Aleksandrian kuuluisa katekeettinen koulu oli kristillisen elämän ja ajattelun korkeakoulu. Sen maineikkain johtaja Origenes (k. 254) ei ainoastaan opettanut tieteitä vaan myös teroitti oppilaidensa mieliin kristillisen täydellisyyden ylevimpiä periaatteita. Monet koulun opiskelijoista kärsivät marttyyrikuoleman keisari Septimius Severuksen (193–211) hallituskaudella.

Kun keisari aloitti kristittyjen vainon, Origenes rohkaisi oppilaitaan antautumaan marttyyrikilvoitukseen ja vaaraa halveksien meni itse heidän tuekseen niin vankilaan kuin tuomioistuimeenkin. Ensimmäinen näistä oppilaista oli Plutarkhos, jonka veljestä Heraklasista tuli myöhemmin Aleksandrian piispa. He olivat kääntyneet kristinuskoon Origeneen luentojen ansiosta. Origenes saattoi hänet teloituspaikalle ja oli vähällä joutua kansanjoukon lynkkaamaksi, koska hänen katsottiin olevan vastuussa Plutarkhoksen kuolemasta.

Seuraava uhri oli Serenos, joka poltettiin kuoliaaksi. Sitten mestattiin monien kidutusten jälkeen Herakleides, joka oli vielä katekumeeni, sekä vastakääntynyt Heron sekä toinen Serenos-niminen marttyyri.

Origeneen naispuolisista oppilaista kolme kuoli marttyyreina. Nuori katekumeenineito nimeltään Herais kastettiin tulella, kuten Origenes asian ilmaisi.

Näistä pyhistä marttyyreista tunnetuin oli kuitenkin kaunis ja siveä Potamiaine, joka tuomittiin kuolemaan tulessa yhdessä äitinsä Marcellan kanssa. Potamiainelle yritettiin tarjota vapautta siveyden menetyksen hinnalla, sillä hän oli nuori, sivistynyt ja kaunis, mutta hän torjui ehdotuksen jyrkästi. Hänet tuomittiin heitettäväksi alastomana kiehuvaan tervaan. Potamiaine pyysi tuomarilta, ettei hänen tarvitsisi esiintyä alastomana ja että hänet surmattaisiin mahdollisimman hitaasti, jotta kaikki näkisivät, kuinka paljon kärsivällisyyttä Jeesus Kristus, jota he eivät tunne, suo Häneen uskoville. Tuomari suostui ja käski Basileides-nimisen vartijan saattaa Potamiaine teloituspaikalle.

Sotilas nimeltä Basileides vei hänet kidutettavaksi. Basileides osoitti neitoa kohtaan sääliä ja piti loitolla pakanat, jotka tätä matkan varrella herjasivat. Marttyyrineito kiitti suojelijaansa ystävällisyydestä ja lupasi kuolemansa jälkeen rukoilla Jumalaa hänen pelastuksensa puolesta. Sitten Potamiainen eri ruumiinosiin päästä jalkoihin kaadettiin hitaasti ja vähän kerrallaan kiehuvaa tervaa. Tällä erittäin tuskallisella tavalla hän kärsi marttyyrikuoleman. Potamiainen äiti Marcella teloitettiin samalla kertaa.

Jonkin ajan kuluttua Basileideksen piti vannoa sotilasvala. Hän yllätti sotilastoverinsa kieltäytymällä vannomasta valaa pakanajumalien nimeen. Toiset luulivat ensin, että hän laski leikkiä, mutta hän totesi vakaasti olevansa kristitty. Basileides vietiin tuomarin eteen ja pantiin rautoihin.

