Pyhät marttyyriveljekset Primus ja Felicianus olivat roomalaisia ylimyksiä, jotka ottivat vastaan kristinuskon. He omistautuivat laupeudentöille ja kävivät tunnustajien luona vankiloissa. Vuosien ajan Primus ja Felicianus säästyivät vainoilta, mutta vuoden 297 tienoilla heidät pidätettiin.

Kun Primus ja Felicianus kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, heidät vangittiin ja ruoskittiin. Sitten heidät vietiin Nomentumin kaupunkiin jonkin matkan päähän Roomasta, missä tuomarina oli Promotus. Kun Primus ja Felicianus pysyivät lujina, heitä ruoskittiin uudelleen ja heidät tuomittiin mestattavaksi.

Kun 80-vuotias Primus oli viety teloitettavaksi, tuomari yritti vielä saada Felicianuksen luopumaan uskosta valehdellen, että hänen veljensä oli antanut periksi. Tunnustaja ei kuitenkaan uskonut sitä, ja niin hänet teloitettiin samana päivänä. Pyhien marttyyriveljesten Primuksen ja Felicianuksen haudan päälle Via Nomentanalla rakennettiin kirkko. Vuonna 640 heidän reliikkinsä siirrettiin Roomaan San Stefano Rotondon kirkkoon.

Persian hallitsijan Šapur II:n vainojen aikana vuoden 347 tienoilla Kashazin kylässä asui viisi Jumalalle omistautunutta neitsyttä Tekla, Mariamne, Martta, Maria ja Ennatha, joiden ohjaajana oli Paavali-niminen pappi. He olivat uskoneet kaiken omaisuutensa Paavalille, jonka vastuulle oli kertynyt runsaasti rikkauksia ja laajoja maaomaisuuksia. Hänet ilmiannettiin pakanalliselle ylipapille Narses Tamšapurille, joka lähetti sotilaita pidättämään Paavalin ja takavarikoimaan hänen talostaan löytyvän omaisuuden. He toivat myös papin viisi oppilasta kahleissa pakanapapin eteen. Tamšapur lupasi antaa Paavalille tämän omaisuuden takaisin, jos hän palvoisi aurinkojumalaa ja joisi epäjumalille uhrattua verta. Paavali rakasti kultaa enemmän kuin Kristusta ja suostui tekemään kaiken, mutta Tamšapur lisäsi vielä vaatimuksen, että hänen täytyi suostutella viisi neitsyttäkin palvomaan aurinkoa ja menemään naimisiin.

Kun Paavali kertoi oppilailleen luopumuksestaan ja kehotti heitä tekemään samoin, he halveksivat häntä Juudaksena. Neitoja kidutettiin ja kukin sai sata raipaniskua, mutta se sai heidät ylistämään Kristusta entistä innokkaammin. Tamšapur tuomitsi heidät kuolemaan ja lupasi palauttaa Paavalille tämän omaisuuden, jos hän teloittaisi heidät omin käsin. Hän odotti Paavalin kieltäytyvän, jolloin Tamšapur saisi pitää Paavalin rikkaudet, mutta rahanhimo oli kovettanut Paavalin sydämen, ja tämä otti miekan. Pyhät neitsytmarttyyrit sanoivat Paavalille: ”Senkin viheliäinen paimen, josta rahanhimo on tehnyt murhaajan! Onko tämä se sovitusuhri, jonka me olemme saaneet sinun käsistäsi? Onko tämä se elämän veri, jonka sinun kätesi ovat ojentaneet meille? Sinun miekkasi tuo meille ikuisen elämän ja kunnian, mutta Jumalan tuomio odottaa sinua niin kuin evankeliumin rikasta miestä.[1]”

Paavali kuitenkin paadutti sydämensä ja mestasi Teklan, Mariamnen, Martan, Marian ja Ennathan. Samana iltana Tamšapur antoi hirttää Paavalin vankilassa ja piti itse tämän omaisuuden.

Pyhän Athanasios Suuren seuraajista kuuluisin on pyhä Kyrillos, joka oli Aleksandrian patriarkkana vuosina 412–444. Hän oli syntyjään aleksandrialainen ja edeltäjänsä, patriarkka Teofiloksen sisarenpoika. Aleksandrian kirkko oli perinteisesti Kristuksen täyden jumaluuden korostaja ja puolustaja. Tätä ilmaisi termi homoousios, ”samaa olemusta oleva”, jota käytettiin Isän ja Pojan suhteen kiteyttäjänä. Athanasios Suuren perintöä jatkoi patriarkka Kyrillos, joka taisteli erityisesti Neitsyt Mariasta käytettävän Theotokos- eli Jumalansynnyttäjä-termin puolesta. Tämä nimitys pitää myös sisällään Kristuksen jumaluuden vahvistavan dogmin: jo hedelmöittymisessä Kristus oli paitsi ihminen myös Jumala.

Kyrillos syntyi Aleksandriassa vuoden 360 tienoilla. Hänen enonsa, Aleksandrian patriarkka Teofilos huolehti siitä, että hän sai parhaan mahdollisen koulutuksen niin puhetaidossa kuin filosofiassakin. Erityisesti Kyrillos paneutui Raamatun tutkimiseen. Hän oppi pyhät tekstit niin läpikotaisin, että hänen oli helppo viljellä niitä puheissaan. Jo nuorena hänen enonsa vihki hänet ylidiakoniksi. Oli ilmeistä, että hänestä kasvatettiin uutta patriarkkaa.

Kyrillos oli enonsa mukana niin sanotussa Tammen pseudosynodissa, jossa pyhälle Johannes Krysostomokselle langetettiin epäoikeudenmukainen tuomio. Myöhemmin patriarkkana Kyrillos kieltäytyi pitkään liittämästä Johannesta Aleksandrian patriarkaatin muistelukirjoihin. Syynä ei ollut eriävä dogmaattinen näkemys vaan kunnioitus enonsa muistoa kohtaan sekä tietty patriarkaattien välinen kilpailu vaikutusvallasta. Pyhä Isidoros Pelusionilainen (4.2.) vaikutti ratkaisevasti Kyrilloksen mielenmuutokseen tässä suhteessa. Kyrilloksen kerrotaan myös saaneen ilmestyksen, jossa hän näki pyhän Johannes Krysostomoksen Jumalanäidin vierellä. Tämän jälkeen Kyrilloksesta tuli Krysostomoksen kannattaja.

Kun Teofilos kuoli vuonna 412, Kyrillos vihittiin Aleksandrian arkkipiispaksi huolimatta ylidiakoni Timoteoksen kannattajien kiivaasta vastarinnasta. Tarmokkaana ja palavana totuuden puolustajana pyhä Kyrillos tahtoi vahvistaa kirkon ykseyttä ja poistaa sitä uhkaavat tekijät. Hän saarnasi laumalleen rakkautta oikeaan uskoon, jonka isät olivat säilyttäneet taistellessaan monia harhaoppeja vastaan. Samalla hän puuttui lujasti novatiolaisten lahkoon, joka vastusti vainoissa uskosta luopuneiden vastaanottamista takaisin kirkkoon samoin kuin muidenkin raskaiden syntien anteeksiantoa. Liike veti ehdottomuudellaan puoleensa myös innokkaimpia ortodokseja. Kyrillos sulki novatiolaisten kirkkoja ja esti heidän piispojensa toiminnan.

Taistellessaan pakanuuden ja taikauskon viimeisiä jäännöksiä vastaan Kyrillos siirrätti pyhien palkattaparantajien Kyyroksen ja Johanneksen (28.6.) jäännökset Aleksandriasta Menuthikseen lähelle Kanopea paikkaan, joka oli kuuluisa pakanallisista oraakkeleistaan. Siirto kesti kokonaisen viikon ja Kyrillos itse johti juhlavaa saattoa.

