Päivän synaksario

26.6.

Pyhittäjä Anthion (Antianus) eli erakkona Egyptin Thebaisissa. Hän oli uuvuttanut itsensä nuoruudestaan asti ankarassa askeesissa, ja vanhana hän sairastui vakavasti ja sokeutui. Munkkiveljet toivat hänelle ruokaa lohdutukseksi. He kysyivät abba Aiolta, oliko vaarana, että ruoka riistäisi Anthionilta hänen askeesissa ansaitsemansa hyödyn. Abba Aio vastasi: ”Jos hän syö yhdenkään taatelin innokkaasti ja mielellään, Jumala vähentää sen hänen vaivannäöstään, mutta jos hän ottaa sen vastaan vastentahtoisesti ja epäröiden, Jumala säilyttää hänen vaivannäkönsä kokonaisena, koska hän ei ole halunnut sitä. Myös häntä palvelevat veljet saavat palkkansa.” Pyhittäjä Anthion nukkui pois rauhassa, 400-luvun tienoilla.

Pyhä marttyyripiispa Vigilius Trentolainen oli peräisin roomalaisesta suvusta, mutta syntyi Trentossa ja sai koulutuksensa Ateenassa. Vuonna 385 hänet valittiin Trenton piispaksi epätavallisen nuorella iällä. On säilynyt kirje, jonka pyhä Ambrosius Milanolainen kirjoitti Vigiliukselle. Siinä Ambrosius kehottaa häntä vastustamaan kiivaasti koronkiskontaa, paheksumaan kristittyjen avioliittoja pakanoiden kanssa ja harjoittamaan vieraanvaraisuutta varsinkin pyhiinvaeltajia kohtaan.

Trenton hiippakunnan alueella asui vielä tuolloin paljon pakanoita. Piispa Vigilius kulki henkilökohtaisesti heidän luonaan julistamassa evankeliumia. Hänen toimintansa tuloksena suuri osa hänen alueensa pakanoista otti kasteen ja kääntyi kristinuskoon. Kun kolme Vigiliuksen lähetystyöntekijää surmattiin vuonna 395, Vigilius ilmoitti siitä kirjeissään Ambrosiuksen seuraajalle piispa Simplicianukselle ja pyhälle Johannes Krysostomokselle. Hän myös totesi kadehtivansa kyseisten apostolien mainetta ja valitti omaa arvottomuuttaan, jonka takia hän ei ollut päässyt osalliseksi heidän marttyyriudestaan.

Jonkin ajan kuluttua piispa Vigilius sai kuin saikin marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui vuonna 405, kun hän oli saarnamatkalla Rendenan laaksossa. Hän kaatoi siellä Saturnuksen patsaan, jolloin seudun asukkaat kivittivät hänet kuoliaaksi. Pyhän marttyyripiispa Vigilius Trentolaisen reliikkejä säilytetään Trentossa.

Pyhittäjä David, ”maanpäällinen enkeli”, oli kotoisin Mesopotamiasta. Hän luopui jo nuorena kaikista siteistään maailmaan. David päätyi 500-luvun alussa Tessalonikaan, jossa hän meni Pyhien marttyyrien Teodoroksen ja Merkurioksen luostariin. Sitä sanottiin munkkiensa pukeutumisen perusteella myös ”Kaapupäisten luostariksi”.

Opettajanaan ”hyveiden tieteessä” Davidilla oli pyhä Raamattu ja pyhien elämäkerrat. Hän ihaili erityisesti pylvään päällä kilvoitelleita Simeon Pylväskilvoittelijaa, Ihmeellisen vuoren Simeonia, Danielia, Patapiosta ja muita. David tahtoi kaikin voimin jäljitellä heidän elämäntapaansa.

Lopulta David kiipesi luostarikirkon oikealla puolella kasvavaan mantelipuuhun, ja hänestä tuli puussakilvoittelija. Alttiina säänvaihteluille hän oli ”koko maailman katseltavana, enkelien ja ihmisten”.[1] Tuulet riepottelivat häntä, kesällä hän paahtui auringossa, sateet kastelivat hänet ja hän joutui kestämään talven kylmyyden ja lumikuurot. Pylväskilvoittelijat asuivat horjumattomien pylväiden päässä, mutta Davidin asuinsija huojui ja keinui tuulten mukana. Hän oli kuin lintu, joka rukouksillaan ja kiitoksillaan ylisti Jumalaa öin ja päivin.

