Pyhittäjä Sofroni Essexiläinen, maallikkonimeltään Sergei Simeonovitš Saharov, syntyi 22.9.1896 Moskovassa vauraaseen kauppiasperheeseen. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodoksikristittyjä, joilla oli tapana lukea kodissaan kirkon päivittäiset aamu- ja iltarukoukset yhdessä kahdeksan lapsensa kanssa. Näin nuori Sergei tottui rukoukseen pienestä pitäen. Jo elämänsä varhaisvuosina hän saattoi viettää rukouksessa yksinkin huomattavan pitkiä aikoja. Ei liene sattuma, että hänen ensimmäinen kokemuksensa luomattomasta valosta liittyy juuri lapsuuteen. Sitä paitsi Sergei oli hyvin taiteellinen ja opiskeli kahdessa taidekoulussa. Sen jälkeen hän omistautui suurella antaumuksella maalaamiselle ja pyrki vangitsemaan kankaalle kulloisestakin kohteesta sen ikuisen kauneuden ja siihen kätkeytyvän salaisuuden.

Nuoruusvuosina isä Sofronia askarrutti ajatus perimmäisestä totuudesta, Absoluutista. Lisäksi aikakauden suuret mullistukset niin Venäjällä kuin muuallakin kiinnittivät hänen huomionsa inhimillisen elämän tragediaan ja kärsimykseen. Niin hän päätyi uskonnollisessa etsinnässään idän uskontojen vaikutuspiiriin. Tätä vaihetta, jota vanhus Sofroni myöhemmin aidosti ja palavasti katui elämänsä syvimpänä lankeemuksena, kesti noin kahdeksan vuotta. Intian mystiikkaa hän myöhemmin piti metafyysisellä tasolla suoritettuna itsemurhana, koska oli tullut valinneeksi täyteyden sijasta tyhjyyden, liukumisen olemisen piiristä olemattomuuteen, ikuiseen ei-olemiseen.

Pyhittäjä Sofronin paluu kirkon helmaan tapahtui Ranskassa, jonne hän lähti vallankumouksen sekasortoon saattamalta Venäjältä vuonna 1921 voidakseen jatkaa taiteen harjoittamista. Ranskassa hänen taiteellinen kehityksensä oli poikkeuksellisen nopeaa. Vaikka hän menestyi hyvin, maalaaminen alkoi turhauttaa häntä, sillä hän koki, ettei taide kykene ilmaisemaan perimmäistä, puhdasta todellisuutta. Sergein ratkaiseva uskonnollinen murros tapahtui Raamatun äärellä hänen lukiessaan kertomusta Jumalan ilmestymisestä Moosekselle Siinailla pensaassa, joka paloi mutta ei kulunut. Häneen tekivät lähtemättömän vaikutuksen Jumalan itsestään lausumat sanat: ”Minä olen se joka olen”, tai kuten ne ortodoksisen kirkon virallisessa Vanhan testamentin laitoksessa Septuagintassa kuuluvat: ”Minä olen se joka on” eli ”Minä olen Olevainen” (2. Moos. 3:14).

Mooseksen kokemus järisytti isä Sofronia. Se merkitsi hänelle itselleenkin persoonallista kohtaamista ainoan Tosi Olevan kanssa. Tähän kohtaamiseen liittyi myös luomattoman valon näkeminen, joka oli kokemuksena voimakkaampi kuin koskaan myöhemmin. Näky jumalallisesta valosta alkoi vuoden 1924 suurena lauantaina ja jatkui aina kirkkaan viikon tiistaihin asti. Tuosta hetkestä lähtien Sergei pyrki kaikin voimin vain pääsemään selville itsensä ihmiskunnalle ilmoittaneen Jumalan salaisuudesta ja ihmisen kuvakseen luoneen Kristuksen persoonasta sen kaikissa ulottuvuuksissa. Tämän takia hän hakeutui vuonna 1925 Pariisissa Pyhän Sergein instituuttiin opiskellakseen teologiaa, mutta jätti sen jo puolen vuoden kuluttua, sillä poikkeuksellisen intensiivisen rukouselämänsä takia hän koki, ettei akateemisella teologialla ole tarjota tyydyttäviä vastauksia häntä kiinnostaviin kysymyksiin.

Samana vuonna Sergeissä kypsyi päätös munkkiudesta, minkä seurauksena hän matkusti Athosvuorelle. Siellä hän meni venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, jossa eli vuoteen 1939 asti. Luostari oli edelleen Pyhän vuoren suurin, vaikka veljestö olikin kutistunut 2000 munkista 600 munkkiin. Isä Sofronin luostarielämän alkuaikaa leimasi poikkeuksellisen voimakas katumus. Hänen omatuntonsa syytti häntä nuoruusvuosina sydämen tasolla tapahtuneesta kristinuskon hylkäämisestä ja siitä, ettei hän nykyhetkessäkään kyennyt elämään Kristuksen käskyjen mukaan. Myös monenlaiset himot kiusasivat häntä. Jumalan armo kuitenkin teki voimakkaasti työtään hänessä ja puhdisti hänet. Usein se myös näyttäytyi hänelle luomattomana valona, niin että kaikki hänen ympärillään unohtui ja vaikeni.

Vanhus Sofroni kuvaa kirjoissaan elävästi rukouselämäänsä noina vuosina. Hän kertoo, että hänellä oli tapana vetäytyä illalla auringonlaskun aikaan hiljaiseen, hämärään keljaansa rukoilemaan. Hän heittäytyi lattialle ja alkoi toistaa hitaasti rukouksen sanoja. Mittaamattoman väkevä voima ikään kuin tempasi hänet mukaansa toisenlaiseen henkiseen tai hengelliseen maailmaan, niin että taju ympäristöstä ja omasta ruumiistakin katosi. Vaikka jumalallinen valo noina hetkinä ilahdutti ja lohdutti häntä, hän koki samalla voimakkaasti oman sisäisen pimeytensä. Se pakotti hänen sielunsa huutamaan tuskallisesti ja epätoivon vallassa: ”Olen todella syntinen, mutta janoan Jumalaa, elävää Jumalaa!” Luostarielämänsä ensimmäisiä vuosia isä Sofroni luonnehtii ajaksi, jolloin hän joutui laskeutumaan aina tuonelan syvyyksiin asti, mutta sai toisinaan Jumalan armosta nousta ylös taivaaseen.

Koska Panteleimonin luostarissa tarvittiin kreikan kieltä taitavaa munkkia erityisesti luostarin jumalanpalvelustarpeisiin, luostarin johtaja pyysi häntä opettelemaan kielen. Isä Sofroni otti tehtävän kuuliaisesti vastaan, vaikka tunsikin sisimmässään murhetta siitä, ettei voinut enää keskittyä yksinomaan rukoukseen. Hän lainasi luostarin kirjastosta kreikan oppikirjoja ja ryhtyi opiskelemaan. Samassa hän tunsi, miten älyllisen ponnistuksen vuoksi hänen mielensä irtaantui sydämestä ja asettui otsan kohdalle. Vasta silloin hän tajusi, että koko hänen luostarissa olonsa ajan hänen mielensä oli ollut sydämessä, yhdistyneenä siihen, mikä luonnollisesti oli suuri Jumalan lahja: lakkaamaton rukous toimi hänen sisimmässään. Jumalan armosta hän sai opiskellessaankin kokea poikkeuksellista sisäistä rauhaa, mikä epäilemättä johtui pyhänä pidetyn luostarin johtajan siunauksesta ja hänen itsensä osoittamasta kuuliaisuudesta. Isä Sofroni oppi kreikan kielen täydellisesti, mikä koitui hänelle suureksi siunaukseksi Pyhällä vuorella erityisesti myöhempinä vuosina, kun hänestä tuli monien kreikkalaisten munkkien rippi-isä.

Elämänsä ylivoimaisesti suurimmaksi lahjaksi vanhus Sofroni nimeää kuitenkin tutustumisen pyhittäjä Siluan Athosvuorelaiseen, joka kilvoitteli tuolloin Panteleimonin luostarissa. Tämä tapahtui 1930, viisi vuotta isä Sofronin luostariin tulon jälkeen. Pyhittäjä Siluan osoitti suurta luottamusta häntä kohtaan ja paljasti hänelle monia asioita elämästään. Vanhus kertoi muun muassa Kristuksen ilmestymisestä hänelle Pyhän Elian kirkossa jo hänen noviisiaikanaan. Hän kertoi myös vuosikausia kestäneestä taistelustaan demonien kanssa, joka alkoi sen jälkeen, kun hän varomattomuuttaan oli ottanut vastaan demonisen ilmestyksen jumalallisena. Nämä demonien ilmestykset olivat johtaa hänet täydelliseen epätoivoon omasta pelastuksestaan. Lopulta hän onnistui voittamaan ne seuraamalla Kristuksen neuvoa, jonka kuuli sisimmässään: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä ole epätoivoinen.”

Pyhittäjä Siluanin elämä ja hänen Kristukselta saamansa ohje syvensivät entisestään isä Sofronin luottamusta ja kunnioitusta vanhusta kohtaan. Siluanista tuli hänen hengellinen ohjaajansa, jonka opastus ja neuvot vaikuttivat suuresti niin hänen myöhempään hengelliseen kehitykseensä kuin hänen teologiseen ajatteluunsakin. Vanhus Siluan kuoli Pyhän Panteleimonin luostarissa vuonna 1938. Ennen sitä hän antoi isä Sofronille hengelliseen elämään liittyvät syvälliset muistiinpanonsa ja sanoi: ”Isä Sofroni, Jumala antaa sanansa, mutta me voimme työstää sitä. Sinä olet oppinut, ota tehdäksesi tämä työ.” Isä Sofroni kilvoitteli Pyhän Panteleimonin luostarissa vanhus Siluanin kuolemaan asti. Seuraavana vuonna hän jätti luostarin ja siirtyi erakoksi Pyhän vuoren eteläkärkeen. Päätös perustui pyhän Siluanin aikanaan antamaan neuvoon. Vanhuksen mukaan isä Sofroni voisi erämaassa esteettä keskittyä katumuskilvoitukseensa.

Erakkoelämänsä kolme ensimmäistä vuotta isä Sofroni vietti Athoksen karuimmassa erämaassa, ”kauhistuttavassa Karuliassa”, niin kuin aluetta yleisesti kutsutaan. Siellä hänen asuntonaan oli ahdas ja askeettinen luola. Erämaa tarjosi hänelle erinomaiset puitteet entistä syvemmälle rukouselämälle. Toisen maailmansodan tapahtumista kantautuneet tiedot muokkasivat hänen rukoustaan yhä voimakkaammin tuskantäyteiseksi rukoukseksi toisten puolesta. Hän koki suurta kohtalonyhteyttä kärsivän maailman kanssa ja tuli tietoiseksi koko ihmiskunnan olemuksellisesta ykseydestä. Hän rukoili läpi yön kumartuneena kasvoilleen luolansa lattialle ja pyysi Jumalaa puuttumaan mielettömään verenvuodatukseen. Hän rukoili sekä niiden puolesta, joita tapettiin, että niiden puolesta, jotka tappoivat. Hän pyysi myös, ettei Jumala antaisi pahimman osapuolen voittaa.

Varsin pian isä Sofronin elämä muuttui kuitenkin ulkoisesti, kun Pyhän Paavalin luostari halusi hänet rippi-isäkseen. Hän suostui siihen, sillä hänen mieleensä nousivat heti vanhus Siluanin sanat: ”Sitten, kun olette hengellinen isä, älkää kieltäytykö ottamasta vastaan niitä, jotka tulevat luoksenne.” Näin isä Sofroni vihittiin papiksi Pyhän Paavalin luostarissa vuonna 1941 Herran temppeliintuomisen juhlajumalanpalveluksessa. Voidakseen hoitaa paremmin hänelle uskottua rippi-isän tehtävää, mutta myös ryhtyäkseen työstämään vanhus Siluanin muistiinpanoja kirjaksi, isä Sofroni muutti vuoden 1943 loppupuolella lähemmäksi Pyhän Paavalin luostaria. Hän asettui asumaan Pyhälle Kolminaisuudelle omistettuun erakkolaan avarassa luolassa, jossa oli kaksi huonetta ja kirkko. Hengelliseksi isäkseen hänet halusivat pian myös monet muut Athoksen länsipuolen luostarit: Pyhän Gregorioksen luostari, Simonopetran luostari ja Ksenofonin luostari. Lisäksi lukuisat Athoksen skiittojen isät ja erakkokilvoittelijat kääntyivät hänen puoleensa voidakseen tunnustaa syntinsä ja saada hengellistä ohjausta. Isä Sofronin hengelliseen vaikutuspiiriin kuului Pyhällä vuorella ainakin 600 isää.

Vanhus Sofronille hengelliseksi isäksi ryhtyminen merkitsi suurta uhrausta. Hänen mahdollisuutensa keskittyä rukoukseen vähenivät ja huoli toisten pelastuksesta täytti mielen. Uuden tehtävän myötä hänen rukouksensa voima heikkeni. Hän halusi kuitenkin olla jakamassa muille sitä, mitä itse oli toisilta saanut. Toisaalta toimiminen rippi-isänä antoi hänelle mahdollisuuden tutustua läheisesti Pyhän vuoren isien elämään. Näin hän tuli tuntemaan entistä paremmin ihmisen sielunelämää ja hengellisen kilvoituksen lainalaisuuksia, mutta myös erilaisia luostarielämän käytäntöjä ja sääntöjä. Hän sanoo usein ihmetelleensä sitä armon runsautta, joka asusti nöyrissä ja vaatimattomilta näyttävissä munkeissa. Yllättävän monilla heistä oli kokemuksia myös luomattomasta valosta. Isä Sofronin vetovoima rippi-isänä perustui hänen poikkeukselliseen kokemukseensa hengenelämän ilmiöistä, mutta myös hänen laajaan sivistykseensä, ennen kaikkea teologiseen. Opittuaan kreikkaa hän oli perehtynyt syvällisesti alkukielellä monien merkittävien kirkkoisien kirjoituksiin.

Elämä Pyhän Kolminaisuuden erakkolassa osoittautui isä Sofronille äärimmäisen vaikeaksi. Erakkolan kosteat asuinhuoneet olivat tarkoitukseensa täysin soveltumattomat. Kirkkosali oli ainoa kuiva tila. Luolan kosteus ja sotavuosien ankara ruoan puute mursivat lopulta hänen terveytensä. Tämän vuoksi hän joutui runsaan kahden vuoden jälkeen Karieksen eli Athoksen hallintokeskuksen kupeessa sijaitsevaan Pyhän Andreaan skiittaan, joka oli tuolloin venäläinen. Siellä hän viipyi noin vuoden verran.

Terveytensä heikennyttyä vanhus Sofroni päätti vuonna 1947 lähteä Ranskaan. Matkan pääasiallinen tarkoitus oli pyhän Siluanin tekstien julkaisu, jonka hän katsoi onnistuvan parhaiten juuri emigranttien asuttamassa Ranskassa. Ne ilmestyivätkin siellä venäjäksi. Vaikea vatsaleikkaus pakotti hänet lopulta luopumaan ajatuksesta palata Athokselle. Vaikka päätös epäilemättä oli raskas isä Sofronille, hän sanoo näkevänsä tapahtumissa selkeästi Jumalan johdatuksen.

Leikkaus jätti isä Sofronin puolikuntoiseksi peräti neljäksitoista vuodeksi. Päästyään sairaalasta hän asettui lepäämään venäläiseen vanhainkotiin, joka sijaitsi Pariisin pohjoispuolella. Emigranttien ylläpitämässä vanhainkodissa oli pieni ortodoksinen kirkkosali, jossa isä Sofroni hieman toivuttuaan alkoi toimittaa päivittäin palveluksia. Palvelukset kestivät aamuin illoin kolme tuntia, ja niihin ottivat osaa kaikki vanhainkodin asukkaat. Muun ajan he istuivat kodikkaasti yhdessä pöydän ympärillä kuunnellen isä Sofronin puhetta hengellisistä aiheista. Monet vanhainkodin asukkaista omistautuivat hengelliselle elämälle niin vakavasti, että halusivat lopulta ottaa munkin vihkimyksen. Näin vanhainkodista muodostui Pariisin laitamille eräänlainen epävirallinen luostari, jossa eli munkkeja ja nunnia. Hänen ympärilleen alkoi kerääntyä kaikenikäisiä luostarielämästä kiinnostuneita miehiä ja naisia. Heidän pyynnöstään hän ryhtyi etsimään paikkaa oikean luostarin perustamiselle. Asia eteni nopeasti, kun Englannista löytyi edullinen maatila Essexin alueelta noin 80 kilometrin päässä Lontoon keskustasta. Kun isä Sofroni kävi tutustumassa maatilaan vuonna 1958, hän mieltyi siihen sen syrjäisen sijainnin ja silloisen karuuden vuoksi. Sinne hän muutti pysyvästi seuraavan vuoden maaliskuussa kahden nuoren munkin ja kahden jo iäkkäämmän naisen kanssa, joista toinen oli vihitty nunnaksi.

Kolme ensimmäistä vuotta vanhus Sofroni ja hänen kanssakilvoittelijansa elivät hänen perustamassaan yhteisössä ulkoisesti köyhää elämää. Sitten he ryhtyivät rakentamaan järjestäytynyttä luostaria Essexiin. Aluksi se kuului hallinnollisesti Moskovan patriarkaattiin, mutta siirtyi vuonna 1965 Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen ja sai sittemmin stavropegiaalisen (suoraan patriarkalle alisteisen) luostarin statuksen. Tämän yhteisön rakentamiselle isä Sofroni uhrasi pitkän elämänsä jäljellä olevat vuodet.

Pyhittäjä Sofronin perustama luostari on pyhitetty Herran ja eräässä mielessä myös munkkilaisuuden edelläkävijän, pyhän Johannes Kastajan muistolle. Luostari on poikkeuksellinen ortodoksisessa maailmassa siinä mielessä, että sen piirissä – luonnollisesti erillisinä yhteisöinä – kilvoittelee sekä miehiä että naisia. Tämä ratkaisu oli aikanaan olosuhteiden sanelema, sillä isä Sofroni ei halunnut jättää oman onnensa nojaan hänen luokseen luostarielämän toivossa hakeutuneita naisiakaan. Poikkeuksellisuudestaan huolimatta malli on toiminut Essexissä moitteettomasti. Luostari on hyvin kansainvälinen.

Vanhus Sofroni halusi rakentaa elämän luostarissa kahden peruspilarin, liturgian ja Jeesuksen rukouksen varaan. Niinpä Jeesuksen rukousta on luettu Essexissä usein myös kirkossa aamu- ja ehtoopalveluksen sijaan samaan tapaan kuin Pyhän vuoren erakkomajoissa. Juuri nämä Jeesuksen rukouspalvelukset ovat syöpyneet voimakkaasti monien Essexissä vierailleiden mieleen ja olleet innoittamassa heitä Jeesuksen rukouksen harjoittamiseen. Jumalallista liturgiaa vanhus Sofroni kuitenkin piti tärkeimpänä, koska olosuhteet täydelliselle hesykastiselle elämälle ovat kadonneet. Hän pyrki kaikessa siihen, että luostarissa asuvat ja siellä vierailevat eläisivät todeksi liturgian mysteerin niin syvästi kuin mahdollista, sillä pyhässä liturgiassa on läsnä koko Kristus.

Isä Sofronin perustamasta luostarista on muodostunut eräänlainen uskon linnake erityisesti Englannin kyproslaisille sekä kohtaamispaikka ja ”elävöittävä lähde” muista maista vieraileville ortodokseille. Aidon ohjaajavanhuksen tavoin isä Sofroni pyrki aina välttämään inhimillistä kunniaa ja arvostusta. Hän koki olevansa kaikesta kiitollisuuden velassa omalle vanhukselleen, pyhittäjä Siluanille. Sen tähden hänen ilonsa oli epäilemättä suunnaton, kun hän vielä ennen kuolemaansa sai nähdä tämän pyhäksi kanonisoinnin, joka tapahtui marraskuussa 1987. Pohjan sille loi isä Sofronin kirja Vanhus Siluan Athosvuorelainen, joka kanonisoinnin jälkeen tunnetaan nimellä Pyhittäjä Siluan Athosvuorelainen. Tässä suomeksikin julkaistussa kirjassa hän käsitteli suurella pieteetillä pyhältä Siluanilta saamaansa aineistoa, jonka hän käytännössä vain järjesteli aiheiden mukaisesti lukuihin lisäämättä tai poistamatta mitään.

Useita vanhus Sofronin muistakin kirjoista on julkaistu suomeksi Sofroni Saharovin nimellä. Hänen elämänsä on minun elämäni aloitti hänen omaan ajatteluunsa perustuvien teosten julkaisun. Me saamme nähdä Hänet sellaisena kuin Hän on on hänen teologinen pääteoksensa. Rukouksesta-kirjalle on ominaista runsas omaelämäkerrallinen aines. Hengestä ja elämästä koostuu aforisminomaisista lyhyistä poiminnoista vanhus Sofronin ranskaksi pitämistä puheista ja Hengellisiä keskusteluja I hänen veljestölle pitämistään puheista. Muilla kielillä on ilmestynyt useita muitakin teoksia, ja pyhittäjä Sofronilta on säilynyt paljon hengellisesti merkittäviä kirjeitä ja puheita, joita saatetaan vielä julkaista.

Isä Sofronia voidaan pitää merkittävimpänä Länsi-Euroopassa koskaan eläneenä ortodoksisena ohjaajavanhuksena. Runsaan kirjallisen tuotantonsa välityksellä tämä Pyhän vuoren kasvatti ”vielä kuoltuaankin puhuu” (Hepr. 11:4). Kirjojen pysyvä arvo perustuu omakohtaiseen kokemukseen jumalallisesta maailmasta. Hänen kirjoistaan mekin voimme oppia hengellisen elämän ikuisia lainalaisuuksia, mutta myös saada innoitusta omakohtaiseen raamatuntutkisteluun, sillä hänen teologisen ajattelunsa juuret ovat syvällä raamatullisessa maaperässä, kuten kaikilla kirkkomme pyhillä ja ohjaajavanhuksilla.

Monin armolahjoin kaunistettu pyhittäjä Sofroni pääsi Essexin yhteisön parissa heinäkuun 11. päivänä 1993 korkeassa 96 vuoden iässä ansaittuun lepoon Herransa luo ahkeroituaan sitä ennen ylen määrin Hänen tahtonsa täyttämisessä sekä autettuaan neuvoillaan ja rukouksillaan lukemattomia ihmisiä. Konstantinopolin ekumeenisen patriarkaatin suuri ja pyhä synodi kirjasi 27.11.2019 pyhittäjä Sofroni Essexiläisen ortodoksisen kirkon virallisesti pyhänä kunnioittamien ihmisten joukkoon.

(Elämäkerta perustuu Kaikkien Athosvuoren Pyhien Perintösäätiön verkkosivuilla julkaistuihin kirjoituksiin.)

Pyhä Kindeos oli pappi Tyalmenian kylässä Sidan lähellä Pamfyliassa^* Diocletianuksen vainojen aikana 300-luvun alkuvuosina. Kun hänet vietiin prefekti Stratonikuksen eteen, hän tunnusti rohkeasti Kristuksen Herrakseen, jolloin hänet luovutettiin kidutettavaksi. Hänet pakotettiin juoksemaan sotilaiden mukana rautakengät naulattuina jalkoihinsa. Heidän saavuttuaan niin sanotulle ”Pyhälle portille”,^** heitä vastaan tuli mies, joka kantoi painavaa puutaakkaa. Sotilaat olisivat ottaneet puut väkivalloin polttaakseen Kindeoksen, joka kuitenkin alkoi vaatia, että miehelle maksettaisiin puista kolmekymmentä kolikkoa. Hän ei myöskään sallinut sotilaiden pakottaa ohikulkijoita kantamaan puita, vaan vei ne itse teloituspaikalle. Rovion sytyttyä Kristuksen soturi meni itse tuleen ja alkoi liekkien keskeltä vähääkään vahingoittumatta julistaa pelastuksen evankeliumia pakanoille.
^{*) Alue on nykyään Turkin etelärannikkoa. **) Nimitys johtunee siitä, että reitti paikallisen kultin uhripaikalle kulki sen kautta.}

Taivas peittyi pilviin ja raju myrsky uhkasi sammuttaa tulen, mutta kun Kindeos alkoi rukoilla, taivas kirkastui. Niin Kindeos luovutti sielunsa Jumalan käsiin. Nähdessään tämän pakanapappi alkoi uskoa Kristukseen ja sai vaimonsakin vakuuttuneeksi. Vaimo lähetti palvelijansa noutamaan marttyyrin jäännöksiä, hautautti ne ja otti myöhemmin yhdessä miehensä kanssa kasteen. Sitten diakoni Orestes Lykaonian Umanadasta, Kindeoksen kotiseudulta, otti hänen ruumiinsa ja vei sen Umanadaan, missä hän hautasi pyhän marttyyri Kindeoksen pyhien arvolle sopivalla tavalla.

Neljäs ekumeeninen kirkolliskokous pidettiin Khalkedonissa 13.‒19. heinäkuuta vuonna 451. Sen olivat kutsuneet koolle hurskas keisaripari Markianos ja Pulkheria. Kokouksen istunnot pidettiin suuressa Pyhän Eufemian kirkossa, joka sijaitsi noin tunnin matkan päässä kaupungin keskustasta ja jossa hänen pyhäinjäännöksiään säilytettiin. Paikalle oli saapunut 630 isää vastustamaan arkkimandriitta Eutykheen monofysiittisiä näkemyksiä, joita myös Aleksandrian arkkipiispa Dioskoros tuki. Monofysiitit uskoivat, että Kristuksella oli vain yksi jumalallinen luonto, johon hänen inhimillinen luontonsa oli sulautunut. Ortodoksisen opin mukaan Kristuksella on kaksi luontoa: jumalallinen ja inhimillinen.

Patriarkka Anatolios ehdotti, että kysymys jätettäisiin itsensä Jumalan päätettäväksi. Se tapahtuisi siten, että kumpikin osapuoli kirjoittaisi oman versionsa käsiteltävästä asiasta. Sen jälkeen molemmat asiakirjat asetettaisiin pyhän Eufemian arkkuun hänen rintansa päälle. Näin tapahtui ja pyhän Eufemian maatumattomina säilyneet jäännökset sisältävä arkku sinetöitiin. Kaikki vaipuivat rukoukseen. Kahdeksantena päivänä pyhän Eufemian hauta-arkku avattiin suuren väkijoukon läsnä ollessa. Hämmästyksekseen kaikki näkivät pyhän puristavan lujasti kädessään ortodoksista opetusta sisältävää kääröä, aivan kuin hän olisi tahtonut painaa sen sydämelleen. Harhaoppinen opetus sen sijaan löytyi hänen jaloistaan.

Pyhä Eufemia teki muitakin ihmeitä. Persialaiset tekivät hyökkäyksiä Konstantinopoliin ja valtasivat Khalkedonin kolme kertaa 600-luvun alussa. He yrittivät tuhota pyhän Eufemian reliikit polttamalla, mutta ne pysyivät koskemattomina. Tuoretta verta juoksi pyhäinjäännöslippaasta, johon persialaiset olivat tehneet reiän.
Tämä ihme toistui aika-ajoin. Usein hänen haudastaan huokui ihanaa tuoksua sen merkiksi, että pyhä oli Jumalalle otollinen.

Näiden tapahtumien jälkeen pyhän Eufemian reliikit siirrettiin turvallisuussyistä lopullisesti Konstantinopolin sisäpuolelle, jossa ne sijoitettiin Hippodromin lähelle rakennettuun Pyhän Eufemian kirkkoon. Pyhäinjäännökset heitettiin mereen keisari Konstantinos Kopronymoksen aikana, jolloin kirkko oli muutettu asevarastoksi.
Ne saapuivat Limnossaaren rantaan, josta kalastajat löysivät ne. Keisarinna Irenen aikana vuonna 796 pyhäinjäännökset tuotiin juhlallisesti uudestaan Konstantinopoliin, missä niiden vaikutuksesta tapah- tui paljon ihmeitä.

Pitkän historian jälkeen pyhän Eufemian pyhäinjäännökset ovat nykyisin kunnioitettavina ekumeenisen patriarkaatin kirkossa Fanarin kaupunginosassa Istanbulissa. Pyhän Eufemian toinen muistopäivä on hänen marttyyrikuolemansa päivä syyskuun 16. päivä.

Pyhä Olga syntyi 800-luvun lopussa nykyisen Pihkovan seudulla. Hänen vanhempansa olivat pakanoita, todennäköisesti varjageja eli viikinkejä, mistä kertoo hänen nimensä, joka periytyy muinaisskandinaavisesta nimestä Helga. Olga oli saanut Jumalalta synnyinlahjaksi terävän älyn ja harvinaisen kauneuden. Eräänä päivänä hän liikkui pojan asuun pukeutuneena veneellä pitkin Velikaja-jokea. Kiovan perintöruhtinas Igor, joka oli metsästysretkellä Pihkovan seudulla, pyysi tätä soutamaan hänet joen yli. Kun hän sitten huomasi, että Olga oli tyttö ja harvinaisen kaunis, hän rakastui oikopäätä ja alkoi ahdistella Olgaa. Olga kuitenkin pysäytti hänet sanoen:
”Olen nuori ja yksin enkä ylhäistä säätyä, ja olen siksi suojaton edessäsi, mutta tiedä, että ennemmin heittäydyn veteen ja hukuttaudun kuin jättäydyn häväistäväksesi.”

Jonkin ajan kuluttua Kiovan ruhtinas Oleg, Igorin holhooja, alkoi etsiä Igorille puolisoa. Nuorukainen ei kuitenkaan mieltynyt yhteenkään ylhäiseen neitoon, vaan käski etsiä tytön, joka oli soutanut hänet joen yli Pihkovassa. Olga haettiin Kiovaan ja hänestä tuli Igorin puoliso. Isänsä kuoleman jälkeen Igor hallitsi Kiovan ja Novgorodin ruhtinaana.

Vuonna 945 drevljanit, eräs itäslaavien heimo, surmasivat Igorin. Vastuu ruhtinaskunnan hallinnosta siirtyi Olgalle, kunnes hänen kolmivuotias poikansa Svjatoslav varttuisi täysi-ikäiseksi. Kun itäslaavien ruhtinas alkoi tavoitella Olgaa puolisokseen ja lähetti hänen luokseen puhemiehiään, Olga kosti miehensä kuoleman tekemällä läheteistä johdonmukaisesti selvää. Lopulta hän alisti drevljanit kokonaan valtaansa.

Olga osoittautui viisaaksi ja voimakkaaksi hallitsijaksi. Hän onnistui keskittämään vallan luomalla niin sanotun pogosta-järjestelmän. Pogostat toimivat kaupan ja veronkannon keskuksina. Myöhemmin maan kristillistyessä niihin rakennettiin kirkot ja niistä muodostui seurakuntia. Olgan aikana Venäjälle rakennettiin ensimmäiset kivirakennukset: ruhtinaan linna Kiovaan ja toinen sen ulkopuolelle. Olga ei solminut toista avioliittoa, vaan vietti miehensä kuoleman jälkeen puhdasta elämää.

Olga mahdollisesti kuuli kristinuskosta ensimmäisen kerran kristityiltä viikingeiltä, joita oli paljon Igorin palveluksessa. Hän pyrki luomaan suhteita kristilliseen Bysanttiin. Vuonna 957 hän teki hengellisen ja diplomaattisen matkan Konstantinopoliin, jossa keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos otti hänet loistokkaasti vastaan ja antoi hänelle paikan hovinsa johtavien naisten joukossa. Nestorin kronikan mukaan Olga otti kasteen Konstantinopolissa patriarkka Polyeuktokselta ja sai kristillisen nimen Helena pyhän apostolienvertaisen Helenan mukaan. Keisari Konstantinos ei kuitenkaan mainitse Olgan kastetta kuvauksessaan tämän vierailusta, mikä on antanut muutamille tutkijoille aiheen olettaa, että Olga oli kastettu Kiovassa jo ennen Bysantin matkaansa.

Venäjälle palattuaan Olga alkoi julistaa kristinuskoa ja rakennuttaa kirkkoja. Pohjoisessa Velikaja-joen varrella hän näki näyssä kolmisäteisen valon, minkä jälkeen hän rakennutti paikalle Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja perusti Pihkovan kaupungin. Olgan poika Svjatoslav pysyi kuitenkin pakanana ja suhtautui kristinuskoon vihamielisesti. Niinpä Olgan haave Venäjän kansan kastamisesta ja kristinuskon vakiinnuttamisesta vallitsevana uskontona ei vielä voinut toteutua. Svjatoslavin sotaretkien aikana hän kuitenkin opetti tämän kolmelle pojalle Jaropolkille, Olegille ja Vladimirille (15.7.) kristinuskon totuuksia, vaikka ei poikansa vastustuksen takia voinut kastaa heitä.

Vuonna 969 Olga sairastui. Vielä kerran hän yritti käännyttää suuriruhtinas Svjatoslavin kristityksi, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Silloin Olga ennusti kristinuskon nousun Venäjällä, samoin kuin Svjatoslavin kuoleman sotaretkellä paimentolaisheimoja vastaan. Rukous huulillaan hän antoi sielunsa Jumalalle. Hänen toivomuksestaan hänet haudattiin maahan kristillisin menoin. Pyhä Olga kanonisoitiin virallisesti 1200-luvun puolivälissä, mutta hänen kunnioituksensa voidaan katsoa alkaneen jo 1000-luvun alussa, jolloin hänen pojanpoikansa pyhä Vladimir siirrätti hänen reliikkinsä Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitettyyn Kymmenysten kirkkoon (Desjatinnaja tserkov) Kiovassa.

Pyhän Olgan kasteella ei ollut hänen toivomaansa välitöntä vaikutusta Venäjän kristillistymiseen, mutta hän valmisti tietä pojanpoikansa Vladimirin toiminnalle Venäjän kansan kastajana.

Pyhä uusmarttyyri Nikodemos oli kotoisin hurskaasta perheestä Pohjois-Epeiroksesta Koritsan alueelta, joka nykyään kuuluu Albanialle. Hän harjoitti räätälin ammattia Beratissa. Kun hänen kolmas vaimonsa kuoli, hän tahtoi naimisiin vielä neljännen kerran ja kysyi eräältä turkkilaismieheltä, voisiko solmia avioliiton tämän kristityn palvelijattaren kanssa. Turkkilainen suostui, mutta pani ehdoksi, että Nikodemoksen tulee kääntyä muslimiksi. Intohimonsa sokaisemana Nikodemos kielsi julkisesti isiensä uskon ja pakotti uuden vaimonsa ja omat lapsensa seuraamaan esimerkkiään. Kristittynä pysyi vain yksi hänen pojistaan, jonka kristityt onnistuivat lähettämään salaa Athosvuorelle.

Jonkin ajan kuluttua Jumalan armo herätti Nikodemoksen nukkuvan omantunnon. Tajuttuaan kauhuissaan, miten suuren synnin hän oli tehnyt, hän päätti lähteä poikansa luo Athokselle. Luovuttuaan kaikesta omaisuudestaan hän saapui Athokselle, meni tunnustamaan syntinsä ja vetäytyi sitten Pyhän Annan skiittaan. Siellä hänen ohjaajanaan oli kokenut vanhus Filotheos, joka asui Kristuksen kirkastumisen kunniaksi pyhitetyssä keljassa.

Kun Nikodemos oli saanut munkin puvun, hänen katumuksensa leimahti ilmiliekkiin. Viiden vuoden ajan hän harjoitti hyvin ankaraa paastoa. Joka päivä hän itki lankeemustaan syvästi murehtien ja pyysi Jumalalta anteeksiantoa. Eräänä yönä Jumalanäiti ilmestyi hänelle näyssä pitäen kädessään pikarin muotoista kristallimaljaa. Hän sanoi Nikodemokselle, että tämän synnit on annettu anteeksi. Kuitenkin hänen tulisi jatkaa kilvoitteluaan tullakseen otolliseksi täydelliseen marttyyrikilvoitukseen. Ennen poistumistaan Jumalanäiti antoi hänelle juotavaksi kitkerää juomaa kristallimaljasta. Ilmestyksen totuuden vahvisti se, että Nikodemoksen hengellinen isä antoi hänelle siunauksen ryhtyä tavoittelemaan marttyyrikuolemaa.

Nikodemos ei halunnut lähteä Athokselta tapaamatta ensin pyhää Akakios Kausokalivialaista (12.4.). Kun hän teki maahankumarruksen pyhän Akakioksen edessä, suuri ohjaajavanhus kohotti hänet jaloilleen ja kutsui häntä nimeltä, vaikkei ollut koskaan tavannut häntä. Toiset paikalla olleet munkit näkivät taivaallisen valon laskeutuvan Akakioksen päälle. Kasvot luomatonta valoa loistaen pyhä Akakios kuiskasi muutaman sanan Nikodemoksen korvaan. Silloin valo siirtyi Nikodemokseen ja muuttui hänessä eräänlaiseksi jumalallisen rakkauden humalaksi, mikä sai hänet itkemään tunnonvaivoissaan. Nikodemos pyysi Akakiosta antamaan hänelle siunauksensa, että hän pysyisi vahvana marttyyrikilvoituksessaan. Tämä antoi hänelle oman sauvansa luvaten, että se antaisi hänelle voimia astua turkkilaisen paššan eteen.

Pyhän Akakioksen rukousten jälkeen itse Kristus ilmestyi Nikodemokselle kuvaillen hänelle koettelemuksia, jotka tulisivat hänen osakseen. Nikodemos lähti vaeltamaan Beratiin jalkaisin ja mitään syömättä. Jotkut turkkilaiset tunnistivat hänet lähellä hänen työpajaansa ja veivät hänet suoraa päätä paššan luo. Kun pašša oli turhaan yrittänyt käännyttää Nikodemosta takaisin islamiin, hän määräsi, että tämä piti heittää palatsin lähellä olevaan rotkoon. Jumalan armon suojelemana Nikodemos ei kuitenkaan pudotessaan loukkaantunut vakavasti. Niinpä hän meni uudelleen tuomarin eteen, joka häkeltyneenä antoi hänet kiduttajien käsiin. Pyhää Nikodemosta kidutettiin kolme päivää ja kolme yötä. Sen jälkeen hänet vietiin täsmälleen samalle paikalle, jonka Herra oli hänelle unessa näyttänyt. Siellä hänet mestattiin 11.7.1722.^{*
*) Joidenkin lähteiden mukaan vuosi oli 1709 tai 1714.}

Pyhä Nektarios syntyi Bourlan (nykykreikaksi Vurla) pikku- kaupungissa Vähässä-Aasiassa lähellä Efesosta noin vuonna 1800 ja sai nimekseen Nikolaos. Hänen isänsä oli kuollut varhain ja hän eli köyhyydessä yhdessä äitinsä kanssa. 17-vuotiaana hän pestautui erään turkkilaisen palvelukseen huolehtimaan hänen kameleistaan. Kulkutauti alkoi raivota seudulla, ja kaikki kaupungin asukkaat hajaantuivat maaseudulle tautia pakoon. Nikolaos seurasi isäntäväkeään. Turkkilaiset alkoivat levittää huhuja, että kaikki kristityt olivat kuolleet tautiin. Nikolaos kuuden muun nuoren kristityn pojan kanssa uskoi näitä huhuja ja kaikessa yksinkertaisuudessaan päätti kääntyä islamiin.
Jonkin päivän kuluttua Nikolaos sai kuitenkin kuulla, että hänen äitinsä oli elossa. Turkkilaisissa vaatteissaan hän riensi tapaamaan tätä. Kun äiti näki hänet turkkilaisasussa, hän alkoi huutaa: ”Mitä sinulla on päälläsi? Tiehesi täältä, minä en enää tunnusta sinua lapsekseni. Minä synnytin kristityn, en turkkilaista!” Omantunnonsoimaukset alkoivat ahdistaa Nikolaosta, kuoleman suru painoi hänen mieltään. Hän lähti Smyrnaan ja siellä yksi hänen sedistään, joka oli merimies, antoi hänelle eurooppalaiset vaatteet ja pani hänet Konstantinopoliin menevään laivaan. Hän kehotti nuorukaista jatkamaan matkaansa Venäjälle. Siellä hän voisi katua ja päästä takaisin kirkon yhteyteen.

Nuorukainen meni ensiksi Konstantinopoliin ja sieltä Valakiaan (nykyisen Romanian aluetta), niin kuin jotkut olivat häntä neuvoneet. Hän ei kuitenkaan löytänyt sieltä rauhaa sielulleen ja palasi Smyrnaan. Siellä hän avasi sielunsa athosvuorelaiselle rippi-isälle ja kertoi tälle kaikki syntinsä aina lapsuudesta lähtien. Rippi-isän kehotuksesta hän siirtyi itsekin Athokselle. Hänen tuttavansa munkki Daniel kutsui hänet luokseen Pyhän Annan skiittaan, itki yhdessä hänen kanssaan hänen harhaantumistaan ja ehdotti, että hän jäisi skiittaan. Aluksi muut munkit vastustivat, mutta Nikolaoksen esimerkillinen käyttäytyminen rauhoitti heidät. Pian hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Nektarios. Joka päivä hän antautui vapaaehtoiseen marttyyriuteen: hän paastosi, valvoi rukouksessa, vuodatti jatkuvasti kyyneleitä. Toiset munkit ihailivat hänen kilvoitustaan.

Jonkin ajan kuluttua saatuaan hengellisten isiensä siunauksen Nektarios, joka oli tuolloin 22-vuotias, lähti Athosvuorelta. Mukanaan hänellä oli munkki Daniel, joka oli päättänyt hinnalla millä hyvänsä auttaa häntä saavuttamaan haluamansa lopputulos.

He vaelsivat monissa turkkilaisten asuttamissa paikoissa ja saapuivat Konstantinopoliin. He eivät kuitenkaan saaneet tilaisuutta tunnustaa oikeata uskoa. Lopulta he saapuivat kotipaikkaansa Bourlaan. Nektarioksen sukulaiset ja ystävät pelkäsivät turkkilaisten reaktioita ja tahtoivat ajaa heidät pois. Rauhoittaakseen heitä Nektarios pukeutui turkkilaisen asuun ja kulki siinä aina muslimien bairamjuhlaan saakka.

Vietettyään koko yön rukouksessa Nektarios astui paikallisen tuomarin eteen ja kertoi tälle koko elämäntarinansa. Hän selitti tulleensa petetyksi ja tahtoi nyt palata isiensä uskoon. Hän heitti turkkilaisen fetsi-päähineensä maahan ja ilmoitti tahtovansa kuolla kristittynä. Tuomari tahtoi kuitenkin pelastaa hänen henkensä ja selitti, ettei Nektarios pystyisi kestämään kidutuksia. Mutta Nektarios vastasi, että hän oli tullut tuomarin eteen nimenomaan kuollakseen Kristuksen tähden.

Tämän jälkeen Nektariokselle annettiin vielä harkinta-aikaa. Seuraavana päivänä hän palasi tuomioistuimen eteen vielä entistäkin palavampana vakaumuksessaan. Hänet annettiin maaherran edustajan haltuun ja tämä pani hänet vankilaan. Hän oli siellä jalkapuussa viisi päivää. Rukoillen kyynelin Herraa ja Jumalanäitiä täyttämään hänen toiveensa hän torjui kaikki houkutukset kääntyä jälleen maailman iloihin.

Kun itse maaherra palasi, Nektarios vietiin hänen eteensä, ja jälleen hän osoitti samaa urhoollisuutta kuin aikaisemminkin. Hänet pantiin takaisin vankilaan, jonne papit onnistuivat viemään hänelle pyhän ehtoollisen, samalla kun kristityt rukoilivat hänelle rohkeutta. Näin kuolemattomuuden lääkkeen saatuaan Nektarios kesti kidutuksen silmää räpäyttämättä. Ollessaan vielä viimeisen kerran tuomarin edessä hän luki ääneen uskontunnustuksen ja otti sitten iloiten vastaan päätöksen kuolemantuomiosta. Mestauspaikalla hän polvistui omasta aloitteestaan, mutta pyövelin isku ei osunut ja ainoastaan hipaisi hänen niskaansa. Kun pyöveli pysyi mykkänä ja aivan kuin halvaantuneena, Nektarios huusi hänelle turkiksi: ”Mitä odotat? Etkö voi iskeä minua?” Silloin toinen pyöveli juoksi esiin, tönäisi pyhän maahan ja katkaisi hänen päänsä. Tämä tapahtui 11.6.1820.

Läsnä olevien kristittyjen käskettiin heittää Nektarioksen ruumis kuivaan kaivoon ja peittää kaivo kivillä. Muutamia vuosia myöhemmin Danielin onnistui kuitenkin löytää osa hänen kallisarvoisista reliikeistään. Hän vei ne Athosvuorelle. Myös pyhän Nektarioksen äiti, joka oli saanut aikaan poikansa kääntymyksen, piti itsellään poikansa pyhäinjäännöksiä.

Pyhä Kyrillos (Papadopoulos) syntyi vuonna 1748 Marpissan kylässä Paroksen saarella. Hän lähti kotisaareltaan opiskelemaan Athosvuorella toimivaan Athoniaksen kouluun. Siellä hänen opettajanaan oli pyhä Athanasios Paroslainen (24.6.). Kyrillos vihkiytyi munkiksi ja toimi monta vuotta Athoniaksen koulussa opettajana. Hän oli läheisessä yhteydessä monien Pyhän vuoren hesykastimunkkien kanssa.

Tieto Kyrilloksen hurskaasta elämästä ja oppineisuudesta kiiri myös ekumeenisen patriarkan korviin, joka nimitti hänet Aigeianmeren alueen saarnaajapapiksi. Jäljitellen pyhän Kosmas Aitolialaisen (24.8.) esimerkkiä Kyrillos heti uudelle paikkakunnalle saavuttuaan pystytti suuren puisen ristin paikkaan, jossa aikoi opettaa. Hän käytti puheissaan yksinkertaista ja voimakasta kieltä, painotti katumuksen tarpeellisuutta ja evankeliumin opetuksiin sitoutumista. Paitsi erinomainen puhuja hän oli myös lahjakas opettaja ja syvähenkinen rippi-isä. Pyhä into siivitti häntä samalla tavoin kuin Johannes Kastajaa ja profeetta Eliaa, eikä hän kaihtanut tarpeen vaatiessa nuhtelemasta paikallisia piispoja ja vallanpitäjiä. Koko toimintansa ajan hän sai usein uhkauksia ja joutui pahoinpidellyksi. Turkkilaiset vallanpitäjät yrittivät useamman kerran tappaa hänet siinä kuitenkaan onnistumatta.

Taisteltuaan kauan uskon totuuden puolesta Kyrillos palasi kotisaarelleen Parokselle. Siellä hän asui ensin Pyhän Antonioksen luostarissa muiden samanmielisten munkkien kanssa. He olivat kaikki niin sanottuja kollybadeja (Κολλυβάδες), jotka olivat omistautuneet puolustamaan vanhoja unohtuneita kirkollisia traditioita, muun muassa usein tapahtuvaa osallistumista pyhään ehtoolliseen sekä sitä, että vainajien muistopalveluksia ei kuulu toimittaa sunnuntaisin. Erimielisyyksien seurauksena kollybadit karkotettiin Athosvuorelta, jonka jälkeen he perustivat luostariyhteisöjä muun muassa Kreikan saarille. Pian heidän korostuksensa kuitenkin todettiin aiheellisiksi ja ne palautettiin ortodoksisen kirkon yleiseen käytäntöön. Myöhemmin Kyrillos perusti saarelle metsän keskelle Langadaksen pyhän Georgioksen ja Kristuksen kirkastumisen pienen luostarin.

Opetustaidon lisäksi Jumala soi Kyrillokselle myös parantamisen lahjan ja ihmeiden tekemisen armon. Hänen uskonsa oli niin suuri, että hän pystyi puhkaisemaan luostariinsa vesilähteen vain lyömällä kalliota sauvallaan.

Pyhä Kyrillos veti puoleensa uskovia, jotka tahtoivat hänet rippi-isäkseen. Hänen vaikutuksestaan isä Filoteos (Georgiu), johon hän oli tutustunut Athoksella, asettui myös Parokselle. Siellä tämä jälleenrakensi historiallisen Longovardan luostarin.

Pyhittäjä Kyrillos siirtyi Herransa luo 85-vuotiaana vuonna 1833. Paroslaiset kutsuvat hänen ja isä Filoteoksen vuosikymmeniä saarensa kulta-ajaksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät palkattaparantajat ja ihmeidentekijät Kosmas ja Damianos kärsivät marttyyrikuoleman Roomassa vuoden 284 tienoilla keisari Carinuksen hallituskaudella. He olivat veljeksiä niin syntymänsä perusteella kuin myös veljiä Kristuksessa. Kosmas ja Damianos antoivat pois omaisuutensa ja opiskelivat pakanallisen opettajan johdolla lääketiedettä voidakseen auttaa kärsiviä lähimmäisiään. He käyttivät vain nimellisesti yrttilääkkeitä ja muuta hoitoa parantaessaan niin ihmisten kuin eläintenkin sairauksia kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä. He eivät ottaneet rahaa tai muita lahjoja palkaksi työstään vaan pyysivät parantuneita uskomaan Kristukseen, joka suo ikuisen pelastuksen.

Kun palkatta parantavan veljeskaksikon maine levisi, sairaita tuli pitkienkin matkojen takaa heidän kyläänsä, joka oli Rooman lähistöllä, pyytämään heiltä apua ja esirukouksia. Parantuneet palasivat kotiinsa uskoen Jumalaan ja ylistäen Hänen armoaan. Kiihkomieliset pakanat olivat kuitenkin kateellisia veljesten menestyksestä ja ilmi­antoivat heidät keisarille väittäen heidän käyttävän taikakeinoja kristin­uskon levittämiseen. Keisari lähetti sotilaita kuulustelemaan heitä, mutta paikalliset asukkaat kuulivat siitä ja varoittivat parantajia. Nämä piiloutuivat vuorille erääseen luolaan.

Sotilaat eivät uskaltaneet palata keisarin palatsiin tyhjin toimin vaan pidättivät merkkihenkilöitä, miehiä ja naisia, ja lähtivät viemään heitä sidottuina Roomaan. Kun veljekset kuulivat tästä, he eivät halunneet toisten kärsivän heidän takiaan eivätkä he myöskään tahtoneet itse jäädä ilman marttyyrin kruunua. Niinpä he kiiruhtivat sotilaiden perään ja huusivat: ”Me olemme Kosmas ja Damianos, joita te etsitte. Antakaa meidän sijastamme pidätettyjen mennä ja ottakaa meidät mukaanne!” Hämmästyneet sotilaat tekivät niin kuin he pyysivät.

Seuraavana päivänä kaksikko vietiin keisari Carinuksen eteen. Tämä kysyi heiltä: ”Oletteko te niitä, jotka torjuvat jumalat ja heidän palvomisensa ja väittävät taikuudella saavuttamiensa parantumisten olevan väkivaltaisen kuoleman kokeneen Kristus-nimisen rikollisen ansiota?” Rauhallisesti veljekset vastasivat: ”Me emme käytä taikakeinoja emmekä noituutta, sillä ne ovat demonien työtä. Sen sijaan me olemme saaneet tulla tuntemaan sen, että Kristus on todellinen Jumala, joka kärsi omasta tahdostaan avatakseen meille pääsyn ikuiseen elämään ylösnousemuksellaan kolmantena päivänä. Siksi me olemme hylänneet epäjumalien ja kuolleiden esineiden turhan palvomisen ja omistautuneet elävälle Jumalalle, jonka nimissä sairaat parantuvat ja voimattomat demonit pakenevat. Me parannamme ilmaiseksi noudattaen jumalallisen Mestarimme sanoja: ’Lahjaksi olette saaneet, lahjaksi antakaa.’” (Matt. 10:8)

Raivostunut keisari uhkasi veljeksiä julmalla rangaistuksella, jos he eivät hyväksyisi roomalaisten uskontoa, jossa ihmisille tiedettä ja taidetta opettavat jumalat, varsinkin suuri lääkinnän jumala Asklepios. Pyhät vastasivat: ”Me olemme valmiit kärsimään todellisen Jumalan, Kristuksen, takia kaikkea julmuutta, sillä silloin me saamme Jumalalta loputonta hyvyyttä. Suo meille kuolema Kristuksen takia ja sitä ennen joitakin niistä kärsimyksistä, joita Hän kesti meidän puolestamme. Niin sinä, joka et ole uskonut meidän sanojamme, saat uskoa tekojen kautta.” 

Tarinan mukaan keisarin valtasi palkattaparantajien edessä jokin voima, joka väänsi hänen päätään niin, että kasvot olivat taaksepäin eikä hän pystynyt liikuttamaan päätään. Keisari riisui purppuraviittansa ja pyysi apua. Kun palkattaparantajat asettivat kätensä keisarin päälle ja rukoilivat, kaula suoristui. Saman legendan mukaan keisari otti kasteen ja määräsi, että epäjumalien temppelit oli tuhottava ja korvattava kirkoilla, ja kehotti alamaisiaan ottamaan vastaan uskon Jumalaan koko valtakunnassa.

Veljesten pakanallinen opettaja tunsi vihaa veljesten menestyksestä ja suunnitteli salaa heidän murhaamistaan, vaikka esiintyikin heidän ystävänään. Kun tuli aika kerätä lääkeyrttejä vaikeassa maastossa vuorilla, hän ehdotti, että Kosmas ja Damianos tulisivat hänen mukaansa. Pahaa aavistamatta nuorukaiset lähtivät seuraamaan häntä. Kun he olivat hajaantuneet eri paikkoihin etsimään yrttejä, lääkäri iski suurella kivellä ensin toisen veljeksen päähän ja sai vielä surmattua toisenkin. Sitten hän piilotti pyhien marttyyrien ruumiit vuorille ja palasi kylään levittäen huhua, että veljekset olivat vetäytyneet viettämään aikaa Jumalan kanssa.

Ihmiset eivät tyytyneet palkattaparantajien poissaoloon vaan lähtivät etsimään heitä vuorilta ja lopulta löysivät heidän ruumiinsa. He nostivat pyhät reliikit, kantoivat niitä laulaen ja ylistäen Jumalaa ja hautasivat ne samaan hautaan. Senkään jälkeen pyhät palkattaparantajat Kosmas ja Damianos eivät lakanneet parantamasta sairauksia, vaan monet ihmiset parantuivat kunnioittaessaan heidän pyhiä reliikkejään. Toisille he ilmestyivät näyssä ja joillekin riitti heidän nimensä avuksi huutaminen parantumisen varmistamiseksi.

Roomalaista palkattaparantajakaksikkoa ja heidän tarinaansa on idässä perinteisesti pidetty eri tapauksena kuin toista palkattaparantajaparia, Kosmas ja Damianos Aasialaisia, joita muistellaan 1.11. Todennäköisempi vaihtoehto on, että samalle kaksikolle laadittiin erilaiset elämäkerrat idässä ja lännessä. Tämä oli mahdollista siksi, että Kosmas ja Damianos olivat erittäin laajalti kunnioitettuja varhaiskirkossa. Heille omistettiin kirkkoja jo 300-luvulla Jerusalemissa, Egyptissä ja Syyriassa. Roomassa heille omistettiin kuuluisa kirkko 520-luvulla. Ja vaikka kyseessä olisivatkin alun alkaen olleet eri henkilöt, heihin liittyvät perimätiedot ja tarinat ovat joka tapauksessa sekoittuneet.

Pyhät marttyyrit Julius ja Aaron kärsivät marttyyrikuoleman Caerleon-on-Uskissa Walesin Monmouthshiressa noin vuonna 304 hirvittävien kidutusten jälkeen ja pääsivät näin taivaallisen kaupungin iloihin. Heitä alettiin jo varhain kunnioittaa pyhinä marttyyreina. Caerleonin seudulle rakennettiin useampi pieni kirkko heidän kunniakseen, ja yksi Walesin pyhistä lähteistä on omistettu pyhälle Aaronille.

Pyhittäjä Leontius syntyi Moldovan Radautissa 1300-luvulla. Hänet vihittiin munkiksi Bogdanan luostarissa ja hän sai
nimen Laurentius. Hän perusti vuoristoon luostarin, joka myöhemmin nimettiin Pyhän Laurentiuksen mukaan. Siellä hän vietti hesykastista elämää muutamien oppilaidensa kanssa. Yksi heistä oli pyhittäjä Daniel Voronetsilainen (14.12.), jonka hän perehdytti sielun puhdistamisen taiteeseen ja sisäiseen rukoukseen. Kun Radautin hiippakunta perustettiin, Laurentius valittiin Moldavian ruhtinas Aleksanteri Hyvän (1400−1432) suosituksesta sen ensimmäiseksi piispaksi.

Laurentiuksen sielussa paloi kuitenkin rakkaus hesykastiseen rukouskilvoitukseen. Sen pakottamana hän erosi muutaman vuoden kuluttua piispanvirasta ja vihkiytyi suureen skeemaan. Tuolloin hän otti nimekseen Leontiuksen. Yksinäisyydessä kilvoitellen hän loisti hyveillään jopa enemmän kuin piispana ja valaisi hengellisesti koko Pohjois-Moldovaa aina kuolemaansa asti vuonna 1432.

Leontiuksen haudalla tapahtui niin paljon ihmeitä, että hänen reliikkinsä siirrettiin katedraaliin. Reliikit kuitenkin katosivat, kun katedraali ryöstettiin vuonna 1639. Romanian kirkko kanonisoi pyhittäjä Leontiuksen vuonna 1992.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Leo I:n ja hänen vaimonsa Berinan hallituskaudella (457‒474) kaksi ylimystä Galbios ja Kandidos luopuivat areiolaisuuden harhaopista. Sen jälkeen he lähtivät pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja asettuivat siellä asumaan iäkkään juutalaissyntyisen Anna-nimisen naisen luo.

Anna oli harras nainen, joka rukoili yötä päivää kaimansa Hannan, Penuelin tyttären, esimerkin mukaan (Luuk. 2:36). Galbios ja Kandidos huomasivat, että kristityt toivat kynttilöitä ja suitsuketta yhteen talon huoneista. Sinne myös kerääntyi yöksi sairaita ja vammaisia. He kysyivät emännältään, mistä oli kyse. Ensin Anna vastasi heille, että kyseessä oli vanha juutalainen tapa hänen esi-isiensä ajoilta. Lopulta hän kuitenkin paljasti, että huoneesta oli löytynyt Jumalanäidin viitta. Vähän ennen kuolemaansa Jumalanäiti oli anta- nut sen toiselle juutalaisista palvelijattaristaan. Sen jälkeen se oli siirtynyt sukupolvesta toiseen, niin että se oli aina ollut salaisesti jonkun neitseen hallussa.

Kuultuaan tämän Galbios ja Kandidos liikuttuivat ja pyysivät saada valvoa huoneessa koko yön. Muiden nukkuessa he ottivat vaivihkaa mitat puisesta lippaasta, jossa kallisarvoista viittaa säilytettiin. Aamulla he lähtivät Jerusalemiin luvaten vielä palata takaisin.

Paluumatkalla he saapuivat taas Annan luo. Juuri ennen läh- töään he vaihtoivat lippaat: mukaansa he ottivat sen lippaan, jossa Jumalanäidin vyö oli, ja jättivät paikalle teettämänsä, ulkoapäin kultaisella kankaalla koristetun lippaan, joka oli samannäköinen mutta tyhjä. Tämän ”hurskaan juonen” ansiosta tuo kristityille suunnattoman arvokas Jumalanäidin muinoin pitämä viitta tuotiin Konstantinopoliin vuonna 450. Se sijoitettiin Blahernan alueelle Konstantinopolin muurien ulkopuolelle kirkkoon, jonka keisarinna Pulkheria rakennutti vuonna 453.

Keisari Leo I (457‒474) rakennutti pyhäinjäännöksen kunniaksi erillisen pyöreän kappelin, jonne Jumalanäidin viitta sijoitettiin. Hän antoi myös kaunistaa kappelia monin tavoin. Viitalle valmis- tettiin uusi lipas, joka oli tehty kullasta ja hopeasta ja koristeltu mitä kauneimmilla timanteilla.

Konstantinopolin historiassa on monia tapauksia, joissa tällä Jumalansynnyttäjän blahernalaisella viitalla ja aiheesta maalatulla ikonilla oli oma osuutensa. Ikonin katsottiin karkottaneen kaupungin valloittajia, niin avarilaisia, turkkilaisia kuin venäläisiäkin.

Kirkko, jossa pyhä viitta oli, vaurioitui pahasti tulipalossa vuonna 1070. Se kuitenkin saatiin entisöityä. Lopullisesti kirkko tuhoutui tulipalossa lähes 400 vuotta myöhemmin vuonna 1434.

Samana päivänä Georgiassa vietetään omaa Jumalansynnyttäjän viitan juhlaansa. Tämän viitan alkuperästä on erilaisia arveluita: joidenkin mukaan se on tuotu Georgiaan 1100-luvun tienoilla Jerusalemista, toisten mukaan Konstantinopolista. Keskiajalla sitä säilytettiin Khobin luostarin pääkirkon alttarilla hopearasiassa. Viitan kautta tapahtui parantumisia ja ihmeitä. Neuvostoliiton aikana viitta siirrettiin Zugdidin museoon. Nykyään viitta tuodaan joka vuosi 2.7. museosta Jumalansynnyttäjän blahernalaisen ikonin katedraaliin, jossa se on juhlaliturgian jälkeen kansan kunnioitettavana.

Pyhä Juvenalios sai hyvän koulutuksen niin kreikan kuin latinan kielillä. Sittemmin hän vetäytyi luostariin Jerusalemin lähelle, missä hän eli rauhassa, kunnes hänet valittiin Jerusalemin patriarkaksi vuonna 422. Jerusalem oli vielä tuolloin Palestiinan Kesareaan kuuluva kaupunki, joka kirkollisesti oli Antiokian jurisdiktion alainen. Aina siitä lähtien kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin, kaupunki oli pysynyt kooltaan ja merkitykseltään vähäisenä. 300-luvulta alkaen pyhille paikoille rakennetut kirkot ja pyhiinvaellusliike alkoivat kuitenkin voimakkaasti lisätä kaupungin merkitystä.

Juvenalios taisteli koko 36 vuotta kestäneen piispuutensa ajan Jerusalemin patriarkaatin itsenäisyyden tunnustamisen puolesta, mutta ei siksi, että kaupunki olisi ollut erityisen voimakas tai kristittyjen lukumäärä huomattava, vaan siksi, että kyseessä oli kristinuskon äitikirkko.

Kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa Efesoksessa vuonna 431 Juvenalios olikin arvojärjestyksessä toisella sijalla pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen jälkeen, koska Konstantinopolin arkkipiispa Nestorios, jota tuki Antiokian arkkipiispa Johannes, oli syytettynä harhaopista. Kyrilloksen ollessa väliaikaisesti vangittuna Juvenalios toimi ortodoksisen ryhmittymän johtajana. Kun keisari oli tunnustanut oikean uskon ja Nestorios karkotettu, Juvenalios osallistui roomalaissyntyisen pyhän Maximianuksen (21.4.) vihkimykseen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Seuraavina vuosina Juvenalios toimi aktiivisesti Palestiinan kirkollisessa elämässä. Anteliaisuudestaan tunnettu keisarinna Eudokia asettui miehensä Teodosios II:n kuoltua asumaan Pyhälle maalle, ja sinne alettiin rakentaa loisteliaita kirkkoja ja lukuisia luostareita.

Vaikka Juvenalios pysyikin uskollisena pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen opille Kristuksen persoonasta, hän erehtyi Kyrilloksen seuraajan Dioskoroksen johdolla osallistumaan Efesoksen ”rosvosynodiin” (449), jossa pyhä Konstantinopolin patriarkka Flavianos (16.2.) tuomittiin ja harhaoppisen Eutykheen kunnia palautettiin. Juvenalios sai keisarin luvalla väliaikaisesti hallintaansa Antiokian patriarkaatilta koko Palestiinan, Foinikian ja Arabian, mutta heti kun hurskaat hallitsijat Pulkheria ja Markianos (17.2.) nousivat valtaistuimelle, he mitätöivät pseudosynodin päätökset ja rankaisivat vastuullisia.

Khalkedonin yleisessä kirkolliskokouksessa Juvenalios tunnusti erehdyksensä ja asettui Rooman ja Konstantinopolin puolelle. Nämä totesivat oikeaksi opin Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, ja jättivät Dioskoroksen syytetyn asemaan. Juvenalios kuului uskontunnustuksen laatineeseen ryhmään. Kokous hyväksyi Jerusalemin jurisdiktion Palestiinan alueella mutta palautti Foinikian ja Arabian^* Antiokian patriarkaatille.
^{*)”Foinikia” vastaa lähinnä nykyistä Libanonia ja ”Arabia” nykyisen Jordanian seutua.}

Palattuaan Palestiinaan Juvenalios kohtasi kovaa vastustusta Dioskorosta kannattaneiden munkkien ja muun kansan taholta; nämä pelkäsivät kaksiluonto-opin jakavan Kristuksen kahtia. Juvenalios joutui väliaikaisesti karkotetuksi. Lopulta keisari kirjoitti munkeille nuhtelukirjeen selittäen, miksi Khalkedonin kirkolliskokous ei ollut pettänyt ortodoksista uskoa. Vuonna 453 Juvenalios sai takaisin piispanistuimensa, mutta levottomuudet jatkuivat, kunnes keisarinna Eudokian ansiosta Pyhän maan munkit lopulta hyväksyivät synodin päätökset. Pyhä patriarkka Juvenalios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 2.7.458.

Pyhä Foti oli syntyjään kreikkalainen ja kotoisin Peloponnesoksen eteläkärjestä Monembasian pikkukaupungista. Jo nuorena hän vihkiytyi munkiksi. Vuonna 1408 Monembasian metropoliitta Akakios lähetti Fotin tapaamaan Konstantinopolin patriarkka Matteusta (1397−1410). Vierailun aikana nousi esille kysymys kaksi vuotta tyhjänä olleen Venäjän metropoliitan viran täyttämisestä.^* Patriarkka Matteus päätti valita tehtävään oppineisuudestaan ja pyhästä elämästään tunnetun Fotin, joka vihittiin piispaksi syyskuun 1. päivänä 1408. Seuraavana vuonna hän saapui Venäjälle.
^{*) Venäjän kirkon johtava piispanistuin oli ollut tyhjänä pyhän Kiprianin kuolemasta vuodesta 1406 lähtien.}

Vietettyään puoli vuotta Kiovassa ja järjesteltyään eteläisten hiippakuntien asioita pyhä Foti ymmärsi, ettei Venäjän kirkon hengellinen keskus voi jäädä Kiovaan, joka oli monessa suhteessa riippuvainen katolisesta Puolasta. Samaan tapaan kuin edeltäjänsä, jotka olivat siirtäneet residenssinsä ensin Vladimiriin ja sitten Moskovaan, Foti asettui pääsiäisenä 1410 Moskovaan.

Pyhä Foti johti Venäjän kirkkoa 22 vuotta. Tataarien ryöstöretkistä, sodista ja ruhtinaiden välisistä kiistoista huolimatta hän vahvisti Moskovan hengellistä merkitystä ja rakensi sen kirkollista elämää.

Huhtikuussa vuonna 1430 pyhä Foti sai enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1431 Jumalansynnyttäjän viitan pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlapäivänä, niin kuin hänelle oli ennalta ilmoitettu.

Pyhä Stefanos Suuri nousi Moldovan valtaistuimelle vuonna 1457 aikana, jolloin unkarilaiset, turkkilaiset ja tataarit jatkuvasti uhkasivat ruhtinaskuntaa. Ensimmäisinä hallitusvuosinaan hän kävi voittoisia taisteluja Transilvaniassa, jossa hän torjui Unkarin kuninkaan maahantunkeutumisyrityksen ja ajoi Turkin kanssa liittoutuneen voivodi Radun ulos Valakiasta. Myöhemmin hän voitti 120 000-päisen osmaniturkkilaisten armeijan vain 40 000 kristityn sotilaansa voimin. Kun osmanit valmistelivat uutta hyökkäystä, Kristuksen soturiksi kutsuttu Stefanos yritti koota kaikkien kristillisten ruhtinaiden koalitiota, mutta moldovalaiset joutuivat lopulta kohtaamaan ilman apua turkkilaisten 150 000 miehen armeijan, jota sulttaani itse johti. Stefanos teki vastarintaa voimiensa mukaan, mutta pakeni sitten Puolaan turkkilaisten ryöstäessä hänen valtakuntaansa. Kun maahantunkeutujat olivat vetäytyneet, hänen onnistui ottaa takaisin suuri osa maasta taistellen paitsi ulkomaalaisia myös kotimaisia pettureita vastaan. Viimeisinä hallitusvuosinaan hän voitti turkkilaiset, puolalaiset ja unkarilaiset onnistuen säilyttämään Moldovan ortodoksisen ruhtinaskunnan yhtenäisenä.

Uskovana miehenä ruhtinas ei luottanut vain omiin voimiinsa vaan Jumalaan hengellisen isänsä, pyhittäjä Daniel Voronetsilaisen (14.12.) esirukouksien avulla. Huolimatta lukemattomista koetuksista Stefanos hallitsi alamaisiaan viisaasti 47 vuoden ajan kehottaen heitä yhdessä vastustamaan kristinuskon vihollisia. Hän lupasi rakennuttaa kirkon tai luostarin jokaista voitettua taistelua kohden, ja ristin kautta hän saavutti niin monta voittoa, että Moldovaan, muihin Romanian ruhtinaskuntiin ja Athokselle voitiin rakentaa 44 kirkkoa ja luostaria, joiden hienostunut tyyli todisti Bysantin säilymisestä Bysantin jälkeen.

Stefanos oli ennen kaikkea ortodoksisuuden puolustaja, joka kirjeessään kaikille kristillisille kuvernööreille kehotti heitä yhdistymään muslimien uhkaa vastaan ja sanoi olevansa valmis kuolemaan puolustaessaan kristinuskoa. Hän itse paastosi, rukoili kansan pelastuksen puolesta ja antoi runsaita lahjoituksia varsinkin vaaran aikoina. Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja kristillisestä mielestään todistavat hänen sanansa, jotka hän kirjoitti pajari Michulle, uskonluopiolle, joka kuului Stefanoksen isän salamurhaajien joukkoon: ”Olen antanut sinulle anteeksi ja karkottanut kaiken suuttumuksen ja vihamielisyyden sydämestäni.”

Pyhä Stefanos, joka piti aina kuoleman ajatuksen mielessään, ei arvostanut maallista loistoa vaan odotti taivasten valtakunnan lupausten täyttymystä. Hän nukkui pois rauhassa 2.7.1504 kehotettuaan sitä ennen aatelisia säilyttämään yhtenäisyyden maan puolustamiseksi ja kansan hyväksi. Hänet haudattiin suuren surevan joukon läsnä ollessa hänen itsensä perustamaan Putnan luostariin, missä hänen hautansa päällä on siitä lähtien palanut lampukka.

Lampros oli nuori kreikkalaismies, joka pakotettiin käänty- mään islamiin ja ympärileikattiin väkisin. Hän kuitenkin hylkäsi islamin ja palasi kristinuskoon heti tilaisuuden tullen. Tämä oli vastoin islamilaista lakia, mistä syystä hänet surmattiin Makrissa vuonna 1835. Makrin vanha kreikkalainen kaupunki tunnetaan nykyään turkkilaisella nimellä Fethiye, mutta kreikkalaiset perustivat sen muistoksi Kreikan itärannikolle Nea Makri -nimisen kaupungin.

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1896 Adamovkan kylässä Harkovin läänissä ja sai kasteessa nimen Mihail. Hän kuului Maximovichin aatelissukuun, josta oli lähtöisin myös toinen pyhä Johannes, Tobolskin metropoliitta (10.6.). Mihail oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen. Hän rakasti pyhien elämäkertojen lukemista. Niiden henki täytti hänet kokonaan ja hän alkoi elää niin kuin pyhät. Poltavan kadettikoulun jälkeen hän olisi halunnut opiskella teologiaa Kiovan hengellisessä akatemiassa, mutta vanhempien toivomuksesta hän suoritti oikeustieteen opinnot Harkovin yliopistossa (1918) ja työskenteli sen jälkeen jonkin aikaa Harkovin oikeudessa. Harkovin arkkipiispa Antonista (Khrapovitsky, 1863−1936) tuli jo opiskeluaikana hänen hengellinen ohjaajansa.

Venäjän vallankumousta seuranneen sisällissodan aikana Mihailin perhe emigroitui Jugoslaviaan, jossa hän suoritti teologian opinnot Belgradin yliopistossa. Metropoliitta Antoni Khrapovitsky, yksi venäläisen emigraation arvovaltaisimmista piispoista, joka myös oli paennut Jugoslaviaan, vihki Mihailin munkiksi (1926) antaen hänelle nimen Johannes hänen kaukaisen pyhän sukulaisensa mukaan. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Johannes nimitettiin serbialaisen Bitolin pappisseminaarin opettajaksi Ohridin hiippakuntaan. Isällisellä suhtautumisellaan hän juurrutti opiskelijoihin korkeat hengelliset ihanteet. Opiskelijat myös panivat ensimmäisinä merkille hänen askeettisen elämäntapansa, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Tehtyään kierroksen asuntolassa Johannes vietti loppuyön rukoillen. Hän nukkui vain tunnin tai kaksi joko istualtaan tai ikoneiden eteen kumartuneena. Myöhemmin hän kertoi, ettei hän munkkivihkimyksensä jälkeen koskaan asettunut makuulle nukkumaan. Hän söi vain kerran päivässä vähän ennen keskiyötä. Suuren paaston aikana hän nautti vain kirkkoleipää ja paastosi täydellisesti ensimmäisen ja viimeisen paastoviikon.

Hiippakunnan piispa pyhä Nikolai Velimirović (5.3.) rakasti ja arvosti nuorta pappismunkki Johannesta. Kerran tehdessään lähtöä seminaarista hän kääntyi pienen opiskelijajoukon puoleen ja sanoi: ”Lapset, kuunnelkaa isä Johannesta. Hän on Jumalan enkeli ihmishahmossa.” Seminaarilaiset itsekin vakuuttuivat, että isä Johannes eli enkelimäistä elämää. Hänen vaatimattomuutensa ja kärsivällisyytensä olivat kuin suurilla kilvoittelijoilla. Jumalan lahjana hänellä oli myös poikkeuksellisen hyvä muisti.

Vuonna 1934 Venäjän Pakolaiskirkon synodi päätti vihkiä isä Johanneksen Shanghain piispaksi. Hänet kutsuttiin Belgradiin. Siellä hän tapasi erään tuttavansa, jolle hän kertoi tulleensa kaupunkiin sekaannuksen vuoksi: joku pappismunkki Johannes aiottiin vihkiä piispaksi ja erehdyksessä paikalle oli kutsuttu hänet. Seuraavana päivänä tavatessaan tuttavansa uudelleen hän sanoi, että erehdys oli suurempi kuin hän oli arvannutkaan: vihittävä oli hän itse. Kun hän yritti kieltäytyä vedoten puhevikaansa, hänelle vastattiin, että profeetta Mooseksella oli ollut sama vika.

Nuori piispa Johannes saapui Shanghaihin vuonna 1935. Hän alkoi heti tukea ja lohduttaa venäläisiä, jotka olivat paenneet Kiinaan puna-armeijan valtaamasta Siperiasta. Hän alkoi koota yhteen jurisdiktioriitojen jakamia ortodokseja ja järjesti apua kaikkein köyhimmille. Hän saattoi loppuun Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon ja seurakuntatalon rakentamisen ja huolehti lasten hengellisestä opetuksesta. Hän kierteli jatkuvasti kaduilla etsien sairaita ja orpoja lapsia, niin venäläisiä kuin kiinalaisia. Hänen perustamassaan pyhittäjä Tiihon Zadonskilaisen nimeä kantavassa orpokodissa oli aluksi kahdeksan lasta. Kun kommunistien valtaantulo pakotti yhteisön vuonna 1949 pakenemaan ensin Filippiineille ja sitten Yhdysvaltoihin, lastenkotilapsia oli jo parisataa. Kaikkiaan sen suojissa ennätti kasvaa 3500 lasta. Piispa Johannes oli itse mukana venäläisten emigranttien kaikissa hyväntekeväisyyshankkeissa. Hän innoitti rakennuttamaan kirkkoja, sairaalan, ruokalan ja vanhainkoteja.

Monista maallisista toimistaan huolimatta Johannes pysyi vieraana maailmalle. Hän jopa lisäsi askeettisia kilvoituksiaan. Liturgian hän toimitti joka päivä. Koskaan hän ei jättänyt jumalanpalvelusta väliin. Jatkuva seisominen sai hänen jalkansa turpoamaan ja ne alkoivat märkiä, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Viimein hän joutui antamaan periksi huolestuneiden seurakuntalaisten vaatimuksille, mutta jo samana iltana hän oli jälleen kirkossa toimittamassa vigiliaa.

Pyhä Johannes tyytyi kehnoon vaatetukseen. Hän käytti vain ohuita sandaaleja, jotka hän usein antoi jollekin köyhälle. Jumalanpalvelukset hän toimitti joidenkin ihmisten suureksi harmiksi aina paljain jaloin. Pyrkien askeesin kautta kohti Jumalaa kuten muinaisaikojen isät hän sai Jumalalta ennalta näkemisen lahjan, jota hän käytti ihmisten pelastukseksi. Hän käytti suuren osan ajastaan vierailemalla sairaiden luona, vei heille pyhää ehtoollista ja Jumalan läsnäolon tuntua. Hän ei kääntänyt selkäänsä vangeille eikä psyykkisesti sairaille, vaan kävi itse vankiloissa ja mielisairaaloissa. Hänet näki usein Shanghain kaduilla myöhään illalla sauva kädessään ja päällysviitan helmat hulmuten matkalla tapaamaan jotakuta kärsivää. Hänen rukoustensa kautta tapahtui sairaiden paranemisia.

Japanilaisten miehityksen aikana Shanghain venäläinen yhteisö oli jatkuvasti vaarassa, mutta pyhä Johannes jatkoi toimintaansa ja vieraili aina siellä, missä häntä tarvittiin. Kommunistien valtaantulon myötä Shanghain venäläiset pakolaiset, viisituhatta henkeä, evakuoitiin vuonna 1949 Filippiineille eräälle saarelle, joka oli altis taifuuneille. Johanneksen rukoukset kuitenkin suojelivat pakolaisleiriä koko sen 27 kuukauden ajan, jonka he viipyivät saarella. Pian pakolaisten lähdettyä leiri tuhoutui valtavassa taifuunimyrskyssä.

Johannes näki paljon vaivaa hankkiakseen pakolaisille maahanmuuttoluvan Yhdysvaltoihin. Kun hän oli saanut hengellisen laumansa asiat järjestymään, hänet itsensä nimitettiin vuonna 1951 Venäjän Pakolaiskirkon arkkipiispaksi Länsi-Eurooppaan. Hänen piispanistuimensa oli ensin Pariisissa, sitten Brysselissä.

Johannes ei tyytynyt huolehtimaan vain venäläisten emigranttien tarpeista, vaan oli kaikin puolin kiinnostunut ortodoksisuuden vahvistamisesta lännessä. Hän kiinnostui ennen kirkon jakaantumista eläneistä läntisistä pyhistä ja teki työtä palauttaakseen heidän liturgisen muistelunsa. Euroopassa samoin kuin Kiinassa ja myöhemmin myös Yhdysvalloissa Johannes antoi Jumalan lain ohjata käyttäytymistään eikä välittänyt sovinnaisista tavoista. Tämä herätti joissakin ihmisissä kritiikkiä häntä kohtaan, toisissa taas ihailua. Monet pitivät häntä nykyajan houkkana. Monet ranskalaiset ja alankomaalaiset löysivät ortodoksisuuden pyhän Johanneksen innoittamina. Kerran eräs katolinen pappi vakuutti seurakuntalaisilleen, etteivät pyhyys ja ihmeet olleet vain menneiden aikojen asioita, ja huudahti: ”Katsokaa, pyhä mies kulkee Pariisin kaduilla tänäkin päivänä: Johannes Paljasjalkainen!”

Pyhä Johannes tunnettiin monissa Euroopan sairaaloissa piispana, joka saattoi rukoilla kuolevan vuoteen äärellä koko yön. Hän pelasti monia saatuaan Jumalalta ilmoituksen uhkaavista onnettomuuksista. Joskus hän ilmestyi niille, jotka erityisesti tarvitsivat häntä.

Vuonna 1962 Johannes lähetettiin kiireesti San Franciscoon palauttamaan rauha venäläiseen yhteisöön, jossa katedraalin rakentamiseen liittyvät asiat olivat aiheuttaneet eripuraa ja syvän kriisin. Seuraavana vuonna paikallisen piispan kuoltua hänet nimitettiin Länsi-Amerikan ja San Franciscon arkkipiispaksi. Kuten aikanaan Kiinassa hän joutui aloittamaan tilanteesta, jossa kirkon rakentaminen oli keskeytynyt ja riidat repivät yhteisöä. Hänen tulonsa pani asiat liikkeelle ja kahden vuoden kuluttua kultakupolinen katedraali oli pääpiirteissään valmis. Johannes itse joutui kuitenkin panettelun ja hyökkäyksen kohteeksi. Hänet haastettiin siviilioikeuteen vastaamaan varojen väärinkäyttöä koskeviin syytöksiin, mutta hänet todettiin syyttömäksi. Oikeudenkäynnin aikana tuli selvästi ilmi yksi hänen hengellinen luonteenpiirteensä: lapsenomainen vihastumattomuus ja ihmeteltävä tyyneys, jolla hän suhtautui hyökkäyksiin. Hän ei koskaan tuominnut toisia eikä menettänyt sisäistä rauhaansa. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin, kuka oli syypää panetteluun, hän vastasi: ”Paholainen.”

Johanneksen tinkimätön suhtautuminen kirkon traditioon herätti monissa hämmennystä. Häntä moitittiin, kun hän vaati kirkon sääntöjen ja tradition tarkkaa noudattamista. Samalla hän kuitenkin säteili jumalallista rakkautta kaikille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen. Lapsille hän osoitti aina lämmintä huomiota, ja vaikka hän oli ankara, lapset olivat hänelle uskollisen kuuliaisia.

Pyhä Johannes ennusti kuolemansa etukäteen. Hän nukkui pois Seattlessa heinäkuun 2. päivänä 1966 ollessaan mukana saattamassa Jumalanäidin Kurskilaista ikonia hiippakuntansa pohjoisosassa. Hänen hautajaisensa San Franciscossa olivat ortodoksisuuden voittojuhla. Kuuden päivän ajan uskovat tulivat kunnioittamaan ja hyvästelemään hänen maallisia jäännöksiään ja monet tunsivat niiden äärellä hyvän tuoksun. Pyhä Johannes haudattiin San Franciscoon rakennuttamansa katedraalin kryptaan. Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä. Venäjän emigranttikirkko kanonisoi pyhän Johanneksen vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Hyakinthos oli kotoisin Kappadokiasta ja palveli 18-vuotiaana Rooman keisari Trajanuksen (keisarina 98–117) hovissa kamariherrana. Eräänä päivänä vuonna 108, kun keisari vietti ylellistä juhlaa epäjumalien kunniaksi, Hyakinthos meni syrjemmälle rukoilemaan. Hänen työtoverinsa Urbicius ilmiantoi hänet hallitsijalle. Ruokapöydässä istuva keisari määräsi kapinallisen tuotavaksi heti luokseen ja yritti pakottaa häntä syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Hyakinthos teki ristinmerkin kieltäytyen syömästä ja kehotti keisaria luopumaan demonien palvomisesta ja uskomaan ainoaan todelliseen Jumalaan. Suuttuneena kamariherran itsevarmuudesta keisari käski lyödä häntä kasvoille ja luovutti hänet sotilaille, jotka potkivat häntä ja väkisin avasivat hänen suunsa pakottaakseen hänet nielemään uhrattua ruokaa. Nähdessään sotilaiden työn turhaksi Trajanus lähti raivoissaan juhlasalista ja käski sulkea Hyakinthoksen vankilaan ja kiinnittää hänen jalkansa ruuvipenkkiin.

Seuraavana päivänä Hyakinthos vietiin amfiteatteriin, missä hän julisti keisarille, etteivät mitkään kidutukset saisi häntä vaihtamaan ikuista elämää kurjan maallisen elämän iloihin. Kiduttajat hakkasivat häntä niin, että veri roiskui heidänkin kasvoilleen, ja kun he uupuivat työssään, he sitoivat hänet piinapenkkiin repiäkseen siinä hänen kylkiään. Jumalaa rakastava Hyakinthos kesti kärsimykset ja huusi: ”Trajanus, tahtomattasi sinä hyödytät minua opettamalla minua kestämään Kristuksen kärsimyksiä! Mitä julmempia sinun kidutuksesi, sitä suurempi on minun uskoni!”

Seitsemän tunnin kidutusten jälkeen Hyakinthos palautettiin vankilaan. Keisari määräsi, ettei hänelle saanut antaa muuta kuin epäjumalille uhrattua ruokaa, jota tuotiin hänelle joka päivä. Urhea Kristuksen soturi käänsi inhoten selkänsä demonien palvonnalle ja selviytyi päiväkausia ilman ruokaa ja juomaa saaden ravintonsa vain uskosta ja rukouksesta.

Kun vartija 38. päivänä toi Hyakinthokselle hänen tavanomaisen ruokansa, hän näki kirkkaan valon loistavan tyrmästä, jossa Hyakinthos seisoi säteilevin kasvoin kahden enkelin välissä. Vartija meni heti paikalla ilmoittamaan tapauksesta keisarille, joka käski aloittaa taas kidutukset. Kun vartijat tulivat 40. päivänä noutamaan häntä Trajanuksen eteen, he löysivät hänet kuolleena. Hänen vierellään seisoi ihmishahmoisia enkeleitä, jotka pitelivät käsissään kynttilöitä. Tyranni käski heittää ruumiin vuorille villieläinten raadeltavaksi.

Enkeli johdatti Hyakinthoksen sukulaisen, pappi Timoteoksen, suoraan sille paikalle, minne ruumis oli jätetty, ja Timoteos hautasi sen kunniallisesti. Ennen kuolemaansa hän pyysi hurskasta leskeä huolehtimaan kallisarvoisista reliikeistä.

Monia vuosia myöhemmin pyhä Hyakinthos ilmestyi eräälle korkea-arvoiselle miehelle, joka oli juuri sokeutunut. Marttyyri paransi hänet, kehotti häntä nostamaan reliikit lesken hoitamasta haudasta ja viemään ne hänen kotiseudulleen. Saatuaan näkönsä takaisin mies unohti lupauksensa ja alkoi uudelleen sokeutua. Kun pyhä oli parantanut hänet vielä kerran, hän totteli ja järjesti reliikkien siirron Kesareaan. Saavuttuaan kaupungin porteille reliikkejä kuljettavia rattaita vetävät juhdat suuntasivat suoraan pyhän marttyyri Hyakinthoksen perheen taloon ja pysähtyivät sen eteen.

Pyhä Jesaja Erakko oli syntyjään egyptiläinen. Hän vetäytyi Sketiksen erämaahan 300-luvulla samoihin aikoihin kuin pyhittäjät Makarios ja Poimen.

Kerran Jesaja kysyi abba Makariokselta, mitä tarkoittaa ”ihmisten pakeneminen”. Vanhus vastasi: ”Se tarkoittaa, että istut omassa keljassasi ja itket syntejäsi.” Jesaja alkoi soveltaa tätä neuvoa kirjaimellisesti. Hän eli monta vuotta täydellisessä yksinäisyydessä. Näin hän saavutti täydellisen sisäisen rauhan, joka antoi hänelle kyvyn ohjata monia sieluja pelastuksen tiellä.

Jesajan nimissä on säilynyt merkittävä askeettisten keskustelujen kokoelma, jossa kuvataan Sketiksen erämaan munkkien elämän periaatteita. Opettaessaan herkkään ja hienovaraiseen tapaansa noviiseille, kuinka heidän tuli käyttäytyä veljiään kohtaan, jotka olivat Jumalan kuvia, Jesaja sanoi heille: ”Varokaa tekemästä mitään sellaista, mikä aiheuttaisi pahaa mieltä veljillenne, jos he saisivat sen tietää. Jopa yhdellä ainoalla pään kohotuksella voimme tehdä vahinkoa veljen omalletunnolle.”

Jesaja Erakko opetti munkkeja ”kuolemaan kaikille ihmisille” eli olemaan koskaan arvostelematta, tuomitsematta tai tarkkaamatta kenenkään virheitä, olipa kyseessä kuka tahansa. Karkotettuaan näin kaikki vihamieliset ajatukset sielustaan he saattoivat sitten mennä keljansa rauhaan ja heittäytyä joka hetki tietoisesti Jumalan eteen katsomatta omaan kulloiseenkin tilaansa. Valvomalla ajatuksiaan ‒ kilvoitus, jota kutsutaan sisäiseksi mietiskelyksi ‒ ja rukoillen lakkaamatta munkki pystyy saamaan erottelukyvyn suuren hyveen. Tämä hyve antaa hänelle mahdollisuuden tehdä asiat niin kuin Jumala haluaa hänen ne tekevän. Sisäisen mietiskelyn hyve lisää myös munkin hehkuvaa rakkautta Jumalaa kohtaan.

Askeettisella elämällä ja katumuksen avulla keljassaan kilvoitteleva munkki voi nousta ristille Kristuksen kanssa ja saada Hänen kanssaan ja Hänen kauttaan voiton kaikista paheista. Näin hän palaa ensiksi luotujen ihmisten loistavaan tilaan. ”Risti on kaiken synnin tuhoaja ja rakkauden kehto”, abba Jesaja opetti. Ja rakkaus tekee munkista vapaan, saa hänet suhtautumaan välinpitämättömästi elämän tuskiin ja olemaan vailla maailmallisia huolia.

Pyhä Anatolios oli kotoisin Aleksandriasta, missä pyhä Kyrillos oli vihkinyt hänet diakoniksi. Efesoksen ”ryövärisynodin” aikana vuonna 449 hän oli Konstantinopolissa Aleksandrian patriarkka Dioskoroksen edustajana. Heti pyhän Flavianoksen (16.2.) surmaamisen jälkeen Dioskoros pyrki saamaan kontrolliinsa pääkaupungin kilpailevan istuimen ja vihitytti Anatolioksen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Dioskoroksen ja tämän kannattajien pettymykseksi Anatolios osoittautui ortodoksisen uskon kiivaaksi puolustajaksi. Heti noustuaan valtaistuimelle Anatolios torjui harhaoppisena pitämänsä Dioskoroksen. Anatolios palautti pyhän Flavianoksen nimen diptyykkiin ja siirrätti tämän reliikit kunnioittavasti Pyhien apostolien kirkkoon. Sitten hän lähetti paimenkirjeen kaikille piispoille kehottaen heitä lausumaan anateeman Nestoriokselle, Eutykheelle ja Dioskorokselle sekä kaikille, jotka opettivat, että jumalallinen luonto oli sekoittunut tai muuttunut tullessaan lihaksi Jumalan Sanassa.

Anatolios oli osallisena neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) koolle kutsumisessa ja kokouksen järjestelyissä. Hän rohkaisi pyhiä isiä julistamaan selkeästi dogman kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, jotka ovat yhdistyneet jakautumatta lihaksitulleen Sanan persoonassa. Piispakautensa kahdeksana vuotena, jotka olivat kirkossa rauhattomia kirkolliskokouksen aiheuttamien reaktioiden takia, nöyrä Anatolios osasi ohjata hengellistä laumaansa tarmokkaasti ja viisaasti. Hän myös rakennutti keisarinna Pulkherian tuella suurenmoisia kirkkoja Jumalan kunniaksi.

Pitkän kuivuuskauden kärjistämän epidemian aikana Anatolios johti pääkaupungin ympäri kiertävää saattoa ja rukoili suojavalleilla kyynelehtien ja kädet kohotettuina taivasta kohden. Pian alkoi rankkasade, joka puhdisti kaupungin ja täytti vesisäiliöt. Parannuttuaan sairaudesta Daniel Styliitan (11.12.) esirukousten ansiosta Anatolios puolusti pyhää Danielia palavasti niitä vastaan, jotka herjaten väittivät häntä harhaoppiseksi. Vuonna 458 pyhä Anatolios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Georgialainen pyhä Giorgi Jumalankantaja kilvoitteli 1000-luvulla Mustallavuorella Antiokian lähellä, missä kirkot ja luostarit elivät kukoistuskauttaan. Eri maista tulleiden munkkien välille syntyi usein jännitteitä, minkä vuoksi Giorgi vetäytyi korkean vuoren vaikeapääsyiseen halkeamaan. Siksi häntä kutsutaan myös pyhittäjä Giorgi Erakoksi. Mustanvuoren munkit tiesivät kuitenkin Giorgin hurskaasta kilvoittelusta. Kun toinen samanniminen kilvoittelija, Giorgi Georgialainen tuli Athosvuorelta Mustallevuorelle etsimään itselleen hengellistä ohjaajaa, hän rukoili siellä jokaisessa luostarissa ja lopulta pyysi tähän tehtävään pyhittäjä Giorgi Jumalankantajaa, joka oli ”viaton kuin kyyhkynen”.

Giorgi otti nuoren askeetin vastaan ja sijoitti hänet luostariin. Oppilas jäi kolmeksi vuodeksi hänen ohjaukseensa ja vietti erittäin ankaraa askeettista elämää, kunnes Giorgi Jumalankantaja lopulta vihki hänet munkiksi. Lähetettyään Giorgin ensin pyhiinvaellukselle Jerusalemiin hän siunasi tämän asettumaan Athosvuorelle Ivironin luostariin jatkamaan pyhän Euthymios Uuden (13.5.) työtä. Toisin kuin hänen hengellinen isänsä oli tarkoittanut, Giorgi ei kääntänyt Pyhällä vuorella hengellistä kirjallisuutta vaan joutui hoitamaan muita kuuliaisuustehtäviä seitsemän vuoden ajan. Kun Giorgi Jumalankantaja kuuli siitä, hän lähetti oppilaansa Teodoroksen Athosvuorelle muistuttamaan Giorgille, että hänen oli määrä kääntää kreikankielisiä teologisia tekstejä georgiaksi. Nyt Giorgi totteli nöyrästi opettajaansa.

Kun Giorgi Jumalankantaja ei ollut Athosvuoren Giorgin seurassa, hän pysytteli tiukasti yksinäisyydessä ja käytti suuren osan ajastaan kirjallisiin tehtäviin. Hän jäljensi Davit Mtbevarin kääntämät pyhittäjä Simeon Styliitta Nuoremman äidin Martan (4.7.) ja pyhittäjä Barlaamin (18.7.) elämäkerrat ja lähetti ne Athosvuorelle, missä niitä ei vielä ollut. Pyhittäjä Giorgi Jumalankantaja nukkui pois rauhassa vuonna 1068 muutamia vuosia oppilaansa Giorgi Georgialaisen jälkeen.

Pyhät Vasili ja Konstantin olivat veljeksiä. Vasili peri Jaroslavlin ruhtinaskunnan isältään, joka kuoli taistelussa tataareja vastaan vuonna 1238. Nuoresta iästään huolimatta Vasili johti ruhtinaskuntaa Jumalan pelossa ja pyrki säilyttämään rauhan. Oman henkensä uhalla hän teki matkan Kultaiseen ordaan pitääkseen kaani Batun (1205−1255) rauhallisena ja saadakseen kevennystä kansan verotukseen. Hän myös kunnostutti tataarien tuhoamia kirkkoja. Pyhä Vasili sairastui ja kuoli vuonna 1249. Tämän jälkeen ruhtinaskunta siirtyi hänen veljelleen Konstantinille.

Pyhä Konstantin kaatui taistelussa puolustaessaan kaupunkia tataarien hyökkäystä vastaan vuonna 1257. Kun Jaroslavlin katedraalia jälleenrakennettiin tulipalon jälkeen, ruhtinaiden Vasilin ja Konstantinin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina vuonna 1501.

Pyhittäjät Johannes ja Longin olivat Solovetskin luostarin munkkeja 1500-luvulla. He olivat yksinkertaisia ja oppimattomia miehiä, mutta hyvin hurskaita ja elivät askeettisesti. Igumenin käskystä he lähtivät hakemaan rakennustarvikkeita kaukaa mantereelta. Paluumatkalla vuonna 1544 (tai 1545) he joutuivat Vienanmerellä myrskyyn, laiva upposi ja Johannes ja Longin hukkuivat.^{*
*)Myöhäinen Solovetskin luostarin kronikka ajoittaa tapahtuman vuoteen 1561 ja liittää sen pyhän Filipin (9.1.) igumenikauteen.}

Jonkin ajan kuluttua heidän jäännöksensä löydettiin turmeltumattomina noin 120 kilometrin päässä luostarista, Sosnovka-joen suusta. Ne haudattiin Jarengan kylän Pyhän Nikolaoksen tsasounaan. Siellä niiden äärellä alkoi tapahtua sairaiden paranemisia.

Ajan myötä paikalle syntyi pieni luostari. Vuonna 1625 luostarin munkki Ilja Telov ilmoitti haudalla jatkuvasti tapahtuvista ihmeistä patriarkka Filaretille. Ihmeet tutkittiin ja niiden todenperäisyys vahvistettiin. Vuonna 1638 pyhäinjäännökset siirrettiin luostarin uuteen kirkkoon, minkä johdosta pyhien Johanneksen ja Longinin muistoa alettiin viettää heinäkuun 3. päivänä.

Autuas Johannes syntyi Vologdan seudulla 1400−1500-lukujen vaihteessa. Nuoruudessaan hän työskenteli ilman palkkaa vedenkantajana suolankeittämössä rukoillen ja paastoten samalla ankarasti. Näin hän pyrki alistamaan lihan himot hengelle. Vologdasta hän siirtyi Rostoviin, jossa hän alkoi kilvoitella houkkana Kristuksen tähden. Hän kulki kadulla puolialastomana, kantoi rautaristeistä koottuja kilvoituskahleita ja piti päässään painavaa rautakupua, mikä antoi kansalle aiheen nimittää häntä pilkkanimellä ”Johannes Suurimyssy”. Hän nautti ravinnokseen vain leipää ja vettä kerran päivässä. Rostovissa hän oli yhteydessä pyhittäjä Irinark Rostovilaiseen (13.1.), ja he kannustivat toisiaan askeettisiin kilvoituksiin.

Elämänsä viimeiset vuodet Johannes vietti Moskovassa. Hän kulki kaduilla hiukset hajallaan pitäen samaa paitaa kesät talvet. Johanneksella oli selvänäkemisen lahja ja usein hän soimasi avoimesti maan mahtavia. Tsaaritkin sietivät häneltä sellaista, mitä eivät olisi kestäneet kuulla keneltäkään muulta. Johannes teki myös ihmeitä. Kerran hän paransi ontuvan miehen astumalla ikään kuin vahingossa tämän kipeälle jalalle.

Ennen kuolemaansa autuas Johannes pyysi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon rovasti Dimitriltä hautapaikkaa tuossa kirkossa, joka tunnetaan paremmin Punaisentorin Vasilin kirkkona. Kuolinpäivänään hän meni yleiseen saunaan, riisui ensimmäisen kerran kilvoituskahleet, joita oli kantanut nuoruudesta asti, ja valoi kolmesti vettä päälleen peseytyen näin hautausta varten. Hän käski toimittamaan ruumiinsiunauksen kolmantena päivänä kuolemastaan. Sitten hän paneutui pitkäkseen penkille, pyysi kaikilta anteeksi ja käski kantaa ruumiinsa autuaan Vasilin haudalle Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoon. Näin sanoen hän antoi henkensä Herralle heinäkuun 3. päivänä 1589.

Autuaan Johanneksen ruumiinsiunaukseen osallistui tsaari Feodor I (1584−1598), useita piispoja ja paljon kansaa. Siunausta ei kuitenkaan toimitettu Johanneksen määräämänä kolmantena päivänä, vaan aikaisemmin. Palveluksen aikana puhkesi raju ukkosmyrsky. Salama löi kirkkoon vahingoittaen joitakin ikoneita. Myös jotkut papeista ja maallikoista loukkaantuivat. Ruumiinsiunauksen aikana ja myöhemminkin monet ovat kuitenkin parantuneet autuaan Johanneksen esirukousten avulla. Hänen reliikkinsä löydettiin maatumattomina vuonna 1672. Yksi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon sivualttareista on sittemmin vihitty hänen muistolleen.

Pyhittäjä Nikodim syntyi 1500-luvun puolivälissä hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Rostovin seudulla ja sai kasteessa nimen Nikita. Eräänä päivänä, kun hän oli isänsä kanssa peltotöissä, hän kuuli äänen kutsuvan häntä nimeltä: ”Nikodim! Nikodim!” Tämä oli enteenä hänen tulevasta munkiksi vihkimisestään.