Kristityt tulivat katsomaan Basileidestä vankilaan ja ihmettelevät hänen äkillistä uskonintoaan. Basileides kertoi, että pyhä Potamiaine oli ilmestynyt hänelle yöllä kolme päivää marttyyrikuolemansa jälkeen. Neito oli asettanut hänen otsalleen kultaisen kruunun ja kertonut saaneensa sen Basileidestä varten vastauksena rukouksiinsa. Tästä kuultuaan kristityt kastoivat Basileideksen vankilassa. Seuraavana päivänä hän tunnusti vielä uskonsa, ja hänet mestattiin. Myöhemmin vielä muitakin Aleksandrian asukkaita kääntyi kristinuskoon pyhän Potamiainen ilmestyttyä heille.

Pyhä Teodotos oli kotoisin Ankyrasta. Hänen tätinsä oli pyhä neitsytmarttyyri Tekusa (18.5.), joka oli kasvattanut hänestä hurskaan kristityn. Avioiduttuaan Teodotos alkoi pitää majataloa. Hän oli rehellinen toimissaan ja osoitti armeliaisuutta niin kristityille kuin pakanoillekin. Jumala näki hänen hyvän sydämensä ja antoi hänelle parantamisen armolahjan.

Kun maaherra Teoteknos aloitti Ankyrassa kristittyjen vainon vuonna 303 (toisten tietojen mukaan 311), Teodotoksen majatalosta tuli kristityille turvapaikka. Siellä he saattoivat nauttia ruokaa, jota ei ollut uhrattu epäjumalille. Saattaen itsensä hengenvaaraan Teodotos vieraili tunnustajien luona vankiloissa rohkaisten heitä marttyyrikilvoitukseen. Hän myös hautasi heidän ruumiinsa.

Teodotos valoi rohkeutta ystäväänsä Viktoriin, josta kiduttajat olivat pääsemässä voitolle valheellisilla lupauksillaan. Viktor yritti kestää kidutuksensa urhoollisesti, mutta viime hetkellä hän murtui ja pyysi saada miettiä kiduttajiensa esittämiä tarjouksia. Hänet vietiin takaisin vankilaan, missä hän kuitenkin kuoli haavoihinsa. Koska hän epäröi vakaumuksessaan, häntä ei luettu marttyyrien joukkoon.

Kun Teodotoksen toinen kristitty ystävä Valentinianus oli voittanut kaikki houkutukset ja kärsinyt marttyyrikuoleman, hän keräsi tämän maalliset jäännökset talteen Halysjoesta, jonne ne oli heitetty. Teodotos vei ne haudattavaksi Maloksen kaupunkiin[1] noin 50 km päähän Ankyrasta.

Maloksessa Teodotos kohtasi joukon kristittyjä, joita hän oli aikaisemmin auttanut vapautumaan vankilasta. He päättivät juhlia jälleennäkemistään yhteisellä aterialla ja kutsuivat Maloksen papin Frontoksen mukaan. Aterian jälkeen Teodotos esitti Frontokselle, että tämä rakennuttaisi kappelin kyseiselle rauhalliselle paikalle ja lupasi hankkia siihen pyhäinjäännöksiä antaen hänelle sormuksensa pantiksi.

Kun Teodotos palasi Ankyraan, kaupunki oli kuohuksissa, sillä hänen tätinsä Tekusa ja tämän kuusi hengellistä sisarta oli vangittu. Muiden kristittyjen tavoin Teodotos pysytteli piilossa ja rukoili vangituille lujuutta. Kun hän sitten kuuli, että heidät oli hukutettu läheiseen järveen eikä kukaan heistä ollut kieltänyt Kristusta, hänen murheensa muuttui ilonkyyneleiksi.

Saatuaan tietoonsa yksityiskohdat marttyyrien kuolemasta Teodotos alkoi suunnitella, miten hän voisi välttää järveä vartioivat sotilaat ja saada haltuunsa heidän pyhät jäännöksensä sekä haudata ne kristillisesti. Pyhä Tekusa ilmestyi hänelle ja muistutti häntä kaikesta huolenpidosta ja antamastaan kristillisestä kasvatuksesta. Hän kehotti Teodotosta etenemään rohkeasti suunnitelmassaan. Näyn rohkaisemana Teodotos ja hänen avustajansa menivät eräänä pimeänä myrsky-yönä järven rannalle. Myrsky oli heittänyt pyhien naisten ruumiit rannalle. Teodotos seuralaisineen otti ne ja hautasi salaiseen kirkkoon, jonka vain he tiesivät.

