Syyrian Seleukidi-sukuisen kuninkaan Antiokhos IV Epifaneksen hallituskaudella (175–164 eKr.) juutalaiset alistettiin julman sorron alle. Jerusalemin temppeli häpäistiin monin tavoin ja siellä alettiin toimittaa lainvastaisia uhreja. Hellenistinen Antiokhos yritti pakottaa Israelin lapset luopumaan isiltä perityistä tavoista ja omaksumaan pakanallisia käytänteitä. Siksi hän määräsi, että kaikkien täytyy syödä sianlihaa, mikä oli kielletty Mooseksen laissa. Juutalaisia, jotka nousivat vastarintaan Jumalan käskyjen rikkomista vastaan, alettiin sanoa makkabeiksi eli makkabilaisiksi. 

Vallanpitäjät yrittivät pakottaa lainopettaja Eleasarin syömään avaten väkisin hänen suunsa, mutta vanhus sylki lihan inhoten suustaan. Hän ei kuunnellut niitä, jotka neuvoivat häntä teeskentelemään alistumista pelastaakseen henkensä, vaan sanoi: ”Ei käy laatuun, että minun ikäiseni mies alkaa teeskennellä. Jos suostun, niin monet nuoret luulevat yhdeksänkymmenvuotiaan Eleasarinkin kääntyneen pakanuuteen. Vain sen vuoksi, että minä teeskentelemällä hieman pidentäisin elämääni, he joutuisivat harhateille – ja minä saisin itselleni vain häpeän tahraaman vanhuuden. Ja vaikka tässä ja nyt välttäisinkin ihmisten päätettävissä olevan rangaistuksen, niin Kaikkivaltiaan käsistä en pääse elävänä enkä kuolleena.” Hän asteli itse kidutuspenkille ja osoitti siellä nuoren soturin urheutta, joka sai pyövelitkin ihailemaan häntä. Viimeisiksi sanoikseen hän lausui: ”Herralla on hallussaan pyhä tieto, ja hän kyllä tietää, että olisin voinut välttää kuoleman sen sijaan, että nyt olen ruoskittavana ja kärsin ruumiissani hirveitä tuskia. Mutta hän myös tietää, että Jumalaa pelkäävä sieluni ottaa iloiten vastaan tämän kärsimyksen.”

Seitsemän veljestä, joille Eleasar oli opettanut juutalaisten perimätietoa, pidätettiin ja tuotiin kuninkaan eteen yhdessä äitinsä Salomonen kanssa. Heille oli tärkeää vain se, ettei heidän pyhää seitsenlukuaan revittäisi hajalle jonkun heistä langetessa petturuuteen. He rohkaisivat toisiaan tunnustuksessaan tähän tapaan: ”Jos me emme kuole nyt niin myöhemmin kuitenkin kuolemme. Nyt tämä pakko on meille mahdollisuus kuolla kunniassa.” Hallitsija levitytti kidutusvälineet heidän eteensä ja yritti suostutella heitä, mutta he vastasivat esikoisen suulla: ”Mieluummin me kuolemme kuin rikomme isiemme lakeja.”*
^{*) Makkabilaiskirjat eivät mainitse veljesten nimiä. Kristittyjen kreikankielisessä traditiossa nimistä on hieman erilaisia muotoja, joista osa on heprealaisten nimien kreikkalaistettuja muotoja, jotkut vaikuttavat yrityksiltä tavoitella heprealaisia muotoja ja osa on täysin ei-heprealaisia: Abim (Abimos), Antonios, Guria (Gurias), Eleasar, Eusebonas, Akhim (Alimos) ja Markellos.}

Antiokhos raivostui ja määräsi, että julkean nuorukaisen kieli leikataan, päänahka revitään irti ja jäsenet silvotaan. Kidutusten keskellä nuori mies julisti: ”Katkokaa jäseneni, polttakaa lihani ja vääntäkää niveleni sijoiltaan! Kaikissa näissä kidutuksissa minä osoitan teille, että heprealaiset jos ketkään ovat voittamattomia puolustaessaan hyvettä.” Hän todisti uskostaan vähääkään valittamatta, kun taas hänen äitinsä ja veljensä rukoilivat Jumalaa, että Hän antaisi heille armon kuolla yhtä urheasti kuin hän.

Sitten toiseksi vanhinta veljeä alettiin kiduttaa. Hänen lihaansa revittiin irti ja hänet kiinnitettiin katapulttiin. Valmiina antamaan sielunsa Herralle hän huusi hepreaksi: ”Tämän elämän sinä meiltä riistät, mutta koko maailman kuningas herättää meidät uuteen, ikuiseen elämään, koska me kuolemme hänen lakiensa tähden.” Kolmas veli ojensi rohkeasti kätensä revittäväksi irti nivelistä varmana siitä, että Jumala antaisi ne hänelle takaisin tulevassa elämässä. Hän heitti henkensä kidutuspyörässä. Neljäs halusi näyttää Antiokhokselle olevansa veljiensä vertainen rohkeudessa ja pyysi tyrannia valitsemaan julmimmat kidutukset. Ennen kuin hänen kielensä revittiin irti, hän sanoi: ”Voit irrottaa ääneni lähteen; Jumala kuulee mykkiäkin. Jumalan tähden me annamme ilomielin jäsenemme silvottaviksi.” Viidennellä veljellä oli kiire saada oma voittopalkintonsa, joten hän meni vapaaehtoisesti kidutettavaksi. Kuudes sai kärsiä kidutuspyörässä, ja kun hänen kylkensä lävistettiin, hän huusi: ”Miten pyhä ja arvokas kilvoitus! Suuri veljesjoukkomme on uskomme tähden kutsuttu tuskien kilpakentälle, eikä meitä ole voitettu. Hurskas tieto on voittamaton, tyranni!”

Näin urheat kilvoittelijat uhrasivat elämänsä yksi toisensa jälkeen. He osoittivat, että uskon valaisema mieli ei ainoastaan pysty voittamaan sielun himoja vaan myös saavuttamaan loisteliaan voiton kuoleman kärsimyksistä, koska usko antaa lupauksen ikuisesta elämästä ja kuolemattomuudesta.

Veljesten äiti Salomone oli katsomassa poikiensa kidutuksia. Hän ei kuitenkaan antautunut murheen valtaan vaan rohkaisi heitä kaikkia kestämään koettelemukset rohkeasti Herran nimessä ja ylösnousemuksen toivossa. Hän lausui hepreaksi: ”En tiedä, kuinka te ilmestyitte kohtuuni, enkä minä antanut teille henkeä ja elämää enkä koonnut niitä aineksia, joista kukin teistä on muodostunut. Ihmisen muovaa maailman Luoja, hän, joka suunnittelee ja muovaa kaiken muunkin. Armossaan hän myös antaa teille takaisin hengen ja elämän, koska te nyt luovutte niistä hänen lakinsa tähden.”

Viimeiseksi jäljellä oli nuorin poika. Tyranni lupasi hänelle rikkauksia ja korkeita virkoja, jos hän luopuisi uskostaan. Hän yritti myös saada äitiä avukseen säästääkseen pojan hengen. Salomone päinvastoin kehotti poikaa kärsimään kidutukset, jotta he kaikki saisivat olla yhdessä Jumalan valtakunnassa. Poika alkoi kirota tyrannia ja julisti, että tämä saisi pian kärsiä oikeudenmukaisen rangaistuksen. Hän rukoili, että veljesten uhri lepyttäisi Jumalan vihan, joka kohdistui sorrettuun kansaan. Antiokhos tunsi itsensä loukatuksi ja alkoi raivota nuorta poikaa vastaan vielä julmemmin kuin muita veljiä. Niin viimeinenkin veljessarjasta luovutti sielunsa kunniakkaasti Jumalan käsiin. Hänen jälkeensä myös Salomone uhrattiin polttouhrina ja hän liittyi poikiensa seuraan pyhien marttyyrien kuoroon.
Vaikka pyhien makkabilaisten todistus tapahtui ennen Kristuksen lihaksitulemista, nämä marttyyrit ovat yhtä arvokkaita kuin Herran tulemisen jälkeen kärsineet, sillä Kristus eli jo heissä heidän ylösnousemuksen toivonsa kautta. Makkabilaismarttyyrien kuolemasta kerrotaan Toisen makkabilaiskirjan 6. ja 7. luvussa sekä Neljännessä makkabilaiskirjassa, jota ei lueta varsinaisten pyhien kirjoitusten joukkoon. Makkabilaismarttyyreita on kunnioitettu ortodoksisessa kirkossa erityisesti Antiokian alueella, jonne heidän reliikkejään oli siirretty jo varhain. Johannes Krysostomos piti useita ylistyspuheita heidän kunniakseen. Makkabilaiskirjojen marttyyrikertomuksesta tuli malli, jota sovellettiin kristittyjen marttyyrikertomuksia kirjoitettaessa. Juutalaisuudessa makkabit ovat yhä kansallisen selviytymistaistelun keskeinen symboli.

Keisari Diocletianuksen aikana, vuoden 300 tienoilla, yhdeksän kristittyä kärsi marttyyrikuoleman Pamfylian Pergassa. Menaios oli puuseppä ja muut olivat työmiehiä. Heitä yhdisti palava rakkaus Jumalaan ja päätös uhrata itsensä marttyyreina uskonsa puolustukseksi ja Kristuksen kunniaksi. Luovuttuaan kaikesta, mikä pidätteli heitä tässä elämässä, he menivät eräänä yönä läheiseen Artemis-jumalattaren temppeliin ja kaatoivat kaikki epäjumalankuvat. Pian heidät löydettiin, vangittiin ja vietiin kuulusteltaviksi Pergaan (toisten tietojen mukaan Sidaan) Pamfylian maaherran Flavius Zoiluksen eteen. 

Kun kristityt kieltäytyivät luopumasta Kristuksesta, heitä alettiin kiduttaa. Ensin heitä hakattiin julmasti, heidän kupeitaan poltettiin, heidän lihaansa revittiin rautanauloilla ja lopuksi heidän silmänsä kaivettiin kuopistaan. Sitten kristityt suljettiin vankilaan, mutta maaherra määräsi, ettei heille saa antaa ruokaa eikä vettä. He olivat pitkään vankilassa, mutta eivät menettäneet rohkeuttaan. Kun heidät lopulta raahattiin vankikopeistaan villipetojen eteen, eläimet pysähtyivät paikoilleen eivätkä koskeneet marttyyreihin. Silminnäkijät huudahtivat: ”Ihme, ihme! Suuri on kristittyjen Jumala!” Samassa salama välähti ja sitä seurasi ukkosenjyrinä ja raesade. Marttyyrit kuulivat korkeuksista äänen, joka kutsui heitä liittymään taivaan kuoroihin. Äänen rohkaisemina pyhät marttyyrit ojensivat innokkaasti kaulansa miekan alle päästäkseen Kristuksen kunniaan ja kirkkauteen.

Pyhä Eusebius syntyi Sardiniassa vuoden 283 tienoilla ja siirtyi sittemmin Roomaan. Siellä hän ystävystyi Aleksandrian patriarkan pyhän Athanasios Suuren (18.1.) kanssa, joka oli Roomassa maanpaossa vuosina 339–342. Eusebius valittiin Piemonten alueen Vercellin piispaksi vuonna 345, ja hän työskenteli innokkaasti hengellistä laumaansa opettaen ja oikeaa uskoa puolustaen. Kun keisari Konstantios II pakotti Milanon synodin piispat tuomitsemaan pyhän Athanasios Suuren, Eusebius kieltäytyi ja hänet karkotettiin Palestiinan Skythopolikseen, missä areiolainen piispa Patrofilos kohteli häntä huonosti.

Myöhemmin Eusebius siirrettiin Kappadokiaan, ja lopulta hän päätyi Egyptin Thebaidiin, missä hän saattoi tutustua lukuisiin erämaakilvoittelijoihin ja heidän hyveisiinsä. Konstantioksen kuoltua hän oli taas vapaa. Eusebius osallistui Aleksandrian kirkolliskokoukseen (362) ja yritti sitten selvittää Antiokiassa syntynyttä skismaa. Lopulta hän palasi Italiaan ja jatkoi taistelua oikean uskon puolesta areiolaisia vastaan yhdessä Poitiers’n piispan, pyhän Hilarionin (13.1.) kanssa. Hän nukkui pois rauhassa vuoden 371 tienoilla saaden omakseen uskon tunnustajien kruunun.

Elesa syntyi Peloponnesoksella 300-luvun puolivälin jälkeen. Hän oli vaikutusvaltaisen pakanallisen miehen tytär. Elesan äiti oli kristitty ja kasvatti häntä kristilliseen hurskauteen mutta kuoli tyttären ollessa 14-vuotias. Isä halusi naittaa tyttärensä, mutta Elesa itse tahtoi omistaa elämänsä Kristukselle. Isänsä poissaollessa hän jakoi tavaroitaan köyhille ja lähti kahden palvelijattarensa kanssa Kytheran saarelle. Heti heidän saavuttuaan Elesa herätti henkiin merimiehen, joka oli kuollut käärmeen puremaan, ja asettui sitten asumaan syvälle saaren keskiosiin. 