Aleksandriassa oli myös huomattava juutalainen yhteisö. Sen ja kristittyjen välille puhkesi toisinaan mellakoita, ja juutalaiset saattoivat tilanteen vaatiessa käydä kristittyjä vastaan. Kerran tällaisen tapauksen jälkeen piispa kutsui juutalaisten johtomiehet luokseen ja moitti ja uhkaili heitä. He kostivat järjestämällä väijytyksen väittäen, että Pyhän Aleksanterin kirkossa oli syttynyt tulipalo, ja kristityt hälytettiin sammutustöihin yöllä. Nämä puolestaan vimmastuivat luullessaan juutalaisten ryhtyneen polttamaan kirkkoja. Yön pimeydessä puhkesi kahakoita ja monia kristittyjä sai surmansa, ja juutalaisia pidettiin heidän surmaajinaan. Kaupunginjohtaja oli juutalaisten puolella, koska pelkäsi piispan kasvavaa valtaa siviiliasioissa. Kyrillos määräsi juutalaiset karkotettavaksi kaupungista ja muutti synagogat kirkoiksi.

Nämä tapaukset myrkyttivät piispan ja kaupunginpäällikön välit. Jotkut fanaattiset munkit Nitriasta, jotka olivat vannoutuneita Kyrilloksen kannattajia, saapuivat kerran kaupunginjohtajan eteen. He kutsuivat häntä pakanaksi, ja muuan Ammonios heitti häntä päähän isolla kivellä. Munkki pidätettiin heti ja häntä kidutettiin niin, että hän menehtyi. Uusia levottomuuksia seurasi. Kristityt fanaatikot puolestaan murhasivat koko silloisen maailman kunnioittaman hyveellisen naisfilosofi Hypatian. He väittivät tämän olevan esteenä siihen, ettei kaupunginjohtaja päässyt sovintoon piispan kanssa. Näiden levottomuuksien keskellä Kyrillos yritti kasvattaa piispan valtaa, ja hänen ponnistelujensa lopputuloksena kirkon auktoriteetti tunnustettiin lopulta kaikilla elämänaloilla.

Levottomuuksien ja juonittelujen likaisen pelin keskelläkin Kyrillos oli poikkeuksellisen lahjakas teologi ja opettaja. Hän peri edeltäjältään Aleksandrian kuuluisan koulun, jossa hän oli ilmeisesti itsekin opiskellut Didymos Sokean oppilaana. Kyrillos käytti paljon aikaa kirjoittamalla allegorisia ja moraalisia tulkintoja Vanhan testamentin vaikeaselkoisiin kohtiin. Niissä hän paljasti, miten Kristuksen mysteeri oli tekstissä erilaisiin arvoituksiin kätkettynä. Tällainen näky yhdestä ja samasta Kristuksesta lain ja profeettojen täyttymyksenä ohjasi Kyrilloksen koko elämää ja ajattelua. Hänen teologinen ydinajatuksensa oli, että samaa olemusta Isän kanssa oleva Jumalan Sana on ottanut itselleen ihmisluonnon ja yhdistänyt sen omaan persoonaansa, jotta ihmisluonto voisi osallistua Hänen jumalallisesta luonnostaan.

Jumalan kaitselmus vaatikin pian, että Kyrillos soveltaisi viisauttaan sekä teologisella tasolla että kirkon käytännön toiminnassa. Vuonna 428 Konstantinopolin kirkko esitti Antiokialle, että pääkaupungin patriarkaksi olisi nimettävä antiokialainen pappi Nestorios, joka oli tunnettu puhetaidostaan ja ankaran askeettisesta elämäntavastaan. Tästä valinnasta iloitsivat paitsi konstantinopolilaiset, jotka toivoivat saavansa hänessä uuden Krysostomoksen, myös kaikki piispat eri puolilla maailmaa, heidän joukossaan myös Kyrillos. Vihkimyksen jälkeen Nestorios kuitenkin osoittautui omapäiseksi. Hän alkoi kiihkoisasti taistella harhaoppisia vastaan eikä kuunnellut neuvoja. Hänen kuiskittiin olevan valmis tuhoamaan vaikka kaikki kaupungit, kunhan vain saisi harhaoppiset ajetuksi pois. Häntä alettiin pitää pöyhkeänä ja se laski hänen suosiotaan.

Suurin ongelma oli kuitenkin, että Nestorioksen opetukset Kristuksen ihmiseksi tulemisesta olivat epäilyttäviä. Hän vei äärimmäisyyksiin Antiokian teologisen koulukunnan perinteen, jossa painotettiin Herran tekojen erottamista yhtäältä niihin, jotka paljastivat Hänen jumalallisen luontonsa, ja toisaalta Hänen ihmisluontoonsa kuuluviin. Tämä oli sinänsä mahdollinen tapa tulkita Kristuksen lihaksitulemista, mutta se jätti avoimeksi sen, miten inhimillinen ja jumalallinen luonto olivat yhdistyneet yhdeksi persoonaksi. Näin Nestorios näytti saavan aikaan tarpeettoman jakolinjan jumalallisen Logoksen ja Kristus-ihmisen väliin. Nestorios väitti, että jumalallisen ja inhimillisen luonnon tunnusmerkit piti liittää joko vain inhimilliseen tai vain jumalalliseen luontoon. Tässä katsannossa Sana oli ottanut päälleen ihmisyyden ikään kuin asuinsijakseen tai työvälineekseen.

Tästä näkökulmasta Nestorios piti yksipuolisena ja jopa harhaanjohtavana tapaa puhua Neitsyt Mariasta ”Jumalansynnyttäjänä”, kuten kirkossa Antiokian ulkopuolella oli tapana. Nestorios piti parempana termiä ”Kristuksensynnyttäjä” ajatellen tällä ilmaistavan, ettei Maria ollut antanut syntymää Jumaluudelle. Hän esitti, ettei voida sanoa: ”Jumala oli syntynyt Neitseestä”, vaan että Jumala oli vain yhdistynyt Kristukseen, joka syntyi ja kuoli. Tämä voi kuitenkin johtaa ajatukseen, jonka mukaan Kristus olisi vain esimerkillinen ihminen, jumalankantaja, joka oli erityisellä tavalla jumalallistunut. Nestorioksen väitettiin tarkoittavan, että Jumala asui Kristuksessa ainoastaan samalla tavoin kuin Hän inspiroi profeettoja ja pyhiä ihmisiä. Tällöin Kristus ei olisi Jumalihminen, joka on ihmisille pelastuksen, elämän, armovoiman ja pyhityksen lähde.

Nestorios itse tosin ei koskaan puhunut kahdesta persoonasta Kristuksessa, mutta hän ei myöskään lakannut vastustamasta ”Jumalansynnyttäjän” käsitettä. Yksi hänen opetuslapsistaan, piispa Doroteos jopa totesi kerran saarnassaan Nestorioksen läsnä ollessa: ”Jos joku sanoo Mariaa Jumalansynnyttäjäksi, hän olkoon kirottu!” Jos tämä olisi hyväksytty, se olisi merkinnyt suuren joukon termiä käyttäneiden jumalankantajaisien ja piispojen julistamista anateemaan.

Saatuaan tietää tästä harhaopista Kyrillos aloitti seuraavana pääsiäisenä (429) puheensa julistamalla juhlallisesti, että Neitsyt oli todella synnyttänyt ihmiseksi tulleen Jumalan Pojan ja että häntä sen vuoksi tulee kutsua Jumalansynnyttäjäksi. Hän kirjoitti Nestoriokselle tämän mielipiteitä koskevan vastaväitteen pyytäen häntä hyväksymään Jumalansynnyttäjä-nimityksen, jonka varassa koko pelastusoppi lepäsi. Nestorios kieltäytyi ja alkoi panetella Aleksandrian arkkipiispaa vaatien hänen erottamistaan. Silloin Kyrillos päätti ryhtyä taisteluun ja julisti olevansa valmis ”kestämään mitä tahansa ja kuolemankin mieluummin kuin luopumaan uskosta”.