Vanhempiensa kuoltua Nikita meni Jaroslavliin, jossa hän oppi sepän ammatin. Sieltä hän siirtyi Moskovaan. Hän eli vaatimattomasti ja jakoi suuren osan palkastaan almuina köyhille. Vapaa-aikoinaan hän vieraili luostareissa. Moskovassa Nikita tutustui hurskaaseen mieheen, jonka vaimo petti tätä ja lopulta surmasi hänet laittamalla ruokaan myrkkyä. Mies kuoli heti. Nikita, joka oli ollut mukana samalla aterialla, sai vaikeita vatsavaivoja. Hän parani vasta, kun autuas Vasili Moskovalainen (2.8.) ilmestyi hänelle ja antoi hänen juoda astiastaan.

Kerran Nikita kulki Moskovan laitamilla asuvan houkka Iljan mökin ohitse. Nähdessään Nikitan Ilja huusi: ”Hozjugan erakko tuli!” Sanat tekivät Nikitaan vaikutuksen. Hän ymmärsi niiden merkitsevän kutsua luostarielämään. Hän jakoi pois omaisuutensa, meni Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostariin Moskovassa ja pyysi arkkimandriitta Pafnutia ottamaan hänet veljestöön. Pian hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikodim.

Nikodim kilvoitteli yksitoista vuotta arkkimandriitta Pafnutin hengellisessä ohjauksessa. Kun Pafnuti vuonna 1605 vihittiin Krutitsan metropoliitaksi, hän otti Nikodimin mukaansa hiippakuntaan. Vuoden kuluttua Nikodim kuitenkin vetäytyi piispan siunauksella pohjoiseen Kožejärven luostariin. Siellä hän toimi puolitoista vuotta kirkkoleipien leipojana.

Lopulta hiljaisuuden kaipuu sai Nikodimin jättämään luostarin ja vetäytymään noin viiden kilometrin päähän Hozjugajoelle. Hän kilvoitteli rakentamassaan keljassa 35 vuotta jäljitellen Paavali Thebalaisen elämää erämaassa. Täydessä hiljaisuudessa kaukana maailmasta hän noudatti ankaraa rukoussääntöään. Elantonsa Nikodim sai pienestä kasvimaasta. Joskus hän onki kalaa joesta, mutta söi saaliinsa vasta kun se alkoi pilaantua. Ylimääräisen kalansaaliin ja sadon hän vei Kožejärven luostariin. Villieläimet käyskentelivät pelkäämättä Nikodimin lähettyvillä. Yöt hän vietti rukoillen ja torkkui vain hetkittäin istualtaan. Pahat henget lähettivät hänelle kiusaavia näkyjä, mutta hän karkotti ne rukouksellaan ja nöyryydellään.

Palava rukous ja luottamus Jumalan apuun pelastivat Nikodimin monista vaaroista. Kerran hänen keljansa syttyi palamaan, mutta hän pysyi sisällä ja rukoili kaikessa rauhassa. Silloin odottamatta lankesi rankka sade ja sammutti tulen. Toisen kerran joki tulvi keljaan. Nikodim kiipesi katolle mukanaan Jumalanäidin ikoni. Hänen rukoustensa voimasta vesi laskeutui nopeasti tavanomaiseen uomaansa.

Kun Nikodimin rakentama kelja ränsistyi ja uhkasi luhistua, Kožejärven luostarin munkit rakensivat hänelle uuden. Sen viereen Nikodim kaivoi itselleen haudan ja laskeutui usein siihen rukoilemaan. Kerran hän rukoili haudassa koko suuren paaston ajan. Ankarilla kilvoituksillaan Nikodim sai osakseen hengellisiä lahjoja. Hänellä oli lakkaamattoman rukouksen lahja ja hänen rukoillessaan hänen silmistään vuotivat kyynelvirrat. Hänellä oli myös ennalta näkemisen ja parantamisen armolahjat.

Neljäkymmentä päivää ennen Nikodimin kuolemaa pyhä Aleksi, Moskovan metropoliitta (12.2.), ja pyhittäjä Dionisi Radonežilainen (12.5.) ilmestyivät hänelle ilmoittaen lähestyvästä lopusta. Ilmestyksen jälkeen Nikodim siirtyi erakkokeljastaan Kožejärven luostariin, jossa hän nukkui rauhassa kuolonuneen heinäkuun 3. päivänä vuonna 1640.

Pyhä uusmarttyyri Gerasimos oli kotoisin Megas-nimisestä kylästä läheltä Karpenisioksen kaupunkia, missä hän syntyi vuonna 1788. Hän oli hurskaiden kristittyjen vanhempien lapsi ja sai kasteessa nimen Georgios. Kun hän täytti yksitoista vuotta, hänen vanhempi veljensä vei hänet Konstantinopoliin. Veli jätti pojan kauppa-apulaiseksi eräälle heidän kotikylänsä kristitylle kauppiaalle.

Eräänä päivänä Georgios meni tavan mukaan kadulle kaupittelemaan jugurtteja, joita hän kantoi tarjottimella päänsä päällä. Kävellessään hän kuitenkin törmäsi kiveen ja kaatui. Hän purskahti itkuun ajatellessaan, kuinka hänen isäntänsä tulee rankaisemaan häntä. Silloin hänet näki ikkunasta korkea-arvoisen muslimimiehen vaimo. Tämä sääli poikaa ja vei hänet kotiinsa. Siellä hän hoivasi ja hemmotteli poikaa parhaansa mukaan.

Kahden kuukauden kuluttua naisen puoliso toimitti pojalle ympärileikkausseremonian yhdessä omien poikiensa kanssa. Molemmat vanhemmat lupasivat pitää Georgiosta kuin omana lapsenaan ja päästää hänet myös menemään kotiseudulleen tapaamaan äitiään. Näiden lupausten avulla he saivat lopulta tämän suostumaan vastaanottamaan islaminuskon. Georgios viipyi useita vuosia uusien isäntiensä luona. Mutta kun hän varttui, hänen kasvatusisänsä alkoi epäillä, että hänen vaimonsa pettää häntä Georgioksen kanssa.
Siksi hän luovutti nuorukaisen toiselle muslimille, joka oli sulttaanin palveluksessa.

Uuden isännän tehtävät veivät Georgioksen moneen eri paikkaan. Näin hän matkusti tämän kanssa Bulgariaan, Bosniaan, Bitoliaan, Kreikan kaupunkeihin Larissaan ja Euboiaan ja sieltä takaisin Konstantinopoliin.
Jonkin ajan kuluttua nuorukainen tuli tuntoihinsa ja tajusi, kuinka suuren synnin hän oli tehnyt luovuttuaan uskostaan. Hänen onnistui paeta Konstantinopolista kotikyläänsä. Siellä hän viipyi omaistensa kanssa kolmisen vuotta ja suri rukoillen ja paastoten lankeemustaan pois kristinuskosta. Hän kunnioitti palavalla hartaudella omaa suojeluspyhäänsä Georgios Voittajaa ja rukoili, että tämä auttaisi häntä saamaan kunnian kuolla marttyyrina.

Georgioksella oli tapana muiden käytyä nukkumaan mennä lähellä olevaan Pyhän suurmarttyyri Georgioksen raunioituneeseen kirkkoon. Hänellä oli siellä pieni pyhän Georgioksen ikoni, ja sen edessä hän rukoili kynttilän valossa koko yön. Kerran kun Georgios oli taas rukoilemassa, kaksi poikaa kulki siitä ohi. He eivät tienneet, kuka hän oli, ja kutsuivat häntä munkiksi. Sanat tekivät vaikutuksen Georgiokseen, joka kiiruhti heti kotiinsa ja päätti ryhtyä munkiksi. Hän koki, että Jumala oli valistanut pojat ja osoitti tahtonsa heidän kauttaan. Hän ilmoitti tahtonsa äidilleen. Äiti ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan tahtoi hänen menevän naimisiin. Silloin Georgios päätti lähteä kotikylästään salaa kaikessa hiljaisuudessa. Eräs munkki paikkakunnalta oli lähdössä Athokselle ja Georgios lyöttäytyi hänen mukaansa.

Athoksella Georgios asettui Kutlumusionin luostariin kuuluvaan Pyhän Panteleimonin skiittaan, ja hänestä tuli omalta kotiseudultaan kotoisin olevan vanhus Kyrilloksen kuuliaisuusveli. Georgioksen hartaiden pyyntöjen hellyttämänä vanhus vihki hänet munkiksi jo kolmen päivän kuluttua ‒ tavallisesti koeaika kestää kolme vuotta. Uudeksi nimekseen Georgios sai Gerasimos.

Munkki Gerasimos alkoi heti vaatia lupaa saada uhrata itsensä marttyyrikilvoituksessa. Hänen vanhuksensa ei kuitenkaan antanut siunausta tälle aikomukselle. Niinpä Gerasimos vietti kolme vuotta Athoksella kulkien kärsivän näköisenä luostarista luostariin ja kysyen neuvoa hengellisiltä isiltä. Lopulta hän pyysi omalta vanhukseltaan lupaa mennä kotiinsa tervehtimään äitiään. Luvan saatuaan hän ei kuitenkaan mennyt kotiinsa, vaan purjehti Konstantinopoliin. Sieltä hän kirjoitti vanhukselleen ja pyysi tältä anteeksi juontaan, koska hänen varsinainen tarkoituksensa olikin päästä maallisen kodin sijasta taivaalliseen.

Konstantinopolissa Gerasimos meni heti entisen isäntänsä luo. Kun hän tunnusti kääntyneensä takaisin kristityksi ja tahtovansa kuolla Kristuksen tähden, isäntä, joka oli kohdellut häntä kuin omaa poikaansa, tahtoi pelastaa hänet. Ensin hän toi Gerasimokselle islaminuskon opettajan toivoen, että tämä saisi hänet kääntymään takaisin islamiin. Kun se ei onnistunut, hän ehdotti, että Gerasimos lähtisi jollekin toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei tietäisi hänen islamiin kääntymyksestään. Siellä hän saisi rauhassa elää kristittynä. Gerasimos ei kuitenkaan suostunut tähänkään. Niinpä hänet islamilaisen lain perusteella vangittiin ensin kahdeksi viikoksi. Joka päivä häntä kidutettiin. Hän sanoi kiduttajilleen, että pahoinpitely tuotti hänelle vain iloa ja kirkasti hänen sieluaan.

Lopulta Gerasimos mestattiin Pyhän Sofian aukiolla heinäkuun 3. päivänä 1812. Kun hänen päänsä katkaistiin ja se pyöri maahan, hänen kasvoilleen jäi lempeä ilme ja hänen ruumiinsa pysyi polvillaan 15 minuuttia. Sen jälkeen se kaatui hitaasti alas, aivan kuin hän olisi mennyt nukkumaan. Pyhä uusmarttyyri Gerasimos oli 24-vuotias kärsiessään marttyyrikuoleman. Myöhemmin hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin Prussoksen luostariin Karpenisiokseen. Niistä lähtee hyvä tuoksu, ja monet ovat tervehtyneet rukoiltuaan niiden äärellä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Teodoros oli Kyrenen piispa Libyassa 200-luvun lopulla. Samasta paikasta oli ollut lähtöisin myös Kristuksen ristiä kantanut Simon Kyreneläinen (Matt. 27:32). Pyhä Teodoros oli taitava tekstien kopioitsija. Vuosien mittaan hän kopioi suuren määrän kirjoja seurakunnille ja johti lukuisia pakanoita uskoon.

Kun keisari Diocletianus aloitti kristittyjen vainon vuonna 299, piispa Teodoroksen oma poika kavalsi isänsä paikalliselle maaherralle Dignianokselle. Piispa vietiin tuomarin eteen, jonne häntä seurasi suuri joukko kristittyjä. Heihin kuuluivat pyhät naiset Lucia, Aroa ja Kyprilla. Tuomari vaati piispa Teodorosta luovuttamaan hänelle pyhät kirjansa ja kieltämään Kristuksen. Kun tämä kieltäytyi jyrkästi, häntä kidutettiin antamalla hänet ruoskittavaksi raipoilla ja hihnoilla, joihin oli kiinnitetty raudanpalasia. Hänen leukansa murtui ruoskinnassa.

Pyhä piispa ei kuitenkaan lannistunut, vaan potkaisi nurin epäjumalien alttarin. Sen seurauksena Teodoros ripustettiin puun päälle ja koko hänen ruumistaan raadeltiin. Haavoja hierottiin karkealla kankaalla, joka oli kastettu etikkaan ja suolaan. Hänen kielensä katkaistiin ja hänet heitettiin vankilaan.

Lucia, Aroa ja Kyprilla ottivat pyhän Teodoroksen verisen kielen ja veivät sen vankilaan hänen luokseen. Hän asetti sen rinnalleen. Yhtäkkiä paikalle tuli kyyhkynen, joka alkoi lennellä hänen ympärillään ja lähestyi häntä kuin olisi tahtonut antaa hänelle suudelman. Samalla ikkunalaudalle lennähti jostain riikinkukko. Kun linnut lensivät pois, pyhä piispa huomasi olevansa täysin terve. Hänen kielensäkin oli palannut omalle paikalleen. Jonkin ajan kuluttua hän antoi henkensä Jumalan käsiin. Kyreneläinen senaattori Lucius, joka oli todistanut kaikkea tapahtunutta, alkoi uskoa Kristukseen.

Sillä aikaa kun kristittyjä surmattiin vankilassa, senaattori Lucius otti salaa kasteen. Hän pyysi maaherra Dignianosta lopettamaan kristittyjen vainon ja epäjumalien palvelemiseen pakottamisen. He lähtivät yhdessä Kreetalta Kyprokselle, missä paikallinen maaherra vainosi kaikkia, jotka tunnustivat Kristuksen nimeä. Siellä Lucius Dignianoksen tietämättä antoi itsensä kiduttajien käsiin mestattavaksi ja sai siten marttyyrikruunun. Dignianos otti hänen pyhät jäännöksensä ja hautasi ne. Kaikkien heidän yhteistä juhlaansa vietetään Rigioksessa pyhän marttyyri Teodoroksen muistopäivänä.

Pyhä marttyyri Kyprilla oli kotoisin Kyrenestä, samasta paikasta kuin edellä mainittu pyhä piispa Teodoros. Hän solmi nuorena avioliiton, joka vain kahden vuoden jälkeen päättyi puolison kuolemaan. Nuori leski kärsi päänsärystä ja pyysi vanhemmiltaan lupaa mennä uskonsa takia vangitun piispa Teodoroksen luo, jotta tämä parantaisi hänet. Vankilassa Kyprilla parantui pyhän piispan rukousten voimasta. Kiitollisena hän jäi palvelemaan piispaa yhdessä kahden muun kristityn, Lucian ja Aroan kanssa.

Pian myös Kyprilla kutsuttiin tuomarin eteen, joka vaati häntä uhraamaan epäjumalille. Kun hän kieltäytyi, hänen kämmenelleen pantiin palavia hiiliä ja niiden päälle suitsutuspihkaa. Pyhä Kyprilla huusi: ”Tämä ei ole vapaaehtoista uhraamista!” Sotilaat pitivät kiinni hänen kädestään, kunnes se oli palanut pahasti. Sitten he sitoivat Kyprillan paaluun ja raastoivat hänen ruumistaan: hänen haavoistaan vuoti verta ja rinnoistaan maitoa. Kidutuksissa hän pyörtyi ja antoi sitten autuaan sielunsa Kristukselle. Näin hän sai Herralta kuihtumattoman seppeleen.

Maaherran käskystä Kyprillan ruumis annettiin Lucialle ja Aroalle. He saattelivat hänen pyhän ruumiinsa hautaan kauniisti laulaen. Kun Kyprilla oli haudattu, hänen haudastaan alkoi vuotaa ikään kuin kastetta, jolla oli parantava voima. Pian tämän jälkeen myös pyhät Lucia ja Aroa tapettiin maaherran käskystä. Niin kaikki kolme saavat karkeloida yhdessä taivaan valtakunnassa.

Pyhä Martta syntyi Antiokiassa 500-luvun alkuvuosina. Hän antoi jo lapsena neitsyyslupauksen, mutta vanhempiensa tahdosta hän solmi avioliiton Edessasta kotoisin olevan Johanneksen kanssa. Sitä ennen hän oli nähnyt ilmestyksessä pyhän Johannes Edelläkävijän, joka ilmoitti, että hän synnyttäisi lapsen, josta tulisi Jumalan valittu astia. Tämä lapsi oli pyhittäjä Simeon Pylväskilvoittelija Nuorempi (24.5.), joka syntyi vuonna 521. Neljäntenäkymmenentenä päivänä kivuttoman synnytyksen jälkeen Martta vei lapsen Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon.

Myöhemmin Martan mies menehtyi maanjäristyksessä, joka tuhosi suuren osan kaupungista. Sen jälkeen Martta sai uuden ilmestyksen, jossa hän näki kohoavansa taivaaseen, jotta voisi näyttää poikansa Jumalalle.
Aikanaan pyhittäjä Simeon vetäytyi kilvoittelemaan ”Ihmeelliselle vuorelle”, ja hänen äitinsä Martta jäi Antiokian Dafneen, josta hän kävi usein poikansa luona. Martta vietti kaiken aikansa kirkoissa seisten rukouksessa ja huomio kiinnitettynä ainoastaan Jumalaan. Kukaan ei koskaan nähnyt hänen istuutuvan sunnuntaina tai puhuvan kenenkään kanssa kirkossa. Martta antoi runsaasti almuja, majoitti muukalaisia ja pesi heidän jalkansa, antoi heille vaatteita ja ruokki nälkäisiä. Hän myös lahjoitti kastepukuja kirkkoon liittyville, joilla ei ollut varaa hankkia niitä, sekä hautausvaatteita köyhien hautaamista varten.

Kun pyhittäjä Simeon vuonna 551 asettui juhlallisesti pylväälleen, hänen äitinsä johti saattoa kantaen ristiä ja laulaen: ”Pelasta, lihassa ristiinnaulittu Jumalan Poika meidät, jotka Sinulle veisaamme: Halleluja!” Myöhemmin hän kävi useita kertoja poikansa luona pyytämässä tätä rukoilemaan kärsivien ihmisten puolesta. Näin tapahtui myös silloin, kun rutto koetteli Antiokiaa (542) tai maanjäristykset Antiokian ja Konstantinopolin aluetta (551).

Martta sai enkeleiltä tiedon kuolemastaan kolme kuukautta etukäteen. Hän pyysi tulla haudatuksi muukalaisten hautausmaalle Dafnessa. Martan kuoltua pyhittäjä Simeon antoi kuitenkin siirtää hänen maatumattomat reliikkinsä Ihmeelliselle vuorelle, missä ne haudattiin kirkon oikealle puolelle. Pyhä Martta ilmestyi pojalleen ja kehotti häntä rakentamaan hautakammion kirkon eteläosaan. Hänen reliikkiensä juhlallisen siirron aikana tapahtui monia ihmeitä. Vuosia myöhemmin pyhittäjä Simeon haudattiin äitinsä viereen.

Pyhä Andreas Kreetalainen syntyi Damaskoksessa joskus vuoden 660 tienoilla. Myöhemmin hymnografina tunnetun Andreaan kerrotaan olleen ensimmäiset seitsemän elinvuottaan mykkä mutta parantuneen vammastaan ehtoolliseen osallistuttuaan. Nuori Andreas osoitti poikkeuksellisia lahjoja puhetaiturina ja pyhien kirjoitusten tuntijana. Hänen vanhempansa luovuttivat hänet Jerusalemin Pyhän haudan kirkon eli kreikkalaisittain Ylösnousemuksen kirkon palvelukseen, ja patriarkan tehtävää hoitava Teodoros otti Andreaksen hengelliseksi oppilaakseen. Hän halusi kasvattaa pojasta seuraajansa ja nimitti Andreaksen tämän nuoresta iästä huolimatta notaariksi, joka vastasi patriarkaatin kirkollisista asioista.

Kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen noin vuonna 685 Andreas lähetettiin kahden vanhuksen kanssa Konstantinopoliin esittelemään keisarille ja patriarkalle kirkon uskontunnustusta, jonka avulla torjuttiin monoteletistinen harhaoppi Kristuksen yhdestä tahdosta.

Kun vanhukset palasivat Palestiinaan, Andreas jäi pääkaupunkiin, missä hänellä oli parempi tilaisuus harjoittaa rukousta, tutkimusta ja apostolista toimintaa, joihin Jumala oli häntä valmistanut. Hän eli jonkin aikaa eristäytyneenä, mutta pian keisari ja patriarkka saivat tietää hänen kilvoittelustaan ja hänen voimallisista sanoistaan sielujen pelastamiseksi. Andreas vihittiin diakoniksi palvelemaan Suuressa kirkossa eli Hagia Sofiassa. Kaksikymmentä vuotta hän johti innokkaasti orpokotia ja köyhien vierasmajaa, joita hän laajensi ja muutti pelastuksen satamiksi kehottaen asukkaita katumaan ja harjoittamaan hyveitä.

700-luvun alussa Andreas vihittiin Kreetan arkkipiispaksi, mutta ennen kuin hän oli ehtinyt lähteä Kreetalle, uusi keisari Filippikos (711‒713) syrjäytti patriarkka Kyroksen ja asetti Johannes VI:n hänen tilalleen käskien tämän peruuttaa kuudennen ekumeenisen synodin päätökset. Painostuksen alla Andreas alistui hyväksymään tämän muu- toksen, mutta heti kun Filippikos oli syrjäytetty vuonna 713, Andreas perui hyväksymisensä ja selvästi ja avoimesti tunnusti oikean uskon Kristuksen kahdesta tahdosta.

Pyhä Andreas tunnetaan parhaiten hänen laatimastaan suuresta katumuskanonista, joka toimitetaan kirkoissa joka vuosi suuren paaston ensimmäisellä viikolla neljässä osassa ja viidennellä viikolla kokonaisena. Joidenkin lähteiden mukaan Andreas kirjoitti kanonin merkkinä katumuksestaan, kun oli väliaikaisen hairahtumisensa jälkeen palannut ortodoksiseen tunnustukseen. Katumuskanonissa ”katumuksen mystagogiksi” kutsuttu piispa muistuttaa monista Vanhan ja Uuden testamentin henkilöistä, jotka voivat palvella esikuvina kääntymyksen ja katumuksen tiellä. Katuja tunnistaa itsensä suuren paaston alussa paratiisin porttien ulkopuolella istuvassa Aadamissa, ja tätä seuraavat pyhien kirjoitusten esimerkkihenkilöt auttavat katujaa rinnastamaan oman elämänsä koko maailman synteihin odottaen vapahdusta itkien, kilvoitellen ja rukoillen pelastusta Kristukselta, maailman Vapahtajalta.

Opettamisen ja hymnien kirjoittamisen ohella Andreas kunnosti kirkkoja ja luostareita sekä rakennutti kirkon, joka nimettiin Konstantinopolin kuuluisan Blahernan Jumalanäidin mukaan. Hän perusti vieraskodin vanhoille, sairaille ja köyhille, joille hän ei antanut ainoastaan taloudellista tukea vaan myös aikaansa: Andreas kävi säännöllisesti heidän luonaan, hoiti sairaita omin käsin ja jakoi asukkaille sanoillaan taivaallista lohdutusta. Kun arabit hyökkäsivät Kreetan saarelle, piispa vetäytyi linnoitukseen muiden ihmisten kanssa ja rukoili hartaasti. Vihollisen hyökkäys saatiin torjuttua, ja hyökkääjien paetessa moni heistä menehtyi. Andreas pelasti saaren kuivuudelta kyynelillään ja torjui epidemian rukouksillaan ja valvomisillaan.

Vanhoilla päivillään Andreaksen oli lähdettävä Konstantinopoliin puhumaan ortodoksisen opin mukaisesti pyhien ikonien kunnioituksesta, jota keisari Leo III tuolloin uhkasi. Koska Jumala oli ilmoittanut Andreakselle hänen maallisen elämänsä pian päättyvän, hän kutsui koolle ystävänsä ja kertoi heille, ettei hänen hiippakuntansa näkisi häntä enää elossa. Paluumatkalla Kreetaan laiva poikkesi Mytileneen Lesboksen saarelle, jossa pyhä Andreas nukkui pois rauhassa 4. päivänä heinäkuuta noin vuonna 740.

Andrei Bogoljubski syntyi noin vuonna 1111. Isoisänsä ruhtinas Vladimir Monomahin tavoin hän rakasti hengellisiä asioita ja Jumalan sanan tutkiskelua. Vaikka hän oli taitava ja peloton sotilas, hän rakasti rauhaa. Hänen isänsä Kiovan suuriruhtinas Juri Dolgoruki (k. 1157) antoi hänen hallittavakseen Vyšgorodin kaupungin Kiovan lähellä. Andrei ei kuitenkaan viihtynyt siellä. Väsyneenä ruhtinaiden välisiin jatkuviin sotiin hän kaipasi pohjoiseen, rauhalliseen Suzdaliin, jossa hän oli syntynyt ja jota hänen isänsä myös oli hallinnut.

Vuonna 1155 Andrei lähti pienen joukon saattamana salaa Vyšgorodista pohjoiseen. Mukaansa hän otti vyšgorodilaisesta nunnaluostarista Jumalanäidin ikonin, joka tultiin sittemmin tuntemaan Jumalansynnyttäjän Vladimirilaisena ikonina (23.6.). Andrein aikomuksena oli sijoittaa ikoni Rostoviin, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle Kljazmajoella ja käski viedä ikonin Vladimiriin. Andrei teki saamansa käskyn mukaan. Jumalansynnyttäjän ilmestymispaikalle hän perusti Bogoljubovo-nimisen kylän, josta tuli hänen mieluisin asuinpaikkansa. Kylän nimi merkitsee ”Jumalaa rakastavaa”. Andrei itse sai lisänimen Bogoljubski (Jumalaa rakastava). Hän antoi maalata Jumalansynnyttäjän ilmestymistä kuvaavan ikonin, joka tunnetaan Bogoljubovon Jumalanäitinä. Jumalansynnyttäjä on kuvattu siinä kokovartalohahmona kädessään kirjakäärö ja toinen käsi kohotettuna rukoukseen Vapahtajan puoleen. Ruhtinas Andrei on kuvattu ikoniin rukoilemassa Jumalanäitiä.

Isänsä kuoleman jälkeen Andreista tuli Rostovin ja Suzdalin ruhtinas. Asuinpaikakseen hän kuitenkin valitsi Vladimirin kaupungin, jonne hän rakennutti Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalin, ja teki Vladimirista ruhtinaskuntansa pääkaupungin. Hän perusti Pohjois-Venäjälle uusia kaupunkeja, rakennutti kolmisenkymmentä kirkkoa ja luostaria sekä kutsui pappeja ja munkkeja valistamaan kansaa. Kristuksen valo alkoi loistaa siellä, missä puolivillit heimot olivat eläneet metsästyksellä ja kalastuksella. Kristinuskosta tuli näin uuden, vielä muotoutumassa olleen valtion hapate.

Andrei teki epäonnistuneen yrityksen perustaa alaisuudessaan oleville maille Kiovasta riippumaton metropoliittakunta. Pyrkimys kulttuuriseen ja hengelliseen riippumattomuuteen Kiovasta näkyy myös siinä, että hän otti pohjoisessa käyttöön kaksi uutta kirkollista juhlaa: Vapahtajan pyhän ristin juhlan (1.8.) ja Jumalansynnyttäjän suojeluksen juhlan (1.10.). Bogoljubovon lähelle Nerl-joen varrelle hän rakennutti ensimmäisen Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetyn kirkon (1165). Se on säilynyt meidän päiviimme asti ja tunnetaan venäläisen kirkkoarkkitehtuurin helmenä.

Ruhtinas Andrei pyrki vahvistamaan Rostovin ja Suzdalin asemaa muihin ruhtinaskuntiin nähden. Hän alisti valtaansa Kiovan. Novgorodia vastaan hän kärsi tappion vuonna 1170,^* mutta jo pian novgorodilaiset nälänhädän pakottamina hyväksyivät vapaaehtoisesti Andrein heille määräämän ruhtinaan. Näin Andrei oli vuoden 1170 loppuun mennessä keskittänyt käsiinsä vallan koko Etelä- ja Pohjois- Venäjällä sekä Novgorodissa.
^{*) Ks. Jumalanäidin Ennusmerkki -ikonin ihme 27.11.}

Menestyksen ohella Andrei koki myös vastoinkäymisiä. Hän menetti kolme poikaansa, joista nuorimmaista Glebiä kunnioitetaan pyhänä (ks. 20.6.). Andreita itseään odotti marttyyrikuolema. Hänen veljensä ja pajarit tekivät salaliiton häntä vastaan. Kesäkuun 29. päivän vastaisena yönä vuonna 1174 he hyökkäsivät suurella aseistautuneella joukolla Andrein linnaan Bogoljubovossa. Andrei säpsähti hereille ja tajusi samassa, että pyhän Boriksen miekka, jota hän piti aina mukanaan, oli varastettu. Hän yritti yksin taistella aseistautunutta joukkoa vastaan, mutta kaatui lopulta miekan ja keihään iskujen haavoittamana. Murhaajat luulivat hänen kuolleen ja pakenivat paikalta.

Andrei oli kuitenkin elossa. Valittaen hän nousi jaloilleen ja raahautui portaita alas piiloutuen niiden alla olevaan komeroon. Murhaajat kuulivat hänen valituksensa ja palasivat takaisin. He seurasivat Andrein verisiä jälkiä ja antoivat hänelle kuolettavan iskun. Surmattuaan ruhtinaan he nostattivat kaupungilla mellakan. Pyhän Andrein ruumis heitettiin vihannesmaalle, josta hänen uskollinen palvelijansa Kosma siirsi sen kirkon eteishuoneeseen ja peitti matolla. Kolmen päivän kuluttua papisto sai salaliittolaisilta luvan hautauspalveluksen toimittamiseen. Kuudentena päivänä kuolemasta pyhän Andrein maalliset jäännökset siirrettiin Vladimiriin ja haudattiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkkoon.

Pyhä Mikael syntyi Fryygian Khonaissa vuonna 1138. Hänen perheensä oli jalosukuinen ja järjesti hänelle hyvän koulutuksen. Ensin hän opiskeli kotipaikkansa metropoliitan Niketaksen johdolla. Sen jälkeen hänet lähetettiin jatkamaan opintojaan Konstantinopoliin. Siellä hänen opettajanaan oli pyhä Eusthatios, tuleva Tessalonikan metropoliitta. Tämä innoitti oppilastaan rakastamaan Homeroksen ja Pindaroksen kirjoituksia. Mikael päätyi patriarkan kansliaan, missä hänen kykyjään arvostettiin.

Vuonna 1182 Mikael nimitettiin Ateenan metropoliitaksi. Tuohon aikaan Ateena oli pieni kaupunki, joka kärsi merirosvojen toistuvista hyökkäyksistä. Sen asukkaat olivat kurjassa tilassa sekä aineellisesti että henkisesti. Uusi metropoliitta alkoi kasvattaa papistoaan. Hän sai keisarin antamaan verohelpotuksia kaupungille, mikä teki hänet suosituksi asukkaiden parissa. Metropoliitta myös kritisoi paikallista aristokratiaa heidän ahneutensa ja välinpitämättömyytensä tähden. Heitä ei tuntunut ollenkaan kiinnostavan maakuntansa tila.

Korintin ja Argoliksen ruhtinas Leo Sgouros käytti hyväkseen neljättä ristiretkeä (1204), joka pohjusti Bysantin valtakunnan lopul- lista kukistumista, ja alkoi piirittää Ateenaa. Metropoliitta Mikael järjesti vastarintaa Akropoliksella, mutta ei onnistunut pelastamaan kaupunkia tulipalolta. Vähän myöhemmin kun ristiretkeläiset olivat vallanneet kaupungin, Ateenasta tuli frankkien ruhtinaskunnan pääpaikka, joka oli Montferratin ruhtinaan Bonifatioksen vallan alainen. Vuonna 1207 piispa Mikael ei enää saanut vapaasti suorittaa pastoraalisia tehtäviään. Monien yritysten jälkeen hän poistui Ateenasta ja sai turvapaikan Kean saarelta Kykladien saaristosta. Hän kieltäytyi keisari Teodoros Laskariksen kutsusta siirtyä tämän luokse Nikeaan.

Karkotettunakin metropoliitta Mikael seurasi kirkkonsa vaikeuksia ja lähetti laumalleen rohkaisevia kirjeitä. Kun hänen terveytensä heikkeni vuonna 1217, hän vetäytyi Thermopylain Budonitsan Kristuksen Edelläkävijän luostariin. Vähältä piti, etteivät frankkilaiset paronit olisi ottaneet häntä kiinni. He näet arvelivat hänen olevan heidän vihollistensa puolella. Metropoliitta Mikaelin loppu oli kuitenkin jo lähellä. Vuonna 1222 hän antoi sielunsa Jumalan käsiin. Attikan alueella metropoliitta Mikaelia alettiin välittömästi kunnioittaa pyhänä.

Pyhittäjä Andrein elämästä on säilynyt niukasti tietoja. Hänen syntymävuodekseen mainitaan usein 1360, mutta todennäköisesti hän syntyi vasta 1370-luvun lopulla. Munkiksi hän vihkiytyi Andronikin Vapahtajan luostarissa (Spaso-Andronikov monastyr) Moskovan liepeillä. Nuoruusvuosinaan hän ilmeisesti opiskeli ja työskenteli moskovalaisten ikonimaalareiden työosuuskunnassa.

Arkistolähteet mainitsevat Andrei Rubljovin ensimmäisen kerran vuonna 1405, jolloin hänen todetaan maalanneen freskoja Moskovan Kremlin Jumalansynnyttäjän ilmestymisen kirkossa yhdessä kuulun ikonimaalarin Teofanes (Feofan) Kreikkalaisen ja Prohorin kanssa. Andrei mainitaan maalarikolmikon viimeisenä ja siis nuorimpana. Hän ei kuitenkaan ollut Teofaneksen oppilas. Kremlin Ilmestyskirkon freskot eivät ole säilyneet, mutta Andrein maalaamina pidetään seitsemää juhlaikonia ikonostaasissa.

Vuonna 1408 Andrei maalasi ikonimaalarimunkki Daniel Mustan (Tšernyj) kanssa freskoja ja ikonostaasin ikoneja Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraalissa Vladimirissa. Katedraali on yksi harvoista kirkoista, jossa on säilynyt fragmentteja Andrein tekemistä freskoista. Hän maalasi myös Jumalansynnyttäjän Vladimirilaisen ikonin kopion. Alkuperäinen ikoni vietiin Moskovaan kaupungin suojelijaksi, kun mongolikaani Timur Lenkin (1336−1405) joukot lähestyivät Moskovaa vuonna 1395. Andrein maalaama kopio on luova itsenäinen toisinto alkuperäisestä bysanttilaisesta ikonista. Andrein luomiskauden kulta-aikaan ajoittunee myös Zvenigorodin kuuluisa Deisis-ryhmä.

Andrein elämä liittyi kiinteästi kahteen luostariin: Sergei Radonežilaisen perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin sekä Sergein oppilaan pyhittäjä Andronikin (13.6.) perustamaan Vapahtajan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostareilla oli tiivis hengellinen yhteys. Hengeltään Andrei epäilemättä oli pyhittäjä Sergein oppilas. Freskoja hän maalasi kummassakin luostarissa.

1420-luvulla Andrei maalasi Daniel Mustan ja johtamansa arttelin kanssa freskoja ja ikonostaasin ikoneita Pyhän Kolminaisuuden luostarin pääkirkkoon. Luostarin igumenina oli tuolloin Sergein oppilas pyhittäjä Nikon (17.11.), jonka kanssa Andreilla oli hengellinen yhteys luostarissa työskennellessään. Hän maalasi luostariin myös yhden maalaustaiteen mestariteoksista, Pyhän Kolminaisuuden ikonin. Sen kompositiosta puuttuvat Abraham ja Saara sekä vasikkaa tarjoilevat palvelijat. Kaikki ajallinen, arkinen ja historiallinen on väistynyt taka-alalle ja koko huomio kohdistuu Kolmiyhteisen Jumalan salaisuuteen ja Jumalan Persoonia yhdistävään rakkauteen. Kehämäinen kompositio ja käännetty perspektiivi kutsuvat ikonin edessä seisovan rukoilijan mukaan jumalallisen kuoron taivaalliseen iloon.

Andrein ja Daniel Mustan yhteistyö ja hengellinen ystävyys kesti 20 vuotta aina heidän kuolemaansa asti. Jo eläessään heitä kunnioitettiin armoitettuina ikonimaalareina. Heidän mielensä oli lakkaamatta suuntautunut sitä jumalallista valoa kohti, joka loisti heidän sisimmässään ja jota he pyrkivät värien keinoin ilmentämään kirkkojen seinillä ja ikonilaudoilla. Juhlapäivinä, jolloin he eivät työskennelleet, he katselivat ja tutkivat suurten edeltäjiensä maalaamia teoksia ilon ja taivaallisen valon täyttäessä heidän mielensä. Näin he kohottivat sisäiset silmänsä aineellisista asioista elämää vuodattavan alkukuvan, Kristuksen puoleen. Jumala kirkasti heidän kuolemansa hetken. Andrei nukkui pois ensimmäisenä 1420-luvun lopussa. Sitten sairastui Daniel. Kuolinvuoteellaan hän näki kilvoitustoverinsa Andrein taivaallisen kunnian ympäröimänä ja kutsumassa häntäkin ikuiseen autuuteen. Heidät molemmat haudattiin Andronikin luostariin.

Andreita kunnioitettiin mestarillisena ikonimaalarina jo eläessään. ”Sadan kohdan kirkolliskokous”, joka kokoontui Moskovassa vuonna 1551, nosti hänen maalaamansa Pyhän Kolminaisuuden ikonin ikonimaalauksen esikuvaksi. Andrein kunnioitus pyhänä alkoi jo satoja vuosia ennen virallista kanonisointia, joka tapahtui vasta vuonna 1988. Stroganovin kuulussa ikonimaalausohjekirjassa 1500-luvun lopulta hänet mainitaan pyhittäjänä ja liitetään pyhien Sergei ja Nikon Radonežilaisten hengelliseen traditioon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhittäjä Lampados eli 900-luvulla. Nuoruudestaan asti hän omistautui askeettiseen elämään. Pidättyväisyyden ja tarkkaavaisen rukouksen avulla hän lannisti lihan himot ja valisti opetuksellaan toisia, jotka elivät himojensa pimeydessä ja demonien pauloissa. Lampadoksen kautta tapahtui hämmästyttäviä ihmeitä jo hänen maallisen elämänsä aikana. Sairaat tapasivat käydä etsimässä parantumista hänen kilvoitteluluolastaan Kilikian Irenopoliksen^* lähellä. Kun pyhä Lampados oli päässyt Herransa luokse, uskovat alkoivat käydä etsimässä parannusta vaivoihinsa hänen pyhien reliikkiensä luona.
^{*) Nyk. Turkin etelärannikon itäisimmän osan tuntumassa.}

Pyhä Athanasios Athosvuorelainen syntyi Trabezuntan kaupungissa Pontoksessa ylhäissukuisen perheen poikana. Kasteessa hän sai nimen Abraamios. Hänen vanhempansa kuolivat pian hänen syntymänsä jälkeen. Pojan otti huostaansa hänen äitinsä sukulainen, jonka puoliso kuului alueen johtomiehiin.

Abraamios ei välittänyt rajuista leikeistä, vaan vei leikkitoverinsa metsään ja leikki heidän kanssaan läheisessä luolassa luostaria. Opinnoissaan hän eteni niin nopeasti, että opettajatkin ihmettelivät. Abraamios oli tuskin vielä kasvanut aikuiseksi, kun eräs keisarin virkamies vieraillessaan kaupungissa tutustui häneen, pani merkille hänen lahjakkuutensa ja vei hänet mukanaan Konstantinopoliin. Siellä hän asui sukulaisensa luona ja jatkoi opintojaan tunnetun opettajan Athanasioksen johdolla. Nuoruudestaan huolimatta Abraamios korotettiin pian apulaisopettajaksi.

Kiinnostus opintoihin ei kuitenkaan heikentänyt Abraamioksen askeettista elämää. Hän oli munkki jo ennen munkkeuteen vihkiytymistään ja kilvoittelija ennen kilpakentälle astumistaan. Hän karttoi rikkaan kenraalin ruokapöytää ja käytti ravinnokseen lähinnä ohraleipää. Abraamios oli myös hyvin armelias: hän saattoi riisua vaatteensakin päältään ja antaa ne köyhille. Nuoret pitivät Abraamioksesta kovasti. He kunnioittivat hänen oppineisuuttaan ja opettajan kykyjään. Myös hänen ystävällisyytensä teki heihin vaikutuksen. Keisari Konstantinos VII siirsi hänet toiseen kouluun, mutta oppilaat seurasivat hänen perässään. Abraamios ei tahtonut kilpailla entisen opettajansa kanssa ja luopui sen vuoksi opettajan tehtävistä. Samalla hän jätti taakseen myös kaikki maalliset huolet.

Aigeian meren alueelta Abraamios palasi takaisin Konstantinopoliin. Siellä hän tuli kosketukseen sukulaisensa pyhän Mikael Maleinoslaisen kanssa (12.7.), joka oli Kyminasvuoren luostarin johtaja. Tämä Jumalan mies teki häneen syvän vaikutuksen, ja hän ilmaisi tälle halunsa ryhtyä itsekin munkiksi. Paikalle saapui myös pyhän Mikaelin veljenpoika kuuluisa sotapäällikkö Nikeforos Fokas, joka myös alkoi arvostaa ja ihailla nuorta Abraamiosta.

Löydettyään näin itselleen hengellisen isän Abraamios seurasi häntä Kyminasvuorelle. Siellä hänet vihittiin pian munkiksi ja hän sai nimekseen Athanasios. Hänen ohjaajavanhuksensa oli huomannut, että hänen nuori ja innokas oppilaansa oli jo edennyt pitkälle askeettisessa kilvoittelussa. Vanhus tahtoi tehdä hänestä kuuliaisen Kristuksen sotilaan ja kieltäytyi antamasta hänelle lupaa kilvoitella syöden vain kerran viikossa. Athanasioksen oli syötävä joka kolmas päivä. Lisäksi hänen tuli nukkua matolla eikä paljaalla penkillä, kuten hänen tapansa oli.

Athanasios sai tehtäväkseen kirjojen kopioimisen ja kirkossa auttamisen. Hän sopeutui kaikkeen, mitä hänen hengellinen isänsä hänelle määräsi, eikä koskaan väittänyt vastaan. Hänen kilvoittelutoverinsa kutsuivatkin häntä ”kuuliaisuuden lapseksi”. Athanasioksella oli niin paljon intoa, että jo ennen neljättä kilvoitusvuottaan hän oli saavuttanut mielen puhtauden. Jumala palkitsi hänet ja hän saavutti myös todellisen mietiskelyn tilan. Näin hän oli arvollinen astumaan hesykastisen elämän kilparadalle. Igumeni Mikael salli hänen vetäytyä pieneen erakkokeljaan vähän yli kolmenkymmenen metrin päähän luostarista. Siellä hän söi joka toinen päivä kuivaa leipää ja vettä ja vietti yönsä rukouksessa. Tuohon aikaan Bysantin keisari Nikeforos Fokas (keisari 963‒969) tuli käymään Athanasioksen luona ja paljasti hänelle, että hänen aikomuksensa oli ryhtyä munkiksi tämän alaisuuteen heti, kun aika olisi kypsä.

Pian tämän jälkeen igumeni Mikael teki tiettäväksi lähipiirilleen, että Athanasioksesta tulisi hänen seuraajansa sielunhoitajana. Jotkut munkit uumoilivat, että Athanasioksesta tulee luostarin johtaja, ja alkoivat mielistellä häntä. Pyhä rakasti kuitenkin palavasti hesykastista elämää ja torjuen kaikki kunnianosoitukset päätti paeta. Ottaen mukaansa vaatteensa, kaksi kirjaa ja hengellisen isänsä munkinpäähineen hän lähti suoraa päätä Athokselle, jota hän oli ihaillut etäältä jo Lemnoksen saarella ollessaan. Athoksella ei vielä tuolloin ollut luostareita, vaan alueella eli ainoastaan erakkoja, jotka asuivat oksista tehdyissä majoissa. He olivat vapaita kaikista huolista, eivät omistaneet mitään eivätkä viljelleet maata.

Erakkojen elämäntapaan ihastunut Athanasios antautui yksinkertaisen oppimattoman vanhuksen johdettavaksi Zygoksessa niemimaan pohjoispuolella. Hävittääkseen kaikki epäluulot Athanasios ilmoitti olevansa haaksirikon kärsinyt purjehtija nimeltään Barnabas. Hän myös teeskenteli olevansa täysin oppimaton ja lukutaidoton: hän ei ollut tuntevinaan edes kirjaimia.

Tällä välin Nikeforos Fokas etsi Athanasiosta kaikkialta. Hän kirjoitti jopa Tessalonikan maaherralle pyytäen häntäkin etsimään Athanasiosta Athokselta. Vastauksena oli, ettei tällaista munkkia siellä tunnettu. Joulupäivänä vuonna 958 (tai 959), jolloin kaikki athosvuorelaiset kokoontuivat Kariekseen Protatonin kirkkoon, skiitan johtaja tunnisti Barnabaksessa sen munkin, jota hänelle oli kuvailtu. Hän pyysi tätä lukemaan pyhän Gregorios Teologin jouluun liittyvän puheen. Ensin Athanasios yritti lukea tavaillen kuin lapsi, mutta hän ei pystynyt teeskentelemään pitkään. Lopulta hän luki niin kauniisti, että munkit olivat aivan ihastuneita ja kumartuivat kunnioituksesta hänen edessään. Huomattavin heistä, pyhä Paavali Kseropotamoslainen julisti, että se, joka oli tullut heidän jälkeensä, tulisi olemaan heidän edellään Jumalan valtakunnassa. Hän ilmoitti myös, että kaikki munkit olisivat valmiita asettumaan hänen johdettavikseen. Kuultuaan koko totuuden pyhä Paavali lupasi olla paljastamatta Athanasiosta ja osoitti hänelle keljamajan jonkin matkan päästä Karieksesta. Siellä Athanasios saisi häiritsemättä keskustella Jumalan kanssa. Elatuksensa hän ansaitsi kopioimalla kirjoja. Viikossa hän pystyi kopioimaan koko psalttarin.

Kun Nikeforoksen veli Leo Fokas tuli pyhiinvaellukselle Athokselle kiittääkseen Jumalaa barbaareista saamastaan voitosta, hänen onnistui löytää Athanasios. Kun munkit huomasivat, että korkeassa asemassa olevat henkilötkin pitivät tuota siunattua munkkia suuressa arvossa, he pyysivät häntä välittämään keisari Leolle pyynnön saada laajentaa Protatoksen kirkkoa. Athanasioksen pyyntöön suostuttiin. Hyvästeltyään vaikutusvaltaiset ystävänsä hän palasi jälleen yksinäisyyteensä.

Munkit alkoivat kuitenkin tulla vähän väliä kysymään Athanasiokselta neuvoa ongelmiinsa. Niinpä hän pakeni jälleen ja vetäytyi Athosvuoren eteläpuolelle Melanan tuuliselle ja karulle alueelle. Siellä Paholainen koetteli häntä kovin. Erityisesti hän joutui taistelemaan lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan, mikä on nimenomaan erakoita kohtaava kiusaus. Sielunvihollinen aiheutti Athanasiokselle sellaisen hengellisen kuivuuden, että hän oli täysin menettämäisillään rohkeutensa. Athanasios ajatteli jo poislähtöä, mutta kooten viimeisetkin voimansa hän päätti olla kärsivällinen vuoden loppuun saakka.

Kun vuoden viimeinen päivä koitti ja Athanasios oli valmistautumassa lähtemään pois Melanasta, taivaallinen valo läpäisi hänet yhtäkkiä täyttäen hänet sanomattomalla ilolla. Samalla hän sai liikutuksen kyynelten lahjan, niin että suloiset kyyneleet vuotivat yrittämättä hänen silmistään aina hänen elämänsä loppuun asti. Ja hän alkoi rakastaa Melanan aluetta yhtä paljon kuin juuri äskettäin oli sitä inhonnut.

Tällä välin Nikeforos Fokaksesta oli tullut koko Bysantin armeijan päällikkö, jonka keskeinen tehtävä oli vapauttaa Kreeta arabialaisista merirosvoista. Hän lähetti viestejä eri luostareihin ja Athokselle pyytäen, että hänen luokseen lähetettäisiin munkkeja, jotka pystyisivät auttamaan häntä rukouksillaan. Hänen mielessään oli nimenomaan Athanasios. Tämä suostuikin toisten munkkien pyyntöihin, varsinkin kun nämä muistuttivat hänelle arabien ottaneen vangeiksi ja orjiksi myös lukuisia munkkeja.

Nikeforos saavutti vuonna 961 loistavan voiton merirosvoista, ja Athanasios saapui Kreetalle pian sen jälkeen. Riemuissaan hengellisen isänsä tulosta Nikeforos uskoutui hänelle ja kertoi jo pitkään halunneensa ryhtyä itsekin munkiksi. Hän pyysi hengellistä isäänsä perustamaan oman erakkomajansa läheisyyteen luostarin, johon hän voisi seuralaisineen asettua. Athanasios tunsi kuitenkin, että hänellä oli täysi työ huolehtia jo omastakin pelastumisestaan. Tahtoen välttää kaikkia huolia ja mielenhajaannusta hän kieltäytyi Nikeforoksen ehdotuksesta ja lähti takaisin Athokselle. Nikeforos lähetti hänen peräänsä läheisimpiin ystäviinsä lukeutuneen Methodioksen, josta myöhemmin tuli Kyminaksen luostarin igumeni. Tämän onnistui taivuttaa Athanasios huolehtimaan luostarin perustamisesta.

Nikeforoksen kustannuksella saatiin nopeasti rakennetuksi kappeli pyhän Johannes Kastajan kunniaksi. Siihen kuului myös kaksi erakkomajaa: yksi Athanasiosta ja toinen Nikeforosta varten. Methodioksen poistuttua rakennettiin vielä suuri kirkko Jumalanäidin kunniaksi sille paikalle, jossa Athanasios oli vapautunut vaikeasta masennuksestaan jumalallisen valon ilmestyessä. Rukouksellaan hän karkotti myös rakennustyöläisiä vaivanneen velttouden. Lopulta hekin päättivät ryhtyä munkeiksi ja jäädä Athanasioksen oppilaiksi. Lähellä olevassa erakkomajassa asuva isä Jesaja vihki puolestaan Athanasioksen suureen skeemaan.

Vuosina 962‒963 kauhea nälänhätä ahdisti koko keisarikuntaa. Lavraankaan ei tullut ruokatarvikkeita. Athanasios päätti mennä Athoksen keskukseen Kariekseen neuvottelemaan tilanteesta muiden vanhusten kanssa. Matkalla hän kuitenkin kohtasi Jumalanäidin, jonka vaikutuksesta Athanasioksen eteen puhkesi vesilähde. Jumalanäiti kehotti häntä olemaan huolehtimatta, sillä hän itse huolehtisi vastedes luostarista. Kun Athanasios palasi luostariin, hän näki kaikkien varastojen olevan täynnä. Myös rakennustyöt etenivät nopeasti, vaikka maasto oli vaikea ja jyrkkä.

Munkkien lukumäärä kasvoi jatkuvasti, ja igumeni Athanasios järjesti heidän päivittäiset jumalanpalveluksensa Studionin luostarin mallin mukaan pienimpiä yksityiskohtia myöten. Vapautuneina ulkonaisista huolista ja omasta tahdostaan munkit saattoivat kokonaisvaltaisesti yhdestä sydämestä ja ilman huolia ylistää Jumalaa. Athanasioksen päämäärä oli, että koko veljestö olisi samanhenkinen ja muodostaisi yhden ruumiin, jossa on monta jäsentä.

Kaikki näytti menevän hyvin aina vuoteen 968 saakka. Silloin Athokselle saapui uutinen, että Nikeforos Fokas oli kruunattu keisariksi Konstantinopolissa. Athanasios piti sitä petoksena, koska Nikeforos oli sitoutunut ryhtymään munkiksi. Hän lähetti yhden oppilaistaan viemään tälle kirjettä, jossa hän ilmoitti eroavansa luostarin johtajan tehtävistä. Toisen lähettilään hän lähetti viemään uutiset luostariin.

Athanasios siirtyi Antonios-nimisen veljen kanssa Kyprokselle. He menivät Pafoksen lähellä olevaan luostariin, jota kutsuttiin Pappien luostariksi, ja teeskentelivät olevansa pyhiinvaeltajia, jotka eivät muslimien uhan takia voineet jatkaa matkaansa Pyhälle maalle. Nikeforos huolestui kovasti saadessaan hengellisen isänsä lähettämän kirjeen. Hän pani toimeen etsinnät löytääkseen hänet. Luostarikin alkoi heti mennä huonompaan suuntaan ja orvoiksi jääneet munkit eivät löytäneet mistään lohtua ja sopusointua.

Kun Athanasios ja Antonios saivat kuulla, että keisari etsi heitä, he vaihtoivat kiireesti asuinpaikkaa. Laiva heitti heidät Vähän-Aasian rannikolle lähelle Attaliaa. Siellä Athanasios näki unessa, kuinka kurjaan kuntoon hänen luostarinsa Athoksella oli joutunut. Ilmestyksessä luvattiin, että heitä odottaisi hänen johdollaan valoisa tulevaisuus. Niin he päättivät palata Athokselle.

Kun Athanasios saapui luostariin, hänet otettiin vastaan kuin Kristus palmusunnuntaina Jerusalemiin ratsastaessaan. Lavra heräsi uuteen eloon. Vähän ajan kuluttua Athanasios matkusti Konstantinopoliin. Keisari Nikeforos oli hämillään eikä uskaltanut vastaanottaa häntä tavallisessa loistossaan, vaan oli pukeutunut yksinkertaiseen viittaan mennessään häntä vastaan. Keisari pyysi anteeksi ja sanoi tulevansa vielä munkiksi luostariin tilanteen sen salliessa. Athanasios puolestaan sanoi, että Nikeforos tulee kuolemaan keisarina ja kehotti häntä olemaan oikeudenmukainen ja kärsivällinen. Hyvästellessään keisari antoi hänelle asiakirjan, jonka mukaan Lavra sai keisarillisen luostarin arvon ja huomattavan vuotuisen avustuksen.

Vuonna 968 Johannes Tzimiskis surmasi keisari Nikeforos Fokaksen ja nousi itse valtaistuimelle. Uusi keisari suhtautui Athanasiokseen epäluuloisesti. Tästä yksinkertaiset Athoksen munkit saivat tilaisuuden syyttää Athanasiosta, että tämä oli tehnyt Athosvuoresta rakennuksillaan ja viljelyksillään maallistuneen paikan.

Tämän kuultuaan keisari kutsutti Athanasioksen Konstantinopoliin. Hänen vaikutuksensa keisariin oli kuitenkin niin suuri, että tämä luovutti hänelle kaksinkertaisesti lisää maa-alueita. Rauhoittaakseen Athosta keisari lähetti sinne Studionin luostarin igumenin Eutykhioksen ja antoi Athosvuorelle sen ensimmäisen virallisen järjestysmuodon. Tästä lähtien yhteiselämäluostarit tulivat yksittäisten majojen sijaan. Erakot ja yhteisöissä elävät munkit vaihtoivat heidän kanssaan hengellisiä lahjojaan puolin ja toisin. Erakot opettivat yhteisöissä eläville hiljaisuuden eli hesykhian henkeä. Yhteisöissä igumenin johdolla elävät munkit puolestaan toivat erakkojen elämään järjestystä ja harmoniaa.

Erakot alkoivat luopua erämaistaan, igumenit luostareistaan ja piispat hiippakunnistaan päästäkseen elämään Athanasioksen ohjauksessa. Oppilaita kiiruhti Athokselle Georgiasta ja Armeniasta samoin kuin Kalabriasta, Amalfista ja muualta Italiasta. Myös tunnetut erakot kuten Nikeforos Alaston pitivät parempana luopua omista ankarista kilvoituksistaan nauttiakseen pyhän Athanasioksen opetuksesta ja löytääkseen kuuliaisuudesta täydellisyyden ja nöyryyden.

Pyhän Athanasioksen rukoukset olivat niin voimallisia, että demonitkin jäivät piirittämään luostaria pystymättä vaikuttamaan munkkeihin. Kuitenkin ne jatkoivat hyökkäyksiään Athanasiosta itseään vastaan. Kerran ne alkoivat kiusata erästä välinpitämätöntä munkkia, joka ei pitänyt Athanasioksen ankarasta askeettisuudesta, ja houkuttelivat häntä surmaamaan Athanasioksen. Munkki meni yöllä igumenin ovelle, mutta heti kun Athanasios tuli ulos ovesta ja syleili häntä isällisesti, miesparka heitti miekkansa menemään ja tunnusti hänelle tuhoisat aikeensa. Pyhä antoi hänelle heti anteeksi ja osoitti siitä lähtien hänelle suurempaa hellyyttä kuin muille oppilailleen.

Tehden itsensä ”kaikeksi kaikille” (1. Kor. 9:22), niin munkeille ja erakoille kuin myös joka puolelta Lavraan tuleville pyhiinvaeltajille pyhä Athanasios ei kuitenkaan koskaan keskeyttänyt jatkuvaa keskusteluaan Jumalan kanssa eikä liioin askeettisia kilvoituksiaan. Paastojen aikana hän söi vain sunnuntaisin, ja muina aikoina hän eli kuin olisi ollut ankaran rangaistuksen alainen. Kaiken ajan, jota hän ei viettänyt opettamalla tai ottamalla oppilaitaan synnintunnustukselle, hän omisti rukoukselle. Hän vuodatti alati kyyneleitä. Hänen nenäliinansa oli
aina läpimärkä, ja monesti jo pelkkä sen koskettaminen paransi sairaita. Sekä johtajana että ohjaajana hänellä oli ehdoton auktoriteetti. Hänestä tuli Kristuksen kuva, kaikkien palvelija.

Aivan erityisesti pyhä Athanasios huolehti sairaista ottaen itselleen muille munkeille vastenmieliset hoitotehtävät. Hän piti spitaalitautisia Lavran suurimpina aarteina ja antoi heille hoitajiksi kaikkein luotettavimmat oppilaansa. Kun joku munkeista kuoli, Athanasios seisoi arkun edessä vuodattaen kyynelvirtoja ‒ ei tunteellisia nyyhkytyksiä vaan kyyneleitä vainajan pelastuksen puolesta. Kun hän nousi pystyyn, hänen kasvonsa olivat tulipunaiset, ja hän ylisti Herraa, että Hän oli ottanut hänen oppilaansa vastaan kuin suloisen suitsutusuhrin.

Veljestö, jonka lukumäärän keisari oli ensin rajoittanut 80 munkkiin, käsitti Athanasioksen loppuaikoina jo noin 120 veljeä eikä lakannut kasvamasta sen jälkeenkään. (1000-luvulla määrä ylitti jo 700.) Silti pyhä Athanasios säilyi isänä jokaiselle heistä. Hän rohkaisi munkkeja tekemään työtä omin käsin ja välttämään laiskuutta, joka on kaiken pahan juuri. Itse hän näytti esimerkkiä mennen ensimmäisenä raskaimpiin töihin. Niiden aikana laulettiin psalmeja ja työntekoa maustettiin Jumalan sanalla. Athanasios opetti, että luostarielämän päämäärä oli yhteiselämäluostarissa sama kuin erakkoelämässäkin eli itsensä valmistaminen Pyhän Hengen valaistukseen puhdistamalla mielensä, sielunsa ja ruumiinsa.

Eräänä päivänä munkki Gerasimos meni keljaan, jonne Athanasios oli vetäytynyt, ja näki hänen kasvojensa palavan kuin tulessa. Hän astui ensin säikähtyneenä taaksepäin, mutta kun hän meni uudelleen paikalle, hän näki, että pyhä Athanasios säteili ja häntä ympäröi enkelimäinen kehä. Häneltä pääsi huudahdus, jolloin Athanasios vannotti häntä olemaan puhumatta kenellekään mitään siitä, mitä oli nähnyt.

Tämä mutkaton Jumalan läheisyys, joka Athanasioksella oli, antoi hänelle jumalallista viisautta opettaa veljiä kuin myös oikaista heidän hairahduksiaan. Kun hän määräsi jonkin rangaistuksen jollekulle veljistä, hän määräsi saman myös itselleen. Ja vaikka hän vaikutti julkisesti ankaralta ja asenteeltaan auktoriteettiselta, niin ollessaan yhdessä oppilaittensa kanssa yksityisesti tai työskennellessään hän oli aina yksinkertainen, iloinen ja hyvin lempeä.
Athanasios paransi monia sairaita antamalle heille lääkekasveja. Tällä tavoin hän tahtoi kätkeä rukouksensa voiman. Monet, jotka olivat tulleet hänen luokseen tunnustamaan hänelle jonkin synnin, josta he eivät olleet päässeet vapaaksi, olipa se sitten vaikka kiukku tai kateus, lähtivät hänen luotaan vapautuneina. Hän oli vain koskettanut tulijaa sauvallaan ja sanonut: ”Mene rauhaan, et enää tule kärsimään tästä etkä muustakaan pahuudesta!”

Vastatakseen yhteisön tarpeisiin Athanasios alkoi laajentaa luostarin kirkkoa. Työ eteni erinomaisesti keisarin lahjoituksen ja Kristuksen ystävien lahjojen turvin. Jäljellä oli enää kupolin viimeistely. Tuolloin pyhä Athanasios, jota Jumala oli varoittanut hänen lähenevästä lopustaan, piti munkeilleen viimeisen opetuspuheensa. Sen jälkeen hän pukeutui juhlavaatteisiinsa ja pani päähänsä pyhän Mikael Maleinoslaisen päähineen, jota hän käytti vain erityisissä tilanteissa. Sen jälkeen hän kiipesi tarkastamaan kirkossa tehtyä työtä. Yhtäkkiä kupoli romahti vieden pyhän Athanasioksen ja kuusi muuta munkkia mennessään. Viisi heistä kuoli heti, vain Athanasios ja muurari Daniel jäivät eloon kupolin osien alle. Kolme tuntia kuultiin Athanasioksen lausuvan hiljaa: ”Kunnia sinulle, Jumala. Herra Jeesus Kristus, tule auttamaan minua.” Kun paniikissa olleet munkit saivat kaivetuksi hänet raunioista, hän oli jo kuollut. Hänen kätensä olivat ristissä rinnalla ja hänellä oli vain yksi haava jalassaan. Tämä tapahtui heinäkuun 5. päivänä vuosien 997–1000 tienoilla.

Pyhän Athanasioksen ruumis pysyi turmeltumattomana kolme vuorokautta ja näytti aivan kuin nukkuvalta niin kauan kuin kaikki Athosvuoren noin kolmetuhatta munkkia olivat kokoontuneet viettämään oman isänsä ja patriarkkansa hautajaisia. Tuoretta verta valui hänen haavastaan ja kaikki kiirehtivät ottamaan sitä itselleen. Se paransi monia.

Pyhä Athanasios ei ole koskaan lakannut auttamasta ihmeellisesti niitä, jotka tulevat kunnioittamaan hänen hautaansa. Sen edessä palaa jatkuvasti lampukka. Kun Suuri lavra vietti yhteisöelämään palaamisensa juhlaa heinäkuun 5. päivänä vuonna 1981 vuosisatoja kestäneen idiorytmisen kauden jälkeen, pyhä Athanasios ilmaisi tyytyväisyytensä taivaasta: hänen haudallaan olevaa ikonia suojelevasta lasista alkoi valua tuoksuvaa öljyä.

Pyhittäjä Sergei kilvoitteli yli viisi vuosikymmentä, ensin erakkona ja sitten perustamassaan luostarissa, saavuttaen 78 vuoden iän. Puoli vuotta ennen kuolemaansa vuonna 1392 hän sai tiedon lähestyvästä lähdöstään ja luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (17.11.) vetäytyen itse vaikenemiskilvoitukseen. Kun pyhittäjä Sergei tunsi kuolinhetkensä lähestyvän, hän kutsui veljestön luokseen ja pyysi, etteivät he hautaisi häntä kirkkoon vaan veljestön hautausmaalle. Syyskuun 25. päivänä hän antoi rauhassa henkensä Jumalalle. Tavattoman hyvä tuoksu täytti keljan ja pyhittäjän kasvoille levisi taivaallinen loiste.

Vanhimmat munkit veivät suruviestin Moskovan metropoliitta Kiprianille. He ilmoittivat pyhittäjä Sergein toiveen tulla haudatuksi hautausmaalle, samoin kuin veljestön hartaan toivomuksen, että hänet haudattaisiin hänen itsensä rakennuttamaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Epäröimättä metropoliitta antoi siunauksen pyhittäjän hautaamiselle kirkkoon oikeanpuoleisen kliirossin kohdalle.

Kolmekymmentä vuotta kuolemansa jälkeen pyhittäjä Sergei ilmestyi eräälle luostarin lähellä asuvalle hurskaalle miehelle pyytäen nostamaan jäännöksensä märästä maasta. Kun pyhittäjä Nikon sitten aloitti uuden kirkon rakentamisen, hän antoi kaivaa pyhittäjän jäännökset ylös. Arkkua avattaessa siitä tulvahti sanomattoman hyvä tuoksu. Pyhittäjä Sergein jäännökset ja vaatteetkin olivat säilyneet maatumattomina, vaikka arkku oli ollut maassa veden ympäröimänä. Tämä pyhäinjäännösten löytäminen tapahtui heinäkuun 5. päivänä vuonna 1422.

Pyhäinjäännökset jätettiin vanhaan Pyhän Kolminaisuuden puukirkkoon, kunnes uusi kivikirkko valmistui neljä vuotta myöhemmin. Ikonimaalarit Andrei Rubljov ja Daniel Musta maalasivat kirkkoon freskot ja pyhittäjä Sergein reliikit siirrettiin uuteen kirkkoon, jossa ne yhä ovat. Pyhittäjä Sergei Radonežilaisen pyhäinjäännösten löytämisen juhla on Pyhän Kolminaisuuden luostarin suurin vuosittainen pyhiinvaellustapahtuma.

Pyhä marttyyri Kyprianos syntyi 1600-luvun keskivaiheilla Agrafan alueen Klitzoksen kylässä Keski-Kreikassa. Hänen vanhempansa huolehtivat siitä, että hän sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Vartuttuaan hän ryhtyi munkiksi ja hänet vihittiin myös papiksi. Myöhemmin Kyprianos siirtyi Athokselle ja hankki sieltä itselleen keljan, jossa hän asui kahden muun munkin kanssa. Koko ajan syvenevä rakkaus Kristukseen valtasi hänen sydämensä. Mikään uhraus Kristuksen tähden ei tuntunut olevan hänelle kyllin.

Lopulta Kyprianos alkoi kaivata marttyyrikuolemaa, ”niin kuin peura janoissaan etsii vesipuroa”. Niinpä hän meni Tessalonikaan turkkilaisen tuomioistuimen eteen. Siellä hän alkoi voimallisesti julistaa kristinuskoa. Tuomari piti häntä mielenvikaisena ja ajoi hänet ulos.

Tämän jälkeen Kyprianos meni Konstantinopoliin ja astui siellä suurvisiirin tuomioistuimen eteen. Hänellä oli mukanaan laatimansa kirje, jossa hän kehotti turkkilaisia luopumaan harhoistaan ja tunnustamaan Kristuksen todelliseksi Jumalaksi. Hän pyysi visiirin palveluksessa olevia kreikkalaisia uskonluopioita kääntämään kirjeen turkiksi ja lukemaan sen visiirille. Mutta taaskin hän kuuli vain solvauksia ja pilkkaa, ja hänen käskettiin häipyä.
Kirje kädessään Kyprianos raivasi itselleen tien väkijoukon halki ja esittäytyi henkilökohtaisesti visiirille. Tämä kysyi häneltä ystävällisesti, mitä hän halusi. Tähän Kyprianos vastasi, että hän oli tullut tuomaan visiirille pelastuksen Jeesuksessa Kristuksessa, jos tämä alkaisi uskoa Jeesukseen ja ottaisi pyhän kasteen. Häkeltyneenä ja olettaen olevansa tekemisissä jonkun mieleltään sairaan tai humalaisen kanssa visiiri lähetti hänet muftin eli korkeimman islamilaisjohtajan puheille. Mufti joutui raivoihinsa todettuaan, että Kyprianos oli täysissä sielun ja ruumiin voimissa eikä taipunut minkäänlaisiin myönnytyksiin uskonasioissa. Hän määräsi tämän hirtettäväksi Fanarin kaupunginosassa, jossa asui paljon kristittyjä ‒ niin papistoa kuin maallikoita ‒ saadakseen heidät pelon valtaan.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä, kun syytetty juoksi innoissaan teloittajansa edellä kohti hirsipuuta. Kun Kyprianos saapui ekumeenisen patriarkaatin ulko-oven kohdalle, hän polvistui, teki ristinmerkin ja kiitti Jumalaa. Sen jälkeen hän luki viimeisen kerran ääneen uskontunnustuksen, painoi päänsä mestauspölkylle ja otti iloisena vastaan marttyyrikuoleman. Tämä tapahtui vuonna 1679.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Asteios (Asterios) oli piispana Dyrrhakhionissa^* keisari Trajanuksen hallituskaudella vuoden 100 tienoilla. Kaupungin hallitusmiehet Numerios, Nearkhos, Aglaidos ja Arianos yrittivät pakottaa hänet uhraamaan epäjumalille, mutta kaikki heidän vaivansa olivat turhia. Sillä hetkellä, kun sotilaat astuivat pyhän Asteioksen eteen pidättääkseen hänet, hän sai ilmestyksen, jossa hän näki itsensä seisomassa kalliolla tervattuna ja öljyttynä. Hän huusi papistolleen: ”Minun täytyy kärsiä Kristuksen tähden, mutta paetkaa te minne vain voitte.”
^{*) Nyk. Durrës Albaniassa}

Asteios luovutettiin kuvernööri Agricolalle, joka hakkautti häntä rautatangoilla ja ruoskilla. Kun Asteios pysyi rauhallisena kidutuksesta huolimatta, kuvernööri määräsi, että hänet piti sivellä hunajalla ja sitoa kiinni ristiin kaupungin ulkopuolella, paahtavan auringon alle. Ampiaisia ja kärpäsiä syöksyi joka suunnasta Asteioksen kimppuun, ja tuhannet pistokset varmistivat hänelle marttyyrin kruunun. Kaupungissa oli kristittyjä, jotka olivat paenneet vainoa Roomasta. He hautasivat pyhän piispan ruumiin kunniallisesti. Kun tämä tuli ilmi, he saivat maksaa hurskaasta teosta hengellään. Pyhät Peregrinos ja hänen toverinsa Lucianus, Pompeius, Hesykhios, Papius, Saturninus ja Germanus liittyivät marttyyrien joukkoon.

Pyhä Sisoes syntyi Egyptissä 300-luvun alkuvuosina. Hänen nuoruudessaan Egyptin erämaassa vaikuttivat munkkilaisuuden isähahmona kunnioitettu pyhä Antonios, pyhittäjä Or ja monet muut maineikkaat kilvoittelijat. Heidän kilvoituksensa ja hengelliset saavutuksensa innoittivat lapsuudesta lähtien myös pyhää Sisoesta. Jo varhain hän otti ylleen Kristuksen ristin ja siirtyi kilvoittelemaan Nitrian erämaahan. Siellä asui jo sadoittain munkkeja, joiden johtohahmona oli pyhä Or.

Nuoren Sisoeksen kilvoittelu oli esikuvaksi muillekin. Hän harjoitti nöyryyttä suorittamalla kaikenlaisia alempiarvoisia tehtäviä samalla itseään soimaten, niin kuin Or hänelle opetti. Nitrian skiitassa hän kuuli paljon pyhästä Antonioksesta, ja hänessä syttyi halu päästä tapaamaan tätä. Se ei kuitenkaan onnistunut, sillä pyhä Antonios ehti kuolla ennen kuin Sisoes pääsi hänen vuorelleen. Hän ei kuitenkaan enää palannut Nitriaan, vaan jäi pyhän Antonioksen asuinsijoille. Kun nämä alueet alkoivat täyttyä erakoista, hän siirtyi lopulta niin sanotulle Sisimmälle vuorelle, jossa Antonios oli myös kilvoitellut. Siellä ei ollut tungosta, koska paimentolaisheimojen hyökkäysten takia sinne ei moni uskaltanut mennä.

Abba Sisoes asui vuorella 72 vuotta jäljitellen kaikessa pyhää Antoniosta. Hän eli äärimmäisen askeettisesti, ja hänelle tunnusomaista oli suuri nöyryys. Kun eräs veli kertoi saavuttaneensa Jumalan muistamisen tilan, joka pysyi yllä lakkaamatta, Sisoes sanoi hänelle: ”Ei ole suurta, että ajatuksesi on Jumalan kanssa. Suurta on pitää itseään koko luomakuntaa alempana. Sillä se ja ruumiillinen vaivannäkö ohjaavat nöyryyteen.”

Kerran eräs mies pienen poikansa kanssa tuli vuorelle tapaamaan häntä. Matkalla poika sairastui ja kuoli. Isä ei siitä huolestunut vaan kantoi poikaa mukanaan abba Sisoeksen luo. Saavuttuaan hänen vuorelleen isä kumartui hänen eteensä poika sylissään. Sitten hän itse lähti ulos ja jätti pojan luolaan. Sisoes luuli, että lapsi makasi lattialla osoittaakseen hänelle kunnioitusta. Niinpä hän sanoi pojalle: ”Nouse nyt ja mene ulos.” Heti kuollut lapsi nousi pystyyn ja meni isänsä luo.

Sisoes ei pitänyt itseään minkään arvoisena pyhään Antoniokseen verrattuna. Vaikka hän herätti sairaan lapsen kuolleista, hän luki senkin pyhän Antonioksen ansioksi ajattelematta lainkaan omaa osuuttaan. Ja kun joku munkkiveli kysyi häneltä, uskoiko hän saavuttaneensa pyhän Antonioksen mitat, hän vastasi: ”Jos minulla olisi yksikin abba Antonioksen ajatus, olisin kokonaan tulta. Mutta tiedän, että ihmisen on mahdollista juuri ja juuri kantaa Antonioksen ajatuksia.”

Luokseen tulleille Sisoeksen oli tapana sanoa, että tie, joka johtaa nöyryyteen, on ensinnäkin kaikkinainen itsehillintä, toiseksi rukous Jumalan puoleen ja kolmanneksi se, että kilvoittelee kaikin voimin tunteakseen olevansa kaikista ihmisistä alhaisin. Tämän nöyryyden pyhä Sisoes säilytti aina elämänsä loppuun saakka. Vanhetessaan abba Sisoes oli hyvin kiitollinen niille, jotka pitivät hänestä huolta. Hän sanoi: ”Jos sinulla on joku, joka huolehtii sinusta, sinun ei pidä käskeä häntä.”

Pyhä Sisoes kilvoitteli Pyhän Antonioksen vuorella kokonaista 72 vuotta. Kun hänen maallinen taipaleensa oli päättymässä ja veljet istuivat hänen ympärillään, hänen kasvonsa loistivat yhtäkkiä kuin aurinko. Hän sanoi heille: ”Katsokaa, abba Antonios tuli!”, ja vähän ajan kuluttua: ”Katsokaa, profeettojen kuoro saapui!” Hänen kasvonsa säteilivät yhä kirkkaammin ja hän sanoi: ”Apostolien joukko tulee!” Sitten hänen kasvonsa alkoivat säteillä vielä kaksin verroin, ja hän näytti puhuvan joidenkin kanssa. Kaikki läsnäolijat olivat ihmeissään.

Silloin vanhukset pyysivät pyhää kertomaan, kenen kanssa hän puhuu. Pyhä Sisoes sanoi heille: ”Katsokaa, enkelit ovat tulleet ottamaan sieluni, ja pyydän heitä, että he jättäisivät minut vähäksi aikaa maan päälle, että voisin vielä vähän katua.” Silloin isät sanoivat hänelle: ”Isä, et sinä enää tarvitse lisää katumusta.” Sisoes vastasi heille kyynelsilmin: ”Sanon teille totuuden. Sisimmässäni tunnen, että en ole vielä päässyt edes alkuun kilvoituksessa.” Isät ihailivat pyhittäjän suurta nöyryyttä, sillä he ymmärsivät hänen saavuttaneen täydellisyyden. Sitten Sisoeksen kasvot loistivat taas yhtäkkiä kuin aurinko, ja kaikki joutuivat pelon valtaan. Silloin pyhittäjä sanoi heille: ”Näettekö, Herra on tullut ja sanoo: ’Tuokaa minulle tämä erämaan asukas.’” Heti tämän sanottuaan autuas Sisoes antoi henkensä Jumalan käsiin. Samalla hetkellä tuli kuin salaman leimahdus, ja koko maja täyttyi hyvällä tuoksulla.

Kirkon kuvataiteessa on kuvattu pyhän Sisoeksen käyntiä Aleksanteri Suuren haudalla Aleksandriassa. Siinä pyhittäjä pohtii suuren maailmanvalloittajan haudan äärellä maallisen kunnian turhuutta. Hän murehtii itkien koko ihmiskunnan yhteistä kohtaloa, joka kaikkien kohdalla tässä elämässä päätyy hautaan.

Pyhä Moninna syntyi Irlannissa vuoden 435 tienoilla. Kerrotaan, että hänen ensimmäinen sanansa oli ”ninna”, minkä ansiosta häntä alettiin sanoa Ninnaksi. Nuorena hän kuuli pyhän Patrikin julistusta ja otti kasteen. Patrik sanoi Ninnalle, että hänen nimensä tultaisiin muistamaan ajasta aikaan. Keltin kielessä ninna merkitsi tytärtä, ja vähitellen se muuttui muotoon Mo ninna, ”tyttäreni”, kaikkien puhutellessa häntä näin.

Moninna kuului pyhän Brigidin (1.2.) oppilaisiin. Hän omistautui kokonaan kirkon ja Kristuksen palvelemiseen. Kerrotaan, että kun hän rukoili mykän miehen puolesta, tämä alkoi puhua ja ensimmäiset sanat olivat ”Ninna! Ninna!”

Pyhä Moninna perusti lukuisia luostareita Skotlantiin, Englantiin ja Irlantiin. Yhden perustettuaan hän alkoi aina etsiä uutta, entistä rauhallisempaa paikkaa. Viimeisen luostarinsa hän perusti Pohjois-Irlannin Killeavyyn. Sen sisaristoon kuului alussa kahdeksan neitoa ja yksi leski, jolla oli poikavauva mukanaan. Tästä nunnien kasvattamasta pojasta tuli myöhemmin piispa.

Pyhä Moninna nukkui pois rauhassa vuonna 518. Hänet haudattiin Killeavyn luostariin, jossa oli tuolloin jo 150 sisarta. Hänen hautakivellään ja sen lähellä olevalla pyhällä lähteellä käytiin rukoilemassa suurin joukoin hänen muistopäivänään, kunnes protestantit kielsivät hänen kunnioittamisensa 1820-luvulla.

Pyhittäjä Sisoi kilvoitteli 1200-luvulla. Hänen paastokilvoituksensa ja itsehillintänsä hämmästyttivät kaikkia luolaluostarin veljiä. Hän kukisti kaikki lihan ja hengen himot ja sai Jumalalta suuren armon. Hänen jäännöksensä lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Juliana oli Kiovan luolaluostarin hyväntekijän ruhtinas Georgi Dubrovitski-Olšanilaisen tytär. Hän eli neitseellisesti, vanhemmilleen kuuliaisena ja osoitti ymmärrystä hengellisissä asioissa. Hän nukkui pois 16-vuotiaana 1500-luvun alkupuolella, ja hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

1600-luvun alkupuolella, kun luolaluostarin pääkirkon luona kaivettiin hautaa, Julianan reliikit löydettiin maatumattomina aivan kuin hän olisi juuri vaipunut uneen. Vaatteetkin olivat säilyneet, mutta ne hajosivat heti kun niihin koskettiin. Pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon, mutta niiden kunnioitus laiminlyötiin. Jonkin ajan kuluttua pyhä ilmestyi Kiovan metropoliitta Pietari Mogilalle (1632−1647)
ja nuhteli tätä reliikkien kunnioituksen unohtamisesta. Silloin metropoliitta teetätti uuden pyhäinjäännösarkun ja toimitti juhlallisen jumalanpalveluksen. Tuosta lähtien pyhäinjäännösten äärellä on tapahtunut paljon ihmeitä.

Pyhä Juliana oli toinen nainen, joka tuli haudatuksi Kiovan luolaluostariin. Ensimmäinen oli pyhittäjä Jefrosinia Polotskilainen (23.5.). Heidät molemmat kuvataan usein myös luostarin pyhittäjäisiä esittävässä ikonissa.

Pyhä Kyrillos varttui kahden setänsä holhouksessa jäätyään kymmenvuotiaana orvoksi. Toinen sedistä oli omaksunut islaminuskon ja antoi hänet turkkilaisen suutarin oppipojaksi. Paetakseen holhoojansa vahingollista vaikutusta ja kysyttyään uskossa vahvana pysyneen toisen setänsä neuvoa Kyrillos liittyi Tessalonikassa oleskelleiden Athosvuoren munkkien joukkoon ja hankkiutui sitten turvaan Pyhälle vuorelle. Hilandarin luostarissa hänet vihittiin munkiksi, mutta koska luostarin säännöt kielsivät alaikäisten asumisen luostarissa, hänet lähetettiin yhteen luostarin edustustoista (metokhia), missä hän eli kuuliaisesti.

Kahdeksan vuoden kuluttua Kyrillos lähti Tessalonikaan tapaamaan kristittyä setäänsä ja kertoi tälle, missä oli ollut. Ollessaan jo lähdössä takaisin luostariin hän kohtasi muslimisetänsä, joka tunnisti hänet ja hälytti lähellä seisovat ihmiset. Nämä alkoivat raivota ja raahasivat nuoren munkin tuomarin eteen. Tuomari yritti ensin hyvällä saada hänet luopumaan kristinuskosta, mutta kun se ei onnistunut, hän määräsi, että Kyrillos heitetään vankilaan ja tuodaan seuraavana päivänä hänen eteensä tuomittavaksi.

Toisen kuulustelun jälkeen 6. heinäkuuta 1566 Kyrillos tuomittiin poltettavaksi elävältä. Rovio valmistettiin Tessalonikan vanhalle hippodromille. Kyrillos kohotti kätensä taivasta kohden, kiitti Luojaa ja pyysi, että liekit polttaisivat hänet, jotta hän pääsisi nopeammin Jumalan luo. Kaupungin prefekti yritti vielä viimeisen kerran taivutella häntä luopumaan kristinuskosta ja tarjosi hänelle hevosia, hienoja vaatteita ja muita lahjoja. Pyhä marttyyri vastasi, että hän ei vähääkään välittänyt tämän maailman turhuuksista. Kristus yksin oli hänen aarteensa, hänen elämänsä, hänen rakkautensa, hänen kaikkensa, eikä mikään voisi erottaa häntä Jumalasta. Niin pyhä marttyyri Kyrillos heitettiin rovioon, joka poltti tuhkaksi jopa hänen luunsakin.

Pyhittäjämarttyyri Feodor (Oleg Bogojavlenski) syntyi vuonna 1905 Persian pääkaupungissa Teheranissa Venäjän konsulin Pavel Bogojavlenskin perheeseen. Persialaiset murhasivat hänen isänsä hänen ollessaan viisivuotias, minkä jälkeen äiti Olga palasi kolmen lapsensa kanssa Pietariin. Perhe eli valtion eläkkeellä. Lokakuun vallankumouksen jälkeen (1917) he jäivät ilman toimeentuloa ja muuttivat Olgan veljen luo Moskovaan. Oleg pääsi Moskovan yliopiston lääketieteelliseen tiedekuntaan. Hän halusi palvella ihmisiä ja alkoi toimia asunnottomien hyväksi. Sisarensa Olgan kanssa hän lauloi Jumalansynnyttäjän georgialaisen ikonin kirkon kuorossa. Kirkossa kävi paljon nuoria.

Vuonna 1926 Olga-äiti sairastui vakavasti ja kuoli. Oleg keskeytti lääketieteen opinnot ja meni töihin. Pian hänet kutsuttiin sotapalvelukseen. Hän ei piilotellut uskoaan eikä kristillistä vakaumustaan. Armeijan jälkeen Oleg alkoi käydä moskovalaisessa Vysokopetrovin luostarissa. Hänen hengellisenä ohjaajanaan oli arkkimandriitta Nikita (Kurotškin) Zosimovin erakkolasta. Kun luostarin kirkko suljettiin vuonna 1929, munkit siirtyivät Pyhittäjä Sergein seurakuntakirkkoon (Bolšaja Dmitrovka -kadulla). Siellä Oleg päätti omistaa koko elämänsä Jumalalle, astua munkkikilvoituksen tielle ja kulkea sitä kuolemaan asti.

Marraskuun 4. päivänä 1930 Oleg vihittiin munkiksi nimellä Feodor pyhittäjä Teodoros Studionilaisen mukaan. Pian seurasi vihkimys munkkidiakoniksi. Hän asui pienessä huoneessa Pyhittäjä Sergein kirkon kellotornissa ja vältteli kanssakäymistä seurakuntayhteisön ja tuttavien kanssa. Keskellä kaupunkia hän vetäytyi sisäiseen erämaahansa palatakseen myöhemmin ihmisten pariin todellisena Kristuksen sotilaana, joka olisi valmis palvelemaan jokaista lähimmäistään.

Eräs Vysokopetrovin luostarin veljestöön kuuluva nuori arkkimandriitta ilmiantoi vuonna 1933 neuvostoviranomaisille, että Pyhittäjä Sergein kirkolla toimi laiton luostari ja hengellinen akatemia. Tutkinnan aikana hän todisti veljestöä ja kirkon seurakuntalaisia vastaan syyttäen heitä vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja nuorison asenteiden muokkaamisesta neuvostovastaisiksi. Maaliskuussa kaksikymmentäneljä kirkon papistoon ja seurakuntalaisiin kuuluvaa henkilöä pidätettiin. Munkkidiakoni Feodor oli heidän joukossaan. Hänet tuomittiin kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön Novosibirskiin. Ennen karkotusmatkalle lähtöä hän sai tavata sisarensa ja tuli tapaamiseen iloisena ja reippaana, Kristuksen armon vahvistamana.

Vuoden kuluttua Feodor siirrettiin Vladivostokiin. Vankeja höyrylaivaan siirrettäessä hänen jalkansa pettivät eikä hän lyönneistä huolimatta kyennyt nousemaan. Vanginvartija kutsui lääkärin, joka tutkiessaan Feodoria sai tietää, että tällä oli kesken jäänyt lääkärin koulutus. Hän otti Feodorin apulaisekseen. Feodor joutui avustamaan
yli sadassa umpilisäkkeen poistossa, poistamaan hampaita ja ottamaan vastaan synnytyksiä, sillä leirissä ei ollut muuta lääkintähenkilökuntaa. Hän teki kaikkensa auttaakseen kärsiviä, ei vain ruumiillisesti vaan myös hengellisesti. Sanoillaan hän rohkaisi ja vahvisti niin sairaita kuin kuolevia.
Munkkidiakoni Feodor vapautui leiriltä kolmen vuoden jälkeen ja asettui Tveriin. Lääkäri antoi hänelle puoltokirjeen lääketieteen opintojen loppuunsaattamiseksi. Feodor joutui päättämään, ryhtyisikö hän lääkäriksi vai jatkaisiko edelleen munkkikilvoituksen kapeaa tietä, joka väistämättä johtaisi Golgatalle. Hän kysyi neuvoa sisareltaan Olgalta, joka Jumalansynnyttäjän ikonin edessä rukoiltuaan kuuli äänen sanovan: ”Joka tarttuu auraan, älköön katsoko taakseen.” (vrt. Luuk. 9:62) Hän toisti sanat ääneen. Isä Feodor kuunteli ne tarkkaan, hymyili nöyrästi ja kiitti sisartaan.

Tämän jälkeen Feodor ei enää epäröinyt tien valinnassa. Hän meni patriarkaattiin ja ilmoitti haluavansa palvella kirkossa ja ottaa vastaan pappisvihkimyksen.

Samoihin aikoihin vuonna 1937 Feodorin rippi-isä ja hengellinen ohjaaja arkkimandriitta Nikita nukkui pois. Se oli Feodorille suuri menetys. ”Olisin valmis kestämään uuden vankeuden, kunhan vain isä Nikita olisi elossa”, hän sanoi. Isä Nikita oli palvellut viimeiset vuotensa Ivanovskojen kylän kirkossa Volokolamskin alueella. Seurakuntalaiset pyysivät nyt Feodoria ottamaan hänen paikkansa, mihin hän suostui. Hänet vihittiin pappismunkiksi Moskovassa ja ensimmäisen liturgian hän toimitti 40. päivänä isä Nikitan kuolemasta.

Isä Feodor hoiti papilliset velvollisuutensa uhrautuvasti. Kun kutsuttiin ripittämään sairasta, hän lähti matkaan säällä kuin säällä, niin sateella, pakkasella kuin kelirikon aikaan tarpoen liejuisilla teillä.
Hän ei ottanut toimituksista maksua, vaan pyrki itse mahdollisuuksiensa mukaan auttamaan köyhiä. Seurakuntalaiset näkivät hänen hyväsydämisyytensä ja rakastivat häntä.

Tuohon aikaan neuvostoviranomaiset sulkivat kirkkoja siten, että vaativat pappeja maksamaan ylivoimaisen suuria veroja. Jos pappi ei kyennyt maksamaan, hänet poistettiin asuinpaikkakuntansa kirjoilta, jolloin hän menetti myös luvan toimittaa palveluksia, ja käyttöä vaille jäänyt kirkko suljettiin. Näin meneteltiin myös isä Feodorin kohdalla. Silloin läheisen kyläkirkon isännöitsijä Maria Vasiljevna möi lehmän ja hevosen ja maksoi Feodorin veron.

Joulukuussa 1940 isä Feodoria vaadittiin jälleen maksamaan suuri vero, josta hän ei pystynyt suoriutumaan. Juttu vietiin oikeuteen. Viranomaiset sanoivat suhtautuvansa nuoreen mieheen hyväntahtoisesti. He lupasivat lähettää hänet hyvään seurakuntaan ja poistaa veronmaksuvelvoitteen kokonaan, jos hän ryhtyisi keräämään tietoja seurakuntalaisista. Ehdotuksen kuultuaan isä Feodor venyttäytyi koko suureen pituuteensa ja vastasi: ”Minua ei ole kasvatettu ilmiantajaksi!” Vastaukseksi yksi kuulustelijoista tempaisi passin Feodorin käsistä, repi sen kappaleiksi ja kirjoitti tilalle uuden, jossa kiellettiin asuminen Moskovan alueella.

Isä Feodor asettui Tverin alueelle Zavidovon kylään, josta hän vuokrasi pienen huoneen. Suurimman osan ajasta hän kuitenkin asui laittomasti sisarensa Olgan luona Moskovan alueella lähellä hengellisiä lapsiaan.

Sodan syttymispäivänä kesäkuussa 1941 viranomaiset allekirjoittivat Feodorin pidätysmääräyksen. Kesti kuitenkin kaksi viikkoa ennen kuin hänet löydettiin. Pidätys tapahtui keskellä yötä. Feodorille tehtiin heti täysi ruumiintarkastus ja talo tutkittiin perin pohjin. Ennen kuin häntä lähdettiin viemään Feodor pyysi luvan saada rukoilla. Hän toimitti lyhyen rukouspalveluksen Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin luona, jonka edessä Olga oli aiemmin rukoillut vastatakseen veljelleen, mitä tietä kulkea. Hyvästiksi hän syleili itkevää sisartaan sanoen: ”Tyhmyri, mitä sinä itket. Iloita tässä pitää eikä itkeä.” Kohottaessaan katseensa Olga näki Feodorin kasvojen loistavan ilosta.

Feodorin kuulustelut alkoivat seuraavana päivänä pidätyksen jälkeen. Häntä kuulusteltiin ensin Moskovassa. Saksalaisten joukkojen lähestyessä pääkaupunkia hänet siirrettiin heinäkuun lopussa 1941 Saratoviin. Hänet vietiin joka yö kuulusteltavaksi, hänen ei annettu pitkään aikaan nukkua ja häntä lyötiin ja potkittiin armotta. Kerran hänet tuotiin kuulusteluista selliin kasvot verisenä massana. Osa parrasta oli revitty irti niin että ihoa oli revennyt mukana. Häntä vaadittiin mainitsemaan nimeltä kaikki hengelliset lapsensa ja ihmiset, joihin hän oli ollut läheisessä yhteydessä. Ymmärtäen heitä odottavan vaaran hän kieltäytyi paljastamasta heidän nimiään.

− Teitä syytetään siitä, että olette laittomassa asemassa toiminut kirkonmiesten vastavallankumouksellisen järjestön johtajana ja tehnyt neuvostovastaista kiihotustyötä. Tunnustatteko syyllisyytenne? tutkintatuomari kysyi.
− En tunnusta syyllisyyttäni esitettyyn rikokseen; syytös on perusteeton, isä Feodor vastasi.
Tutkinta-aika umpeutui syyskuun alussa. Tutkintatuomarit pyysivät virallista syyttäjää jatkamaan tutkintaa, sillä ”oikeusjuttua varten tarvitaan pidätetyn lisäkuulusteluja hänen neuvostovastaisen toimintansa ja yhteyksiensä paljastamiseksi.” Tämän jälkeen kuulusteluja ja kidutusta jatkettiin. Mutta lisäkuulustelujen aikanakaan Feodorilta ei saatu mitään tietoja. Jutun tutkinta kesti kaikkiaan noin kaksi vuotta. Hänen kestävyytensä ansiosta kaikki, jotka oli liitetty samaan oikeusjuttuun hänen kanssaan, vapautettiin helmikuuhun 1943 mennessä.

Kesällä 1943 pitkäksi venynyt oikeusjuttu saatettiin loppuun. Pappismunkki Feodor tuomittiin viideksi vuodeksi karkotukseen Krasnojarskin seudulle. Pitkän vankeusajan ankarat olot kidutuksineen olivat murtaneet hänen terveytensä. Hän menehtyi Balašovin vankilassa heinäkuussa 1943 ja hänet haudattiin tuntemattomaan hautaan. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyri Feodorin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305) eli hurskas ja varakas mutta lapseton aviopari, Doroteos ja Eusebia. He rukoilivat Jumalaa antamaan heille lapsen luvaten omistaa sen Hänelle. Heidän rukouksensa kuultiin, ja heidän tyttärensä syntyi eräänä sunnuntaina, minkä vuoksi he antoivat lapselle nimeksi Kyriake, ”sunnuntai”. Kasteen jälkeen he kasvattivat häntä Herran tahdon mukaan ja varjelivat hänen neitsyyttään pyhittääkseen hänet Herran palvelukseen.

Eräs varakas pakana oli kuullut nuoren neidon kauneudesta ja siveydestä ja päätti naittaa hänet pojalleen, mutta kun hän ehdotti asiaa Kyriakelle, tämä ilmoitti olevansa Kristuksen morsian ja mieluummin kuolevansa neitseenä. Aatelisherra suuttui ja ilmiantoi Kyriaken ja hänen vanhempansa keisari Diocletianukselle kapinasta tämän auktoriteettia vastaan.

Hallitsija kutsutti heidät eteensä ja kysyi, miksi he torjuivat valtakunnan jumalat. Doroteos vastasi rohkeasti, että hänen vanhempansa olivat opettaneet hänet palvomaan yhtä ainoaa Jumalaa, taivaan ja maan luojaa, joka tuli lihaksi meidän pelastuksemme tähden. Keisari antoi piestä hänet, mutta kun Doroteos ei lakannut pilkkaamasta epäjumalia, keisari ymmärsi, ettei saavuttaisi mitään, ja lähetti Doroteoksen ja Eusebian Melitenen^* kuvernööri Justuksen käsiteltäväksi. Justus antoi kiduttaa heitä ja hankki heille marttyyrin kruunun mestauttamalla heidät.
^{*) Nyk. Turkin Malatya.}

Kyriaken Diocletianus sen sijaan lähetti vävynsä keisari Maximianuksen luokse Nikomedeiaan. Keisari ihaili Kyriaken häikäisevää kauneutta ja lupasi naittaa hänet eräälle sukulaiselleen, jos hän suostuisi kunnioittamaan jumalia. Tyttö pysyi lujana ja sanoi, ettei mikään voisi erottaa häntä rakkaudesta Kristukseen. Silloin tyranni käski kiinnittää hänet tapeilla maahan ja hakata kuoliaaksi häränjänteillä. Uupuneet sotilaat vaihdettiin kolme kertaa, mutta
Kyriake ei piitannut iskuista vaan säteili yhä enemmän armoa.

Maximianuksen viha kohdistui nyt kiduttajiin, koska hän luuli, että nämä säälivät nuorta neitsyttä eivätkä iskeneet häntä kaikin voimin. Kyriake vastasi: ”Sinä et voi voittaa minua, koska Jumala auttaa minua.” Maximianus ei halunnut kuunnella enempää vaan lähetti Kyriaken Bitynian kuvernööri Hilarionin luokse, joka oli tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan.

Hilarion luki Maximianuksen kirjeen ja uhkasi Kyriakea ennen kuulumattomilla kidutuksilla. Kyriake vastasi, ettei hän alistuisi, ja kun hänet ripustettiin kiinni hiuksistaan ja hänen kehoaan poltettiin palavilla soihduilla, hän näytti kykenemättömältä kärsimään aivan kuin hänet olisi jo puettu katoamattomuuden vaatteeseen, joka on luvattu valituille.

Yöllä Kristus ilmestyi Kyriakelle vankilassa, paransi hänet ja lupasi armollaan vapauttaa hänet koetuksista. Seuraavana päivänä hyvävointista Kyriaketa kidutettiin polttamalla. Sitten kaksi leijonaa päästettiin Kyriaken kimppuun, mutta eläimet menivät sävyisästi istumaan hänen jalkojensa juureen. Silloin monet tapahtumia todistaneet pakanat tunnustivat Kristuksen, ja heidät teloitettiin heti paikalla.

Lopulta kuulustelu kuvernöörin edessä osoittautui hyödyttömäksi. Tämä käsitti, ettei pystyisi voittamaan Kristuksen soturia mielistelyllä eikä kidutuksella, ja tuomitsi Kyriaken mestattavaksi.

Kyriake vietiin kaupungin ulkopuolelle, missä hän pyysi saada rukoilla. Hän viipyi pitkään rukouksessa ja kiitti Kristusta siitä, että oli saanut voimaa todistaa Hänen nimestään kuninkaiden ja ruhtinaiden edessä ja säilyttää neitsyytensä mystisen avioliittonsa päivään asti. Kirkkaat enkelit tulivat noutamaan hänen sieluaan ja veivät hänet Puolisonsa luokse samalla kun hänen ruumiinsa kaatui maahan. Sotilaat, jotka valmistautuivat katkaisemaan hänen kaulansa, hämmästyivät huomatessaan hänen jo kuolleen. Sitten he kuulivat äänen: ”Veljet, menkää ja kertokaa kaikille Jumalan ihmeistä.” Kun he lähtivät kertomaan kuvernöörille kaikesta, mitä olivat nähneet, muutamat kristityt, jotka olivat piiloutuneet pelätessään pakanoita, noutivat pyhän suurmarttyyri Kyriaken ruumiin ja hautasivat sen kunniallisesti kiittäen Jumalaa.

Pyhittäjä Tuomas Maleonvuorelainen oli ylhäistä ja varakasta sukua. Hän antautui sotilasuralle 800-luvulla ja tuli tunnetuksi monista voitoistaan taisteluissa barbaareja vastaan. Kristuksen rakkauden nuolien haavoittamana hän kuitenkin luopui sotaisesta elämästä ja otti kantaakseen kevyen ikeen, jota Herra tarjoaa niille, jotka haluavat seurata Häntä. Saatuaan munkin vihkimyksen hän kilvoitteli vapaaehtoisessa köyhyydessä ja nöyryydessä.

Tuomas otti esikuvakseen profeetta Elian, joka johdatti hänet Maleonvuorelle. Vuoren sijainnista ei ole täysin varmaa tietoa, mutta Peloponnesoksen eteläosasta tunnetaan kaksi luolaa, joita pidetään pyhän Tuomaksen asuinpaikkoina, sekä ihmeitätekevä lähde.

Tuomas vietti luolassaan erittäin ankaraa kilvoitteluelämää ja omisti rukoukselle ja valvomiselle koko elämänsä, joka valaisi ympäröivää seutua karkottaen synnin pimeyden ja demonien hyökkäykset.

Jumala soi Tuomaalle ihmeiden tekemisen armon: hän sai rukouksella lähteen puhkeamaan, palautti sokeille näön ja sai rammat kävelemään. Kun hän seisoi rukouksessa, hän näytti tulipatsaalta niiden silmissä, joiden sydämen puhtaus teki heidät otollisiksi näkemään sen.

