivat tuoda heille kaikkea mitä he tarvitsivat Isaurokselta saamaansa hengellistä ravintoa vastaan. Jonkin ajan kuluttua nuorukaisetkin antoivat omaisuutensa köyhille ja liittyivät kilvoittelijoiden seuraan.

Kun nuorukaisten vanhemmat eivät saaneet poikiaan palaamaan epäjumalanpalveluksen pimeyteen, he ilmiantoivat koko joukon Apollonian prefektille Tripontiukselle. Tämä pidätytti Felixin, Ermeiaksen ja Peregrinoksen ja yritettyään turhaan suostutella heitä luopumaan Kristuksesta mestautti heidät. Isauros, Basileios ja Innokentios luovutettiin prefektin pojan Apolloniuksen käsiin, joka kidutti heitä tulella, vedellä ja miekalla. He eivät ainoastaan kestäneet kidutuksia vaan saivat monia kääntymään kristinuskoon, muun muassa tunnetun senaattoriperheen pojat Rufuksen ja Rufinuksen.

Lopulta myös pappi Isauros, Basileios ja Innokentios mestattiin, jolloin hekin voittivat itselleen marttyyrien kruunut. Kuuden marttyyrin haudalla alkoi tapahtua ihmeitä. Sairaita parantui, ja demonit, kuolema ja kiusaukset pakenivat.

Pyhä Filoneides oli Kurionin piispa Kyproksen eteläosassa. Diocletianuksen vainojen aikana hänet pidätettiin ja heitettiin vankilaan yhdessä pappi Aristokleen, diakoni Demetrianoksen ja lukija Athanasioksen (23.6.) kanssa heidän tunnustettuaan uskonsa Kristukseen.

Kun hänen toverinsa oli teloitettu, Filoneides sai tietää, että Diocletianus oli antanut eräille turmeltuneille pakanoille käskyn tehdä mitä häpeällisimpiä tekoja kristityille ennen kuin heidät surmataan. Silloin Filoneides kiipesi vaikeroiden korkealle paikalle, rukoili pää viitallaan peitettynä pitkän aikaa ja hyppäsi sitten syvyyteen ja antoi sielunsa Herran käsiin.

Pakanat hakivat heti Filoneideksen ruumiin, sulloivat sen säkkiin ja heittivät mereen, jotta kristityt eivät voisi kunnioittaa hänen jäännöksiään. Filoneides ilmestyi kahdelle kristitylle maantiellä kaukana kaupungista. Alastomana, kruunu päässään ja sauva kädessään hän juoksi heidän edellään jättäen miellyttävän tuoksun jälkeensä ja sanoi: ”Kiitän Sinua, oi Kristukseni, sillä Sinussa minä olen ollut voitokas ja saavuttanut taivaan portit!” Kun he lähestyivät kaupunkia, Filoneides katosi ja miehet löysivät hänen ruumiinsa, joka oli ajautunut rantaan. He hautasivat pyhän Filoneideksen kunniallisesti. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina.

Pyhät veljekset Manuel, Sabel ja Ismael olivat ylhäisen persialaisperheen poikia. Heidän äitinsä oli kristitty ja heidän opettajanaan oli toiminut kristitty pappi. Persialaisten hallitsija kuningas Alamundar[1] arvosti nuorukaisia, ja kun Bysantin keisari Julianos Luopio (361–363) tahtoi solmia rauhan Persian kanssa, Alamundar lähetti heidät edustajikseen rauhanneuvotteluihin.

Neuvottelijat otettiin vastaan Konstantinopolissa suurella kunnioituksella, ja Julianos kutsui heidät loisteliaaseen juhlaan, jonka aikana hän uhrasi jumalille. Koko Julianoksen hoviväki osallistui uhrimenoihin. Nuoret persialaiset kääntyivät kuitenkin inhoten poispäin ja vetäytyivät nurkkaan rukoilemaan Herraa valaisemaan tiedon valolla harhaan joutuneet. Kun heitä tultiin hakemaan uhrimenoihin, he ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli solmia rauhansopimus valtakuntien välille eikä mukautua luopiohallitsijan tahtoon kieltämällä kristillisen uskonsa.

Kun keisari Julianos kuuli tästä, hän vangitutti veljekset heti huolimatta siitä, että he olivat vieraan maan lähettiläitä. Seuraavana päivänä heidät tuotiin hänen eteensä. Keisari ylisti heille persialaisten uskontoon kuuluvaa tulen ja auringon palvontaa. Mutta nuoret lähettiläät vastasivat hänelle tulkin välityksellä, että he olivat Jeesuksen Kristuksen seuraajia eikä mikään mahti maailmassa saisi heitä palaamaan esi-isiensä mielettömiin kulttimenoihin. Ikinä he eivät suostuisi palvomaan luotua Luojan sijaan.

Tämän kuultuaan keisari antoi kiduttaa heitä piittaamatta heidän asemastaan diplomaatteina. Neljä sotilasta ruoski heitä ja heidän kätensä naulattiin paaluun. Heidän ihoaan raastettiin rautanauloilla. Kristuksen kärsimyksiin keskittyen pyhät marttyyrit rukoilivat, että Herra auttaisi heitä kestämään kidutukset. Silloin Herran enkeli ilmestyi heille ja paransi heidän haavansa, ja heidän voimansa uudistuivat. Kun heidät vietiin uudelleen Julianoksen eteen, he julistivat olevansa ilomielin valmiita kestämään lisää kidutuksia.

Keisari Julianos otti Sabelin ja Ismaelin erilleen ja yritti saada heidät horjumaan syyttämällä heidän veljeään. Mutta kun sekään ei onnistunut, hän määräsi lisää kidutuksia. Heidän kylkiään kärvennettiin soihduilla, mutta he eivät tunteneet tuskaa, sillä niin suuri oli heidän ilonsa siitä, että he saivat osallistua Kristuksen kärsimyksiin. Kovalla äänellä he julistivat Kristuksen voimaa. Keisari lähestyi Manuelia, mutta tämäkään ei kiinnittänyt mitään huomiota hänen panetteluihinsa vaan sanoi: ”Miksi vaivaudut, mieletön? On aivan turha yrittää erottaa meitä kolmea. Me olemme uskossa yhdistyneet Pyhään Kolminaisuuteen, ja mitä yksi meistä sanoo, se on myös toisten kahden varma vakaumus. Mikään ei saa meitä muuttamaan mieltämme. Me emme vaihda ikuisia hyvyyksiä turhiin ja ohimeneviin!”

Keisari ymmärsi, ettei mitään ollut tehtävissä. Päinvastoin veljesten kestävyys voisi saada vielä muitakin kääntymään kristinuskoon. Niinpä hän määräsi, että heidän päähänsä ja olkapäihinsä oli iskettävä nauloja ja heitä oli kärvennettävä tulella ja ammuttava nuolilla.

Kaiken tämän jälkeen henkitoreissaan olevat marttyyrit vietiin jyrkälle rinteelle Konstantinopolin itämuurin ulkopuolelle, missä heidät mestattiin. Sitä ennen he jaksoivat kuitenkin vielä kiittää Herraansa ja saivat kuulla Hänen äänensä. Heti kun he olivat vetäneet viimeisen henkäyksensä, maahan repesi halkeama, joka suojeli heidän ruumiitaan kaksi päivää, niin etteivät pakanat löytäneet niitä. Sen jälkeen ruumiit tulivat näkyville, ja kristityt pystyivät hautaamaan ne. Myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko, jossa pyhät marttyyriveljekset tekivät paljon ihmeitä.

Abba Pior Sketisläinen luopui jo nuorena maailmasta ja vetäytyi syvälle autiomaahan Sketiksen lähelle Egyptissä. Löydettyään sieltä pahaenteisenä pidetyn aution paikan hän rakensi sinne majan. Maata kaivamalla hän löysi vettä, mutta se oli niin katkeraa, ettei kukaan muu voinut juoda sitä. Abba Pior sinnitteli siellä kuitenkin viisikymmentä vuotta.

Abba Pior söi kävellessään, koska ei halunnut nauttia ruoasta vaan piti sitä toisarvoisena. Hänen vanha sisarensa halusi nähdä hänet mutta ei pystynyt enää matkustamaan hänen luokseen vaan pyysi, että piispa käskisi Pioria tulemaan hänen luokseen. Abba Pior totteli ja meni sisarensa luokse seuralaisen kanssa, joka ilmoitti hänen tulostaan. Kun ovi avautui, abba Pior sulki silmänsä ja huusi: ”Minä olen Pior, sinun veljesi, minä se olen. Katso minua niin paljon kuin tahdot.” Hän kieltäytyi menemästä sisälle, ja rukoiltuaan talon kynnyksellä hän palasi autiomaahan.

Kerrotaan myös, että abba Pior meni kolmena peräkkäisenä kesänä auttamaan maatyöläisiä sadonkorjuutöissä mutta katosi aina ennen kuin hänelle ehdittiin maksaa palkkaa. Maanomistaja ei halunnut tehdä hänelle vääryyttä vaan lähti etsimään häntä autiomaan luostareista. Kun hän lopulta löysi abba Piorin, vanhus käski hänen lahjoittaa palkan kirkolle.

Eräänä päivänä Sketiksen isät kokoontuivat tuomitsemaan munkkiveljeä, joka oli langennut vakavaan syntiin. Abba Pior pysyi vaiti heidän keskustellessaan tapauksesta, otti sitten säkin, täytti sen hiekalla ja nosti sen hartioilleen. Sitten hän pani hiukan hiekkaa pieneen pussiin, jota hän piteli edessään. Kun häneltä kysyttiin, mitä tämä tarkoitti, hän sanoi: ”Tämä säkki, joka on täynnä hiekkaa, ovat minun monet syntini, jotka minä olen jättänyt taakseni, ja tässä pussissa ovat minun veljeni vähäiset synnit, jotka minä asetan eteeni tuomitakseni ne! Eikö olisi parempi tehdä päinvastoin?” Isät ottivat opikseen ja tajusivat, että abba Pior oli valinnut pelastuksen tien.

Abba Pior nukkui pois rauhassa Herran valitsemalla hetkellä. Hänen on täytynyt elää ennen 400-luvun puoltaväliä, koska kirkkohistorioitsija Sozomenos (k. n. 448) kertoo hänestä.

Hypatios syntyi kristittyyn perheeseen Fryygiassa vuonna 366 ja sai kristillisen kasvatuksen. Jo nuoresta pitäen hän tunsi halua vetäytyä kilvoituselämään. Hänen isänsä oli hyvin ankara. Kerran kun Hypatios oli jo kahdeksantoistavuotias, isä taas kerran pieksi hänet. Silloin hän lähti kotoaan. Vaellettuaan kaksi päivää hän meni kirkkoon, jossa hän kuuli Kristuksen sanat: ”Jokainen, joka minun nimeni tähden on luopunut talostaan, veljistään tai sisaristaan, isästään, äidistään tai lapsistaan tai pelloistaan, saa satakertaisesti takaisin ja perii iankaikkisen elämän.”[1] Sanat tekivät häneen syvän vaikutuksen ja muuttivat hänen pakomatkansa lennoksi kohti Jumalaa.

Hypatios kulkeutui joidenkin ihmisten mukana Traakiaan, jossa hän sai töitä lammaspaimenena. Kerran eräs pappi kuuli hänen laulavan kauniilla äänellä ja pyysi hänet laulajaksi kirkkoonsa.

Kaksi vuotta Hypatios vietti itsekseen harrasta ja vaatimatonta elämää. Sitten lähitienoille asettui kilvoittelemaan Joona-niminen armenialainen sotilas, joka oli luopunut maailmasta ja omistautunut rukouselämään. Hypatios kiinnostui hänestä ja muutamien muiden hurskaitten miesten kanssa alkoi käydä hänen luonaan. Lopulta hän jäi kilvoittelemaan yhdessä Joonan kanssa.

Joonan ja Hypatioksen luostariyhteisö kasvoi nopeasti, ja pian munkkeja oli jo 80. Hypatios rakennutti heille luostarin, joka tunnettiin nimellä Halmyrissa. He linnoittivat sen, jotteivät alueelle hyökkäilevät hunnit päässeet sitä tuhoamaan.

Hypatios oli luostarin ankarin kilvoittelija. Hän söi vain joka viides päivä, ja kerran hän lihallisten himojen häntä ahdistaessa oli syömättä viisikymmentä päivää. Kun veljet kertoivat tästä Joonalle, tämä kokeili hänen kuuliaisuuttaan pyytämällä häntä juomaan kupillisen viiniä kaikkien läsnä ollessa.

Kun Hypatiosta pyydettiin opettamaan veljiä, hän kieltäytyi sanoen, että oli luopunut maailmasta ollakseen kaikkien palvelija. Langeten igumenin jalkoihin hän pyysi tätä antamaan hänelle kuuliaisuustehtäväksi huolenpidon sairaista. Siunauksen saatuaan hän ei tyytynyt parantamaan vain luostarin veljiä, vaan kokosi kaukaakin sairaita ja toi heidät luostarin porttirakennukseen. Sijoitettuaan heidät luostarin sairaalaan hän sitoi heidän haavansa ja siunasi heitä ristinmerkillä niin, että monet paranivat.

Goottien valloitettua alueen suuri määrä paikallisia asukkaita pakeni luostarin turviin. Igumeni Joonan oli pakko lähteä Konstantinopoliin pyytämään heille ruokatarvikkeita. Pian tämän jälkeen Hypatios päätti lähteä pois luostarista kahden munkin Timoteoksen ja Mokhionin kanssa etsimään rauhallista paikkaa, jossa he voisivat omistautua kokonaan rukouselämälle. Heitä kiinnosti Konstantinopolin lähellä Bosporinsalmen Aasian puoleisella rannalla Khalkedonissa sijainnut Rufinoksen luostari, jota asuttaneet egyptiläiset munkit olivat poistuneet kymmenisen vuotta aikaisemmin jättäen rakennukset rappeutumaan. Hypatios asettui sinne hengellisten lastensa kanssa. He elivät hyvin köyhästi viljellen itse ruokatarvikkeensa. Vähitellen munkkeja tuli lisää ja olot kohentuivat.

Paholaisen vaikutuksesta Hypatioksen ja Timoteoksen välille kuitenkin puhkesi riita. Lopputuloksena Hypatios päätti luopua yhteisön johtamisesta ja palata Joonan luostariin. Siellä hän alkoi viettää hesykastista elämää muista erillään. Kerran Joona tuli asioimaan Konstantinopoliin, mutta sairastui siellä ja pyysi Hypatiosta tulemaan luokseen parantamaan hänet. Niin tapahtui, ja tervehdyttyään Joona kutsui paikalle myös Timoteoksen. Hän sai aikaan sovinnon Hypatioksen ja Timoteoksen välillä. Hypatios palasi takaisin Rufinoksen luostariin. Siellä olevat veljet valitsivat hänet ohjaajakseen. Tämä tapahtui vuonna 406.

Hypatios pyrki olemaan ”kaikkea kaikille” ja järjesti noin 50-päisen luostarin elämän pyhien isien säännösten mukaiseksi. Työ ja rukous vuorottelivat munkkien päiväohjelmassa. Jokaiselle annettiin viikoksi kerrallaan oma kuuliaisuustehtävä. Joka päivä he menivät seitsemän kertaa päivässä luostarin kappeliin, jossa he lauloivat yhteensä sata psalmia ja sata rukousta. Opetuspuheissaan Hypatios korosti heille Jumalan ja lähimmäisten rakastamisen merkitystä. Hän kehotti veljiä jäljittelemään enkeleitä, jotka seisovat Jumalan edessä ja ylistävät Häntä. Hän muistutti heille, että vastaukset kaikkiin kysymyksiin löytyvät pyhästä Raamatusta, ja sanoi itsekin hyötyvänsä niistä neuvoista, joita antoi toisille.

Luostariveljien lisäksi Hypatios toimi myös monen maallikon hengellisenä isänä. Hänestä tuli Jumalan viisauden täyttämä hengellinen lääkäri koko maalle. Hän oli Jobin tapaan ”sokealle silmä, rammalle sauva, köyhille isä”.[2] Kerran enkeli varoitti häntä tulevasta nälänhädästä. Hän täytti luostarin varastot ääriään myöten ruokatarvikkeilla, joita hän sitten nälänhädän aikana jakoi tarvitseville. Hänellä oli myös parantamisen armolahja, jonka hän yritti kätkeä laittamalla sairaiden päälle haudekääreitä, että he luulisivat niiden olevan paranemisen syynä.

Hypatios vihittiin papiksi ja hän palveli sunnuntaisin Pyhien apostolien kirkossa. Liturgiaa toimittaessaan hän korotti äänensä Jumalan puoleen tavalla, joka sai kaikki liikuttumaan. Pyhittäjä Isaakios (30.5.), Konstantinopolin munkkien isähahmo, kävi usein keskustelemassa Hypatioksen kanssa. Myös pyhä Johannes Krysostomos osoitti hänelle kiintymystään.

Hypatios itse poistui harvoin luostaristaan. Mutta kun hän kuuli, että joissakin paikoissa palvotaan vielä epäjumalia ja pyhiä puita, hän kiiruhti sinne heti oppilaidensa kanssa. He heittivät epäjumalanpatsaat menemään ja opettivat paikallisille evankeliumin totuutta.

Kun Nestorios valittiin Konstantinopolin patriarkaksi, Hypatios sai ennalta tietää, ettei Nestorios toimisi tehtävässään kolmea vuotta pitempään. Heti kun Nestorios alkoi opettaa vääristynyttä oppiaan, Hypatios poisti hänen nimensä Pyhien apostolien kirkon esirukouskirjasta.

Hypatioksen vaikutusvallasta ja tietystä kiihkomielisyydestä kertoo myös se, että vuonna 434 hän onnistui pysäyttämään suunnitelman aloittaa uudelleen olympiakisojen järjestäminen. Keisari Konstantinos Suuri oli lakkauttanut niiden pitämisen epäjumalien palvontarituaalien takia, mutta nyt kristitty keisari olisi ollut valmis aloittamaan epäjumalanpalveluksesta vapaat kisat, jotka olisi pidetty Khalkedonissa.

Ajan myötä Hypatioksen vaikutusvalta levisi kaikkialle. Pyhän Dalmatoksen (3.8.) kuoleman jälkeen keisari Teodosios II vieraili Hypatioksen luona kahdesti ja kirjoitti hänelle kirjeitä kuin omalle isälleen pyytäen hänen neuvojaan. Keisarin sisaret, kolme prinsessaa, tulivat myös pyytämään hänen siunaustaan ja kuulemaan hänen opetustaan. Hypatios suojeli rohkeasti vainottuja Jumalan miehiä. Niinpä hän esimerkiksi majoitti luostariinsa pyhän igumeni Aleksanterin (23.2.), joka tunnetaan lisänimellä ”Aina valvova”, ja tämän munkit, kun heidät oli epäoikeudenmukaisesti karkotettu omasta luostaristaan pääkaupungista. Hän piti heitä luonaan, kunnes he löysivät uuden paikan mihin asettua.

Kun Hypatios oli täyttänyt 80 vuotta, hän oli antanut Jumalan käsiin jo 80 oppilastaan, jotka olivat lähteneet tästä maailmasta ennen häntä. Viimeisten kolmen kuukautensa ajaksi hän keskittyi antamaan viimeisiä ohjeitaan veljestölleen. Hän ennusti, että suuret onnettomuudet tulevat hyvin pian kohtaamaan keisarikuntaa. Viisi päivää sairastettuaan hän kutsui veljet yhteen ja jakoi heille pyhän ehtoollisen veisaten psalminjaetta ”iloiten laulakaa Herralle” (Ps. 95:1). Sen jälkeen Hypatios siunasi heidät ja nukkui heti rauhassa kuolonuneen. Tämä tapahtui vuonna 446.

Pyhä Hypatios haudattiin luostarin kappeliin suuren itkevän väkijoukon saattaessa häntä. Hänen ennustuksiensa mukaisesti pian hänen lähtönsä jälkeen kovat raesateet tuhosivat sadon, maanjäristykset saivat aikaan paljon vahinkoa ja hunnit autioittivat yli 70 kaupunkia Traakiassa.

Pyhä Botulf syntyi Itä-Angliassa 600-luvun alkupuolella. Hän matkusti veljensä Adulfin kanssa Pohjois-Galliaan nykyisen Belgian alueelle oppimaan luostarielämää ja kristillistä täydellistymistä pyhien isien hengessä. Vuosisadan puolivälissä hän palasi kotisaarelleen ja sai kuninkaalta maata Icanhosta luostarin rakentamiseen. Botulfista tuli yksi tärkeimmistä kristinuskon levittäjistä tuon ajan Englannissa.

Kaikki rakastivat pyhää Botulfia, koska hän oli nöyrä ja hyväntahtoinen. Hän opetti hyveitä omalla käytännön esimerkillään. Hän kiitti Jumalaa kaikesta ja uskoi myös vastoinkäymisten vaikuttavan Jumalaa rakastavien parhaaksi.

Botulf nukkui pois vuonna 680. Tanskalaiset tuhosivat hänen perustamansa luostarin, mutta hänen reliikkinsä säilyivät ja niitä jaettiin useampiin kirkkoihin. Pyhälle Botulfille omistettiin keskiajan Englannissa noin 70 kirkkoa.

Pyhä Moling[1] syntyi 600-luvun alussa Kaakkois-Irlannin Wexfordissa. Hän kilvoitteli munkkina lähiseudulla Glendaloughin luostarissa ja myöhemmin perusti oman luostarinsa Barrowjoen varrelle. Sittemmin hänestä tuli Feirnsin piispa.

Moling oli arvostettu oikeamielisyytensä ja ihmisrakkautensa takia. Kun kansa kärsi kovasta verotuksesta, Moling puhui heidän puolestaan ja vetosi kuninkaaseen, joka suostui lieventämään alueen verotusta.

Moling tunnettiin viisaana ja henkevänä ajattelijana, joka tunsi tulevia tapahtumia etukäteen. Hän myös kirjoitti gaelinkielistä runoutta. On säilynyt 800-luvun evankeliumikirja,[2] joka on kopioitu pyhän Molingin tekemästä kopiosta.

Pyhä Moling on erityisen kuuluisa siitä, että eläimet söivät hänen kädestään. Hänellä oli lemmikkinä kettu. Kerran se vei luostarista kanan. Moling nuhteli kettuaan, joka tuli silminnähden surulliseksi siitä, että hänen isäntänsä oli hänelle vihainen. Kettu lähti lähistöllä olevaan nunnaluostariin, nappasi sieltä suuhunsa kanan ja toi sen elävänä Molingille. Tämä katsoi kettua hämmentyneenä ja sanoi hymyillen: ”No, nyt olet sovittanut varkautesi. Mutta vie kana nyt takaisin omistajilleen vahingoittumattomana, ja tästedes elät varastelematta, niin kuin muutkin eläimet!” Kettu kiikutti kanan takaisin nunnaluostariin kaikkien katsoessa ihmeissään.

Kerran veljestö toi Molingin luokse toisen ketun ja sanoi sen napanneen kirjan ja piilottaneen sen jonnekin; he olivat saaneet ketun kiinni, kun se oli jäänyt syömään hunajaa. Moling käski päästää irti ketusta ja sanoi tälle: ”Sinä pikku juonittelija, mene nyt ja tuo minulle se kirja, ja nopeasti.” Vähän ajan kuluttua kettu palasi kirja hampaissaan ja kävi nöyrästi pitkälleen Molingin eteen. ”Nouse ylös, älä pelkää”, pyhä mies sanoi, ”mutta älä enää ikinä koske kirjaan!” Kerrotaan, että sen jälkeen kettu pakeni heti kun sille vain näytettiin kirjaa.

Pyhä Moling nukkui pois vuonna 697. Hänen kunnioituksensa levisi nopeasti, ja hänen juhlapäivänsä sanottiin olevan ”kirkas aurinko kansalle”.

Pyhä marttyyri Šalva oli Akhaltsikhen herttua Etelä-Georgiassa. Kuningatar Tamaran (1.5.) hallituskaudella hänestä tuli sisäministeri, joka myötävaikutti Şəmkirin (1195) ja Basianin (1203) taistelujen loistaviin voittoihin. Kun Keski-Aasian Khwarezmin[1] ruhtinas Djalal el-Din päätti hyökätä Georgiaan, Šalva ja hänen veljensä Johannes asettuivat kristillisen armeijan etunenään taistellakseen hänen joukkojaan vastaan Armenian Garnissa. Johannes kaatui taistelussa ja Šalva joutui vangiksi haavoittuneena.

Djalal el-Din suhtautui Šalvaan kunnioittavasti ja piti häntä noin vuoden ajan ”kunniavankinaan”. Šalva palveli uskollisesti islamilaista herraansa, mutta kun tämä vaati häntä kääntymään islamiin, hän kieltäytyi jyrkästi. Kidutuksista huolimatta Šalva pysyi päättäväisesti kannassaan, ja lopulta ruhtinas surmautti hänet yhdessä toisten kristittyjen kanssa 17.6.1227.

Pyhittäjä Ananias kilvoitteli Novgorodissa Pyhittäjä Antoni Roomalaisen luostarissa 1500-luvulla. Hän oli taitava ikonimaalari. 33 vuoteen hän ei kertaakaan astunut luostarin muurien ulkopuolelle. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1581.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Leontios oli kotoisin Kreikan alueelta. Hän palveli Rooman valtakunnan armeijassa keisari Vespasianuksen aikana (n. 69–79) ja tuli kuuluisaksi urhoollisuudestaan. Kun armeija oleili Foinikian Tripolissa, Leontios antoi sen ruokavarastoista apua myös köyhille, sillä kristittynä hän ei kestänyt nähdä heidän kurjuuttaan. Foinikian maaherra Adrianokselle kanneltiin tästä. Hän lähetti tribuuni Hypatioksen kahden sotilaan kanssa pidättämään Leontioksen siihen saakka, kunnes itse saapuisi kaupunkiin. Matkalla Hypatios kuitenkin sairastui korkeaan kuumeeseen. Yöllä enkeli ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Jos tahdot parantua, kutsu kolme kertaa avuksesi Leontioksen Jumalan nimeä.” Hypatios teki niin ja parani heti.

Kun Hypatios seuralaisineen saapui seuraavana päivänä Leontioksen luo, tämä otti heidät ystävällisesti vastaan esittäen ensin olevansa sen miehen ystävä, jota he etsivät. Hän kutsui heidät kotiinsa ja osoitti heille suurta vieraanvaraisuutta. Aterian jälkeen Hypatios näytteli hänkin ystävyyttä ja pyysi kesti-isäntäänsä esittelemään hänelle Leontioksen, jota hän kutsui ystäväkseen ja jumalien ystäväksi. Silloin Leontios heidän hämmästyksekseen totesi itse olevansa heidän etsimänsä mies. Hän sanoi olevansa Kristuksen sotilas, joka ei tahdo olla missään tekemisissä inhottavien epäjumalien kanssa. Tämän kuultuaan Hypatios ja toinen sotamiehistä nimeltä Teodulos lankesivat heti hänen jalkoihinsa ja pyysivät häntä vapauttamaan heidät epäjumalten palvelemisen saastasta sekä yhdistämään heidätkin Kristukseen. Kun Leontios rukoili heidän puolestaan, taivaalta alkoi sataa vettä. Sitä tarvittiin, jotta kaste saatiin järjestettyä.

Kasteen jälkeen Hypatios ja Teodulos kulkivat valkoisissa kastepuvuissaan kynttilät kädessä kaupungin keskustaan. Pakanat tuijottivat heitä vihamielisesti. Kun maaherra Adrianos saapui seuraavana päivänä kaupunkiin, hän vangitutti heidät kaikki kolme. Leontios rohkaisi kumppaneitaan kestämään iloiten koettelemukset, jotka johtaisivat heidät ikuiseen elämään. Yöllä he rukoilivat ja lauloivat yhdessä psalmeja.

Aamulla heidät vietiin maaherra Adrianoksen eteen. Leontios ilmoitti olevansa todellisen voittamattoman Valon lapsi ja Kristuksen sotilas. Vimmastunut maaherra määräsi, että hänen luunsa oli rikottava raipaniskuilla. Lyönneistä huolimatta pyhä Leontios pysyi horjumattomana ja lopulta hänet vietiin takaisin vankilaan. Sen jälkeen tuomioistuimen eteen saapuivat Hypatios ja Teodulos. Maaherra kysyi heiltä, miksi he olivat pettäneet keisarin. He vastasivat olevansa vastedes taivasten Valtiaan sotajoukoissa eikä mikään maailmassa saisi heitä enää palaamaan epäjumalten palvelijoiksi. Hypatios sidottiin kuulustelun jälkeen halstariin, jossa hänet poltettiin elävältä, ja Teodulosta iskettiin toistuvasti miekalla. Kidutusten aikana ei kummankaan suusta päässyt muuta huutoa kuin: ”Herra armahda!” Lopuksi maaherra määräsi heidät mestattaviksi.

Seuraavassa kuulustelussa maaherra uhkaili Leontiosta samoilla kidutuksilla, jotka olivat tulleet hänen seuralaistensa osaksi. Tähän Leontios vastasi, että kidutukset olivat heidän kruununsa ja takasivat heille iankaikkisen voiton. Hänet levitettiin pitkälleen maahan ja neljä sotilasta sai tehtäväksi lyödä häntä kepeillä. Kun kuuluttaja julisti: ”Näin rangaistaan niitä, jotka nousevat keisaria ja jumaliamme vastaan”, Leontios huusi: ”Te voitte tuhota minun ruumiini, mutta ette onnistu voittamaan minun sieluani!” Häntä kärvennettiin, mutta hän pysyi hiljaa rukouksessa silmät kohotettuina kohti taivasta. Sitten hänet ripustettiin maaherran määräyksestä ruoskittavaksi pää alaspäin ja iso kivi sidottiin hänen kaulaansa. Lopulta hänet vietiin takaisin vankilaan. Kun hän yöllä kiitti Jumalaa, enkeli saapui lohduttamaan ja rohkaisemaan häntä, jotta hän taistelisi hyvän taiston aina loppuun saakka.

Seuraavana päivänä Leontios oli yhtä päättäväinen kuin ennen kidutuksiaankin. Maaherra määräsi, että hänet oli sidottava käsistä ja jaloista neljään paaluun ja hakattava kuoliaaksi. Niin Leontios antoi sielunsa Jumalalle ylistäen Häntä iskujen keskellä. Uskovat hautasivat hänen ruumiinsa Tripolin sataman lähettyville, johon myöhemmin rakennettiin suuri basilika hänen kunniakseen. Siitä tuli pyhiinvaelluspaikka, jonne virtasi väkeä eri puolilta kristittyä maailmaa kunnioittamaan pyhän Leontioksen hautaa. Hänestä tuli Foinikian kunnioitetuin marttyyri ja yksi idän rakastetuimmista marttyyreista.[1]

Pyhät marttyyrit Markus ja Marcellianus olivat kaksoisveljiä ja syntyään ylhäistä sukua. He olivat kääntyneet nuoruudessaan kristinuskoon ja palvelivat Rooman kirkkoa diakoneina.

Kristittyjen vainon puhjetessa Diocletianuksen hallituskauden alussa, vuoden 287 tienoilla, Markus ja Marcellianus heitettiin vankilaan, ja Rooman prefektin lähin avustaja Chromatius tuomitsi heidät mestattavaksi. Heidän ystävänsä onnistuivat viivyttämään tuomion täytäntöönpanoa kuukaudella toivoen saavansa heidät siinä ajassa uhraamaan epäjumalille. Heidät siirrettiin notaari Nicostratuksen taloon. Markuksen ja Marcellianuksen vaimot, pienet lapset ja vanhemmat, Tranquillinus ja Martia, yrittivät kyynelin ja vetoomuksin horjuttaa heidän päätöstään pysyä kristittyinä. Mutta myös Sebastianus-niminen kristitty, joka oli keisarin korkea virkamies, kävi joka päivä heidän luonaan ja rohkaisi heitä pysymään lujina.

Keskustelujen seurauksena kävikin niin, että kaksosveljesten sukulaiset ja notaari Nicostratus kääntyivät kristinuskoon. Vähän myöhemmin Chromatius vapautti vangitut, luopui virastaan ja vetäytyi itse maaseudulle.

Keisarin kristitty virkamies piilotti Markuksen ja Marcellianuksen, mutta erään luopion ilmiannon jälkeen heidät vangittiin uudelleen. Chromatiuksen seuraaja Fabianus tuomitsi heidät sidottaviksi paaluihin, joihin heidän jalkansa naulittiin. Vuorokauden kuluttua heidät lävistettiin keihäillä.

Pyhien Markuksen ja Marcellianuksen reliikit siirrettiin Balbinan katakombeista pyhien Kosmaksen ja Damianoksen kirkkoon, ja nykyisin niitä säilytetään Pyhän Praxedeksen kirkossa Roomassa.

Aitheriosta syytettiin kristinuskon harjoittamisesta keisari Diocletianuksen vainojen aikana. Hänet luovutettiin kuvernööri Eleusiuksen käsiin, jonka edessä hän rohkeasti tunnusti Kristuksen Herrakseen. Hänen kiduttajansa polttivat hänen kehoaan tulisilla soihduilla, iskivät tulikuumia nauloja hänen kainaloihinsa, selkäänsä ja rintaansa sekä ripustivat hänet riippumaan nenästään ja vielä asettivat hänet makaamaan tulipunaiseksi kuumennetulle rautalevylle. Kun pyhä marttyyri Aitherios enkelin varjelemana kesti hengissä kaikki kidutukset, hänet lopulta mestattiin. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina.

Pyhittäjä Leonti tuli Kiovan luolaluostariin hyvin nuorena. Hänellä oli kaunis lauluääni ja hänet määrättiin kanonarkiksi eli esilaulajaksi luolaluostarin pääkirkkoon. Hänellä oli aina rukous huulillaan, ja hän osoitti elämässään suurta itsehillintää ja kuuliaisuutta. Pyhittäjä Leonti nukkui pois melko nuorena 1300-luvulla. Hänen reliikkiensä äärellä luostarin etäisissä luolissa on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhittäjä Leontios Mirhanvuodattaja oli kotoisin Argoksesta Peloponnesoksen niemimaalta Kreikassa. Hän luopui maailmasta, vetäytyi Dionysioksen luostariin Pyhällä vuorella ja kilvoitteli siellä 60 vuotta poistumatta luostarista kertaakaan. Leontios omisti kaiken aikansa kohottaakseen sielunsa Jumalaa kohden. Hänen loputtoman kärsivällisyytensä palkaksi Jumala soi hänelle erottelukyvyn ja profetoimisen lahjan.

Pyhittäjä Leontios pääsi siunattuun lepoon 85 vuoden iässä vuoden 1580 tienoilla. Myöhemmin hänen reliikeistään alkoi valua tuoksuvaa mirhaa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Juudas, josta evankeliumeissa käytetään myös nimiä Taddeus ja Lebbaios,[1] oli yksi Herran kahdestatoista apostolista. Lisänimiä on otettu käyttöön, jottei häntä sekoitettaisi Juudas Iskariotiin, joka kavalsi Jeesuksen.

Apostoli Juudas syntyi Galilean Nasaretissa kuningas Daavidin jälkeläisenä Juudan sukukuntaan vanhurskaan Joosefin, Jumalansynnyttäjän Kihlaajan, poikana Joosefin ensimmäisestä avioliitosta Salomen kanssa, joka oli pyhän Johannes Edelläkävijän sukulainen. Juudas oli siis Jeesuksen velipuoli, jonka sisaruksia olivat Jerusalemin seurakunnan ensimmäinen piispa pyhä apostoli Jaakob samoin kuin muutkin Joosefin pojat – Joosef ja Simon – ja tyttäret. Raamatussa heitä kutsutaan Herran veljiksi ja sisariksi, mutta nöyryydessään Juudas ei katsonut olevansa arvollinen tulla kutsutuksi Herran veljeksi, koska oli epäillyt Jeesuksen messiaanisuutta, vaan nimitti itseään kirjeensä alussa nöyrästi Juudakseksi, Jeesuksen Kristuksen palvelijaksi, Jaakobin veljeksi.[2]

Apostoli Juudaksen varhaisvaiheista ei ole säilynyt kovin paljon tietoa. Perimätiedon mukaan hänen vaimonsa nimi oli Mariam. Toisen perimätiedon mukaan Joosef Kihlaaja alkoi Egyptistä palattuaan jakaa maataan lapsilleen ensimmäisestä avioliitosta ja halusi antaa osuuden myös Jeesukselle, joka oli syntynyt yliluonnollisesti, mutta pojista kolme ei halunnut Hänen saavan omaa osuuttaan, jolloin pyhä Jaakob otti Hänet oman osuutensa toiseksi omistajaksi. Evankelista Johannes Teologi todistaa siitä, että Juudas ei aluksi uskonut Jeesukseen: ”Veljetkään eivät näet uskoneet häneen.”[3] Vasta myöhemmin Juudas uskoi Jeesuksen Messiaaksi ja alkoi todistaa Kristuksesta.

Evankeliumeissa Juudas mainitaan opetuslasten ja Herran veljien ohella vain yhdessä kohdassa: ”Juudas – se toinen, ei Iskariot – sanoi hänelle: ’Herra, miksi teet niin? Miksi ilmaiset itsesi vain meille etkä maailmalle?’ Jeesus vastasi: ’Jos joku rakastaa minua, hän noudattaa minun sanaani. Minun Isäni rakastaa häntä, ja me tulemme hänen luokseen ja jäämme asumaan hänen luokseen. Se, joka ei minua rakasta, ei noudata minun sanaani – mutta sana, jonka te kuulette, ei ole minun omani, vaan Isän, joka on minut lähettänyt.’”[4]

Pian Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen apostoli Juudas Pyhän Hengen vahvistamana lähti muiden apostolien tavoin julistamaan evankeliumia. Hän levitti kristinuskoa ensin Juudeassa, Galileassa, Samariassa, Idumeassa ja myöhemmin Arabiassa (tarkoittanee nykyisen Jordanian alueita), Syyriassa ja Mesopotamiassa. Hän toimi kuningas Abgarin hallitsemassa Edessassa, jossa toinen apostoli Taddeus (21.8.), yksi seitsemästäkymmenestä, oli jo ennen häntä aloittanut evankeliumin julistamisen. Tuo toinen Taddeus tunnettiin idässä myös nimellä Addai. Näihin kahteen Taddeukseen liittyvät traditiot sekoittuivat jo varhain.

Kirjeessään Juudas kirjoittaa: ”Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu.” Hän kehotti kristittyjä pysymään Jumalan rakkaudessa ja odottamaan, että Herramme Jeesus Kristus armossaan johtaa meidät iankaikkiseen elämään.

Apostoli Juudas Taddeus liikkui Pohjois-Mesopotamiassa yhä idemmäksi ja julisti evankeliumia Urmiajärven pohjoispuolella. Alueella asui tuohon aikaan lähinnä armenialaisia sekä jonkin verran arameankielisiä pakanoita ja juutalaisia. Apostoli Juudas Taddeus toimi viimeiset aikansa Armeniassa Araratin vuoren eteläpuolisilla alueilla, missä hän käännytti monia kristinuskoon. Armenialaiset kunnioittavat häntä yhä omana apostolinaan Bartolomeuksen ohella.

Noilla seuduilla pakanauskon papit ottivat Juudas Taddeuksen kiinni ja kiduttivat häntä monin tavoin. Hänet ristiinnaulittiin ja lävistettiin nuolilla. Näin päättyi Kristuksen sukulaisen pyhän apostoli Juudas Taddeuksen elämä, ja hän siirtyi Kristus-Jumalan luokse jättäen maailmalle työnsä hedelmät mutta voittaen palkinnokseen ikuisen kruunun taivaassa. Kun hän oli kyynelin ja vaivoin kylvänyt hyvää sanomaa, hän korjasi jumalallisen sadon iloiten ja siunattuna.

Apostoli Taddeuksen hauta jäi armenialaisten kristittyjen muistiin. Myöhemmin hautapaikalle rakennettiin Pyhän Taddeuksen luostari, joka on hävitetty ja jälleenrakennettu useita kertoja. Se sijaitsee nyky-Iranin pohjoisimmassa kolkassa, josta on näköyhteys Araratin vuorelle.

Pyhä Zosimos, joka oli kotoisin Apolloniasta, palveli Rooman armeijassa Pisidian Sozopoliksen alueella Vähän-Aasian kaakkoisosassa keisari Trajanuksen aikana 90-luvulla. Jumalan armo kosketti häntä, ja hän otti kasteen. Sen jälkeen hän karkasi armeijasta, jossa vaadittiin osallistumista pakanakultteihin. Zosimos alkoi julistaa uskoa Kristukseen pelkäämättä Pisidian Antiokian maaherran Dometianuksen julmia vastatoimenpiteitä kristinuskon tukahduttamiseksi.

Kun maaherra saapui Sozopoliksesta Apolloniakseen, hänelle kerrottiin Zosimoksen kääntymisestä ja hänen toiminnastaan kristinuskon levittämiseksi. Maaherra vangitutti hänet heti, ja Zosimos tuotiin oikeusistuimen eteen. Maaherran kysymyksiin Zosimos vastasi, että hän oli luopunut maallisesta armeijasta ja siirtynyt taivasten Kuninkaan palvelukseen eikä mikään voisi erottaa häntä Kristuksen rakkaudesta. Kun Zosimos seuraavana päivänä kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, Dometianus ruoskitutti häntä julmasti. Kun Zosimos rukoili Kristusta antamaan hänelle voimaa kestää kidutukset, hän kuuli taivaallisen äänen: ”Ole urhea, Zosimos, minä olen sinun kanssasi!”

Dometianus määräsi Zosimoksen sidottavaksi raajoistaan paaluihin ruoskittavaksi vielä kerran. Havaitessaan, että monet läsnäolijat nähdessään Zosimoksen ihmeellisen kestäväisyyden alkoivat uskoa Kristukseen, Dometianus päätti nopeuttaa hänen loppuaan. Hänet laskettiin hehkuvalle rautavuoteelle. Enkelit tulivat kuitenkin suojelemaan häntä, ja yhä useammat alkoivat ihailla kristinuskon voimaa.

Lähtiessään Komanekseen Dometianus käski naulata sandaalit Zosimoksen jalkoihin ja sitoi hänet ratsunsa perään. Kun Zosimos oli kävellyt kolme päivää ilman mitään suuhunpantavaa, enkelit kahden lapsen hahmossa antoivat hänelle leipää ja vettä. Kun saattue saapui kaupunkiin, viranomaiset veivät Zosimoksen oikeusistuimen eteen. Tämä pysyi yhtä lujana uskossaan kuin aikaisemminkin. He raastoivat hänen kylkiään ja sivelivät haavoja palavilla soihduilla.

Lopulta Zosimos sai mestaustuomion, ja hän otti vastaan voitonkruunun, jonka Kristus on luvannut urheille sotilailleen. Tämä tapahtui vuonna 98. Zosimoksen reliikit, joita alettiin kunnioittaa Komaneksessa, saivat aikaan monia ihmeitä.

Paisios oli seitsenlapsisen kristityn perheen nuorin vesa, jonka hänen äitinsä leskeksi jäätyään omisti Jumalalle saatuaan enkeliltä kehotuksen. Paisioksen elinajasta on erilaisia näkemyksiä. Kreikkalaisen elämäkerran mukaan hän kuului Egyptin 300-luvulla syntyneen munkkilaisuuden ensimmäiseen sukupolveen. Muissa itäisissä lähteissä hänen katsotaan kuuluvan Sketiksen erämaan kolmanteen munkkisukupolveen ja vaikuttaneen vasta 400-luvulla. Tässä seurataan kreikkalaista versiota.

Vartuttuaan Paisios meni Nitrian erämaahan abba Pambon (18.6.) luo, joka puki heti hänen ylleen munkin vaatetuksen. Paisios kunnioitti suuresti ohjaajavanhustaan ja oli kaikessa tälle kuuliainen. Koetellakseen häntä Pambo käski hänen pitää katseensa aina maahan suunnattuna. Niinpä Paisios vietti kolme vuotta katsoen vain alaspäin mieli täysin rukoukseen omistautuneena. Välillä hän pohdiskeli Raamatun opetuksia, jotka olivat hänelle hunajaakin makeampia.

Abba Pambon kuoleman jälkeen Paisios kilvoitteli samassa keljamajassa Johannes Koloboksen (9.11.) kanssa, joka hänkin oli Pambon oppilas. He jatkoivat kilvoitteluaan Pambolta saamiensa ohjeiden mukaan. Jonkin ajan kuluttua Paisios alkoi janota ankarampia kilvoituksia. Hän alkoi pidättyä kokonaan ruoasta viikon arkipäivinä ja söi vain sunnuntaisin ja silloinkin pelkkää leipää. Hän tutkiskeli Raamattua ja paneutui erityisesti profeetta Jeremian kirjaan. Paisios näki useamman kerran profeetan ilmestyvän hänelle selittääkseen kirjansa vaikeatajuisia kohtia.

Into päästä kilvoittelemaan yksin erämaahan siivitti Paisiosta. Hän ja Johannes rukoilivat yhdessä saadakseen tietää Jumalan tahdon tässä asiassa. Lopulta enkeli ilmestyi heille ja käski Paisiosta vetäytymään Sketiksen erämaan länsiosiin, kun taas Johanneksen piti jäädä heidän keljamajaansa.

Erämaassa Paisios kaivoi itselleen luolan kallioon ja omistautui palavalla innolla rukoukseen. Itse Kristus ilmestyi hänelle useita kertoja vahvistaen, että hän oli oikealla tiellä. Kristus ilmoitti Paisiokselle myös, että Sketiksen erämaa tulee vielä täyttymään kilvoittelijoista, jotka jäljittelevät hänen elämäntapaansa. Kun Paisios ihmetteli, millä he tulevat toimeen, Herra itse lupasi huolehtia heidän aineellisista tarpeistaan ja suojella heitä Paholaisen juonilta.

Paisios sai kokea ekstaasin, jonka aikana hän siirtyi paratiisiin, esikoisten juhlajoukkoon. Tämän kokemuksen myötä hän sai Jumalalta armon tulla toimeen pelkästään pyhän ehtoollisen voimalla, jota hän nautti joka sunnuntai. Sillä tavoin hän eli 70 vuotta tuntematta nälkää, sillä armo vahvisti häntä. Noihin aikoihin eräs rikas egyptiläinen tuli tarjoamaan Paisiokselle suurta rahasummaa veljien ruokkimiseksi. Paisios näki tässä Paholaisen ansan, jolla häntä yritettiin houkutella luopumaan evankelisesta köyhyydestään, ja hän käski miestä antamaan rahat köyhille.

Paisioksen pyhyys säteili laajalle, ja munkkeja ja maallikoita saapui suurin joukoin hänen luokseen nauttimaan hänen hengellisestä opetuksestaan. Hän pystyi heti arvioimaan, kuka oli kypsä jo luostarielämänsä alkuvaiheessa viettämään erakkoelämää. Toisille hän taas suositteli menoa yhteiselämäluostariin. Jokaiselle hän antoi kuitenkin ehdottoman neuvon, ettei pidä tehdä mitään omaan tahtoonsa luottaen vaan on toimittava hengellisen isän ohjeiden mukaan.[1]

Välitettyään opetuksensa ensimmäisille oppilailleen Paisios vetäytyi kolmeksi vuodeksi syvälle erämaahan. Siellä hän punoi pitkät hiuksensa kiinni paalun yläpäähän, niin että hänen oli pakko pysyä seisaallaan. Tämän uuden kilvoituksen alussa Kristus ilmestyi hänelle ja lupasi armahtaa jokaista, jonka puolesta hän rukoilisi. Kohta Paisioksen luo tulikin vanha munkki, joka pyysi itkien häntä vapauttamaan kuolleen oppilaansa tuonelasta. Tämä oli suhtautunut välinpitämättömästi kilvoitteluelämään. Vedoten Herralta saamaansa lupaukseen Paisios alkoi hartaasti rukoilla ja näki näyssä välinpitämättömän veljen kohoavan tuonelasta paratiisiin.