Seuraavana aamuna uutinen yön tapahtumista levisi kaupunkiin. Maaherra määräsi, että sotilaiden oli pidätettävä kaikki kadulla kohtaamansa kristityt ja kuulusteltava heitä. Pidätyksen yhteydessä Teodotoksen toveri Polykhronios ei kestänyt kidutuksia, vaan paljasti paikan, minne ruumiit oli haudattu, ja ilmiantoi Teodotoksen. Tämän ystävät vaativat häntä pakenemaan, mutta hän ei suostunut vaan meni itse maaherran eteen pyytäen turvakseen pyhän ristin voimaa.

Kuulustelupaikassa kidutusvälineet olivat näyttävästi esillä. Teodotos heitti niihin halveksivan silmäyksen ja sanoi niiden vain osoittavan, kuinka heikko niiden edustama usko oli, jos se tarvitsi niin paljon laitteita ja aseistettuja miehiä taistelemaan yhtä ainoaa Kristuksen sotilasta vastaan. Nämä sanat saivat maaherran raivon valtaan, ja paikalla olleet pakanapapittaretkin repivät hiuksiaan. Paikalle kerääntynyt ihmisjoukkokin huusi, että jumalien vihollista pitää rangaista.

Kun Teodotosta oli ensin ruoskittu, hänet pantiin halstarille ja maaherra antoi teloittajille luvan raastaa hänen lihaansa rautakynsillä. Lopuksi he hieroivat hänen haavoihinsa suolaa ja kärvensivät niitä palavilla soihduilla. Kristuksen nimen vahvistama marttyyri vastasi kidutuksiin sanomalla, että niiden voittaminen oli hänelle suurenmoinen osoitus Kristuksen voimasta. Kiduttajat löivät murskaksi hänen hampaansa ja leukansa. Sitten he väsyneinä heittivät hänet vankilaan.

Viisi päivää myöhemmin Teodotos tuotiin uudelleen tuomioistuimen eteen. Samat kidutukset toistuivat, ja lopuksi hänet pantiin tulikuumien tiilien päälle. Koska kaikki pahoinpitelyt osoittautuivat tuloksettomiksi ja tekivät tuomarin naurunalaiseksi, Teoteknos määräsi Teodotoksen mestattavaksi ja hänen ruumiinsa heitettäväksi tuleen.

Saavuttuaan mestauspaikalle Teodotos kiitti Jumalaa ja rukoili, että Hän tekisi lopun vainoista ja soisi rauhan kirkolleen. Sitten hän kehotti läsnä olevia kristittyjä kuivaamaan kyyneleensä ja kiittämään Herraa, joka oli auttanut häntä viemään taistonsa onnelliseen loppuun. Iloiten hän otti vastaan miekaniskun, joka soi hänelle ikuisen kruunun. Roviota, johon hänen ruumiinsa heitettiin, alkoi verhota niin kirkas valo, etteivät teloittajat pystyneet lisäämään siihen puita, ja näin Teodotoksen ruumis säilyi palamatta.

Samana päivänä pappi Frontos Maloksesta saapui kaupunkiin aasi lastattuna viiniruukuilla. Juhta pysähtyi väsyneenä lepäämään lähelle paikkaa, jossa sotilaat vartioivat pyhän Teodotoksen ruumista. Sotilaat kutsuivat Frontoksen viettämään yötä seurassaan, ja tämä sai kuulla, mitä hänen ystävälleen oli tapahtunut. Frontos alkoi tarjota sotilaille viiniryyppyjä, kunnes nämä tulivat juovuksiin.