Kun Elesan isä sai palattuaan kuulla tyttärensä paenneen, hän raivostui ja lähti etsimään tyttöä surmatakseen hänet. Hän löysi Elesan henkiin herättämän merimiehen ja pakotti tämän viemään hänet paikalle, jonne tytär oli jäänyt. Etsittyään pitkään isä lopulta löysi hänet Kytheran eteläpuolelta korkean vuoren lähistöltä. Hän yritti kaikin keinoin taivutella Elesaa lähtemään mukaansa. Tämä kuitenkin kieltäytyi ja sanoi isälleen, että asuisi mieluummin villipetojen kuin epäjumalanpalvelijoiden kanssa. Tämän kuultuaan isä ei enää pystynyt hillitsemään raivoaan vaan tarttui tytärtään hiuksista ja potkien veti häntä perässään pitkin maata. Elesa voihki toistellen lausetta: ”Jumala, ole minulle armollinen!” Lopulta isä ripusti hänet hiuksista puuhun ja kidutti hänet kuoliaaksi. 

Legendan mukaan Elesa virkosi eloon, kun isä irrotti hänet puusta, ja kallio avautui hänen jalkojensa alla; Elesa pääsi pakenemaan halkeamaa vuoren toiselle puolelle, mutta isä löysi hänet jälleen, ruhjoi hänen leukansa kivellä ja katkaisi sitten tyttärensä pään. Elesan marttyyrikuolema tapahtui vuonna 375.

Toinen Elesan palvelijattarista, joka oli vetäytynyt etäämmäksi rukoilemaan, palasi myöhemmin paikalle. Hän hautasi Elesan ruumiin ja kuuli neljänkymmenen päivän ajan paikalta enkelten laulua. Jotkut kristityt, jotka olivat kuulleet palvelijattarelta tämän emännän marttyyrikilvoituksesta, tulivat Kytheraan ja rakensivat pienen kirkon Elesan haudalle. Paikalla alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhää Elesaa on siitä lähtien pidetty saaren suojelijana.

Legendan mukaan saari oli Elesan tullessa autio, ja hänen vaikutuksestaan koko saari sittemmin asutettiin ja pääsi sivistyksen piiriin. Todellisuudessa Kythera kuitenkin kukoisti jo antiikin aikana, ja saari autioitui 700-luvulla pariksi vuosisadaksi. Legenda on siis syntynyt vasta saaren uuden asuttamisen jälkeen.

Pyhä Timoteos eli keisarien Justinoksen (518–527) ja Justinianoksen (527–565) aikana, ja hyveidensä tähden hänet vihittiin Prokonnesoksen piispaksi Marmaran saarelle.10 Saavuttuaan saarelle hän huomasi surukseen, että monet sen asukkaista harjoittivat merirosvoutta ja ryöstelyä, joten hän joutui näkemään paljon vaivaa opettaessaan heille evankeliumin mukaista elämää. Jumalan avulla hän onnistui lopettamaan merirosvouksen alueella.

Timoteos vietti koko elämänsä askeesissa ja rukouksessa kestäen kärsivällisesti vastustajiensa herjaukset ja pahuudet. Hän nukkui pois rauhassa. Vähän ennen kuolemaansa hän oli ilmestynyt keisari Justinianoksen tyttärelle unessa ja parantanut hänet. Kiitoksen osoituksena keisarinna Teodora perusti myöhemmin Timoteokselle omistetun luostarin, jonne tämän reliikit sijoitettiin. Pyhäkkö raunioitui vuosisatojen kuluessa, mutta saaren kristityt kunnioittivat samassa paikassa pyhän Timoteoksen muistoa vuosisadasta toiseen. Marmaran saari oli läpi historian kreikkalainen, mutta 1900-luvun alussa se tyhjennettiin kristityistä ja turkkilaistettiin.

Konstantinopolissa oli tapana, että elokuun ensimmäisenä päivänä suuri joukko papistoa nouti Kristuksen ristin pyhän reliikin keisarin palatsista ja kantoi sen saatossa Hagia Sofian suureen kirkkoon diakonien suitsuttaessa. He pysähtyivät ensin pienessä kastehuoneessa, jossa toimitettiin vedenpyhitys, ja sitten ristin pala asetettiin Hagia Sofian alttaripöydälle. Seuraavina kahtena viikkona Jumalansynnyttäjän Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen juhlan aattoon (14.8.) asti ristisaatto kierteli reliikin kanssa kaupungin kortteleissa veisaten ja rukoillen suojelusta asukkaille epidemioilta, jotka saattoivat levitä tavallista nopeammin elokuun kuumassa säässä. Tuolloin kaupunkilaisilla oli tilaisuus kunnioittaa pyhää ristiä, kunnes kallisarvoinen reliikki palautettiin keisarin palatsiin. Ristin esiintuomisen päivänä alkaa Jumalanäidin paasto, jota perinteisesti on noudatettu yhtä tiukasti kuin suurta paastoa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhän Stefanoksen (27.12.) kivittämisen jälkeen Gamaliel – pyhän apostoli Paavalin lainopettaja – pyysi muita kristittyjä mukaansa hautaamaan ensimmäisen marttyyrin tien varteen jätetyn ruumiin maatilalleen Kefar Gamlan kylään, joka sijaitsee noin 30 kilometrin päässä Jerusalemista. Kun 40 päivän suruaika oli päättynyt, Nikodemos – fariseus ja opetuslapsi, joka oli mennyt Jeesuksen luokse yöllä ‒ saapui setänsä Gamalielin luokse. Nikodemos oli hädin tuskin selviytynyt hengissä Jerusalemissa alkaneista vainoista. Hän kuoli haavoihinsa muutamia päiviä myöhemmin, ja hänet haudattiin Stefanoksen viereen. Pian sen jälkeen kuolivat Gamaliel ja hänen 20-vuotias poikansa Habib. Molempien kerrotaan ottaneen kasteen apostoleilta ennen kuolemaansa.

Vähitellen haudat unohtuivat. Vuosisatoja myöhemmin pyhä Stefanos ilmestyi kolme kertaa Kefar Gamlan kylän papille Lukianokselle, joka oli hurskas ja kaikkien kunnioittama. Näyssä Stefanos oli pukeutunut pellavaiseen diakonin stikariin, johon hänen nimensä oli kirjailtu punaisilla ja kullanvärisillä kirjaimilla. Hänellä oli pitkä valkoinen tukka ja kullanväriset sandaalit. Stefanos kosketti pappia kevyesti kultaisella sauvalla ja puhutteli häntä nimeltä. Hän käski Lukianoksen pyytää Jerusalemin piispa Johannesta etsimään hänen reliikkinsä, jotta Jumala voisi tehdä niiden kautta monia ihmeitä. Lukianos meni heti Jerusalemin arkkipiispa Johanneksen (30.3.) luokse, joka antoi hänelle luvan kaivaa Stefanoksen mainitsemasta paikasta, missä oli kiviröykkiö. Samana yönä Stefanos ilmestyi vielä kerran Lukianokselle ja ilmoitti, että kivet olivat vain hänen hautaamisensa yhteydessä rakennettu muistomerkki ja itse hauta oli kivien pohjoispuolella. Lukianos kaivoi sieltä ja löysi kivilaatan, johon oli hakattu Stefanoksen, Nikodemoksen ja Habibin nimet. 

Paikalla olleet tunsivat maan järisevän ja lähiympäristöön levisi ihana tuoksu, jonka ansiosta 73 sairasta parani. He kuulivat enkelien kuoron laulavan: ”Kunnia Jumalalle korkeuksissa, ja maassa rauha ihmisten kesken, joita kohtaan hänellä on hyvä tahto!" Piispa Johannes meni paikalle kahden muun piispan kanssa, ja he siirsivät reliikit Jerusalemiin Pyhän Siionin kirkkoon 26.12.415. Samana päivänä alkoi runsas sade, joka päätti Palestiinaa kauan vaivanneen kuivuuden.

Patriarkka Juvenalioksen (2.7.) aikakaudella 15.5.439 Stefanoksen reliikit siirrettiin pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen johdolla kirkkoon, joka rakennettiin Stefanoksen kivittämisen paikalle. Keisarinna Eudokia laajennutti kirkkoa ja rakennutti sen yhteyteen suuren luostarin, mutta rakennukset tuhoutuivat persialaisten hyökätessä Jerusalemiin vuonna 614. Nykyään Stefanoksen kivittämisen paikalla Jerusalemin vanhankaupungin itäpuolella on kreikkalaisortodoksinen Pyhän Stefanoksen kirkko.

Autuas Vasili oli munkkina Kubenajärven Vapahtajan luostarissa 1400-luvulla. Vasilin kuoleman jälkeen hänen pyhäinjäännösarkkunsa päällä säilytettiin rautaisia kilvoituskahleita merkkinä hänen askeettisesta kilvoituksestaan.

Autuas Vasili syntyi perimätiedon mukaan Jumalansynnyttäjän kirkon portailla Jelohovon kylässä Moskovan lähellä vuonna 1468. Kun hän varttui, hänen vanhempansa Jakov ja Anna antoivat hänet suutarin oppiin. Vasili rukoili paljon. Kerran eräs kauppias tuli suutarinverstaaseen tilaamaan saappaita ja pyysi tekemään sellaiset, etteivät ne kuluisi puhki vuodessa. Kyyneleet nousivat Vasilin silmiin ja hän sanoi: ”Teemme sinulle sellaiset saappaat, etteivät ne kulu ollenkaan.” Kun suutarimestari jälkeenpäin kysyi, mitä Vasili oli tarkoittanut, tämä vastasi, että kauppias kuolee ennen kuin ennättää vetää saappaat jalkaansa, niin kuin sitten tapahtuikin.

16-vuotiaana Vasili lähti vanhempiensa kodista Moskovaan, jossa hän aloitti houkkakilvoituksen. Hän eli kaduilla ja aukioilla ja yöpyi kirkkojen portaikoissa. Väkijoukkojen keskellä hän harjoitti vaikenemista. Vaikka hän eli vieraana maailmalle, hän osoitti pohjatonta myötätuntoa kärsiviä ja sorrettuja kohtaan. Hän kävi kapakoissa ja yritti aina nähdä kurjimmissakin juopoissa hyvän siemenen ja kannusti heitä parannukseen. Koko elämänsä ajan hän piti mielessään Herran tulevan tuomion. Hän kulki ilman vaatteita ikään kuin olisi jo tässä elämässä seisonut paljaana Herran pelättävän tuomioistuimen edessä. Muutamat naiset nauroivat kerran Vasilin alastomuudelle ja menettivät pian näkönsä.

Vasilin teoilla oli usein jokin erityinen merkitys. Hän saattoi heitellä kiviä hurskaiden ihmisten taloja kohti, mutta suuteli itkien niiden talojen seiniä, joissa asui syntisiä. Kysyttäessä syytä tähän hän selitti, että kiviä viskomalla hän karkotti pahat henget hurskaiden ihmisten pihoilta, joilla pahat henget oleskelivat, kun eivät päässeet sisälle. Enkelit puolestaan seisoivat niiden talojen ulkopuolella, joissa elettiin säädyttömästi, ja hän pyysi heitä rukoilemaan Jumalaa talonväen puolesta. Kaupungin torilla Vasili kaatoi kumoon epärehellisten kauppiaiden myyntipöydät. Kerran hän antoi tsaarilta saamansa rahalahjan vauraan näköiselle kauppiaalle. Tämä oli menettänyt omaisuutensa ja oli nälissään, mutta ei uskaltanut kerjätä. Tsaaria itseään Vasili nuhteli alaistensa huonosta kohtelusta.

Rukoillessaan yöllä Kremlissä Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkon edustalla autuas Vasili näki tulenlieskojen lyövän kirkosta, mikä enteili tataarikaani Mehmed I Girain joukkojen hyökkäystä Moskovaan vuonna 1521.

Heinäkuussa 1547 Vasili itki katkerasti Ristin ylentämisen luostarin edessä. Syy selvisi seuraavana päivänä, kun kirkosta alkanut tulipalo tuhosi suuren osan kaupunkia. 

Tsaari Iivana IV Julma, joka hallituskautensa alkupuolella teki joitakin uudistuksia, kunnioitti Vasilia ja kutsui hänet kerran nimipäiväjuhlaansa palatsiin. Siellä Vasili kaatoi kolmesti tsaarin terveydeksi kohotetun viinimaljan ikkunasta ulos. Tsaarin vaatiessa selitystä Vasili vastasi sammuttaneensa Novgorodissa syttyneen tulipalon. Jonkin ajan kuluttua Moskovaan tuli tieto, että Novgorodissa oli todella syttynyt tulipalo, mutta outo alaston mies oli sammuttanut sen kaatamalla vettä palavien talojen päälle. 