Paisios olisi halunnut vetäytyä yhä kauemmaksi ihmisistä, mutta Jumala määräsi hänet palaamaan ”ulompaan erämaahan” eli Nitriaan opettamaan veljiä. Osoittaakseen hänelle, kuinka arvokasta työtä toisten ohjaaminen on, Jumala ilmoitti hänelle: ”Se, joka harjoittaa kilvoituselämää yksinäisyydessä, on palvelijani, mutta se, joka antautuu toisten palvelemiseen, on poikani ja perilliseni.” Kun Nitrian munkit kuulivat, että Paisios oli tullut heidän luokseen, he kiiruhtivat toivottamaan hänet tervetulleeksi. Heidän joukossaan oli myös hänen entinen kilvoittelukumppaninsa Johannes Kolobos.

Kun Johannes Kolobos meni Paisioksen ovelle, hän kuuli tämän puhuvan jonkun kanssa. Mutta kun hän meni sisään, siellä ei ollut muita kuin Paisios. Tämä kertoi hänelle, että vierailija oli ollut edesmennyt keisari Konstantinos Suuri, valtakunnan ensimmäinen kristitty hallitsija. Jumala oli lähettänyt hänet ilmaisemaan ihailunsa munkeille ja kertomaan, ettei hän ollut taivaassa päässyt niin läheiseen yhteyteen Jumalan kanssa kuin he. Vielä hän sanoi olevansa pahoillaan, ettei ollut elinaikanaan vaihtanut kuninkaallista purppuraviittaansa munkin asuun.

Abba Poimen (27.8.) saapui tuolloin vielä nuorena munkkina vierailemaan Paisioksen luo mukanaan Paavali Thebalainen (15.1.), joka oli Paisioksen ystävä. Poimen pysähtyi ovensuuhun uskaltamatta astua sisään, mutta Paisios veti hänet keljaan, syleili häntä hellästi ja ennusti, että hänestä tulisi valaiseva lampunjalka erämaahan ja pelastuksen aihe monille.

Paisios eli yksinäisyydessä, mutta hänen oppilaansa muodostivat hänen ympärilleen omanlaisensa väljän erakkoyhteisön. Hän käytti hengellistä kokemustaan vapauttamalla heidät erilaisista kuvitelmista, kehotti heitä katumukseen ja opetti heitä erottamaan toisistaan demonien kiusaukset ja heidän omien himojensa aiheuttamat pahat ajatukset. Rukouksillaan hän kerran jopa sitoi demonin ja sai sen näin lopettamaan heikkojen veljien ahdistamisen. Toisen kerran Paisios sai demonin tunnustamaan, ettei se hyökännyt vasta-alkajien kimppuun, koska Jumalan armo ja heidän oma kilvoitteluintonsa suojelivat heitä. Se odotti kärsivällisesti aikaa, jolloin heidän intonsa laantuisi ja he antaisivat periksi välinpitämättömyydelle. Silloin he olivat helppo saalis demoneille.

Eräs syyrialainen munkkivanhus alkoi miettiä, muistuttiko hän ketään niistä, jotka ovat olleet Jumalalle otollisia. Silloin hän kuuli äänen, joka sanoi: ”Mene erämaahan ja sieltä löydät munkin nimeltä Paisios. Hän on nöyrä ja rakastaa Jumalaa niin kuin sinäkin.” Korkeasta iästään huolimatta munkki lähti heti taivaltamaan kohti Egyptiä. Paisios oli jo niin kuuluisa, että munkki löysi hänet helposti. Vaikeutena oli kuitenkin se, ettei heillä ollut yhteistä kieltä. Paisios oli kovin pahoillaan, kun ei pystynyt ymmärtämään vieraansa sielulle hyödyllistä puhetta. Hän huokaisi sydämensä pohjasta pyytäen, että Jumalan Poika ja Sana valistaisi hänet ymmärtämään vieraansa kieltä. Niin tapahtuikin. Hän sekä ymmärsi että puhui syyriaa vieraansa kanssa. Kun pyhä vanhus oli kuuden päivän kuluttua lähdössä kotimatkalle, Paisios kutsui oppilaansa ja kehotti heitä ottamaan häneltä siunauksen. He kumartuivat kaikki maahan saakka, ja vanhus rukoili heidän puolestaan ja siunasi heidät.

Kerran joku kysyi Paisiokselta, mikä on suurin hyve. Hän vastasi: ”Se, jota harjoitetaan salassa.” Toiselle veljelle, joka kysyi samaa asiaa, hän sanoi: ”Suurin hyve on seurata toisen neuvoa eikä omaa tahtoaan.” Itse hän ei koskaan muiden veljien keskellä tuonut esille mitään omasta elämäntavastaan. Jos jokin hänen askeettisista kilvoituksistaan tuli tunnetuksi, hän luopui siitä heti paetakseen ihmisten ylistyksiä.

Kun Paisios kerran oli rukoilemassa keljassaan, Kristus ilmestyi hänelle kahden enkelin kanssa samaan tapaan kuin Hän oli ilmestynyt Abrahamille Mamren tammistossa. Abrahamin tavoin myös Paisios pesi Herran jalat. Kristus siunasi hänet sanoen: ”Rauha olkoon sinulle, valittu palvelijani!” Herran poistuttua Paisios sydän palaen joi pesuvettä ja jätti vähän oppilaalleenkin, joka oli toimittamassa jotain asiaa. Kun oppilas palasi keljaan janoisena, Paisios kehotti häntä juomaan vettä pesuvadista. Oppilas pahoitti mielensä, sillä saatavilla oli myös puhdasta vettä, eikä Paisioksen toinen ja kolmaskaan kehotus mennyt perille. Silloin vanhus sanoi, mitä vettä se oli. Silloin oppilas kiiruhti juomaan, mutta vettä ei enää ollut.

Oppilas järkyttyi kovasti, että oli menettänyt sellaisen siunauksen. Paisios lähetti hänet pyhiinvaellukselle kolmen pyhän miehen haudalle ja keskimmäinen heistä Paisioksen nimen kuultuaan nousi pystyyn ja puhui veljelle pitkään kuuliaisuuden tarpeellisuudesta. Sen jälkeen kuollut asettui jälleen hautaan, ja veli palasi rauhoittuneena Paisioksen luo.

Korkean iän saavutettuaan Paisios meni abba Paavalin luo ja viipyi siellä jonkin aikaa. Paisios neuvoi ikätoveriaan kuin tämä olisi nuori vasta-alkaja, että heidän tulisi lakkaamatta kilpailla innossa nousta kohti Jumalaa. Sen jälkeen hän palattuaan omaan erämaahansa nukkui rauhassa kuolonuneen. Siten Paisios pääsi autuaiden majoihin vähän aikaisemmin kuin abba Paavali.

Kerrotaan, että kuultuaan Paisioksen kuolemasta abba Isidoros tuli hakemaan hänen jäännöksiään siirtääkseen ne Pisidiaan. Kun laiva tuli lähelle paikkaa, mihin pyhä Paavali oli haudattu, se seisahtui. Isidoros tulkitsi sen merkiksi Jumalalta, että heidän piti siirtää myös pyhän abba Paavalin reliikit laivaan. Näin Paisioksen ja Paavalin ruumiit kohtasivat kuoleman jälkeen. Ne sijoitettiin erääseen Pisidian luostariin, missä niiden edessä tapahtui paljon ihmeitä.[2]

Hylättyään maailman kaikkine turhuuksineen pyhittäjä Zenon ryhtyi Sketiksen erämaan suuren vanhuksen Siluanoksen oppilaaksi. Vuonna 380 Siluanos muutti kahdentoista oppilaansa kanssa Siinaille. Sieltä he siirtyivät lopulta Gazan alueelle Palestiinaan. Luostarielämänsä alussa Zenon päätti, ettei koskaan ota keneltäkään vastaan mitään lahjoja. Mutta sitten hän huomasi, että hänen vierailijansa lähtivät pois pahoillaan, toiset siksi ettei hän ollut ottanut vastaan heidän tuomisiaan ja toiset siksi, etteivät olleet saaneet häneltä mitään muistoksi. Niinpä hän päätti ottaa vastaan saamansa lahjat ja jakaa ne sitten uusille kävijöille, jotka pyysivät häneltä jotakin muistoksi vierailustaan. Näin hän säilytti sielunrauhansa ja pyhiinvaeltajat olivat tyytyväisiä.

Yhtenä päivänä kun Zenon käveli Palestiinassa, hän väsähti ja istuutui nälissään kurkkupenkin viereen levähtämään. Hänen mieleensä nousi ajatus poimia yksi kurkku ja syödä se, mutta hän sanoi itselleen: ”Varkaat saavat rangaistuksen. Kestäisitkö sinä sen?” Sen jälkeen hän nousi pystyyn ja seisoi liikkumatta polttavan auringon alla viisi päivää. Kun hän oli kärventynyt auringonpaahteessa joka puolelta, hän sanoi: ”Jos kerran et voi kestää rangaistusta, niin älä varasta äläkä syö!”

Toisessa yhteydessä hän sanoi: ”Sen, joka tahtoo Jumalan kuulevan nopeasti rukouksiaan, tulee ennen kaikkea heti noustessaan puhumaan Jumalalle rukoilla koko sydämestään vihamiestensä puolesta. Silloin Jumala kuulee kaiken, mitä hän pyytää.”

Saatuaan askeesillaan ja oman tahtonsa täydellisellä kieltämisellä armon tehdä ihmeitä ja ajaa ulos demoneja, pyhä Zenon nukkui Herrassa 62-vuotiaana.

Pyhittäjä Varlaamin maallikkonimi oli Vasili Stepanovitš Svojezemtsev. Hän oli Suuren Novgorodin hallitusmies 1400-luvulla ja hyvin varakas. Hän oli saanut isältään perinnöksi suuret maa-alueet Pohjois-Venäjältä Vienanjoen sivujoen Vagan ympäristöstä. Vasili oli ensimmäinen, joka aloitti viljan viljelyn Vagajoen varrella. Sitä ennen alueen suomensukuiset kansat olivat saaneet elantonsa metsästyksestä ja kalastuksesta. Hän myös käytti varallisuuttaan alueen ja sen asukkaiden valistamiseen. Hän rakennutti Vagajoen varrelle pienen kaupungin ja useita kirkkoja.

Vuonna 1444 Vasili perusti Šenkurskin lähelle Pyhän Johannes Teologin luostarin. Vasili itse asui suurimman osan ajastaan Novgorodissa. Hän hallitsi sitä rehellisesti unohtamatta auttaa köyhiä, orpoja ja sairaita. Usein hän kävi Moskovassa, jossa hän tapasi suuriruhtinaan ja osallistui virallisiin tilaisuuksiin. Hänen nimensä esiintyy Novgorodin tärkeissä historiallisissa dokumenteissa vuosilta 1446−1456.

Ajan myötä Vasili vakuuttui, että elämä maailmassa oli täynnä levottomuutta ja turhuutta. Hän vetäytyi rakastamansa Vagajoen varrelle. Tuntien maallisen elämän tyhjyyden ja valmistettuaan laupeudentöillä sielunsa kilvoituksiin hän jätti vaimonsa ja lapsensa ja meni perustamaansa Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Varlaam.

Varlaam asetti itsensä nöyryydessä ja kuuliaisuudessa kaikkien alaisuuteen ikään kuin ei olisi lainkaan ollut luostarin perustaja ja laajojen maa-alueiden omistaja. Jos hän oli ollut tunnettu luostarin muurien ulkopuolella, niin samassa määrin hän pyrki olemaan luostarissa tunnettu vain munkin kilvoituksistaan. Kaiket päivät hän palveli uskollisesti Herraansa paastoten ja rukoillen. Saavutettuaan korkean iän hän nukkui pois rauhassa kesäkuun 19. päivänä 1462. Ennen kuolemaansa hän pyysi jakamaan luostarissa ruokaa ja leipää köyhille.

Pyhittäjä Varlaamin maatumattomat pyhäinjäännökset löytyivät kevättulvan aikana vuonna 1552. Niiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä. Tieto Varlaamin elämästä oli säilynyt luostarissa erillisinä muistiinpanoina, joiden pohjalta Antoni Siijalaisen luostarin munkki Joona kirjoitti hänen elämäkertansa vuonna 1589.

Pyhä Job syntyi noin vuonna 1530 hurskaaseen perheeseen Staritsan kaupungissa lähellä Tveriä. Hän sai opetusta kaupungin luostarissa, jossa hän mieltyi kilvoituselämään. Kun hänen vanhempansa päättivät järjestää hänelle avioliiton, hän pakeni luostariin arkkimandriitta Hermanin suojiin, joka vihki hänet munkiksi. Job eli Staritsan luostarissa yli viisitoista vuotta osoittaen esimerkillistä kilvoitusintoa. Hän rakasti Raamatun lukemista ja osasi hyvän muistinsa ansiosta monia rukouksia ja raamatuntekstejä ulkoa. Hänet valittiin luostarin johtajaksi, missä asemassa hän innoitti veljestöä niin sanoillaan kuin esimerkillään hengelliseen työskentelyyn.

Vuonna 1571 Job kutsuttiin johtamaan Simonovon luostaria Moskovassa ja vähän myöhemmin hänet valittiin Novospasskin (Vapahtajan) luostarin johtajaksi. Aikansa tärkeimpien luostareiden johtajana hän osallistui kirkolliskokouksiin, joissa päätettiin koko Venäjän kirkkoa koskevista asioista.

Job valittiin Kolomnan piispaksi vuonna 1581. Viiden vuoden kuluttua hänet siirrettiin johtamaan Rostovin hiippakuntaa ja joulukuun 11. päivänä 1587 hänet asetettiin Moskovan ja koko Venäjän metropoliitaksi.

Venäjän hallitsija Iivana IV Julma (1530−1584) oli muutamia vuosikymmeniä aiemmin ottanut käyttöön tsaarin eli ”keisarin” arvonimen, mikä korosti Venäjän ja Moskovan asemaa ”kolmantena Roomana” ja idän kirkkojen tukijana ”toisen Rooman” eli Konstantinopolin kukistuttua osmanien hyökkäyksessä vuonna 1453. Niinpä Venäjällä heräsi myös toive omasta patriarkasta. Konstantinopolin patriarkka Jeremia II matkusti Venäjälle. Boris Godunovin johdolla käytyjen neuvottelujen päätteeksi patriarkka Jeremia asetti Jobin Venäjän patriarkaksi Moskovan Kremlissä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa 26.1.1589. Virkaanasettamisseremoniassa patriarkka asetti Jobin pään päälle evankeliumin rukoillen, että hänestä tulisi uskon sammumaton valo. Yhdessä he toimittivat liturgian. Venäjän kirkon kanoninen riippumattomuus Konstantinopolista vahvistettiin idän kirkon kirkolliskokouksessa vuonna 1590. Samalla Venäjän patriarkalle määriteltiin arvojärjestyksessä viides sija Konstantinopolin, Aleksandrian, Antiokian ja Jerusalemin jälkeen.

Heti virkakautensa alussa Job korotti neljän suuren kaupungin piispat metropoliitoiksi. Hän pyrki vahvistamaan kirkon hengellistä elämää ja tehostamaan kansanvalistusta. Hän vertaili ja korjaili liturgisia käsikirjoituksia ja ryhtyi ensimmäistä kertaa painattamaan niitä laajassa mitassa, sillä liturgisista kirjoista oli puutetta kaikkialla, erityisesti uusilla kristityillä alueilla Kazanissa, Astrahanissa ja Siperiassa. Patriarkka Job kehitti lähetystyötä ja vahvisti ortodoksisuutta valtakunnan äärialueilla. Hänen aikanaan perustettiin Pihkovan, Astrahanin ja Karjalan hiippakunnat. Syrjäseuduille rakennettiin kirkkoja ja luostareita ja sinne lähetettiin lähetystyötä tekeviä pappeja.

Jobin aikana kanonisoitiin muutamia venäläisiä pyhiä, mm. autuas Vasili ja pyhittäjä Joosef Volokolamskilainen. Job vaali venäläisten pyhien muistoa ja kunnioitusta ja jatkoi siten Moskovan metropoliitta Makarin (30.12.) aloittamaa työtä.

Henkilökohtaiset varansa ja tsaarilta saamansa lahjoitukset patriarkka Job käytti hyväntekeväisyyteen ja kirkkojen rakentamiseen. Kahdeksan vuoden aikana hän rakennutti pelkästään Moskovaan 12 kirkkoa. Myös luostareita rakennettiin niin pääkaupunkiin kuin kauas Siperiaan.

Tsaari Feodorin kuoleman jälkeen (1598) Venäjällä alkoi vaikea sekasorron aika. Patriarkka Job tuki Boris Godunovin valintaa hallitsijaksi ja teki kaikkensa saadakseen vale-Dimitrin vaikutuspiiriin luisuneet eteläiset ruhtinaskunnat liittymään muuhun Venäjään. Boriksen kuoleman jälkeen vuonna 1605 vale-Dimitri valtasi Moskovan. Patriarkka Job arvosteli rohkeasti vallananastajia ja järjestyksen rikkojia. Suurimman osan ajastaan hän vietti rukoillen Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalissa. Kerran hänen toimittaessaan liturgiaa vale-Dimitrin miehet tunkeutuivat kirkkoon. He tönivät pyhää esipaimenta ja repivät hänen vaatteitaan. Raahattuaan hänet ulos kirkosta he kuljettivat häntä häpeällisesti pitkin katuja ja lopulta karkottivat hänet yksinkertaisessa munkinviitassa Staritsan luostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoituksensa.

Pyhä Job eli luostarissa kaksi vuotta. Hän heikkeni ja menetti näkönsä, mutta vietti kaiken aikansa rukouksessa. Kapinoitsijat yrittivät painostaa hänet hyväksymään katolilaismielisen arkkipiispa Ignatin valitsemisen hänen sijalleen, mutta pyhä Job kieltäytyi siitä ehdottomasti.

Vale-Dimitrin kukistumisen jälkeen Venäjän piispainkokous pyysi Jobia palaamaan patriarkanistuimelle. Hän kieltäytyi tehtävästä ja antoi siunauksensa pyhälle Jermogenille (17.2.), joka asetettiin patriarkaksi. Levottomuudet kuitenkin jatkuivat. Tsaari ja uusi patriarkka halusivat antaa kansalle tilaisuuden katua ja kutsuivat pyhän Jobin Moskovaan. Pyhä vanhus asettui tavallisessa munkinviitassa kansan eteen ja antoi kaikille synninpäästön. Neljän kuukauden kuluttua kesäkuun 19. päivänä vuonna 1607 hän nukkui pois rauhassa Staritsan luostarissa. Kun hänen maalliset jäännöksensä siirrettiin vuonna 1652 Moskovaan, ne levittivät ympärilleen taivaallista tuoksua ja saivat aikaan parantumisia.

Pyhittäjä Paisi syntyi vuonna 1722 Samokovon kaupungissa Lounais-Bulgariassa. 23 vuoden ikäisenä hänestä tuli munkki Athosvuorella Hilandarin luostarissa, jossa hänen veljensä Lavrenti oli igumenina. Paisi vietti Jumalalle otollista elämää. Kansansa surkuteltavasta hengellisestä tilasta ja kulttuurillisesta tietoisuudesta huolestuneena hän myös kokosi aineistoa Bulgarian historiaa varten. Papiksi vihittynä hän toimi luostarin johtotehtävissä. Kun munkkien parissa syntyi erimielisyyttä verojen maksamisesta turkkilaisille, Paisi päätti lähteä Hilandarista.

Paisi asettui bulgarialaiseen Zografoksen luostariin, jossa hän jatkoi tutkimustyötään ja kirjoitti vuonna 1762 Bulgarian kuninkaiden ja pyhien historian. Heikosta terveydestään huolimatta hän matkusteli monien vuosien ajan Balkanilla vieraillen Athosvuoren luostareiden sivuluostareissa. Samalla hän ohjasi osmanivallan alla kilvoittelevaa kansaa ja kokosi aineistoa historiankirjaansa varten. Vuonna 1765 hän vieraili Kotelin kaupungissa Bulgariassa ja tapasi pyhän Sofronin (22.9.), jolle hän näytti kirjansa käsikirjoituksen. Sofroni luki sen innostuneena, kopioi käsikirjoituksen ja kehotti monia lukemaan sen. Kirjalla oli suuri vaikutus ortodoksisen kansallistunteen heräämiseen Bulgariassa.

Päätettyään apostolisen työnsä pyhittäjä Paisi nukkui rauhassa kuolonuneen Zografoksen luostarissa mahdollisesti vuonna 1773 (toisten lähteiden mukaan vuonna 1798). Hänen kunnioitukseensa Bulgariassa on ajoittain liittynyt voimakkaita etnisiä ja poliittisia painotuksia. Bulgarian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1962.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Methodios, jonka hänen vanhempansa omistivat Jumalalle jo varhain, sai hyvän koulutuksen ja hänestä tuli tunnettu filosofi. 200-luvun jälkipuoliskolla hänet vihittiin Lyykian Olympoksen piispaksi. Kun Patarassa järjestettiin keskustelu Kristuksen ylösnousemuksesta, Methodios matkusti Miletoksesta Pataraan osallistuakseen siihen. Kuuluisan dialogimuotoisen teoksensa Ylösnousemuksesta hän kirjoitti juuri Patarassa. Sieltä käsin hän myös vieraili Lyykian ja Pamfylian tärkeimmissä kaupungeissa puolustamassa kristinuskoa pakanafilosofeja vastaan. Pataran merkitys hänen elämässään oli niin suuri, että hänet on usein tunnettu enemmänkin pataralaisena kuin oman hiippakuntansa mukaan Olymposlaisena.

Antiikin filosofi Platon on kirjoittanut erosta eli eroottissävyistä rakkautta koskevan ylistyksen: hänen käsityksensä oli, että eros voi kohota ihmisruumiiseen kohdistuvasta rakkaudesta rakkaudeksi henkisiin realiteetteihin. Vastaukseksi Methodios sepitti ylevän neitseellisyyden ja kristillisen hyveellisen elämän puolustuspuheen nimeltä ”Kymmenen neitseen pidot”. Hän muovaili esityksensä Platonin tapaan keskusteluksi, joka tapahtuu rouva Hyveen, Filosofian sisaren, puutarhassa järjestetyissä pidoissa. Puutarha on istutettu itään samoin kuin Edenin paratiisi. Jokainen kymmenestä neitseestä käyttää puheenvuoron.

Ensimmäisenä puhuu Markella. Hän ylistää neitsyyttä hyveenä, joka maan päällä harjoitettuna kohottaa sielun vaunun taivaaseen ja johtaa turmeltumattomuuteen. Se tekee ihmisen Jumalan kaltaiseksi, koska neitseellinen ihminen jäljittelee Kristusta, joka oli aivan erityisellä tavalla neitseellinen. Neitsyys paljastaa Jumalan kasvatuksen päämäärän. Jumala on käyttänyt sitä johtaakseen ihmiskunnan kohti täydellisyyttä. Ensin Hän salli sukurutsaukseen perustuvat liitot, sitten moniavioisuuden, joka sittemmin väistyi ja johti siveyteen yksiavioisessa liitossa ja lopulta neitseellisyyteen.

Toinen neitsyt Teofilia puuttuu puheeseen tehdäkseen selväksi, että avioliittoa ei pidä väheksyä neitseyden kustannuksella: ”Jos hunaja on makeampaa kuin muu ravinto, se ei tarkoita, että muut ruoat olisivat kitkeriä. Kirkko on kuin puutarha, jossa kasvaa monenlaisia kukkia. Jotkut ovat neitseellisyyden, toiset ihmissuvun jatkamisen ja toiset siveyden kukkia.” Kun hän päättää puheenvuoronsa, kaikki neitseet taputtavat käsiään ilmaisten näin arvostuksensa avioliittoa kohtaan.

Thaleia on kolmas puhuja. Ensin hän puhuu miehen ja naisen liitosta Kristuksen ja Hänen kirkkonsa liiton symbolina. Sitten hän jatkaa, että tästä näkökulmasta neitsyys on hengellinen avioliitto, jossa toteutuu tuo suuri mysteeri eli sielun yhdistyminen Ylkään. Jos siis kerran avioliitto annettiin ihmisille jonkinlaisena myönnytyksenä synnin tähden, neitsyys on tullut Jumalan lahjana.

Teopatra kehittää edelleen tätä ajatusta todeten, ettei mistään ole enempää apua paratiisin elämän entiselleen palauttamisessa ja sovinnon saavuttamisessa Jumalan kanssa kuin puhtaasta ja siveästä elämästä. Thalassia puolestaan toteaa, että ollakseen nimensä vertaisia neitseiden tulee säilyttää itsensä täysin puhtaina omistamalla Jumalalle kaikki ruumiin ja sielun liikkeet. Ruumiilliseen puhtauteen tulee lisätä myös suun, silmien, korvien, hajuaistin, kosketuksen ja ennen kaikkea sydämen puhtaus. Se tarkoittaa, että sydämen ei pidä enää välittää mistään maallisesta eikä olla vihan tai turhuuden vaikutuksen alaisena.

Agathe käyttää vertausta kymmenestä neitsyestä[1] osoittamaan, että neitsyyttä tulee valppaasti varjella turmeluksen hyökkäyksiltä. Sen jälkeen puheenvuoron saa Prokilla, joka palaa aiheen teologiseen puoleen todeten, että Kristuksen lihallinen olemus oli ensimmäinen morsian, jonka Sana otti itselleen. Hän asetti sen kuin kuningattaren Isän oikealle puolelle, ja siten kaikista neitseistä tulee sen seuraajia. Prokilla ylistää neitseellisyyttä marttyyrikilvoitustakin arvokkaammaksi. Neitsyydessä ei näet kohdata koetusta vain lyhyen hetken verran, vaan joudutaan kestämään himon hyökkäyksiä koko elämän ajan.

Tämän jälkeen tulee Teklan vuoro, jota muut ihailevat hänen sekä maallisen että teologisen filosofian tuntemuksensa takia. Hänen puheensa onkin kaikkia muita pitempi. Hän ylistää neitsyyttä myös keksimällä etymologian, jonka mukaan kreikan kielen neitsyyttä ilmaiseva sana parthenia juontuisi ilmaisusta para Theon, ”Jumalan vieressä”. Tämä ajatus antaa sielulle siivet viettää jo maan päällä samanlaista elämää kuin enkelit taivaassa.

Keskustelu päättyy Dysianan ja Domninan allegorisiin Vanhan testamentin tulkintoihin. Lopuksi rouva Hyve käyttää viimeisen puheenvuoron sanoen, että neitsyys ei tarkoita vain seksuaalista pidättymistä. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista kaikkien hengen ja aistien liikkeiden omistamista Jumalalle. Tämän sanottuaan hän ojentaa Teklalle seppeleen. Sitten hän alkaa viritellä hymniä neitseyden kunniaksi. Muut neidot muodostavat tanssivan kuoron ja toistavat kertosäettä: ”Minä pidän itseni puhtaana Sinulle, oi Ylkäni, ja kohtaan Sinut palava soihtu kädessäni.”

Julistusmatkoillaan pyhä Methodios vastusti gnostilaisia ja muita harhaoppisia, jotka pitivät ruumista ja aistein havaittavaa luomakuntaa vastenmielisinä. Hän osoitti, että Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Methodios oli myös ensimmäinen, joka tunnisti Origeneen opetuksissa piilevät erheet. Hän alkoi vastustaa Origeneen kehittelemää ajatusta sielun pre-eksistenssistä ja kumosi myös hänen näkemyksensä, jonka mukaan sielu suistuu ruumiiseen kuin vankilaan. Tämä johtaisi ruumiin ylösnousemuksen kieltämiseen.

Suoritettuaan elämäntyönsä totuuden säilyttämiseksi pyhä Methodios sai kärsiä marttyyrikuoleman. Hänet mestattiin Syyrian Khalkiksessa vuoden 311 tienoilla keisari Liciniuksen vainon aikana. Methodios on tunnettu myös hänen nimiinsä myöhemmin liitetyistä ennustuksista, jotka koskevat Seitsemän kukkulan kaupunkia eli Konstantinopolia lopun aikoina.

Rooman paavi, pyhä marttyyri Silverius oli paavi Hormisdasin laillinen poika, joka syntyi ennen tämän pappisvihkimystä. Silverius oli vasta alidiakoni, kun hänet Italian kuninkaan painostuksesta vihittiin Rooman piispanistuimelle paavi Agapitus I:n kuoltua vuonna 536.

Keisarinna Teodora pyysi Silveriusta tunnustamaan Konstantinopolin patriarkaksi Anthimuksen ja Antiokian patriarkaksi Severuksen, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin tunnustusta. Silverius kieltäytyi kohteliaasti vaikka tiesikin siten allekirjoittavansa oman tuomionsa. Theodoralla oli kuitenkin varaa odottaa. Silverius lavastettiin syylliseksi maanpetokselliseen salajuoneen ja hänet vietiin Lyykian Pataraan Vähään-Aasiaan. Hänen tilalleen paaviksi tuli Teodoran suosikki diakoni Vigilius. Keisari Justinianus puolestaan lähetti Silveriuksen takaisin Roomaan oikeudenkäyntiä varten, mutta Vigiliuksen kannattajat veivät hänet Palmarolan saarelle Napolin edustalla, missä hänet surmattiin vuonna 537.

Pyhä Gobain syntyi Irlannissa 600-luvun alussa. Hän oli munkki Furseyn oppilas, joka seurasi ohjaajaansa Itä-Angliaan ja siirtyi myöhemmin Galliaan. Hän vaikutti siellä useissa eri paikoissa kunnes rakensi metsään Oisejoen rannalle ensin erakkomajan ja sitten pyhälle Pietarille omistetun kirkon. Se tunnettiin myöhemmin Pyhän Gobainin kirkkona.

Kristinuskoa vihaavat saksalaiset barbaarit, jotka ryöstelivät seutua, tunkeutuivat pyhän Gobainin erakkomajaan noin vuonna 670. Kun he eivät löytäneet aarteita, he suutuspäissään katkaisivat hänen kaulansa. Aisnen departementissa Ranskassa sijaitsevaa paikkaa, jossa pyhä Gobain eli ja kuoli, kutsuttiin ensin Mont d’Hermitageksi ja myöhemmin Saint Gobainiksi.

Pyhä Mina kilvoitteli pitkään Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1105 hänet vihittiin Polotskin piispaksi. Hän oli yksi ensimmäisistä venäläisistä piispoista, jotka julistivat kristinuskoa Venäjän kasteen jälkeen. Hän nukkui pois vuonna 1116.

Pyhä Gleb oli ruhtinas Andrei Bogoljubskin (4.7.) poika. Hän syntyi Vladimirissa vuonna 1155 ja sai kasteessa kristillisen nimen Georgi, mutta hänet tunnettiin yleisesti vanhalla nimellään Gleb. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen, ja hän eli 12-vuotiaasta lähtien hyvin hengellisesti. Hän rakasti Raamatun ja pyhien kirjojen lukemista, kunnioitti papistoa ja oli armelias ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Nuoresta iästään huolimatta Gleb näännytti itseään ankaralla paastolla ja vahvisti sieluaan rukouksella ja valvomisella.

Puhdas ja nuhteeton ruhtinas nukkui autuaaseen kuolonuneen 19-vuotiaana vuonna 1175. Hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen ajan ihmeitä ja ne varjelivat Vladimirin kaupunkia vihollisten hyökkäyksiltä. Pyhäinjäännökset avattiin vuonna 1702, mistä lähtien pyhää Glebiä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa. Vladimirissa häntä pidetään kaupungin suojelijana. Pyhän Glebin reliikit ovat Vladimirissa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkossa.

Pyhä Kallistos oli Athosvuoren Suuren lavran munkki, joka siirtyi pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilaaksi Magulan skiittaan. Hän eli vuosikausia hesykasmin mestarin Gregorioksen ohjauksessa ja kirjoitti tämän elämäkerran. Turkkilaisten merirosvojen uhatessa Pyhää vuorta yhä uudelleen Gregorios ja hänen oppilaansa lähtivät Athokselta vuonna 1326 ja kiersivät monissa paikoissa ennen kuin vetäytyivät Parorian erämaahan lähelle Bulgarian rajaa. Välillä he joutuivat pakenemaan Konstantinopoliin, mutta kun Gregorios pääsi Bulgarian tsaarin suojeluksen ansiosta takaisin Paroriaan, Kallistos päätti palata Athokselle (1331). Hän oli Magulan skiitassa, kun sinne tuli pyhittäjä Athanasios (20.4.), Meteoran luostarin tuleva perustaja, ja juuri Kallistos lähetti hänet pappismunkki Gregorioksen luokse Milean vuorialueelle.

Kallistos asettui Ivironin luostariin, jonka johtajanakin hän mahdollisesti toimi. Pyhän vuoren viranomaiset lähettivät hänet usein tärkeissä asioissa Konstantinopoliin. 10.6.1350 Kallistos valittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Seuraavana vuonna hän johti Konstantinopolin paikallissynodia, joka vahvisti pyhän Gregorios Palamaksen opin ihmisen jumalallistumisesta luomattomien energioiden kautta sekä hänen määritelmänsä substanssin ja energioiden välisestä suhteesta. Myös Palamas itse oli läsnä. 1300-luvun loppuun mennessä kaikki ortodoksiset paikalliskirkot olivat hyväksyneet hänen oppinsa.

Kaksi vuotta myöhemmin Johannes Kantakuzenos pyysi Kallistosta kruunaamaan poikansa Matteuksen keisariksi ja olemaan mainitsematta liturgiassa Johannes V Paleologosta, laillista keisaria. Patriarkka ei suostunut vaan piti kiinni laillisesta järjestyksestä ja vetäytyi pyhittäjä Athanasioksen luostariin ja myöhemmin Mamaksen luostariin. Hän ei kuitenkaan luopunut patriarkan tittelistään, mikä esti vallantavoittelijan kruunaamisen. Pyhä synodi pani lopulta hänet viralta 14.8.1353 ja korvasi hänet Herakleian metropoliitalla, pyhällä Filoteoksella (11.10.), joka kruunasi helmikuussa 1354 Matteus Kantakuzenoksen kanssakeisariksi.

Kallistos lähti Tenedokseen, missä maanpakoon joutunut keisari Johannes V Paleologos asui, ja toimi siellä aivan kuin olisi yhä patriarkka. Johannes Paleologoksen palattua Konstantinopoliin ja Kantakuzenoksen luovuttua vallasta ja mentyä luostariin Kallistos palautettiin patriarkan istuimelle ja Filoteos sysättiin syrjään. Toisella patriarkkakaudellaan Kallistos puolusti ekumeenisen patriarkaatin oikeuksia ja yritti palauttaa sopusointua kirkon ja siviiliviranomaisten välille.

Patriarkka Kallistos matkusti Serrekseen tapaamaan Serbian keisarinna Helenaa hankkiakseen sotilaallista apua turkkilaisia vastaan. Matkalla hän kävi Athoksella, jossa hän tapasi pyhittäjä Maksimos Majanpolttajan (13.1.), joka ennusti hänen lähestyvän kuolemansa. Ja todellakin saman matkan aikana elokuussa 1363 pyhä patriarkka Kallistos kuoli epidemiaan samoin kuin suurin osa hänen seurueensa arvohenkilöistä. Hänet haudattiin Thessalian Magnesiaan. Pyhä synodi palautti Filoteoksen patriarkan istuimelle.

Pyhä Nikolaos Kabasilas syntyi Tessalonikassa vuoden 1322 tienoilla. Hän oli isän puolelta Khamateos-sukua, mutta otti myöhemmin käyttöön äitinsä vanhan ja kunniakkaan sukunimen Kabasilas. Nuoruudessaan hänellä oli hengellisenä opettajanaan ja ohjaajanaan pyhän Gregorios Palamaksen läheinen oppilas Doroteos Blates. Hän perusti yhdessä veljensä kanssa Tessalonikaan Pantokratorin luostarin (nykyinen Vlatadon). Myöhemmin Doroteoksesta tuli Tessalonikan metropoliitta. Nuoresta pitäen Nikolaos liikkui hurskaiden maallikoiden piireissä, joissa harrastettiin Jeesuksen rukousta tulevan patriarkan Isidoros Bukheiran (1347–1350) johdolla. Saatuaan kirjallisuuden ja filosofian opetusta enoltaan Neilos Kabasilakselta, josta hänestäkin tuli Tessalonikan metropoliitta (1361–1363), Nikolaos lähti jatkamaan opintojaan Konstantinopolin filosofiseen kouluun. Siellä hän tutustui lähemmin antiikin klassiseen kirjallisuuteen ja sen ihailijana alkoi liikkua myös humanistisissa piireissä poikkeamatta kuitenkaan kirkon opista.

Nikolaoksen pääkaupungissa oleskelun aikana alkoivat hesykasmia koskevat oppiriidat pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) ja Barlaamin välillä. Ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua armosta luomattomien energioiden välityksellä herätti myös Nikolaoksessa kiinnostusta kristillisen elämän lopulliseen päämäärään. Pääasiassa hän kuitenkin vielä askaroi aikansa sosiaalisten ja poliittisten ongelmien parissa.

Keisari Andronikos III:n jälkeen valtakunnassa syttyi repivä sisällissota Johannes V Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä. Tessalonikassa kiivailijoiden (zelotes) puolue käytti tilaisuutta hyväkseen ja nousi kapinaan keisarinvaltaa ja aatelistoa vastaan. Nikolaos palasi kotikaupunkiinsa ja teki aloitteen rauhanneuvotteluista kapinallisten ja keisari Johannes Kantakuzenoksen välillä. Vuonna 1345 hänet lähetettiin Beroiaan keisarin pojan Manuelin lähettiläänä, ja hän sai neuvotelluksi kapinallisille hyvät rauhanehdot, jos he suostuisivat antautumaan.

Kun Nikolaos palasi Tessalonikaan, Andreas Paleologos vastusti suunnitelmaa. Hän kiihotti kiivailijat ja kaupungin köyhien alueiden asukkaat hyökkäämään linnoitukseen, jonne ylhäisö oli paennut. Seurasi julma teurastus, mutta Nikolaos onnistui kuitenkin säilyttämään henkensä piilottautumalla kaivoon. Hän viipyi Tessalonikassa ilman ongelmia aina vuoteen 1347 saakka, vaikka hänen sympatiansa Kantakuzenosta kohtaan oli tiedossa. Hän mietiskeli sisällissodan syitä ja kirjoitti useita artikkeleja koronkiskonnasta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Kun Kantakuzenoksesta tuli keisari nimellä Johannes VI, hän kutsui Nikolaoksen luokseen Konstantinopoliin ja teki hänestä neuvonantajansa. Nikolaoksen ja hänen lapsuudenystävänsä Demetrios Kydoneksen vaikutus keisariin oli niin suuri, että tässä syttyi ajatus luopua kruunusta ja mennä luostariin. Mutta Tessalonikan vaikean tilanteen takia hän ei voinut toteuttaa suunnitelmaansa.

Samalla kun Nikolaos otti aktiivisesti osaa julkiseen elämään, hän harrasti koko ajan myös kirjoittamista. Pyhän Gregorios Palamaan tultua valituksi Tessalonikan arkkipiispaksi syyskuussa 1347 Nikolaos oli mukana saattamassa häntä kaupunkiin. Mutta kun kansa ei suostunut ottamaan Gregoriosta vastaan, he molemmat vetäytyivät Athosvuorelle, missä he viettivät vuoden ajan hesykastista rukouselämää.

Vuonna 1349 Nikolaos palasi Tessalonikaan, jossa kiivailijoiden puolueen kansannousu oli tukahdutettu ja puolueet olivat solmineet rauhan, joten pyhä Gregorios Palamas saatettiin asettaa tehtäväänsä. Vuonna 1351 hesykasmi julistettiin kirkon viralliseksi opiksi. Nikolaos hyväksyi Gregorios Palamaksen teologian ja suhtautui myönteisesti idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseen tähtääviin suunnitelmiin, kunhan niihin ei sisältyisi opillisia kompromisseja. Hänen ystävänsä Demetrios Kydones sen sijaan asettui molemmissa kysymyksissä vastakkaiselle kannalle.

Kun uusi sisällissota syttyi Johannes Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä, se johti patriarkka Kallistos I:n eroon. Monet kannattivat Nikolaos Kabasilasta uudeksi patriarkaksi, mutta loppujen lopuksi valituksi tuli pyhä Filoteos (11.9.). Valta vaihtui kuitenkin pian. Keisari Johannes Paleologos pakotettiin eroamaan, ja hän vihkiytyi munkiksi nimellä Joasaf. Pyhä Kallistos palautettiin patriarkaksi.

Tässä vaiheessa Nikolaos vetäytyi pois julkisuudesta ja antautui kokonaan mietiskelemään Kristuksen mysteeriä. Ei ole täysin selvää, pysyikö hän elämänsä loppuun asti ”maallikkohesykastina” vai oliko hän jossakin vaiheessa vihkiytynyt munkiksi, kuten hänen teostensa joitain yksityiskohtia on tulkittu. Kahta Tessalonikassa viettämäänsä vuotta lukuun ottamatta hän asui elämänsä loppuun saakka Konstantinopolissa, missä hän oli tuttu vieras monissa luostareissa.

Nikolaos Kabasilas tultiin tuntemaan miehenä, joka oli kohonnut hyveiden korkeuteen. Monet valtakunnan johtomiehet keisari Manuel Paleologoksesta alkaen kysyivät häneltä neuvoa ja pitivät häntä hengellisenä isänään. Nikolaos itse ei kuitenkaan tahtonut enää sekaantua maailmallisiin ongelmiin vaan eli mieluummin hiljaisuudessa. Sisäisen elämänsä hedelminä hän kirjoitti kaksi teosta, ”Pyhän Liturgian selitys” ja ”Elämä Kristuksessa”. Ne todistavat hänen pyhyydestään, ja niitä pidetään oikeutetusti kristillisen kirjallisuuden helminä.

Teoksessaan ”Elämä Kristuksessa” Nikolaos Kabasilas osoittaa, kuinka uskovat vastaanottavat kasteen, voitelun ja pyhän ehtoollisen sakramenteissa olemisen, liikkeen ja todellisen elämän. Kasvaessaan hengellisesti hyveitä harjoittamalla he toivottavat Pyhän Hengen voiman välityksellä Kristuksen itsensä tervetulleiksi olemukseensa. Hän tulee heihin asumaan ja kasvaa heissä, kunnes he päätyvät täyteen yhteyteen Jumalan kanssa. Kristuksen lihaksituleminen on kaiken hengellisen elämän perustus. Hänen ihmiseksi tulemisensa on yhdistänyt erillään olleet ja mahdollistanut yhteyden, luodun ja luomattoman uudenlaisen ”sekoituksen” syntymisen.

Elämä Kristuksessa alkaa jo tällä puolen, mutta sen täyteys toteutuu vasta ikuisessa valtakunnassa. Tässä ajassa tuo valtakunta tulee ulottuvillemme kirkossa. Kristus antaa itsensä ja sekoittaa itsensä jokaiseen omaan jäseneensä sakramenttien välityksellä, samalla tavoin kuin valo tunkeutuu huoneeseen ikkunan läpi. Hän toteuttaa avioyhteytensä mysteerin ihmiskunnan kanssa ja tuo meidän kuolevaiseen, muutoksille alttiiseen ruumiiseemme kuolemattomuuden ja ikuisen elämän. Tämä Herran läsnäolo aktivoituu kuitenkin vain, jos ihminen tekee yhteistyötä (synergia) Hänen kanssaan vastaamalla vapaasti Jumalan lahjaan. Se tarkoittaa keskittymistä siihen, että tarkkaavaisesti varjelemme saamaamme armoa.

Kristityn hengellinen elämä koostuu siis hänen omien jäsentensä ja aistiensa vartioinnista, sillä Kristus on yhdistänyt itsensä niihin. Lisäksi siihen kuuluu sen suuren kunnian mietiskely, minkä Hän on meille suonut. On mahdotonta tuntea vetoa pahaan, jos on tajunnut sen ”rakkauden aina hulluuteen saakka” jolla Kristus on meitä rakastanut. Hän meni niin pitkälle, että tarjosi itsensä uhriksi ristille tehdäkseen meistä Hänen temppeleitään ja Hänen oman ruumiinsa jäseniä. Näihin asioihin syventyneelle ihmiselle Herra on ainoa tavoiteltava. Ja kun tällainen ihminen on saanut Kristuksen hengen, hyveiden harjoittaminen muuttuu helpoksi. Ihminen kasvaa hyveessä ja yhdistää oman tahtonsa täysin Kristuksen tahtoon. Silloin hän iloitsee siitä, mikä tuottaa Kristukselle iloa, ja on murheissaan siitä, mikä murehduttaa Kristusta. Jumalallinen rakkaus on jokapäiväistä elämää, ja ihmispersoona pystyy osallistumaan Jumalihmisen jumalallisen luonnon ominaisuuksista.

Jumalallistuminen on siis ihmisolennon lopullinen päämäärä. Pyhä Nikolaos näki sen heijastuvan täydellisesti Jumalanäidissä. Sielunsa koko kauneudella ja tahdolla, joka oli antautunut Jumalan suunnitelmille, Neitsyt Maria veti alas Pyhän Hengen, niin että Vapahtaja saattoi syntyä hänestä.

Omassa elämässään Nikolaos noudatti toisenlaista tietä kuin pyhä Gregorios Palamas. Hän, joka oli humanisti koulutukseltaan mutta hesykasti kutsumukseltaan, pystyi osoittamaan, että jumalallistuminen ja yhteys Kristukseen muodostavat jokaisen kristityn hengellisen elämän päämäärän. Ne eivät siis koske ainoastaan kaukana maailmasta ja sen askareista eläviä munkkeja. Hän kirkasti oman aikansa humanistisen kulttuurin positiiviset elementit ja hänestä itsestään tuli ”sakramentaalisen hesykasmin” oppi-isä. Niinpä hän on saanut ansaitsemansa paikan ortodoksisen kirkon pyhien isien kuorossa.

Pyhän Nikolaos Kabasilaksen kuolinajasta ja -tavasta ei ole säilynyt tietoja. Hän siirtyi uuteen elämään joskus vuosien 1391–1397 välillä. Pyhäksi hänet julistettiin virallisesti vuonna 1982 Tessalonikan metropoliitan aloitteesta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Afrodisios kuului vanhaan kristittyyn sukuun, joka eli Kilikiassa, itäisen Välimeren koilliskulmassa. Hänet luovutettiin pakanallisen maaherra Dionysiuksen käsiin, mutta kuolemankin edessä hän rohkeasti tunnusti Kristuksen.