Sotilaiden nukahdettua Frontos otti pyhän Teodotoksen ruumiin, pani saamansa sormuksen takaisin hänen omaan sormeensa ja nosti hänet aasinsa selkään. Enkelin johdattamana aasi meni suoraan sille paikalle, jonne Teodotos oli suositellut kirkon rakentamista. Näin toteutui Teodotoksen lupaus toimittaa uuteen kirkkoon reliikkejä. Tämä tapahtui Diocletianuksen vainojen aikana.

On kaksi pyhittäjää, jotka tunnetaan abba Daniel Sketisläisen nimellä. Ensimmäinen oli pyhittäjä Arsenios Suuren (8.5.) oppilas, josta tuli monien munkkien opettaja. Yksi hänen sanonnoistaan kuuluu: ”Keho kukoistaa siinä määrin kuin sielu heikkenee ja sielu kukoistaa siinä määrin kuin keho heikkenee.”

Kun numidialaiset[1] hyökkäsivät Egyptin Sketikseen vuonna 407, munkkiveljet pyysivät Danielia pakenemaan heidän kanssaan, mutta abba Daniel vastasi: ”Jos Jumala ei pidä minusta huolta, miksi haluaisin elää?” Kun hän kuitenkin huomasi päässeensä livahtamaan huomaamatta barbaarien joukkojen ohi, hän sanoi itsekseen: ”Jumala on pitänyt minusta huolta, koska en ole kuollut. Nyt minä voin tehdä sen, mikä on inhimillistä, ja paeta isien kanssa.” Elettyään 40 vuotta Sketiksen autiomaassa pyhittäjä Daniel Sketisläinen nukkui pois rauhassa joskus vuoden 420 tienoilla.

Toinen abba Daniel eli 500-luvulla. Hän meni jo lapsena munkiksi Sketikseen. Barbaarien hyökkäyksessä hänet otettiin vangiksi, ja kun eräs kristitty toi hänet kahden vuoden kuluttua takaisin, barbaarit sieppasivat hänet uudelleen puoleksi vuodeksi. Kun hänet otettiin kolmannen kerran vangiksi, hän heitti isolla kivellä vartijaansa, niin että tämä kuoli ja Daniel pakeni.

Daniel meni tunnustamaan tekonsa Aleksandrian arkkipiispa Timoteokselle, joka sanoi, että Jumala olisi voinut vapauttaa hänet niin kuin aikaisemmillakin kerroilla, mutta ei syyttänyt häntä murhasta. Danielin omatunto ei antanut rauhaa, joten hän meni kysymään neuvoa Rooman paavilta, Konstantinopolin ja Jerusalemin patriarkoilta ja Efesoksen arkkipiispalta. Kaikki vastasivat samalla tavalla, mutta siitä huolimatta hänen syyllisyydentuntonsa ei helpottanut. Daniel meni itse ilmoittautumaan tuomioistuimeen ja pyysi tulla tuomituksi kuolemaan välttääkseen iankaikkisen rangaistuksen. Kuukauden vankeuden jälkeen Aleksandrian kuvernööri kuulusteli häntä, päästi hänet vapaaksi ja pyysi häntä rukoilemaan puolestaan. Abba Daniel palasi Sketikseen ja hoiti spitaalista keljassaan lopun ikäänsä sovittaakseen syntinsä.

Pyhittäjä Daniel Sketisläinen tuli niin tunnetuksi hyveistään, että hänet nimitettiin Sketiksen luostarikeskuksen valvojaksi ja häntä kunnioitettiin koko Egyptissä. Hän opasti täydellisyyden tiellä pyhittäjä Anastasia Patriisitarta (10.3.), eunukiksi tekeytynyttä nunnaa, joka asui jonkin matkan päässä Sketiksestä. Pyhittäjä Daniel ohjasi myös pyhää Eulogios Vieraanvaraista (27.4.) ja pyhää avioparia Andronikosta ja Athanasiaa (9.10.).