Kyrillos omisti kirjoituksensa ”Oikeasta uskosta” keisari Teodosios I:lle, hänen vaimolleen ja sisarilleen ja lähetti Nestorioksen erehdyksiä käsittelevän esityksen paavi Celestinukselle (8.4.). Paavi kutsui Roomaan koolle kokouksen, joka tuomitsi Nestorioksen harhakäsitykset. Samalla paavi antoi Aleksandrian arkkipiispalle tehtäväksi panna toimeen harhaoppiselle Nestoriokselle langetettu tuomio, jollei tämä peruisi näkemyksiään kymmenen päivän sisällä. Tällä välin Kyrillos kokosi Egyptin piispat kokoukseen, joka laati esityksen kristologisesta opetuksesta. Siihen liitettiin myös 12 anateemaa niille, jotka eivät tunnusta Neitsyt Mariaa Jumalansynnyttäjäksi. Kyrillos oli laatinut ne itse, ja alun perin ne oli esitetty hänen kolmannessa kirjeessään Nestoriokselle.

Poleemisissa kirjoituksissaan Nestoriosta vastaan pyhä Kyrillos korosti Kristuksen mysteerin ykseyttä. Sanotaanhan Raamatussa, että ”Sana tuli lihaksi”,[1] ja myös Nikean kirkolliskokouksen isät olivat vuonna 325 todenneet, että Jumalan Poika tuli ihmiseksi, kuoli ja nousi kuolleista pysyen samalla Isän helmassa. Kyrillos korosti, että Kristuksessa inhimillinen ja jumalallinen luonto yhdistyivät hedelmöittymisen ensi hetkestä alkaen. Tässä salaisessa yhdistymisessä Kyrillos näki Vapahtajalle ominaisten ominaisuuksien siirtyvän ihmisyyteen, ja siksi ihminen voi toimia täydellisessä yhteydessä Hänen kanssaan. Näin Kristus avasi ihmisille mahdollisuuden todelliseen osallistumiseen Jumalasta eli jumalallistumiseen, josta Jumalanäiti on ensimmäinen esimerkki. Herra on näin aloittanut uuden olemassaolon muodon, jossa jumalallinen ja inhimillinen yhdistyvät Hänen ruumiissaan, kirkossa. Hänen lihastaan, joka on todella tullut lihaksi Sanasta, meille on annettu elämä. Pyhän Kyrilloksen ”yksi Kristus” on siis pyhän kiitosuhrin ja hengellisen kokemuksen Kristus. Tämän mysteerin olemusta kirkko pitkien ja vaikeiden kiistojen myötä määritteli.

Nestorios luotti keisarin tukeen ja hovissa oleviin ystäviinsä ja yritti saada oppinsa vahvistettua pääkaupungissa. Asenteet kovenivat. Lopulta keisari kutsui koolle yleisen kirkolliskokouksen Efesokseen helluntaina 431. Kun Kyrillos ja Nestorios vaikutusvaltaisine seurueineen olivat saapuneet Efesokseen, heidän oli tarkoitus odottaa Antiokian piispaa Johannesta ja itäisiä piispoja, jotka Antiokian koulukunnan edustajina olivat lähtökohtaisesti Nestorioksen puolella.

Kyrillos onnistui kuitenkin saamaan kokouksen käynnistetyksi ennen kuin idän piispat ehtivät paikalle. Ensimmäinen istunto pidettiin ilman heitä kesäkuun 22. päivänä 431. Kyrillos toimi puheenjohtajana edustaen samalla Rooman paavia, jonka lähettiläät olivat hekin myöhässä. Kun Nikean uskontunnustus ja sen jälkeen Kyrilloksen kirje Nestoriokselle ja tämän vastaus siihen oli luettu, paikalla olleet noin 200 isää julistivat Jumalansynnyttäjä-termin hyväksytyksi. Nestorioksen he erottivat sen jälkeen, kun tämä oli kolme kertaa kieltäytynyt näyttäytymästä kokouksessa. Kun kokousedustajat poistuivat kirkosta, Jumalanäitiä kunnioittava kansanjoukko otti heidät vastaan myrskyisin suosionosoituksin naisten polttaessa suitsukkeita heidän kulkureittinsä varrella.

Kun Antiokian piispa Johannes saapui kannattajineen paikalle viisi päivää myöhemmin, hän loukkaantui siitä, ettei heitä ollut odotettu, ja kutsui koolle neljänkymmenenkolmen piispan kokouksen. Johannes syytti Kyrillosta siitä, että tämä oli herättänyt henkiin Apollinarioksen harhaopin, jossa Kristuksen ihmisyys jäi epätäydelliseksi, ja julisti hänet erotetuksi.

Yleinen kirkolliskokous muuttui kovaksi ja jopa väkivaltaiseksi taisteluksi kahden eri puolueen välillä, jotka kummatkin yrittivät päästä keisarin suojelukseen. Keisari Teodosios puolestaan halusi ennen muuta yksimielisyyttä. Yritettyään turhaan saada sopua aikaan hän julisti Nestorioksen harhaoppiseksi, mutta samalla antoi pidättää Kyrilloksen ja Memnonin. Sitten hän julisti kokouksen päättyneeksi. Ainoa kirkolliskokouksen tulos oli, että se vakiinnutti Jumalansynnyttäjä-termin lujalle pohjalle ja pani viralta Nestorioksen. Hänet lähetettiin luostariinsa Antiokiaan ja sieltä maanpakoon Libyaan, jossa hän myös menehtyi.

Edessä oli kuitenkin uusi hajaantuminen. Aikana, jolloin barbaarien uhkaama keisarikunta olisi aivan erityisesti tarvinnut yhtenäisyyttä, vallalla oli keskinäisiä riitoja, kirkonkirouksia ja epäjärjestystä. Ja kaikki tämä tapahtui totuuden puolustamisen varjolla. Lopputuloksena kirkon viholliset saivat lisää aiheita pilkata kristinuskoa.

Kokousta seuranneiden työläiden neuvottelujen aikana pyhä Kyrillos, joka oli palannut kansan riemuitessa Aleksandriaan, osoitti paitsi ortodoksisuutensa myös oman hyveellisyytensä. Hän kieltäytyi vaatimasta korvausta pahoinpitelystä, jonka hän oli joutunut kokemaan ollessaan vangittuna Efesoksessa. Sen sijaan hän lähetti idän piispoille selvityksen laatimistaan kahdestatoista anateemasta, jotka olivat loukanneet heitä pahasti. Hän selitti, että ne oli suunnattu vain Nestorioksen harhaoppisia dogmeja vastaan. Hän myös ilmoitti olevansa valmis korjaamaan niitä, jos Johannes ja hänen puolellaan olevat piispat hyväksyisivät Nestorioksen tuomitsemisen. Lopulta he pääsivät yksimielisyyteen ja idän piispat lähettivät Kyrillokselle uskontunnustuksen, jonka tämä riemumielin hyväksyi. Rauhan hengessä mutta omaa perusnäkemystään hylkäämättä hän teki viisaita myönnytyksiä Antiokian perinteen terminologialle. Hän hyväksyi siellä tehdyn kahden luonnon erottamisen, jotka ovat sekoittumattomina yhdistyneet Jeesuksen Kristuksen ainutlaatuisessa persoonassa.

Vaikka tämä huhtikuussa vuonna 443 kirjoitettu ”Yhdistymisen asiakirja” ei varsinaisesti ollut kirkolliskokouksen päätös, sitä pidetään kuitenkin kolmannen yleisen kirkolliskokouksen uskontunnustuksena ja ortodoksisuuden sääntönä. Se teki tyhjäksi jo etukäteen Eutykheen monofysiittiset näkemykset, joiden mukaan Kristuksen jumaluus olisi ikään kuin sulauttanut itseensä hänen inhimillisen luontonsa. Asiakirja toimi myös vuoden 451 kirkolliskokouksen teologisena pohjana.