Afrodisioksen niskaan painettiin tulikuumia rautoja ja häntä rääkättiin sulalla lyijyllä. Kun hän kesti nämä kidutukset, hänet vietiin nälkäisen naarasleijonan raadeltavaksi amfiteatteriin, mutta leijona ei koskenut häneen. Tarinan mukaan leijona nuhteli ihmisäänellä kreikkalaisia pakanoita heidän julmuudestaan, minkä ansiosta monet läsnäolijoista alkoivat uskoa Kristukseen ja kuolivat marttyyreina samana päivänä.

Pyhä Afrodisios surmattiin musertamalla hänet kallionlohkareiden alle. Näin pyhä marttyyri Afrodisios Kilikialainen voitti omakseen marttyyrin kruunun.

Pyhä Julianos oli kotoisin Kilikiasta, nykyisen Agaclin tienoilta.[1] Hänen isänsä oli senaattori ja epäjumalien palvelija, mutta kristityltä äidiltään Asklepiodoralta Julianos sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Julianos alkoi jo nuorena tutkia Raamattua ja sai siitä innoitusta.

Diocletianuksen vainon aikana, 300-luvun alkuvuosina Julianos ilmiannettiin julmuudestaan tunnetulle maaherra Markinianokselle, joka oli tuolloin Flaviaksen kaupungissa. Kun Julianos kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, maaherra antoi hänet ruoskittavaksi ja uhkaili vielä pahemmilla kidutuksilla. Pyhä vastasi: ”En pelkää kidutuksia eikä mikään saa minua kieltämään jo lapsena minulle opetettua Jumalan lakia. Vaikka polttaisit minut, minun Kristukseni vahvistaa minua ja Hänelle minä kannan uhriksi jatkuvaa ylistystä.”

Maaherra antoi työntää Julianoksen kurkkuun epäjumalille uhrattua ruokaa, mutta tämä sanoi, ettei mitään pakottamalla aikaansaatua voida pitää uhraamisena. Ruoskitettuaan Julianoksen vielä kertaalleen Markianos otti hänet mukaansa naapurikaupunkiin Anazarbokseen.[2] Matkalla sotilaat löivät häntä jatkuvasti.

Anazarboksessa Julianos vietiin tuomioistuimen eteen, jolloin hän osoitti samanlaista rohkeutta ja päättäväisyyttä kuin aikaisemminkin. Hänet pakotettiin juomaan uhriviiniä ja hänen kämmenelleen kaadettiin palavaa suitsuketta. Sieltä hänet siirrettiin Aigaiaan (Ayas) Issikoksen lahden rannalle. Kaupunki oli kuuluisa Asklepioksen temppelistään. Siellä Julianokselle ilmoitettiin, että hänet oli keisarin määräyksestä poltettava. Julianos totesi vain: ”Mikäpä estää teitä tekemästä sitä?”

Julianoksen luokse kutsuttiin hänen äitinsä Asklepiodora, joka oli seurannut häntä karkotukseen. Hän sai luvan viettää kolme päivää vankilassa poikansa kanssa, koska hänen uskottiin suostuttelevan poikansa pelastamaan henkensä. Äiti päinvastoin rohkaisi poikaansa pysymään lujana uskossaan Kristukseen, kuoleman Voittajaan: ”Sinä tiedät, mikä on todellinen hyväsi, sillä minä olen opettanut sen sinulle. Toimi sen mukaan ja anna kunnia ainoalle todelliselle Jumalalle!”

Kun päivät olivat tulleet täyteen, Markianos joutui toteamaan, että äiti ja poika olivat huijanneet häntä. Vihoissaan hän määräsi Julianokselle erikoisen rangaistuksen. Säkki täytettiin käärmeillä, skorpioneilla ja muilla myrkyllisillä eliöillä, minkä jälkeen Julianos pantiin säkkiin ja säkki heitettiin mereen. Marttyyrin ruumis vajosi merenpohjaan pimeyteen, mutta hänen sielunsa nousi taivaan kirkkauteen ja liittyi esikoisten juhlajoukkoon.

Myöhemmin pyhän Julianoksen reliikit löytyivät, ja ne siirrettiin Antiokian lähettyville kolmen kilometrin päähän Dafneen menevästä tiestä. Paikalle rakennettiin hänen kunniakseen kappeli, jossa tapahtui paljon paranemisia erityisesti demonien valtaan joutuneille. Kappeli poltettiin persialaisten hyökkäyksen yhteydessä vuonna 537.

Pyhittäjä Mevennus (Méen, Mewan) syntyi Etelä-Walesin Gwentissä. Hän meni luostariin ja lähti sen johtajan, sukulaisensa Samsonin kanssa Ranskan Bretagneen lähetystyöhön. Myöhemmin hän perusti lahjoituksena saamalleen maalle Brocelianden metsään luostarin, josta tuli merkittävä lähetystyön keskus. Samainen metsä tunnetaan myös kuningas Arthurin taruista. Myöhemmin Mevennus perusti Gaelin Paimpontiin toisen luostarin, josta kehittyi vähitellen suuri Pyhän Mevennuksen luostari (St. Méen).

Mevennuksen oppilaiden joukossa oli hänen kummipoikansa Austol, joka oli hyvin kiintynyt häneen. Tämä lohdutti kuolevaa Austolia sanoen, että he joutuisivat eroamaan vain viikoksi. Pyhittäjä Mevennus nukkui pois rauhassa vuonna 617.

Ranskassa on Gaelin lähellä Bretagnessa Saint-Méen-le-Grandin kunta, missä pyhän Mevennuksen reliikkejä yhä kunnioitetaan, ja useita muita hänen mukaansa nimettyjä paikkoja. Tuhannet ihmiset ovat saaneet ihosairauksiinsa avun lähteestä, jonka Mevennus sai pulppuamaan parantavaa vettä.

Pyhä marttyyri Artšil oli Georgiassa apostolienvertaisena pyhänä kunnioitetun kuningas Mirian III:n (k. 342) suora jälkeläinen. 730-luvulla Georgiaan hyökkäsi arabijoukkoja, joiden raakaotteinen johtaja Marwan tunnettiin Georgiassa nimellä Murvana-Krun, ”Villi”. Kun arabit kylvivät tuhoa kaikkialla, Kakhetin[1] ruhtinas Artšil II ja hänen veljensä ruhtinas Miri rukoilivat epätoivoisessa tilanteessa apua kaikkeinpyhimmältä Jumalansynnyttäjältä, joka osoittikin heille armoaan. Georgialaisten armeija voitti huomattavasti vahvemmat arabijoukot. Miri kuitenkin menehtyi taisteluissa.

Tämän jälkeen Artšil II keskittyi Georgian jälleenrakennukseen, rakennutti raunioituneita kirkkoja uudelleen ja levitti kristinuskoa vuoristoheimojen keskuudessa. Pian Georgia joutui arabiarmeijan uuden hyökkäyksen kohteeksi. Nämä olivat jo vallanneet Armenian alueet aiheuttaen paljon tuhoa. Pelastaakseen Georgian uudelta hävitykseltä ja ehkäistäkseen islamin leviämistä alueellaan Artšil katsoi parhaaksi alistaa itsenäisen Georgian arabien vallan alle vapaaehtoisesti ja pyytää rauhaa. Hän pani kaiken toivonsa Jumalan armoon ja oli valmis uhraamaan henkensä pyhän uskon ja kansansa puolesta.

Arabien johtaja Khuzaima ibn Khazim, jota georgialaiset kutsuivat nimellä Džidžum-Asim, otti ruhtinas Artšilin vieraanvaraisesti vastaan ja lupasi Georgialle vasallivaltion aseman mutta vaati islamin omaksumista. Georgialaisen kronikan mukaan kuningas Artšil vastasi: ”Minä en luovu Kristuksesta, todellisesta Jumalasta, joka meidän pelastuksemme tähden tuli lihaksi. Jos tottelen sinua, kuolen hengellisen kuoleman ja joudun ikuisiin kärsimyksiin. Jos sinä surmaat minut vakaumukseni tähden, nousen kuolleista niin kuin minun Herrani, ja menen Hänen luokseen.”

Džidžum-Asim käski viedä tunnustajan vankilaan, mutta kidutukset ja lupaukset eivät saaneet 80-vuotiasta kuningasta luopumaan uskostaan. Maaliskuun 20. päivänä 786 kuningas Artšil II mestattiin. Georgian kristityt veivät hänen ruumiinsa salaa Kakhetin Ertsoon ja hautasivat sen Notkorin kirkkoon, jonka pyhä marttyyri Artšil oli itse rakennuttanut. Muistopäiväksi Georgian kirkossa vakiintui 21.6.

Pyhä Anna oli Bysantin keisari Romanos IV:n (1168−1191) tytär. Hänet annettiin puolisoksi Serbian suuriruhtinaalle Stefan Nemanjalle (13.2.). Anna synnytti kolme poikaa Vukanin, Stefanin ja Rastkon, josta tuli Serbian arkkipiispa pyhä Savva (12.1.). Kun Annan puoliso suuriruhtinas Stefan luopui vanhuudenpäivinään vallasta ja vihkiytyi munkiksi ottaen nimekseen Simeon, myös Anna vetäytyi luostariin. Nunnaksi vihittäessä hän sai nimen Anastasia. Hän eli luostarissa pyhää elämää ja antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 21. päivänä vuonna 1200. Hänen reliikkinsä ovat Studenitsan luostarissa.

Pyhä ruhtinas Feodor Starodubilainen kärsi marttyyrikuoleman Ordassa tataarikaani Uzbekin aikana vuonna 1300. Perimätiedon mukaan tataarit hakkasivat hänen ruumiinsa palasiksi. Kaikkien hämmästykseksi linnut eivät kokoontuneet nokkimaan hänen jäännöksiään. Ne vietiin hänen läänitysmailleen Aleksinon kylään ja haudattiin Neitsyt Marian syntymän kirkkoon. Haudalla tapahtui sairaiden parantumisia.

Pyhä marttyyri Luarsab syntyi vuonna 1587. Hänen isänsä Giorgi X oli Kartlin (Keski-Georgian) kuningas, joka sai kärsiä paljon ortodoksisen uskon takia, ja lopulta Persian šaahi Abbas I myrkytti hänet vuonna 1603. Vasta teini-ikäinen poika nousi isänsä valtaistuimelle, ja hänestä tuli kuningas Luarsab II.

Kun turkkilaisten armeija hyökkäsi Georgiaan kuusi vuotta myöhemmin, nuori kuningas vietti taistelua edeltävän yön 14 000 georgialaisen kanssa rukoillen. Pyhän liturgian ja ehtoollisen jälkeen he kävivät sankarillisen puolustustaistelun saaden vihollisen 60 000 sotilaan armeijan perääntymään.

Myös Persian šaahi Abbas I hyökkäili suuren armeijan kanssa Georgiaan tuhoten kirkoistaan ja luostareistaan tunnettua Kakhetin aluetta Itä-Georgiassa, Šaahi uhkasi tuhota Kartlin ja vaati Luarsabia tulemaan rauhanneuvotteluihin. Kuningas Luarsab halusi säästää Kartlin kirkot tuholta ja lähti šaahin luokse sanoen: ”Panen kaiken toivoni Kristukseen, ja odottipa minua elämä tai kuolema, siunattu olkoon Herra Jumala!” Abbas ottikin hänet ystävällisesti vastaan, mutta kun Luarsab, joka nuoruudestaan asti oli aina paastonnut tunnollisesti, kieltäytyi syömästä kalaa suuren paaston aikana, šaahi vaati häntä kääntymään islamiin ja lupasi antaa hänelle kalliita aarteita vietäväksi Kartliin, jos hän suostuisi, mutta uhkasi kuolemantuomiolla, jos hän kieltäytyisi.

Kuningas Luarsab II torjui epäröimättä kaikki ehdotukset. Silloin hänet pidätettiin ja heitettiin vankilaan Shirazin lähellä ja pantiin kahleisiin. Kuningasta painostettiin jatkuvasti kääntymään islamiin, mutta hän pysyi uskollisena Kristuksen pyhälle kirkolle. Seitsemän vuoden vankeuden ja jatkuvien kidutusten jälkeen hänet kuristettiin sellissään šaahi Abbas I:n käskystä yhdessä kahden kannattajansa kanssa. Hän voitti marttyyrin kruunun 35 vuoden iässä vuonna 1622. Yöllä pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin ulos vankilasta ilman hautaamista, mutta seuraavana päivänä kristityt hautasivat heidät. Pian sen jälkeen heidän hautansa yläpuolelle ilmestyi taivaallinen valo.

Pyhä uusmarttyyri Niketas oli arvossa pidetyn miehen poika pieneltä Nisyroksen saarelta, joka sijaitsee Kosin ja Rodoksen välissä. Erään oikeudenkäynnin aikana 1700-luvun alkuvuosina hänen isänsä kielsi Kristuksen ja kääntyi muslimiksi pelastaakseen henkensä. Turkkilaiset pidättivät myös vaimon ja lapset käännyttääkseen kaikki islamiin. Niketas oli vielä pieni eikä ymmärtänyt mitä tapahtui, ja niin hän vietti lapsuutensa uudella nimellä Mehmed, ja hänestä kasvoi innokas muslimi. Kerran eräs nainen, joka tunsi perheen tarinan, käytti Mehmedistä sanaa, joka tarkoitti kristittyä. Kun loukkaantunut Mehmed kysyi siitä äidiltään, tämä kertoi, että he olivat olleet kristittyjä ja hänen oikea nimensä oli Niketas.

Niketas alkoi miettiä asiaa, ja lopulta hän omantuntonsa pakottamana jätti perheensä ja meni Nea Monin luostariin Khioksella. Siellä hän tunnusti syntinsä, ja hänet palautettiin mirhavoitelun kautta kirkon helmaan. Niketas osoitti luostarissa niin innokasta hartautta, että jotkut epäilivät hänen olevan häiriintynyt. Etsiessään suurempia kilvoituksia hän lähti luostarin pyhien perustajien (20.5.) luolaan, missä hän kertoi erakko Anthimokselle halustaan uhrata itsensä marttyyrina. Palatessaan luostariin hän pyysi sen isiltä lupaa toteuttaa suunnitelmansa, ja toimitettuaan Paraklesis-palveluksen Jumalanäidille he antoivat hänelle siunauksensa.

Niketas lähti Khioksen pääkaupunkiin Khoraan, missä hänet heti pidätettiin, jotta hän maksaisi veron, joka vaadittiin matkustavilta kristityiltä. Hänen odottaessaan toisten kristittyjen kanssa vankilaan viemistä, hänen tuntemansa pappi nimeltä Daniel puhutteli häntä nimellä Mehmed ja kysyi, miten oli mahdollista, että nuori muslimi oli pidätetty kristittyjen veron maksamisen takia. Vartijat kuulivat pojan vastaavan olevansa nyt kristitty ja veivät hänet heti agan, turkkilaisen upseerin, eteen.

Niketas ilmoitti rohkeasti palanneensa kristinuskoon. Häntä kidutettiin kymmenen päivää, ja aina kun hänet vietiin vankilaan, hän kieltäytyi syömästä. Hänet vietiin talliin, jotta hevoset polkisivat hänet jalkoihinsa, mutta Jumalan armo varjeli häntä, ja kun he sulkivat hänet pimeään selliin, yliluonnollinen valo valaisi sen.

Kidutusten jälkeen Niketas luovutettiin raivostuneelle kansanjoukolle, joka raahasi hänet kaupungin rajalle. Kun häntä taas kerran painostettiin palaamaan islamiin, hän vastasi: ”Olen kristitty, nimeni on Niketas, ja Niketaksena minä haluan kuolla!” He painoivat hänet useita kertoja polvilleen mestausasentoon, toivoen murtavansa hänen tahtonsa, mutta hän huusi: ”Miksi te viivyttelette? Surmatkaa minut nopeasti, jotta minä pääsen nauttimaan paratiisista!” Hänen teloittajansa iski häntä useita kertoja niskaan, jotta hän kärsisi kauemmin. Näin pyhä marttyyri Niketas Nisyroslainen sai voitonkruunun 15 vuoden iässä kesäkuun 21. päivänä vuonna 1732. Eräät sokeat voitelivat itsensä marttyyrin verellä ja saivat näkönsä takaisin. Turkkilaiset kaatoivat likaista mutaa hänen ruumiinsa päälle, jotta kristityt eivät enää ottaisi siitä reliikkejä, mutta kun tämä ei auttanut, he heittivät sen mereen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Albanus oli Rooman kansalainen, joka asui Britannian Verulamiumissa (nykyinen St. Albans). Hän kiinnostui kristinuskosta, kun hän kerran tarjosi yösijan lähetystyötä tehneelle pappi Amfibalukselle, joka pakeni vainoajiaan. Kun Albanus näki vieraansa rukoilevan yötä päivää, Jumalan armo kosketti häntä ja sai hänet kyselemään papin uskosta. Saamansa opetuksen ansiosta hän luopui epäjumalanpalveluksesta ja otti pyhän kasteen.

Roomalaiselle kuvernöörille ilmoitettiin, että lähetyspappi oli piilossa Albanuksen talossa, jolloin hän lähetti sotilaita vangitsemaan pappia. Pappi oli sillä välin paennut, mutta sen sijaan Albanus odotti heitä papin asussa eikä vastustanut vangitsemista. Hänet vietiin oikeuden eteen juuri kun tuomari oli uhraamassa epäjumalilleen. Tuomari raivostui havaitessaan tulleensa petetyksi ja uhkasi Albanusta kuolemalla, jos tämä ei luovuttaisi paennutta pappia ja alkaisi taas uhrata jumalille. Albanus ilmoitti olevansa kristitty ja pilkkasi elottomia epäjumalia, jotka eivät pystyneet vastaamaan palvojilleen ja rukoilijoilleen vaan aiheuttivat palvelijoidensa ikuisen kadotuksen. Tuomari luovutti hänet sotilaille ja käski hakata häntä armotta, mutta kun Albanus osoitti ruumiittoman olennon kestävyyttä ja säteili iloa, tuomari käski viipymättä teloittaa hänet.

Ihmiset, jotka olivat tulossa katsomaan teloitusta, joutuivat kulkemaan kapean sillan kautta päästäkseen teloituspaikalle. Kerrotaan, että Albanus ei halunnut taivaaseen pääsynsä viivästyvän, ja niinpä hän teki ristinmerkin Colnjoen ylle ja joki jakaantui niin, että kansanjoukko pystyi ylittämään joen kuivin jaloin. Tämän ihmeen ansiosta yksi teloittajista kääntyi kristinuskoon ja ilmoitti olevansa valmis tulemaan mestatuksi Albanuksen sijasta. Vielä kerrotaan, että Albanus sai rukouksellaan lähteen puhkeamaan, jotta katselijat saisivat juodakseen.

Pyhä Albanus rukoili vainoajiensa puolesta ja asettui sitten rauhallisesti miekan alle. Kerrotaan, että kun Albanuksen pää kosketti maata, hänen teloittajansa silmät putosivat kuopistaan. Ihmeiden ansiosta kuvernööri määräsi, että vainot lopetetaan ja Kristuksen marttyyreille osoitetaan kunnioitusta.

Pyhän Albanuksen marttyyrikuolema tapahtui vuoden 283 tienoilla. Myöhemmin teloituspaikalle rakennettiin kirkko, johon pyhän Albanuksen reliikit sijoitettiin. Siitä alkaen monet sairaat parantuivat pyhän marttyyri Albanus Verulamiumilaisen haudalla ja hänen kunnioittamisensa levisi koko Englantiin, jonka ensimmäisenä marttyyrina hänet muistetaan.

Pyhät marttyyrit Zenon ja Zenas olivat kotoisin Arabian Filadelfiasta, mitä nimitystä 300-luvun alussa käytettiin nykyisestä Jordanian Ammanista. Zenon palveli Rooman armeijassa, kun kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303. Hän halusi todistaa uskostaan Vapahtajaan uhraamalla oman elämänsä. Ensin hän luovutti omaisuutensa köyhille ja vapautti orjansa, minkä jälkeen hän meni esittäytymään maaherra Maximukselle, joka tunnettiin innokkaana epäjumalien palvelijana. Yksi Zenonin orjista, nimeltään Zenas, seurasi isäntäänsä, koska ei tahtonut erota hänestä.

Zenon alkoi kovalla ja varmalla äänellä syyttää maaherraa turhista yrityksistä suojella pakanajumalia, jotka olivat vain mielikuvituksen tuotetta. Loukkaantunut Maximus antoi heti määräyksen, että Zenonia oli piestävä ruoskilla joihin oli kiinnitetty lyijypaloja. Ruoskimisen aikana Zenon onnistui potkaisemaan kumoon epäjumalien alttarin. Maximus käski ripustaa hänet roikkumaan ja lyödä häntä säälimättä. Sen jälkeen Zenonin haavoihin hierottiin suolaa ja etikkaa. Lopuksi hänet heitettiin vankilaan, jossa hänen jalkansa levitettiin jalkapuiden neljänsiin aukkoihin sietämättömän tuskalliseen asentoon.

Sillä aikaa Zenas onnistui pääsemään sisään vankilaan. Hän aneli isäntäänsä, ettei tämä jättäisi häntä. Maximus vangitutti Zenaksenkin ja sijoitti hänet samaan selliin Zenonin kanssa. Kumpikaan heistä ei suostunut kuulusteluissa kieltämään Kristusta, minkä vuoksi heitä piestiin armottomasti.

Marttyyreja kidutettiin sellaisilla tavoilla, että kärsimys venyi mahdollisimman pitkäksi ilman että he menehtyivät. Pyhän Zenonin rinnalle sydämen kohdalle pantiin tulipunaiseksi kuumennettuja metallinpaloja. Sen jälkeen heidät molemmat ripustettiin roikkumaan kainaloista ja jalkoihin sidottiin raskaat kivet. Heidän ruumiitaan valeltiin öljyllä ja poltettiin. Jumalan armosta he kuitenkin kestivät, ja lopulta heidät surmattiin mestaamalla. Näin he saivat voitonkruunun.

Areiolaisuuden harhaoppia suojelleen keisari Konstantinos II:n (337–360) hallituskaudella pyhä Eusebios puolusti innokkaasti oikeaa uskoa, jonka Nikean kirkolliskokouksen isät olivat määritelleet. Hänet valittiin piispaksi Samosataan[1], joka sijaitsi noin 200 km Antiokiasta koilliseen Eufratvirran pohjoisrannalla ja oli Eufratenian maakunnan pääkaupunki.

Eusebioksen taisto kristinuskon puolesta teki hänet tunnetuksi ja arvostetuksi koko Syyriassa. Kun Antiokian piispanistuin vapautui, Eusebios vaikutti siihen, että tälle tärkeälle paikalle valittiin areiolaisvastainen pyhä Meletios (12.2.). Kun Konstantinos II havaitsi, että Meletios ei ollutkaan areiolaisuuden kannattaja vaan suorastaan sen hellittämätön vastustaja, hän tahtoi saada nähtäväkseen Meletioksen hallussa olevan piispanvaalin pöytäkirjan. Meletios vastasi keisarin lähettiläille, että hän voisi antaa sen vasta kun olisi ensin saanut siihen luvan pöytäkirjan allekirjoittaneilta. Kun lähettiläät uhkasivat katkaista hänen oikean kätensä, hän ojensi molemmat ranteensa ja sanoi: ”En anna pöytäkirjoja.”

Pakanuuden palauttamista yrittäneen Julianos Luopion lyhyenä hallituskautena (361–363) Eusebios pukeutui sotilaan asuun ja matkusteli ympäri Syyriaa, Foinikiaa (Libanon) ja Palestiinaa rohkaisten kristittyjä pysymään lujina vainojen uhatessa. Samalla hän vihki salaa pappeja ja piispoja. Julianoksen kuoltua Meletios ja Eusebios olivat mukana 27 piispan kirkolliskokouksessa, joka vahvisti Nikean kirkolliskokouksen laatiman uskontunnustuksen ainoaksi oikeaksi. Eusebios vaikutti myös siihen, että Basileios Suuri valittiin vuonna 370 Kappadokian Kesarean arkkipiispaksi. Eusebios oli läsnä hänen piispaksivihkimyksessään. Pyhä Gregorios Teologi käytti Eusebioksesta ilmaisuja ”Kirkon kulmakivi ja perustus, maailman valo, uskon sääntö ja totuuden lähettiläs”.[2]

Seuraava keisari Valentinianus puolusti jälleen kiihkeästi areiolaisuutta. Ortodoksisten kirkonmiesten vainot alkoivat uudelleen. Meletios karkotettiin Armeniaan. Eusebios pantiin viralta ja tuomittiin vuonna 374 maanpakoon Traakiaan, jossa oli meneillään sota gootteja vastaan. Kuultuaan tuomionsa keisarin lähettiläiltä Eusebios pyysi saada lähteä yöllä kaikessa hiljaisuudessa, jotteivät kaupunkilaiset ryhtyisi mellakoimaan häntä puolustaakseen.

Kun ihmisille selvisi, että Eusebios oli viety pois, he lähtivät etsimään häntä veneillä Eufratvirtaa pitkin. Kun he saavuttivat piispansa, tämä pyysi, etteivät he ryhtyisi mihinkään toimenpiteisiin hänen vapauttamisekseen. Hän kieltäytyi myös ottamasta vastaan lahjoja, joita he olivat tuoneet hänelle lohdutukseksi.

Areiolainen Eunomios nimitettiin Eusebioksen sijaan Samosatan piispaksi. Kaupunkilaisten vastenmielisyys häntä kohtaan tuli ilmi erikoisella tavalla. Kerran hän oli kylpemässä yleisessä kylpylässä, ja väki alkoi vaatia, että vesi oli vaihdettava, koska he eivät tahtoneet kylpeä areiolaisuuden saastuttamassa vedessä. Nähdessään kansan leppymättömyyden Eunomios päätti lopulta luopua piispanistuimesta. Hänen seuraajakseen nimitettiin kiihkeä areiolainen Lucius, joka alkoi vainota ortodoksisesti uskovia kaupunkilaisia.

Keisari Valentinianus sai surmansa taistelussa gootteja vastaan. Ortodoksisen opin kannattaja Gratianus nousi keisariksi vuonna 375 ja palautti kirkon vapauden sekä kutsui takaisin karkotuksesta uskon kunniakkaat tunnustajat. Niinpä myös Eusebios saattoi palata hengellisen laumansa luo. Hän ryhtyi heti täyttämään tyhjiksi jääneitä piispanistuimia uusilla paimenilla. Kesäkuun 22. päivänä vuonna 379 hän saapui Dolikhan kaupunkiin tuomaan sinne uuden piispan. Joku areiolaismielinen nainen heitti katolta ison tiiliskiven hänen päähänsä. Eusebios haavoittui kuolettavasti, mutta ehti vielä ennen kuolemaansa vaatia läsnäolijoilta lupauksen, ettei naista vedetä oikeuteen. Kristuksen ja ensimmäisen marttyyrin ylidiakoni Stefanoksen esikuvan mukaan Eusebioksen viimeiset sanat olivat rukous vihollisensa puolesta.

Pyhä Niketas Remesianalainen syntyi vuoden 335 tienoilla. Hän oli samana päivänä muisteltavan piispa Paulinus Nolalaisen läheinen ystävä. Juuri Paulinus on kertonut siitä, kuinka menestyksekkäästi Remesianan piispa Niketas kesytti saarnoillaan dacialaiset barbaarit, joiden keskuudessa hän asui. Varsinkin bessiheimon jäseniä pidettiin väkivaltaisina ryöstelijöinä, mutta Niketas sai heidät muuttumaan susista lampaiksi, jotka hän otti Kristuksen rauhalliseen laumaan. Remesiana silloisessa roomalaisessa Dacian provinssissa on nykyinen Bela Palenka Serbiassa.

Niketaksen elämästä ja lähetystyöstä ei ole säilynyt juuri mitään muuta tietoa, mutta hän on säveltänyt kiitoshymnin ”Sinua, Jumala, me ylistämme”, jota on joskus pidetty Ambrosius Milanolaisen työnä, ja muuta kirkkomusiikkia. Myös hänen kuusiosaisesta teoksestaan ”Ohjeita kastettaville” on säilynyt osia. Hän kuoli vuonna 414. Romanian patriarkaatti on hyväksynyt Niketas Remesianalaisen pyhäksi vuonna 1992.

Pyhä Paulinus Nolalainen syntyi Bordeauxissa vuonna 353 aristokraattiseen roomalaiseen perheeseen, jolla oli valtavia maaomistuksia Galliassa, Campaniassa ja Espanjassa. Hän sai erinomaisen koulutuksen tunnetulta kaunopuhujalta Ausonukselta ja oli niin loistava kirjoittaja, että hänet yhä muistetaan yhtenä kristillisen lännen suurimmista runoilijoista. Jo nuorena hänestä tuli senaattori, konsuli ja kuvernööri. Espanjassa hän otti vaimokseen varakkaan Therasian ja palasi sitten Lounais-Ranskan Aquitaineen, missä hän muiden velvollisuuksiensa ohella jatkoi kirjallisia töitään.

Paulinuksen elämässä oli muutama merkittävä kohtaaminen, jotka saivat hänet ymmärtämään maailmallisen elämän turhuuden ja etsimään Jumalaa. Tällaisia olivat kohtaaminen pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) kanssa, joka paransi hänen silmäsairautensa, pyhiinvaellus pyhän Felix Nolalaisen haudalle Campaniassa ja ennen kaikkea Bordeauxin piispa Delfinuksen vaikutus. Tämä kastoi Paulinuksen jouluna 389, mistä alkaen Paulinus alkoi viettää askeettista elämää ja irtautua maailmallisista asioista.

Paulinus vietti neljä vuotta Espanjassa, jossa hänet kansan vaatimuksesta vihittiin papiksi. Paulinus alkoi myydä omaisuuttaan ja aikoi vastedes koota ainoastaan taivaallisia aarteita. Hän palasi Aquitaineen, vapautti orjansa ja myi omaisuutensa. Tuotoilla hän auttoi köyhiä ja osti vangittuja vapaaksi.

Milanossa Paulinus tapasi pyhän Ambrosius Milanolaisen (7.12.), jota hän piti hengellisenä isänään. Roomassa pakanalliset aristokraatit pitivät hänen katumuksellista elämäänsä lahjojen tuhlaamisena ja moittivat Paulinusta siitä, että hän luopui valtion palvelemisesta. Maailmalliset ihmiset arvostelivat ja Jumalan palvelijat ylistivät häntä. Martinus Laupias sanoi, että Paulinus oli yksi harvoista ihmisistä, jotka todella noudattivat evankeliumin käskyjä, ja pyhä Hieronymus (15.6.) antoi hänelle kirjeissään ohjeita askeettista elämää varten.

Paulinus asettui asumaan Nolaan, jonne hän perusti askeettisen yhteisön samaisen vierasmajan yhteyteen, jonka hän oli rakennuttanut köyhiä pyhiinvaeltajia varten ensimmäisellä pyhiinvaellusmatkallaan. Paulinuksen vaimo, jonka kanssa hän oli kääntymyksestään asti elänyt kuin veli ja sisar, asui lähistöllä ja auttoi häntä hyväntekeväisyydessä. Koko omaisuudestaan luopunut Paulinus piti kamelinkarvoista valmistettua jouhipaitaa, söi vain illalla ja silloinkin vain leipää ja vihanneksia. Hän rukoili ja lauloi hymnejä päivin ja öin.

Joka vuosi suuret pyhiinvaeltajien joukot saapuivat 14.1. viettämään pyhän Felix Nolalaisen muistopäivää Paulinuksen rakennuttamaan suureen basilikaan, johon kuului kastekirkko ja muita rakennuksia vieraita varten. Jumalan miehen maine houkutteli monia muitakin kävijöitä, joiden joukossa oli hurskaita aristokraatteja ja askeetteja kuten pyhät Melania Roomalainen (8.6.) ja Melania Nuorempi (31.12.). Kilvoitustensa ohella Paulinus kävi laajaa kirjeenvaihtoa kirkon merkkihenkilöiden kuten pyhän Augustinuksen ja pyhän Ambrosiuksen kanssa.

Vuonna 409 Paulinus vihittiin Nolan piispaksi. Hän joutui hoitamaan tehtäväänsä erityisen vaikealla kaudella. Rooman hävityksen jälkeen barbaarit tunkeutuivat Nolaan asti ja vangitsivat piispa Paulinuksen, joka kesti vankeuden pelottomasti. Häntä pidettiin suuressa arvossa. Hänen elämäkertansa kirjoittajan mukaan ”jokainen poissaoleva toivoi näkevänsä hänet uudelleen, ja kukaan, jolla oli onni puhua hänen kanssaan, ei koskaan halunnut lähteä hänen luotaan”.

Kun pyhän Paulinus Nolalaisen viimeiset päivät maan päällä koittivat hänen sairastuttuaan vakavasti, hän toimitti jumalallisen liturgian kahden muun piispan kanssa alttarilla, joka oli valmistettu hänen sairasvuoteensa ääreen. Hän kutsui kaikki katujat, joita oli aiemmin kieltänyt lähestymästä alttaria, nauttimaan pyhää ehtoollista. Sitten hän kädet kohotettuina rukoili hartaasti Jumalaa, hyvästeli papiston toivottaen heille siunausta ja rauhaa ja antoi sielunsa Jumalan käsiin 22.6.421. Hänen pyhät reliikkinsä ovat yhä Nolan katedraalissa.

Pyhä Gregorius syntyi Bukarestissa vuonna 1765. Hän opiskeli loistavalla menestyksellä aikansa kuuluisimmissa kouluissa. Opintojen päätyttyä hän meni vuonna 1790 munkiksi Neamtsin luostariin ja ennätti kilvoitella muutamia vuosia pyhittäjä Paisi Velitškovskin (15.11.) ohjauksessa ennen tämän kuolemaa. Useiden vuosien ajan Gregorius käänsi luostarissa pyhien isien kirjoituksia. Sitten hänet lähetettiin Bukarestiin vastaamaan Romanian metropoliittakunnan kirjastosta. Bukarestista hän siirtyi Athosvuorelle ja kilvoitteli useita vuosia Vatopedin luostarin alaisessa sivuluostarissa.

Vuonna 1812 Gregorius palasi Neamtsin luostariin, missä hän jatkoi työtään kääntäjänä ja kirkollisten kirjojen toimittajana. Kahdeksan vuoden kuluttua hän palasi jälleen Bukarestiin. Vietettyään jonkin aikaa Pyhän Antimin (ks. 27.9.) luostarissa hän asettui Caldarusanin luostariin noin kolmenkymmenen kilometrin päässä Bukarestista. Luostarissa noudatettiin pyhän Georgios Cernicalaisen (3.12.) tuomaa athosvuorelaista luostarisääntöä.

Gregorius kilvoitteli ankarassa askeesissa, kunnes ruhtinas Grigore Ghica (1822−1828) kutsui hänet vuonna 1823 Bukarestiin, jossa hänet oli määrä valita Valakian metropoliitaksi, vaikka hän oli vasta diakoni. Gregorius lähti taivaltamaan kohti pääkaupunkia jalkaisin. Illan tullen hän pyysi yösijaa erään kylän papilta, joka majoitti rähjäisen näköisen munkin talliin. Papin yllätys oli suuri, kun hän muutaman päivän kuluttua uuden metropoliitan virkaanasettajaisissa tajusi, että vihittävänä oli sama mies.

Pyhän Gregoriuksen pastoraaliset kyvyt kävivät heti ilmeisiksi. Hän löysi uudet esipaimenet tyhjäksi jääneille piispanistuimille, rakennutti kirkkoja ja kouluja ja perusti tärkeimpiin kaupunkeihin seminaareja. Hän julkaisi kirjoja, jotka edistivät kansan hengellistä kasvua, muun muassa 12-osaisen sarjan pyhien elämäkertoja.

Gregoriuksen toiminta päättyi kuitenkin pian Venäjän miehitykseen, ja hänet karkotettiin Bessarabiaan vuonna 1829. Gregorius pääsi palaamaan tehtäväänsä vasta neljän vuoden kuluttua. Seuraavana vuonna, kesäkuun 22. päivänä 1834, hän nukkui rauhassa kuolonuneen vigiliapalveluksen aikana.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Kristuksen marttyyri Agrippina syntyi ja kasvoi Roomassa ylhäisöperheen tyttärenä. Jo nuorena hän omistautui Jumalalle ja oli kuin kukkiva puutarha, joka hyveittensä tuoksulla toi uskovaisten mieleen paratiisin ihanuuden. Hän innosti heitä luopumaan himoista ja valitsemaan puhtauden ja neitseellisyyden tien. Suuri määrä nuoria tyttöjä ja vanhempiakin naisia tahtoi jakaa hänen elämäntapansa.

Agrippinan hyveiden loiste herätti kuitenkin kateutta ja vihaa pakanoissa, ja Valerianuksen vainon aikana vuonna 275 he kavalsivat hänet viranomaisille. Häntä syytettiin avioliittoinstituution vastustamisesta ja petollisesta vaikutuksesta nuoriin tyttöihin. Kristuksen morsian vastasi, ettei ollut johtanut ketään väärille teille vaan Jumalan eteen. Hänen edustamansa neitseellisyys ei tähdännyt yhteiskunnan romahduttamiseen, vaan yhteyteen Vapahtajan kanssa, joka oli syntynyt tähän maailmaan Neitseestä. Vielä hän lisäsi, että hän itse antautuisi mielellään marttyyrikilvoitukseen rakkaudesta taivaalliseen Ylkäänsä. Kun pakanat löivät häntä suulle, hän pysyi vaiti.

Lopulta Agrippina riisuttiin alasti ja häntä lyötiin raipoilla niin, että hänen verensä punasi maan. Enkelin vahvistamana hänen haavansa parantuivat, ja hän joutui vielä uudestaan tuomioistuimen eteen. Uudessa kidutuksessa hän antoi sielunsa Jumalan haltuun ja siirtyi kruunattuna taivaaseen.

Agrippinan läheisimmät ystävät ja hengelliset sisaret Bassa, Paula ja Agathonike olivat henkensä vaarantaen seuranneet hänen oikeudenkäyntiään. Myöhemmin he saivat haltuunsa hänen ruumiinsa, joka oli heitetty pellolle koirien syötäväksi. Neidot lähtivät pakoon ja päätyivät Sisiliaan. Kristuksen morsiamen ruumiin he hautasivat paikkaan nimeltä Menes. Sinne rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.

Agrippinan läsnäolo ajoi saaren asukkaiden epäjumalina palvomat demonit pois, ja he vapautuivat eksytyksen pimeydestä. Kun saraseenimerirosvot yrittivät hyökätä kirkkoon, he putosivat hengettöminä maahan nähtyään ilmestyksen, jossa kultainen kyyhky kantoi ristiä. Monet spitaaliset ja muut sairaat, jotka tulivat kunnioittamaan pyhän Agrippinan pyhäinjäännöksiä, parantuivat vaivoistaan. 1000-luvulla hänen reliikkejään siirrettiin Konstantinopoliin.

Pyhä marttyyri Aristokles oli kotoisin Kyprokselta Tamassoksen kaupungista, jossa hän toimi pappina. Kun kristittyjä alettiin vainota keisari Diocletianuksen aikana, Aristokles piiloutui kallioluolaan. Kerran rukoillessaan luolassa hän näki aurinkoa kirkkaamman valon ja kuuli äänen, joka kehotti häntä menemään Salamikseen[1], joka oli Kyproksen tuolloinen pääkaupunki. Siellä häntä odottaisi voittoisa marttyyrikilvoitus.

Matkalla Aristokles saapui Ledraan ja poikkesi siellä Kyproksen apostolille pyhälle Barnabakselle omistettuun kirkkoon. Kirkon diakoni Demetrianos ja lukija Athanasios ottivat hänet lämpimästi ja vieraanvaraisesti vastaan. Kun he saivat kuulla syyn, miksi hän oli menossa Salamikseen, heidätkin valtasi pyhä innostus ja he päättivät lähteä hänen mukaansa.

Salamiksessa he kaikki kolme jäivät seisomaan korkealle paikalle, niin että kaikki kaupungissa saattoivat nähdä heidät. Maaherra kutsui heidät eteensä ja sai heiltä itseltään kuulla, että he ovat kristittyjä. Hän lähetti heidät vankilaan, jossa he kohtasivat pyhän Filoneideksen (17.6.), Kurionin piispan.

Pyhää Aristoklesta kidutettiin ensimmäisenä ja sen jälkeen hänet mestattiin. Demetrianos ja Athanasios eivät pelästyneet vaan saivat lisää innoitusta uskonveljensä kärsimyksistä. He kestivät valittamatta kaikki kidutukset, joita maaherra keksi heille. Kun heitä oli poltettu hiilirautojen päällä, heidät mestattiin. Tämä tapahtui 300-luvun alkuvuosina.

Pyhittäjä-äiti Etheldreda (Aethelthryth, Audrey) syntyi Itä-Anglian kuninkaan tyttärenä Exningissä Suffolkissa. Vanhempiensa painostuksesta hän meni hyvin nuorena naimisiin Tonbertin kanssa, mutta ei harjoittanut hänen kanssaan avioelämää. Kolmen vuoden kuluttua Etheldreda jäi leskeksi ja muutti Elyn saarelle, jonka oli aiemmin saanut lahjaksi. Siellä hän vietti kaikessa hiljaisuudessa eristäytynyttä rukouselämää viiden vuoden ajan. Sukulaisten painostuksesta hän solmi uuden avioliiton Pohjois-Umbrian kuninkaan pojan Egfridin kanssa, joka oli vasta lapsi ja tyytyi elämään vaimonsa kanssa kuin veli ja sisar, mutta aikuisena Egfridistä tuli mahtava kuningas, joka vaati, että Etheldredasta tulisi todella hänen vaimonsa.

Etheldreda kieltäytyi, sillä hän oli jo kauan sitten tehnyt neitsyyslupauksen Jumalalle. Molemmat vetosivat Yorkin piispa Wilfridiin, jolle Egfrid lupasi lahjojakin, jos hän saisi Etheldredan suostumaan, mutta Wilfrid oli vaimon puolella ja neuvoi tätä vetäytymään Coldinghamin luostariin, missä Egfridin täti Ebba vihki hänet nunnaksi.

Vuotta myöhemmin Etheldreda palasi Elyn saarelle ja perusti sinne noin vuonna 672 kaksoisluostarin, jonka johtajana hän palveli kuolemaansa asti. Hän vietti hyvin ankaraa elämää, söi vain kerran päivässä, paitsi juhlina tai sairaana ollessaan. Hän piti karkeita villavaatteita, kun toisten vaatteet olivat puuvillaa. Etheldreda vietti yöt kirkossa rukoilemassa. Hänellä oli profetian lahja, ja hän ennusti ruttoepidemian tulon ja sen, kuinka monta sisariston jäsentä siihen menehtyisi. Samaan ruttoon kuoli Etheldreda itsekin 23.6.679.

Pyhän Etheldredan jäännökset löydettiin 16 vuotta myöhemmin maatumattomina. Hänen haudallaan tapahtui reliikkien kautta monia ihmeitä. Hänestä tuli yksi suosituimmista naispyhistä, sillä hänelle on omistettu lukuisia kirkkoja Englannissa.

Pyhittäjä Niketas syntyi 1000-luvun alussa hurskaaseen ja varakkaaseen perheeseen Boiotian Thebassa Kreikassa. Hänen kastepäivänään Pyhä Henki ilmestyi lapsen ylle kyyhkysen muodossa osoittamaan Jumalan suosiota häntä kohtaan. Viisivuotiaana hänet annettiin mestarien oppiin, ja hän edistyi nopeasti sekä opinnoissaan että evankeliumin hyveissä. Hänen sielunsa puhtaus ja nöyryys vetivät kaikkia muita oppilaita hänen puoleensa.

Koska vanhemmat eivät halunneet Niketaksen menevän luostariin, hän pakeni 16-vuotiaana salaa yhdessä veljensä kanssa Teoklitoksen luostariin, jossa hänet pian vihittiinkin munkiksi. Hän vietti esikuvallista askeettista elämää ja toivoi voivansa täydellisesti keskittyä rukoukseen yksinäisyydessä. Eräänä yönä enkeli ilmestyi luostarin igumenille ja toi hänelle sanan, ettei hänen pitäisi hillitä nuoren munkin innostusta. Aamulla igumeni antoi Niketakselle siunauksen elää erakkona. Yhdessä veljensä kanssa Niketas lähti etsimään sopivaa paikkaa.

Helikonin vuoren juurelta Niketas löysi luolan, johon hän asettui asumaan ja kilvoitteli siellä rohkeasti Jumala ainoana todistajanaan. Lopulta tieto hänen hyveistään levisi seudulla. Jotkut hänen luonaan käyneistä vieraista halusivat jäädä viettämään enkelielämää hänen johdatuksellaan. Niketas ohjasi heitä viisaasti hyveiden polulla. Hän oli rakentanut luolaan kirkon, mutta yhteisö kaipasi täydellisempää liturgista elämää, joten Niketas vihittiin papiksi. Hän vietti tuntikausia maahan kumartuneena rukoillen kirkon takaosassa päivin ja öin. Hän myös vietti öitä rukouksessa käveleskellen vuorilla, jotta pysyisi hereillä, ja aamulla hän meni veljestön kanssa kirkkoon. Muuten Niketas lähti luostarista vain jos se oli välttämätöntä.

Niketas eli äärimmäisessä köyhyydessä. Hänellä ei ollut edes toista viittaa. Niketas jätti kaiken huolen ruoasta ja vaatteista jumalallisen kaitselmuksen käsiin. Hänen työnsä oli odottaa joka hetki Herran toista tulemista ja etsiä keinoja palvella Häntä. Jos joku vieras toi ruokaa, hän maistoi sitä hiukan, mutta kun hän oli taas yksin, hän söi vain kuivaa leipää ja joi vähän vettä. Suuren paaston aikana Niketas salli itselleen tämänkin laihan ravinnon vain lauantaisin ja sunnuntaisin ja paastosi muut päivät täydellisesti, mutta jos hänellä kävi vieraita, hän söi mitä he toivat.

Niketas pystyi käsittelemään villieläimiä, joita hän ruokki kädestään. Hänen kasvonsa olivat miellyttävän näköiset, iloiset ja aina täynnä armoa. Niketas ammensi Raamatusta ja erämaaisien viisaudesta sanoja, jotka olivat hunajaa makeampia ja toisinaan taas saivat kuulijat kyynelehtimään omantunnon tuskissa. Oppilaitaan hän opetti torjumaan pahat ajatukset heti alkuunsa. Niketaksen luokse riensi piispoja, pappeja, munkkeja ja maallikoita läheltä ja kaukaa. Jokaiselle hän löysi lohdutuksen tai kehotuksen sanan. Paaston, rukouksen ja öljyllä voitelun avulla hän paransi sairaita ja karkotti demoneja.

Kerran Niketas kävi eräässä lähiseudun luostarissa, jonka johtaja oli unohtanut hengelliset velvollisuutensa joutuessaan keskittymään aineellisiin huoliin ja vähitellen vetänyt veljestönkin samalle tasolle. Niketas kehotti heitä etsimään ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja Hänen vanhurskasta tahtoaan, niin heille annetaan kaikki muukin. Kun munkit palasivat pelloilta, ruokasalin pöydät notkuivat ruokalajeista, joita tässä maailmassa ei tunneta. Kun he olivat syöneet, he keräsivät tähteet ja jakoivat niitä vielä vuosikausia lääkkeeksi sairaille.