Monien muiden ihmeiden jälkeen pyhittäjä Tuomas Maleonvuorelainen meni Herransa iloon. Hänen kuolemansa jälkeenkin monet, jotka tulivat uskossa kunnioittamaan hänen pyhiä reliikkejään, paranivat hänen haudastaan vuotavan ihmeitätekevän mirhan avulla.

Pyhittäjä Jefrosinia oli Suzdalin ruhtinaan tytär. Hän syntyi vuonna 1353 ja sai nimen Jevdokia. Neljätoistavuotiaana hän solmi avioliiton Moskovan suuriruhtinas Dimitri Donskoin (19.5.) kanssa. Avioliitto lopetti sisällissodat Moskovan ja Suzdalin ruhtinaskuntien välillä ja oli muutenkin onnellinen. Perheeseen syntyi yksitoista lasta: kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Jevdokian rakkaus Jumalaan pyhitti myös rakkauden, jota hän tunsi miestään ja lapsiaan kohtaan. Puolisot rukoilivat ja paastosivat yhdessä ja antoivat almuja köyhille. Pyhittäjä Sergei Radonežilainen oli heidän kahden lapsensa kummi.

Jevdokian sielussa paloi rakkaus Jumalaa, kirkkoa ja isänmaata kohtaan. Kun Dimitri Donskoin johtamat joukot voittivat tataaripäällikkö Mamain Kulikovon taistelussa vuonna 1380, Jevdokia rakennutti Moskovan Kremliin Jumalanäidin syntymän kirkon sen muistoksi, että voittoisa taistelu oli käyty juuri tuona juhlapäivänä.

Muutaman vuoden kuluttua Jevdokiaa kohtasivat koettelemukset. Hänen vanhin poikansa, 13-vuotias Vasili, lähti isänsä sijasta Ordaan tapaamaan tataarikaani Tohtamyšia ja joutui olemaan siellä kaksi vuotta panttivankina. Pian tämän jälkeen suuriruhtinas Dimitri sairastui ja kuoli alle 40-vuotiaana. Leskeksi jäänyt Jevdokia johti käytännössä pajarien avustamana Moskovan suuriruhtinaskuntaa. Tärkeimpänä velvollisuutenaan hän piti lastensa kasvattamista. Samalla hän rakennutti muutamia nunnaluostareita, joista tärkein oli Kristuksen taivaaseenastumisen luostari Moskovan Kremlissä. Ennen kaikkea hän kuitenkin rakensi pyhäkköä omaan sydämeensä. Hän eli sisimmässään luostarielämää, paastosi ja rukoili.

Kaani Timur Lenkin (1336−1405) hyökätessä Moskovaan Jevdokia antoi neuvon tuoda Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni Vladimirista Moskovaan. Samana päivänä kun ikoni tuotiin kaupunkiin, Timur näki näyssä valoa hohtavan naisen ja vetäytyi joukkoineen Moskovan luota.

Vuonna 1407 ruhtinatar Jevdokia sai näyssä ylienkeli Mikaelilta tiedon pikaisesta kuolemastaan. Hän jätti suuriruhtinaan palatsin ja siirtyi rakennuttamaansa Kristuksen taivaaseenastumisen luostariin Kremlissä. Matkalla luostariin hän paransi sokean, joka sai näkönsä pyyhittyään silmänsä ruhtinattaren vaatteen liepeellä. Myös kolmekymmentä muuta sairasta parani erilaisista vaivoista. Luostarissa Jevdokia vihkiytyi nunnaksi ottaen nimekseen Jefrosinia. Muutaman kuukauden kuluttua hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Tämä tapahtui heinäkuun 7. päivänä vuonna 1407. Hänen reliikkiensä äärellä on vuosisatojen saatossa tapahtunut paljon ihmeitä.
Kristuksen taivaaseenastumisen luostari Kremlissä tuhottiin vuonna 1929. Pyhittäjä Jefrosinian reliikit kuitenkin säästyivät, ja vuonna 2008 ne siirrettiin patriarkka Aleksein siunauksella Kremlin Arkkienkeli Mikaelin kirkkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pian sen jälkeen kun keisari Diocletianus oli julkaissut kristittyjen vastaiset ediktinsä vuonna 303, hän meni Egyptiin kukistamaan Akhilles-nimisen miehen nostattamaa kansannousua. Voittonsa jälkeen keisari jatkoi matkaansa Antiokiaan, jonka asukkaat olivat suurin joukoin luopuneet epäjumalien palvelemisesta ja alkaneet uskoa Kristukseen. Diocletianus uhrasi epäjumalille Dafnissa Apollonin temppelissä, minkä jälkeen hän palasi kaupunkiin vastaanottamaan alamaistensa kunnianosoituksia. Tällöin eräs varakas ja vaikutusvaltainen nainen Teodosia tuli yhdessä suuren kulta- ja hopeamäärän kanssa esittelemään poikansa Neaniaksen keisarille. Tämä tunsi heti mieltymystä nuorukaista kohtaan ja antoi hänelle korkean viran Aleksandriasta.

Neanias sai tehtäväkseen pidättää kristittyjä, jotka eivät totelleet keisarillisia käskykirjeitä. Hän sai mukaansa kaksi sotilasosastoa, joiden komentajina olivat tribuunit Nikostratos ja Antiokhos. He matkasivat öisin välttääkseen päivän kuumuuden.

Syyrian Apameasta lähdettyään ryhmä oli kulkenut jo jonkin matkaa, kun yhtäkkiä salamanisku valaisi taivaan ja kuului ääni: ”Neanias, minne olet menossa ja ketä vastaan olet käymässä sotaan?” Ääni varoitti häntä, että kristittyjen vainoaminen aiheuttaisi hänelle kuoleman ja ikuisen kadotuksen. Neanias vastasi äänelle kutsuen häntä Herraksi. Silloin valtava kristallinen risti kirkasti taivaan ja kuului ääni, joka sanoi: ”Minä olen ristiinnaulittu Kristus, Jumalan Poika.” Sen jälkeen tuo siunattu nuorukainen sai opetusta pelastuksen salaisuudesta. Kristus lausui vielä: ”Koska olet nähnyt minut, sinusta tulee valittu astia. Tällä merkillä tulet voittamaan kaikki vastustajasi. Minun rauhani olkoon sinun kanssasi!” Näky päättyi näihin sanoihin.

Neanias kiiruhti Skythopolikseen, missä hän antoi eräälle juutalaiselle hopeasepälle tehtäväksi valmistaa hopeisen ristin näyssä näkemänsä ristin mukaan. Kun risti oli valmis, siihen ilmestyivät samat kolme sanaa, jotka olivat olleet Neaniaksen näkemässä ristissä. Yläsakaraan oli kaiverrettu hepreaksi ”Immanuel” ja sivusakaroihin ”Mikael” ja ”Gabriel”. Neanias suuteli hartaasti ristiä ja siihen käsittä syntyneitä kuvia ja palasi Jerusalemiin.

Arabialaiset beduiinijoukkiot tekivät joka vuosi ryöstöiskuja alueen kaupunkeihin ja ryöstivät nuoria jalosukuisia tyttöjä tehdäkseen heistä vaimojaan. Myös tuona vuonna, kun tämä vitsaus uhkasi taas Jerusalemia, kaupungin johtajat tulivat Neaniaksen luo pyytäen tätä miestensä kanssa puolustamaan heitä. Pyhä veti esiin ristin, joka oli ollut piilossa, ja ryntäsi miestensä kanssa taisteluun kutsuen avukseen Kristuksen nimeä. Yli kuusituhatta miestä kaatui taistelussa, mutta yksikään Neaniaksen sotilas ei edes haavoittunut.

Palattuaan Neanias kertoi voitostaan äidilleen Teodosialle, joka oli järkkymätön epäjumalien palvelija. Tämä käski poikansa uhrata jumalille ja kiittää heitä suojeluksesta. Neanias sanoi kuitenkin hänelle, että tuon voiton oli antanut Kristus. Hän vei äitinsä huoneeseen, jossa tämä palveli epäjumalankuviaan, ja löi ne kaikki säpäleiksi. Unohtaen kaikki äidilliset tunteensa Teodosia ilmiantoi poikansa keisarille, joka määräsi jutun tutkijaksi Palestiinan Kesarean maaherran Ulkionaksen.

Kuulustelussa Neanias vakuutti mieluummin kuolevansa Kristuksen tähden kuin uhraavansa epäjumalille. Sotilasvyönsä hän heitti maaherran silmille. Tämä käski viedä hänet kahleissa Palestiinan pääkaupunkiin Kesareaan ruoskittavaksi kaiken kansan edessä. Jotkut itkivät nähdessään hänen kauheat kärsimyksensä. Neanias huusi: ”Älkää itkekö minua vaan oman sielunne tuhoutumista. Mitä hyötyä on siitä, että ruumiimme löytää levon tässä elämässä, jos sielumme tuhoutuu ikuisiksi ajoiksi? Mitä minuun itseeni tulee, iloitsen kuin kylväjä, joka kylvää tulevan sadon toivossa.”

Koko päivän kestäneiden kidutusten jälkeen Neanias heitettiin puolikuolleena vankilaan. Hän makasi verissään, kun Kristus ilmestyi hänelle kunniassaan enkelkuorojen ympäröimänä. Hän vapautti Neaniaksen kahleista sanoen: ”Tästä lähtien sinun nimesi tulee olemaan Prokopios (”edistyvä”). Tulet pääsemään täydellisyyteen marttyyrikilvoituksen kautta ja johdatat suuren määrän sieluja Jumalalle.” Sitten Herra paransi kaikki Prokopioksen vaivat. Näyn rohkaisemana tämä oli valmis kohtaamaan erilaisia koettelemuksia.

Kun vartijat vähän myöhemmin tulivat hakemaan Prokopiosta maaherran eteen, hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen ruumiinsa oli terve. Ulkianos piti tätä jumalten aikaansaannoksena. Prokopios itse ehdotti maaherralle, että hän voisi mennä temppeliin uhraamaan jumalille heille sopivan lahjan. Juhlasaatossa pakanat saattoivat häntä temppeliin levittäen vaatteita tienviereen. Airuet kutsuivat väkijoukon kokoon. Temppeliin tultuaan pyhä Prokopios pyysi saada astua yksin sisään rukoillakseen. Ovien sulkeuduttua hän rukoili hartaasti Kristusta avuksi, ja heti kun hän teki ristinmerkin, kolmekymmentäkuusi epäjumalten patsasta kaatui ja murskaantui. Tämän ihmeen edessä tribuunit Nikostratos ja Antiokhos samoin kuin suuri määrä sotamiehiä tunnustivat todellisen Jumalan.

Maaherra pelkäsi kapinaa eikä siksi halunnut rangaista heitä välittömästi. Niinpä sotilaat tulivat yöllä salaa Prokopioksen luo ja pyysivät häntä kirjaamaan heidätkin taivaallisen Kuninkaan armeijaan. Prokopios uskoi heidät ystävänsä vanginvartija Tertiuksen haltuun, jotta tämä veisi heidät piispa Leontioksen kastettaviksi. Myöhemmin Ulkianos sai heidät kiinni, ja kaikki nuo vasta kastetut mestattiin Prokopioksen silmien edessä. Heidät hautasi Eulalios, joka oli tunnettu mies kaupungissa.

Kaksitoista senaattorisäätyistä naista alkoi uskoa Kristukseen nähtyään Prokopioksen tekemät ihmeet. Heidätkin vangittiin ja heitettiin samaan vankilaan. Prokopios opetti heille koko yön oppia pelastuksesta ja kehotti heitä olemaan pelkäämättä kidutuksia, jotka vapauttaisivat heidät helvetistä ja tekisivät heidät kuolemattomiksi.
Aamulla naiset tuotiin tyrannin eteen amfiteatteriin toimittamaan uhrin epäjumalille. Jumalan armo kosketti myös Prokopioksen äitiä Teodosiaa. Hän luopui kaikesta loistosta ja huolista huudahtaen: ”Minäkin olen Ristiinnaulitun opetuslapsi!” Myös hänet heitettiin vankilaan, missä hän hoivasi kahdentoista marttyyrin haavoja ja valmistui poikansa avulla pyhään kasteeseen. Prokopios kehotti häntä marttyyrikilvoitukseen sanoen: ”Tule meidän kanssamme näkemään näkymätön Jumala taivaassa kuolemattomilla silmillä.”

Kasteen jälkeen Teodosia liittyi kahdentoista marttyyrin joukkoon. Vielä kerran he tunnustivat uskonsa ja sen jälkeen alkoivat kidutukset: heidän leukansa murskattiin, rintansa kiskottiin irti, kainaloihin työnnettiin tulikuumat metallipallot. Kun he kaikki pysyivät horjumattomina, kuvernööri sitoi heidät yhteen ja määräsi heidät mestattaviksi.

Muutaman päivän kuluttua pyhää Prokopiosta kuulusteltiin jälleen. Kidutusten aikana hän paransi pikkutytön, joka oli demonin vallassa. Kidutuksissa Prokopios pysyi periksi antamattomana kuin kallio. Maaherra Ulkianos suri omaa häviötään niin, että sairastui vaikeaan kuumetautiin, johon hän lopulta menehtyi.

Seuraava maaherra Flavianos oli yhtä julma kristittyjä kohtaan kuin edeltäjänsäkin. Hän kutsui heti luokseen pyhän Prokopioksen, joka piti loisteliaan puolustuspuheen. Hän kuvaili, kuinka pakanallisilla viisaillakin oli ollut käsitys yhdestä todellisesta Jumalasta.

Kuuden päivän kuluttua Prokopios kutsuttiin uudelleen tribuunin luo syytettynä taikauskosta. Jälleen hän antautui halukkaasti kidutuksiin ja lyöntien välissä pilkkasi viranomaista, joka ei tiennyt mitä sanoa. Mikään ei tehonnut Prokopiokseen. Kun hänen kädelleen pantiin tulinen suitsutushiili, jotta hän pudottaisi sen epäjumalien alttarille, hän piti sitä kädessään niin kauan, kunnes hiili oli palanut loppuun ja sammui, mutta ei pudottanut sitä alttarin uhrimaljaan.

Flavianos kuitenkin kovetti sydämensä niin kuin faarao muinoin. Niinpä julmat kidutukset jatkuivat, mutta polttava tulikaan ei saanut Prokopiosta luopumaan Kristuksesta.

Viimeisenä tahtonaan pyhä Prokopios pyysi, että saisi vielä rukoilla yhden kerran Kesarean kaupungin ja sen asukkaiden puolesta. Hän rukoili, että Jumala antaisi tiedon valkeuden sen asukkaille. Vielä hän pyysi Jumalalta, että saisi kuolemansa jälkeen armon parantaa kaupungin sairaita ja levittää armoa ja rauhaa niille, jotka kunnioittaisivat hänen muistoaan. Rukouksensa päätettyään pyhä Prokopios laski rauhallisesti päänsä mestauspölkylle ja sai lakastumattoman marttyyriseppeleen.

Kuningas Varaz-Bakurin (380‒394) poika Mihrdat IV oli ensimmäinen Georgian kuningas, joka kärsi marttyyrikuoleman. Hänet oli kasvattanut hänen äitinsä isä, kuningas Trdat (394‒406). Isoisä opetti tulevaa kuningasta rakastamaan Jumalaa ja kansaansa, ja nuori prinssi noudatti kuuliaisesti isoisänsä neuvoja koko elämänsä ajan. Mihrdatille suotiin aatelismiehen suurimmat hyveet: viisaus, hienotunteisuus, fyysinen kyvykkyys, pelottomuus, urhoollisuus ja rohkeus. Hän vapautti Klardžetin bysanttilaisilta, lakkautti Georgian veronmaksun persialaisille ja valmistautui sotaan näitä vastaan.

Persian kuningas kokosi valtavan armeijan rangaistakseen Georgian kansaa, ja kuningas Mihrdat marssi rohkeasti Itä-Georgian Gardabania^* kohti paljon pienemmän armeijansa kanssa. Georgian sotilaiden epäitsekkyys ja rohkeus eivät kuitenkaan riittäneet vastustamaan Persian sotilaiden suuria joukkoja. Georgialaiset kärsivät tappion ja persialaiset valloittajat vangitsivat nuoren kuninkaan.
^{*) Tbilisistä eteläkaakkoon, lähellä Azerbaidžanin ja Armenian rajoja.}

Persian kuningas vaati Mihrdatia luopumaan kristinuskosta, mutta tämä torjui pyynnön ehdottomasti. Pelottelu ja vainon pelko eivät saaneet kuninkaan tahtoa murretuksi. Persialaiset kiduttivat Mihrdatia, koska hän rakasti Kristusta. He sitoivat hänet kahleisiin, kiduttivat hänet melkein kuoliaaksi ja heittivät hänet sitten vankilaan, missä hän antoi sielunsa Herralle. Kuningas Mihrdatin marttyyrikuolema tapahtui vuonna 410.

Pyhä Sunniva syntyi Irlannin länsiosassa noin 900-luvun puolivälissä kuninkaan tyttärenä ja oli jo nuorena hyvin viisas. Isänsä kuoltua hänestä tuli hallitsija. Monet halusivat päästä valtaapitävän kauniin neidon aviomieheksi. Eräs viikinkipakana uhkaili häntä, kiusasi ja ryösti kansaa ja aiheutti levottomuutta kuningaskunnassa, koska Sunniva ei halunnut solmia avioliittoa hänen kanssaan. Sunnivan tilanne oli sietämätön, minkä vuoksi hän kutsui kansan koolle ja kertoi lähtevänsä Irlannista, jotta maahan saataisiin rauha.

Sunniva oli suosittu kansan keskuudessa, koska hän oli hurskas ja huolehti köyhistä ja kovaosaisista. Siksi joukko miehiä, naisia ja lapsia lähti hänen mukaansa ulkomaille. He asettivat toivonsa Herraan irlantilaiseen tapaan lähtemällä laivoilla avomerelle ilman purjeita, airoja tai aseita. Laivat ajelehtivat Norjan suuntaan. Jotkut niistä ajautuivat Kinnin saarelle, mutta Sunnivan laiva rantautui Seljan saarelle Stadlandin eteläpuolelle.

Seljalla oli metsää ja makeaa vettä, ja merestä sai kalaa. Mantereen maanviljelijät pitivät karjaa laitumella Seljan saaressa. ”Seljan miehet”, kuten Sunnivaa ja hänen laivansa miehistöä kutsutaan, asettuivat asumaan saaren luoliin ja viettivät askeettista elämää Pohjanmeren rannalla toimittaen jumalanpalveluksia ja ylistäen Jumalaa. Heidän ruokanaan olivat kala ja kasvit.

Mantereen maanviljelijät tyrmistyivät huomatessaan, että Seljalla asui muukalaisia, koska pelkäsivät heidän ryöstävän karjaa. He kääntyivät pakanallisen kuningas Haakon Jaarlin (hallitsijana 970–995) puoleen, joka tulikin sotajoukkojen kanssa käydäkseen puolustuskyvyttömän naisen ja hänen aseettomien seuralaistensa kimppuun. Kun Seljan miehet näkivät sotalaivoja merellä, he tajusivat, että kuolema oli lähellä. He piiloutuivat luoliin ja rukoilivat Kristusta, että Hän pelastaisi heidän sielunsa eikä antaisi heidän ruumiidensa joutua sotilaiden käsiin. Heidän rukouksensa kuultiin. Kallionlohkareita vieri luolien suulle ja hautasi heidät luoliin. Pyhästä Sunnivasta ja Seljan miehistä tuli Norjan ensimmäiset ortodoksiset marttyyrit noin vuonna 980. Haakon Jaarli ja hänen sotajoukkonsa olivat ihmeissään, kun Seljalta ei löytynyt ketään, vaikka he olivat saarta lähestyessään nähneet siellä ihmisiä, ja lopulta he joutuivat palaamaan tyhjin toimin.

Myöhemmin Seljalla alkoi tapahtua outoja ilmiöitä. Kun eräs talonpoika oli saarella etsimässä hevostaan, hän löysi sen seisomasta kiviröykkiön vieressä ihmeellisen valopatsaan edessä. Muutamia vuosia myöhemmin kaksi Tord-nimistä pakanaa tuli tapaamaan Jaarlia. Ohittaessaan saarta he näkivät voimakkaan valon säteilevän ylhäältä Seljaa kohden. He lähtivät saarelle tutkimaan asiaa ja löysivät ihmisen pään, joka tuoksui hunajalta. He veivät pyhän reliikin Nidarokseen (nykyinen Trondheim). Tuolloin Haakon Jaarli oli juuri kukistettu ja ortodoksinen kuningas Olavi Tryggvenpoika (hallitsijana 995–1000) oli noussut valtaan. Olavi oli varttunut Virossa ja elänyt pyhän Vladimirin hovissa Venäjällä. Hän oli ollut katekumeenina Konstantinopolissa ja joidenkin lähteiden mukaan auttanut Vladimiria Venäjän kristillistämisessä. Olavi kastettiin Englannin Essexissä, ja hän oli mukana Pohjoismaiden lähetystyössä.

Kuningas Olavi ja piispa Sigurd käsittivät heti, että löytynyt pää kuului jollekin pyhälle. Olavi kertoi sen löytäneille Tordeille kolmiyhteisestä Jumalasta, ja nämä pyysivät saada kasteen. Kuningas ja piispa kyselivät, mitä Seljasta tiedettiin. Saarelta löytyi lisää tuoksuvia luita ja pienestä kallionluolasta pyhän Sunnivan maatumattomat jäännökset, joissa hiuksetkin olivat tallella. Vuoren rinteelle rakennettiin Pyhän Sunnivan kirkko, ja vuonna 996 pyhät reliikit sijoitettiin reliikkilippaassa kirkkoon. Sunnivan luolaan sijoitettiin pieni kappeli, joka oli todennäköisesti omistettu pyhälle ylienkeli Mikaelille. Kun pyhä Olavi Haraldinpoika (k. 1030)^* saapui jatkamaan kaimansa aloittamaa lähetystyötä, hän kävi myös Seljalla.
^{*) Ks. 29.7. Hallitsijana 1015–1028.}

Saarelle rakennettiin useita kirkkoja ja benediktiiniläisluostari, ja Seljasta tuli piispanistuin, joka myöhemmin siirrettiin Bergeniin. Pyhän Sunnivan reliikit sijoitettiin Bergenin katedraaliin, minkä jälkeen hänen kunnioituksensa levisi laajalle. Reformaation jälkeen luostari suljettiin ja reliikit ryöstettiin. Luostarin rauniot ovat yhä nähtävissä, mutta reliikkien kohtalosta ei ole tietoa. Esineitä on kuitenkin säilynyt. Ikoneissa pyhä Sunniva kuvataan usein kivenlohkare kädessä. Selja on ollut pyhiinvaelluskohde jo tuhat vuotta, ja Sunnivan lähteestä pulppuaa parantavaa vettä. Monet norjalaiset tytöt ovat saaneet nimen Synnøve pyhän Sunnivan mukaan. Norjassa on muisteltu myös pyhän Sunnivan reliikkien siirtoa 7.9. ja 31.8.

Prokopi oli varakkaan saksalaisen kauppiaan poika, joka oli kasvatettu roomalaiskatoliseen uskoon. Läntisten lähteiden mukaan hän oli kotoisin Lyypekin hansakaupungista. 1240-luvulla hän purjehti tavaralastin kanssa suosittua kauppareittiä Lyypekistä Novgorodiin käydäkseen siellä kauppaa venäläisten kanssa. Novgorodin lukuisat kirkot ja luostarit ja jumalanpalvelusten kauneus tekivät häneen niin suuren vaikutuksen, että hän päätti liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja alkoi etsiä ihmistä, joka voisi opettaa hänelle ortodoksisen uskon sisältöä.

Hutynin luostarissa Prokopi tapasi vanhus Varlaamin, joka otti hänet ohjaukseensa ja perehdytti hänet ortodoksiseen oppiin, pyhien isien kirjoituksiin ja pyhien elämäkertoihin. Jumalan rakkaus valtasi Prokopin, niin että hän luopui kaikesta omaisuudestaan ja jäi luostariin. Hänen kääntymyksensä herätti Novgorodissa suurta huomiota ja hänen tekoaan ylistettiin. Lopulta Prokopi saamastaan huomiosta kiusaantuneena lähti luostarista ja vaelsi kauas itään Ustjugin kaupunkiin. Siellä hän alkoi kilvoitella vähäjärkisenä houkkana varmistaen näin sen, ettei ihmisiltä tuleva kunnia enää saattaisi häntä kiusaukseen.

Prokopi vaelteli päivät kaupungilla kannellen käsissään kolmea hiilihankoa tai koukkupäistä keppiä. Repaleinen paita verhosi hädin tuskin hänen ruumiinsa. Kun hän paaston ja valvomisen näännyttämänä kaipasi lepoa, hän heittäytyi pitkäkseen mihin sattui: avoimeen latoon, lantakasalle, paljaalle maalle tai kivelle. Lopulta hän valitsi vakituiseksi asuinpaikakseen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon eteisen. Hän eli saamillaan almuilla. Kesäisin hän istuskeli usein kivellä Suhonajoen varrella ja rukoili joella liikkuvien puolesta. Kun hän puhui hurskaiden ihmisten kanssa, hänen jokainen sanansa oli täynnä hengellistä opetusta ja varoituksia. Monilla hänen teoillaan oli profeetallinen merkitys.

Kuuluisin Prokopin profetioista tapahtui kolmetoista vuotta ennen hänen kuolemaansa. Eräänä sunnuntaina vuonna 1290 hän puhui kirkossa kehottaen asukkaita katumaan, ettei kaupunki tuhoutuisi hehkuvassa kivisateessa niin kuin muinoin Sodoma ja Gomorra. Kaupunkilaiset vain nauroivat hänen puheilleen, minkä jälkeen Prokopi itki kaksi päivää. Kolmantena päivänä hän kulki ympäri Ustjugia ja kehotti kyyneliä vuodattaen ihmisiä katumaan, mutta sai osakseen vain pilkkaa.

Seuraavana sunnuntaina taivaalle ilmestyi musta pilvi ja päivä muuttui pimeäksi kuin yö. Jyrinän täyttäessä ilman kansa muisti Prokopin saarnan, ja kaikki juoksivat kirkkoon rukoilemaan Jumalanäidin suojelusta. Autuas Prokopi oli jo kirkossa ja rukoili Jumalansynnyttäjän ilmestysikonin eteen polvistuneena. Kun hän oli rukoillut pitkään ja hartaasti, ikonista alkoi vuotaa mirhaa ja hyvä tuoksu täytti kirkon. Samalla sää muuttui. Painostava helle hellitti ja jyrinä taukosi. Pian saatiin tietää, että 20 kilometrin päässä Ustjugista oli satanut hehkuvia kiviä ja metsää oli kaatunut isolta alalta. (Kyseessä oli ilmeisesti meteoriitti.) Kukaan ei kuitenkaan vahingoittunut. Mirhaa vuoti ikonista niin paljon, että sitä kerättiin kirkon astioihin. Monet paranivat taudeistaan voideltuaan sillä itseään ja kaksi riivattua naista vapautui pahoista hengistä.

Kun Prokopi tuli Ustjugiin, siellä eli vielä hurskas aviopari Johannes ja Maria (29.5.) Kulkiessaan houkkana kaupungilla Prokopi pistäytyi joskus heidän luonaan puhumassa sielua hyödyttävistä asioista.

Prokopin viimeisenä elinvuotena talvi oli ankarampi kuin miesmuistiin. Kerran kauhean lumimyrskyn ja hyytävän viiman aikana Prokopi pelästyi ja ajatteli, ettei hän kaikessa alastomuudessaan selviä yöstä hengissä. Hän lähti kirkon eteishuoneesta etsimään parempaa suojaa. Ensin hän pyrki joidenkin köyhien ihmisten mökkeihin, mutta nämä ajoivat hänet ‒ ”iljettävän houkan” ‒ takaisin lumimyrskyn armoille. Sitten hän koetti paneutua makuulle johonkin piha- rakennukseen koirien viereen siinä toivossa, että ne pitäisivät hänet lämpimänä, mutta koirat juoksivat pois. Prokopi ajatteli mielessään olevansa niin iljettävä, että koiratkin karttavat häntä, ja päätti palata Jumalanäidin suojiin kirkon eteishuoneeseen saadakseen edes kuolla pyhässä paikassa. Hän käpertyi kirkon eteisen nurkkaan ruumis kylmästä sinisenä ja läpikotaansa vapisten. Hän piti kuolemaansa varmana ja rukoili enää vain pelastusta sielulleen. Äkkiä hän tunsi miellyttävää lämpöä. Herran enkeli ilmestyi hänelle, kosketti häntä kukkivalla oksalla ja palautti elämänvoiman ja lämmön kylmettyneeseen ruumiiseen.

Ilmestyksen jälkeen Prokopi juoksi hurskaan pappi Simeonin luo, joka oli ollut kovin huolissaan hänestä. Hän kertoi tapahtuneesta, mutta pyysi Simeonia säilyttämään salaisuuden hänen kuolemaansa asti. Simeonin puolisosta Mariasta Prokopi oli lausunut profetian, että tästä tulisi Permin piispan Stefanin äiti. Maria oli tuolloin vain kolmevuotias tyttönen eikä Perminmaalla vielä ollut ainoatakaan kristittyä. Aikanaan hänen pojastaan kuitenkin tuli Permin valistaja pyhä Stefan (26.4.).

Prokopi oli Ustjugiin tullessaan vielä nuorehko mies. Hän kilvoitteli kaupungissa yli 50 vuotta ja saavutti korkean iän. Harmaantuneenakin hän säilytti hengellisen reippautensa ja nuorekkuutensa. Kukaan ei aavistanut kesällä 1303, että hän eli viimeisiä päiviään. Herran enkeli ilmestyi hänelle hänen rukoillessaan yöllä kirkon eteisessä ja ilmoitti hänen lähtönsä hetken olevan lähellä. Iloiten Prokopi valmistautui lähtöönsä.

Heinäkuun 8. päivän vastaisena yönä Prokopi lähti kirkon eteisestä ja kävi rukoilemassa pyhittäjä Kiprianin (29.9.) perustaman luostarin edessä. Sitten hän kävi pitkäkseen luostariin johtavan sillan päähän, asetti kätensä ristiin rinnalle ja antoi henkensä Herralle. Kesäisestä vuodenajasta huolimatta yöllä satoi lunta, joka peitti pyhän ruumiin. Niinpä kaupunkilaiset löysivät sen vasta kolmen päivän kuluttua ja hautasivat juhlallisesti Suhonajoen varrelle paikkaan, jossa Prokopi oli usein istunut ja jonne hän oli toivonut tulevansa haudatuksi.

Pyhä Teofilos syntyi 1400-luvulla Makedoniassa hurskaille ja hyveellisille vanhemmille. Hän oli jo lapsesta lähtien kiinnostunut opiskelusta, johon myös hänen vanhempansa häntä innos- tivat. Hän oppi jo nuorena kalligrafiaa, ja hänestä kasvoi aikansa paras kirjojen kopioija. Hänen kopioimiaan teoksia on yhä muun muassa Athosvuoren luostareissa.

Teofilos luopui kotiseudustaan, vanhemmistaan ja kaikesta omaisuudestaan ja otti munkiksi vihkimyksen vuonna 1504. Pian hänet vihittiin myös pappismunkiksi. Vihkimisen suoritti Rentinan piispa Akakios, joka oli hänen lapsuudenystävänsä. (Hiippakunnan nimeksi tuli myöhemmin Karditsa.)

Ensin Teofilos vietti muutaman kuukauden kiertävänä saarnaajapappina julistaen Jumalan sanaa eri puolilla Turkin imperiumia islamilaisen vallan alla huokaileville maanmiehilleen aina Egyptiä myöten. Sen jälkeen hän meni Vatopedin luostariin Athokselle ja luovutti itsensä luostariin vetäytyneen Methymnen piispan palvelukseen.
Kun tämä kuoli, Teofilos lähti Athokselta seuratakseen piispa Akakiosta, jonka Konstantinopolin patriarkka Nifon (11.8.) lähetti Aleksandrian patriarkan Joakimin (1487‒1567) luokse. Patriarkka Joakim oli ihmeteoillaan saanut Egyptiä hallitsevat mamelukit kunnioittamaan kristittyjen oikeuksia. Teofilos ja piispa Akakios viettivät vuonna 1509 jonkin aikaa myös Siinain luostarissa. Sen jälkeen he kävivät pyhiinvaelluksella Pyhällä maalla, jossa piispa Akakios kuoli.

Tämän jälkeen Teofilos palasi Athokselle Ivironin luostariin. Siellä hän ahkeran mehiläisen tapaan kokosi sieluunsa erilaisia hyveitä, joita hän näki muissa munkeissa. Hänen tehtäväkseen annettiin kirjojen kopioiminen. Hän kopioi taidokkaasti uudestaan kaikki luostarin jumalanpalveluskirjat. Hänen maineensa hengellisenä isänä levisi nopeasti, ja monet hakeutuivat hänen ohjaukseensa. Myös maallikot Tessalonikasta halusivat hänet rippi-isäkseen. Konstantinopolin patriarkka Teoklitos olisi Tessalonikassa käydessään halunnut vihkiä hänet piispaksi, mutta hän ei suostunut.

Pitäen huonoa terveyttään tekosyynä Teofilos vihkiytyi suureen skeemaan ja vetäytyi yksinäisyyteen Ivironin luostarin lähellä olevaan keljamajaansa, jonka hän oli itse rakentanut. Hän kuitenkin kaipasi päästä vielä eristyneempään paikkaan ja asettui lopulta pyhälle Basileiokselle omistettuun keljaan Pantokratorin luostarin alueelle. Siellä hän vietti ankaraa erakkoelämää yhdessä oppilaansa Iisakin kanssa. Hän tutki Pyhää Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Pääasiallisesti Teofilos paneutui kuitenkin sisäiseen rukoukseen siinä määrin, että antautui kokonaan Jumalan rakkauden valtaan. Hän ei enää elänyt, vaan Kristus eli hänessä (Gal. 2:20).

Saavutettuaan ”Kristuksen täyteyttä vastaavan kypsyyden” (Ef. 4:13) askeettisissa kilvoituksissa ja rukouksissaan Teofilos sai etukäteen tiedon tästä elämästä lähtemisestään. Hän kirjoitti testamenttinsa. Torstaina hän kutsui papin toimittamaan sairaanvoitelun ja pyysi nöyrästi anteeksi kaikilta. Hän vietti päivän hiljaisuudessa ja otti seuraavana aamuna vastaan pyhän ehtoollisen. Sen jälkeen hän kutsui paikalleen oppilaansa Iisakin, kielsi tätä kertomasta kenellekään kuolemastaan ja määräsi, että hänen ruumiinsa piti heittää metsänpetojen syötäväksi. Sen jälkeen hän laskeutui rauhallisesti vuoteelleen sanoen: ”Herra Jeesus Kristus, ota minun henkeni vastaan!” Hän nukkui vanhurskaan uneen sunnuntaina heinäkuun 8. päivänä vuonna 1548 vähän ennen auringonnousua.

Iisak totteli hengellisen isänsä neuvoa ja kävi heittämässä vanhuksensa ruumiin metsään. Pantokratorin munkit saivat tästä tiedon ja organisoivat etsintäryhmän löytääkseen Teofiloksen ruumiin, jonka he sitten veivät salaa omaan luostariinsa. Hieman myöhemmin Iisak meni metsään ja hämmästyi huomatessaan ruumiin kadonneen. Kun hän sai kuulla sen olevan Pantokratorin luostarissa, hän meni vaatimaan sitä itselleen. Veljestö ei kuitenkaan suostunut luovuttamaan jäännöksiä ennen kuin paikalle tullut piispa Makarios asettui Iisakin puolelle. Näin Iisak sai takaisin pyhän vanhuksensa reliikit ja sijoitti ne keljamajansa kappeliin. Siellä niistä alkoi lähteä mirhan tuoksua merkkinä siitä, että pyhä isämme Teofilos on Jumalalle mieluinen.

Jumalansynnyttäjän Kazanilainen ikoni on Venäjän rakastetuimpia ja kunnioitetuimpia ikoneita. Sen historia juontaa juurensa tataarien hallitsemaan Kazaniin, jonka tsaari Iivana IV Julma valloitti ja liitti osaksi Venäjää vuonna 1552. Samalla alkoi tataarien käännyttäminen kristinuskoon. Erityisen suuresti kristinuskon leviämiseen vaikutti Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin löytyminen Kazanista heinäkuun 8. päivänä 1579.

Kesäkuun lopulla kaupungissa syttyi raju tulipalo, joka tuhosi muun muassa puolet sen linnoitetusta keskustasta eli kremlistä. Pian tulipalon jälkeen yhdeksänvuotias tyttönen Matrona näki unessa Jumalanäidin, joka käski hänen kaivaa maasta ikonin, jonka salakristityt olivat piilottaneet muslimien hallitessa Kazania. Jumalanäiti ilmestyi Matronalle kolmesti osoittaen paikan, johon ikoni oli piilotettu. Lopulta Matrona alkoi äitinsä kanssa kaivaa maata ja löysi ikonin noin metrin syvyydestä. Sana ikonin löytymisestä kiiri nopeasti ympäri kaupunkia. Papiston johdolla ikoni kannettiin ristisaatossa Jumalansynnyttäjän ilmestyksen katedraaliin. Matkalla kaksi sokeaa nimeltään Joosef ja Nikita saivat näkönsä. Mukana ristisaatossa oli seurakuntapappi Jermogen, josta tuli sittemmin ensin Kazanin piispa ja lopulta koko Venäjän patriarkka (17.2.). Hän kirjoitti myöhemmin tarkan kuvauksen ikonin löytymisestä.

Jo samana vuonna näiden tapahtumien jälkeen tsaarille lähetettiin Moskovaan ihmeitätekevän ikonin kopio ja selostus sen löytymisestä. Tsaari antoi käskyn perustaa löytymispaikalle nunnaluostari, jonka kirkkoon alkuperäinen ikoni tuli sijoittaa. Nuori Matrona ja hänen äitinsä olivat ensimmäiset luostarissa vihityt nunnat.

Toinen Kazanilaisen ikonin kopio lähetettiin Moskovaan 1600-luvun alussa, kun puolalaiset joukot hyökkäsivät pääkaupunkiin. Puolalaisista saadun voiton jälkeen Punaiselle torille rakennettiin Jumalanäidin Kazanilaisen ikonin kirkko, johon ikoni sijoitettiin. Kirkko purettiin neuvostovallan aikana 1930-luvulla perustuksia myöten, mutta jälleenrakennettiin vuonna 1993.

Venäjän uusi pääkaupunki Pietari sai Jumalanäidin Kazanilaisen ikonin kopion vuonna 1710. Se on nykyisin Kazanin katedraalissa Nevski prospektin varrella. Jumalansynnyttäjän Kazanilaisen ikonin suosiosta Venäjällä kertoo, että siitä tunnetaan toistakymmentä ihmeitätekevää kopiota, joita kunnioitetaan paikallisesti. Vuonna 2011 venäläinen avaruusalus vei patriarkka Kirillin lahjoittaman Kazanilaisen ikonin kansainväliselle avaruusasemalle, jossa sitä säilytetään aseman venäläisessä osastossa.

Alkuperäisen Kazanilaisen ikonin kohtalosta ja sijainnista ei ole luotettavaa tietoa. Vuonna 2004 Vatikaanista palautettiin Venäjälle Kazanilainen ikoni, mutta tutkijoiden mukaan kyseessä ei ole alkuperäinen 1500-luvun ikoni. Jumalansynnyttäjän Kazanilainen ikoni edustaa Hodigitria- eli Tiennäyttäjä-ikonityyppiä.

Pyhän Prokopin pyhäinjäännökset löydettiin 1600-luvulla Velskin piirikunnasta Verjugan kyläkirkon läheltä Vologdasta koilliseen. Maasta työntyi esille pajunoksista punottu arkku. Siinä lepäsi hyvin säilynyt maatumaton ruumis, joka levitti ympärilleen hyvää tuoksua. Sen äärellä tapahtui parantumisia. Kyläläiset rakensivat rukoushuoneen, jonne arkku sijoitettiin. Pian tuntematon pyhä ilmestyi unessa eräälle hurskaalle kyläläiselle ja ilmoitti nimekseen Prokopi. Pyhä Prokopi oli pitkään paikallisen kunnioituksen kohteena, kunnes hänen nimensä liitettiin yleiseen kirkkokalenteriin vuonna 1818.

Pyhä pappismarttyyri Anastasios oli kotoisin Joanninan seudulta mutta toimi pappina Konstantinopolin esikaupungissa. Pyhän pappismarttyyri Konstans Venäläisen (26.12.) kunniakkaan marttyyrikuoleman jälkeen Anastasioksen valtasi toive noudattaa hänen esimerkkiään, ja hän rukoili Jumalaa näyttämään, miten se voisi tapahtua.

Siihen aikaan eräs sokea kyproslainen munkki oli vanhoilla päivillään luopunut kristinuskosta ja saarnasi julkisesti islamia turkkilaisten kunnioittamana uusmuslimina. Kun Anastasios lähti kaupungille hoitamaan asioita, hän kulki moskeijan ohi, missä tuo miesparka oli saarnaamassa. Anastasios oli lohduton nähdessään sokean miehen rappion. Jotkut turkkilaiset ehdottivat, että hänkin noudattaisi munkin esimerkkiä ja luopuisi kristinuskosta päästäkseen paratiisiin. Anastasios vastasi, että luopion suusta tuli vain valheita ja vilppiä ja että tämän sielun silmät olivat vielä sokeammat kuin hänen lihalliset silmänsä. Silloin turkkilaiset raivostuivat ja raahasivat hänet islamilaisen tuomarin luokse ja sieltä suurvisiirin eteen. Kun Anastasios toisti julistuksensa, hänet tuomittiin maanpakoon Khioksen saarelle.

Ennen lähtöään Anastasios pyysi päästä uudelleen visiirin puheille. Siellä hän ei suinkaan perunut puheitaan, niin kuin turkkilaiset odottivat hänen tekevän, vaan alkoi kirota islamia ja tunnustaa Kristusta todellisena Jumalana niin voimallisesti, että läsnäolijat hämmästyivät. Muftin määräyksestä Anastasios Joanninalainen mestattiin 8.7.1743 Suuren Yeni-Camin moskeijan edessä, missä hän oli todistanut Kristuksesta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Pankratios syntyi Antiokiassa Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen maanpäällisen elämän aikana. Kuultuaan Herran ihmeistä ja opetuksista hänen vanhempansa lähtivät poikansa kanssa Jerusalemiin ja saivat siellä kasteen. Heidän kuolemansa jälkeen Pankratios luopui kaikesta maalliseen elämään liittyvästä ja lähti Mustanmeren rannalle, missä hän vietti askeettista elämää luolassa. Hän eli mietiskellen ja kaipasi vain Jumalan tuntemista.

Legendan mukaan pyhä apostoli Pietari tapasi lähetysmatkallaan nuoren askeetin ja sai hänet lähtemään mukaansa. Antiokiassa Pankratios vihittiin Sisilian Taorminan piispaksi. Matkalla Sisiliaan Pankratios käännytti kapteeni Lykaonideksen ja laivan koko miehistön kristinuskoon. Kun Pankratios laivan saapuessa Sisiliaan astui maihin, epäjumalan patsaassa asuvat demonit, joille pakanoiden piti joka vuosi uhrata ihminen, alkoivat huutaa kauhusta. Piispa huusi avuksi Pyhän Kolminaisuuden nimeä ja kohotti käsiristiä, jolloin demonit heittivät patsaan mereen. Kun Lykaonides kertoi kaupungin kuvernöörille Bonifatiukselle Kristuksen ja hänen palvelijoidensa kautta tapahtuvista ihmeistä, kuvernööri halusi tavata Pankratioksen ja kumartui maahan nähdessään piispaa ympäröivän loisteen. Kuultuaan Pankratioksen saarnaavan kuvernööri alkoi uskoa Kristukseen, ja saatuaan seurueensa kanssa kristillistä opetusta hän pyysi Pankratiosta tulemaan ja siunaamaan hänen palatsinsa. Siellä hänet otettiin suurin kunnianosoituksin vastaan.

Pankratios viipyi neljäkymmentä päivää ja sai Bonifatiukselta luvan rakentaa kaupunkiin kirkon. Rakennus valmistui nopeasti, ja kirkkoa vihittäessä kaikki läsnäolijat näkivät taivaallisen valon laskeutuvan valaisemaan koko kirkkoa. Ennen kuin piispa oli päättänyt jumalallisen liturgian, kaupungin kaikki epäjumalanpatsaat olivat tuhoutuneet. Pakanapapit syöksyivät palatsiin ja moittivat kuvernööriä siitä, että tämä vietti juhlaa, kun sellainen katastrofi oli kohdannut kaupunkia. Bonifatius onnistui rauhoittamaan heidät ja kysyi, mitä oppineimmat heidän keskuudessaan pitivät syynä patsaiden romahtamiseen ja oliko mahdollisesti joku toinen, voimakkaampi jumala ilmestynyt ja heittänyt ne maahan. Eräs demoneista vastasi, että kolmipersoonainen Jumala oli tehnyt ne voimattomiksi Poikansa lihaksitulemisen kautta, jota Lykaonideksen tuoma muukalainen oli saarnannut Taorminassa. Epäjumalien palvojat eivät vakuuttuneet siitä vaan päättivät uhrata kuvernöörin itsensä tapahtuneen sovittamiseksi. Kauhistunut Bonifatius varoitti Pankratiosta, joka vietti koko yön kirkossa rukoillen.

Aamulla, kun pakanat valmistautuivat polttamaan Bonifatiuksen, Pankratios ilmestyi piispanpuvussaan ja risti kädessään. Bonifatiuksen kahleet kirposivat ja kaikki pakanat kaatuivat maahan piispasta säteilevän valon voimasta. Pankratios käski Lyssonin epäjumalankuvaa heittäytymään mereen ja tappoi valtavan käärmeen, joka söi epäjumalille uhrattujen eläinten verta. Silloin kaikki huusivat: ”Suuri on Pankratioksen Jumala!” Suurin osa heistä kastettiin, ja myös Etnan rinteiden asukkaat pyysivät kastetta, kun he näkivät Pankratioksen kautta tapahtuneet parantumisihmeet.

Pankratios paransi erään temppelin papittaren leprasta, mutta kun nainen pilkkasi Jumalaa, hän sairastui vielä pahempaan lepran muotoon. Hän katui tekoaan ja sai kasteessa nimen Benedicta. Hänet vihittiin diakonissaksi, ja hän rikkoi omin käsin epäjumalanpatsaat, joita hän oli aikaisemmin kunnioittanut, ja jakoi kullan köyhille. Kun Bonifatiuksen piti lähteä taisteluun suuren armeijan kanssa, hän antoi Pankratioksen siunata sotilaat, ja monet heistä nähdessään jumalallisen kirkkauden ympäröivän pyhää pyysivät saada kasteen. Taivaasta laskeutui pilvi Pankratioksen ylle hänen toimittaessaan sen jälkeen liturgiaa ja katosi sillä hetkellä, kun hän kohotti pyhiä lahjoja.

Bonifatius oli jättänyt sijaisekseen kaupunkiin Elideksen, sydämettömän ja irstaan pakanan, joka himoitsi erästä neitsyttä, jonka Pankratios oli vihkinyt Jumalalle. Hän turvautui taikakeinoihin saadakseen nuoren neitsyen suostumaan ehdotteluihinsa, mutta taiat eivät toimineet. Niinpä Elides antoi pidättää kristityt neidot. Kun nämä eivät taipuneet painostukseen, hän mestautti heidät. Pankratios hautasi heidät kansan läsnä ollessa ja rakennutti kirkon heidän kunniakseen. Bonifatius palasi Taorminaan, antoi rangaista Elidestä ja edisti kirkkojen rakentamista kaikkialla Sisiliassa, missä Pankratioksen oppilaat olivat saaneet monet ihmiset vakuuttuneiksi kristinuskosta.

Kun Calabrian kuningas Akylinus oli suurine armeijoineen saartanut Taorminan, Pankratios kehotti ihmisiä luottamaan Kristukseen ja jopa lähetti kotiin miehet, jotka vartioivat suojamuureja. Sitten hän kiipesi korkealle paikalle aseinaan risti ja kaksi ikonia ja siunasi kaupungin neljään suuntaan. Viholliset luulivat näkevänsä kolme loistavaa aurinkoa ja pakenivat tallaten toisiaan jalkoihinsa. Jotkut heistä kuitenkin antautuivat, ja kastettuaan heidät Pankratios lähetti heidät Calabriaan saarnaamaan evankeliumia.

Bonifatiuksen uuden sotaretken aikana hänen sijaisensa Artagarus kutsui piispan juhlaillallisille, joiden aikana Pankratios heitti lattialle juhlasalissa näkemänsä epäjumalankuvan. Silloin pakanat kävivät hänen kimppuunsa, kaatoivat hänet maahan ja hakkasivat häntä, kunnes hän heitti henkensä.

Ruumis heitettiin kallionhalkeamaan, mistä kristityt löysivät sen pitkällisten etsintöjen jälkeen. Palattuaan sodasta Bonifatius rankaisi syyllisiä ja teetti kultaisen sarkofagin pyhän piispan jäännöksiä varten, mutta Pankratios ilmestyi oppilaalleen ja seuraajalleen Evagriokselle pyytäen tätä hautaamaan hänet paljaaseen maahan, sillä hän oli eläessään aina halveksinut kultaa. Haudattaessa ruumiissa ei näkynyt minkäänlaisia haavoja, vaan se hohti kirkkaasti ja siitä levisi miellyttävä tuoksu.

Myöhemmin rakennettiin kirkko apostolien oppilaan ja Taorminan kaupungin suojelijan, pyhän Pankratioksen kunniaksi. Häntä kunnioitettiin kaupungissa suuresti, mutta elämänvaiheet ehtivät jo pitkälti unohtua, minkä takia hänen elämäkertansa on kirjoitettu legendanomaiseen muotoon. Marttyyripiispa Pankratiosta muistellaan myös 9.2. yhdessä hänen isänsä Sisilian piispa Markelloksen ja Kyproksen piispa Filagrioksen kanssa.

Everildis^* oli anglosaksineito, joka nuoren piispan Birinuksen (3.12.) vaikutuksesta tuli tuntemaan Kristuksen vuonna 635 ja otti kasteen. Everildis karkasi kotoaan ja lähti etsimään itselleen luostaria. Matkalla hän tutustui kahteen muuhun neitoon, Begaan ja Wuldredaan, jotka lähtivät hänen mukaansa.
^{*) Muinaisenglannin nimestä Eoforhild, ”karhutaistelu”.}

Yorkin piispa Wilfrid (12.10.) antoi näille sisarille Englannin länsirannikolta maa-alueen, johon perustettiin nunnaluostari. Pyhä Everildis opetti siellä sisarille tietä jumalallisen rakkauden täydellisyyteen ja kristillisten hyveiden huipulle. Hänellä oli lahja elävöittää kaikki sanansa niin, että ne sytyttivät kuulijoissa hengellisen innokkuuden ja uskollisuuden liekin. Lopulta hänen alaisuudessaan kilvoitteli noin 80 sisarta.
Pyhä Everildis nukkui pois rauhassa. Hänen luostarinsa oli vaatimaton eikä siitä ole säilynyt jälkeäkään, mutta sen ympärille kasvanut kylä on yhä nimeltään Everingham ja siellä on pyhälle Everildikselle omistettu kivikirkko.

Pyhittäjä Fotios syntyi ylhäiseen perheeseen Thessaliassa 900-luvulla. Lapsesta alkaen hän oli kiinnostunut luostari- elämästä. Hän otti hengelliseksi ohjaajakseen Tessalonikassa asuvan Blasios-nimisen pyhän askeetin, josta tuli keisari Romanos II:n (959–963) hengellinen isä. Fotios seurasi Blasiosta hoviin ja piteli sylissään tulevaa keisari Basileios II Makedonialaista, kun tämä kastettiin.

Palattuaan Tessalonikasta nämä kaksi askeettia asettuivat asumaan Khortiateen vuorelle, kymmenisen kilometriä kaupungista itään. Fotios eli siellä rauhassa ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen, kunnes keisari Basileios II, joka kävi jatkuvasti sotaa tsaari Samuelin (991– 1014) Bulgariaa vastaan, päätti turvautua Jumalan miehen rukouksiin. Keisari kutsui luokseen Fotioksen, jonka esirukouksien ansiosta keisari sai loistavia voittoja. Osoituksena kiitollisuudestaan Basileios antoi hänelle varat Akapnioksen luostarin^* ja useiden muiden luostarien perustamiseksi Tessalonikaan.
^{*) Turkkilaiset vallattuaan Tessalonikan tekivät lopun luostarista ja muuttivat sen pääkirkon moskeijaksi. Turkkilaisajan jälkeen se on palautettu kirkoksi, joka on omistettu profeetta Elialle.}

Pyhä Dionysios omistautui jo nuoruudessaan Pyhän Raamatun ja muiden tieteenalojen tutkimiseen. Laajojen tietojensa ansiosta hän sai reettorin arvonimen. Pelkkä ulkonainen oppineisuus ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, vaan hän tahtoi edistyä myös jumalallisessa filosofiassa. Niinpä hän luopui maailmasta ja meni munkiksi rakennuksiin, joita kuuluisasta Studionin luostarista oli Konstantinopolin valloittamisen (1453) jälkeen jäänyt jäljelle.

Jonkin ajan kuluttua Dionysios tahtoi kokeilla eristäytyneempää elämää ja vetäytyi Athokselle. Siellä hän asui Pyhälle Kolminaisuudelle omistetussa keljamajassa lähellä Kariesta. Mutta sielläkään hän ei saanut maistaa hiljaisuuden hunajaa, koska hänen maineensa levisi nopeasti. Sekä pyhiinvaeltajia että munkkeja alkoi tulla hänen luokseen synnintunnustukselle. Sen vuoksi hän siirtyi oppilaansa Metrofaneksen kanssa paikkaan, jota myöhemmin alettiin kutsua Pyhän Annan pieneksi skiitaksi. Näin he saattoivat viettää vapaa-aikansa hiljaisuudessa edeten päivä päivältä lakkaamattoman rukouksen voimalla kunniasta kunniaan.
Tällä tavoin Dionysioksesta ja hänen oppilaastaan tuli Jumalan armon valittuja astioita, jotka saivat jo tässä elämässä maistaa iankaikkisen maailman ensihedelmiä. Paikallisten asukkaiden pyynnöstä pyhä Metrofanes, joka oli vihitty papiksi, lähti Athosvuorelta ja alkoi kiertää rippi-isänä lähikylissä. Hän julisti Jumalan sanaa ja kehotti ihmisiä pitämään Hänen käskynsä.

Kun Metrofanes oli palannut rippi-isän tehtävistä takaisin heidän erakkomajaansa Athokselle, pyhä Dionysios antoi rauhassa sielunsa Jumalan käsiin heinäkuun 9. päivänä 1606. Näin hän pääsi iloitsemaan Herran kasvojen katselemisesta yhdessä pyhien kanssa. Pian myös pyhä Metrofanes liittyi hänen seuraansa taivaassa. Paikka, johon heidän pyhäinjäännöksensä on haudattu, ei ole tiedossa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pakanallinen keisari Licinius aloitti uudelleen kristittyjen vainot koko itäisessä Bysantin keisarikunnassa vuoden 316 tienoilla. Hän lähetti Armenian Nikopolikseen^* uuden käskynhaltijan nimeltä Lysias. Tämä oli valmis vuodattamaan verta, jos joku vastustaisi keisarillisia määräyksiä. Kaupungin johtomiehet Leontios, Maurikios, Daniel ja Antonios sekä 39 muuta kristittyä menivät oma-aloitteisesti Lysiaksen eteen. He tunnustivat rohkeasti olevansa Kristuksen seuraajia ja kehottivat käskynhaltijaa toteuttamaan uhkauksensa. Lysias käski heidän kokoontua tuomioistuimensa eteen. Siellä Leontios julisti, että he kieltäytyivät palvelemasta epäjumalia, koska he tahtoivat pysyä uskollisina Kristukselle, joka oli itse naulittu ristiin ja noussut kuolleista pelastaakseen kaikki. Heidän rohkeutensa raivostuttamana käskynhaltija määräsi, että heidän leukansa piti murskata kivillä. Kun heidän toverinsa kirosivat maaherraa, Leontios lausui heille: ”Veljet, älkää kirotko niitä, jotka itse ansaitsevat oman kirouksensa, vaan siunatkaa niitä, jotka teitä vainoavat.” (vrt. Matt. 5:44)
^{*) Nyk. Keski-Turkin Sivasin alueella.}

Lysias yritti kuitenkin lupauksin voittaa kristityt puolelleen, mutta pyhät vastasivat pilkallisesti hänen tyhjiin puheisiinsa. Lopulta hän heitti heidät vankilaan ja kielsi vartijoita antamasta heille mitään syötävää ja juotavaa, vaikka sää oli hehkuvan helteinen. He astuivat vankilaan ylistäen Jumalaa, joka oli pitänyt heitä arvollisina kärsimään Hänen nimensä vuoksi. Leontios rohkaisi heitä kestämään loppuun saakka. Hän muistutti heitä loisteliaista kilvoituksista, joita aiemmat marttyyrit olivat suorittaneet. Nainen nimeltä Blasiana onnistui välttämään vartioiden huomion ja toi heille vettä. Seuraavana aamuna he astuivat jälleen Lysiaksen eteen. Tämä oli jo valmistanut heille julmia kidutuksia. Heidän ruumiitaan poltettiin soihduilla ja syntyneitä haavoja raavittiin ruukunsirpaleilla. Pyhät kestivät urheasti kidutukset aina puoleenpäivään saakka, jolloin heidät vietiin takaisin vankilaan. Myös Blasiana tuli taas sinne huolehtimaan heistä.

Yöllä heille ilmestyi loistava enkeli, joka ilmoitti, että heidän kilvoituksensa lähenee loppuaan ja että heidän nimensä on kirjoitettu taivaan kirjoihin. Vanginvartijat Meneas ja Birilades olivat todistamassa näkyä ja riensivät heittäytymään vankien jalkoihin tunnustaen uskonsa Kristukseen. Vangit ottivat veljellisellä rakkaudella vastaan nämä ”yhdennentoista hetken tulijat”. He vakuuttivat entisille vartijoilleen, että nämä saisivat voitonseppeleet siinä kuin he itsekin. Kun maaherran korviin tuli tieto vanginvartijoiden kääntymyksestä, hän raivostui ja käski tuoda kaikki 45 marttyyria eteensä. Sotilaat katkaisivat kirveillä heidän kätensä ja jalkansa ja työnsivät heidät sen jälkeen tuleen.

Se, mitä marttyyreista jäi jäljelle, heitettiin Lykosjokeen, josta hurskaat kristityt myöhemmin löysivät heidän jäännöksiään. Ne vietiin Nikopolikseen, missä heitä siitä lähtien kunnioitettiin kaupungin suojeluspyhinä, joiden kunniaksi vietettiin vuosittain suuri muistojuhla. Kun Basileios Suuri muutamia vuosikymmeniä myöhemmin lähetti Nikopoliksen seurakunnalle kirjeen, hän kehotti heitä kestämään kaikenlaiset vaikeudet muistamalla kärsineitä edeltäjiään: ”Te olette tunnustajien lapsia, te olette marttyyrien lapsia.”^{*
*) Basileios Suuri: Kirje 240.}

Aleksandrian arkkipiispa Teofilos (385–412) oli kunnianhimoinen ja autoritaarinen mies, joka olisi halunnut hallita paitsi Egyptin kirkkoa myös koko kristillistä maailmaa. Hän arvosti munkkeja ja halusi saada huomattavimmat heistä yhteistyökumppaneikseen, varsinkin poikkeuksellisen viisaina ja hyveellisinä tunnetut Dioskoroksen, Ammonioksen, Euthymioksen ja Eusebioksen, jotka olivat veljeksiä ja abba Pambon (18.7.) oppilaita. Kokonsa takia
heitä kutsuttiin ”pitkiksi veljeksiksi”. Teofilos vihki Dioskoroksen Nitrian kirkollisen keskuksen Hermopoliksen piispaksi, ja vihittyään Ammonioksen ja Euthymioksen papeiksi nimitti heidät patriarkan avustajiksi. Nämä kaksi veljestä pitivät askeettista elämää kuitenkin parempana kuin hovin loistoa eivätkä hyväksyneet Teofiloksen rakkautta rikkauksiin vaan palasivat Nitrian autiomaahan.

Raivostunut arkkipiispa kirjoitti Nitrian munkeille ilmoittaen taistelevansa joidenkin Nitrian munkkien antropomorfisia jumalakäsityksiä ja liian kirjaimellista pyhien kirjoitusten tulkintaa vastaan. Hän syytti pitkiä veljeksiä origenismista, millä hän tarkoitti yritystä tulkita koko Raamattu allegorisesti sekä liiallista platonismia, jossa kielletään ruumiillisen ja aineellisen todellisuuden arvo. Kirjeellään Teofilos sai aikaan kiivaita erimielisyyksiä munkkien keskuudessa.

Arkkipiispan mielenmuutos syntyi hänen kiistastaan lähimmän avustajansa 80-vuotiaan Isidoroksen kanssa, jota Teofilos oli aikaisemmin kannattanut Konstantinopolin patriarkaksi pyhän Johannes Krysostomoksen sijasta ja joka oli toiminut Teofiloksen lähettiläänä monissa arkaluonteisissa kirkon asioissa. Kerran Isidoros oli Aleksandrian patriarkaatin avustustoimintojen johtajana saanut rikkaalta leskeltä huomattavan lahjoituksen kaupungin köyhien naisten vaatettamiseksi ja kiiruhtanut käyttämään rahat tähän tarkoitukseen keskustelematta siitä arkkipiispan kanssa, koska pelkäsi, että turhamainen Teofilos tuhlaisi rahat ylellisiin rakennuksiinsa. Teofiloksen ajaessa häntä takaa hän pakeni Nitrian autiomaahan, missä hän oli ollut munkkina, ja pitkät veljekset ottivat hänet hyvin vastaan.

Yksi heistä, Ammonios – joka oli aikaisemmin repäissyt silmän päästään välttyäkseen piispan vihkimykseltä – matkusti Aleksandriaan puhumaan Isidoroksen puolesta. Teofilos raivostui ja huusi Ammoniokselle: ”Senkin harhaoppinen! Lausu anateema Origenesta vastaan!” Hän hakkasi munkkia nyrkeillään ja lähetti hänet verta vuotavana takaisin Nitriaan. Teofiloksen kostonhimo ulottui nyt origenestisten mielipiteiden verukkeella myös neljään veljekseen ja kaikkiin munkkeihin, jotka eivät olleet eri mieltä heidän kanssaan.

Vuonna 400 pidetyssä Aleksandrian kirkolliskokouksessa Teofilos sai hyväksytyksi anateeman Origeneksen kirjoituksille ja määräsi, että tämän harhaopin kannattajat oli otettava kiinni, vaikka sitä olivat siihen asti vain muutamat munkit kannattaneet. Sitten hän otti mukaansa sotilasosaston Aleksandrian kuvernööriltä ja joukon roskaväkeä, jonka hän juotti humalaan, ja lähti yöllä Nitriaan ajaakseen sieltä neljä veljestä ja heidän kannattajansa. Ensin hän erotti Dioskoroksen piispan virasta, ja kun hän ei löytänyt kolmea muuta veljestä, jotka olivat piiloutuneet kuivuneeseen kaivoon, hän antoi miehille luvan ryöstää heidän keljansa takavarikoidakseen heidän omaisuutensa. Keljoista ei löytynyt mitään arvokasta, joten sotilaat sytyttivät kaikki rakennukset tuleen. Operaatiossa suuri joukko kilvoittelijoita menehtyi tulessa tai tukehtumalla savuun. Tämä ei ilmeisesti ollut Teofiloksen tarkoitus, mutta menehtyneitä alettiin kunnioittaa pyhittäjämarttyyreina.

Tapahtumien seurauksena kolmesataa munkkia pakeni Palestiinaan. Jerusalemin arkkipiispa Johannes ei kuitenkaan ollut halukas ottamaan heitä vastaan, ja jotkut heistä jatkoivat matkaa Konstantinopoliin. Tässä joukossa olivat Isidoros ja neljä pitkää veljestä. Siellä heidät toivotti tervetulleiksi pyhä Johannes Krysostomos, joka ei kuitenkaan sallinut heidän osallistua ehtoolliseen ennen kuin oli kirjoittanut Aleksandrian arkkipiispalle. Kun tämä ei vastannut kirjeeseen, munkit vetosivat keisariin. Teofilos kutsuttiin Konstantinopoliin, ja Krysostomoksen johdolla hänet ja munkit saatettiin sovintoon.

Pyhittäjä Antoni syntyi vuonna 983 Ljubetšin kaupungissa Tšernigovin lähellä. Nuoresta lähtien hän kaipasi munkkielämää. Hän lähti kotimaastaan ja kulki Konstantinopolin kautta pyhälle Athosvuorelle. Siellä hän kierteli eri luostareissa, ja rakkaus Jumalaan kasvoi hänen sydämessään. Viimein erään luostarin igumeni täytti hänen toiveensa ja vihki hänet munkiksi.^* Antoni kilvoitteli innokkaasti kaikissa hyveissä ja veljet iloitsivat nähdessään hänen edistymisensä.
^{*) Kyseessä oli mahdollisesti Esfigmenoksen luostari, jonka lähellä on yhä pyhittäjä Antonille omistettu kappeli.}

Useamman vuoden kuluttua igumeni saatuaan Jumalalta ilmoituksen kutsui Antonin luokseen ja sanoi, että tämän tuli palata kotimaahansa. ”Palaa Venäjälle, jotta siellä asuvat vahvistuisivat ja saisivat ohjausta kristillisessä elämässä. Ja olkoon Pyhän vuoren siunaus sinun kanssasi!”

Antoni palasi Kiovaan vuonna 1013. Hän kävi kaupungin luostareissa, muttei jäänyt kilvoittelemaan mihinkään niistä. Sen sijaan hän hakeutui vastapäisille asumattomille kukkuloille Berestovo-nimiseen paikkaan, ja asettui varjagien eli viikinkien kaivamaan luolaan elääkseen siellä askeesissa ja rukouksessa.

Pyhän ruhtinas Vladimirin kuoleman^* jälkeen suuriruhtinaaksi nousi hänen poikansa jumalaton Svjatopolk, joka pyrki varmistamaan vallassa pysymisensä surmauttamalla veljensä Boriksen ja Glebin (24.7.). Verenvuodatus sai Antonin jättämään Kiovan ja palaamaan Athosvuorelle. Muutaman vuoden kuluttua, kun Jaroslav Viisas oli kukistanut Svjatopolkin, Antoni palasi Kiovaan. Jumala ohjasi hänen kulkunsa Berestovoon mäelle, jonne hurskas pappi Ilarion^** oli kaivanut itselleen luolan kilvoituspaikaksi. Antoni mieltyi paikkaan ja rukoili, että Pyhän vuoren siunaus tulisi sen päälle. Hän antautui luolassa ankaraan athoslaiseen askeesiin rukoillen lakkaamatta. Joskus hän saattoi hengelliseen katseluun vaipuneena olla viikonkin syömättä mitään. Sana hänen enkelimäisestä elämästään levisi ympäristöön ja hurskaita miehiä alkoi vierailla hänen luonaan. Muutamat heistä kuten pyhittäjä Nikon (23.3.) ja nuori Feodosi (3.5.) jäivät kilvoittelemaan Antonin kanssa.
^{*) Vuonna 1015. Ks. 15.7. **) Sittemmin Kiovan metropoliitta, ks. 21.10.}

Antonin maineen kasvaessa hänen luokseen tuli ylimysnuorukaisia kuten pyhittäjät Varlaam (19.11.) ja Jefrem (28.1.), jotka Antoni antoi vihkiä munkeiksi. Varlaamin isä raivostui kuultuaan vihkimyksestä, ja suuriruhtinas, jonka palveluksessa Jefrem oli ollut, uhkasi vangita Antonin ja tuhota koko luostarin. Antoni katsoi parhaaksi paeta ja veljestö hajaantui hetkeksi, mutta suuriruhtinas leppyi pian ja munkit palasivat Kiovaan. Heidän joukkoonsa liittyi uusia kilvoittelijoita ja veljestön määrä nousi kahteentoista. Ahtaaksi käynyttä luolaa laajennettiin: sen sisälle rakennettiin luolakirkko ja pienet keljat.

Antonin sielu kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä ja hän päätti sulkeutua luolakeljaansa välttääkseen turhaa puhetta. Tilalleen luostarin johtajaksi hän nimitti Varlaamin. Vähän ajan kuluttua hän yhä suurempaa yksinäisyyttä kaivaten siirtyi viereiselle mäelle, jonne hän kaivoi itselleen uuden luolan. Pyhittäjä Varlaam ja veljestö jäivät entiselle paikalle. Jos joku kaipasi ankarampaa askeesia, hän siirtyi kilvoittelemaan Antonin läheisyyteen. Näin alkoi muodostua pyhittäjä Antonin ”lähempien luolien luostari”.^{*
*) Lähempi luolasto sijaitsee nimensä mukaisesti lähempänä Kiovan luolaluostarin nykyistä ydinaluetta ja pääkirkkoa.}

Vanhalla paikalla veljestö kasvoi Varlaamin viisaassa ohjauksessa, ja luolakirkko kävi ahtaaksi. Pyhittäjä Antonin siunauksella mäelle luolien ulkopuolelle rakennettiin ensimmäinen pieni maanpäällinen kirkko, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumiselle. Pian Varlaam sai nimityksen ruhtinaan perustaman Suurmarttyyri Demetrioksen luostarin johtajaksi. Luolaluostarin veljestö pyysi pyhittäjä Antonia määräämään heille uuden johtajan. ”Se teistä, joka on kuuliainen, sävyisä ja nöyrä, olkoon teidän johtajanne”, Antoni vastasi. Silloin veljet yksimielisesti pyysivät häntä nimittämään igumeniksi Feodosin.

Yhteisö kasvoi Feodosin johdolla niin, että munkkien määrä nousi kahdestakymmenestä sataan, ja oikean luostarin rakentaminen kävi välttämättömäksi. Pyhittäjä Antonin pyynnöstä ruhtinas Izjaslav lahjoitti veljestölle mäen, jonka alla luolat sijaitsivat. Tuolle mäelle Feodosi veljestöineen rakensi suuren puukirkon ja tarvittavan määrän keljoja, jotka kaikki ympäröitiin paaluaidalla. Luostaria alettiin kutsua luolaluostariksi sen muistoksi, että ensimmäiset munkit olivat asuneet luolissa. Luostarissa otettiin käyttöön Studionin luostarin typikon.

Pyhittäjä Antoni jatkoi kilvoitustaan luolassa kohoten yhä uusiin hengellisiin korkeuksiin. Hän sai Jumalalta parantamisen ja profetoimisen armolahjat. Sairaita hän paransi yksinkertaisesti antamalla heille syötäväksi samaa kasvisruokaa, jota käytti itse ravintonaan. Näin hän pyrki kätkemään saamansa armon. Hänen jälkeensä hänen oppilaansa pyhittäjä Agapit (1.6.) jatkoi samanlaista parantamistapaa.

Kun pyhittäjä Iisak (14.2.) oli joutunut Paholaisen pettämäksi, Antoni hoiti häntä itse luolassaan. Iisakin alkaessa toipua Paholainen kosti Antonille sytyttämällä ruhtinas Izjaslavissa vihan häntä kohtaan. Antoni karkotettiin Kiovasta ja hän asettui Tšernigoviin ruhtinas Svjatoslavin suojelukseen. Hän kaivoi luolan kaupungin lähellä oleville Boldinon kukkuloille ja jatkoi siellä häiriintymättä kilvoitustaan.^* Ennen pitkää ruhtinas Izjaslav kuitenkin katui, että oli karkottanut Jumalan miehen, ja pyysi Antonia palaamaan Kiovaan. Nöyrästi Antoni taipui ruhtinaan pyyntöön.
^{*) Myöhemmin paikalle perustettiin Jeletsin luostari.}

Kiovaan palattuaan Antoni alkoi yhdessä Feodosin kanssa rakennuttaa luolaluostariin kivikirkkoa. Hänen kauttaan tapahtui yhä suurempia ihmeitä. Käsittämättömällä tavalla hän ilmestyi Konstantinopolissa kreikkalaisille kivenhakkaajille, antoi heille etumaksuksi kultarahoja ja pyysi heitä tulemaan Kiovaan rakentamaan luolaluostarin kirkkoa (ks. 14.2.). Tapaus tuli ilmi, kun kivenhakkaajat sopimuksen mukaan tulivat Kiovaan. Osoitettuaan erinäisten ihmeiden kautta paikan, johon kirkko tuli rakentaa, ja siunattuaan sen perustuksen Antoni alkoi valmistautua lähtöönsä ikuisiin taivaallisiin asuntoihin. Hän lohdutti veljiä lupaamalla, ettei hän lähtönsä jälkeen hylkäisi luostaria, vaan valvoisi sitä aina, auttaisi siellä kilvoittelevia ja rukoilisi, että he saisivat armon tuomiopäivänä.

Pyhittäjä Antoni kilvoitteli 40 vuotta ensimmäisessä luolassa ja 16 vuotta toisessa. Hän siirtyi tästä ajallisesta elämästä ikuiseen 90 vuoden ikäisenä heinäkuun 10. päivänä vuonna 1073. Hänen ruumiinsa haudattiin hänen viimeiseen kilvoitusluolaansa. Eläessään hän pyrki piiloutumaan ihmisten katseilta ja rukoili Jumalaa yksinäisessä luolassaan. Samalla tavoin hänen reliikkinsä ovat piilossa suuren luostarin alla. Tästä huolimatta ne ovat kautta aikojen olleet parannusten ja siunauksen lähteenä uskoville. Pyhittäjä Antonia kunnioitetaan Venäjän luostarilaitoksen perustajahahmona.

Pyhittäjä Siluan kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1200−1300-luvulla. Hän harjoitti ankaraa askeesia saadakseen sielun ja ruumiin puhtauden. Hän oli pidättyväinen ruoan ja juoman suhteen ja vietti yöt rukoillen ja valvoen. Kuoletettuaan ruumiinsa hän sai Herralta monia armolahjoja: lakkaamattoman ilon sekä profetoimisen ja ihmeiden tekemisen lahjat. Ensin Jumalan armo täytti hänen sydämensä ja koko hänen olemuksensa, ja sitten se virtasi hänestä muihinkin.

Kerran yöllä Siluan tunsi hengessään, että luostarin puutarhaan oli tunkeutunut varkaita. Hän sitoi heidät rukouksensa voimalla kolmeksi päiväksi paikoilleen. Saatettuaan heidät näin katumukseen hän opetti heitä ja päästi sitten menemään. Pyhittäjä Siluanin reliikit ovat luostarin etäisissä luolissa.

Jumalansynnyttäjän Konevitsalaisen ikonin historia juontaa alkunsa Athosvuorelle, jossa pyhittäjä Arseni Konevitsalainen (12.6.) kilvoitteli kolme vuotta ennen kuin perusti luostarin Laatokalle. Kun hän päätti palata kotimaahansa Suur-Novgorodin alueelle, luostarin igumeni Athosvuorella siunasi hänet Jumalanäidin ikonilla. Novgorodiin palattuaan Arseni jatkoi arkkipiispan siunauksella matkaansa kohti pohjoista. Laatokalla hän joutui myrskyyn, joka heitti hänen veneensä Konevitsan saarelle. Pitäen sitä Jumalan johdatuksena Arseni päätti asettua saarelle ja perustaa sinne Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin. Saatuaan tietää saarella olevasta pakanallisesta uhripaikasta Hevoskivestä hän otti Jumalansynnyttäjän ikonin, meni kivelle ja karkotti rukouksella pahat henget, jotka lensivät korppiparvena mantereen puolelle lahteen, joka vielä nykyäänkin tunnetaan Sortanlahtena (Pirunlahti, venäjän tšort tarkoittaa pirua, pahaa henkeä). Tästä lähtien Jumalanäidin ikoni on ollut Konevitsan luostarin suojelijana.

Luostarin perustamisen jälkeen pyhittäjä Arseni teki pitkän matkan Athosvuorelle. Hänen poissa ollessaan luostarista loppuivat elintarvikkeet. Veljestön parissa oli tyytymättömyyttä ja monet suunnittelivat jo luostarista lähtöä, kun Jumalanäiti ilmestyi hurskaalle munkki Joakimille vakuuttaen, että pyhittäjä Arseni palaisi pian. Jo seuraavana päivänä Arseni palasikin saarelle mukanaan kaikkea, mitä luostari tarvitsi.

Kuolemansa jälkeen (1447) pyhittäjä Arseni ilmestyi unessa eräälle sokealle novgorodilaiselle ja käski tämän mennä Konevitsaan. Rukoiltuaan luostarissa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä sokea sai näkönsä.
Vuonna 1610 ruotsalaiset sotajoukot hyökkäsivät Karjalaan. Konevitsan veljestö pakeni Jumalanäidin ikoni mukanaan sodan jaloista Novgorodiin Derevjanitsan luostariin. Konevitsan luostarin jälleenrakentaminen alkoi vasta vuonna 1718, kun alue oli jälleen liitetty Venäjän yhteyteen. Jumalanäidin Konevitsalainen ikoni jäi kuitenkin Derevjanitsan luostariin ja oli siellä lähes 190 vuotta. Se palautettiin omalle paikalleen Konevitsan saarelle vasta vuonna 1799. Matkan varrella ikoni viipyi kaksi kuukautta Pietarissa, jossa sitä varten tehtiin kullatusta hopeasta riisa. Ikonia käytettiin pietarilaisten kodeissa ja sen kautta tapahtui kahdeksan ihmeparantumista. Myös ikonin Konevitsaan palauttamisen yhteydessä tapahtui ihmeitä.

Talvisodan päättyessä Moskovan rauhaan vuonna 1940 ihmeitätekevä ikoni evakuoitiin veljestön mukana Keiteleelle Hiekan tilalle Keski-Suomeen. Siellä ikonin kautta tapahtui jälleen ihme. Vuonna 1953 tulipalo tuhosi luostarin navetan ja uhkasi myös päärakennusta. Pappismunkki Maksim kantoi silloin ikonin palavan navetan ja päärakennuksen välistä toimittaen samalla rukouspalvelusta Jumalanäidille. Tuskin hän oli kiertänyt puoliväliä pidemmälle, kun tuulen suunta kääntyi äkisti ja päärakennus säästyi.
Konevitsan luostarin alueella pidettiin 1940–50-lukujen vaihteessa Ortodoksisten nuorten liiton (ONL) kesäleirejä. Niiden aikana ihmeitätekevä ikoni tuli tutuksi ja rakkaaksi lukemattomille suomalaisille ortodokseille.
Konevitsan ikääntynyt ja pieni veljestö liitettiin vuonna 1956 Valamon luostarin yhteyteen Heinävedelle. Veljestön mukana Valamoon siirtyi Konevitsan luostarin suurin aarre, Jumalanäidin ihmeitätekevä ikoni, joka sijoitettiin kunniapaikalle luostarin kirkkoon. Monet sen edessä rukoilleet ovat saaneet vastauksia pyyntöihinsä.

Josef al-Haddad syntyi vuonna 1793 Damaskoksessa perheeseen, joka oli lähtöisin Beirutista. Hän oppi arabiaa ja kreikkaa, mutta joutui jättämään koulunkäynnin lyhyeen auttaakseen isäänsä tämän työssä. Niinpä Josef teki päivisin työtä ja vietti iltansa ja yönsä opiskellen ja mietiskellen pyhiä kirjoituksia. Tänä ankaran vaivannäön aikana hän omaksui syvän tietoisuuden kristinuskosta. Hän meni naimisiin 19-vuotiaana, ja Antiokian patriarkka Serafim (1813–1823) vihki hänet papiksi vain 24 vuoden ikäisenä ja nimitti hänet patriarkaatin päätaloudenhoitajaksi.

Apostolisen intonsa ja kaunopuheisuutensa takia Josefia kutsuttiin ”toiseksi Krysostomokseksi”, ja hän oli yksi ensimmäisistä Antiokian ortodoksisen kirkon uudistuksen suunnannäyttäjistä vaikeana aikana vuosisatoja kestäneen islamilaisen sorron jälkeen. Vakuuttuneena siitä, että uudistus voisi tapahtua vain palaamalla ortodoksisen hengellisyyden lähteille, Josef käänsi arabiaksi monia raamatullisia, patristisia ja liturgisia tekstejä, muokkasi aikaisempia käännöksiä ja osallistui aktiivisesti teologisiin keskusteluihin muslimien, protestanttien ja uniaattien eli bysanttilaista riitusta noudattavien katolilaisten kanssa.

Josef perusti Damaskokseen koulun, jolle myöhemmin annettiin hänen nimensä, ja opetti Balamandin pappisseminaarissa (1833–40), joka on nykyisin ortodoksinen yliopisto Libanonin pohjoisrannikolla. Useimmat Antiokian kirkon 1800-luvun loppupuolen piispoista ja papistosta saivat olla hänen oppilaitaan ja hyötyä hänen opetuksestaan. Josef oli kooltaan pieni ja luonteeltaan ujo, mutta hyveissä ja viisaudessa suuri. Hän seurasi Kristusta myös köyhyyden hyveessä eikä ottanut palkkaa kirkolta, vaan hänen lapsensa hankkivat elatuksen perheelle.

Heinäkuussa 1860 Damaskoksessa tapahtui suuri kristittyjen joukkomurha. Sen ollessa käynnissä uskovat kokoontuivat katedraaliin, missä Josef rohkaisi heitä ja kehotti heitä pysymään lujina. Katedraali tuhottiin myöhemmin saman verilöylyn aikana. Seuraavana aamuna (10.7.), kun hän lähti kotoaan mennäkseen kirkkoon pyhät lahjat kädessään, eräs muslimi tunnisti hänet ja huusi: ”Hän on kristittyjen johtaja! Jos me tapamme hänet, kaikki kristityt katoavat jäljettömiin!” Joukko muslimeja kävi hänen kimppuunsa, surmasi hänet kirveen iskuilla, sitoi köyden hänen ruumiinsa ympärille ja raahasi sitä pitkin katuja, jotta se hajoaisi kappaleiksi. Pyhä pappi Josef al-Haddad sinetöi palveluksensa marttyyrin verellä. Samalla kertaa surmattiin joukko uskollisia seurakuntalaisia.
Laajennettu Antiokian kirkon synodi totesi 9.10.1993 pappismarttyyri Josef al-Haddadin pyhäksi. Tämä oli ensimmäinen kanonisointi Antiokian patriarkaatissa yli kolmeensataan vuoteen.

Pyhät Parthenios ja Eumenios olivat veljeksiä. He saivat hurskaan kasvatuksen Pitsidian kylässä Kreetan etelärannikolla. Isänsä kuoleman jälkeen Parthenios meni vuonna 1856 Pyhän Antonioksen luostariin läheisellä Apezanonvuorella. Seuraavana vuonna Eumenios seurasi häntä. He eivät kuitenkaan löytäneet sieltä kaipaamaansa hiljaisuutta, ja kahden vuoden kuluttua heidät vihittiin munkeiksi Jumalanäidin Tiennäyttäjän eli Hodigitrian luostarissa samaisella Kreetan etelärannikolla. Heidän huolehdittavakseen annettiin maaseudulla oleva kirkko Martsalossa, jonne monilukuiset pyhiinvaeltajat olivat aina tervetulleita.

Kreetan vuoden 1866 kansannousun jälkeen turkkilaiset ryhtyivät verisiin kostotoimenpiteisiin. He tappoivat munkkeja ja ryöstelivät luostareita. Parthenios ja Eumenios kuitenkin varjeltuivat Martsalossa, ja pian Eumenios vihittiin papiksi. Veljesten rauhaa häiritsi se, että Hodigitrian munkit joutuivat tuon tuosta pyytämään heitä avukseen, koska luostarissa oli vain viisi veljeä. Lopulta se johti siihen, että he päättivät etsiä itselleen paikan, joka oli sopivampi heidän askeettisille pyrkimyksilleen.

Uskottuaan suunnitelmansa Jumalanäidin haltuun Parthenios matkasi kohti syvien kalliomuodostelmien täyttämää aluetta pari- kymmentä kilometriä idempänä. Harhailtuaan monessa paikassa hän saapui raunioituneen Kuduman luostarin paikalle. Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja kehotti häntä asettumaan sinne luvaten auttaa häntä. He hyvästelivät Martsalon kirjeellä, jossa he kertoivat lähtönsä syistä.

Veljekset asettuivat aluksi kosteaan luolaan, josta käsin he menivät joka päivä luostariin huolehtimaan tarpeellisista rakennustöistä. Ankaralla työllä he restauroivat Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkon, josta he löysivät hänen ihmeitätekevän ikoninsa. Alueen asukkaat oppivat nopeasti tuntemaan heidät, ja Eumenios alkoi hoitaa rippi-isän tehtäviä. Paljon väkeä eri tahoilta tuli heidän luokseen, ja monia ihmeitä tapahtui heidän rukoustensa kautta. Oli myös niitä, jotka liikuttuneina veljesten pyhyydestä pyysivät päästä elämään luostarielämää heidän ohjauksessaan. Luostarista tuli yhteiselämäluostari. Vuonna 1897 kirkkoa laajennettiin, jotta kaikki halukkaat mahtuisivat siihen.

Vaikka pyhä Parthenios pysyi tavallisena munkkina eikä ottanut papin vihkimystä, hänet nimitettiin luostarin johtajaksi, ja hän nautti kaikkien kunnioitusta. Pitkien askeettisten kilvoitusten, monien rakennustöiden ja muiden uhrausten rasittamana hän kuitenkin heikkeni ja sairastui. Lääkärit suosittelivat hänelle liharuokien syöntiä, mutta Parthenios kieltäytyi, koska ei halunnut antaa huonoa esimerkkiä muille veljille. Parthenios tunsi edeltä käsin kuolinpäivänsä, antoi viimeiset ohjeensa munkeilleen ja vaipui rauhassa kuolonuneen syyskuun 5. päivänä 1905. Kun hänen reliikkinsä nostettiin haudasta kaksi vuotta myöhemmin, taivaallinen tuoksu täytti kirkon.
Parthenioksen jälkeen Eumenioksesta tuli uusi igumeni. Hän hoiti tehtävää kuusitoista vuotta ja nukkui Herrassa syyskuun 20. päivänä 1920. Molempien pyhien veljesten kunnioitus alkoi itsestään levitä ihmisten keskuudessa, ja luostarista on tullut yksi Kreetan suosituimmista pyhiinvaelluskohteista.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Jeesus Kristus paransi Filippin Kesareasta kotoisin olevan pyhän Veronikan verenvuototaudista, joka oli vaivannut naista vuosikausia. (Matt. 9:20) Kiitokseksi siitä Veronika teetti pronssisen patsaan, joka esitti Kristusta ojentamassa kättään Hänen edessään polvistuvaa naista kohden. Veronika sijoitti patsaan talonsa eteen, jotta kaikki ohikulki- jat voisivat kunnioittaa sitä ja muistaa sydämessään sen mallia, jumalihmistä. Patsaan jalustalle oli kirjoitettu sanat ”Jumalalle, maailman Vapahtajalle”. Kristuksen jalkojen juuresta nousi esiin kasvi, jonka avulla parannettiin kaikkia sairauksia.

Tämä Eusebiuksen Kirkkohistoriaansa 300-luvun alussa tallentama kertomus on varhaisin kuvaus patsaan kunnioittamisesta kristillisessä perinteessä – ja idässä myös lähestulkoon viimeinen. Vietettyään lopun ikäänsä pyhyydessä Jumalaa miellyttävällä tavalla pyhä Veronika nukkui pois rauhassa riemuitakseen ikuisesti Herran kasvojen edessä.

Latinalaisessa perinteessä pyhä Veronika muistetaan naisena, joka pyyhki Herran verta vuotavat kasvot, kun Hän kantoi ristiään Golgatalle. Kristuksen kuva painautui liinaan, jota siksi pidettiin yhtenä Kristuksen käsittätehdyistä kuvista. Apokryfisessa kirjoituksessa Pilatuksen asiakirjat Veronika (Berenice) oli Raamatun mainitsema verenvuototautinen nainen, joka antoi omistamansa Kristuksen muotokuvan Roomassa keisari Tiberiukselle. Keisarin kuoltua kallisarvoinen kuva päätyi pyhälle Clemens Roomalaiselle (24.11.).

Keisari Trajanus määräsi noin vuonna 112, että kaikki, jotka tunnustivat olevansa kristittyjä ja kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille, on tuomittava kuolemaan roviolla. Vakoojia lähetettiin kaikkialle valtakuntaan ilmiantamaan kristittyjä palkkion toivossa. Kristittyjä kavallettiin niin keisarin pelosta kuin vanhojen uskontojen puolesta kiivaillen. Jotkut matkustivat Galatian Ankyraan (nykyinen Ankara Turkissa) etsiäkseen sieltä kristittyjä ja luovuttaakseen heidät kuvernööri Maksimoksen käsiin. He saivat pidätettyä Prokloksen, joka asui Kallipoksen kylässä Ankyran lähellä, ja veivät hänet keisarin kaupunkiin.

Kun Proklosta vietiin oikeuden eteen kahlittuna, hän lauloi: ”Johdata minun askeleeni, Herra, rauhan tiellä ja avaa minun huuleni julistamaan Sinun kiitostasi.” Hänen käskettiin uhrata epäjumalille uhaten heittää hänet villieläinten eteen, mutta hän vastasi: ”Kun Herra on minun kanssani, en minä mitään pelkää. Mitä voisivat ihmiset silloin?” (Ps. 118:6) Proklos vietiin takaisin vankilaan.

Kolme päivää myöhemmin kuvernööri haetutti Prokloksen kuulusteltavaksi, mutta kun tämä vastasi pelottomasti, kuvernööri hankki keisarilta luvan alistaa Proklos mitä julmimpiin kidutuksiin. Hän muistutti Proklosta, että uhraaminen jumalille oli keisarin määräys, mutta Proklos vastasi, että sellaiset ovat huonoja lakeja. Maksimos huusi: ”Sinä loukkaat keisareita arvostelemalla lakeja, joita he ovat säätäneet meidän hyväksemme.” Kun hän uhkasi Proklosta, tämä vastasi: ”En pelkää sinun kidutuksiasi, sillä on kirjoitettu: ’ Älkää pelätkö niitä, jotka tappavat ruumiin mutta eivät kykene tappamaan sielua.’ (Matt. 10:28) Pelkää mieluummin Jumalaa kuin kuolevaisia!”

Kuvernööri käski Prokloksen valita, millaisia kidutuksia hän halusi kärsiä. Kun marttyyri vain kirosi epäjumalia, kuvernööri antoi sitoa hänet piinapenkkiin ja hakata häntä armottomasti. Vaikka veri roiskui kiduttajien päälle, kidutettava ei päästänyt ääntäkään, ja Maksimos arveli hänen jo olevan kuolemaisillaan. Proklos vastasi: ”Suokoon Jumala, että sydämeni ei pettäisi, niin että etääntyisin Jumalasta.” Kun hänen oli pakko seurata Maksimosta, joka oli lähdössä Kallipokseen, marttyyri rukoili, että kuvernööri ei pystyisi liikkumaan ennen kuin tunnustaisi ainoan tosi Jumalan. Maksimos pysähtyi yhtäkkiä eikä pystynyt liikahtamaankaan. Kuultuaan Proklokselta, millä ehdolla hän pystyisi jatkamaan matkaansa, hän kirjoitti paperinpalalle: ”Tunnustan, että Prokloksen Jumala on ainoa tosi Jumala eikä ole ketään toista jumalaa.” Silloin hän pääsi heti taas liikkeelle. Heidän saavuttuaan Kallipokseen hän syytti Proklosta taikuudesta, jota tämä oli käyttänyt tehdäkseen hänet liikuntakyvyttömäksi, ja käski avustajiensa polttaa marttyyrin ruumista palavilla soihduilla. Proklos pysyi vaiti. Sitten he ripustivat hänet hirsipuuhun, sitoivat ison kiven hänen jalkoihinsa ja lopulta veivät hänet teloitettavaksi.

Matkalla Proklos kohtasi veljenpoikansa Hilarioksen, joka tervehti ja syleili häntä. Sotilaiden kysymykseen hän vastasi olevansa kristitty, jolloin hänet heitettiin heti vankilaan. Heidän saavuttuaan teloituspaikalle Proklokselle myönnettiin aikaa rukoilla, ja polvistuen hän pyysi Herraa olemaan suosiollinen niitä kohtaan, jotka Häneen turvaavat. Sitten hänet lävistettiin nuolilla ja hänen marttyyriutensa sai täyttymyksensä. Prokloksen luokse tuli enkeli, joka kutsui hänet vastaanottamaan voittajan kruunun taivaissa.

Myös Hilarios tuotiin aikanaan kuvernöörin eteen. Hän toisti tunnustuksensa piittaamatta kidutuksen uhasta. Häntä hakattiin ja raahattiin maata pitkin useamman kilometrin verran. Kun hänen verensä valui maahan, viimeisillä voimillaan hän lauloi psalmia: ”Herra on perustanut oman kaupunkinsa pyhille vuorille. Hän rakastaa Siionia, sen portteja, enemmän kuin mitään muuta Jaakobin kaupunkia.” (Ps. 87:1–2) Kärsimyksiensä jälkeen pyhä Hilarios mestattiin, ja hänkin liittyi marttyyrien joukkoon. Hänen pyhä ruumiinsa haudattiin marttyyri Prokloksen reliikkien viereen.

Pyhä marttyyri Serapion antoi henkensä Kristuksen tähden Rooman keisari Septimius Severuksen (193‒211) valtakauden alkupuolella Aleksandriassa (toisten tietojen mukaan Makedoniassa). Serapion oli hurskas ja hyveellinen mies, jonka paikallisjohtaja Akhilles pidätytti. Kun hänen uskontoaan kysyttiin, hän tunnusti rohkeasti: ”Uskon Kristukseen ja palvon Häntä.” Tämä vastaus riitti hänen heittämisekseen liekkeihin. Näin hän sai Herralta marttyyrin seppeleen.

Pyhä Mikael syntyi vuonna 894 vaikutusvaltaiseen Maleinoksen sukuun Kappadokian Kharsianoksessa. Hänen maallikkonimensä oli Manuel. Suvusta oli aikojen kuluessa noussut Bysantin keisarikuntaan sotapäälliköitä ja valtiomiehiä, ja heillä oli sukulaissiteitä keisariperheenkin kanssa. Jo lapsesta lähtien Manuelia odotti loistava ura keisarin hovissa.

Kun Manuel oli täydentämässä koulutustaan Konstantinopolissa, keisari Leo VI, joka siis oli hänen sukulaisensa, kuoli ja Manuel oli läsnä hautajaisissa. Silloin hän käsitti sekä kuoleman ehdottomuuden, jolta kukaan ihminen ei säästy, samoin kuin maailman ja sen kunnian turhuuden. Hänen sydämeensä syttyi halu luopua kaikesta. Sitä vahvistivat myös psalmin sanat, jotka sattumoisin osuivat hänen silmiinsä: ”Herraan minä turvaan. Kuinka voitte sanoa minulle: Pakene vuorille kuin lintu.” (Ps. 11:1) Iloiten Manuel sulki kirjan vakuuttuneena, että oli saanut merkin Jumalalta. Hän lähti pois kotoaan puhumatta mitään vanhemmilleen, jotka parhaillaan olivat etsimässä hänelle puolisoa.

Vaelluksellaan Manuel saapui Kersenian kylään Kyminosvuoren juurelle. Siellä vaikutti tunnettu ohjaajavanhus Johannes Helladites muutamien oppilaittensa kanssa. Kätkien sukuperänsä Manuel kumartui kyynelsilmin vanhuksen eteen ja pyysi päästä tämän oppilaaksi. Nähdessään nuoren miehen innon ja palavan rakkauden Jumalaan Johannes puki hänet munkin pukuun jo neljän päivän kuluttua ja antoi hänelle nimeksi Mikael.

Kun Mikaelin isä Eustathios sai kuulla palvelijoiltaan, mitä oli tapahtunut, hän kiiruhti heti Kyminosvuorelle. Luostariin hän saapui aamuyöllä, kun aamupalvelus oli alkamassa. Kuullessaan poikansa enkelimäisen äänen laulavan sanoja ”oi sieluni, kuinka muuttuvaista onkaan kaikki täällä alhaalla, mutta kuinka ikuista ylhäällä” isältä pääsi syvä huokaisu, joka ilmiantoi hänen läsnäolonsa. Kun hänet esiteltiin ohjaajavanhus Johannekselle, hän kävi tähän käsiksi syyttäen vanhusta siitä, että tämä oli pakottanut hänen poikansa jättämään maailman. Tähän igumeni Johannes vastasi lempeästi, että hän oli vain totellut evankeliumin sanoja: ”Sitä, joka minun luokseni tulee, minä en aja pois.” Tämä rauhoitti Eustathiosta eikä hän enää uhannut luostaria ikävillä seurauksilla. Mikaelin hän otti kuitenkin mukaansa.

Kun he saapuivat kotiin, Mikaelin äiti, joka oli puolikuollut surusta, ei juuri saanut lohtua nähdessään hänet munkin asussa. Sehän osoitti, että poika oli todellakin kuollut maailmalle ja sukulaissuhteille. Kun vanhemmat lopulta näkivät, etteivät he pysty saamaan Mikaelia kiinnostumaan maallisista asioista, he antoivat hänen mennä takaisin luostariin.

Mikael sai kuuliaisuustehtäväkseen palvella luostarin trapesassa eli ruokasalissa. Hän, joka oli kasvanut palvelijoiden ympäröimänä, seisoi nyt valmiina tottelemaan pienintäkin viittausta veljestön ruokaillessa. Hän otti vastaan kaikkein vähäarvoisimpia töitä sellaisella nöyryydellä, että sitä ihailivat niin munkkiveljet kuin hänen hengellinen isänsäkin. Nouseminen öisiin jumalanpalveluksiin on usein kova koetus nuorille noviiseille. Voittaakseen uneliaisuuden Mikael päätti talvellakin käyttää vain yhtä viittaa ja kulkea paljain jaloin sekä nukkua vain laudan päällä.

Kilvoiteltuaan kaksi vuotta luostarissa Mikael vihittiin munkiksi. Hänen isänsä oli läsnä toimituksessa. Kotiin päästyään hän sanoi iloiten vaimolleen: ”Jumalanäiti on vain ottanut takaisin lahjansa, jonka hän meille antoi. Pojastamme tulee vielä tuki monille ihmisille ja voimme oikeutetusti olla ylpeitä hänestä.”

Mikaelin isä kuoli äkillisesti vuonna 915. Siihen mennessä äitikin oli tullut toisiin ajatuksiin ja vihkiytyi leskeksi jäätyään nunnaksi. Mikaelin sisar solmi avioliiton ja hänestä tuli tulevan keisari Nikeforos Fokaksen (963‒996) äiti. Keisari Nikeforos tunnetaan muun muassa Athosvuoren Suuren lavran luostarin rakentajana. Mikael peri veljensä kanssa vanhempansa ja antoi itselleen kuuluvan osan hengelliselle isälleen. Varoja käytettiin sekä hyväntekeväisyyteen että luostarin laajentamiseen.

Tämän jälkeen Mikael sai hengelliseltä isältään vuonna 918 siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen luostarin läheisyydessä sijaitsevalle kalliolle. Maallisista murheista vapautuneena hän vietti viisi päivää viikossa yksinään askeettisissa kilvoituksissa, rukouksessa ja ruumiil- lisessa työssä. Lauantaina ja sunnuntaina hän meni pääluostariin osallistuen yhteisön elämään. Nautittuaan hiljaisuuden hunajaa neljä vuotta Mikael vetäytyi syvemmälle erämaahan seuranaan sukulaisensa Agapios. He viettivät siellä kaksi vuotta syöden kuivaa leipää, jota joku mies toi heille kylästä.

Kilvoittelijoiden rauha alkoi kuitenkin häiriintyä, ja niin he siirtyivät Prusiaksen kylään itäiseen Bityniaan. Agapios lähti muualle, ja Mikael puolestaan asettui asumaan hyvin rauhaisaan Kserolimne-nimiseen paikkaan. Hän rakensi itselleen pienen majan, missä hän jatkoi alituista taisteluaan pahoja henkiä vastaan. Ei kuitenkaan kestänyt kauan, kun hänen maineensa kiiri ympäristöön. Monia tuli hänen luokseen voidakseen jäljitellä hänen elämäänsä. Ensin hän kieltäytyi ottamasta heitä oppilaikseen, mutta lopulta hän myöntyi heidän pyyntöönsä.