Colman syntyi Dalriadassa Skotlannin Argyllshiressä ja käytyään koulua meni Emlyyn piispa Ailben oppilaaksi. Myöhemmin Colmanin ystävien joukossa oli Connorin piispa pyhä Macanisius (3.9.), jolta hän pyysi neuvoa tulevaisuuttaan varten. ”On Jumalan tahto, että sinä perustat luostarin Coban tasangolle”, kuului vastaus. Niinpä hän perusti yhteisön Laganjoen varrelle, joka virtaa Druim Morin (engl. Dromore) halki. Colman perusti luostarin vuoden 514 tienoilla, ja hänestä tuli ensimmäinen Druim Morin piispa Irlannissa Downin kreivikunnassa.

Pyhä Colman kuoli 500-luvun puolivälin tienoilla ja haudattiin todennäköisesti Druim Moriin. Häntä on jo varhain kunnioitettu pyhänä sekä Skotlannissa että Irlannissa.

Pyhittäjä Avraami oli pyhittäjä Serapion Kožejärveläisen (27.6.) oppilas ja tämän seuraaja Kožejärven luostarin johtajana. Hänen munkkinimensä oli Antoni, ja myöhemmin suureen skeemaan vihkiytyessään hän sai nimen Avraami (toisten tietojen mukaan päinvastoin). Hänen kuolinajastaan on olemassa kahdenlaista tietoa. Mahdollisesti hän nukkui pois vuonna 1592, siis jo ennen pyhittäjä Serapionin kuolemaa. Toisten tietojen mukaan hän eli vielä 23 vuotta pyhittäjä Serapionin kuoleman jälkeen ja nukkui pois rauhassa vuonna 1634.

Pyhä Panagis syntyi vuonna 1801 arvostettuun perheeseen Kefalonian saarella. Lapsesta lähtien hän oli älykäs ja tiedonhaluinen ja rakasti Raamatun tutkiskelua. Isänsä kuoltua hän joutui huolehtimaan äidistään ja sisarestaan ja ryhtyi nuoresta iästään huolimatta opettajaksi. Mutta Joonian saaret olivat tuolloin brittiläisen imperiumin alaisia, eikä Panagis tahtonut kätkeä uskoaan ja isänmaallisia tunteitaan miehitysvallan alaisuudessa. Sen vuoksi hän luopui pian opettajan tehtävästä. Jonkin aikaa hän toimi yksityisopettajana, kunnes päätti katkaista kaikki yhteydet maailmaan. Luopuen kotiväestään ja urastaan hän meni munkiksi Blakhernan luostariin Dioksen saarelle.

Äitinsä vaatimuksesta Panagis palasi kuitenkin kotisaarelleen Liksourin kylään, mutta ei luopunut askeettisesta elämäntavastaan, josta hän piti kiinni loppuikänsä, olivatpa olosuhteet minkälaisia tahansa. Hänet vihittiin papiksi 35-vuotiaana, ja siitä lähtien hän omisti elämänsä kokonaan kirkon palvelukseen. Panagis toimitti pyhän liturgian lähes päivittäin ja piti saarnoja, jotka hän vahvisti omalla evankeliumin mukaisten hyveiden täyttämällä elämällään.

Panagis oli kirkossa kuin järkkymätön pylväs. Hän lähti jonnekin vain järjestääkseen avustuksia, vieraillakseen köyhien luona tai kutsuakseen kadonneita sieluja takaisin Kristuksen lammastarhaan. Välttyäkseen aineellisilta huolilta ja miehitysvallan painostukselta hän kieltäytyi ryhtymästä minkään seurakunnan kaitsijaksi ja asettui asumaan pieneen ja vaatimattomaan Pyhän Spyridonin luostariin. Sieltä käsin hän jakoi viidenkymmenen vuoden ajan kaikille Kefalonian asukkaille sydämensä kätkettyjä aarteita.