Lähikylän pappi Teodoros kävi usein Niketaksen luona keskustelemassa hengellisistä asioista. Kerran se kesti niin myöhään, että Teodoroksen oli yövyttävä luostarissa. Yöllä Teodoros näki yliluonnollisen valon Niketaksen keljasta loistavan joka suuntaan. Kun hän meni lähemmäksi, hän näki Niketaksen molemmin puolin kaksi enkeliä, jotka suojelivat häntä siivillään. Kun Niketas nousi vuoteeltaan ja kohotti kätensä taivasta kohden, hänet kohotettiin maasta ja hänen kasvonsa loistivat valosta. Monien muiden ihmeiden jälkeen pyhittäjä Niketas nukkui pois rauhassa 23.6.1079.

Pyhittäjä Niketaksen oppilaista kolmea muistellaan pyhien joukossa. He ovat edellä mainittu pappi Teodoros, pyhittäjä Daniel ja pyhittäjä Gregorios. Jälkimmäisen yhteydestä Niketakseen ei tosin ole säilynyt tietoja.

Pyhittäjä Daniel oli kotoisin Patrakselta. Hän omisti elämänsä kieltäymyksille ja rukoukselle ja sai Jumalalta sellaisen armeliaisuuden lahjan, että osoitti vieraanvaraisuutta niin tutuille kuin tuntemattomillekin. Niketaksen kanssa he saattoivat puhua tuntikausia kilvoittelusta askeesissa ja Jumalan armosta. Täynnä armoa hän antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Pyhittäjä Gregorios syntyi Spartan seudulla ylhäiseen perheeseen. Hurskas pappi opetti hänet lukemaan Raamatun avulla. Kuusitoistavuotiaana hän karkasi kotoaan ja liittyi munkkien ryhmään, joka oli menossa pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hänet vihittiin munkiksi Roomassa, ja vietettyään siellä askeettista elämää hän palasi Pyhälle maalle ja vaelsi Vähän-Aasian, Nikean, Traakian, Makedonian ja Thessalian pyhillä paikoilla. Lopulta hän saapui Euboian alueelle. Oreoksen saarelta hän löysi sopivan paikan erakkoelämää varten ja vietti siellä useita vuosia hiljaisuudessa ja rukouksessa.

Gregorioksen hyveet houkuttelivat pian vieraita, jotka tulivat juomaan hänen sanojaan kuin elävää vettä. Hän opetti heitä vastustamaan Paholaisen herättämiä pahoja ajatuksia nöyryydellä, tarkkaavaisuudella ja ennen kaikkea syvältä sydämestä kohoavalla rukouksella. Jumalan mies halusi kuitenkin olla rauhassa ja vetäytyi autiolle pienelle Stronguillen saarelle, mutta vieraita löysi tiensä sinnekin koko ajan enenevissä määrin.

Gregorios vietti enkelielämää keskeyttämättä rukousta, valvomista ja paastoamista paitsi silloin kun joku korkea-arvoinen vieras saapui. Hän saavutti korkean iän ja tietäessään kuoleman lähestyvän kutsui paikalliset munkit koolle ja vaihdettuaan heidän kanssaan rauhansuudelman antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Hurskas legenda kertoo, että evankelista Luukas maalasi Jumalanäidin Vladimirilaisen ikonin pöytälaudalle, jonka ääressä Neitsyt Maria, Jeesus-lapsi ja Joosef olivat ruokailleet. Legendan mukaan ikoni päätyi Jerusalemista Konstantinopoliin 400-luvulla keisari Teodosioksen aikana.

Venäjän kirkossa on noin kymmenen ikonia, joita perimätieto pitää evankelista Luukkaan maalaamina. Tätä ei kuitenkaan ole tarkoitettu kirjaimellisesti otettavaksi. Luukkaaseen viittaamalla traditio ilmaisee, että ikonit ovat kopioita tai kopion kopioita siitä ensimmäisestä ikonista, jonka evankelista Luukas maalasi. Siten ne jatkavat hänen aloittamaansa maalausperinnettä.

Jumalanäidin Vladimirilainen ikoni on peräisin 1100-luvulta oletettavasti Konstantinopolista. Patriarkka Luukas Krysobergeis lähetti sen lahjaksi ruhtinas Juri Dolgorukille (k. 1157) tai toisten tietojen mukaan pyhälle ruhtinas Mstislaville (15.4.). Ikoni sijoitettiin ensin Jumalansynnyttäjän nunnaluostariin Vyšgorodin kylään lähellä Kiovaa. Juri Dolgorukin poika Andrei Bogoljubski (k. 1174) siirrätti sen salaa Pohjois-Venäjälle Vladimirin kaupunkiin ja sijoitti sen rakennuttamaansa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Tuosta lähtien ikonia alettiin kutsua ”vladimirilaiseksi”.

Kun mongolikaani Timur Lenkin (1336−1405) joukot lähestyivät vuonna 1395 Moskovaa, suuriruhtinas Vasili I (1371−1425) antoi käskyn tuoda Jumalanäidin Vladimirilainen ikoni Moskovaan kaupungin suojelijaksi. Kansa kokoontui rukoillen vastaanottamaan ikonia. Se kannettiin juhlallisessa ristisaatossa Moskovan Kremliin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin. Kerrotaan, että Timur Lenk nukkui samaan aikaan teltassaan ja näki unessa valoa loistavan Neitseen. Tätä ympäröivät enkelien joukot, jotka suuntasivat tuliset miekkansa Timuria kohti. Timur heräsi pelosta vapisten. Saatuaan kansansa tietäjiltä selityksen, että Neitsyt oli kristittyjen Jumalan äiti ja venäläisten suojelija, hän antoi joukoilleen käskyn luopua valloituksesta ja vetäytyä pois.

Paikalle, jossa moskovalaiset olivat olleet ikonia vastassa, perustettiin sittemmin ikonin vastaanottamiselle (slaav. sretenie) pyhitetty luostari ja ikonin juhlaa alettiin viettää vuosittain sen Moskovaan siirtämisen päivänä 26. elokuuta.

Kesäkuun 23. päivänä muistellaan Moskovan pelastumista Kultaisen ordan kaanin Ahmadin hyökkäykseltä vuonna 1480. Ahmad eteni Ugrajoelle noin sata kilometriä Moskovasta lounaaseen. Joen toisella puolella häntä vastassa olivat suuriruhtinas Iivana III:n (1440−1505) joukot. Kokonaisen päivän ajan sotajoukot pysyttelivät paikoillaan kummankaan osapuolen rohkenematta ylittää jokea. Koko Moskova rukoili Jumalanäidiltä kaupungin pelastumista. Viimein suuriruhtinas antoi joukoilleen vetäytymiskäskyn odottaen, että Ahmad lähtisi etenemään joen yli. Tämä arveli venäläisten järjestelevän väijytystä ja lähti pakenemaan ensin hitaasti ja yön tullen täydellä vauhdilla pelon vallassa. Venäläiset ovat tapahtuman johdosta kutsuneet Urgajoea ”Jumalanäidin vyöksi”, joka suojelee Moskovaa. Kiitokseksi Venäjän vapautumisesta yli kaksisataa vuotta kestäneestä tataarivallasta alettiin kesäkuun 23. päivänä viettää Jumalansynnyttäjän juhlaa Vladimirilaisen ikonin kunniaksi.

Venäjän kirkko viettää Vladimirilaisen ikonin juhlaa myös toukokuun 21. päivänä. Silloin muistellaan Moskovan säästymistä Krimin kaani Mehmed I Girejn (1465−1523) hyökkäykseltä vuonna 1521. Kaani joukkoineen oli edennyt hävitystä kylväen näköetäisyydelle Moskovasta. Kaupunki oli kuohuksissa. Vain autuas houkka Vasili (2.8.) oli rauhallinen ja rukoili keskiyöllä Jumalanäitiä pelastamaan Moskovan. Samaan aikaan tataareista alkoi näyttää, että kaupungin ympärillä oli valtava sotajoukko. He kääntyivät pakoon ja Moskova säästyi tuholta.

Jumalanäidin Vladimirilainen ikoni oli vuosisatojen ajan Moskovan Kremlissä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin ikonostaasissa kuninkaanovien vasemmalla puolella. Sen koristuksena oli puhtaasta kullasta ja jalokivistä valmistettu riisa, joka kuuluu nykyisin Kremlin asehuoneen kokoelmiin. Venäjän vallankumouksen jälkeen vuonna 1918 itse ikoni vietiin restauroitavaksi ja sijoitettiin ensin Valtion historialliseen museoon, josta se siirrettiin Tretjakovin gallerian kokoelmiin. Vuonna 1999 ikoni siirrettiin gallerian yhteydessä toimivaan Pyhän Nikolaoksen museokirkkoon.

Jumalanäidin Vladimirilainen ikoni edustaa Hellyyden Jumalanäiti -ikonityyppiä. Jeesus-lapsi painaa poskensa Äitinsä poskea vasten. Ikoni kuvastaa Äidin ja Pojan välistä lämmintä yhteyttä. Jumalanäiti ikään kuin näkee Poikaansa odottavat kärsimykset. Ikonin erityispiirre on Jeesus-lapsen vasen jalka, joka on taipunut niin, että jalkapohja on näkyvissä. Jumalanäidin Vladimirilainen ikoni on ortodoksisen maailman tunnetuimpia ja rakastetuimpia ikoneita.

Kun Kreikan vapaustaistelut alkoivat keväällä 1821, turkkilaiset ryhtyivät välittömästi julmiin vastatoimiin kristittyjä vastaan eri puolilla valtakuntaansa. Ensin Konstantinopolissa tapettiin patriarkka Gregorios V (10.4.) ja kaupungin muut johtavat kreikkalaiset.

Veriset teurastukset jatkuivat vähän ajan kuluttua Kreetalla. Kesäkuun 23. ja 24. päivinä 1821 Herakleionissa mestattiin noin 900 kristittyä. Suunnilleen saman verran kristittyjä surmattiin myös Maleviziun, Temenoksen ja Pediadoksen hiippakunnissa. Knossoksen hiippakunnassa mestattiin noin 80 henkeä. Heidän joukossaan oli pappi, joka oli juuri ollut toimittamassa liturgiaa Pyhän Menaksen kirkossa, sekä 17 muuta pappia. Viisi Athosvuoren Vatopedin luostarin munkkia oli kutsuttu Kreetalle tuomaan sinne Jumalanäidin vyötä turvaksi ruttoepidemiaa vastaan. Myös heidät tapettiin.

Noina Kreetan kirkon synkkinä päivinä tapettiin tuhansien maallikkojen ohella myös Kreetan metropoliitta Gerasimos. Kiihottunut turkkilaisjoukko kantoi hänen päätään ja muita ruumiinosiaan voitonmerkkeinä kylästä kylään. Heraklionissa tapettiin myös Knossoksen piispa Neofytos, Khersonisoksen piispa Joakim, Lampesan piispa Hierotheos, Diopoliksen piispa Kallinikos ja Siteian piispa Sakarios. Fornen kylässä Dasithioksen alueella he tappoivat Petran piispan Joakimin. Samoihin aikoihin oli eri tahoilla vielä muitakin verilöylyjä. Kesäkuun 26. päivänä 24 munkilta ja maallikolta katkaistiin kaula Toploksen Akroterianen Jumalanäidin luostarissa.

Seuraavana vuonna toukokuussa 1822 Rethymnoksen piispa Gerasimos ja hänen hiippakuntansa luostarien johtajat hirtettiin kaupungin portin edessä. Lisäksi yli 60 muuta kristittyä tapettiin. Hanian alueella Kydonian piispa Kallinikos ja muuta papistoa ja kansaa kuoli pahoinpitelyihin vankilassa. Kaikki Guvernetun luostarin munkit ja Johannes Edelläkävijän luostarin nunnat tapettiin verilöylyssä. Helatorstaina Kissamoksen piispa Melkisedek hirtettiin torilla, kun häntä oli ensin kierrätetty alastomana pilkattavana kaupungin kaduilla. Nämä järkyttävät koettelemukset ovat kohottaneet Kreetan apostolisen kirkon entistäkin suurempaan kunniaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun ylienkeli Gabriel oli lähtenyt kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän luota ilmoitettuaan tälle ilouutisen neitseellisestä synnyttämisestä ja mainittuaan hänen sukulaisensa Elisabetin raskauden, Maria kiiruhti Nasaretista Juudean vuoriseudulle Ein Keremiin, jossa Sakarias ja Elisabet asuivat. Kun hän tervehti Elisabetia, lapsi hypähti riemusta tämän kohdussa ja tuli Vapahtajan edelläkävijäksi jo ennen syntymäänsä. Elisabet lainasi oman äänensä profeetalle ja huusi: ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!”[1] Maria vastasi vaikuttavalla kiitosvirrellä, joka lauletaan kirkossa useimpina kirkkovuoden päivinä: ”Minun sieluni suuresti ylistää Herraa, ja minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani.” Maria vietti kolme kuukautta Elisabetin luona ja palasi sitten kotiinsa.

Kun Elisabetin aika tuli, hän synnytti pojan. Kahdeksantena päivänä lapsi ympärileikattiin, ja sukulaiset olettivat, että hänen nimekseen tulee Sakarias isänsä mukaan, niin kuin tapana oli, mutta Elisabet sanoi: ”Ei, hänen nimekseen tulee Johannes.” Johannes on arameaa ja merkitsee ”Hän armahtaa meitä” (juhannan). Toiset sanoivat, ettei heidän suvussaan ole ollut ketään Johannesta, ja kysyivät viittomalla pappi Sakariaan mielipidettä. Sakarias oli ollut kuuro ja mykkä siitä asti, kun ylienkeli Gabriel oli käynyt hänen luonaan (23.9.). Sakarias pyysi saada kirjoitustaulun ja kirjoitti siihen: ”Hänen nimensä on Johannes.” Samalla hetkellä hän vapautui mykkyydestään, täyttyi Pyhällä Hengellä ja alkoi puhua profeetallisin sanoin: ”Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi. Sinä käyt Herran edellä ja raivaat hänelle tien. Sinä johdat hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.”

Lapsi, joka vastoin odotuksia syntyi hedelmättömästä kohdusta, toi syntymänsä kautta hengellisen kevään julistaen, että Messias, jolle hän valmisti tietä, tulisi uudistamaan ihmisluonnon lait ja avaamaan ihmiskunnalle tien jumaloitumiseen. Hän, jonka Jumala kutsui tulemaan Sanan ääneksi, saattoi päätökseensä Vanhan liiton varjot ja vapautti isänsä kielen, joka oli joutunut vankeuteen Sakariaan uskonpuutteen takia. Johannes, profeetoista viimeinen, on Herran sanojen mukaan suurin kaikista naisista syntyneistä[2] mutta samalla myös ensimmäinen apostoleista. Kun hän syntyi, hän alkoi loistaa maailmassa todellisen Valon palavana soihtuna, tähtenä, joka ilmoittaa vanhurskauden Auringon, ja sanansaattajana, joka ilmoittaa Sanan saapumisen.

Kaikki, jotka tästä kuulivat, joutuivat pelon valtaan, ja koko Juudeassa puhuttiin näistä tapahtumista. Lapsi kasvoi ja vahvistui Hengessä. Jo nuorena Johannes meni asumaan autiomaahan pukeutuen kamelinkarvavaatteeseen, jonka hän vyötti nahkavyöllä, ja hänen ravintonaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja. Oli ollut muitakin profeettoja ennen häntä, jotka ovat eläneet autiomaassa, kuten Mooses ja Elia, mutta Johannes eli autiomaassa ikään kuin taivaassa ja julisti yksinäisyyteen vetäytymisellään ihmisluonnon uudistumista, jonka edelläkävijä hänestä oli tullut. Hän toi ihmiskunnalle mahdollisuuden elää lihassa enkelien elämää neitseellisyyden, askeesin ja mietiskelyn kautta. Siksi hänet kuvataan ikoneissa usein siivellisenä.

Johannes vietti enkelielämää autiomaassa keisari Tiberiuksen viidenteentoista hallitusvuoteen asti.[3] Sitten hänelle tuli Jumalan sana, joka kehotti häntä palaamaan asutuille seuduille. Hänen oli määrä julistaa Herran tulemista ja valmistaa Hänelle tietä kehottamalla ihmisiä katumaan ja tulemaan kasteelle Jordanille syntien anteeksi saamiseksi. Johanneksen julistus oli niin voimallista, että kaikki ihmettelivät, voisiko hän olla se Messias, jota Israel odotti. Johannes kuitenkin vastasi heille: ”Minä kastan vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Minä en kelpaa edes avaamaan hänen kenkiensä nauhoja. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”[4] Näin Johannes julisti ihmisille hyvää sanomaa pelastuksesta Kristuksessa Jeesuksessa.

Vaikka kaikki Johannes Edelläkävijän ennustukset ovat täyttyneet, hänen sanomansa ei ole menettänyt arvoaan. Hän pysyy Edelläkävijänä aikojen loppuun asti julistaen kaikille, jotka haluavat toivottaa Vapahtajan tervetulleeksi, että he voivat valmistautua Kristuksen toiseen tulemiseen Pyhän Hengen voimassa katumalla, luopumalla maailmallisista iloista ja vetäytymällä yksinäisyyteen ja rukoukseen.

Englantilainen pyhä Bede (26.5.) on kirjoittanut: ”Niin kuin Elia edeltää Herran toista tulemista Hengen voimassa, niin Johannes edelsi Jeesuksen ensimmäistä tulemista, ja niin kuin Elia on Jeesuksen edeltäjä, kun Herra tulee Tuomarina, niin Johanneksesta tuli Jeesuksen edelläkävijä Vapahtajana. Sekä Elia että Johannes viettivät neitseellistä elämää, käyttivät karkeita vaatteita ja elivät autiomaassa. Molemmat olivat totuuden sanansaattajia ja molemmat kärsivät vainoa oikeuden takia kuninkaan ja kuningattaren käsissä – Elia Ahabin ja Isebelin, Johannes Herodeksen ja Herodiaan käsissä. Elia otettiin tulisissa vaunuissa taivaaseen, jotta pahat ihmiset eivät surmaisi häntä. Johannes kärsi marttyyrikuoleman, jotta pahat ihmiset eivät voittaisi häntä.”

Pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta kerrotaan myös profeetta Sakariaan ja vanhurskaan Elisabetin muistopäivän (5.9.), Johanneksen sikiämisen muistopäivän (23.9.), Johannes Kastajan teofanianjälkeisen muistopäivän (7.1.), hänen kunniallisen päänsä ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivän (24.2.) ja kolmannen löytymisen muistopäivän (25.5.) sekä hänen mestaamisensa muistopäivän (29.8.) yhteydessä.

Pyhä Simplicius oli lähtöisin ylhäisestä Gallian roomalaisesta suvusta. Hän otti vaimokseen nuoren ja varakkaan naisen, jonka kanssa hän vietti neitseellistä elämää ja omistautui laupeudentöille. Kun Simplicius oli vihitty Autunin piispaksi, syntyi skandaali, kun monet paheksuivat piispan ja hänen vaimonsa asumista saman katon alla. Pariskunta alisti itsensä vapaaehtoisesti tulikokeelle, josta he selviytyivät vahingoittumatta. Tämän ihmeen ansiosta tuhannet pakanat pyysivät saada kasteen.

Toinen ihme tapahtui pakanajumalattaren Berecynthian juhlassa, jossa tavattiin viettää häpeällisiä orgioita. Kun jumalattaren patsasta kuljetettiin vaunuissa siunaamaan peltoja, piispa Simplicius rukoili ja teki ristinmerkin. Silloin patsas putosi maahan eikä sitä millään keinoilla saatu nostetuksi ylös. Vaunuja vetävät hevosetkaan eivät suostuneet enää liikahtamaan.

Pyhä Simplicius oli laajalti arvostettu korkean moraalinsa ja avokätisen hyväntekeväisyytensä takia. Hän nukkui pois vuoden 375 tienoilla.

Pyhittäjä Antoni syntyi hurskaaseen kristittyyn perheeseen Novgorodissa vuonna 1157. Kerran jumalanpalveluksessa hänen sydämeensä osuivat evankeliumin sanat: ”Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.”[1] Näitä sanoja mietiskellen Antoni jätti vanhempiensa kodin ja meni Hutynin Kristuksen kirkastumisen luostariin Novgorodin lähellä. Luostarin igumeni pyhittäjä Varlaam Hutynilainen (6.11.) vihki hänet munkiksi.

Antoni kilvoitteli täydessä kuuliaisuudessa pyhittäjä Varlaamille. Perimätiedon mukaan hän matkusti luostarin asioissa Konstantinopoliin ja vieraili monilla pyhillä paikoilla. Viiden vuoden kuluttua hän palasi Hutynin luostariin, jossa hän tapasi pyhittäjä Varlaamin kuolinvuoteella. Varlaam siunasi Antonin seuraajakseen luostarin rakentajana ja veljestön ohjaajana.

Antoni alistui kuuliaisesti ohjaajansa viimeiseen tahtoon. Mutta jo muutaman vuoden kuluttua hän jätti luostarin johtajan tehtävät ja vetäytyi autioon paikkaan Dymskin metsiin noin 15 kilometrin päässä Tihvinästä. Antoni rakensi itselleen Dymskinjärven lähelle pienen keljan ja kaivoi talviasumukseksi luolan. Kärsivällisesti hän kilvoitteli niin helteessä kuin pakkasessa ja taisteli demonien lähettämiä kiusauksia vastaan. Kun hänen asuinpaikkansa tuli ihmisten tietoon, hänen luokseen kerääntyi oppilaita ja vähitellen syntyi luostari, jonka kirkko pyhitettiin Antonios Suuren muistolle.

Pyhittäjä Antoni johti luostaria viisaasti kuolemaansa asti (1224). Ikonissa hänet kuvataan kädessään kirjakäärö, jossa on teksti: ”Katso, olen kaukana pakosalla ja oleskelen ulkona autiomaassa.”[2]

Jaakob ja Johannes olivat veljeksiä, jotka asuivat hurskaiden vanhempiensa kanssa noin 60 kilometrin päässä Novgorodista. Pahantekijät surmasivat heidät 1560-luvun lopulla Jaakobin ollessa kolmevuotias ja Johanneksen viisivuotias. Heidät haudattiin Menjugajoen varrella olevaan kirkkoon, johon rakennettiin heille pyhitetty sivualttari.

Pyhä Panagiotis oli kotoisin Kappadokiasta, ja hänen isänsä oli hurskas ja hyveellinen Israel-niminen mies. Noin 20-vuotiaana kesäkuun 24. päivänä 1765 hän kärsi marttyyrikuoleman Konstantinopolissa pyhän ortodoksisen uskonsa tähden. Hänet haudattiin Eläväksi tekevän lähteen kirkon ulkopuolelle.

Pyhä Athanasios syntyi Paroksen saarella vuonna 1722. Hän sai ensin opetusta kotisaarellaan ja lähisaarten kouluissa. Hän janosi jatkuvasti uutta tietoa, ja hänen ilonsa oli suuri, kun hän pääsi vuonna 1745 oppilaaksi Smyrnan kuuluisaan Evankeliseen kouluun.[1] Siellä hän opiskeli kuusi vuotta, minkä jälkeen hän siirtyi Athosvuorelle perustettuun Athoniaksen akatemiaan. Sen tarkoitus oli alun pitäen yhdistää tieteellinen opetus ortodoksiseen traditioon sellaisena kuin se oli säilynyt Athoksen luostariyhteisöissä. Akatemiassa oli tällöin opettajina ja peräkkäisinä johtajina kaksi syvällistä oppinutta Kausokalybian skiitan munkki Neofytos ja munkki Eugenios Bulgaris.

Athanasioksen tiedonjano tuli tyydytetyksi. Hän kunnostautui kaikissa oppiaineissa, erityisesti Raamatun tuntemuksessa ja homiletiikassa. Vuonna 1757 hänet nimitettiin opettajaksi. Hänen maineensa levisi Athoksen ulkopuolelle, ja pian hänestä tuli Tessalonikan koulun johtaja vuosiksi 1758–1762. Hän loisti tässä tehtävässä paitsi opettajana myös Jumalan sanan julistajana. Hänen saarnansa olivat täynnä elävää uskoa ja luottamusta Jumalaan, ja niiden ansiosta kansa alkoi rakastaa häntä.

Kun Tessalonikan koulu suljettiin ruttoepidemian johdosta, Athanasios lähti vielä uudestaan opiskelemaan päättääkseen filosofian, fysiikan ja puhetaidon opintonsa Nikeforos Teotokiksen (k. 1800) johdolla. Tämä oli oman aikansa sivistyneimpiä kirkonmiehiä. Sen jälkeen Athanasios kutsuttiin Mesolongiin opettajaksi kouluun, jonka hänen opiskelutoverinsa Panagiotis Palamas oli perustanut. Athanasios auttoi ystäväänsä kehittämään koulua, joka säilytti erinomaisen maineensa aina vuoden 1812 vapaustaisteluihin saakka.

Vuonna 1771 patriarkka nimitti 49-vuotiaan Athanasioksen Athoniaksen koulun johtajaksi. Kuusi vuotta hän jatkoi siellä Eugenios Bulgariksen perintöä. Pyhä Makarios Korinttolainen (17.4.), joka oli tuolloin Athoksella, vihki Athanasioksen papiksi, vaikka tämä itse nöyryydessään yritti ensin kieltäytyä. Yhdessä pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen (14.5.) kanssa Athanasios osallistui siihen patristisen kirjallisuuden julkaisuohjelmaan, joka johti ”filokaliseen renessanssiin”. Samalla nämä ”kollybadeiksi” kutsutut miehet alkoivat kiinnittää huomiota eräisiin aikojen kuluessa kirkkoon pesiytyneisiin perimmiltään epäortodoksisiin käytäntöihin, kuten vainajien muistopalvelusten pitämiseen ylösnousemuksen päivänä eli sunnuntaina varsinaisen vainajien muistelupäivän lauantain sijaan.

Toinen vääristymä, jonka korjaamisesta he kävivät kiivasta taistelua, oli tapa käydä pyhällä ehtoollisella vain kerran tai pari vuodessa, mistä oli tullut yleinen käytäntö. Näihin taistoihin liittyivät myös Jakob Peloponnesoslainen, Neofytos Kausokalybialainen, Agapios Kyproslainen ja monet muut. Vastapuoli muodostui yhtäältä Konstantinopolin maallistuneesta yläluokasta ja toisaalta yksinkertaisista munkeista, jotka olivat tottuneet vääristyneeseen traditioon. He saivat aikaan, että kollybadeja ajettiin pois asemistaan ja lähetettiin maanpakoon Thessaliaan, Epeirokseen, Peloponnesokselle ja etenkin Aigeian meren saarille. Tällä tavoin kollybadien näkemykset kuitenkin levisivät yhä laajemmalle.

Myös Athanasios menetti virkansa Athoniaksen rehtorina, minkä jälkeen hän kirjoitti niin vakuuttavan puolustuspuheen, että hänet palautettiin uudelleen rehtoriksi vuonna 1777. Pian häntä kuitenkin pyydettiin ryhtymään uudelleen johtajaksi Tessalonikan kouluun, joka oli alkanut jälleen toimia (1778–1786). Lisäksi hänelle tarjottiin rehtorin virkaa Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa. Häntä houkuteltiin tehtävään lupaamalla hänelle piispaksi vihkiminen. Athanasios kieltäytyi todeten, että hän piti rauhallista luostarielämää ja Jumalan kansan palvelemista kotiseudullaan parempana kuin kunniaa ja varallisuutta. Kieltäydyttyään kaikista tarjouksista hän lähti purjehtimaan kohti Paroksen saarta. Laivassa hän sai tietää Venäjän ja Turkin sodan puhkeamisesta, minkä vuoksi laivan oli ankkuroitava Khiokselle. Athanasios vetäytyi siellä pieneen luostariin ja jäi rauhassa odottamaan, milloin pystyisi jatkamaan matkaansa.

Khioksen asukkaat kuitenkin löysivät Athanasioksen ja pyysivät häntä ottamaan huomaansa heidän koulunsa. Vaikka hän ensin kieltäytyi jyrkästi, he saivat hänet taivutetuksi opettamaan retoriikkaa aina sodan loppuun saakka. Kun retoriikan kurssi päättyi, hän alkoi pitää dogmaattisen teologian ja puhetaidon kursseja. Athanasios oli niin hyvä opettaja, että sodan päätyttyä paikalliset johtomiehet kirkollisten auktoriteettien tukemina saivat hänet jatkamaan opetustaan. Hän johti Khioksen Filosofista koulua aina vuoteen 1812 saakka. Hänen maineensa veti sinne oppilaita kaikilta kreikkalaisilta alueilta mutta myös Egyptistä, Palestiinasta ja Armeniasta. Hän opetti logiikkaa, metafysiikkaa, teologiaa, retoriikkaa ja etiikkaa. Lisäksi hän itse oli täydellinen evankeliumin mukaisen elämän esikuva.

Lopulta korkeassa iässä Athanasios pystyi vetäytymään pieneen luostariin yhdessä joidenkin entisten oppilaidensa kanssa. Vasta silloin hän löysi sen hesykhian, jota hän oli koko elämänsä kaivannut. Hän kirjoitti vielä useita kirjoja, jotka täydensivät hänen teostensa määrän. Ne olivat pääasiassa apologeettisia kirjoituksia, joiden tarkoituksena oli puolustaa ortodoksista traditiota läntisiä vaikutuksia vastaan. Tradition palavana puolustajana Athanasios tahtoi erityisesti säilyttää ortodoksisen käsityksen uskon tunnustamisesta, johon kuuluu valmius tarpeen vaatiessa uhrata oma elämänsä. Tällä tavoin hän kuului niihin, jotka edistivät aktiivisesti uusmarttyyrien kunnioittamista.

Ollessaan kirjoittamassa teosta Oikeasta uskosta ja oikean filosofian luonteesta pyhä Athanasios sai halvauksen. Parin päivän kuluttua kesäkuun 24. päivänä 1813 hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Hänen keljastaan löytyi vain hänen yksinkertainen vanha munkinviittansa, öljylamppu ja mustepullo.

Pyhä Gerasim (Georgi Dobroserdov) syntyi vuonna 1809 kirkonpalvelija Johanneksen perheeseen Siperiassa Irkutskin hiippakuntaan kuuluvassa Belskojen kylässä. Hänen syntymäänsä edelsi erikoinen tapahtumasarja. Hänen isänsä Johannes oli jäänyt leskeksi ja kahden alaikäisen lapsen huoltajaksi. Hän päätti kosia paikallisen maanviljelijän ja kauppiaan tytärtä Mariaa, joka ei kuitenkaan halunnut häntä puolisokseen. Marian vauras isäkään ei ollut halukas antamaan tytärtään köyhälle miehelle, joka oli vielä leskikin ja kahden lapsen isä. Johannes ei kuitenkaan antanut periksi, vaan tavoitteli Mariaa vaimokseen noin neljä vuotta. Lopulta Marian isä näki unessa hartautta herättävän miehen piispallinen mantia päällään. Tämä käski hänen olla vastustamatta Jumalan tahtoa ja antaa tyttärensä vaimoksi kirkonpalvelija Johannekselle. Esipaimen kertoi vielä, että Maria synnyttää pojan, josta tulee piispa.

Unen jälkeen Marian isä antoi suostumuksensa liitolle ja Maria joutui vastentahtoisesti myöntymään isänsä päätökseen. Kun häistä oli kulunut yhdeksän kuukautta, Maria synnytti pojan, Georgin.

Georgi oli rauhallinen ja mietteliäs lapsi. Seitsemänteen ikävuoteen mennessä hän osasi lukea, lauloi alttoa kirkkokuorossa ja osasi puolet psalttarista ulkoa. Pojan lahjat pantiin merkille ja Irkutskin piispa Mikaelin myötävaikutuksella hänet otettiin seurakuntakouluun. Georgi opiskeli ahkerasti ja vietti vapaa-aikansa mielellään yksinäisyydessä rukoillen. Koulutoverit kiusasivat häntä ja menivät kerran niin pitkälle, että rehtori puuttui asiaan. Georgi ei kuitenkaan suostunut paljastamaan kiusaajiaan rehtorille. Tämä liikutti rehtoria niin, että hän antoi Georgille sukunimeksi Dobroserdov, mikä tarkoittaa hyväsydämistä.[1]

Georgin varttuessa yksinäisyyden kaipuu kasvoi hänen sielussaan ja hän alkoi haaveilla jättävänsä maailman ja vetäytyvänsä erakoksi. Matkatessaan kerran vanhempiensa luo Belskojen kylään hän huomasi joen yllä kohoavassa kalliossa luolan, joka veti häntä puoleensa.

Seminaarissa opiskellessaan Georgi tunsi vetoa houkkakilvoitukseen ja alkoi esiintyä hupsuna. Ihmiset hänen ympärillään eivät ymmärtäneet hänen kilvoitustaan ja toimittivat hänet mielisairaiden hoitolaan. Siellä Georgin sävyisyys ja vihastumattomuus tyynnytti mielipuolten riehunnan: he mieltyivät häneen ja alkoivat helliä ja totella häntä. Sairaalassa hänen oli mahdotonta löytää yksinäistä ja rauhallista nurkkausta, mutta hän järjesti itselleen ”keljan” vetämällä peiton päänsä päälle ja kantoi sen alla palavia rukouksia suloisimmalle Jeesukselle. Jonkin ajan kuluttua sairaalassa kävi tarkastuksella maaherra, joka keskusteltuaan Georgin kanssa totesi hänen olevan terve ja määräsi hänet siirrettäväksi köyhäintaloon.

Samoihin aikoihin Georgin äiti pyysi hurskasta pappismunkki Nifontia käymään Georgin luona. Georgi avasi hänelle sielunsa ja kertoi halustaan vetäytyä erakoksi luolaan. Vanhus Nifont vahvisti hänen kilvoitusintoaan, mutta varoitti häntä kätkemästä talenttiaan maahan ja neuvoi palaamaan seminaariin opintojen pariin, minkä Georgi tekikin.

Pappisseminaarin jälkeen Georgi toimi opettajana Irkutskin seminaarissa, solmi avioliiton ja vihkiytyi papiksi vuonna 1836. Neljän vuoden kuluttua hänen vaimonsa kuoli ja hän lähti jatkamaan opintoja Pietarin hengelliseen akatemiaan. Matkalla hän kävi Moskovassa tapaamassa metropoliitta Filaretia. Tämä kysyi, oliko Georgilla suosittelijoita Pietarissa, mihin Georgi vastasi: ”Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki”. Akatemian opiskelijaksi hänet otettiin ilman suositusta. Viimeisellä vuosikurssilla hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Gerasim.

Valmistuttuaan akatemiasta hyvin arvosanoin Gerasim toimi noin 18 vuotta pappisseminaarin opettajana ja rehtorina eri puolilla Venäjää. Vuonna 1863 hänet vihittiin Novgorodin hiippakunnan apulaispiispaksi. Vuonna 1866 hänet siirrettiin hiippakuntapiispaksi Samaraan, jossa hän palveli yksitoista vuotta. Elämänsä viimeiset kaksi ja puoli vuotta hän johti Astrahanin hiippakuntaa. Siellä kuten aiemmin muuallakin hän hoiti tehtävänsä kristillisen ja piispallisen velvollisuudentunnon innoittamana. Hänen elämänsä sisältönä oli Kristuksen seuraaminen.

Pyhä Gerasim antoi henkensä Jumalalle kesäkuun 24. päivänä vuonna 1880 lausuen ennen kuolemaansa samat sanat, joilla oli aikanaan vastannut metropoliitta Filaretille: ”Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki”. Häntä kunnioitetaan pyhänä erityisesti Siperiassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Febronia eli keisari Diocletianuksen aikana (284–305) Mesopotamiassa ja kärsi marttyyrikuoleman vuonna 304. Hän vietti koko elämänsä aina kaksivuotiaasta lähtien Nisibiksessä sijainneessa luostarissa, jonka igumeniana toimi hänen tätinsä, viisas Bryene, joka oli diakonissa Platoniksen hengellinen lapsi. Igumenia Bryene valvoi väsymättä sisartensa kilvoittelua ja luostarisäännön noudattamista. Viidestäkymmenestä sisaresta 20-vuotias Febronia ja toinen nuori sisar Prokla erottuivat muista hyveellisyydellään. Febronia oli myös ulkonäöltään huomiota herättävän kaunis.

Igumenia Bryene varjeli Febroniaa ja hänen sisäistä kauneuttaan lapsesta asti kuin omaa silmäteräänsä. Kun muut sisaret söivät kerran päivässä, hän käski Febronian syödä vain joka toinen päivä, jotta tämä laihtuisi eikä näyttäisi niin kauniilta. Febronia vei kilvoituksensa kuitenkin vieläkin pidemmälle. Hän ei koskaan syönyt eikä juonut itseään kylläiseksi, vaan nautti ravintoa vain sen verran, että pysyi hengissä. Febronia nukkui äärimmäisen vähän, eikä koskaan vuoteella, vaan joko jakkaralla istuen tai pitkällään lattialla.

Jos Febronia nukahti hetkeksi, hän nousi pian ylös ja alkoi tutkia kirjoja, sillä hän rakasti uuden oppimista. Hänen viisautensa kasvoi siinä määrin, että igumeniakin oli hämmästyksissään ja määräsi Febronian kuuliaisuustehtäväksi pyhien kirjoitusten lukemisen. Kun jalosukuisia maallikkonaisia vieraili luostarissa, Bryene pani Febronian lukemaan heille verhon takaa. Tämän hän teki kätkeäkseen Febronian heidän katseiltaan mutta myös siksi, ettei Febronia joutuisi katselemaan maallista koreutta.

Eräänä päivänä luostariin saapui jalosukuisten vanhempien tytär Hiereia, joka halusi keskustella Febronian kanssa. Igumenia Bryene antoi suostumuksensa sillä ehdolla, että Hiereia pukeutuisi nunnan asuun. Sitten he menivät yhdessä Febronian luo, ja igumenia käski tämän lukea tytölle jotakin sielulle hyödyllistä. Hiereia oli niin liikuttunut Febronian opetuksesta, että he viettivät koko yön yhdessä valvoen. Febronia ei väsynyt lukemaan eikä Hiereia kuuntelemaan, vaan päinvastoin itki niin vuolaasti, että lattia kastui hänen kyynelistään. Hän ei ollut kristitty eikä ollut koskaan kuullut vastaavanlaista opetusta. Kun aamu valkeni, igumenian täytyi pakottaa Hiereia lähtemään kotiinsa. Kotonaan tämä kertoi vanhemmilleen kaiken, mitä oli luostarissa kuullut, ja sai heidätkin ottamaan vastaan pyhän kasteen. Noihin aikoihin Febronia sairastui vakavasti, eikä Hiereia poistunut hänen luotaan hetkeksikään vaan piti hänestä huolta koko hänen sairautensa ajan.

Siihen aikaan Roomassa oli maaherrana Anthimos, jolla oli poika nimeltä Lysimakhos. Kun Anthimos sairastui vakavasti, hän luovutti poikansa veljensä Selinoksen haltuun. Anthimoksen kuoltua keisari kutsui Lysimakhoksen puheilleen. Hän ilmoitti aikovansa tehdä tästä maaherran kunnioituksesta hänen isäänsä kohtaan. Ensin hän tahtoi kuitenkin varmistua nuorukaisen uskollisuudesta lähettämällä tämän itään hävittämään kristinuskoa. Lysimakhoksen äiti oli näet kristitty, ja keisari oli kuullut Lysimakhoksenkin kunnioittavan Kristusta. Lysimakhos, joka oli tuolloin vain kahdenkymmenen vuoden ikäinen, ei uskaltanut kieltäytyä. Keisarin käskyn mukaisesti Lysimakhos ja hänen setänsä Selinos ottivat mukaansa sotilaita ja lähtivät Mesopotamiaan alueelle, jossa Febronian luostari sijaitsi.

Mesopotamiassa Selinos osoitti julmuutensa surmaamalla ja kiduttamalla kristittyjä. Toiset hän poltti tulessa, toiset silpoi armottomasti. Hänen maineensa kiiri laajalle, ja kaikki idän kristityt pelkäsivät häntä. Lysimakhos sitä vastoin suri tätä kaikkea katkerasti. Vaikka hän ei uskaltanutkaan kieltää pakanallisia jumalia, koska pelkäsi setäänsä ja keisaria, hän kuitenkin tunsi myötätuntoa kristittyjä kohtaan. Niinpä hän käski veljenpoikansa Primoksen, joka toimi sotajoukkojen komentajana, lopettaa kristittyjen vangitsemisen ja päinvastoin levittää etukäteen tietoa vainoojien tulosta, jotta kristityt voisivat piiloutua heiltä.

Kun tieto Selinoksen lähestymisestä saapui Nisibikseen, kaikki kristityt, niin maallikot ja papit kuin munkit ja nunnatkin, jättivät asuinpaikkansa ja pakenivat vuorille piiloutuakseen luoliin. Myös kaupungin piispa oli heidän joukossaan. Tieto tästä kantautui myös Bryenen luostariin, ja sisaret pyysivät siunausta lähteä luostarista, kunnes vaara olisi mennyt ohi. Bryene koetti kuitenkin vahvistaa ja rohkaista heitä ennemmin kohtaamaan marttyyrikuoleman kuin pakenemaan. Vain Febronia halusi ehdottomasti jäädä luostariin kuollakseen siellä Kristuksen tähden. Nähdessään sisarten pelon Bryene salli jokaisen päättää omasta puolestaan. Silloin sisaret, yksi toisensa jälkeen, hyvästelivät igumenian ja Febronian ja lähtivät. Prokla, Febronian ikätoveri, suostui ensin rakkaudesta Febroniaa kohtaan jäämään, mutta yöllä pelko jälleen valtasi hänet, ja hän lähti salaa pakoon.

Luostariin jäi lopulta vain kolme sisarta: igumenia Bryene, Thomais ja Febronia. Igumenia murehti Febronian tähden tietäessään, ettei voisi enää suojella tätä vainoojilta. Thomais kuitenkin kehotti Bryeneä olemaan kärsivällinen ja luottamaan Kaikkivaltiaan Jumalan apuun. Yhdessä he alkoivat rohkaista ja vahvistaa nuorta Febroniaa kohtaamaan rohkeasti edessä olevat marttyyrikilvoitukset. He tiesivät, että heidät vanhat tapettaisiin, mutta nuori ja kaunis Febronia säästettäisiin, jotta hänet saataisiin imarteluilla ja uhkauksilla hylkäämään uskonsa ja luopumaan neitsyydestään. Febronia otti neuvot iloiten vastaan ja vakuutti haluaan kuolla Kristuksen tähden, jos Jumala armossaan katsoisi hänet siihen kelvolliseksi.

Seuraavana aamuna kaupungissa nousi suuri hämminki, sillä Selinos oli ottanut käskyvallan ja heittänyt kristittyjä vankilaan eri tavoin kidutettaviksi. Selinos sai kuulla myös alueella sijaitsevasta nunnaluostarista ja lähetti sinne välittömästi sotilaita vangitsemaan nunnia. Sotilaat mursivat luostarin portit, mutta löysivät sisältä vain kolme sisarta. Yksi heistä veti miekan esiin surmatakseen igumenian, mutta silloin Febronia heittäytyi maahan hänen jalkoihinsa anoen: ”Pyydän teitä Jumalan nimessä, joka asuu taivaissa, surmatkaa ensin minut, etten joutuisi näkemään hengellisen äitini kuolemaa!” Silloin paikalle saapui myös Primos, joka ajoi sotilaat ulos ja kysyi sitten igumenialta, mitä muille nunnille oli tapahtunut. Tämä vastasi heidän pelänneen ja paenneen. Primos tunsi sääliä sisaria kohtaan, neuvoi heitäkin piiloutumaan ja palasi sitten maaherran palatsiin.

Yksi sotilaista kuitenkin kertoi Selinokselle, että he olivat löytäneet luostarista nuoren, harvinaisen kauniin nunnan. Selinos raivostui ja lähetti sotilaat takaisin hakemaan hänet. Tultuaan luostariin sotilaat tarttuivat Febroniaan raa’asti, sitoivat hänet kaulasta ja vetivät häntä perässään. Igumenia ja Thomais halusivat seurata Febronian mukana voidakseen rohkaista häntä, mutta sotilaat eivät sallineet sitä. Vain hetken he saivat viettää kirkossa rukoillen Herraa ja vahvistaen Febroniaa tuleviin kidutuksiin. Febronia otti hengellisen äitinsä kehotukset nöyrästi vastaan ja sanoi: ”En ole koskaan jättänyt noudattamatta yhtäkään käskyistänne, hengelliset äitini. Toivon Jumalan nimessä, että olisin kuuliainen nytkin ja että minulla olisi rohkeus Kristuksessa ja ainaisessa Neitseessä, Jumalanäidissä. Suokoon Jumala, että osoittaisin urheutta ja rohkeutta, jotta kansa minut nähdessään hämmästyisi ja sanoisi: Totisesti tämä taimi on suuren Bryenen kasvattama. Antakaa minun siis lähteä ja rukoilkaa puolestani.” Thomais päätti seurata vangitsijoita salaa nähdäkseen Febronian kilvoituksen. Bryene hyvästeli Febronian itkien ja jäi luostariin rukoilemaan palavasti tämän puolesta.

Sotilaat veivät pyhän mukanaan, ja taaempana heidän jäljessään seurasi Thomais mieheksi pukeutuneena. Myös monet maallikkonaiset, jotka olivat vierailleet luostarissa opetusta saamassa, seurasivat sotilaita nähdäkseen pyhän marttyyrin kilvoituksen ja löivät rintaansa itkien murheissaan. Hiereiakin kuuli asiasta kotonaan ja taivutti vanhempansa päästämään hänet tuomiopaikalle. Hän otti seurakseen palvelijattarensa ja lähti itkien amfiteatteriin.

Kun Febroniaa tuotiin amfiteatteriin, paikalle kerääntyi suuri väkijoukko, ja kaikki, jotka hänet näkivät, tunsivat myötätuntoa nuorta nunnaa kohtaan. Kun Selinos näki Febronian kauneuden, hänen vihansa lauhtui ja hän alkoi taivuttaa tätä hylkäämään kristinuskon ja naimaan veljenpoikansa Lysimakhoksen. Selinos tarjosi rikkauksia, mainetta ja kunniaa, mutta Febronia kieltäytyi hylkäämästä uskoaan ja pyysi Selinosta olemaan suotta tuhlaamatta aikaa mielistelyyn tai kidutuksiin, sillä mikään ei saisi häntä suostumaan.

Febronian kieltäytymisestä raivostuneena Selinos käski sotilaiden riisua hänet alastomaksi ja tuoda sitten kaikkien eteen. Hän luuli saavansa hänet häpeämään alastomuuttaan ja kauhistumaan tilannetta. Febronia kuitenkin vastasi rauhallisesti Selinokselle: ”Yksi on Luoja, joka meidät alussa teki mieheksi ja naiseksi. Siksi en kestä vain tätä alastomuuttani vaan myös sen, että kaikki jäseneni katkotaan Kristuksen tähden, jos Hän rakkaudessaan tekee minut otolliseksi saamaan osakseni sellaisen kidutuksen.” Vihoissaan Selinos syytti pyhää hävyttömyydestä ja turhamaisuudesta. Hän uskoi Febronian olevan vain kiitollinen siitä, että ihmiset näkivät hänen kauneutensa, mutta Febronia, joka oli viettänyt koko elämänsä nunnaluostarissa näkemättä miehenhahmoakaan, pysyi horjumattomana luottamuksessaan Jumalaan.