Pian alueella asui yli viisikymmentä munkkia, jotka viettivät hesykastista elämää ja tulivat pääasiallisesti toimeen vedellä ja leivällä. Iloiten he jäljittelivät hengellistä isäänsä tämän kilvoituksissa. Heidän joukostaan ei löytynyt ketään, jota olisi vaivannut masennus, pettymys, murhe tai sydämen kovuus. Kaikki Mikaelin luo tulleet liikuttuivat ja tunsivat, kuinka Korkeimman oikea käsi muutti heidät. Hänet tavattuaan he tunsivat olevansa itsekin valmiita kohoamaan korkeuksiin.

Paikka ei kuitenkaan ollut sopiva suurelle määrälle munkkeja, joten Mikael päätti vuonna 925 jättää lavran Agapioksen hoitoon. Itse hän lähti muutamien oppilaittensa kanssa kohti Bityniaa. Kun he saapuivat Kyminoksen vuorelle, missä hän oli aloittanut askeettiset kilvoittelunsa, hän löysi sieltä rauhallisen paikan, jossa oli myös vettä. Sinne hän alkoi rakentaa uutta lavraa. Ensimmäiseksi hän laski perustuksen suurelle kirkolle, joka omistettiin Jumalanäidille. Sen rakentamisesta huolehti omalta osaltaan myös itse keisari.

Uuden Mooseksen tavoin Mikael ohjasi nopeasti kasvavaa luostariaan niin puhein kuin kirjoituksin. Vuoren juurelle rakennettiin vierasmaja pyhiinvaeltajille ja matkustavaisille. Näin erämaa muuttui kaupungiksi. Mikael tutki Raamattua öin ja päivin kohoten sellaisiin mietiskelyn korkeuksiin, että sai profetoimisen ja ihmeidentekemisen armolahjat. Niinpä hän esimerkiksi tiesi ennalta bysanttilaisten tappion taistelussa bulgaarien kanssa keisari Konstantinos VII:n aikana vuonna 913.

Kerran eräs häiriintynyt munkki sai päähänsä tappaa Mikaelin. Kun hän keskellä yötä lähestyi Mikaelin keljaa miekka kädessä, hän näki igumeninsa rukoilemassa valon ympäröimänä. Mikael havaitsi munkin ja lähetti tämän pois. Samalla hän pyysi tätä huolehtimaan sielustaan, sillä hän joutuisi pian tekemään tiliä Jumalan edessä. Munkki kuoli 40 päivän kuluttua.

Kerran ollessaan Konstantinopolissa Mikael kohtasi siellä nuoren Abraamioksen, joka munkiksi ryhdyttyään sai nimen Athanasios (5.7.) ja perusti myöhemmin Athosvuoren Suuren lavran luostarin. Mikaelia ympäröivä pyhyys teki Abraamiokseen niin suuren vaikutuksen, että hän lähti heti hänen kanssaan Kyminosvuoren luostariin, jossa hän sai luostarikasvatuksensa.

Pyhä Mikael ei koskaan 50 vuoden luostarielämänsä aikana muuttanut askeettista käytäntöään. Hänessä toteutuivat apostoli Paavalin sanat: ”Juoksen kohti maalia.” (Fil. 3:14) Hän vietti viisi päivää viikossa ilman ruokaa. Elämänsä loppuvaiheessa hän pidensi suuren paaston aikana oman paastokilvoituksensa kahdentoista päivän mittaiseksi eli söi vain joka kolmastoista päivä. Hän käytti aina samaa viittaa, joka oli kulunut ja nuhjaantunut, ja nukkui tuolilla. Ainoastaan sairastaessaan hän saattoi levätä lattialla.

Pyhä Mikael rakasti erityisesti kirkollisia juhlapäiviä. Silloin hänet voitiin nähdä laulamassa kirkossa veljien kanssa koko yön kasvot ilosta loistaen. Elettyään tällä tavoin todellista enkelielämää pyhä Mikael nukkui kuolonuneen 67-vuotiaana 12.6.961.

Pyhät Feodor ja Johannes olivat varjageja eli viikinkejä, joita oli 900−1000-luvulla Venäjän ruhtinaiden ja Bysantin palveluksessa. Feodor oli ollut pitkään sotilaana Bysantissa ja kääntynyt siellä kristityksi. Palattuaan pakanalliseen Kiovan ruhtinaskuntaan hän säilytti kristinuskon ja opetti sen pojalleen Johannekselle, joka isänsä tavoin uskoi yhteen todelliseen Jumalaan.

Kiovan ruhtinaskuntaa hallitsi ruhtinas Vladimir (15.7.), joka oli vielä pakana. Vuonna 983 hän käski toimittaa ihmisuhrin pakanallisille jumalille ja määräsi, että uhri tuli valita arvalla. Arpa lankesi Feodorin pojalle Johannekselle. Kun ruhtinaan lähetit toivat sanan Feodorille, hän totesi rohkeasti, että pakanoiden palvomat jumalat olivat vain puuta, joka tänään kasvaa mutta huomenna lahoaa, ja kieltäytyi luovuttamasta poikaansa. Tämä oli suora haaste pakanallisille tavoille ja uskomuksille. Lähetit välittivät pyhän Feodorin sanat kansalle, jolloin raivostunut joukko piiritti hänen talonsa syytäen uhkauksiaan. Feodor ja Johannes nousivat talonsa korkealle kuistille, josta he katselivat kuohuvaa väkijoukkoa ja pilkkasivat pakanajumalia. Lopulta väkijoukko hajotti kuistia kannattelevat pylväät ja surmasi Feodorin ja Johanneksen.

Pyhät Feodor ja Johannes olivat Venäjän ensimmäiset kristityt marttyyrit. Heidän hautapaikkansa ei ole tiedossa. Myöhemmin pyhä Vladimir, otettuaan vastaan kristinuskon, rakennutti heidän kuolinpaikalleen Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen eli Kymmenysten kirkon (Desjatinnaja tserkov). Vuonna 1007 hän siirrätti siihen isoäitinsä pyhän Olgan reliikit. Kahdeksan vuotta myöhemmin hän sai tuosta kirkosta myös oman viimeisen leposijansa.

Pyhä Serapion oli kotoisin Etelä-Venäjältä ja kilvoitteli 1200-luvulla Kiovan luolaluostarissa. Hän oli oppinut munkki. Häneltä on säilynyt viisi opetuspuhetta. Vuonna 1274 pyhä Serapion vihittiin Vladimirin piispaksi. Jo seuraavana vuonna hän nukkui pois ja hänet haudattiin Vladimiriin Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen katedraaliin.

Pyhittäjä Arseni syntyi 1500-luvun alussa hurskaaseen perheeseen Rževissä Tverin alueella. Hän sai nimen Amvrosi ja oppi isältään nahkurin ammatin. Isän kuoleman jälkeen äiti Pelagia pakotti Amvrosin solmimaan avioliiton Maria-nimisen neidon kanssa. Muutaman kuukauden kuluttua kilvoituselämään suuntautunut Amvrosi kuitenkin jätti vaimonsa ja lähti salaa Novgorodiin, jossa hän teki nahkurin töitä harjoittaen salaa paasto- ja rukouskilvoitusta. Vasta viiden vuoden kuluttua hän lähetti vaimolleen ja äidilleen kirjeen, jossa hän ilmoitti itsestään ja lohdutti heitä tulevan palkkion toivolla taivaassa.

Kun kirkkojen ja luostareiden rakennuttaja hurskas Feodor Syrkov kuuli Amvrosin kilvoituselämästä, hän tarjosi tälle varoja luostarin perustamista varten. Hänen tuellaan Amvrosi perusti vuonna 1562 Novgorodiin Olhavanjoen oikealle rannalle Jumalanäidin syntymän luostarin, jossa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimen Arseni. Munkkina Arseni jättäytyi kokonaan Jumalan rakkauden valtaan. Hän eli askeettisesti, kantoi kilvoituskahleita ja pukeutui niin nukkavieruihin vaatteisiin, että ihmiset pitivät häntä houkkana. Samalla hän harjoitti sisäistä rukouskilvoitusta ja vuodatti jatkuvasti katumuskyyneleitä. Elämänsä viimeiset vuodet hän eli keljaansa sulkeutuneena.

Vuonna 1570 tsaari Iivana Julma (1533−1584) mestautti tuhansia novgorodilaisia. Kuultuaan pyhästä Arsenista hän tuli tuomaan tälle arvokkaita lahjoja. Arseni ei ottanut lahjoja vastaan, vaan soimasi tsaaria julmuuksista sanoen: ”Olet lähettänyt lukemattomia viattomia sieluja taivasten valtakuntaan.” Jonkin ajan kuluttua Iivana Julma oli lähdössä Pihkovaan ja tuli pyytämään siunausta pyhittäjä Arsenilta. Tämä sanoi hänelle: ”Huomenna minäkin olen valmis lähtemään matkaan.” Tsaari ilahtui luullessaan, että Arseni aikoi lähteä mukaan, mutta tosiasiassa Arseni ennusti oman kuolemansa. Seuraavana aamuna, 12. heinäkuuta 1570 hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi rukous huulillaan puhtaan sielunsa Jumalalle.

Pyhittäjämarttyyri Simon oli talonpoikaisperheen poika. Hän syntyi vuonna 1586 Volokolamskissa ja sai nimen Simeon. Vartuttuaan hän muutti Moskovaan, jossa hän oppi räätälin ammatin. Hän teki pyhiinvaellusmatkan Solovetskin luostariin, jossa hän oppi lukemaan ja perehtyi kirkkolauluun. Pyhien kirjojen lukeminen ja keskustelut hengellisten vanhusten kanssa ravitsivat hänen sieluaan. Hiljaista elämää kaivaten hän siirtyi Solovetskista pieneen Jumalansynnyttäjän luostariin Pinegajoella, jossa igumeni Makari vihki hänet munkiksi. Simon oli tuolloin 24-vuotias.

Simon kilvoitteli luostarin palvelutehtävissä pitäen rukouksen lakkaamatta mielessään. Kun hänen enkelimäisen elämänsä maine alkoi levitä ympäristöön, hän pyysi igumenilta siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen. Kierreltyään jonkin aikaa Novgorodin, Moskovan ja Vologdan alueen luostareissa hän asettui vuonna 1613 asumattomaan Volomin metsään noin 80 kilometrin päähän Ustjugista. Siellä hän kilvoitteli viisi vuotta täydellisessä yksinäisyydessä eläen luonnon ja pienen kasvimaansa antimilla sekä almuksi saamillaan leivänkannikoilla. Lähiseudun asukkaat yrittivät karkottaa hänet, mutta Simon pysyi kilvoituspaikallaan.

Kun Simonin luo alkoi kerääntyä oppilaita, hän päätti perustaa luostarin. Tsaari Mikael (1613−1645) luovutti luostaria varten maa-alueen, jolle Simon rakensi Ristin ylentämisen kirkon. Hänen vastustajansa, jotka pelkäsivät maidensa siirtymistä luostarille, polttivat kirkon. Simon ei kuitenkaan lannistunut, vaan rakensi oppilaidensa kanssa uuden. Kirkon valmistuttua Rostovin arkkipiispa vihki Simonin pappismunkiksi ja määräsi hänet luostarin johtajaksi.

Simonin vastustajat jatkoivat hyökkäyksiään. Kerran Simonin ollessa yksin metsätöissä kolme miestä vieritti tukin hänen päälleen. He uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei luovuttaisi heille tsaarin lahjoituskirjaa, ja päästivät hänet vapaaksi vasta hänen luvattuaan etsiä sen. Luostarissa Simon kertoi tapahtuneesta. Pahantekijöitä yritettiin tavoittaa, mutta heitä ei löydetty.

Heinäkuun 12. päivänä 1641, kun suurin osa luostarin veljestöstä oli mennyt Ustjugiin autuaan Prokopin juhlaan (8.7.), pahantekijät tunkeutuivat luostariin ja vaativat jälleen Simonia luovuttamaan lahjoituskirjan. Pyhittäjä pyysi päästä kirkkoon etsimään sitä. Kirkossa hän rukoili Jumalanäidin ikonin edessä, nautti pyhän ehtoollisen ja astui sitten ulos pahantekijöiden eteen lausuen: ”Tehkää nyt mitä tahdotte, minä en luovuta lahjoituskirjaa.” Silloin he kävivät hänen kimppuunsa, pahoinpitelivät hänet ja lopulta leikkasivat irti hänen päänsä. Palattuaan Ustjugista munkit löysivät pyhän Simonin ruumiin ja hautasivat sen kirkon viereen. Haudalla alkoi heti tapahtua sairaiden paranemisia. Simonin kunnioitus pyhänä alkoi vain viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhittäjä Paisios, maallikkonimeltään Arsenios Eznepidis, syntyi Kappadokian Farasassa Vähässä-Aasiassa vuonna 1924 aivan kreikkalais-turkkilaisen väestönsiirron aattohetkinä. Hänen isänsä Prodromos oli Farasan kyläpäällikkö, ja hänen hurskas äitinsä oli nimeltään Eulampia. Vanhemmat saivat kaikkiaan yhdeksän lasta, joista toiseksi nuorin isä Paisios kastettiin vain viikkoa ennen kuin farasalaisten siirto Kreikkaan alkoi. Kasteen toimitti Farasassa elänyt ja suuresti kunnioitettu pappismunkki Arsenios, jonka kirkko julisti pyhäksi vuonna 1986. Hän antoi lapselle oman nimensä sanoen: ”Minäkin tahdon jättää jälkeeni munkin.”

Eznepidiksen perhe saapui muiden pakolaisten kanssa Pireukseen. Erinäisten vaiheiden jälkeen he päätyivät lopulta Pohjois-Kreikan Konitsaan. Siellä Arsenios suoritti kansakoulun. Lapsuudesta lähtien hänellä oli aina mukanaan lehtiö, johon hän kirjoitti muistiin muilta kuulemiaan pyhän Arsenioksen ihmeitä. Jo pienestä pitäen Arsenios tunsi erityistä vetoa munkkeuteen. Hänen vanhempansa sanoivat hänelle leikitellen: ”Kasvata ensin parta ja sen jälkeen päästämme sinut!”

Ennen asevelvollisuuttaan Arsenios työskenteli puuseppänä. Hänen myötätuntoinen lähimmäisen rakkautensa ilmeni monin tavoin jo tuolloin. Kun häneltä esimerkiksi tilattiin ruumisarkku, hän ei ottanut työstään maksua perheen tunteman surun ja ajan yleisen köyhyyden vuoksi. Vuonna 1945 hän joutui armeijaan ja palveli radiosähköttäjänä Kreikan sisällissodassa. Kun sähköttäjiä ei tarvittu, hän tarjoutui taistelemaan eturivissä jonkun perheellisen sotilaan asemesta, etteivät tämän lapset jäisi orvoiksi. Tämän tehtävänsä vuoksi häntä on joskus tavattu kutsuakin ”Jumalan radiosähköttäjäksi”. Isä Paisios käytti tätä vertausta itsekin ja sanoi joillekuille, jotka epäilivät munkkien elämäntavasta koituvaa hyötyä, että he ovat ”Jumalan radiosähköttäjiä”. Tällä hän tarkoitti heidän palavaa rukoustaan ja mahdollisuuttaan auttaa ihmisiä vetoamalla hartaasti Jumalaan.

Athosvuorelle Arsenios meni ensimmäisen kerran vuonna 1949 heti armeijasta päästyään. Hän palasi sieltä kuitenkin vielä kerran kotiinsa kootakseen myötäjäisiä nuorimmalle sisarelleen, sillä myötäjäisillä on Kreikassa tärkeä osuus avioliittoa solmittaessa. Vuonna 1953 hän hakeutui takaisin Athokselle ja moninaisten vaiheiden jälkeen asettui Esfigmenoksen luostariin, joka tuohon aikaan oli Pyhän vuoren parhaan yhteiselämäluostarin maineessa. Siellä hän erottui työteliäisyydellään, ymmärtäväisellä rakkaudellaan veljiä kohtaan ja kuuliaisuudellaan vanhukselleen. Hän oli innokas rukoilija ja piti itseään kaikkia muita munkkeja huonompana. Esfigmenoksessa hänet vihittiin viitankantajaksi ja hän sai nimekseen Averkios. Siellä eläessään hän tutustui ensi kertaa pyhän Iisak Syyrialaisen askeettisiin teoksiin, joista tuli hänen rakkain kirjansa.

Vuonna 1954 hän lähti igumenin siunauksella Esfigmenoksen luostarista ja siirtyi idiorytmiseen Filotheoksen luostariin, jossa eli hänen setänsä pappismunkki Simeon. Hänen hengellisenä isänään toimi tänä aikana kuitenkin Pyhän Panteleimonin skiitalla asuva pappismunkki Kyrillos, josta myöhemmin tuli Kutlumusionin luostarin igumeni. Munkki Averkios arvosti häntä kovasti ja olisi halunnut ryhtyä hänen kuuliaisuusveljekseen, mutta käytännön syyt estivät sen. Kahden vuoden kuluttua hänet vihittiin Filoteoksessa pienen skeeman munkiksi nimellä Paisios Kappadokian Farasasta kotoisin olevan pyhän ja urhoollisuudestaan tunnetun samannimisen piispan mukaan.

Vaikka isä Paisios Filoteoksen luostarissa asuessaan kaipasi kovasti erakkoelämää ja suunnitteli muuttavansa Katunakiaan, hän joutuikin yllättäen lähtemään vuonna 1958 kokonaan pois Athokselta Konitsan Stomiokseen saatuaan asiasta ”sisäisen tiedon”, kuten hän sanoi. Siellä hän työskenteli ortodoksisesta kirkosta eronneiden maanmiestensä parissa saattaen heidät takaisin kirkon helmaan. Samalla hän auttoi vaikeuksissa olevia köyhiä maanmiehiään joko konkreettisesti tai lohduttaen ja vahvistaen heitä evankeliumin sanoilla. Alueen väki rakasti häntä hänen heille antamansa avun tähden ja hänen vaatimattoman luonteensa takia.

Vuonna 1961 isä Paisios palasi Filoteoksen luostariin, koska hänelle poissaoloon myönnetty aika oli täyttynyt. Niin paljon Stomioksen asukkaat kuitenkin kaipasivat häntä, että he kirjoittivat Filoteoksen luostarin igumenille kirjeen pyytäen tätä lähettämään hänet takaisin. Luostarin vanhustenneuvosto antoi isä Paisiokselle itselleen mahdollisuuden ratkaista asian, ja paljon rukoiltuaan hän päätti palata Stomiokseen ja pyysi luostarista vapautuskirjan. Stomioksessa hän oli tällä kertaa enää vain vuoden. Kaikki siellä viettämänsä vuodet isä Paisios asui saksalaisten tuhoamassa Jumalansynnyttäjän syntymän luostarissa, jonka hän samalla kunnosti ankarin ponnistuksin. Näin hän tuli lunastaneeksi sisällissodassa Jumalanäidille antamansa lupauksen tämän luostarin kunnostamisesta selvittyään hänen avullaan varmalta näyttäneestä sotavankeudesta. Kun luostarikin oli kunnostettu, hän koki olevansa lopullisesti vapaa lähtemään.

Vuonna 1962 isä Paisios lähti Siinain luostariin, jonne hänet kutsui siellä kilvoitteleva munkkidiakoni ja luostarin tuleva igumeni Damaskinos vieraillessaan Stomioksen luostarissa. Siinailla isä Paisios viipyi kaksi vuotta eläen Pyhien Galaktionin ja Epistimen keljassa, joka on korkealla luostarin yläpuolella. Hän piti kovasti erakkolastaan, jossa hänellä oli monia hengellisiä kokemuksia. Hän olisi halunnut jäädä sinne pysyvästi, mutta Siinain ankara ilmasto oli hänen keuhkoilleen vahingollinen. Hengellisten kilvoitustensa lisäksi hän auttoi köyhiä myymällä pyhiinvaeltajille valmistamiaan puisia ristejä ja saamillaan rahoilla osti beduiineille ruokatarvikkeita ja muuta tarpeellista. Beduiinit rakastivat häntä paljon hänen aidon rakkautensa tähden.

Vuonna 1964 isä Paisios palasi lopullisesti Athokselle. Hän asettui Ivironin luostarin alaiseen Pyhän Johannes Kastajan skiittaan ja ryhtyi Pyhän ristin keljassa kilvoittelevan venäläisen pappismunkki Tihonin kuuliaisuusveljeksi. Isä Paisios kunnioitti suuresti vanhustaan ja puhui hänestä aina liikuttunein mielin.

Vuonna 1966 isä Paisios sairastui vakavasti ja joutui Papanikolaoksen sairaalaan. Hänelle tehtiin 11 tuntia kestänyt vaikea leikkaus, jossa suuri osa hänen keuhkoistaan poistettiin. Leikkauksen aikana hän tarvitsi paljon verta, jonka sairas tuon ajan Kreikassa joutui itse hankkimaan. Veren hän sai joiltakin luostarielämää suunnittelevilta tytöiltä, joiden rippi-isään hän oli tutustunut vähän ennen sairaalaan menoaan. Koska hän tunsi olevansa heille suuressa kiitollisuuden velassa, hän auttoi heitä luostarin perustamisessa, kun asiaan oli ilmaantunut ylitsepääsemättömiltä tuntuneita esteitä. Isä Paisioksen ansiosta kaikki kuitenkin järjestyi vain muutamassa kuukaudessa, ja niin pyhälle Johannes Evankelistalle omistettu nunnaluostari alkoi kohota Tessalonikan ulkopuolelle Surotiin.

Tervehdyttyään riittävästi isä Paisios palasi Athokselle vuonna 1967. Leikkauksen jälkeen hän ei voinut enää asua Ivironin skiitalla olevassa majassaan, joka oli rakennettu kosteaan notkelmaan, vaan hakeutui Katunakiaan, Ipatioksen keljaan. Katunakiassa hän vietti kuitenkin vain vuoden, sillä isä Tihonin kuoltua 1968 hän muutti tämän pyynnöstä Pyhän ristin keljaan. Muuttoon oli toinenkin syy. Athosvuoren Pyhä neuvosto oli näet pyytänyt hänen Ivironin skiitalla kilvoittelevia kuuliaisuusveljiään pappismunkki Basileios Kondikakiksen johdolla asettumaan Pyhän ristin keljan läheisyydessä sijaitsevaan Stavronikitan luostariin muuntaakseen sen idiorytmisestä koinobioksi. Tässä työssä isä Paisios halusi tukea oppilaitaan kaikin mahdollisin tavoin vaivojaan laskematta. Näin tapahtunut Stavronikitan paluu yhteiselämäluostariksi oli yksi merkkipaalu Athosvuoren munkkilaisuuden uudistumisessa, sillä pian monet muutkin idiorytmiset luostarit seurasivat sen esimerkkiä.

Pyhän ristin keljalla isä Paisios asui yksitoista vuotta. Tänä aikana hänellä oli monia poikkeuksellisia hengellisiä kokemuksia ja hänen nimensä alkoi tulla yhä tunnetummaksi myös Athosvuoren ulkopuolella. Kuultuaan karismaattisesta munkista monenlaisten murheiden rasittamat ihmiset suuntasivat askeleensa hänen luokseen.

Vuonna 1979 isä Paisios jätti Pyhän ristin keljan ja asettui autioituneeseen Panagudan keljaan, jonka Kutlumusionin luostari omisti. Hän joutui työskentelemään lujasti rapistuneen asumuksensa kunnostamiseksi saadakseen sen hyväksytyksi Athoksen virallisten keljamajojen joukkoon. Tässä majassa hän sitten viipyi aina kuolemaansa saakka. Hänen aikanaan ihmisiä vieraili alueella niin suurin joukoin, että hänen majaansa piti laittaa opasviitat, jotta häntä tapaamaan tulleet eivät häiritsisi alueen muissa majoissa asuneita munkkeja.
Isä Paisios kävi myös laajaa kirjeenvaihtoa. Enimmäkseen kirjeet täyttivät hänet murheella, kuten hän itse sanoi, sillä niiden sisältönä olivat pääasiallisesti avioerot, psyykkiset vaikeudet ja ruumiilliset sairaudet. Myötätunto kärsiviä kohtaan saikin hänet pyytämään Jumalalta itselleen syöpää.

Työntäyteisestä ulkonaisesta ohjelmastaan huolimatta isä Paisios jatkoi edelleen voimallista askeettista kilvoitteluaan. Hän nukkui vain 2–3 tuntia ja söi äärimmäisen vähän. Lisäksi hän valmisti prässäämällä tehtäviä pieniä ikoneita ja ristejä, joita hän jakoi siunaukseksi luokseen tulleille. Joutuessaan tässä työssä käyttämään paljon voimia vaativaa puristinta hän sai pahan tyrän, joka vaikeutti sekä hänen kilvoitteluaan että vieraiden vastaanottamista. Hänen kärsittyään tyrästä kovia tuskia neljän-viiden vuoden ajan eräät hänen lääkärituttavansa lopulta kirjaimellisesti sieppasivat hänet sairaalaan, jossa hänelle tehtiin leikkaus vuonna 1987. Lääkäreiden vastustuksesta huolimatta isä Paisios jatkoi kuitenkin entistä ankaraa elämäntapaansa.

1990-luvun alussa isä Paisioksen terveys huononi entisestään. Hänellä alkoi olla kiusallisia suolistoperäisiä verenvuotoja, jotka eivät sallineet hänen keskittyä mihinkään. Hän kuitenkin kieltäytyi hoitamasta niitä sanoen, että ”kaikki järjestyy maan sisällä”. Vuoden 1993 lokakuun lopussa hän lähti viimeisen kerran Athokselta ja meni Surotiin Pyhän Johannes Teologin luostariin viettämään oman pyhänsä isä Arsenioksen muistoa marraskuun 10. päivänä, kuten hänellä oli tapana. Siellä hän viipyi muutaman päivän. Kun hän oli valmistautumassa lähtöön, hän sairastui ja hänet vietiin sairaalaan. Diagnoosi oli paksusuolen syöpä. Hänet leikattiin helmikuussa 1994. Hän piti syöpää Jumalalle esittämänsä pyynnön täyttymyksenä ja hyödyllisenä omalle hengelliselle terveydelleen. Lääkärin mukaan hän suorastaan iloitsi kuullessaan, ettei mitään ole enää tehtävissä, sillä hän ymmärsi elämäntyönsä olevan päättymässä ja pääsevänsä Kristuksen luo ja pyhän Arsenios Kappadokialaisen seuraan.

Vaikka tauti jatkui ja syöpäkasvaimet levisivät keuhkoihin, vanhus Paisios tahtoi palata Athokselle 13. kesäkuuta. Korkea kuume ja hengitysvaikeudet pakottivat hänet kuitenkin jäämään sairaalaan.

Heinäkuun lopussa lääkärit ilmoittivat, että hänellä oli elinaikaa kaksi tai korkeintaan kolme viikkoa. Maanantaina, joka oli hänelle Pyhän ristin keljalla ilmestyneen ja rakkaaksi tulleen pyhän Eufemian muistopäivä, hän nautti pyhän ehtoollisen viimeistä kertaa vuoteensa päällä polvillaan. Loppuaikana hän päätti olla ottamatta lääkkeitä, edes kipulääkkeitä, vaikka syöpä aiheutti hänelle kauheita tuskia. Vielä vähän ennen kuolemaansa hän otti vastaan Surotin luostarissa kokoöisen jumalanpalveluksen aikana tuhansia ihmisiä antaen heille siunauksensa, vieläpä seisten kunnioituksesta heitä kohtaan.

Isä Paisios kuoli heinäkuun 12. päivänä 1994 ja hänet haudattiin Surotin luostariin. Joka vuosi hänen kuolemansa jälkeen luostarissa on toimitettu hänen kuolinpäivänään kokoöinen jumalanpalvelus, johon kokoontuu aina tuhatmäärin ihmisiä.

Jo isä Paisioksen eläessä hänestä alettiin puhua pyhänä. Oli tosin myös niitä, etenkin Athosvuorella, jotka kritisoivat hänen ympärilleen kehittynyttä kunnioitusta. Kansa oli kuitenkin vakuuttunut isä Paisioksen pyhyydestä. Hänen ennustuksiaan on kirjoitettu muistiin suuret määrät, ja niitä seurataan edelleen suurella kiinnostuksella ja hartaudella.

Tammikuun 13. päivänä 2015 patriarkka Bartolomeus julisti Konstantinopolissa munkki Paisioksen pyhäksi. Niin Kreikka kuin muukin ortodoksinen maailma otti vastaan tämän tiedon todellisena ilosanomana.

Mainittakoon, että ensimmäinen isä Paisiosta käsittelevä seminaari koko maailmassa pidettiin Uuden Valamon luostarissa 17.9.2004, toistakymmentä vuotta ennen hänen kanonisointiaan. Siinä yhteydessä moni kertoi liikuttuneena, kuinka isä Paisios oli parantanut hänet tai antanut toisesta maailmasta käsin ratkaisun hänen ongelmiinsa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

”Jumalan ylienkeli Gabriel, Sinä osoittauduit jumalalliseksi sodanjohtajaksi ja palvelijaksi. Jumalan kirkkauden ja säteilyn valistamana sinä olet tullut niistä osallisuuden kautta toiseksi valkeudeksi. Sinä valistat maanpiirin säteillen Hänen kunniansa ihanuutta.”

”Enkeleistä ensimmäinen Gabriel, kuulu on kunniasi ja ihmeellinen voimasi, jumalallinen armosi, ihana hahmosi, tulinen muotosi, asemasi ylhäinen ja korkea, säteilysi aineetonta, ja parempaan pyrkiminen on tehnyt sinulle mahdottomaksi kääntyä huonompaan.”

Aamupalveluksen ylienkelin kanonin stikiiroissa pyhittäjä Joosef Hymnografi (812–886) muistuttaa ylienkeli Gabrielin tunnetuimmista ilmestymisistä. Ylienkeli Gabriel oli se, joka neuvoi profeetta Danielia paljastaen hänelle tuntemattomia asioita. (Dan. 8:16, 9:21–22) Hän myös ilmoitti Sakariakselle tämän toimittaessa suitsutusuhria Johannes Edelläkävijän syntymän ja teki hänet mykäksi, kun hän ei uskonut ennustusta. Ja lopulta juuri hänelle uskottiin se suuri salaisuus, että neitsyt synnyttää ja Jumalan Sana tulee lihaksi. (Luuk. 1: 11–20, 28–38)

Pyhittäjä Joosef kuvailee, kuinka ylienkeli Gabriel pitää kädessään ylen kirkasta valtikkaa ja käy halki kaiken maan alati täyttäen Herran tahtoa. Hän pyytää ylienkeliä pysäyttämään raakalaisten hirveän aallokon, tekemään lopun kirkon hajaannuksesta ja antamaan ylistystä veisaaville vapahduksen rikkomuksistaan.

Kirkko muistelee ylienkeli Gabrielia 8.11., jolloin vietetään ylienkelien Mikaelin, Gabrielin, Rafaelin ja muiden ruumiittomien voimien – serafien, kerubien, valtaistuinten, valtojen, voimien, herrauksien, hallituksien, ylienkelien ja enkelien – synaksis-juhlaa. Ylienkeli Gabrielilla on myös oma juhlansa 26.3., jolloin häntä muistellaan Herramme Jeesuksen Kristuksen sanoin kuvaamattoman lihaksitulemisen salaisuuden välittäjänä. Tätä juhlaa alettiin viettää 800-luvulla. Lisäksi on vielä Jumalansynnyttäjän juhla ylienkeli Gabrielin laulaman ”Totisesti on kohtuullista” -veisun kunniaksi 11.6.

Pyhittäjä Nikodemos Athosvuorelainen (14.7.) kertoo, ettei ole perusteellisesti asiaa tutkittuaankaan saanut selville, mistä syystä ylienkeli Gabrielilla on juhlapäivänsä myös 13.7. Erään teorian mukaan maaliskuun synaksis siirrettiin heinäkuulle, jotta sitä voitaisiin viettää juhlavammin kuin suuren paaston aikana – mutta tämä ei kerro, miksi päivämäärä on nimenomaan 13.7. Toinen mahdollisuus on, että kyseessä on Konstantinopolissa 1600-luvulla perustetun ylienkeli Gabrielin kirkon juhla, joka levisi koko kirkkoon. Kolmas vaihtoehto on jossain tapahtunut ylienkelin tekemä ihme, jonka muistoa vietettiin ensin paikallisesti ja sittemmin juhlapäivä levisi laajemmalle. Tätä tukee ajatus siitä, että heinäkuun 13. juhlan yhteydessä muistellaan kaikkia ylienkeli Gabrielin kaikkialla tekemiä ihmeitä.

Amma Saarasta kerrotaan erämaaisien anekdoottikirjallisuudessa, kuten ”Isien paratiisi” -kirjassa. Hän kilvoitteli Egyptin erämaassa 300-luvun lopulla, mutta hänestä tiedetään vain muutamia irrallisia tapauksia. Hän sanoi näin: ”Jos rukoilisin Jumalaa, että kaikki ihmiset saisivat tiedon minusta, joutuisin olemaan kaikkien heidän oviensa edessä katumassa. Mieluummin rukoilen, että sydämeni olisi kaikkien kanssa puhdas.”

Kerran tämän pyhän naisen luo tuli kaksi tunnettua vanhusta ja erakkoa Pelusiokseksen vuorilta. Matkalla he puhelivat keskenään: ”Nöyryytetäänpä nyt tätä mummosta.” He sanoivat sitten hänelle: ”Varokin, ettet ylpisty mielessäsi ja sano: ’Katsopas vain, erakot tulevat minun luokseni, vaikka olen nainen’.” Tähän pyhittäjä Amma vastasi: ”Olen nainen luonnoltani mutta en ajatuksiltani.”

Erään kerran amma Saaran luokse tuli skiitan asukkaita ja hän tarjosi heille ruokaa, jota oli saanut jostain. Munkit jättivät syrjään hyvät ruokalajit ja söivät vain huonolaatuisia. Silloin amma Saara sanoi heille: ”Te olette todellisia skiittalaisia.” Skiitoissa on näet tarkoitus kilvoitella ankarammin kuin yhteiselämäluostareissa.

Kuolema oli aina amma Saaran silmien edessä ja hän sanoi: ”Astun jalallani tikkaille kiivetäkseni ylös, ja jo ennen kuin nousen, asetan kuoleman silmieni eteen.” Vielä hän sanoi, että on hyvä antaa almu siinäkin tapauksessa, että ihmiset sen näkisivät. Sillä vaikka se tapahtuisi ihmisten miellyttämisen tähden, se on kuitenkin mieleen myös Jumalalle.

Amma Saarasta kerrottiin, että hän kärsi kolmetoista vuotta raskaasta taistelusta haureuden henkeä vastaan. Hän ei koskaan rukoillut, että taistelu lakkaisi, vaan ennemminkin pyysi: ”Jumala, anna minulle voimia!” Kerran haureuden henki ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Saara, sinä voitit minut.” Tähän äiti Saara vastasi: ”En minä sinua voittanut vaan minun Herrani Kristus.” Kaikessa muussakin hän oli suuri kilvoittelija. Hän ei esimerkiksi kertaakaan välittänyt katsoa peilikuvaansa, vaikka asui joen partaalla 60 vuotta.

Keisari Teodosioksen armeijassa palveli 300-luvun lopulla viisi miestä, Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios, jotka olivat luultavasti kotoisin Palestiinasta. Heidät kutsuttiin Konstantinopoliin keisarin palkittaviksi, ja tällä matkalla he tapasivat Salamiksen arkkipiispan, pyhän Epifanioksen (12.5., k. 403), jonka opetus kosketti heitä, ja he päättivät ryhtyä kilvoittelemaan munkkeina.

Käytyään kunnioittamassa seitsemän marttyyrinuorukaisen (4.8.) hautaa Efesoksessa he lähtivät purjehtimaan kohti Kyprosta ja vetäytyivät siellä vuoriseudulle noin viidentoista kilometrin päähän Tamassoksesta. He perustivat askeettisen kilvoittelupaikkansa kahteen luolaan Koronean vuoren huipulle ja saivat lähteen puhkeamaan rukoustensa avulla.

Kilvoiteltuaan hyveissä monia vuosia pyhittäjät Heliofotos, Epafrodites, Ammon, Auksouthenios ja Euthenios nukkuivat pois rauhassa, mutta heidän kuolinajastaan ei ole säilynyt tarkempaa tietoa. Heidän Kyproksen eri kirkoissa säilytettävien maatumattomien reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä, ja yhä vieläkin ne levittävät jumalallista suosiota pyhiinvaeltajille.

Golindukht, ”Golinin tytär”, syntyi Persiassa^* ylhäiseen maagien sukuun ja hänet naitettiin intomieliselle mazdalaisuskonnon kannattajalle kuningas Khosraun hallituskaudella (531–578). Vaikka Golindukht noudatti samaa uskontoa kuin miehensäkin, hän tunsi vaistomaista vastenmielisyyttä auringon ja tulen palvomiseen ja toivoi kaikesta sydämestään löytävänsä puhtaan, todellisen uskonnon. Hänen elämänsä muutti ilmestys, joka kesti kolme päivää. Enkeli näytti hänelle pimeän, palavan paikan, jossa hänen epäjumalia palvovat esi-isänsä kärsivät rangaistusta, ja sitten toisen kirkkaasti valaistun paikan, jossa suuret joukot valittuja iloitsivat ja tanssivat kehissä. Golindukht halusi mennä heidän joukkoonsa, mutta enkeli esti häntä ja sanoi, että vain Kristuksen pyhän kasteen saaneet voivat mennä sisälle.
^{*) Persian kristityt olivat ns. itäsyyrialaisia; heidän kirkkonsa toimi Rooman ja Bysantin kirkosta irrallaan ja tunnettiin nimellä ”Idän kirkko”. Poleemisesti heitä nimitettiin ”nestoriolaisiksi”, mutta monia heidän pyhiään, kuten Iisak Niniveläistä, kunnioitettiin myös Bysantissa.}

Uskon liekin sytyttyä Golindukhtin sydämessä hän päätti tulla kristityksi ja rukoili Jumalaa näyttämään hänelle tien. Hän oli lähtevinään käymään vanhempiensa luona, mutta ottikin sen sijaan opetusta kristinuskossa. Hänet kastettiin ja hän sai kristilliseksi nimekseen Maria.

Kotiin palattuaan uusi kristitty halusi elää uskonsa todeksi ja katkaisi avioyhteyden miehensä kanssa. Aviomies ei ymmärtänyt vaimonsa kutsumusta hengelliseen elämään vaan yritti kaikin keinoin saada Golindukhtin luopumaan uskosta Kristukseen ja palaamaan lihan iloihin. Kun se ei onnistunut, hän suuttui ja antoi hänet ilmi luopiona. Kuningas Khosrau lähetti hovista korkea-arvoisen henkilön Golindukhtin luokse ja lupasi, että kuningas ottaisi hänet yhdeksi vaimoistaan, jos hän luopuisi kristinuskosta. Golindukht vastasi: ”Minun puolisoni on ikuinen Kuningas, ja sinä tarjoat minulle liittoa kuolevaisen kanssa!” Kuningas määräsi hänet vankeuteen Bet Huzajeen Unohduksen linnoitukseen, joka oli saanut tämän nimen siksi, että sinne tuomittujen ei katsottu enää olevan elävien joukossa eikä heidän nimeään saanut kuolemantuomion uhalla enää mainita. Golindukht istui vankilassa 18 vuotta ja tapasi siellä muita kristittyjä, joilta hän oppi syyriankielisen Psalttarin ja muita pyhiä kirjoituksia, ja käännytti itse monia pakanoita kristinuskoon. Kun kuningas kuuli siitä, hän antoi kiduttaa häntä julmasti.

Khosraun kuoleman jälkeen hänen poikansa Hormizd IV (579– 590) haetutti Golindukhtin vankilasta ja luovutti hänet kiduttajille, jotka käyttivät kaikki demonisen mielikuvituksensa keinot häntä kiduttaessaan. Golindukht pysyi lujana toistuvissa kidutuksissa, ja jumalallinen armo paransi ihmeellisesti hänen haavansa. Hänet suljettiin säkkiin, joka oli täynnä palavia kekäleitä, mutta hän tunsi olevansa kuin valon täyttämässä, tuoksuvassa hääkammiossa.
Legendan mukaan Golindukht heitettiin kaivantoon, jossa asuva lohikäärme sai kaikki lähelle tulleet kauhun valtaan. Golindukht eli kaivannossa neljä kuukautta, joiden aikana hirviö tuli niin kesyksi, että nukkui nojaten hänen polviinsa kuin karitsa. Enkeli teki ristinmerkin Golindukhtin suun edessä, jonka jälkeen häntä eivät enää vaivanneet nälkä eikä jano, vaan hän söi vain joka kymmenes päivä. Epäjumalien palvelijat nostivat hänet kaivannosta, ja piittaamatta ihmeestä luovuttivat hänet huonomaineiseen paikkaan tahratakseen hänen siveytensä. Golindukht muuttui kuitenkin näkymättömäksi joka kerran, kun joku miehistä astui huoneeseen.

Lopulta persialaiset olivat varmoja siitä, että hän oli velho. He tuomitsivat hänet maanpakoon ja lähettivät hänet matkaan tuomittujen saattueessa rautainen kahle lukittuna hänen kaulansa ympärille. Enkeli ilmestyi vartijalle ja käski hänen irrottaa kahleen, mutta vartija pelkäsi joutuvansa itse mestattavaksi, jos hän tekisi sen, joten enkeli irrotti kahleen rikkomatta sinettiä ja ojensi sen sotilaalle käskien hänen viedä sen kuninkaalle todisteena siitä, että Golindukht oli mestattu.

Nisibiksen tiellä Golindukht suri sitä, että hänen ei ollut sallittu kärsiä marttyyrikuolemaa, jolloin enkeli ilmestyi taas hänen vierelleen ja sipaisi kevyesti hänen kaulaansa miekalla. Verta tirskahti Golindukhtin vaatteille, joiden välityksellä monet parantuivat. Saavuttuaan Nisibikseen hän sai monia kääntymään kristinuskoon.

Lopulta kuningas Hormizd IV sai surmansa poikansa Khosrau II:n kädestä vuonna 590. Khosrau vapautti edellisen hallituksen vangit, mutta pian hänet syrjäytti Bahram VI. Khosrau etsi turvaa Itä-Rooman keisari Maurikiokselta ja jopa lupasi tälle kääntyvänsä kristityksi. Golindukht, jota oli ruvettu kunnioittamaan ”elävänä marttyyrina”, kutsuttiin liittymään hänen seurueeseensa.

Tehtyään pyhiinvaelluksen Pyhälle maalle Golindukht lähti Hierapolikseen odottamaan Khosrauta, joka oli mennyt pyhän Sergioksen hautakappeliin Rosafaan palauttamaan kultaista ristiä, jonka Khosraun isä oli ottanut ryöstäessään pyhäkön. Melitinen piispa pyhä Dometianos (10.1.) ja Antiokian arkkipiispa Gregorios, jotka olivat tulleet opettamaan kuninkaalle kristinoppia, tapasivat Golindukhtin ja saivat tietää hänen urheista kilvoituksistaan. Piispojen välityksellä Persian kuningas sai aikaan rauhansopimuksen keisari Maurikioksen kanssa, joka lähetti armeijan palauttaakseen Khosraun valtaistuimelle. Khosrau osoitti kiitollisuuttaan luovuttamalla Martyropoliksen (Rosafa) kaupungin ja Daran linnoituksen roomalaisille. Dometianos pyysi Golindukhtia menemään Konstantinopoliin esittäytymään keisarille, mutta tämä kieltäytyi selittäen, että hänen loppunsa oli lähellä. Hän lähti pyhän Sergios Sargatonilaisen kappeliin Nisibiksen ja Daran välillä. Saavuttuaan sinne pyhä Golindukht, kristilliseltä nimeltään Maria, rukoili viimeisen kerran Jumalaa ja nukkui pois rauhassa 13.7.591.

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen syntyi vuoden 725 tienoilla palestiinalaisessa^* kylässä Aškelonin lähellä. Hänen jäätyään orvoksi yhdeksänvuotiaana hänen setänsä Sakarias, Pyhän Sabbaksen luostarin lähellä asuva munkki, kasvatti hänet rakastamaan evankeliumin opettamia hyveitä. Stefanos vihittiin munkiksi ja hän oli 15 vuotta kuuliainen Sakariakselle, kunnes tämä siirtyi igumeniksi toiseen luostariin. Stefanos hoiti erilaisia kuuliaisuustehtäviä ja rukoili lakkaamatta. Hänet vihittiin diakoniksi ja hän toimi kanonarkkina. Kun hän meni lauantaisin ja sunnuntaisin kirkkoon yhteisiin palveluksiin, toiset munkit kiiruhtivat tervehtimään häntä kunnioittavasti tuntien näkevänsä hänessä Jumalan enkelin, joka oli laskeutunut taivaasta.
^{*) Nimitys oli alun perin maantieteellinen ja poliittisesti neutraali: kaikki Pyhällä maalla asuneet juutalaiset, kristityt ja muut olivat ”palestiinalaisia”. 700-luvulla Palestiinan asukkaiden enemmistö oli kristittyjä.}

Onnettomana näistä kunnianosoituksista ja saatuaan varoituk-
sen turhamaisuuden vaaroista Stefanos pyysi igumenilta siunausta vetäytyä yksinäisyyteen, mutta tämä ei sitä siunannut. Stefanos vetosi Jerusalemin patriarkka Teodorokseen, joka pyysikin igumenia sallimaan Stefanoksen viettää aikaa hiljaisuudessa pääsiäiseen asti. Stefanos, joka oli silloin 32-vuotias, asettui vanhaan erakkolaan lavran eteläpuolelle ja eli siellä rukouksessa demonien kiusattavana pyhän Antonioksen juhlasta suureen torstaihin asti. Hänen palattuaan luostariin suuren viikon palveluksiin häntä kiusasivat munkkien häntä kohtaan osoittamat entistä suuremmat kunnianosoitukset, ja hän palasi hetimiten erakkolaan. Matkalla suuri demonien joukko käski häntä lieventämään askeesiaan ja yritti jopa murskata hänet kiven alle. Hän vietti lopun ikänsä lakkaamattomassa rukouksessa ja punoi köysiä karkottaakseen velttouden.

Kolme kertaa vuodessa Stefanos vetäytyi 40 päiväksi autiomaahan Kuolleenmeren suunnalle ottaen mukaansa vain päällään olevat vaatteet ja pienen kirveen, jolla hän leikkasi ruokana käyttämiään kasveja, sekä sauvan, jonka yläpäässä oli rautaristi. Erakkolassa ollessaan hän vältti kontakteja ihmisiin lukuun ottamatta niitä, jotka tulivat pyytämään häneltä neuvoja sielunsa pelastamiseksi. Hän seisoi jatkuvasti Jumalan edessä vastustaen urhoollisesti pimeyden valtojen hyökkäyksiä ja sai syvällistä kokemusta hengellisestä taistelusta. Jatkuvasta paastoamisesta heikentyneenäkin hän teki lukemattomia maahankumarruksia, kunnes vajosi uupuneena maahan. Eräänä päivänä, kun hän oli saavuttanut sellaisen uupumuksen tilan, hänet siirrettiin näyssä ihmisluonnon tuolle puolelle, jolloin hän täyttyi hengellisellä ilolla. Siitä alkaen hän jatkoi kilvoitteluaan ajattelematta lihan heikkoutta.

Viidentoista vuoden kuluttua Stefanos suostui ottamaan muutamia oppilaita, jotka asettuivat erakkolaan jonkin matkan päähän hänen keljastaan, ja kun hän vetäytyi autiomaahan, hän otti joitakin heistä mukaansa. Hän ohjasi heitä viisaasti tunnistaen heidän salaiset ajatuksensa silloinkin, kun he olivat kaukana hänestä, ja rohkaisi heitä taistelussa demoneja vastaan. Eräs kokenut gerasalainen munkki nimeltä Martyrios, joka jo kauan oli etsinyt hyveiden täydellisyyden saavuttanutta munkkia, tuli Stefanoksen luokse, kun tämä oli saavuttanut 53 vuoden iän vuonna 778. Stefanos antoi hänelle keljan läheltä pyhittäjä Johannes Vaikenijan (3.12.) entistä keljaa ja kävi usein keskustelemassa hänen kanssaan hengellisistä asioista. Martyrioksen neuvosta hän luopui toiveestaan vetäytyä syvemmälle autiomaahan ja oli valmis ottamaan vastaan vierailijoita ollessaan keljallaan.

Stefanos oli vihitty papiksi, ja eräänä päivänä hän oli toimittamassa jumalallista liturgiaa erakkolan kappelissa. Kun hän pääsi sanoihin ”Sinun omaasi Sinun omistasi...”, Pyhän Hengen armo laskeutui pyhän pöydän ylle ja täytti alttarin sanoin kuvaamattomalla valolla ja Stefanos itsekin oli täynnä valoa. Nähdessään itsensä näin kirkastuneena hän joutui pelon valtaan oman arvottomuutensa takia ja rukoili Herraa rajoittamaan armonsa virtoja tässä elämässä ja antamaan niitä runsaammin tulevassa elämässä. Jumala kuuli hänen pyyntönsä, mutta siitä päivästä lähtien Stefanos seistessään pyhän pöydän edessä sai jumalallisia ilmestyksiä ja vastauksia vierailijoiden esittämiin ongelmiin.

Kerran Stefanos oli vetäytynyt autiomaahan muutamien munkkien kanssa, ja he jäivät yöksi lähelle Jordanin rantaa. Toisten nukkuessa Stefanos nousi, ylitti joen kävellen veden päällä ja seisoi koko yön rukouksessa kädet kohotettuina taivasta kohden kuin kaksi valosoihtua.

Stefanoksen saavutettua askeettisen kilvoittelunsa ja kyyneltensä ansiosta autuaan välinpitämättömyyden Jumala soi hänelle lahjan oivaltaa kaikkien hänen luokseen tulevien salaisuudet, ennustaa erehtymättömästi tulevia tapahtumia ja voiman tehdä ihmeitä, jotka koituivat hänen veljiensä parhaaksi. Useita kertoja Jumala teki hänet näkymättömäksi sallien hänen ohittaa rosvojoukot tai uhkaavat beduiinit näiden huomaamatta.

Eräänä päivänä hänen oppilaansa Leontios, joka myöhemmin kirjoitti hänen elämäkertansa, tuli Stefanoksen luokse häveten kertoa vanhukselle, että häntä vaivasivat Jumalaa pilkkaavat ajatukset. Stefanos kehotti Leontiosta asettamaan kätensä hänen niskalleen ja lupasi itse vastata Jumalan tuomioistuimen edessä tästä demonin lietsomasta synnistä. Hän rukoili koko yön oppilaansa puolesta, joka vapautui kokonaan kyseisistä kiusauksista.

Pyhittäjä Stefanos Sabbaslainen Vanhempi nukkui pois rauhassa 31.3.794 eukaristisen anaforan sanat huulillaan, ja hänet haudattiin pyhittäjä Johannes Vaikenijan reliikkien viereen. Häntä muistellaan myös 28.10.

Alexander Schmorell syntyi Venäjällä Orenburgissa vuonna 1917. Hänen isänsä oli Venäjän saksalainen ja äitinsä venäläinen. Alexander kastettiin ortodoksiseen uskoon. Alexanderin äiti kuoli pojan ollessa vasta vuoden ikäinen. Isä solmi uuden avioliiton saksalaisen naisen kanssa, joka Alexanderin isän tavoin oli syntynyt ja elänyt koko ikänsä Venäjällä, ja perheeseen syntyi vielä kaksi lasta.

Ulkomaalaisten tilanne Venäjällä muuttui kommunistisen vallankumouksen myötä koko ajan vaarallisemmaksi. Maa ajautui sisällissotaan bolševikkien yrittäessä ulottaa valtansa kaupungeista koko maahan. Kukaan Schmorellin perheestä ei pohjimmiltaan halunnut lähteä Venäjältä, mutta vuonna 1921 he lopulta päättivät muuttaa Saksaan. Heillä oli onnea, sillä he pääsivät viimeisten joukossa pakenemaan Neuvostoliitosta ennen rajan lopullista sulkeutumista. Perheen mukana Saksaan muutti Alexanderin venäläinen lastenhoitaja Feodosia Lapšina. Hän ei koskaan oppinut kunnolla saksaa, minkä ansiosta Alexander ja hänen sisarpuolensa varttuivat täysin kaksikielisiksi. Rouva Lapšinan ansiosta Alexander myös pysyi ortodoksina, vaikka hänen isänsä oli protestantti ja äitipuoli ja sisarukset roomalaiskatolisia. Hänestä tuli Münchenin ortodoksisen seurakunnan aktiivinen jäsen.

Alexander opiskeli Münchenin reaalilyseossa, jossa hän tutustui Christoph Probstiin. Heistä tuli läheisiä ystäviä, ja vuonna 1940 Alexander oli bestmanina Christophin häissä ja parin vuoden kuluttua hänestä tuli Christophin toisen pojan kummi.

Alexanderia kiinnostivat kuvataiteet, musiikki ja filosofia, mutta isänsä toivomuksesta hän opiskeli lääketiedettä ensin Hampurissa ja sitten Münchenissä. Hän myös kuului natsiarmeijan lääketieteenopiskelijoiden komppaniaan. Hän ei pitänyt natsiaatteesta eikä sen rotuopista, sillä hän tunsi itse olevansa hengeltään enemmän venäläinen kuin saksalainen. Kun hänet otettiin sotaväkeen, hän kieltäytyi vannomasta uskollisuudenvalaa Hitlerille. Suurpiirteinen esimiesupseeri tyytyi tähän eikä kieltäytymisestä koitunut Alexanderille ikävyyksiä.

Alexander osallistui Itävallan Saksaan liittämiseen ja palveli jonkin aikaa Tšekkoslovakiassa. Hän kertoi toisille, ettei hän koskaan ampuisi venäläisiä veljiään kohti, jos asiat etenisivät siihen pisteeseen. Yhtä lailla kuin natsiaatetta hän vastusti kommunismia. Joskus hän puhui lähtevänsä Saksasta Venäjälle, mutta totesi samaan hengenvetoon, ettei voisi koskaan ampua saksalaisiakaan.

Syksyllä 1940 Alexander tapasi Hans Schollin, joka oli samassa opiskelijakomppaniassa hänen kanssaan. He ystävystyivät ja Hans alkoi käydä Schmorellien kotona kirjallisuusilloissa, joita Alexander järjesti silloin tällöin. Alexander kävi iltaisin myös taidekurssilla ja tutustui siellä Lilo Ramdohriin, jonka luona hän alkoi vierailla. He kertoivat Lilon naapureille, että Alexander oli hänen serkkunsa, etteivät he ihmettelisi, miksi hänellä oli avain naimisissa olevan naisen asuntoon. Vuonna 1941 kansan parissa alkoi kiertää roomalaiskatolisen piispa Clemens Galenin saarnoja, joissa hän tuomitsi natsien tekemät invalidien armomurhat. Alexander tiedusteli Lilolta mahdollisuutta hankkia monistuskone, ja Lilo arvasi että hänellä oli jotakin mielessään.

Nuoret perustivat Valkoiseksi ruusuksi kutsumansa väkivallattoman vastarintaliikkeen. Alkukesällä 1942 Alexander ja Hans, Hansin sisko Sophie sekä muutamat muut kirjoittivat ja levittivät neljä ensimmäistä lentolehtistä, joissa he kehottivat saksalaisia vastarintaan fasismia vastaan. Heinäkuussa heidät lähetettiin yhdessä Willi Grafin ja muutamien muiden liikkeeseen kuuluvien nuorten kanssa kolmeksi kuukaudeksi itärintamalle Venäjälle ennen kuin he saisivat jatkaa opintojaan yliopistossa. Alexanderille se oli eräänlainen kotiinpaluu. Viimeinkin hän pääsi maahan, johon hän eniten tunsi kuuluvansa. Hänen kauttaan Venäjä alkoi elää toisillekin. Alexander tosin sairastui syyskuussa ja joutui olemaan suuren osan ajasta levossa. Rintamakomennuksen jälkeen he jatkoivat lehtisten levittämistä Münchenin ja Hampurin yliopistoissa ja niiden postittamista opettajille ja tutkijoille. Alexander ja Willi Graf kirjoittelivat öisin talojen seiniin iskulauseita ”Alas Hitler” ja ”Vapaus”.

Helmikuussa 1943 Hans ja Sophie Scholl pidätettiin ja tuomittiin kuolemaan. Alexanderilla ja Willillä oli pakosuunnitelma valmiina. Heidän oli määrä tavata Starnbergin rautatieasemalla Ylä-Baijerissa, mutta Willi ei koskaan selviytynyt sinne asti. Hänet pidätettiin samana iltana kuin Hans ja Sophie. Alexander onnistui Lilon ja bulgarialaisen ystävänsä Nikolai Hamasaspianin avulla väärentämään tämän passin ja yritti paeta Sveitsiin, mutta matka osoittautui liian vaikeaksi ja hän joutui palaamaan Müncheniin. Hän etsi apua ystävältään Marie-Luiselta, joka oli raskaana. Alexanderin etsintäkuulutuksia ja kuvia oli kuitenkin jo levitetty kaikkialle ja monet olivat nähneet hänen tulevan. Pelastaakseen syntymättömän lapsensa Marie-Luise joutui ilmiantamaan Alexanderin 24. helmikuuta 1943.

Alexander tuotiin oikeuden eteen Valkoisen ruusun jäseniä vastaan käydyssä oikeudenkäynnissä yhdessä professori Kurt Huberin ja Willi Grafin kanssa. Heidät tuomittiin kuolemaan ja kaikki valitusmahdollisuudet tuomiosta evättiin.

Alexander Schmorell mestattiin heinäkuun 13. päivänä 1943. Hänen lakimiehensä oli viettänyt hänen kanssaan jonkin aikaa ennen mestausta ja Alexander oli halunnut hänen kertovan Marie-Luiselle, että oli antanut tälle kaiken anteeksi. Hänen viimeiset sanansa hänen jäähyväiskirjeessään vanhemmilleen olivat: ”Älkää koskaan unohtako Jumalaa!”

Venäjän ortodoksinen kirkko kanonisoi marttyyri Alexander Müncheniläisen vuonna 2012.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhistä apostoleista ja marttyyreista Aquilasta ja Priscasta on kerrottu heidän yhteisenä muistopäivänään 13.2. Aquilalla on tämän lisäksi oma muistopäivänsä 14.7. Raamatussa heidät mainitaan useita kertoja apostoli Paavalin yhteydessä. ”Tervehtikää Priscaa ja Aquilaa, työtovereitani Kristuksen Jeesuksen palveluksessa. He ovat panneet henkensä alttiiksi minun takiani, ja heitä kiittävät minun lisäkseni myös kaikki pakanuudesta kääntyneiden seurakunnat.” (Room. 16:3–4)

Pyhä marttyyri Justus syntyi Roomassa ensimmäisellä vuosisadalla ja kuului Numeriuksen legioonaan tribuuni Claudiuksen alaisuudessa. Eräänä päivänä ollessaan palaamassa taistelusta Justus näki näyssä ikään kuin kristallisen ristin, josta kuuluva ääni opetti hänelle kristinuskon mysteerioita. Palattuaan Roomaan hän antoi kaiken omaisuutensa köyhille ja riemuitsi siitä, että hänen ainoa aarteensa oli usko Kristukseen.

Tribuuni sai tietää alaisensa kääntymyksestä, kutsui Justuksen luokseen ja neuvoi häntä luopumaan uskostaan, jotta ei menettäisi kallisarvoisia nuoruusvuosiaan. Kun Justus kieltäytyi, tribuuni lähetti hänet prefekti Magnentiuksen luokse selittäen tilanteen kirjeessä. Magnentius kuulusteli Justusta, mutta tämä piti taipumattomasti kiinni Vapahtajasta. Justus annettiin ruoskittavaksi. Sitten kiduttajat panivat hänen päähänsä hehkuvan kuuman metallisen kypärän, hänen kainaloihinsa työnnettiin lähes sulaneiksi kuumentuneet rautapallot ja käsiinsä hehkuvat rautakäsineet. Sitten hänet kiinnitettiin kuumalle arinalle. Armon vahvistamana pyhä marttyyri Justus kärsi urheasti kaikki kidutukset ylistäen Jumalaa ja kiittäen Häntä. Lopulta hänet heitettiin tuliseen uuniin, missä hän antoi sielunsa Herran käsiin. Kerrotaan, että yksikään hius hänen päässään ei ollut kärventynyt tulessa.

Pyhä isämme Onesimos syntyi 300-luvulla Karynean kylässä lähellä Palestiinan Kesareaa. Kerrotaan, että enkeli oli ilmestynyt hänen vanhemmilleen ja kastanut heidät. Jo hyvin nuorena hän lähti kotoaan ja meni Efesoksen lähelle erääseen luostariyhteisöön.

Myöhemmin Onesimos palasi Palestiinaan ja kävi myös vanhempiensa talossa, mutta he eivät tunnistaneet häntä. Hän jätti ikkunalaudalle kirjeen, jossa kertoi lyhyesti kokemuksistaan, ja jatkoi sitten matkaansa. Saavuttuaan Magnesiaan hän perusti sinne luostarin, joka laajeni nopeasti hänen kauttaan tapahtuneiden ihmeiden ansiosta. Onesimos kutsui sinne vanhempansa, jotka olivat surreet hänen katoamistaan niin, että olivat menettäneet näkönsä. Onesimos sai rukouksillaan heidän näkönsä palaamaan. Hän vietti luostarissa lopun ikäänsä rauhassa ja Jumalaa miellyttävissä kilvoituksissa.

Pyhä Joosef oli pyhän Teodoros Studionilaisen nuorempi veli. Hän syntyi vuonna 761 ja sai veljensä tavoin hyvän kasvatuksen. Vuonna 781 hänen setänsä Platon, äitinsä Teoktiste ja sisarensa vihkiytyivät luostarielämään Konstantinopolissa. Hänen isänsä Fotinos sekä hänen kaksi veljeään ja muita perheenjäseniään vetäytyi suvun maatilalle Sakkudioniin Bitynian Olymposvuorelle. He muuttivat paikan luostariksi. Yhteisö kukoisti pyhän Platonin ohjauksessa. Joosef jäljitteli veljeään Teodorosta ja häntä kutsuttiinkin ”toiseksi Teodorokseksi”.

Näiden Jumalan miesten ja naisten rauha häiriintyi vuonna 795, kun keisari Konstantinos VI hylkäsi laillisen vaimonsa ja solmi avioliiton naisen kanssa, joka oli sukua Teoktistelle ja Platonille. Kaikki sukulaiset protestoivat tapahtumaa kirkollisen tradition ja pyhien kanonien vastaisena ja kieltäytyivät keisarin kaikista yrityksistä päästä sovintoon heidän kanssaan. Jopa silloin, kun hallitsija oli käymässä heidän maatilansa lähellä olevilla Prussan kuumilla lähteillä, he kieltäytyivät osoittamasta hänelle kunnioitusta. Tästä raivostuneena keisari lähetti sotilasjoukon luostariin. Monet siellä olevista vangittiin ja sijoitettiin Katharan linnoitukseen. Platonin lisäksi myös hänen poikiaan Teodorosta ja Joosefia lyötiin ja heidätkin vietiin linnoitukseen yhdessä isänsä ja muiden 25 munkin kanssa.

Nunna Teoktiste onnistui pääsemään tyrmään sitomaan heidän haavojaan. Kun vangitut karkotettiin pääkaupungista, hän lähti vaeltamaan heidän kanssaan ja rohkaisi heitä kestämään koettelemukset totuuden puolesta. Viisi viikkoa kestäneen vaikean vaelluksen jälkeen he saapuivat Tessalonikaan Neitsyt Marian ilmestyspäivänä vuonna 797. Siellä sekä maaherra että arkkipiispa Tuomas ottivat heidät kohteliaasti vastaan.

Pian Tessalonikaan saapui keisarin määräys, että vangitut piti erottaa toisistaan, mutta he onnistuivat pitämään yhteyttä kirjeitse. Tällä kertaa vankeus kesti vain vähän aikaa. Kun keisari Konstantinos VI syöstiin vallasta, hänen sijaansa hallitsijaksi tuli hänen äitinsä Irene. Tämä vapautti kuninkaalliset vangit, ja he saattoivat palata Sakkudioniin saman vuoden lopulla. Mutta sielläkään he eivät enää löytäneet sitä rauhaa, jota he olivat kaivanneet. Barbaariheimot ryöstelivät maaseutua, ja niin he siirtyivät Konstantinopoliin vuonna 799.

Keisarinna ja patriarkka Tarasios tarjosivat heille tyhjilleen jäänyttä Studionin luostaria. Pyhän Teodoroksen johdossa siitä muodostui bysanttilaisen luostarin malliesimerkki. Pyhä Joosef pysyi yksinkertaisena munkkina, joka oli kaikessa kuuliainen veljelleen. Hän käytti aikaansa muun muassa hymnirunoelmien laatimiseen. Monet niistä ovat edelleen käytössä kirkon liturgisessa elämässä, etenkin suuren paaston aikana.

Vuonna 806 pyhä Nikeforos (2.6.) kohotettiin keisarin määräyksestä suoraan maallikosta patriarkaksi. Tämä herätti uudelleen Studionin luostarin munkit puolustamaan kirkon itsenäisyyttä maallista valtaa vastaan. Teodoros ja Platon vastustivat vaaleja ja heidät vangittiin muutamaksi päiväksi. Sen jälkeen he antoivat sen verran periksi, että tunnustivat patriarkka Nikeforoksen. Mutta kun pappi Joosef, joka oli siunannut keisari Konstantinos VI:n laittoman avioliiton, palautettiin Suuren kirkon varojenhoitajaksi ja sai pappeutensa takaisin, Studionin munkit protestoivat jälleen.

Saadakseen sovun aikaan munkkien kanssa keisari antoi valita pyhän Joosefin Tessalonikan arkkipiispaksi. Joosef hyväksyi valinnan, mutta pyysi maakunnissa toimivia piispoja toimittamaan vihkimyksen syrjäyttäen näin patriarkan. Välit patriarkan ja Studionin luostarin munkkien välillä olivat olleet kireät jo kaksi vuotta.
Lopulta keisari kutsui sekä piispan että munkkien johtajan ja kehotti heitä sovintoon. Kun he kieltäytyivät, Joosefille lähetettiin tieto, että hänet oli siirretty syrjään tehtävästään ja että sotilaat ottaisivat luostarin haltuunsa. Tammikuussa vuonna 809 Platon ja Teodoros vangittiin Pyhän Mamaksen kirkossa, kun taas Joosefilta evättiin pappeus, koska hän oli palvellut Studionin luostarissa ilman patriarkan lupaa. Hänet karkotettiin Prinssisaarien Okseiaan, missä hän joutui kärsimään suurta puutetta. Sen jälkeen hänet tuotiin takaisin palatsin vankilaan ja siirrettiin myöhemmin toiselle saarelle.

Keisari Nikeforos I:n kuolema ja Mikael l:n nousu valtaistuimelle (811) sai aikaan sovinnon patriarkka Nikeforoksen ja Studionin munkkien välillä. Teodoroksesta tuli keisarin neuvonantaja ja Joosef sai takaisin hiippakuntansa. Tätä kesti kuitenkin vain vähän aikaa. Tunnustajilla oli pian uusia koettelemuksia, kun keisari Leo V Armenialainen tahtoi saada uudestaan voimaan kuvainraastajien harhaopin. Ennen ikonien kunnioittajien vainojen alkamista keisari kysyi useiden piispojen mielipidettä, joiden joukossa oli myös Joosef. Tämä oli ehdoton ikonien kunnioituksen puoltaja.

Niinpä pyhä piispa erotettiin taas kerran laumastaan ja hän sai määräyksen vetäytyä Sakkudioniin. Sieltä hänellä oli mahdollisuus olla kirjeenvaihdossa veljensä Teodoroksen kanssa, joka oli joutunut karkotetuksi Metopaan. Vähän ajan kuluttua keisari kutsui Leon luokseen Konstantinopoliin, jonka seurauksena oli uusi karkotus. Hänet vietiin keskitalvella eräälle saarelle mukanaan muutamia munkkeja ja yksi hiippakuntansa pappi. Pyhä kesti maanpaon vaivat iloiten, sillä hän pystyi olemaan kirjeenvaihdossa Teodoroksen kanssa. Tämä oli siirretty Metopasta Bonitan ankaraan linnoitukseen ja lopulta Smyrnaan. Hänen arestistaan tuli vaikeampi, sen jälkeen kun hänet siirrettiin Elpizonin linnoitukseen, jossa hän oli Leo V:n kuolemaan saakka vuoteen 820.

Kun Mikael II tuli valtaan, hän julisti anteeksiannon kaikille tunnustajille. Näin Teodoros ja Joosef saattoivat palata Konstantinopoliin. Pääsy Studionin luostariin oli heiltä kuitenkin kielletty. He joutuivat pakenemaan arabien hyökkäystä Prinssisaarille. Pyhä Joosef ei ollut läsnä veljensä kuollessa vuonna 826.

Ikonien kunnioittajien vaino alkoi jälleen vieläkin hurjempana keisari Teofiloksen aikana, jolloin pyhä Joosef joutui taas maanpakoon. Tällä kertaa hänet vietiin pieneen kylään Thessalian maakuntaan, missä hänet jätettiin tarkoituksellisesti ilman välttämättömiä elintarpeita. Siellä hän antoi henkensä Jumalalle heinäkuun 15. päivänä vuonna 832.

Pyhän Joosefin ruumis jätettiin hautaamattomana kostealle paikalle, jota kasvillisuus ympäröi. Noin kaksitoista vuotta myöhemmin pyhä Naukratios onnistui löytämään joitakin hänen jäännöksiään, jotka hän sitten siirsi juhlallisesti Konstantinopoliin samaan paikkaan, missä pyhän Teodoroksen reliikit olivat. Molempien uskontunnustajien reliikit sijoitettiin Studionin luostarin kirkkoon samaan hautaan pyhän Platonin reliikkien kanssa.

Pyhittäjä Stefan syntyi Kiovassa 1300-luvun alussa. Hän vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa, jossa hän eli askeettisesti harjoittaen lakkaamatonta rukousta ja täydellistä kuuliaisuutta. Rauhallinen luostarielämä kuitenkin häiriintyi, kun ensin liettualaiset ruhtinaat ja sitten Puolan kuningas alistivat Etelä-Venäjän valtaansa. Katolinen vaikutus alueella voimistui ja ortodokseja alettiin vainota erityisesti 1350-luvulla. Monet Kiovan ja sen ympäristön luostareiden munkit vetäytyivät erämaahan jatkaakseen hiljaista rukouskilvoitustaan.

Noihin aikoihin Stefankin siirtyi pohjoiseen Moskovan ruhtinaskuntaan, jossa hän asettui Mahrištšan metsikköön noin 40 kilometrin päähän pyhittäjä Sergei Radonežilaisen luostarista. Hän kilvoitteli ensin täydellisessä yksinäisyydessä, mutta joutui ennen pitkää antamaan periksi ja sallimaan oppilaiden asettua lähelleen. Viimeistään vuonna 1358 hän perusti Moskovan metropoliitan pyhän Aleksin (12.2.) siunauksella Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Stefanista tuli sen ensimmäinen igumeni.

Luostari kasvoi nopeasti Stefanin ohjauksessa ja hänen esimerkkinsä vaikutuksesta. Ympäristön munkit ja maallikot kävivät hänen luonaan saamassa hengellistä ohjausta ja neuvoja. Myös pyhittäjä Sergei Radonežilainen kävi hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä asioista. Kun muutamien munkkien nurja suhtautuminen pakotti pyhittäjä Sergein lähtemään pois omasta luostaristaan, hän hakeutui ensin pyhittäjä Stefanin luo Mahrištšan metsikköön. Stefan antoi hänelle munkin oppaaksi etsimään sopivaa yksinäistä kilvoituspaikkaa ja saattoi häntä lähteelle kolmen kilometrin päähän luostarista.

Pian Stefania itseään kohtasi samantapainen koettelemus. Eräs luostarin lähellä asunut Grigori luovutti maansa ja omaisuutensa luostarille ja vihkiytyi itse munkiksi. Hänestä tuli pyhittäjä Stefanin harras oppilas (ks. 15.6.), ja Stefan antoi vihkiä hänet pappismunkiksi. Uusien maiden liittäminen luostarin alaisuuteen herätti kuitenkin ärtymystä neljässä Jurkovskin veljeksessä. He alkoivat vainota Stefania ja uhkailla hänen henkeään. Silloin Stefan nimitti luostarin johtoon pappismunkki Elian ja lähti salaa luostarista uskollisen oppilaansa Grigorin kanssa.
Stefan ja Grigori asettuivat Avnegajoen varrelle noin 60 kilometrin päähän Vologdasta ja perustivat sinne pienen Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Sen ensimmäiseksi munkiksi vihittiin eräs maanomistaja Konstantin, joka jakoi osan omaisuudestaan köyhille ja luovutti toisen osan luostarille. Hän sai munkiksi vihittäessä nimen Kassian (15.6.). Kun suuriruhtinas Dimitri Donskoi sai tietää Stefanin uuden kilvoituspaikan, hän kutsui tämän luokseen. Matkalla Stefan poikkesi Mahrištšan luostariin, jossa veljestö otti hänet iloiten vastaan. Moskovassa pyhä metropoliitta Aleksi kehotti häntä asettumaan jälleen Mahrištšaan.

Moskovassa Stefan tapasi myös orvon Kosma-nimisen nuorukaisen, joka haaveili luostarielämästä. Stefan johdatti hänet Simonovon luostariin, jossa Kosma, tuleva pyhittäjä Kiril Belozerskilainen (9.6.), aloitti kilvoituksensa.
Mahrištšan luostariin palattuaan pyhittäjä Stefan otti siellä käyttöön koinobioottiset yhteiselämäsäännöt. Hän johti luostaria viisaasti useiden vuosien ajan. Saavutettuaan korkean iän hän luovutti luostarin johdon vanhus Elialle ja vihkiytyi itse suureen skeemaan. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän antoi viimeiset hengelliset ohjeet veljestölle, osallistui pyhään ehtoolliseen ja jätti sielunsa rauhassa Jumalan käsiin heinäkuun 14. päivänä 1406. Hänen kunnioituksensa pyhänä alkoi seuraavalla vuosisadalla, kun hänen hautansa yllä alkoi loistaa valo ja kun hänen reliikkinsä löytyivät maatumattomina uutta kirkkoa rakennettaessa.

Kirkon viisas opettaja ja taivaallisen viisauden loistava tähti, pyhittäjä Nikodemos syntyi vuonna 1749 Naksoksen saarella Kykladien saaristossa. Hänen vanhempansa Antonios ja Anastasia antoivat hänelle kasteessa nimen Nikolaos. Hän sai hurskaan kotikasvatuksen, josta kertoo sekin, että leskeksi jäätyään hänen äitinsä vihkiytyi nunnaksi. Pojan opetti lukemaan paikallinen pappi. Sen jälkeen lapsi viettikin lähes kaiken aikansa lukien. Hän osoittautui erittäin älykkääksi ja hänellä oli erinomainen muisti.

16-vuotiaana Nikolaos lähetettiin Smyrnan Evankeliseen^* kouluun, jossa opettajana oli Hierotheos Dendrinos. Sekä opettajat että opiskelutoverit pitivät Nikolaoksesta kovasti hänen lempeytensä ja kauniiden tapojensa vuoksi. Erityisesti hän kunnostautui muinaiskreikan opinnoissa. Jumalan hänelle valmistama elämäntyö oli kirkollisen tradition aarteiden tekeminen tunnetuksi maanmiehilleen, jotka elivät islaminuskoisten turkkilaisten painostuksen alaisena.
^{*) Nimitys ei viittaa protestantismiin.}

Vietettyään neljä vuotta Smyrnassa Nikolaos joutui lähtemään, sillä turkkilaiset alkoivat tappaa Smyrnan kristittyjä kostoksi siitä, että venäläiset olivat ampuneet heidän sotalaivojaan. Näin hän palasi kotiseudulleen Naksokselle. Siellä hän tutustui kolmeen munkkiin Gregoriokseen, Nifoniin ja Arseniokseen. Heidät oli karkotettu Athosvuorelta, koska he kuuluivat niin sanottuun kollybadien liikkeeseen, joka pyrki muun muassa palauttamaan usein tapahtuvan ehtoolliseen osallistumisen.^* Alussa monet vastustivat tuota liikettä ja jopa pitivät sen kannattajia harhaoppisina.
^{*) Tämä toteutui myös Suomen ortodoksisessa kirkossa 1970-luvulta alkaen.}

Noilta kolmelta munkilta Nikolaos sai kuulla, että Hydran saarella asui tuolloin hyveellinen ja oppinut Korintin metropoliitta Makarios. Heti Nikolaos kiiruhti sinne kuin ”peura vesipuroille”. Makarioksessa hän tunsi löytäneensä henkilön, jota oli kaivannut. Makarioksen erityishuolena oli pyhien isien hengellistä kilvoitusta koskevien tekstien julkaiseminen. Niitä oli vain käsikirjoituksina, jotka oli välttämättä saatava editoitua ja painettua. Tarpeen vaatiessa ne pitäisi myös päivittää sellaiseen kieliasuun, jota sen ajan kreikkalaiset ymmärtäisivät.

Hydran saarella Nikolaos tutustui myös kuuluisaan kesarealaiseen erakkoon Sylvesteriin, joka eli yksinäisessä paikassa jonkin matkan päässä kaupungista. Tämä pyhä mies puhui sellaisella innolla erakkoelämästä, että Nikolaos ei enää viivytellyt. Sylvesterin suosituskirje mukanaan hän meni vuonna 1775 ensin kotisaarelleen Naksokselle. Athokselle poikkeava laiva löytyi ja kapteeni lupasi ilmoittaa lähdöstä Nikolaokselle. Jostakin syystä laiva kuitenkin lähti satamasta ilman, että Nikolaokselle ilmoitettiin. Kun tämä saapui paikalle, se oli jo merellä. Epäröimättä hän heittäytyi mereen ja alkoi huutaen uida laivan perään. Sen nähdessään merimiehet käänsivät laivan ja nostivat likomärän munkinalun kannelle.

Vanhus Sylvesterin suosituskirje mukanaan Nikolaos meni ensin Dionysioksen luostariin, missä hänet pian vihittiin viitankantajamunkiksi nimellä Nikodemos. Hänestä tuli luostarin sihteeri ja hän toimi lukijana jumalanpalveluksissa. Hän suoritti mukisematta hänelle annetut kuuliaisuustehtävät ja oli innokas rukoilija ja kilvoittelija. Hän edistyi joka päivä alistaen lihansa hengelle valmistautuen näin hesykastisen elämän taistoihin.

Vuonna 1777 Korintoksen piispa Makarios vieraili Athosvuorella. Hän oli tutustunut Nikodemokseen jo Hydran saarella. Niinpä hän kutsui tämän luokseen Kariekseen ja kehotti häntä toimittamaan painatuskuntoon mahtavan Filokalia-teoksen, joka on ortodoksisen kirkon tärkein rukouksen opaskirja. Lisäksi Nikodemos sai tehtäväkseen korjata pyhien kilvoittelijoiden neuvoja ja opetuksia sisältävän Euergetinos-teoksen, jonka ensimmäisen version oli nimettömänä kirjoittanut Neofytos Kausokalivialainen noin vuonna 1771. Nikodemos viimeisteli myös piispa Makarioksen oman kirjoituksen Jumalallisesta ja pyhästä ehtoollisesta. Näin Makarios antoi tuolle pyhitetylle nuorelle miehelle mahdollisuuden perehtyä hengelliseen viisauteen ja ryhtyä itsekin korkeisiin hengellisiin kilvoituksiin. Ne tekivät Nikodemoksesta myöhemmin kirkon valon ja hurskauden opettajan koko maailmalle. Saadakseen piispa Makarioksen antamat tehtävät suoritetuksi Nikodemos vetäytyi pieneen keljamajaan Karieksessa.

Kun työ oli valmis, Nikodemos ei enää palannut Dionysioksen luostariin. Aika, jonka hän oli viettänyt pyhien isien parissa ja kiinteässä Jeesuksen rukouksessa, johti siihen, että hän tahtoi keskittyä rukoukseen vielä enemmän. Hän oli kuullut venäläisestä isä Paisi Velitškovskista (15.11.), joka opetti sisäistä rukousta Moldaviassa sijaitsevassa luostarissaan lähes tuhannelle munkille. Jumalan kaitselmuksesta kova myrsky esti kuitenkin Nikodemoksen matkan Moldaviaan. Palaen halusta omistautua kokonaan hesykastiseen rukoukseen Nikodemos palasi Athokselle ja asettui Athosvuoren keskuksen Karieksen keljamajaan, joka oli omistettu Kapsalan skiitan pyhille Athanasiokselle ja Kyrillokselle. Siellä hänelle tarjoutui mahdollisuus omistaa aikansa kokonaan rukoukseen ja pyhien isien opetusten tutkimiseen. Ansaitakseen elantonsa hän kopioi pyhien isien kirjoituksia. Nikodemos myös laati jumalanpalvelustekstit keljamajan pyhille.

Pian pyhä vanhus Arsenios Peloponnesokselta, jonka Nikodemos oli oppinut tuntemaan Naksoksella, pystyi jälleen palaamaan Athokselle. Hän asettui Kristus Kaikkivaltiaan luostarin skiittaan. Nikodemos luopui mielellään yksinäisyydestään saadakseen vanhus Arsenioksen avulla tuntea kuuliaisuuden siunauksen. Tuskin Nikodemos oli ehtinyt rakentaa loppuun heidän uuden keljamajansa, kun heidän hiljaisuuttaan alettiin häiritä. He päättivät vetäytyä autiolle ja kuivalle Skyropulan saarelle Euboian saarta vastapäätä. Elämänolosuhteet olivat kuitenkin siellä niin vaikeat, että Arsenios päätti lähteä muualle. Nikodemos jäi saarelle yksin.

Saarella Nikodemos kirjoitti vain 32-vuotiaana ilman mitään lähdekirjoja serkkunsa piispa Hierotheoksen pyynnöstä mestariteoksensa Hengellisen ohjauksen käsikirja. Se käsittelee aistien ja ajatusten varjelemista sekä mielen ja järjen toimintaa. Teoksessaan hän neuvoo muun muassa, kuinka mieli voidaan vapauttaa aistillisesta mielihyvästä ja kohottaa sisäisen sydämen rukouksen välityksellä mietiskelyn hengelliseen mielihyvään.

Saaren yksinäisyydessä pyhä Nikodemos joutui kokemaan pahojen henkien ankaria hyökkäyksiä niiden yrittäessä ajaa hänet tiehensä. Nuoruudessaan hän oli ollut niin arka, ettei ollut uskaltanut nukkua muuten kuin ovi lukossa, mutta nyt hän oli saanut uutta uskallusta. Kun pahat henget kuiskailivat hänelle ikkunasta, hän vain nosti kat- seensa kirjasta ja hymähti niiden turhille yrityksille.

Vietettyään vuoden Skyropulan saarella Nikodemos palasi takaisin Athokselle. Hänet vihittiin suureen skeemaan ja hän sai asunnokseen Pyhän Theonaksen keljan Kapsalasta. Hän suostui ottamaan itselleen oppilaaksi Hierotheos-nimisen munkin. Näin hän pystyi omistautumaan entistä enemmän kirjoitustöihin ja huolehtimiseen veljistä, joita kerääntyi hänen ympärilleen saamaan opetusta.

Myöhemmin pyhä Makarios antoi Nikodemokselle tehtäväksi editoida kaikki pyhän Simeon Uusteologin teokset. Esipuheessa hän julistaa, että tällaiset teokset eivät ole vain munkeille tarkoitettuja, vaan kaikki kristityt on kutsuttu elämään evankeliumin täyteydessä. Hän kirjoitti myös Rippi-isän käsikirjan ja keräsi yhteen luostareissa laulettavat Jumalanäidin kanonit. Lisäksi hän sovitti kaksi lännen kirkon teosta ortodoksiseen henkeen sopiviksi. Ne ovat Lorenzo Scuppolin kirja Näkymätön taistelu (1589) ja J.P. Pinamontin (1632‒1703) Hengellisiä harjoituksia. Molemmat teokset ovat saaneet suuren suosion ortodoksisessa maailmassa. Ne eivät suinkaan ole suoria käännöksiä, vaan Nikodemos on perusteellisesti muokannut niiden sisältöä hesykastiseen suuntaan ja lisännyt niihin suurenmoisia opetuksia katumuksesta, askeesista ja Jeesuksen rukouksesta.

Sen sijaan Nikodemoksen teos, jossa hän puolusti usein tapahtuvaa ehtoollisella käymistä, kohtasi kovan vastarinnan Athoksen munkkien parissa. He olivat tottuneet – toisin kuin pyhät kanonit ja apostolinen traditio edellyttävät – käymään ehtoollisella vain kolme-neljä kertaa vuodessa. Jopa itse patriarkka Prokopios tuomitsi usein tapahtuvan ehtoolliselle osallistumisen uudenlaisena harhaoppina. Mutta kun Neofytos VII nousi patriarkan istuimelle vuonna 1789, hän lopetti ehtoolliskiellon ja antoi luvan usein tapahtuvaan ehtoolliseen osallistumiseen. Kollybadit tunnustettiin oikean uskon oikeiksi puolustajiksi. Ilkeämieliset panettelut Nikodemosta vastaan jatkuivat kuitenkin joidenkin munkkien keskuudessa.

Pappismunkki Agapios Peloponnesokselta meni Athokselle pyytämään, että Nikodemos ottaisi tehtäväkseen kääntää hänen keräämänsä kokoelman pyhistä kanoneista ja lisäisi niihin kommentaareja. Pyhä Nikodemos, jolle kirkon elämä ja järjestys oli hänen omaa elämäänsäkin tärkeämpi, tarttui innokkaasti työhön. Hänellä oli käytettävissään myös neljä puhtaaksikirjoittajaa. Teoksen nimeksi tuli Pedalion, ”Peräsin”. Nikodemos uppoutui työhön pariksi vuodeksi. Teoksessa on kirkon kanonien lisäksi pyhien isien kirjoituksia, Bysantin keisarien antamia asetuksia ja monia kirjoittajan selityksiä kanonien soveltamisesta kirkon elämään. Se on edelleen eniten käytössä oleva ortodoksinen kanonien selitysteos.

Alussa teos sai kuitenkin odottaa patriarkan siunausta pitkään. Sitten se lähetettiin pappismunkki Teodoretokselle, joka huolehti sen editoinnista, kun se oli ensin saanut kaikkien Athosvuoren munkkien hyväksynnän. Teodoretos itse oli kuitenkin kollybadien ja usein tapahtuvan ehtoollisella käynnin vastustaja. Niinpä hän lisäsi Pedalioniin omia käsityksiään näin muunnellen Nikodemoksen esitystä kirkon traditiosta.

Kun teos Leipzigissa vuonna 1800 painettuna tuli Nikodemoksen tietoon, hän suri kovasti muutoksia ja huudahti: ”Olisi ollut parempi, että miekka olisi pistetty sydämeni läpi kuin että tähän kirjaan lisätään tai siitä poistetaan jotakin.”

Samoihin aikoihin Nikodemos sai tiedon, että hänen käsikirjoituksensa, joka sisälsi pyhän Gregorios Palamaan (14.11.) kaikki teokset, oli tuhottu Wienin kirjapainossa. Itävaltalaiset olivat olettaneet tekstin sisältäneen Rigas Feraioksen manifestin, joka yllytti kreikkalaisia kapinoimaan turkkilaisia vastaan. Rigas Feraios oli Nikodemoksen ystäviä ja kotoisin samalta seudulta. Hän oli myös oleskellut Athoksella, joten epäilys ei ollut täysin tuulesta temmattu. Nämä uutiset lisäsivät Nikodemoksen murhetta. Hän ei surrut vain ajan menetystä, vaan myös kallisarvoisten hengellisten aarteiden katoamista.

Sen jälkeen Nikodemos vietti jonkin aikaa kesarealaisen isä Sylvesterin luona Pyhän Basileioksen keljassa. Paikalla oli joskus aikaisemmin asunut pyhä Teofilos Mirhanvuodattaja (8.7.). Mutta pian Nikodemos jatkoi taas yksinäistä erakkoelämäänsä ja apostolista tehtäväänsä. Rääsyihin pukeutuneena puukengät jaloissaan hän tunsi olevansa kaikkia muita vähäisempi. Hän ei koskaan valmistanut ruokaa vaan eli keitetyllä riisillä tai veteen sekoitetulla hunajalla, joihin hän lisäsi vähän oliiveja tai liotettuja papuja. Joskus hän ravintoa tarvitessaan meni syömään naapurissaan eläneiden munkkien luo. Monta kertaa hän sielläkin keskittyi keskusteluihin, niin että unohti koko syömisen. Vain kaksi asiaa oli hänelle tärkeitä: rukous ja syventyminen opintoihin.

Nikodemos oli lähes yötä päivää uppoutunut johonkin kirjaan. Leuka rintaan nojaten hän yritti johdattaa mielensä sydämeensä niin syvälle kuin mahdollista samalla toistaen Jeesuksen pyhää nimeä. Näin hänen koko olemuksensa muuttui rukoukseksi.

Tämä läheinen yhdistyminen Kristuksen kanssa, jonka Jumalan armo oli saanut aikaan hänen sydämessään, istutti kirkon kaikki aarteet syvälle hänen sisimpäänsä. Kerran kun hän oli kirjoittamassa, eräs tuttu munkkiveli nähdessään hänen keskittyneen työhönsä, ujutti hänen suupieleensä leipäpalan. Nikodemos oli niin syventynyt aiheeseensa, että kun munkki illalla meni uudestaan hänen luokseen, leipä oli edelleen hänen suupielessään, eikä hän ollut lainkaan huomannut sitä.

Nikodemos toimitti myös pyhän Teofylaktos Bulgarialaisen laajan selityksen apostoli Paavalin kirjeistä. Sen jälkeen hän teki itse vastaavanlaisen selityksen katolisista kirjeistä.^* Vielä hän kirjoitti yhdeksän raamatullisen oodin^** selitysteoksen Armon puutarha.
^{*) Nimitys pitää sisällään Jaakobin, Pietarin (1‒2), Johanneksen (1‒3) sekä Juudaksen kirjeet. **) Vanhan testamentin hymnejä, joista ensimmäisenä kirjoitti Origenes. Varhaisina aikoina niitä laulettiin jumalanpalveluksissa enemmänkin. Nykyisin niistä lauletaan ainoastaan Neitsyt Marian kiitosvirsi sekä Punaisen meren ylityksen hymni suurena lauantaina.}

Ehtymättömän lähteen tavoin pyhä Nikodemos toimitti myös kokoelman nimeltä Muinaisten pyhien elämäkertoja ja Uusmarttyyrit. Jälkimmäinen kertoo niistä kristityistä, jotka oli tapettu turkkilaisvallan aikana. Kirjan luettuaan monet turkkilaisten painostuksesta uskostaan luopuneet tulivat tuntoihinsa ja siirtyivät itse marttyyreiden valontäyteiseen joukkoon. Nikodemos oli aina kiinnostunut myös Jumalan kansan kasvattamisesta ja sitä varten hän kirjoitti kristityille teoksen Kristillisen elämäntavan kirja (Khristoetheia). Sen perustana ovat pyhän Johannes Krysostomoksen opetukset.

Synnin ja luopumuksen haavoittamia ihmisiä saapui joukoittain Athokselle Kapsalan askeetin luo saamaan parannusta ja lohdutusta sielulleen. Paitsi munkkeja myös maallikoita virtasi sinne siinä määrin, ettei Nikodemokselle jäänyt enää niin paljon aikaa rukoukselle kuin hän olisi halunnut. Välillä hän yritti vaihtaa asuinpaikkaansakin. Hän ei kuitenkaan voinut enää siirtyä Athoksen asumattomille alueille, sillä hänen kuntonsa alkoi heiketä, vaikka hän oli vasta 57-vuotias. Askeesi ja vuosia jatkunut kirjallinen työ, jonka hedelmät täyttivät kokonaisen kirjaston, olivat vieneet hänen voimansa, eikä edes ravitsevampi ruoka pystynyt enää auttamaan häntä.

Tässä vaiheessa pyhä Nikodemos luopui Kapsalan keljastaan ja kierteli tuttujen samanmielisten munkkien majoissa Athoksen pääpaikassa Karieksessa. Ensin hän oli Skurtaioksen munkkien vieraana, ja sen jälkeen asettui asumaan yhden heidän naapurinsa ikonimaalarimunkin luo. Siellä hän kirjoitti Synaksarionin eli kirkon pyhinä kunnioittamien ja pyhiksi julistamien ihmisten elämäkerrat siinä järjestyksessä kuin kirkko heitä vuosittain muistelee. Työ vei häneltä kaksi vuotta. Tämä Synaksarion on edelleenkin käytössä, sittemmin toki laajennettuna, ja se on myös suomenkielisen Synaksarionin keskeinen lähde.

Saatuaan suuren tehtävänsä valmiiksi Nikodemos palasi keljaansa Kapsalan alueelle. Siellä hän kirjoitti monipuolisen kommentaarin juhlapäivien kanoneista ja uusia tekstejä sunnuntain aamupalveluksiin. Jo vaikeaa anemiaa sairastaessaan hän sai vuonna 1808 loppuun tämän viimeisen työnsä, joka sisälsi kaiken hänen teologisen tietämyksensä ja hengellisen elävyytensä. Siihen mennessä hän oli jo menettänyt kaikki hampaansa ja kuuroutunut lähes kokonaan.

Näihin aikoihin levitettiin uusia panetteluja, jotka saivat patriarkka Gregorios V:n tuomitsemaan Athanasios Paroslaisen ja kolme muuta kollybadia. Pyhä Nikodemos ei pystynyt suojelemaan heitä, ja hänen täytyi tyytyä vain kirjoittamaan asiasta otsikolla Uskon todistus. Lisäksi hänen oma terveytensä heikkeni koko ajan.
Pyhä Nikodemos sai vielä valmiiksi käsikirjoituksensa Uudet portaat, jossa hän tarkastelee hengellisesti Oktoekhoksen veisujen sisältöä. Hänen voimansa vähenivät, ja lopulta hän huudahti: ”Herra, päästä minut läh- temään! Olen väsynyt tähän maailmaan!” Hänen halvaantumisensa eteni päivästä toiseen. Hän toisteli ääneen Jeesuksen rukousta ja pyysi anteeksi veljiltä, ettei enää jaksanut tehdä sitä vain sisäisesti, hiljaa mielessään.

Synnintunnustuksen jälkeen ja pyhän ehtoollisen saatuaan Nikodemos otti käsiinsä Makarios Korinttilaisen ja Parthenios Skourtaioksen reliikit, suuteli niitä itkien ja sanoi: ”Te olette menneet taivaaseen ja saaneet levon niissä hyveissä, joita hankitte maan päällä. Nyt saatte nauttia Herran kunniasta. Mutta minä kärsin syntieni tähden. Pyydän teitä, isäni, rukoilemaan puolestani Herraa, että hän olisi armollinen minulle ja tekisi minut otolliseksi pääsemään siihen paik- kaan, jossa te olette.” Yöllä hän alkoi huutaa: ”Kuolen, kuolen! Tuokaa minulle pyhä ehtoollinen!” Ehtoollisen saatuaan hän tyyntyi koko- naan. Hän risti kätensä rinnalleen ja vastasi munkeille, jotka kysyivät häneltä, onko hän rauhassa: ”Olen ottanut Kristuksen sisimpääni. Kuinka en tuntisi rauhaa?”

Varhain aamulla heinäkuun 14. päivänä vuonna 1809 pyhä Nikodemos antoi sielunsa Herran käsiin. Joku läsnäolijoista huudahti: ”Olisi ollut parempi, että tuhat kristittyä olisi tänään kuollut Nikodemoksen sijasta!” Mutta vaikka hänen tähtensä valo on laskenut, sen säteet eivät lakkaa valaisemasta kirkkoa. Pyhän Nikodemoksen teokset ovat täynnä ehtymätöntä opetusta, lohdutusta ja kehotusta elää Kristuksen koko täyteydessä.

Koska ortodoksinen kirkko eli vaikeissa olosuhteissa islamilaisen vallan asettamien rajoitusten alaisena, monet pyhän Nikodemoksen laatimista käsikirjoituksista saatiin painettua vasta hänen kuolemansa jälkeisinä vuosikymmeninä, kun Kreikka oli itsenäistynyt. Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka vahvisti hänen pyhyytensä 31.5.1955.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Julitta oli kristitty ja kotoisin Ikonionista. Hän oli leski ja hänellä oli kolmivuotias poika nimeltä Kyriakos. Kun keisari Diocletianuksen aikana vuonna 296 käynnistettiin suuri kristittyjen vaino, Julitta pakeni poikansa kanssa Seleukiaan. Sama vainoaalto ulottui kuitenkin pian sinnekin, joten hän jatkoi matkaansa Kilikian Tarsokseen.

Pian vainot saavuttivat myös Tarsoksen. Käskynhaltija Aleksanteri vangitsi Julittan ja antoi hänet ruoskittavaksi. Pienen Kyriakoksen hän erotti äidistään ja mieltyi tämän suloisuuteen. Aleksanteri otti pojan syliinsä ja yritti suudella tätä. Mutta Kyriakos ei rauhoittunut vaan huitoi käskynhaltijan kasvoja. Kun Julitta huusi: ”Olen kristitty!” Kyriakos vastasi huutamalla hänkin niin lujaa kuin jaksoi: ”Olen kristitty!” Aleksanteri yritti rauhoitella lasta, mutta tämä vain katsoi kauhuissaan äitiään, jota oli alettu kiduttaa. Piskuinen Kyriakos lapsen äänellään huusi Kristuksen nimeä. Sitten hän potkaisi käskynhaltijaa vatsaan ja sanoi: ”Minä rakastan Kristusta.”

Käskynhaltija suuttui niin, että paiskasi lapsukaisen tuomarinistuimen portaille. Kyriakos löi päänsä portaisiin niin kovaa, että menehtyi. Näin hän luovutti autuaan sielunsa Kristukselle voittoisien marttyyrien tavoin.

Autuasta Julittaa, joka joutui näkemään lapsensa surman, kidutettiin monin tavoin. Hänet riisuttiin alastomaksi ja hänen kehoaan raastettiin piikeillä. Julitta vain lausui: ”Palvon vain Jeesusta Kristusta, Jumalan ainoaa Poikaa, jonka kautta Isä on luonut kaiken.” Kun hän ei suostunut kieltämään Kristusta, hänet määrättiin mestattavaksi ja heitettäväksi pahantekijöille varattuun kuoppaan yhdessä poikansa ruumiin kanssa.

Julitta vietiin kaupungin ulkopuolelle. Viimeisiksi sanoikseen hän rukoili kiittäen Jumalaa siitä, että hänen poikansa oli saanut sijan Kristuksen valtakunnassa, ja pyysi samaa armoa itselleenkin. Kun hän sanoi ”Aamen”, pyöveli löi hänen kaulansa poikki. Näin hänkin sai marttyyrikruunun.

Yöllä kaksi kristittyä naista tuli ja keräsi pyhien jäännökset. Heidät haudattiin kunniallisesti. Toinen heistä eli vainojen päättymiseen saakka ja ilmoitti hautapaikan. Heidän reliikkinsä kaivettiin ylös, ja niistä huokui suloista tuoksua. Heidän reliikkejään vietiin moniin paikkoihin Antiokiasta aina Galliaan saakka.

Pyhän Julittan ja lapsimarttyyri Kyriakoksen kunnioitus on levinnyt laajalle niin itäiseen kuin läntiseenkin kristikuntaan aina Etiopiasta Intiaan saakka. Heille omistettuja kirkkoja on muun muassa Italiassa ja Britanniassa sekä Georgian Svanetin vuorenhuipulla. Georgiassa on tapana teurastaa Julittan ja Kyriakoksen juhlapäivänä valkoinen lammas, joka on kasvatettu kyseistä päivää varten.

Pyhä Abudimos syntyi kreikkalaisella Tenedoksen saarella.^* Hänet pidätettiin vuonna 299 Diocletianuksen vainojen aikana ja häntä yritettiin pakottaa uhraamaan epäjumalille. Kun hän ei tinkinyt todellisen Jumalan tunnustamisesta, hänet sidottiin käsistään ja jaloistaan neljään paaluun ja yhdeksän sotilasta hakkasi häntä. Yritettyään turhaan pakottaa häntä nielemään epäjumalille uhrattua lihaa he raastoivat häntä rautakoukuilla ja sitten mestasivat hänet.
^{*) Saari kuluu nykyään Turkille ja on nimeltään Bozcaada.}

Tämän jälkeen pyhä marttyyri ilmestyi Diocletianukselle kirkkaassa päivänvalossa miekka kädessään enkelijoukkojen ympäröimänä. Hän seisoi kauhistuneen tyrannin edessä ja sanoi: ”Tässä minä olen, Abudimos, sen elävän Jumalan palvelija, jota sinä pidit kuolleena mutta joka on voittanut sinun kätyrisi, demonit.” Tyranni ei tullut katumukseen vaan vihan vimmassa poltatutti pyhän marttyyri Abudimoksen ruumiin.