Pian David sai oppilaita, jotka pyysivät häntä laskeutumaan puusta ja ryhtymään heidän ohjaajakseen. He tarjoutuivat rakentamaan hänelle keljan rauhalliseen paikkaan. David sanoi kuitenkin, että hän laskeutuu puusta vasta kolmen vuoden kuluttua ja vain jos saa siihen merkin Jumalalta. Tuon ajan kuluttua enkeli todella ilmestyi hänelle ja sanoi, että hänen oli aika laskeutua alas mantelipuusta ja vetäytyä yksinäiseen keljaan ennen kuin hänelle annetaan uusi tehtävä.

Davidin oppilaat rakensivat hänelle heti pienen keljamajan. Tessalonikan metropoliitta Doroteos tuli yhdessä pappiensa kanssa seuraamaan Davidin muuttoa. Metropoliitta jopa kiipesi mantelipuuhun syleilemään Davidia. Sen jälkeen Davidin oppilaat laskivat hänet alas. Toimitettiin pyhä liturgia, minkä jälkeen läsnäolijat saattelivat Davidin hymnejä ja kiitosveisuja laulaen hänen uuteen erakkokeljaansa.

Lakkaamattomalla rukouksellaan pyhä kilvoittelija sai suuria armolahjoja. Eräänä yönä kun sotilaat olivat vartiossa kaupungin suojavarustuksilla, he näkivät tulivirran, joka lähti Davidin keljasta. Aamun sarastaessa he riensivät keljan luo ja havaitsivat hämmästyksekseen, että se oli täysin vahingoittumaton ja myös Jumalan mies itse oli hyvässä kunnossa. Sama ihme toistui yhä uudelleen. Eräs kaupunkilainen nimeltä Palladios, joka oli nähnyt tuon ihmeen useita kertoja, alkoi pohtia itsekseen: ”Jos kerran Jumala suo tuollaisen kunnian palvelijoilleen jo maan päällä, millainen kunnia heitä odottaakaan tulevassa ajassa, jolloin heidän kasvonsa loistavat kuin aurinko!” Pohdintojensa lopputuloksena hän lähti munkiksi Egyptiin.

Jumalan kirkkauden näkeminen ja tutkiskelu antoivat Davidille voiman ajaa pois pahoja henkiä. Kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä hän antoi sokeille näön ja paransi kaikenlaisia sairauksia. Koko Tessalonika piti häntä suojelusenkelinään.

Turvaa kaupunki tarvitsikin, koska noihin aikoihin slaavien ja avaarien[2] rosvojoukot tekivät ryöstöretkiä koko Makedonian alueella. He uhkasivat myös Sirmionia, jossa Illyrian maaherra asui. Tämä kirjoitti Tessalonikan uudelle metropoliitalle Aristeidekselle pyytäen tätä lähettämään sopivan miehen keisari Justinianoksen luo esittämään, että maaherran uudeksi hallituspaikaksi määrättäisiin Tessalonika, joka vahvoine muureineen olisi Sirmionia turvallisempi asuinpaikka. Kun arkkipiispa neuvotteli asiasta johtavien virkamiesten ja pappien kanssa, kaikki totesivat yhteen ääneen, että David olisi paras mies edustamaan heitä keisarin edessä. Tämä kieltäytyi ensiksi vedoten korkeaan ikäänsä. Mutta sitten hän muisti enkeliltä saamansa viestin ”toisesta tehtävästä” ja suostui. Samalla hän ennusti, että hän tulisi kuolemaan paluumatkalla vain vähän matkan päässä keljamajastaan.

Kun pyhä David tuli ulos keljastaan, ihmiset kumarsivat häntä nähdessään hänen vaikuttavan hahmonsa. Hänen hiuksensa ja partansa ulottuivat jalkoihin asti ja hänen ulkomuotonsa toi mieleen patriarkka Abrahamin. David lähti Konstantinopoliin kahden oppilaansa kanssa. Keisari ei ollut paikalla hänen saapuessaan, mutta keisarinna Teodora otti hänet vastaan ja pyysi häntä rukoilemaan valtakunnan ja sen pääkaupungin puolesta. Keisarin palattua Teodora sanoi hänelle: ”Jumala on meille armollinen, kun on lähettänyt tänne enkelinsä, joka saapui luoksemme Tessalonikasta. Minusta tuntui kuin olisin tavannut itsensä Abrahamin!”

