Pyhien palkattaparantajien Kyyroksen ja Johanneksen (31.1.) kunniakkaan marttyyrikuoleman jälkeen, kun keisari Diocletianuksen (284–305) vainot jatkuivat, hurskaat kristityt piilottivat heidän jäännöksensä Aleksandrian Pyhän Markuksen kirkkoon, koska pelkäsivät pakanoiden häpäisevän ne.

Reilu vuosisata myöhemmin Aleksandrian uusi arkkipiispa Kyrillos (9.6.) rukoili vuonna 412 Jumalaa osoittamaan hänelle, miten taistella epäjumalia palvelevien kulttien jäänteitä vastaan. Erityisen hyvävoimainen oli parantaja Isiksen kultti Menuthiksessa lähellä Canopusta (nyk. Abu Qir). Hänelle ilmestyi enkeli, joka käski hänen siirtää pyhien marttyyrien reliikit Pyhien evankelistojen kirkkoon. Edellinen arkkipiispa Teofilos oli rakennuttanut sen muinaisen temppelin lähelle. Arkkipiispa Kyrillos kutsui koolle papiston ja kansan, ja kerrottuaan heille näystään hän lähti johtamaan ristisaattoa, jota seurasi valtava määrä aleksandrialaisia.

Saavuttuaan Pyhän Markuksen kirkkoon he avasivat hautakammiot ja löysivät pyhien marttyyrien maatumattomat reliikit, jotka olivat täynnä Pyhän Hengen armoa. He lähtivät reliikkien kanssa ristisaatossa kynttilöitä kantaen ja suitsutuksen tuoksuessa Menuthista kohden kansan laulaessa hymnejä. Heti alkoi tapahtua ihmeitä: sairaita parani, riivattuja vapautui, sokeat saivat näkönsä ja rammat kävelivät, aivan kuin Kristuksen eläessä maan päällä. Kun reliikit sijoitettiin Pyhien evankelistojen kirkkoon, Isiksen temppelissä asuva demoni pakeni ja pakanakultin papit nähdessään tapahtumat heittäytyivät arkkipiispan jalkoihin ja pyysivät saada kasteen.

Hylätty pakanatemppeli vajosi aikanaan hiekkaan, kun taas pyhien marttyyrien pyhäkkö houkutteli kasvavia ihmisjoukkoja kaikkialta keisarikunnasta. Sairaita virtasi hakemaan pyhiltä apua. Kirkon ympärille rakennettiin majataloja pyhiinvaeltajia varten, mutta sairaat viettivät yönsä pyhien hautakammioiden lähellä suudellen niitä hartaasti, voidellen itseään pyhäkön lampukoiden öljyllä ja juoden vettä lähteestä kirkon ulkopuolella. Lukemattomia ihmeitä tapahtui pyhien marttyyrien välityksellä. Usein tapahtui, että he ilmestyivät pyhäkössä nukkuville sairaille unessa ja paljastivat heille keinon, jolla he parantuisivat.

Islamilaisena aikana tämä sairaiden pyhiinvaellusliike alkoi hiipua. Pyhiinvaeltajista on kertomuksia 800-luvulle asti. Sittemmin reliikit, tai ainakin osa niistä, siirrettiin ensin Konstantinopoliin ja sitten Roomaan. Pyhistä palkattaparantajista Kyyroksesta ja Johanneksesta kerrotaan myös heidän muistopäivänsä 31.1. yhteydessä.

Pyhä Paavali oli kotoisin Korintista ja vaikutti 600-luvulla. Opiskeltuaan lääkäriksi hän meni luostariin. Siellä haureuden henki alkoi ahdistaa häntä ankarasti, mutta Jumalan avulla hän karkotti sen paastolla, rukouksella ja ristinmerkillä.

Paavalin voittoisasta kilvoittelusta ärsyyntynyt paha henki istutti erään huonomaineisen naisen mieleen ajatuksen syyttää vastasyntyneen lapsensa isäksi munkki Paavalia. Naisen syytökset kuultuaan kaupungin harhaoppiset, jotka vastustivat luostarielämää, tulivat heti paikalle. He työnsivät lapsen munkki Paavalin syliin ja kuljettivat häntä pilkaten ympäri kaupunkia. He kehottivat vastaantulijoita sylkemään häntä ja kiroamaan koko munkkilaisuuden. Pyhä Paavali rukoili palavasti Jumalaa ja sanoi syyttäjilleen: ”Antakaa lapsen kertoa teille, kuka hänen isänsä on!” Silloin lapsi kohotti pienen kätensä ja osoittaen erästä seppää väkijoukossa sanoi: ”Tuo mies on minun isäni!” Näin pyhän miehen syyttäjät joutuivat häpeään ja katuivat.