Pyhä Asja syntyi 300-luvulla Syyriassa ylhäiseen kristilliseen perheeseen. Monen vuoden lapsettomuuden jälkeen hänen äitinsä meni tunnetun pyhittäjä Julianos Saban (18.10.) luokse, joka ilmoitti hänelle, että hän saisi pian lapsen. Iloissaan äiti jakoi runsaasti varoja köyhille. Poikalapsen synnyttyä Herran enkeli käski antaa tälle nimeksi Asja, koska Jumala parantaisi monia ihmisiä pojan kautta. Syyrian kielessä sana merkitsee ”parantajaa” ja ”lääkäriä”.

Asja sai hyvän koulutuksen ja tuli tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Vanhempiensa painostuksesta hän otti 15-vuotiaana vaimokseen Urania-nimisen tytön, mutta pian sen jälkeen hän vaihtoi rikkaan miehen vaatteensa köyhän ryysyihin ja pakeni etsiäkseen Jumalaa. Hän vietti seitsemän vuotta pyhän munkki Tuomaksen hengellisessä ohjauksessa ja lähti sitten elämään erakkona Siinain vuorelle, missä hän sai ohjausta erakkomunkki Dometiokselta. Kerrotaan, että jo tuolloin villieläimet palvelivat häntä.

Kolme vuotta vanhuksen kuoleman jälkeen enkeli käski Asjaa lähtemään yksinäisyydestään, jotta Jumala voisi osoittaa armoa kärsiviä ihmisiä kohtaan hänen välityksellään. Kaitselmus johti hänet Tanikseen Antiokian lähelle, missä hänen askeetin maineensa ja pyhyytensä houkuttelivat kaikenlaisiin koettelemuksiin joutuneita ihmisiä. Asjan rukousten ansiosta Jumala paransi sokeita ja heikkoja, antoi lapsettomille lapsia, vapautti riivattuja ja herätti erään miehen kuolleista. Persian kuningas lähetti Asjan luokse vakavasti sairaan poikansa Rustan, ja Asja paransi nuoren pakanan.

Ennen lähtöään tästä elämästä Jumalan mies Asja rukoili palavasti koko maailman, esivallan, kirkon ja kaikkien kärsivien puolesta. Hän nukkui rauhassa kuolonuneen 15.7. joskus 400-luvulla, ja hänet haudattiin Tanikseen. Hänen pyhien reliikkiensä kautta on sittemmin tapahtunut monia parantumisia erilaisista sairauksista.

Kristinuskon ensimmäiset siemenet alkoivat levitä Bysantista muinaiselle Venäjälle jo 860-luvulla, kun Konstantinopolin patriarkka Fotios lähetti Kiovaan piispan ja useita pappeja julistamaan evankeliumia. Lähetystyön tulokset jäivät pieniksi, sillä Kiovan viikinkiruhtinaat Oleg (882−912) ja Igor (912−945) kannattivat pakanuutta. Viikinkikauppiaat tekivät kuitenkin matkoja Bysanttiin, jossa monet heistä omaksuivat kristinuskon. Osa heistä asettui sittemmin pysyvästi Kiovaan ja heidän kauttaan kristinusko alkoi levitä siellä. 900-luvun puolivälissä Kiovassa toimi jo Pyhän profeetta Elian kirkko. Näiden kristittyjen piirien kautta ruhtinas Vladimirin isoäiti pyhä Olga (11.7.) lienee saanut ensimmäiset kristilliset vaikutteensa.

Olgan kääntymyksellä ei ollut suurta vaikutusta Venäjän kristillistymiseen, sillä hänen poikansa Kiovan ruhtinas Svjatoslav oli innokas pakanauskonnon kannattaja. Svjatoslavin kuoleman jälkeen Kiovan ruhtinaaksi nousi Svjatoslavin vanhin poika Jaropolk, joka kreikkalaisen vaimonsa vaikutuksesta suhtautui suosiollisemmin kristinuskoon. Nuorempi veli Vladimir sai hallittavakseen Novgorodin. Veljesten välille puhkesi kuitenkin valtataistelu, ja Vladimir joutui pakenemaan viikinkien (varjagien) suojiin Skandinaviaan. Koottuaan viikinkisotajoukon Vladimir hyökkäsi Jaropolkia vastaan, joka kuoli taistelussa. Näin Vladimirista tuli vuonna 980 Kiovan ruhtinas.

Isoäiti Olgan opetukset eivät koskaan olleet saaneet Vladimiria vakuuttuneeksi kristinuskosta. Isänsä tavoin hän oli innokas viikinkijumalien kannattaja, mikä näkyi erityisesti hänen hillittömissä ja turmeltuneissa tavoissaan. Virallisten vaimojensa lisäksi hän Nestorin kronikan mukaan piti satoja jalkavaimoja. Valtaan päästyään hän rakennutti Kiovan kukkuloille pakanajumalien temppelin, jossa toimitettiin jopa ihmisuhreja. Näin tapahtui vuonna 983 Vladimirin palattua voitolliselta sotaretkeltä lättiläisiä^* vastaan. Voiton kunniaksi hän määräsi toimitettavaksi ihmisuhrin, joka valittiin arvalla. Arpa lankesi kristityn viikingin Feodorin pojalle Johannekselle. Feodor kieltäytyi luovuttamasta poikaansa ja syntyneessä mellakassa he molemmat saivat surmansa. Näin heistä tuli muinaisen Venäjän ensimmäiset kristityt marttyyrit (ks. 12.7.).
^{*) Nykyisten latvialaisten esi-isiä.}

Tämä kristillisyyden ja pakanuuden yhteentörmäys teki vaikutuksen Vladimiriin. Hän alkoi pohtia uskonasioita ja kiinnostui isoäitinsä Olgan kääntymyksestä. Kiovan pakanallisessa uskonelämässä seurasi pari hiljaista vuotta. Tämä muutos ei jäänyt huomaamatta naapurikansoilta islaminuskoisilta bulgaareilta, kristityiltä germaaneilta, ortodoksisilta kreikkalaisilta eikä juutalaisilta kasaareilta, jotka kaikki palvoivat yhtä Jumalaa. Heillä kaikilla oli poliittisia intressejä Venäjän suuntaan ja he pyrkivät vaikuttamaan Vladimiriin lähettämällä Kiovaan edustajiaan. Muslimit korostivat uskonsa niitä puolia, joiden he arvelivat vetoavan Vladimiriin, kuten moniavioisuutta, mutta Vladimir totesi hänellä olevan mahdollisuuden siihen uskontoa muuttamattakin. Jumalasta tai elämän tarkoituksesta heillä ei ollut hänelle mitään uutta kerrottavaa. Rooman paavin lähettiläät asettivat vastakkain todellisen Jumalan, joka on luonut kaiken olevan, ja pakanalliset epäjumalanpatsaat, jotka ovat puuta. Vladimirin tiedusteluun, mitä Jumalalle otolliseen elämään tarvitaan, he vastasivat apostoli Paavaliin viitaten: ”Voimien mukaista paastoa; jos joku syö tai juo, tehköön sen Jumalan kunniaksi.” Vastauksesta kuvastui halu laskeutua Vladimirin pakanallisen elämän tasolle, mutta se ei enää tyydyttänyt Vladimiria, joka oli jo perillä siitä, miten kristinuskoon kääntyminen oli muuttanut hänen isoäitinsä elämän.

Juutalaisilta Vladimir kysyi, missä heidän maansa sijaitsi. Juutalaiset joutuivat vastaamaan, että heidän Jumalansa oli vihastunut heidän isiinsä ja hajottanut heidät ympäri maailmaa. ”Kuinka te, Jumalanne hylkäämät, voitte opettaa muita? Haluatteko, että meille käy samoin?” ruhtinas ihmetteli.

Kreikkalaiset lähettivät Kiovaan kristityn filosofin, joka puhui Vladimirille Jumalan lihaksitulemisesta. Hän selitti pelastushistorian pääkohdat maailman luomisesta aina Kristuksen ristinkuolemaan ja ylösnousemukseen sekä Pyhän Hengen vuodattamiseen ja tulevaan viimeiseen tuomioon asti. Tämä kaikki teki Vladimiriin syvän vaiku- tuksen. Päästettyään kreikkalaiset lähtemään hän kutsui vanhimmat pajarinsa luokseen. Heidän kehotuksestaan hän päätti lähettää edustajansa tutustumaan paikan päällä niin islamiin kuin itäiseen ja läntiseen kristillisyyteen ennen kuin päättäisi, minkä uskon ottaisi vastaan.

Konstantinopolissa Vladimirin lähettiläät osallistuivat patriarkan toimittamaan liturgiaan Hagia Sofian katedraalissa. Se teki heihin suunnattoman vaikutuksen: ”Emme tienneet, olimmeko taivaassa vai maan päällä, sillä sellaista loistoa ja kauneutta ei maan päällä ole. Emme voi kuvailla sitä sinulle. Tiedämme vain, että Jumala on siellä ihmisten kanssa, ja heidän jumalanpalveluksensa ylittää kaikki muut. Emme voi unohtaa sitä kauneutta, ja niin kuin makeaa maistanut ei enää huoli karvasta, niin emme mekään voi enää jäädä pakanoiksi.” Kuultuaan tämän pajarit sanoivat ruhtinas Vladimirille: ”Jos kreikkalaisten usko olisi huono, ei isoäitisi Olga olisi ottanut sitä vastaan, ja hän oli viisas ihminen.” Tämä kaikki vakuutti Vladimirin ja hän päätti ottaa vastaan kasteen.

Sillä välin Bysantin armeija oli kärsinyt tappion taistelussa bulgaareja vastaan. Pian sen jälkeen vuonna 987 kapinallinen sotapäällikkö Bardas Fokas uhkasi Konstantinopolia piirityksellä. Syntyneessä tilanteessa keisari Basileios II joutui pyytämään apua Kiovan suuriruhtinaalta. Tämä lupasi lähettää hänelle kuusituhatta viikinkisotilasta, mutta pyysi keisarilta tämän sisarta Annaa puolisokseen. Viikinkijoukkojen avulla Bardaksen kapina kukistettiin. Keisari kuitenkin viivytteli sopimuksen oman osuutensa täyttämistä, sillä Annasta oli vastenmielistä ajatella liittoa pakanan kanssa ja muuttoa Kiovaan. Koskaan ennen ei Bysantin keisarillinen prinsessa ollut solminut avioliittoa pakanan kanssa. Silloin Vladimir joukkoineen hyökkäsi Krimin niemimaalle, valtasi kreikkalaisen Hersonin kaupungin ja uhkasi edetä sieltä kohti Konstantinopolia.

Pelästynyt keisari Basileios joutui lähettämään Annan viivyttelemättä matkaan. Hänen mukanaan seurasi piispa Mikael (30.9.), josta tuli Kiovan ensimmäinen metropoliitta, sekä papistoa, jonka oli määrä aloittaa lähetystyö Kiovassa.

Venäläisen kronikan mukaan Annaa odotti Hersonissa ikävä uutinen. Vladimir oli sairastunut silmäsairauteen ja menettänyt näkönsä. Anna osoitti uskonlujuutensa kehottamalla ruhtinasta ottamaan kasteen vastaan mitä pikimmin. Niin Vladimir kastettiin Hersonissa vuonna 988 yhdessä seurueensa kanssa.^* Kasteessa hän sai keisarin mukaan kristillisen nimen Basileios, mikä oli yleinen tapa keskiajan hallitsijoiden kasteissa. Kronikan mukaan hän sai näkönsä noustuaan kastevedestä.
^{*) Vladimirin ja Venäjän kasteen vuotena pidetään yleisesti kronikassa mainittua vuotta 988, vaikka historiallisten lähteiden valossa Vladimir kaste tapahtui todennäköisemmin vuonna 987 ja Venäjän kansan kaste Kiovassa vuonna 989. Varmuutta ei tosin ole siitäkään, tapahtuiko Vladimirin kaste Hersonissa vai Kiovassa.}

Herson palautettiin Bysantille, ja Vladimir palasi seurueensa, ruhtinatar Annan ja papiston kanssa Kiovaan. Mukanaan he veivät kappaleen marttyyripiispa Clemens Roomalaisen reliikeistä sekä ikoneja ja kirkollista esineistöä.

Kiovassa Vladimir kokosi kaksitoista poikaansa, antoi opettaa heille kristinuskon perusteet ja kastatti heidät lähteessä. Myös muutamat pajarit ottivat kasteen. Vladimir alkoi puhdistaa kaupunkia epäjumalien palvontapaikoista. Samalla innolla, jolla hän oli ennen palvonut vääriä jumalia, hän nyt määräsi niiden kuvat poltettaviksi. Pääjumala Perunin hopeoitu ja kullattu patsas raahattiin Dneprin rantaan ja upotettiin koko kansan katsellessa jokeen. Piispa Mikael alkoi Vladimirin tuella julistaa kristinuskoa. Monet tulivat kasteelle, mutta jotkut epäröivät tai vastustelivat. Silloin Vladimir määräsi kiovalaisille yleisen kastepäivän. Valtavat kansanjoukot, niin vanhat kuin nuoret, kokoontuivat Dneprin rantaan kastettaviksi, sylilapsetkin äitiensä käsivarsilla. Vain paatuneimmat pakanat vastustivat suuriruhtinaan käskyä ja pakenivat Kiovasta.

Myös Novgorodissa pantiin toimeen kansan yleinen kaste. Siellä pakanapapit ja osa kansasta alkoivat kapinoida, mutta Vladimir kukisti kapinan ja saattoi kristinuskon voimaan sielläkin. Idässä Rostovin ja Suzdalin alueella pakanuus pysyi vallitsevana vielä Vladimirin jälkeenkin.

Entisille epäjumalien palvontapaikoille alettiin Kiovan vaikutuspiirissä rakentaa kristillisiä pyhäkköjä. Perunin alttarin paikalle Vladimir rakennutti Pyhän Basileios Suuren kirkon. Pyhien viikinkimarttyyrien Feodorin ja Johanneksen kuolinpaikalle hän perusti Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle omistetun suurenmoisen katedraalin, josta tuli Kiovan metropoliittakunnan keskus. Kirkkoa rakennettiin viisi vuotta ja se koristettiin seinämaalauksin. Vuonna 1007 Vladimir siirrätti sinne pyhän Olgan reliikit. Neljä vuotta myöhemmin sinne haudattiin hänen puolisonsa bysanttilainen Anna. Vladimir lahjoitti katedraalille kymmenykset, minkä vuoksi sitä alettiin kutsua Kymmenysten kirkoksi.

Kristinuskon julistaminen alkoi Kiovassa heti slaavin kielellä. Bysantista Annan mukana lähetetyt papit eivät olleet kreikkalaisia vaan bulgaareja ja he toivat mukanaan kirkkoslaavinkieliset jumalanpalveluskirjat, jotka slaavien apostolit Kyrillos ja Methodios (11.5.) olivat sata vuotta aiemmin kääntäneet kreikasta. Tämän ansiosta kirkoissa tapahtuva opetus tavoitti Kiovan Venäjällä koko kansan ja kristinusko levisi rauhallisesti ja verrattain nopeasti. Vladimir myös perusti kouluja kansan opettamiseksi ja pappien kouluttamiseksi. Kristinuskon leviämistä palvelivat myös hänen sunnuntaisin ja juhlapäivinä järjestämänsä juhlat, joiden aikana soitettiin kirkonkelloja, laulettiin hengellisiä lauluja ja jaettiin almuja.

Vladimirin omassa elämässä tapahtui hänen kasteensa jälkeen hämmästyttävä käänne. Hän omaksui evankeliumin mukaiset hyveet, siveyden ja sävyisyyden eikä enää rohjennut määrätä kuolemanrangaistuksia. Edelleen hän oli kuitenkin maineikas sodanjohtaja. Hänen aikanaan Kiovan Venäjä saavutti kukoistuksensa ja sen maine ulottui kauas Länsi-Eurooppaan asti.

Elämänsä loppupuolella pyhä Vladimir joutui puolustamaan asemaansa vallanhimoisten poikiensa aikeilta. Turovin ruhtinas Svjatopolk ja Novgorodin Jaroslav alkoivat kapinoida miltei yhtä aikaa Vladimiria vastaan. Saatuaan Svjatopolkin vangittua Vladimir valmistautui sotaretkelle Jaroslavia vastaan. Hän kuitenkin sairastui äkillisesti ja antoi henkensä Herralle heinäkuun 15. päivänä vuonna 1015 maaseutupalatsissaan Berestovossa. Svjatopolk, jonka Vladimir oli vapauttanut ennen kuolemaansa, valmistautui uuteen valtataisteluun ja yritti aikaa voittaakseen pitää isänsä kuoleman salassa. Kiovan pajarit toivat kuitenkin Vladimirin ruumiin yöllä salaa Kiovaan Kymmenysten kirkkoon, jonne kansa kokoontui hyvästelemään valistajansa. Pyhä Vladimir haudattiin samaan kirkkoon. Mongolikaani Batun joukot tuhosivat kirkon vallatessaan Kiovan parisataa vuotta myöhemmin vuonna 1240.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Antiokhos oli kotoisin Sebasteiasta ja pyhän marttyyri Platonin (18.11.) veli. Hänestä tuli kristitty lääkäri, joka kierteli 200- ja 300-lukujen taitteessa kaupungeissa ja kylissä parantaen sairaita.

Eräällä matkalla Galatiassa ja Kappadokiassa kuvernööri Adrianos pidätti Antiokhoksen. Hänet sidottiin paaluun ja hänen kylkiinsä pisteltiin reikiä ja haavoja poltettiin soihduilla. Kun kidutus ei tehnyt Antiokhokseen mitään vaikutusta, hänet suljettiin yöksi vankilaan ja seuraavana aamuna häntä alettiin kiduttaa polttamalla. Sitten Antiokhos heitettiin villieläinten eteen, mutta ne eivät koskeneet häneen.

Lopulta Antiokhos mestattiin ja hän voitti marttyyrin kruunun. Tämä tapahtui vuoden 304 tienoilla. Kerrotaan, että kun hänen päänsä putosi miekan alta, hänen kaulastaan virtasi verta ja maitoa. Nähdessään tämän ihmeen hänen teloittajansa Kyriakos tunnusti julkisesti Kristuksen ja kirosi Adrianosta ja epäjumalia. Silloin hänetkin mestattiin ja hän liittyi yhdessä Antiokhoksen kanssa pyhien kuoroon.

Keisari Galerius (305‒311) jatkoi kristittyjen vainoa, jonka keisari Diocletianus oli aloittanut koko Rooman valtakun- nan laajuisena. Jopa lapsia kehotettiin ilmiantamaan kristityt vanhempansa, ja verta ja kauhua oli kaikkialla. Tällöin maaherra Filemakhos saapui Sebasteian^* kaupunkiin Vähään-Armeniaan. Pakanapapit olivat ottamassa häntä vastaan harpuin ja kantelein. Hän asettui heti tuomarin istuimelleen julistaen, että kaikkien asukkaiden oli tultava uhraamaan keisarin jumalille. Mutta kansanjoukko huusi yhteen ääneen: ”Me olemme kristittyjä emmekä uhraa epäjumalille!” Heti alkoi suuri teurastus, ja monia uusia urheita marttyyreja nousi Jumalan luokse.
^{*) Nyk. Sivas Keski-Turkissa.}

Mies nimeltä Nikolaos ilmiantoi maaherralle, että maaseutupiispa (khorepiskopos) Athenogenes rohkaisi ihmisiä olemaan tottelematta keisarin määräystä. Athenogenes asui kilvoittelijayhteisön kanssa, ja sotilasosasto lähetettiin etsimään häntä. Kun itse piispaa ei löytynyt, sotilaat pidättivät kymmenen hänen oppilastaan ja veivät heidät kahleissa Sebasteiaan. Maaherra käski heittää heidät vankilaan ja määräsi, että heidän johtajansa oli löydettävä.

Kun Athenogenes saapui seuraavana päivänä kilvoittelijoiden asuinpaikkaan, hän ei löytänyt oppilaitaan. Kun hän kyynelsilmin rukoili heidän puolestaan, paikalle tuli yhteisön kasvattama kesy peura, joka suuteli piispan jalkoja ja puhui hänelle ihmisäänellä kertoen, että hänen oppilaansa oli vangittu ja viety Sebasteiaan. Pyhä siunasi eläimen ja kiiruhti nopeasti kaupunkiin. Saavuttuaan oikeussaliin piispa Athenogenes huusi tuomarille, että tämä vetää kristittyjen kidutuksilla Jumalan vihan päälleen.

Athenogenes heitettiin vankilaan, josta hän ilokseen löysi oppilaansa. Näin hän sai tilaisuuden rohkaista heitä loppuun asti ja saattaa heidät Kristuksen häähuoneen juhlamajaan. Heidän jälkeensä oli hänen itsensä vuoro joutua ruoskittavaksi. Herra vahvisti häntä luvaten olla hänen kanssaan. Kun mikään ei saanut Athenogenesta lannistetuksi, maaherran neuvonantaja Filippos sanoi tälle: ”Sanoin sinulle, että tuo mies on noita. Vapauta meidät nopeasti hänestä!” Silloin Filemakhos julisti hänelle kuolemantuomion. Pyhän vaatimuksesta hän suostui siihen, että tuomion toteuttaminen tapahtuisi hänen yhteisönsä kotipaikassa.

Kun saatto lähestyi paikkaa, kyyhkynen lensi vastaan ja kumarsi igumeni Athenogeneksen jalkojen edessä. Piispa rukoili, ettei lintu koskaan joutuisi metsästäjän käsiin. Samoin hän rukoili myös niiden puolesta, jotka viettäisivät hänen muistoaan. Kun hän tunsi, että oli ylhäältä saanut vastauksen rukoukseensa, hän kumarsi päänsä miekan alle ja liittyi siten oppilaisiinsa taivaan valtakunnan ilossa.

Myös ensimmäinen toive toteutui. Joka vuosi hänen muistopäivänään kyyhkynen tuli kirkkoon evankeliumin lukemisen aikaan tuoden mukanaan yhden poikasistaan, jonka se jätti alttarin juurelle. Jumalanpalveluksen jälkeen kristityt toivat mukanaan myös muuta ruokaa ja viettivät iloiten pyhän Athenogeneksen muistojuhlaa.

Pyhä marttyyri Julia Korsikalainen oli kotoisin Karthagosta. Vandaalien hyökkäyksessä vuonna 439 hänet siepattiin ja myytiin orjaksi Eusebios-nimiselle syyrialaiselle kauppiaalle, joka oli pakana. Mies yritti toistuvasti saada Juliaa luopumaan Kristuksesta, mutta Herran palvelijatar, joka palveli työssään moitteettomasti, pysyi taipumattomana. Eräänä päivänä Eusebios vuokrasi laivan ja lähti purjehtimaan Galliaa kohden ottaen Julian mukaansa. Laiva laski maihin Korsikan niemellä, koska Eusebios halusi osallistua siellä pakanoiden juhliin, ja Julia jäi laivaan suremaan heidän mieletöntä irstailuaan.

Kun paikallinen valtaapitävä Felix sai kuulla kristitystä orjasta, hän tarjosi Eusebiokselle Juliasta vaihtokaupassa neljää parasta orjaansa. Eusebioksen kieltäydyttyä Felix juotti hänet juhlilla humalaan ja Eusebioksen nukkuessa haetutti Julian laivalta tarjoten hänelle vapauden, jos hän uhraisi jumalille. Julia vastasi: ”Minä olen vapaa, koska palvelen Jeesusta Kristusta, enkä osta vapauttani uskosta luopumisen hinnasta!” Felix luovutti hänet kidutettavaksi. Miehet asettivat hänet maahan ristin muotoon, ruoskivat hänet verille ja repivät hänen rintansa irti. Julia riemuitsi päästessään siten lähemmäksi Kristuksen kärsimyksiä, ja kun hän viimein antoi henkensä, hänen sielunsa lensi valkoisen kyyhkysen muodossa taivaaseen.

Enkelit ilmestyivät Margaritan eli Gorgonan saarella asuville munkeille ja kehottivat heitä noutamaan pyhän marttyyrin ruumiin ja hautaamaan sen arvollisesti. He veivät kallisarvoiset reliikit luostariinsa, mistä ne siirrettiin vuonna 763 Lombardian kuningas Desideriuksen käskystä Bresciaan. Juliaa kunnioitetaan Korsikan ja Livornon suojeluspyhänä.

Autuas Matrona syntyi vuonna 1864 Anemnjasevon kylässä Rjazanin hiippakunnassa. Hänen vanhempansa olivat köyhiä ja isä juopotteli. Perheessä oli monta lasta, ja jostakin syystä vanhemmat eivät pitäneet Matronasta. Seitsemänvuotiaana hän sairastui rokkoon ja sokeutui. Sen jälkeen hänen tehtäväkseen tuli huolehtia nuoremmista sisaruksistaan. Kerran pikkusisko pääsi putoamaan Matronan sylistä. Hän säikähti ja yritti nostaa lapsen, mutta samassa äiti tuli paikalle ja alkoi lyödä Matronaa. Pieksemisen aikana Matrona näki näyssä kolme kertaa Jumalanäidin. Kun hän yritti kertoa äidilleen ilmestyksestä, tämä löi häntä entistä kovemmin. Aamulla Matrona
ei kyennyt nousemaan sängystä eikä enää koskaan pystynyt kävelemään. Hänen kasvunsa pysähtyi ja hän oli loppuelämänsä vuoteeseen sidottu.

Aluksi Matrona eli vanhempiensa talossa, sitten sisarensa luona ja lopuksi sisarenpoikansa Matvein kodissa. Hän kesti valittamatta osakseen tulleet murheet ja vääryydet ja kantoi kärsivällisesti Jumalan hänelle antamaa ristiä. Kyläläiset tiesivät, miten vaikeaa hänen elämänsä oli ja suhtautuivat häneen kunnioittavasti. Kun Matrona oli 17-vuotias, eräs selkäkivuista kärsivä kyläläinen tuli hänen luokseen ja sanoi: ”Matrona, sinä olet sairastanut niin monta vuotta, että olet varmaan otollinen Jumalalle. Kosketa kipeää selkääni, ehkä se helpottaa särkyä.” Matrona täytti hänen pyyntönsä ja mies parani.

Tuosta lähtien lähiseudun asukkaat alkoivat käydä Matronan luona pyytämässä häneltä apua. Ajan myötä hänen maineensa levisi ympäri Venäjää. Yli viidenkymmenen vuoden ajan hän otti vastaan kymmeniä ihmisiä päivässä. Äärimmäisessä ulkonaisessa ahdingossa Herra avasi hänelle uuden sisäisen maailman, joka oli täynnä merkitystä. Hänen lapsesta asti kestämänsä koettelemukset olivat hänelle kilvoituksen koulu, joka irrotti hänen sydämensä kaikesta maallisesta ja täytti hänet elävällä uskolla ja luottamuksella Jumalaan. Ihmisiin hän suhtautui tavattoman myötätuntoisesti.

Matronalla ei ollut mahdollisuutta käydä kirkossa, mutta hän oppi nopeasti ulkoa rukoukset ja akatistokset, joita hänelle luettiin. Hän rukoili lakkaamatta ja sanoi ihmisille, että lakkaamaton rukous voi kaiken. Ehtoolliseen hän osallistui ainakin kerran kuukaudessa. Pappi kävi tuomassa ehtoollisen hänelle kotiin ja tuo päivä oli hänelle erityisen ilon päivä. Paastoja Matrona noudatti tarkkaan.

Ihmisiä kohdatessaan Matrona ikään kuin näki heidän lävitseen ja osoitti heille heidän kipeimmän kohtansa. Hän osoitti kullekin vain yhden paheen vaatien kiinnittämään huomiota juuri siihen. Opetuksissaan hän siteerasi usein evankeliumia ja muita Raamatun kirjoja.

Vuonna 1935 nostettiin oikeusjuttu ”pappi Nikolai Pravdoljubovia ja sairasta epäsikiö Matrona Beljakovaa” vastaan. Se sai alkunsa, kun eräs Kasimovin kaupungin asukas teki ilmiannon liittyen isä Nikolain käsikirjoitukseen, johon tämä oli koonnut lähiseudun asukkaiden kertomuksia Matronasta. Kymmenen ihmistä pidätettiin. Matronaan ei ensin uskallettu koskea. Lopulta kolhoosin aktivistit kutsuivat koolle kokouksen, jossa kylän 300 asukkaasta 24 allekirjoitti vaatimuksen Matronan pidättämiseksi. Häntä luonnehdittiin ”haitalliseksi elementiksi, joka pyhyydellään vaikuttaa voimakkaasti pimeään kansaan.” Oikeudessa Matronaa puolusti rohkeasti hänen rippi-isänsä Aleksander Orlov, joka tuomittiin viideksi vuodeksi Solovetskin keskitysleirille.

Matrona vietiin ensin Rjazaniin ja sieltä edelleen Moskovaan Butyrkan vankilaan. Hän ei kuitenkaan ollut siellä pitkään, sillä vangit alkoivat kunnioittaa häntä niin, että monet alkoivat avoimesti rukoilla ja laulaa akatistoksia. Eräiden tietojen mukaan tutkintatuomarin toivottomasti sairas äiti parani Matronan rukousten avulla. Hänen onnistui vapauttaa Matrona tämän sairauteen vedoten ja sijoittaa hänet kroonikkojen vanhainkotiin Vladykinoon. Siellä Matrona menehtyi sydämen vajaatoimintaan heinäkuussa 1936. Todennäköisesti hänet haudattiin läheiselle hautausmaalle, mutta hautapaikkaa ei ole löydetty. Venäjän kirkko kanonisoi autuaan Matronan vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Marina eli keisari Claudiuksen aikana (41‒54). Hän oli kotoisin Pisidian Antiokiasta^* ja hänen isänsä oli pakanajumalien pappi nimeltä Aidesios. Hänen äitinsä oli kuollut, kun Marina oli 12-vuotias. Isä lähetti hänet maaseudulla asuvan lastenhoitajan huomaan. Siellä Marina tutustui kristittyihin. Tämä sai oikean uskon siemenet itämään nopeasti hänen sielussaan, joka jo luonnostaankin oli hyväntahtoinen ja lempeä. Kun hän oli 15-vuotias, rakkaus Kristukseen roihusi hänessä jo niin, että hän alkoi haaveilla ja ajatella vain sitä, miten voisi vuodattaa verensä uhriksi rakkaudesta Kristukseen. Hän ei salannut tätä toivettaan, vaan julisti avoimesti olevansa kristitty ja teki pilaa pakanoiden menoista. Tämä herätti hänen isänsä vihan ja hän teki tytön perinnöttömäksi.
^{*) Nyk. Länsi-Turkissa Antalyasta pohjoiseen. Eri kuin Syyrian Antiokia.}

Aasian käskynhaltija Olybrios kohtasi Marinan matkalla Antiokiaan, kun tämä oli paimentamassa lampaitaan muiden kylänsä naisten kanssa. Käskynhaltija hullaantui hänen kauneudestaan ja käski miestensä tuoda hänet luokseen. Hän tahtoi ottaa Marinan vaimokseen. Kun Olybrios kysyi häneltä hänen henkilötietojaan, Marina sanoi: ”Nimeni on Marina, olen vapaasyntyisten vanhempien lapsi Pisidiasta. Ennen kaikkea kuitenkin olen Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen palvelija ‒ Hänen, joka on tehnyt taivaan ja maan.” Marina suljettiin vankilaan seuraavaan päivään saakka, jolloin oli suuri pakanallinen juhla.

Aamulla Marina vietiin tuomioistuimen eteen. Hän kieltäytyi uhraamasta epäjumalille yhdessä muiden kanssa. Hän puolustautui sanomalla käskynhaltijalle: ”Minä kannan ylistysuhrin Jumalalleni, mutta en koskaan sinun kuuroille ja elottomille epäjumalillesi!” Olybrios painosti häntä säästämään nuoruutensa ja kauneutensa. Marina vastasi rohkeasti, että kaikki lihallinen kauneus kuihtuu kerran pois, mutta Kristuksen nimen tähden valittu kärsimys kaunistaa sielun ja valmistaa sitä ikuiseen avioliittoon. Ärtyneenä Marinan rohkeudesta Olybrios määräsi, että hänet on pantava pitkälleen maahan ruoskittavaksi ja nauloilla lyötäväksi. Veri purskahti pyhän ruumiista ja punasi koko ympäröivän maan. Itse hän ei huokaillut, vaan oli välinpitämätön aivan kuin joku muu kärsisi hänen sijaansa.

Kidutusta kesti monta tuntia, minkä jälkeen Marina palautettiin vankilaan. Siellä hän rukoili Jumalaa, ettei Herra hylkäisi häntä hänen koettelemuksessaan. Marina näki, kuinka maan järistessä kauhistuttava lohikäärme nousi syösten tulta ja savua, sen kieli oli tulipunainen. Marina rukoili Jumalaa Vapahtajaa, joka oli tehnyt Saatanasta voimattoman ja vapauttanut ristillään kuolleet helvetistä. Lohikäärme muutti itsensä valtavaksi hyökkääväksi mustaksi koiraksi. Marina, jota Jumalan armo vahvisti, tarttui sitä niskasta. Maasta hän löysi vasaran, pysäytti pedon, painoi jalkansa sen päälle ja tappoi sen.

Näyn jälkeen kirkas valo täytti tyrmän. Se loisti valtavasta rististä, jonka päällä istui valkoinen kyyhky. Se lensi alas Marinan luo ja sanoi hänelle: ”Iloitse, Marina, Jumalan hengellinen kyyhky, sillä sinä olet voittanut Paholaisen, ja se on häpeissään joutunut peräytymään. Iloitse, uskollinen Jumalan palvelija, joka rakastat Häntä koko sydämestäsi ja olet Hänen tähtensä luopunut kaikista ajallisista nautinnoista. Riemuitse ja iloitse, sillä on koittanut se päivä, jolloin saat voiton kruunun ja saavut juhlapuvussa viisaiden neitseiden joukkoon Sulhasesi ja Kuninkaasi morsiuskammioon.”

Aamulla Marina kutsuttiin toisen kerran maaherran tuomioistuimen eteen. Kun hän osoittautui entistäkin päättäväisemmäksi, Olybrios määräsi, että hänet on riisuttava alastomaksi ja häntä on kärvennettävä soihduilla. Tämän kidutuksen jälkeen hänet heitettiin pää edellä vesisäiliöön. Kyyhkynen ilmestyi jälleen pitäen oksaa nokassaan. Hohtava risti kohosi vesisäiliön yläpuolelle. Pyhä ilmestyi vedestä kahleistaan vapautuneena. Kuultiin ääni, joka sanoi: ”Tule, Marina, ja astu vanhurskaille varattuun lepoon!” Tämän ihmeen edessä suuri joukko pakanoita alkoi tunnustaa Kristusta ja pyysi Marinaa opettamaan heille pelastuksen opin. Raivostunut maaherra määräsi heidätkin mestattaviksi yhdessä Marinan kanssa.

Noustuaan mestauspaikalle Marina pyysi teloittajilta hetken rukousta varten. Itään kääntyen hän pyysi Herraa antamaan sielun ja ruumiin terveyden kaikille, jotka pyytävät hänen rukouksiaan. Rukouksen päätettyään hän pyysi teloittajan tekemään tehtävänsä. Tämä alkoi kuitenkin täynnä hurskasta pelkoa tunnustaa Kristusta ja kieltäytyi koskemasta pyhään. Silloin Marina sanoi: ”Sinulla ei ole mitään osuutta minuun, jollet tee sinulle annettua tehtävää.” Vapisevin käsin teloittaja katkaisi hänen kaulansa.

Kristitty nimeltä Teotimos, joka oli salaa tuonut pyhälle ruokaa tämän ollessa vankilassa, otti hänen ruumiinsa ja hautasi sen juhlallisesti. Ristiretkien aikoihin saakka pyhän Marinan reliikkejä kunnioitettiin Konstantinopolissa Kaikki näkevän Kristuksen kirkossa, kunnes ne vietiin Italiaan.

Nykyään pyhän marttyyri Marinan reliikkejä on muun muassa Vatopedin luostarissa Athoksella sekä Ateenassa Pyhän Marinan kirkossa, jossa erityisesti raskaana olevat naiset ovat saaneet apua ja lohtua. Pyhä Marina on ollut kunnioitetuimpia naispyhiä myös roomalaiskatolisessa (Margareta) samoin kuin Egyptin koptilaisessa kirkossa. Kunnioitus on perustunut paitsi hänen asemaansa marttyyrina myös hänen kauttaan tapahtuneisiin runsaisiin ihmeisiin. Marinan elämäkerta värikkäine yksityiskohtineen sen sijaan on myöhäistä perua.

Kertomus Scillin marttyyrien kärsimyksistä on yksi latinankielisen kristillisen kirjallisuuden vanhimmista dokumenteista. Rooman keisari Commoduksen, Marcus Aureliuksen pojan, hallituskaudella vuonna 180 Speratus ja hänen kristityt toverinsa pidätettiin Scillissä, pienessä pohjoisafrikkalaisessa kaupungissa (nykyistä Tunisiaa), ja vietiin Karthagoon prokonsuli Saturninuksen tuomioistuimen eteen. Tämä kysyi Speratukselta, mitä tällä oli repussaan. ”Kirjeitä ja kirjoituksia Paavalilta, hurskaalta mieheltä”, Speratus vastasi.

Prokonsuli lupasi heille keisarin suopean kohtelun, jos he luopuisivat uskostaan. Speratus vastasi kaikkien puolesta: ”Me emme ole vahingoittaneet ketään emmekä osallistuneet mihinkään vääryyteen, emme ole puhuneet kenestäkään pahaa ja olemme vain kiittäneet, kun meitä on kohdeltu huonosti. Me myös kunnioitamme keisaria.”

Kun prokonsuli kehotti heitä vannomaan hallitsijan vallan nimessä, Speratus vastasi: ”En tunne tämän maailman valtakuntaa, vaan palvelen sitä Jumalaa, jota kukaan ei ole nähnyt eikä voi nähdä kuolevaisin silmin.” Silloin Saturninus kääntyi toisten pidätettyjen puoleen ja kehotti heitä luopumaan uskosta. Cintinus vastasi hänelle: ”Me emme pelkää ketään muuta kuin Herraamme ja Jumalaamme, joka on taivaissa.” Toinen toisensa jälkeen he vakuuttivat, että he ovat kristittyjä nyt ja aina. Heille annettiin aikaa harkita asiaa, mutta Speratuksen johdolla he kaikki kieltäytyivät.

Prokonsuli julisti heille tuomion: ”Speratus, Nartzalus, Cintinus, Veturius, Felix, Aquilinus, Laetantius, Januaria, Generosa, Donata, Vestia ja Secunda ovat vannoneet elävänsä ainoastaan kristillisen riituksen mukaisesti. Koska me olemme tarjonneet heille mahdollisuutta noudattaa roomalaisten uskontoa, mutta he ovat jääräpäisesti kieltäytyneet, me tuomitsemme heidät kuolemaan miekan kautta.” Speratus huusi: ”Kiitos olkoon Jumalalle!” ja Nartzalus lisäsi: ”Tänään me marttyyrit pääsemme taivaaseen! Siitä me kiitämme Jumalaa!” Heidät vietiin yhdessä mestauspaikalle, missä he toistivat kiitoksensa Jumalalle.

Pyhät marttyyrit mestattiin 17. heinäkuuta, jotta he voisivat hallita Isän, Pojan ja Pyhän Hengen kanssa aina ja iankaikkisesti. Heidän hautansa päälle rakennettiin basilika, ja heidän kunnioittamisensa levisi Afrikasta kaikkialle kristilliseen maailmaan. Kaarle Suuren hallituskaudella heidän reliikkejään siirrettiin Karthagosta Lyoniin.

Pyhittäjä Irinarkin elämän varhaisista vuosista ei ole säilynyt tietoja. Hän kilvoitteli Solovetskin luostarissa, ja vuonna 1614 hänet nimitettiin tsaari Mikaelin (1613−1645) toivomuksesta luostarin igumeniksi. Solovetskin luostarilla oli tuolloin suuri merkitys Pohjois-Venäjän puolustuslinnakkeena. Venäjä oli sodassa Ruotsia vastaan, ja Irinark vahvisti luostarin puolustusjärjestelmää rakennuttamalla sen itäpuolelle uuden kivimuurin ja kaksi suurta puolustustornia sekä kaivauttamalla pohjoiseen ja etelään syvät kaivannot. Luostari joutui myös ylläpitämään suuria varuskuntia niin luostarin sisällä kuin lähialueillakin. Irinark kiinnitti huomiota myös luostarin hengelliseen vahvistumiseen ja oikean luostarihengen ylläpitämiseen. Hänen aikanaan Solovetskissa kilvoitteli monia suuria askeetteja. Irinarkin siunauksella pyhittäjä Jeleazar Hanhisaarelainen (13.1.) perusti skiitan Anzerin saarelle.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa Irinark luopui igumenin tehtävistä ja vetäytyi hiljaiseen rukouskilvoitukseen. Heinäkuun 17. päivänä vuonna 1628 hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Pyhittäjä Leonid syntyi vuonna 1551 Jaroslavlin alueella. Hänen vanhempansa Filip ja Katariina kasvattivat hänet kunnioittamaan Jumalaa ja opettivat hänet lukemaan. 50-vuotiaaksi asti Leonid viljeli maata. Hän oli kärsivällinen ja lapsenomaisen avarasydäminen ihminen.

Vuonna 1603 Leonid näki unessa Jumalanäidin. Tämä käski hänen mennä pohjoiseen Vienanjoelle Morževskin Pyhän Nikolaoksen luostariin ja viedä siellä oleva Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni 270 kilometrin päähän Luzajoelle. Siellä hänen tuli rakentaa Turinskajamäelle Jumalansynnyttäjän kirkko ja kilvoitella sen luona kuolemaansa saakka. Leonid ei pitänyt itseään kelvollisena saamaan jumalallisia ilmestyksiä. Niinpä hän piti näkyä tavallisena unena eikä lähtenyt minnekään.

Jonkin ajan kuluttua Leonid kuitenkin korkeasta iästään huolimatta meni Arkangelin alueella sijaitsevaan Kožejärven luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Kilvoiteltuaan siellä vuoden hän näki toistamiseen saman unen. Kertomatta näystä kenellekään hämmentynyt Leonid lähti Kožejärven luostarista ja meni Solovetskiin, jossa hän kilvoitteli kolme vuotta luostarin leipomossa. Kiireinen kuuliaisuustehtävä sai hänet rauhoittumaan ja unohtamaan näyn, kunnes hän näki sen kolmannen kerran ja tällä kertaa niin elävästi, että
sitä oli mahdotonta sekoittaa tavalliseen uneen. Jumalanäiti käski hänen mennä välittömästi Morževskin luostariin ja siirtää ikoninsa Luzajoelle. Kyynelsilmin Leonid kertoi kolminkertaisesta näystä igumeni Antonille, joka siunasi hänet täyttämään annetun tehtävän.

Saavuttuaan Morževskin luostariin Leonid ei rohjennut kertoa näkemistään ilmestyksistä igumeni Kornilille, vaan kilvoitteli kokonaisen vuoden tavallisissa kuuliaisuustöissä. Kaiken aikaa hän pelkäsi ajatellessaan, ettei ollut vieläkään täyttänyt saamaansa tehtävää. Jumalanäiti ei kuitenkaan vihastunut häneen, vaan ilmestyi neljännen kerran muistuttaen, että Leonidin tuli siirtää ikoni määrättyyn paikkaan. Leonidin pyynnöstä hän myös osoitti, mitä kirkon ikonia hän tarkoitti. Näyn rohkaisemana Leonid kertoi saamastaan tehtävästä igumenille ja veljestölle ja osoitti Jumalanäidin valitseman ikonin. Hurskas igumeni vakuuttui heti ilmestysten aitoudesta. Hän luovutti ikonin Leonidille, saattoi hänet veljestön kanssa rukouspalvelusta toimittaen luostarin portille ja siunasi hänet matkaan.

Saavuttuaan Luzajoelle noin 80 kilometrin päähän Ustjugista Leonid rakensi pienen hökkelin, jossa hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen. Herkeämättä hän pohti, miten rakennuttaisi kirkon Jumalanäidille. Tilanne vaikeutui entisestään, kun paikalliset asukkaat karkottivat hänet.

Leonidin vaeltaessa jokivartta kyyneleet silmissään häntä vastaan tuli vauras talonpoika nimeltä Nikita Nazarov, joka liikuttui kohdatessaan munkkivanhuksen tiettömällä taipaleella. Leonid kertoi hänelle Jumalanäidin ilmestyksistä, ja Nikita kehotti häntä asettumaan heidän kohtaamispaikalleen. Nikita auttoi Leonidia rakentamaan uuden keljan ja alkoi käydä hänen luonaan keskustelemassa hengellisistä asioista. Vähän kerrassaan myös paikalliset asukkaat alkoivat vierailla erakon luona. Nähdessään heidän kunnioittavan Jumalanäidin ikonia Leonid meni Rostoviin pyytämään metropoliitta Filaretilta siunausta rakentaa kirkko ja perustaa luostari. Piispa vihki Leonidin pappismunkiksi ja nimitti hänet uuden luostarin igumeniksi.

Paikallisten asukkaiden avulla Leonid rakennutti kirkon, joka jo samana vuonna 1608 vihittiin Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymiselle. Jumalanäidin ikonista tuli kirkossa ehtymätön ihmeiden lähde. Monet pyhiinvaeltajat jäivät luostariin kilvoittelemaan Leonidin hengellisen ohjauksen ja esimerkin innoittamina.

Luostari sijaitsi kostealla ja soisella paikalla. Siksi Leonid ryhtyi korkeasta iästään huolimatta kaivamaan kanavaa kuivattaakseen maan. Kanavan pituudeksi tuli noin kaksi kilometriä, eikä Leonid sitä kaivaessaan tinkinyt rukoussäännöstään eikä askeettisesta elämäntavastaan. Kerran häntä puri käärme, mutta Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja sanoi: ”Älä murehdi äläkä ajattele jättäväsi työtä, vaan jatka sitä Jumalaan luottaen.” Kanavan valmistuttua Leonid antoi sille nimeksi Nedumajoki, mikä tulee Jumalanäidin varoituksesta ”älä ajattele”. Luostaria puolestaan alettiin kutsua Ustneduman luostariksi eli Nedumajoen suun luostariksi.

Leonidin esimerkillä, opetuksilla ja luostarin perustamisella oli niin suuri vaikutus syrjäisen seudun asukkaisiin, että häntä alettiin pitää alueen valistajana. Hän itse kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Hän pystytti läheisen Mustajärven rannalle niemen kärkeen ristin ja vetäytyi hyttysistä ja mäkäräisistä välittämättä sinne rukoilemaan.

Leonidin kaivama kanava kuivatti suota, mutta keväisin Luzajoki tulvi niin, että vesi nousi kirkkoon ja keljoihin. Lopulta munkit päättivät siirtää luostarin. Leonidin ehdotuksesta paikaksi valittiin niemi, jonne hän tapasi vetäytyä. Veljestön ja kansan saattamana hän kantoi Jumalanäidin ikonin niemeen ja alkoi raivata paikkaa. Kun uusi kirkko seuraavana vuonna (1652) vihittiin käyttöön, Leonid tunnusti, että se oli hänen elämänsä onnellisin päivä. Veljestön siirryttyä uuteen luostariin Leonid vetäytyi igumenin tehtävistä ja vietti viimeiset elinvuotensa rukouksessa keljansa hiljaisuudessa. Heinäkuun 17. päivänä 1654 hän nukkui rauhassa kuolonuneen. Hänen pyhäinjäännöksensä olivat luostarin kirkon alla.

Nikolai II oli Venäjän tsaarin Aleksanteri III:n poika ja kruununperillinen. Hän syntyi vuonna 1868 ja solmi avioliiton Hessen-Darmstadtin prinsessan Alixin kanssa. Nikolai kruunattiin Venäjän tsaariksi vuonna 1896. Ikää hänellä oli tuolloin 26 vuotta. Hän oli luonteeltaan uskonnollinen ja heikkotahtoinen, enemmän kiinnostunut rauhallisesta perhe-elämästä kuin politiikasta, jossa hän oli toisten johdateltavissa. Hänen mainettaan tahrasi kruunajaisjuhlallisuuksien yhteydessä Hodynkan kentällä pidetty kansanjuhla, jossa väkijoukko tallasi kuoliaaksi lähes kaksituhatta ihmistä. Tsaari kuitenkin osallistui illalla tanssiaisiin katastrofista välittämättä.

Nikolain puoliso Alix oli Englannin kuningatar Victorian tyttärentytär. Koska Alixin äiti kuoli varhain, tyttö vietti suuren osan lapsuuttaan Englannissa. Solmiessaan avioliiton Venäjän kruununperillisen kanssa hän joutui luopumaan protestanttisesta uskostaan ja liittymään ortodoksiseen kirkkoon. Samalla hän sai nimen Aleksandra. Hän otti uuden uskon vastaan kokosydämisesti ja samaistui Venäjän kansaan.

Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä Olga, Tatjana, Maria ja Anastasia. Kaivattu poika, kruununperillinen Aleksei, syntyi vuonna 1904. Pian kävi ilmi, että poika sairasti hemofiliaa, verenvuototautia. Tsaaritar, jonka suvussa tautia esiintyi, piti itseään syyllisenä. Kokeiltuaan kaikkia mahdollisia lääketieteen keinoja hän suuntautui uskontoon ja ajautui hypnoottisista voimistaan tunnetun valemunkki Grigori Rasputinin vaikutusvaltaan.

Samaan aikaan tsaari, jota ympäröivät epämääräiset neuvonantajat, ei kyennyt toteuttamaan johdonmukaista politiikkaa. Poliittiselta kannaltaan vanhoillisena hän vastasi kansan vaatimuksiin väkivallalla. Hänen maineensa sai toisen suuren tahran vuoden 1905 verisunnuntaina, kun hänen henkivartiokaartinsa ampui aseettomia mielenosoit- tajia Pietarissa. Suomessa Nikolai II tunnetaan Suomen autonomiaa kaventaneen Helmikuun manifestin allekirjoittajana ja venäläistämistoimenpiteiden aloittajana.

Luonteeltaan Nikolai oli rauhan mies. Tsaarina hän pyrki jatkamaan isänsä rauhanomaista politiikkaa. Haagin rauhankonferenssi kokoontui hänen aloitteestaan vuonna 1899. Olosuhteet kuitenkin johtivat siihen, että Venäjä ajautui hänen aikanaan kolmeen sotaan, joilla oli katastrofaaliset seuraukset. Tappio sodassa Japania vastaan (1904−1905) aiheutti yhteiskunnallista liikehdintää ja pakotti tsaarin vasten tahtoaan hyväksymään kansanedustuslaitoksen, duuman muodostamisen. Pian hän kuitenkin pyrki palauttamaan auktoriteettinsa ja erotti liberaalin pääministeri Witten.

Ensimmäisen maailmansodan alkaminen vuonna 1914 sai aikaan isänmaallisen innostuksen, joka vakautti hetkeksi tsaarin valtaa. Toisena sotavuotena Nikolai otti armeijan ylipäällikkyyden. Hänen lähtönsä rintamalle jätti hovin alttiiksi Rasputinin vaikutukselle. Lopulta ryhmä aristokraatteja sai Rasputinista tarpeekseen ja salamurhasi hänet, mutta erimielisyydet hovissa jatkuivat ja tsaari jäi eristyksiin.

Venäjän sodassa kärsimät tappiot johtivat poliittiseen kriisiin. Maaliskuussa 1917 Petrogradissa puhkesi lakkoja ja mielenosoituksia. Hallitus erosi ja duuma alkoi kenraaleiden tukemana painostaa tsaaria luopumaan vallasta, jotta maa välttyisi sisällissodalta. Nikolai vietti yön rukoillen ja myöntyi luopumaan kruunusta. Pian tämän jälkeen väliaikainen hallitus pidätti tsaariperheen ja määräsi heidät oleskelemaan maatilallaan Tsarskoje Selossa. Elokuussa heidät siirrettiin Tobolskiin Länsi-Siperiaan, jossa he saivat viettää suhteellisen normaalia elämää. Kun tsaari tajusi, että hänen kruunusta luopumisensa ei avannut tietä demokraattiselle hallitukselle, vaan valta maassa luisui bolševikeille, hän katui ratkaisuaan.

Lokakuun kommunistivallankumouksen jälkeen tsaariperheen kohtelu tiukkeni. Heitä kiellettiin käymästä kirkossa ja kävelyllä ulkona. Huhtikuussa 1918 heidät siirrettiin Uralille Jekaterinburgiin, jossa he asuivat Ipatjevin talossa. Heitä kohdeltiin kuin vankeja. Perhe kuitenkin noudatti kirkon päivittäisiä rukoushetkiä ja odotti, miten kaikki päättyisi. Kun bolševikkihallintoa vastaan taistelevan valkoarmeijan joukot lähestyivät aluetta, tsaariperhe komennettiin heinäkuun 17. päivän vastaisena yönä talon kellariin. Siellä paikallisen tšekan, pahamaineisen erityiskomission miehet teloittivat heidät ampumalla umpimähkään pienessä kellarissa. Tsaariperheen tyttärillä oli päällään jalokivin ja kalleuksin kirjotut liivit, minkä vuoksi luodit ja pistimien iskut aluksi vain haavoittivat heitä.

Tyttäret, jotka olivat maailmansodan aikana toimineet sotilassairaalassa laupeudensisarina, olivat nuoria neitoja elämänsä kukoistuksessa. Olga oli 22-vuotias, Tatjana 21-vuotias, Maria 19-vuotias ja Anastasia 17-vuotias. Kruununperillinen Aleksei oli 13-vuotias. Tsaariperheen lisäksi teloitettiin tsaarin henkilääkäri Jevgeni Botkin, kokki Ivan Haritonov, kamaripalvelija Aleksei Trupp ja kamarineito Anna Demidova, jotka olivat seuranneet tsaariperhettä karkotukseen.

Tsaariperheen jäsenten ruumiit kuljetettiin hylättyyn kaivoskuiluun, joka yritettiin räjäyttää. Kätkö osoittautui kuitenkin huonoksi ja ruumiit päätettiin nostaa ylös. Osa niistä poltettiin, osa turmeltiin rikkihapolla tunnistamattomiksi ja jäännökset haudattiin.

Venäjän emigranttikirkko kanonisoi tsaariperheen jäsenet vuonna 1981 ja Venäjän kirkko vuonna 2000. Heitä ei ole kanonisoitu uskonsa tähden kuolleina marttyyreina vaan ”kärsimystenkantajina”. Kirkko käyttää tätä epiteettiä pyhistä, jotka ovat viattomina kohdanneet väkivaltaisen kuoleman valtataistelujen ja muiden selkkausten yhteydessä. Tsaarin hallinto ei ollut pyhää, mutta Venäjän kansa on nähnyt pyhyyttä siinä, miten viimeinen ortodoksinen tsaariperhe yhdessä antautui pidätykseen ja lopulta kuolemaan samalla kun maassa alkoi vuosikymmeniä kestänyt verinen kristittyjen vaino.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Paavali ja hänen sisarensa Tea (toiselta nimeltään Khionia) olivat kotoisin Egyptistä ja elivät 200-luvulla. Heillä oli tapana kokoontua muiden kristittyjen kanssa kuuntelemaan pyhiä kirjoituksia. Heidät pidätettiin ja vietiin Kesareaan kuvernööri Firmilianoksen eteen. Joitakin heistä kidutettiin silpomalla ja sokaisemalla, toisilta poltettiin jänteet vasemman jalan nilkasta. Joiltain leikattiin pois oikea silmäluomi, toisilta revittiin silmät päästä tai silmät tuhottiin työntämällä kuuma rauta silmänpohjaan asti. Tässä tilassa osa heistä tuomittiin orjatyöhön kaivokseen.

Toisten kylkiä silvottiin ja heitä kidutettiin muilla tavoin. Tuomari uhkasi sijoittaa kristityn neidon Tean prostituoiduksi ilotaloon. Tea ei suostunut sellaiseen väkivaltaan vaan puhui avoimesti tyrannia vastaan, joka oli uskonut hallinnon julmille tuomareille. Närkästyneenä naisen rohkeasta puheesta kuvernööri ruoskitutti häntä ja käski sitten kiinnittää hänet paaluun ja iskeä reikiä hänen kylkiinsä.

Kun Teaa kidutettiin, ihmisjoukossa seissyt tunnettu kesarealainen nainen Valentina ei kestänyt katsella epäinhimillistä ja raakalaismaista näytöstä vaan huusi tuomarille: ”Kuinka kauan sinä kidutat julmasti minun sisartani?” Firmilianos suuttui ja käski pidättää Valentinan. Hänen käskettiin uhrata epäjumalille, mutta hän kieltäytyi. Kun hänet väkivalloin raahattiin alttarin eteen, jonka päällä paloi tuli, hän kaatoi sen potkaisemalla. Tuomari määräsi hänen kylkensä raastettaviksi auki. Kun hän oli tyydyttänyt raivonsa, hän käski sitoa neitsytmarttyyrit Tean ja Valentinan yhteen kahleilla, ripustaa puuhun ja sitten polttaa heidät uhritulella.

Tean veli Paavali tuomittiin kuolemaan samaan aikaan kuin naisetkin. Kun pyöveli aikoi mestata hänet, Paavali pyysi lyhyttä lykkäystä. Saatuaan sen hän korotti äänensä ja rukoili Jumalaa kristittyjen puolesta, ei ainoastaan syntien anteeksiantoa vaan myös vapauttamista noin julmien tuomarien hallinnolta. Sitten hän rukoili, että juutalaiset, samarialaiset ja pakanat sekä kaikki mestauslavan ympärillä seisovat löytäisivät totuuden ja kääntyisivät kristinuskoon. Hän jopa pyysi, ettei Jumala laskisi tuomarin ja hänet pian mestaavan pyövelin syntiä heidän omaksi syykseen. Kaikki paikalla olijat liikuttuivat kyyneliin. Sitten Paavali ojensi kaulansa miekan iskulle ja antoi henkensä marttyyrina. Pyhien marttyyrien Paavalin, Tean ja Valentinan kuolinvuodesta ei ole säilynyt tietoa.

Pyhä marttyyri Athanasios Klysmalainen syntyi ylhäiseen roomalaiseen perheeseen. Keisari Maximianus (hallitsi 260– 310) luotti häneen niin, että nimitti hänet koko Egyptin prefektiksi tietämättä, että tämä oli salakristitty. Ennen lähtöään Egyptiin Athanasios hyvästeli ystävänsä ja veljensä Kristuksessa, pyhät Sergioksen ja Bakkoksen (7.10.), ja lupasi tavata heidät jälleen taivasten valtakunnassa.

Saavuttuaan Aleksandriaan Athanasios esittäytyi piispa Pietarille ja jatkoi sitten matkaa Ylä-Egyptiin (Etelä-Egyptiin). Epäilyttävän käytöksen takia hänet ilmiannettiin keisarille kristittynä. Maximianus kirjoitti hänestä prokonsulille, joka tahtoi todistaa oman uskollisuutensa keisareille ja palauttaa Athanasioksen suosion heidän silmissään. Niinpä prokonsuli kutsui prefekti Athanasioksen paikalle ja lähetti hänet Suezinlahden Klysmaan Punaisenmeren rannalle tehtävänään sulkea kaikki kirkot.

Lähestyessään kaupunkia Athanasios pysähtyi rukoilemaan linnoituksen luokse ja saapui sitten Klysmaan Kristuksen syntymäjuhlana, jota hän vietti yhdessä klysmalaisten kristittyjen kanssa. Silloin prokonsuli pidätti hänet ja yritti ensin hyvällä taivuttaa häntä luopumaan Kristuksesta. Kun siitä ei ollut apua, hän turvautui uhkauksiin ja lopulta julisti kuolemantuomion. Pyhä marttyyri Athanasios pyysi saada ensin rukoilla. Kun hän oli lausunut rukoukset koko maailman puolesta, hänet mestattiin.

Pyhä Hyakinthos oli hurskaiden vanhempien Teokletoksen ja Teonillan poika. He elivät 300-luvulla Paflagonian Amastriassa Mustanmeren rantamilla, Vähän-Aasian pohjoisosissa. Alueen kristittyjen piispana toimi Herakleidos. Enkeli ilmoitti hänen vanhemmilleen pojan syntymästä ja käski antaa tälle nimen Hyakinthos. Jumala antoi myös poikkeuksellisen merkin Hyakinthoksen kutsumuksesta. Hän oli vain kolmen vuoden ikäinen, kun hän näki juuri kuolleen pikkulapsen. Hyakinthos huusi avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä, ja lapsi tokeni.

Varttuessaan Hyakinthos sai täyttyä Jumalan armolla yhä enemmän. Hänestä tuli Jumalan valittu astia. Kerran kun Hyakinthos näki kotikaupunkinsa pakanoiden tottuneen kunnioittamaan vanhaa, onttoa jalavaa, hän kehotti heitä luopumaan tästä mielettömyydestä. He kuitenkin vain uhkailivat häntä. Kerran Hyakinthos erään juhlan aikana moitti jalavan kunnioittajia kaupungin johtohenkilöiden läsnä ollessa. Vastaukseksi hän sai vain loukkauksia.

Juhlan päätyttyä Hyakinthos ryhtyi sanoista tekoihin, otti kirveen ja Kristuksen nimeä avuksi kutsuen kaatoi puun. Hänet pidätettiin heti ja vietiin kaupunginjohtaja Kastrinsioksen luo. Tämä tuomitsi hänet kidutettavaksi. Kun Hyakinthosta pahoinpideltiin, murtuvien luiden rutina kuului. Hänen hampaitaan kiskottiin irti. Lopulta hänet sidottiin köysiin ja häntä vedettiin pitkin kaupunkia.

Kun väkijoukko oli vähän rauhoittunut, kaupunginjohtaja painosti Hyakinthosta kertomaan, miksi hän oli kaatanut puun. Pyhä vastasi: ”Kristus itse katkaisi sen minun kauttani, että te oppisitte olemaan panematta toivoanne elottomiin asioihin.” Tästä seurasi, että kansan vaatimuksesta hänen loputkin hampaansa vedettiin hänen suustaan ja hänet raahattiin kaupungin ulkopuolelle vuoren juurelle. Koko matkan häntä pisteltiin ruo’oilla ja heiteltiin kivillä. Perillä hänet jätettiin petojen saaliiksi.

Yhtäkkiä Hyakinthos tunsi ikään kuin heräävänsä syvästä unesta ja näki ympärillään pyhiä valkoisissa vaatteissa. Läsnäolollaan he täyttivät hänet taivaallisella ilolla. Hän nousi polvilleen ja kiitti Jumalaa, joka oli katsonut hänen arvolliseksi valtakuntaansa. Vielä hän rukoili, että hänen ruumiinsa, joka oli kantanut armon painon, koituisi hänen kotikaupunkinsa kristittyjen suojelukseksi ja pelastukseksi. Sitten hän antoi sielunsa Jumalan käsiin.

Myöhemmin kristinuskon voiton jälkeen kristityt kerääntyivät vuosittain hengellisen isänsä, Amastriksen suojeluspyhän Hyakinthoksen haudan ympärille viettämään hänen muistojuhlaansa. Aina kun he alkoivat laulaa muistojuhlan hymnejä hänen kunniakseen, kalliorinteessä olleen haudan alla olleesta kalliosta alkoi valua hyväntuoksuista vettä. Piispa keräsi sitä astiaan ja jakoi uskoville. He käyttivät sitä niin ruumiin kuin sielunkin sairauksien parantamiseen.

Kun Julianus Luopio nousi keisarin istuimelle vuonna 361, hän päätti kumota uskonnonvapauden, jonka pyhä Konstantinos Suuri oli antanut kristityille. Julianuksen päämääränä oli palauttaa pakanuus valtakuntaan. Ne virkamiehet, jotka hän sai puolelleen, hän lähetti maakuntiin palauttamaan kaikin keinoin ihmisiä takaisin pakanallisuuteen. Traakian maaherra Capitolinus lähti Skythian pääkaupunkiin Durostorumiin.^* Heti saavuttuaan hän ryhtyi uhkailemaan kuolemalla kristittyjä ja yhtä lailla myös niitä, jotka kieltäytyisivät ilmiantamasta heitä. Läsnäolijat olivat niin peloissaan, että he huusivat, ettei heidän kaupungissaan ollut ollenkaan kristittyjä ja että kaikki uhrasivat keisarin jumalille.
^{*) Nyk. Silistra, Bulgarian pohjoisrajalla.}

Tyytyväisenä Capitolinus poistui hänen kunniakseen järjestettyyn juhlaan. Kun meluisat juhlat olivat vauhdissaan, nuori kristitty aristokraatti Emilianos ei pystynyt enää katsomaan tapahtumia vaieten. Hän meni pakanatemppeliin lekan kanssa. Sillä hän rikkoi kaikki epäjumalankuvat ja heidän alttarinsa. Sen jälkeen hän poistui kenenkään häntä näkemättä.

Kun viranomaiset kertoivat Capitolinukselle, mitä oli tapahtunut, tämä raivostui ja käynnisti etsinnät. Sotilaat eivät löytäneet ketään, ja niin he ottivat kiinni talonpojan, joka oli tulossa pelloltaan, ja alkoivat kiduttaa häntä. Emilianos näki tämän eikä voinut kestää ajatusta, että viaton mies kärsisi hänen sijastaan. Niinpä hän riensi antautumaan huutaen olevansa syyllinen. Capitolinuksen kyselyihin Emilianos vastasi olevansa sekä orja että vapaa: Jumalan orja ja vapaa epäjumalista. Hän selitti, mikä häpeä on ihmisille palvella elottomia patsaita. Hänen korkeasta syntyperästään huolimatta Capitolinus määräsi hänet ruoskittavaksi. Emilianoksen katse oli jo marttyyrien saamassa kunnian kruunussa.

Lopulta Emilianos vietiin Tonavan rannalle ja määrättiin poltettavaksi. Hän lauloi ylistyslauluja Jumalalle, teki ristinmerkin ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänen vaimonsa, joka oli salakristitty, onnistui saamaan hänen pyhän ruumiinsa. Kristityt veivät reliikit Gidzinaan parin kilometrin päähän Durostorumista ja hautasivat ne kunniallisesti.

Abba Pambo syntyi 300-luvun alussa. Hän oli pyhän Antonios Suuren oppilaana, kunnes siirtyi Nitrian erämaahan. Elämänsä loppuvuodet hän vietti Niilin läntisellä delta-alueella. Pyhä Antonios sanoi hänestä: ”Jumalanpelon avulla Pambo sai Pyhän Hengen asumaan hänessä.” Niinpä abba Pambo pystyi muovaamaan toisistakin jumalankantajaisiä opettamalla heille askeettista elämää niin sisäisessä kuin ulkonaisessa mielessä. Pambo vihittiin papiksi, ja monet johtavat munkit, kuten pyhä Makarios, tulivat kaukaa paikalle saadakseen olla mukana hänen toimittamissaan liturgioissa.

Abba Pambo oli hyvin vaatimaton ja puhui vähän. Kun häneltä pyydettiin selitystä johonkin raamatunkohtaan, yleensä hän totesi vain, ettei tunne kyseistä sanankohtaa. Joskus saattoi kulua kolmekin kuukautta, ennen kuin hän antoi kysyjälle vastauksen.

Abba Pambo muistetaan tietyistä henkevistä sanonnoistaan, kuten: ”Jos sinulla on sydän, voit pelastua.” Kun abba Teodoros tuli hänen luokseen ja pyysi sanaa, Pambo vastasi: ”Teodoros, mene ja ole armollinen kaikille, sillä armo antaa rohkeutta Jumalan edessä.” Kun puheeksi tulivat vaatteet, Pambo sanoi, että munkin vaatteiden pitäisi olla sellaisia, että ne voi jättää kolmeksi päiväksi ulos pelkäämättä kenenkään haluavan ottaa niitä.

Kerran kun Pambo oli käymässä Aleksandriassa, hän näki näyttelijättären, joka seisoskeli kadulla odottaen ohikulkijoiden ihailevia silmäyksiä. Pambo alkoi itkeä. Kun muut kysyivät syytä siihen, hän vastasi: ”Kaksi asiaa liikutti minua. Tuon naisen perikato ja se, ettei minulla ole sellaista intoa miellyttää Jumalaa kuin hänellä on miellyttää irstaita miehiä.”

Abba Pambo rukoili vuosien ajan, ettei Jumala soisi hänelle kunniaa tässä elämässä. Mutta Jumala antoi hänelle niin suuren kunnian, että jumalallinen valo loisti hänen kasvoistaan samalla tavoin kuin Mooseksen kasvojen kirkkaus Siinain vuorella. Häntä ei voinut katsoa suoraan kasvoihin sen kirkkauden tähden, joka niistä loisti.

Pyhittäjä Melania Vanhempi, joka oli kuullut puhuttavan abba Pambon hyveistä, matkusti hänet tavatakseen ensin Roomasta Aleksandriaan ja sieltä Nitriaan pappi Isidoroksen kanssa, joka oli sairaiden huoltaja. Saavuttuaan abba Pambon luokse Melania laski korillisen rahaa hänen jalkojensa juureen. Pambo ei keskeyttänyt palmunlehtien punomistaan ja sanoi vain: ”Jumala palkitkoon sinut.” Sitten hän antoi oppilaalleen Origeneelle tehtäväksi jakaa rahat Libyan suuntaan ‒ ei Egyptiin, koska se hedelmällisenä maana oli muutenkin vauras. Melania, joka oli toivonut saavansa jonkin sanan abba Pambolta, häkeltyi ja parahti: ”Isä, tiedätkö, kuinka paljon rahaa
siinä on? Niin ja niin monta kiloa hopearahoja!” Nostamatta päätään Pambo vastasi: ”Tyttäreni, Hän, jolle olet tuonut kullan, ei tarvitse vaakaa, lapseni. Hän, joka on punninnut vuoret, tietää kyllä, paljonko sinun hopeasi painaa. Jos olisit tuonut tämän hopean minulle, tekisit hyvin kertoessasi minulle sen määrän. Mutta koska olet antanut sen Jumalalle, joka ei halveksi edes lesken kahta kuparipenniä, voit säilyttää rauhasi.”

Abba Pambo oli tuolloin 70 vuoden ikäinen. Pyhän Melanian ollessa vielä lähistöllä Pambon vointi alkoi nopeasti heikentyä. Hän sanoi opetuslapsilleen: ”Siitä lähtien kun tulin tähän erämaahan ja rakensin tämän keljamajani, jossa olen elänyt, en muista syöneeni leipää, jota en olisi omin käsin ansainnut. Eikä sieluni ole myöskään tarvinnut katua yhtäkään sanomaani sanaa. Kuitenkin olen nyt lähdössä Jumalan luo kuin ihminen, joka ei ole vielä edes alkanut palvella Häntä.”

Pyhä Pambo kutsui paikalle pyhän Melanian, ojensi tälle palmunlehvistä punomansa pienen maton ja sanoi: ”Ota tämä matto minulta, jotta muistaisit minua, sillä minulla ei ole mitään muuta mitä jättäisin sinulle.” Tämän sanottuaan pyhä Pambo nukkui pois. Melania kääri hänen ruumiinsa liinavaatteeseen ja hautajaisten jälkeen lähti pois erämaasta.

Pyhittäjä Barlaam eli 500-luvulla ja oli kotoisin syyrialaisesta pikkukylästä. Hän luopui kaikesta maallisesta ja asettui kilvoittelemaan Paljaallevuorelle,^* missä hän loisti kaikissa hyveissä niin, että Jumala antoi hänelle armon karkottaa demoneja ja saada aikaan ihmeitä.
^{*) Jabal al-Aqra, nykyisin Syyrian ja Turkin rajaseutuja.}

Kerrotaan, että eräs toinen erakko samalla seudulla lähetti Barlaamille tunnustuksena palavia hiiliä, jotka oli kääritty kangastilkkuun. Barlaam otti ne käteensä ja suitsutti niillä keljansa seinät pitäen kättään suitsutusastiana. Sitten hän rukoili ja kääri samaan tilkkuun vettä lähettäen sen erakkomunkille. Kun sairaita voideltiin sillä, he parantuivat heti taudeistaan.

Pyhän Onesiforoksen elinajasta ei ole säilynyt tietoa. Hän oli lähtöisin ylhäisestä konstantinopolilaisesta suvusta, ja hänet nimitettiin laivaston amiraaliksi. Eräässä meritaistelussa bysanttilaiset kärsivät tappion ja tuholta säästyi ainoastaan lippulaiva, jolla Onesiforos oli. Onesiforos käsitti kaiken maallisen olevan turhuutta ja erosi tehtävästään.

Urastaan luovuttuaan Onesiforos lähti Kyprokselle kymmenen toverinsa kanssa. Saavuttuaan Pafokseen hän asettui luolaan viettääkseen askeettista elämää Anaritan kylän lähellä.

Onesiforos osoitti paastossa ja rukouksessa samaa urheutta kuin aikaisemmin sodassa, joten hän saavutti pian siunatun välinpitämättömyyden tilan: ylpeydestä vapautunut ihminen on välinpitämätön kehuille ja haukuille. Onesiforoksesta tuli siunauksen lähde seudun asukkaille: hän paransi sairaita, vapautti riivattuja ja lohdutti kärsiviä. Kun Kyprosta vaivasi polttava kuivuus, Onesiforos lopetti syömisen ja juomisen ryhtyen rukoilemaan tauotta. Kolme päivää myöhemmin pilvet peittivät taivaan ja tuli rankkasade.

Pyhän Onesiforoksen autuaan poisnukkumisen jälkeen hänen reliikkiensä kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Nykyään Anaritan kylässä on kaksikin hänelle pyhitettyä kirkkoa: vanha raunioitunut hautausmaalla ja uusi sen lähistöllä.

Pyhittäjä Johannes oli Kiovan luolaluostarin munkki 1100-luvulla. Taivaalliselle Sulhaselle kihlautuneena hän kilvoitteli paljon saavuttaakseen neitseyden hyveen.

Vähän ennen kuolemaansa Johannes kertoi elämästään: ”Tultuani nuorena luostariin lihallinen himo kiusasi minua. Yritin taistella sitä vastaan olemalla kaksi tai kolme päivää − ja joskus kokonaisen viikonkin − syömättä. Piinasin itseäni janolla ja valvoin öisin. Näin meni kolme vuotta, mutta en saanut rauhaa. Silloin menin pyhittäjä Antonin hautaluolaan ja rukoiltuani kuulin pyhittäjän äänen, joka kehotti minua sulkeutumaan luolaan vapautuakseni taistelusta.”

”Nyt olen elänyt kolmekymmentä vuotta tähän pieneen luolaan sulkeutuneena ja vasta viime aikoina olen saanut rauhan. Koko tuona aikana en hetkeksikään lakannut taistelemasta likaisia ajatuksia vastaan. Paastosin ja valvoin, pukeuduin vaatteiden sijaan rautaiseen panssariin, piinasin itseäni kylmällä. Kun mikään ei auttanut, kaivoin syvän kuopan ja hautasin itseni siihen olkapäitä myöten. Vietin siinä koko suuren paaston. Jalkojani kouristi ja luitani jäyti kipu, mutta sieluni iloitsi säilyttäessään puhtauden. Halusin ennemmin kärsiä kuin lähteä kuopasta ja joutua Paholaisen pilkattavaksi. Tuohon aikaan näin hirvittävän lohikäärmeen, joka halusi ahmaista minut. Huusin kaikin voimin Herralta apua. Silloin luolassa välähti jumalallinen valo ja lohikäärme katosi. Samalla kuulin äänen sanovan: ’Johannes, tulin avuksesi, mutta ole valpas, ettet joutuisi kuoltuasi kärsimään jotain pahempaa.’ Kysyin Herralta, miksi Hän oli sallinut Paholaisen kiusata minua niin kauan, ja Hän vastasi: ’Koettelin sinua, jotta olisit edessäni kuin tulessa puhdistettu kulta.’ Herra kehotti minua rukoilemaan pyhittäjä Mooses Unkarilaista (26.7.) vapautuakseni lihan himosta. Heti häntä rukoiltuani sanomaton valo valaisi minut ja on yhä kanssani, niin etten tarvitse kynttilänvaloa edes yöllä.”

Pyhittäjä Johanneksen luona kävi usein eräs veli, jota myös kiusasi lihallinen himo. Johannes sanoi hänelle: ”Veli, me itse annamme mielemme kiintyä aistillisuuteen ja kun emme kadu, Herra sallii kiusauksen kohdata meitä. Mutta jos pysyt luostarissa, olet kuin mies, joka seisoo kaukana kuilun reunasta, eikä vihollinen voi syöstä sinua alas.” Rukoiltuaan yhdessä veljen kanssa Johannes otti yhden luun pyhittäjä Mooseksen reliikeistä ja kehotti veljeä painamaan sen ruumistaan vasten. Kun veli teki niin, hän vapautui heti himon poltteesta.

Saatuaan ennalta tiedon kuolemastaan pyhittäjä Johannes Paljonkärsinyt hautasi itsensä samaan kuoppaan, jossa oli kilvoitellut neitseyden tähden, ja antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1160. Hänen pyhäinjäännöksistään tuli parannusten lähde lihan himoista kärsiville.

Pyhittäjä Pamva oli Kiovan luolaluostarin munkki. Tataarien piirityksen aikana 1200-luvulla hänet lähetettiin luostarin ulkopuolelle hakemaan ruokaa. Matkalla hän joutui tataarien vangiksi. Nämä kiduttivat häntä saadakseen hänet luopumaan kristinuskosta, mutta Pamva sanoi heille: ”Teidän jumalanne ovat kirottuja. Minä uskon Kristukseen, todelliseen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan. Luolaluostarin isien rukouksien tähden Hän vapauttaa minut teidän käsistänne.” Silloin Jumalan enkeli ilmestyi ja vapautti hänet kahleista ja toi hänet takaisin hänen keljaansa. Pyhittäjä Pamva vietti elämänsä viimeiset vuodet keljaansa sulkeutuneena ja nukkui pois rauhassa vuonna 1241. Hänen reliikkinsä ovat luostarin etäisissä luolissa.

Pyhä Kozman oli neuvonantaja Kakhetin kuninkaan hovissa Georgiassa, mutta luopui maailmasta ja sen turhanpäiväisestä kunniasta. Hänestä tuli munkki Mravalmtan luostariin alueella, joka tunnetaan pyhittäjä David Garedjilaisen (7.5.) autiomaana. Kozman tunsi Raamatun ja kirkon kanonit läpikotaisin ja osasi liturgian ulkoa. Kozman kirjoitti Kakhetin kuningattaren, pyhän suurmarttyyri Ketevanan (13.9.) elämäkerran ja laati liturgisia hymnejä hänen kunniakseen.

Pyhä pappismarttyyri Kozman kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1630 dagestanilaisten muslimien hyökkäyksessä. Hänet vangittiin ja kidutettiin kuoliaaksi ja koko luostari hävitettiin.

Pyhittäjämarttyyri Elisabet syntyi vuonna 1864 Hessen-Darmstadtin herttuan Ludwig IV:n perheeseen. Hänen äitinsä oli Englannin kuningatar Viktorian tytär Alice. Elisabet ‒ tai Ella, kuten häntä kotona kutsuttiin ‒ kastettiin luterilaiseksi. Hänestä varttui kaunotar, jota sanottiin aikanaan Euroopan kauneimmaksi naiseksi. Äitinsä Alicen vaikutuksesta hänessä virisi myötätunto kärsiviä kohtaan ja kiinnostus hyväntekeväisyyteen.

Ella joutui jo lapsena katsomaan kuolemaa kasvoista kasvoihin. Hänen pikkuveljensä menehtyi verenvuototautiin kolme- vuotiaana ja vähän myöhemmin pikkusisko ja äiti Alice kuolivat kurkkumätäepidemiaan.

20-vuotiaana Ella solmi avioliiton Venäjän suuriruhtinas Sergein, tsaari Aleksanteri II:n pojan kanssa. Sergei ei ollut kruununperijä, joten Elisabet sai säilyttää luterilaisen uskonsa. Venäjällä hän kävi ortodoksisissa jumalanpalveluksissa, perehtyi uskon sisältöön ja rukoili miehensä rinnalla. He kävivät yhdessä pyhiinvaellusmatkalla Pyhällä maalla. Jerusalemissa Elisabet ihaili erityisesti Magdalan Marian luostarin kirkon kauneutta Öljymäellä, ja vaikka hän oli luterilainen, hän sanoi toivovansa, että saisi tulla haudatuksi tuohon kirkkoon.

Kuuden Venäjällä vietetyn vuoden jälkeen Elisabet halusi itsekin liittyä ortodoksiseen kirkkoon ja saada osallistua ehtoolliseen yhdessä miehensä kanssa. Isänsä Ludwig IV:n vastustuksesta huolimatta hänet mirhavoideltiin ortodoksiksi Lasaruksen lauantaina vuonna 1891. Samana vuonna Sergei nimitettiin Moskovan kenraalikuvernööriksi.

Pian Elisabetin sisar Alix avioitui Venäjän tsaari Nikolai II:n kanssa. Tsaariperheeseen syntyi neljä tytärtä ja poika, mutta Elisabetilla ja Sergeillä ei ollut lapsia. Venäjän ja Japanin sodan aikana Elisabet organisoi rintamalle lähetettävää avustustoimintaa.

Elisabetin elämä mullistui helmikuussa 1905, kun hänen miehensä kuoli vallankumouksellisten terroristien pommi-iskussa Moskovan Kremlissä. Murhapaikalla Elisabet alkoi hiljaa ja itkemättä kerätä omin käsin miehensä silpoutuneen ruumiin osia paareille. Seuraavana päivänä hän osallistui ehtoolliseen, ja kaksi päivää myöhemmin
hän kävi vankilassa tapaamassa murhaajaa yrittäen taivuttaa tätä katumukseen.

Sergein kuoleman jälkeen Elisabet omisti elämänsä Jumalalle ja lähimmäisilleen. Hän perusti Moskovaan omilla varoillaan Pyhien Martan ja Marian hyväntekeväisyysluostarin. Sen muurien suojissa toimi erinomainen sairaala, apteekki, josta jaettiin ilmaisia lääkkeitä köyhille, sekä lastenkoti ja koulu. Muurin ulkopuolella oli vielä naisten tuberkuloosisairaala. Luostari aloitti toimintansa vuonna 1909. Sisaret vihittiin Pyhän synodin hyväksymän kaavan mukaan laupeu- densisariksi, jotka sitoutuivat elämään määräajan naimattomina työtä tehden ja rukoillen.

Elisabet itse vihittiin nunnaksi ja luostarin johtajaksi. Näin hän omien sanojensa mukaan ”jätti loistavan maailman, mutta kohosi suurempaan köyhien ja kärsivien maailmaan”. Hän eli askeettisesti nukkuen kovalla puusängyllä ilman patjaa, noudattaen paastoja ja valvoen öitään sairaiden vierellä. Luostarin papiksi ja rippi-isäksi hän kutsui rovasti Mitrofan Srebrjanskin (pyhittäjä Sergei 23.3.) eikä ryhtynyt mihinkään ilman tämän tai aikansa kuulujen ohjaajavanhusten siunausta. Ensimmäisen maailmansodan alettua Elisabet organisoi avustuskuormien lähettämistä rintamalle.

Elisabetin hengellinen kypsyys näkyi hänen suhtautumisessaan tsaarin hovissa vaikuttaneeseen ristiriitaiseen munkki Grigori Rasputiniin (1869–1916). Monta kertaa hän kehotti sisartaan tsaaritar Aleksandraa olemaan luottamatta Rasputiniin, mutta neuvot kaikuivat kuuroille korville.

Vallankumouksen jälkeen Saksan suurlähettiläs tarjoutui auttamaan Elisabetia poistumaan maasta, mutta tämä kieltäytyi ehdottomasti. ”En ole tehnyt kenellekään mitään pahaa. Tapahtukoon Herran tahto”, hän sanoi.

Kolmantena pääsiäispäivänä, kirkkaana tiistaina vuonna 1918 Elisabet pidätettiin. Hänet kuljetettiin yhdessä hänen mukaansa lähteneen 35-vuotiaan sisar Varvaran kanssa Alapajevskin kaupunkiin Siperiaan. Heinäkuun 18. päivänä heidät syöstiin kohtalotovereidensa kanssa hylättyyn kaivoskuiluun ja perään heitettiin pari kranaattia. Ennen kuolemaansa Elisabet sitoi nunnanpuvusta repimillään kangassuikaleilla ruhtinas Johanneksen vammoja. Lähistöllä kulkeva talonpoika kuuli marttyyrien laulavan kaivoskuilun pohjalla kerubiveisua.

Muutaman kuukauden kuluttua valkokaartin joukot löysivät marttyyrien ruumiit kaivoskuilusta. Elisabetin ja Varvaran sormet olivat taipuneet ristinmerkkiin. Pyhäinjäännökset kuljetettiin Kiinan kautta Jerusalemiin. Ne sijoitettiin Öljymäen luostariin Magdalan Marian kirkkoon, jonka kauneutta Elisabet oli vuosikymmeniä aiemmin ihaillut toivoen sitä hautapaikakseen.

Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi pyhittäjämarttyyrit Elisabetin ja Varvaran vuonna 1981. Venäjän kirkko julisti heidät pyhiksi vuonna 1992.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Makrina oli vanhin lapsi perheessä, johon kuuluivat myös aikansa suurimmat kirkkoisät Basileios Suuri ja Gregorios Nyssalainen. Kaikkiaan lapsia oli kymmenen. Merkittävä henkilö perheessä oli isoäiti Makrina Vanhempi, joka oli ehtinyt elää sitä aikaa, jolloin kristittyjä vielä vainottiin Rooman valtakunnassa. Hän oli pyhän Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.) hengellinen lapsi ja oli joutunut uskonsa tähden piilottelemaan Pontoksen metsissä ”suuren vainon” aikana.

Nuoremman Makrinan syntyessä vuonna 327 salaperäinen hahmo ilmestyi kolme kertaa hänen äidilleen ja sanoi, että lapselle tulee antaa nimeksi Tekla ensimmäisen naismarttyyrin mukaan. Pyhä Tekla (24.9.) on paitsi marttyyri myös kaikkien kristittyjen neitseiden esikuva. Äiti piti kuitenkin näyn salassa ja tytär sai nimen Makrina isänsä äidin mukaan.

Nuoremman Makrinan äiti toimi myös hänen opettajanaan. Perhe oli varakas ja kuului yläluokkaan. Äiti ei kuitenkaan opettanut tyttärelleen maailman turhuuksia. Opetusmateriaalina oli Raamattu, josta äiti etsi tyttären ikään sopivia tekstejä. Niitä olivat erityisesti Viisauden kirja ja Sananlaskujen kirja. Daavidin psalmit kulkivat Makrinan mukana aamusta alkaen, mitä ikinä hän tekikin.

Kun Makrina oli 12-vuotias, hänen kauneutensa ei enää pysynyt kätkössä. Isä kihlasi hänet hyvästä perheestä olevalle nuorelle miehelle, joka oli juuri lopettanut opintonsa. Tämä lupasi odottaa, kunnes Makrina tulee naimaikään. Kävi kuitenkin niin, että nuorukainen kuoli ennen heidän avioliittoaan. Tämä antoi Makrinalle mahdollisuuden toteuttaa salaisen haaveensa elää neitseellistä elämää Jumalaa etsien. Monia kosijoita oli tarjolla, mutta Makrina piti itseään leskenä, vaikkei koskaan ollut antautunut avioelämään. Ylösnousemuksen toivossa hän ajatteli, että hänen sulhasensa oli vain lähtenyt matkalle.

Makrina eli yhdessä äitinsä Emmelian kanssa ja oli kaikissa tehtävissä tämän apuna – myös niissä, jotka tuolloin kuuluivat orjille.^* Hän myös auttoi äitiään sisarustensa kasvatuksessa. Isänsä kuoleman jälkeen Makrina otti huolehtiakseen laajat maatilat, joita perhe omisti Kappadokiassa ja Armeniassa.^{**
*) Orjat olivat käytännössä palvelijoiden luokka (vrt. rengit ja piiat Suomessa). **) Armenia viittaa tässä nykyisen Keski-Turkin alueeseen.}

Makrina taivutti äitinsä luopumaan katoavaisista ja keskittymään katoamattomaan. Yhdessä he viettivät askeettista elämää. Makrina oli kaikille heille suojelija, opettaja ja hyveiden esimerkki. Emmelia jakoi omaisuutensa lastensa kesken ja muutti heidän Annisassa sijaitsevan kotinsa luostariksi.

Naisluostariin liittyi aatelisperheiden leskeksi jääneitä naisia, ja sen lähistölle perustettiin myös miesluostari. Sitä johti Makrinan nuorin veli Petros, tuleva Sebasteian piispa. Makrina sai myös Basileoksen, joka oli päättänyt opintonsa Ateenassa loistavin arvosanoin, kieltäytymään arvostetusta puhetaiturin urasta ja sen sijaan antautumaan evankeliseen elämään. Makrinan veljistä myös pyhä Naukratios (8.6.) vetäytyi erakkolaan, jonka pyhä Basileios otti myöhemmin haltuunsa Irisjoen toisella puolen. Siellä hän kalasti ja metsästi tuoden ruokaa heille kaikille.

Vapaina kaikista ruumiillisista siteistä ja tämän maailman huolista Makrina ja hänen toverinsa elivät maallisen ja enkelimäisen elämän välimailla. Heidän keskuudessaan ei ollut suuttumusta, kateutta, vihaa tai ylimielisyyttä eikä muuta vastaavaa. Pidättyvyys oli heille mieluista, heidän kunniansa oli olla tuntemattomia kaikille, ja heidän omaisuutensa oli siinä, etteivät he omistaneet mitään. He saivat toimeentulonsa kättensä töistä, mutta olivat vapaita huolehtimisesta, sillä heidän varsinainen työnsä oli jumalallisten totuuksien mietiskely, lakkaamaton rukous ja keskeytymätön veisuu. Heille ei ollut väliä, oliko kyseessä yö tai päivä. Yöllä he harrastivat valon töitä ja päivällä he jäljittelivät yön rauhaa, koska he pyrkivät olemaan irrallaan maallisista huolista.

Pyhän Makrinan askeesin jalostama ruumis oli kuin se olisi jo ylösnoussut. Hän vuodatti kyyneleitä kuin sadevettä, ja kaikki hänen aistinsa olivat keskittyneet Jumalan asioihin. Niinpä hän liikkui kevyesti taivaallisten voimien korkeuksissa. Kristuksen todellisen filosofian omaksuminen ristiinnaulitsemalla kaikki lihan pelkuruus salli hänen kasvaa lakkaamatta hyveessä suoraa tietä kohti täydellisyyden huippua.

Eräänä päivänä Makrinan rintaan ilmestyi syöpäkasvain. Äitinsä Emmelian pyynnöistä huolimatta hän ei suostunut turvautumaan lääkäriin. Hänestä ruumiinosansa paljastaminen miehen silmille olisi ollut epämiellyttävämpää kuin itse sairaus. Hän vietti yön rukoillen kirkossa ja voiteli haavan maahan pudonneilla kyynelillään. Aamulla Makrina pyysi äidiltään, että tämä tekisi ristinmerkin hänen rintansa yli. Kasvain katosi ja jäljelle jäi vain pieni arpi.

Kun Makrinan veli Naukratios kuoli metsästysonnettomuudessa, Makrina oli äidilleen ja muulle perheelle esimerkki itsehillinnästä ja uskosta iankaikkiseen elämään. Makrina osoitti aina suurta sielunvoimaa erilaisissa murheissa, joita yhteisöstä ei puuttunut. Kun pyhä Basileios, ortodoksisuuden valo, nukkui kuolonuneen vuonna 379, Makrina murehti enemmän siitä kirkolle seurannutta menetystä kuin omaansa.

Kun nälänhätä kohtasi Kappadokiaa vuonna 368, Annisan yhteisöstä tuli todellinen hyväntekeväisyyden kehto, lohtu ja pakopaikka koko seudulle. Pyhän Makrinan rukousten ansiosta vilja, jota jaettiin kaikille tarvitseville, moninkertaistui ihmeellisesti.

Pian veljensä Basileioksen kuoleman jälkeen Gregorios Nyssalainen sai kuulla, että hänen sisarensa oli vakavasti sairas. 19 vuoden tauon jälkeen hän meni tapaamaan tätä. Hän löysi sisarensa vuoteenomana ja kuumeen kourissa. Tämän mieli leijaili kuitenkin vapaana tutkiskellen taivaallisia siunauksia. Suremisen sijaan pyhät sisarukset käyttivät jokaisen hetken puhuakseen ihmisluonnosta, luomakunnan merkityksestä, sielusta ja ruumiin ylösnousemuksesta. Aina viimeiseen hengenvetoonsa asti pyhä Makrina ei lakannut puhumasta näkymättömän Sulhasensa rakkaudesta, jonka luo hän oli innokkaasti kiirehtimässä. Mikään ei voinut enää olla häntä pidättämässä. Pitkän rukouksensa lopussa pyhä Makrina lausui viimeisinä sanoinaan: ”Sinulla, Herra, on täällä maan päällä voima antaa anteeksi synnit. Anna anteeksi minunkin syntini, että voisin hengähtää, ja vapauduttuani tästä ruumiista saisin tulla Sinun luoksesi moitteettomana, niin että sielu puhtaana kuin suitsutussavu kohoaisin Sinun kasvojesi eteen.”

Tämän sanottuaan pyhä Makrina teki ristinmerkin silmiensä, suunsa ja sydämensä yli. Hän kuunteli hiljaa ehtoopalveluksen, ja sen jälkeen syvän huokauksen myötä sekä hänen rukouksensa että myös elämänsä erkanivat maan päältä samaan aikaan.

Pyhän Makrinan hautajaiset toimitti hänen veljensä pyhä Gregorios Nyssalainen, ja läsnä oli valtava määrä ihmisiä. Makrinan hengellinen kauneus loisti säteilevän kirkkaasti hänen morsiuspukuun puetusta ruumiistaan. Hänet kannettiin Iboraan kirkkoveisujen säestyksellä, aivan kuten marttyyrien juhlapäivien saatoissa. Siellä hänet haudattiin Neljänkymmenen marttyyrin kirkkoon samaan hautaan vanhempiensa kanssa. Kirkon oli rakennuttanut heidän äitinsä Emmelia, joka oli hankkinut kirkkoon Sebasteian marttyyrien reliikkejä.

Pyhittäjä Dios oli kotoisin Antiokiasta ja vaikutti 300‒400-lukujen vaihteessa. Saatuaan jumalallisen ilmestyksen hän siirtyi Konstantinopoliin perustamaan luostaria. Kun hän saapui Jumalan osoittamalle paikalle, hän alkoi puhdistaa sitä kasvillisuudesta ja istutti sinne oman sauvansa. Sauva juurtui heti, kun se siunattiin Pyhän Kolminaisuuden nimeen, ja siitä tuli suuri puu, joka tuotti ihania hedelmiä. Kun keisari Teodosios Nuorempi (408‒450) kuuli tapauksesta, hän kiiruhti Dioksen luo ja antoi tälle suuren summan rahaa uuden luostarin rakentamista varten. Siitä tuli toiseksi suurin luostari pääkaupungissa Pyhän Dalmatoksen luostarin jälkeen.

Pyhä patriarkka Attikos (8.1.) määräsi Dioksen vastoin hänen omaa haluaan ottamaan vastaan pappeuden. Papillisten tehtäviensä ohessa hän teki myös ihmeitä. Mooseksen esimerkin tavoin hän sai Kristuksen nimeä kutsuen veden nousemaan kuivasta maasta. Hän myös herätti kuolleista hukkuneen miehen, joka ei ollut uskonut ihmeeseen, vaan oli hukkunut lähteeseen.

Vuodet kuluivat, ja pyhä Dios näytti olevan jo viimeisillään. Hän lepäsi vuoteellaan liikkumattomana ja hengittämättä. Kaikki, heidän joukossaan sekä Konstantinopolin että Antiokian patriarkat, odottivat ympärillä kyynelsilmin hänen viimeistä hengähdystään. Silloin Dios heräsi yhtäkkiä kuin unesta. Hän kertoi ympärillään oleville, että Jumala oli antanut hänelle vielä 15 vuotta elinaikaa. Niinpä hän saattoi edelleen levittää hengellistä hyötyä oppilailleen ja rippilapsilleen. Kun Jumalan määräämä aika tuli täyteen, hän antoi rauhallisesti sielunsa Herran haltuun joskus 420-luvun lopulla.

Abba Diokles syntyi 350-luvulla. Nuorena hän opiskeli filosofiaa ja retoriikkaa, kunnes 27 vuoden iässä Jumalan armo kutsui hänet omistautumaan taivaalliselle filosofialle. Kaikesta maallisesta luopuen hän lähti Egyptin Thebain autiomaahan ja asettui asumaan luolaan.

Diokles kilvoitteli pyrkien kaikin voimin mahdollisimman läheiseen yhteyteen Kristuksen kanssa. Kun hän oli kilvoitellut luolassa 35 vuotta, piispa Palladius tuli vuoden 419‒420 tienoilla tapaamaan häntä ja kirjoitti ylös joitain hänen sanojaan.

Abba Diokles sanoi, että henki, joka etääntyy Jumalan mietiskelystä, lankeaa himon pauloihin. Himoista erityisesti viha taas on luonteeltaan eläimellistä ja petomaista. Kun häneltä kysyttiin, miten on mahdollista pysyä Jumalan kanssa keskeytyksettä, hän vastasi: ”Aina kun sielu toimii hurskaan ja jumalallisen ajatuksen tai teon parissa, se on Jumalan kanssa.”

Pyhä Teodoros Abu Qurra on varhaisin tunnettu kirkkoisä, joka kirjoitti arabiaksi. Häneltä jäi perinnöksi joukko kirjoituksia, jotka käsittelevät muun muassa islamin ja kristinuskon suhdetta, Pyhää Kolminaisuutta ja ikonien kunnioittamista.^* Abu Qurran kirjoitusten ja maineen siivittämänä hänelle laadittiin kreikankielinen elämäkerta, jossa on runsaasti legendaarista aineistoa. Seuraavassa seurataan tätä versiota, joka kertoo, millaisena Abu Qurra myöhemmin Bysantin puolella haluttiin muistaa.^{**
*) Teodoros Abu Qurra: Ikonien kunnioittamisesta (suom. Serafim Seppälä), Maahenki 2008. **) Lapsuudenihmeet, erämaakilvoitus, murhayritykset ja muslimien kääntyminen ovat myöhempiä legendoja.}

Teodoros Abu Qurra syntyi Edessassa vanhempiensa kokeman ihmeen seurauksena. Viisivuotiaana hän alkoi saada opetusta mutta ei pystynyt opettajan läimäytyksistä ja moitteista huolimatta oppimaan mitään. Eräänä juhlana, kun hän oli piiloutunut kirkon alttaripöydän alle ja nukahtanut sinne, hän näki näyssä poikkeuksellisen kauniin lapsen, joka käski hänen ryhtyä munkiksi ja antoi hänelle paimensauvan. Siitä lähtien hän pystyi muistamaan kaiken, mitä hänelle opetettiin.

Opiskeltuaan retoriikkaa ja filosofiaa Teodoros jäi 18-vuotiaana orvoksi. Hän määräsi puolet omaisuudestaan sisarensa elatukseen, jakoi oman puolikkaansa köyhille ja lähti sitten pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle. Pyhää hautaa kunnioitettuaan hän meni Pyhän Sabbaksen luostariin. Kilvoiteltuaan kaksitoista vuotta igumeni Johanneksen ohjauksessa hän sai tältä siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen jonkin matkan päähän luostarista. Siellä hän vietti yli kaksikymmentä vuotta enkelielämää hiljaisuudessa ja söi vain vähän leipää, nukkui vain kaksi tuntia ja vietti loppuyön rukouksessa vakaana kuin pylväs, pitäen kaikki pahat ajatukset loitolla.

Kerran kun Antiokian patriarkka meni suurella viikolla tapaamaan Jerusalemin patriarkkaa, Edessan ortodoksien lähetystö saapui Pyhään kaupunkiin pyytämään patriarkkaa nimeämään heille piispan. Patriarkka valitsi välittömästi Teodoroksen, jonka oli hyväksyttävä valinta, vaikka ei olisi halunnutkaan.

Saavuttuaan Edessaan Teodoros meni katedraaliin ja alkoi opettaa seurakuntaa kaikella sillä viisaudella, jota oli oppinut erakkoutensa ja askeettisen kilvoittelunsa aikana. Koko piispakautensa aikana hän ei lakannut julistamasta Jumalan Sanaa ja kehottamasta laumaansa hyveisiin. Hän näki paljon vaivaa seudulle levinneiden harhaoppien kitkemiseksi.