Kerran autuas Vasili tarkkaili tsaaria kirkossa liturgian aikana. Palveluksen jälkeen hän sanoi tsaarille: ”Sinä et ollut kirkossa vaan jossakin muualla.” Tsaari vastasi olleensa kirkossa, mutta Vasili sanoi hänelle: ”Et puhu totta. Näin, miten ajatuksissasi kävelit Varpusvuorella ja suunnittelit uuden palatsin rakentamista.” Tsaari joutui myöntämään, että näin oli ollut. Siitä lähtien hän alkoi tuntea pelonsekaista kunnioitusta Vasilia kohtaan, mutta se ei estänyt häntä syöksymästä myöhemmin vainoharhaisiin julmuuksiin.

Autuaan Vasilin kerrotaan myös pelastaneen Kaspianmerellä merihätään joutuneen persialaisen laivan. Laivan muutamat ortodoksiset matkustajat kertoivat persialaisille ihmeellisestä Jumalan miehestä Vasilista, joka voisi esirukouksillaan pelastaa heidät. Samassa he jo näkivät alastoman miehen tarttuvan laivan ruoriin ja ohjaavan sitä, kunnes myrsky tyyntyi. 

Saavutettuaan korkean 88 vuoden iän autuas Vasili sairastui ja asettui kuolinvuoteelleen. Tsaari perheineen tuli pyytämään häneltä viimeisen siunauksen. Sanomaton ilo loisti Vasilin kasvoilla hänen katsellessaan Jumalan enkeleitä, jotka tulivat ottamaan vastaan hänen pyhittyneen sielunsa, ja hänen ruumiistaan levisi hyvä tuoksu. Näin hän antoi henkensä Jumalalle vuonna 1557. 

Lähes koko Moskova kokoontui pyhän miehen hautajaisiin. Ruumiinsiunauksen toimitti pyhä metropoliitta Makari (30.12.). Autuas Vasili haudattiin rakenteilla olleen Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Pokrovan kirkon viereen. Hänet kanonisoitiin vuonna 1588, minkä jälkeen haudan päälle rakennettiin hänen muistolleen pyhitetty sivukirkko. Autuaan Vasilin kunnioitus on ollut niin suurta, että kyseinen Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkko Punaisella torilla tunnetaan Autuaan Vasilin kirkkona.

Pyhä Teodoros syntyi Erenkloin kylässä Hellespontoksen rannalla. Myöhemmin hän asettui Tsanakalen kaupunkiin, jota kreikaksi kutsuttiin Dardanelliaksi. Siellä Teodoros oppi valmistamaan öljyä seesamin siemenistä. Eräs seudulla asuva vauras turkkilainen muslimi tahtoi pakottaa hänet ottamaan tyttärensä vaimokseen ja teki kaikkensa saadakseen Teodoroksen luopumaan kristinuskosta. Kun nuori mies toistuvasti kieltäytyi vaihtamasta uskoaan, turkkilainen turvautui taikuuteen. Teodoroksen sairastuttua 20-vuotiaana turkkilainen onnistui parantamaan hänet polttamalla hänen edessään oliivipuun lehtiä, joihin oli raaputettu salaperäisiä kirjaimia. Taas turkkilainen ehdotti hänelle islamiin siirtymistä, mutta kun Teodoros ei suostunut, mies alkoi väittää, että Teodoros oli sairaana ollessaan luvannut ruveta muslimiksi, jos paranisi, mutta olikin pettänyt lupauksensa. Teodoros heitettiin vankilaan, jossa häntä kidutettiin julmasti ja hänet jätettiin päiväkausiksi ilman ruokaa ja juomaa. Eräs harras pappi onnistui kuitenkin pääsemään vankilaan ja antamaan hänelle pyhän ehtoollisen. Teodoros kertoi papille, että kaikkina niinä päivinä, jolloin hän ei ollut saanut ruokaa, hän oli säilynyt hengissä Jumalan luomattoman valon voimalla.

Turkkilaiset heittivät Teodoroksen kalkkikuoppaan. Kolmen päivän kuluttua he nostivat hänet hevosen selkään ja veivät ihmisten pilkattavaksi. Koettelemukset saivat aikaan ainoastaan sen, että Teodoroksen päätös pysyä uskossaan vahvistui entisestään. Kun kulkue vaelsi kirkon ohitse, Teodoroksen kahleet kirposivat ja hän pystyi laskeutumaan satulasta. Hän huudahti: ”Ainoa usko on ortodoksisten kristittyjen usko!”

Kun Teodoros lopulta tuomittiin kuolemaan elokuun 2. päivänä vuonna 1690, hänet vietiin ulkomaalaisten diplomaattien kortteliin. Hän ei suostunut peittämään kasvojaan vaan sanoi: ”Annan itseni omasta vapaasta tahdostani kuolemaan Kristuksen tähden.” Pyhä Teodoros mestattiin Ranskan konsulin läsnä ollessa. Kristityt uskonveljet hautasivat hänet. Haudalla alkoi tapahtua lukuisia ihmeitä, minkä vuoksi hänen jäännöksensä päätettiin sijoittaa kirkon sisälle. Venäjän ja Turkin sodan aikana vuonna 1773 turkkilaiset polttivat kirkon, mutta Teodoroksen pyhäinjäännökset säilyivät vahingoittumattomina.

Kun kreikkalaiset karkotettiin kotiseuduiltaan nykyisen Turkin alueelta vuonna 1922, Tsanakalen asukkaat ottivat lähtiessään mukaansa suurimpana aarteenaan pyhän Teodoroksen pään. Kreikkaan saapuessaan he sijoittivat sen Pyhän Ksenian kirkkoon Piraeuksen Nikean kaupunginosassa Ateenan länsipuolella, missä sitä on kunnioitettu erityisen juhlallisesti aina meidän päiviimme asti.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.
 

Sebedeuksen vaimo ja pyhien apostolien Jaakobin ja Johanneksen äiti Salome, jonka nimi merkitsee rauhaa, oli Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sukulainen, joka seurasi Kristusta Hänen opetusmatkoillaan. Kun Salome vielä oli tietämätön Herran tehtävän todellisesta luonteesta ja uskoi Hänen tulleen perustamaan maallista valtakuntaa, hän pyysi Kristusta antamaan hänen pojilleen kunniapaikat vierellään. Kristus ojensi häntä muistuttaen, että ne, jotka haluavat jakaa Hänen kunniansa, joutuvat ensin juomaan Hänen kärsimystensä maljan.

Salome oli rohkeasti läsnä Kristuksen ristin juurella yhdessä Jumalanäidin, pyhän Magdalan Marian ja toisen Marian kanssa, kun opetuslapset olivat hylänneet Hänet. Sapatin mentyä he ostivat tuoksuöljyä ruumiin voitelemista varten ja miettivät, kuka voisi vierittää suuren kiven hautaluolan oviaukosta, mutta huomasivat, että hauta olikin avoinna. Sisällä he näkivät valkoisiin pukeutuneen enkelin, joka ilmoitti heille hyvän sanoman ylösnousemuksesta. Säikähdyksissään he pakenivat paikalta eivätkä kertoneet kenellekään, ennen kuin Magdalan Maria palasi yksin haudalle ja kohtasi siellä ylösnousseen Herran.

Pyhä Stefanus I vihittiin Rooman paaviksi vuonna 254. Hän oli kreikkalaista sukua mutta syntynyt Roomassa ja palvellut edellisen paavin Luciuksen arkkidiakonina. Stefanus joutui johtamaan kirkkoa kristittyjen vainon aiheuttamien vaikeuksien keskellä. Monet kristityt olivat vainojen aikana uhranneet epäjumalille tai ostaneet itselleen uhraamista osoittavan todistuksen mutta halusivat palata kirkon yhteyteen. Stefanus joutui ratkaisemaan, minkälaisin ehdoin ja millaisen katumuksen kautta nämä voisivat palata kirkkoon. Stefanus vahvisti myös, että kirkon ulkopuolisten ryhmien kristillisesti kastamia ei tarvinnut kastaa uudelleen, kun nämä halusivat liittyä katoliseen kirkkoon. Hän piti uudelleenkastamista uutuutena ja vakavana virheenä. Aleksandrian ja Pyhän maan piispat olivat samoilla linjoilla, kun taas Karthagossa, Syyriassa ja Vähässä-Aasiassa oli uudelleenkastamisen kannattajia.

Kun Stefanus itse joutui piileksimään vainojen aikana, hän opetti salaa luokseen tulevia pakanoita, kastoi heidät ja valitsi arvollisimmat papeiksi, diakoneiksi tai lukijoiksi. Hän pani henkensä alttiiksi ottaessaan talteen pyhien marttyyrien ruumiit haudatakseen ne kunniallisesti. Kun jotkut hänen oppilaistaan olivat tunnustaneet Kristuksen omalla verellään, hän päätti itsekin antautua. 

Pyhän Stefanuksen maallinen elämä päättyi elokuussa 257 ja ilmeisesti hän kärsi marttyyrikuoleman, vaikka vanhimmassa lähteessä (357) häntä ei luetakaan marttyyrien joukkoon. Hänen viimeisistä vaiheistaan on kaksi versiota eikä kumpikaan ole erityisen varhainen. Läntisen version mukaan pyhä Stefanus istui piispanistuimellaan johtamassa jumalanpalvelusta, kun keisarin sotilaat tulivat ja surmasivat hänet istuimelleen. Kreikkalaisen legendan mukaan Stefanus vietiin uhraamaan Marsin temppeliin, mutta hän tuhosi rakennuksen rukouksellaan, jolloin hätääntyneet vartijat pakenivat. Sitten Stefanus lähti Campaniaan ja toimitti siellä liturgian marttyyri Lucian haudalla. Sotilaat löysivät hänet sieltä ja kidutettuaan häntä pitkän aikaa mestasivat hänet. 

Pyhittäjä Dalmatios oli arvostetun perheen poika ja sotilas jo nuoruudestaan lähtien. Hän palveli upseerina keisarin palatsinvartijoiden kaartissa, mutta oli harras kristitty, eikä huono seura pystynyt vaikuttamaan häneen.

Keisari Teodosios sai tietää, että pyhittäjä Isaakios Dalmatialainen (30.5.) oli ennustanut keisari Valensin tappion taistelussa gootteja vastaan ja Valensin kurjan kuoleman. Teodosios meni pyhän Isaakioksen luo ottaen mukaansa Dalmatioksen. Isaakioksen enkelimäinen olemus ja hänen Pyhän Hengen innoittamat sanansa tekivät Dalmatiokseen niin suuren vaikutuksen, että pian tämä palasi Isaakioksen luokse seitsemäksi päiväksi saadakseen nauttia lisää hänen opetuksestaan. Kotiin palattuaan Dalmatios intoa hehkuen ilmoitti vaimolleen päätöksestään jättää maailman. Hän luovutti vaimolleen koko omaisuutensa, lähetti hänet takaisin lapsuudenkotiinsa ja jätti heidän tyttärensä hänen haltuunsa. 

Dalmatios otti mukaansa heidän pienen poikansa Faustoksen ja kiirehti takaisin erakon luo. Dalmatios luopui kaikista kunnianosoituksista ja turhista huolista, ja hänestä tuli pian Isaakioksen huomattavin opetuslapsi. Hän paloi innostuksesta askeettisiin kilvoituksiin samoin kuin rakkaudesta hiljaisuuteen, eikä hän unohtanut köyhiä, joita luostarin liepeillä oli paljon. Koko suuren paaston Dalmatios vietti syömättä mitään. Kun Kristuksen taivaaseenastumisen juhla koitti, Dalmatios ikään kuin kantautui ekstaasissa Pyhien makkabilaismarttyyrien kirkkoon, jossa arkkipiispa oli toimittamassa palvelusta.

Kun pyhittäjä Isaakios oli vaipunut kuolonuneen vuonna 406, munkit pyysivät yksimielisesti arkkipiispaa nimittämään Dalmatioksen hänen seuraajakseen. Ensin vastusteltuaan Dalmatios suostui tehtävään ja piti sitä uutena tilaisuutena kilvoitukseen. Koskaan hän ei kuitenkaan lähtenyt luostaristaan ‒ ei edes silloin, kun keisari Teodosios II pyysi häntä osallistumaan kulkueeseen, jossa anottiin Jumalan varjelusta maanjäristykseltä. Jumalan suosio oli hänen päällään, niin että hän pystyi tunnistamaan sydänten salaisuudet ja jakamaan oikeutta.