Pyhän Gerasimoksen (20.10.) ja pyhän Anthimos Sokean (14.9.) esikuvan mukaan Panagis opetti kansaa ja vuodatti sille Jumalan armovoimaa luopumatta koskaan omasta erakkolastaan. Hän kävi toimittamassa jumalanpalveluksia myös Liksourin lähistöllä olevissa pikkukirkoissa. Kun viesti hänen tulostaan levisi, uskovia saapui paikalle joukoittain.

Isä Panagis myi koko isänsä perinnön ja antoi kaikki varansa puutteenalaisille. Kun hän meni kaupunkiin, häntä seurasi aina köyhien naisten joukko, jolle hän antoi kaiken, jopa oman ruokansakin. Pyhän Nikolaoksen tavoin hän tiesi, mikä perhe oli puutteessa, ja keksi keinoja heidän auttamisekseen tai valoi heihin toivoa Jumalan avusta. Panagiksen armeliaisuuteen liittyi myös poikkeuksellisen rohkeamielinen ”pyhä uskallus”. Hän saattoi mennä johonkin tuttuun kauppaan, vetää kassalaatikon auki ja ottaa sieltä sen verran kuin avustuksiinsa tarvitsi. Kerran eräs leipuri kieltäytyi antamasta hänelle mitä hän pyysi. Sen jälkeen hänen taikinansa lakkasi kohoamasta.

Pyhällä Panagiksella oli selvänäkemisen ja profetoimisen armolahja. Kun hän näki sisäisillä silmillään, että jotakuta kohtaisi pian julma kuolema, hän suositteli tälle synnintunnustuksella käyntiä. Jos joku suunnitteli jotakin raskasta syntiä, Panagis varoitteli häntä verhotuin sanakääntein. Eräänä sateisena iltana hän kohtasi miehen, joka oli valmistautumassa tekemään raskaan synnin, ja alkoi huutaa tälle: ”Synti, synti, palaa kotiisi!”

Toisen kerran äiti, joka oli juuri menettänyt molemmat aikuiset poikansa, pilkkasi epätoivoissaan Jumalaa. Pyhä pappi kiirehti hänen asunnolleen, mutta nainen ei halunnut avata hänelle ovea herjaten häntäkin. Isä Panagis aukaisi sen kuitenkin ristinmerkillä. Hän meni olohuoneeseen ja näki siellä poikien muotokuvat. Yhtäkkiä ne ikään kuin heräsivät henkiin, tarttuivat pistooleihin ja ampuivat toinen toisensa. Isä Panagis kertoi silloin äidille, että pojat olivat rakastuneita samaan neitoon, ja jollei Jumala olisi korjannut heitä pois sairauden kautta, olisi tapahtunut kauhea veljesmurha.

Kerran Panagis meni taloon, jossa kattila porisi liedellä vieraita odotellen. Hän tarttui kattilaan ja kaatoi sen likaämpäriin, koska hiukan aikaisemmin köyhä mies oli käynyt talossa pyytämässä ruokaa eikä hänelle ollut annettu mitään.

Runsailla Jumalan armolahjoilla oli kuitenkin oma hintansa. Isä Panagiksella oli ”pistin lihassa”.[1] Noin kymmenen vuotta pappisvihkimyksensä jälkeen häntä alkoi vaivata jokin hermotauti, joka sai hänet lopulta menettämään täysin itsehillintänsä: hän itki ja huusi, ajoi pois partansa ja hiuksensa, heitti ovesta ulos mitä ikinä käsiinsä sai. Kun hän noin puolen vuoden kuluttua palasi normaaliin tilaansa, hän luki sairauden syntisyytensä syyksi.

Vastedes Panagiksella oli tällaisia kausia parin vuoden väliajoin, ja hänen elämänsä lopulla ne toistuivat joka vuosi. Hänen profeetallinen armolahjansa ja kykynsä lohduttaa sieluja kuitenkin säilyivät. Ihmiset eivät suinkaan hylänneet häntä, vaan heidän kiintymyksensä ja omistautumisensa jopa kasvoi. Kaikki tiesivät, että hänen ovensa oli aina auki, eikä hän koskaan lakannut olemasta kirkollisen elämän keskipiste Kefaloniassa. Panagiksen arvovalta oli niin suuri, että hän saattoi puuttua epäoikeudenmukaisuuksiin tai moittia niitä, jotka olivat syyllistyneet moraalittomiin tekoihin. Aina häntä kuunneltiin Jumalan äänenä.