Harhaoppiset lahjoivat muslimihallintovirkamiehet takavarikoimaan tavarat, joita uskovat olivat lahjoittaneet kirkolle. Teodoros pyysi saada päästä kalifi al-Mamunin puheille, jotta oikeus tapahtuisi. Hänen saapuessaan Bagdadiin kävi ilmi, että kalifi sairasti syöpää ja hänellä oli enää vain muutama päivä elinaikaa. Teodoros antoi hänelle juomaa, johon hän oli lisännyt Pyhästä haudasta keräämäänsä tomua, ja kalifi parani heti sitä juotuaan. Al-Mamun kutsui kaikki korkea-arvoiset hovimiehet juhla-aterialle kunnioittaakseen hyväntekijäänsä, jolle hän antoi runsaita lahjoja. Sitten kalifi kysyi häneltä, mikä oli tuonut hänet pääkaupunkiin. Teodoros kertoi Edessan emiirien vääryyksistä kristittyjä kohtaan. Hallitsija lähetti heti paikalla kirjeen määräten, että kristityille oli palautettava heiltä takavarikoitu omaisuus ja harhaoppiset oli karkotettava kaupungista.

Teodoroksen oleskellessa pääkaupungissa kalifi sanoi hänelle, ettei koskaan haluaisi olla ilman hänen seuraansa, ei tässä elämässä eikä tulevassa. Teodoros vastasi, että heitä erotti ovi, jota muslimi ei ollut valmis avaamaan. Sitten hän otti viittansa poimuista pienen Evankeliumikirjan ja sanoi, että se oli ikuiseen elämään johtava ovi. Teodoroksen sanat osuivat kalifin sydämeen, ja hän pyysi piispaa lukemaan hänelle evankeliumia ja kirjoittamaan uskontunnustuksen. Pian sen jälkeen Teodoros kastoi salaa kalifin, joka sai kastenimekseen Johannes, ja kolme hänen hovimiestään.

Pyhän piispan suosion kasvaessa juutalaisten ja muslimien viha yltyi. Eräs synagogan esimies ehdotti, että palatsissa järjestettäisiin julkinen keskustelu kristittyjen kanssa. Sen kuluessa Teodoros kumosi kaikki esimiehen virheelliset väitteet ja juutalainen menetti puhekykynsä, jolloin suuri joukko läsnäolijoita, niin persialaisia kuin arabeja, kääntyi kristinuskoon.

Keväällä 845 hallitsija kutsui Teodoroksen luokseen ja antoi hänelle suuren summan kultaa ja hopeaa lahjoitettavaksi Pyhän haudan kirkolle ja Palestiinan luostareille. Kun Teodoros oli lähtenyt viemään lahjoituksia, kalifi määräsi kansan kokoontumaan hevosradalle ja tunnusti julkisesti uskonsa Pyhään Kolminaisuuteen ja Herraamme Jeesukseen Kristukseen näyttäen kansalle ristiä, joka riippui hänen kaulallaan. Muslimit ällistyivät hetkeksi ja syöksyivät sitten hänen kimppuunsa surmaten kolme palvelijaa, jotka yrittivät suojella kalifia, ja lävistivät tämän miekoillaan ja keihäillään. Kalifi menehtyi luovuttaen sielunsa Kristuksen haltuun.

Teodoros Abu Qurra jatkoi Edessan hiippakunnan paimentamista lyömättä laimin askeettista elämäntapaansa: hän söi kerran viikossa ja valvoi rukouksessa koko yön, minkä vuoksi Herra antoi hänelle armon parantaa sairaita, jotka tulivat kaikkialta Syyriasta hakemaan häneltä apua. Nähdessään nämä ihmeet monet muslimit kääntyivät kristinuskoon.

Vuonna 848 pyhä Teodoros Abu Qurra tunsi, että hänen aikansa lähteä tästä maailmasta oli tullut. Hän hyvästeli laumansa ja lähti matkaamaan kohti Pyhän Sabbaksen luostaria. Sieltä hän löysi keljan, jossa oli nuoruudessaan kilvoitellut, ja kolmen viikon kuluttua pyhä Teodoros antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Pyhä Roman syntyi vuonna 1237 Rjazanin ruhtinassukuun. Hänen lapsuutensa ja nuoruutensa aikana tataarit alistivat Venäjän ruhtinaskunnat valtaansa. Roman sai kirkollisen kasvatuksen ja hänen sydämessään syttyi rakkaus Kristukseen. Isänsä kuoleman jälkeen hän nousi 21-vuotiaana Rjazanin ruhtinaaksi. Kahdentoista hallitusvuotensa aikana hänen onnistui Jumalaan luottaen varjella ruhtinaskunta tataarien uusilta hävitysretkiltä. Kaanin veronkerääjät kuitenkin harmistuivat Romaniin, koska hän pidätteli heitä käyttämästä väkivaltaa. Kerran he kantelivat kaani Mengu-Timurille, että Roman herjaa kaania ja pilkkaa heidän pakanauskontoaan. Kaani käski Romanin saapua Kultaiseen ordaan oikeuden eteen.

Roman jakoi ruhtinaskunnan pojilleen. Osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen hän lähti Ordaan, jossa hän osoitti syyttömyytensä. Tataarit alkoivat kuitenkin painostaa häntä kääntymään heidän uskoonsa. Lyönneistä välittämättä Roman vakuutti, että kristinusko on pyhä eikä sitä sovi vaihtaa pakanauskontoon. Silloin hänet vaiennettiin, pantiin kahleisiin ja heitettiin maanalaiseen tyrmään. Roman aavisti, mikä häntä odotti, ja rukoili Jumalaa. Sillä välin kaani langetti hänelle kuolemantuomion.

Kun Romania lähdettiin viemään teloituspaikalle, hänen kasvoillaan säteili kristillinen nöyryys ja rauha. Teloituspaikalla hän tunnusti uskonsa Kristukseen ja moitti pakanoiden julmuutta ja taikauskoa. Tämä yllytti pakanat hirvittäviin kidutuksiin. He leikkasivat Romanilta kielen, kaivoivat silmät päästä ja katkaisivat hänen jäsenensä pala palalta sormista ja varpaista alkaen, kunnes vain vartalo jäi jäljelle. Näissä kidutuksissa pyhä Roman antoi sielunsa Herralle vuonna 1270. Perimätiedon mukaan hänen reliikkinsä tuotiin salaa Rjazaniin ja haudattiin maahan, mutta hautapaikka jäi tuntemattomaksi. Romanin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen. Aikalaiset kutsuivat häntä uusmarttyyriksi ja vertasivat suurmarttyyri Jaakob Persialaiseen (27.11.), joka oli myös surmattu paloittelemalla.

Pyhittäjä Paisi oli Kiovan luolaluostarin munkki 1300-luvulla. Hän kilvoitteli veljellisessä rakkaudessa ja yksimielisyydessä pyhittäjä Merkurin (4.11.) kanssa. He elivät samassa keljassa ja olivat erottamattomia, ja kuoltuaan heidät haudattiin samaan arkkuun.

Pyhä Milica oli Serbian ruhtinaan pyhän Lasaruksen (15.6.) vaimo. Kun Lasarus oli saanut surmansa tuhoisassa Kosovon taistelussa vuonna 1389, Milica alkoi hallita Serbian ruhtinaskuntaa. Poikansa Stefanin tultua täysi-ikäiseksi Milica vetäytyi perustamaansa Ljubostinjan luostariin ja vihkiytyi vuonna 1393 nunnaksi saaden nimen Eugenia. Hän vietti viisasta ja harrasta elämää. Kuolemansa edellä hän vihkiytyi suureen skeemaan nimellä Eufrosyne ja nukkui pois rauhassa 11. marraskuuta 1405.

Milican poika Stefan pyrki kaikin tavoin vaalimaan kristinuskoa Balkanilla, vaikka turkkilaiset etenivät vastustamattomasti. Hän perusti Manasijan ja Kalenićin luostarit. Pyhä Stefan antoi sielunsa Herralle heinäkuun 19. päivänä 1427.

Heinäkuun 19. päivänä vietetään pyhittäjä Serafim Sarovilaisen juhlaa hänen pyhäksi julistamisensa (1903) johdosta. Se oli Venäjän kirkon ja koko kansan suuri riemujuhla, johon osallistui muun muassa tsaari perheineen ja satojatuhansia pyhiinvaeltajia kaikkialta Venäjältä.

Samalla muistellaan myös pyhittäjä Serafimin pyhäinjäännösten toista löytymistä, joka tapahtui vain vähän ennen Neuvostoliiton hajoamista vuonna 1991. Pyhät reliikit löydettiin Uskonnon ja ateismin museosta Pietarista, ja kun niiden aitous oli luotettavasti todettu, ne siirrettiin juhlallisesti uudelleen avattuun Divejevon luostariin. Pyhittäjä Serafimin varsinaista muistopäivää vietetään hänen kuolinpäivänään 2. tammikuuta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä profeetta Elia eli noin 800 vuotta ennen Kristusta ja oli kotoisin Gileadin Tisbestä. Hänestä kerrotaan Kuninkaiden kirjoissa. Elia oli kuin enkeli ihmishahmossa, sillä hän sai Jumalalta voiman avata ja sulkea taivaat. Kristillisen kertomuksen mukaan Elian syntyessä hänen isänsä näki valkoisiin pukeutuneiden miesten käärivän hänet liekkikapaloihin ja antavan hänelle syötäväksi tulta, nimittäin jumalallista intoa, jonka vallassa hän viettäisi koko elämänsä. Jo lapsuudesta alkaen Elia noudatti tarkasti lain määräyksiä ja seisoi jatkuvasti Jumalan kasvojen edessä neitsyydessä, alati paastoten ja hartaasti rukoillen. Tämä teki hänen sielustaan tulisen ja samalla hänestä itsestään myös luostarielämän ennuskuvan.

Kun kuningas Ahab pääsi valtaan jakautuneen valtakunnan pohjoisosassa, hän jatkoi pahojen edeltäjiensä viitoittamalla jumalattomuuden ja turmeltuneisuuden tiellä. Vaimonsa Isebelin yllyttämänä hän vainosi profeettoja ja kaikkia muitakin, jotka pysyivät uskollisina Jumalalle, ja antautui epäjumalien Baalin ja Astarten palvontaan. Profeetta Elia meni kuninkaan luokse ja ilmoitti hänelle: ”Niin totta kuin Herra, Israelin Jumala, elää, hän jota minä palvelen: näinä vuosina ei tule kastetta eikä sadetta muutoin kuin minun sanani voimasta.” (1. Kun. 17:1) Sen jälkeen hirvittävä kuivuus levisi koko maahan. Miehiä, naisia, lapsia, palvelijoita, karjaa ja villieläimiä kuoli ruoan puutteessa; lähteet kuivuivat, kasvit kuihtuivat, eikä mikään välttynyt Jumalan sallimalta nälänhädän vitsaukselta, jolla Hän toivoi saavansa Israelin kansan katumaan ja kääntymään.

Jumalan käskystä profeetta Elia lähti lampaantaljaan ja nahkavyöhön pukeutuneena Israelin kuningaskunnasta Keritinpurolle, joka oli Jordanin toisella puolen. Hän joi puron vettä, ja Herra lähetti korppeja – epäpuhtaina pidettyjä lintuja – tuomaan hänelle aamuisin ja iltaisin leipää ja lihaa. Kun puron uomakin alkoi kuivua, Jumala lähetti palvelijansa Sidonin Sarpatiin. Matkalla sinne hän näki kaikkialla kuivuuden tuhoisat seuraukset.
Elia kohtasi köyhän pakananaisen, joka oli keräämässä puita paistaakseen leipää itselleen ja pojalleen. Elia pyysi naiselta leipää, ja äärimmäisestä köyhyydestään huolimatta leskivaimo leipoi profeetalle pienen leivän viimeisistä jauhoistaan ja öljystään. Hän sai viipymättä palkan vieraanvaraisuudestaan: profeetan sanan ansiosta jauhoruukku ei tyhjentynyt eikä öljypullo ehtynyt niin kauan kuin kuivuutta kesti. Kun Elia oli viipynyt jonkin aikaa lesken talossa, tämän poika kuoli, ja hädissään leskivaimo syytti Jumalan miestä onnettomuuden aiheuttamisesta. Elia vei lapsen huoneeseensa ja rukoili kolme kertaa huutaen Jumalaa avukseen. Silloin poika virkosi eloon. Tämä oli ennuskuva kuolleiden ylösnousemuksesta.

Kuivuus vaivasi maata yli kolme vuotta, ja huomattava osa väestöstä oli jo kuollut, mutta Jumala ei halunnut osoittaa armoaan ennen kuin Elia oli ymmärtänyt, että Hän ”ei tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää”. (Hes. 33:11) Jumala lähetti profeetan ilmoittamaan kuningas Ahabille, että vitsaus pian päättyisi. Ahab hämmästyi nähdessään kaikkialta etsimänsä profeetan tulevan vapaaehtoisesti hänen luokseen. Elia haastoi hänet kutsumaan koko Israelin kansan Karmelinvuorelle, jotta se saisi nähdä profeetan kohtaamisen Baalin 450 profeetan ja Astarten 400 profeetan kanssa, joita huonomaineinen Isebel tuki.

Kun kansa oli kokoontunut, Elia lausui heille: ”Kuinka kauan te horjutte puolelta toiselle? Jos Herra on Jumala, seuratkaa häntä, jos taas Baal, seuratkaa sitten häntä!” (1. Kun. 18:21) Hän käski tuoda kaksi uhrisonnia ja asettaa ne polttopuiden päälle sytyttämättä kuitenkaan tulta. Todellinen Jumala olisi se, joka sytyttäisi tulen. Hän antoi väärien profeettojen uhrata ensin. He huusivat aamusta iltaan kovalla äänellä Baalia viillellen itseään miekoilla, mutta kaikki oli turhaa. Elia pilkkasi heitä kehottaen heitä huutamaan kovempaa siltä varalta, että heidän jumalansa nukkui tai hänellä oli muita kiireitä.

Illalla profeetta Elia rakensi alttarin kahdestatoista kivestä, jotka edustivat Israelin kahtatoista heimoa, kaivoi ojan alttarin ympärille, sijoitti paloitellun sonnin alttarille polttopuiden päälle ja käski kaataa kolme kertaa vettä uhrin ja puiden päälle, niin että ojakin täyttyi. Sitten hän huusi taivaaseen ja kutsui avukseen Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaa. Heti tuli iski alas taivaasta niellen polttouhrin ja puut ja nuoli vedenkin. Katsojat heittäytyivät maahan ja huusivat: ”Herra on Jumala!” Elian käskystä he ottivat kiinni väärät profeetat, ja Elia surmasi heidät omin käsin Kisoninpurolla. Sitten hän ilmoitti Ahabille, että kuivuus oli päättymässä, ja lähti itse Karmelinvuorelle. Siellä hän kumartui maahan, painoi kasvot polviensa väliin ja alkoi rukoilla. Seitsemän kertaa hän lähetti palveluspoikansa tarkkailemaan taivaanrajaa meren suunnalla, ja seitsemännellä kerralla ilmestyi pieni pilvi, taivas tummeni ja alkoi rankkasade, joka kasteli maan läpimäräksi taivaan siunauksella.

Kun kuningatar Isebel sai tietää profeettojensa surmaamisesta, hän vihastui ja vannoi kostoa. Elia ei ollut pelännyt väärien profeettojen suuria joukkoja, mutta nyt hän pelästyi ja pakeni Beersebaan Juudan alueelle. Matkasta uupuneena hän istuutui puun alle ja pyysi Jumalaa, että saisi kuolla. Silloin enkeli ilmestyi hänelle tuoden leipää ja vettä.

Jumalallisen avun virkistämänä Elia jaksoi vaeltaa neljäkymmentä päivää Horebille, Siinainvuoren huipulle. Hän asettui luolaan, jossa Mooses oli aikoinaan piileksinyt. Siellä Jumala puhutteli häntä ja kehotti häntä seisomaan vuorella, jolloin Hän kulkisi hänen ohitseen. Tuli myrsky, mutta Herra ei ollut myrskyssä. Tuli maanjäristys, mutta Herra ei ollut maanjäristyksessä. Sitä seurasi tulenlieska, mutta Herra ei ollut tulessakaan. Tulen jälkeen kuului hiljaista huminaa. Kun Elia kuuli sen, hän peitti kasvonsa viitallaan, meni ulos ja jäi seisomaan luolan suulle. Silloin hän kuuli Herran äänen, joka kysyi: ”Miksi olet täällä, Elia?”

Elia vastasi: ”Hellittämättä olen taistellut puolestasi, Herra, kaikkivaltias Jumala, kun israelilaiset ovat hylänneet sinun liittosi. He ovat hajottaneet alttarisi ja tappaneet profeettasi, niin että vain minä olen jäänyt jäljelle. Nyt he etsivät minua riistääkseen minultakin hengen.” (1. Kun. 19:14) Jumala sanoi hänelle, että oli vielä 7000 israelilaista, jotka eivät olleet polvistuneet Baalin edessä, ja kehotti Eliaa lähtemään takaisin, voitelemaan Hasaelin Syyrian kuninkaaksi ja Jehun Israelin kuninkaaksi ja valitsemaan Elisan (14.6.) seuraajakseen profeetan tehtävässä. Kun Elia löysi Elisan kyntämästä, hän heitti viittansa tämän päälle tehden hänet siten seuraajakseen.

Kuningas Ahab jatkoi huonoa elämäänsä ja surmautti jisreeliläisen Nabotin saadakseen itselleen tämän viinitarhan. Jumalan käskystä Elia meni Ahabin luo ja ilmoitti, että Ahab ja hänen vaimonsa Isebel surmattaisiin. Ahab pukeutui säkkikankaaseen, paastosi ja katui tekojaan. Silloin Herra lupasi, ettei toisi onnettomuutta vielä hänen päivinään vaan vasta hänen poikansa hallitusaikana. Kun Ahab oli kaatunut taistelussa, hänen pojastaan Ahasjasta tuli kuningas, mutta hän kuoli pian onnettomuudessa. Israelin kuninkaaksi tuli Ahasjan veli Joram, jolta Jehu anasti vallan. Jehu surmautti Isebelin, ja koirat söivät ruumiin ennen kuin se ehdittiin haudata.

Kun Elia oli palvellut profeettana viisitoista vuotta täyttäen Jumalan hänelle antaman tehtävän, hän alkoi valmistautua jättämään tämän maailman. Hän lähti yhdessä oppilaansa Elisan kanssa Gilgalista Beteliin ja sieltä Jerikoon. Jordanin rannalla Elia kietoi viittansa kokoon ja löi sillä vettä, jolloin vesi jakautui kahtia ja he pääsivät kuivin jaloin joen toiselle puolelle. Elisa pyysi saada esikoisen osuuden Elian hengen voimasta. Elia vastasi, että jos Elisa näkisi, miten hänet otetaan hänen luotaan, hän saisi toivomansa. Tuliset vaunut erottivat heidät toisistaan, ja Elia nousi vaunuissa taivaaseen. Elisa otti viitan, joka oli pudonnut Elian harteilta, löi sillä vettä Elian tavoin ja ylitti Jordanin kuivaa maata pitkin. Profeetanoppilaat, jotka näkivät sen, huusivat: ”Elian henki on siirtynyt Elisaan.” Elian kohottaminen taivaaseen ruumiissaan oli ennuskuva Kristuksen taivaaseen nousemisesta ja hänen viittansa laskeutuminen kuvasi Pyhän Hengen laskeutumista helluntaina.

Suurena profeettana, joka saavutti täydellisyyden huipun, Elia katsottiin arvolliseksi näkemään lihaksitulleen Jumalan kasvoista kasvoihin, kun hän Mooseksen ja kolmen apostolin kanssa todisti Kristuksen kirkastumista. (Matt. 17) Opetuslapset kysyivät Kristukselta heidän laskeutuessaan Taborinvuorelta, tulisiko Elia ennen kuolleiden ylösnousemusta. Kristus vastasi: ”Elia on jo tullut. Ihmiset vain eivät tunteneet häntä, vaan tekivät hänelle mitä tahtoivat.” Tällä Hän viittasi pyhään Johannes Edelläkävijään, joka oli lähetetty valmistamaan Hänen tuloaan Elian hengessä ja voimassa. Niin kuin Johannes oli Jumalan Pojan ensimmäisen tulemisen edelläkävijä, Elia on Hänen toisen ja kunniakkaan tulemisensa edelläkävijä.

Pyhä Elia oli syntyisin Arabiasta ja kilvoitteli munkkina Egyptissä Nitrian autiomaassa niiden veristen tapahtumien aikana, jotka johtivat Aleksandrian patriarkka Proterioksen (28.2.) marttyyrikuolemaan. Kun Egyptin luostarit alkoivat jäädä monofysiittisinä pidettyjen koptilaisten piispojen alaisuuteen, Elia siirtyi Palestiinaan Pyhän Euthymioksen lavraan ja vetäytyi kymmenen vuoden kuluttua Jerikon lähelle erakkomajaan, josta myöhemmin tuli Pyhän Elian luostari.

Pyhän Euthymios Suuren (20.1.) hautajaisissa Elia tapasi uudelleen Martyrioksen, jonka kanssa hän oli kilvoitellut askeesissa ollessaan Egyptissä, missä patriarkka Anastasios oli liittänyt heidät patriarkaatin papiston joukkoon. Martyrioksesta oli tullut Anastasioksen seuraaja Salustoksen lyhyen piispakauden jälkeen, ja Eliasta tuli Jerusalemin patriarkka vuonna 494. Ensi töikseen hän perusti patriarkan talon viereen ”Intomielisten (Spoudaioi) luostarin”, jonka kilvoittelijoiden kuuliaisuustehtävänä oli erityisesti liturgian toimittaminen Pyhän haudan kirkossa eli kreikkalaisittain Ylösnousemuksen (Anastasis) kirkossa.

Eliaa yhdisti syvä hengellinen ystävyys Sabbas Pyhitetyn (5.12.) kanssa. Elia vihki Sabbaksen lavran kirkon ja tuki Sabbasta, kun joukko munkkeja kapinoi häntä vastaan. Hän joutui allekirjoittamaan keisari Zenonin Henotikonin eli yhdistymisjulistuksen, jolla yritettiin sovitella yhteen monofysitismiä ja Khalkedonin tunnustuksen mukaista ortodoksisuutta, mutta joka aiheutti vain lisää hämmennystä. Allekirjoittamisestaan huolimatta patriarkka Elia piti tiukasti kiinni Khalkedonin synodin päätöksistä ja vastusti rohkeasti kaikenlaista painostusta keisari Anastasioksen hallituskaudella.

Vuonna 512 patriarkka Elia kutsui koolle kirkolliskokouksen ja osoitti keisarille pitkän uskontunnustuksen, mutta keskusteluja häiritsi, että erinäisten juonittelujen seurauksena syntyi epäselvyyttä siitä, mikä asiakirja oli aito ja mikä väärennys. Elia lähetti jo hyvin iäkkään Sabbas Pyhitetyn yhdessä muutamien munkkien kanssa Konstantinopoliin pyytämään, että hallitsija saisi aikaan rauhan kirkossa. Sabbas teki keisari Anastasiokseen niin myönteisen vaikutuksen, että tämä kuunteli hyväntahtoisesti hänen perustelujaan ja lakkasi joksikin aikaa painostamasta Jerusalemin patriarkkaa. Monofysiittinen Severos oli vihitty Antiokian patriarkaksi sen jälkeen, kun pyhä Flavianos II oli syösty vallasta ja karkotettu Arabian Petraan, mutta Elia kieltäytyi jyrkästi tunnustamasta Severosta ja jäi lähes ainoaksi Khalkedonin kirkolliskokouksen tunnustuksen puolustajaksi idässä. Lopulta keisari Anastasios antoi vuonna 516 Palestiinan kuvernöörille määräyksen erottaa patriarkka Elia virastaan ja karkottaa hänet Punaisenmeren rannalle Eilatiin.

Kaksi vuotta myöhemmin, kun Elia oli vielä maanpaossa, Sabbas Pyhittäjä ja muita arvostettuja munkkeja tuli tapaamaan häntä. Elia tuli myöhässä aterialle ja ilmoitti, että keisari Anastasios oli juuri kuollut Konstantinopolissa ja että hän itsekin astuisi pian Jumalan tuomioistuimen eteen. Kymmenen päivää myöhemmin 20.7.518 hän nukkui pois rauhassa 88 vuoden iässä. Joidenkin lähteiden mukaan samana päivänä kuoli myös Antiokian patriarkka Flavianos II, joka oli samanmielinen ortodoksisuuden puolesta taistelija.

Pyhä marttyyri Salome oli kotoisin Georgian Kartlista ja kilvoitteli 1200-luvulla Jerusalemissa georgialaisessa nunnaluostarissa. Persialaiset muslimit pidättivät hänet, koska hän todisti rohkeasti Kristuksesta. Ensin hän pelästyi vainoojien uhkauksia ja kääntyi islamiin, mutta jonkin ajan kuluttua hän katui erehdystään ja tunnusti julkisesti Kristuksen Jumalan Pojaksi ja maailman Vapahtajaksi. Kun persialaiset saivat tietää sen, he kiduttivat häntä julmasti ja lopulta mestasivat hänet Pyhän ristin luostarissa ja heittivät hänen ruumiinsa tuleen. Joidenkin lähteiden mukaan pyhä Salome Jerusalemilainen kärsi marttyyrikuoleman sen jälkeen, kun pyhittäjämarttyyri Luukas Jerusalemilainen oli mestattu 27.6.1273.

Pyhittäjä Avraami oli yksi Sergei Radonežilaisen (25.9.) ensimmäisistä oppilaista. Hän oli iältään Sergeitä vanhempi, mutta toimitti nöyrästi kaikki saamansa tehtävät ja tuli lopulta otolliseksi saamaan pappeuden armon. Kilvoiteltuaan useita vuosia yhteis- elämäluostarissa hän pyysi vuonna 1350 pyhittäjä Sergeiltä siunauksen vetäytyä yksinäisyyteen Galitšin seudulle.

Tšuhlomajärvelle saavuttuaan Avraami kiitti Jumalaa ja pyysi suojelusta Jumalanäidiltä. Laulettuaan akatistoksen Jumalanäidille hän näki ihmeellisen valon ja löysi mäen päältä puusta Hellyyden Jumalanäidin ikonin.

Jonkin ajan kuluttua Avraami ajatteli siirtyä kauemmas erämaahan. Öinen ääni kehotti häntä kuitenkin jäämään aloilleen. Kun hän teki yrityksen siirtyä viereiselle mäelle, jossa oli makeavetinen lähde, ikoni palasi selittämättömästi alkuperäiselle paikalle. Siitä Avraami ymmärsi, että hänen tuli jäädä kilvoittelemaan sinne. Galitšin ruhtinas Dimitri Feodorovitš antoi hänelle lahjoituksen luostarin rakentamiseksi.

Avraami ohjasi viisaasti veljestöään ja julisti kristinuskoa ympäristön suomensukuisille heimoille. Kun Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostari oli kasvanut ja vakiintunut, Avraami luovutti sen johdon oppilaalleen Porfirille ja vetäytyi itse autioon paikkaan noin 30 kilometrin päähän. Siellä hän antautui harjoittamaan sisäistä Jeesuksen rukousta. Hänen ympärilleen kerääntyi uusia oppilaita, joita varten hän perusti uuden luostarin Jumalansynnyttäjän vyön pyhäinjäännökseksi asettamisen kunniaksi. Tämän jälkeen Avraami hiljaisuutta etsien perusti vielä kaksi uutta Jumalansynnyttäjän luostaria, ensimmäisen Vigajoelle, jonne hän jätti johtajaksi oppilaansa Pafnutin, ja toisen noin 20 kilometrin päähän.

Perustettuaan Galitšin seudulle neljä Jumalansynnyttäjälle omistettua luostaria ja vaikutettuaan suuresti kristinuskon juurtumiseen alueelle pyhittäjä Avraami tunsi loppunsa lähestyvän. Hän luovutti viimeisen luostarinsa johdon oppilaalleen Innokentille ja vetäytyi vielä kerran yksinäisyyteen vähän matkan päähän luostarista. Hän ennusti kuolemansa puoli vuotta etukäteen ja alkoi valmistautua iäisyysmatkalle osallistumalla joka päivä pyhään ehtoolliseen. Heinäkuun 20. päivänä 1375 hän antoi sielunsa rauhassa Herralle.

Pyhä Ilia Tšavtšavadze Georgialainen syntyi vuonna 1837 hurskaaseen perheeseen Qvarelin kylässä Itä-Georgiassa. Hänen äitinsä opetti hänet lukemaan ja kirjoittamaan, rukoilemaan ja rakastamaan totuutta. Lapsuudestaan asti Ilia tunnettiin hurskaudestaan. Hän tunsi halua mennä luostariin, mutta antautui sitten innokkaasti opintoihin ensin Tbilisissä ja sitten Venäjällä Pietarin yliopistossa, jossa hän etsi ja tutki georgialaisia tekstejä. Hän ei kuitenkaan suorittanut tutkintoa vaan jätti opinnot kesken ja palasi Georgiaan.

Ilian sydämenasiana oli Georgian kansallinen ja kirkollinen historia sekä georgian kielen aseman kehittäminen. Hänestä tuli ihailtu runoilija, kirjailija ja kirjallisuusmies, jota arvostettiin kulttuuripiireissä. Samalla hän kuitenkin pysyi nöyränä ja hurskaana kristittynä, joka puolusti innokkaasti ortodoksisen kirkon ja ortodoksien traditioita. ”Me georgialaiset olemme perineet esi-isiltämme kolme jumalallista lahjaa: maamme, kielemme ja uskomme: jos me emme pidä huolta näistä lahjoista, mitä ansiota meillä ihmisinä on?” Ilia tapasi sanoa.

Kirjoituksissaan, tutkielmissaan ja saarnoissaan Ilia oli georgialaisten hengellinen isä ja opettaja. Pitäen oman elämänsä esikuvina pyhien elämää ja tekoja hän muistutti pappien esikuvaa, hyvää paimenta, joka on aina valmiina antamaan elämänsä lampaidensa hyväksi. Ilia katsoi, että hurskaus ja pyyteetön rakkaus ihmisiä ja omaa maata kohtaan oli olennaista ihmiselämässä, ja kirjoituksissaan hän osasi innostaa lukijoita samanlaiseen kristilliseen rakkauteen omaa maataan ja kulttuuriaan kohtaan. Kaikissa toimissaan hän osoitti oikeudenmukaisuutta ja rohkaisi ihmisiä hengelliseen kasvuun. Kun hänestä tuli hallituksen jäsen, hän ajoi kuolemanrangaistuksen lakkauttamista, Georgian itsenäisyyttä ja kirkon autokefalian palauttamista. Viimeksi mainittu toi hänelle monia vihollisia, elettiinhän Georgiassa tuolloin Venäjän vallan aikaa.

Elokuun 30. päivänä 1907, kun Ilia oli matkalla Saguramon kylään, hänet murhattiin raakalaismaisesti, ja siten hän saavutti teoksissaan ylistämiensä marttyyrien kunnian. Sosiaalidemokraattien militanttiryhmään kuuluneet murhaajat saivat hirttotuomion, mutta pyhän marttyyri Ilian leski Olga puhui heidän puolestaan nimittäen heitä ”harhaan joutuneiksi veljiksi” ja totesi, että myös hänen miehensä olisi puhunut murhaajiensa puolesta.
Pyhä Ilia oli eläessään laatinut profeetallisen runon nimeltä ”Rukous”, jossa hän ensin toivoi sielulleen lepoa taivaassa ja sydämeensä palavaa rakkautta Jumalaan, minkä jälkeen hän anoi anteeksiantoa vihollisilleen: ”Vaikka he viiltäisivät sydämeni auki, armahda heitä Herra, sillä he eivät tiedä mitä he tekevät.”

Äiti Maria (Jelizaveta Skobtsova, os. Pilenko) syntyi yläluokan perheeseen Riiassa vuonna 1891. Hän vietti lapsuutensa kesät perheen maatilalla Mustanmeren rannalla ja talvet Pietarissa, missä hän osoitti jo varhain mieltymystä runouteen ja suurta kiinnostusta tätinsä salongissa käytyihin keskusteluihin. Isänsä kuoleman jälkeen teini-ikäinen Jelizaveta menetti uskonsa ja suuntautui vallankumouksellisiin aatteisiin. Hän opiskeli loistavin arvosanoin pääkaupungin Pietarin parhaissa kouluissa ja osallistui lukemattomiin yöllisiin keskustelutilaisuuksiin kirjallisuussalongeissa, joissa älymystö paransi maailmaa.

Yhdeksäntoistavuotiaana Jelizaveta solmi avioliiton bolševikki Dimitri Kuzmin-Karajevin kanssa, jonka puhujanlahjat olivat hurmanneet hänet. Liitto päättyi eroon kolmen vuoden kuluttua. Sen loppupuolella Jelizavetalla oli lapsuudenmaisemissaan Mustanmeren rannalla lyhyt suhde, josta syntyi tytär Gajana. Ensimmäisenä naisena Venäjällä hän alkoi kuunnella teologian oppikursseja Pietarin hengellisessä akatemiassa.

Vallankumouksen mustien pilvien noustessa Jelizaveta liittyi vuonna 1917 sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen, johon hän liitti idealistisia odotuksia. Samoihin aikoihin hän löysi uudelleen uskon Kristukseen, joskin hänen kristillisyyteensä sekoittui Venäjän kansaa koskevia messiaanisia ajatuksia. Pian hän kuitenkin joutui myöntämään, että kaikki poliittiset utopiset pyrkimykset olivat tyhjiä ja ainoastaan valmistivat tietä bolševikeille. Vuonna 1918 hän pakeni lokakuun vallankumousta seurannutta terroria perheensä maatilalle Anapaan Mustallemerelle. Siellä hänet valittiin kaupungin pormestariksi. Hän lahjoitti maatilan käytettäväksi kouluna. Sisällissodan aikana Jelizavetaa vastaan hyökättiin molemmilta puolilta. Hän joutui valkoisten vangiksi ja sotaoikeuden eteen. Hän kuitenkin puolusti itseään taitavasti ja pääsi vapaaksi. Pian tämän jälkeen hän solmi avio- liiton lakimiehensä ystävän kasakkaupseeri Daniel Skobtsovin kanssa.

Valkoarmeijan vetäytyessä Mustaltamereltä Skobtsovin pariskunta pakeni ensin Georgiaan, jossa Jelizaveta synnytti pojan Georgin (kutsumanimeltään Jura). Georgiasta he siirtyivät Konstantinopoliin ja sitten Serbiaan, jossa syntyi tytär Anastasia (1922). Epävarmat toimeentulomahdollisuudet saivat heidät tekemään päätöksen muuttaa Pariisiin, jossa monet venäläiset emigrantit yrittivät sopeutua uuteen elämään monien vaikeuksien keskellä. Daniel sai työtä taksinkuljettajana ja Jelizaveta valmisti paperinukkeja ja -kukkia.

Talvella 1925 perheen kuopus Anastasia kuoli aivokalvontulehdukseen. Menetys paljasti Jelizavetalle, miten turhaa olemassaolo oli sellaisena kuin hän oli sen siihen asti ymmärtänyt. Hän päätti ryhtyä ”äidiksi kaikille” ja lähteä kulkemaan lähimmäisenrakkauden tietä, jota ilman ”kaikki on kauheaa ja tylsää”. Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta (1914) lähtien hän ryhtyi elämään askeettisesti ja rukoili kiihkeästi yrittäen pakottaa Kristuksen ilmaisemaan hänelle itsensä. Mutta vasta Pariisissa tyttärensä kuoleman jälkeen ja toisesta miehestään erottuaan Jelizaveta löysi kirkon uudelleen. Hän alkoi toimia Venäläisessä kristillisessä opiskelijaliikkeessä, joka oli perustettu vaalimaan Venäjän hengellistä perintöä emigranttinuorten parissa ja ”kirkollistamaan” elämää joka suhteessa. Jelizaveta piti mielellään puheita kokouksissa ja opintopiireissä. Hänestä tuli järjestön sihteeri, ja hän otti päämääräkseen käydä tapaamassa hajallaan eri puolilla Ranskaa asuvia venäläisiä.

Jelizaveta tunsi, että hänen kutsumuksensa oli elää köyhien ja omaisuutensa menettäneiden rinnalla. Hän huomasi, että emigranttien keskuudessa vallitsi suunnaton taloudellinen ja hengellinen ahdinko. Yrittäen olla ”kaikkea kaikille” (1. Kor. 9:22) hänestä tuli epätoivoisten uskottu, tukija ja toivonantaja. Jelizaveta kirjoitti ja teki työtä itseään säästämättä voidakseen antaa tarvitseville niin aineellista kuin hengellistä apua. Kiertävä elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, ja hän ymmärsi, että hänen apunsa oli aina osittaista ja epätäydellistä. Hän suri, ettei hänen sydämensä kyennyt antamaan suojaa koko maailmalle.

Tuntiessaan kutsumuksekseen itsensä täydellisen uhraamisen toisten pelastuksen tähden Jelizaveta uskoutui hengelliselle isälleen Sergei Bulgakoville (1871−1944) ja metropoliitta Jevlogille (Evlogy, Georgievsky, 1868−1946), jotka rohkaisivat häntä hänen aikees- saan vihkiytyä nunnaksi. Metropoliitta ryhtyi välittäjäksi saadakseen aikeelle Jelizavetan entisen miehen suostumuksen, minkä jälkeen Jelizaveta vihittiin nunnaksi Pyhän Sergein teologisen instituutin kirkossa maaliskuun 7. päivänä 1932. Hänen nimekseen tuli Maria pyhän Maria Egyptiläisen mukaan.
Metropoliitta toivoi aluksi, että uusi nunna kykenisi perustamaan perinteisen ortodoksisen luostarin, mutta joutui pian luopumaan ajatuksesta. Ollessaan kerran matkalla äiti Marian kanssa hän osoitti laajalla kädenliikkeellä ympärillä olevia peltoja ja sanoi: ”Tämä on sinun luostarisi, äiti Maria!”

Kesällä Maria teki lyhyen matkan Latvian ja Viron luostareihin, minkä jälkeen hän palasi Pariisiin vakuuttuneena siitä, että hänet oli kutsuttu toimimaan kaikkein hädänalaisimpien parissa, ”luostari- elämään kaupungissa, ihmissielun erämaassa”. Hän avasi turvakodin perheettömille naisille Villa de Saxe -kadulle Pariisin 7. kaupungin- osassa, mutta talo kävi pian ahtaaksi. Kahden vuoden kuluttua Maria siirsi turvakodin Lourmel-kadulle 15. kaupunginosaan. Outo luostari, jossa vallitsi evankeliumin mukainen boheemielämä, toivotti kaikki tervetulleeksi: työttömät, sopeutumattomat, epäonniset, kiertolaiset, rikolliset, prostituutioon ajautuneet tytöt ja naiset sekä nälkäänäkevät taiteilijat. Kaikki saivat talosta paitsi ruoan ja yösijan myös kuuntelijan sekä aina myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta.

Joka päivä aamun koittaessa äiti Maria meni kömpelöissä linttaan painuneissa kengissään keskustorille Les Halles’iin ostamaan kasviksia ruokkiakseen suojattinsa mahdollisimman halvalla. Iltaisin hän kiersi turvakodin papin kanssa kahviloissa tuodakseen toivonsäteen niille, jotka yrittivät hukuttaa yksinäisyytensä ja epätoivonsa ryyppäämiseen. Väsymyksestä ja kylmästä piittaamatta hän vietti kokonaisia päiviä syömättä ja nukkumatta. Hänellä ei ollut muuta ohjelmaa kuin voittaa pahan ylivalta rakkaudella ja ylenmääräisellä hyvyydellä. Jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle hän välitti uskonsa siihen, että vuoretkin ovat siirrettävissä. Hän nousi vastustamaan kaikkea hengellistä mukavuutta ja ritualistista hurskautta tähdentäen sen sijaan ”inhimillisen kanssakäymisen mystiikkaa”. ”Kristillisyys joko on tulta tai sitä ei ole”, hän tapasi sanoa.

Lourmel-kadun talosta kehkeytyi myös kulttuurikeskus, jossa venäläisen emigraation loistavimmat edustajat kuten isä Sergei Bulgakov ja filosofi Nikolai Berdjajev pitivät puheita ja seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Vuonna 1935 äiti Maria perusti Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön ja samannimisen lehden sekä avasi hoitokodin emigrantteja varten. Näille hankkeille hän sai kansainvälistä rahoitusta.

Äiti Maria oli aina jossakin toimessa. Vapaina hetkinä hän maalasi ikoneita ja kirjoi jumalanpalveluspukuja. Sodan aikana hän valmisti lähes viisi metriä pitkän seinävaatteen, joka kertoo profeetta Daavidin tarinan.

Toisen maailmansodan alettua äiti Maria perusti verstaan, jossa valmistettiin huopia armeijalle. Lourmel-kadun talon ruokasali muutettiin yleiseksi ruokalaksi. Natsien miehitettyä Pariisin vuonna 1940 alkoivat Venäjän juutalaisten pidätykset. Juutalaiseksi epäilty saattoi välttää vankeuden, jos pystyi todistamaan olevansa kristitty. Muutamat juutalaiset keskusteltuaan Lourmel-keskuksen papin isä Dimitri Klepininin kanssa päättivät ottaa vastaan kasteen. Muille isä Dimitri hyväntahtoisesti antoi kastetodistuksen ilman kastetta.

Vuonna 1942 miehittäjät vaativat, että kaikkien juutalaisten tuli ommella päällysvaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kesäkuun 16. päivän vastaisena yönä noin 13 000 juutalaista pidätettiin ratsiassa ja koottiin kuin karjalauma Velodrome d’Hiverin urheilustadionille. Äiti Maria onnistui pääsemään sisään stadionille, jossa hän auttoi sairaita ja tuki epätoivoisia. Hän onnistui myös pelastamaan neljä lasta, jotka hän piilotti pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Venäjän juutalainen Elias Fondaminski oli nuorena mukana sosiaalivallankumouksellisessa liikkeessä. Hän emigroitui kymmeneksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän alkoi hitaasti lähentyä kristinuskoa. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 hän palasi Venäjälle ja osallistui politiikkaan, mutta lokakuun vallankumous ajoi hänet toistamiseen maanpakoon. Vaimoltaan perimänsä omaisuuden turvin hänestä tuli yksi venäläisen emigraation tärkeimmistä hyväntekijöistä lännessä. Elias hylkäsi entiset vallankumoukselliset ihanteensa ja vakuuttui siitä, että vain kristillinen elämännäkemys pystyisi myötävaikuttamaan Venäjän jälleenrakentumiseen kommunismin jälkeen. Hän osoitti väsymätöntä intoa valaakseen uutta rohkeutta venäläiseen emigranttinuorisoon ja älymystöön. Hän osallistui ahkerasti jumalanpalveluksiin Lourmel-kadun kirkossa, mutta tunsi lojaalisuutta juutalaista taustaansa kohtaan ja piti itseään ansiottomana ottamaan vastaan kasteen. Ranskan miehityksen jälkeen hän ei paennut Yhdysvaltoihin, vaan palasi Pariisiin täysin tietoisena vaarasta, johon hän juutalaisena antautui.

Elias pidätettiin monien muiden venäläisten emigranttien tavoin, kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Monet pidätetyistä vapautettiin nopeasti, mutta Elias juutalaisena jätettiin Compiègnen keskitysleirille. Siellä keskitysleirin kirkossa hänet kastettiin. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan vatsahaavan takia. Ystävät äiti Maria mukaan lukien laativat suunnitelman, jonka turvin Elias pääsisi pakenemaan Ranskan vapaan osan kautta Yhdysvaltoihin. Elias kuitenkin torjui ajatuksen. Venäläisen uskonnonfilosofin Georgi Fedotovin (k. 1951) kertoman mukaan Elias halusi viimeisinä päivinään elää kristittyjen kanssa ja kuolla juutalaisten kanssa. Elokuussa 1942 hänet siirrettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa hän kuoli 19.11.1942.

Juutalaiset perheet tungeksivat Lourmelin keskukseen odottaessaan pääsyä seuraavaan piilopaikkaan ja pakoreittiä vapaalle vyöhykkeelle. Keskuksen toiminta kuitenkin ilmiannettiin ja helmikuussa 1943 saksalaiset pidättivät äiti Marian 20-vuotiaan pojan Georgin. Myös isä Dimitri pidätettiin. Häntä kuulusteltiin neljä tuntia Gestapon päämajassa. Kun kuulusteleva upseeri tarjosi isä Dimitrille vapautta, jos hän lopettaisi juutalaisten avustamisen, hän näytti kaularistiään kysyen: ”Entä tämä juutalainen? Tunnetteko te Hänet?” Vastaukseksi upseeri iski isä Dimitriä kasvoihin niin kovaa, että tämä kaatui lattialle. Sama upseeri totesi, että isä Dimitri oli langettanut itselleen tuomion.

Isä Dimitri ja Georgi olivat jonkin aikaa Compiègnen keskitysleirissä verrattain vapaissa oloissa ja toimittivat päivittäin liturgian eräässä sellissä. Isä Dimitri oli pannut merkille Georgin palavan hurskauden ja valmisti häntä pappisvihkimykseen. Joulukuun 16. päivänä heidät siirrettiin yllättäen Buchenwaldin keskitysleiriin ja sieltä edelleen Doran leiriin. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja hänet todennäköisesti teloitettiin työhön kykenemättömien joukossa.

Isä Dimitri puolestaan sairastui keuhkokuumeeseen. Hänet sijoitettiin ylikansoitettuun sairastupaan, jossa sairaat makasivat lattialla jätöstensä päällä tukahduttavassa löyhkässä. Helmikuun 9. päivänä 1944 isä Dimitrin tehdessä kuolemaa eräs venäläinen vanki, joka oli värväytynyt vanginvartijaksi säilyttääkseen henkensä, tunnisti hänet papiksi, jota muutamat vangit olivat kyselleet. Hän kumartui isä Dimitrin puoleen. Nähdessään myötätuntoiset kasvot isä Dimitri pyysi, että vartija siunaisi hänet ristinmerkillä. Mitään ajattelematta mies teki, mitä häneltä pyydettiin, jolloin isä Dimitri henkäisi viimeisen kerran. Vuosien kuluttua tuo mies tunnusti synkkänä ja ahdistu- neena, että hänen mielessään kummitteli, miten hän omalla monien pampunlyöntien tahraamalla kädellään teki ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Äiti Maria pidätettiin helmikuussa 1943, kun hän oli mennyt pyytämään poikansa vapauttamista. Hän oli muutaman kuukauden keskitysleirinä toimivassa Romainvillen linnakkeessa, josta hänet siirrettiin Ravensbrückin keskitysleirille noin 90 kilometriä Berliinistä pohjoiseen. Epäinhimillisissä oloissa keskitysleirin krematorioitten levittäessä kaikkialle kaameaa savuaan hän säteili ympärilleen Kristuksen rakkauden valoa, myötätuntoa ja toivoa. Ruumiinrakenteeltaan vahvana ja uhrautuvan elämän karaisemana hän kesti leirielämää muita vankeja paremmin, mutta sairastui lopulta punatautiin. Kun hänet siirrettiin viereiseen leiriin, jossa ruoka-annokset olivat niin pienet, että kuolema tuli nopeasti, hän palasi sieltäkin hengissä, mutta voimattomana.

Liittoutuneiden joukkojen edetessä kuolemantuomioita pantiin toimeen mielettömällä vauhdilla. Eräänä päivänä maaliskuussa 1945 kaksisataakuusikymmentä vankia valittiin kaasukammioon vietäväksi. Muutamien silminnäkijöiden mukaan äiti Maria otti erään naisen paikan antaakseen tälle tilaisuuden selvitä hengissä. Toisten mukaan loppuun uupunut ja vuoteenoma äiti Maria siirrettiin toiselle tuhoamisleirille. On hyvin mahdollista, että molemmat silminnäkijäkuvaukset pitävät paikkansa, sillä vankien nimenhuutoja ja kuolemaan tuomittavien erotteluja pidettiin päivittäin. Joka tapauksessa äiti Maria kuoli kaasukammiossa maaliskuun 31. päivänä 1945 ja hänen ruumiinsa heitettiin krematorioon poltettavaksi. Niin toteutui hänen lapsuutensa ennakkoaavistus, jonka hän oli monesti toistanut runoissaan ja piirustuksissaan: hän kuolisi tulessa.

Konstantinopolin patriarkaatti kanonisoi äiti Marian, tämän pojan Georgin, isä Dimitrin ja Elias Fondaminskin vuonna 2004.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Voittoisa Kristuksen sotilas Victor syntyi ylimysperheeseen Marseillessa 200-luvulla. Vartuttuaan hän palveli upseerina rohkeasti ja uskollisesti keisari Maximianuksen alaisuudessa, mutta kun tämä noin vuonna 288 kävi Marseillessa kristittyjä vainotessaan, Victor ei salannut uskoaan vaan kieltäytyi ottamasta palkkaansa ja kehotti kristittyjä tovereitaan olemaan pelkäämättä niitä, jotka tappavat ruumiin, ja sen sijaan olemaan taivaallisten voitto- palkintojen arvoisia. Yötä päivää hän kulki talosta taloon kehottamassa uskovia taistelemaan uskon puolesta ja saattoi marttyyreja teloituspaikalle asti.

Lopulta Victor pidätettiin ja vietiin kahlittuna keisarin eteen. Piittaamatta tyrannin uhkauksista ja vilpillisistä lupauksista Victor kirosi epäjumalien palvomista julistaen, että Kristus on ainoa oikea Jumala. Keisari käski raahata häntä katuja pitkin ihmisten hakattavana ja pilkattavana, mutta tämän koetuksen jälkeen Victor julisti yhä voimallisemmin uskoaan. Kun hänet sidottiin piinapenkkiin ja hänen lihaansa raastettiin, Herra ilmestyi hänelle pidellen ristiä kädessään ja lupasi hänelle marttyyrin kuihtumattoman seppeleen. Seuraavana yönä kolme enkeliä ilmestyi Victorille vankilan sellissä, jolloin hänen vartijansa Aleksander, Longinus ja Felicianus hämmästyneinä loistavasta näystä kääntyivät kristinuskoon. Heidät kastettiin, ja he kärsivät marttyyrikuoleman jo ennen opettajaansa.

Kolme päivää myöhemmin Victor vietiin oikeusistuimen eteen, missä keisari käski hänen palvoa Jupiterin patsasta. Victor astui patsaan eteen ja potkaisi sen nurin. Maximianus antoi leikata Victorilta toisen jalan ja jauhaa häntä myllynkiven alla, mutta myllynkivi halkesi ja he joutuivat mestaamaan hänet. Kun miekka iski häntä, taivaasta kuului ääni: ”Victor, sinä olet voittoisa!”

Pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin mereen, mistä kristityt löysivät ne ja hautasivat kivestä hakattuun kryptaan. Pyhän marttyyri Victorin kautta tapahtuneet ihmeet tekivät hänestä Marseillen suojeluspyhän. Hänen hautansa päälle rakennettiin kirkko ja luostari jo 300-luvulla. Arabit hävittivät luostarin ja surmasivat sen asukkaat 700‒800-lukujen tienoilla, mutta myöhemmin siitä kasvoi kuuluisa benediktiiniläisluostari Abbaye Saint-Victor.

Persian kuninkaan Šapur II:n käynnistämän suuren kristittyjen vainon aikana vuonna 354 Adiabenen maaherra Tamsapur pidätytti Arbelassa^* diakonin nimeltä Barhadbešabba, joka oli palvellut innokkaasti Kristuksen kirkkoa jo vuosikymmenien ajan. Nimi on syyriaa ja merkitsee ”Sunnuntailapsi”. Barhadbešabbaa kidutettiin ja hänelle luvattiin vapaus heti, jos hän palvoisi vettä ja tulta sekä maistaisi eläimen verta. Diakoni pysyi kidutusten keskellä ilmeeltään valoisana, ikään kuin hänen sielunsa sisäinen ilo olisi ollut suurempi kuin ruumiin kipu.
^{*) Nyk. Pohjois-Irakin Arbil.}

Barhadbešabba lausui kuulustelijalleen toistuvasti: ”Et sinä eikä sinun kuninkaasi, eikä minkäänlainen kidutus voi erottaa minua Jeesuksen rakkaudesta. Häntä yksin olen palvellut lapsuudestani tähän ikään saakka.” Tamsapur käski katkaista hänen kaulansa. Tehtävän sai Aghai-niminen luopiokristitty, joka oli kieltänyt uskonsa maallisten etujen takia. Barhadbešabba odotti jo pääsevänsä enkelten luokse, mutta Aghai tärisi eikä kyennyt antamaan kunnollista iskua. Hän löi kirveellä Barhadbešabban niskaan seitsemän kertaa, mutta ei pystynyt lyömään tarpeeksi kovaa, jotta kaula olisi katkennut. Paniikin vallassa Aghai otti miekan ja työnsi sen pyhän diakonin vatsaan. Pyhä Barhadbešabba kuoli tähän haavaan.

Tamsapur asetti miehiä vartioimaan pyhää ruumista, mutta yön pimeydessä kaksi kirkonmiestä onnistui hakemaan pyhän ruumiin ja hautaamaan sen kunniallisesti.

Pyhittäjä Simeon, josta tuli Kristuksen tähden houkka, ja hänen toverinsa Johannes olivat kotoisin Syyriasta ja elivät 500-luvulla. Johannes oli 22-vuotiaana solminut avioliiton ja Simeon oli kaksi vuotta häntä vanhempi mutta asui äitinsä kanssa. Miehet ystävystyivät ollessaan matkalla Jerusalemiin ristin ylentämisen juhlaan ja päättivät jatkaa pyhiinvaellustaan yhdessä. Heidän saapuessaan Jerikon seudulle Johannes kertoi Simeonille, että Jordanin varren luostarien kilvoittelijat olivat kuin Jumalan enkeleitä. Osoittaen sinne johtavaa tietä hän sanoi: ”Tämä tie vie elämään.” Rukoiltuaan ja arvottuaan, mihin luostariin menisivät, he lähestyivät Pyhittäjä Gerasimoksen luostaria ja unohtivat kaikki maalliset siteensä. Igumeni Nikon oli saanut näyssä tiedon nuorten miesten saapumisesta ja toivotti heidät tervetul- leiksi kertoen heille samalla profeetallisesti heidän tulevia elämänvaiheitaan. Heidän pyynnöstään Nikon vihki heidät heti munkeiksi.

Kaksi päivää myöhemmin he kuitenkin päättivät lähteä luostarista ja elää autiomaassa kaukana kaikista ihmisistä peläten muuten menettävänsä sen jumalallisen tulen, joka heillä oli sydämessään. He päätyivät Kuolleenmeren seudun autiomaahan Arnonas-nimiselle seudulle, mistä he löysivät joitakin rakennuksia ja tarvikkeita, joita vähän aikaisemmin kuollut erakko oli sinne jättänyt. Kun he olivat aloittaneet yksinäisen kilvoittelunsa, heitä alkoivat kiusata ajatukset heidän omaisistaan sekä hengellinen velttous, ja he olivat jo vähällä luopua yrityksestään. Nähtyään unessa hengellisen ohjaajansa ilmestymisen he pystyivät kuitenkin jatkamaan valitsemallaan tiellä. He asuivat majoissa kivenheiton päässä toisistaan, ja kun jommankumman valtasi kiusaus tai velttous, he tapasivat ja pitivät rukoushetken yhdessä. Sitten he kertoivat toisilleen saamansa näyt ja iloitsivat voidessaan keskittyä yötä päivää rukoukseen. He edistyivät hengellisessä taistelussa niin, että muutaman vuoden kuluttua he tulivat arvollisiksi saamaan Jumalalta ihmeiden tekemisen armon.

Kun kaksikko oli kilvoitellut autiomaassa kolmekymmentä vuotta ankarien säiden ja lukemattomien kiusausten vaivaamina Simeon ehdotti, että hän jättäisi erämaan ja siirtyisi maailmaan pelastaakseen muita ihmisiä paljastamalla Kristuksen voimalla tämän maailman hulluuden. (1. Kor. 3:19) Johannes luuli, että Simeon oli joutunut demonisen harhan uhriksi, moitti häntä ja muistutti, että he olivat luvanneet olla koskaan eroamatta. Simeon oli kuitenkin saavuttanut Pyhän Hengen armosta autuaan välinpitämättömyyden, eikä mikään saanut häntä muuttamaan mieltään. Lopulta Johannes tuli vakuuttuneeksi siitä, että päätös oli syntynyt jumalallisesta innoituksesta, ja antoi Simeonin lähteä.

Simeon teki ensin pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin ja rukoili kolme päivää pyhillä paikoilla. Sitten hän taivalsi Emesaan,^* missä hän aikoi teeskennellä hullua palvellakseen toisten pelastusta. Hän oli ensimmäinen, joka ryhtyi kilvoittelemaan Kristuksen tähden houkkana. Noudattaen kirjaimellisesti apostolin sanoja ”Jos joku teistä on olevinaan viisas tässä maailmassa, hänestä täytyy ensin tulla hullu, jotta hänestä tulisi viisas” (1. Kor. 3:18) hän halusi pelastaa sieluja joko naurettavalla käytöksellä ja laskelmoiduilla metkuilla tai ihmeillä, joita hän sai aikaan antautuen pilkan ja halveksunnan kohteeksi. Toisinaan hän taas antoi opetuksia tai ennustuksia, joita hän puhui hullua teeskennellen. Koko ajan hän pyrki pysymään piilossa ja tuntemattomana voidakseen paeta ihmisten ylistystä ja kunniaa, minkä ansiosta hän pystyi elämään maailmassa kuin olisi ollut autiomaassa.
^{*) Nyk. Homs Keski-Syyriassa.}

Simeon saapui Emesaan raahaten perässään narulla vyöhön sidottua koiranraatoa, jonka hän oli löytänyt tunkiolta, koululaisten seuratessa häntä pilkaten. Seuraavana sunnuntaina hän meni kirkkoon ja alkoi sammuttaa kynttilöitä heittämällä liekkeihin pähkinöitä. Kun kirkkokansa yritti ajaa häntä ulos, hän astui ambonille ja heitteli naisia pähkinöillä. Kun hänet lopulta heitettiin ulos, hän kaatoi leipurin myyntipöydän, jolloin leipuri löi häntä.

Ruoka-annosten kaupustelija sääli Simeonia ja otti hänet palvelukseensa. Simeon alkoi jakaa ruokia ohikulkijoille ilmaiseksi ja söi itsekin ahnaasti, koska oli paastonnut koko viikon. Silloin kauppias haukkui hänet ja ajoi hänet tiehensä. Illalla Simeon otti palavia hiiliä paljaaseen käteensä ja poltti siinä suitsuketta, mutta kun kauppiaan vaimo näki sen, Simeon pisti hiilet nopeasti taskuunsa.

Sitten Simeon meni työhön tavernaan, jonka omistaja kohteli häntä säälimättömästi, vaikka Simeonin temput toivat hänelle lisää asiakkaita. Eräänä päivänä hän rankaisi Simeonia ankarasti, koska tämä oli rikkonut viiniruukun, mutta kun hän näki, että ruukun sirpaleista luikerteli esiin myrkyllinen käärme, hän särki itse loput ruukut yrittäessään saada käärmettä tapetuksi. Siitä lähtien tavernan omistaja piti Simeonia pyhänä. Myöhemmin Simeon teeskenteli haluavansa häpäistä omistajan vaimon, jolloin mies löi Simeonia ja ajoi hänet ulos.

Jumalan mies eli keskellä kaupunkia vapaana maallisista murheista ja sovinnaisista tavoista: hän teki tarpeensa kadulle, meni alastomana julkisen kylpylän naisten puolelle vaatteet käärittyinä pään ympärille, tanssi näyttelijättärien kanssa tai kisaili prostituoitujen kanssa tun- tematta kuitenkaan itse aistillista hämmennystä ja pitäen mielensä häiriintymättä Jumalan työssä. Hän käytti tätä strategiaa tutustuakseen löyhätapaisiin naisiin ja lupasi salaa auttaa heitä rahallisesti, mikäli he muuttaisivat elämäntapansa. Jos taas nämä naiset lankesivat uudelleen, he sairastuivat pian ja ymmärsivät sen kurittavana Jumalan kaitselmuksena.

Simeonilla oli sellainen pidättymisen armolahja, että hän kykeni olemaan koko suuren paaston ajan syömättä. Suurena torstaina hän kuitenkin istui leipurin kojussa ja ahmi kermakakkuja toisten järkytykseksi tai jonakin toisena päivänä paastottuaan koko viikon söi lihaa kaikkien nähden.

Eräänä päivänä joukko tyttöjä ilkkui Simeonille pilkallisesti. Hän teki muutamia heistä kierosilmäisiksi ja sitten paransi heitä suutelemalla heidän silmiään. Jotkut hän jätti katsomaan kieroon nähdessään, että he muuten lankeaisivat irstaaseen elämään.

Sunnuntaisin Simeon seisoi kirkon ovella syömässä makkaroita, jotka hän oli heittänyt olkansa yli niin kuin diakonin orarin. Vasemmassa kädessään hän piti kupillista sinappia, jolla hän maalasi niiden suut, jotka pilkkasivat häntä. Eräs talonpoika oli sokeutunut varastettuaan vuohia naapuriltaan, mutta kun Simeon siveli hänen silmänsä sinapilla, hänen näkökykynsä palautui. Kerran hän halvaannutti huijarin käden heittämällä häntä kivellä ja sitten paransi hänet ilmestymällä hänelle näyssä ja saaden hänet lupaamaan, että lopettaisi huijaamisen.

Toisella kertaa Simeon hakkasi erään koulun pylväitä ruoskalla. Teon merkitys selvisi pian: hän oli ennustanut maanjäristyksen, joka tuhoaisi Antiokian kaupungin (588). Tuhon jälkeen huomattiin, että ne pylväät, joita Simeon oli hakannut, olivat pysyneet pystyssä. Samaan tapaan Simeon otti tiettyjä lapsia syliinsä ja toivotti heille hyvää matkaa. Myöhemmin tuli ruttoepidemia, ja nämä lapset olivat menehtyneiden joukossa.

Usein Simeon meni varakkaiden ihmisten taloon teeskennellen syleilevänsä palvelustyttöjä. Yksi heistä väitti tulleensa raskaaksi Simeonista. Simeon huolehti naisesta koko tämän odotusajan, mutta synnytyksen koittaessa nainen tunsi vain kovia kipuja eikä pystynyt synnyttämään. Lopulta hän tunnusti, kuka oli lapsen oikea isä,
ja lapsi syntyi heti.

Pyhän houkan huolenpito ulottui kaikkiin, erityisesti riivattuihin, joista hän paransi monia rukouksella teeskenneltyään ensin olevansa itse heidän kaltaisensa. Eräs juutalainen käsityöläinen näki hänet kerran kahden enkelin seurassa ja aikoi paljastaa Simeonin salaisuuden, mutta tämä ilmestyi hänelle unessa ja sinetöi hänen huulensa. Kaikki, jotka saivat selville hänen armolahjansa, huomasivat olevansa kykenemättömiä levittämään tietoa siitä.

Näiden profeetallisten tekojen ja julkisten saarnojen keinolla Simeon teeskennellessään houkkaa tuomitsi monien rikokset, varkaudet ja irstailut saaden synninteot lähestulkoon loppumaan koko Emesan kaupungista.

Simeon ei omistanut mitään vaan vietti yönsä rukouksessa huonokuntoisessa majassa kyynelehtien veljiensä pelastuksen puolesta ja lähti aamulla kaupungille päässään oliivipuun oksista tehty kruunu. Hänen tukkansa ja partansa eivät kasvaneet lainkaan hänen Emesassa viettämiensä vuosien aikana, ja näin hän ei saanut osakseen sellaista kunnioitusta, jota munkit ulkoisen olemuksensa takia helposti saivat.

Kun Simeon tiesi loppunsa lähestyvän, hän kaksi päivää ennen kuolemaansa kertoi elämäntarinansa diakoni Johannekselle, jonka pojan hän oli aiemmin pelastanut väärältä murhasyytteeltä. Johannes oli ainoa henkilö, jonka kanssa Simeon keskusteli normaaliin tapaan. Johannekselle Simeon mainitsi myös nähneensä näyssä aikaisemman kilvoittelutoverinsa Johannes Askeetin kruunu päässään ja siinä tekstin ”Kruunu kärsivällisyydestä autiomaassa” ‒ mutta Simeon kantaisi kaikkien houkkuudellaan pelastamiensa sielujen kruunua, Johannes oli sanonut. Kehotettuaan diakonia osoittamaan armoa ja olemaan koskaan lähestymättä kirkon alttaria, jos hänellä oli sydämessään pahoja ajatuksia jotakuta vastaan, Simeon hyvästeli Johanneksen. Hän vetäytyi majaansa ja piiloutui puukasan alle, jotta näyttäisi siltä kuin puut olisivat murskanneet hänet.

Kun ihmiset, jotka tunsivat Simeonin hyvin, eivät olleet nähneet häntä pariin päivään kaupungilla, he menivät hänen majalleen ja löysivät hänet kuolleena. Uskoen, että hän oli joutunut onnettomuuden uhriksi, he eivät vaivautuneet edes pesemään hänen ruumistaan vaan lähtivät hautaamaan sitä ilman kynttilöitä ja veisuja muukalaisten hautausmaahan. Kun hautajaiskulkue ohitti erään Simeonin käännyttämän juutalaisen lasinpuhaltajan talon, tämä kuuli ylimaallista psalminlaulua näkymättömän suurkuoron laulamana. Katsoessaan ikkunasta hän näki vain kahden miehen kantavan Jumalan miehen maallisia jäännöksiä. Silloin hän huusi: ”Siunattu olet sinä houkka, jolle ihmisten laulua ei suotu mutta jota taivaalliset voimat kunnioittavat hymneillään!” Hän riensi hautaamaan Simeonin omin käsin.

Kun diakoni Johannes sai tietää Simeonin kuolemasta, hän meni hautausmaalle ja avasi haudan, mutta se oli tyhjä. Hän tajusi, että Herra oli ottanut palvelijansa ruumiissa kirkkauteen ennen yleistä ylösnousemusta. Vasta silloin Emesan asukkaat ymmärsivät, että uusi apostoli oli elänyt heidän keskuudessaan auttaakseen heitä pelastumaan pysyen itse kätkettynä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Magdalan Maria (Maria Magdaleena) syntyi pienessä Magdalan kalastajakylässä Gennesaretinjärven länsirannalla Tiberiaksen kaupungin pohjoispuolella. Läntisessä perinteessä Magdalan Mariaa on paavi Gregorius Suuren ajoista alkaen pidetty samana henkilönä kuin katuvaa syntistä naista, joka voiteli Kristuksen jalat, (Matt. 15:30–39) mutta evankeliumeissa mikään ei suoranaisesti tue tätä samastusta.

Itäisen tradition mukaan Magdalan Maria oli varakas neitsyt, joka pyrki elämään Herran pelossa noudattaen Hänen käskyjään. Tuntemattomasta syystä hän aikanaan huomasi olevansa seitsemän demonin riivaama. (Mark. 16:9, Luuk. 8:2) Riivaus ei tarkoita riettautta eikä viittaa syntisyyteen. Maria kärsi löytämättä apua, mutta sitten hän sai tietää, että Jeesus Kristus oli tullut sille seudulle ja suuret ihmisjoukot seurasivat Häntä, koska Hän teki ihmeitä ja opetti taivaallisista asioista. Maria kiiruhti toiveikkaana paikalle ja oli läsnä, kun Jeesus ruokki neljätuhatta miestä. Hän heittäytyi Kristuksen jalkoihin ja pyysi Häneltä opastusta ikuisen elämän tiellä.

Kun Jeesus oli karkottanut Mariasta demonit, tämä luopui kaikesta maailmallisesta saadakseen seurata Kristusta Hänen matkoillaan yhdessä apostolien, Jumalanäidin ja muiden hurskaiden naisten kanssa. Näitä olivat Jaakobin äiti Maria, Klopaksen vaimo Maria, Kuusaksen vaimo Johanna ja Susanna sekä Sebedeuksen poikien äiti Salome.

Kun Kristus oli päättänyt työnsä Galileassa ja varoituksista huoli- matta lähti Jerusalemiin, Magdalan Maria seurasi häntä epäröimättä. Tällä matkalla hän ystävystyi Betanian Martan ja Marian kanssa.

On arveltu, että Magdalan Maria oli se nainen, joka Jeesuksen ajettua mykästä pahan hengen huusi: ”Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt!” (Luuk. 11:27) Hän oli paikalla, kun Kristus herätti Lasaruksen kuolleista. Kun toiset opetuslapset hylkäsivät Kristuksen Hänen pidättämisensä jälkeen, Magdalan Maria seurasi Häntä ylipapin talolle ja sitten Pilatuksen oikeusistuimeen, missä hän oli läsnä Hänen epäoikeudenmukaisen oikeudenkäyntinsä aikana, ja hän seisoi Kristuksen ristin juurella yhdessä Jumalanäidin ja pyhän Johannes Teologin kanssa. (Joh. 19:25)

Kun Vapahtajan veri oli virrannut Hänen kyljestään koko maanpiirin puhdistukseksi, Magdalan Maria oli surustaan huolimatta ensimmäisenä huolehtimassa Hänen hautaamisestaan. Tietäen neuvoston jäsenen Joosef Arimatialaisen (31.7.) hakkauttaneen Golgatan viereiseen kallioon uuden hautakammion Magdalan Maria pyysi Joosefia luovuttamaan sen Ristiinnaulitun haudaksi. Joosef hankki Pilatukselta luvan ottaa haltuunsa Kristuksen ruumiin. Yhdessä Nikodemoksen kanssa hän otti ruumiin ristiltä, kietoi sen käärinliinoihin ja vei sen hautakammioon. Paikalla olleet Magdalan Maria ja Jumalansynnyttäjä itkivät ja valittivat mutta muistivat myös lupauksen ylösnousemuksesta. Kun suuri kivi oli vieritetty haudan suulle, miehet poistuivat, mutta naiset jäivät haudalle itkemään. Kun he lopulta lähtivät, he päättivät palata voitelemaan Vapahtajan ruumiin uudelleen tuoksuöljyillä, kun sapatinlepo päättyisi.

Aamuyöstä viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria ja se toinen Maria menivät pyhälle haudalle. Siellä heille ilmestyi loistava enkeli, joka ilmoitti, ettei Jeesus ollut enää haudassa vaan oli noussut ylös. Hämmennyksissään he lähtivät haudalta, mutta Kristus itse ilmestyi heille ja sanoi: ”Älkää pelätkö!” Oli sopivaa, että Hän ilmoitti vapahduksesta ensimmäiseksi naisille, koska ihmisluonnon kärsimys ja kuolema oli alkanut Eevan lankeemuksesta.

Kuultuaan tapahtuneesta apostolit luulivat, että naiset olivat surusta sekaisin, mutta Pietari lähti haudalle ja kurkisti sisään. Jäljellä oli vain käärinliinat. Auringon noustua Magdalan Maria palasi haudalle varmistuakseen siitä, ettei ollut nähnyt harhanäkyjä. Nähtyään hautakammion todellakin olevan tyhjä hän meni kertomaan siitä Pietarille ja Johannekselle, jotka juoksivat yhdessä haudalle. Kun he olivat lähteneet, Maria jäi sinne miettimään, kuka oli mahtanut vierittää kiven pois. Kaksi valkopukuista enkeliä ilmestyi siihen, missä Jeesus oli levännyt, ja he kysyivät Marialta, miksi hän itki. Hänen vastatessaan enkelit nousivat yhtäkkiä seisomaan. Maria kääntyi ja näki Kristuksen, joka esitti saman kysymyksen. Maria luuli Häntä puutarhuriksi ja kysyi, oliko hän vienyt Herran pois, mutta kun Jeesus puhutteli häntä nimeltä, hän tunnisti Herran äänen ja vastasi: Rabbuuni! (”Opettajani!”) ja heittäytyi Hänen jalkoihinsa aikoen suudella niitä. Kristus huudahti: ”Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo” ja käski hänen mennä viemään sanaa veljilleen.

Apostolien apostoli Magdalan Maria vietti aikaa opetuslasten ja Jumalanäidin seurassa iloiten heidän kanssaan. Luultavasti hän oli paikalla sekä Kristuksen taivaaseennousemisen päivänä että Pyhän Hengen laskeutumisen päivänä. Kuuluisan kertomuksen mukaan hän kävi Roomassa valittamassa Pilatuksen antamasta tuomiosta. Kun hän seisoi keisari Tiberiuksen edessä kananmuna kädessään selittäen hänelle, että kärsimyksensä jälkeen Kristus oli ylösnoussut, niin kuin siitä oli ennustettu, muna muuttui yhtäkkiä punaiseksi. Tästä sanotaan syntyneen tavan värjätä pääsiäiseksi punaisia kananmunia.

Palattuaan Jerusalemiin Maria kuunteli apostoli Pietarin opetusta. Ylösnousemuksesta oli kulunut neljä vuotta ja apostolit olivat hajaantuneet eri maihin julistamaan evankeliumia, kun Maria liittyi apostoli Maksimoksen (yksi 70 apostolista) seuraan saarnaamaan hyvää sanomaa. Pian juutalaiset ottivat heidät kiinni ja jättivät heidät toisten kristittyjen kanssa avomerelle ilman ruokaa laivassa, jossa ei ollut purjeita eikä airoja. Vapahtaja kuitenkin johdatti laivan Gallian Marseilleen, missä he kärsivät nälkää, janoa ja fanaattisten pakanoiden pilkkaa. Kerran kun pakanat olivat kokoontuneet uhrijuhliinsa, Maria meni rohkeasti heidän joukkoonsa ja kehotti heitä uskomaan ainoaan Jumalaan, taivaan ja maan luojaan. Hämmästyneinä hänen vakuuttavista sanoistaan ja säteilevistä kasvoistaan pakanat noudattivat keho- tusta. Hän toisti puheensa kuvernööri Hypatiukselle, joka oli tullut vaimonsa kanssa tuomaan uhria saadakseen lapsen. Kuultuaan Mariaa kolme kertaa hän avasi palatsinsa apostoleille ja pyysi saada opetusta kristinuskossa. Marian esirukouksien ansiosta hän sai lapsen. Hypatius kiitti Jumalaa, ja koko hänen perheensä kastettiin ja heistä tuli innokkaita totuuden julistajia.

Magdalan Maria lähti Galliasta ja kiersi julistamamassa Kristusta Egyptissä, Foinikiassa, Syyriassa, Pamfyliassa ja muissa paikoissa. Hän vietti jonkin aikaa Jerusalemissa mutta lähti sitten Efesokseen, missä hän kuunteli pyhän Johannes Teologin opetuksia ja koki samoja koettelemuksia kuin apostolikin.

Lyhyen sairauden jälkeen pyhä apostolienvertainen Magdalan Maria antoi sielunsa Herran käsiin ja hänet haudattiin sen luolan suulle, jossa seitsemän efesolaista marttyyrinuorukaista (4.8.) myöhemmin nukkuivat. Paikalla tapahtui monia ihmeitä, kunnes hurskas keisari Leo VI Viisas lähes tuhat vuotta myöhemmin määräsi reliikkien siirron Konstantinopoliin. Hän otti ne kunnioittavasti vastaan suuren kansanjoukon läsnä ollessa ja kantoi ne yhdessä veljensä Aleksanterin kanssa ja hautasi ne Pyhän Lasaruksen luostarin kirkon vasemmalle puolelle.
Pyhän mirhantuojanaisen Magdalan Marian vasenta kättä kunnioitetaan nykyisin Athosvuoren Simonopetran luostarissa, joka pitää pyhää Magdalan Mariaa toisena perustajanaan. Aika ajoin kädestä huokuu suloista ylösnousemuksen tuoksua.

Galilean arkeologisissa kaivauksissa vuosina 2007‒2008 Tiberiaksen pohjoispuolelta löydettiin Magdalan kylän ja sen synagogan rauniot. Säilyneistä osista voidaan havaita, että synagoga oli sisäpuolelta kauniisti maalattu voimakkailla väreillä. Synagogan kynnys, josta niin Magdalan Maria kuin itse Kristuskin ovat monia kertoja astuneet, on säilynyt alkuperäisessä muodossaan.

Pyhä Wandrille (Wandregesilus, Wandregisel, Wando) syntyi vuoden 600 tienoilla Verdunin lähellä nykyisessä Ranskassa ja pääsi jo nuorena kuningas Dagobert I:n hoviin. Siellä hän sai koulutuksensa yhdessä muutamien nuorten miesten kanssa, joista myöhemmin tuli piispoja. Lyhyen avioliiton jälkeen Wandrille lähti vaeltelemaan ympäriinsä. Vaellusten jälkeen hän asettui ensin kilvoittelemaan erakkona Lothringenin Montfauconiin ja entisöi sitten Saint Ursannen luostarin Sveitsin Jurassa. Myöhemmin hän siirtyi Italian Bobbioon pyhittäjä Columbanuksen (23.11.) perustamaan luostariin.

Palattuaan Galliaan Wandrille vietti noin kymmenen vuotta Romainmotierin luostarissa, jonka Columbanuksen oppilaat olivat kunnostaneet. Sieltä hän lähti Roueniin, missä hänet vihittiin papiksi. Pian sen jälkeen Wandrille sai piispalta luvan perustaa Rouenin lähelle Fontenellen luostarin ja johtaa sitä. Sen säännöt sisälsivät aineksia sekä pyhittäjä Columbanuksen että benediktiinien luostarisäännöistä. Wandrille sanoi munkeille: ”Meidän ei pidä laskea niitä vuosia, jotka olemme viettäneet luostarissa, vaan niitä, jotka olemme viettäneet noudattaen nuhteettomasti Jumalan käskyjä.” Hän poistui luostarista vain julistaakseen evankeliumia seudun pakanoille ja perustaakseen uusia luostareita. Johdettuaan Fontenellen luostaria yhdeksäntoista vuotta ja perustettuaan viisi muuta luostaria pyhä Wandrille nukkui rauhassa pois 22. heinäkuuta vuonna 668 kolmensadan oppilaansa läsnä ollessa.

Pyhän Wandrillen elämäkerran kirjoitti eräs hänen oppilaistaan 600-luvun lopussa. Normannien hyökkäyksien takia hänen reliikkejään siirrettiin turvaan eri paikkoihin. Vuoden 1566 aikana kalvinistit tuhosivat niistä valtaosan. Hänen pyhä päänsä säilyi kuitenkin Belgian Liègessä, josta se palautettiin 1960-luvulla takaisin Fontenelleen
sen uuden kirkon vihkiäisiin. Luostaria kutsutaan nykyisin hänen mukaansa Saint Wandrilleksi.

Pyhä Markella syntyi Khioksen saarella Volissonin kylässä varakkaaseen ja huomattavaan perheeseen vuoden 1500 tienoilla. Perheenäiti opetti tytärtään kristilliseen elämään, mutta kuoli nuorena, minkä jälkeen isä huolehti tyttärestä. Markellasta kasvoi hurskas ja kaunis tyttö.

Tytön vartuttua isä alkoi osoittaa epäpuhdasta kiinnostusta häntä kohtaan. Järkyttyneenä Markella lähti pois kotikylästään ja pakeni vuorelle. Tämä vain kasvatti isän himoa. Hän alkoi mielipuolen tavoin etsiä tyttöä kaikkialta. Nähdessään isänsä kiipeävän vuorelle Markella lähti juoksemaan alas merelle ja kätkeytyi suureen pensaaseen. Isä huomasi tytön, mutta ei ylettynyt pensaan sisään. Niinpä hän sytytti sen palamaan. Markella kuitenkin eksytti hänet ja jatkoi juoksemistaan kohti merenrantaa. Kun isä ei pystynyt saamaan häntä kiinni, hän ampui tyttöä nuolella. Markella haavoittui, mutta jatkoi silti epätoivoista pakenemistaan. Kun hän huomasi voimiensa vähenevän, hän rukoili avukseen taivaallista Sulhastaan. Herra auttoi häntä heti halkaisemalla kallion, niin kuin muinoin pyhälle Teklalle.

Kun isä saapui paikalle, hän ei pystynyt vetämään Markellaa kallionhalkeamasta, johon tämä oli työntäytynyt turvaan. Niinpä hän leikkasi irti tyttärensä rinnat, katkaisi hänen päänsä ja viskasi sen mereen. Kalliosta, joka oli suojellut tyttöä, alkoi myöhemmin virrata parantavaa vettä. Se peitti kallion pikkukivet punertavalla kalvolla. Paikalliset kutsuvat sitä ”pyhäksi vereksi”. Kalliosta kehittyi nopeasti pyhiinvaelluspaikka. Pyhiinvaeltajat raaputtavat mukaansa kivissä olevaa punaista kalvoa, jota käytetään parannukseksi kaikenlaisiin sairauksiin.

Pyhittäjä Kornili oli varakkaan kauppiaan poika Rjazanista. Maailmassa hänet tunnettiin nimellä Konon. Hän oli tuskin 15-vuotias, kun hän lähti salaa kotoaan. Hengellistä kilvoituspaikkaa etsien hän päätyi Pyhän Lukianin luostariin, joka sijaitsi parinkymmenen kilometrin päässä Perejaslavl-Zalesskin kaupungista. Siellä hän aloitti paastokilvoituksen munkki Paavalin ohjauksessa. Viiden vuoden kuluttua hän Jumalan Hengen ohjaamana siirtyi Pyhien Boriksen ja Glebin luostariin Perejaslavlissa. Luostarin johtaja Sergei ei ensin halunnut ottaa häntä veljestöön hänen nuoruutensa vuoksi, mutta Kononin hellittämättömät pyynnöt saivat Sergein taipumaan. Pyhien Boriksen ja Glebin luostarissa Konon vihittiin munkiksi nimellä Kornili.

Kornili vietti äärimmäisen vaatimatonta, vaiteliasta ja työntäyteistä kilvoituselämää. Igumenin siunauksella hän eli jonkin aikaa erillisessä keljassa täydessä yksinäisyydessä rukoillen yöt ja päivät läpeensä. Uuvutettuaan itsensä puolikuoliaaksi kilvoituksessaan hän palasi igumenin kehotuksesta veljestön pariin. Kolmeenkymmeneen vuoteen hän ei lausunut ainoatakaan sanaa, niin että häntä pidettiin lähes kuuromykkänä. Hän oli niin paaston ja kilvoitusten laihduttama ja kuivattama, että muistutti luurankoa. Pyhittäjä Kornili antoi sielunsa Herralle 22. heinäkuuta 1693 otettuaan sitä ennen vastaan suuren skeeman vihkimyksen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhästä profeetta Hesekielistä on kerrottu Vanhan testamentin Hesekielin kirjassa. Hän oli pappi Busin poika ja itsekin pappi. Kun hän oli 25-vuotias, Nebukadnessar valtasi Jerusalemin (597 eKr.) ja myös Hesekiel joutui pakkosiirtolaisuuteen Babyloniin yhdessä Juudan kuningas Jojakinin, hänen hoviväkensä ja muiden arvohenkilöiden – yhteensä kymmenen tuhannen hengen – ja temppelin kallisarvoisten aarteiden kanssa. Hesekiel asettui asumaan Tel- Abibiin^* Kebarjoen varrelle ja otti vaimon, ja hänen talostaan tuli kokoontumispaikka pakkosiirtolaisuudessa eläville juutalaisille, jotka tulivat sinne kuulemaan Jumalan sanaa.
^{*) Paikka on Irakissa, mutta Tel Aviv sai nimensä sen mukaan (Hes. 3:15).}

Viidentenä pakkosiirtolaisuuden vuonna, kun Hesekiel oli Kebarjoen varrella, taivaat aukenivat ja hän näki ihmeellisessä näyssä Jumalan kirkkauden vaunuissa, joissa oli neljä olentoa. Kullakin oli neljä siipeä ja neljät kasvot – leijonan, kotkan, härän ja ihmisen kasvot. Kirkon ymmärryksessä kasvot ovat Kristuksen ominaisuuksia, joita kukin neljästä evankeliumista erityisesti edustaa. Siksi niistä myöhemmin tuli neljän evankelistan symbolit.^* Samassa näyssä olentojen kaksi siipeä oli ylhäällä levällään, ja kahdella ne peittivät vartalonsa. Ne liikkuivat neljään suuntaan koskaan kääntymättä sinne, minne henki niitä johti, ja niiden siipien ääni oli kuin suurten vesien pauhu. Jokaisen olennon vieressä oli pyörä, joka liikkui olennon mukana.
^{*) Kehitys tarkemmin teoksessa Serafim Seppälä: Taivaalliset voimat (2016), 102‒108.}

Olentojen välissä näkyi liekkejä ja salamoita. Niiden yläpuolella oli kristallia muistuttava levy ja sen yläpuolella safiirimainen valtaistuin, jolla istui joku ihmisen kaltainen. Sellainen oli näöltään Herran kirkkaus. Hesekiel heittäytyi maahan kasvoilleen ja kuuli Jumalan äänen, joka käski hänen nousta ylös ja lähteä kapinoivien israelilaisten pariin. Häntä kohden ojentui käsi pidellen kirjakääröä, joka oli kirjoitettu täyteen valituksia ja huokauksia, huutoa ja tuskaa. Hänen käskettiin syödä kirjakäärö, ja hänen suussaan Jumalan sana maistui makealta kuin hunaja. Henki nosti Hesekielin seisomaan, ja hän kuuli takaansa valtavan jylinän, kun Herran kirkkaus kohosi paikaltaan ja olentojen siivet kohisivat ja pyörät jylisivät.

Palattuaan siirtolaisten joukkoon Hesekiel oli seitsemän päivää kykenemätön liikkumaan tai puhumaan. Sitten hänelle tuli Herran sana: ”Ihminen, minä olen pannut sinut Israelin kansalle vartijaksi. Kun kuulet suustani sanan, sinun tulee varoittaa heitä minusta.” (Hes. 3:17) Hesekiel sai vastuun israelilaisten elämästä ja kuolemasta, ja niin hän piti herkeämättä vahtia kaksikymmentäkaksi vuotta Jumalaa kohti pyrkivän sielunsa vartiotornista. Hän oli heille merkkinä ja saarnasi niin sanoillaan kuin vertauskuvallisilla teoillaan Jerusalemin täydellistä tuhoa rangaistuksena sen asukkaiden synneistä, ja kun katastrofi oli ohi, hänestä tuli heidän lohduttajansa, joka julisti heille anteeksiantoa.

Saatuaan uuden näyn Jumalan kirkkaudesta profeetta mykistyi ja sulkeutui taloonsa. Hän piirsi savitiileen Jerusalemin muurit ja kuvasi kaupungin saartoa. Jumala käski hänen asettua paastoamaan vasemmalle kyljelleen 390 päiväksi kantamaan Israelin syntejä ja sitten oikealle kyljelleen 40 päiväksi Juudan syntien tähden. Siirtolaisuus Egyptissä oli kestänyt 430 vuotta. Näin Hesekiel ennusti Jerusalemin piirityksen ja Babylonin pakkosiirtolaisuuden. Hän leikkasi tukkansa ja partansa ja poltti kolmasosan hiuksista ja partakarvoista, leikkeli kolmasosan palasiksi ja hajotti kolmannen osan tuulen vietäväksi ennustuksena siitä, että vain vähäinen jäännös pelastuisi tuholta. Profeetta toisteli: ”Näin sanoo Herra Jumala: Onnettomuuksien onnettomuus! Se on tullut, loppu on tullut. Sinä kohtaat loppusi, se on nyt tullut.” (Hes. 7:5–6) Jumala tekisi tilin kansansa kaikista synneistä ja iljetyksistä, ja ihmiset etsisivät turhaan turvaa.

Kuudentena pakkosiirtolaisuuden vuonna (592 eKr.) Hesekiel näki ihmisen kaltaisen hahmon ja Herran kirkkauden. Henki vei hänet näyssä Jerusalemiin temppelin esipihan portille, minne juutalaiset olivat Manassen aikana pystyttäneet epäjumalanpatsaan ja missä harjoitettiin iljettäviä menoja. Jumalan kirkkaus kohosi kerubien yltä, ja Herra lähetti pellavapukuisen miehen kulkemaan Jerusalemin halki ja tekemään merkin kaikkien niiden otsaan, jotka huokailivat ja valittivat kaupungissa tehtävien iljettävyyksien tähden. Toisten miesten käskettiin tappaa kaikki, joilla ei ollut merkkiä otsassaan, ketään muuta säästämättä.

Hesekiel kertoi pakkosiirtolaisille kaiken, mitä oli nähnyt. Sitten hän sai käskyn pakata tavaransa ja murtaa reiän muuriin päästäkseen lähtemään yöllä kaupungista. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän sen teki, hän sanoi, että hän siten ennusti Jerusalemin asukkaiden joutumisen pakkosiirtolaisuuteen ja Juudan kuninkaan Sidkian vangitsemisen, mikä sitten tapahtuikin täsmälleen niin kuin hän oli sanonut. Herra ilmoitti hänelle, että Jerusalemin asukkaat söisivät ruokansa vavisten ja joisivat juotavansa kauhun vallassa ja heidän maansa hävitettäisiin perin pohjin, jotta he tulisivat tietämään, että Hän on Herra.

Puhuttuaan vääriä profeettoja vastaan Hesekiel muistutti Jumalan rakkaudesta Israelia kohtaan, jonka Hän oli ottanut puolisokseen Siinain vuorella mutta joka oli antautunut epäjumalanpalvelukseen. Kerran Herra kokoaisi vieraat kansat yhteen paljastamaan Israelin alastomuuden ja tekisi ikuisen liiton oman kansansa kanssa, joka on puhdistunut kokemissaan koetuksissa. Profeetta siis julisti Uuden testamentin opetusta enteillen, että tulevassa sovituksessa kenenkään ei tarvitsisi vastata isiensä synneistä, niin kuin juutalaisessa laissa opetettiin, vaan jokainen tuomitaan omien tekojensa mukaan. Jos jumalaton katuu syntejään, palaa Jumalan luo ja saa Häneltä uuden sydämen ja uuden hengen, hän elää eikä kuole. ”Näin sanoo Herra Jumala: Niin totta kuin elän, en minä tahdo, että jumalaton kuolee vaan että hän kääntyy teiltään ja saa elää.” (Hes. 33:11)

Kaikkien syntien ja uskottomuuksien jälkeen Jumala ei kuitenkaan syössyt vihaansa kansan päälle eikä tuhonnut sitä vaan lupasi, että pakkosiirtolaisuuden opettavaisen koettelemuksen jälkeen Hän toisi kansansa vieraiden kansojen keskeltä ja hallitsisi heitä väkevällä kädellä. Hän toisi Israelin lapset isiensä maahan palvelemaan Häntä pyhällä vuorella katumuksen kyynelin. Ennen tätä sovintoa olisi kuitenkin välttämätöntä, että tuho tulisi, tuomion tuli polttaisi ja Herran terävä miekka erottaisi vanhurskaat jumalattomista.

Vuotta ennen Jerusalemin valloitusta Jumala julisti, että veren tahrima kaupunki koeteltaisiin tulessa. Tämän jälkeen Hesekiel menetti äkisti vaimonsa, silmiensä ilon, mutta Herra kielsi häntä suremasta. Seuraavana päivänä hän ilmoitti ihmisille, että samalla tavalla he menettäisivät sen, mikä heille oli kalleinta, ja onnettomuus kohtaisi heitä niin väkivaltaisesti, ettei heillä olisi edes aikaa sen valittamiseen.

Jonkin aikaa Jerusalemin tuhoamisen (587) jälkeen eräs kaupungista paennut mies saapui Tel-Abibiin ja kertoi, että kaupunki oli kukistunut. Profeetta moitti pakolaisten väärää varmuutta ja ennusti, ettei onnettomuus vielä päättyisi vaan koko maa autioituisi. Hän nuhteli ankarasti Israelin kaitsijoita – kuningasta, pappeja ja kansanjohtajia – jotka itse laidunsivat omissa rikoksissaan ja ahneudessaan sen sijaan, että olisivat paimentaneet kansaa. Hän julisti, että Jumala ottaisi laumansa heiltä, toisi sen takaisin Luvattuun maahan ja ruokkisi sitä Israelin vuorilla. Pakkosiirtolaisuuden jälkeen Israeliin ei palautettaisi monarkiaa, sillä messiaanisella kaudella Jumala hallitsisi kansaansa uuden Daavidin, Hyvän paimenen kautta. ”Minä panen yhden paimenen heitä kaitsemaan, palvelijani Daavidin. Hän kaitsee heitä, hän on oleva heidän paimenensa. Minä, Herra, olen heidän Jumalansa, ja palvelijani Daavid on heidän kaikkien ruhtinas.” (Hes. 34:23–24. Vrt. Joh. 10:11–16: ”Minä olen hyvä paimen.”)

Israel oli tahrannut Jumalan nimen ollessaan tekemisissä pakanakansojen kanssa, mutta Herra säästäisi heidät nimensä tähden ja palauttaisi heidät pakkosiirtolaisuudesta puhdistaen heidät kaikesta saastasta. ”Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen.” (Hes. 36:26) Hän antaisi Pyhän Henkensä, jotta he tekisivät Hänen tahtonsa ja ottaisivat varteen Hänen käskynsä, ja palautettu kansa lisääntyisi kuin lammaslauma.

Kun Hesekiel suri uutista, henki vei hänet laaksoon, joka oli täynnä kuivia luita. Jumala käski hänen ennustaa luille ja sanoa niille Hänen nimessään: ”Minä annan teihin hengen, niin että te heräätte eloon.” (Hes. 37:5) Profeetta puhui, jolloin luut liittyivät yhteen, niiden päälle kasvoivat jänteet ja liha ja ne saivat nahan ympärilleen, mutta elämää niissä ei ollut. Herra käski Hesekielin kutsua henkeä, ja kun tämä teki sen, luut heräsivät eloon ja nousivat maasta ja siinä oli luvuton ihmisjoukko. Herra selitti, että luut kuvasivat Israelin kansaa, joka oli ikään kuin kuollut, mutta Hän herättäisi sen henkiin palauttaessaan sen takaisin omaan maahansa. Samalla Hän valmisti sitä uskomaan ruumiin ylösnousemukseen.

Neljätoista vuotta Jerusalemin kukistumisen jälkeen (573) Herra vei profeetta Hesekielin näyssä Israelin maahan ja laski hänet korkealle vuorelle, mistä näkyi uusi, laajennettu Pyhä kaupunki. Profeetalle ilmestyi enkeli, jolla oli kädessään pellavanuora ja mittakeppi, joilla hän mittasi tarkoin kaikki temppelin muurit, portit ja seinät. Temppelin itäportilla Hesekiel sai nähdä Jumalan kirkkauden, kun Hän palasi temppeliin ja sanoi: ”Täällä minä olen asuva Israelin kansan keskellä ikuisesti.” (Hes. 43:7) Hän käski Hesekielin kirjoittaa muistiin kaikki temppelin mitat, jotta Israelin lapset häpeäisivät syntejään ja katuen noudattaisivat nuhteettomasti uutta lakia, ja lisäsi, että itäisen portin tuli pysyä suljettuna ikuisesti. Tässä on nähty Jumalansynnyttäjän, ”taivaan portin”, neitseellisen synnytyksen ennustus, minkä vuoksi tämä profetia luetaan Jumalanäidin juhlien palveluksissa. Hesekielin kirjan viimeiset luvut ovat myös ensimmäinen profetia taivaallisesta Jerusalemista.

On kerrottu, että Hesekiel rankaisi Gadin heimon miehiä, jotka olivat käyttäytyneet jumalattomasti, ja lähetti heidän keskelleen käärmeitä, jotka tappoivat heidän lapsensa ja karjansa. Kun hän ennusti, että he eivät palaisi isiensä maahan ennen kuin olisivat lopettaneet synnilliset tekonsa, miehet eivät sietäneet moitetta vaan kivittivät pyhän profeetta Hesekielin kuoliaaksi, ja hänet haudattiin Seemin ja Arpaksadin hautakammioon Bagdadin lähellä.

Profeetta Hesekielin muistopäivä on 23.7. useimmissa kreikkalaisortodoksisissa lähteissä ja Roomalaisessa martyrologiassa, jota roomalaiskatolinen kirkko seuraa. Slaavilaisissa ortodoksisissa kalentereissa päivä on 21.7.

Pyhän pappismarttyyri Apollinariksen uskotaan olleen kotoisin Syyrian Antiokiasta. Hän seurasi apostoli Pietaria Roomaan, mistä Pietari lähetti hänet Ravennaan julistamaan evankeliumia. Hänen menestyksensä pakanoiden käännytyksessä johti hänen vainoamiseensa. Kun hänet karkotettiin kaupungista, hän lähti Korinttiin laivalla ja pelastui sen haaksirikosta. Hän julisti evankeliumia Traakian Mesiassa ja rikkoi Serapiksen epäjumalankuvan, ja kun hänet lähetettiin takaisin Ravennaan, hän kaatoi Apollon patsaan. Hänet pidätettiin heti, mutta hän onnistui pakenemaan erään salakristityn sadanpäämiehen avulla. Pakanat saivat hänet kuitenkin uudelleen kiinni ja kiduttivat häntä monin tavoin. He sulkivat hänet asumaan spitaalisten kylään, jossa pappismarttyyri Apollinaris lopulta antoi urhean sielunsa Jumalan käsiin joskus vuoden 75 tienoilla.

Pyhän Apollinariksen haudalle Classen kylässä rakennettiin 500-luvun alussa mahtava basilika. Kun kirkon pelättiin joutuvan merirosvojen ryöstöretkien kohteeksi, pyhät reliikit siirrettiin vuonna 856 Ravennan kuuluisaan basilikaan, joka tunnetaan vuoden 500 tienoilla tehdyistä upeista mosaiikeistaan. Kirkko uudelleenvihittiin pyhän Apollinariksen kunniaksi vuonna 856 ja se tunnetaan nykyäänkin nimellä Sant’Apollinare Nuovo.

Venetsian armenialaisessa Pyhän Lasaruksen luostarissa julkaistiin vuonna 1874 pyhän marttyyri Apollonioksen marttyyrikuolemaa käsitteleviä armeniankielisiä dokumentteja. Euroopassa niiden oli luultu jo kadonneen, mutta tekstit olivatkin säilyneet armeniaksi. Hieman myöhemmin Pariisista löytyi myös kreikankielinen versio, joka julkaistiin vuonna 1895.

Julkaisut vahvistivat tiedot, joita Eusebius oli tallentanut Kirkkohistoriaansa 300-luvun alussa. Heti kun kristittyjen vainot hiukan hellittivät toisella vuosisadalla, monet eri kansoja edustavat pakanat ja jopa korkea-arvoisimmat roomalaiset alkoivat kääntyä perhekuntineen kristinuskoon. Tämä sai kirkon viholliset käynnistämään uuden vainoaallon Rooman kaupungissa vuonna 183.

Senaattori Apollonios, joka tunnettiin korkeasta koulutuksestaan ja filosofian tuntemuksestaan, annettiin ilmi ja vietiin oikeuden eteen. Kun hän ilmoitti olevansa kristitty, prefekti Perennius kehotti häntä perumaan sanansa ja vannomaan keisarin nimeen. Apollonios vastasi, että Jumalan Sana oli opettanut seuraajiaan olemaan vannomatta, mutta vakuutti, että kaikki kristityt kunnioittivat keisaria ja rukoilivat hänen hyvinvointinsa puolesta. Kun Perennius käski hänen uhrata jumalille ja keisarin kuvalle, hän vastasi, että kristityt antavat verettömän ja virheettömän uhrin kaikkivaltiaalle Jumalalle kaikkien ihmisten ja Jumalan tahdon mukaisesti hallitsevien viranomaisten puolesta.

Kolmen päivän harkinta-ajan kuluttua Apollonios vietiin uuteen kuulusteluun senaattorien, neuvoston jäsenten ja filosofien joukon eteen. He lukivat edellisen kuulustelun pöytäkirjat, ja tuomari kysyi, mitä hän oli päättänyt. Apollonios vastasi: ”Pysyn uskollisena Jumalalle, niin kuin te olette merkinneet pöytäkirjaan.” Heidän vetoomuksistaan huolimatta hän pysyi lujana ja ilmoitti kyllä ymmärtävänsä senaatin määräyksen tuomita kuolemaan kaikki, jotka kieltäytyivät luopumasta kristinuskosta, mutta mikään ei saisi häntä palvomaan epäjumalia, ihmiskätten työtä. ”Minä palvelen ja palvon taivasten Jumalaa, joka on antanut kaikille ihmisille elävän sielun ja pitää yllä heidän elämäänsä päivästä toiseen. Meille olisi häpeällistä palvoa sitä, mikä on alempana kuin demonit. Sehän olisi hulluutta. Sellainen vahingoittaa niiden sielua, jotka uskovat niihin.”