Dalmatios kunnostautui totuuden tukipilarina erityisesti nestoriolaisen harhaopin aikana. Kun Nestorios oli valittu Konstantinopolin arkkipiispaksi, hän kävi tervehtimässä pyhää erakkoa. Dalmatios kuitenkin lähetti hänet pois sanoen: ”Pane ensin kuntoon se, mitä sinulla on sydämessäsi, ja vasta sitten voit tulla keljaani!” Korkea-arvoisen kirkonmiehen lähdettyä Dalmatios sanoi läsnä oleville munkeille ja maallikoille: ”Olkaa varuillanne, sillä peto on tullut kaupunkiin ja tulee aiheuttamaan paljon harmia monille ihmisille.” Kun Nestorios oli paljastanut harhaoppiset mielipiteensä Jumalanäidistä, kolmas ekumeeninen kirkolliskokous kutsuttiin koolle Efesokseen. Aleksandrian patriarkka Kyrilloksen voimakkaiden sanojen ansiosta piispat tuomitsivat heti Nestorioksen harhaopin, mutta tämän puolustajat, joilla oli takanaan keisarin hovin kannatusta, katkaisivat kaikki yhteydet pääkaupunkiin saadakseen kirkolliskokouksen taipumaan. Pyhä Kyrillos sai kuitenkin lähetetyksi kirjeen pyhälle Dalmatiokselle erään kerjäläiseksi pukeutuneen miehen avulla. 

Kun Dalmatios sai kirjeestä tietää, että keisarin sotajoukot uhkasivat isien kokousta, hän alkoi rukoilla ja kuuli taivaallisen äänen kehotuksen poistua luostaristaan ensimmäisen kerran 48 vuoteen pelastaakseen vaarassa olevan kirkon. Kaikkien munkkiensa ja matkan varrella mukaan lähteneiden muiden uskovien kanssa hän saapui keisari Teodosioksen eteen. Tämä hämmästyi nähdessään edessään tuon munkin, jota hän oli niin usein turhaan pyytänyt luokseen. Dalmatios luki hänelle synodin kirjeen ja pyysi keisaria vapauttamaan piispat ja toimimaan totuuden voittoon pääsemiseksi. Saatuaan pyhältä Dalmatiokselta tiedon siitä, mitä oli todella tapahtunut ja mitä vahinkoa Nestorios oli aiheuttanut, keisari lähetti Efesokseen käskykirjeen määräten, että kokouksen Nestoriosta koskevat päätökset oli vahvistettava. Nestorioksen itsensä olisi vetäydyttävä luostariinsa Antiokian lähelle. 

Lähdettyään palatsista Dalmatios astui Pyhän Mokioksen kirkon ambonille ja kertoi kirkolliskokouksen kirjeen sisällöstä sekä tapaamisestaan keisarin kanssa. Sitten hän kirjoitti pyhälle Kyrillokselle luostarien johtajien ja pääkaupungin merkkimiesten nimissä luvaten hänelle heidän vankkumattoman tukensa. Näiden tapausten jälkeen, jotka merkitsivät ratkaisevaa muutosta kohti ortodoksisuuden voittoa, kirkolliskokous korotti pyhän Dalmatioksen arkkimandriitaksi ja kaikkien pääkaupungin luostarien eksarkiksi, minkä tittelin hänen seuraajansakin perivät. Tällä tavoin Dalmatioksen luostarista tuli pääkaupungin arvoltaan ensimmäinen luostari ja ortodoksisuuden suojamuuri. 

Pyhä Maximianus (21.4.) johti kirkkoa vain lyhyen ajan. Pyhän Prokloksen (20.11.) arkkipiispakaudella pyhä Dalmatios nukkui rauhassa lepoon vuonna 440 saavutettuaan 85 vuoden iän. Heti kun uutinen hänen poislähdöstään levisi, koko kaupunki, niin nuoret kuin vanhat, munkit ja maallikot kiiruhtivat kaikki luostariin tuohuksia käsissään. Ruumiinsiunauksen toimitti arvokkaasti arkkipiispa Proklos Hagia Sofian kirkossa, ja sen jälkeen Dalmatioksen ruumis vietiin takaisin luostariin. Kolmen päivän kuluttua ihana tuoksu alkoi kohota sarkofagista, johon pyhän ruumis oli sijoitettu. Monet niistä, jotka hieroivat tuoksua iholleen, parantuivat sairauksistaan.

Saatuaan tietää pyhän viimeisistä toivomuksista arkkipiispa Proklos vihki Dalmatioksen pojan Faustoksen igumeniksi ja kaikkien luostarien arkkimandriitaksi. Faustos, jolla oli parta kuin Aaronilla ja lempeyden lahja kuin Mooseksella, loisti Pyhän Hengen armoa ja oli joka suhteessa isänsä kaltainen. Faustos reagoi vuonna 448 heti voimakkaasti Eutykheen vääriin oppeihin. Hänellä oli myös ihmeitätekevä voima. Kun hän oli viisaasti johtanut hengellistä laumaansa, hän poistui tästä elämästä liittyäkseen Isaakioksen ja Dalmatioksen joukkoon keisari Markianoksen hallituskaudella (450–457).

Ražden oli ylhäinen persialainen mies, joka tunnusti zarathustralaista uskoa. Hän lähti Georgiaan saattamaan Persian kuninkaan tytärtä, joka oli kihlattu Georgian Kartlin kuninkaalle Vakhtang Gorgasalille (446–510, muistopäivä 30.11.). Tällä matkalla Ražden omaksui kristinuskon ja jäi kristityn kuninkaan palvelukseen. 

Myöhemmin Persia hyökkäsi Georgiaan suurella sotajoukolla. Ražden vangittiin, ja kun hän kieltäytyi palaamasta persialaisten uskontoon, häntä kidutettiin julmasti. Häntä vedettiin hevosilla louhikkoisessa kivikossa ja hänen hampaitaan kiskottiin irti. Puolikuolleeksi ruhjottuna hänet heitettiin vankilaan. Hän sai vielä hyvästellä perheensä. Kun hän ilmoitti Persian kuninkaalle olevansa iloinen jokaisesta kärsimyksestä Kristuksen tähden, kuningas ilmoitti: ”Koska kerran hän on asettanut toivonsa Ristiinnaulittuun, hänen sopii kärsiä ristiinnaulitseminen.”

Niin pyhä Ražden ristiinnaulittiin ja lävistettiin nuolilla vuonna 457. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Sinun käsiisi annan henkeni.” Kuningas Vakhtangin onnistui myöhemmin saada haltuunsa Raždenin pyhät reliikit, jotka hän vei keski-Georgian Nikoziin ja rakennutti sinne kirkon hänen kunniakseen. Persialaisesta syntyperästään huolimatta Raždenia pidetään Georgian kirkon ensimmäisenä marttyyrina.

Pyhä Teokleta oli kotoisin Optimatesin maakunnasta, Vähän-Aasian lounaisosasta. Teokleta eli ikonoklastisen keisarin Teofiloksen hallituskaudella (829–842). Varhaisesta nuoruudestaan asti Teokleta vietti Jumalalle otollista elämää valvoen sisintään tarkkaavaisesti. Hänen vanhempansa Konstantinos ja Anastasia naittivat hänet vastoin hänen tahtoaan Sakarias-nimiselle miehelle. Teokleta sai hänetkin taivutetuksi seuraamaan samaa kapeaa polkua, joka johtaa taivasten valtakuntaan. Laskelmoimatta Teokleta omistautui innokkaasti hyväntekeväisyyteen, tutki jatkuvasti pyhiä kirjoituksia ja noudatti niiden neuvoja. Koko päivän Teokleta teki ahkerasti työtä, auttoi köyhiä heidän tarpeissaan ja toivotti heidät tervetulleiksi kotiinsa. Hän oli myös omien palvelijoittensa palvelija. 

Kun Jumala oli saattanut Teokletan tietoon, että tämän aika oli päättymässä, Teokleta kutsui luokseen kaikki ystävänsä kertoakseen heille tämän iloisen uutisen. Kun hänen sielunsa oli siirtynyt Herran luo, hänen ruumiinsa säilyi turmeltumattomana. Niinpä pyhän Teokletan vanhemmilla oli tapana avata hänen arkkunsa kerran vuodessa ja vaihtaa hänelle uudet vaatteet. Samalla he leikkasivat hänen kyntensä ja hiuksensa, jotka kasvoivat kuin hän olisi ollut vielä elossa. Monta muutakin ihmettä tapahtui hänen pyhien reliikkinsä kautta. Ne osoittivat, kuinka suuren armon pyhä Teokleta oli saavuttanut Jumalan edessä. 

Pyhittäjä Antoni syntyi Roomassa vuonna 1067. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ortodokseja. Heidän kuoltuaan Antoni jätti maailman ja vihkiytyi 17-vuotiaana munkiksi eräässä Etelä-Italian kreikkalaisessa skiitassa. Siellä hän vietti hiljaisessa rukouskilvoituksessa noin 20 vuotta. Latinalaisten ortodokseihin kohdistama painostus pakotti veljestön jättämään skiitan. Antoni vaelteli paikasta toiseen, kunnes asettui kilvoittelemaan kalliolle meren rannalle. Vuoden kuluttua erään ankaran myrskyn aikana hänen kallionlohkareensa suistui mereen. Jumalan armo varjeli Antonin ja hän päätyi merimatkan jälkeen Novgorodiin. Astuessaan siellä Pyhän Sofian katedraaliin hän iloitsi jumalanpalveluksen kauneudesta ja siitä, että oli päätynyt ortodoksiseen maahan.

Vähitellen Antoni oppi venäjän kielen. Novgorodin piispa Nikitan (31.1.) siunauksella hän perusti Olhavanjoen varrelle Jumalansynnyttäjän syntymälle pyhitetyn luostarin. Hän johti luostaria aina kuolonuneen nukkumiseensa asti vuonna 1147. 

Pyhittäjä Antonin elämäkerrassa on paljon legendaarista ainesta. Hänen kerrotaan esimerkiksi ajautuneen Italiasta Novgorodiin kalliolohkareen päällä kolmessa päivässä. Hänen historiallisuuttaan ei kuitenkaan ole kyseenalaistettu. Antonin tausta on kuitenkin epäselvä jo siksi, että 1100-luvulla ”roomalaisiksi” kutsuttiin kaikkia Rooman valtakunnan asukkaita, myös germaaneja, ja ehkä myös Rooman alueilla matkustavia kauppiaita.

Marian ilmestyksen juhlan päivänä vuonna 1625 georgialaiset saivat lyötyä Persian šaahi Abbas I:n armeijan Martqopin taistelussa Itä-Georgiassa. Voitto yhdisti Georgian itäiset provinssit Kartlin ja Kakhetin ja antoi Etelä-Kaukasuksen orjuutetuille kansoille toivoa. Kaikkialla alkoi puhjeta kapinoita islamilaisia vallanpitäjiä kohtaan. Vihastunut šaahi Abbas marssitti parhaan ja suurimman armeijansa, yli 50 000 sotilasta, Georgiaa kohden Isa-Khan Qurkibašin johdolla. Georgian noin 20 000 miehen armeija leiriytyi Kojori-Tabahkmelan lähelle valmistautumaan hyökkäykseen, kun persialaiset kokoontuivat Marabdaan. Georgialaisten sotilaat osallistuivat pyhään ehtoolliseen aamun koittaessa ennen taistelun alkua.

Ruisin piispa Domenti Avališvili julisti sotilaille: ”Tänään me taistelemme uskon ja Kristuksen puolesta, ja siksi minun vereni täytyy vuotaa ennen teidän vertanne!” Piispan puku haarniskanaan hän siunasi sotilaat ja asettui eturintamaan. Georgian armeijan sotalippu oli uskottu Kherkheulidzen yhdeksälle veljekselle. Persialaiset joutuivat paniikkiin kohdatessaan Georgian sotilaiden rohkeuden ja mielenlujuuden, mutta kokenut komentaja Isa-Khan Qurkibaš ei antanut periksi. Hän sai apua Beglerbeg Šaybani-Khanilta, ja lisäjoukkojen ansiosta persialaiset saivat yliotteen georgialaisista. Georgialainen upseeri Teimuraz Mukhranbatoni haavoittui kuolettavasti, mutta sotilaiden keskuudessa levisi virheellinen huhu, että kaatunut oli Kakhetin kuningas Teimuraz I, joka oli armeijan ylimmäinen johtaja.

Luullessaan johtajansa kaatuneen Georgian sotilaat joutuivat pelon valtaan eivätkä pystyneet enää taistelemaan tehokkaasti. Kun he havaitsivat tiedon vääräksi, taistelu oli jo ratkaistu. Marabdan taistelussa kaatuivat sotilasjohtajat Davit Jandieri, Aghatang Kherkheulidze ja Baadur Tsitsišvili sekä Rustavin ja Kharkašon piispat. Myös Kherkheulidzen yhdeksän veljestä kaatuivat yksi toisensa jälkeen. Kun sotalippu, joka oli johdattanut armeijan Didgorin ja Basianin taisteluissa, putosi nuorimman veljen käsistä, heidän sisarensa otti sen heti kantaakseen, ja kun hänkin sai surmansa, heidän äitinsä nosti maasta tuon Georgian koskemattomuuden symbolin.