Selinos käski neljän miehen venyttää Febroniaa, sytyttää tulen hänen alleen ja toisten neljän painaa hänen selkäänsä päältä päin. Miehet ruokkivat tulta öljyllä saadakseen sen palamaan suuremmalla liekillä. Nähdessään Febronian kärsimykset kansa rukoili Selinokselta armoa, mutta tämä ei taipunut vaan käski alaistensa lyödä Febroniaa. Vasta kun Febronia alkoi vaikuttaa elottomalta, Selinos käski miesten viskata hänet syrjään. Kuullessaan Hiereian itkun yleisön joukosta Febronia virkosi ja pyysi saada nähdä ystävänsä. Selinos ei sallinut sitä, vaan alkoi uudelleen kuulustella häntä. Kun Febronia yhä tunnusti rohkeasti uskoaan Kristukseen, Selinos käski ripustaa hänet puuhun, repiä hänen kylkiään rautakynsillä ja sitten polttaa hänen jäsenensä luita myöten.

Kiduttajat toteuttivat Selinoksen käskyn. He raastoivat pyhää rautakynsillä, kunnes hänen lihaansa putoili maahan ja hänen verensä valui virtanaan. Sen jälkeen he toivat tulisoihtuja polttaakseen hänen sisäelimiään. Silloin Febronia ojentautui taivasta kohden rukoillen: ”Tule avukseni, Herra! Älä hylkää minua, palvelijaasi!” Monet katselijoista poistuivat hallitsijan julmuuden tähden ja paikalle jääneet anoivat häntä säästämään pyhän liekeiltä. Selinos kuuli heidän pyyntöään ja käski sammuttaa tulen.

Selinos puhutteli Febroniaa, mutta tämä ei kyennyt vastaamaan. Rangaistakseen pyhää vaikenemisesta Selinos käski sitoa tämän kidutuspaaluun, leikata tältä kielen pois ja polttaa sen. Silloin Febronia työnsi itse ulos kielensä ja viittasi lääkäriä leikkaamaan sen pois käskyn mukaisesti. Kansan anomusten tähden Selinos kuitenkin perui sanansa ja määräsi kielen sijaan repimään Febronialta hampaat pois. Kun lääkäri oli repinyt irti seitsemäntoista hammasta, Febronia pyörtyi kovien tuskien ja verenhukan tähden. Selinos määräsi lääkärin keskeyttämään työnsä ja antamaan Febronialle lääkeyrttiä, jotta verenvuoto lakkaisi.

Sen jälkeen Selinos alkoi jälleen taivuttaa Febroniaa kumartamaan jumalia. Uskossaan horjumattomana Febronia kuitenkin herjasi häntä sanoen: ”Sinä kirottu! Mikset surmaa minua kaikkein nopeimmalla tavalla, että pääsisin rakkaan Kristukseni luokse, vaan seisot tielläni?” Raivoissaan Selinos vastasi tuhoavansa hänen ruumiinsa tulella ja miekalla hävittääkseen hänen kopeutensa. Hän käski leikata pois pyhän rinnat ja sen jälkeen polttaa tulella hänen rintakehäänsä. Kun kiduttajat olivat toteuttaneet määräyksen, katselijat alkoivat kirota Selinosta ja hänen jumaliaan. Thomais ja Hiereia lähettivät igumenialle sanan tapahtumista, ettei hän lakkaisi rukoilemasta marttyyrin puolesta.

Selinos vapautti pyhän kidutuspaalusta, jotta voisi luovuttaa hänet vielä uudenlaisiin kidutuksiin, mutta Febronia oli liian voimaton seisomaan tai puhumaan ja kaatui maahan lähes hengettömänä. Tämän nähdessään Hiereia astui esiin ja alkoi herjata Selinosta, joka raivostui ja käski tuoda hänetkin tuomittavaksi. Hiereia tuli kidutuspaikalle mielihyvin, mutta Selinoksen ystävät neuvoivat jättämään Hiereian rauhaan hänen ylhäisen syntyperänsä vuoksi. Kun Selinos ei voinut koskea Hiereiaan, hän käski sen sijaan kostoksi katkaista Febronian kädet ja toisen jalan. Marttyyrin molemmat kädet katkaistiin, mutta kun pyöveli yritti katkaista jalkaa nilkan kohdalta, kirves ei pystynyt siihen jänteiden takia, ja niin hän joutui lyömään sitä kolmeen kertaan, ennen kuin sai sen poikki. Valtavien tuskien ja pahoinvoinnin tähden Febronia ojensi myös toisen jalkansa pölkylle päästäkseen lopullisesti kärsimyksistään. Selinos käski katkaista senkin. Lysimakhos yritti taivuttaa setäänsä lopettamaan kidutukset, mutta Selinos tahtoi nähdä Febronian kärsivän loppuun saakka. Febronia makasi maassa pitkään henkitoreissaan, kunnes Selinos viimein käski katkaista tämän kaulan päästäkseen itse lähtemään aterialle. Pyöveli kannatteli pyhää hiuksista ja katkaisi hänen päänsä 25. kesäkuuta vuonna 304.

Kun Selinos oli saanut tahtonsa toteutettua, hän lähti palatsiin syömään. Lysimakhos puolestaan jäi paikalle surren pyhän marttyyrin kohtaloa. Hän ei antanut kristittyjen ryöstää Febronian ruumista, vaan määräsi sotilaat vartioimaan sitä ajatellen kunnioittavansa pyhää hautaamalla hänen ruumiinsa kokonaisena luostariin. Määräyksen annettuaan hän ei mennyt aterialle, vaan sulkeutui huoneeseensa ja itki Febronian kuolemaa.

Kun Selinos kuuli tästä, hänkin jätti syömisen ja alkoi kulkea rauhattomana edestakaisin palatsin eri huoneissa. Kuljeskellessaan hän katsoi taivasta kohden, päästeli epämääräisiä ääniä ja lopulta menetti järkensä kokonaan: hän mylvi kuin härkä, elehti kuin pahan hengen vallassa ja sai raivokohtauksia. Lopulta hän hakkasi päätään pylvääseen niin kovaa, että menehtyi.

Koko maaherran palatsi joutui sekasorron valtaan ja kaikki juoksivat paikalle nähdäkseen Selinoksen luonnottoman kuoleman. Myös Lysimakhos tuli paikalle ja kuuli sotilailta, mitä oli tapahtunut. Hän pudisteli pitkään päätään ja sanoi kaikkien kuullen: ”Suuri on kristittyjen Jumala! Hän kosti vanhurskaan Febronian veren, joka vuodatettiin epäoikeudenmukaisesti.” Sitten hän kutsui Primoksen luokseen ja käski tämän valmistuttaa Febronialle arkun lahoamattomasta puusta ja lähettää sanansaattajia kuuluttamaan setänsä kuolemasta ja kutsumaan kristittyjä kunnioittamaan pyhää marttyyria. Väen kokoonnuttua sotilaiden tulisi kantaa Febronian pyhäinjäännökset kunniasaatossa luostariin. Reliikit koottiin pienintäkin osaa ja maahan vuotanutta verta myöten, ja Febronian ruumis kannettiin luostariin valtavan kansanjoukon saattaessa sitä. Luostarissa Primos sijoitti pyhän jäännökset kirkkoon ja jätti sotilaita vartioimaan niitä, mutta itse hän palasi Lysimakhoksen luo.

Kun Bryene näki marttyyrin silvotun ruumiin, hän kaatui pyörtyneenä maahan. Pitkän ajan kuluttua hän nousi ja syleili sitä itkien. Silloin paikalle tulivat myös muut sisaret ja Hiereia, ja kaikki surivat itkien menetystään ja ylistivät Febronian kilvoituksia. Kun tuli ehtoopalveluksen aika, Thomais vaikeroi katkerasti kyynelehtien: ”Sinä et koskaan jättänyt täyttämättä yhtäkään igumenian käskyistä. Mikset nyt kuule meitä, rakas sisaremme ja äitimme, ja tule lukemaan yhdeksättä hetkeä tapasi mukaan?”

Sitten luostarin portit avattiin, ja paikalle alkoi kerääntyä väkeä ympäröiviltä seuduilta. He toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen laulaen seisaallaan veisuja Herralle aamuun asti. Puoliyöpalveluksen aikaan Febronia ilmestyi heidän keskelleen ja seisoi paikallaan aina kolmanteen rukoukseen asti. Kaikki sisaret näkivät hänet, mutta yksikään ei uskaltanut lähestyä häntä tai puhutella häntä. Vain igumenia yritti lähestyä Febroniaa, mutta tuolloin pyhä muuttui näkymättömäksi, eikä kukaan enää rohjennut lähestyä häntä. Kaikki vain katsoivat häntä ja itkivät ilosta nähdessään tämän ihmeellisen näyn.

Lysimakhos ja Primos toivat luostariin Febronian pyhäinjäännöksiä varten valmistuttamansa arkun. He laittoivat kaikki hänen pyhät jäsenensä paikoilleen, kunkin omalle kohdalleen. Hampaat he asettivat Febronian rinnan päälle, ettei mitään puuttuisi. He toivat hyväntuoksuisia öljyjä ja yrttejä ja nostivat arkun kunniapaikalle ylistäen ja kiittäen Herraa.

Suuri joukko pakanoita uskoi Kristukseen ja otti vastaan pyhän kasteen. Lysimakhos ja Primoskin päättivät yhdessä kääntyä kristityiksi. He viettivät koko loppuelämänsä kilvoitellen erämaassa. Myös Hiereia ja hänen vanhempansa hylkäsivät maailman ja lahjoittivat Bryenen luostarille koko omaisuutensa. Hiereia kulutti kaikki myötäjäisensä luostarin kirkon kaunistamiseen. Hän sulatti kulta- ja hopeakorunsa ja kultasi autuaan Febronian pyhäinjäännösarkun, jonka äärellä tapahtui lukemattomia ihmeitä.

Kaupungin piispa rakennutti Febronian kunniaksi Nisibikseen kauniin kirkon ja kutsui sitten muut seudun piispat koolle vihkiäkseen sen käyttöön. He toimittivat kokoöisen jumalanpalveluksen ja paikalle kerääntyi niin suuri väkijoukko, etteivät kaikki mahtuneet kirkon sisälle. Aamulla palveluksen päätyttyä piispat lähtivät luostariin noutaakseen pyhäinjäännökset uuteen kirkkoon. Igumenia Bryene ja sisaret tulivat surullisiksi tämän kuullessaan, mutteivät voineet kieltäytyäkään.

Piispat eivät kuitenkaan kyenneet nostamaan pyhäinjäännöksiä, sillä ukkospuuskat ja maanjäristys ravistelivat maata heti, kun he yrittivät lähestyä arkkua. Silloin kaikki joutuivat tunnustamaan, ettei pyhä halunnut lähteä luostaristaan. Sisaret iloitsivat, mutta kaupunkilaiset ja heidän piispansa surivat ja pyysivät igumeniaa antamaan heille edes yhden osan pyhän jäännöksistä. Silloin Bryene avasi arkun, ja pyhästä loisti auringon säteen ja salaman välähdyksen kaltainen valo. Igumenia ojensi oikean kätensä antaakseen toisen marttyyrin käsistä piispalle, mutta heti hänen oma kätensä surkastui ja jähmettyi liikkumattomaksi, eikä hän pystynyt vetämään sitä takaisin arkusta. Itkien hän pyysi anteeksi Febronialta, jolloin hänen kätensä palasi ennalleen. Silloin Bryene otti vain yhden marttyyrin rinnan päällä olevista hampaista ja antoi sen piispalle. Laulaen, kynttilöitä kantaen ja suitsuttaen piispat palasivat uuteen kirkkoon suuren kansanjoukon saattamina ja sijoittivat hampaan pyhään alttariin, jossa sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä.

Orentios ja hänen veljensä olivat kristittyjä, jotka värvättiin Antiokiassa vuonna 301 Rooman valtakunnan Legeandra-nimiseen legioonaan yhdessä 1200 muun sotilaan kanssa. Skyytit olivat tulleet Tonavan yli ja hävittivät Traakiaa, jolloin keisari Maximinianus lähti joukkoineen heitä vastaan. Kun armeijat kohtasivat, skyyttien ylipäällikkö jättimäinen väkivahva soturi Marmarot haastoi Maximianuksen tai kenet tahansa hänen sotureistaan kaksintaisteluun. Maximianus joutui vaikeaan tilanteeseen, josta Orentios pelasti hänet tarjoutumalla taistelemaan hänen asemestaan.

Kristittynä Orentios luotti enemmän Kristukseen kuin omaan voimaansa. Orentioksen onnistuikin kukistaa tuo uusi Goljat lävistämällä tämä keihäällään, minkä jälkeen hän katkaisi tältä pään. Helpottunut Maximianus määräsi heti järjestettäväksi juhlallisen uhritoimituksen jumalille. Orentios kieltäytyi kuitenkin osallistumasta uhritoimitukseen ja sanoi voiton tulleen Kristukselta eikä olemattomilta pakanajumaluuksilta. Peläten sotilaittensa reaktiota keisari ei painostanut häntä, vaan vieläpä antoi hänelle palkinnoksi Marmarotin vyön.

Muutaman päivän kuluttua keisari kuitenkin kutsui luokseen Orentioksen ja hänen kuusi veljeään ja käski heidän luopua uskostaan. Kun he kieltäytyivät, hän lähetti heidät Armenian Satalaan. Mukana seurasi kirje sikäläiselle ruhtinaalle, että mikäli veljekset eivät suostuisi uhraamaan jumalille, heidät tulisi karkottaa Abhasian ja Zikhian alueelle Kaukasukselle. Yksimielisesti Orentios ja hänen veljensä kieltäytyivät uhraamasta pakanajumalille.

Tästä alkoi veljesten matka kohti kuolemaa. He näkivät nälkää ja joutuivat kärsimään saattajiensa julmuudesta. Yksi toisensa jälkeen he heittivät henkensä jo ennen perille pääsyään. Ensin kuoli Eros kesäkuun 22. päivänä Hyssoksen alueella Trapezuntan ja Rhizoksen välisellä rannikkoalueella. Kaksi päivää myöhemmin Orentios heitettiin mereen Rhizoksessa kivi kaulaan sidottuna. Ylienkeli Rafael tuli kuitenkin hänen avukseen ja johdatti hänet luodolle, jossa hän antoi rukoillen sielunsa Jumalalle. Hän sai osakseen kunniallisen hautauksen. Farnatios kuoli heinäkuun 3. päivänä Kordylassa noin 25 km Rhizoksesta.

Heinäkuun 7. päivään mennessä saattue oli saapunut Apsaroksen linnoitukseen. Siellä Firmos ja Firminos menehtyivät. Kyriakos vietiin lazien alueelle, ja hän pääsi ikuiseen lepoon Ziganeoksen vartiopaikalla heinäkuun 24. päivänä. Longinos, viimeinen urheista marttyyreista, menehtyi haaksirikossa merellä. Hänen ruumiinsa haudattiin neljä päivää myöhemmin Pityuntan satamaan.

Pyhittäjä Simon ei pitänyt korkea-arvoisten tai tärkeiden ihmisten hyväksyntää minkään arvoisena, sillä hän kaipasi ainoastaan Jumalan suosiota. Ihmisten edessä hän keksi aina uusia tapoja saada halveksuntaa ja väheksyntää. Kerran Simon sai tietää, että eräs hallitsija halusi nähdä hänet ja oli tulossa. Hän vyötti itsensä ja meni korjaamaan satoa taatelipalmusta. Kun hallitsijan saattajat huomasivat hänet, he kysyivät, missä erakko oli. Simon vastasi, että erakko ei ollut keljassaan, ja niin he lähtivät tyhjin toimin.

Toisella kerralla eräs kuvernööri halusi nähdä Simonin. Papit käskivät hänen olla valmiina, koska kuvernööri oli kuullut hänen maineestaan ja tuli hakemaan häneltä siunausta. Simon lupasi olla valmiina. Niin hän puki ylleen vanhan, moneen kertaan paikatun ja repaleisen viitan ja meni keljansa oven ulkopuolelle istumaan ja ahmimaan leipää ja juustoa. Kun kuvernööri saapui seurueensa kanssa ja näki hänet syömässä, hän alkoi pilkata Simonia: ”Tämäkö on se kuuluisa askeetti, jota me olemme kuulleet ylistettävän?” Ja he kääntyivät heti takaisin.

Näin kilvoiteltuaan pyhittäjä Simon nukkui pois rauhassa. Tietoa siitä, missä ja milloin hän eli, ei ole säilynyt.

Pyhän Torinon piispa Maximuksen kirjoituksia on säilynyt runsaasti, mutta hänen elämästään tiedetään hyvin vähän. Hän syntyi vuoden 380 tienoilla ja oli syvällinen Raamatun tutkija, opettaja ja julistaja. Hän osallistui vuonna 451 Milanon kirkolliskokoukseen, jota johti hänen metropoliittansa Eusebius, ja vuonna 465 Rooman kirkolliskokoukseen, jonka asiakirjassa hänen allekirjoituksensa on ensimmäisenä paavi Hilariuksen jälkeen. Tämä todistaa hänen olleen silloin jo hyvin iäkkään.

Säilyneissä saarnoissaan pyhä Maximus sanoo, ettei kukaan saisi laiminlyödä aamu- ja iltarukouksia sekä rukouksia ennen ateriaa ja sen jälkeen. Hän kehottaa kristittyjä tekemään ristinmerkin ennen kuin aloittavat jonkin tehtävän saadakseen siihen Jeesuksen Kristuksen siunauksen. Hän paheksuu tapaa antaa vuodenvaihteessa lahjoja varakkaille antamatta samalla myös almuja köyhille ja arvostelee pappeja, jotka myyvät synninpäästön sen sijaan, että käskisivät syntisten katua ja itkeä syntejään. Pyhä piispa Maximus kuoli vuonna 467.

Eurosia oli ylhäinen neitsyt Ranskan Bayonnen maakunnasta. Hän kieltäytyi menemästä maurilaisen heimopäällikön vaimoksi ja pakeni luolaan, jonne muslimit surmasivat hänet. Pyhän Eurosian marttyyrikuolema tapahtui vuonna 714 Espanjan Jacassa, jonka katedraalissa hänen reliikkejään säilytetään. Häntä on kunnioitettu ensin Jacassa ja myöhemmin myös Italian Lombardiassa. Monissa paikoissa Comon, Cremonan, Pavian ja Novaran hiippakunnissa on Eurosian reliikkejä ja hänelle pyhitettyjä kappeleita ja alttareita.

Pakanalliset viikingit ryöstelivät varhaiskeskiajalla anglosaksilaisen Englannin ja Ranskan rannikoita. He valitsivat kohteikseen erityisesti luostareita, yhtäältä vihasta kristinuskoa kohtaan ja toisaalta siksi, että luostarien omistamat tai niiden haltuun uskotut aarteet oli mahdollista saada käsiinsä ilman suurempaa vastarintaa. Iskut olivat julmia. Erityisesti silloin kun viikingit kohtasivat vastarintaa tai eivät löytäneet aarteita, he tuhosivat kaikki rakennukset ja tappoivat kaikki löytämänsä ihmiset.

Vuonna 843 Loirejoen suulle saapui viikinkien laivoja. Ne ohjasi joen ylävirtaan Lambert-niminen petturi, joka oli turhaan yrittänyt saada haltuunsa Nantesin kreivikunnan. Asukkaat pelästyivät, kun vieraat laivat saapuivat Nantesiin. Läheisen luostarin munkit kantoivat kirkolliset aarteensa pyhien Pietarin ja Paavalin kirkkoon, jossa Nantesin piispa Gohard oli juuri toimittamassa pyhän Johannes Kastajan juhlan jumalanpalvelusta. Kirkko oli täynnä ihmisiä, jotka olivat paenneet sinne etsien turvaa, mutta viikingit rikkoivat ovet ja ikkunat. He tunkeutuivat sisään ja surmasivat piispa Gohardin juuri, kun hän oli sanomassa ”Ylentäkäämme sydämemme”, samoin kuin hänen kanssaan palvelleet papit sekä munkit. Viikingit sytyttivät kirkon tuleen ja sieppasivat merkkihenkilöitä vaatien lunnaita heidän vapauttamisestaan. He perääntyivät vasta ryöstettyään koko kaupungin.

Kristityt pelastivat pyhän piispa Gohardin ruumiin, ja hänen reliikkinsä vietiin hänen kotikaupunkiinsa Angersiin.

Pietari oli Muromin ruhtinas Juri Vladimirovitšin poika, josta tuli Muromin hallitsija vuonna 1203. Vähän ennen ruhtinaan istuimelle nousuaan hän sairastui spitaaliin, jota kukaan ei pystynyt parantamaan. Unessa hän sai ilmoituksen, että hänet voi parantaa mehiläistenhoitajan hurskas tytär Febronia Rjazanin seudulta. Pietari lähetti heti hakemaan Febronian. Nähtyään neidon hän ihastui tämän hurskauteen, viisauteen ja hyvyyteen ja lupasi ottaa tämän vaimokseen parannuttuaan sairaudestaan. Pyhä Febronia paransi ruhtinaan ja he solmivat avioliiton.

Muromin ylimystö vastusti kuitenkin Pietarin avioliittoa alhaisen talonpoikaistytön kanssa väittäen sen loukkaavan säätynaisia. He vaativat Pietaria joko hylkäämään Febronian tai lähtemään Muromista. Haluten pitää kristillisen avioliiton kunniassa Pietari pakeni Febronian kanssa veneellä Muromista Okajokea pitkin. Murheelliset ajatukset valtasivat hänen mielensä, kun hän ymmärsi heidän jäävän lähes puille paljaille. Febronia lohdutti häntä vakuuttaen, ettei laupias Jumala hylkäisi heitä. Pian Muromissa puhkesi riitaisuuksia ja väkivaltaisuuksia vallantavoittelijoiden kesken. Silloin kaupungin pajarit pyysivät Pietaria ja Febroniaa palaamaan takaisin.

Ruhtinaan asemaan palattuaan Pietari hallitsi oikeudenmukaisesti ja laupiaasti. Viisas Febronia auttoi häntä neuvoillaan. He elivät Jumalan käskyjen mukaan harjoittaen hyväntekeväisyyttä ja rakastaen kaikkia. He kunnioittivat pappeja ja munkkeja ja heidän kotinsa oli aina avoinna köyhille vaeltajille.

Kerran Febronian liikkuessa veneellä Okajoella eräs ylimysmies alkoi hänen kauneutensa viettelemänä katsella häntä himokkaasti. Febronia käski hänen ammentaa kädellä vettä ensin veneen toiselta puolelta ja sitten toiselta. Kun mies oli tehnyt niin, Febronia kysyi, huomasiko hän mitään eroa vedessä. ”En mitään”, mies vastasi. Silloin Febronia sanoi: ”Samoin on naisen luonnon laita. Turhaan jätät oman vaimosi ja ajattelet vierasta.”

Pyhät Pietari ja Febronia elivät koko elämänsä esimerkillisenä kristittynä avioparina. Ennen kuolemaansa he kruunasivat hyveellisen elämänsä vihkiytymällä munkiksi ja nunnaksi ja saivat uusiksi nimikseen David ja Jefrosinia. He nukkuivat kuolonuneen samana päivänä ja samalla hetkellä, kesäkuun 25. päivänä vuonna 1228. Heidän toivomuksestaan heidän maalliset jäännöksensä haudattiin samaan arkkuun. Pyhiä Pietaria ja Febroniaa on vuosisatojen ajan kunnioitettu nuorten avioparien suojelijoina.

Pyhittäjäisä Dionysios syntyi Korissoksen kylässä lähellä Kastoriaa noin vuoden 1316 tienoilla ja oli hurskaan maanviljelijäperheen nuorin poika. Hänen vanhin veljensä pyhittäjä Teodosios (11.1.) oli munkkina Athosvuorella ja hänestä tuli Filoteoksen luostarin igumeni. Dionysios seurasi veljeään luostariin heti kun se oli mahdollista eli noin 18-vuotiaana. Jo muutaman päivän kuluttua veli vihki hänet munkiksi. Dionysios omaksui nopeasti luostarielämän periaatteet ja antautui kokosydämisesti askeettisiin kilvoituksiin. Hänen kuuliaisuustehtävänään oli toimia kirkon hoitajana. Kun hän saavutti kanonien säätämän 30 vuoden iän, hänet vihittiin papiksi. Uusi arvo ei ylpistänyt häntä, vaan hän alkoi kilvoitella entistäkin enemmän sekä askeesissa että nöyryydessä ”jättäen mielestään sen, mikä on takanapäin, ponnistellen sitä kohti, mikä on edessä”.[1]

Dionysios eteni paastossa ja valvomisessa mutta ennen kaikkea rukouksessa ja sielunliikkeittensä hallinnassa. Suuren veljestön hälinässä ja levottomuudessa hän alkoi kuitenkin kaivata hiljaisempaa elämää saadakseen keskittyä jatkuvaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Kokeneiden vanhusten neuvosta hän poistui salaa luostaristaan etsimään sopivaa paikkaa hesykastiselle kilvoittelulle. Lopulta hän asettui Antiathokseksi kutsutun Athoksen matalamman huipun etelärinteen luolaan, jonka lähellä oli kirkasvetinen lähde. Siellä hän omisti koko aikansa rukoukselle. Mukaansa hän ei ottanut mitään, vaan pani luottamuksensa kokonaan Jumalan huolenpitoon. Hän käytti ruokanaan villiyrttejä, ja kun hän tarvitsi leipää, hän kävi pyytämässä sitä luostareista. Heti sitä saatuaan hän palasi piilopaikkaansa, jonka Jumala yksin tunsi.

Kolmen vuoden kuluttua eräs toinen hiljaisuuden rakastaja löysi Dionysioksen. Tämä antoi tulokkaalle luvan rakentaa luolan lähelle pienen keljan. Pian sen jälkeen heihin liittyi vielä yksi, joka rakensi itselleen majan. Oli ilmeistä, että Jumala tahtoi vastoin Dionysioksen omaa toivomusta paljastaa hänen hyveittensä valon yhä useammalle. Myös maallikkomiehet alkoivat käydä hänen luonaan synnintunnustuksella. Osa heistä tahtoi ryhtyä munkeiksi ja pyysi saada kilvoitella Dionysioksen ohjauksessa. Kun paikka alkoi käydä ahtaaksi, he löysivät luolan pohjoispuolelta paikan, jonne he rakensivat keljamajoja. Sinne pystytettiin myös kappeli, joka omistettiin Herran edelläkävijälle ja kastajalle Johannekselle. Dionysios itse poistui luolastaan vain lauantaisin ja sunnuntaisin toimittamaan liturgiaa ja jakamaan veljille opetustensa hunajaa.

Dionysioksella oli tapana tähdentää munkeilleen, kuinka tärkeää on valvoa sydäntään pahojen ajatusten hyökkäyksiltä. Ne saastuttavat sielun ja avaavat oven varsinaisille synninteoille. Hän kehotti heitä myös pysymään kohtuudessa, olemaan kuuliaisia ja kärsivällisiä, rakastamaan hiljaisuutta ja rukousta. Ennen kaikkea heillä tuli olla vilpitön rakkaus Jumalaan. Jumalan lupaamien ikuisten aarteiden toivon piti siivittää heidän kilvoitustaan.

Kun veljestön lukumäärä oli kohonnut kahdeksaantoista, Dionysios ehdotti, että he rakentaisivat uudet keljat noin 350 metrin päähän silloisesta paikastaan, joka oli altis talven kylmyydelle. Uusi paikka oli tasaisella ja suojaisella alueella. Keljojen lisäksi sinne rakennettiin myös uusi Johannes Kastajalle omistettu kirkko, joka oli talvikäytössä. He hankkivat pienen veneen tavaroiden kuljetusta varten ja pystyttivät venerantaan varastorakennuksen. Dionysios, joka oli heidän esikuvansa kaikessa, tuli usein auttamaan oppilaitaan tavaroiden kantamisessa ja vietti öitään varastorakennuksessa.

Kerran kun Dionysios oli yöpymässä varastossa, hän meni tapansa mukaan ulos rukoilemaan. Kun hän kääntyi länteen päin, hän näki taivaallisen valon loistavan kuin kirkas soihtu kalliolta, joka oli 80 metriä vedenpinnan yläpuolella. Hän pelkäsi, että kyseessä saattoi olla demonien aiheuttama petos, eikä puhunut asiasta oppilailleen. Sen sijaan hän meni kysymään neuvoa pappismunkki Dometiokselta, joka oli tunnettu henkien erottelemiskyvystään. He palasivat yhdessä paikalle ja näkivät molemmat saman valonäyn kolmena yönä peräkkäin. Silloin he kertoivat asiasta myös muille veljille, ja hekin kaikki näkivät saman valoilmiön kallion yläpuolella. Dometios vakuutti, että se oli merkki Jumalalta, ja neuvoi heitä perustamaan viivyttelemättä yhteiselämäluostarin valon osoittamalle paikalle. Hän pyysi itsekin saada olla mukana tässä työssä Jumalan kunniaksi.

Veljestö aloitti työn heti. Ensimmäiseksi he rakensivat noin 20 metriä korkean puolustustornin, koska turkkilaiset merirosvot ryöstelivät jatkuvasti Athosvuorta. Varoja sen rakentamiseen he saivat pyhän Dionysioksen hengellisiltä lapsilta. Kun Pyhän vuoren munkkineuvoston johtaja eli protos luovutti vuonna 1366 kyseisen maa-alueen virallisestikin heidän yhteisölleen, he saattoivat jatkaa rakennustöitä.

Tällä välin Dionysioksen veljestä igumeni Teodosioksesta oli tullut Trapezuntan metropoliitta erikoisella tavalla. Kun hän oli ollut Athosvuoren vesillä kalastamassa munkkiensa kanssa, turkkilaiset merirosvot olivat siepanneet heidät ja myyneet heidät Prussan kaupungin orjamarkkinoilla. Siellä kristityt ostivat heidät ja päästivät kaikki vapaiksi. Teodosios ei kuitenkaan palannut Athokselle vaan meni Konstantinopoliin, missä patriarkka nimitti hänet erään konstantinopolilaisen kaupunkiluostarin igumeniksi. Jonkin ajan kuluttua Bysantin toiseksi tärkeimmän kaupungin Trapezuntan metropoliitta kuoli. Silloin keisari ehdotti patriarkalle, että Teodosios nimitettäisiin uudeksi metropoliitaksi. Kaikki olivat pitäneet ajatusta erinomaisena.

Kun Dionysios sai kuulla veljensä piispaksi vihkimisestä, hän ilahtui ja päätti lähteä tapaamaan tätä. Samalla hän pyysi Trapezuntan keisarilta Aleksios III Komnenokselta avustusta rakenteilla olevaan luostariinsa Athoksella. Kuultuaan luostarin vaiheista keisari otti sen suojelukseensa, antoi varoja rakentamiseen ja vuosittaisen avustuksen luostarin ylläpitoon. Keisari alkoi kutsui luostaria Suuren Komnenoksen luostariksi.

Paluumatkalla Dionysiosta odotti koettelemus. Merirosvot hyökkäsivät laivaa vastaan, mutta itse Johannes Kastaja ilmestyi ja säikytti heidät pois. Athoksella rakennustyöt alkoivat edistyä ripeästi. Ensin rakennettiin kirkko ja sen ympärille ruokasali ja keljat. Kun rahat loppuivat, Dionysios matkusti uudestaan Trapezuntaan ja sai keisarilta lisää avustusta. Mutta kun hän palasi Athokselle, häntä odotti järkyttävä näky: merirosvot olivat ryöstäneet luostarin ja vieneet kaikki munkit mukanaan. Pyhittäjä kohotti valitushuudon Herralle kuin Job aikoinaan. Hän ei kuitenkaan nurkunut Jumalalle, sillä hän ymmärsi kyseessä olevan Paholaisen aikaansaannoksen. Täynnä uutta rohkeutta hän lähti hyvän paimenen tavoin etsimään hajalle joutuneita lampaitaan. Hän löysi heidät idän orjamarkkinoilta ja osti heidät kaikki vapaiksi keisarilta saamillaan varoilla.

Palattuaan Athokselle igumeni Dionysios ja veljet alkoivat taas rakentaa luostariaan. Varat eivät kuitenkaan riittäneet edes kasvavan veljestön juokseviin tarpeisiin. Niinpä Dionysios päätti vielä kerran turvautua helläsydämiseen keisariin. Taas hän matkusti Trapezuntaan ja keisari lupasi antaa hänelle lisälahjoituksen. Mutta ennen kuin keisari ehti toteuttaa lupauksensa, Dionysios sairastui ja antoi sielunsa Jumalan käsiin kaukana omasta veljestöstään. Tämä tapahtui todennäköisesti vuonna 1389, jolloin hän oli 72-vuotias. Hänet haudattiin Trapezuntan katedraaliin. Koko kaupunki kävi kumartamassa hänen pyhäinjäännöksiään, joiden äärellä tapahtui paljon ihmeitä.

Keisari antoi Dionysiokselle lupaamansa avustuksen tämän matkakumppaneille, jotka palasivat luostariin tuoden mukanaan kuolinuutisen. Sen kuullessaan hänen hengelliset lapsensa vaipuivat syvän surun valtaan. Igumenin sijaisena toiminut Dometios lohdutti heitä ja vakuutti, että heidän hengellinen isänsä tulisi aina huolehtimaan luostaristaan. Kun Dometios veljiä rauhoiteltuaan valmistautui vetäytymään oman erakkomajansa hiljaisuuteen, he lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen kyynelsilmin, että hän ryhtyisi heidän paimenekseen. Dometios suostui ja opasti heitä Herran tiellä aina autuaaseen loppuunsa saakka noin vuonna 1407.

Pyhän igumeni Dionysioksen muistoa vietetään kesäkuun 25. päivänä heti luostarin taivaallisen suojelijan pyhän Johannes Kastajan syntymäjuhlan jälkeen.

Pyhä uusmarttyyri Prokopios Smyrnalainen syntyi 1700-luvulla kreikkalaiseen perheeseen Bulgarian Varnassa. Täytettyään 20 vuotta hän lähti pois kotoaan ja meni munkiksi Athosvuorelle. Oleskeltuaan eri luostareissa hänestä tuli Dionysios-nimisen vanhuksen oppilas Pyhän Johannes Kastajan skiittaan, joka kuului Ivironin luostarin alaisuuteen. Muut skiitan veljet ihmettelivät hänen viatonta yksinkertaisuuttaan, kuuliaisuuttaan ja askeettisia kilvoituksiaan. Pian hänet vihittiin munkiksi. Paholainen ei kuitenkaan jättänyt häntä rauhaan ja toi hänen mieleensä vähän väliä ajatuksia palaamisesta takaisin maailmaan.

Lopulta Prokopios antoi periksi kiusauksille ja lähti Pyhältä vuorelta. Hän meni Smyrnaan (nyk. Izmir), jossa ajatukset alkoivat pian ahdistaa häntä. Epätoivoisten ajatusten heittelemänä hän alkoi uskoa, että jokainen, joka lähtee luostaristaan takaisin maailmaan, joutuu kadotukseen. Lopulta hän päätyi ajattelemaan, että pelastuksen toivon menettämänä hän voi saman tien ryhtyä muslimiksi päästäkseen edes tämänpuoleisessa vähän helpommalla.

Prokopios kääntyi islamiin, mutta heti kun hän oli antanut ympärileikkauttaa itsensä, hänen omatuntonsa heräsi. Hän muisti, että Herra äärettömässä armossaan ”ei tahdo jumalattoman kuolemaa vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää”.[1] Prokopios karkasi janitsaarien päällikön valvonnasta ja meni erään hänelle jo Athokselta tutun rippi-isän luo. Hän tunnusti tälle luopumuksensa ja kertoi kaiken, mitä oli tapahtunut. Hän sanoi katuvansa syvästi ja haluavansa pestä pois syntinsä marttyyrikuolemalla. Rippi-isä varoitteli Prokopiosta kidutuksista, jotka saattaisivat saada hänet luopumaan päätöksestään, ja suositteli, että hän palaisi katumaan Athokselle oman vanhuksensa luo. Jumalan armo näet on suurempi kuin suurinkaan synti.

Prokopios ei kuitenkaan tyytynyt tähän viisaaseen neuvoon vaan selitti uskovansa Jumalan antavan hänelle rohkeutta ja kestävyyttä kidutuksissa niin kuin niin monille marttyyreille ennen häntä. Hän painosti pappia suorittamaan hänelle uudestaan mirhavoitelun sakramentin.[2] Rippi-isä sanoi, ettei hänellä ole hallussaan mirhavoidetta eikä sitä edes tarvittaisi, koska Prokopios kastettaisiin uudelleen omalla verellään. Se on toinen ja viimeinen kaste, jota mikään ei voi saastuttaa, sillä se puhdistaa ihmisestä jokaisen synnin, myös luopumuksen. Parin viikon ajan Prokopios vieraili salaa rippi-isänsä luona saadakseen häneltä vahvistusta.

Viimeisellä käynnillä he rukoilivat yhdessä ja vaihtoivat rauhansuudelman. Prokopios sai pappismunkilta puhtaat vaatteet ja skufian eli munkin päähineen, jonka hän kätki vaatteiden alle. Pappismunkki seurasi häntä oikeustalon lähellä olevan kristityn verstaan luokse nähdäkseen, mitä tapahtui. Prokopios meni tuomioistuimen eteen, heitti muslimin turbaaninsa lattialle, pani päähänsä skufian ja ilmoitti, että Paholainen oli houkutellut hänet ansaan ja saanut hänet luopumaan todellisesta Jumalasta, Jeesuksesta Kristuksesta, mutta nyt hän oli toipunut Muhammadin harhoista. Turkkilaiset kävivät hänen kimppuunsa, nappasivat skufian hänen päästään ja huutaen ”jumalanpilkkaa!” sitoivat hänet hänen oman turbaaninsa kankaalla. Sitten he veivät hänet tuomarin ja janitsaarien päällikön eteen.

Prokopios toisti sanansa islamin hylkäämisestä ja vastasi tuomarin kysymyksiin: ”Minun sydämessäni ei ole mitään muuta kuin Herra Jeesus Kristus ja kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä.” Kesken kuulustelun kaupunkiin saapui yllättäen sulttaanin julistus, että valtakunta on suuressa vaarassa. Uutisen kuultuaan tuomari ja muut päättäjät päättivät olla tuhlaamatta aikaansa kidutuksiin vaan julistivat välittömästi kuolemantuomion. Prokopiosta lähdettiin viemään kädet taakse sidottuina mestauslavaa kohden, mutta hän kiiruhti sinne innoissaan, juoksuaskelia ottaen. Matkan varrella hän tervehti tapaamiansa kristittyjä aivan kuin olisi menossa juhlaan. Tällainen yliluonnollinen ilo lamaannutti teloittajat, eikä kukaan heistä halunnut kohottaa miekkaansa häntä vastaan. Lopulta he löysivät julman ja tunteettoman kristityn luopion, joka katkaisi pyhän uusmarttyyri Prokopios Smyrnalaisen pään 25.6.1810.

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1800 tienoilla. Hän oli vauraan kristityn perheen poika Attaliasta Vähän-Aasian Pamfyliassa. Perhe oli jopa rakennuttanut mailleen oman pyhälle suurmarttyyri Katariinalle omistetun kirkon. Tuolla alueella kristittyjen kotikieli oli turkki. Kun Georgios oli vielä pieni, alueen turkkilainen johtomies (aga) sattui huomaamaan hänet hänen leikkiessään kadulla muiden lasten kanssa jonkin matkan päässä kotoaan. Aga kiinnitti huomiota rauhalliseen, kauniisti käyttäytyvään poikaan. Hän otti tämän mukaansa ja vei omaan kotiinsa. Tämäntapaiset kristittyjen lasten ryöstöt olivat tuohon aikaan yleisiä.

Maaherran talossa poika käännytettiin islamiin ja hän sai nimekseen Mehmet. Georgioksen vanhemmat luulivat ensin lapsensa kadonneen, mutta saivat lopulta selville, missä tämä oli. Maaherra oli kuitenkin jo antanut Georgiokselle tyttärensä toveriksi ja myöhemmin vaimoksi,[1] jolloin hänen vanhempansa menettivät kaiken toivon saada hänet takaisin.

Maaherran taloudessa palveli kristitty nainen Maria. Aikanaan Georgioksen vanhemmat pyysivät tätä muistuttamaan poikaansa hänen alkuperästään. Varovaisesti Maria alkoi salaa puhua Georgiokselle tämän vanhemmista ja siitä kuinka he surevat hänen tähtensä. Hänen sanansa putosivat hyvään maahan ja alkoivat kantaa hedelmää Georgioksen sydämessä. Hän sanoi Marialle haluavansa järjestää omat asiansa kuntoon mutta jossain kauempana, niin ettei hänen vanhempiaan syytettäisi.

He keksivät, että Maria pyytäisi isännältään lupaa lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin ja Georgios taas sanoi lähtevänsä Mekkaan. He saivat luvan, mutta matkalla Georgios jäi Jerusalemiin, jossa hän palasi kristityksi ja kävi kunnioittamassa kaikkia pyhiä paikkoja. Erityisesti kastautuessaan Jordaniin hän tunsi suuren huojennuksen. Pyhän Sabbaksen luostarissa hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Kun he olivat viipyneet Jerusalemissa kaksi vuotta, Maria neuvoi häntä lähtemään muualle. Jos näet heidän isäntänsä saisi jotakin kautta tietää, mitä oli tapahtunut, he molemmat olisivat hengenvaarassa. Maria ehdotti, että Georgios liittyisi pyhiinvaeltajiin, jotka olivat tulleet pyhiinvaellukselle Jerusalemiin Vähän-Aasian länsirannikolta Krinin (Tsesmelides) pikkukaupungista, jossa kristityt ja turkkilaiset olivat hyvissä väleissä keskenään. Georgios totteli neuvoa. Krinissä hän perusti kahvikaupan ja solmi kristillisen avioliiton Helena Mavrojiannin kanssa. Myös Maria asettui Kriniin.

Kreikan itsenäisyystaisteluiden alettua vuonna 1821 turkkilaiset alkoivat rangaista kreikkalaisia kristittyjä kaikkialla. Myös Kriniin lähetettiin osmaniarmeijan rankaisuosastoja. Eräänä päivänä tiedotettiin, että julmuudestaan kuuluisan sotilasosaston päällikkö, alueen pašša oli tulossa kaupunkiin. Hän oli menossa Khiokselle, jonka hän oli päättänyt tuhota tulella ja miekalla. Kyseessä oli Georgioksen kasvatusisä ja appi.

Georgios toimi tällöin hevosten hoitajana Krinin kaupungin hallintokeskuksessa. Maria ja Georgioksen vaimo pyysivät häntä kätkeytymään siihen saakka, kunnes sotilasosasto olisi kulkenut ohi. Georgios, jolla oli omat suunnitelmansa, sanoi kuitenkin, ettei hänellä ole mitään vaaraa vaan ennemminkin hän tulee hyötymään tästä tapaamisesta.

Kun pašša saapui, Georgios kiirehti auttamaan hänet alas ratsun selästä. Tämä ei tunnistanut Georgiosta. Mutta kun pašša sisään mentyään katsoi ulos ikkunasta, hän yhtäkkiä ymmärsi, että hevosenhoitaja, joka oli viemässä hänen ratsuaan talliin, olikin hänen vävynsä. Hän haetutti tämän sisään ja kysyi häneltä: ”Mehmet, kuinka saatoit lähteä kotoasi tuolla tavoin meitä petkutettuasi? Jos et säälinyt vaimoasi, niin eikö edes pienen poikasi kohtalo sinua liikuttanut?” Tähän Georgios vastasi vain: ”Erehdyt, en ole islaminuskoinen Mehmet vaan kristitty Georgios ja kristittynä tulen kuolemaankin.” Silloin pašša päätti ruoskituttaa hänet ja panna hänet vankilaan. Siellä Georgiosta pidettiin jalkapuussa. Kun pappi, myös nimeltään Georgios, kuuli tästä, hän järjesti niin, että kaksi kristittyä vangittiin joidenkin epäselvien velkojen tekosyyllä. He menivät vankilaan voidakseen rohkaista ja tukea Georgiosta.

Georgiosta kidutettiin panemalla kuumennettu kuparikattila hänen päänsä päälle. Sen jälkeen hänen ylleen kaadettiin tulikuumaa öljyä. Hän kesti kidutuksensa Jumalaa ylistäen. Tämän nähdessään pašša määräsi hänet hirtettäväksi.

Samana iltana pappi onnistui lähettämään Georgiokselle pyhän ehtoollisen viinirypäleisiin kätkettynä. Täynnä iloa Georgios vietti viimeisen yönsä rukouksessa ja anoi Jumalalta apua viimeiseen taistoonsa. Lauantaiaamuna 25. kesäkuuta 1823 Georgios vietiin kaupungin keskusaukiolle, jonne hirsipuu oli pystytetty. Hänen kaulaansa pantiin köydensilmukka ja häntä vedettiin korkealle. Ennen kuolemaansa hän ehti vielä kääntää kasvonsa itään ja huudahtaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!”

Turkkilaiset sotilaat vartioivat Georgioksen ruumista kolme vuorokautta. Joka yö he näkivät sen ympärillä valon sekä sitä suitsuttavan papin. Neljäntenä päivänä tuomari määräsi, että ruumis oli otettava alas, raahattava satamaan ja heitettävä meren syvyyksiin. Mutta vähän ajan kuluttua pyhän ruumis nousi kellumaan ja osui Itävallan lipun alla purjehtivan laivan köliin. Kapteeni tunnisti ruumiin ja vei sen Venäjälle, missä kristityt alkoivat kunnioittaa marttyyrin jäännöksiä.

Samana yönä sen jälkeen kun marttyyrin ruumis oli päätetty heittää mereen, Georgios ilmestyi ottoäidilleen Marialle unessa, lohdutti häntä ja pyysi häntä huolehtimaan puolisostaan, joka synnyttäisi tyttären. Unessa hän sanoi, että jos joku kysyy hänestä, niin häntä on nimitettävä Georgios Merenkulkijaksi.

Pyhittäjä ja tunnustaja Nikon Optinalainen syntyi vuonna 1888 Moskovassa Beljajevin kauppiasperheeseen ja sai kasteessa nimen Nikolai. Perhe oli ulkonaisesti hurskas mutta oli vieraantunut syvällisestä hengellisestä elämästä kuten tuon ajan keskiluokka yleensäkin. Nikolai sai viettää aineellisesti turvatun, jopa yltäkylläisen lapsuuden. Varhaisesta teini-iästä lähtien hän alkoi kokea mieluistenkin ajanvietteiden keskellä tyytymättömyyden ja tyhjyyden tunnetta. Rippi-isänsä neuvosta hän alkoi käydä kirkossa ensin juhlapäivinä ja sitten arkisinkin, jos vain oli vapaata aikaa. Ennen pitkää siitä tuli hänelle tapa.