Apollonios jatkoi puolustuspuhettaan pilkaten ateenalaisten, egyptiläisten ja muiden pakanoiden epäjumalia. Kun Perennius muistutti häntä, että senaatti oli kieltänyt ketään tunnustamasta kristinuskoa, hän vastasi: ”Jumalan tahto ei voi antaa periksi ihmisten tahdolle. Mitä enemmän te surmaatte niitä, jotka uskovat Jumalaan, sitä enem- män Herra lisää heidän määräänsä. Jumala on määrännyt erotuksetta kaikki ihmiset kuolemaan ja kuoleman jälkeiseen tuomioon, mutta kuoleman tapa ei ole sama. Sanan seuraajina me kuolemme joka päivä nautinnoille ja kuoletamme himomme noudattaaksemme elämässämme Jumalan tahtoa. Meitä ei pelota kuolema todellisen Jumalan puolesta. Siksi me kestämme kärsivällisesti kaiken, jotta emme kärsisi ikuista kuolemaa. Me olemme Herran niin elämässä kuin kuolemassakin.” Perennius moitti häntä kuoleman rakastamisesta. Apollonios vastasi: ”Minä rakastan elämää, mutta rakkaus elämään ei saa minua pelkäämään kuolemaa. Ei ole mitään parempaa kuin elämä, mutta minä puhun ikuisesta elämästä, sielun kuolemattomuudesta.” Prefekti tunnusti, ettei ymmärtänyt, mitä Apollonios tarkoitti.

Apollonios jatkoi: ”Sana on meidän Vapahtajamme Jeesus Kristus. Ihmiseksi hän syntyi Juudeassa. Hän oli vanhurskas kaikissa teoissaan ja täynnä Jumalan viisautta. Rakkaudesta ihmisiin Hän auttoi meitä tuntemaan todellisen Jumalan ja opetti meille hyveiden ihannetta, jotta me voisimme viettää pyhää elämää. Kärsimyksellään Hän katkaisi synnin kahleet.” Apollonios lisäsi, että usko sielun kuolemattomuuteen ja toivo tulevasta ylösnousemuksesta oli opettanut kristittyjä elämään tässä maailmassa aivan kuin ikuisuuden odotushuoneessa siten, että he olivat valmiita kestämään kaikki nykyisen elämän vaivat.

Tämä suurenmoinen puolustuspuhe ei saanut aikaan mitään näkyvää muutosta pakanoiden toimissa. Perennius ilmoitti, että olisi halunnut vapauttaa hänet, mutta keisari oli nimenomaan määrännyt, että kaikki kristityt oli tuomittava kuolemaan. Jonkinlaisena myönnytyksenä hän kuitenkin käski, että Apollonios mestattaisiin ilman edeltäviä kidutuksia. Pyhä marttyyri Apollonios Apologeetta ylisti Jumalaa ja taivuttaen päänsä miekan alle kiitti tuomiosta, joka toi hänelle ikuisen elämän. Tämä tapahtui heinäkuussa 185.

Pyhät marttyyrit Trofimos ja Teofilos kärsivät kolmentoista muun marttyyrin kanssa marttyyrikuoleman kristittyjen vainoissa keisari Diocletianuksen (284–305) aikana. Oikeudenkäynnissä he tunnustivat rohkeasti olevansa kristittyjä ja kieltäytyivät uhraamasta epäjumalille. Rajujen kidutusten jälkeen marttyyrien jalat katkottiin ja heidät heitettiin tuleen. Herran vahvistamina he nousivat tulesta vahingoittumattomina ja ylistivät Kristusta. Kun kiduttajat eivät pystyneet murtamaan pyhien tunnustajien tahtoa, he mestasivat heidät. Näin pyhät Trofimos ja Teofilos liittyivät voitollisten marttyyrien joukkoon.

Tänään muistellaan myös pyhän marttyyripiispa Fokaksen reliikkien siirtoa Konstantinopoliin, mikä tapahtui 22.7.404. Hänestä on kerrottu hänen varsinaisena muistopäivänään 22.9.

Pyhä Anna (tai Susanna) oli huomattavan ja rikkaan perheen tytär. Hän eli vuoden 840 tienoilla, jolloin keisari Teofiloksen johdolla vainottiin ikonien kunnioittajia. Annan isän kuoltua nuorena hänen hurskas äitinsä ehti ennen omaa kuolemaansa istuttaa tyttäreensä hartauden ja siveyden siemenet. Anna peri äidiltään valtaisan omaisuuden ja käytti sitä puutteenalaisten auttamiseen.

Noihin aikoihin Bysantin valtakuntaan saapui eräs vaikutusvaltainen muslimi. Hän pyysi keisari Basileios Makedonialaiselta (867‒868) luvan ottaa Anna vaimokseen. Keisari antoi suostumuksensa, mutta Anna kieltäytyi ja sanoi keisarille pysyvänsä mieluummin neitseenä. Kosija jatkoi kuitenkin vaatimuksiaan ja keisari suostuttelujaan.
Anna joutui kestämään paljon vaikeuksia. Lopulta mies kuitenkin yllättäen kuoli.

Anna katkaisi kaikki yhteydet maailmaan ja asettui erääseen Jumalanäidin kirkkoon. Siellä hän antautui rukoukseen, paastoon ja valvomiseen omistautuen kokonaan Jumalanäidille. Hän saattoi olla syömättä koko vuorokauden ja pysyi rukouksessa öin ja päivin. Hän laihtui niin, että oli vain luuta ja nahkaa. Tällä tavoin Anna kilvoitteli viisikymmentä vuotta. Sitten hän sairastui ja pian antoi henkensä Jumalan haltuun. Tämä tapahtui vuonna 918.

Annan sukulaiset hautasivat hänet sukuhautaan. Joidenkin riivaajista kärsivien ihmisten takia hauta monen vuoden kuluttua avattiin. Pyhän Annan ruumis oli säilynyt täydellisenä ja siitä lähti taivaallinen tuoksu. Siihen sopivat Daavidin sanat: ”Herra varjelee kaikki hänen luunsa: ei yksikään niistä murru.” (Ps. 34:21) Monet riivaajahenkien vaivaamat parantuivat ja sairaita parani. Haudasta tuli pyhiinvaelluspaikka, ja pyhän Annan välityksellä tapahtui lukemattomia parantumisihmeitä.

Feodor Ušakov palveli Venäjän laivaston amiraalina 1700-luvun lopulla. Hän oli lähtöisin köyhtyneestä aatelissuvusta. Hän kunnostautui Mustanmeren laivaston komentajana sekä Venäjän merisotavoimien komentajana Välimerellä (1798–1800). Joonianmeren saaret vapautettiin ranskalaisten hallinnosta hänen johtamansa Venäjän laivaston tuella. Feodor osoittautui myös taitavaksi diplomaatiksi ja poliitikoksi, kun saarille perustettiin vuonna 1800 Seitsemän saaren tasavalta, joka oli Venäjän ja Osmanien valtakunnan suojeluksessa. Korfulla on tämän johdosta Feodor Ušakovin muistomerkki.

Eläkevuotensa Feodor vietti maatilalla Tambovin läänissä lähellä Sanaksarin luostaria, jonka hänen setänsä pyhittäjä Feodor Sanaksarilainen (19.2.) oli nostanut uuteen kukoistukseen. Siellä hän omistautui rukouselämälle ja tekemään hyväntekeväisyyttä. Pyhä Feodor nukkui kuolonuneen 2.10.1817 ja hänet haudattiin Sanaksarin luostariin. Venäjän kirkko luki hänet pyhien sotilaiden joukkoon vuonna 2001.

Kreikan vuonna 1822 alkaneiden vapaustaistelujen puhjettua Jumalanäiti ilmestyi Tinoksen saarella Kehrovunin luostarin nunnalle Pelagialle. Luostari sijaitsee saaren korkeimmalla kohdalla. Jumalanäiti pyysi Pelagiaa kertomaan Tinoksella asuvalle Stamatelos Kangadisille, että tämä on valittu löytämään hänen maahan kätketty ikoninsa. Stamateloksen tuli rakennuttaa kirkko sille paikalle, mistä ikoni löytyisi.

Pelokkaana ja pitäen itseään arvottomana näin suureen tehtävään Pelagia ei puhunut asiasta mitään. Seuraavalla viikolla Jumalanäiti ilmestyi hänelle uudelleen, mutta Pelagialla oli vieläkin epäilyksiä. Lopulta 29.7. Pelagia näki rukoillessaan Taivaan kuningattaren seiso- van edessään valon ympäröimänä. Jumalanäiti toisti jo aikaisemmin antamansa käskyn ja tervehti Pelagiaa lausumalla hymnin sanoja: ”Maa julistaa suurta ilosanomaa...” Pelagia jatkoi ääni väristen tunnetun hymnin seuraavaa säettä: ”Taivaat kuuluttavat Jumalan kunniaa...”

Heti aamupalveluksen alussa Pelagia meni luostarinsa igumenian luo, ja tämä vahvisti näyn olevan Jumalalta. Seuraavana päivänä Pelagia meni kylään, jossa Stamatelos Kangadis asui, ja kertoi tälle, mitä oli tapahtunut. Piispakin oli antanut suostumuksensa. Hän piti tapahtunutta Jumalanäidin myötätunnon osoituksena koettelemusten alla huokailevalle kansalle. Niinpä hän kehotti kutsumaan kirkonkellojen soitolla kaikki uskovaiset ottamaan osaa kaivauksiin.

Pellon omistajan vaimo, jonka mies oli matkoilla, kieltäytyi kuitenkin päästämästä ihmisiä pellolle ennen miehensä tuloa. Seuraavana yönä hän näki unessa pelottavan näköisen miehen, joka uhkaili häntä. Lopputuloksena oli, että nainen antoi luvan sekä kaivaa peltoa kuin myös lopulta luovutti koko pellon lahjaksi piispalle kirkon rakentamista varten.

Koko saaren alueelta tuli miehiä auttamaan kaivauksissa, mutta kahteen kuukauteen ei löytynyt mitään. Pettymys ja epäilys alkoivat jo vallita. Tammikuun 30. päivänä pellosta löytyi kuitenkin suuri ja kaunis Neitsyt Marian ilmestyksen ikoni. Se oli pitkän aikaa ollut haljenneena kahtia ylhäältä alas. Silti se ei ollut muuten vaurioitunut, vaikka olikin ollut kauan kosteassa maassa.

Kun ikoni oli sijoitettu kirkkoon, joka oli varta vasten rakennettu sitä varten, sen kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Sen ansiosta Tinos on noussut Kreikan suosituimpien pyhiinvaelluskohteiden joukkoon. Panagia Evangelistrian näyttävä kirkko (1830) kokoaa pyhiinvaeltajia erityisesti Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlan (15.8.) yhteydessä, ja sitä on sanottu Kreikan vastineeksi Lourdesille ja Portugalin Fatiman pyhiinvaelluskeskuksille. Kehrovunin luostarissa kunnioitetaan edelleenkin ikonin lisäksi myös sitä keljaa, missä pyhä Pelagia oli ottanut vastaan kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän ilmestyksen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Loistelias marttyyri Kristiina vaikutti Foinikian Tyroksessa keisari Septimius Severuksen hallitusaikana (193‒211). Hän on historiallinen hahmo, vaikkakin hänen elämäkertansa on myöhempien vuosisatojen legendanomaista kerrontaa. Kertomuksen mukaan Kristiina oli vaikutusvaltaisen pakanallisen kenraalin Urbanuksen tytär. Isä oli mustasukkainen tyttären kauneudesta ja sulki hänet korkeaan torniin. Siellä Kristiinalla oli lukuisia palvelijoita ja hän saattoi nauttia kaikenlaisesta ylellisyydestä. Isä sijoitti torniin myös lukuisia kauniisti koristeltuja epäjumalien patsaita, joita tytär sai palvella.

Vaikka Kristiina pysyi eristettynä ja vailla ulkonaisia kontakteja, Jumalan armo vieraili hänen luonaan ja valaisi hänen ajatuksensa. Näin hän oppi tuntemaan totuuden. Jo pelkästään terveellä järjellä hän ymmärsi, että elottomat patsaat, jotka ovat ihmiskätten tekoja, eivät voi olla jumalia. Katsellessaan ikkunasta taivaan kauneutta hän tuli siihen tulokseen, että sen harmoninen kauneus saattoi olla vain yhden ja ainoan äärettömän viisaan Luojan kätten työtä. Jumala lähetti hänen luokseen enkelinsä, joka opetti hänelle vielä selkeämmin Jumalan ja luodun maailman salaisuuksia.

Kun vanhemmat tulivat tapaamaan Kristiinaa ja pyysivät tätä kumartamaan epäjumalia, hän kieltäytyi. Hän pyysi vain valkeaa viittaa, jotta voisi se yllään uhrata hengellisiä uhreja yhdelle Jumalalle kolmessa Persoonassa. Urbanus ei ymmärtänyt, mistä Kristiina puhui, ja teetätti hänelle viitan. Kristiina alkoi rukoilla ja enkeli tuli tervehtimään häntä niin kuin Kristuksen morsianta. Ennen poistumistaan enkeli merkitsi hänet Kristuksen sinetillä. Seuraavana yönä Kristiina otti kirveen ja löi säpäleiksi kaikki tornissa olleet epäjumalien patsaat. Niistä kertyneen kullan ja hopean hän antoi jaettavaksi köyhille.

Kun Urbanus seuraavana aamuna näki, mitä oli tapahtunut, hän määräsi raivostuneena Kristiinan palvelijat mestattaviksi ja tyttärensä ruoskittavaksi. Kaksitoista sotilasta löi nuorta tyttöä, kunnes he väsyivät, mutta Kristiina pysyi vankkumattomana tunnustuksessaan. Isä antoi käskyn heittää hänet kahleissa vankilaan ja palasi sitten kotiinsa. Kristiinan äiti meni vankilaan ja yritti taivutella tytärtään, että tämä pelastaisi henkensä. Kristiina ei kuitenkaan suostunut. Kidutukset jatkuivat seuraavanakin päivänä. Vankilassa kolme enkeliä tuli hänen luokseen, toi hänelle ruokaa ja paransi hänen haavansa. Yöllä kidutuksia taas jatkettiin, mutta enkelit tulivat jälleen avuksi. He irrottivat Kristiinan kaulasta ison kiven, jonka hänen isänsä oli käskenyt antaa hänelle hänen hukuttamisekseen.

Myöhemmin yöllä Kristus itse ilmestyi Kristiinalle valoisassa pilvessä tuhansien ihanasti laulavien enkeleitten kanssa. Herra kastoi hänet omakätisesti meressä, niin kuin hän oli toivonut. Sen jälkeen Kristus luovutti hänet arkkienkeli Mikaelin hoiviin, joka palautti hänet takaisin vanhempiensa kotiin.

Nähtyään, että tytär oli selviytynyt kaikista tappoyrityksistä, Urbanus antoi käskyn, että hänet oli mestattava seuraavana päivänä. Mutta kävikin niin, että yöllä hänen itsensä oli aika antaa kurja sielunsa Jumalan tuomittavaksi. Urbanuksen tilalle tuli uusi viranomainen nimeltä Dion. Kuultuaan tapahtumista tämä kutsutti pyhän Kristiinan luokseen ja luovutti tämän ruoskittavaksi.

Kristiina pysyi horjumattomana. Dion määräsi hänen hiuksensa ajeltaviksi ja hänet itsensä kävelemään alastomana pitkin kaupungin katuja, jollei hän muuttaisi mieltään.

Myös Dion kuoli pian, ja hänen sijalleen maaherraksi tuli Julianus. Tämä sulki pyhän Kristiinan tulikuumaan uuniin. Sieltä käsin Kristiinan kuultiin laulavan viiden päivän ajan ylistyshymnejä yhdessä enkelien kanssa. Sen jälkeen maaherra käski heittää hänet kuiluun, joka oli täynnä villieläimiä ja myrkyllisiä matelijoita. Ne eivät kuitenkaan vahingoittaneet häntä. Käärmeetkin vain pyyhkivät hikeä hänen otsaltaan. Julianus oli käärmeitä julmempi, sillä hän määräsi Kristiinan rinnat leikattaviksi pois. Lopuksi kaksi sotilasta työnsi pistimensä hänen sydämeensä. Näin Kristiinasta tuli Kristuksen morsian.

Pyhittäjä Hilarion oli Khakhulin luostarin johtaja Lounais-Georgiassa 1000-luvun alkupuolella. Hänet tunnettiin sekä hyveistään että teologisesta oppineisuudestaan. Hän kirjoitti opetuspuheita ja käänsi kirkkoisien tekstejä kreikasta georgiaksi. Hilarion oli pyhittäjä Giorgi Georgialaisen (27.6.) hengellinen isä ja antoi hänelle siunauksen ryhtyä luostarikilvoitukseen. Myöhemmin pyhittäjä Hilarion asettui Tvalin (Tulašvilin) luostariin Antiokian lähelle, missä hän nukkui pois rauhassa vuoden 1041 tienoilla.

Venäjän valistajalla pyhällä Vladimirilla (15.7.) oli kaksitoista poikaa, joista Boris ja Gleb, kristillisiltä nimiltään Roman ja David, olivat nuorimmat. Heidän äitinsä oli Vladimirin kristitty vaimo, bysanttilainen prinsessa Anna. Boris ja Gleb saivat puhtaasti kristillisen kasvatuksen ilman pakanauskontojen vaikutusta, toisin kuin Vladimirin vanhemmat pojat. Nuoruudestaan asti he erottuivat veljesten joukossa lempeydellään ja hurskaudellaan. Isältään he saivat hallittavaksi Rostovin ja Muromin ruhtinaskunnat. Vanhempi veli Svjatopolk kadehti veljeksiä. Vladimirin kuoltua hän päätti raivata heidät tieltään.

Boris sai kuulla isänsä kuolemasta paluumatkalla sotaretkeltä petšenegejä^* vastaan. Kiovaa lähestyessään hän aavisti Svjatopolkin hautovan pahoja ajatuksia. Hänen sotajoukkonsa kehotti häntä valtaamaan Kiovan Svjatopolkilta, mutta Boris ei halunnut taistella vanhempaa veljeään vastaan, vaan halusi kunnioittaa häntä kuin isäänsä.
^{*) Turkinsukuinen paimentolaiskansa.}

Svjatopolk sen sijaan lähetti joukon miehiään surmaamaan Boriksen. He tavoittivat hänet Altajoella. Borista oli varoitettu Svjatopolkin aikeista. Hän antoi toimittaa teltassaan ehtoopalveluksen, ja heräsi varhain aamulla laulamaan aamupalveluksen psalmeja. Svjatopolkin lähettämät murhaajat eivät tohtineet häiritä rukousta. Vasta palveluksen päätyttyä he hyökkäsivät Boriksen telttaan ja lävistivät keihäällä hänen ruumiinsa. Boriksen uskollinen palvelija unkarilainen Georgi yritti suojella isäntäänsä ja sai itse surmansa. Haavoittunut Boris pyysi murhaajilta armoa saadakseen vielä rukoilla ennen kuolemaansa. Hän kiitti Jumalaa, että oli saanut kärsiä pyhien marttyyrien tavoin. Lopuksi hän kääntyi murhaajiensa puoleen sanoen: ”Veljet, saattakaa nyt loppuun teille annettu tehtävä. Rauha veljelleni ja teille.”

Svjatopolkin miehet kietoivat henkitoreissaan olevan Boriksen telttakankaaseen ja nostivat kärryihin viedäkseen hänet Svjatopolkin luo. Svjatopolk lähetti kuitenkin käskyn surmata Boris lävistämällä hänen sydämensä keihäällä. Näin pyhä marttyyri antoi henkensä Jumalalle vuonna 1015. Hänen ruumiinsa vietiin salaa Vyšgorodiin ja haudattiin Pyhän Basileioksen kirkon luo.

Svjatopolk ei tyytynyt Boriksen murhaan, vaan päätti surmata myös nuorimman veljensä Glebin. Hän lähetti tälle sanan tulla Kiovaan. Matkalla Gleb sai tiedon Boriksen murhasta. Veneessään pienellä joella lähellä Smolenskia hän itki isänsä ja veljensä kuolemaa. Silloin Svjatopolkin lähettämät miehet soutivat hänen veneensä viereen. Gleb pyysi hyökkääjiä säästämään hänen henkensä ihmetellen, mitä pahaa hän oli tehnyt, mutta huomattuaan, ettei armoa ollut odotettavissa, hän voitti kuolemanpelkonsa ja rukoili Jumalaa ottamaan hänen sielunsa vastaan. Murhaajat käskivät Glebin kokkia leikkaamaan hänen kurkkunsa auki. Kokki teurasti isäntänsä kuin viattoman lampaan. Tämä tapahtui syyskuun 5. päivänä. Näin Gleb pääsi näkemään rakkaan veljensä, ja he molemmat saivat seppeleet, joita olivat toivoneet. Murhaajat kätkivät Glebin ruumiin kahden pölkyn väliin ja palasivat Kiovaan tekemään Svjatopolkille tiliä tapahtumista.

Jaroslav hyökkäsi tämän jälkeen Svjatopolkia vastaan ja voitti hänet lopullisesti vuonna 1019 Altajoella käydyssä taistelussa, lähellä paikkaa jossa pyhä Boris oli surmattu. Svjatopolk menetti sittemmin järkensä ja sai lisänimen ”Kurja”. Hänen veljensä Jaroslav Viisas otti Kiovan hallintaansa.

Smolenskissa muutamat paikalliset asukkaat näkivät valon loistavan Glebin haudan yllä. Kuultuaan tästä ruhtinas Jaroslav siirrätti Glebin ruumiin Vyšgorodiin Pyhän Basileioksen kirkon luo Boriksen haudan viereen. Siellä marttyyriveljesten haudalla tapahtui ihmeitä. Jaroslav rakennutti Vyšgorodiin kirkon, johon marttyyrien reliikit sijoitettiin, ja heidän muistoaan alettiin viettää Boriksen kuolinpäivänä 24. heinäkuuta. Vuonna 1072 Boriksen ja Glebin pyhäinjäännökset siirrettiin uuteen kirkkoon. Tämän tapahtuman johdosta pyhien kunnioitus levisi koko Venäjän kirkkoon ja heidän juhlaansa määrättiin vietettäväksi vuosittain myös toukokuun 2. päivänä.

Pyhät Boris ja Gleb on kanonisoitu pyhinä kärsijöinä eli kärsimyksenkantajina, mikä tarkoittaa, että he eivät kärsineet marttyyrikuolemaa Kristuksen tähden vainottuina, vaan uskonveljiensä surmaamina.

Pyhittäjä Polikarp vihittiin munkiksi Kiovan luolaluostarissa 1100-luvulla.^* Nimensä mukaisesti hän kasvatti paljon hengellisiä hedelmiä. Igumeni Akindinoksen kuoleman jälkeen veljestö valitsi hänet yksimielisesti uudeksi igumeniksi. Hyveidentäyteinen Polikarp vaali pyhittäjä Feodosilta periytyviä luostarisääntöjä ja käytäntöjä. Taitavasti ja väsymättä hän ohjasi veljiä pelastukseen. Myös monet maallikot hakeutuivat hänen hengelliseen ohjaukseensa. Muutamat ylimysmiehet päättivät jättää maailman saadakseen elää luostarissa hänen alaisuudessaan.
^{*) Muutamat lähteet pitävät arkkimandriitta Polikarpia virheellisesti yhtenä Kiovan luolaluos- tarin Paterikonin kirjoittajista. Paterikonin kirjoittaja on kuitenkin munkki Polikarp, joka eli 1200-luvulla ja oli Vladimirin ja Suzdalin piispa Simonin (10.5.) oppilas.}

Kiovan suuriruhtinas Rostislav (1158−1167) otti tavakseen kutsua Polikarpin ja kaksitoista munkkia lounaalle aina suuren paaston lauantaina ja sunnuntaina saadakseen kuulla heidän opetuksiaan. Lisäksi ruhtinas osallistui joka viikko pyhään ehtoolliseen katumuskyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan. Hän jopa pyysi Polikarpia ottamaan hänet munkiksi luostariin, mutta tämä vastasi hänelle: ”Hyvä ruhtinas, Jumala käskee sinun elää oikeamielisesti, tuomita oikein ja pitää valasi.”

Pyhä Polikarp saavutti korkean iän ja antoi henkensä Herralle vuonna 1182. Hänen kuolemansa jälkeen luolaluostarin veljestö ei saanut valituksi uutta igumenia, sillä kaikki hengelliset vanhukset pitivät parempana elää täydellisessä kuuliaisuudessa ja omistaa aikansa Jumalan mietiskelylle ja rukoukselle kuin johtaa toisia ja hajottaa mielensä moniin huoliin ja käytännön töihin. Viimein veljet kokoontuivat kirkkoon rukoilemaan Jumalaa ja pyytämään, että pyhä Polikarp osoittaisi, kenet heidän tulee valita igumenikseen. Rukouksen jälkeen munkit alkoivat kuin yhdestä suusta puhua: ”Menkäämme Kiovaan siunatun pappi Vasilin luo. Tulkoon hänestä meille igumeni ja luostarin johtaja.” Niin he tekivät. Pappi Vasili lankesi maahan heidän eteensä ja tunnusti, että oli sydämessään rohjennut ajatella munkiksi vihkiytymistä, ja nyt häntä pyydettiin igumeniksi. Lopulta hän myöntyi veljestön pyyntöön ja seurasi heitä luostariin.

Pyhä Teofilos syntyi vuoden 1617 tienoilla. 18-vuotiaana hän työskenteli merimiehenä. Kun hänen laivansa saapui Khioksen satamaan, hänellä oli jotakin erimielisyyttä kapteeninsa kanssa. Heidän riitelyään sattui kuulemaan eräs turkkilainen perämies. Tilaisuuden näin avauduttua mies ehdotti Teofilokselle, että tämä siirtyisi heidän laivaansa. Kun nuori kristitty kieltäytyi, turkkilainen meni syyttämään häntä paikallisen tuomarin eteen, että hän oli ilman lupaa käyttänyt turkkilaisten päähinettä, jonka käyttö oli sallittu ainoastaan muslimeille. Teofilos yritti vastustaa kaikkea painostusta, mutta siitä huolimatta turkkilaiset onnistuivat väkisin ympärileikkaamaan hänet. Heidän suunnitelmissaan oli lähettää hänet Konstantinopoliin lahjaksi sulttaanille.

Kun ilta tuli, Teofiloksen ryöstäjät menivät moskeijaan. Hän käytti tilaisuutta hyväkseen ja pakeni. Hän oli piilossa kolme vuorokautta, ja hänen kapteeninsa antoi hänelle syötävää. Sitten hän meni joksikin aikaa Samokselle. Mutta kun hän palasi Khiokselle, muslimit tunnistivat hänet heti. He veivät hänet tuomarin eteen ja syyttivät häntä islamin uskosta luopumisesta. Teofilos itsekin huusi: ”Minä olen kristitty ja kristittynä tahdon myös kuolla!” Hänet heitettiin pimeään tyrmään ja kolmantena päivänä hänet vietiin uudelleen tuomarin eteen. Heti hän alkoi huutaa herjauksia islamia vastaan. Häntä alettiin lyödä ja kolmannen tutkinnon jälkeen hänelle julistettiin kuolemantuomio polttamalla.

Pyhä marttyyri juoksi iloissaan teloituspaikalle aivan kuin olisi mennyt kuninkaalliseen hääjuhlaan. Hänellä oli itsellään mukana risukimppuja rovion sytyttämiseksi. Kun hän sitten saapui Pyhän Georgioksen luostarin lähelle, siellä odottaneet turkkilaiset sytyttivät rovion aikailematta. Teofilos nousi oma-aloitteisesti sen päälle. Kiitosvirsiä laulaen hän antoi sielunsa Jumalan käsiin kesäkuun 24. päivänä vuonna 1635.

Pyhä lapsukainen, skeemamunkki Bogolep oli aatelisten vanhempien Jakov ja Katariina Umakovin poika. Hän syntyi vuonna 1660 ja sai kasteessa nimen Boris. Perhe muutti Moskovasta Astrahanin alueelle Tšernyj Jar -nimiseen kaupunkiin. Siellä pieni Boris sairastui ruttoon. Sitten hänen kasvoihinsa ilmestyi suomuinen ihottuma.
Pojan sairastaessa taloon poikkesi vaeltava munkki, jonka asu teki häneen vaikutuksen. Hän pyysi vanhemmiltaan, että hänelle ommeltaisiin samanlainen puku. ”Saatte nähdä, että kun minut vihitään munkiksi ja saan enkelielämän asun, paranen heti”, hän sanoi vanhemmilleen. Vanhemmat antoivat suostumuksensa ja Boris vihittiin suuren skeeman munkiksi nimellä Bogolep. Nimi on käännös kreikan nimestä Teoprepios, joka tarkoittaa Jumalalle soveliasta. Seuraavana päivänä skeemamunkki Bogolep oli täysin terve. Mutta kolmantena päivänä hän sairastui kuumetautiin ja siirtyi taivaan asuntoihin vain seitsemän vuoden ikäisenä. Hänen haudalleen rakennettiin tsasouna ja siellä tapahtui paljon ihmeitä. Kauppias Savva Tatarinov kirjoitti pyhän Bogolepin elämäkerran vuonna 1732.

Pyhä Athanasios oli kotoisin Nikaian maakunnan Kioksesta. Hän oli vaikutusvaltainen, varakas ja tunnettu mies, ja hänellä oli vaimo ja lapsia. Hän oli hyvin armelias ja eli Kristuksen käskyjen mukaisesti. Vuonna 1670 turkkilaiset määräsivät alueen kristityille ylimääräisen veron, joka oli heille ylivoimainen. Athanasios käytti vaikutusvaltaansa saadakseen myös alueen turkkilaiset auttamaan kristittyjä veronmaksussa. Turkkilaiset säikähtivät, että hän todella onnistuu suunnitelmassaan.

Athanasioksen turkkilaiset maanmiehet ottivat hänet kiinni ja veivät Konstantinopoliin visiirin eteen. Siellä he syyttivät häntä väittämällä, että hän oli luvannut kääntyä islamiin. Tähän Athanasios vastasi: ”Älköön ikinä tapahtuko, oi Valtias Kristus, että kieltäisin uskoni.” Tämän jälkeen hänet heitettiin vankilaan. Siellä häntä kidutettiin julmimmilla mahdollisilla tavoilla 60 vuorokautta. Sen jälkeen häneltä kysyttiin uudelleen, onko hän valmis kääntymään muslimiksi. Hän vastasi vain: ”Kristittynä olen syntynyt, kristittynä tahdon myös kuolla.”
Tämän jälkeen Athanasios annettiin maaherran käsiin ja vietiin Parmak Kapin alueelle, missä hänen päänsä katkaistiin. Näin hän sai marttyyrikruunun ja tuli otolliseksi pääsemään taivaan valtakuntaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Anna, josta tuli Jumalan armosta Herramme Jeesuksen Kristuksen isoäiti lihassa, oli Leevin heimoa. Annan vanhemmat sisaret Maria ja Sovia solmivat avioliitot Betlehemissä. Maria synnytti Salomen, joka myöhemmin toimi kätilönä Kristuksen syntymässä, ja Sovialle syntyi Elisabet, josta tuli pyhän Johannes Edelläkävijän äiti. Anna solmi avioliiton viisaan Joakimin kanssa Galileassa, ja Jumalan armosta synnytti pitkän hedelmättömyyden jälkeen kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän Marian. Siten Salome, Elisabet ja Maria olivat serkuksia, ja maallisen syntymänsä perusteella Kristus oli Johannes Edelläkävijän pikkuserkku.

Pyhä Anna synnytti Jumalanäidin, josta Jumala teki kaiken inhimillisen pyhyyden huipentuman, ainoan kyllin puhtaan kantamaan sisällään maailman Vapahtajaa. Luovutettuaan kolmivuotiaan Marian temppeliin puhtaana ja virheettömänä uhrina Anna vietti lopun ikäänsä paastoten, rukoillen ja laupeudentöitä tehden odottaen Jumalan lupausten täyttymystä. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin, kun Maria asui temppelissä ja oli yhdentoista vuoden ikäinen.

Seitsemän vuosisataa myöhemmin pyhän Annan reliikit siirrettiin Konstantinopoliin, jonne rakennettiin kirkko hänen kunniakseen hänen ilmestyttyään keisari Justinianos II:n vaimolle. Näistä reliikeistä osa on säilynyt Athoksella Pyhän Annan skiitassa ja Kutlumusionin luostarissa.

Herran esivanhempia, pyhiä vanhurskaita Joakimia ja Annaa, muistellaan kaikkeinpyhimmän Valtiattaremme Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymäjuhlaa seuraavana päivänä 9.9. Pyhän Annan hedelmöittymistä muistellaan erikseen yhdeksän kuukautta ennen tätä eli 9.12.

Pyhä Olympias syntyi Konstantinopolissa joskus vuosien 361‒368 tienoilla ylhäiseen perheeseen. Hänen molemmat vanhempansa kuolivat hänen ollessaan vielä lapsi, ja hänen huoltajakseen tuli hänen sukulaisensa Prokopios, joka oli Konstantinopolin maaherra. Tämä puolestaan luovutti tytön kasvatuksen Teodosialle, joka oli Ikonionin piispan Amfilokhioksen (23.11.) sisar. Olympias luki paljon ja hänestä tuli pyhän Gregorios Teologin, pyhän Gregorios Nyssalaisen ja muiden tunnettujen kirkonmiesten ystävä.

Aikuisiän saavutettuaan Olympiaksesta kehittyi kaunis neito, joka loisti niin ulkonaisella kauneudellaan kuin viisaudellaan ja hartaudellaan. Vuonna 386 hän lupautui avioliittoon Konstantinopolin käskynhaltijan Nebridioksen kanssa. Tämä kuoli kuitenkin hyvin pian jo ennen avioliiton toteutumista. Tämän jälkeen Olympias päätti pyhittää elämänsä kokonaan Herralle, olihan hän tavallaan sekä leski että neitsyt. Koko suuren rikkautensa hän antoi kirkon käyttöön.

Kun Olympias kieltäytyi toisesta avioliitosta keisari Teodosioksen sukulaisen Elpidioksen kanssa, keisari takavarikoi hänen omaisuutensa ja esti häntä vierailemasta kirkonmiesten luona. Mutta kun Teodosios palasi taistelusta Länsi-Rooman keisari Maximuksen joukkoja vastaan (388), hän alkoi antaa tunnustusta Olympiaksen askeettiselle innolle ja hyveille. Lopulta hän palautti Olympiaksen omaisuuden. Olympias alkoi heti luovuttaa pois suunnattomia rikkauksiaan niin almuina kuin monenlaisena hyväntekeväisyytenä. Hän myi pois omaisuuksiaan Traakiassa, Galatiassa, Kappadokiassa ja Bityniassa samoin kuin ylellisiä talojaan Konstantinopolissa. Tuloilla Olympias rakennutti majataloja, kirkkoja ja luostareita. Hän rakennutti uudestaan Hagia Sofian kirkon eteläisen rakennelman. Aluksi se oli tarkoitettu ennen kaikkea hänen palvelijoilleen ja sukulaisilleen, mutta myöhemmin siihen alkoi liittyä myös muita ylhäisönaisia. Lopulta siellä oli yli 200 naisen yhteisö.

Olympias pukeutui aina vaatimattomasti eikä käyttänyt ehosteita. Hänen ruumiissaan näkyivät vigiliapalvelusten ja öisten rukousten jäljet. Rukous oli hänelle tärkeämpää kuin ruoka ja juoma. Olympiaksen sydän oli rauhaisa ja kaikki maallinen uteliaisuus oli vierasta hänen hengelleen. Vaikka hän joutui kestämään paljon koettelemuksia, hänen huuliltaan ei koskaan kuulunut valitusta. Hänen hyväntekeväisyytensä kuului kaikille, niin arvollisille kuin arvottomillekin. Olympias oli kuin kaiken hyvän esikuva. Hän mietiskeli Kristusta lakkaamatta ja kyyneleet olivat alati hänen silmissään.

Olympiaksen maine oli niin suuri, että hänet vihittiin diakonissaksi jo 30-vuotiaana, vaikka normaali vihkimisikä oli tuolloin 60 vuotta. Hänestä tuli pyhän patriarkka Nektarioksen neuvonantaja monissa kirkollisissa kysymyksissä.
Kun pyhästä Johannes Krysostomoksesta tuli vuonna 398 patriarkka Nektarioksen seuraaja, Olympias sai hänestä sellaisen hengellisen isän, jota oli jo pitkään toivonut. Johanneksesta hän löysi myös kaipaamansa pyhän Raamatun tulkitsijan ja paimenen, joka välitti enemmän lampaistaan kuin omasta itsestään. Olympiakselle hänestä tuli myös toveri ja ystävä niin onnen kuin koettelemusten päivinä. Hän antautui koko innollaan palvelemaan pyhää Johannesta, huolehti hänen maallisista tarpeistaan ja jakoi almuja hänen neuvojensa mukaan. Tämä oli ainoa mieshenkilö, jolla oli pääsy Olympiaksen luostariin. Pyhä Johannes kävikin siellä usein opettamassa nunnia ja vihki monia heistä diakonissoiksi.

Kun Johannes Krysostomos oli karkotettu Armenian vuorille, Olympias kieltäytyi tunnustamasta hänen seuraajaansa ja alkoi puolustaa pyhän Johanneksen asiaa. Prefekti Optatos puolestaan alkoi syyttää Olympiasta, että tämä oli aiheuttanut tulipalon Hagia Sofian kirkossa, joka oli sitten sytyttänyt myös lähellä olevan palatsin. Olympias kieltäytyi myöntämästä mitään tällaista, mutta joutui siitä huolimatta maksamaan suuria vahingonkorvauksia. Sen jälkeen hän vetäytyi Kyzikokseen. Kun hän seuraavan kerran näyttäytyi prefektin edessä, hänet karkotettiin saman tien maanpakoon Nikomedeiaan.

Pyhä Johannes Krysostomos kirjoitti Olympiakselle Nikomedeiaan seitsemän suurenmoista lohdutuskirjettä. Niissä hän rohkaisi Olympiasta kestämään koettelemukset ja epäoikeudenmukaisuudet kärsivällisesti ja nöyrästi. Krysostomoksen rohkaisu sai aikaan, että maanpaosta tuli pyhälle Olympiakselle tilaisuus kasvaa kärsivällisyydessä ja nöyryydessä. Hän oli taistellut urhoollisesti kirkon puolesta, oli kunnioittanut papistoa, johdattanut monia naisia hyveen tielle ja antanut itsensä ja omaisuutensa piispojen käyttöön. Kaiken tämän jälkeen hän antoi pyhän sielunsa Jumalan käsiin Nikomedeiassa kesäkuun 25. päivänä ja sai uskontunnustajien kirkkaan kruunun.

Kerrotaan, että pyhän Olympiaksen oman valan mukaisesti hänet kiedottiin käärinliinoihin ja laskettiin mereen. Kun hänen ruumiinsa läheni Pyhän Tuomas Broktoioksen luostaria Bosporin Aasian puoleisella rannikolla, enkeli ilmoitti sen tulosta igumenille, joka lähti ruumista vastaan ja löydettyään reliikit asetti ne alttarin tuntumaan. Pyhän Tuomaan luostari Konstantinopolissa tuhoutui sittemmin Niketaksen kapinassa vuonna 532, mutta keisari Justinianos rakennutti sen pian uudelleen. Persialaisten hyökätessä 600-luvulla reliikit siirrettiin turvaan Konstantinopoliin.

Pyhä Eupraksia oli keisari Teodosioksen (379‒395) sukulainen. Kun hänen isänsä senaattori Antigonos kuoli ennenaikaisesti, äiti antoi tuolloin kuusivuotiaan tyttärensä keisarin hoiviin. Keisari kruunasi tytön heti erään ylimyksen pojan morsiameksi, ja häät oli määrä pitää lasten vartuttua.

Kun Eupraksia varttui ja ymmärsi, mitä oli tapahtumassa, hän tahtoi säilyttää neitsyytensä ja omistautua Kristukselle. Hän pakeni Egyptiin yhdessä leskiäitinsä kanssa, joka hänkin omalla kohdallaan tahtoi välttää uuden avioliiton. Matkalla he antoivat lahjoituksia luostareille ja saapuivat lopulta Thebaissa sijaitsevaan naisluostariin, jossa yli 130 nunnaa vietti enkelimäistä elämää. Heidän elämäntapaansa ihailleet ylhäisönaiset pidensivät oleskeluaan luostarissa. Lopulta Eupraksia kertoi äidilleen tahtovansa jäädä lopullisesti luostariin nunnaksi. Luostarin igumenia Teodule kuvaili Eupraksialle luostarin vaatimattomia oloja, mutta mikään ei pystynyt muuttamaan neidon mieltä.

Kun äiti näki, ettei mitään ollut tehtävissä, hän kääntyi Kristuksen puoleen ja antoi tyttärensä Hänelle morsiameksi. Äiti luovutti tyttärensä igumenian haltuun ja lähti kyynelsilmin pois Egyptistä saaden kaikki sisaret liikuttumaan. Sitten hän matkusti ympäri itäisiä maita jakaen pois omaisuuttaan. Jonkin ajan kuluttua äiti sairastui ja pääsi vaivoin palaamaan Thebain luostariin. Siellä hän annettuaan viimeiset neuvonsa tyttärelleen nukkui rauhallisesti kuolonuneen.

Tuolloin vain 12 vuoden ikäinen Eupraksia ei aikaillut jakaa pois äitinsä jättämää omaisuutta köyhille, luostareille sekä Egyptin kirkoille. Tämän jälkeen hän saattoi keskittyä askeettiseen elämään ilman huolehtimisia ja häiriöitä.
Keisari oli kuullut Eupraksian äidin kuolemasta ja oletti hänen tyttärensä tahtovan päästä nopeasti Konstantinopoliin solmimaan avioliiton ja nauttimaan perinnöstä. Eupraksia lähetti kuitenkin hallitsijalle vastauksen, että hänet oli kruunattu Kristuksen morsiameksi, ja pyysi keisaria lahjoittamaan hänen vanhempiensa Konstantinopolissa olevan omaisuuden köyhien auttamiseen.

Nämä asiat selvitettyään Eupraksia saattoi omistautua täydellisesti paastoamaan, valvomaan ja rukoilemaan. Koko voimallaan hän riensi taivaallisen Sulhasensa puoleen. Hän söi vain leipää ja vettä neljänä päivänä viikossa. Siitä huolimatta hän pystyi tekemään kaikki hänelle sisariston keskuudessa uskotut työt. Huomatessaan kiusausten vaivaavan hän lisäsi kilvoituksiaan entisestään.

Nähdessään, ettei pystynyt voittamaan Eupraksiaa, Paholainen sai aikaan, että hän putosi kaivoon. Huutaen avukseen Herran nimeä Eupraksia ui pintaan ja sai kiinni köydestä. Sisaret nostivat hänet ylös. Hänelle sattui onnettomuuksia myös hänen omasta kokemattomuudestaan, sillä aatelistyttönä hänellä ei ollut kokemusta käytännön töistä. Mikään ei kuitenkaan kukistanut hänen päätöstään pysyä kiinni Herrassa Kristuksessa ja luostariyhteisön palveluksessa.

Nunna nimeltä Germana oli täynnä kateutta siunattua Eupraksiaa kohtaan. Hän moitti tätä väittäen Eupraksian haluavan igumeniaksi ja harrastavan äärimmäisiä askeettisia kilvoituksia vain voittaakseen sisariston kunnioituksen ja varmistaakseen itselleen luostarin johtajan paikan. Kun Germana sai rangaistuksen pahoista puheistaan, Eupraksia itse meni igumenian luo pyytämään Germanalle anteeksiantoa.

Kun pyhä Eupraksia oli saavuttanut 20 vuoden iän, hänen kilvoittelunsa oli Jumalalle jo niin mieluista, että hän sai armon tehdä ihmeitä. Hän paransi rukouksillaan paikallisten asukkaiden sairauksia, ja he tulivat luostariin kuin pelastuksen satamaan. Rukouksillaan hän teki terveeksi halvautuneen lapsen. Erään miehen hän vapautti pahojen henkien pauloista lyömällä häntä sauvallaan. Mies oli hetkeä aikaisemmin ollut niin hurjassa tilassa, ettei kukaan ollut uskaltanut edes lähestyä häntä. 30 vuotta täytettyään Eupraksialle koitti aika siirtyä tästä maailmasta taivaan iloihin, taivaallisen Sulhasensa luokse.

Toinen Konstantinopolissa pidetty ja kaiken kaikkiaan viides yleinen kirkolliskokous kokoontui vuonna 553 keisari Justinianos I:n koollekutsumana. Kokoukseen osallistuivat lähinnä itäisen kirkon piispat: latinankielisestä lännestä oli vain kuusi piispaa. Rooman paavi Vigilius oli riitaantunut keisarin kanssa kieltäydyttyään tuomitsemasta tiettyjä keisarin halveksimia antiokialaisen koulukunnan kirjoittajia. Puhetta johti Konstantinopolin patriarkka Eutykhios.

Kokouksen 165 jumalankantajaisää vahvistivat vuoden 451 kirkolliskokouksen ortodoksisuuden ja tuomitsivat useita erilaisia harhaoppiseksi katsottuja näkemyksiä. Tuomion saivat keisari Justinianoksen johdolla ensinnäkin Origeneen ja varsinkin niin sanottujen ”origenistien” erheet, jotka liittyivät sielun ennaltaolemiseen ja aineellisen todellisuuden arvon vähättelyyn. Toisekseen tuomittiin antiokialaisen koulukunnan kirjoittajia, jotka olivat syyllistyneet Kristuksen ihmisyyden ja jumaluuden liialliseen erillään pitämiseen.

Näin pyhät isät korostivat Kristuksen ykseyttä ja vahvistivat, että Jumalan Sana, joka tuli lihaksi, on sama persoona, joka kärsi ristillä ‒ ei niin että Mariaan tullut ikuinen Sana olisi yksi ja ristillä kärsinyt toinen. Jumalan Sanan ja ihmislihan yhteys toteutui hypostaattisesti niin, että ”Kristuksen mysteerissä synteettinen unioni ei ainoastaan suojele yhdistyneitä luontoja sekaantumattomana vaan ei myöskään salli niiden erkaantumista.” Samasta syystä vahvistettiin, että pyhä Jumalansynnyttäjä ainainen neitsyt Maria on koko Kristuksen persoonan synnyttäjä ‒ ei niin, että hän olisi synnyttänyt ihmisen, jonka Jumalan Logos valitsi asuinsijakseen. Vastaavasti Kristusta on palvottava yhtenä persoonana kahdessa luonnossaan – ei niin, että hänen ihmisyyttään ja jumaluuttaan ylistettäisiin ja palvottaisiin eri tavoin.

Pyhittäjä Makari syntyi vuonna 1349 hurskaiden vanhempien Johanneksen ja Marian perheeseen Nižni Novgorodissa. Sylilapsena hän alkoi itkeä aina kirkonkellojen ilmoittaessa jumalanpalveluksen alkamisen ja vaikeni heti, kun vanhemmat veivät hänet kirkkoon. Seitsemänvuotiaana hän hämmästytti opettajansa oppimalla nopeasti lukemaan pyhiä kirjoituksia. Kahdentoista vuoden ikäisenä hän lähti salaa vanhempiensa kodista ja meni Nižni Novgorodin luolaluostariin pyytäen päästä sen veljestöön. Luostarin perustajan pyhän Dionisin^* kysymyksiin hän vastasi olevansa orpo ja tahtovansa palvella Jumalaa. Pyhä Dionisi otti hänet hengelliseen ohjaukseensa ja kolmen vuoden kuluttua vihki hänet munkiksi.
^{*) Myöhemmin Suzdalin piispa, ks. 26.6.}

Pian Makarin epätoivoiset vanhemmat saivat kuulla hänen olevan luostarissa ja hänen isänsä tuli tapaamaan häntä. Makari ei kuitenkaan suostunut näyttäytymään hänelle, vaan vetosi evankeliumin sanoihin: ”Joka rakastaa isäänsä tai äitiänsä enemmän kuin minua, ei kelpaa minulle.” (Matt. 10:37) Isänsä pyynnöstä hän kuitenkin ojensi tälle kätensä ikkunasta, minkä jälkeen isä palasi kotiinsa lohdutuksen saaneena ja Jumalaa ylistäen.
Makari jatkoi palavan innon siivittämää kilvoitustaan. Hiljaisuutta kaivaten hän vetäytyi salaa Luhjoelle, jossa hän eli yksinäisyydessä seuranaan vain villieläimiä. Pian hänen ympärilleen kerääntyi kilvoituselämää kaipaavia veljiä. Makari rakennutti heitä varten luostarin, joka omistettiin teofanialle eli Jumalan ilmestymiselle. Itse hän vetäytyi Volgan vasemmalla rannalla sijaitsevalle Želtojärvelle ja jatkoi kilvoittelua kaivamassaan luolassa. Hänen ympärilleen kerääntyi uusi veljestö. Vuonna 1435 Makari rakennutti heitä varten Pyhän Kolminaisuuden kirkon ja otti vastaan vihkimyksen uuden luostarin igumeniksi. Hänen rakkautensa ja nöyryytensä teki vaikutuksen paitsi alueen ortodokseihin myös islaminuskoisiin tataareihin ja pakanallisiin suomensukuisiin heimoihin. Makari kastoi monia heistä läheisessä järvessä.

Vuonna 1439 tataarikaani Ulu-Mehmet valtasi Kazanin. Tataari- joukot hyökkäsivät myös Venäjän ruhtinaskuntiin ja hävittivät Makarin perustaman luostarin. Makari joutui tataarien vangiksi, mutta hän teki näihin sellaisen vaikutuksen, että kunnioituksesta häntä kohtaan he päästivät hänet vapaaksi. Makarin pyynnöstä he vapauttivat myös 400 kristittyä. Makari sai tataareilta luvan haudata kuolleet munkit, mutta ei jälleenrakentaa luostaria, sillä tataarit sanoivat maan kuuluvan heille. Makari varoitti vapautuneita kristittyjä olemaan asettumatta entisille asuinsijoilleen, muuten tataarit surmaisivat heidät. Kaikki suostuivat seuraamaan häntä Galitšin alueelle noin 250 kilometrin päähän. Kulkiessaan asumattomien metsien halki he väsyivät ja nälkiintyivät. Makarin matkatoverit näkivät hirven ja halusivat tappaa sen saadakseen ruokaa. Makari ei kuitenkaan antanut siunaustaan, vaan pyysi heitä odottamaan vielä kolme päivää, kunnes apostolien paasto päättyisi. Jumalan armosta he kaikki, myös pienet lapset, säilyivät hengissä pyhien apostolien juhlaan saakka. Tuona päivänä he näkivät hirven uudelleen, pyydystivät sen ja viettivät pyhien apostolien juhlaa.

Saavuttuaan joukkoineen Unža-nimiselle paikkakunnalle Makari rakensi itselleen keljan järven rannalle noin 15 kilometrin päähän kaupungista ja jatkoi siellä hiljaista kilvoituselämää. Hän paransi rukouksellaan sokean riivatun tytön. Aika ajoin hän kävi kaupungissa puhumassa sen asukkaille pelastuksen sanoja. Tällaisella matkalla ollessaan heinäkuun 25. päivänä 1444 hän antoi henkensä Herralle 95 vuoden ikäisenä. Hänen kuolinhetkellään kaupungin täytti hyvä tuoksu, mistä kaikki ymmärsivät, että hänen puhdas sielunsa oli siirtynyt taivaaseen. Pyhittäjä Makari haudattiin kilvoituspaikalleen kaupungin ulkopuolelle. Pian hänen kuolemansa jälkeen sinne syntyi luostari.

Pyhittäjä Makari suojeli Galitšin seutua erityisesti tataarien hyökkäyksien aikana. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1619 hänen haudallaan tapahtuneiden lukuisten ihmeiden johdosta.

Kristofor oli pyhittäjä Longinin (10.2.) ensimmäisiä oppilaita Korjažemkajoella Pohjois-Venäjällä 1530-luvulla. Hän oli tehnyt vakaan päätöksen omistautua palvelemaan Jumalaa. Kun kilvoittelijoilla oli alkuvuosina pulaa välttämättömistä asioista, Longin rohkaisi Kristoforia vakuuttaen, että murheiden ja puutteen kestäminen tekee kilvoittelijasta Jumalan rakastaman. Kuolemansa edellä Longin kehotti kilvoitustiensä alussa olevaa Kristoforia pysymään luostarissa kuuliaisena sen igumenille aivan kuin Longinille itselleen.

Kristofor kilvoitteli kuuliaisuudessa vielä kymmenen vuotta. Sitä mukaa kun hän täydellistyi luostarielämän hyveissä, hänen kaipuunsa yksinäisyyteen kasvoi. Lopulta hän vetäytyi Pienen Korjažemkajoen varrelle noin 20 kilometrin päähän luostarista. Mukanaan hänellä oli siunaukseksi saamansa Jumalanäidin ikoni. Vuoden 1555 tienoilla hänen ympärilleen syntyi Jumalansynnyttäjän luostari, jonne puhkesi parantava lähde. Tsaari Iivana Julman käskystä Kristofor kävi Moskovassa viemässä lähteen vettä sairastavalle tsaaritar Anastasialle. Palkkioksi hän sai suuren rahasumman luostaria varten. Luostarin kasvaessa pyhittäjä Kristofor vetäytyi vuonna 1572 salaa tuntemattomaan paikkaan, jossa hän antoi henkensä Herralle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Paraskeva syntyi keisari Hadrianuksen hallitusaikana (117‒138) pienessä kylässä Rooman lähistöllä. Hänen vanhempansa Agathon ja Politeia olivat kristittyjä, jotka olivat vuosikausia rukoilleet Jumalalta lasta. Jumala antoikin heille tyttären, jonka nimeksi he antoivat Paraskeva, koska lapsi syntyi perjantaina (kreikaksi paraskeue) eli Kristuksen eläväksi tekevien kärsimysten päivänä.

Lapsesta lähtien Paraskeva oli kiinnostunut jumalallisista asioista. Hän vietti aikansa kirkossa eivätkä lasten leikit kiinnostaneet häntä. Kotonakin hän rukoili ja mietiskeli Jumalan sanaa. Hän oli 12-vuotias (toisten lähteiden mukaan 20-vuotias), kun hänen vanhempansa kuolivat. Paraskeva jakoi omaisuutensa köyhille ja meni neitseellisesti kilvoittelevien sisarten yhteisöön. Hän tahtoi kuitenkin jakaa uskon yhteyttä myös ulkopuolisille. Niinpä hän lähti yhteisöstä ja alkoi kiertää kyliä ja kaupunkeja julistaen Kristuksen nimeä. Hänen vaikutuksestaan monet pakanat kääntyivät kristinuskoon. Tämä ärsytti juutalaisia, jotka ilmiantoivat Paraskevan alueen johtomiehelle. Tämä käski heti tuoda Paraskevan eteensä.

Mies hämmästeli Paraskevan kauneutta ja koetti saada hänet puolelleen. Hän lupasi Paraskevalle kaikkea maan ja taivaan alla, kunhan tämä vain suostuisi uhraamaan epäjumalille. Muussa tapauksessa häntä odottaisivat kauheat kidutukset. Hento tyttö vastasi hänelle: ”En koskaan suostu kieltämään rakkainta Jeesustani eikä mikään kidutus ikinä pysty erottamaan minua Hänen rakkaudestaan. Mitä tulee sinun jumaliisi, niin ’Sanokaa vieraille kansoille näin: jumalat, jotka eivät ole tehneet taivasta eivätkä maata, katoavat maan päältä ja taivaan alta.’” (Jer. 10:11)

Johtomies suuttui ja käski sotamiestensä kuumentaa metallisen kypärän tulikuumaksi ja panna sen pyhän Paraskevan päähän. Kuin kolme nuorukaista tulisessa pätsissä, niin ei pyhä Paraskevakaan tuntenut mitään kipua. Hänen rintansa leikattiin pois ja hänet tyrkättiin vankilaan kivi ruhjotun rintansa päällä. Mutta enkeli ilmestyi maan järkkyessä ja paransi hänet. Kolmekymmentäneljä kasarmin sotilasta, jotka näkivät tapahtuman, kääntyivät kristityiksi. Heidät mestattiin heti paikalla.

Paraskeva itse tuotiin jälleen johtomiehen eteen. Taas hän tunnusti voimallisesti uskonsa. Ja tälläkin kertaa hänen neitseellinen ja askeettinen ruumiinsa pysyi koskemattomana tulessa. Tyranni itse osaamatta pelätä kuumuutta meni katsomaan Paraskevan ruumista, jolloin hän sokeutui. Silloin hän tajusi omat rikoksensa ja alkoi huutaa: ”Todellisen Jumalan palvelijatar, anna minulle takaisin näköni, niin minä uskon siihen Jumalaan, jota te tunnustatte!” Paraskevan rukoukset eivät ainoastaan parantaneet miehen silmiä, vaan saivat myös uskonvalon koittamaan hänen sisimpäänsä. Omasta halustaan hänet ja koko hänen seurueensa kastettiin.

Vapauduttuaan Paraskeva siirtyi toiselle paikkakunnalle jatkamaan tehtäväänsä. Hän meni kaupunkiin, jota hallitsi mies nimeltä Asklepios. Paraskeva pidätettiin, kun hän oli julistamassa kaupunkilaisille sanomaa Kristuksesta. Kun Asklepios kysyi häneltä, kuka hän oli, pyhä teki ristinmerkin ja julisti olevansa taivaan ja maan Luojan palvelija, Hänen joka tulisi kunniassa tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Tämän jälkeen Paraskevaa ruoskittiin, mutta hän jatkoi Jumalan ylistämistä. Kun häneltä kysyttiin kidutuksen kestäessä, olisiko hän valmis uhraamaan pakanajumalille, hän sylkäisi inhoten Asklepiosta silmille. Tämä käski sotilaiden nylkeä hänet luita myöten.
Aamulla sotilaat kuitenkin löysivät Paraskevan terveenä. Kun hän pyysi, että hänet vietäisiin Apollon temppeliin, pakanat iloitsivat luullen, että hän tahtoo lopultakin uhrata. Mutta toisin kävi. Pitkän rukouksen jälkeen Paraskeva teki ristinmerkin, jolloin kaikki epäjumalien kuvat kaatuivat ryminällä maahan. Väki alkoi huutaa: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Papit, jotka olivat vastuussa epäjumalien kuvista, raivostuivat ja vaativat, että Paraskeva on tapettava. Hänet heitettiin syvään kuiluun, jossa oli suuri käärme, ja hänen rukoiltuaan käärme kuoli.

Asklepios ymmärsi, että kaikki hänen yrityksensä olivat täysin hedelmättömiä, ja alkoi itse pehmentyä kristinuskolle. Niinpä hän lähetti Paraskevan toiseen paikkaan, jota hallitsi julma Tarasios. Kun tämä sai tietoonsa, että Paraskeva paransi rukouksellaan sairaita, hän kutsui tämän eteensä, syytti häntä taikuudesta ja käski heittää hänet haisevaan kuiluun, joka oli täynnä myrkyllisiä petoja. Ristinmerkin voimalla tuosta inhottavasta kuilusta tuli kuitenkin kuin tuoksuva kukkaketo. Enkelit suojelivat Paraskevaa, joka säilyi vahingoittumattomana kaikissa kidutuksissa.

Raivoissaan Tarasios määräsi lopulta Paraskevan mestattavaksi. Pyhä lankesi maahan kyynelsilmin ja anteeksiantoa synneilleen pyytäen antoi urhean sielunsa taivaallisen Sulhasensa käsiin. Kun pyhän Paraskevan pää putosi miekaniskusta maahan, taivaasta kuului ääni, joka toivotti hänet tervetulleeksi taivaan valtakuntaan. Tuosta lähtien pyhän Paraskevan reliikit, joita on levinnyt eri kirkkoihin, ovat parantaneet erityisesti silmäsairauksista kärsiviä.

Pyhän Paraskevan reliikkejä on säilynyt ainakin viidessä eri Athoksen luostarissa. Pyhää Paraskevaa on kunnioitettu erityisen paljon Kreikassa ja Kreikan pohjoispuolisissa maissa. Hänelle on omistettu lukuisia kirkkoja muun muassa Albaniassa, Bulgariassa ja Romaniassa. Legendantäyteinen elämäkerta on myöhäistä perua, mutta kertoo pyhää Paraskevaa kohtaan osoitetusta kunnioituksesta.

Kristuksen kyyhkyläiseksi sanottu Oraiozele eli 200-luvulla. Hänen kerrotaan olleen innokas Kristuksen julistaja. Joka päivä suuri joukko pakanoita tuli kuuntelemaan häntä. Monet ottivat kasteen tätä apostolien vertaista nuorta naista kuunneltuaan. Hän noudatti kaikkia Kristuksen käskyjä ja oli kilvoituksissaan esimerkkinä kaikille.

Kaksi nuorta tyttöä, jotka olivat kääntyneet kristityiksi, pyysivät saada jakaa elämänsä hänen kanssaan. He pitivät häntä todellisen hyveen elävänä esimerkkinä ja pyrkivät kilvoittelemaan itsekin hänen esikuvansa mukaisesti. Neidot jatkoivat vapaasti kilvoituselämäänsä aina keisari Deciuksen (249‒251) aikaan saakka, jolloin syttyi raivoisa kristittyjen vaino. Oraiozele kutsuttiin keisarin eteen ja hänen piti selittää, kuinka hän oli luopunut esi-isiensä uskosta julistaakseen ristiinnaulittua Kristusta. Hän sanoi: ”Sinä, keisari, tiedät vain, että Kristus ristiinnaulittiin, mutta kuinka et ole kuullut, että Hän nousi Jumalana ylös kuolleista? Tiedäkin, ettet voi tuhota rakkauttani Kristukseen etkä saada minua kieltämään Jumalaani!”

Seurauksena oli, että Oraiozelea piestiin tuntikausia. Kaikki olivat hämmästyksissään hänen kestävyydestään. Tarinan mukaan paikalle saapunut keisari menetti yhtäkkiä näkönsä, ja Oraiozele, joka tahtoi mahdollisimman nopeasti päästä Kristuksen luokse, käski kertoa keisarille, ettei tämä saisi näköään takaisin, jollei kastelisi silmiään marttyyrin verellä. Keisari määräsi heti Oraiozelen mestattavaksi ja pestessään silmiään hänen veressään sai näkönsä takaisin. Hän ei kuitenkaan antanut kristityille lupaa haudata marttyyria, vaan poltatti hänen ruumiinsa.

Pyhän Oraiozelen kunniaksi omistettiin Konstantinopolissa kirkko, jossa alettiin viettää hänen muistojuhlaansa. Se sijaitsi lähellä Pyhän Anastasian kirkkoa, missä pyhä aikoinaan teki monia ihmeitä ja erityisesti auttoi rukouksillaan lapsettomia naisia saamaan lapsen.

Pyhästä Oraiozelesta on laadittu monenlaisia kertomuksia, ja hänen elämäkertansa sisältävät aineksia eri aikakausilta. Erään kertomuksen mukaan hän oli apostoli Andreaksen kastama ja toisen mukaan hän vietti elämänsä Bosporin salmen rannalla Pyhän arkkienkeli Mikaelin kirkossa, joka on vuosisatoja myöhäisempi.

Pyhä marttyyri Jerusalem oli pyhän neitsytmarttyyri Oraiozelen oppilas. Heitä muistellaan samana päivänä. Jerusalem oli edistynyt hyveissä niin pitkälle, että demoni ei kestänyt hänestä säteilevää Kristuksen voimaa, joka hyödytti monia sieluja, vaan lietsoi pakanat nousemaan häntä vastaan. Nämä raastoivat Jerusalemin ulos sisaryhteisöstään pakottaakseen hänet uhraamaan epäjumalille ja naittaakseen hänet nuorelle, komealle upseerille. Rakkaudesta Kristukseen pyhä neitsytmarttyyri Jerusalem kieltäytyi tästä kaikesta, ja ankarien kidutusten jälkeen hänet lopulta mestattiin vuonna 250.

Nämä kolme pyhää marttyyria olivat pappeja Nikomedeiassa keisari Galerius Maximianuksen vainojen aikana ja säästyivät kuolemalta piilottelemalla eräässä talossa, kun 20 000 kristittyä poltettiin kuoliaiksi vuonna 302.^* Tämän jälkeen he jatkoivat apostolista työtään.
^{*) Heillä on oma muistopäivänsä 28.12.}

Kun pyhä Panteleimon (27.7.) pidätettiin ja tuotiin keisarin eteen, tämä kysyi, kuka oli opettanut hänelle kristinuskoa. Panteleimon ei kyennyt valehtelemaan vaan kertoi, että pappi Hermolaos oli ollut hänen opettajansa ja hengellinen isänsä. Sotilaita lähetettiin heti etsimään pappia, ja hänet pidätettiin yhdessä Hermippoksen ja Hermokrateksen kanssa. Oikeuden edessä he tunnustivat Kristuksen ainoaksi oikeaksi Jumalaksi, joka tuli lihaksi meidän pelastuksemme tähden, ja pilkkasivat epäjumalankuvia ja niiden palvontaa.

Silloin maanjäristys ravisti kaupunkia ja keisari sanoi sen olevan jumalien vihan merkki. Pappismarttyyrit vastasivat hänelle: ”Miten kaatuneet patsaat voivat olla jumalia?” Samalla hetkellä tyrannille tultiin ilmoittamaan, että patsaita oli rikkoutunut maanjäristyksessä. Vihasta suunniltaan Maximianus antoi heittää Panteleimonin vankilaan ja määräsi Hermolaoksen ja hänen kumppaniensa välittömän mestauksen. Siten he saivat voittajan kruunun ja pääsivät vähän ennen oppilastaan Panteleimonia taivaallisiin asuntoihin.

Pyhittäjä Mooses oli syntyjään unkarilainen. Yhdessä veljiensä Georgin ja Jefremin (28.1.) kanssa hän tuli 1000-luvun alussa Venäjälle Rostovin nuoren ruhtinas Boriksen (24.7.) palvelukseen. Mooseksen veli Georgi sai surmansa Boriksen murhan yhteydessä (1015). Mooses pakeni Kiovaan ja omistautui rukouselämään. Pian Boriksen ja Glebin surmauttanut Svjatopolk hyökkäsi Puolan kuningas Boleslawin tukemana Kiovaan. Mooses joutui vangiksi. Hänet vietiin Puolaan ja hän virui vankilassa viisi vuotta.

Vankilassa Mooses lupasi vihkiytyä munkiksi ja omistaa loppuelämänsä Jumalalle, jos pääsisi palaamaan Kiovaan. Hänen hurskasta lupaustaan koeteltiin ankaralla kiusauksella. Nuori puolalainen leskeksi jäänyt ylimysnainen mieltyi hänen komeaan ulkonäköönsä ja alkoi vietellä häntä syntiin. Mooses, joka oli nuoresta lähtien säilyttänyt puhtautensa, vastusti naisen kaikkia ehdotuksia. Silloin nainen osti Mooseksen itselleen tuhannella kultarahalla, ympäröi hänet ylellisillä vaatteilla ja juhlaruoilla ja alkoi entistä häpeämättömämmin houkutella häntä haureelliseen yhteyteen. Mooses puolestaan enensi paastoaan ja rukoustaan. Hän käytti ravinnokseen vain kuivaa leipää ja vettä. Tämä sai naisen raivoihinsa. Hän heitätti Mooseksen vankilaan ja päätti antaa hänen kuolla nälkään.

Jumala kuitenkin herätti eräässä palvelijassa säälin Moosesta kohtaan ja hän alkoi tuoda tälle salaa ruokaa. Toiset vartijat neuvoivat Moosesta säälimään nuoruuttaan ja hyväksymään naisen avioliittotarjouksen. Mooses vastasi, että heidän neuvonsa olivat pahempia kuin käärmeen kuiskuttelut Eevalle paratiisissa, sillä hän oli luvannut säilyttää puhtautensa voidakseen huolista vapaana omistautua rakastamaan Herraa. Kun nuo sanat kantautuivat naisen korviin, hän antoi satuloida hevosen, käski Mooseksen nousta sen selkään ja antoi kuljettaa häntä vallassaan olevissa kylissä ja kaupungeissa. Kaikkialla ihmisille kuulutettiin, että Mooses oli hänen miehensä ja heidän herransa. Mutta Mooses nauroi naisen mielettömyydelle ja vakuutti, etteivät tämän maailman katoavat asiat houkutelleet häntä.

Noihin aikoihin Mooses sattui tapaamaan athosvuorelaisen munkin, joka vihki hänet salaa munkiksi. Kun asia tuli naisen tietoon, hän antoi piestä Mooseksen niin, että maa värjäytyi punaiseksi hänen verestään. Kiduttajat neuvoivat häntä suostumaan avioliittoon, muuten häntä odottaisi vielä julmempi pahoinpitely. Mooses vastasi heille: ”En missään nimessä voi luopua munkkiudesta ja rakkaudesta Jumalaan. Ei tuli, ei miekka eivätkä mitkään kidutukset voi pakottaa minua kieltämään munkkivihkimystäni.”

Asia saatettiin kuningas Boleslawin tietoon, joka yritti suostutella Moosesta luopumaan munkin vihkimyksestä ja solmimaan avioliiton. Kun Mooses pysyi järkkymättä vakaumuksessaan, Boleslaw luovutti hänet naiselle sanoen, että tämä saa menetellä Mooseksen suhteen miten haluaa. Nainen yritti vielä kaikin mahdollisin tavoin vietellä Mooseksen. Nähdessään kaikkien yritystensä kilpistyvän hän käski antaa Moosekselle sata ruoskaniskua joka päivä ja lopulta kuohita hänet.

Pian Jumala antoi oikeuden voittaa. Boleslaw sairastui äkisti ja kuoli vuonna 1025. Kansan parissa puhkesi kapina, jonka aikana monet aateliset saivat surmansa. Menehtyneiden joukossa oli myös Moosesta piinannut nainen. Kuusi vuotta kestäneiden koettelemusten jälkeen Mooses pääsi vapaaksi. Hän meni Kiovan luolaluostariin ja eli siellä pyhittäjä Antonin ohjauksessa rukouksen ja paaston täyttämää elämää vielä noin kymmenen vuotta. Hän saavutti hengellisen kypsyyden ja sai Jumalalta armon parantaa lihallisia himoja. Pyhittäjä Mooses nukkui rauhassa kuolonuneen 26. heinäkuuta 1043. Hänet haudattiin pyhittäjä Antonin luoliin. Vuosisatojen ajan hänen rukouksensa ovat vapauttaneet uskovia lihallisista kiusauksista.^{*
*) Ks. Johannes Paljonkärsinyt, 18.7.}

Pyhä Gerontios oli Athosvuoren vanhimpiin kuuluneen Bouleuterian luostarin igumeni, mutta hänen tarkkaa elin- aikaansa ei tiedetä. Luostari sijaitsi Athoksen niemimaan etelärannalla ja siitä on maininta jo 900-luvulta. Merirosvot hyökkäilivät usein luostarin alueelle ja munkkien oli pakko paeta ”harhailemaan luoliin ja maakuoppiin” (Hepr. 11:38) Athosvuoren jyrkille rinteille. Kun rauha palasi, pyhä Gerontios ei enää asettunut veljestönsä kanssa meren ran- nalle, kuten aikaisemmin, vaan siirsi heidät alueen korkeimmalle paikalle, joka antaisi suojaa uhkaavina aikoina. Munkit rakensivat sinne vaatimattomia majoja ja elivät samankaltaista elämää kuin muinaiset erämaaisät aikoinaan.

Pyhä Gerontios halusi itsekin elää erakkoelämää ja asettui yhden oppilaansa kanssa Pyhän Panteleimonin erakkomajaan. Se sijaitsi kapealla jyrkällä kielekkeellä meren yläpuolella. Hänen oppilaansa valitteli veden saannin vaikeutta ja halusi palata muiden veljien luo. Pyhä kannusti häntä kärsivällisyyteen ja kääntyi Jumalanäidin puoleen. Neitsyt Maria, Athosvuoren suojelijatar, ilmestyi hänelle unessa ja näytti paikan, mistä puhdasta vettä löytyisi.

Kuuliaisuusveli oli tästä kovin iloinen ja alkoi kasvattaa vihanneksia ja käyttää vettä erilaisiin tarkoituksiin. Silloin lähde kuivui heti. Jumalanäiti ilmestyi jälleen Gerontiokselle muistuttaen, että vesi oli tarkoitettu heille ennen muuta juotavaksi. Tarkoitus ei ollut käyttää sitä kaikenlaisiin toimiin, jotka aiheuttaisivat huolta ja vaivaa ja siten irrottaisivat heidät hesykastisesta rukouksellisesta elämästä. Jumalanäiti kehotti heitä kaivamaan syvemmälle, ja lopulta he löysivätkin uuden lähteen, joka osoittautui ehtymättömäksi. Skiitan munkit saavat siitä siunausta ja virkistystä tänäkin päivänä.

Pyhä Gerontios vietti lopun elämänsä hiljaisesti ja rauhallisesti Jumalanäidin suojeluksessa. Elettyään hyvin vanhaksi hän vaipui kuolonuneen Herrassa. Lukuisat munkit, joiden joukossa on ollut kolmetoista pyhää askeettia ja joitakin uusmarttyyreja, seurasivat pyhän Gerontioksen jalanjälkiä Pyhän Annan skiitassa.
Välillä paikka autioitui, mutta 1600-luvun loppupuolella sinne vetäytyi patriarkka Dionysios, joka rakennutti sen yhteyteen kirkon. Vuonna 1686 hän toi sinne pyhän Annan reliikin. Tällöin paikan nimi vaihtui Lavran skiitasta Pyhän Annan skiitaksi. Pyhän Annan skiitta on edelleenkin ankaran ja pyhien isien traditioille uskollisen kilvoituspaikan maineessa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Kristuksen suurmarttyyri Panteleimon syntyi Nikomedeiassa pakanallisen senaattori Eustorgioksen ja tämän kristityn vaimon Eubulian lapsena ja sai nimekseen Pantoleon. Hänet annettiin arvostetun lääkäri Eufrosynoksen kasvatettavaksi ja opetettavaksi. Tältä hän oppi vähitellen täydellisesti aikansa lääketieteen ‒ jopa niin hyvin, että itse keisari Galerius Maximianus tahtoi saada hänet omaksi lääkärikseen.

Nuori lääkäri kulki joka päivä sen talon ohi, missä pyhä pappi Hermolaos (26.7.) piileskeli. Hermolaos tajusi jo Pantoleonin ilmeestä hänen sielunsa tilan ja kutsui hänet kotiinsa. Hän opetti Pantoleonille, että maallinen lääketiede pystyy antamaan vain vajavaista tukea kuolevaiselle luonnollemme. Ainoastaan Kristus, todellinen Lääkäri, tarjoaa ihmiselle lopullisen pelastuksen. Hän ei tee sitä tarjoamalla lääkkeitä eikä liioin pyydä palkkaa. Nuoren Pantoleonin sydän hypähti ilosta, kun hän kuuli nämä sanat, ja hän alkoi usein vierailla pyhän Hermolaoksen luona. Näin hän oppi tältä uskon mysteerin.

Eräänä päivänä Hermolaoksen luota palatessaan Pantoleon löysi tieltä kuolleen pienen lapsen, jota käärme oli juuri purrut. Hän tajusi, että nyt oli tullut se hetki, jolloin hän voisi kokeilla Hermolaoksen opetusten totuutta. Hän kutsui Kristuksen nimeä; lapsi toipui heti ja käärme kuoli. Pantoleon lähti juosten Hermolaoksen taloon ja täynnä iloa pyysi välittömästi saada tältä pyhän kasteen. Sen jälkeen hän viipyi pyhän vanhuksen luona nauttien hänen opetuksistaan ja palasi kotiinsa vasta kahdeksantena päivänä. Isänsä kysymyksiin hän vastasi olleensa keisarin palatsissa parantamassa keisarille läheistä henkilöä. Salaten vielä uutisen kääntymisestään hän ponnisteli kovasti saadakseen myös Eustorgioksen vakuuttuneeksi epäjumalien palvelemisen turhuudesta.

Jonkin ajan kuluttua Pantoleonin senaattori-isän luo tuotiin eräs sokea mies. Tämä kertoi käyttäneensä koko omaisuutensa lääkäreihin saamatta apua ja pyysi Pantoleonia parantamaan hänet. Kristukseen luottaen nuori Pantoleon vakuutti hämmästyneelle isälleen parantavansa miehen taivaallisen Herransa voimalla. Kristuksen apuun turvautuen hän siunasi sokean miehen silmät ristinmerkillä. Sokean ruumiilliset samoin kuin hänen hengelliset silmänsä avautuivat saman tien. Hän ymmärsi, että Kristus oli parantanut hänet. Pyhä Hermolaos kastoi hänet yhdessä Eustorgioksen kanssa, joka pian sen jälkeen vaipui rauhassa kuolonuneen.

Tämän jälkeen Pantoleon luovutti koko omaisuutensa köyhille, vapautti orjansa ja omistautui kokonaan huolehtimaan sairaista, joilta hän ei pyytänyt mitään palkkiota. Kaikki palkka kuului Kristukselle. Hän sanoi palkkiokseen riittävän sen, että parantuneet uskoisivat Kristukseen, joka oli tullut maan päälle parantamaan meidän vaivojamme.

Nikomedeian muut lääkärit hautoivat kuitenkin kateellisia ajatuksia Pantoleonia vastaan. Niinpä he lopulta ilmiantoivat hänet, kun hän oli huolehtinut kristitystä, jota oli juuri kidutettu keisarin käskystä. Keisari kuunteli murheellisena valituksia suojatistaan ja kysyi sitten sokealta mieheltä, kuinka tämä oli parantunut. Tämä vastasi yksinkertaisesti kuin Raamatun syntymästään sokea mies, että Pantoleon oli parantanut hänet kutsumalla Kristuksen nimeä. Hän lisäsi, että ihme oli tuonut hänelle todellisen valon, nimittäin uskon valon. Raivostunut keisari määräsi miehen heti mestattavaksi ja lähetti omia miehiään etsimään Pantoleonia.

Pantoleonin tultua keisarin eteen tämä syytti häntä luottamuksensa pettämisestä. Lisäksi keisari totesi hänen herjaavan lääketieteen jumalaa Asklepiosta ja muita jumalia uskomalla mieheen, joka oli kuollut ristiinnaulittuna. Pyhä vastasi tähän, että usko Jumalaan ja omistautuminen Hänelle ovat suurempia asioita kuin tämän maailman rikkaudet ja kunnia. Sanojensa vakuudeksi hän ehdotti, että Maximianus panisi hänet koetukselle. Niinpä heidän eteensä tuotiin rampa, jota pakanapapit yrittivät loitsuin nostaa pystyyn Pantoleonin nauraessa heidän yrityksilleen. Sitten Pantoleon kohotti rukouksensa Jumalan puoleen, otti rampaa kädestä ja kohotti hänet pystyyn Jeesuksen nimessä. Kateelliset pakanapapit yllyttivät heti keisaria tekemään selvää hänestä.

Maximianus muistutti Pantoleonia kidutuksista, joilla pyhää Anthimosta oli vähän aiemmin kidutettu. Pantoleon vastasi, että jos kerran iäkäs mies oli osoittanut sellaista urhoollisuutta, niin kuinka paljon ennemmin nuorempien olisi tehtävä samoin. Sen enempää imartelut kuin uhkailutkaan eivät vaikuttaneet häneen. Pantoleon sidottiin paaluun ja hänen kupeensa raadeltiin rautanauloilla, minkä jälkeen haavoja poltettiin tulisoihduilla. Kristus kuitenkin ilmestyi hänelle hänen hengellisen isänsä Hermolaoksen muodossa ja sanoi: ”Älä pelkää mitään, poikani, sillä minä olen kanssasi ja tuon apua kaikille, jotka kärsivät minun tähteni.” Soihdut sammuivat heti ja pyhän haavat parantuivat.

Tästä lähtien Herra oli Pantoleonin apuna kaikissa hänen koettelemuksissaan. Poltettiinpa häntä palavassa piessä tai heitettiin mereen raskaaseen kiveen kiinnitettynä, Herra säilytti hänet vahingoittumattomana. Monta kertaa Pantoleon vietiin petojen eteen, mutta petoeläimet vain nuolivat hänen jalkojaan. Keisari itse oli kuitenkin villieläimiäkin pahempi ja keksi hänelle ja hänen seuralaisilleen entistä julmempia kidutuksia.

Sen jälkeen kun Hermolaos ja hänen kumppaninsa olivat kokeneet kunniakkaan kuoleman, tyranni kutsui eteensä Pantoleonin itsensä. Tyranni yritti uskotella, että Pantoleonin ystävät olivat alistuneet uhraamaan epäjumalille. Pantoleon pyysi vain saada nähdä heidät. Keisari valehteli lähettäneensä heidät toiseen kaupunkiin jotain tehtävää varten. Tähän Pantoleon hymähti: ”Tällä kertaa sinä valehtelija puhut totta: olet lähettänyt heidät taivaalliseen Jerusalemiin.” Havaittuaan, ettei pysty muuttamaan Pantoleonin mieltä Maximianus määräsi, että hänet piti mestata ja ruumis oli poltettava.

Innokkaasti Pantoleon kapusi mestauslavalle kaupungin ulkopuolelle. Mutta samalla hetkellä kun pyöveli kohotti miekkansa häntä kohti, miekka suli kuin vaha tulessa. Jo ennen tätä ihmettä läsnä olevat sotilaat olivat alkaneet tunnustaa Kristuksen nimeä. Pantoleon kehotti heitä tekemään velvollisuutensa ja kohotti viimeisen rukouksensa Jumalan puoleen. Ääni taivaasta vastasi: ”Sinä uskollinen palvelija, toiveesi tulee nyt toteutumaan. Taivaan portit ovat sinulle auki ja kruunusi on valmistettu. Tästä lähtien sinusta tulee epätoivoisten pakopaikka, suoja niille, joita koetellaan, lääkäri sairaille, kauhistus demoneille. Sen vuoksi nimesi ei enää tule olemaan Pantoleon vaan Panteleimon.”^{*
*) Nimi merkitsee ”kaikessa (pan) armahtavaista (eleimon)”; siinä on myös vivahde täydellisyyttä ja ”täyttymystä” (panteleia).}

Pyhä taivutti kaulansa alas ja hänen päänsä putosi maahan. Maitoa juoksi hänen kaulastaan ja hänen ruumiinsa muuttui valkeaksi kuin lumi. Kuihtunut oliivipuu, johon hänet oli sidottu, puhkesi lehteen ja alkoi tuottaa runsasta hedelmää.

Sotilaat, joiden oli käsketty polttaa pyhän Panteleimonin ruumis, päättivät luovuttaa sen uskoville. Nämä pitivät hänelle hartaat hautajaiset Amantios Skolastikoksen maatilalla. Heti sen jälkeen he riensivät julistamaan hyviä uutisia myös muille paikkakunnille. Tästä lähtien pyhän Panteleimonin jäännökset ovat jatkuvasti vuodattaneet parantumista ja Kristuksen armoa kaikille, jotka niitä hartaasti lähestyvät.

Pyhä Panteleimon on kirkon historian rakastetuimpia pyhiä. Häntä on kunnioitettu koko kristillisessä maailmassa, mutta varsinkin idässä. Kunnioitus pysyi aluksi paikallisena, mutta alkoi levitä erityisesti 500-luvulla, jolloin keisari Justinianos jälleenrakensi kirkon hänen kunniakseen Nikomedeiassa. Panteleimonin elämäkerrat ovat suhteellisen myöhäistä perua. Parhaiten hänet tunnetaan monista parantamisihmeistään, joita on tapahtunut hänen ilmestymistensä ja reliikkiensä kautta. Pyhän palkattaparantajan Panteleimonin reliikit siirrettiin
jo varhain Konstantinopoliin, josta niitä on päätynyt muun muassa Athokselle. Yksi reliikeistä on armenialaisessa Gandzasarin luostarissa Vuoristo-Karabahissa.

Pyhittäjä Simeon kilvoitteli 500-luvulla pylvään päässä Sisiliassa jonkin matkan päässä Egean kaupungista. Hän kuoli pylväänsä päällä salamaniskuun. Samalla hetkellä toinen styliitta nimeltä Julianus, joka asui kaukana Egeasta eräässä laaksossa, käski oppilaidensa polttaa suitsuketta, koska Simeonin sielu oli riemuiten jättämässä ruumiinsa. Tätä pyhittäjä Simeon Styliitta Nuorempaa ei pidä sekoittaa Ihmeellisen vuoren pyhittäjä Simeon Styliitta Nuorempaan (24.5.), joka hänkin eli 500-luvulla.

Pyhä Anthusa syntyi 600-luvun lopulla Vähän-Aasian sisämaassa. Hänen vanhempansa Stratios ja Febronia olivat hurskaita kristittyjä. Jo lapsuudessaan Anthusa innostui luostarielämästä ja tunsi halua ryhtyä nunnaksi ja vetäytyä maailmasta erämaihin ja vuorille. Kerran pappismunkki Sisinios, joka oli kaikkien hyveiden kaunistama ja oli saanut Jumalalta ihmeidentekijän lahjan, vaelsi Anthusan kotiseudun halki. Anthusa sai tilaisuuden pyytää häneltä itselleen rukoussäännön, jotta hän pystyisi jäljittelemään munkkien elämäntapaa.

Kerrotaan, että koetellakseen tyttöä Sisinios käski hänen mennä palavaan uuniin, ja Anthusa totteli ja palasi vahingoittumattomana. Sen jälkeen pyhä munkki vihki hänet nunnaksi ja neuvoi hänelle, mitä hänen pitää tehdä päästäkseen lähelle Jumalaa. Asuinpaikaksi Sisinios suositteli hänelle pientä Mantineonin saarta, joka sijaitsi jär- vellä Paflagoniassa.^* Hän ennusti nuorelle Anthusalle, että hänestä tulee vielä igumenia 9000 nunnalle.
^{*) Nyk. Keski-Turkin pohjoisosissa.}

Saavuttuaan Sisinioksen suosittelemalle saarelle pyhä Anthusa asettui sinne ja eli noudattaen ankaraa askeesia. Sisinioksen siunauksella hän rakennutti saarelle kirkon, joka omistettiin Jumalansynnyttäjän äidille pyhälle Annalle. Sen valmistuttua Sisinioksen profetia alkoi toteutua, ja Anthusan ympärille kerääntyi noin kolmekymmentä kuuliaisuussisarta. Sisinioksen kuoltua ja sisariston yhä kasvaessa Anthusa rakennutti vielä kaksi kirkkoa, jotka oli omistettu Jumalansynnyttäjälle ja pyhille apostoleille. Jälkimmäinen tuli munkkien käyttöön.

Munkit olivat Sisinioksen opetuslapsia, jotka hänen kuoltuaan olivat päättäneet antaa itsensä pyhän Anthusan hengelliseen ohjaukseen. Näin nainen sai johdettavakseen kaksoisluostarin, mikä kirkon historiassa on harvinainen kunnia. Järven rannalla asuneet munkit tapasivat viedä ruokatarpeet nunnille, joiden ei tarvinnut poistua luostarisaareltaan, ja nunnat puolestaan valmistivat munkeille vaatteet ja muut tekstiilit.

Keisari Konstantinos Kopronymos (741‒775), joka ei hyväksynyt pyhien ikonien kunnioittamista, lähetti sotilaansa Mantineonin luostariin pakottaakseen igumenian hyväksymään keisarin hereettisen näkemyksen. Igumenia Anthusa astui keisarin lähettiläiden eteen yhdessä veljenpoikansa kanssa, joka oli miesluostarin johtaja. Tätä pahoinpideltiin monta tuntia, mutta Anthusa rohkaisi häntä pysymään lujana. Sen jälkeen sotilaat ottivat kiinni Anthusan itsensä ja pieksivät häntä julmasti häränjänteillä. He kokosivat luostarista paljon ikoneita, polttivat ne ja levittivät kuuman tuhkan pyhän Anthusan päälle. Jumalan armosta hän säilyi vahingoittumattomana, mutta hänet määrättiin lähtemään maanpakoon.

Jonkin ajan kuluttua pääkaupungissa keisarinna oli raskaana, mutta raskaus oli kivulias eikä synnytys käynnistynyt. Huolestunut keisari oli kuullut pyhän Anthusan maineesta ja hänen ennalta tietämisen lahjastaan, ja käski tuoda tämän luokseen ollessaan käymässä samalla seudulla, jossa Anthusa tuolloin oleskeli. Pyhä Anthusa ilmoitti, että keisarinna ei kuolisi vaan saisi kaksoset, pojan ja tytön. Pyhä kuvaili lisäksi vielä, millaisiksi lasten elämänkaaret osoittautuisivat. Pian tämän jälkeen kaksoset syntyivät. Kiitollisesta keisarinnasta tuli tämän jälkeen luostarin suojelijatar, ja keisarikin lopetti luostarin vainoamisen.

Tämän jälkeen pyhästä Anthusasta tuli entistäkin kuuluisampi, ja ihmisiä kävi hänen luonaan niin läheltä kuin kaukaa. Jotkut tahtoivat saada hänen siunauksensa, toiset halusivat ryhtyä munkeiksi tai nunniksi hänen alaisuuteensa. Monet tulivat hänen luokseen parantuakseen sairauksistaan hänen rukouksiensa avulla tai päästäkseen lapsettomuudesta.

Autettuaan paljon ihmisiä ihmeillään pyhä Anthusa nukkui rauhassa kuolonuneen suuresti kunnioittamansa pyhän Panteleimonin päivänä vuonna 759. Hänet haudattiin samaan keljaan, jossa hän oli elänyt luostariin tulostaan saakka.

Armenialainen Manuel oli pyhän keisarinna Teodoran (11.2.) eno ja palveli keisari Leo V Armenialaista (813‒820) sotapäällikkönä Armeniassa. Hänestä tuli keisari Teofiloksen (829‒842) neuvonantaja, jonka keisari kuolinvuoteellaan nimitti vastaamaan yleisistä asioista yhdessä patriisi Theoktiktoksen ja keisarillista valtaa käyttäneen Bardaksen kanssa, kunnes Mikael III tulisi täysi-ikäiseksi.

Kun Manuel sairastui vakavasti Teofiloksen kuoleman jälkeen, hän vannoi ystäväpiiriinsä kuuluneiden Studionin luostarin munkkien kuullen, että jos hän tulisi terveeksi, hän palauttaisi virallisesti pyhien ikonien kunnioituksen. Munkkien rukouksien ansiosta hän parantui ja meni puhumaan keisarinnalle ortodoksisuuden palauttamisen puolesta (843). Kun hänen aikaisemmin ystävälliset välinsä Theoktiktoksen kanssa olivat kärsineet panettelusta, hän lähti palatsista ja asettui Asparin vesialtaan^* lähelle omaan taloonsa, jonka hän muutti luostariksi. Siellä hän nukkui rauhassa pois korkeassa iässä ennen vuotta 865.
^{*) Konstantinopolin pohjoisosassa, Fanarionin lähistöllä.}

Pyhät Kliment, Gorazd, Nahum, Angelar ja Savva tunnetaan Ohridin viitenä pyhänä, tai slaavien seitsemänä apostolina silloin kun heidät mainitaan yhdessä pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen (11.5.) kanssa. He olivat Kyrilloksen ja Methodioksen oppilaita ja työtovereita. He toimivat slaavien valistajina ja ortodoksisen uskon julistajina Suur-Määrissä.

Pyhän Methodioksen kuoleman jälkeen (885) Gorazdista tuli hänen seuraajansa Määrin piispanistuimelle. Gorazd oli syntyperäinen määriläinen ja osasi erinomaisesti niin kreikkaa kuin latinaa. Hänen ja hänen tovereidensa menestyksekäs toiminta heidän julistaessaan evankeliumia slaaveille kansankielellä herätti kaunaa Methodioksen kiivaassa vastustajassa frankkilaisessa piispa Wichingissä. Tämä panetteli heitä Määrin ruhtinas Svjatopolkille syyttäen heitä salaliitosta ja väärän opin levittämisestä. Teologisiin kysymyksiin perehtymätön Svjatopolk luovutti slaavien valistajat saksalaisille, jotka sulkivat heidät vankilaan. He joutuivat virumaan kahleissa ja kestämään julmaa kohtelua lähes kolme kuukautta, minkä jälkeen heidät karkotettiin Määristä. Maassa alkoi ankara ortodoksien ja pyhän Methodioksen oppilaiden vaino. Gorazd pakeni ensin Puolaan. Hänen nimensä mainitaan vanhassa Bulgarian piispojen luettelossa pyhän Methodioksen ja Klimentin välissä, mistä syystä hänen oletetaan toimineen Lounais-Bulgariassa, nykyisen Makedonian valtion alueella.

Bulgariaan pakenivat myös muut Suur-Määristä karkotetut slaavien valistajat. Tonavan varrella sijaitsevassa kylässä eräs mies kutsui Klimentin, Nahumin, Angelarin ja Savvan kotiinsa. Tuskin he olivat astuneet sisään, kun miehen sairas poika äkkiä kuoli. Mies syytti pyhiä onnettomuudesta, mutta he rukoilivat Jumalaa ja poika virkosi.
Bulgarian kuningas Boris (2.5.), joka pyrki solmimaan kirkollisia yhteyksiä Bysanttiin, otti slaavien valistajat avosylin vastaan. He viipyivät jonkin aikaa hovissa ja opettivat Borikselle kirkon dogmeja, pyhien elämäkertoja ja kristityn hallitsijan velvollisuuksia. Pyhä Angelar kuoli pian ja haudattiin ilmeisesti Pliskaan, Bulgarian silloiseen pääkaupunkiin. Pyhä Savva toimi pyhän Gorazdin kanssa Lounais-Bulgariassa.

Jonkin ajan kuluttua kuningas Boris antoi pyhälle Klimentille tehtäväksi julistaa evankeliumia Lounais-Bulgariassa (nykyisen Makedonian ja Etelä-Albanian alueella) sekä aloittaa yhdessä pyhän Nahumin kanssa papiston koulutus. Kliment kylvi nopeasti evanke- liumin siemeniä ja kokosi yli kolmetuhatta oppilasta. Hän opetti heille evankeliumin ohella slaavilaiset aakkoset, jotka hän kehitti pyhän Kyrilloksen laatiman glagoliittisen aakkoston pohjalta.^*
Hän käänsi slaaviksi monia bysanttilaisia tekstejä, niin että Bulgarian nuori kirkko rakentui apostolisen perinteen lujalle perustalle.
^{*) Vaikka kyrillinen aakkosto kantaa pyhän Kyrilloksen nimeä, sen kehitti todennäköisesti Kliment Ohridilainen Kyrilloksen luoman glagoliittisen aakkoston ja kreikkalaisen aakkoston pohjalta.}

Kuningas Boriksen kuoltua vallan peri hänen poikansa Simeon (893−927), joka jatkoi isänsä työtä kansan kristillistäjänä. Simeon arvosti Klimentiä ja antoi vihkiä hänet Belitsan ja Drembitsan (Debritsan) piispaksi Lounais-Bulgariaan (nykyiseen Makedoniaan). Klimentiä pidetäänkin Bulgarian ensimmäisenä piispana. Hän huolehti väsymättömästi laumastaan. Hän alkoi käyttää slaavin kieltä jumalanpalveluksissa ja saarnoissa. Hän vihki noin kolmesataa oppilastaan papeiksi huolehtimaan kansan kristillistämisestä. Vapaa-aikoinaan Kliment jatkoi pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen aloittamaa käännöstyötä. Hän kirjoitti kirkkovuoden juhliksi sarjan slaavinkielisiä saarnoja, joita papit lukivat kansalle perehdyttäen ihmisiä kirkon opetukseen. Ohridiin pyhä Kliment perusti Pyhän suurmarttyyri Panteleimonin luostarin.

Kerran kun Kliment oli palaamassa kaupunkiin, hän tapasi tiellä kaksi rampaa ja sokean. Varmistuttuaan, ettei paikalla ollut muita, hän kohotti katseensa taivaaseen ja rukoili Jumalaa. Sitten hän kosketti sairaita, jotka paranivat heti.

Vähän ennen kuolemaansa pyhä Kliment käänsi slaaviksi Pentekostarionin, joka sisältää jumalanpalvelustekstit pääsiäisestä helluntaihin. Häntä pidetään myös vanhimman pyhien Kyrilloksen ja Methodioksen kunniaksi laaditun jumalanpalveluksen kirjoittajana.

Saavutettuaan korkean iän ja palveltuaan kaksikymmentä vuotta piispana apostolisessa tehtävässä pyhä Kliment pyysi kuningas Simeonilta lupaa vetäytyä vanhuudenlepoon Ohridin luostariin. Kuningas kuitenkin ilmoitti, ettei hän halunnut nähdä piispanistuimella ketään muuta kuin Klimentin ja että hän ennemmin luopuisi itse kruunusta kuin antaisi Klimentin erota. Pyhä Kliment joutui alistumaan kuninkaan tahtoon. Luostariinsa palattuaan hän kuitenkin sairastui. Pyhät Kyrillos ja Methodios ilmestyivät Klimentille ja ilmoittivat hänen kuolemansa lähestyvän.

Järjestettyään asiansa ja kirjoitettuaan testamenttinsa pyhä Kliment antoi henkensä rauhassa Herralle heinäkuun 27. päivänä vuonna 916. Hänet haudattiin perustamaansa Ohridin luostariin, minkä vuoksi hänet tunnetaan yleisesti Kliment Ohridilaisena. Häntä alettiin pian kunnioittaa Bulgarian apostolina, joka evankelioi kansan, järjesti Bulgarian kirkon elämän ja loi pohjan kristilliselle kulttuurille, joka välittyi Bulgariasta pian muille slaavilaisille kansoille.

Pyhä Nahum (ks. myös 23.12.) oli pyhän Klimentin työtoveri. Hän perusti Ohridjärven kaakkoisrannalle luostarin, johon hänet haudattiin. Luostariin rakennettiin sittemmin hänen nimeään kantava Pyhän Nahumin kirkko.

Autuas Nikolai oli varakkaiden ja ylhäisten vanhempien Maksimin ja Julianan poika Novgorodissa 1300-luvulla. Nuoresta lähtien hän tavoitteli hyveitä. Paetakseen ihmisiltä tulevaa arvostusta hän jätti vanhempiensa kodin ja alkoi kilvoitella houkkana Kristuksen tähden. Resuiseen paitaan pukeutuneena hän vaelteli kesät talvet ympäri kaupunkia ja rukoili salaa sydämessään niiden puolesta, jotka halveksivat ja loukkasivat häntä.

Nikolai asui kaupunginosassa, jossa Pyhän Sofian katedraali sijaitsi. Olhavanjoen toisella puolella kilvoitteli toinen houkka autuas Feodor (19.1.). Koska kahden kaupunginosan asukkaat riitelivät usein kes- kenään, Feodor ja Nikolaikin teeskentelivät olevansa vihollisia. Jos toinen erehtyi tulemaan väärälle puolelle jokea, hän sai toisen heti peräänsä. Kerran Nikolai ajoi takaa väärälle rannalle tullutta Feodoria. Tämä pakeni joen yli vettä myöten. Nikolai juoksi hänen peräänsä ja heitti häntä kaalinkerällä, mistä hän sai lisänimen Kaalinpää.

Kerran eräs hallitusmies järjesti juhlat kaupungin merkkimiehille. Myös autuas Nikolai ilmestyi paikalle. Palvelijat häätivät hänet pois, mutta heti hänen mentyään kävi ilmi, että kaikki viini oli hävinnyt astioista. Kun hallitusmies sai tietää, että autuas Nikolai oli käännytetty pois, hän lähetti etsimään tätä. Nikolain palattua taloon astiat täyttyivät viinistä.

Autuas Nikolai teki monia ihmeitä. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1392. Hänen haudalleen rakennettiin 1500-luvun puolivälissä Pyhän Panteleimonin kirkko, joka kansan parissa tunnettiin paremmin autuaan Nikolain kirkkona. Ikoneissa autuasta Nikolaita ei kuvata muiden houkkien tapaan paljasjalkaisena ja puolialastomana, vaan ruhtinaan turkki päällä, sinisessä aluspaidassa liina vyötäisillään ja kaalinkerä kädessään.

Pyhä Joasaf oli aatelissukua. Hänet vihittiin munkiksi Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, ja hänestä tuli sen igumeni. Joasaf vihittiin Moskovan metropoliitaksi vuonna 1539. Hänen rehellisyytensä ja oikeamielisyytensä ei miellyttänyt alaikäisen Iivana IV Julman sijaishallitsijoita Ivan ja Andrei Šuiskia. He yllyttivät pajarit metropoliittaa vastaan sillä seurauksella, että väkijoukko vihan vimmoissa melkein tappoi hänet. Vasta Pyhän Kolminaisuuden luostarin igumeni Aleksin väliintulo pelasti hänet.

Monien koettelemusten jälkeen metropoliitta Joasaf karkotettiin Valgetjärvelle (Beloozero) pyhittäjä Kirilin luostariin. Omasta pyynnöstään hänet siirrettiin sittemmin (1547) Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan. Hän kärsi munkkien omavaltaisesta käytöksestä. Aikansa hän käytti muun muassa vertailemalla ja korjailemalla vanhoja käsikirjoituksia. Monet murheet puhdistivat hänen sieluaan, kunnes hän heinäkuun 27. päivänä 1555 siirtyi rauhassa taivaan iloon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät Prokhoros, Nikanor, Timon ja Parmenas olivat kahdentoista apostolin oppilaita ja heidät luetaan seitsemänkymmenen pyhän ja kunniakkaan apostolin joukkoon (4.1.). Heidät valittiin diakoneiksi yhdessä pyhän Stefanoksen (27.12.) kanssa huolehtimaan leskistä ja köyhistä Jerusalemissa. Kuten Apostolien teoissa kerrotaan, diakoniksi valitut olivat hyvämaineisia Hengen ja viisauden täyttämiä miehiä.