Kun tämä hauras rauha oli saatu aikaan, pyhä Kyrillos vietti piispuutensa loppuajan vahvistaen kirkon ykseyttä ja hilliten liian innokkaiden kannattajiensa liioitteluja. He näet syyttivät häntä heidän asiansa pettämisestä, koska hän oli solminut yhteyden idän piispojen kanssa. Paljon nähneenä ja inhimillisestä kiihkoilusta kokemusta saaneena karaistuneesta taistelijasta tuli elämänsä lopulla pastoraalisen lempeyden ja maltillisuuden esikuva. Hän esimerkiksi kumosi Antiokian koulukunnan suuren teologin Teodoros Mopsuestialaisen kirjoitukset, mutta kieltäytyi vaatimasta tämän tuomitsemista, ettei idässä alkaisi jälleen kuohua ja kirkon ykseys vaarantuisi.

Saatuaan loppuun sen työn, jonka Jumala oli uskonut hänelle kirkkonsa rakennukseksi, pyhä Kyrillos nukkui rauhassa kuolonuneen kesäkuun 27. päivänä vuonna 444. Hän liittyi pyhien isien kuoroon ja pääsi omalle paikalleen pyhän Johannes Krysostomoksen ja Jumalanäidin luokse. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä ja ylistää ”maailman valistajana”, ”ortodoksisuuden voittamattomana puolustajana” ja ”isien sinettinä”. Kyrillosta ovat kunnioittaneet pyhänä opettajanaan ortodoksisen kirkon lisäksi eritoten Egyptin koptit ja roomalaiskatolinen kirkko, joka julisti hänet ”kirkon opettajaksi” (doctor ecclesiae) vuonna 1882. Kyrilloksen kristologia on myös orientaalisten ortodoksikirkkojen (koptit, armenialaiset, syyrialaisortodoksit, etiopialaiset) auktoritatiivista opetusta.

Pyhittäjä Columba[1] Irlantilainen, kelttiläiseltä nimeltään Colum Cille, syntyi vuonna 521 kuninkaalliseen sukuun Donegalin kreivikunnassa Irlannissa. Saatuaan diakonin vihkimyksen hän meni pyhän Finnian Clonardilaisen (12.12.) luostariin. Pappisvihkimyksen jälkeen hän saarnasi viisitoista vuotta eri puolilla Irlantia ja perusti useita luostareita, muun muassa Derryn, Durrowin ja Kellsin kuuluisat luostarit.

Sitten Columba otti kymmenen munkkia mukaansa ja muutti Ionan saarelle Skotlannin länsipuolelle, jonne hän perusti luostarin. Ionasta tuli yksi kelttiläisen kristillisyyden keskuksista. Sieltä käsin Columba alkoi evankelioida Skotlannin piktejä, jotka olivat vielä tuolloin pakanoita. Kuningas Brude otti hänet kunnioittavasti vastaan ja vahvisti hänen oikeutensa Ionan saareen. Columba puhui tulkin kautta, mutta myös ihmeiden kautta, ja teki piktien uhripapit naurunalaisiksi.

Askeesissa ja lähetystyössä väsymätön julistaja Columba perusti Skotlantiin ja Irlantiin useita sivuluostareita, joiden johtoon hän asetti oppilaitaan, mutta piti itsellään niiden ylimmän valvonnan. Hän itse ei matkustellut, mutta monet kävijät tulivat luostariin pyytämään hänen neuvoaan.

Columba tunnettiin ihmeidentekijänä, joka paransi sairaita, torjui epidemioita siunatun leivän avulla ja karkotti demoneja. Hän sai aikaan merimiehille suotuisia tuulia, auttoi maanviljelijöitä, sovitteli avioparien erimielisyyksiä, kehotti syntisiä katumukseen ja itki niiden puolesta, jotka eivät itkeneet kylliksi omasta puolestaan. Columbasta sanottiin, että hän ei koskaan tuhlannut aikaa vaan aina rukoili, luki tai kirjoitti, paastosi ja valvoi.

Columba ei unohtanut skotlantilaisiakaan. Hän siunasi heidän kuninkaansa Aidanin Ionassa vuonna 574, mistä alkoi skotlantilaisten kuninkaiden dynastia. Kerrotaan, etteivät silloiset ruhtinaat tehneet mitään kysymättä neuvoa tältä Jumalan mieheltä.

Toimittuaan 34 vuotta Skotlannin apostolina Columba sai vuonna 597 enkeliltä ilmoituksen kuolemansa lähestymisestä. 70-vuotias Columba puhui munkeilleen ja jatkoi sitten Psalttarin kopioimista. Päästyään sanoihin ”Pelätkää Herraa, te hänen pyhänsä! Mitään ei puutu niiltä, jotka häntä pelkäävät”[2] hän keskeytti ja määräsi seuraajansa, serkkunsa Baithinin jatkamaan työtään. Keskiyöllä Columba meni kirkkoon, missä hän lyyhistyi alttarin eteen. Kun hänen oppilaansa tulivat nostamaan häntä ylös, hän siunasi heidät ja antoi henkensä Herran käsiin.

Pyhittäjä Columba haudattiin Ionan luostariin. Hänen elämäkertansa kirjoitettiin Ionassa 600-luvun lopulla, ja sitä pidetään varhaiskeskiajan tärkeimpänä lähteenä Skotlannin aluetta koskien. Vuonna 849 pyhän Columban reliikit jaettiin Irlannin ja Skotlannin kirkkojen kesken. Columban kunnioitus levisi laajalle, ja hänestä tuli yksi kuuluisimmista irlantilaisista pyhistä.

Velskin kaupunki sijaitsi alun perin Vaga- ja Veljokien yhtymäkohtaan muodostuneessa niemessä, josta se kuitenkin toistuvien tulvien takia siirrettiin 1500-luvulla korkeammalle paikalle. Kaupungin siirtämisen jälkeen eräälle hurskaalle Eulampia-nimiselle naiselle ilmestyi tuntematon nuori mies, joka kertoi, että tulvavesi oli vienyt hänen ruumiinsa haudasta Vagajoen varrelle. Mies pyysi Eulampiaa huolehtimaan, että ruumis haudattaisiin kirkon luo ja että paikalle rakennettaisiin tsasouna. Eulampia halusi kysyä mieheltä, kuka tämä oli, mutta samassa mies katosi näkyvistä. Eulampian kerrottua ilmestyksestä papille ja kansalle kaikki lähtivät niemelle, jossa kirkko ja hautausmaa olivat ennen sijainneet. Rannasta he todella löysivät vanhan arkun, jossa kaikkien hämmästykseksi oli maatumaton ruumis.

Ainoa kyläläinen, joka osasi kertoa jotakin löytyneestä vainajasta, oli vanha sokea nunna Akilina. Hän oli nuorena kuullut vanhusten kertovan, että Vagajokeen oli hukkunut novgorodilainen virkamies Kiril. Eräs pajari oli jostakin syystä vihastunut Kiriliin ja halusi tappaa hänet. Kiril pakeni joelle ja loikkasi veteen, jolloin vesi väistyi molemmin puolin noin kuusi metriä. Sen nähdessään vihastunut pajari tuli tuntoihinsa ja pyysi Kirililtä anteeksi. Kiril antoi hänelle anteeksi, mutta kaatui itse ja hukkui. Hänet haudattiin kunnianosoituksin niemeen kirkon viereen.

Vanha Akilina sai ihmeellisesti näkönsä, kun hänet vietiin pyhäinjäännöksen luo. Pyhän Kirilin tiedetään hukkuneen Novgorodin itsenäisyyden aikana eli viimeistään 1400-luvulla.

Pyhittäjä Kiril syntyi vuonna 1337 varakkaaseen moskovalaisperheeseen ja sai kasteessa nimen Kosma. Hän sai vanhemmiltaan hyvän kasvatuksen, mutta jäi nuorena orvoksi ja asui sukulaisensa Timofei Veljaminovin luona, joka palveli ruhtinas Dimitri Donskoin hovissa. Timofei piti lahjakkaasta ja hiljaisesta Kosmasta ja uskoi koko taloutensa tämän hoitoon. Lupaava maallinen ura ei kuitenkaan houkutellut Kosmaa, joka tunsi voimakasta kaipuuta kilvoituselämään. Hän ei pitkään aikaan rohjennut kertoa toiveestaan Timofeille, jonka arveli vastustavan asiaa, vaan rukoili salaa Jumalaa vapauttamaan hänet maallisista siteistä.