Keisari kutsui senaatin koolle kuulemaan, mitä asiaa Davidilla oli. Saavuttuaan paikalle David poimi pari hehkuvaa hiiltä paljaaseen käteensä, pani niiden päälle suitsuketta ja suitsutti keisaria ja senaattia kaikessa rauhassa pitkän aikaa. Erikoinen menettely teki keisariin vaikutuksen, ja hän suostui Davidin välittämään pyyntöön siirtää Illyrian maaherra Sirmionista Tessalonikaan. Tämä tapahtui vuonna 535.

Viivyttyään jonkin aikaa Konstantinopolissa David lähti paluumatkalle. Kun laiva lähestyi Tessalonikan majakkaa paikalla, josta hänen luostarinsa jo näkyi, hän sanoi oppilailleen, että hänen hetkensä oli nyt koittanut. Hän suuteli heitä kaikkia ja lausuttuaan vielä viimeisen rukouksensa antoi sielunsa Jumalan haltuun. Vaikka tuuli navakasti, laiva pysähtyi. Ilman täytti suitsukkeen tuoksu, ja kuului enkelten laulua. Sen vaiettua laiva jatkoi matkaa. Metropoliitta ja koko kansa olivat rannalla toivottamassa pyhää tervetulleeksi. Hänet haudattiin omaan luostariinsa, niin kuin hän oli itse toivonut.

150 vuotta myöhemmin luostarin silloinen igumeni tahtoi varastaa itselleen pienen palan pyhän Davidin reliikistä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä ruumista peittävä paasi hajosi pirstaleiksi. 30 vuoden kuluttua tästä yrityksestä seuraava igumeni onnistui avaamaan haudan ja löysi sieltä pyhän Davidin turmeltumattoman ruumiin. Jo monien vuosisatojen ajan näiden kunnioitettujen reliikkien voimasta on tapahtunut ihmeitä. Latinalaisen miehityksen aikana vuonna 1222 ne ryöstettiin ja vietiin Pavian kaupunkiin Italiaan. Roomalaiskatolinen kirkko palautti ne takaisin Tessalonikaan vuonna 1978.


[1] 1. Kor. 4:9.

[2] Kaukasialainen kansa Dagestanin alueelta. 1200-luvulla he kääntyivät islamiin ja osa heistä turkkilaistui.

Pyhä Johannes oli kotoisin Gothian Parthenitaista, joka sijaitsee Krimin niemimaan eteläosassa. Hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle jo lapsena. Kun Johannes palasi kotiin kolme vuotta kestäneeltä Pyhän maan ja Jerusalemin pyhiinvaellukseltaan, hänen maanmiehensä valitsivat hänet Gothian piispaksi. Heidän edellinen piispansa oli keisari Konstantinos Kopronymoksen suosiman kuvainraastajien harhaopin kannattaja, joka sai vuonna 761 keisarilta palkkiokseen siirron suurempaan hiippakuntaan Traakian Herakleiaan.

Johannes ei tahtonut olla missään tekemisissä harhaoppisten kuvainraastajien kanssa ja matkusti Georgiaan saamaan vihkimyksensä Iberian (Georgian) metropoliitalta. Kotiin palattuaan hän alkoi julistaa oikeata uskoa niin opetuksillaan kuin teoillaankin.

Johanneksen diakoni Longinos oli lähtenyt Jerusalemiin saamaan tukea ortodoksisen näkemyksen puolustamiseksi ikonoklasteja vastaan. Hänen lähdettyään kotimatkalle joukko muslimeja otti hänet kiinni ripustaakseen hänet roikkumaan ristille. Mutta kun hän alkoi huutaa avukseen piispansa Johanneksen nimeä, nämä näkivät hänen ilmestyvän ja pelästyneinä päästivät Longinoksen vapaaksi.