Kuningas Teimuraz taisteli auringonlaskuun asti, kunnes viimeinenkin miekka hänen käsissään oli katkennut. Loistavan sotilasjohtaja Giorgi Saakadzen univormu oli veressä ylhäältä alas asti. Myös Samtskhen Atabeg Manukar ja hänen poikansa taistelivat urheasti. Uuvuksissa ja helteen heikentäminä georgialaiset taistelivat rohkeasti viime hetkeen asti, mutta aamun koitteessa alkanut taistelu päättyi myöhään yöllä Georgian armeijan tappioon. Yhdeksän tuhatta georgialaista antoi henkensä Kristuksen uskon puolustamiseksi ja isänmaansa puolesta Marabdan taistelukentällä. Tappion jälkeen kristittyjen sorto voimistui entisestään. Hyveellisyydestään tunnetut Kherkheulidzen yhdeksän veljestä ja heidän äitinsä ja sisarensa jäivät tuon kärsimyksen symboleiksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Decius saapui vuonna 250 lännestä Efesokseen ja määräsi, että kaikkien asukkaiden tuli kokoontua temppeleihin ja uhrata jumalille. Juhlien kolmantena päivänä hän käski pidättää kaikki kristityt. Juutalaiset ja pakanat auttoivat sotilaita raahaten löytämiään kristittyjä torille, jotta nämä pakotettaisiin uhraamaan. Moni antoi periksi pelätessään kidutuksia; uhraamisesta kieltäytyneet surmattiin armotta. Nähdessään tämän julmuuden Efesoksen prefektin poika Maksimilianos ja kuusi muuta nuorta ylimysmiestä, jotka olivat lähtöisin tunnetuista perheistä, surivat ja itkivät, eivät niinkään marttyyrien kärsimysten vaan pikemminkin luopioiden sielujen takia. Aina kun ilmoitettiin uudesta uhrijuhlasta, he kokoontuivat jonnekin rukoilemaan. Pakanat huomasivat sen ja ilmiantoivat heidät keisarille, ja pian heidät vietiin kahlehdittuina palatsiin. Kun keisari kysyi heidän tottelemattomuutensa syytä, Maksimilianos puhui heidän kaikkien puolesta: ”Meillä on vain yksi Jumala, ja hänelle me uhraamme uskontunnustuksemme ja lakkaamattoman rukouksen!” Decius vihastui ja määräsi, että heiltä riisutaan heidän vyönsä, heidän arvokkuutensa merkki. Teeskennellen osoittavansa armoa hän käski kuitenkin irrottaa vankien kahleet ja antoi heille muutamia päiviä aikaa harkita asiaa sillä aikaa, kun hän oli matkoilla.

Nuorukaiset neuvottelivat keskenään ja päättivät vetäytyä suureen luolaan Efesoksen itäpuolella valmistautuakseen yksinäisyydessä ja rukouksessa seuraavaan kuulusteluun. Turvapaikassa vietettyinä päivinä joukon kuopus Jamblikhos hankki heille leipää kaupungista. Palattuaan Efesokseen keisari Decius käski tuoda kristityt vangit hänen eteensä uhraamaan jumalille. Kun seitsemän nuorukaista saivat tietää tästä, he jatkoivat rukoilemista. Illalla Jamblikhos toi heille leipää. He istuutuivat syömään ja sitten nukahtivat uupuneina. Jumalan kaitselmuksesta he antoivat henkensä Hänen käsiinsä rukous huulillaan.

Raivostuneena siitä, ettei onnistunut löytämään nuoria kristittyjä, Decius käski kuulustella heidän vanhempiaan, ja kun he paljastivat heidän piilopaikkansa, keisari lähetti miehiä tukkimaan kivillä luolan suun, jotta kristityt menehtyisivät sinne. Kyseiset miehet olivat itsekin salaa kristittyjä ja suorittivat tehtävän vain vastahakoisesti. He kaiversivat seitsemän nuorukaisen marttyyrikertomuksen lyijytauluihin, jotka he sulkivat arkkuun ja hautasivat luolan suun tuntumaan.

Lähes kaksi vuosisataa myöhemmin, keisari Teodosios II:n hallituskaudella (408‒450) kirkkoa alkoi hajottaa harhaoppi, joka kiisti kuolleiden ylösnousemuksen ja johti monia sieluja kadotukseen. Hurskas keisari rukoili hartaasti Jumalaa ilmoittamaan totuuden. Tuolloin seitsemän marttyyrin hautaa ympäröivän maan omistaja päätti rakentaa sinne aitauksen lampaitaan varten. Siirtäessään kiviä hän tuli avanneeksi luolan suun, jolloin nuoret miehet yhtäkkiä virkosivat. Heissä ei ollut tapahtunut pitkän unen aikana mitään muutosta, vaan näytti aivan siltä kuin he olisivat menneet illalla nukkumaan ja heränneet seuraavana aamuna. He alkoivat taas keskustella vainoista ja Deciuksen vaatimista julkisista uhreista. Maksimilianos sanoi: ”Vangitkoon Decius meidät! Olkaamme rohkeita vainoojiemme edessä pettämättä uskoamme pelkuruudella. Jamblikhos, mene kaupunkiin ostamaan leipää. Osta enemmän kuin tavallisesti, koska me olemme hyvin nälkäisiä, ja ota selvää, mihin toimiin keisari on ryhtynyt löytääkseen meidät.”

Saapuessaan kaupungin portille Jamblikhos ällistyi nähdessään kaikissa porteissa ristin. Hän ei tunnistanut ihmisiä eikä rakennuksia, vaan ihmetteli, oliko tämä unta vai oliko hän saapunut johonkin vieraaseen kaupunkiin. Hän osti torilta leipää, mutta kun hän maksoi, leipuri kysyi, oliko hän löytänyt vanhan aarteen, koska hänen kolikossaan oli ammoisen keisarin kuva. Jamblikhos alkoi vapista pelosta ja halusi paeta ajatellen, että leipuri aikoi luovuttaa hänet keisarille, mutta torimyyjät tarttuivat häneen ja uhkasivat tappaa hänet, jos hän ei jakaisi aarrettaan heidän kanssaan. He sitoivat köyden hänen kaulaansa ja toivat hänet agoralle. Siellä he tapasivat prokonsulin, joka oli menossa piispa Stefanoksen luokse. Kun he ilmoittivat hänelle, mistä oli kysymys, virkamies kysyi, mistä hän oli löytänyt aarteen ja minne hän oli piilottanut sen. Nuorukainen vastasi saaneensa rahan vanhemmiltaan ja mainitsi heidän nimensäkin, mutta kukaan ei tuntenut heitä. Prokonsuli suuttui ja syytti Jamblikhosta yrityksestä pettää häntä, sillä kolikot olivat yli 200 vuotta vanhoja, joten hänen oli täytynyt löytää aarre. Jamblikhos lankesi hänen jalkoihinsa ja pyysi häntä kertomaan, missä keisari Decius oli. Kun he vastasivat, että Decius oli kuollut kauan sitten, Jamblikhos pyysi prokonsulia tulemaan heidän luolaansa nähdäkseen, että he olivat todella paenneet Deciuksen vainoja.

Prokonsuli lähti piispan ja suuren ihmisjoukon kanssa luolaan. He löysivät lyijytaulut, joihin oli kirjoitettu nuorukaisten nimet. Kaikki tajusivat ihmeen tapahtuneen ja kiittivät Jumalaa. Prokonsuli ja piispa kirjoittivat keisari Teodosiokselle kirjeen ja sanoivat, että seitsemän kauan sitten kuolleen nuorukaisen ihmeellinen herääminen oli selvä osoitus ruumiin ylösnousemuksesta. Teodosios kiiruhti Efesokseen tapaamaan pyhiä nuorukaisia ja pesi heidän jalkansa kyynelillään. Kerrottuaan yksityiskohtaisesti tarinansa hallitsijalle ja paikalla oleville piispoille Maksimilianos ja hänen toverinsa asettuivat rauhassa maahan ja nukkuivat lopulliseen kuolonuneen. Teodosios määräsi, että heille valmistettaisiin seitsemän kultaista sarkofagia ja järjestettäisiin suuret juhlat, joihin kutsuttaisiin kaikki Efesoksen asukkaat, niin rikkaat kuin köyhätkin. Seuraavana yönä pyhät marttyyrit kuitenkin ilmestyivät hänelle ja pyysivät, että heidän ruumiinsa haudattaisiin heidän luolaansa odottamaan ylösnousemusta.

Luolasta tuli tunnettu pyhiinvaelluspaikka. Joidenkin perimätietojen mukaan myös Magdalan Marian kerrottiin kuolleen samassa luolassa. Efesoksen seitsemän pyhän marttyyrinuorukaisen kunnioitus levisi kaikkialle kristilliseen maailmaan. Heidän tapauksensa mainitaan myös Koraanissa, joten se tunnetaan hyvin myös islamilaisessa kulttuurissa. Ikoneissa marttyyrit kuvataan nuorina poikina. Tähän kertomukseen perustuu Suomessakin vietettävä unikeonpäivä, jota monissa kielissä kutsutaan seitsemän nukkujan päiväksi. 

Pyhä Eudokia oli kotoisin Vähästä-Aasiasta, missä persialaiset sieppasivat hänet 300-luvulla ja veivät omaan maahansa. Hän oli kuitenkin perehtynyt pyhiin kirjoituksiin ja pystyi myös opettamaan niiden sanomaa toisille. Eudokia ystävystyi monien persialaisten naisten kanssa, jotka tulivat hänen kauttaan tuntemaan Jumalan. Sen seurauksena Eudokia pidätettiin ja vietiin oikeuden eteen. Hänet ruoskittiin häränjänteillä ja heitettiin vankilaan. Kahden kuukauden kuluttua Eudokia tuotiin uudelleen tuomarin eteen, jolloin hän pelkäämättä tunnusti Kristuksen todelliseksi Jumalaksi. Häntä lyötiin piikkisillä ruusunoksilla, kunnes hänen lihastaan putosi riekaleita maahan. Kiduttajat pieksivät häntä sellaisella voimalla, että hänen vertaan roiskui heidän päälleen.

Kun Eudokia oli ollut vankeudessa vielä kuusi kuukautta, hänet tuotiin taas tuomarin eteen. Hän ei osoittanut minkäänlaisia uskon heikentymisen merkkejä. Epäjumalanpalvelijat riisuivat hänet ja peittivät hänen ruumiinsa ruo’oilla, jotka he olivat katkaisseet hänen pituisikseen. Sitten he sitoivat ruo’ot hänen ruumiiseensa niin lujasti, että ne painuivat ihon läpi Eudokian lihaan. Sitten he kiskoivat ne yksitellen irti, jolloin hänen lihaansa irtosi ruokojen mukana. Tämä on erittäin tuskallinen kidutustapa. Sen jälkeen he sitoivat hänet köysillä paaluun niin tiukasti, että hänen luunsa murtuivat. Puolikuolleena ja tuskin hengittäen Kristuksen siunattu taistelija lopulta mestattiin. Näin kiduttajat tuottivat hänelle katoamattoman marttyyriseppeleen. Tämä tapahtui vuonna 362.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Rooman piispa Anterus kuoli 3.1.236 ja kaupungin kristityt kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Kun valinnasta keskusteltiin, kyyhkynen lensi paikalle ja laskeutui maaseudulta paikalle tulleen Fabianus-nimisen maallikon ylle. Tämä merkki muistutti Pyhän Hengen laskeutumista Herran kasteessa Jordanilla16 ja sai sekä papiston että kansan tukemaan häntä. Näin pyhä Fabianus valittiin suoraan maallikosta Rooman paaviksi. Kaikki huusivat yhteen ääneen: ”Otollinen! Aksios!” Fabianuksen vastusteluista huolimatta hänet vihittiin tehtäväänsä 10.1.236.

Piispa Fabianus sai johtaa kirkkoa rauhassa neljätoista vuotta. Ne olivat kirkolle poikkeuksellisen kasvun ja kukoistuksen vuosia. Hän järjesti Rooman seurakunnan toiminnan uudelleen jakamalla sen seitsemään osaan ja nimesi jokaiseen oman diakoninsa sekä tämän avuksi alidiakonin ja kuusi muuta apuria. Fabianus lähetti lähetystyöntekijöitä Galliaan17 ja kirjoitti kirjeitä, joista muutama on säilynyt meidän aikoihimme saakka. Hän myös tallensi marttyyrien oikeudenkäyntien pöytäkirjoja kirkon arkistoon.