Kerran pyhittäjä Stefan Mahrištšalainen (14.7.) tuli Moskovaan hoitamaan luostarinsa asioita ja vieraili Timofein talossa. Kosma kertoi hänelle salaisesta toiveestaan. Stefan näki hänessä tulevan kilvoittelijan ja taivutti Timofein päästämään hänet palvelemaan Jumalaa.

Kosma jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, ja Stefan johdatti hänet Simonovon luostariin, jonka pyhittäjä Sergei Radonežilaisen veljenpoika Feodor oli juuri perustanut uudelle paikalle. Pyhittäjä Feodor puki Kosman, joka oli tuolloin noin 30 vuoden ikäinen, munkin asuun, antoi hänelle nimen Kiril ja uskoi hänet hyveellisen munkki Mikaelin ohjaukseen.

Innosta hehkuen Kiril astui kilvoittelun tielle. Hän pyrki olemaan kaikessa kuuliainen vanhukselleen ja antautui iloiten kaikkiin luostarielämän vaatimuksiin. Kiihkeässä innossaan hän pyysi ohjaajaltaan siunausta syödä vain joka toinen tai kolmas päivä. Vanhus Mikael vaati häntä kuitenkin osallistumaan kaikkiin yhteisiin aterioihin veljestön kanssa, mutta olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Kiril noudatti neuvoa ja söi niin vähän, että tuskin kesti jaloillaan. Yöllä vanhuksen lukiessa Psalttaria Kiril teki hänen käskystään maahankumarruksia. Aamulla kirkonkellon ensimmäisen lyönnin kaikuessa hän meni aamupalvelukseen. Hän edistyi lihan alistamisessa hengelle siinä määrin, että veljet pitivät häntä enemmän enkelinä kuin ihmisenä.

Pyhittäjä Feodor antoi Kirilille palvelutehtävän luostarin leipomossa. Siellä Kiril kantoi vettä, pilkkoi puita ja leipoi veljestölle lämpimiä leipiä saaden osakseen heidän lämpimät rukouksensa. Aika ajoin pyhittäjä Sergei tuli vierailemaan luostarissa igumeni Feodorin luona. Hän tapasi ensi töikseen etsiä Kirilin leipomosta ja keskustella tämän kanssa pitkään sielua hyödyttävistä asioista. Veljet ihmettelivät, miten pyhittäjä Sergei osoitti hänelle niin paljon huomiota jättäen niin Feodorin kuin muut veljet vähemmälle huomiolle, mutta eivät kuitenkaan kadehtineet Kiriliä. Sitten Kiril siirrettiin töihin luostarin keittiöön. Kuumuutta hehkuvan uunin ja palavan tulen ääressä seistessään hän sanoi mielessään: ”Pidä varasi, Kiril, ettet vain joutuisi ikuiseen tuleen.”

Yhdeksän vuoden kuluessa Kiril saavutti sellaisen heltymyksen tilan, ettei voinut syödä edes leipää kyyneliä vuodattamatta. Tehdäkseen lopun veljestön kunnioituksesta häntä kohtaan hän alkoi teeskennellä houkkaa, pilailla ja nauraa kaikkien kanssa. Rangaistukseksi igumeni määräsi hänet syömään neljänkymmenen päivän ajan vain vettä ja leipää. Kiril tarttui iloiten tilaisuuteen saada paastota toisten määräyksestä eikä vain omasta tahdostaan.

Vaikka Kiril yritti pitää hengellisen elämänsä piilossa, luostarin munkkivanhukset näkivät hänen todellisen sisäisen tilansa, ja hänet vihittiin vastoin tahtoaan pappismunkiksi. Vihkimyksen jälkeenkin Kiril jatkoi entistä palvelutehtäväänsä luostarin keittiössä. Kun pyhittäjä Feodor siirtyi Rostovin piispaksi, hänen tilalleen Simonovon luostarin igumeniksi eli johtajaksi valittiin vuonna 1390 Kiril, vaikka tämä yritti kyynelsilmin kieltäytyä tehtävästä.

Igumeninakaan Kiril ei muuttanut askeettista elämäntapaansa. Hän säilytti nöyrän ja lempeän asenteensa ja osallistui vapaina hetkinään arkisiin töihin yhdessä kuuliaisuusveljien kanssa. Samalla hän johti luostaria viisaasti ja jakoi hengellisiä neuvoja niin korkeassa asemassa oleville kuin tavalliselle kansalle.

Kirilin maine sai hänet pelkäämään, että hän menettäisi kokonaan munkkien suurimman aarteen, sisäisen hiljaisuuden, ja niin hän veljien vastustelusta huolimatta vetäytyi syrjään igumenin tehtävistä ja sulkeutui entiseen keljaansa. Tämä kuitenkin vain lisäsi hänen mainettaan ja lopulta hän siirtyi vanhaan Simonovon luostariin. Siellä hän rukoili, että Jumalansynnyttäjä osoittaisi hänelle hiljaiseen hesykastiseen elämään soveltuvan paikan.

Lukiessaan kerran yöllä tapansa mukaan akatistoshymniä Jumalansynnyttäjän ikonin edessä Kiril kuuli äänen sanovan: ”Mene Valgetjärvelle, siellä on sinulle sopiva paikka.” Samalla hän näki ihmeellisen valon loisteessa ikkunastaan kaukana pohjoisessa hänelle osoitetun paikan. Näky täytti hänen sielunsa hengellisellä ilolla. Pian tämän jälkeen Kiril lähti Valgetjärvelle (ven. Beloozero) yhdessä hengellisen ystävänsä Ferapontin (27.5.) kanssa, joka tunsi seudun entuudestaan. Mukaansa hän otti Jumalanäidin ikonin. Löydettyään asumattomien metsien ja sinisten järvien keskeltä Jumalanäidin osoittaman paikan he pystyttivät sinne ristin. Asunnokseen he kaivoivat maanalaisen majan ja aloittivat hesykastisen elämän vapaina maailman huolista.

Pian Ferapont siirtyi yhteisestä sopimuksesta uuteen paikkaan ja Kiril jäi kilvoittelemaan yksin. Hän asui muutaman vuoden maanalaisessa majassaan täydessä yksinäisyydessä. Kerran hän raskaan unen painamana asettui pitkäkseen männyn juurelle. Tuskin hän oli sulkenut silmänsä, kun hän kuuli äänen sanovan: ”Pakene, Kiril!” Hän hypähti jaloilleen ja samassa mänty kaatui maahan siihen, missä hän oli maannut. Silloin hän rukoili Jumalaa ottamaan pois unen, minkä jälkeen hän saattoi olla pari vuorokauttakin nukkumatta lainkaan. Toisen kerran hän metsää kasketessaan oli vähällä kuolla liekkeihin ja savuun. Eräs talonpoika puolestaan yritti monta kertaa sytyttää Kirilin keljan tuleen siinä kuitenkaan onnistumatta. Viimein hän tuli tuntoihinsa ja tuli itkien Kirilin luo tunnustamaan syntinsä ja vihkiytyi pian munkiksi.

Ennen pitkää Kirilin seuraan liittyi kaksi hänelle rakasta Simonovon luostarin munkkia, Sebedeus ja Dionisi. Pian heitä seurasi myös munkki Natanael, josta tuli sittemmin yhteisön ruokavaraston hoitaja. Aluksi he asuivat omissa keljamajoissaan. Yhä enemmän ihmisiä alkoi käydä Kirilin luona ja monet pyysivät saada munkkivihkimyksen. Silloin vanhus ymmärsi, että vaikenemisen aika oli hänen osaltaan päättynyt. Hän alkoi ottaa vastaan kaikki, jotka rakkaudesta Jumalaan olivat valmiit kohtaamaan erämaassa elämisen vaikeudet. Vuonna 1397 hän rakennutti yhteisölle kirkon, joka omistettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle.