Ikonoklasmia puolustaneen keisari Leo IV:n kuoltua piispa Johannes meni Konstantinopoliin. Siellä hän esitteli patriarkka Paavali IV:lle ja leskikeisarinna Irenelle Jerusalemin patriarkan osoittamat Raamatun ja pyhien isien kirjoitusten sitaatit, joita ikoneiden kunnioittajat käyttivät perusteluissaan. Hän taivutti heidät hyväksymään ikonien kunnioittamisen ja kutsumaan nopeasti koolle kirkolliskokouksen vuonna 787. Hän itse palasi Gothiaan.

Jonkin ajan kuluttua kasaarien ruhtinas nousi vastustamaan Bysantin valtaa, ja hänen joukkonsa tuhosivat Gothiaa. Suuret määrät kristittyjä tapettiin julmasti. Piispa Johannes yritti järjestää vastarintaa, mutta hänetkin heitettiin vankilaan. Hän onnistui pakenemaan Pontoksen Amastriksen kaupunkiin, missä hän eli rukoillen ja hyviä töitä tehden neljä vuotta. Kerran kun hän oli toimittamassa aamupalvelusta, hän ojensi kätensä taivasta kohti, jolloin hänen ruumiinsa kohosi maasta ja pysyi ilmassa aina kolmanteen hetkeen (noin klo 9) saakka. Kun hänen seuralaisensa kysyivät syytä tällaiseen ihmeelliseen rukoukseen, hän vastasi, että juuri tuolla hetkellä hänen opetuslapsensa olivat olleet kuulusteltavina kasaarien edessä ja vapautuneet. Pyhän Hengen armon voimalla Johannes teki paljon muitakin ihmeitä ja pystyi myös ohjaamaan hengellisiä lapsiaan tunnistamalla heidän salaiset ajatuksensa.

Kun Johannes kuuli kasaarien johtajan kuolemasta, hän sanoi: ”Neljänkymmenen päivän kuluttua myös minä lähden tästä maailmasta, ja vainoojani kanssa joudumme yhdessä Kristuksen tuomioistuimen eteen.” Viimeisinä elinpäivinään Johannes opetti jatkuvasti laumalleen, mitä kristitty tarvitsee pelastuakseen. Neljäntenäkymmenentenä päivänä hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui vuoden 800 tienoilla.

Johanneksen oman ennustuksen mukaan satamaan saapui seuraavana päivänä laiva, ja Amastriksen piispa Georgios (21.2.) yhdessä koko kansan kanssa tuli nostamaan hänen ruumiinsa laivaan. Kun ruumis saapui Johanneksen kotimaahan, se sijoitettiin hänen itsensä perustamaan Pyhien apostolien luostariin. Siellä hänen huolenpitonsa kristityistä näkyi monissa ihmeissä, joita hänen kauttaan tapahtui hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhän lapsimarttyyri Pelagiuksen (Pelayon) nimi tunnetaan yhä Espanjassa, missä monia kirkkoja on omistettu hänen nimelleen. Hänen elinaikanaan Cordobaa hallitsi umaijadisuvun vaaleahiuksinen nuorukainen ᶜAbd al-Rahman III (891–961), jonka äiti oli frankki. ᶜAbd al-Rahman nousi Cordoban emiiriksi vuonna 912 ja kalifiksi 929.

Muslimit olivat vanginneet Pelagiuksen sedän, joka oli piispa, ja saadakseen tämän vapaaksi kristityt joutuivat antamaan kymmenvuotiaan Pelagiuksen maurien panttivangiksi. Kului kolme vuotta, eikä häntä saatu lunastettua vapaaksi. Pelagiuksesta kehittyi komea, henkevä nuorukainen, jota toisten vankien seura ei ollut turmellut. ᶜAbd al-Rahman kiinnitti huomionsa kauniiseen poikaan ja tarjosi hänelle vapauden, hevosia, kauniita vaatteita, rahaa ja kunniaa, jos hän luopuisi kristinuskosta ja tunnustaisi profeetta Muhammadin. Pelagius pysyi lujana. ”Tuollainen ei merkitse minulle mitään”, hän sanoi. ”Minä olen kristitty.”