Piispa Fabianus pani toimeen kunnostus- ja laajennustöitä Rooman katakombeissa. Hänen ansiostaan pyhän marttyyrin paavi Pontianuksen (230–235) ruumis ja karkotuksessa kuolleiden pyhien Pontianuksen ja Hippolytoksen reliikit saatiin tuotua Sardiniasta Roomaan. Siirtojen toteuttamiseen tarvittiin keisarin lupa, mutta tuolloinen keisari Filippus Arabialainen (244–249) suhtautui kristinuskoon myönteisesti.

Keisari Decius (249–251) sen sijaan aloitti verisen kristittyjen vainon, jonka ensimmäinen uhri oli pyhä Fabianus. Hänet vangittiin ja vietiin kidutettavaksi, ja tammikuun 20. päivänä vuonna 250 pyhä Fabianus siirtyi marttyyrien kunniakkaaseen joukkoon. Hänen aikalaisensa pyhä Cyprianus kuvasi häntä ”vertaansa vailla olevaksi mieheksi, jonka kuolema oli yhtä kunniakas kuin hänen elämänsä oli pyhä”.

Pyhä Fabianus haudattiin Callistuksen katakombiin. Myöhemmin hänen reliikkinsä siirrettiin pyhän Sebastianuksen katakombiin, mistä lähtien Fabianuksen muistoa alettiin viettää yhdessä pyhän Sebastianuksen ja hänen marttyyritoveriensa kanssa. Tämä juhla on lännessä 20.1. ja idässä 18.12. Pyhän Fabianuksen alkuperäinen kreikankielinen hautakivi löydettiin katakombista vuonna 1854. Pyhän Sebastianuksen kirkon alta puolestaan löytyi vuonna 1915 sarkofagi, jossa hänen reliikkinsä olivat. Kuvataiteessa pyhää Fabianusta on kuvattu kyyhkysen, miekan tai paavin tiaran kanssa. Kreikkalaisessa traditiossa hänelle vakiintui oma muistopäivänsä 5.8.

Pyhä ja kunniallinen marttyyri Eusignios eli Antiokiassa. Hän palveli yli kuusi vuosikymmentä armeijassa monien keisarien hallituskausilla, muun muassa pyhän Konstantinos Suuren alaisuudessa. 360-luvun alussa valtaan nousi keisari Julianos Luopio, joka tahtoi tehdä lopun kristinuskon voittokulusta ja palauttaa vanhat uskonnot. Kaksi ei-kristittyä miestä pyysi tuolloin jo 110-vuotiasta Eusigniosta sovittelemaan heidän riitaansa. Eusignioksen syylliseksi arvioima osapuoli ilmiantoi hänet keisari Julianokselle sillä verukkeella, että hän ei ainoastaan palvonut Ristiinnaulittua vaan vaati itselleen sellaista tuomiovaltaa, joka kuului yksin keisarille. Julianos kutsutti hänet heti luokseen ja kiivaasti kysyi häneltä, kuka oli sallinut hänen ruveta kilpailemaan vallasta hänen kanssaan. Kun Eusignios vastasi, että todellisuudessa häntä syytettiin siksi, että hän oli kristitty, keisari käski sihteerien lopettaa merkitsemästä muistiin Eusignioksen vastauksia ja uhkasi teloituttaa hänet lainsuojattomana. Eusignios muistutti keisaria pitkästä palveluksestaan armeijassa ja pyysi suomaan hänelle lainmukaisen oikeudenkäynnin.

Seuraavana päivänä keisarin täytyi lähteä Kappadokian Kesareaan värväämään joukkoja Persian sotaretkeä varten, ja hän otti vanhuksen mukaansa. Antiokian kirkon diakoni Eustokhios, joka oli Eusignioksen sukulainen, seurasi saattuetta salaa ja onnistui pääsemään vangin luokse. Eusignios pyysi häntä hankkimaan sihteerin, jotta hänen oikeudenkäynnistään laadittaisiin pöytäkirjat toisten kristittyjen hyödyksi. Eustokhios lupasi tehdä sen itse, vaikka se oli hengenvaarallista. Kesareaan saavuttuaan Julianos käski tuoda Eusignioksen eteensä. Vanki säteili korkeasta iästään huolimatta ruumiillista ja hengellistä voimaa, jota läsnäolijat eivät voineet olla ihailematta. Hallitsija näytti Eusigniokselle kidutusvälineet ja käski hänen uhrata Zeukselle. Eusignios vastasi: ”Tyytyköön Paholainen siihen, että on temmannut sinut pois ikuisesta elämästä jättääkseen sinut helvetin ikuisiin kidutuksiin. Minä en kuitenkaan uhraa epäjumalille!” 

Keisarin käskystä Eusignios sidottiin piinapenkkiin, jossa kiduttajat polttivat palavilla soihduilla hänen kehoaan. Kun palaneen lihan kitkerä haju täytti ilman, keisari uudisti vaatimuksensa. Vanhus moitti Julianos Luopiota siitä, että hänestä oli tullut kuuluisan sukulaisensa, pyhän Konstantinos Suuren kelvoton seuraaja. Eusignios kertoi, kuinka hän itse oli todistanut ristin ilmestymistä Konstantinokselle ja kääntynyt tämän ihmeen ansiosta kristinuskoon. Kuullessaan tämän monet sotilaista alkoivat sanoa olevansa valmiita uskomaan Kristukseen. Siksi Julianos halusi päättää oikeudenkäynnin nopeasti ja antoi mestata Eusignioksen. 

Pyhä Basileios Suuri johti pyhän marttyyri Eusignioksen hautauspalveluksen. Pian tämän jälkeen keisari Julianos Luopio lähti taistelemaan persialaisia vastaan ja sai taistelussa surmansa. Viimeisinä sanoinaan hänen kerrotaan huudahtaneen: ”Sinä voitit, Nasaretilainen!”
 

Pyhä Nonna oli syntyisin Kappadokiasta, missä hän sai kristillisen kasvatuksen. Hän solmi avioliiton Gregorioksen (1.1.) kanssa, joka oli Nazianzoksen kaupungin virkamies ja kuului Hypsistoksen palvojiin. Nonna sai kuitenkin kärsivällisyydellään ja rukouksillaan miehensä kääntymään kristinuskoon. Gregorios toimi elämänsä viimeiset 45 vuotta Nazianzoksen piispana. Heidän liitostaan syntyi kolme lasta: pyhä Gorgonia (23.2.), pyhä Kesarios Nazianzoslainen (9.3.) ja tunnetuimpana isänsä nimen saanut Gregorios Teologi (25.1.), joka syntyi Jumalan vastauksena vanhempiensa rukouksiin.

Pyhä Gregorios mainitsee usein kirjoituksissaan äitinsä hänelle antaman hurskaan esimerkin. Hän sanoo, että vaikka hänen äitinsä oli syntynyt naiseksi, hänen sielunsa oli kohonnut kaikkein urheimpienkin miesten yläpuolelle. Nonna ei ollut kiinni maassa tai omistautunut maallisiin huoliin, paitsi jos ne veivät häntä nopeammin kohti taivasta. Häntä ei kiinnostanut maailman turhuus eikä koristelunhalu. Hänelle oli tärkeää vain se, kuinka antaa kunnian sille Jumalan kuvalle, joka oli painettu hänen sieluunsa. Ainoana jalona tehtävänä hän piti sellaista hurskautta, jonka kautta ymmärrämme olevamme Jumalasta ja että meidän tulee palata Hänen luokseen. Nonna kuritti lihaansa paastolla ja öisillä rukouksilla ja sanoi lapsilleen, että hän olisi toivonut voivansa myydä sekä itsensä että heidät, jotta olisi voinut antaa saamansa rahat almuina köyhille.

Sairastuttuaan puolisonsa kuoleman jälkeen (374) pyhä Nonna kantoi tämänkin koettelemuksen Jumalaa kiittäen. Hän antoi sielunsa Herran käsiin kirkossa pyhän liturgian aikana pyhää pöytää vasten nojautuen. Kuolemansa hetkelläkin hän oli vaipunut rukoukseen.

Pyhä Euthymios syntyi Isaurian Seleukiassa vuoden 834 tienoilla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti Jumalaa. Jo nuorena hän vetäytyi Bithynian Olymposvuorelle, missä hän antautui innokkaasti askeettisiin kilvoituksiin. Hänellä oli vain yksi vaate, hän paastosi äärimmäisyyksiin saakka ja taisteli unta vastaan pakottamalla silmänsä pysymään auki jonkinlaisen esineen avulla. Myöhemmin hän eli jonkin aikaa Astakionin lahden rannalla Nikomediaa vastapäätä ja asettui sitten Pyhän Teodoroksen luostariin Konstantinopolissa. 

Pyhän Euthymioksen elämänkaareen liittyy tavaton määrä keisarin hovista alkunsa saaneita juonitteluja ja käänteitä. Kun keisari Leo VI Viisas nousi valtaistuimelle (886), hän halusi rippi-isänsä Euthymioksen neuvonantajakseen ja meni jopa henkilökohtaisesti Euthymioksen luostariin suostuttelemaan häntä. Ensin Euthymios kieltäytyi mutta lupasi lopulta mennä palatsiin suuren paaston lopussa. Paaston jälkeen hän ilmoitti keisarille tahtovansa tältä vain yhtä ainoaa asiaa: että saisi nähdä hänen olevan oikeudenmukainen. Leo kuitenkin luotti täysin jalkavaimonsa Zoen isään Stylianos Zautzekseen (k. 899). Tämä oli ahne ja kunnianhimoinen mies, joka murskasi kaikki suunnitelmiensa vastustajat. Hänen uhrinsa pyysivät apua Euthymiokselta, joka vetosi keisariin heidän puolestaan. Raivoissaan Zautzes lähti Euthymioksen luokse syyttäen tätä valtion vihollisten puolustelemisesta. Pyhä vastasi vain ennustaen Zautzekselle häpeää ja onnettomuuksia, jotka kohtaisivat hänen perhettään. Kaikista vehkeilyistään huolimatta Zautzes ei onnistunut kääntämään keisarin päätä hänen hengellistä isäänsä vastaan. Kaikki tämä oli omiaan häiritsemään pyhän askeetin rauhaa, ja hän päätti palata takaisin Bithynian Olymposvuorelle.

Kahden ja puolen vuoden taivuttelun jälkeen pyhä keisarinna Teofano (16.12.) onnistui saamaan Euthymioksen tulemaan hoviin. Hän viipyi siellä vain kolme päivää. Tilaisuuden tarjoutuessa patriarkka Stefanos teki hänestä synkelloksen, korkea-arvoisen virkamiehen. Kiinnittämättä asiaan huomiota Euthymios palasi luostariinsa ja poistui sieltä vasta vuoden kuluttua luovuttamaan eroanomuksensa. Hän suostui kuitenkin käymään kaupungissa kerran kuussa. Kun keisari Leo oli vakavasti sairaana, Euthymios kävi useamminkin hänen luonaan rohkaisemassa häntä rukouksillaan ja isällisillä neuvoillaan. Leo ehdotti Euthymiokselle, että tämä ottaisi ohjaukseensa Pyhän Sergioksen luostarin, joka oli palatsin lähellä, mutta Jumalan mies kieltäytyi ”kastelemasta toisten kylvöä”, kuten hän sanoi. 

Keisarin vaatimuksesta Euthymios sen sijaan suostui perustamaan uuden luostarin Psamathian alueelle lähelle Studionin luostaria. Kun hän sai kuulla, että tontin oli hankkinut Zautzes karkottaen sen entisen omistajan luostariin, hän kirjoitti keisarille tehden selväksi, ettei hän ottaisi vastaan lahjaa, joka oli ryöstösaalista. Kun oikeus palautettiin, paikalle rakennettiin iso ja kaunis luostari, joka vihittiin pyhien Kosmaksen ja Damianoksen muistoksi. Patriarkka vihki sen keisarin läsnäollessa. Toimituksen jälkeen pyhä Euthymios vetäytyi yksinäisyyteen ja aloitti neljänkymmenen päivän paaston, jonka päätyttyä hän kohotti Jumalalle kiitosrukouksen.

Vaikka Euthymios kuului keisarin ystäväpiiriin ja oli ylimysten ihailema, hän pysyi ennen kaikkea moitteettomana Jumalan käskyjen puolustajana. Hän nuhteli ankarasti keisari Leoa, kun tämä oli hylännyt laillisen vaimonsa elääkseen jalkavaimonsa Zoen kanssa. Keisarin painostuksesta huolimatta Euthymios kieltäytyi antamasta suostumustaan tämän avioerolle ja ilmoitti Leolle katkaisevansa kaikki suhteensa häneen.