Lukion jälkeen Nikolai opiskeli vähän aikaa yliopistossa. Kirkon jumalanpalvelukset vetivät häntä yhä enemmän puoleensa. 19-vuotiaana hän päätti ensimmäisen kerran osallistua katumuksen sakramenttiin ja ehtoolliseen ei vain muodollisuutena vaan päästäkseen tietoisesti yhdistymään Jumalaan ja Kirkkoon. Pian tämän jälkeen hän kertoi lukioaikaiselle uskonnonopettajalleen isä Pjotr Saharoville aikeestaan mennä luostariin. Isä Pjotr lähetti Nikolain piispa Trifonin (Turkestanov)[1] puheille, joka siunasi hänet pyrkimään Optinan luostariin.

Nikolai matkusti viivyttelemättä Optinaan, josta hänellä ei ollut mitään käsitystä ja josta hän ei ollut aiemmin edes kuullut mitään. Luostarin johtaja ja vanhemmat munkit neuvoivat häntä kuitenkin elämään toistaiseksi maailmassa. Niin Nikolai palasi Moskovaan, jossa hän eli vielä kahdeksan kuukautta. Sitten hänen rippi-isänsä, Jumalan ilmestymisen luostarin igumeni Joona kehotti häntä jättämään maailman mitä pikimmin ja menemään luostariin. Joulukuun alussa 1907 Nikolai matkusti toistamiseen Optinaan ja sillä kertaa Optinan skiitan johtaja vanhus Varsonofi (1.4.) antoi siunauksen hänen luostariin jäämiselleen.

Nikolai asettui Optinan luostarin skiittaan joulun alla vuonna 1907. Hänen tärkeimmäksi kuuliaisuustehtäväkseen tuli pian sihteerin työ ohjaajavanhuksensa isä Varsonofin luona. Elämä skiitassa pyöri kirkon, oman keljan ja isä Varsonofin keljan välillä. Ohjaajansa siunauksella hän piti päiväkirjaa. Noin vuoden luostarissa olon jälkeen hän kirjoitti: ”Kaikki tietoni olen saanut skiitassa. Vakaumukseni ja käsitykseni ovat muotoutuneet määrätynlaisiksi täällä skiitassa. Olen saanut täällä itselleni enemmän kuin koko maailmassa oloni aikana, enemmän kuin lukiossa ja yliopistossa. Siellä sain tuskin mitään, vaikka elin maailmassa 19 vuotta ja skiitassa en ole ollut vielä vuottakaan.”

Vanhus Varsonofi oli saavuttanut hengen korkeudet ja tunsi itsensä jollain tapaa yksinäiseksi veljestönkin parissa, varsinkin kun Optinassa syntyi tuohon aikaan erimielisyyksiä ja riitaisuuksia. Keskustelut nöyrän ja vilpittömän, opetusta ja pelastusta janoavan Nikolain kanssa toivat hänelle lohdutusta. Samat hengelliset pyrkimykset yhdistivät heitä ikäerosta ja erilaisista elämänkokemuksista huolimatta.

Suurena perjantaina vuonna 1910 Nikolai vihittiin viitankantajaksi yhdessä toisten kuuliaisuusveljien kanssa. Optinassa vähitellen syntyneet erimielisyydet ja maallikoiden yritykset syrjäyttää vanhus Varsonofi skiitanjohtajan tehtävästä johtivat siihen, että pyhä synodi siirsi vanhus Varsonofin vuonna 1912 Vanhan Golutvinin luostarin johtajaksi lähelle Kolomnan kaupunkia. Veljestön vastalauseet jätettiin huomiotta. Seuraavana vuonna vanhus antoi sielunsa Herralle.

Nikolai jatkoi kilvoitustaan Optinassa. Vuonna 1915 hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikon. Kaksi vuotta myöhemmin, Venäjän vallankumouksen aikoihin, hänet vihittiin pappismunkiksi. Pian vallankumouksen jälkeen puna-armeijan joukot tekivät tarkastuksen luostarissa. Luostari jatkoi kuitenkin toimintaansa, vaikka joutui muuttamaan sen ulkonaisia muotoja. Vuonna 1919 sen rakennukset siirrettiin Optinaan perustetun museon hoitoon. Museon johtajaksi nimitettiin väliaikaisesti isä Nikon. Hänet pidätettiin kahdesti, mutta vapautettiin molemmilla kerroilla parin viikon kuluttua. Vuonna 1920 likvidointikomissio laati asiakirjan luostarin koko omaisuuden siirtämisestä Keskusmuseolle. Veljestö järjestäytyi puutarhaviljelyosuuskunnaksi voidakseen jatkaa elämää luostarissa.

Parin vuoden kuluttua likvidointikomissio karkotti Optinasta suurimman osan munkeista. Luostari otettiin valtiollisen poliisin (OGPU) hoitoon, jolla oli luostarissa vakituinen tarkkailija. Tämä piti hallussaan kaikkia avaimia kirkkoja ja museota lukuun ottamatta.

Optinan skiitanjohtaja skeemaigumeni Feodosi ja skeemapappismunkki pyhittäjä Anatoli (Potapov, 30.7.) nukkuivat kuolonuneen 1920-luvun alussa. Samoihin aikoihin pyhittäjä Nektari Optinalainen (29.4.) pidätettiin. Hän antoi rippilapsilleen siunauksen kääntyä hengellisissä kysymyksissä isä Nikonin puoleen. Näin Nikon joutui ottamaan synnintunnustukselle ihmisiä, jotka entiseen tapaan tulivat Optinaan saadakseen hengellistä ohjausta.

Neuvostoviranomaiset ottivat vähän kerrassaan luostarin kirkot haltuunsa ja karkottivat munkkeja. Viimeinen veljestön käytössä ollut kirkko suljettiin Kristuksen kirkastusjuhlana 1923. Juhlaliturgian päätteeksi arkkimandriitta Iisak (26.12.) pyysi Nikonia jäämään vielä Optinaan tietäen, että pyhiinvaeltajia tulisi sinne yhä. Jumalanpalveluksia toimitettiin vielä vuoden ajan sairaalarakennuksen keljoissa.

Kansaa todella tuli Optinaan niin kuin ennenkin. Kukaan ei voinut käsittää, miten kaikkien tuntema hengellisen opetuksen ja lohdutuksen lähde saattaisi hetkessä hävitä. Hengellinen huolenpito pyhiinvaeltajista jäi isä Nikonin tehtäväksi. Ennen pitkää hän uupui niin, että sairastui. Ihmiset kuitenkin tulivat hänen luokseen, niin kuin olivat ennen tulleet kuulujen ohjaajavanhusten luo. Tuntiessaan vointinsa paremmaksi isä Nikon otti heitä vastaan vuoteessa maaten.

Toivuttuaan isä Nikon siirtyi läheiseen Kozelskin kaupunkiin, jossa hän jatkoi rippilasten vastaanottamista. Hän vieraili myös Šamordinon luostarin nunnien luona, jotka asuivat pieninä yhteisöinä vuokra-asunnoissa eri puolilla kaupunkia, ja piti heille hengellisiä keskusteluhetkiä. Palvelukset hän toimitti Kozelskin kirkossa. Hän piti yhteyttä Optinaan perustetun museon hallintoon. Viranomaisten käskystä museo myi luostarin omaisuutta huutokaupalla. Nikon lunasti sieltä takaisin muun muassa jumalanpalveluspukuja ja lahjoitti niitä papeille, joita tuli eri puolilta maata pyhiinvaellukselle Optinaan. Lisäksi hän kävi laajaa kirjeenvaihtoa eri tahoille hajaantuneen veljestön kanssa.

Vuonna 1927 vähän ennen Venäjän kaikkien luostareiden sulkemista viranomaiset päättivät tuhota Optinan lopullisesti ja pidättää Kozelskissa asuvat munkit sekä museon hallinnon, joka viranomaisten silmissä ei ollut suoriutunut odotetulla tavalla hengellisesti vaikutusvaltaisen luostarin tuhoamisesta. Noihin aikoihin ilmiantajat ympäröivät jokaista vähänkin merkittävää munkkien ja pappien ryhmää. Eräs pappismunkki Guri oli jo tehnyt ilmiannon Nikonista.

Kesäkuussa 1927 Nikon pidätettiin ja suljettiin Kalugan vankilaan. Saman oikeusjutun yhteydessä pidätettiin yksitoista henkeä. Heitä syytettiin uskontoon verhotusta vastavallankumouksellisesta toiminnasta. Nikon tuomittiin kolmeksi vuodeksi keskitysleirille. Tammikuussa 1928 hänet lähetettiin Solovetskin leirille, mutta koska purjehduskausi oli päättynyt, hänet jätettiin Vienan Kemin vankileirille. Paratiisimaisesta Optinan luostarista ja hengellisten kokemusten parista hän päätyi ulkoiseen helvettiin, jossa synti häikäilemättömästi kukoisti. Hänen tehtäväkseen tuli meren rannalla olevan vajan vartiointi.

Vuonna 1930, kun kolmen vuoden tuomio oli umpeutumassa, Nikon määrättiin ilman uutta tutkintaa karkotettavaksi Arkangelin alueelle seuraaviksi kolmeksi vuodeksi. Keskitysleirillä hän oli sairastunut keuhkotuberkuloosiin. Arkangelissa lääkäri neuvoi häntä huolehtimaan terveydestään ja pyytämään siirtoa sopivampaan paikkaan. Nikon ei kuitenkaan ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin asiassa. ”Tapahtukoon Jumalan tahto”, hän sanoi vain. Hänet lähetettiin pieneen kylään parin kilometrin päässä Pinegan kaupungista. Talon emäntä oli tyly vanha nainen, joka piti karkotettua munkkia vain ilmaisena renkinä. Raskas työ heikensi Nikonin terveyttä entisestään ja tuberkuloosi eteni. Nähdessään hänen heikkenevän emäntä alkoi säälittä häätää häntä luotaan. Lasaruksen lauantaina naapurikylässä Kozlovossa karkotuksessa asuva Optinan munkki Pietari tuli käymään Nikonin luona. Nikonin pyynnöstä hän vuokrasi hevosen ja kyyditsi sairaan luokseen Kozlovoon. Siellä hyvässä hoidossa Nikon tunsi olonsa paremmaksi. Mielellään hän keskusteli Pietarin kanssa Optinasta ja muisteli autuasta aikaa, jolloin vanhus Varsonofi vielä eli.

Sairaus kuitenkin eteni ja Nikon heikkeni heikkenemistään. Lääkäri, joka kävi katsomassa häntä, totesi hänen tilansa toivottomaksi, mutta rohkaisi kuitenkin Nikonia sanomalla, että tätä vaivasi vain ohimenevä heikkous. Uupumuksestaan huolimatta Nikon kirjoitti vielä omakätisesti lyhyitä viestejä hengellisille lapsilleen. Heinäkuun 8. päivänä vuonna 1931 arkkimandriitta Nikita toi hänelle pyhän ehtoollisen ja luki kuolinhetken kanonin. Samana iltana pyhittäjä Nikon antoi sielunsa Herralle. Hänet haudattiin Kozlovon kylän hautausmaalle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Titus oli kotoisin Kreetan saarelta. Hän oli tunnetun pakanan poika, joka opiskeli hellenististä filosofiaa ja antiikin runoilijoita. Hän vietti kuitenkin hyveellistä elämää eikä antautunut paheisiin ja säilytti poikuutensa, niin kuin pyhä marttyyripiispa ja jumalankantaja Ignatios Antiokialainen (20.12.) todistaa. Siksi Herra ei jättänyt häntä ilman apuaan. Titus kuuli 20-vuotiaana unessa äänen, joka kehotti häntä luopumaan hellenistisestä viisaudesta, joka ei auttanut häntä pelastamaan sieluaan, ja etsimään mieluummin todellista viisautta, joka antaisi elämän. Vuoden ajan Titus tutki Jumalan profeettojen opetuksia. Avattuaan profeetta Jesajan kirjan 47. luvun kohdalta hän hämmästyi, koska se tuntui kuvailevan hänen omaa hengellistä tilaansa.

Kun uutiset suuren profeetan ilmestymisestä Palestiinaan ja Hänen suurista ihmeistään saavuttivat Kreetan, Tituksen setä, saaren kuvernööri, lähetti hänet paikan päälle. Tuo profeetta oli Herra Jeesus Kristus, joka tuli lihaksi Kaikkeinpyhimmästä Neitsyt Mariasta ja astui alas maailmaan ihmiskunnan lunastamiseksi synnin ikeestä. Jerusalemissa Titus näki Kristuksen, kuunteli Hänen puheitaan ja uskoi Häneen. Hän todisti Vapahtajan kärsimystä ja kuolemaa ristillä, Hänen kunniakasta ylösnousemustaan ja taivaaseenastumistaan. Helluntaina tuleva apostoli kuuli, kuinka apostolit Pyhän Hengen laskeutumisen jälkeen puhuivat eri kielillä.

Titus sai kasteen apostoli Paavalilta, ja hänestä tuli tämän läheisin oppilas, joka saattoi Paavalia lähetysmatkoilla ja hoiti tämän antamia tehtäviä. Titus oli mukana perustamassa seurakuntia ja kävi Paavalin mukana Jerusalemissa. Tituksesta tuli yksi seitsemästäkymmenestä pyhästä ja kunniakkaasta apostolista (4.1.), ja Paavali vihki hänet Kreetan piispaksi. Ennen toista vankeusaikaansa, noin vuonna 65, Paavali lähetti pastoraalisen kirjeen Titukselle, omalle hengelliselle pojalleen, saman uskon tunnustajalle.69 Kun Paavali vietiin niin kuin rikollinen Roomaan oikeudenkäyntiin keisarin eteen, Tituskin lähti Roomaan voidakseen auttaa hengellistä isäänsä.

Kun apostoli Paavali oli kärsinyt marttyyrikuoleman, Titus palasi Gortynaan, Kreetan silloiseen pääkaupunkiin. Hän kaitsi rauhallisesti laumaansa ja näki vaivaa pakanoiden valistamiseksi Kristuksen uskon valolla. Herra soi hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Eräässä pakanajumalatar Dianan juhlassa Titus saarnasi suurelle pakanoiden joukolle. Nähdessään, että he eivät kuunnelleet, hän rukoili Herraa näyttämään harhaan joutuneille ihmisille heidän jumaliensa olevan vääriä jumalia. Tituksen rukouksen ansiosta Dianan patsas kaatui ja hajosi palasiksi heidän nähtensä. Toisella kerralla Titus rukoili, että Herra ei sallisi Zeuksen temppelin valmistuvan, ja rakenteilla oleva temppeli romahti. Ihmeidensä avulla pyhä apostoli Titus sai monia uskomaan Kristukseen. Hän kuoli rauhassa 97 vuoden ikäisenä. Hänen kuollessaan hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko.

Pyhästä apostoli Tituksesta tuli Kreetan oma pyhä. Hänen kuolinpaikalleen Gortynokseen rakennettiin 600-luvulla näyttävä basilika. Kun vuonna 961 arabit saatiin karkotettua Kreetalta, vapautumisen kunniaksi Herakleioniin rakennettiin loistelias Apostoli Tituksen katedraali. Venetsialaisvallan aikana se toimi roomalaiskatolisen arkkipiispan istuimena. Kun turkkilaiset valtasivat Kreetan, he muuttivat kirkon moskeijaksi ja lisäsivät siihen minareetin. Kun turkkilaiset saatiin karkotettua Kreetalta vuonna 1922, minareetti purettiin ja rakennus palautettiin kirkoksi. Myöhemmin kirkkoon saatiin myös apostoli Tituksen pääkallo, joka palautettiin Venetsiasta Kreetalle vuonna 1966.

Pyhittäjä Anthion (Antianus) eli erakkona Egyptin Thebaisissa. Hän oli uuvuttanut itsensä nuoruudestaan asti ankarassa askeesissa, ja vanhana hän sairastui vakavasti ja sokeutui. Munkkiveljet toivat hänelle ruokaa lohdutukseksi. He kysyivät abba Aiolta, oliko vaarana, että ruoka riistäisi Anthionilta hänen askeesissa ansaitsemansa hyödyn. Abba Aio vastasi: ”Jos hän syö yhdenkään taatelin innokkaasti ja mielellään, Jumala vähentää sen hänen vaivannäöstään, mutta jos hän ottaa sen vastaan vastentahtoisesti ja epäröiden, Jumala säilyttää hänen vaivannäkönsä kokonaisena, koska hän ei ole halunnut sitä. Myös häntä palvelevat veljet saavat palkkansa.” Pyhittäjä Anthion nukkui pois rauhassa, 400-luvun tienoilla.

Pyhä marttyyripiispa Vigilius Trentolainen oli peräisin roomalaisesta suvusta, mutta syntyi Trentossa ja sai koulutuksensa Ateenassa. Vuonna 385 hänet valittiin Trenton piispaksi epätavallisen nuorella iällä. On säilynyt kirje, jonka pyhä Ambrosius Milanolainen kirjoitti Vigiliukselle. Siinä Ambrosius kehottaa häntä vastustamaan kiivaasti koronkiskontaa, paheksumaan kristittyjen avioliittoja pakanoiden kanssa ja harjoittamaan vieraanvaraisuutta varsinkin pyhiinvaeltajia kohtaan.

Trenton hiippakunnan alueella asui vielä tuolloin paljon pakanoita. Piispa Vigilius kulki henkilökohtaisesti heidän luonaan julistamassa evankeliumia. Hänen toimintansa tuloksena suuri osa hänen alueensa pakanoista otti kasteen ja kääntyi kristinuskoon. Kun kolme Vigiliuksen lähetystyöntekijää surmattiin vuonna 395, Vigilius ilmoitti siitä kirjeissään Ambrosiuksen seuraajalle piispa Simplicianukselle ja pyhälle Johannes Krysostomokselle. Hän myös totesi kadehtivansa kyseisten apostolien mainetta ja valitti omaa arvottomuuttaan, jonka takia hän ei ollut päässyt osalliseksi heidän marttyyriudestaan.

Jonkin ajan kuluttua piispa Vigilius sai kuin saikin marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui vuonna 405, kun hän oli saarnamatkalla Rendenan laaksossa. Hän kaatoi siellä Saturnuksen patsaan, jolloin seudun asukkaat kivittivät hänet kuoliaaksi. Pyhän marttyyripiispa Vigilius Trentolaisen reliikkejä säilytetään Trentossa.

Pyhittäjä David, ”maanpäällinen enkeli”, oli kotoisin Mesopotamiasta. Hän luopui jo nuorena kaikista siteistään maailmaan. David päätyi 500-luvun alussa Tessalonikaan, jossa hän meni Pyhien marttyyrien Teodoroksen ja Merkurioksen luostariin. Sitä sanottiin munkkiensa pukeutumisen perusteella myös ”Kaapupäisten luostariksi”.

Opettajanaan ”hyveiden tieteessä” Davidilla oli pyhä Raamattu ja pyhien elämäkerrat. Hän ihaili erityisesti pylvään päällä kilvoitelleita Simeon Pylväskilvoittelijaa, Ihmeellisen vuoren Simeonia, Danielia, Patapiosta ja muita. David tahtoi kaikin voimin jäljitellä heidän elämäntapaansa.

Lopulta David kiipesi luostarikirkon oikealla puolella kasvavaan mantelipuuhun, ja hänestä tuli puussakilvoittelija. Alttiina säänvaihteluille hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”.[1] Tuulet riepottelivat häntä, kesällä hän paahtui auringossa, sateet kastelivat hänet ja hän joutui kestämään talven kylmyyden ja lumikuurot. Pylväskilvoittelijat asuivat horjumattomien pylväiden päässä, mutta Davidin asuinsija huojui ja keinui tuulten mukana. Hän oli kuin lintu, joka rukouksillaan ja kiitoksillaan ylisti Jumalaa öin ja päivin.

Pian David sai oppilaita, jotka pyysivät häntä laskeutumaan puusta ja ryhtymään heidän ohjaajakseen. He tarjoutuivat rakentamaan hänelle keljan rauhalliseen paikkaan. David sanoi kuitenkin, että hän laskeutuu puusta vasta kolmen vuoden kuluttua ja vain jos saa siihen merkin Jumalalta. Tuon ajan kuluttua enkeli todella ilmestyi hänelle ja sanoi, että hänen oli aika laskeutua alas mantelipuusta ja vetäytyä yksinäiseen keljaan ennen kuin hänelle annetaan uusi tehtävä.

Davidin oppilaat rakensivat hänelle heti pienen keljamajan. Tessalonikan metropoliitta Doroteos tuli yhdessä pappiensa kanssa seuraamaan Davidin muuttoa. Metropoliitta jopa kiipesi mantelipuuhun syleilemään Davidia. Sen jälkeen Davidin oppilaat laskivat hänet alas. Toimitettiin pyhä liturgia, minkä jälkeen läsnäolijat saattelivat Davidin hymnejä ja kiitosveisuja laulaen hänen uuteen erakkokeljaansa.

Lakkaamattomalla rukouksellaan pyhä kilvoittelija sai suuria armolahjoja. Eräänä yönä kun sotilaat olivat vartiossa kaupungin suojavarustuksilla, he näkivät tulivirran, joka lähti Davidin keljasta. Aamun sarastaessa he riensivät keljan luo ja havaitsivat hämmästyksekseen, että se oli täysin vahingoittumaton ja myös Jumalan mies itse oli hyvässä kunnossa. Sama ihme toistui yhä uudelleen. Eräs kaupunkilainen nimeltä Palladios, joka oli nähnyt tuon ihmeen useita kertoja, alkoi pohtia itsekseen: ”Jos kerran Jumala suo tuollaisen kunnian palvelijoilleen jo maan päällä, millainen kunnia heitä odottaakaan tulevassa ajassa, jolloin heidän kasvonsa loistavat kuin aurinko!” Pohdintojensa lopputuloksena hän lähti munkiksi Egyptiin.

Jumalan kirkkauden näkeminen ja tutkiskelu antoivat Davidille voiman ajaa pois pahoja henkiä. Kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä hän antoi sokeille näön ja paransi kaikenlaisia sairauksia. Koko Tessalonika piti häntä suojelusenkelinään.

Turvaa kaupunki tarvitsikin, koska noihin aikoihin slaavien ja avaarien[2] rosvojoukot tekivät ryöstöretkiä koko Makedonian alueella. He uhkasivat myös Sirmionia, jossa Illyrian maaherra asui. Tämä kirjoitti Tessalonikan uudelle metropoliitalle Aristeidekselle pyytäen tätä lähettämään sopivan miehen keisari Justinianoksen luo esittämään, että maaherran uudeksi hallituspaikaksi määrättäisiin Tessalonika, joka vahvoine muureineen olisi Sirmionia turvallisempi asuinpaikka. Kun arkkipiispa neuvotteli asiasta johtavien virkamiesten ja pappien kanssa, kaikki totesivat yhteen ääneen, että David olisi paras mies edustamaan heitä keisarin edessä. Tämä kieltäytyi ensiksi vedoten korkeaan ikäänsä. Mutta sitten hän muisti enkeliltä saamansa viestin ”toisesta tehtävästä” ja suostui. Samalla hän ennusti, että hän tulisi kuolemaan paluumatkalla vain vähän matkan päässä keljamajastaan.

Kun pyhä David tuli ulos keljastaan, ihmiset kumarsivat häntä nähdessään hänen vaikuttavan hahmonsa. Hänen hiuksensa ja partansa ulottuivat jalkoihin asti ja hänen ulkomuotonsa toi mieleen patriarkka Abrahamin. David lähti Konstantinopoliin kahden oppilaansa kanssa. Keisari ei ollut paikalla hänen saapuessaan, mutta keisarinna Teodora otti hänet vastaan ja pyysi häntä rukoilemaan valtakunnan ja sen pääkaupungin puolesta. Keisarin palattua Teodora sanoi hänelle: ”Jumala on meille armollinen, kun on lähettänyt tänne enkelinsä, joka saapui luoksemme Tessalonikasta. Minusta tuntui kuin olisin tavannut itsensä Abrahamin!”

Keisari kutsui senaatin koolle kuulemaan, mitä asiaa Davidilla oli. Saavuttuaan paikalle David poimi pari hehkuvaa hiiltä paljaaseen käteensä, pani niiden päälle suitsuketta ja suitsutti keisaria ja senaattia kaikessa rauhassa pitkän aikaa. Erikoinen menettely teki keisariin vaikutuksen, ja hän suostui Davidin välittämään pyyntöön siirtää Illyrian maaherra Sirmionista Tessalonikaan. Tämä tapahtui vuonna 535.

Viivyttyään jonkin aikaa Konstantinopolissa David lähti paluumatkalle. Kun laiva lähestyi Tessalonikan majakkaa paikalla, josta hänen luostarinsa jo näkyi, hän sanoi oppilailleen, että hänen hetkensä oli nyt koittanut. Hän suuteli heitä kaikkia ja lausuttuaan vielä viimeisen rukouksensa antoi sielunsa Jumalan haltuun. Vaikka tuuli navakasti, laiva pysähtyi. Ilman täytti suitsukkeen tuoksu, ja kuului enkelten laulua. Sen vaiettua laiva jatkoi matkaa. Metropoliitta ja koko kansa olivat rannalla toivottamassa pyhää tervetulleeksi. Hänet haudattiin omaan luostariinsa, niin kuin hän oli itse toivonut.

150 vuotta myöhemmin luostarin silloinen igumeni tahtoi varastaa itselleen pienen palan pyhän Davidin reliikistä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä ruumista peittävä paasi hajosi pirstaleiksi. 30 vuoden kuluttua tästä yrityksestä seuraava igumeni onnistui avaamaan haudan ja löysi sieltä pyhän Davidin turmeltumattoman ruumiin. Jo monien vuosisatojen ajan näiden kunnioitettujen reliikkien voimasta on tapahtunut ihmeitä. Latinalaisen miehityksen aikana vuonna 1222 ne ryöstettiin ja vietiin Pavian kaupunkiin Italiaan. Roomalaiskatolinen kirkko palautti ne takaisin Tessalonikaan vuonna 1978.

Pyhä Johannes oli kotoisin Gothian Parthenitaista, joka sijaitsee Krimin niemimaan eteläosassa. Hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle jo lapsena. Kun Johannes palasi kotiin kolme vuotta kestäneeltä Pyhän maan ja Jerusalemin pyhiinvaellukseltaan, hänen maanmiehensä valitsivat hänet Gothian piispaksi. Heidän edellinen piispansa oli keisari Konstantinos Kopronymoksen suosiman kuvainraastajien harhaopin kannattaja, joka sai vuonna 761 keisarilta palkkiokseen siirron suurempaan hiippakuntaan Traakian Herakleiaan.

Johannes ei tahtonut olla missään tekemisissä harhaoppisten kuvainraastajien kanssa ja matkusti Georgiaan saamaan vihkimyksensä Iberian (Georgian) metropoliitalta. Kotiin palattuaan hän alkoi julistaa oikeata uskoa niin opetuksillaan kuin teoillaankin.

Johanneksen diakoni Longinos oli lähtenyt Jerusalemiin saamaan tukea ortodoksisen näkemyksen puolustamiseksi ikonoklasteja vastaan. Hänen lähdettyään kotimatkalle joukko muslimeja otti hänet kiinni ripustaakseen hänet roikkumaan ristille. Mutta kun hän alkoi huutaa avukseen piispansa Johanneksen nimeä, nämä näkivät hänen ilmestyvän ja pelästyneinä päästivät Longinoksen vapaaksi.

Ikonoklasmia puolustaneen keisari Leo IV:n kuoltua piispa Johannes meni Konstantinopoliin. Siellä hän esitteli patriarkka Paavali IV:lle ja leskikeisarinna Irenelle Jerusalemin patriarkan osoittamat Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten sitaatit, joita ikoneiden kunnioittajat käyttivät perusteluissaan. Hän taivutti heidät hyväksymään ikonien kunnioittamisen ja kutsumaan nopeasti koolle kirkolliskokouksen vuonna 787. Hän itse palasi Gothiaan.

Jonkin ajan kuluttua kasaarien ruhtinas nousi vastustamaan Bysantin valtaa, ja hänen joukkonsa tuhosivat Gothiaa. Suuret määrät kristittyjä tapettiin julmasti. Piispa Johannes yritti järjestää vastarintaa, mutta hänetkin heitettiin vankilaan. Hän onnistui pakenemaan Pontoksen Amastriksen kaupunkiin, missä hän eli rukoillen ja hyviä töitä tehden neljä vuotta. Kerran kun hän oli toimittamassa aamupalvelusta, hän ojensi kätensä taivasta kohti, jolloin hänen ruumiinsa kohosi maasta ja pysyi ilmassa aina kolmanteen hetkeen (noin klo 9) saakka. Kun hänen seuralaisensa kysyivät syytä tällaiseen ihmeelliseen rukoukseen, hän vastasi, että juuri tuolla hetkellä hänen opetuslapsensa olivat olleet kuulusteltavina kasaarien edessä ja vapautuneet. Pyhän Hengen armon voimalla Johannes teki paljon muitakin ihmeitä ja pystyi myös ohjaamaan hengellisiä lapsiaan tunnistamalla heidän salaiset ajatuksensa.

Kun Johannes kuuli kasaarien johtajan kuolemasta, hän sanoi: ”Neljänkymmenen päivän kuluttua myös minä lähden tästä maailmasta, ja vainoojani kanssa joudumme yhdessä Kristuksen tuomioistuimen eteen.” Viimeisinä elinpäivinään Johannes opetti jatkuvasti laumalleen, mitä kristitty tarvitsee pelastuakseen. Neljäntenäkymmenentenä päivänä hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuoden 800 tienoilla.

Johanneksen oman ennustuksen mukaan satamaan saapui seuraavana päivänä laiva, ja Amastriksen piispa Georgios (21.2.) yhdessä koko kansan kanssa tuli nostamaan hänen ruumiinsa laivaan. Kun ruumis saapui Johanneksen kotimaahan, se sijoitettiin hänen itsensä perustamaan Pyhien apostolien luostariin. Siellä hänen huolenpitonsa kristityistä näkyi monissa ihmeissä, joita hänen kauttaan tapahtui hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhän lapsimarttyyri Pelagiuksen (Pelayon) nimi tunnetaan yhä Espanjassa, missä monia kirkkoja on omistettu hänen nimelleen. Hänen elinaikanaan Cordobaa hallitsi umaijadisuvun vaaleahiuksinen nuorukainen ᶜAbd al-Rahman III (891–961), jonka äiti oli frankki. ᶜAbd al-Rahman nousi Cordoban emiiriksi vuonna 912 ja kalifiksi 929.

Muslimit olivat vanginneet Pelagiuksen sedän, joka oli piispa, ja saadakseen tämän vapaaksi kristityt joutuivat antamaan kymmenvuotiaan Pelagiuksen maurien panttivangiksi. Kului kolme vuotta, eikä häntä saatu lunastettua vapaaksi. Pelagiuksesta kehittyi komea, henkevä nuorukainen, jota toisten vankien seura ei ollut turmellut. ᶜAbd al-Rahman kiinnitti huomionsa kauniiseen poikaan ja tarjosi hänelle vapauden, hevosia, kauniita vaatteita, rahaa ja kunniaa, jos hän luopuisi kristinuskosta ja tunnustaisi profeetta Muhammadin. Pelagius pysyi lujana. ”Tuollainen ei merkitse minulle mitään”, hän sanoi. ”Minä olen kristitty.”

Kun lupauksista ja uhkauksista ei ollut apua, lopulta hänet tuomittiin kuolemaan vuonna 925. Teloituksen tavasta ei ole varmuutta, mutta kristityt ottivat pyhän lapsimarttyyri Pelagiuksen ruumiin talteen. Reliikkejä säilytettiin Cordobassa vuoteen 967, jonka jälkeen ne siirrettiin Leóniin ja vuonna 985 Oviedoon.

Hurskas perimätieto liittää monet ihmeitä tekevät Jumalansynnyttäjän ikonit evankelista Luukkaaseen. Näin on myös tihvinäläisen ikonin kohdalla. Kerrotaan, että evankelista Luukas maalasi sen Neitsyt Marian vielä eläessä ja lähetti ikonin sekä kirjoittamansa Evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjan lahjaksi Antiokian hallitsijalle Teofilokselle. 400-luvulla ikoni päätyi Konstantinopoliin, jossa sitä varten rakennettiin kuuluisa Blakhernan kirkko.

Ikonin venäläinen historia alkaa vuodesta 1383, jolloin ikoni tarinan mukaan katosi Konstantinopolista ja ilmestyi tavallisille kalastajille Laatokalla lähellä Staraja Ladogan kaupunkia. Se liikkui ilmassa vedenpinnan yläpuolella. Hämmästyneet kalastajat seurasivat katseellaan sen kulkua, kunnes se hävisi näkyvistä. Tämän jälkeen ikoni näyttäytyi muutaman kerran rannikolla, mutta ei viipynyt missään pitkään, vaan katosi aina tietymättömiin. Konstantinopolin patriarkka sai kuulla ihmeellisestä ikonista novgorodilaisilta kauppiailta ja vahvisti, että kyseessä oli sama ikoni, joka oli vähän aiemmin kadonnut Konstantinopolista Blakhernan kirkosta.

Kertomuksen mukaan ikoni ilmestyi lopulta Tihvinäjoen rannalle. Kansan kokoonnuttua rukoilemaan ikoni laskeutui maahan, ja monet sairaat paranivat. Paikalle ryhdyttiin viivyttelemättä rakentamaan kirkkoa ikonia varten. Jo samana päivänä saatiin valmiiksi kolme hirsikertaa. Yöksi asetettiin vartijat, jotka kuitenkin nukahtivat hetkeksi. Havahduttuaan hereille he huomasivat ihmeekseen, että niin ikoni kuin aloitettu hirsisalvos olivat kadonneet jäljettömiin. Edes sahanpurua ja lastuja ei ollut jäänyt todistamaan päivällä tehdystä työstä. Väkeä kokoontui paikalle päivittelemään menetystä. Pian ikonia ryhdyttiin etsimään, ja kaikkien ihmeeksi se löytyi joen toiselta rannalta. Myös aloitettu hirsisalvos ja valmiiksi veistetyt hirret olivat käsittämättömällä tavalla siirtyneet sinne. Näin ikoni itse valitsi lopullisen sijoituspaikkansa.

Seitsemän vuoden kuluttua ensimmäinen kirkko paloi, mutta ikoni löytyi vahingoittumattomana sammalikosta. Kirkko paloi vuosien saatossa kaikkiaan kolme kertaa, mutta aina ikoni säästyi. Sen kautta tapahtuneiden ihmeiden maine kantautui lopulta Moskovaan asti. Suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) antoi vuonna 1507 määräyksen rakennuttaa ikonin sijoituspaikaksi Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kivikirkko. Tuohon aikaan ikonia alettiin kutsua ”tihvinäläiseksi”. Tsaari Iivana IV Julman (1530−1584) käskystä kirkon yhteyteen perustettiin vuonna 1560 munkkiluostari, jonka suurin aarre ikoni oli.

Vuosina 1613−1614 ruotsalaiset sotajoukot piirittivät luostaria moneen otteeseen yrittäen tuhota sen, mutta Jumalanäiti itse suojeli luostariaan. Sen muurien sisään linnoittautuneet munkit ja pieni sotajoukko torjuivat onnistuneesti suurilukuisemman vihollisen hyökkäykset. Taistelun ratkaisevina hetkinä ruotsalaiset näkivät milloin Moskovan suunnasta lähestyvän venäläisen sotajoukon, milloin jonkin taivaallisen ilmestyksen ja kääntyivät odottamatta pakoon. Sodan päätyttyä Jumalansynnyttäjän tihvinäläisestä ikonista maalattiin kopio, jonka edessä vuonna 1617 solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä Stolbovan rauha. Rauhansolmimisen jälkeen ikonin kopio vietiin ensin Moskovaan, mutta sijoitettiin lopulta novgorodilaisten pyynnöstä Pyhän Sofian katedraaliin Novgorodiin.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1924 Tihvinän luostari suljettiin. Ihmeitä tekevä ikoni siirrettiin pieneen kirkkoon, joka sai vielä toimia luostarin tiloissa. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittivät Tihvinän. Joutuessaan vetäytymään he veivät ikonin ensin Pihkovaan ja sieltä edelleen Riikaan. Siellä ikonin sai haltuunsa Riian arkkipiispa Johannes Garklavs, joka vei sen Yhdysvaltoihin vuonna 1949. Ikoni oli Chicagossa, kunnes se vuonna 2004 palautettiin Venäjälle jälleenrakennettuun Tihvinän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin.

Jumalanäidin Tihvinäläisestä ikonista on vuosisatojen saatossa tehty lukemattomia kopioita. Sitä on kunnioitettu erityisesti Pohjois-Venäjällä ja Karjalassa.

Pyhä Dionisi vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1300-luvun alkupuolella, mutta vetäytyi jonkin ajan kuluttua pohjoiseen Volgan varrelle muutaman kilometrin päähän Nižni Novgorodista. Hän asettui paikkaan, joka muistutti Kiovan luolaluostaria, ja kilvoitteli kaivamassaan luolassa. Hän oli nöyrä ja harkitsevainen, täynnä rakkautta ihmisiin, hyvin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin ja kuulu askeesistaan. Kun hänen ympärilleen alkoi kerääntyä hiljaisuuden etsijöitä, hän joutui muuttamaan erakkolansa luolaluostariksi, jonka kirkko pyhitettiin Kristuksen taivaaseen astumiselle. Dionisin oppilaita olivat mm. pyhittäjä Eufimi Suzdalilainen (1.4.) ja Makari Želtovodilainen (25.7.). Hän myös vaikutti uusien luostareiden syntymiseen Nižni Novgorodin ja Suzdalin alueella lähettämällä kaksitoista oppilastaan valistamaan kansaa ja perustamaan luostareita.

Vuonna 1371 Dionisi vihki nunnaksi ruhtinatar Anastasian, Nižni Novgorodin ruhtinas Andrein lesken, joka luopui omaisuudestaan ja vetäytyi luostariin, jonka oli itse aiemmin perustanut Volgan varrelle. Hänen esimerkkiään seurasivat monet ylimysnaiset, sekä neitseet että lesket.

Dionisilla oli läheiset suhteet niin ruhtinaisiin kuin Venäjän metropoliittoihin. Moskovan metropoliitta pyhä Aleksi (12.2.) vieraili Kultaisen ordan matkoillaan usein Dionisin luona Nižni Novgorodissa. Hän myös korotti Dionisin arkkimandriitaksi ja vuonna 1374 vihki hänet Suzdalin ja Nižni Novgorodin piispaksi.

Pyhän Aleksin kuoltua (1378) pyhittäjä Sergei Radonežilainen suositteli suuriruhtinas Dimitri Donskoille Dionisin valitsemista metropoliitaksi. Tämä kuitenkin halusi asettaa metropoliitaksi oman suosikkinsa arkkimandriitta Mihail Mitjain, vieläpä kanonien vastaisesti ilman Konstantinopolin patriarkan suostumusta. Mihail joutui kuitenkin matkustamaan Konstantinopoliin, mutta kuoli matkalla.

Jonkin ajan kuluttua myös Dionisi lähti tapaamaan patriarkkaa kirkon asioissa. Hän oleskeli Konstantinopolissa yli vuoden, mutta ei pyytänyt itselleen metropoliitan virkaa. Hänen Raamatun tuntemuksensa ja askeettinen elämäntapansa tekivät suuren vaikutuksen kreikkalaisiin piispoihin, ja patriarkka Nilus (1379−1388) korotti hänet arkkipiispaksi.

Dionisi palasi Venäjälle loppuvuodesta 1381 mukanaan kaksi tarkkaa kopiota Jumalanäidin Odigitria-ikonista, kappale eläväksitekevää ristinpuuta sekä pyhäinjäännöksiä. Tämän jälkeen hän oleskeli jonkin aikaa Pihkovassa ja Novgorodissa, jossa hän taisteli strigolnikkien[1] harhaoppia vastaan ja järjesteli luostareiden elämää.

Pyhä Dionisi tuki laillista metropoliittaa pyhää Kipriania (16.9.), joka oli joutunut suuriruhtinaan epäsuosioon, ja teki toisen matkan Konstantinopoliin. Paluumatkalla hän poikkesi Kiovaan, jossa ruhtinas Vladimir Olgerdinpoika vangitutti hänet kostoksi siitä, että metropoliitta Kiprian oli karkotettu Moskovasta. Luolakeljaan teljettynä Dionisi vietti aikansa rukouksessa, kunnes hän antoi henkensä Herralle lokakuun 15. päivänä vuonna 1385. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoittelunsa.

Pyhä David oli kotoisin Vähän-Aasian Aivalista. Hän kilvoitteli Pyhän Annan skiitassa Athosvuorella 1800-luvun alkuvuosina. Huomattuaan, että ukonilma oli tuhonnut Athosvuoren huipulla sijaitsevan Kristuksen kirkastumisen kirkon, munkki David lähti Smyrnaan keräämään varoja sen uudelleen rakentamiseksi. Samalla hän tahtoi uudistaa myös vähän alempana vuorenrinteellä sijaitsevan luhistumaisillaan olevan pienen Jumalanäidin kirkon. Saatuaan monin vaivoin kokoon tarvittavat varat hän palasi Athokselle ja huolehti molempien kirkkojen kunnostamisesta. Kummankin yhteyteen hän rakensi myös pienen vesisäiliön, niin että vuorelle kiipeäville oli tarjolla vilvoittavaa vettä.

Jostain syystä tämä uhrautuva ponnistelu kirkkojen kaunistamiseksi herätti Davidissa niin syvän rakkauden Kristukseen, että hänessä syttyi kaipaus saada uhrata elämänsä Hänen tähtensä. Tässä tarkoituksessa hän matkusti Magnesiaan ja alkoi siellä keskustella uskonasioista turkkilaisten kanssa. Kun he havaitsivat hänen puolustavan kristinuskoa, he löivät häntä päähän piiskoilla ja ajoivat hänet tiehensä. David palasi Athosvuorelle, jossa hänen rippi-isänsä yritti turhaan rauhoittaa hänen intoaan saada kärsiä marttyyrikuolema. Athoksen keskuksessa Karieksessa vierailulla ollut Kristopoliksen piispa antoi kuitenkin palavasieluiselle Davidille siunauksen marttyyrikuolemaan.

David lähti Tessalonikaan, jossa hän kuuli kaupunkia ravistelevasta skandaalista: eräs Athoksen munkki oli mennyt pois tolaltaan ja kääntynyt islamiin ottaen vastaan ympärileikkauksen. David meni munkin luokse ja kehotti hartaasti tätä katumaan. Kun tämä tuli turkkilaisten tietoon, David pidätettiin heti ja tuomittiin välittömästi kuolemaan. Hänet hirtettiin kesäkuun 26. päivänä 1813. Pyhän Davidin rohkeus auttoi kristittyjä toipumaan siitä ahdistuksesta ja surusta, jonka uskonsa kieltänyt munkki oli heille aiheuttanut.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Johanna Mirhantuoja mainitaan Raamatussa kaksi kertaa nimeltä. Evankelista Luukas kertoo Jeesuksen mukana kulkeneista varakkaista naisista, jotka olivat Hänen opetuslapsiaan ja luopuivat kaikesta voidakseen seurata Jeesusta. ”Sen jälkeen Jeesus kulki kaupungista kaupunkiin ja kylästä kylään julistaen ilosanomaa Jumalan valtakunnasta. Hänellä oli seurassaan kaksitoista opetuslastaan sekä muutamia naisia, jotka hän oli parantanut taudeista ja vapauttanut pahojen henkien vallasta. Näitä olivat Magdalan Maria, josta hän oli ajanut ulos seitsemän pahaa henkeä, Johanna, jonka aviomies oli Herodeksen korkeita virkamiehiä, sekä Susanna. Lisäksi oli monia muita naisia, ja kaikki nämä avustivat heitä omilla varoillaan.”[1]

Herodias oli antanut haudata pyhän profeetan ja edelläkävijän Johannes Kastajan kunniallisen pään epäpyhään paikkaan Herodeksen palatsin käymälöiden viereen. Slaavilaisen tradition mukaan Johanna Mirhantuoja kaivoi sen esiin ja hautasi Öljymäen huipulle. Monien vaiheiden kautta se siirrettiin lopulta Konstantinopoliin.

Kun Jeesus ristiinnaulittiin, naiset, jotka olivat tulleet Hänen kanssaan Galileasta, seisoivat Hänen ristinsä juurella. He näkivät, mihin Jeesus haudattiin, ja valmistivat tuoksuöljyjä voidellakseen Hänen ruumiinsa sapatin päätyttyä, koska juutalaisen lain mukaan sapattina ei minkäänlaista työtä tehty.

Evankelista Luukas kertoo, mitä tapahtui ylösnousemuksen jälkeen: ”Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: ’Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.’ Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.”[2]

Oli sopivaa, että naisille myönnettiin armo saada ensimmäisinä tietää Kristuksen ylösnousemuksesta ja kertoa siitä muille opetuslapsille. Kun nainen – Eeva – oli syntiinlankeemuksellaan tuottanut kuoleman ihmiskunnalle ja sulkenut paratiisin portit, mirhantuojanaiset saivat etuoikeuden ilmoittaa, että portti on nyt avattu ja pääsy taivaallisen kotimaan tielle on tullut taas mahdolliseksi.

Ylösnousemustroparissa lauletaan: ”Miksi te naiset, te Kristuksen opetuslapset, mirhavoiteeseen valituskyyneleitänne sekoitatte? Säteilevä enkeli ilmoitti haudasta mirhan tuojille: Katsokaa hautaa ja ymmärtäkää, että Vapahtaja on noussut ylös haudasta. Mirhantuojat naiset itkien juoksivat sangen varhain sinun haudallesi, mutta enkeli ilmestyi heille ja sanoi: Ohi on mennyt itkun aika. Älkää itkekö, vaan viekää apostoleille ylösnousemisen sanoma. Mirhantuojat, kantaen mirhavoiteita, tulivat sinun haudallesi, oi Vapahtaja, ja itkivät, mutta enkeli sanoi heille: Miksi te elävää kuolleitten joukosta haette, sillä hän, ollen Jumala, nousi ylös haudasta.”

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana vuonna 298, kun Urbanus oli Kappadokian Kesarean maaherrana, pyhä Anektos opetti alueen kristittyjä ja rohkaisi heitä olemaan pelkäämättä kidutuksia. Hän kehotti heitä taistelemaan totuuden puolesta pakanoita vastaan ja tarvittaessa kuolemaan Kristuksen tähden. Tämä tuli viranomaisten tietoon ja he pidättivät Anektoksen, joka heitettiin vankilaan. Urbanus yritti turhaan saada häntä uhraamaan epäjumalille.

Kidutuksissa Anektoksen ruumista venytettiin sitomalla hänet tiukasti käsistä ja jaloista neljään paaluun. Kymmenen sotilasta hakkasi häntä häränjänteillä niin, että keho oli verillä. Sitten hänet nostettiin puun päälle, hänen varpaansa ja sormensa katkaistiin ja koko ruumista raastettiin rautakynsillä.

Kun epäjumalien palvelijat näkivät Anektoksen tulevan vankilasta valmiina uusiin koetuksiin, monet heistä menivät hänen luokseen, uskoivat Kristukseen ja ottivat kasteen. Ne heistä, jotka olivat sairaita, parantuivat kasteen armon vaikutuksesta.