Kun ympäristöön levisi tieto, että moskovalainen arkkimandriitta Kiril oli ryhtynyt rakentamaan erämaahan luostaria, eräs Feodor-niminen pajari arveli hänen pitävän hallussaan suuria rikkauksia ja lähetti palvelijansa ryöstämään hänet. Kahtena yönä palvelijat näkivät kuitenkin luostarin ympärillä loisteliaita sotilaita, jotka vartioivat sitä hellittämättä. Silloin Feodor päätteli jonkin ylimyksen tulleen Moskovasta vierailulle ja lähetti kysymään asiaa, mutta sai kuulla, ettei luostarissa ollut yli viikkoon käynyt ketään ulkopuolista. Ymmärrettyään, että Jumala oli lähettänyt enkelinsä vartioimaan luostaria, Feodor katui ja tunnusti syntinsä Kirilille. Tämä puolestaan sanoi hänelle: ”Usko, poikani, ettei minulla ole muuta kuin nämä vaatteet päälläni sekä muutama kirja.”

Luostarin kasvaessa Kiril laati veljestölle yhteiselämän säännöt, jotka tekivät luostarista kuin taivaan esikartanon. Kirkossa kukaan ei puhunut eikä poistunut sieltä ennen jumalanpalveluksen päättymistä. Kaikki seisoivat Jumalan pelossa omilla paikoillaan seuraten pyhän isänsä esimerkkiä. Vaatimattoman aterian jälkeen munkit menivät omiin keljoihinsa poikkeamatta toistensa luokse.

Kenelläkään ei ollut mitään omaisuutta. Keljoissa oli vain kirjoja ja ikoneita, eikä niitä lukittu koskaan. Hengellisissä ja käytännöllisissä asioissa kokenut munkki Antoni kävi kerran vuodessa ostamassa luostariin kaikkea tarpeellista, mutta muuten kukaan ei poistunut sen ulkopuolelle. Puutteen aikana Kiril rohkaisi veljiä luottamaan Jumalan huolenpitoon eikä antanut heidän lähteä kerjuulle. Jos luostariin tuli lahjoituksia, ne otettiin vastaan kiitollisina kuin itse Jumala olisi ne lähettänyt. Kiril toivoi luostarinsa aina säilyvän hiljaisena, maallisista huolista vapaana kilvoituksen paikkana. Siksi hän kieltäytyi ottamasta vastaan luostarille tarjottuja kyliä ja viljelysmaita, joiden hän ymmärsi tuovan mukanaan turhaa huolta ja vaivannäköä.

Kiril rakasti hengellisiä kirjoja. Hän kopioi niitä itse ja tartutti tämän rakkauden myös oppilaisiinsa. Sata vuotta Kirilin kuoleman jälkeen missään Venäjän luostarissa ei ollut niin paljon käsikirjoituksia kuin Belozerskin luostarissa. 1600-luvulla käsikirjoituksia oli jo yli kaksi tuhatta.

Kirilin sielu oli Jumalan rakkauden täyttämä. Liturgiaa toimittaessaan hän ei voinut pidättää kyyneleitään vuotamasta. Erityisesti hän heltyi ja kyynelehti keljassa rukoillessaan. Jo eläessään hän sai selvänäkemisen ja ihmeiden tekemisen lahjan. Paholainen nostatti erään munkki Feodorin mielessä vihan Kiriliä kohtaan. Painiskeltuaan toista vuotta tunteidensa kanssa hän päätti tunnustaa ne Kirilille, mutta ei häpeältään saanut puhutuksi. Silloin Kiril itse alkoi puhua hänelle vihasta ja kuvasi tarkkaan hänen sisäisen tilansa. Omantunnontuskissa Feodor lankesi maahan Kirilin jalkoihin ja pyysi anteeksi, minkä jälkeen hän palasi keljaansa rauha sielussaan. Tästä lähtien hän tunsi täydellistä rakkautta ohjaajaansa kohtaan.

Monesti muulloinkin Kiril käytti selvänäkemisen lahjaansa uskovien ohjaamiseen ja syntisten ojentamiseen. Hänellä oli myös parantamisen armolahja, joka ilmeni hänen vihmoessaan sairaita pyhitetyllä vedellä tai voidellessaan heitä öljyllä. Joskus hän ilmestyi sairaille unessa ja karkotti demoneja. Kerran hän jopa herätti kuolleen, jotta tämä saisi vielä osallistua pyhään ehtoolliseen ja antaa sitten rauhassa henkensä Jumalalle. Nälänhädän aikana Kiril antoi käskyn ruokkia kaikki luostariin tulevat, ja jauholaari täyttyi ihmeellisesti sitä mukaa kuin siitä jaettiin nälkäisille. Kun luostarissa syttyi tulipalo eivätkä munkit saaneet sitä sammumaan, Kiril asettui risti kädessään liekkien eteen, jotka hiipuivat heti.

Kirilin maine levisi kauas. Ruhtinaatkin kirjoittivat hänelle ja pyysivät nöyrästi hänen neuvojaan. Kolme Kirilin vastauskirjettä on säilynyt. Suuriruhtinas Vasilille hän kirjoitti: ”Jos laivalla yksi soutaja erehtyy, siitä ei synny suurta vahinkoa, mutta jos perämies erehtyy, koko laiva on vaarassa. Tämä, hallitsija, koskee myös ruhtinaita.”

Kun pyhittäjä Kiril 90 vuoden ikäisenä ja kolmekymmentä vuotta Valgetjärvellä kilvoiteltuaan tunsi kuolemansa lähestyvän, hän kutsui veljet luokseen. Hän kehotti heitä noudattamaan tarkkaan luostarin ohjesääntöä ja nimitti seuraajakseen hyveellisen munkki Innokentin. Helluntaina Kiril toimitti viimeisen jumalanpalveluksensa ja vetäytyi sitten hiljaisuuteen ja rukoukseen. Kun munkit itkivät hänen lähestyvää poismenoaan, hän lohdutti heitä ja lupasi olla hylkäämättä luostaria. Hän myös vakuutti, että luostari tulee kasvamaan, jos vain veljet säilyttävät keskinäisen rakkauden. Sitten Kiril antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 9. päivänä 1427. Hänen kasvonsa kirkastuivat ja jumalallinen tuoksu täytti huoneen.

Kirilin kunnioitus pyhänä kautta Venäjän alkoi vain parikymmentä vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pyhittäjä Dionisi Glušitsalainen (ks. 1.6.) maalasi hänestä ikonin jo kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa. Kirilin elämäkerran kirjoitti pappismunkki Pahomi Logofet,[1] joka tuli Belozerskin luostariin vuonna 1462 ja tapasi monia Kirilin tunteneita munkkeja. Belozerskin luostarista tuli ikään kuin pohjoinen Theba, josta nousi monia pyhiä kilvoittelijoita ja luostareiden perustajia, joita kaikkia innoitti Kirilin ohjesääntö ja sen mukainen ihanteellinen luostarielämä. Heistä mainittakoon Joosef Volokolamskilainen (9.9.), Nil Sorski (7.5.) ja Savvati Solovetskilainen (27.9.).

Pyhittäjä Aleksanteri syntyi Vologdassa vuonna 1371 ja sai nimen Aleksei. Jo nuorena hän jätti vanhempiensa kodin ja saapui Kubenskinjärven saaressa sijaitsevaan Vapahtajan (Spaso-Kamennij) luostariin pyytäen päästä kilvoittelemaan sen veljestöön. Athosvuorelta tullut kreikkalaissyntyinen igumeni Dionysios[1] ei salannut häneltä munkin elämään liittyviä vaikeuksia ja kiusauksia, mutta nuorukainen ei hellittänyt ja niin igumeni otti hänet veljestöön.