Myöhemmin Jumala antoi pyhälle Paavalille niin suuren parantavan voiman, että sairaat parantuivat heti, kun hän pani kätensä heidän päälleen. Pyhä Paavali eli pitkän elämän. Hän nukkui kuolonuneen 600-luvun lopulla.

Pyhä Paavali I tuli Rooman paaviksi nuoremman veljensä Stefanuksen (752–757) jälkeen. He olivat käyneet yhdessä lateraanikoulua, heidät vihittiin samaan aikaan diakoneiksi, ja Paavali hoiti Stefanusta tämän sairauden aikana ja tultuaan paaviksi vuonna 757 jatkoi hänen linjaansa.

Aikalaiset ihailivat Paavalin ystävällisyyttä, laupeutta ja jalomielisyyttä. Hän oli aina valmis auttamaan hädässä olevia eikä koskaan vastannut pahaan pahalla. Hän kävi katsomassa sairaita ja vankeja ja maksoi köyhien velkoja. Paavalin kymmenvuotinen paavius oli poliittisessa mielessä suhteellisen rauhallista aikaa. Hän piti yllä hyviä suhteita Italian kuninkaan Pippinin (751–768) kanssa, jonka hallintotapa oli ankara, ja jatkuva diplomatia oli tarpeen.

Roomassa Paavali siirsi monien pyhien reliikit barbaarien tuhoamista tai muuten luhistuneista katakombeista kaupungin kirkkoihin. Hän rakennutti tai jälleenrakennutti pyhien Pietarin ja Paavalin kirkot, ja Pietarinkirkkoon hän vihki kappelin Jumalansynnyttäjälle. Paavin palatsista hän teki luostarin ottamalla sinne kreikkalaisia munkkeja, jotka olivat paenneet ikonoklastisia vainoja. Hän jälleenrakennutti heitä varten palatsin viereen kirkon, joka tunnetaan nimellä San Silvestro in Capite. Siellä alettiin säilyttää pyhän Johannes Edelläkävijän päätä, jonka munkit olivat tuoneet mukanaan idästä.

Kesällä 767 pyhä paavi Paavali I sairastui kovaan kuumeeseen. Hän menehtyi 28. kesäkuuta ollessaan Pyhän Paavalin basilikassa muurien ulkopuolella.

Sergios Magistros oli kotoisin Mustanmeren rannikolta, Amastriksen läheltä Niketiasta. Hän oli ylhäistä sukua ja menestyi hyvin opinnoissaan. Keisari Teofiloksen puoliso keisarinna Teodora (11.2.) oli hänen sukulaisensa, ja Sergios kohosi nopeasti korkeaan asemaan niin valtion hallinnossa kuin armeijassa. Vaikka keisari vastusti ikonien kunnioittamista, Sergios pysyi uskollisena ortodoksiselle uskolle ja koetti kaikin tavoin vaikuttaa ikonien kunnioituksen palauttamiseen. Hän suojeli vainottuja ikonien kunnioittajia Teofiloksen järjestämien vainojen aikana.

Teofiloksen kuoltua Sergios käytti kaiken vaikutusvaltansa vahvistaakseen leskikeisarinna Teodoran päätöstä kutsua kokoon yleinen kirkolliskokous ikonien kunnioituksen palauttamiseksi. Se kokoontui Konstantinopolissa vuonna 824.

Sittemmin keisari Mikaelin aikana (842–867) Sergios nimitettiin vastoin tahtoaan Kreetalle suuntautuvan sotaretken päälliköksi. Saarelle saavuttuaan vuonna 866 hän kuitenkin pian sairastui ja kuoli. Hänet haudattiin siellä luostariin, jota alettiin sittemmin kutsua hänen mukaansa Magistroksen luostariksi. Myöhemmin hänen jäännöksensä siirrettiin takaisin Vähään-Aasiaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jonka hän oli aikoinaan rakennuttanut Nikomedeian lahden rannalle. Luostaria alettiin sen jälkeen kutsua hänen kotipaikastaan johdetulla nimellä Niketialaisen (Niketiatou) luostariksi.

Pyhittäjä Ksenofont oli Varlaam Hutynilaisen (6.11.) oppilas. Varlaamin kuoltua ja hänen ensimmäisten seuraajiensa vetäydyttyä igumenin tehtävistä Ksenofont toimi jonkin aikaa Hutynin luostarin johtajana. Hiljaista elämää kaivaten hän siirtyi Robeikajoen varrelle Novgorodin lähistölle ja perusti sinne Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän nukkui autuaaseen kuolonuneen vuonna 1262.