Patriarkka Stefanoksen kuoleman jälkeen (893) Euthymioksesta odotettiin hänen seuraajaansa. Zautzes ja muut hovimiehet keksivät keinoja mustamaalatakseen häntä kaikin tavoin hallitsijan edessä. Kun sitten hurskas keisarinna Teofano ja hänen jälkeensä Zoen aviomies olivat kuolleet, Leo toivoi lopulta voivansa solmia laillisen avioliiton Zoen kanssa. Euthymios pysyi kuitenkin horjumattomana kiellossaan arvellen, että avioon vihkimisen myötä kansa alkaisi uskoa huhuihin, joiden mukaan Zoe oli itse tappanut niin keisarinnan kuin oman aviomiehensäkin päästäkseen keisarinnaksi. Tässä tilanteessa keisari karkotti Euthymioksen Pyhän Diomedeksen luostariin. Siellä Euthymios eli kaksi vuotta rauhallista, rukouksellista elämää. Hän tuomitsi kuitenkin järkkymättä keisarin uuden avioliiton, joka oli hänen silmissään yleisen moraalin vastainen skandaali. Zoe kuoli vuonna 896, niin kuin pyhä piispa oli ennalta todennut. Surun murtamana Leo meni pyytämään anteeksi rippi-isältään. Sen jälkeen hän kutsui Euthymioksen kolmeksi päiväksi palatsiin ja antoi hänen mukaansa suuret määrät lahjoja.

Rauhallisen kauden jälkeen keisari, joka oli syyttänyt veljeään epäoikeudenmukaisesti kapinayrityksestä, sai kuulla, että Euthymios tuomitsi hänen asennoitumisensa. Leo sanoi hänelle, että hänen pitäisi pysyä luostarissaan ja huolehtia omista asioistaan. Pyhä Euthymios vastasi: ”Kaikista lahjoista, joita olet antanut minulle, mikään ei ole tuottanut minulle niin suurta iloa kuin käsky saada elää keljassani ja keskittyä omaa sieluani koskeviin asioihin.”

Pyhän patriarkka Antonios II Kauleaksen (12.2.) kuoltua vuonna 901 kirkon johtoon valittiin pyhä Nikolaos Mystikko (16.5.). Keisari oli juuri menettänyt kolmannen vaimonsa ja tahtoi solmia neljännen avioliiton Zoe Karvounopsinan kanssa vastoin pyhiä kanoneja ja lakeja, joita hän itse oli ollut saattamassa voimaan. Patriarkka Nikolaos suostui kastamaan tästä liitosta syntyneen lapsen, josta tuli myöhemmin keisari Konstantinos VII Porfyrogenitos, mutta kieltäytyi rikkomasta lakia ja vihkimästä heitä avioliittoon. Kieltäytymisen seurauksena hän lähti vapaaehtoisesti maanpakoon Galakrinan luostariinsa. Pyhää Euthymiosta esitettiin hänen paikalleen. Metropoliitoille, jotka vierailivat hänen luonaan, Euthymios sanoi: ”Älkää antako tätä taakkaa sellaiselle kurjalle ja ansiottomalle kuin minulle. Jättäkää minut huolehtimaan itsestäni ja oppilaistani.” Silloin keisari Leo meni itse hänen luokseen ja pyysi häntä ottamaan vastuulleen tämän tehtävän. Kun Euthymios oli saanut varmuuden siitä, että patriarkka Nikolaos oli todella luopunut istuimestaan ja että Rooman paavi ja muut patriarkat olivat valmiita joustamaan pyhistä kanoneista, jotta keisari voisi solmia neljännen avioliittonsa, hän otti vastaan patriarkan vihkimyksen. 

Patriarkan asemassa Euthymioksen hyveet alkoivat loistaa kirkkaasti. Hän voitti vihollisensa ystävällisyydellään, niin että heistä tuli hänen innokkaimpia puolustajiaan. Keisarin epäkristillinen neljäs avioliitto kuitenkin vaivasi häntä. Vaikka hän oli pitkin hampain hyväksynyt sen, hän asetti vihkimyksen toimittaneen pappi Tuomaksen toimituskieltoon ja kieltäytyi lisäämästä Zoen nimeä kirkon muistelukirjaan, vaikka tämä uhkaili ja painosti häntä. Patriarkka pyrki pääsemään sovintoon edeltäjänsä, pyhän Nikolaoksen kannattajien kanssa, mutta ei onnistunut rauhoittamaan tilannetta.

Leo VI:n kuoltua (912) hänen veljensä Aleksanteri lähetti Euthymioksen Agathoksen luostariin ja kutsui Nikolaoksen uudestaan patriarkan istuimelle. Pyhä Euthymios, joka kaipasi ainoastaan hiljaista hesykastista elämää ja rauhaa kirkkoon, oli erittäin halukas vetäytymään syrjään. Hänelle uskolliset metropoliitat eivät kuitenkaan sallineet sitä vaan sanoivat, ettei kenenkään tule saada aihetta syyttää häntä palkkapaimeneksi, joka hylkäsi laumansa. Euthymios vastasi, että hän oli valmis vuodattamaan verensä kirkon hyväksi, mutta pelkäsi vastustajiensa kiivaita reaktioita muita kohtaan. Hänen kannattajiaan alettiinkin soimata ja Euthymios itse karkotettiin Magnauran palatsiin odottamaan viraltapanoa. Rauhallisin mielin ja säteilevin kasvoin hän kuunteli patriarkka Nikolaoksen esittämiä syytöksiä. Sen jälkeen häneltä riisuttiin piispalliset vaatteet, jotka revittiin palasiksi. Hänen partaansa revittiin ja häntä potkittiin ja lyötiin nyrkeillä. Häneltä irtosi kaksi hammasta, ja välillä hän menetti tajuntansa. Lopuksi hänet tyrkättiin alas portaita, niin että hän oli vähällä menettää henkensä. Sitten hänet karkotettiin Agathoksen luostariin.

Synodi julisti Euthymioksen erotetuksi kirkon yhteydestä samoin kuin kaikki muut piispat, jotka olivat hyväksyneet keisarin neljännen avioliiton. Karkotuksessa Euthymios eli hesykastista luostarielämää ja lausui jatkuvasti: ”Tapahtukoon Jumalan tahto. Olkoon Hänen pyhä nimensä siunattu.”

Nikolaos joutui kuitenkin pian keisarinna Zoen epäsuosioon. Kun hän oli etsinyt turvaa Pyhän Sofian kirkosta, patriarkan istuinta tarjottiin jälleen Euthymiokselle. Vapaana kaikesta kunnianhimosta ja kostonhalusta hän vastasi, että piti parempana katumuksen kruunua. Hän ilmoitti profeetallisesti, että hänen puolellaan olleet piispat tulisivat saamaan piispanistuimensa takaisin. Palattuaan patriarkaattiin Nikolaos, joka tunsi kunnioitusta kilpailijansa suurta sielua kohtaan, kävi vierailulla hänen luonaan Agathoksen luostarissa. Kun Euthymios sairastui vakavasti, hän kutsui Nikolaoksen vuoteensa viereen ja pyysi nöyrästi anteeksi. Nikolaos kumarsi maahan saakka ja sanoi hänelle: ”Sinun tulee enemminkin antaa minulle anteeksi kaikki paha, jota olen sinulle tehnyt.” Nämä kaksi patriarkkaa, jotka keisarin hovin juonittelujen takia olivat ajautuneet toistensa vastustajiksi, pyysivät kyynelsilmin anteeksi toisiltaan tuntikausien ajan.

Pyhä Euthymios käytti viimeiset päivänsä saadakseen kahden luostarinsa Agathoksen ja Psamathian asiat järjestykseen ja antaakseen munkeilleen viimeiset ohjeensa. Hän kehotti heitä armeliaisuuteen ja rukoukseen pyytäen heiltä esirukouksia itselleen, niin että Jumala antaisi hänelle anteeksi ne vaikeudet, jotka hänen takiaan olivat repineet kirkkoa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa Jumalan haltuun elokuun 5. päivänä vuonna 917. Hänellä oli takanaan 75 vuotta kilvoituselämää.

Pyhä Feoktist vihkiytyi munkiksi Kiovan luolaluostarissa. Hän kuului niiden munkkivanhusten joukkoon, jotka paransivat rukouksillaan munkki Nikitan (31.1.), kun tämä oli joutunut Paholaisen eksyttämäksi. Vuonna 1103 Feoktist valittiin luolaluostarin igumeniksi. Hän rakennutti luostariin trapesan ja liitätti luostarin perustajan pyhittäjä Feodosin (3.5.) nimen Venäjän kirkon pyhien luetteloon. Vuonna 1113 pyhä Feoktist vihittiin Tšernigovin piispaksi. Hän osallistui pyhien Boriksen ja Glebin pyhäinjäännösten siirtoon Vyšgorodissa ja vihki myöhemmin Tšernigoviin näille pyhille omistetun kirkon. Pyhä Feoktist nukkui kuolonuneen elokuun 6. päivänä 1123. Herran kirkastumisen juhlan johdosta hänen muistoaan vietetään päivää aiemmin.

Pyhittäjä Job oli Solovetskin luostarin munkki. Vuonna 1614 hän vetäytyi Mezenin seudulle Arkangelista koilliseen, jonne hänen vaikutuksestaan syntyi pieni luostariyhteisö. Elokuussa 1628 veljestön ollessa heinänniitossa luostariin hyökkäsi rosvojoukkio, joka surmasi pyhittäjä Jobin raa’asti. Monien ihmeiden johdosta häntä alettiin pian kunnioittaa paikallisena pyhänä.

Pyhä marttyyri Khristos oli merimies ja kotoisin Prevezasta Epeiroksen alueelta, Kreikan länsirannikolta. Hän eli 1600-luvulla kreikkalaisten ollessa turkkilaisten ikeen alla. Eräänä päivänä saapuessaan Kreetalta Kosin saarelle hän meni synnintunnustukselle Athoksen Suuren lavran pappismunkin luokse, joka tuohon aikaan asui saarella. Palatessaan satamaan Khristos kohtasi janitsaareja, jotka pilkkasivat kristinuskoa ja pyhää kastetta. Khristos kiivastui, teki ristinmerkin ja vastasi, että pikemminkin heidän uskoaan sopisi pilkata ja halveksia. Silloin janitsaarit kävivät hänen kimppuunsa kuin villipedot ja raahasivat hänet tuomarin eteen meluisan ihmisjoukon seuratessa heitä. 

Khristosta vaadittiin heti paikalla kieltämään Kristus kuoleman uhalla. Lainkaan pelkäämättä Kristuksen soturi lausui uskontunnustuksen ja sylkäisi päin syyttäjiensä kasvoja. Hakattuaan ja pistettyään häntä miekoilla he veivät hänet 5.8.1668 kaupungin ulkopuolelle ja polttivat hänet elävältä. Kolmen seuraavan päivän ajan polttopaikkaa valaisi kirkas valo, eikä 40 päivään yksikään eläin uskaltanut lähestyä hänen ruumistaan, joka oli jätetty hautaamatta. Monia ihmeitä tapahtui kristityille, jotka kävivät kunnioittamassa sitä.

Pyhän Khristoksen tapaus vaipui unholaan, kunnes Kosilla asuneen pappismunkin kirjoittama kertomus Khristoksen marttyyrikilvoituksesta löydettiin vuonna 1971. Uusmarttyyri Khristos liitettiin kanonisoitujen pyhien joukkoon jo seuraavana vuonna.

Pyhä Eugenios syntyi vuonna 1595 samassa läntisen Kreikan Aitolian Megadendronin kylässä, joka tultiin sittemmin tuntemaan myös pyhän apostolienvertaisen Kosmas Aitolialaisen (24.8.) synnyinkylänä. Eugenios jätti jo hyvin nuorena kotinsa, jossa hänen isänsä toinen vaimo oli kohdellut häntä huonosti. Hän pakeni Blokhoksen luostariin, jossa pappismunkki Arsenios otti huolekseen hänen kasvatuksensa ja vei hänet sitten Trobatonin pieneen Jumalanäidin luostariin saamaan lisäoppia. 

Eugenios vihittiin jo nuorena munkiksi ja diakoniksi. Kun pappismunkki Arsenios lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan, hän poikkesi Athosvuorelle ja jätti nuoren munkkidiakonin piispa Haralampoksen huostaan. Tämä oli vetäytynyt Kseropotamoksen luostariin viettämään vanhuudenpäiviään. Hänen ohjauksessaan Eugenios edistyi vanhan kreikan opinnoissaan. Kun hän kuuli, että arabit olivat surmanneet hänen hengellisen isänsä Arsenioksen, hän jätti Athoksen ja palasi Trobatonin luostariin. 

Sittemmin Eugenios kävi Pyhällä maalla ja Aleksandriassa. Patriarkka Kyrillos Lukaris, joka suuresti ihaili hänen hyveellisyyttään ja sivistystään, vihki hänet papiksi Aleksandriassa vuonna 1619. Eugenios oli tuolloin noin 24 vuoden ikäinen. Ensimmäisen liturgiansa Eugenios toimitti Siinain vuoren huipulla. Sitten hän palveli useita vuosia pappina Pyhän Konstantinoksen kirkossa Jerusalemissa. 