Aleksei aloitti heti vapaaehtoisesti ankaran paastokilvoituksen ja rukoussäännön. Hän toimitti kaikki palvelutehtävät niin halukkaasti, että kaikki alkoivat heti rakastaa ja kunnioittaa häntä. Hänen hurskas intonsa sai igumeni Dionysioksen lyhentämään kuuliaisuusveljen koetusaikaa, ja jo muutaman kuukauden kuluttua hän vihki Aleksein munkiksi antaen hänelle nimen Aleksanteri. Nuori munkki iloitsi tästä suuresti. Hän hillitsi nuorta lihaansa paastolla ja piti rukouksen aina huulillaan ja sydämessään. Hetkeäkään hän ei ollut toimettomana, niin että munkit ihmettelivät hänen elämäänsä ja pitivät häntä kuin Jumalan enkelinä. Kun Aleksanteri oli kilvoitellut tällä tavoin vuosikausia, hänet vihittiin pappismunkiksi.

Munkkien rakkaus ja kunnioitus rasittivat Aleksanteria siinä määrin, että hän päätti lopulta lähteä luostarista. Vaellettuaan muutaman päivän metsässä hän pysähtyi Sjanžemajoelle, rakensi itselleen keljan ja alkoi kilvoitella ankarassa askeesissa. Lähikylien asukkaat löysivät kuitenkin pian hänen asuinpaikkansa ja alkoivat käydä hänen luonaan. Silloin Aleksanteri lähti etsimään yksinäisempää paikkaa Kubenskinjärven tuntumasta.

Kuštajoen suusta Aleksanteri odottamatta löysi pyhittäjä Eufimin (20.1.) keljan. Tämä oli hänen laillaan kotoisin Vologdasta ja oli myös saanut munkkivihkimyksensä Vapahtajan luostarissa Kubenskinjärvellä. Jonkin aikaa he kilvoittelivat yhdessä. Pyhittäjä Eufimi pani merkille, että Aleksanteri oli mieltynyt hänen kilvoituspaikkaansa. Kun Aleksanteri sitten varovaisesti ehdotti, että he vaihtaisivat keljoja, Eufimi suostui heti pitäen veljen ehdotusta Jumalan tahtona. Näin pyhittäjä Eufimi siirtyi Aleksanterin keljaan Sjanžemajoelle ja Aleksanteri puolestaan jäi Kuštajoelle. Heidän hyvästellessään Eufimi antoi Aleksanterille siunaukseksi oman ristinsä.

Aleksanteri kilvoitteli aluksi yksin torjuen pahojen henkien hyökkäykset ristin voimalla. Pian hänen seuraansa liittyi eräs vanhus ja sitten vielä yksi veli. Aleksanteri päätti rakennuttaa pientä yhteisöä varten kirkon Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Rostovin arkkipiispa Dionysios, entinen Vapahtajan luostarin igumeni, joka oli vihkinyt Aleksanterin munkiksi, siunasi hänen aikeensa ja lahjoitti hänelle kaiken, mitä jumalanpalvelusten toimittamista varten tarvittiin.

Tataarit tekivät noihin aikoihin tuhoisia sotaretkiä Pohjois-Venäjälle. Erään hyökkäyksen aikana viisi tataaria laukkasi hevosillaan Kuštajoen luostariin. Aleksanteri meni rauhallisesti heitä vastaan ja siunasi heidät ristillä, jolloin he kaatuivat maahan ikään kuin kuolleina. He virkosivat vasta muutaman tunnin kuluttua, kun Aleksanteri ensin oli siunannut heidät Pyhän Kolminaisuuden nimeen. Tämän jälkeen he poistuivat luostarista rauhassa.

Luostarin veljet viljelivät vehnää. Kerran Aleksanteri yllätti erään talonpojan, joka oli aikeissa varastaa painavan vehnäsäkin, muttei jaksanut nostaa sitä. ”Turhaan sinä, poikani, yrität nostaa sitä, mikä ylittää voimasi”, hän sanoi lempeästi varkaalle. Lämpimät sanat herättivät miehessä katumuksen tunteen ja hän lankesi itkien Aleksanterin jalkoihin. Ojennettuaan häntä isällisesti Aleksanteri käski vielä lisätä vehnää säkkiin ja antoi sen miehelle, joka kantoi siunatun kuorman kevyesti kotiinsa.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Aleksanteri siunasi oppilaansa Savvatin ja Simeonin. Hän kehotti heitä säilyttämään keskinäisen nöyryyden ja veljellisen rakkauden sekä pitämään huolta pyhiinvaeltajista. Hän myös pyysi heitä rakennuttamaan luostariin Pyhän Nikolaoksen kirkon. Jätettyään luostarin Herran ja Hänen puhtaimman Äitinsä suojelukseen Aleksanteri osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 9. päivänä vuonna 1439 ollessaan 68 vuoden ikäinen. Vuoden kuluttua hänen haudalleen kasvoi pihlaja, jonka marjoilla oli parantava vaikutus.

Paikallisen perimätiedon mukaan pyhittäjä Rafael Agapialainen syntyi Buruscanin kylässä Galațin maakunnassa Itä-Romanian Moldaviassa vuoden 1560 tienoilla. Hänet vihittiin munkiksi Vanhan Agapian luostarissa, jossa hän hyveellisellä elämällään sai osakseen yltäkylläisen armon. Luostarin munkeilla oli tapana vetäytyä vuoristoon viettääkseen rukouksen täyttämää hesykastista elämää. Näin teki myös Rafael. Hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, joita hän opasti evankeliumin mukaiseen elämään.

Pyhittäjä Rafael nukkui rauhassa kuolonuneen 80 vuoden ikäisenä 1640-luvun alkupuolella. Romanian kirkko kanonisoi hänet vuonna 1992. Kun hänen reliikkinsä kaivettiin esiin, ne levittivät ympärilleen taivaallista tuoksua.

Pyhä Aleksi (Metšov) syntyi Moskovassa pyhän Aleksioksen, Jumalan miehen, muistopäivänä 17. maaliskuuta vuonna 1859. Hänen isänsä oli metropoliitan katedraalikuoron kanttori. Perheessä noudatettiin vanhan ajan avokätistä vieraanvaraisuutta. Kun Aleksin täti jäi leskeksi ja kolmen pienen lapsen yksinhuoltajaksi, Aleksin äiti kutsui hänet asumaan luokseen, vaikka hänellä itselläänkin oli kolme lasta ja asunnossa oli ahdasta. Aleksi kasvoi ihmisten parissa sisarustensa ja serkkujensa kanssa. Hänellä oli hiljainen ja rauhaa rakastava luonne eikä hän pitänyt riidoista eikä torailusta.

Aleksi opiskeli Moskovan pappisseminaarissa. Hänellä oli voimakas halu auttaa ihmisiä ja seminaarin jälkeen hän suunnitteli pyrkivänsä yliopistoon opiskelemaan lääketiedettä. Äiti oli kuitenkin jyrkästi tätä vastaan. Hän halusi Aleksin omistautuvan rukoukselle ja kirkon työlle eikä Aleksi rohjennut vastustaa häntä. Myöhemmin hän oli äärettömän kiitollinen äidilleen, että tämä oli ohjannut hänet hänen oikean kutsumuksensa pariin. Valmistuttuaan seminaarista vuonna 1880 hän sai kanttorin paikan Jumalansynnyttäjän Ennusmerkki-ikonin kirkossa. Siellä häntä kohtasi suuri koettelemus. Kirkkoherra oli jyrkkäluonteinen mies, joka edellytti Aleksin tekevän vahtimestarille kuuluvia töitä aina kirkon siivoamisesta ja lämmittämisestä alkaen. Joskus hän saattoi lyödäkin Aleksia tai huitaista hiilihangolla. Kyyneleet nousivat usein nuoren Aleksin silmiin, mutta hän selvisi koetuksesta kristitylle sopivalla arvokkuudella ja oppi jopa pitämään ankarasta esimiehestään.

Vuonna 1884 Aleksi solmi avioliiton 18-vuotiaan Anna Petrovnan kanssa. Samana vuonna hänet vihittiin diakoniksi. Aleksi piti Annaa ensimmäisenä ystävänään ja apurinaan tiellä Kristuksen luo. Hän arvosti tämän lempeitä huomautuksia ja kuunteli niitä niin kuin toiset kuuntelevat hengellistä ohjaajavanhusta. Annalla oli kuitenkin vaikea sydänvika ja Aleksi oli jatkuvasti huolissaan hänen terveydestään. Heille syntyi kaikkiaan viisi lasta, joista kolmas lapsi kuoli ennen kuin ennätti täyttää vuoden. Neljäs lapsi Sergei vihkiytyi aikanaan papiksi ja kuoli neuvostoajan uusmarttyyrinä (ks. 24.12.).