Pyhittäjien Sergei ja Herman Valamolaisten elämäkerta ei ole säilynyt tai sitä ei koskaan edes kirjoitettu, mikä on luonut otollisen maaperän myöhäsyntyisille tarinoille ja legendoille. Tällaisen 1800-luvulla syntyneen kertomuksen mukaan kreikkalainen Sergei saapui 1100-luvulla (tai jopa 900-luvulla) Karjalaan julistamaan evankeliumia ja asettui Valamon saarelle, jossa hän vietti ankaran askeettista elämää. Hän sai seurakseen venäläisen Hermanin. Sotien jälkeisessä Suomessa Hermanin on usein arveltu olleen karjalainen. Itse asiassa pyhittäjistä ei kuitenkaan tiedetä juuri muuta kuin heidän oletetun hautansa sijainti.

Historiallisten lähteiden[1] valossa Valamon perustaminen ajoittuu todennäköisesti 1300- ja 1400-lukujen vaihteeseen. Tällöin Valamoon saapui Suuresta Novgorodista kaksi munkkia, Jefrem ja Sergei. He asettuivat ensin pienelle korkealle saarelle (todennäköisesti Pyhityssaarelle), jossa oli asumukseksi sopiva kallioluola, ja rakensivat sinne Kristuksen kirkastumisen kirkon. Pian Jefrem kuitenkin lähti Valamosta Ilmajärvelle (ven. Ilmen) perustaakseen sinne luostarin.[2]

Tämän jälkeen Sergei matkusti Novgorodiin kertoakseen arkkipiispa Johannekselle (1388−1415) luostariyhteisön syntymisestä Valamoon ja saadakseen kasvavalle veljestölle luvan siirtyä Valamon pääsaarelle, jota asuttivat pakanalliset karjalaiset. Arkkipiispan käskystä hallitusmies sotilaineen karkotti pakanat pääsaarelta. Sergei valitsi luostarille suurenmoisen kauniin paikan korkealta kalliolta, jonka alapuolella oli suuri suojaisa satama veneitä varten. Valamon luostari sai virallisen aseman vuosina 1407−1415. Uudelle paikalle rakennettiin Kristuksen kirkastumisen pääkirkko sekä Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko, jossa oli veljestön ruokasali. Luostari ympäröitiin kaikilta neljältä suunnalta muurilla.

Pyhittäjä Sergei laati luostarille säännöt. Veljestö kasvoi, kunnes joukko munkkeja nousi Sergeitä vastaan. Silloin hän vetäytyi yksinäisyyteen saaren toiselle puolelle ja kilvoitteli siellä jäljitellen Johannes Kastajan ja profeetta Elian elämää erämaassa ja keskustellen lakkaamattomassa rukouksessa Jumalan kanssa. Myöhemmin hän siirtyi Valamosta Novgorodiin Pyhän Johannes Teologin luostariin, jossa hän eli hiljaisuudessa jäljentäen kirjoja uskovien hyödyksi ja odottaen kaipaamaansa siirtymistä taivaallisiin asuntoihin. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä Sergei antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänet haudattiin luostarikirkon seinän viereen.

Sergein jälkeen Valamon luostarin igumeniksi tuli pyhittäjä Herman, joka oli vihitty pappismunkiksi ja oli hoitanut luostarin asioita yhdessä pyhittäjä Sergein kanssa. Hän paimensi hyvin hänelle uskottua laumaa ja siirtyi harmaapäisenä vanhuksena Herransa luo. Hänet haudattiin Valamoon.

Noin sadan vuoden kuluttua luostarissa syttyi tulipalo, jossa tuhoutuivat molemmat kirkot ja koko luostari. Vain kirkon alle haudatut pyhittäjä Hermanin jäännökset säilyivät vahingoittumattomina. Tulipalon jälkeen pyhittäjä Hermanin reliikit asetettiin pääkirkkoon kaikkien kumarrettavaksi. Siellä ne olivat noin 40 vuotta, kunnes pyhittäjä Sergein reliikit tuotiin Novgorodista (1542−1551) ja molemmat yhdessä haudattiin pääkirkon alttarin taakse lähelle uhripöytää. Pyhittäjä Sergein reliikkien siirron myötä alkoi Sergei ja Herman Valamolaisten kunnioitus paikallisina pyhinä Karjalan alueella. Virallisesti heidät liitettiin kirkkokalenteriin pyhien joukkoon vasta vuonna 1819.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.