Kestettyään pitkän ja nöyryyttävän sairautensa alistunein ja kiitollisin mielin pyhä Panagis nukkui Herrassa kesäkuun 7. päivänä 1888. Kahden vuorokauden ajan uskovat kävivät osoittamassa kunnioitustaan vainajalle. Jotkut pitivät hänen sairauttaankin jonkinlaisena Kristuksen tähden houkkuutena. Pyhän Panagiksen muisto säilyi elävänä ja kasvoi ajan myötä niin Kefaloniassa kuin koko Kreikassa – erityisesti vuoden 1976 jälkeen, jolloin hänen reliikkinsä löytyivät.

Arkkipiispa Andronik (Nikolski) syntyi vuonna 1870 diakonin perheeseen Jaroslavlin hiippakunnassa ja sai nimen Vladimir. Hänen päättäväisestä ja lujasta hengellisestä luonteestaan kertoo se, että jo seminaarissa opiskellessaan hän vihkiytyi viitankantajamunkiksi. Seminaarin jälkeen hän jatkoi opintojaan Moskovan hengellisessä akatemiassa. Toisella vuosikurssilla hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Andronik. Pari vuotta opintojen päättymisen jälkeen vuonna 1897 Andronik lähetettiin pappismunkiksi vihittynä lähetystyöhön Japaniin pyhän Nikolai Japanilaisen (3.2.) avuksi. Siellä hän osoitti suurta apostolista intoa ja hänet vihittiin Kioton piispaksi vuonna 1906. Pian Andronik kuitenkin kutsuttiin takaisin Venäjälle, jossa hän toimi Novgorodin hiippakunnan apulaispiispana, kunnes hänet vuonna 1913 siirrettiin Siperiaan Omskiin ja nimitettiin sitten Permin hiippakunnan piispaksi.

Andronikissa Permin hiippakunta sai pyhän Stefan Permiläisen veroisen lähetystyöntekijän ja esipaimenen. Hän ylsi kilvoitteluinnossa, köyhyydessä, paastossa ja rukouksessa entisaikojen kilvoittelijoiden mittoihin. Kaikki rahansa hän jakoi köyhille. Kun bolševikit hänen marttyyrikuolemansa jälkeen tutkivat hänen talonsa kuvitellen löytävänsä rikkauksia, he löysivät vain muutaman ruplan.

Pyhä Andronik pukeutui vaatimattomasti. Hän ei koskaan pitänyt silkkistä viittaa eikä saamiaan kunniamerkkejä. Andronik paastosi ankarasti, ja kun hänen oli määrä toimittaa liturgia, hän vietti lähes koko edeltävän yön rukoillen. Hän vieraili usein hiippakuntansa eri kirkoissa. Matkoillaan hän ei koskaan ajanut piispallisissa vaunuissa ja luovutti piispantalon hevosetkin katedraalin papiston käyttöön.

Andronikin aikana Permin hiippakunnan hengellinen elämä kukoisti; pidettiin luentoja ja keskustelutilaisuuksia sekä papiston ja maallikoiden kokouksia. Laulajien ja lähetystyöntekijöiden kouluttamiseksi järjestettiin kursseja. Lisäksi hän järjesti ristisaattoja sekä kirkollisina juhlapäivinä että historiallisten tapahtumien muistopäivinä.

Pyhä Andronik huolehti väsymättä maaseudun seurakunnista ja ponnisteli palauttaakseen vanhauskoiset takaisin kirkon helmaan. Huolestuneena hän seurasi tieteelliseen sosialismiin ja marksismiin verhoutuneen ateismin leviämistä kansan parissa. Noita uusia oppeja vastaan hän taisteli julistamalla Jumalan sanaa. Hänen aikanaan Permin katedraalissa pidettiin joka sunnuntai kaksi saarnaa. Ensimmäisen saarnan hän piti itse evankeliumin lukemisen jälkeen ja toisen joku papeista liturgian päätteeksi.