Isä Aleksi vihittiin vuonna 1893 papiksi Pyhän Nikolaoksen kirkkoon Maroseikakadulla Moskovassa. Kirkko ja seurakunta olivat pieniä. Isä Aleksi alkoi kuitenkin toimittaa kirkossa säännöllisesti päivittäisiä jumalanpalveluksia, joita Moskovan pienissä kirkoissa ei yleensä toimitettu. Perhe asui vanhassa kosteassa puutalossa, joka jäi ympäröivien korkeampien talojen varjoon. Annan heikko terveys petti ja hän kuoli.

Tuohon aikaan tuttu kauppiasperhe kutsui Moskovassa käymässä olleen pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) vierailulle luokseen. He järjestivät isä Aleksin ja isä Johanneksen tapaamisen. ”Tulitteko ottamaan osaa suruuni”, isä Aleksi kysyi isä Johanneksen saapuessa. ”En tullut ottamaan osaa suruun, vaan jakamaan ilon”, pyhä mies vastasi. ”Herra on tullut luoksesi. Lähde keljastasi ja mene ihmisten luo. Vasta nyt alat todella elää. Ole kansan kanssa ja ota toisten murheet kantaaksesi, niin saat nähdä, että oma onnettomuutesi on merkityksettömän pieni yleiseen murheeseen verrattuna, ja niin sinunkin on helpompi olla.”

Tapaaminen pyhän Johannes Kronstadtilaisen kanssa uudestisynnytti isä Aleksin ja valaisi koko hänen elämäntiensä. Hänet tultiin tuntemaan pappina, jonka puoleen kannatti kääntyä, kun perheessä oli vaikeuksia. Hän ei ladellut opetuksia, ei soimannut eikä tutkiskellut kenenkään vääriä tekoja. Hän osasi puhua koskematta kuohuksissa olevien herkkää itserakkautta ja siksi hänet kutsuttiin paikalle vaikeina hetkinä. Hän ei moittinut, vaan yritti esimerkkejä kertomalla saada kuulijat ymmärtämään oman syyllisyytensä ja saada heidät katumaan.

Isä Aleksi perusti pyhäkoulun kirkkonsa alakertaan. Kolmentoista vuoden ajan hän opetti uskontoa yksityisessä tyttökoulussa.

Isä Aleksin opetuspuheet olivat yksinkertaisia ja aitoja. Niissä ei ollut kaunopuheisuutta, mutta niistä huokuva luja usko ja elämän ymmärtämys kosketti ihmisten sydäntä. Rukoilijoiden määrä hänen kirkossaan kasvoi erityisesti vuoden 1917 kommunistivallankumouksen jälkeen. Kun lähellä sijaitsevan Kremlin kirkot suljettiin, osa siellä sijainneen Tšudovin (Arkkienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin seurakuntalaisista ja laulajista siirtyi luostarin viimeisen johtajan metropoliitta Arseni Žadanovskin (1874−1937) siunauksella isä Aleksin kirkkoon. Tulijoiden joukossa oli paljon nuoria ja opiskelijoita.

Pappisseminaarien sulkemisen myötä nuoret, jotka halusivat omistautua palvelemaan kirkkoa, hakeutuivat arvostettujen pappien luo saadakseen heiltä käytännön opetusta ja seuratakseen heidän esimerkkiään. Isä Aleksi nautti tässä suhteessa erityistä arvostusta. Maroseikakadun kirkkoon kerääntyikin nuoria koulutuksen saaneita innokkaita pappeja ja diakoneja. Yksi heistä oli isä Aleksin poika Sergei, joka vihittiin papiksi vuonna 1919. Nuoret papit pitivät luentoja ja järjestivät kursseja, joilla perehdyttiin muun muassa liturgiikkaan. Apureista huolimatta isä Aleksin oma työtaakka kasvoi. Monet halusivat saada hänen siunauksensa ja pyytää neuvoa johonkin asiaan. Hän otti ihmisiä vastaan asunnossaan ja ajan myötä talon eteen muodostui loputon jono. Kesällä kauempaa tulevat yöpyivät kirkon pihalla.

Isä Aleksi halusi, että hänen seurakuntansa olisi kuin maailmassa toimiva luostari. Hän toivoi, että kaupungissa elävät voisivat löytää sieltä sen, mitä he etsivät luostareista, ja että jokaisella seurakuntalaisella olisi luostari omassa sielussaan. Häntä itseään sanottiin ohjaajavanhukseksi maailmassa. Optinan luostarissa vanhus Nektari (29.4.) sanoi Moskovasta tuleville: ”Miksi tulette meidän luoksemme, kun teillä on siellä isä Aleksi?”

Isä Aleksi oli hyvin nöyrä. Hän ei koskaan loukkaantunut, jos häneen suhtauduttiin karkeasti. ”Mitä minä olen, pelkkä kurjimus”, hän tapasi sanoa itsestään. Ottaessaan vastaan synnintunnustusta, hän saattoi sanoa rippilapselleen: ”Muista, ettei koko maailmassa ole pahempia kuin me kaksi.” Hän karttoi kaikkea itseensä kohdistuvaa kunnioitusta ja vältteli juhlallisia jumalanpalveluksia. Joutuessaan joskus osallistumaan niihin hän pyrki asettumaan toisten taakse. Palkitsemiset hän koki kiusallisiksi ja ne saivat hänet vilpittömästi hämmentymään.

Papiston suhtautuminen isä Aleksiin oli vaihteleva. Monet tunnustivat hänen arvovaltansa ja osa papeista oli hänen hengellisiä lapsiaan, mutta paljon oli myös niitä, jotka arvostelivat häntä.

Vallankumouksen jälkeen valtiollinen poliisi (OGPU) kutsui isä Aleksin kahdesti kuulusteltavaksi. Häntä kiellettiin ottamasta vastaan ihmisiä. Maaliskuussa 1923 pidetyn kuulustelun jälkeen hänet päästettiin heti vapaaksi, sillä hän oli jo vakavasti sairas. Suurella viikolla hän ei jaksanut tulla kirkkoon. Suurena perjantaina hän luki kaksitoista evankeliumijaksoa huoneessaan läheistensä läsnä ollessa ja loi murheellisia silmäyksiä kirkon ikkunaan, josta näkyi miten rukoilijoiden tuohukset syttyivät ja sammuivat kirkossa.

Toukokuun lopulla isä Aleksi matkusti tapansa mukaan lepäämään pieneen taloonsa Verejan kaupungissa Moskovan alueella. Siellä hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 9./22. päivänä vuonna 1923. Kuolema tuli nopeasti myöhään illalla heti hänen käytyään vuoteeseen. Hautajaisiin kokoontui tuhansia ihmisiä ja noin 80 henkeä papistoa. Ruumiinsiunauksen toimitti Danilovin luostarin johtaja piispa Feodor (Pozdejevski), joka oli juuri vapautunut vankilasta. Vastikään vapautunut patriarkka Tiihon toimitti haudalla litanian.

Kymmenen vuoden kuluttua Lazarevskojen hautausmaa, jonne isä Aleksi oli haudattu, lakkautettiin ja hänen reliikkinsä siirrettiin toiselle hautausmaalle. Siirron yhteydessä kävi ilmi, että reliikit olivat säilyneet maatumattomina. Uudella hautausmaalla isä Aleksin hauta oli vuosikymmenten ajan se, jolla kävi eniten ihmisiä. Hautakummulle jouduttiin tuomaan jatkuvasti lisää hiekkaa, sillä uskovat ottivat sitä siunaukseksi koteihinsa. Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Aleksi Moskovalaisen vuonna 2000. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Maroseikakadun kirkossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.