Pyhän Anektoksen kidutukset jatkuivat. Häntä riiputettiin käsistään painava kivi jaloissaan. Hänen vatsaansa hakattiin kepeillä, hänen suuhunsa kaadettiin sulaa lyijyä, hänen päätään poltettiin tulikuumalla raudalla ja häntä poltettiin tulella. Jumalan armosta hän kesti kaikki kidutukset ja sai monet kääntymään kristityiksi. Lopulta hänen kaulastaan viillettiin irti kaksi ihosuikaletta, jotka ulottuivat aina jalkoihin saakka. Toisen niistä hän heitti maaherraa kohti. Silloin tämä käski mestata hänet. Tarinan mukaan Anektos kantoi vielä poisleikattua päätään parikymmentä metriä, kunnes antoi voittoisan sielunsa Herransa käsiin.

Pyhä Sampson syntyi 500-luvulla roomalaiseen aatelisperheeseen, jonka esi-isiin kuului muun muassa pyhä keisari Konstantinos Suuri. Sampson opiskeli kaikkia aikansa tieteitä, mutta osoitti erityistä kiinnostusta lääketieteeseen, jonka avulla hän pystyi lieventämään ihmisten tuskia. Hänellä oli tapana tuoda kärsiviä kotiinsa sekä omakätisesti hoivata ja ruokkia heitä. Jumalan avulla hänen onnistui jopa parantaa rukouksella parantumattomina pidettyjä sairauksia.

Kun Sampsonin vanhemmat kuolivat, hän hankkiutui eroon perimästään omaisuudesta. Näin mikään ei enää kiinnittänyt häntä maallisiin. Tahtoen välttää ihmiskunniaa hän siirtyi Konstantinopoliin, asettui asumaan vaatimattomaan taloon ja keskittyi rukouselämään. Samalla Sampson jatkoi hyvän tekemistä. Hän keräsi luokseen parantumattomista sairauksista kärsiviä, joita toiset lääkärit eivät halunneet edes koskettaa: spitaalisia, halvaantuneita, sokeita ja mielisairaita. Sampsonin maine levisi, ja hänen kodistaan tuli turvapaikka pääkaupungin toivottomille.

Kun Sampson täytti 30 vuotta, pyhä patriarkka Menas (25.8.) vihki hänet papiksi. Pian tämän jälkeen Sampson sai tietää keisari Justinianoksen (527–565) tuskallisesta vaivasta. Kerrotaan, että Sampson paransi hänet pelkällä kätensä kosketuksella, mutta halusi kätkeä ihmeen ja siksi levitti kipeään paikkaan vähän voidetta, jottei parantumista luettaisi hänen ansiokseen. Keisari ei tiennyt kuinka osoittaa kiitollisuuttaan ja tahtoi hukuttaa Sampsonin kultarahoihin. Sampson palautti rahat hänelle sanoen: ”Minä olen luopunut rahoista Kristuksen tähden ja nyt sinä tahdot antaa niitä minulle!” Sitten hän ehdotti, että keisari rakennuttaisi rahoillaan sairaalan hänen talonsa viereen.

Hallitsija piti ajatusta mainiona. Hän antoi rakennusmiehille, jotka olivat juuri saaneet valmiiksi Hagia Sofian kirkon, tehtäväksi ryhtyä rakentamaan sairaalaa kirkkorakennuksen pohjoispuolella olevalle aukiolle. Sinne rakennettiin iso komea rakennus, joka tuli tunnetuksi nimellä ”Sampsonin sairaskoti” (kr. ksenon).[1] Sampson paneutui kokonaan laitoksen johtamiseen. Kuin Jumalan enkeli hän palveli kärsiviä veljiään. Keisari järjesti tälle esimerkilliselle laitokselle runsaat vuositulot, niin että sen yhteydessä pystyttiin sairaiden lisäksi ruokkimaan ja vaatettamaan myös puutteessa olevia. Sen palveluksessa toimi eri alojen lääkäreitä, ja sairaanhoitajina palveli munkkeja.

Harjoitettuaan monta vuotta apostolista toimintaansa pyhä Sampson nukkui kuolonuneen korkeassa iässä. Hänen ruumiinsa haudattiin Pyhän Mokioksen kirkkoon. Bysantin ajan lääkärit, jotka kunnioittivat häntä suojeluspyhänään, alkoivat kokoontua sinne vuosittain viettämään hänen muistopäiväänsä. Juhlaan kuului myös ristisaatto. Sampsonin jumalanpalveluspukua, päällysviittaa ja sauvaa säilytettiin sairaalan kappelissa.

Sairaskodissa tapahtui paljon ihmeitä pyhän Sampsonin kuolemanjälkeisten esirukousten voimasta. Joskus hän ilmestyi näkyvässäkin muodossa. Esimerkiksi kerran eräs mies oli pudonnut portailta ja loukannut jalkansa niin pahasti, että makasi vuoteessaan kolme vuorokautta kivusta lähes halvaantuneena pystymättä puhumaan, syömään, juomaan tai nukkumaan. Tuskiensa keskellä hänen mieleensä muistui pyhä Sampson ja hän kutsui ajatuksissaan tätä avukseen. Pian hän näki Sampsonin vuoteensa jalkopäässä. Pyhä siveli vaurioitunutta nilkkaa ja sanoi miehelle: ”Nouse, kaikki on kunnossa.” Sen jälkeen hän katosi. Sairas nousi pystyyn. Ensin hän luuli nähneensä unta. Mutta kun hän kumartui koskettamaan jalkojaan ja huomasi ne terveiksi, hän juoksi heti Jumalaa ylistäen pyhän Sampsonin haudalle kiittämään häntä uskomattomasta parantumisestaan.

Pian Sampsonin kuoleman jälkeen Hagia Sofian kirkosta alkunsa saanut raju tulipalo levisi viereisiin rakennuksiin. Se eteni myös sairaskodin katolle. Henkilökunnan ja vapaaehtoisten taistelu tulta vastaan alkoi näyttää turhalta. Mutta yhtäkkiä hartaimmat heistä näkivät pyhän Sampsonin kävelevän edestakaisin katolla ja käskevän tuimasti tulta kääntymään takaisin. Sitten hän pysähtyi rukoilemaan, ja heti tuli pakeni. Katosta vahingoittui vain se pieni osa, joka oli ehtinyt palaa ennen pyhän ilmestymistä.

Sairailla oli halki vuosisatojen tapana kerääntyä pyhän Sampsonin haudan ympärille öiseen rukoukseen. He voitelivat itseään haudan yllä riippuneen lampukan öljyllä. Toisinaan tapahtui, että pyhä Sampson ilmestyi hautansa ympärillä valvojille joko yksin tai pyhien palkattaparantajien Kosmaksen ja Damianoksen kanssa.

Pyhittäjä Giorgi Georgialainen eli Giorgi Mtasmindeli, ”Mustavuorelainen”, syntyi vuonna 1009 Trialetissa Georgian eteläosassa tärkeään ylimyssukuun. Hänen isänsä nimi oli Jaakob ja äitinsä Mariam.

Giorgi omistautui kymmenvuotiaasta asti Jumalalle. Lapsena hän sai oppia pyhiä kirjoituksia Khakhoulin luostarissa oman setänsä opettamana. Giorgi lähti opiskelemaan Konstantinopoliin, jossa hän sai kahdentoista vuoden kuluessa erinomaisen kreikkalaisen koulutuksen sekä filosofeilta että kirkonmiehiltä. Tämä valmisti häntä ihanteellisesti siihen tehtävään, johon Jumala oli hänet valinnut. Palattuaan Georgiaan Giorgi ”taivutti päänsä luostarielämän suloisen ikeen alle” ja vihkiytyi munkiksi 25-vuotiaana vuonna 1034.

Pian vihkimyksensä jälkeen munkki Giorgi lähti pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Hän jäi Antiokian seudulle Ihmeellisen vuoren luolaan, jossa kilvoitteli monia georgialaisia munkkeja. Kolmen vuoden ajan hänen kuuliaisuustehtävänään oli pitää huolta sairaista Pyhän Romanoksen luostarissa. Sen jälkeen hänen hengellinen isänsä vihki hänet suureen skeemaan ja lähetti hänet Athosvuorelle. Ajatuksena oli, että hän kääntäisi teologisia tekstejä kreikasta georgiaksi ja jatkaisi näin pyhän Euthymios Uuden (13.5.) työtä.

Georgialaisten tukikohta Athoksella oli Ivironin luostari. Sieltä Giorgi ei kuitenkaan löytänyt enää samanlaista hengellistä intoa kuin sen perustajilla oli ollut. Hänet sijoitettiin yksinkertaisiin tehtäviin, eikä hänellä ollut tilaisuutta aloittaa käännöstyötä. Kun hänen hengellinen isänsä sai tietää tästä, hän antoi vihkiä Giorgin papiksi ja käski hänen ryhtyä työhön välittömästi. Giorgi alkoi kääntää Synaksarionia. Kerättyään tarvittavat tiedot hän kirjoitti luostarin perustajien Johannes Iberialaisen ja Euthymios Uuden elämäkerrat ja siirsi heidän pyhät reliikkinsä jalokivillä koristeltuihin hautaholveihin kunnioitettaviksi.

Giorgin hyveitä opittiin arvostamaan, ja vuonna 1045 hänestä tuli luostarin johtaja. Hän teki paljon työtä hyvän järjestyksen ja yhteiselämän kurin palauttamiseksi. Giorgi koki kuitenkin samat ongelmat kuin Euthymios Uusi yrittäessään samaan aikaan johtaa yhteisöä, kilvoitella askeettisesti ja jatkaa kirjallisia töitään, ja niin hän kymmenen vuoden kuluttua luopui igumenin tehtävästä ja palasi vuonna 1056 Ihmeelliselle vuorelle pyhän Simeonin luostariin.

Antiokian seudulla Mustallevuorella Giorgi vetosi väsymättä Antiokian patriarkkaan Georgian kirkon autokefalia-asiassa. Hänelle tarjottiin piispanistuinta, mutta hän kieltäytyi.

Giorgi käänsi monia Raamatun kirjoja, jumalanpalveluskirjoja ja pyhien isien kirjoituksia georgiaksi. Georgiassa hän vietti viisi vuotta, joiden aikana hän laati papiston käytösoppaan ja pappien pätevyysvaatimusohjeistuksen. Näin hän omalta osaltaan oli kohentamassa Georgian yhteiskunnan moraalista tilaa.

Elämänsä lopulla Giorgi lähti vielä kerran Athokselle mukanaan 80 orpopoikaa, jotka hänen oli määrä viedä noviiseiksi Ivironin luostariin. Hän itse ei kuitenkaan päässyt koskaan perille. Matkustaessaan Konstantinopolin kautta hän kävi tapaamassa keisari Konstantinos Dukasta. Siellä hän tunsi heikkenevänsä ja loppunsa lähenevän. Hän pyysi, että keisari pitäisi huolta orvoista. Seuraavana päivänä 27.6.1065 pyhittäjä Giorgi Georgialainen antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Hänen jäännöksensä vietiin Athokselle Ivironin luostariin ja haudattiin suurin kunnianosoituksin pyhittäjä Euthymios Uuden viereen.

Pyhittäjä Martin eli Turovissa Minskin läänissä 1100-luvulla. Hän oli maallikko ja oli töissä Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa Turovin piispan kokkina. Kun hän vanheni, piispa Georgi erotti hänet palveluksestaan. Hurskas vanhus ei halunnut lähteä luostarista, vaan vihkiytyi munkiksi ja eleli piispallisen luostarin takapihalla. Hän sairasteli paljon. Kerran hän ei kivuiltaan kyennyt huolehtimaan itsestään eikä edes hakemaan vettä sammuttaakseen janonsa. Hän kutsui avuksi pyhiä Borista ja Glebiä, ja kolmantena päivänä pyhät ilmestyivät hänelle. Toinen heistä haki sangolla vettä ja toinen ammensi sitä kauhalla Martinin juotavaksi. Tämän ilmestyksen jälkeen Martin parani. Hän eli vielä vuoden kiittäen Jumalaa ja Hänen pyhiään ja nukkui sitten pois rauhassa pian vuoden 1146 jälkeen.

Georgialainen Luukas Mukhaidze vaelsi 20-vuotiaana Jerusalemiin tavatakseen äitinsä, joka oli lähtenyt luostariin miehensä kuoltua. Palestiinan pyhät paikat tekivät Luukkaaseen sellaisen vaikutuksen, että hän jäi Jerusalemissa georgialaiseen Pyhän ristin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Monien hyveittensä ansiosta hänet valittiin luostarin igumeniksi vuonna 1270.

Hieman myöhemmin pyhän kaupungin islamilainen kuvernööri hankki Egyptin mamelukkisulttaanilta luvan karkottaa munkit ja muuttaa luostari moskeijaksi. Luukas oli silloin matkoilla. Kun hän palasi luostariin ja sai kuulla tästä, hän meni kuvernöörin luokse ja sanoi olevansa valmis antamaan henkensä pelastaakseen luostarinsa munkit. Kun kuvernööri ehdotti, että hän kääntyisi islamiin ja saisi korkea-arvoisen aseman, hän vastasi pitävänsä jo pelkkää moisen ehdotuksen kuuntelemista syntinä. Pyhä marttyyri Luukas Jerusalemilainen vietiin heti paikalla kirkon ovelle ja mestattiin. Tämä tapahtui 27.6.1273.

Pyhittäjä Serapion oli ylhäisen kazanilaisen tataarin poika, jonka venäläiset ottivat vangiksi ja toivat Moskovaan vuonna 1551. Siellä hän kääntyi kristityksi saaden kristilliseksi nimekseen Sergei. Hän palveli moskovalaisen pajarin Zahari Pleštšejevin talossa, kunnes päätti palavan uskon innoittamana jättää maailman ja omistautua kokonaan Jumalalle. Kierrellessään Kožejärven erakkoloissa hän tapasi vuonna 1560 erakkomunkki Nifontin ja jäi kilvoittelemaan hänen kanssaan. Nifont vihki hänet munkiksi antaen hänelle nimen Serapion.

Nifont ja Serapion kilvoittelivat kahdestaan noin 18 vuotta. Heidän askeettisen elämänsä maine levisi ympäristöön ja heidän luokseen alkoi kerääntyä oppilaita. Silloin Nifont matkusti Moskovaan hankkiakseen maata ja saadakseen luvan luostarin perustamiselle, mutta perille päästyään hän kuoli Moskovassa. Sillä välin Serapion otti huolehtiakseen veljestöstä, jonka ruokavarat alkoivat ehtyä. Saatuaan tiedon Nifontin kuolemasta hän matkusti Moskovaan, jossa hän sai tsaari Feodorilta (1584−1598) ja metropoliitalta maata ja siunauskirjan luostarin perustamista varten. Serapionin johdolla luostariin rakennettiin Jumalan ilmestymisen ja Pyhän Nikolaoksen kirkot, joihin pyhä patriarkka Job (19.6.) antoi antiminssiliinat[1].

Serapion kokosi luostariinsa noin 40 hengen veljestön. Elettyään pitkän elämän hän nimitti igumeniksi oppilaansa Avraamin (7.6.) ja vetäytyi itse vanhuudenlepoon. Pyhittäjä Serapion nukkui kuolonuneen vuonna 1611.

Pyhä marttyyripiispa Kirion II – Giorgi Sadzaglišvili – syntyi 1855 Nikozin kylässä Gurian alueella papin perheeseen. Hän valmistui Kiovan teologisesta akatemiasta vuonna 1880 ja toimi opettajana, kunnes hänet nimitettiin Georgian luostarien valvojaksi ja Kaukasuksen kristillisyyden uudistamisyhdistyksen koulujen rehtoriksi. Hän ohjasi seurakuntien kouluja, perusti kirjastoja ja julkaisi artikkeleita Georgian kirkon, kansanperinteen ja kirjallisuuden aloilta.

Vuonna 1886 Giorgi vihittiin munkiksi nimellä Kirion ja valittiin Kvabtakhevin luostarin igumeniksi. Kirion jatkoi tieteellistä työtään ja tehosti kilvoitteluaan. Hän keräsi kansanperinneaineistoa ja tutki vanhojen kirkkojen esineistöä. Hän lahjoitti löytämänsä reliikkilippaat ja harvinaiset käsikirjoitukset Tiflisin kirkkomuseolle ja lukutaidon edistämisyhdistykselle. Kirion julkaisi Liakhvin historiallisten monumenttien kuvauksen, joka on arvokas lähde tutkijoille ja historioitsijoille, koska Neuvostoliiton aikana monet näistä monumenteista hävitettiin.

Vuonna 1898 arkkimandriitta Kirion vihittiin Alaverdin piispaksi ja hän alkoi jälleenrakentaa Alaverdin kirkkoa. Samaan aikaan hän tutki Itä-Georgian vanhoja taide-esineitä ja luovutti Tiflisin kirkkomuseolle löytämänsä evankeliumikäsikirjoituksen vuodelta 1098. Hän kirjoitti yli 40 monografiaa Georgian kirkkoon ja kristilliseen kulttuuriin liittyvistä aiheista ja muita kirjoitelmia.

Kirionista tuli vuonna 1901 Gurian piispa. Aika oli kirkkopoliittisesti vaikeaa. Georgia kuului Venäjään, ja Moskovan patriarkaatti halusi pitää georgialaiset alaisuudessaan. Koulutetut papit kannattivat piispa Kirionia ja vastustivat Georgian kirkon autokefalian kumoamista, ja Venäjän kirkon edustajat Georgiassa ymmärsivät tämän. Niinpä Venäjän viranomaiset pitivät Kirionia loitolla siirtelemällä häntä eri puolille Venäjän keisarikuntaa.

Vuonna 1905 hallitus perusti Georgian älymystön vaatimuksesta toimikunnan pohtimaan muodollisesti Georgian kirkon autokefaliaa. Kirion piti toimikunnalle esitelmiä Georgian pyrkimyksistä autokefalian palauttamiseksi ja kansallisuuden merkityksestä kirkon elämässä. Toimikunta torjui Georgian autokefaliavaatimukset ja alkoi vainota liikkeen aktiiveja. Kirionia syytettiin salajuonesta eksarkki Nikonin murhaamiseksi, häneltä riistettiin hänen piispuutensa ja hänet pidätettiin. Kirion kantoi nöyrästi vainoamisen ristin ja lohdutti niitä, jotka Georgiassa, Venäjällä ja Euroopassakin vaativat hänen vapauttamistaan vankilasta.

Vuonna 1915 viranomaiset palauttivat Kirionin piispanarvon ja korottivat hänet Polotskin ja Vitebskin arkkipiispaksi Länsi-Venäjällä mutta kielsivät häntä palaamasta Georgiaan.

Maaliskuussa 1917 Georgian apostolinen ortodoksinen kirkko julisti autokefalian palautetuksi. Kansan vaatimuksesta Kirion sai lopulta palata kotimaahansa, missä hänet vastaanotettiin suurin kunnianosoituksin. Syyskuussa 1917 Georgian kirkon pyhä synodi nimitti piispa Kirionin koko Georgian katolikokseksi ja patriarkaksi. Vihkimispalveluksessa Svetitskhovelin katedraalissa Kirion sanoi: ”Rakas kotimaani, kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelema kansa, puhdistettu koettelemusten ja kärsimysten kautta, pesty omilla kyynelillään: käännyn teidän puoleenne sen jälkeen, kun olen ollut erotettuna teistä, surrut teitä ja nyt palannut teidän luoksenne, en tuhlaajapoikana vaan teidän uskottunanne ja kirkkonne omanatuntona. Tiedän, että te kaikki mietitte, mitä hän on tuonut mukanaan, millä voiteella hän parantaa haavansa, miten hän lohduttautuu surussaan. Muistakaa nämä sanat: ’Ei Ihmisen Poikakaan tullut palveltavaksi, vaan palvelemaan ja antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta.’[1] Niin minäkään en ole tullut palkattuna palvelijana vaan uskollisena ja kuuliaisena poikana!”

Pian vihkimisensä jälkeen patriarkka Kirion lähetti vetoomuksen kaikille maailman ortodoksisille patriarkoille kuvaillen yksityiskohtaisesti Georgian kirkon historiaa ja pyytäen sen autokefalian virallista tunnustamista. Georgian valtio julistautui itsenäiseksi 26.5.1918. Seuraavana päivänä katolikos ja patriarkka Kirion II toimitti kiitospalveluksen. Esipaimen ja hänen laumansa iloitsivat Georgian kirkon autokefalian palauttamisesta ja valtion itsenäisyydestä. Samalla he olivat tietoisia bolševikkien aiheuttamasta vaarasta. Sosialistinen vallankumous muodosti uhan sekä nuorelle tasavallalle että sen kirkolle.

Kesäkuun 27. päivänä 1918 pyhä katolikos ja patriarkka Kirion II löydettiin murhattuna patriarkan residenssistä Martqopin luostarista. Murhaa tutkittiin vain muodollisesti eikä syyllisiä koskaan löydetty. Levitettiin jopa huhuja, että Kirion olisi itse ampunut itsensä. Lokakuussa 2002 Georgian apostolisen ortodoksisen kirkon pyhä synodi kanonisoi pyhän marttyyripiispa Kirionin ja luki hänet pyhien joukkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhien palkattaparantajien Kyyroksen ja Johanneksen (31.1.) kunniakkaan marttyyrikuoleman jälkeen, kun keisari Diocletianuksen (284–305) vainot jatkuivat, hurskaat kristityt piilottivat heidän jäännöksensä Aleksandrian Pyhän Markuksen kirkkoon, koska pelkäsivät pakanoiden häpäisevän ne.

Reilu vuosisata myöhemmin Aleksandrian uusi arkkipiispa Kyrillos (9.6.) rukoili vuonna 412 Jumalaa osoittamaan hänelle, miten taistella epäjumalia palvelevien kulttien jäänteitä vastaan. Erityisen hyvävoimainen oli parantaja Isiksen kultti Menuthiksessa lähellä Canopusta (nyk. Abu Qir). Hänelle ilmestyi enkeli, joka käski hänen siirtää pyhien marttyyrien reliikit Pyhien evankelistojen kirkkoon. Edellinen arkkipiispa Teofilos oli rakennuttanut sen muinaisen temppelin lähelle. Arkkipiispa Kyrillos kutsui koolle papiston ja kansan, ja kerrottuaan heille näystään hän lähti johtamaan ristisaattoa, jota seurasi valtava määrä aleksandrialaisia.

Saavuttuaan Pyhän Markuksen kirkkoon he avasivat hautakammiot ja löysivät pyhien marttyyrien maatumattomat reliikit, jotka olivat täynnä Pyhän Hengen armoa. He lähtivät reliikkien kanssa ristisaatossa kynttilöitä kantaen ja suitsutuksen tuoksuessa Menuthista kohden kansan laulaessa hymnejä. Heti alkoi tapahtua ihmeitä: sairaita parani, riivattuja vapautui, sokeat saivat näkönsä ja rammat kävelivät, aivan kuin Kristuksen eläessä maan päällä. Kun reliikit sijoitettiin Pyhien evankelistojen kirkkoon, Isiksen temppelissä asuva demoni pakeni ja pakanakultin papit nähdessään tapahtumat heittäytyivät arkkipiispan jalkoihin ja pyysivät saada kasteen.

Hylätty pakanatemppeli vajosi aikanaan hiekkaan, kun taas pyhien marttyyrien pyhäkkö houkutteli kasvavia ihmisjoukkoja kaikkialta keisarikunnasta. Sairaita virtasi hakemaan pyhiltä apua. Kirkon ympärille rakennettiin majataloja pyhiinvaeltajia varten, mutta sairaat viettivät yönsä pyhien hautakammioiden lähellä suudellen niitä hartaasti, voidellen itseään pyhäkön lampukoiden öljyllä ja juoden vettä lähteestä kirkon ulkopuolella. Lukemattomia ihmeitä tapahtui pyhien marttyyrien välityksellä. Usein tapahtui, että he ilmestyivät pyhäkössä nukkuville sairaille unessa ja paljastivat heille keinon, jolla he parantuisivat.

Islamilaisena aikana tämä sairaiden pyhiinvaellusliike alkoi hiipua. Pyhiinvaeltajista on kertomuksia 800-luvulle asti. Sittemmin reliikit, tai ainakin osa niistä, siirrettiin ensin Konstantinopoliin ja sitten Roomaan. Pyhistä palkattaparantajista Kyyroksesta ja Johanneksesta kerrotaan myös heidän muistopäivänsä 31.1. yhteydessä.

Pyhä Paavali oli kotoisin Korintista ja vaikutti 600-luvulla. Opiskeltuaan lääkäriksi hän meni luostariin. Siellä haureuden henki alkoi ahdistaa häntä ankarasti, mutta Jumalan avulla hän karkotti sen paastolla, rukouksella ja ristinmerkillä.

Paavalin voittoisasta kilvoittelusta ärsyyntynyt paha henki istutti erään huonomaineisen naisen mieleen ajatuksen syyttää vastasyntyneen lapsensa isäksi munkki Paavalia. Naisen syytökset kuultuaan kaupungin harhaoppiset, jotka vastustivat luostarielämää, tulivat heti paikalle. He työnsivät lapsen munkki Paavalin syliin ja kuljettivat häntä pilkaten ympäri kaupunkia. He kehottivat vastaantulijoita sylkemään häntä ja kiroamaan koko munkkilaisuuden. Pyhä Paavali rukoili palavasti Jumalaa ja sanoi syyttäjilleen: ”Antakaa lapsen kertoa teille, kuka hänen isänsä on!” Silloin lapsi kohotti pienen kätensä ja osoittaen erästä seppää väkijoukossa sanoi: ”Tuo mies on minun isäni!” Näin pyhän miehen syyttäjät joutuivat häpeään ja katuivat.

Myöhemmin Jumala antoi pyhälle Paavalille niin suuren parantavan voiman, että sairaat parantuivat heti, kun hän pani kätensä heidän päälleen. Pyhä Paavali eli pitkän elämän. Hän nukkui kuolonuneen 600-luvun lopulla.

Pyhä Paavali I tuli Rooman paaviksi nuoremman veljensä Stefanuksen (752–757) jälkeen. He olivat käyneet yhdessä lateraanikoulua, heidät vihittiin samaan aikaan diakoneiksi, ja Paavali hoiti Stefanusta tämän sairauden aikana ja tultuaan paaviksi vuonna 757 jatkoi hänen linjaansa.

Aikalaiset ihailivat Paavalin ystävällisyyttä, laupeutta ja jalomielisyyttä. Hän oli aina valmis auttamaan hädässä olevia eikä koskaan vastannut pahaan pahalla. Hän kävi katsomassa sairaita ja vankeja ja maksoi köyhien velkoja. Paavalin kymmenvuotinen paavius oli poliittisessa mielessä suhteellisen rauhallista aikaa. Hän piti yllä hyviä suhteita Italian kuninkaan Pippinin (751–768) kanssa, jonka hallintotapa oli ankara, ja jatkuva diplomatia oli tarpeen.

Roomassa Paavali siirsi monien pyhien reliikit barbaarien tuhoamista tai muuten luhistuneista katakombeista kaupungin kirkkoihin. Hän rakennutti tai jälleenrakennutti pyhien Pietarin ja Paavalin kirkot, ja Pietarinkirkkoon hän vihki kappelin Jumalansynnyttäjälle. Paavin palatsista hän teki luostarin ottamalla sinne kreikkalaisia munkkeja, jotka olivat paenneet ikonoklastisia vainoja. Hän jälleenrakennutti heitä varten palatsin viereen kirkon, joka tunnetaan nimellä San Silvestro in Capite. Siellä alettiin säilyttää pyhän Johannes Edelläkävijän päätä, jonka munkit olivat tuoneet mukanaan idästä.

Kesällä 767 pyhä paavi Paavali I sairastui kovaan kuumeeseen. Hän menehtyi 28. kesäkuuta ollessaan Pyhän Paavalin basilikassa muurien ulkopuolella.

Sergios Magistros oli kotoisin Mustanmeren rannikolta, Amastriksen läheltä Niketiasta. Hän oli ylhäistä sukua ja menestyi hyvin opinnoissaan. Keisari Teofiloksen puoliso keisarinna Teodora (11.2.) oli hänen sukulaisensa, ja Sergios kohosi nopeasti korkeaan asemaan niin valtion hallinnossa kuin armeijassa. Vaikka keisari vastusti ikonien kunnioittamista, Sergios pysyi uskollisena ortodoksiselle uskolle ja koetti kaikin tavoin vaikuttaa ikonien kunnioituksen palauttamiseen. Hän suojeli vainottuja ikonien kunnioittajia Teofiloksen järjestämien vainojen aikana.

Teofiloksen kuoltua Sergios käytti kaiken vaikutusvaltansa vahvistaakseen leskikeisarinna Teodoran päätöstä kutsua kokoon yleinen kirkolliskokous ikonien kunnioituksen palauttamiseksi. Se kokoontui Konstantinopolissa vuonna 824.

Sittemmin keisari Mikaelin aikana (842–867) Sergios nimitettiin vastoin tahtoaan Kreetalle suuntautuvan sotaretken päälliköksi. Saarelle saavuttuaan vuonna 866 hän kuitenkin pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin siellä luostariin, jota alettiin sittemmin kutsua hänen mukaansa Magistroksen luostariksi. Myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin takaisin Vähään-Aasiaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jonka hän oli aikoinaan rakennuttanut Nikomedeian lahden rannalle. Luostaria alettiin sen jälkeen kutsua hänen kotipaikastaan johdetulla nimellä Niketialaisen (Niketiatou) luostariksi.

Pyhittäjä Ksenofont oli Varlaam Hutynilaisen (6.11.) oppilas. Varlaamin kuoltua ja hänen ensimmäisten seuraajiensa vetäydyttyä igumenin tehtävistä Ksenofont toimi jonkin aikaa Hutynin luostarin johtajana. Hiljaista elämää kaivaten hän siirtyi Robeikajoen varrelle Novgorodin lähistölle ja perusti sinne Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän nukkui autuaaseen kuolonuneen vuonna 1262.

Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten elämäkerta ei ole säilynyt tai sitä ei koskaan edes kirjoitettu, mikä on luonut otollisen maaperän myöhäsyntyisille tarinoille ja legendoille. Tällaisen 1800-luvulla syntyneen kertomuksen mukaan kreikkalainen Sergei saapui 1100-luvulla (tai jopa 900-luvulla) Karjalaan julistamaan evankeliumia ja asettui Valamon saarelle, jossa hän vietti ankaran askeettista elämää. Hän sai seurakseen venäläisen Hermanin. Sotien jälkeisessä Suomessa Hermanin on usein arveltu olleen karjalainen. Itse asiassa pyhittäjistä ei kuitenkaan tiedetä juuri muuta kuin heidän oletetun hautansa sijainti.

Historiallisten lähteiden[1] valossa Valamon perustaminen ajoittuu todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen vaihteeseen. Tällöin Valamoon saapui Suuresta Novgorodista kaksi munkkia, Jefrem ja Sergei. He asettuivat ensin pienelle korkealle saarelle (todennäköisesti Pyhityssaarelle), jossa oli asumukseksi sopiva kallioluola, ja rakensivat sinne Kristuksen kirkastumisen kirkon. Pian Jefrem kuitenkin lähti Valamosta Ilmajärvelle (ven. Ilmen) perustaakseen sinne luostarin.[2]

Tämän jälkeen Sergei matkusti Novgorodiin kertoakseen arkkipiispa Johannekselle (1388−1415) luostariyhteisön syntymisestä Valamoon ja saadakseen kasvavalle veljestölle luvan siirtyä Valamon pääsaarelle, jota asuttivat pakanalliset karjalaiset. Arkkipiispan käskystä hallitusmies sotilaineen karkotti pakanat pääsaarelta. Sergei valitsi luostarille suurenmoisen kauniin paikan korkealta kalliolta, jonka alapuolella oli suuri suojaisa satama veneitä varten. Valamon luostari sai virallisen aseman vuosina 1407−1415. Uudelle paikalle rakennettiin Kristuksen kirkastumisen pääkirkko sekä Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko, jossa oli veljestön ruokasali. Luostari ympäröitiin kaikilta neljältä suunnalta muurilla.

Pyhittäjä Sergei laati luostarille säännöt. Veljestö kasvoi, kunnes joukko munkkeja nousi Sergeitä vastaan. Silloin hän vetäytyi yksinäisyyteen saaren toiselle puolelle ja kilvoitteli siellä jäljitellen Johannes Kastajan ja profeetta Elian elämää erämaassa ja keskustellen lakkaamattomassa rukouksessa Jumalan kanssa. Myöhemmin hän siirtyi Valamosta Novgorodiin Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hän eli hiljaisuudessa jäljentäen kirjoja uskovien hyödyksi ja odottaen kaipaamaansa siirtymistä taivaallisiin asuntoihin. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Sergei antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin luostarikirkon seinän viereen.

Sergein jälkeen Valamon luostarin igumeniksi tuli pyhittäjä Herman, joka oli vihitty pappismunkiksi ja oli hoitanut luostarin asioita yhdessä pyhittäjä Sergein kanssa. Hän paimensi hyvin hänelle uskottua laumaa ja siirtyi harmaapäisenä vanhuksena Herransa luo. Hänet haudattiin Valamoon.

Noin sadan vuoden kuluttua luostarissa syttyi tulipalo, jossa tuhoutuivat molemmat kirkot ja koko luostari. Vain kirkon alle haudatut pyhittäjä Hermanin jäännökset säilyivät vahingoittumattomina. Tulipalon jälkeen pyhittäjä Hermanin reliikit asetettiin pääkirkkoon kaikkien kumarrettavaksi. Siellä ne olivat noin 40 vuotta, kunnes pyhittäjä Sergein reliikit tuotiin Novgorodista (1542−1551) ja molemmat yhdessä haudattiin pääkirkon alttarin taakse lähelle uhripöytää. Pyhittäjä Sergein reliikkien siirron myötä alkoi Sergei ja Herman Valamolaisten kunnioitus paikallisina pyhinä Karjalan alueella. Virallisesti heidät liitettiin kirkkokalenteriin pyhien joukkoon vasta vuonna 1819.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Pietari, alkuperäiseltä nimeltään Simon, syntyi Betsaidassa Gennesaretinjärven pohjoisrannalla. Hänellä oli vaimo ja hän asui Kapernaumissa kalastajana samoin kuin hänen veljensä Andreas Ensinkutsuttu (30.11.), joka oli pyhän Johannes Edelläkävijän opetuslapsi. Jeesuksen julkisen toiminnan alussa Johannes Kastaja osoitti häntä ja sanoi Andreakselle ja Johannekselle, Sebedeuksen pojalle: ”Katsokaa: Jumalan Karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” Andreas meni veljensä Pietarin luokse ja sanoi hänelle: ”Me olemme löytäneet Messiaan!” Hän vei Pietarin Jeesuksen luokse, joka sanoi Pietarille: ”Sinä olet Simon, Johanneksen poika. Nimesi on oleva Keefas.” Aramean kielessä kefa merkitsee kalliota, samoin kuin Pietari (petros) kreikassa.

Kun Jeesus oli opettanut Kapernaumin synagogassa, Hän meni Pietarin kotiin, missä Hän paransi tämän anopin. Ihmisjoukko tungeksi Jeesuksen ympärillä, minkä vuoksi Hän siirtyi saarnaamaan Pietarin veneestä käsin. Sen jälkeen Hän käski Pietarin ja hänen tovereidensa, jotka olivat tehneet työtä koko yön saamatta kalaa, laskea verkot syvään veteen, jolloin kaloja tuli niin paljon, että heidän verkkonsa repeilivät. Pietari lankesi Jeesuksen jalkoihin ja sanoi: ”Mene pois minun luotani, Herra! Minä olen syntinen mies.” Mutta Jeesus sanoi hänelle: ”Älä pelkää. Tästä lähtien sinä olet ihmisten kalastaja.” Siitä lähtien Pietari seurasi Jeesusta.

Pietarista tuli kahdentoista apostolin johtohahmo. Hän oli Jaakobin ja Johanneksen ohella yksi kolmesta opetuslapsesta, jotka saivat todistaa Jairuksen tyttären kuolleista herättämisen ja Kristuksen kirkastumisen Taborin vuorella. Siellä Pietari sai omin korvin kuulla Jumalan puhuvan: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt.” Pietari mainitsee sen toisessa lähetyskirjeessään: ”Tämän äänen me itse kuulimme tulevan taivaasta, kun olimme hänen kanssaan pyhällä vuorella.”

Sen jälkeen kun Jeesus oli ruokkinut viisituhatta miestä, Hän käski opetuslasten nousta veneeseen ja mennä vastarannalle ja nousi itse vuorelle rukoillakseen yksinäisyydessä. Yöllä Jeesus tuli vettä pitkin kävellen venettä kohti. Innoissaan Pietari lähti Häntä vastaan vettä pitkin mutta pelästyi kovaa tuulta, alkoi vajota ja huusi: ”Herra, pelasta minut!” Jeesus tarttui häneen ja sanoi: ”Vähäinenpä on uskosi! Miksi aloit epäillä?” Tuuli tyyntyi heti, kun Jeesus astui veneeseen.

Kun Jeesus puhui siitä, että Hän on elämän leipä, joka on tullut taivaasta, ja että Hänen lihaansa syövillä ja vertaan juovilla on ikuinen elämä, jotkut opetuslapsista sanoivat: ”Sietämätöntä puhetta. Kuka voi kuunnella tuollaista?” Monet vetäytyivät joukosta eivätkä enää kulkeneet Hänen mukanaan. Jeesus kysyi kahdeltatoista opetuslapselta, aikoivatko hekin lähteä. Pietari vastasi heidän puolestaan: ”Herra, kenen luo me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat. Me uskomme ja tiedämme, että sinä olet Jumalan Pyhä.”[1]

Kun Jeesus oli tullut Filippoksen Kesarean seudulle, Hän kysyi opetuslapsiltaan, kuka Hän heidän mielestään oli. Pietari vastasi: ”Sinä olet Messias, elävän Jumalan Poika.” Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä olet Pietari, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.”

Roomalaiskatoliset apologistit ovat saaneet Kristuksen lupauksesta syyn väittää Pietarin seuraajalla eli Rooman paavilla olevan valta-asema yli kaikkien muiden piispojen. Ortodoksisen käsityksen mukaan taivasten valtakunnan avaimet on annettu kaikille apostolisen kirkon piispoille, jotka kaikki ovat osallisia Pietarin saamasta lupauksesta. Rooman piispan primaattia ei sinänsä idässäkään ole asetettu kyseenalaiseksi: jos Rooman kirkko palaisi ortodoksisen kirkon yhteyteen, paavista tulisi taas ”ensimmäinen vertaistensa joukossa”.

Kun Jeesus alkoi puhua kärsimyksestään ja ylösnousemuksestaan, Pietari inhimillisessä heikkoudessaan ja tietämättömyydessään sanoi rakkaudesta Kristukseen: ”Sitä ei saa tapahtua sinulle, Herra!” Jeesus kääntyi pois ja sanoi Pietarille: ”Väisty tieltäni, Saatana! Sinä tahdot saada minut lankeamaan. Sinun ajatuksesi eivät ole Jumalasta, vaan ihmisestä!” Samoin viimeisellä ehtoollisella, kun Jeesus pesi opetuslasten jalat, Pietari vastusti: ”Sinä et ikinä saa pestä minun jalkojani!” Jeesus vastasi: ”Jos minä en pese sinua, ei sinulla ole sijaa minun luonani.” Kristus ilmoitti, että yksi opetuslapsista kavaltaisi Hänet ja he kaikki luopuisivat Hänestä. Silloin Pietari keskeytti Hänet: ”Vaikka kaikki muut luopuisivat sinusta, minä en koskaan luovu.” Jeesus vastasi: ”Totisesti, tänä yönä, ennen kuin kukko laulaa, sinä kolmesti kiellät minut.”

Ollessaan opetuslasten kanssa yöllä pääsiäisaterian jälkeen Getsemanen puutarhassa Jeesus otti Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen lähelleen, mutta he nukahtivat, vaikka heidän Mestarinsa rukoili kuoleman tuskassa. Kun ylipapin joukot saapuivat pidättämään Jeesusta, Pietari sivalsi miekallaan Malkokselta korvan irti. Jeesus käski hänen panna miekkansa tuppeen, jotta kirjoitukset kävisivät toteen. Opetuslapset jättivät Herran.

Pietari onnistui kuitenkin pääsemään ylipapin palatsin pihalle, missä tämän palvelijat kolme kertaa sanoivat, että hänetkin on nähty Jeesuksen seurassa, mutta Pietari kielsi sen kolme kertaa: ”Minä en tunne sitä miestä.” Samassa kukko lauloi. Pietari muisti, mitä Jeesus oli sanonut. Hän meni ulos ja puhkesi katkeraan itkuun.

Kolmantena päivänä Kristuksen pelastavaisen kärsimyksen jälkeen mirhantuojat tulivat kertomaan ylösnousemuksesta Pietarille ja Johannekselle. He juoksivat haudalle, jossa Pietari meni ensimmäisenä hautakammioon ja näki käärinliinat.

Ylösnoussut Jeesus ilmestyi Pietarille myöhemmin. Opetuslapset olivat kalastamassa Tiberiaanjärvellä eivätkä saaneet kalaa. Yhtäkkiä Jeesus seisoi rannalla ja käski heidän heittää verkot veneen oikealle puolelle, mutta he eivät tunnistaneet Häntä. He saivat niin paljon kalaa, etteivät jaksaneet vetää verkkoa ylös vaan vetivät sitä veneen perässä, eikä verkko kuitenkaan revennyt. Johannes sanoi Pietarille: ”Se on Herra!” Pietari kietaisi viitan ylleen ja hyppäsi veteen päästäkseen nopeammin rannalle. Kun he olivat syöneet, Jeesus kysyi Pietarilta kolme kertaa, rakastiko tämä Häntä. Pietari sovitti kolminkertaisen kieltonsa kolminkertaisella rakkaudentunnustuksellaan ja sai siten katumuksen kautta takaisin paikkansa apostolien joukossa.

Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen Pietari johti Jerusalemissa yli sadan hengen yhteisöä, jolla oli tapana kokoontua yläkerran huoneeseen rukoilemaan odottaessaan Pyhän Hengen vuodattamista. Hän ehdotti, että Juudaksen tilalle valittaisiin uusi apostoli, ja arpa lankesi Mattiakselle. Helluntaina apostolit täyttyivät Pyhällä Hengellä, tulivat tuntemaan pelastuksen suuren mysteerin ja pystyivät todistamaan Herrasta kaikille kansoille heidän omalla kielellään. Pietari piti juutalaisille puheen, jossa hän sanoi, että Jeesus Nasaretilainen oli Jumalan valitsema mies, jonka he olivat surmanneet, mutta nyt Hän on ylösnoussut, ja kehotti heitä kääntymään ja ottamaan kasteen Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta heidän syntinsä annettaisiin anteeksi. Puheen ansiosta kastettiin kolmetuhatta henkeä.

Eräänä päivänä, kun Pietari ja Johannes menivät temppeliin, portilla oli syntymästään asti rampa mies kerjäämässä. Pietari paransi hänet Jeesuksen Kristuksen nimessä, jolloin temppelin vartijat pidättivät heidät ja veivät heidät vankilaan. Seuraavana päivänä he joutuivat Suuren neuvoston eteen, missä Pietari selitti: ”Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu.” Neuvosto päästi heidät vapaiksi kansan tähden kieltäen heitä puhumasta mitään Jeesuksen nimessä, mutta Pietari ja Johannes vastasivat: ”Me emme voi olla puhumatta siitä, mitä olemme nähneet ja kuulleet.”

Ihmiset toivat sairaita kaduille ja panivat heidät vuoteille ja paareille, jotta Pietarin kulkiessa ohi edes hänen varjonsa koskettaisi jotakuta heistä. Apostolit jatkoivat evankeliumin julistamista, jolloin heidät taas vangittiin, mutta enkeli vapautti heidät. Vartijat löysivät heidät temppelistä opettamasta ja veivät heidät neuvoston eteen, missä Pietari vastasi: ”Ennemmin tulee totella Jumalaa kuin ihmisiä. Meidän isiemme Jumala on herättänyt kuolleista Jeesuksen, jonka te ripustitte ristinpuulle ja murhasitte.” Neuvoston jäsenet olisivat halunneet tappaa heidät, mutta fariseus Gamaliel puhui heille: ”Jos tämä heidän ajamansa hanke on lähtöisin ihmisistä, se kukistuu itsestään. Jos se taas on Jumalasta, te ette pysty heitä kukistamaan. Pitäkää varanne! Entä jos te taistelettekin itseään Jumalaa vastaan?” Neuvosto ruoskitti apostolit ja päästi heidät menemään. Entiseen tapaansa he opettivat temppelissä ja kodeissa ja julistivat, että Jeesus on Messias.

Lyddassa Pietari paransi Aineas-nimisen halvaantuneen miehen ja Joppessa hän herätti kuolleista Tabita-nimisen naisen. Siellä hän hurmoksissa näki kolme kertaa näyn, jossa Herra kehotti häntä syömään mitä tahansa erottamatta lain ruokamääräysten mukaisia epäpuhtaita eläimiä puhtaista. ”Minkä Jumala on puhdistanut, sitä älä sinä sano epäpuhtaaksi.” Siihen asti Pietari oli noudattanut tarkasti Vanhan testamentin ruokamääräyksiä. Näyn jälkeen hän ymmärsi, että hänen on kastettava puhtaiden juutalaisten lisäksi myös pakanoita, jotka puhdistuisivat kasteessa Pyhän Kolminaisuuden nimeen.

Pietarille tuotiin Kesareasta viesti, että enkeli oli ilmestynyt sadanpäällikkö Corneliukselle ja käskenyt hänen kuunnella, mitä Pietarilla oli sanottavana. Pietari lähti Kesareaan ja puhui Corneliukselle ja suurelle ihmisjoukolle, jolloin Pyhä Henki laskeutui heihin kaikkiin. Juutalaiset olivat ihmeissään siitä, että näin tapahtui myös pakanoille. Pietari oli ensimmäinen, joka kastoi ei-juutalaisen, nimittäin sadanpäällikkö Corneliuksen. Hän käski kastaa kaikki Jeesuksen Kristuksen nimeen. Jerusalemissa Pietari kertoi näystään ja Pyhän Hengen laskeutumisesta ympärileikkaamattomiin ihmisiin myös muille apostoleille.

Kuningas Herodes mestautti Johanneksen veljen Jaakobin ja käski vangita myös Pietarin, mutta enkeli vapautti hänet. Hän pakeni vankilasta Markuksen äidin taloon, minne kristityillä oli tapana kokoontua rukoilemaan.

Sitten Pietari julisti evankeliumia Kesareassa, Juudeassa ja monissa muissa paikoissa. Ensimmäisessä kirjeessään Pietari tervehtii Pontoksessa, Galatiassa, Kappadokiassa, Bityniassa ja Aasian maakunnassa asuvia kristittyjä, joille hän oli jo saarnannut Kristuksesta.

Jerusalemin kokouksessa Pietari tapasi apostolit Paavalin ja Barnabaksen, jotka olivat tulleet kertomaan pakanoiden kääntymisestä. Kokouksessa väiteltiin siitä, pitäisikö pakanatkin alistaa ympärileikkaukselle ja muille juutalaisten säännöille. Pietari kertoi omasta kokemuksestaan, kuinka Pyhä Henki oli laskeutunut myös pakanoihin ja puhdistanut heidän sydämensä uskolla: ”Miksi te siis nyt uhmaatte Jumalaa ja panette opetuslasten harteille ikeen, jota eivät meidän isämme emmekä me itse ole jaksaneet kantaa?” Lopulta päätettiin, ettei pakanoilta vaadittaisi kaikkien juutalaisten sääntöjen noudattamista, mutta heitä kehotettaisiin karttamaan epäjumalille uhrattua lihaa, samoin verta ja sellaista lihaa, josta verta ei ole laskettu, sekä haureutta. Pietarista tuli juutalaisten apostoli ja Paavalista pakanoiden apostoli.