Kun lupauksista ja uhkauksista ei ollut apua, lopulta hänet tuomittiin kuolemaan vuonna 925. Teloituksen tavasta ei ole varmuutta, mutta kristityt ottivat pyhän lapsimarttyyri Pelagiuksen ruumiin talteen. Reliikkejä säilytettiin Cordobassa vuoteen 967, jonka jälkeen ne siirrettiin Leóniin ja vuonna 985 Oviedoon.

Hurskas perimätieto liittää monet ihmeitä tekevät Jumalansynnyttäjän ikonit evankelista Luukkaaseen. Näin on myös tihvinäläisen ikonin kohdalla. Kerrotaan, että evankelista Luukas maalasi sen Neitsyt Marian vielä eläessä ja lähetti ikonin sekä kirjoittamansa Evankeliumin ja Apostolien tekojen kirjan lahjaksi Antiokian hallitsijalle Teofilokselle. 400-luvulla ikoni päätyi Konstantinopoliin, jossa sitä varten rakennettiin kuuluisa Blakhernan kirkko.

Ikonin venäläinen historia alkaa vuodesta 1383, jolloin ikoni tarinan mukaan katosi Konstantinopolista ja ilmestyi tavallisille kalastajille Laatokalla lähellä Staraja Ladogan kaupunkia. Se liikkui ilmassa vedenpinnan yläpuolella. Hämmästyneet kalastajat seurasivat katseellaan sen kulkua, kunnes se hävisi näkyvistä. Tämän jälkeen ikoni näyttäytyi muutaman kerran rannikolla, mutta ei viipynyt missään pitkään, vaan katosi aina tietymättömiin. Konstantinopolin patriarkka sai kuulla ihmeellisestä ikonista novgorodilaisilta kauppiailta ja vahvisti, että kyseessä oli sama ikoni, joka oli vähän aiemmin kadonnut Konstantinopolista Blakhernan kirkosta.

Kertomuksen mukaan ikoni ilmestyi lopulta Tihvinäjoen rannalle. Kansan kokoonnuttua rukoilemaan ikoni laskeutui maahan, ja monet sairaat paranivat. Paikalle ryhdyttiin viivyttelemättä rakentamaan kirkkoa ikonia varten. Jo samana päivänä saatiin valmiiksi kolme hirsikertaa. Yöksi asetettiin vartijat, jotka kuitenkin nukahtivat hetkeksi. Havahduttuaan hereille he huomasivat ihmeekseen, että niin ikoni kuin aloitettu hirsisalvos olivat kadonneet jäljettömiin. Edes sahanpurua ja lastuja ei ollut jäänyt todistamaan päivällä tehdystä työstä. Väkeä kokoontui paikalle päivittelemään menetystä. Pian ikonia ryhdyttiin etsimään, ja kaikkien ihmeeksi se löytyi joen toiselta rannalta. Myös aloitettu hirsisalvos ja valmiiksi veistetyt hirret olivat käsittämättömällä tavalla siirtyneet sinne. Näin ikoni itse valitsi lopullisen sijoituspaikkansa.

Seitsemän vuoden kuluttua ensimmäinen kirkko paloi, mutta ikoni löytyi vahingoittumattomana sammalikosta. Kirkko paloi vuosien saatossa kaikkiaan kolme kertaa, mutta aina ikoni säästyi. Sen kautta tapahtuneiden ihmeiden maine kantautui lopulta Moskovaan asti. Suuriruhtinas Vasili III (1479−1533) antoi vuonna 1507 määräyksen rakennuttaa ikonin sijoituspaikaksi Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kivikirkko. Tuohon aikaan ikonia alettiin kutsua ”tihvinäläiseksi”. Tsaari Iivana IV Julman (1530−1584) käskystä kirkon yhteyteen perustettiin vuonna 1560 munkkiluostari, jonka suurin aarre ikoni oli.