Myöhemmin Prokhoros lähti julistamaan evankeliumia yhdessä Kristuksen rakkaimman opetuslapsen pyhän Johannes Teologin (26.9.) kanssa ja omistautui palvelemaan tätä. Hänelle Johannes saneli evankeliuminsa, kirjeensä ja ilmestyksensä, ja yhdessä he joutuivat kokemaan monenlaisia koettelemuksia ja kärsimyksiä Kristuksen nimen tähden.

Kun Johannes oli jättänyt maallisen elämän taakseen, Prokhoroksesta tuli Nikomedeian piispa. Hän ohjasi kristittyjä himojensa orjuudesta Kristuksen vapauteen. Kärsivällisesti ja lempeästi hän opetti heitä olemaan alistamatta korkeampaa alemmalle, henkeä lihalle, ja hallitsemaan ruumista katumuksen puhdistaman sielun kautta. Tässä tehtävässä pyhä Prokhoros päätti elämänsä ja liittyi opettajansa Johanneksen seuraan kilvoituksensa päättäneiden voittoisassa kirkossa.

Pyhän Nikanorin kerrotaan antaneen sielunsa Jumalan käsiin samana päivänä kuin juutalaiset kivittivät hänen toverinsa ja kanssadiakoninsa Stefanoksen. Oli sopivaa, että nämä kaksi pyhää, joita yhdisti rakkaus Kristukseen, saivat levon samana päivänä.

Pyhä Parmenas palveli koko ikänsä apostoleja Kristuksen ja Hänen pyhiensä mielen mukaisesti. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin sairauden jälkeen, ja apostolit hautasivat hänet.

Myös pyhä Timon palveli apostoleja yhdessä pyhän Stefanoksen kanssa, ja myöhemmin hänet vihittiin Bostran^* piispaksi Arabiassa. Hän kävi siellä yli-inhimillistä taistelua julistaessaan evankeliumia ja käännytti monia kristinuskoon. Lopulta jotkut hänen menestyksestään vihastuneet arabit ottivat hänet kiinni, hakkasivat hänet ja polttivat hänet elävältä.
^{*) Nykyisen Jordanian alueella Kuolleenmeren kaakkoispuolella.}

Pyhä Akakios eli keisari Liciniuksen hallituskaudella Syyriassa. Vuoden 318 tienoilla nuori Akakios ilmoitti julkisesti olevansa kristitty, jolloin hänet pidätettiin. Kun hänet oli pahoinpidelty, hänet vietiin kuvernööri Terentiuksen eteen ja tämä määräsi hänet upotettavaksi pataan, jossa oli kiehuvaa pikeä, öljyä ja etikkaa. Jumalan armosta Akakios säilyi vahingoittumattomana.

Sitten häntä juoksutettiin kuvernöörin hevosen perässä tämän ratsastaessa Apameiaan ja Apolloniaan, jonka temppelissä hän ei suostunut palvomaan epäjumalien patsaita. Sitten hänet vietiin tribuuni Zelikinthioksen kuulusteltavaksi. Huomattuaan, ettei Akakios luopunut uskostaan, tribuuni antoi hänet hakattavaksi ja heitätti hänet nälkiintyneen leijonan eteen, mutta leijona ei koskenut häneen.

Sitten Akakios haastettiin Zelikinthioksen seuraajan Poseidonioksen eteen, mutta tämäkään ei saanut häntä antamaan periksi. Kun Akakios lähetettiin raskaissa kahleissa Miletiin, hän sai kahdessa temppelissä epäjumalanpatsaat rikkoutumaan. Lopulta Akakios mestattiin, mutta hänen pahoinpidellystä ruumiistaan ei valunut verta vaan maitoa. Pappi Leontios hautasi pyhän marttyyrin ruumiin Synnadaan kaupunginjohtaja Dorymedonin maalle, joka itsekin kuoli marttyyrina yhdessä pyhän Trofimoksen kanssa (19.9.).

Pyhä Samson syntyi Walesissa 400‒500-luvun taitteessa, ja hänen vanhempansa omistivat hänet Jumalalle Pyhän Illtyd Waleslaisen (6.11.) luostarissa Llanilltudissa. Siellä hän sai koulutuksensa ja siellä hänet myös vihittiin diakoniksi ja papiksi. Samson edistyi nopeasti hyveissä ja oli suosittu toveriensa keskuudessa.

Kaksi munkkia, jotka olivat luostarin johtajan veljenpoikia, alkoivat kadehtia Samsonia ja lopulta yrittivät tappaa hänet. Samson joi hymyillen hänelle valmistetun teen, jonka hän tiesi olevan myrkytettyä. Hän sanoi: ”Parantakoon Jumala sinut siitä pahasta, joka aiheuttaa sinulle kärsimystä.” Toinen munkeista lankesi maahan hänen edessään katuen vilpittömästi, mutta toinen sai Jumalalta ankaran rangaistuksen.

Papinvihkimyksensä jälkeen Samson kilvoitteli yhä ankarammin. Hän siirtyi toiseen luostariin Caldeyn saarelle, missä hänet valittiin taloudenhoitajaksi ja sitten luostarin johtajaksi. Kun saarella vieraili irlantilaisia munkkeja, hän lähti heidän mukanaan lähetystyöhön Irlantiin, ja palattuaan Britanniaan hän harjoitti erakkokilvoitusta Severnjoen suulla.

Kun Samsonin hyveet olivat tulleet kaikkien tietoon, hänet valittiin piispaksi. Hän jatkoi piispanakin lähetysmatkojaan, tällä kertaa Cornwallissa, missä hän viipyi pitkän ajan saaden lukuisia oppilaita, joista vuorostaan tuli lähetystyöntekijöitä. Sitten hän lähti muutamien oppilaidensa kanssa Bretagnen Armoricaan ja rakensi soiden keskelle luostarin, jonka ympärille kasvoi Dolin kaupunki. Sieltä käsin Samson teki saarnamatkoja ympäristöön ja puolusti paikallisten kuninkaiden sortamia asukkaita. Kun hän sai runsaasti maalahjoituksia, hän perusti lähetystyöluostareita, jotka olivat Dolin luostarin ja piispanistuimen alaisia, niin kuin kelttiläisessä kirkossa oli tapana. Hän perusti luostarin myös Seinen suulle ja sai Kanaalin saaret vastuulleen.

Käytyään toisen kerran Neustriassa, missä hän osallistui Pariisin toiseen kirkolliskokoukseen (561–567), pyhä Samson nukkui pois rauhassa. Sittemmin monia kirkkoja vihittiin hänen kunniakseen muun muassa Cornwallissa Englannin eteläkärjessä sekä Ranskan Bretagnessa, ja hänen kunnioittamisensa levisi aina Italiaan asti.

Pyhä Irene eli Kappadokiassa rikkaassa ylhäisöperheessä 800- luvulla. Kun ikoneita vainonnut keisari Teofilos oli kuollut vuonna 842, keisarin puolisosta Teodorasta tuli sijaishallitsija, joka alkoi heti välittäjien kautta etsiä sopivaa puolisoa pojalleen Mikael III:lle (842‒867). Hovin lähettiläät kiinnittivät huomionsa Ireneen hänen kauneutensa ja hienostuneen käytöksensä tähden. Niinpä hänet lähetettiin yhdessä sisarensa kanssa Konstantinopoliin nuoren keisarin nähtäväksi. Myöhemmin Irenen sisar meni naimisiin Teodoran veljen Bardaksen kanssa.

Matkalla kohti Konstantinopolia seurue kulki Bitynian Olymposvuoren kautta. Siellä Irene tapasi alueella kilvoittelevan Joannikios Suuren (4.11.). Tervehtiessään Ireneä pyhä Joannikios sanoi hänelle, että hänestä tulee vielä Krysobalantonin luostarin igumenia. Jumalan sallimus huolehti siitä, ettei Irenen kohtaloksi tullut avioliitto keisarin kanssa. Helpottuneena ja täynnä iloa hän antoi pois kaiken omaisuutensa ja vetäytyi luostariin, jonka patriarkka Niketas oli rakennuttanut Asparin vesialtaan lähettyville Konstantinopolin pohjoisosaan.

Alue oli kaunis ja rauhaisa ja ilmasto suotuisa. Irene alkoi kilvoitella täydellä sydämellä. Jatkuva liikutus kuvastui hänen kasvoiltaan. Hän piti muita sisaria kuningattarina ja itseään heidän palvelijattarenaan. Hän ei keskustellut muusta kuin vain pyhistä kirjoituksista tai pyhien isien opetuksista.

Irene ei ollut ehtinyt olla luostarissa vuottakaan, kun hän pyhän Arsenioksen kirjan luettuaan päätti ruveta noudattamaan sen esittämää tapaa rukoilla keljassaan auringonlaskusta aamuun saakka. Ja jos Paholainen herätti hänessä muistoja entisestä helposta ja ylellisestä elämästä, hän meni tunnustamaan nämä ajatukset igumenialle ja jatkoi kilvoitustaan entistäkin innokkaammin. Sillä tavoin hän vapautui kiusauksista.

Kun luostarin igumenia kuoli, Irene määrättiin tämän seuraajaksi, vaikka hän ei olisi sitä itse halunnut. Pyhä patriarkka Methodios (14.6.) toimitti vihkimyksen. Irenen mieleen muistui pyhän Joannikioksen profetia. Hänen velvollisuutensa ei siis ollut etsiä sitä, mikä olisi hänelle itselleen mieluisinta, vaan hänen oli ”kestettävä heikkojen vajavaisuuksia” (Room. 15:1). Tästä lähtien Irene eli kuin maanpäällinen enkeli. Hän pidensi paastojaan, rukoili yöt läpeensä ja teki lukemattomia maahankumarruksia.

Näin Jumalan armo laskeutui Ireneen, joka sai Jumalalta, kaiken viisauden antajalta, armon johdattaa sieluja pelastuksen tielle. Irene pyysi, etteivät sisaret pitäisi häntä johtajanaan, vaan ainoastaan yhtenä heistä ja heidän palvelijattarenaan. Lempeästi ja kärsivällisesti hän neuvoi sisaria toimimaan kaikissa asioissa evankeliumin ohjeiden mukaan. Irene opetti, että jolleivät he luopuisi turhasta kunnian tavoittelusta ja ihmisten arvostuksesta, heidän luopumisensa maailmasta jäisi vain näennäiseksi. Heidän tulisi huolehtia sisäisestä puhtaudestaan, mutta olla myös lempeitä. Niin nöyryys kuin lempeyskin ovat ihmisluonnon ylittäviä hyveitä, jotka Kristus on antanut niille, jotka uskoen Häntä rukoilevat. Vaikka he nousisivat kuinka korkealle tahansa hyveessä, heidän tulisi pitää kaikkea Jumalan lahjana, tuntea omantunnonpistoksia ja kiittää jatkuvasti. Irene jopa kielsi sisariaan rukoilemasta terveyttä itselleen. Mikään ei ole niin suureksi hyödyksi sielulle kuin kiitollisuudella vastaanotettu sairaus, hän sanoi.

Saatuaan enkeliltä ennalta tietämisen lahjan Irene oli luostarissaan kuin Jumalan profeetta. Levättyään vähän aamupalveluksen jälkeen hän kutsui kaikki sisaret luokseen yhden kerrallaan. Hengellistä erottelukykyä osoittaen hän auttoi taitavasti jokaista sisarta erikseen olemaan puhtaita ja vilpittömiä Jumalan edessä paljastaen samalla heidän salaisimmatkin ajatuksensa. Pian hän tuli tunnetuksi koko kaupungissa hyveistään ja viisaudestaan, jolla hän ohjasi luostariaan. Ihmisiä kaikista yhteiskuntaluokista tuli hänen luokseen saamaan neuvoja ja turvautumaan hänen rukouksiinsa. Hän opetti kaikille katumusta ja kääntymystä, joita harjoittamalla ihminen voi alati miellyttää Jumalaa.

Jumalan armon tukemana pyhä Irene edistyi askeesissa ja puhtaassa rukouksessa. Koko suuren paaston aikana hän söi ainoastaan pienen määrän kasviksia kerran viikossa. Kokoöinen valvominen oli hänelle yhtä tavallista kuin muille nukkuminen. Joka ilta hän kohotti kätensä taivaaseen kokonaan Jumalan mietiskelyyn omistautuneena. Joskus hän saattoi pysyä tässä asennossa kaksikin päivää tai jopa viikon. Toisinaan sisaret joutuivat auttamaan häntä, että hän pitkän rukouksen jälkeen saisi kätensä taas laskeutumaan alas.

Eräänä iltana yksi nunnista katsahti luostarin sisäpihalle ja näki, kuinka Irene kohosi ihmeellisellä tavalla rukouksessa pihamaan yläpuolelle. Luostarin pihan kaksi sypressiä kumarsivat hänen edessään taivuttaen latvansa maahan. Ne nousivat pystyyn vasta, kun pyhä Irene teki niille ristinmerkin. Pyhän Irenen öiset rukoukset kauhistuttivat demoneita, jotka pyrkivät keskiyöllä hyökkäämään häntä vastaan. Kerran sattui jopa niin, että demoni heitti hänen päälleen öljylampun sydämen ja Irenen viitta syttyi tuleen, mutta hän ei antanut tämän häiritä, vaan jatkoi rukoilemistaan liekkien keskellä. Eräs nunna tunsi palon hajun ja riensi hänen keljaansa. Keskellä savua Irene oli jo tulessa, mutta jatkoi rukoilemistaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Irene nuhteli sisään tunkeutunutta sisarta ja sanoi, että hänen vieressään oli seissyt enkeli, joka punoi hänelle suurenmoista ikuista seppelettä. Kun yksi Irenen nunnista irrotti Irenen ruumiista kangaspalasia, jotka olivat tarttuneet hänen lihaansa, ihana tuoksu täytti koko luostarin.

Kerran luostarin portille saapui Patmokselta merimies, joka antoi pyhälle Irenelle kolme herkullista omenaa sanoen, että pyhä apostoli Johannes oli pyytänyt tuomaan ne hänelle. Ensimmäisen omenan voimalla Irene eli 40 päivää, ja paaston lopussa hänen suustaan huokui ihanaa tuoksua. Toisen omenan hän jakoi sisaristolle suurena tors- taina. Kolmatta hän säilytti pyhänä lahjana, paratiisin katoamattomien siunausten merkkinä ja takeena.
Profeetallisen henkensä voimalla Irene teki paljon muitakin ihmeitä. Hän tiesi ennalta keisarien ja hallitusmiesten salamurhia ja hallitusten vaihdoksia. Pyhän Basileios Suuren ja pyhän Anastasia Lääkitsijän myötävaikutuksella Irene paransi pahan hengen vallassa olleen sukulaisensa, jonka tappamista keisari oli harkinnut epäillen tätä maanpetoksesta. Irene ilmestyi nukkuvalle keisarille keskiyöllä kirkkaassa valossa pyytäen anteeksi sukulaismiehensä puolesta. Ihme teki suuren vaikutuksen keisariin, joka siitä lähtien auttoi Irenen luostaria anteliaasti ja mielellään.

Pyhä Irene eli 103-vuotiaaksi säilyttäen nuorekkaan kauneutensa heijastuksena kauniista sielustaan. Hänen suojelusenkelinsä tiedotti hänelle hänen lähestyvästä kuolemastaan. Kun lähdön aika sitten koitti, Irene kutsui koolle nunnasisarensa osoittaen heille, kenet Jumala oli valinnut hänen seuraajakseen. Lopuksi hän kehotti heitä väheksymään kaikkea katoavaista, jotta he pääsisivät elämään rakkaan Sulhasensa kanssa. Tämän sanottuaan pyhä Irene sulki rauhallisesti silmänsä ja antoi sielunsa Herralle.

Pyhä Irene haudattiin Pyhän marttyyri Teodoroksen kappeliin. Haudasta levisi jatkuva hyvä tuoksu osoitukseksi kaikille siitä, että Irene oli ollut Jumalalle otollinen. Meidän päiviimme saakka pyhä Irene ei ole lakannut rukoilemasta niiden puolesta, jotka luottavaisesti pyytävät häntä avukseen.

Pyhän Paavalin sanotaan olleen keisari Mikael I Rangaben (811–813) ja tämän vaimon Prokopian poika. Prokopia itse oli keisari Nikeforos I:n tytär. Tuleva pyhä Paavali sai kasteessa nimekseen Prokopios äitinsä mukaan.

Kun Mikael I Rangabe luopui asemastaan keisarina, keisari Leo Armenialainen määräsi, että tämän pojasta Prokopioksesta on tultava eunukki, mikä myös tapahtui. Nuoruudestaan lähtien Prokopios omistautui tutkimaan pyhiä kirjoituksia ja hymnirunoutta. Hänen salainen toiveensa oli luopua maailman mukavuuksista, rikkauksista ja loistosta ja seurata pyhien isien vaeltamaa tietä. Lopulta hän toteutti päätöksensä, vaihtoi ylelliset vaatteensa kerjäläisen pukuun ja lähti salaa pois pääkaupungista. Janoisen peuran tavoin hän kiirehti Athoksen pyhälle vuorelle ja asettui lähelle luostaria, joka nykyisin tunnetaan Kseropotamoksen nimellä. Luostari oli alun pitäen ollut keisarinna Pulkherian omistama, mutta muslimihyökkääjät olivat tuhonneet sen. Prokopios rakensi sinne itselleen pienen keljamajan, jossa hän vietti niin päivät kuin yötkin lakkaamattomassa rukouksessa. Lähistöllä asui pyhä pappismunkki Kosmas, joka vihki Prokopioksen munkiksi nimellä Paavali.

Saatuaan munkiksi vihkimyksen Paavali antautui kaksinkertaisella innolla askeettisiin taistoihin. Hän paastosi ja rukoili kuin olisi ollut ruumiiton enkeli. Hänen vuoteenaan oli kova maa, päänalusenaan kivi. Ruumiillisen työn sijaan hän vuodatti runsaita kyyneleitä ja osoitti rakkautta kaikille ihmisille.

Athosvuoren isät eivät tunteneet nuoren kilvoittelijan taustaa, mutta pian he panivat merkille hänen intonsa ja alkoivat arvostaa häntä. Paavalin sukulaiset eivät tienneet, missä hän oli, kunnes keisari Romanos Lekapenos (920‒944) etsittyään kaikkialta lopulta löysi hänet Pyhän vuoren munkkien joukosta. Painostettuna Paavali lähti Konstantinopoliin tapaamaan ylhäistä sukuaan. Köyhä, ryysyihin pukeutunut munkki otettiin kaikkialla vastaan kuin maallinen enkeli. Rukouksillaan ja kättensä päälle panemisella hän paransi sairastavan keisarin.

Paavali viipyi keisarin vaatimuksesta jonkin aikaa pääkaupungissa opettamassa hänen kahta poikaansa. Kun hän sitten päätti palata Athokselle, keisari antoi hänelle kultaa ja rakennusmiehiä niin paljon, että hän pystyi korjaamaan keisarinna Pulkherian (10.9.) aikoinaan rakennuttaman kirkon. Kun kirkko oli valmis, keisari lähetti poikansa patriarkka Teofylaktoksen vihkimään sen. Kun Paavali oli lähdössä takaisin Athokselle, keisari antoi Paavalille myös suunnattoman arvok- kaan palasen Kristuksen pyhää ristiä, niin että hän voisi kiinnittää sen ikuisiksi ajoiksi luostarinsa kirkon alttariosaan. Ristin reliikki on kirkon alttarissa vielä tänäkin päivänä.

Ennen pitkää paljon munkkeja kerääntyi kilvoittelemaan Kseropotamoksen luostariin. Pyhä Paavali kaipasi kuitenkin yksinäistä elämää ja vetäytyi Athosvuoren alaosiin yksinäiseen paikkaan, joka kuului Kseropotamoksen luostarille. Mutta sinnekin hänen luokseen saapui oppilaita. Niinpä he rakensivat kokonaan uuden luostarin jonkin matkan päähän sisämaahan, jossa kirkko oli paremmin suojassa merirosvoilta. Se omistettiin pyhälle Georgiokselle, mutta nykyisin sitä on tapana kutsua perustajansa pyhän Paavalin mukaan.

Kun Paavali oli saanut Jumalalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän kutsui luokseen munkit molemmista luostareistaan. Hän kehotti heitä seuraamaan opetuksiaan, vaikka se vaatisi oman verensä vuodattamista, ja kyynelsilmin pyysi anteeksi heiltä kaikilta. Sitten Paavali pukeutui munkin mantiaansa ja otti vastaan pyhän ehtoollisen. Hänen kasvonsa alkoivat loistaa kuin aurinko, niin että kaikki läsnä olleet lankesivat maahan loiston edessä. Sen jälkeen hän lausui pyhän Joannikioksen rukouksen, jota hän usein käytti: ”Toivoni on Isä, turvani Poika, suojani Pyhä Henki. Pyhä Kolminaisuus, kunnia olkoon Sinulle!”

Pyhä Paavali oikaisi kätensä, suuntasi katseensa taivaaseen ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänen maalliset jäännöksensä vietiin veneellä hänen omien ohjeittensa mukaan haudattavaksi Sithonian niemelle. Myöhemmin ne siirrettiin Konstantinopoliin, jotta kaikki pääsivät kunnioittamaan niitä.

Pyhittäjä Giorgi Athoslainen oli Athosvuoren Ivironin luostarin kolmas igumeni. Joidenkin lähteiden mukaan hän oli luostarin perustajan ja ensimmäisen igumenin, pyhittäjä Johannes Iberialaisen (13.5.) veljenpoika. Giorgista tuli igumeni pyhän Euthymioksen lähdettyä Jerusalemiin. Giorgin johdolla rakennettiin Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen pääkirkko. Kirkon seinässä on kirjoitus: ”Minä pystytin nämä pylväät, jotka eivät koskaan tule horjumaan. Munkki Giorgi Georgialainen, rakentaja.”

Suuren osan elämästään Giorgia arvostettiin Bysantin hovissa, mutta lopulta häntä paneteltiin ja syytettiin petoksesta, minkä vuoksi hänet karkotettiin Monobatian saarelle. Siellä hän nukkui pois rauhassa vuonna 1029. Igumeni Giorgin karkottaminen osoittautui kohtalokkaaksi Ivironin luostarille. Hänen vainoojansa kävivät ryöstämässä ja häpäisemässä luostarin aarteet, jotka oli hankittu pyhien isien vaivannäöllä. Omaisuus palautettiin myöhemmin hurskaan keisari Mikaelin aikana. Georgialaiset munkit siirsivät pyhän Giorgin maatumattomat reliikit Monobatian saarelta Athosvuorelle ja hautasivat ne marmoriseen hautakammioon.

Pyhä uusmarttyyri David eli 1600-luvulla Syyriassa. Hän oli oikeamielinen ja hurskas mies, joka hoiti monia vuosia rehellisesti veronkantajan tehtäväänsä. Hänen seuraajansa Josef sen sijaan oli ahne ja epärehellinen. Ihmiset inhosivat Josefia ja muistuttivat häntä usein hänen edeltäjänsä vilpittömyydestä. Lopulta Josef päätti hankkiutua eroon Davidista.

Eräänä päivänä Josef lähetti Davidin luokse alaisiaan, jotka väittelivät hänen kanssaan ja ottivat hänen päästään kristittyjen sinivalkoisen turbaanin. Sitten he teeskentelivät tekevänsä sovinnon ja painoivat hänen päähänsä muslimien vihreän turbaanin. Kun kaksi todistajaa oli kertonut tuomarille, että David oli kääntynyt islamiin, tuomari lähetti ihmisiä onnittelemaan häntä, mutta David ilmoitti, että kyseessä oli erehdys eikä hän koskaan vaihtaisi uskontoa: ”Olen kristitty ja kristittynä minä kuolenkin! Menkää ja kertokaa esimiehellenne, että toiset panivat tämän turbaanin minun päähäni. Olen polkenut sen jalkoihini todisteeksi siitä, etten ole koskaan luopunut kristinuskosta.”

Muslimit ottivat Davidin kiinni, hakkasivat hänet ja raahasivat hänet tuomarin eteen. David suljettiin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan ja häntä yritettiin turhaan suostutella pelastamaan henkensä kääntymällä islamiin. Hänen perheensä ja hänen äitinsä tuotiin hänen luokseen anomaan häntä kyynelin, mutta hän pysyi lujana eikä luopunut tunnustamasta uskoaan. Pyhä David mestattiin 28.7.1660 ja hän sai seuraavana päivänä marttyyrin hautauksen, jonka toimitti Antiokian patriarkka Makarios III ibn-al-Zaim (k. 1672) viiden metropoliitan kanssa, ja paikalla oli valtava joukko kristittyjä.

Tambovin piispa Pitirim syntyi Vjazmassa Smolenskin läänissä vuonna 1645 (tai 1644). Hän rakasti taivaallista esirukoilijaansa pyhittäjä Prokopios Dekapolislaista, jonka nimen hän sai kasteessa. Hän mieltyi Jumalan sanan ja pyhien elämäkertojen lukemiseen ja rakasti jumalanpalveluksia. Taiteellisesti lahjakkaana hän maalasi myöhemmin ikoneitakin. Tultuaan täysi-ikäiseksi hän meni kuuliaisuusveljeksi pyhittäjä Gerasim Boldinolaisen (ks. 1.5.) perustamaan Johannes Kastajan luostariin, joka sijaitsi Vjazmassa. Kaksikymmentäyksivuotiaana Pitirim vihittiin munkiksi ja jonkin ajan kuluttua munkkidiakoniksi ja sitten pappismunkiksi. Kilvoitusinnollaan hän saavutti koko veljestön kunnioituksen ja hänet valittiin luostarin igumeniksi.

Vuonna 1684 Pitirim nimitettiin Tambovin piispaksi. Hiippakunta oli uusi. Se oli perustettu vain kaksi vuotta aiemmin ja asukkaiden valtaosa oli pakanoita (mareja ja mordvalaisia) sekä islaminuskoisia tataareja ja lahkolaisia. Lisäksi alueella oli vankikarkureita ja Keski-Venäjältä karkotettuja rikollisia. Ensi töikseen Pitirim ryhtyi rakennuttamaan kirkkoja eri puolille hiippakuntaa. Tehtävä ei ollut helppo, sillä väestö oli köyhää. Tamboviin hän alkoi rakennuttaa uutta katedraalia kivestä entisen puukirkon tilalle, mutta se valmistui vasta hänen kuolemansa jälkeen. Hänen aloitteestaan perustettiin myös luostareita. Kaupungin porteille ja vartiopaikoille pystytettiin Ristiinnaulitun kuvia ja Jumalansynnyttäjän ikoneita.

Ennen kaikkea Pitirim huolehti kaittaviensa sielun pelastuksesta. Hän kiersi julistamassa Jumalan sanaa eri puolilla hiippakuntaa ja osoitti laumaansa kohtaan nöyrää rakkautta. Hän itse eli hyvin vaatimattomasti ja käytti kaikki varansa kirkkojen, luostareiden ja lähimmäistensä hyväksi. Kotiinsa hän perusti koulun, jossa hän opetti pappisvihkimykseen valmistautuvia. Hengellisten tehtäviensä ohella hän teki myös ruumiillista työtä. Piispantalon taakse hän kaivoi omin käsin kaivon, jonne alettiin tehdä ristisaattoja vedenpyhitysten toimittamiseksi.

Kerran Pitirimin sairastaessa hänelle ilmestyi pyhittäjä Prokopios Dekapolislainen, jota hän oli kunnioittanut koko elämänsä. Pyhittäjä Prokopioksen rukousten tähden Herra ilmestyi pilvessä ja siunasi Pitirimin. Pitirimin kuoleman jälkeen tämä näky maalattiin ikoniin, joka sijoitettiin hänen haudalleen. Tämän ilmestyksen jälkeen Pitirim eli vielä kolme vuotta. Hän antoi henkensä Herralle 53 vuoden iässä vuonna 1698. Hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Pyhä Pitirim kanonisoitiin vuonna 1914.

Pyhä Kristodulos oli kotoisin Kassandran niemimaalta Khalkidikesta. Nuorena hän siirtyi Tessalonikaan, missä hän oppi räätälin ammatin. Hänestä tuli erityisen etevä lämpimien villavaatteiden valmistaja. Kerran hän sattui näkemään erään kristityn bulgarialaisen, joka oli päättänyt kääntyä muslimiksi. Kristodulos murehti asiaa kovasti ja päätti uhrata itsensä luopion puolesta.

Tunnustettuaan ensin kaikki syntinsä Kristodulos meni kadulle oma ristinsä kädessään. Sieltä hän astui kahvilaan, jossa luopio yhdessä turkkilaisten janitsaarien kanssa parhaillaan juhli suurieleisesti kääntymystään. Kristodulos käveli sisään ja ojensi luopiolle ristin, että tämä suutelisi sitä. Samalla hän kysyi, kuinka tämä oli voinut hylätä Kristuksen. Kun janitsaarit näkivät mitä tapahtui, he veivät Kristoduloksen tuomarin eteen. Tämä kysyi häneltä: ”Kuka lähetti sinut tätä tekemään?” Kristodulos vastasi: ”Ei kukaan ihminen vaan itse Kristus.” Tuomari houkutteli häntä sanoen: ”Jätä nuo jutut ja ryhdy turkkilaiseksi.” Tähän Kristodulos vastasi rohkeasti: ”Jätä sinä itse turkkilaisten uskonto ja tule kristityksi.” Hän lisäsi vielä, ettei hänellä ollut mitään heitä vastaan: hän oli tullut ainoastaan tuon kristityn veljensä takia, joka oli luopumassa omasta uskostaan.

Tämän sanottuaan Kristodulos meni jälleen sisään ja alkoi puhua luopion kanssa pyytäen häntä luopumaan aikeestaan. Kuultuaan tapahtuneesta janitsaarit hyökkäsivät Kristoduloksen kimppuun, löivät ja puukottivat häntä armottomasti. Verta roiskui kaikkialle. Vertavuotavana Kristodulos sidottiin ja vietiin janitsaarien päällikön luo. Hän piti yhä ristiään kädessään.

Kun päällikkö yritti saada Kristoduloksen kääntymään islamiin, tämä pyysi päällikköä kääntymään kristinuskoon. Lopulta Kristodulos tuomittiin janitsaarien vaatimuksesta hirtettäväksi, vaikka turkkilainen tuomari yrittikin välttää tätä rangaistusta. Kristodulos raahattiin mestattavaksi niitä katuja pitkin, joita kristityt käyttivät, jotta hän olisi muillekin pelotukseksi. Nähdessään matkalla kristittyjä, marttyyri tervehti heitä pyytäen anteeksi heiltä kaikilta.

Kun Kristodulos saapui mestauspaikalle Pyhän Menaksen kirkon aukiolle Tessalonikan keskustassa, hänet hirtettiin kirkon portin eteen kesäkuun 28. päivänä 1777, ja niin hän sai marttyyrikruunun. Hänen ruumiinsa riisuttiin alastomaksi ja jätettiin näytteille kahden päivän ajaksi risti kaulassa roikkuen. Pyhän Kristoduloksen hautaamisen jälkeen hänen surmaamiseensa käytetyn köyden kappaleet samoin kuin hänen tunikansa saivat aikaan monia ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä neitsytmarttyyri Serapia (Serafia, Serafima) oli kotoisin Antiokiasta, josta hänen perheensä muutti Roomaan keisari Hadrianuksen hallituskaudella (117–138). Vanhempiensa kuoleman jälkeen Serapia myi kaiken omaisuutensa ja jakoi rahat köyhille. Lopuksi hän myi itsensäkin orjaksi Sabina-nimiselle naiselle, joka oli kotoisin Umbriasta, ja antoi saamansa rahat köyhille. Tämä kaikki teki Sabinaan sellaisen vaikutuksen, että hänkin kääntyi kristinuskoon.

Kristittyjen vainojen puhjettua Roomassa kuvernööri Beryllus määräsi, että Serapia oli tuotava oikeuden eteen. Toivoen saavansa Herralta marttyyrin kruunun Serapia lähti heti saman tien tuomarin eteen uskollisen Sabinan saattaessa häntä. Nähdessään arvostetun Sabinan tuomari ensin päästi Serapian vapaaksi, mutta muutaman päivän kuluttua tämä haastettiin uudelleen oikeuteen. Pyhä Serapia tuomittiin kuolemaan. Ruoskinnan jälkeen hänen kaulansa katkaistiin, ja hän siirtyi pyhien joukkoon.

Sabina hautasi pyhän Serapian hautaholviin, jonka oli valmistanut itselleen. Hän itse kärsi marttyyrikuoleman seuraavana vuonna. Heidän haudastaan tuli yksi varhaiskristittyjen kokoontumispaikoista. Roomassa vihittiin 3.9.430 heidän kunniakseen kirkko, joka nykyään tunnetaan nimellä Santa Sabina. Syyskuun 3. päivä jäi Roomassa heidän yhteiseksi muistopäiväkseen.

Marttyyri Kallinikos oli kotoisin kauniista ja hedelmällisestä Kilikian maakunnasta. Hän oli kristitty jo lapsesta lähtien. Vartuttuaan hän kierteli eri puolilla julistaen Kristuksen hyvää sanomaa. Tällä tavoin hän voitti monta sielua pelastukseen. Kun hän saapui Galatian Ankyraan, hän alkoi saarnata pakanoille kehottaen heitä luopumaan turhien ja elottomien epäjumalien palvonnasta ja niiden sijaan palvelemaan elävää Jumalaa, kaiken Luojaa.

Monet kuuntelivat Kallinikosta mielellään, mutta oli myös niitä, jotka pitivät vanhojen jumaliensa puolta. He kantelivat Kallinikoksen toiminnasta kuvernööri Sakerdokselle. Tämän edessä Kallinikos tunnusti olevansa elävän Jumalan palvelija, joka oli tullut vapauttaakseen toisetkin tietämättömyydestä. Kuvernööri koetti taivutella häntä sanoen: ”Kaikkihan uhraavat jumalille, jotta he olisivat meille suopeita. He antavat meille kaikkea hyvää. Ainoastaan sinä, häpeämätön, uskallat halveksia heitä. Eikä sekään vielä riitä, vaan kaiken lisäksi yrität vaikuttaa myös muihin.” Kallinikos selitti, että hän puhui Kristuksesta ja Hänen opistaan sen vuoksi, että muutkin saisivat ikuisen elämän toivon. Lopuksi Kallinikos kehotti kuvernööriä itseäänkin luopumaan epäjumalien palvonnasta, mistä Sakerdos raivostui ja käski viedä hänet kidutettavaksi. Kallinikosta kidutettiin ruoskimalla häntä häränjänteillä, mutta hän nosti sielunsa silmät kohti Jumalaa ja kiitti Häntä mahdollisuudesta saada kärsiä Hänen tähtensä.

Kun sitten pyhän marttyyrin kidutusta jatkettiin silpomalla häntä rautanauloilla, hän kohotti sielunsa Jumalaa kohti kiitollisena siitä, että sai kärsiä Hänen tähtensä. Kallinikos jopa pilkkasi kiduttajiaan, jotka eivät pystyneet ottamaan hengiltä yhtä alastonta ja aseetonta miestä. Tämän kuultuaan kiihtynyt Sakerdos määräsi, että Kallinikoksen jalkoihin oli pantava rautasandaalit, joissa oli teräviä nauloja. Sitten hän antoi sotilaille käskyn vetää häntä hevostensa perässä koko matkan Paflagoniasta Gangraan saakka, jossa hänet poltettaisiin kuoliaaksi.

Tarinan mukaan Kallinikos juoksi koko pitkän matkan kovassa helteessä Jumalan armon voimalla, ja kun he saapuivat Matrika-nimiseen paikkaan, sotilaat olivat niin väsyneitä, etteivät enää jaksaneet jatkaa matkaa. Niinpä he lankesivat Kallinikoksen jalkoihin ja pyysivät apua. Tämä alkoi rukoilla, ja heti lähellä olevasta kalliosta puhkesi ilmoille raikas vesisuihku niin kuin aikoinaan heprealaisille Egyptin erämaassa. Paikkaa alettiin myöhemmin kutsua Pyhän marttyyri Kallinikoksen lähteeksi.

Kallinikoksen hyvyys teki sotilaisiin suuren vaikutuksen, ja perille päästyään he epäröivät noudattaa saamaansa määräystä. Kallinikos neuvoi kuitenkin heitä toteuttamaan käskyn, ettei Sakerdos tappaisi heitäkin. Palaen halusta liittyä Herraansa Kallinikos alkoi itse koota kokkoa. Kun se oli valmis ja tuli nuoleskeli sitä, hänet heitettiin
sen päälle. Viimeiseen saakka pyhä marttyyri ylisti suureen ääneen Jumalaa. Hän antoi autuaan sielunsa Herramme Jeesuksen Kristuksen puhtaisiin käsiin heinäkuun 29. päivänä vuonna 250. Pyhän Kallinikoksen reliikeistä tuli Gangran kristityille siunaus ja apu.

Pyhä marttyyri Teodote ja hänen kolme poikaansa elivät keisari Diocletianuksen hallituskaudella (284–305). Teodote oli kristitty ja kotoisin Bitynian Nikeasta. Jäätyään leskeksi hän vietti hurskasta elämää ja kasvatti lapsiaan kristityiksi. Häntä yhdisti hengellinen ystävyys pyhän marttyyri Anastasian (22.12.), ”myrkytyksestä vapauttajan” kanssa.

Kun kristittyjen vainot alkoivat, molemmat naiset pidätettiin. Oikeudenkäynnin aikana Bitynian käskynhaltija Leukadios ihastui Teodoteen ja päätti ottaa hänet vaimokseen. Jouduttuaan Leukadioksen taloon poikiensa kanssa Teodote piti itsensä puhtaana eikä antanut periksi viekoitteluille ja uhkauksille.

Suuttuneena Teodoten sinnikkyydestä Leukadios lähetti hänet lapsineen kuulusteltavaksi. Kun tuomari uhkasi Teodotea kidutuksilla, tämän vanhin poika Euodos sanoi, etteivät kristityt pelkää kidutuksia vaan pikemminkin joutumista eroon Jumalasta. Poikaa kidutettiin verisesti hänen äitinsä nähden. Teodote rukoili, että Herra vahvistaisi hänen poikaansa, iloiten siitä, että Euodos saisi kärsiä marttyyrikuoleman totuuden puolesta. Teodote luovutettiin miesten käsiin, jotta he voisivat tehdä hänelle mitä tahtoivat, mutta Herran enkeli esti heitä lähestymästä Teodotea. Tuomari päätteli sen olevan noituutta ja tuomitsi hänet ja hänen poikansa kuolemaan tulessa.

Pyhä Johannes Sotilas palveli Rooman armeijassa keisari Julianos Luopion (361–363) aikana. Kun hänet lähetettiin yhdessä toisten sotilaiden kanssa vainoamaan kristittyjä, hän oli hoitavinaan tehtävää mutta salaa avusti vankeja ja auttoi heitä pakenemaan. Hän vietti päivänsä paastoten ja rukoillen. Johannes osoitti myötätuntoa kovaosaisia kohtaan, jakoi oman palkkansa köyhille, kävi katsomassa sairaita ja sorrettuja ja onnistui näin parantamaan heidän olojaan.

Vietettyään koko elämänsä Jumalan mielen mukaisia tekoja tehden ja asemansa vaatimuksista huolimatta pyhä Johannes Sotilas nukkui pois rauhassa ja hänet haudattiin Pandektes-nimiseen paikkaan, joka oli varattu muukalaisille. Jonkin ajan kuluttua hän ilmestyi näyssä eräälle naiselle paljastaen hänelle nimensä ja elinaikaiset tekonsa. Tämän jälkeen hänen kauttaan alkoi tapahtua ihmeitä. Erityisesti monet vapautta kaivanneet orjat ovat saaneet apua pyhältä Johannes Sotilaalta. Hän on myös ilmestynyt varoittaen tulevista hyökkäyksistä ja auttanut saamaan kiinni varkaita.

Pyhä piispa Lupus (Leu) syntyi noin vuonna 383 Toulissa ylhäiseen gallialais-roomalaiseen perheeseen ja sai hyvän klas- sisen koulutuksen. Hän otti vaimokseen Pimeniolan, joka oli pyhän Arlesin piispa Hilarionin (5.5.) sisar ja pyhän Arlesin piispa Honoratuksen (16.1.) sukulainen. Kuusi vuotta avioliitossa elettyään he päättivät omistautua kokonaan Jumalan ja kirkon palvelukseen. Pimeniola meni nunnaluostariin ja Lupus pyhän Honoratuksen mai- neen houkuttelemana Lerinsin luostariin. Vuoden kuluttua Lupus kuitenkin valittiin Troyes’n piispaksi (426). Hän pysyi uskollisena luostarilupauksilleen. Piispanakin hän nukkui kovalla alustalla, piti yllään jouhipaitaa, söi ja nukkui joka toinen päivä ja auttoi köyhiä ja vangittuja.

Vuonna 429 Lupus lähti paavi Celestinus I:n ja Gallian piispo- jen toivomuksesta pyhän Germanus Auxerrelaisen (31.7.) kanssa Britanniaan torjumaan pelagiolaista harhaoppia, jonka mukaan ihminen ei tarvitse Jumalan armoa. Siellä Lupus käännytti monia sieluja oikeaan uskoon sekä kauttaan tapahtuneiden ihmeiden että innoittuneiden sanojensa avulla.

Vuonna 451 hunnien sotajoukko marssi kohti Troyes’ta. Kaupunki oli hyökkääjien armoilla, koska sillä ei ollut varuskuntaa eikä linnoitusta. Piispa kehotti kansaa rukoilemaan ja kaksinkertaisti omat kilvoituksensa. Lupus lähti piispan puvussaan papiston saattamana Attilaa vastaan ja teki tähän sellaisen vaikutuksen, että Attila pysäytti miehensä, jotka olivat jo käymässä puolustuskyvyttömien tulijoiden kimppuun. Lupus sanoi Attilalle: ”Jos sinä olet ’Jumalan ruoska’, niin kuin väität, rankaise meitä siinä määrin kuin sinua johtava Jumalan käsi sallii.” Sanat koskettivat barbaarin sydäntä, ja hän säästi kaupun- gin, mutta otti piispan panttivangiksi kulkiessaan kaupungin halki Reinille. Sitten hän kuitenkin päästi Lupuksen vapaaksi ja pyysi hänen esirukouksiaan.

Lupuksen palattua häntä epäiltiin yhteistyöstä hunnien kanssa, minkä vuoksi hän vetäytyi kahdeksi vuodeksi Lassoisvuorelle ja sitten Maconiin, missä hänen kauttaan tapahtui ihmeellisiä parantumisia. Niiden ansiosta hänestä tuli niin tunnettu, että jopa alemannien kuningas salli hänen vapauttaa vankeja. Palattuaan Troyes’han Lupus näki vaivaa korjatakseen sen aineellisen ja hengellisen vahingon, jota barbaarien hyökkäys oli aiheuttanut kaupungin ja sen ympäristön asukkaille. Monista hänen oppilaistaan tuli aikansa tunnetuimpia piispoja.
Pyhä Lupus antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 29. heinäkuuta vuonna 479 palveltuaan esipaimenena 52 vuotta. Clermontin piispa Sidonius Apollinariksen sanoin pyhä Lupus oli ”isien isä ja piispojen piispa”.

Pyhä marttyyri Evstati syntyi 500-luvulla Arbuketin kylässä persialaisen tulenpalvojapapin poikana. Nuorena hän oppi räätälin ammatin. Hän asettui 30-vuotiaana asumaan Georgian Mtskhetan kaupunkiin. Kristittyjen usko ja evankeliumin mukainen käytös saivat hänet kiinnostumaan kristinuskosta, hänet kastettiin ja hän solmi avioliiton georgialaisen naisen kanssa.

Kun Evstati kieltäytyi osallistumasta persialaisten järjestämään räätälien ammattikunnan juhlaan, hänet ilmiannettiin ja vangittiin. Sitten hänet lähetettiin Persian kuvernöörin eteen Tbilisiin yhdessä kahdeksan muun persialaisen kanssa, jotka olivat omaksuneet kristinuskon. Kuvernööri antoi kiduttaa heitä armahtaen vain kaksi luopiota, jotka kielsivät uskonsa. Katolikos Samuelin ja muiden tunnettujen georgialaisten puhuttua heidän puolestaan heidät vapautettiin.

Kolme vuotta myöhemmin Tbilisin persialaiset ilmiantoivat Evstatin uudelle kuvernöörille. Kun häneltä kysyttiin, miksi hän oli kääntynyt kristinuskoon, hän vastasi, että osallistuessaan jumalalliseen liturgiaan hän oli uskonut olevansa taivaassa enkelien seurassa. Kovasydäminen tuomari tuomitsi hänet mestattavaksi. Tämä tapahtui vuonna 589. Evstatin ystävät ottivat talteen hänen reliikkinsä. Ne ovat yhä Mtskhetan katedraalin alttaripöydän alla ja tuovat lohtua ja paranemista uskoville. Pyhän Evstatin elämä kirjoitettiin ylös kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin, ja se on varhaisimpia georgiaksi laadittuja teoksia.

Pyhä Olavi (Olav II Haraldsson) on Tanskan pyhän Knuut Suuren ja Ruotsin pyhän Eerikin ohella yksi Pohjolan suurista kuninkaista ja lähetystyöntekijöistä. Hän syntyi vuonna 995 Oslonvuonon länsirannalla. Hänen isänsä, pienen alueen viikinkikuningas Harald Grenske, kuoli ennen hänen syntymäänsä, ja Olavia kasvattivat hänen äitinsä Asta ja isäpuolensa, pikkukuningas Sigurd Syr Ringerikessä Opplandissa. Siihen aikaan viikingit ryöstelivät Euroopan rannikkoalueita, ja vain 12 vuoden ikäisenä Olavikin sai nimiinsä laivan, jolla hän teki vuosina 1007–1009 ryöstöretkiä Itämeren rannoille. Vuosina 1009–1011 hän oli tekemässä hyökkäyksiä Tanskaan, Hollantiin ja Englantiin, missä hän valloitti Canterburyn. Tällä matkalla Olavi oli jonkin aikaa kuningas Ethelred II Neuvottoman palveluksessa ja oppi tuntemaan kristinuskoa. Myöhemmin hän kävi ryöstöretkellä vielä Gibraltarin lähellä, missä hänelle luvattiin näyssä Norjan kuninkaan valtaistuin.

Olavi kastettiin vuonna 1013 (tai 1014) Normandian Rouenissa. Pian sen jälkeen hän palasi kotimaahansa ja ryhtyi piispan, muuta- mien pappien ja 220 miehen seurueen kanssa toteuttamaan näyn lupausta. Yhteistyöllä ja taitavalla toiminnallaan hän yhdisti Norjan monet pienet kuningaskunnat, karkotti Nesjarin (nyk. Larvik) taiste- lussa tanskalaiset ja julistutti itsensä vuonna 1016 koko Norjan kuninkaaksi. Hallinto järjestettiin englantilaisen esikuvan mukaan ja kirkko asetettiin Bremenin–Hampurin arkkipiispan alaisuuteen.
Olavi kutsui maahan lähetystyöntekijöitä, rakennutti kirkkoja ja määräsi rangaistuksia niille, jotka eivät suostuneet ottamaan kastetta. Hän antoi tuhota epäjumalankuvia ja pakanallisia pyhäkköjä ja taisteli kristinuskon vastustajia vastaan. Kristinuskon leviämisen myötä rakennettiin myös sivistystä. Olavin säätämät lait pysyivät voimassa satoja vuosia. Niissä muun muassa määrättiin sunnuntait ja kirkolliset juhlapäivät vapaapäiviksi, kiellettiin avioliitot läheisten sukulaisten kesken ja varmistettiin pappien elatus.

Olavin avioliitto Ruotsin Olavi Sylikuninkaan tyttären Astridin kanssa sai sylikuninkaankin asettumaan hänen puolelleen, mutta vuodesta 1025 (1026) alkaen Tanskan kuningas Knuut Suuri sai lupauksilla ja lahjuksilla voitettua puolelleen Norjan mahtavimmat miehet samaan aikaan, kun vastarinta keskushallintoa ja Olavin usein ankaria menetelmiä kohtaan levisi. Knuut voitti Olavin englantilais-tanskalaisen laivastonsa avulla, ja Olavi joutui vuonna 1027 pakenemaan poikansa Magnuksen kanssa lankonsa Kiovan suuriruhtinas Jaroslav I:n luokse Veliki Novgorodiin.
Sitten Olavi kokosi Ruotsissa ympärilleen uudet sotajoukot, joiden kanssa hän kävi taisteluun saadakseen maansa takaisin huutaen: ”Eteenpäin, Kristuksen miehet, ristin miehet, kuninkaan miehet!” Hän kaatui 29.7.1030 Levangerin lähellä Stiklestadin taistelussa Knuutin joukkoja vastaan. Tarinan mukaan Olavi pyysi ennen taistelua vettä juodakseen, mutta piispan siunaamana se muuttui olueksi, jota Olavi ei halunnut paastopäivänä juoda, seuraava vesi muuttui medeksi, jota hän ei myöskään juonut, mutta kun vesi kolmannella kerralla muuttui viiniksi, Olavi joi sen piispan käskystä.

Vuoden ja viiden päivän päästä Olavin kuolemasta arkku kaivettiin ylös ja avattiin. Katsojien suureksi ihmetykseksi Olavin ruumis oli lähes samassa kunnossa kuin hautajaispäivänä. Olavi julistettiin pyhäksi ja vietiin alttarille Pyhän Klemensin kirkkoon, jonka hän oli perustanut joitain vuosia ennen kuolemaansa. Kristinuskoa voimakkaasti levittänyttä Olavia alettiin pian kunnioittaa pyhänä, ja hänestä tuli Norjan suojeluspyhä.
Pyhän Olavin reliikkejä säilytettiin Trondheimin Klemensinkirkossa, joka myöhemmin tuhoutui tulipalossa ja sen sijaintikin unohtui. Reliikit siirrettiin Trondheimiin hänen kunniakseen rakennettuun Nidarosin tuomiokirkkoon. Reformaatiokaudella kultainen Olavin pyhäinjäännöslipas vietiin Tanskaan ja pyhät reliikit tuhottiin. Suomessa Tyrvään Pyhän Olavin kirkko ja monia muita kirkkoja nimettiin keskiajalla hänen mukaansa, samoin kuin Olavinlinna Savonlinnassa.

Marraskuussa 2016 Trondheimissa löydettiin rakennustöiden yhteydessä Pyhän Klemensin kirkon rauniot. Alttaripäädyssä oli kivirakennelma, jonka päälle Olavin reliikit vuonna 1031 oli todennäköisesti asetettu. Kirkon sisältä löytyi myös pieni lähde ja sen vierestä kuppeja, joista pyhiinvaeltajat olivat juoneet lähteen vettä.

Pyhittäjät Konstantin ja Kosma aloittivat munkkikilvoituksen Hutynin luostarissa pyhittäjä Varlaamin (6.11.) ja tämän seuraajan pyhittäjä Antoni Dymskilaisen (24.6.) hengellisessä ohjauksessa. Hiljaista kilvoituselämää kaivaten he jättivät Hutynin luostarin noin vuonna 1220 ja vetäytyivät Staraja Russan alueelle kahden joen väliselle hiekkasärkälle. Paikka tunnettiin nimellä Kosinskoje, mikä juontuu hiekkasärkkää tarkoittavasta sanasta (ven. kosa). Jonkin ajan kuluttua heidän luokseen alkoi kerääntyä oppilaita ja vähitellen syntyi luostari, jonne rakennettiin pieni Pyhän Nikolaoksen kirkko. Konstantinista tuli veljestön igumeni. Monien kilvoitusten jälkeen hän nukkui pois 29. heinäkuuta 1240. Kosmasta tuli hänen seuraajansa luostarin johtajana. Heidät tunnetaan paitsi Kosinskilaisina myös Starajarussalaisina.

Pyhittäjä Roman oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen oppilas. Kun Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarissa otettiin käyttöön yhteiselämän ankarat säännöt, muutamat munkit alkoivat napista ja ilmaisivat tyytymättömyytensä. Pyhittäjä Sergei oli pakotettu jättämään luostarin ja vetäytyi Kiržatšjoelle. Osa munkkiveljistä tunsi jääneensä hengellisesti orvoiksi Sergein lähdettyä. Yksi toisensa jälkeen he lähtivät luostarista ja liittyivät hänen seuraansa. Jumalan avulla paikalle rakennettiin uusi Jumalansynnyttäjän ilmestymisen luostari. Tämä tapahtui vuonna 1371.

Kolmen vuoden kuluttua Sergei pääsi palaamaan omaan luostariinsa. Ennen lähtöään hän valitsi oppilaistaan pyhittäjä Romanin uuden Kiržatšin luostarin igumeniksi. Roman noudatti uskollisesti hengellisen isänsä ja ohjaajansa ohjeita ja oli kilvoituselämän esikuva veljestölleen. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1392.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Nämä viisi Kristuksen seuraajaa kuuluvat 70 pyhän ja kunniakkaan apostolin (4.1.) joukkoon. Pyhä Silas kuului Jerusalemin seurakunnan johtaviin miehiin ja hänet tunnettiin profetian lahjastaan. Hänet lähetettiin yhdessä apostolien Paavalin ja Barnabaksen kanssa vahvistamaan Antiokian ensimmäisten kristittyjen uskoa. (Ap. t. 15:22, 27, 32)

Kun Paavali lähti toiselle lähetysmatkalleen Syyriaan, Kilikiaan, Lykaoniaan, Frygiaan, Galatiaan ja Mysiaan sekä Troakseen, hän otti mukaansa Silaksen. Troaksessa he saivat kutsun tulla Makedoniaan, missä he joutuivat vankeuteen, mutta kun kävi ilmi, että he olivat Rooman kansalaisia, heidät vapautettiin. Sitten he lähtivät saarnaa- maan evankeliumia Tessalonikassa ja Beroiassa,^* missä Silas yhdessä Timoteuksen kanssa vahvisti kristinuskoon kääntyneiden uskoa, kun taas Paavali jatkoi matkaa Ateenan suuntaan. Kaikki kolme tapasivat taas Korintissa, missä he julistivat Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan evankeliumia. Kirkon perimätiedon mukaan Silaksesta tuli Korintin piispa, ja hän pyrki panemaan toimeen Paavalin korinttilaisille lähettämien kirjeiden suosituksia. Uurastettuaan monien koettelemusten keskellä hän nukkui pois rauhassa ja meni Herransa iloon.
^{*) Nyky-Kreikan Veria, joka tunnetaan vanhoista bysanttilaisista rakennuksistaan.}

Apostoli Silvanuksen kerrotaan olleen Tessalonikan piispa, joka kohtasi jatkuvasti vaikeuksia ja vaaroja työskennellessään uskon säilymisen puolesta, sillä tessalonikalaiset olivat taitavia viisasteli- joita. Kilvoiteltuaan jalon kilvoituksen hän nukkui pois rauhassa. Jos Paavalin mainitsema Silvanus on sama henkilö kuin Apostolien tekojen Silas, niin kuin on arveltu, kertomus Silvanuksesta saattaa tarkoittaa pyhän apostoli Pietarin kirjuria, jonka avulla Pietarin kirje lähetettiin Pontoksen, Galatian, Kappadokian, Bitynian ja Aasian maakunnan seurakunnille. (1. Piet. 5:12)

Apostoli Epainetoksesta Paavali sanoo, että hän on ”Aasian työn ensi hedelmä Kristukselle”. (Room. 16:5) Aasia tarkoittaa tässä Efesoksen seutua. Kirkon perimätiedon mukaan hänestä tuli myöhemmin Karthagon piispa, joka joutui kestämään monia koettelemuksia ja kärsimyksiä työssään seudun pakanoiden keskuudessa. Hänen kärsivällisyytensä ja palavat saarnansa saivat monet tunnustamaan totuuden. Pyhä Epainetos antoi sielunsa Jumalan käsiin täytettyään tehtävänsä arvollisesti.

Myös apostoli Crescens oli Paavalin oppilas, jonka mainitaan läh- teneen Galatiaan. (2. Tim. 4:10) Hänestä tuli Khalkedonin piispa, joka vapautti suuret joukot pimeydessä eläviä pakanoita osoittamalla heille totuuden valon. Tuomittuaan synnin omassa lihassaan ja pelastettuaan monia sieluja kadotukselta saarnoillaan ja opetuksillaan kristillisestä elämästä pyhä Crescens nukkui pois Herrassa.

Paavali mainitsee Andronikoksen: ”Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua.” (Room. 16:7) Andronikoksesta tuli piispa Pannoniaan.^* Pyhistä apostoleista Andronikoksesta ja Juniasta on kerrottu 17.5. sekä 22.2., jolloin muistellaan apostolien ja marttyyrien pyhäinjäännösten löytymistä Eugenioksen portilta.
^{*) Nykyisen Unkarin alueella.}

Pyhä Valentinus eli 200-luvulla ja palveli piispana Italian Umbriassa, Interamnan kaupungissa (nyk. Terni). Hän oli saanut Jumalalta lahjan parantaa kaikenlaisia sairauksia. Hänen aikanaan kolme pakananuorukaista, Proculus, Ephebus ja Apollonios, tuli Ateenasta Roomaan opiskelemaan ja asui opettajansa Cratonin luona. Kun Cratonin poika Chaeremon sairastui vakavasti ja hänen selkärankansa oli niin vääntynyt, että hänen päänsä taipui polvia kohden, Craton pyysi piispa Valentinusta auttamaan sairasta poikaansa. Valentinus meni pojan huoneeseen ja rukoili palavasti koko yön. Aamulla onnelliset vanhemmat näkivät poikansa parantuneen. He alkoivat uskoa Kristukseen ja koko heidän perhekuntansa kastettiin, samoin Cratonin kolme oppilasta, joista tuli Valentinuksen uskollisia oppilaita. Piispan maine levisi nopeasti ja monet kääntyivät kristinuskoon. Heidän joukossaan oli kaupungin prefektin poika Abundius, joka tunnusti julkisesti olevansa kristitty. Tämä oli rohkea teko, koska kristittyjä vainottiin.

Prefektin ja kaupungin muiden johtomiesten raivo kohdistui piispa Valentinukseen, ja he vaativat, että hän luopuisi Kristuksesta ja palvoisi epäjumalia. Monien kidutusten jälkeen he heittivät hänet vankilaan, missä hänen seuraajansa kävivät häntä tapaamassa. Kuultuaan tästä prefekti määräsi Valentinuksen mestattavaksi. Tämä tapahtui noin vuonna 273.

Proculus, Ephebus ja Apollonios hakivat opettajansa jäännökset ja hautasivat ne Interamnumiin. Sekä uskovat että pakanat kuuntelivat heitä, ja he käännyttivät monia epäjumalanpalvelijoita kristinuskoon. Sitten viranomaiset saivat tietää siitä, pidättivät nuorukaiset ja heittivät heidät vankilaan. Kun prefektin poika, kristitty Abundius, kuuli sen, hän kiiruhti tapaamaan heitä, mutta heidät oli jo mestattu yön pimeydessä. Hän hautasi heidät pyhän marttyyripiispa Valentinuksen haudan lähelle.

Pyhä Julitta oli kotoisin Kappadokian Kesareasta ja eli keisari Diocletianuksen julistaman kristittyjen vainon aikaan. Julitta oli varakas kristitty leski, joka joutui oikeudenkäyntiin kaupungin johtomiehen kanssa. Tämä oli onnistunut juonittelemaan omakseen suurimman osan Julittan maatilasta, johon kuului kokonainen kylä karjoineen ja maaorjineen. Vastapuolen edustajat käyttivät panettelua ja vääriä todistuksia taivuttaakseen tuomarit puolelleen. Heidän päämääränään oli syöstä Julitta täydelliseen köyhyyteen.

Oikeudenkäynti alkoi, ja kävi selväksi, että Julittalla oli laki puolellaan. Sen havaittuaan hänen vastapuolensa alkoi syyttää häntä kristityksi. Keisari oli vähän aiemmin antanut määräyksen, että kristityiltä on otettava pois kaikki kansalaisoikeudet. Tuomari määräsi heti, että paikalle oli tuotava suitsuketta ja alttari, jonka edessä Julittan oli uhrattava keisarikunnan jumalille, mikäli halusi nauttia lakien suojelua. Julitta ymmärsi, että olisi täyttä mielettömyyttä luopua iankaikkisesta elämästä katoavaisen omaisuuden takia. Hän julisti: ”Menköön kaikki, kadotkoon tämä elämä ja kaikki tämän maailman rikkaus ja loisto! Mikään ei saa minua kieltämään Luojaani ja Jumalaani, joka on tehnyt kaiken.”

Mikään todistelu ei saanut Julittaa muuttamaan mieltään ja hän vastasi kaikkeen vain toistaen: ”Minä olen Kristuksen palvelijatar.” Niinpä päätökseksi tuli, että hänet piti polttaa elävältä. Julitta lähti kulkemaan palavalle roviolle iloisena ja intoa täynnä. Matkalla hän kohtasi joitain naisia, jotka kauhistelivat hänen kohtaloaan. Julitta sanoi heille: ”Meidät naiset on luotu Jumalan kuviksi siinä missä miehetkin. Hyveellisyys on mahdollista naisille siinä kuin miehillekin. Olemme lihaa Aadamin lihasta, luuta hänen luistaan. Niinpä meillä naisillakin täytyy olla kestävyyttä, rohkeutta, miehekkyyttä ja kestävyyttä Herran edessä.”

Kun kulkue saapui teloituspaikalle, Julitta nousi rovion päälle aivan kuin olisi ollut menossa valoisaan häähuoneeseen. Liekkien nuoleskellessa hänen ruumistaan hänen sielunsa kohosi valontäyteiseen morsiuskammioon. Pyhän Julittan ruumis säilyi palamattomana antaen näin kaikkien nähtäville merkin Jumalan valituilleen lupaamasta katoamattomuudesta.

Myöhemmin Julittan kuolinpaikalle rakennettiin kaupungin kaunein kirkko. Sen keskellä olevaan puutarhaan puhkesi ihmeellisesti lähde, jonka vedellä oli parantava vaikutus. Pari sukupolvea myöhemmin pyhä Basileios Suuri ylisti kirjoituksissaan suuresti pyhää marttyyri Julittaa.

Piispa Paavali oli kotoisin Attaliasta, jossa hän syntyi 300-luvun lopulla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti suuresti sisäistä hiljaisuutta, hesykhiaa. Hän kehittyi nopeasti kaikissa hyveissä ja vartuttuaan hänestä tuli kotikaupunkinsa piispa. Kun piispa Paavali tajusi, millaisia vaikeuksia ja sekavuutta hänen hiippakunnassaan oli, hän heittäytyi Jumalan eteen ja pyysi Jumalaa näyttämään hänelle tien, jota hänen pitäisi pelastuakseen kulkea. Taivaallinen ääni vastasi hänelle, että pappeuden palvelutehtävän kautta maailman synnit pyyhitään pois. Paavali kuitenkin tahtoi mieluummin paeta kuin jatkaa tehtävässä. Hän otti vaatteensa ja lähti asettuakseen jonnekin, missä kukaan ei tuntisi häntä.
Jumalan armovoiman ohjaamana Paavali saapui Edessan kaupunkiin,^* jonka kirkkoa johti kuuluisa Rabbula (k. 435). Paavali löysi kaupungista työtä tavallisena työläisenä. Palkastaan hän piti itselleen vain sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsi. Jokaisen viikon lopussa hän jakoi leipää alueen munkeille ja seuraavana päivänä vei hedelmiä paikalliseen sairaalaan.
^{*) Syyriankielisen kristillisyyden pyhä kaupunki, joka tunnettiin pyhistä paikoistaan ja kilvoittelijoistaan. Nyky-Turkin Sanliurfa.}

Paavali tutustui siunattuun piispa Johannekseen, joka huolehti kahdestatoista luolassa asuvasta erakosta. He sopivat, että joka yö työn päätyttyä Paavali menisi yhdessä Johanneksen kanssa viettämään yötä rukouksessa näiden kahdentoista erakon luona. Kerran kun he olivat erakkojen kanssa, beduiinijoukko otti heidät kaikki kiinni toivoen saavansa heistä orjia. Beduiinit veivät heidät leiriinsä ja sitoivat kahleisiin. Leirissä Paavalin rukousten kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Kun leirin keskellä ollut suuri palmupuu kaatui rukouksen voimalla, beduiinien päällikkö ja koko heimo kääntyivät kristityiksi. Heidät kastettiin, ja yksi heidän teltoistaan muutettiin kirkoksi.
Paavali ja Johannes lähtivät tämän jälkeen Siinain vuorelle. He viettivät siellä neljä päivää rukouksessa saman vuoren huipulla, jolla Mooses oli nähnyt Jumalan. Sen jälkeen he menivät tutustumaan alueen muihin erakkoihin. Eräänä päivänä Paavali ilmoitti Johannekselle, että seitsemän kahdestatoista edessalaisesta erakosta oli kuollut. He päättivät palata Edessaan. Matkalla he tapasivat erakon, joka oli elänyt 35 vuotta puunlatvassa. Tämä tervehti heitä ja pyysi heitä jäämään hänen luokseen. Kolmen päivän kuluttua erakko kuoli ja matkalaiset hautasivat hänet.

Kun Paavali ja Johannes saapuivat takaisin Pyhälle maalle, he kohtasivat joukon erakkoja. Näitä johti kilvoittelija nimeltä Stefanos, joka oli saanut Jumalalta tietää kahden vaeltavan erakon koko tarinan. Stefanos moitti Paavalia siitä, että hän oli kätkenyt piispallisen asemansa. Paavali puolestaan huomautti, että Stefanos oli pitänyt luostarissaan nuorta naista pukien hänet eunukiksi. Näin Paavali osoitti oman ennalta tietämisen lahjansa. Kyseinen nainen kuoli samana iltana. Kun he olivat haudanneet hänet, matkalaiset jatkoivat taas matkaansa.

Paavali aloitti jälleen salaisen elämänsä: hän teki töitä päivällä ja rukoili Johanneksen ja erakkojen kanssa illalla luolassa. Kaupungin johtomies oli saanut ilmestyksen ja etsi hänet käsiinsä. Paavali paransi tämän vaimon, joka oli kärsinyt tuskallisesta sairaudesta jo kolmetoista vuotta. Tämä ihme teki Paavalin kuuluisaksi. Niinpä hän päätti lähteä kaupungista salaa kohti Nisibisin kaupunkia. Johannes, joka oli kadottanut ystävänsä, etsi häntä kiivaasti. Hän oli valmis kiertämään vaikka koko maailman löytääkseen hänet jälleen. Lopulta hän saapui Nisibisiin ja kohtasi siellä Paavalin, joka oli työskentelemässä rakennuksella. Johannes kutsui häntä, mutta Paavali katosi. Seuraavana yönä Paavali ilmestyi Johannekselle ja pyysi tätä olemaan etsimättä häntä, sillä mikään ei saisi häntä muuttamaan suunnitelmaa, jonka hän oli itselleen laatinut ‒ ei edes heidän hengellinen ystävyytensä. Paavali lähetti Johanneksen takaisin Edessaan ja lupasi, että he näkisivät pian toisensa Kristuksen kasvojen edessä.
Palattuaan Edessaan Johannes vietti kahdeksan kuukautta luolassa erakkojen kanssa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käteen. Paavalista ei tiedetä, mitä hänelle tapahtui.

Pyhä Tsotne Dadiani oli georgialainen Egrisin prinssi ja hyveellinen sotajoukkojen johtaja 1200-luvun puolivälissä, kun Georgia kärsi mongolien sorron ikeestä. Mongolit surmasivat kansaa ja hävittivät luostareita ennennäkemättömällä julmuudella. Kuningatar Rusudanin kuoltua mongolit alkoivat vaatia Georgian prinsseiltä koh- tuuttomia veroja ja määräsivät pakollisen asepalveluksen georgialaisille alamaisilleen. Tilanne muuttui kestämättömäksi, ja Georgian aatelisto suunnitteli voimallista vastarintaa maahantunkeutujia vastaan.
Kokoonnuttuaan Kokhtavuoren huipulle Meskhetin alueella Etelä-Georgiassa hallitsijat kaikkialta Georgiasta sopivat keräävänsä sotajoukot Kartliin ja hyökkäävänsä yhdellä rintamalla. Tsotne Dadiani ja Ratšan hallitsija olivat ensimmäiset, jotka saivat joukkonsa kokoon, mutta heidän joukossaan oli pettureita, jotka paljastivat salaliiton mongoleille. Nämä piirittivät Kokhtavuoren ja pidättivät kapinalliset lukuun ottamatta Tsotne Dadiania ja Ratšan hallitsijaa. Vangitut vietiin mongolihallitsijan luokse Širakavaniin, ”tuhannen ja yhden kirkon kaupungin” Anin lähistölle.^* Vangitut kiistivät kaikki syytökset ja vakuuttivat, että Kokhtavuoren kokoontumisen tarkoituksena oli kerätä mongoliviranomaisten vaatimat verot. Kapinasta raivostuneet mongolit riisuivat heidät alastomiksi, sitoivat heidän kätensä ja jalkansa, voitelivat heidän kehonsa hunajalla, jättivät heidät makaamaan paahtavan auringon alle ja kuulustelivat heitä joka päivä Kokhtavuoren kokouksesta.
^{*) Sekä Ani että sen pohjoispuolella sijainnut Širakavan olivat entisiä Armenian pääkaupunkeja, jotka tunnettiin armenialaisista kirkoistaan.}

Kuultuaan tästä Tsotne Dadiani suri syvästi tapahtunutta ja syytti itseään tästä traagisesta käänteestä. Kahden palvelijan saattamana hän matkusti vapaaehtoisesti Aniin pannakseen henkensä alttiiksi ja kärsiäkseen yhdessä veljiensä kanssa. Saavuttuaan paikalle ja nähdessään heimolaisensa odottamassa kuolemaa prinssi riisuutui, sitoi jalkansa ja asettui makaamaan heidän rinnalleen korventavan auringon alle. Mongolit eivät olleet uskoa silmiään. He ilmoittivat hallitsijalleen omituisesta miehestä, joka oli vapaaehtoisesti asettunut tuomittujen asemaan. Hallitsija kutsui hänet luokseen ja vaati selitystä. ”Me kokoonnuimme vain kerätäksemme verot ja noudattaaksemme teidän käskyänne. Jos maanmiehiäni rangaistaan siitä, haluan jakaa heidän kohtalonsa!” rohkea prinssi vastasi. Tsotnen ritarillinen ele teki vaikutuksen mongoleihin, jotka päästivät kaikki vangitut vapaiksi. Tsotnea ei mainita seuraavan mongoleja vastaan suunnitellun salaliiton yhteydessä vuonna 1259, joten hän oli ilmeisesti nukkunut pois sitä ennen.

Pyhän Tsotne Dadianin hyveet tunnetaan kaikkialla Georgiassa. Hänen urheutensa ja tinkimättömyytensä ovat uskon, rakkauden ja hurskauden esikuvina kaikille sukupolville, jotka kunnioittavat hänen pyhää nimeään. Georgian ortodoksisen kirkon synodi totesi Tsotne Dadianin vuonna 1999 pyhäksi tunnustajaksi.

Pyhittäjä Herman oli kotoisin Totman kaupungista Permin hiippakunnasta. Hänen hurskaat vanhempansa eivät kyenneet opettamaan hänelle lukutaitoa, mutta kristillisen hurskauden he istuttivat hänen mieleensä ja sydämeensä. Saavutettuaan kypsän iän Herman antautui palvelemaan Jumalaa munkkina. Rakkaus erämaakilvoitukseen sai hänet hakeutumaan Vienanmeren rannalle. Kesällä 1428 hän kävi paikallisten kalastajien kanssa Solovetskin saarella. Paikka oli mitä soveliain hesykastiseen rukouselämään, mutta Herman ei rohjennut jäädä sinne talveksi yksin, vaan palasi kalastajien mukana mantereelle ja asettui Uikujoen varrella olevan rukoushuoneen luokse. Siellä hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen.

Pian Uikujoelle saapui munkki Savvati (27.9.), joka oli lähtenyt Valamon luostarista jumalallisen rakkauden ajamana päämääränään asettua erakkoelämään Solovetskin saarelle. Uikujoella hän tapasi Hermanin, jolta kuuli lisää saaresta ja sen soveltuvuudesta hesykastiseen kilvoitukseen. Valmistettuaan veneen ja varattuaan mukaansa ruokatarpeita ja työkaluja he purjehtivat yhdessä Solovetskin saarelle noin vuonna 1429. Siellä he asettuivat Sekirnajamäen alle kilometrin päähän rannasta ja aloittivat pelastavaisen kilvoituksen. Herra lohdutti ja rohkaisi heitä ilmestymällä ja siunaamalla saaren munkkikilvoituksen paikaksi. Sen tähden maallikot eivät voineet asettua saarelle pysyvästi.

Herman ja Savvati kilvoittelivat yhdessä noin kuusi vuotta. Vuonna 1435 pyhittäjä Herman siirtyi Äänisjoelle. Sillä välin pyhittäjä Savvati nukkui kuolonuneen, mutta ei saarella, vaan Uikujoella, jonne hän oli siirtynyt tuntiessaan kuoleman lähestyvän.

Pian Herra kuitenkin johdatti Hermanin luo toisen kilvoittelijan, nuoren munkki Zosiman (17.4.), jonka kanssa hän palasi Solovetskiin. Zosima asettui kilvoittelemaan noin puolen kilometrin päähän Hermanin erakkomajasta. Tästä lähtien pyhittäjä Herman kilvoitteli Solovetskissa harjoittaen Jeesuksen rukousta ja auttaen Zosimaa luostarin perustamisessa saarelle. Hän eli Solovetskissa kaik- kiaan 50 vuotta. Vaikka hän oli itse lukutaidoton, hän kehotti veljiä kirjoittamaan muistiin, miten hän oli tullut Solovetskiin pyhittäjä Savvatin kanssa sekä erinäisiä tapahtumia ensimmäisten munkkien elämästä. Näiden muistiinpanojen pohjalta Hermanin oppilas Dosifei kirjoitti sittemmin pyhien Zosiman ja Savvatin elämäkerran.

Pyhittäjä Herman yritti aina olla hyödyksi luostarille. Hän kävi usein mantereella luostarin asioita hoitamassa. Pyhittäjä Zosiman kuoltua (1478) tämän seuraaja igumeni Arseni lähetti hänet vuonna 1479 Novgorodiin. Siellä Pyhittäjä Antoni Roomalaisen luostarissa hän tunsi kuolinhetkensä koittavan. Tunnustettuaan syntinsä ja otettuaan vastaan pyhän ehtoollisen hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Viiden vuoden kuluttua heinäkuun 30. päivänä vuonna 1484 Solovetskin munkit siirsivät hänen maalliset jäännöksensä omaan luostariinsa. Ne haudattiin kunnianosoituksin pyhittäjä Savvatin reliikkien viereen.

Pyhittäjä Anatoli (Aleksander Potapov) on yksi Optinan luostarin viimeisistä pyhistä ohjaajavanhuksista. Hän oli moskovalaisen kauppiaan poika. Jo nuorena hän tunsi vetoa hengelliseen kilvoituselämään, mutta hänen äitinsä pidätteli häntä lähtemästä luostariin. Vasta äitinsä kuoltua ja täytettyään itse 30 vuotta hän meni Optinan luostariin vuonna 1885. Hänet otettiin luostarin skiittaan pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) keljapalvelijaksi yhdessä Nektari Optinalaisen (29.4.) kanssa. Pyhittäjä Amvrosi näki, että molemmista kelja-apulaisista tulisi aikanaan hengellisiä ohjaajia. Hän lähetti heidät usein toinen toisensa luo pohtimaan jotakin hengellistä kysymystä totuttaakseen heitä yhteistyöhön ja neuvon kysymiseen.

Pyhittäjä Amvrosin kuoltua Aleksander vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Anatoli. Hän alkoi osallistua hengelliseen ohjaamiseen. Vuonna 1906 hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin heti Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Hänen luokseen tulijoiden määrä kasvoi nopeasti. Optinan luostarin johtajan siunauksella hän siirtyi skiitasta luostariin sairaalakirkon yhteydessä olevaan keljaan. Kirkossa oli aina kansaa odottamassa pääsyä hänen luokseen.
Kansa kutsui nöyrää Anatolia, joka ei koskaan ollut allapäin, ”lohduttajaksi” tai ”toiseksi Serafimiksi” verraten häntä pyhittäjä Serafim Sarovilaiseen (2.1.). Vanhuksen rakkaus, valoisat kasvot, muutama viisas sana ja pieni lahja mutta ennen kaikkea hänen ympärillään vallinnut erityinen ilmapiiri saivat ihmiset tuntemaan olevansa kuin ”kultaisessa armosateessa”. Isä Anatoli otti vastaan kaikki tulijat ilman aikarajoituksia välittämättä väsymyksestään, tyrän aiheuttamasta kivusta ja verta vuotavista jaloistaan. Joskus hän ei käynyt yöllä vuoteeseen lepäämään, vaan torkkui aamupalveluksessa katismojen lukemisen aikana. Hän oli aina lempeä ja sydämellinen. Hänellä oli parantamisen lahja, mutta hän kätki sen lähettämällä sairaat kumartamaan jonkun pyhän reliikkejä, vanhus Amvrosin haudalle tai paransi sairaan jonkin antamansa lahjan, vaikkapa päärynän, kautta.

Vallankumouksen jälkeen vanhus Anatoli pidätettiin. Matkalla vankilaan hän sairastui vakavasti. Sairautta luultiin lavantaudiksi ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Kun lääkäri totesi väärän diagnoosin, hän päästi Anatolin lähtemään. Anatoli palasi luostariin henkihieverissä, mutta valoisasti hymyillen ja Jumalaa kiittäen. Pidätysmatkasta hän kertoi kuin olisi ollut pyhiinvaelluksella. Vuonna 1921 hänet vihittiin luostarin johtajan pyhittäjä Iisakin (26.12.) ehdotuksesta suureen skeemaan.

Heinäkuun 29. päivänä 1922 valtiollisen poliisin komissio tuli luostariin pidättämään vanhus Anatolin. Hän ei vastustellut, pyysi vain lykkäämään pidätystä vuorokaudella saadakseen valmistautua matkalle. Tähän suostuttiin. Yöllä Anatolin vointi huononi. Lääkäri kävi katsomassa häntä, muttei todennut mitään vakavaa. Aamun koittaessa kelja-apulainen löysi Anatolin rukoukseen polvistuneena. Vanhus oli rauhassa antanut henkensä Jumalalle. Kun komissio tuli pidättämään häntä, hän makasi pöydällä arkussa matkaan valmistautuneena. Vanhus Anatoli haudattiin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen viereen paikkaan, jossa hän oli seisonut kaksi viikkoa ennen kuole- maansa sanoen: ”Tähän voi hyvin panna vielä yhden. Juuri sopivasti tilaa yhdelle haudalle.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Hurskas Joosef Arimatialainen oli Israelin papiston ja vanhinten neuvoston sanhedrinin jäsen mutta samalla myös Jeesuksen salainen opetuslapsi. Saatuaan Pilatukselta luvan hän otti Herran ruumiin alas ristiltä ja hautasi sen yhdessä Nikodemoksen kanssa uuteen hautaan, jonka hän oli hakkauttanut kallioon lähellä ristiinnaulitsemispaikkaa. (Matt. 27:57–60)

Juutalaiset vangitsivat pyhän Joosef Arimatialaisen, mutta vankilassa Herra ilmestyi hänelle, jotta hän uskoisi Hänen ylösnousemukseensa. Päästyään vapaaksi pyhä Joosef Arimatialainen lähti julistamaan ylösnousemuksen evankeliumia monissa maissa aina Galliaa ja Englantia myöten. Tarina Graalin maljasta perustuu ajatukseen, että Joosef olisi ottanut talteen maljan, josta Kristus tarjosi viiniä opetuslapsilleen viimeisellä ehtoollisella, ja tuonut sen mukanaan länteen.

Pyhä Germanus on tunnetuin Gallian pyhistä piispoista pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) jälkeen. Hän syntyi vuoden 378 tienoilla varakkaaseen perheeseen Auxerressa. Hän sai hyvän koulutuksen Galliassa ja Roomassa, missä hän täydensi oikeustieteen opintojaan ja toimi asianajajana. Solmittuaan avioliiton hyveellisen aatelistytön kanssa hän palasi Galliaan ja kohosi huomattavaan asemaan maakunnan hallinnossa.

Kun Auxerren piispa Amator kuoli, Germanus saatiin suostuteltua hänen seuraajakseen (418). Germanus luopui maailman palvelemisesta astuakseen taivaan palvelukseen ja muutti perin pohjin elämäntapansa. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja alkoi elää vaimonsa kanssa kuin veli ja sisar. Germanus kilvoitteli nöyryydessä ja niin ankarassa askeesissa, että koko hänen loppuelämänsä oli yhtä pitkää, veretöntä marttyyriutta. Hän söi ohraleipää, johon oli sekoitettu tuhkaa, ja sitäkin usein vain kerran viikossa. Hän käytti aina samaa viittaa ja tunikaa, ja niiden alla karkeaa jouhipaitaa. Niitä hän piti niin kauan kunnes ne hajosivat. Kaulassaan hän kantoi pientä pussia, jossa olevien reliikkien välityksellä tapahtui monia ihmeitä. Jumalaan keskittyneestä ja askeettisesta elämäntavastaan huolimatta Germanus oli vieraanvarainen, pesi vieraidensa jalat ja tarjoili heille ruokaa.

Piispakautensa alussa Germanus perusti kaupungin toiselle laidalle pyhille Kosmakselle ja Damianokselle omistetun luostarin, jossa hän rukoili munkkien kanssa. Papistoa ja kansaa hän sen sijaan opetti katedraalissa. Germanus teki laupeudentöitä ja hänen kauttaan tapahtui monia ihmeitä. Hän auttoi veronkantajaa saamaan takaisin rahat, jotka eräs riivattu oli ottanut, paransi siunaamallaan öljyllä kurkkumätäepidemian vaivaamia lapsia ja vapautti riivattuja.

Yhdessä pyhän Troyes’n piispa Lupuksen kanssa Germanus matkusti Britanniaan (429) taistelemaan pelagiolaisten harhaoppia vastaan. Merimatkalla hän tyynnytti myrskyn. Britanniassa monet harhaoppiset kääntyivät piispojen saarnojen ansiosta oikeaan uskoon. Germanus teki sokean tytön näkeväksi asettamalla tämän silmien päälle nyytin, jossa oli reliikkejä. Palattuaan Auxerreen Germanus sai viranomaiset keventämään kansan verokuormaa ja paransi sairaita. Hän teki toisenkin matkan Britanniaan (445) kitkeäkseen pois pelagiolaista harhaoppia. Ravennassa keisarinna Galla Placidia lähetti hänelle suuren kultaisen vadin täynnä ylellistä ruokaa, jonka Germanus jakoi palvelijoilleen, mutta piti vadin jakaakseen sen myyntihinnan köyhille. Keisarinnalle hän lähetti pienellä puulautasella ohraleivän, joka paransi monia sairaita.

Germanus paljasti kuudelle piispalle, jotka olivat koolla yhteisen palveluksen jälkeen, että Herra oli ilmestynyt hänelle yöllä ilmoittaen hänen lähtevän pian todelliseen kotimaahansa. Hän sairastui ja pyysi vuoteen viereen kiiruhtanutta keisarinnaa, että hänen ruumiinsa haudattaisiin Auxerreen. Koko viikon kansaa vaelsi noutamaan häneltä viimeistä siunausta, ja seitsemäntenä päivänä (31.7.448) Germanuksen sielu otettiin taivaaseen.
Valtava saattue seurasi hänen maallisia jäännöksiään Galliaan. Auxerressa Germanus haudattiin muurien ulkopuolelle basilikaan, joka nimettiin hänen mukaansa. Pyhän Germanuksen kunnioitus levisi laajalle Galliassa ja Britanniassa, missä monet kirkot ja kylät ovat saaneet nimensä hänen mukaansa.

Pyhä Eudokimos vaikutti keisari Teofiloksen hallitusaikana (829‒842). Keisari suhtautui suopeasti tuolloin vallassa olleeseen ikonien vastustajien harhaoppiin. Eudokimoksen vanhemmat olivat aatelissukua ja kotoisin Kappadokiasta. He olivat muun aateliston tavoin ehdottoman uskollisia ortodoksisen uskon tunnustajia. Kiihkeän hurskautensa he välittivät myös pojalleen. Eudokimos sai erittäin hyvän ja hienostuneen kasvatuksen ja sen perusteella keisari kohotti hänet korkeaan asemaan. Hänestä tuli ensin Kappadokian sotilasjohtaja, ja myöhemmin hän kohosi koko valtakunnan sotilasjohtajaksi.

Eudokimos ei käyttänyt asemaansa omaksi kunniakseen. Päinvastoin hän muutti sen hyveen välikappaleeksi ja loisti maailmassa kuin ruusu orjantappuroiden keskellä. Ruumiillisen siveyden lisäksi hän säilytti mielensä puhtaana eikä koskaan sallinut katseensa pysähtyä naisen kasvoihin. Lisäksi hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja osoitti armeliaisuutta köyhille, leskille ja orvoille. Näin Eudokimoksesta tuli armon valittu astia ja elävä hyveen ikoni. Hän oli voittamaton rakkaudessaan lähimmäisiin. Kaikenlaisia skandaaleja hän karttoi kuin ruttoa. Hän ei ainoastaan varonut esittämästä minkäänlaista tuomiota toisesta ihmisestä, vaan keksi myös keinoja pysäyttää loukkaavat puheet. Hänen periaatteisiinsa kuului, että jokaisen tuli ennemmin oppia itse kuin ryhtyä opettamaan toisia. Itse hän toteutti tätä periaatettaan noudattamalla kaikkia Jumalan käskyjä ilman paljoja puheita.

Pyhä Eudokimos sairastui vaikeasti 30 vuoden ikäisenä. Hän oli jo etukäteen valmistautunut kuolemaansa ja hyvästeli läheisiään. Jumalalta hän pyysi, ettei häntä ryhdyttäisi kunnioittamaan hänen kuolemansa jälkeen. Hurskaasta toivomuksesta huolimatta hänen valonsa ei voinut jäädä piiloon. Heti kun Eudokimos oli pantu hautaan vaatteet päällä ja kengät jalassa, riivattu mies, joka meni hänen haudalleen, vapautui sairaudestaan. Myös halvaantuneen lapsen jalat paranivat. Ihmeiden määrä haudan ympärillä kasvoi jatkuvasti, ja sen äärellä paloi yhä enemmän lampukoita. Eudokimoksen vaatteiden ja jalkineiden kautta alkoi tapahtua ihmeitä kauempanakin. Multaa hänen haudaltaan lähetettiin sairaille, jotta nämä saisivat hieroa sitä haavoihinsa.
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Eudokimoksen äidin vaatimuksesta hänen hautansa avattiin. Hänen ruumiinsa osoittautui täysin turmeltumattomaksi ja siitä lähti suurenmoinen hyvä tuoksu. Tämän jälkeen Eudokimoksen arvokkaat reliikit lähetettiin Konstantinopoliin. Siellä ne asetettiin Jumalanäidin kirkkoon, jonka hänen vanhempansa olivat rakennuttaneet.

Johannes Eksarkki oli bulgarialainen oppinut teologi ja kirjailija, joka vaikutti 800−900-lukujen vaihteessa. Bulgarian kuningas Boris I (2.5.) lähetti hänet 800-luvun lopulla Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi oppineisuudestaan. Kuningas Simeonin aikana (893−927) hän toimi Bulgarian kirkon eksarkkina. Pyhä Johannes osasi erinomaisesti kreikkaa ja käänsi slaaviksi kirkkoisien teoksia, kuten Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys^* ja Basileios Suuren Heksaemeron,^** joka käsittelee maailman luomista. Lisäksi hän kirjoitti tekstejä, jotka antavat ensikäden tietoa kuningas Simeonin hallituskaudesta. Hänen teoksensa ja käännöksensä toivat merkittävän lisän sen ajan slaavinkieliseen kirjallisuuteen. Pyhä Johannes nukkui pois vuosien 917−927 välisenä aikana.
^{*) Suom. Johannes Damaskolainen (4 osaa, OKJ 1980‒1989). **) Suom. Heikki Koskenniemi: Kuuden päivän luomistyö (SPF 2, 2015).}

Pyhä Arsen oli Ninotsmindan piispa Länsi-Georgiassa, mutta pyysi pyhältä kuningas Daavid III Uudistajalta (26.1.) lupaa mennä munkiksi johonkin Tao-Kharjetin luostareista Georgian lounaisosassa. Kuningas arvosti Arsenin hyveitä ja salli hänen asettua Otkhtan luostariin. Siellä Arsen kohtasi pyhittäjä Euthymios Uuden (13.5.), jonka kanssa syntyi syvä hengellinen ystävyys. Siitä syystä hän seurasi Euthymiosta Athosvuorelle Ivironin luostarin perustamisen aikoihin ja osallistui liturgisten tekstien kääntämiseen georgiaksi. Pyhä Arsen nukkui pois rauhassa vuonna 1018. Kun pyhittäjä Giorgi Georgialaisesta (27.6.) tuli Ivironin luostarin igumeni (1044), hän siirsi pyhän Arsenin reliikit pyhittäjä Euthymioksen haudan viereen.

Hurskas munkki Dionysios ja hänen kanssakilvoittelijansa Neofytos, Ambrosios ja Makarios lähetettiin Vatopedin luostarista Athokselta Kreetalle vuonna 1820 mukanaan luostarinsa suurin kalleus, Jumalanäidin vyö, sekä ristinpuun reliikki ja pyhän Andreas Kreetalaisen pääkallo. Reliikit tuotiin Kreetalle karkottamaan siellä puhjennutta ruttotautia.

Nelikko toimitti Kreetalla jumalanpalveluksia pääsiäiseen 1821 saakka, kunnes heidän toimintansa keskeytyi levottomuuksien takia. Kreikkalaiset olivat eri puolilla nousemassa kapinaan turkkilaisvaltaa vastaan vapautta havitellen. Rangaistukseksi näistä pyrinnöistä turkkilaiset ryhtyivät kostotoimenpiteisiin paikallisia kristittyjä vastaan. Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1821 he ryöstivät Herakleioksen pääkirkon ja tappoivat monia kristittyjä, niin papistoa kuin maallikkoja. Surmansa saivat paikallisten joukossa myös pappismunkit Neofytos ja Ambrosios sekä munkki Makarios.

Dionysios yhdessä diakoni Parthenioksen ja munkki Dorotheoksen kanssa onnistui välttämään kiinnioton. He saivat myös pelastettua Vatopedin athosvuorelaisen sivuluostarin pyhät reliikit häpäisyltä. Tämä onnistui salakristittyjen annettua munkeille suojan kodeissaan.

Lopulta Dionysios otettiin kuitenkin kiinni ja pidätettiin. Turkkilaiset vaativat häntä kääntymään islamiin. Kun Dionysios ei suostunut, häntä kidutettiin mitä julmimmin ja hänen päätään poltettiin soihduilla. Hän jäi vielä henkiin, kunnes hänet tapettiin hirttämällä pääsiäistä edeltävän suuren paaston ensimmäisellä viikolla vuonna 1822. Hänen päänsä läpi oli työnnetty kuumennettu varras.

Kaikkien koettelemustensa keskellä Dionysios ei kieltänyt uskoaan Kristukseen. Hänen pyhät reliikkinsä kulkeutuivat kädestä käteen Kreikan saarilla, kunnes ne lopulta saatiin palautetuksi Athokselle hänen omaan luostariinsa vuonna 1832.

Ekumeeninen patriarkaatti vahvisti marttyyri Dionysioksen ja hänen kanssaan surmattujen muiden Vatopedin munkkien pyhyyden 21.9.2000, jolloin pyhän Dionysioksen muistopäivä asetettiin heinäkuun loppuun.

Pietarin marttyyripiispa Benjamin syntyi vuonna 1873 Arkangelin alueella Kargopolin piirissä pappi Pavel ja Maria Kazanskin perheeseen. Vanhemmat antoivat pojalle nimen Vasili. Kirkollisen kotikasvatuksen jälkeen poika opiskeli Aunuksen pappisseminaarissa^* ja sitten Pietarin hengellisessä akatemiassa. 22-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Benjamin, ja vuoden kuluttua pappismunkiksi. Valmistuttuaan teologian kandidaatiksi hän toimi pappisseminaarin opettajana.
^{*) Seminaari sijaitsi Petroskoissa.}

Tammikuussa 1910 Benjamin vihittiin Pietarin hiippakunnan apulaispiispaksi. Hän otti vihkimyksen vastaan pastoraalisena velvollisuutena ja apostolisena tehtävänä. Hänet nähtiin usein pääkaupungin syrjäisimmissä ja köyhimmissä kortteleissa, jonne hän kiirehti aina heti kutsun saatuaan kuin tavallinen seurakuntapappi ilman piispallisia tunnuksia pelkkä viitta päällään. Hän kastoi lapsia ja saattoi kuolevia viimeiselle matkalle. Kansa rakasti häntä ja kutsui häntä omaksi isä Benjaminikseen. Hänen evankeliumin mukainen yksinkertaisuutensa, avoimuutensa ja säteilevä hymynsä herättivät luottamusta myös toisuskoisissa.

Vuoden 1917 tapahtumat toivat muutoksia myös kirkon elämään. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hiippakuntapiispat alettiin valita papistosta ja maallikoista muodostetuissa hiippakuntakokouksissa. Muutamissa hiippakunnissa syntyi erimielisyyksiä, mutta Petrogradissa, joksi Pietari oli nimetty, vaalit sujuivat poikkeuksellisen rauhallisesti. Piispa Benjamin sai enemmistön äänistä ja hänet nimitettiin Petrogradin metropoliitaksi. Heti valintansa jälkeen hän ilmoitti: ”Puolustan vapaata kirkkoa. Politiikan on oltava vierasta kirkolle. Tärkein tehtävämme on seurakuntaelämän järjestäminen.” Vaikea olisikaan ollut löytää ihmistä, joka olisi ollut kauempana politiikasta kuin metropoliitta Benjamin. Hän teki kaikkensa suojellakseen ortodokseja vainoilta, jotka alkoivat tammikuussa 1918, kun neuvostovalta oli julkaissut asetuksen kirkon ja valtion erosta. Paikallisviranomaiset tulkitsivat asetuksen signaaliksi hyökätä ortodoksista kirkkoa, sen omaisuutta ja papistoa vastaan.

Sisällissodan jälkeen vuonna 1921 maassa alkoi nälänhätä, mikä toimi yllykkeenä yhä uusiin vainoihin ja kirkon omaisuuden takavarikointiin. Takavarikointi alkoi Pietarissa maaliskuussa 1922. Metropoliitta ei epäröinyt asiassa hetkeäkään. Kristillisen rakkauden pakottamana hän antoi siunauksensa luovuttaa kaikki jumalanpalveluskäyttöä vailla oleva omaisuus nälkää näkevien auttamiseksi. ”Me luovutamme kaiken itse”, hän ilmoitti viranomaisille. Viranomaiset kuitenkin vastasivat, että omaisuus takavarikoidaan virallista tietä valtiolle kuuluvana omaisuutena. Takavarikointi herätti kansassa levottomuutta. Maaliskuussa 1922 Petrogradin pravdassa julkaistiin kirje, jossa patriarkka Tiihonille (26.9.) uskollista papistoa syytettiin vastavallankumouksellisesta salaliitosta neuvostovaltaa vastaan. Metropoliitta Benjamin pidätettiin toukokuun lopussa 1922. Asian käsittely oikeudessa alkoi kesäkuussa ja siihen vedettiin mukaan 86 henkeä.

Metropoliitta Benjamin esiintyi oikeudessa yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuten aina ja vakuutti toisten juttuun liitettyjen henkilöiden syyttömyyttä. Häntä odottavan kuoleman edessä hän sanoi tuomioistuimelle: ”En tiedä, minkä tuomion julistatte, elämän vai kuoleman, mutta olipa se mikä hyvänsä, minä kohotan katseeni taivaaseen, teen ristinmerkin (samalla hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä) ja sanon: kunnia Sinulle kaikesta, Herra Jumala.”

Heinäkuun alussa tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Elokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä metropoliitta Benjamin teloitettiin Pietarin laitamilla. Hänen kanssaan teloitettiin arkkimandriitta Sergei (Šein) sekä maallikot Juri (Georgi) Novitski ja Ivan (Johannes) Kovšarov, jotka myös on julistettu pyhiksi. Heidän muistoaan vietetään yhdessä metropoliitta Benjaminin kanssa.

Autuas Maksim Rumjantsev syntyi talonpoikaisperheeseen 1850-luvun puolivälissä Kostroman läänissä. Hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessaan noin 10-vuotias. Maksim asui viisi vuotta veljensä Jegorin ja tämän vaimon Elizavetan kodissa. Viisitoistavuotiaana hän lähti kiertämään maata. Kun hän lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua palasi kotiseudulleen, hän osasi jumalanpalvelukset ulkoa, vaikka oli lukutaidoton. Vaellusvuosinaan hän oli aloittanut houkan kilvoituksen ja jatkoi sitä kuolemaansa asti.

Maksim kulki läpi vuoden paljasjaloin ja piti päällään samoja päällekkäin puettuja paitoja. Jos joku lahjoitti hänelle saappaat, hän tunki niihin paperia, jotta niillä olisi epämukava kävellä, ja lopulta antoi ne pois. Saunassa hän ei peseytynyt koskaan. Kerran pappi Nikolai Žitnikov, jota Maksim piti ystävänään, suostutteli hänet saunomaan. Isä Nikolai jäi odottamaan saunan ulkopuolelle. Kun Maksimia ei kuulunut takaisin, hän astui sisään ja näki Maksimin istuvan lauteilla punaisena kuin punajuuri kaikki paidat päällään. Papin kysymykseen, miksi hän istui lauteilla vaatteet päällään, Maksim vastasi hymyillen: ”Sinähän itse käskit minun saunoa, etkä peseytyä.”

Monivuotisella kilvoittelulla Maksim sai selvänäkemisen lahjan ja Herra alkoi ilmoittaa hänelle ihmisten kohtaloita. Koskaan hän ei sanonut ihmisille suoraan, mitä tulisi tapahtumaan, vaan puhui ikään kuin itsestään. Eräälle papille hän sanoi: ”Pian Maksim viedään, pian viedään, mutta ei se mitään. Maksim kuolee ja satakieli lentää, mutta ei istu haudalle laulamaan.” Pian pappi pidätettiin ja teloitettiin vankileirillä. Vain äärimmäisessä hädässä, esimerkiksi kerran tulipalon sytyttyä, Maksim sanoi suoraan, että puimahuone oli tulessa. Maksimille ei kannattanut valehdella. Hän tiesi aina asioiden oikean tilan. Hän oli aina hyväntahtoinen eikä hänen sydämensä kiintynyt mihinkään maalliseen. Rahaa hän halveksi ja jos sitä annettiin hänelle, hän heitti sen jonnekin.

Maksimin elämäntapaa katsoessaan monet sanoivat hänelle: ”Maksim, sinä olet jo pelastunut, sinä olet jo Taivasten valtakunnassa.” ”Kuka sen voi tietää, onko valtakunnassa?”, Maksim vastasi katsahtaen Taivaan Valtiattaren ikoniin, ja kyyneleet alkoivat itsestään virrata hänen poskilleen.

Pääsiäisenä hän istui kotona ikkunaa vastapäätä ja lauloi ulkomuistista koko pääsiäispalveluksen. ”Katsohan, miten aurinko tanssii”, hän sanoi ilosta loistaen talon emännälle. Mutta itse hän ei katsonut aurinkoa, vaan pyhiä ikoneita.

Vähän ennen pidätystään Maksim tuli isä Nikolai Žitnikovin luo ja sanoi: ”Isä Nikolai, alahan pakata tavaroita.” Pian heidät molemmat pidätettiin. Se tapahtui talvella 1928. Maksimilla ei ollut mitään mukaan otettavaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista omaisuutta. Hän nousi rekeen ja niin häntä lähdettiin viemään. Tiellä tuli vastaan tuttu nainen, joka kysyi Maksimilta, mihin tämä oli menossa. ”Kuninkaan luo päivälliselle”, Maksim vastasi.

Kinešman vankilassa Maksimia kidutettiin pitämällä häntä vuoroin kylmässä ja kuumassa. Pian hänet siirrettiin toiseen vankilaan, jossa hän oli yhdessä isä Nikolain kanssa. Isä Nikolai oli todistamassa hänen kuolemaansa ja kirjoitti vankilasta Kinešmaan, että Maksim kuoli kuin suuri pyhä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.