Pietari vihki piispoja Antiokiaan, Nikomedeiaan, Heliopolikseen (entinen sadanpäällikkö Cornelius), Tarsokseen, Efesokseen, Smyrnaan, Filippiin, Tessalonikaan, Korinttiin, Patrakseen ja moneen muuhun paikkaan. Sisilian kautta hän saapui Roomaan, jossa hän opetti joka päivä oikeaa uskoa ja Pyhää Kolminaisuutta. Hän vihki Linuksen Rooman piispaksi ja muita piispoja Espanjaan, Karthagoon ja Egyptin Thebaisiin sekä apostoli Markuksen Aleksandrian piispaksi.

Roomassa Pietari sai enkeliltä etukäteen tiedon kuolemastaan. Hänet pidätettiin keisari Neron määräyksestä, jonka kaksi jalkavaimoa hän oli käännyttänyt kristinuskoon ja saanut luopumaan synnistä. Pyhä apostoli Pietari ristiinnaulittiin pää alaspäin 29.6.67. Hänen ruumiinsa otti ristiltä ja hautasi kunniallisesti nuori Clemens, josta parikymmentä vuotta myöhemmin tuli Rooman piispa. Ristiinnaulitsemisen paikalle rakennettiin myöhemmin Pyhän Pietarin kirkko.

Uudessa testamentissa on kaksi Pietarin yleistä lähetyskirjettä. Ensimmäisen hän osoitti kristityille Vähässä-Aasiassa paikallisten vainojen aikana: ”Lausun teille kehotuksia ja vakuutan, että se armo, jossa te elätte, on todella Jumalan armoa. Pysykää siinä lujina!” Pietari kirjoitti uskovien kärsimyksistä ja koettelemuksista enemmän kuin muut Uuden testamentin kirjat opettaen niiden koituvan kristittyjen hyväksi. Uskovat ovat ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa”. Ihminen on kutsuttu pyhyyteen, joka on osallisuutta Jumalasta ja Hänen kaltaisuuttaan: ”Olkaa pyhät, sillä Minä olen pyhä.”

Pietari antoi myös hyvin käytännöllisiä ohjeita. Toisessa kirjeessään hän arvosteli ankarasti harhaoppien levittäjiä ja heidän irstasta elämäänsä ja ahneuttaan. Kirjeiden vastaanottajaseurakunnissa jotkut opettivat, ettei Kristuksen toista tulemista eikä Hänen tuomiotaan ole odotettavissa, ja jollei tulevaa tuomiota ole, ei elämäntavallakaan ole väliä. ”Kun siis te, rakkaat ystävät, olette ennalta selvillä tästä kaikesta, niin olkaa varuillanne.” Pietari puhui myös tulevasta kuolemastaan: ”Mielestäni on paikallaan, että muistutan ja herättelen teitä niin kauan kuin vielä elän tässä maallisessa majassani. Minä näet tiedän, että majani puretaan kohta – sen on meidän Herramme Jeesus Kristuskin minulle ilmoittanut.”

Pyhän Hierapoliksen piispa Papiaksen (22.2.) mukaan Markuksen evankeliumi perustuu tämän opettajan Pietarin antamiin tietoihin.

***

Pyhän apostoli Paavalin muistoa vietetään yhdessä apostoli Pietarin kanssa. Paavali piti itseään vähäisimpänä kaikista apostoleista, arvottomana kantamaan edes apostolin nimeä, vaikka hänestä tuli armon valittu ase, joka sai osakseen enemmän ilmestyksiä ja hengellisiä lahjoja ja Kristuksen nimessä kärsittyjä koettelemuksia kuin kukaan toinen apostoli. Hänestä kerrotaan jo Apostolien teoissa, ja lähetyskirjeissään hän mainitsee joitakin yksityiskohtia elämästään. Lähetystyönsä ja kirjeidensä kautta apostoli Paavalista tuli yksi vaikutusvaltaisimmista henkilöistä kautta aikojen.

Paavali oli alkuperäiseltä nimeltään Saul. Hän syntyi Benjaminin heimon jäsenenä viimeistään vuoden 10 tienoilla Kilikian Tarsoksessa juutalaisessa yhteisössä, joka eli diasporassa mutta pysyi uskollisena isiensä traditiolle. Isänsä kautta hän oli etuoikeutettu Rooman kansalainen. Kosmopoliittisessa Tarsoksessa Saul oli kosketuksissa kreikkalaisen sivistyksen kanssa. Jerusalemissa hän liittyi fariseuksiin ja sai opetusta kuuluisalta rabbi Gamaliel Vanhemmalta. Hän vihasi kristittyjä, joita hän piti vaarallisina juutalaisen lain rikkojina, ja oli läsnä, kun ensimmäinen marttyyri Stefanos (27.12.) kivitettiin.

”Saul uhkui vihaa ja murhanhimoa Herran opetuslapsia kohtaan” ja vangitsi kristittyjä, miehiä ja naisia. Saatuaan ylipapilta valtuutuskirjeet hän lähti matkalle Damaskoksen synagogiin ottaakseen kiinni Kristuksen seuraajat ja tuodakseen heidät kahlittuina Jerusalemiin. Hänen lähestyessään Damaskosta taivaasta leimahti yhtäkkiä valo. Hän kaatui maahan ja kuuli äänen: ”Saul, Saul, miksi vainoat minua?” Hän kysyi: ”Herra, kuka sinä olet?” Ääni vastasi: ”Minä olen Jeesus, jota sinä vainoat.” Kristus käski hänen mennä kaupunkiin, missä hän saisi ohjeita. Saulin silmät olivat sokeutuneet, joten hänen seuralaisensa joutuivat taluttamaan hänet Damaskokseen. Kolmeen päivään hän ei syönyt eikä juonut mitään.

Pyhä apostoli Ananias (1.10.), jolle Herra oli myös ilmestynyt näyssä, pani kätensä Saulin päälle palauttaakseen hänelle hänen näkönsä ja kastoi hänet. Saulista tuli uusi ihminen, joka oli täynnä Pyhää Henkeä. Hän alkoi julistaa Damaskoksen synagogissa Jeesusta, Jumalan Poikaa, niiden juutalaisten tyrmistykseksi, jotka olivat tunteneet hänet säälimättömänä kristittyjen vihollisena. He päättivät surmata hänet, mutta Saul pääsi pakoon, kun opetuslapset laskivat hänet korissa Damaskoksen muurilta alas. Hän lähti Arabiaan, missä hän vietti kaksi vuotta valmistautuen lähetystyöhön yksinäisyydessä, paastossa ja rukouksessa.

Siitä alkaen Paavali omisti koko elämänsä Herran palvelemiseen. Hän juoksi kohti maalia saavuttaakseen voittajan palkinnon, pääsyn taivaaseen, joka on varattu kaikille Herran omille. Lain vaikutuksesta hän kuoli mutta kuoli vapaaksi laista elääkseen Jumalalle. ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.”

Herra ilmestyi Paavalille useita kertoja, ja kerran hänet jopa temmattiin kolmanteen taivaaseen, missä hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Hän ei kuitenkaan tullut ylpeäksi vaan omistautui yhä enemmän evankeliumin julistukselle vaaroista piittaamatta: hänet vangittiin seitsemän kertaa, juutalaiset ruoskivat häntä viisi kertaa ja kivittivät kerran, ja kolme kertaa hän joutui haaksirikkoon. ”Olen yhtenään ollut matkoilla, olen ollut vaarassa hukkua jokiin ja joutua rosvojen käsiin, vaarassa niin maanmiesteni kuin vierasheimoisten joukossa, vaarassa kaupungissa ja autiomaassa, vaarassa merellä, vaarassa valeveljien parissa. Olen raatanut ja nähnyt vaivaa, valvonut paljon, kärsinyt nälkää ja janoa, paastonnut usein, palellut vähissä vaatteissa. Kaikkien näiden hankaluuksien lisäksi minua joka päivä painaa huoli kaikista seurakunnista.”

Ja kuitenkin Paavali iloitsi heikkoudesta, loukkauksista, vaikeuksista, vainoista ja ahdingoista, joihin hän joutui Kristuksen tähden, sillä Kristus sanoi hänelle näyssä: ”Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa.” Hän saarnasi evankeliumia Jerusalemista Illyriaan ja kaukaiseen länteen asti, teki ihmeitä Hengen voimalla eikä halunnut julistaa mitään muuta kuin ristiinnaulittua Kristusta. Hän oli kaikille kaikkea pelastaakseen edes muutamia.

Arabian yksinäisyyden jälkeen Paavali vietti lyhyen ajan Damaskoksessa mutta joutui pakenemaan Jerusalemiin. Koska uskovat pelkäsivät häntä eivätkä uskoneet, että hänestä on todella tullut Kristuksen opetuslapsi, apostoli Barnabas (11.6.) esitteli hänet Pietarille ja Jaakobille ja takasi Paavalin näyn ja kääntymyksen aitouden. Paavali saarnasi rohkeasti Herrasta, mutta kreikankieliset juutalaiset uhkasivat tappaa hänet, jolloin uskonveljet veivät hänet Kesareaan ja lähettivät hänet sieltä Tarsokseen.

Kun apostolit Jerusalemissa saivat kuulla, että jotkut pakanat Antiokiassa olivat omaksuneet kristinuskon, he lähettivät sinne Barnabaksen, joka myöhemmin haki Paavalin Tarsoksesta avukseen. He opettivat heitä yhdessä kokonaisen vuoden. Antiokiassa alettiin ensimmäiseksi käyttää opetuslapsista nimitystä kristitty.

Uskovat keräsivät varoja Jerusalemin seurakuntaa varten ja lähettivät Paavalin ja Barnabaksen viemään niitä perille. Kerran, kun he olivat taas Antiokiassa palvelemassa Herraa, Pyhä Henki sanoi: ”Erottakaa Barnabas ja Saul minun työhöni, siihen tehtävään, johon minä olen heidät kutsunut.” He lähtivät Kyprokseen, Pamfylian Pergeen, Pisidian Antiokiaan ja Ikonioniin. Sielläkin he saarnasivat synagogassa, ja monet juutalaiset ja pakanat omaksuivat kristinuskon. Heidän menestyksensä vihastutti kristittyjä vastustavia juutalaisia, jotka aikoivat kivittää apostolit, mutta he pakenivat Lykaoniaan ja sitten Lystraan.

Lystrassa Paavali paransi miehen, joka syntymästään saakka oli ollut rampa, jolloin asukkaat luulivat heitä jumaliksi, Barnabasta Zeukseksi ja Paavalia Hermekseksi, ja aikoivat uhrata heille, minkä he saivat vain hädin tuskin estetyksi. Antiokiasta ja Ikonionista tuli kuitenkin juutalaisia, jotka taivuttivat kansan puolelleen. Paavalia kivitettiin ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle, koska hänen luultiin kuolleen, mutta kun opetuslapset kerääntyivät hänen ympärilleen, hän nousi maasta ja palasi kaupunkiin. Toivuttuaan hän lähti Derbeen, missä hän käännytti monia, ja palasi sitten Lystraan, Ikonioniin ja Antiokiaan vahvistamaan sikäläisiä seurakuntia. ”Jumalan valtakuntaan meidän on mentävä monen ahdingon kautta.” Hän nimitti seurakuntiin vanhimpia.

Paavali ja Barnabas asettuivat vastustamaan niitä, jotka vaativat, että pakanatkin oli ympärileikattava ja heidän oli noudatettava juutalaisen lain määräyksiä. He lähtivät Jerusalemiin tapaamaan toisia apostoleita ja kertoivat heille, mitä Jumala oli tehnyt pakanoiden joukossa. Neuvottelujen jälkeen apostolien kokous päätti, ettei pakanuudesta kääntyneiden tarvinnut noudattaa juutalaisia ruoka- ja puhdistautumismääräyksiä eikä heitä tarvinnut ympärileikata. He sopivat, että Pietarin tehtäväksi tuli julistaa evankeliumia ympärileikatuille ja Paavalin ja Barnabaksen ympärileikkaamattomille.

Sittemmin Barnabas lähti Kyprokselle ja Paavali lähti Silaksen kanssa Makedoniaan saamansa näyn kutsumana. Siellä he puhuivat Filippissä sapattina naisjoukolle, joka oli kokoontunut kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Herra avasi Lyydia-nimisen purppurakauppiaan (20.5.) sydämen ottamaan vastaan sen, mitä Paavali puhui, ja hänet ja hänen perhekuntansa kastettiin. Lyydiaa pidetään ensimmäisenä kastettuna eurooppalaisena.

Kun Paavali oli ajanut pahan hengen tietäjäorjasta, jonka avulla hänen omistajansa olivat ansainneet rahaa, nämä raahasivat Paavalin ja Silaksen viranomaisten eteen ja syyttivät heitä levottomuuksien aiheuttamisesta. Heidät ruoskittiin ja teljettiin vankilan perimmäiseen soppeen ja pantiin lisäksi jalkapuuhun. Yöllä, kun apostolit ylistivät Jumalaa, maanjäristys ravisti vankilaa, ovet avautuivat ja kaikkien kahleet irtosivat. Kun vartija halusi tietää, mistä oli kyse, apostolit saarnasivat hänelle ja hänen talonväelleen, minkä jälkeen heidät kastettiin. Hallitusmiehet säikähtivät kuullessaan, että Paavali ja Silas olivat Rooman kansalaisia, ja päästivät heidät menemään.

Tessalonikassa Paavali meni tapansa mukaan synagogaan saarnaamaan kuolleista noussutta Kristusta juutalaisille. Jotkut heistä vakuuttuivat, samoin suuri joukko pakanoita ja yläluokan naisia. Toiset juutalaiset kuitenkin syyttivät apostolia viranomaisten edessä siitä, että hän rikkoi keisarin käskyä ja julisti toista kuningasta, nimittäin Jeesusta. Paavali ja Silas lähtivät kaupungista yön pimeydessä Beroiaan, missä juutalaiset ottivat sanan halukkaasti vastaan, mutta Tessalonikan juutalaiset tulivat sinnekin villitsemään kansaa, joten heidän oli lähdettävä eteenpäin.

Ateenassa Paavali näki joka puolella epäjumalankuvia. Keskellä Areiopagia hän kertoi sinne kerääntyneelle kansanjoukolle nähneensä alttarin, jossa oli kirjoitus ”Tuntemattomalle jumalalle”, ja sanoi: ”Juuri sitä, mitä te tuntemattanne palvotte, minä teille julistan.”

Korintissa Paavali asui Aquilan ja hänen vaimonsa Priscillan luona, jotka olivat teltantekijöitä niin kuin hän itsekin, ja jäi työskentelemään heidän kanssaan puhuen sapattina synagogassa. Kun juutalaiset eivät hyväksyneet hänen puhettaan, hän alkoi saarnata pakanoille, joista monet kääntyivätkin kristinuskoon. Paavali itse kastoi vain harvoin, koska hän katsoi tehtäväkseen perustuksen laskemisen ja jätti opetuslastensa tehtäväksi rakentaa Jumalan temppeli uskovien sydämiin ja järjestää kirkollinen yhteisö.

Korintissa Paavali vietti puolitoista vuotta ja kirjoitti vuonna 51 ensimmäisen kirjeensä tessalonikalaisille, jotka olivat huolissaan siitä, miten kuolleiden kävi Kristuksen toisessa tulemisessa. Tätä kirjettä pidetään Uuden testamentin vanhimpana kirjoituksena.

Efesoksessa Paavali tapasi kaksitoista Apolloksen käännyttämää miestä, jotka oli kastettu vain Johanneksen kasteella. Kun heidät kastettiin Herran Jeesuksen nimeen, Pyhä Henki tuli heihin ja he puhuivat kielillä ja profetoivat. Paavali jäi kolmeksi vuodeksi Efesokseen, ja aina kun juutalaiset vastustivat hänen puheitaan, hän vei opetuslapsensa johonkin toiseen kokoontumispaikkaan ja opetti heitä. Näin evankeliumia julistettiin koko Aasian maakunnassa. Lisäksi apostoli kirjoitti kirjeitä Korintin ja Galatian seurakunnille.

Jumala teki ennennäkemättömiä voimatekoja Paavalin kätten kautta. Jopa pääliinoja ja muita Paavalin käyttämiä vaatekappaleita vietiin sairaiden päälle, jolloin taudit kaikkosivat ja pahat henget lähtivät pois. Kun Efesoksen hopeasepät, joiden vauraus oli Artemiin temppelin ansiota, nostivat mellakan, Paavali lähti Makedoniaan. Talven 57–58 hän vietti Korintissa ja kirjoitti siellä Roomalaiskirjeensä, jossa hän esitti pelastusopin perusteet.

Troaksessa Eutykos-niminen nuori mies putosi kolmannesta kerroksesta nukahdettuaan ikkuna-aukossa, jossa hän oli istunut kuuntelemassa Paavalin pitkää puhetta. Hänet nostettiin kuolleena maasta, mutta Paavali herätti hänet henkiin.

Pyhä Henki oli varoittanut Paavalia, että Jerusalemissa häntä odottaisivat kahleet ja ahdinko. Hän antoi Efesoksen vanhimpien ymmärtää, etteivät he enää näkisi häntä. ”Eloon jäämiseni ei minulle kuitenkaan merkitse mitään sen rinnalla, että pääsen matkani päähän ja saatan loppuun Herralta Jeesukselta saamani palvelutehtävän: julistaa evankeliumia Jumalan armosta.” He hyvästelivät hänet itkien ja syleillen ja suudellen häntä. Paavalia varoitettiin menemästä Jerusalemiin, mutta hän sanoi olevansa valmis kahleisiin ja kuolemaankin Jerusalemissa Herran Jeesuksen nimen tähden.

Jerusalemissa Paavali kertoi Jaakobille ja muille seurakunnan vanhimmille seikkaperäisesti kaikesta, mitä Jumala hänen palvelutyönsä kautta oli tehnyt pakanoiden parissa, ja luovutti heille lahjoituksen, jonka oli saanut nuorilta seurakunnilta vietäväksi Jerusalemin köyhälle seurakunnalle. Hänelle kerrottiin, että Jerusalemin kastetut juutalaiset vaativat kiivaasti lain noudattamista, ja häntä neuvottiin puhdistautumaan muiden uhrilupauksen tehneiden miesten kanssa todistaakseen, että hän yhä noudatti juutalaisia määräyksiä, joita kastetut juutalaiset edelleen noudattivat.

Ennen puhdistautumisajan päättymistä väkijoukko ryntäsi Paavalin kimppuun, raastoi hänet ulos temppelistä ja olisi tappanut hänet, elleivät roomalaiset sotilaat olisi tulleet väliin ja pidättäneet häntä. Paavali pyysi saada puhua kansalle ja kertoi Kristuksen ilmestymisestä hänelle Damaskoksen tiellä, mutta kun hän mainitsi lähetystyönsä pakanoiden keskuudessa, juutalaiset alkoivat huutaa: ”Pois elävien joukosta! Tuollainen ei saa elää!” Komentajan käskystä Paavali sidottiin ruoskittavaksi, mutta kun tämä sanoi olevansa Rooman kansalainen, komentaja pelästyi. Paavali vietiin Suuren neuvoston eteen, missä syntyi mellakka, kun Paavali alkoi puhua ylösnousemuksesta, johon saddukeukset eivät uskoneet, ja hänet vietiin kasarmiin. Yöllä Herra seisoi Paavalin edessä ja sanoi: ”Pysy rohkeana. Sinä olet todistanut minusta täällä Jerusalemissa, ja samalla tavoin sinun on todistettava myös Roomassa.”

Kun komentaja sai tietää, että juutalaiset olivat päättäneet saada Paavalin hengiltä, hän siirsi tämän suuressa sotilassaattueessa Kesareaan, missä Paavali puolustautui maaherra Felixin edessä ja sanoi, ettei ollut tehnyt mitään, mistä häntä voitaisiin syyttää. Häntä pidettiin kaksi vuotta vankilassa, kunnes hän Rooman kansalaisena vetosi keisariin. Hänet annettiin keisarillisen sotaväen sadanpäällikön valvontaan laivamatkan ajaksi. Laiva haaksirikkoutui, mutta miehistö, vangit ja muut matkustajat pelastuivat Maltan saarelle, missä he viettivät talven. Heidän päästyään lopulta Roomaan Paavalia pidettiin kotiarestissa ja hänellä oli tilaisuus ottaa vastaan vieraita. Siellä hän kahden vuoden aikana kirjoitti kirjeet kolossalaisille ja efesolaisille. Keisarin tuomioistuin vapautti Paavalin, mutta lopulta – tuntemattomiksi jääneiden matkojen jälkeen – hänet vietiin yhdessä Luukkaan kanssa taas Roomaan, tällä kertaa vankilaan. Haisevasta, kylmästä, pimeästä ja kosteasta sellistään apostoli kirjoitti Timoteukselle: ”Lähtöni hetki on tullut. Olen kilpaillut hyvän kilpailun, olen juossut perille ja säilyttänyt uskoni. Minua odottaa nyt vanhurskauden seppele.” Roomalaisen lain mukaisen oikeudenkäynnin jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan ja mestattiin Ostian tien varressa kaupungin ulkopuolella.

Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin päitä säilytetään Rooman Lateraanikirkossa, osaa Paavalin reliikeistä Pyhän Paavalin basilikassa muurien ulkopuolella ja osaa yhdessä Pietarin reliikkien kanssa Pietarinkirkon alttarin alla Vatikaanissa. Pietarin ja Paavalin muistopäivää edeltää pääsiäisen päivämäärästä riippuen pidempi tai lyhyempi paastoaika, joka alkaa kaikkien pyhien sunnuntain jälkeisenä maanantaina.

Pyhä Gregorius Dialogos (12.3.) ylistää Dialogeissaan Narnin piispan pyhän Cassiuksen esimerkillistä elämää, hänen huolenpitoaan laumasta ja uhrautuvaa anteliaisuuttaan köyhiä kohtaan. Kun Cassius oli saanut tietää kuolevansa Roomassa pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin muistopäivänä, hän matkusti sinne joka vuosi juhlan aattona. Kuusi kertaa hän palasi pyhiinvaellukseltaan Narniin, mutta seitsemännellä kerralla vuonna 538 ennustus toteutui. Kun Cassius oli toimittanut liturgian ja jakanut ehtoollisen, hän nukkui pois rauhassa saadakseen ikuisen palkinnon. Hän oli sepittänyt itselleen muistorunon, jossa hän toivoi, että hänet haudattaisiin Narniin edeltäjänsä Juvenaliksen kappeliin. Näin tapahtui.

Noin 800-luvun puolivälissä Baijerin Oberaltaichin kaksoisluostarin johtaja Walter rakennutti erakkokeljan kirkon länsipäähän sukulaistaan prinsessa Salomea varten, joka oli Englannin kuninkaan veljentytär. Palatessaan pyhiinvaellukselta Jerusalemista Salome oli menettänyt kaksi seuralaistaan, kaiken omaisuutensa ja väliaikaisesti myös näkönsä. Monien kärsimysten ja vaellusten jälkeen hän saapui Oberaltaichiin päättääkseen siellä päivänsä eristyksissä ja rukouksessa.

Hieman myöhemmin Salomen seuraan liittyi hänen tätinsä Judit, jonka Englannin kuningas oli lähettänyt etsimään Salomea. Juditia varten rakennettiin toinen kelja Salomen keljan viereen. Pyhittäjä Salomen kuoleman jälkeen Judit jäi yksin. Öisin hän kärsi hirvittävistä Paholaisen hyökkäyksistä, ja hänen keljastaan kaikuvat huudot saivat läheisen luostarin munkit kiiruhtamaan hänen luokseen, koska he luulivat, että häntä oltiin murhaamassa. Pyhittäjä Judit haudattiin Salomen viereen Oberaltaichiin. Kun unkarilaiset tuhosivat Oberaltaichin luostarin vuonna 907, molempien erakkojen pyhät reliikit siirrettiin Niederaltaichiin, missä niitä yhä kunnioitetaan.

Pyhä leski Emma (Hemma) Gurkilainen syntyi vuosien 995 ja 1000 välillä. Kun hänen miehensä Wilhelm, Friesachin kreivi ja Sanngaun maakreivi, ja heidän poikansa Wilhelm ja Hartwig kuolivat, Emmasta tuli isoäitinsä ja miehensä perintöjen ansiosta yksi aikansa rikkaimmista naisista, jolla oli laajoja maaomistuksia. Hänet tunnettiin hurskaudestaan ja oikeudenmukaisuudestaan.

Emma halusi perustaa kaksi luostaria, joista toinen, Admontin luostari ‒ joka toimii yhä ‒ perustettiin vasta vuonna 1074 hänen aikanaan Salzburgin arkkipiispalle Baldwinille lahjoittamillaan varoilla. Emma itse perusti vuonna 1043 Gurkiin Itävallan Kärnteniin nunnaluostarin, jonka alkuperäinen kirkko säilyi 1800-luvulle asti. Mahdollisesti Emma kuului tämän luostarin sisaristoon. Hän rakennutti ainakin yhdeksän muuta kirkkoa, mikä on merkittävä määrä, sillä Kärntenissä oli ennen Emman aikaa vain 20 kirkkoa.

Pyhä leski Emma Gurkilainen nukkui pois rauhassa 29.6.1045 Gurkissa. Hänen reliikkinsä siirrettiin vuonna 1174 Gurkin tuomiokirkon kryptaan, missä niitä yhä kunnioitetaan. Hänelle omistettuja kirkkoja on Itävallassa ja Sloveniassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kahden suurimman apostolin muistopäivän jälkeisenä päivänä muistellaan Herran muita pyhiä ja kunniakkaita apostoleita, jotka muodostavat loistavien tähtien kuoron hengellisellä taivaalla. He ovat kirkon perustuksia ja pilareita – sekä enkelihahmoja, jotka vartioivat taivaallisen Jerusalemin kahtatoista porttia.[1] Kreikan sana apostolos merkitsee lähetettyä. Jeesus Kristus valitsi Israelin kahdentoista heimon mukaan kaksitoista opetuslasta, jotka todistivat Hänen opetustaan ja ihmeitään. Hän lähetti heidät julistamaan Jumalan valtakuntaa ja antoi heille vallan karkottaa pahoja henkiä ja parantaa kaikki sairaudet. Ylösnousemuksensa jälkeen Hän lähetti heidät julistamaan evankeliumia kaikille luoduille ja kastamaan kaikki kansat Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Niin kuin Isä oli lähettänyt Pojan maailmaan ihmisen pelastuksen tähden, niin Poikakin valitsi opetuslapsensa ja lähetti heidät julistamaan, että taivasten valtakunta oli tullut lähelle: ”Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.”[2] Ehdoksi Hän asetti luopumisen kaikista maallisista siteistä. Hän varoitti heitä, että he joutuisivat kärsimään koettelemuksia ja vainoja todistaessaan Hänestä: ”Minä lähetän teidät kuin lampaat susien keskelle. Pitäkää varanne, sillä ihmiset vievät teidät oikeuden eteen ja ruoskivat teitä synagogissaan. Maaherrojen ja kuninkaidenkin eteen teitä tullaan viemään minun takiani, todistukseksi heille ja kansoille. Mutta kun teidät luovutetaan viranomaisten käsiin, älkää olko huolissanne siitä, miten tai mitä puhuisitte, sillä teille annetaan tuona hetkenä sanat, jotka teidän tulee puhua. Te ette puhu itse, teissä puhuu Isänne Henki.”[3]

Apostolit todistivat Herran ylösnousemuksesta, mutta he olivat ”kuin kuolemaantuomitut areenalla, koko maailman katseltavina, enkelien ja ihmisten”, niin kuin apostoli Paavali kirjoittaa. ”Me kärsimme nälkää ja janoa ja kuljemme puolialastomina, meitä pahoinpidellään, me vaellamme paikasta toiseen ja hankimme toimeentulomme omin käsin kovalla työllä. Meitä herjataan, mutta me siunaamme. Meitä vainotaan, mutta me kestämme. Meistä puhutaan pahaa, mutta me puhumme hyvää.” Heidän uhraustensa kautta kirkko rakennettiin Jumalan eikä ihmisvoiman perustukselle. Johannes Teologia lukuun ottamatta kaikki apostolit kärsivät marttyyrikuoleman.

Pyhät ja kunniakkaat apostolit muodostavat harmonisen kuoron kahden suurimman apostolin ympärille. Andreas Ensinkutsuttu (30.11.) oli Pietarin veli, joka julisti evankeliumia Bitynian ja Pontoksen alueilla. Paluumatkalla Pontoksen ja Byzantionin kautta hän matkusti Kreikkaan asti, missä hänet ristiinnaulittiin Akaian Patrassa.

Jaakob Sebedeuksen poika (30.4.) todisti ylösnousemuksesta koko Juudeassa. Kuningas Herodes Agrippa, joka oli kateellinen hänen maineestaan, mestautti hänet.

Filippus (14.11.) oli kotoisin Galilean Betsaidasta samoin kuin Pietari ja Andreas. Hän julisti hyvää sanomaa Aasian maakunnassa ja Hierapoliksen seudulla Fryygiassa yhdessä sisarensa Mariamnen ja apostoli Bartolomeuksen kanssa. Pakanat ristiinnaulitsivat hänet Hierapoliksessa.

Tuomas (6.10.), josta käytettiin myös nimeä Didymos, levitti evankeliumia parthialaisten, meedialaisten ja persialaisten sekä intialaisten keskuudessa. Hänet surmattiin Intiassa.

Bartolomeus (11.6.) saarnasi yhdessä apostoli Filippuksen kanssa Lyydiassa ja Myysiassa. Filippuksen kuoltua hän jatkoi lähetystyötä Arabiassa ja Persiassa. Hän päätti työnsä Armeniassa, jossa hän kärsi marttyyrikuoleman.

Matteus (16.11.) oli publikaani, jota kutsuttiin aikaisemmin Leeviksi. Kirjoitettuaan evankeliumin hän lähti lähetystyöhön Pohjois-Mesopotamiaan ja sittemmin Etiopiaan, jossa hänet poltettiin elävältä.

Jaakob Alfeuksen poika (9.10.) oli Matteuksen veli. Hän julisti Kristusta Gazassa ja Eleutheropoliksen seudulla. Hänet surmattiin Egyptissä ristiinnaulitsemalla.

Simon Kiivailija (10.5.) oli kotoisin Galilean Kaanasta ja julisti hyvää sanomaa Pohjois-Afrikan Mauritaniassa. Perimätiedon mukaan hän lähti Britanniaan, missä hänet ristiinnaulittiin.

Juudas (19.6.) oli Herran sukulainen, jota kutsuttiin myös Taddeukseksi. Hän lähti lähetystyöhön Mesopotamiaan ja päätti päivänsä Armeniassa Araratin eteläpuolella, missä hänet hirtettiin ja lävistettiin nuolilla.

Johannes Teologi (26.9.) oli apostoli, jota Jeesus rakasti enemmän kuin muita opetuslapsia. Kun hän oli julistanut Kristusta Vähässä-Aasiassa, hänet karkotettiin keisari Domitianuksen käskystä Patmoksen saarelle, missä hän kirjoitti evankeliumin ja Ilmestyskirjan. Lopulta hän palasi Efesokseen, missä hän nukkui pois rauhassa hyvin korkeassa iässä.

Betlehemissä syntynyt Mattias (9.8.) valittiin Kristuksen taivaaseenastumisen jälkeen kahdentoista apostolin joukkoon kavaltaja Juudas Iskariotin tilalle. Hän julisti Mustanmeren rannikolla ja surmattiin Pyhällä maalla.

Ortodoksisessa traditiossa näihin apostoleihin yhdistetään usein myös pyhät evankelistat Markus (25.4.), apostoli Pietarin hengellinen lapsi, joka evankelioi Aleksandriaa ja kärsi siellä marttyyrikuoleman, sekä Luukas (18.10.), lääkäri ja ensimmäinen ikonimaalari. Kahdentoista apostolin ikoneissa Juudas, Jaakob Alfeuksen poika ja Mattias saatetaan korvata apostoli Paavalilla, evankelista Markuksella ja evankelista Luukkaalla.

Kirkko on rakennettu näiden pyhien apostolien todistukselle Kristuksen ylösnousemuksesta. He ovat ensimmäisellä sijalla pyhien joukossa, koska he luopuivat kaikesta seuratakseen Kristusta. Kristityt on kutsuttu seuraamaan heidän esimerkkiään.[4]

Kristuksen maanpäällisen elämän todistajien jälkeen apostolinen lähetystyö ei lakannut vaan siirtyi niille, jotka tunsivat Kristuksen ylösnousemuksen Pyhän Hengen valistamina. Apostolisten armolahjojen armo ei rajoitu hyvän sanoman suulliseen julistukseen, vaan siitä ovat osallisia kaikki pyhät, jotka ovat olleet mukana rakentamassa kirkkoa todistuksellaan ylösnousemuksesta.

Pyhä Maria Jerusalemilainen oli apostoli ja evankelista Markuksen (toiselta nimeltään Johanneksen, 25.4.) äiti ja Barnabaksen (11.6.) täti. Hänen sukunsa oli luultavasti kotoisin Kyprokselta. Maria oli varakas leski, jolla oli palvelijoita ja joka antoi suuren talonsa Jerusalemissa alkuseurakunnan käyttöön. Kokoontumisiin osallistui toistasataa henkeä: kahdentoista ja seitsemänkymmenen apostolin ryhmät sekä Herran veli Jaakob, mirhantuojat ja muita, joiden nimet eivät ole säilyneet. Juuri tähän taloon apostoli Pietari pakeni, kun enkeli oli ihmeellisellä tavalla vapauttanut hänet vankilasta.[1]

Joidenkin traditioiden mukaan kyseessä voisi jopa olla sama talo, jonka yläkerran suuressa huoneessa Jeesus Kristus asetti ehtoollisen ja jossa hän myös ylösnousemuksensa jälkeen ilmestyi apostoleille. Marian talossa tapahtui myös Pyhän Hengen vuodattaminen helluntaina.

Marian talo sijaitsi Siionin vuorella, ja siitä tuli pyhä Siion, kaikkien kirkkojen äiti. Talon oletetulla paikalla on nykyisin syyrialaisortodoksinen Pyhän Markuksen luostari. Pyhä Maria Jerusalemilainen saattoi poikaansa tämän matkoilla aina Kyprokselle asti, missä hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Pyhä Martialis oli yksi seitsemästä piispasta, jotka lähetettiin Roomasta levittämään evankeliumia Gallian sisämaahan keisari Deciuksen aikana 200-luvun puolivälissä. Jokainen sai oman alueensa Galliassa työkentäkseen ja tuli sen ensimmäiseksi piispaksi. Martialis keskittyi Limousinin ylänköalueeseen, joka oli jäänyt vaille kristillistä saarnaa eristyneen sijaintinsa takia.

Martialis perusti Limogesin piispanistuimen. Hän teki lähetystyötä seudun asujaimiston keskuudessa kahden idästä tulleen papin kanssa ja sai monet kääntymään opetuksensa ja ihmetekojensa ansiosta. Martialis tiesi ennalta kuolinhetkensä ja nukkui pois rauhassa vihittyään Aurelianuksen seuraajakseen.

Pyhän piispa Martialiksen hautakammiosta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde. Häntä kunnioitetaan yhä Limogesin kaupungin ja Limousinin hallintoalueen suojelijana.

Kun Wormsin piispa Rupert teki 600-luvulla lähetystyötä Baijerissa, hän etsi hiippakunnastaan hurskaita miehiä ja naisia, jotka olisivat valmiita asumaan luostariyhteisöissä pienessä Salzburg-nimisessä syrjäkylässä. Yksi niistä, jotka ottivat haasteen vastaan, oli hänen veljentyttärensä tai sisarensa Erentrude. Rupert rakennutti heille luostarin, joka yhä tunnetaan nimellä Nonnberg, ”Nunnavuori”. Erentrudesta tuli luostarin johtajatar, joka opetuksellaan ja esimerkillään ohjasi sisaria suurempaan hurskauteen. Nonnberg on Itävallan vanhin perustamisestaan asti jatkuvasti toiminnassa ollut luostari.

Vähän ennen kuolemaansa Rupert kutsui Erentruden luokseen, kertoi hänelle kuolevansa pian ja pyysi häntä rukoilemaan puolestaan hänen kuolemansa jälkeen. Järkyttynyt Erentrude pyysi Rupertia rukoilemaan, että hän saisi kuolla ensin, jotta hän ei jäisi orvoksi vieraaseen paikkaan, jonne Rupert oli hänet tuonut. Rupert vastasi, että ihmiselämän loppu on Jumalan kädessä eikä ole oikein toivoa kuolevansa ennen aikojaan. Erentrude hyväksyi tämän ja pyysi, että Rupert ainakin anoisi kuolemansa jälkeen Jumalalta, että Erentrude saisi seurata häntä pian hänen jälkeensä. Tämän Rupert lupasi. Keskusteltuaan pitkään ikuisen elämän ihanuudesta molempien vuodattaessa kyyneleitä he hyvästelivät toisensa viimeisen kerran.

Erentruden toive täyttyi. Eräänä iltana pian Rupertin kuoleman jälkeen, kun Erentrude oli rukoilemassa hartaasti hänen sielunsa puolesta, Rupert ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Tule, rakas sisar, tule valtakuntaan, jonne päästäksesi olet niin kauan kilvoitellut.” Erentrude sairastui heti tämän jälkeen ja kuoli muutaman päivän kuluttua kesäkuun 30. päivänä vuonna 718.

Pyhittäjä-äiti Erentrude Salzburgilaisen reliikit ovat yhä kunnioitettavina Nonnbergin kirkon kryptassa. Pyhän Rupertin perustamien yhteisöjen ympärille alkoi kasvaa asutusta, josta Salzburgin kaupunki vähitellen muodostui.

Pyhä Dinara oli itägeorgialaisen Heretin maakunnan kuningatar 900-luvun alussa. Hän oli palavasti innostunut ortodoksisesta uskosta ja teki työtä kuningaskuntansa armenialaisten asukkaiden käännyttämiseksi Georgian kirkon jäseniksi.

Venäjäksi on säilynyt 1500-luvun alkupuolella tehty kertomus pyhän Dinaran elämästä. Sen keskeinen teema on Dinaran voitokas taistelu Persian kuningasta ja tämän vaatimuksia vastaan. Kertomuksen historiallisuutta on epäilty, mutta se oli keskiajalla suosittu ja lisäsi pyhän Dinaran kunnioittamista Venäjällä.

Rostovin piispa Kiril matkusti kirkon asioissa Kultaiseen ordaan tapaamaan tataarikaani Bergaita, joka oli noussut valtaan vuonna 1257. Kaani otti hänet ystävällisesti vastaan. Kaanin pyynnöstä piispa Kiril kertoi hänelle pyhästä Leonti Rostovilaisesta (23.5.) ja ihmeistä, joita tämän reliikkien äärellä tapahtui Kristuksen nimen kunniaksi. Kuulijoiden joukossa oli kaani Bergain nuori veljenpoika, jonka sydämeen piispan sanat upposivat saaden hänet tuntemaan pakanauskonnon tyhjyyden. Myöhemmin samana vuonna hän oli läsnä, kun piispa Kiril paransi rukouksella kaanin ainoan pojan. Silloin nuorukainen lähti salaa Rostoviin ottaakseen vastaan kristinuskon. Hän asui Rostovissa piispan talossa. Kaani Bergain kuoltua piispa Kiril kastoi hänet antaen hänelle kristillisen nimen Pietari.

Pietari vietti hurskasta ja puhdasta elämää lukien pyhiä kirjoja, rukoillen ja käyden kirkossa. Kirilin jälkeen Rostovin piispaksi tuli pyhä Ignati (28.5.), ja myös hänen aikanaan Pietari asui piispan talossa. Joskus hän huvitteli harrastamalla haukkametsästystä Nerojärven rannalla. Kerran viivyttyään metsällä myöhään yöhön Pietari nukahti. Hänelle ilmestyivät pyhät apostolit Pietari ja Paavali käskien häntä rakentamaan paikalle kirkon heidän kunniakseen. Samana yönä pyhät apostolit ilmestyivät myös piispa Ignatille. Aamulla Pietari kertoi piispalle kokemastaan ilmestyksestä ja osoitti paikan kirkolle. Sen yhteyteen rakennettiin pian myös munkkiluostari.

Pietari pysyi maallikkona, mutta vietti hiljaista ja rukouksen täyttämää elämää. Piispa Ignatin ja ruhtinas Boriksen neuvosta hän solmi avioliiton. Jäätyään vanhoilla päivillään leskeksi hän vihkiytyi munkiksi ja antoi pian sen jälkeen henkensä Herralle noin vuonna 1290. Hänet haudattiin perustamaansa luostariin. Pietarin kunnioitus pyhänä alkoi 1300-luvulla.

Pyhä Gelasios vietti askeettista elämää 1300-luvulla Rimetin luostarissa, joka on yksi vanhimmista erakkoluostareista Romanian Transilvaniassa. Hänen hyveitään muistellaan siellä yhä. Gelasios eli vuoristossa hiljaisuudessa kahdentoista oppilaansa kanssa ennen kuin hänestä tuli luostarin johtaja. Päivisin hän teki työtä oppilaidensa kanssa ja valvoi öisin rukouksessa toimittaen aamun sarastaessa jumalallisen liturgian. Hän osallistui yhteisiin aterioihin vain lauantaisin ja sunnuntaisin; muina päivinä hänelle riitti pyhä ehtoollinen ravinnoksi.

Suuren paaston aikana Gelasios kävi tapaamassa hajallaan asuvia erakkoja ja tuki heitä isällisillä neuvoillaan ja rukouksillaan. Hänen palatessaan luostariin suuret joukot sairaita, riivattuja ja muita ihmisiä oli odottamassa häntä saadakseen Jumalan siunauksen hänen rukoustensa kautta. Eräänä kuivana kesäpäivänä Gelasios sai puhkeamaan lähteen, jonka vettä sairaat yhä hakevat sen parantavien ominaisuuksien takia. Hän nukkui pois 1300-luvulla.

Vuonna 1924 tulva vei mennessään Rimetin luostarin hautausmaalta kilvoittelijoiden luita. Gelasioksen pääkallo jäi kuitenkin nojaamaan luostarin kirkon ikkunaa vasten. Siitä asti sitä on säilytetty pyhäkössä uskovien kunnioitettavana.

Vuonna 1978 löydettiin kirkon kahden maalikerroksen alta vuodelta 1377 peräisin oleva kirjoitus, jossa mainitaan, että Gelasios oli Transilvanian arkkipiispa, tiettävästi seudun ensimmäinen piispa. Seuraavina vuosina löydettiin hänen pyhien reliikkiensä fragmentteja. Niiden kautta tapahtuu ihmeitä niiden keskuudessa, jotka vaeltavat tähän pyhään paikkaan. Pyhiinvaeltajien määrä on kasvanut jatkuvasti, ja monia ihmeitä on tapahtunut. Eräs Maria-niminen nainen Negresti-Oasin kylästä tuli Rimetin luostariin, koska kyyhkynen oli unessa kehottanut häntä menemään sinne, ja parantui täydellisesti epilepsiasta, josta hän oli kärsinyt. Eräs mies Cocoran kylästä oli poikennut ortodoksisesta uskosta ja halvaantunut. Hänet tuotiin luostariin, ja hän parantui, kun pyhän Gelasioksen reliikkien eteen kokoontuneet munkit rukoilivat hartaasti hänen puolestaan. Mies palasi kotiinsa ruumis ja sielu parantuneena.

Kristuksen uusmarttyyri Mikael syntyi 1700-luvun puolivälissä köyhään ateenalaiseen perheeseen. Vanhempiensa köyhyyden tähden hän jäi vaille koulutusta. Vartuttuaan hän alkoi kuljettaa aasin selässä lantaa maaseudulta ateenalaisten puutarhoihin. Ateenassa hän sitten osti maalaisten tarvitsemia tavaroita ja myi niitä maaseudun kylissä. Tällä tavoin hän ansaitsi elantonsa.

Mikael ei ollut vielä täyttänyt 18 vuotta, kun hän kerran palatessaan maaseudulta kohtasi turkkilaisia sotilaita. Nämä alkoivat väittää hänen kuljettavan ruutia vuorilla piileskeleville kreikkalaisille kapinoitsijoille. Ilman minkäänlaisia todisteita he tempasivat hänet mukaansa, pieksivät häntä ja sulkivat hänet vankilaan. Joka päivä turkkilaiset ahdistelivat häntä milloin milläkin tavalla saadakseen hänet kääntymään omaan uskoonsa. He uhkailivat, että jollei hän käänny islamiin, hänet tapetaan.

Eräs Georgios-niminen kristitty onnistui pääsemään vankilaan, missä hän vahvisti Mikaelia uskossa Kristukseen. Hän keskusteli pitkään Mikaelin kanssa ja rohkaisi häntä marttyyrikilvoitukseen. Turkkilaiset painostivat Mikaelia 30 päivää kieltämään uskonsa ja siirtymään islamiin. Mutta kun he tajusivat, ettei hänellä ollut pienintäkään aikomusta totella heitä, he veivät hänet tuomioistuimen eteen. Tuomari alkoi imarrella häntä, lupasi hänelle paljon lahjoja sekä rahaa ja ylellisiä vaatteita, kunhan hän vain kääntyisi islamiin. Muussa tapauksessa häntä odottaisi kuolemanrangaistus.

Mikael pysyi kuitenkin lujana ja vastasi sekä houkutuksiin että uhkauksiin: ”En rupea turkkilaiseksi.” Silloin tuomari vei hänet Joanninan paššan eteen, joka sattui tuolloin olemaan Ateenassa, jotta tämä julistaisi hänelle kuolemantuomion. Hänenkin edessään Mikael pysyi lujana uskossaan. Pašša lupasi, että päästäkseen vapaaksi Mikaelin tarvitsi ainoastaan suullisesti sanoa kääntyvänsä islamiin. Sen jälkeen hän voisi siirtyä toiselle paikkakunnalle ja pysyä kristittynä. Mutta tähänkään nuorukainen ei suostunut vaan toisti lakkaamatta: ”En rupea turkkilaiseksi.” Näillä sanoilla hän vastasi kaikkiin kysymyksiin. Lopulta hänet tuomittiin mestattavaksi.

Oikeudenpalvelijat veivät Mikaelin sidottuna mestauspaikalle. Aina kun vastaan tuli kristittyjä, hän sanoi: ”Veljet, antakaa minulle anteeksi, ja Jumala antakoon teille anteeksi.” Kun hän saapui perille, hän polvistui mestauspölkyn eteen ja pitäen päätään pölkyllä odotti iloiten kuolemaa, jonka hän näki olevan todellista elämää. Ensin pyöveli iski häntä kevyesti, niin että saisi hänet epäröimään viime hetkellä. Mutta hän huusi: ”Lyö minua uskoni tähden!” Tämä toistui uudestaan, jolloin Mikael huusi samat sanat vieläkin kovempaa. Silloin pyöveli suuttui ja käyttäen koko voimaansa iski häneltä pään poikki. Näin nuori Mikael sai osakseen marttyyrikuoleman kesäkuun 30. päivänä vuonna 1770 (tai 1771).

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.