Piispa Andronik osallistui aktiivisesti vuosien 1917−1918 kirkolliskokoukseen, jossa hänet valittiin pyhän synodin varajäseneksi ja kirkon julkaisutoimikunnan jäseneksi. Kirkolliskokouksen edustajat kutsuivat häntä hänen uskonintonsa tähden ”leimuavaksi tuleksi”. Kokouksen aikana hänet korotettiin arkkipiispaksi.

Heti Venäjän vallankumouksen jälkeen valtio julkaisi asetuksen kirkon ja valtion erosta. Kirkkoja alettiin sulkea ja uskon puolustajia teloitettiin. Permin sanomalehdissä hyökättiin arkkipiispa Andronikia vastaan. Alkoi käydä selväksi, että hänet pidätettäisiin pian. Läheiset neuvoivat häntä piiloutumaan, mutta hän vastasi seisovansa uskon ja kirkon vartiossa ja olevansa valmis kaikkeen, myös kuolemaan – mutta laumaansa hän ei jättäisi.

Vastauksena väkivaltaisuuksiin Andronik järjesti toukokuun 9. päivänä 1918 Permissä suuren ristisaaton, jossa kannettiin kirkkolippuja ja laulettiin pääsiäiskanonia. Papisto kehotti uskovia liittoutumaan yhteen ristiinnaulitun Kristuksen ristin ympärille. Saatto kokosi tuhansia ihmisiä ja siitä muodostui ortodoksisuuden riemujuhla. Andronik itse saarnasi kaikissa jumalanpalveluksissa. Hän syytti uutta neuvostovaltaa kansan pettämisestä sekä laittomuudesta ja moraalisesta turmeluksesta, jonka se oli tuonut Venäjälle.

Kaksi päivää ristisaaton jälkeen Andronik kirjoitti patriarkka Tiihonille (26.9.): ”Jotain hirvittävää on tapahtumassa kaikkialla ja myös täällä. Olen toistaiseksi vapaana, mutta todennäköisesti minut pidätetään pian.”

Kesäkuun 4./17. päivänä 1918 puolenyön jälkeen arkkipiispa Andronik pidätettiin. Kuulusteluissa hän ei vastannut yhteenkään kysymykseen. Vain kerran hän otti panagian, piispallisen riipuksen, kaulastaan, kääri sen huolellisesti silkkiliinaan ja laskettuaan sen eteensä pöydälle lausui: ”Me olemme avoimia vihamiehiä eikä välillämme voi koskaan olla sovintoa. Jos en olisi piispa ja minun pitäisi päättää teidän kohtalostanne, ottaisin päälleni sen synnin, että käskisin hirttää teidät välittömästi. Muuta puhuttavaa meillä ei ole.” Tämän sanottuaan hän otti panagian, pani sen rauhallisesti kaulaansa ja uppoutui rukoukseen sanomatta enää sanaakaan.

Kesäkuun 7./20. päivänä keskellä yötä arkkipiispa Andronikia tultiin hakemaan. Hän lähti teloittajiensa mukaan klobukki päässään ja panagia kaulassaan. Kädessään hänellä oli piispansauvansa. Hänet vietiin metsään, jossa hänet pantiin kaivamaan itselleen hauta. Kun se oli valmis, hän pyysi saada rukoilla. Rukoiltuaan noin kymmenen minuuttia hän kääntyi kaikkiin neljään ilmansuuntaan ja ilmoitti sitten olevansa valmis. Hänet pakotettiin hautaan ja häntä alettiin haudata elävältä ja lopuksi hänet ammuttiin. Venäjän kirkko kanonisoi marttyyripiispa Andronikin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.