Vuosina 1613−1614 ruotsalaiset sotajoukot piirittivät luostaria moneen otteeseen yrittäen tuhota sen, mutta Jumalanäiti itse suojeli luostariaan. Sen muurien sisään linnoittautuneet munkit ja pieni sotajoukko torjuivat onnistuneesti suurilukuisemman vihollisen hyökkäykset. Taistelun ratkaisevina hetkinä ruotsalaiset näkivät milloin Moskovan suunnasta lähestyvän venäläisen sotajoukon, milloin jonkin taivaallisen ilmestyksen ja kääntyivät odottamatta pakoon. Sodan päätyttyä Jumalansynnyttäjän tihvinäläisestä ikonista maalattiin kopio, jonka edessä vuonna 1617 solmittiin Ruotsin ja Venäjän välillä Stolbovan rauha. Rauhansolmimisen jälkeen ikonin kopio vietiin ensin Moskovaan, mutta sijoitettiin lopulta novgorodilaisten pyynnöstä Pyhän Sofian katedraaliin Novgorodiin.

Lokakuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1924 Tihvinän luostari suljettiin. Ihmeitä tekevä ikoni siirrettiin pieneen kirkkoon, joka sai vielä toimia luostarin tiloissa. Toisen maailmansodan aikana saksalaiset miehittivät Tihvinän. Joutuessaan vetäytymään he veivät ikonin ensin Pihkovaan ja sieltä edelleen Riikaan. Siellä ikonin sai haltuunsa Riian arkkipiispa Johannes Garklavs, joka vei sen Yhdysvaltoihin vuonna 1949. Ikoni oli Chicagossa, kunnes se vuonna 2004 palautettiin Venäjälle jälleenrakennettuun Tihvinän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostariin.

Jumalanäidin Tihvinäläisestä ikonista on vuosisatojen saatossa tehty lukemattomia kopioita. Sitä on kunnioitettu erityisesti Pohjois-Venäjällä ja Karjalassa.

Pyhä Dionisi vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1300-luvun alkupuolella, mutta vetäytyi jonkin ajan kuluttua pohjoiseen Volgan varrelle muutaman kilometrin päähän Nižni Novgorodista. Hän asettui paikkaan, joka muistutti Kiovan luolaluostaria, ja kilvoitteli kaivamassaan luolassa. Hän oli nöyrä ja harkitsevainen, täynnä rakkautta ihmisiin, hyvin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin ja kuulu askeesistaan. Kun hänen ympärilleen alkoi kerääntyä hiljaisuuden etsijöitä, hän joutui muuttamaan erakkolansa luolaluostariksi, jonka kirkko pyhitettiin Kristuksen taivaaseen astumiselle. Dionisin oppilaita olivat mm. pyhittäjä Eufimi Suzdalilainen (1.4.) ja Makari Želtovodilainen (25.7.). Hän myös vaikutti uusien luostareiden syntymiseen Nižni Novgorodin ja Suzdalin alueella lähettämällä kaksitoista oppilastaan valistamaan kansaa ja perustamaan luostareita.

Vuonna 1371 Dionisi vihki nunnaksi ruhtinatar Anastasian, Nižni Novgorodin ruhtinas Andrein lesken, joka luopui omaisuudestaan ja vetäytyi luostariin, jonka oli itse aiemmin perustanut Volgan varrelle. Hänen esimerkkiään seurasivat monet ylimysnaiset, sekä neitseet että lesket.

Dionisilla oli läheiset suhteet niin ruhtinaisiin kuin Venäjän metropoliittoihin. Moskovan metropoliitta pyhä Aleksi (12.2.) vieraili Kultaisen ordan matkoillaan usein Dionisin luona Nižni Novgorodissa. Hän myös korotti Dionisin arkkimandriitaksi ja vuonna 1374 vihki hänet Suzdalin ja Nižni Novgorodin piispaksi.

Pyhän Aleksin kuoltua (1378) pyhittäjä Sergei Radonežilainen suositteli suuriruhtinas Dimitri Donskoille Dionisin valitsemista metropoliitaksi. Tämä kuitenkin halusi asettaa metropoliitaksi oman suosikkinsa arkkimandriitta Mihail Mitjain, vieläpä kanonien vastaisesti ilman Konstantinopolin patriarkan suostumusta. Mihail joutui kuitenkin matkustamaan Konstantinopoliin, mutta kuoli matkalla.

Jonkin ajan kuluttua myös Dionisi lähti tapaamaan patriarkkaa kirkon asioissa. Hän oleskeli Konstantinopolissa yli vuoden, mutta ei pyytänyt itselleen metropoliitan virkaa. Hänen Raamatun tuntemuksensa ja askeettinen elämäntapansa tekivät suuren vaikutuksen kreikkalaisiin piispoihin, ja patriarkka Nilus (1379−1388) korotti hänet arkkipiispaksi.

Dionisi palasi Venäjälle loppuvuodesta 1381 mukanaan kaksi tarkkaa kopiota Jumalanäidin Odigitria-ikonista, kappale eläväksitekevää ristinpuuta sekä pyhäinjäännöksiä. Tämän jälkeen hän oleskeli jonkin aikaa Pihkovassa ja Novgorodissa, jossa hän taisteli strigolnikkien[1] harhaoppia vastaan ja järjesteli luostareiden elämää.

Pyhä Dionisi tuki laillista metropoliittaa pyhää Kipriania (16.9.), joka oli joutunut suuriruhtinaan epäsuosioon, ja teki toisen matkan Konstantinopoliin. Paluumatkalla hän poikkesi Kiovaan, jossa ruhtinas Vladimir Olgerdinpoika vangitutti hänet kostoksi siitä, että metropoliitta Kiprian oli karkotettu Moskovasta. Luolakeljaan teljettynä Dionisi vietti aikansa rukouksessa, kunnes hän antoi henkensä Herralle lokakuun 15. päivänä vuonna 1385. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin, jossa hän oli aloittanut kilvoittelunsa.


[1] Strigolnikit olivat Pihkovasta alkaneen venäläisen harhaopin kannattajia, jotka kielsivät pappeuden sekä ehtoollisen, katumuksen ja kasteen sakramentit. He vaativat maallikoille saarnaoikeutta ja keskittyivät sosiaalisiin teemoihin.

Pyhä David oli kotoisin Vähän-Aasian Aivalista. Hän kilvoitteli Pyhän Annan skiitassa Athosvuorella 1800-luvun alkuvuosina. Huomattuaan, että ukonilma oli tuhonnut Athosvuoren huipulla sijaitsevan Kristuksen kirkastumisen kirkon, munkki David lähti Smyrnaan keräämään varoja sen uudelleen rakentamiseksi. Samalla hän tahtoi uudistaa myös vähän alempana vuorenrinteellä sijaitsevan luhistumaisillaan olevan pienen Jumalanäidin kirkon. Saatuaan monin vaivoin kokoon tarvittavat varat hän palasi Athokselle ja huolehti molempien kirkkojen kunnostamisesta. Kummankin yhteyteen hän rakensi myös pienen vesisäiliön, niin että vuorelle kiipeäville oli tarjolla vilvoittavaa vettä.

Jostain syystä tämä uhrautuva ponnistelu kirkkojen kaunistamiseksi herätti Davidissa niin syvän rakkauden Kristukseen, että hänessä syttyi kaipaus saada uhrata elämänsä Hänen tähtensä. Tässä tarkoituksessa hän matkusti Magnesiaan ja alkoi siellä keskustella uskonasioista turkkilaisten kanssa. Kun he havaitsivat hänen puolustavan kristinuskoa, he löivät häntä päähän piiskoilla ja ajoivat hänet tiehensä. David palasi Athosvuorelle, jossa hänen rippi-isänsä yritti turhaan rauhoittaa hänen intoaan saada kärsiä marttyyrikuolema. Athoksen keskuksessa Karieksessa vierailulla ollut Kristopoliksen piispa antoi kuitenkin palavasieluiselle Davidille siunauksen marttyyrikuolemaan.

David lähti Tessalonikaan, jossa hän kuuli kaupunkia ravistelevasta skandaalista: eräs Athoksen munkki oli mennyt pois tolaltaan ja kääntynyt islamiin ottaen vastaan ympärileikkauksen. David meni munkin luokse ja kehotti hartaasti tätä katumaan. Kun tämä tuli turkkilaisten tietoon, David pidätettiin heti ja tuomittiin välittömästi kuolemaan. Hänet hirtettiin kesäkuun 26. päivänä 1813. Pyhän Davidin rohkeus auttoi kristittyjä toipumaan siitä ahdistuksesta ja surusta, jonka uskonsa kieltänyt munkki oli heille aiheuttanut.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.