Vuonna 1622 Eugenios palasi Kreikkaan. Luostaritoveriensa askeettisten kilvoitusten innoittamana hän oli innokas jatkamaan opintojaan ja viemään ne loppuun, mutta tämä oli vaikea ja kalliiksi käyvä yritys turkkilaisen sortovallan raskaina aikoina. Hän opiskeli eri kouluissa muun muassa Trikalassa, Kefaloniassa ja Zakynthoksen saarella sikäläisen tunnetun opettajan Teofilos Korydalleoksen johdolla, joka otti lahjakkaan oppilaansa asumaan omaan kotiinsa. Kahdeksan vuoden kuluttua Kyrillos Lukaris, joka oli juuri palautettu viidennen kerran ekumeeniseksi patriarkaksi, kutsui Korydalleoksen Konstantinopoliin. Tämä otti mukaansa oppilaansa. Eugenios ei kuitenkaan epäröinyt oikaista opettajansa pyhää ehtoollista koskevia erehdyksiä ja moittia hänen kiukkuisia ja kiivaita ilmaisujaan. Eugenios joutui myös kärsimään vainoista, joiden kohteena oli erityisesti patriarkka Kyrillos Lukaris. Vaino johti patriarkan teloitukseen vuonna 1638. Eugenios oli murheissaan nähdessään kirkon hajaannuksen ja päätti omistaa elämänsä ortodoksisuuden puolustamiseen.

Tämä asenne vihastutti uutta latinalaismielistä patriarkkaa Kyrillos Kondarista, joka teetätti kotietsinnän Eugenioksen kotona. Eugenios oli kirjoittanut veisuja Kyrillos Lukariksen kunniaksi, jota piti marttyyrina. Hän puolusti hyväntekijänsä muistoa patriarkan edessä, minkä seurauksena hänet karkotettiin. Pian patriarkka Kondaris kuitenkin joutui epäsuosioon ja turkkilaiset murhasivat hänet. Uusi patriarkka Parthenios asetti Eugenioksen takaisin asemaansa ylistäen hänen hurskauttaan. Kilpailu patriarkan asemasta ja papiston tekemät kompromissit ajoivat hänet kuitenkin pian pois Konstantinopolista kotiseudulleen. Siellä hän oli valmis antamaan tietonsa veljiensä palvelukseen ottamatta kunniaa itselleen. 

Eugenios aloitti opettajan tehtävänsä Kreikan länsirannikolla Artassa ja siirtyi sitten pieneen Aitolikonin kaupunkiin, missä hänen ympärilleen kasvoi yhä suurempi oppilasjoukko. He iloitsivat paitsi hänen opetuksestaan myös hänen antamastaan evankelisen elämän esikuvasta. Kukaan ei osannut yhtä hyvin kuin Eugenios ”iloita iloitsevien kanssa ja itkeä itkevien kanssa”.19 Kerran hän auttoi vankeja, jotka yllättäen pakenivat, minkä seurauksena hän joutui itse vankilaan ja hänet määrättiin maksamaan paenneiden vapautussumma. Tämän epäoikeudenmukaisuuden nähdessään ihmiset alkoivat heitellä kivillä turkkilaista johtomiestä. Estääkseen verilöylyn kaupungin johtomiehet keräsivät tarpeellisen rahamäärän, ja näin Eugenios pystyi jatkamaan tehtäväänsä. Hän lähti nopeasti Aitolikonista ja opetti neljä vuotta Mesolongionissa. Turkkilais-venetsialaisen sodan aikana (1645), joka aiheutti suurta kärsimystä kreikkalaisille, hän oli ”kaikkea kaikille” ja vahvisti uskossa niitä, jotka olivat ajautuneet epätoivoon. Hämmennys kreikkalaisten keskuudessa lisääntyi, kun venetsialaiset valtasivat Naupaktoksen.

Uutena apostolina Eugenios lähti Karpenisioniin (Karpenisi), jossa ei siihen aikaan ollut yhtään toimivaa koulua. Hän perusti sinne koulun, joka levitti hyvää tekevää valoaan koko laajalla ja vaikeakulkuisella Agrafan vuoristoseudulla melkein kaksi vuosisataa. Myös pyhä apostolienvertainen pappismarttyyri Kosmas Aitolialainen (24.8.) piti häntä esikuvanaan. Eugenios piti opettamista jumalallisena tehtävänä, josta opettajan täytyy tehdä tiliä Jumalalle. Hän uhrasi kaiken aikansa oppilailleen ja piti erityisesti huolta siitä, että he eläisivät evankeliumin mukaisesti. Tämä oli hänelle vielä tärkeämpää kuin itse opinnot. Hän rakennutti Karpenisioniin Pyhälle Kolminaisuudelle omistetun kirkon, jakoi almuja ja kehotti rikkaita ja vaikutusvaltaisia auttamaan tarpeessa olevia ja köyhiä. Eugenioksen isällisestä rakkaudesta ja oikeudenmukaisuudesta huolimatta jotkut hänen oppilaistaan alkoivat kadehtia häntä ja jättivät hänet perustaakseen kilpailevia kouluja ja panetellen entistä opettajaansa. Tämä koski pyhää Eugeniosta sydämen syvyyksiin saakka, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Vähitellen hänen vastustajansa yksi toisensa jälkeen katuivat ja pyysivät häneltä anteeksi.

Toimittuaan kuusitoista vuotta opettajana Karpenisionissa Eugenios tahtoi viettää elämänsä loppuajan luostarin hiljaisuudessa. Vuonna 1661 hän hyväksyi Agrafan alueen Branianan kyläläisten ehdotuksen, että hän asettuisi pieneen Pyhän Paraskevan luostariin. Hän ei kuitenkaan löytänyt sitä hiljaisuutta, jota hän niin kovasti kaipasi, koska hänen ympärilleen kerääntyi taas oppilaita ja luostariin muodostui uusi koulu. Kun vanhuus esti Eugeniosta antamasta säännöllistä opetusta, hän ohjasi ja neuvoi oppilaitaan isällisen rakkauden täyttämissä tapaamisissa. Hän ylläpiti myös laajaa kirjeenvaihtoa Kreikan johtavien miesten kanssa ja kehotti heitä antamaan almuja, perustamaan kirkkoja ja varsinkin kehittämään kouluja ja opettamaan kristinuskoa.

Vietettyään vielä kaksi lyhyttä ajanjaksoa Karpenisionissa Eugenios päätti maallisen elämänsä luostarissa. Hän oli kokonaan suuntautunut kohti taivaallisia hyvyyksiä ja todellista vapautta Jumalassa. Pyhä Eugenios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1682.

Jevdokia (Šikova) syntyi 1850-luvulla talonpoikaisperheeseen Puzon kylässä 12 kilometrin päässä Divejevon luostarista. Hän jäi varhain orvoksi ja meni asumaan setänsä taloon. Hän kävi nuorena tyttönä paljon kirkossa, rukoili kotona ja teki pyhiinvaellusmatkoja Sarovin ja Divejevon luostareihin. Jevdokialla oli kuitenkin heikko terveys. 20-vuotiaana hän joutui kokonaan vuoteenomaksi. Lähikylien uskovat tytöt hoitivat häntä. He rukoilivat yhdessä, lauloivat stikiiroja ja akatistoksia ja lukivat Raamattua. Heillä oli pitkä rukoussääntö, jota he rukoilivat niin päivällä kuin yöllä. Jevdokia söi niukasti, enimmäkseen keittoa, puuroa ja perunoita. Hoitajiensa kanssa hän piti ankaria paastoja ja oli joskus parikin päivää kokonaan syömättä. He asuivat pienessä kylmässä mökissä Puzon kylässä. Elämä oli ankaraa, mutta Jevdokia ei halunnut siihen helpotuksia. Hän opetti kuuliaisuussisariaan kestämään loukkaukset ja panettelut kärsivällisesti.

Ihmisiä kävi Jevdokian luona pyytämässä apua ja neuvoja. Hän kielsi luostariasukkaita siirtymästä luostarista toiseen ja maallikkoja eroamasta puolisostaan: minkä ristin Jumala on antanut, sitä tulee kärsivällisesti kantaa. Hänen rukoustensa kautta tapahtui paranemisia. Monet ihmiset eivät kuitenkaan ymmärtäneet hänen kilvoitustaan. 

Kun ihmiskunnan vihollinen ei pysty murtamaan kilvoittelijaa, se alkaa käyttää ihmisiä aseenaan. Vuonna 1919 kylän viranomaiset vaativat, että Ardatovista tulisi puna-armeijalaisten osasto etsimään karkureita ja panemaan rikkaita talonpoikia verolle. Varsinaisena tarkoituksena oli tappaa Jevdokia ja tämän kuuliaisuussisaret.

Sotilaat tulivat Jevdokian mökille lauantaina. He löysivät kirkkoleipiä ja lampukkaöljyä, jotka he heittivät Jevdokian kasvoille. Yksi heistä alkoi sadatellen kiskoa Jevdokiaa hiuksista, hakata ja piestä köydellä. Sotilaat pahoinpitelivät Jevdokiaa neljä tuntia. Koko kelja oli veressä. Sitten he jatkoivat pieksemistä yön yli välillä vuoroa vaihtaen. 

Kylällä pidettiin kokous, jossa ilmoitettiin, että Jevdokian mökistä oli löytynyt ikoneita, kävijöiden antamaa rahaa, tavaroita ja elintarvikkeita. Muodollisessa kenttäoikeudessa kuolemantuomiosta päätettiin kättä nostamalla. 

Sunnuntaina liturgian jälkeen sotilaat alkoivat viskellä ikoneita Jevdokian mökistä ja talloa niitä jalkoihinsa. Kyläläiset keräsivät ne talteen ja veivät kirkkoon. Parhaimmat tavarat puna-armeijalaiset ottivat itselleen, huonommat he heittivät väkijoukolle. Kun Divejevon luostarin houkka autuas Maria Ivanovna (26.8.) kuuli hävyttömästä ryöstöstä, hän sanoi: ”Puzon kylä palaa kolme kertaa” ja löi kolmesti käsiään yhteen. Muutaman päivän kuluttua Puzossa syttyi tulipalo. Eniten palossa kärsivät ne, jotka olivat ottaneet eniten Jevdokian tavaroita. Sinä syksynä kylässä oli kolme suurta paloa.

Jevdokia oli nähnyt ennalta, millainen loppu häntä odotti: ”Minut viskataan kuoppaan kuin eläin. Mutta ne, jotka teloittavat minut, teloitetaan myöhemmin itse.” Niin myös tapahtui.

Sunnuntaina, kun Jevdokian tavarat ryöstettiin, häntä hakattiin edelleen. Sitä jatkui maanantaiaamuun asti. Kylän pappi sai suurella vaivalla hankituksi luvan tulla kuulemaan Jevdokian ja tämän kuuliaisuussisarten synnintunnustukset ja antamaan heille pyhän ehtoollisen. Elokuun 5. päivänä rattaat ajoivat Jevdokian mökille. Sisaret komennettiin pihalle. He tulivat rukousnauhat käsissään, tekivät ristinmerkin ja rukoilivat taloa vastapäätä olevan kirkon suuntaan. Jälleen heitä alettiin lyödä. Kuuliaisuussisaret heittäytyivät suojelemaan Jevdokiaa, kuka jalkoja, kuka vartaloa. Vieressä seisova ei-uskova mies Ivan Anisimov näki naisten vierellä valkoisen kyyhkyn, joka lennähti aina sinne, minne köysi iski, pään päälle tai olkapäälle, ja köysi iskeytyi kyyhkyseen. Siitä lähtien Ivan alkoi uskoa Jumalaan. Kolme uskovaa miestä Ivan, Pietari ja Makari, jotka olivat monesti käyneet Jevdokian luona kysymässä neuvoa ja pyytämässä esirukouksia, yrittivät puolustaa häntä, mutta heidätkin piestiin köysillä. Kun Jevdokia näki sen, hän sanoi: ”Katso, miten synnit karisevat heistä kuin vastan lehdet saunassa.” Yksi miehistä kertoi myöhemmin, ettei hän tuntenut minkäänlaista kipua: ”Olisin onnellinen, jos minut vielä kerran piestäisiin Jevdokian tähden!” 

Marttyyrit vietiin rattailla hautausmaalle, jossa hauta oli jo kaivettu. Kaksi laukausta ilmaan ja kolmannella teloitettiin Jevdokia. Myös molemmat Dariat ja Maria ammuttiin. Maria lyötiin kuoliaaksi pistimellä. Ruumiit aiottiin heittää hautaan, mutta talonpoika Vasili Sednev hyppäsi hautaan ottamaan ne vastaan ja peitti marttyyrien kasvot liinoilla. Ylhäällä ruumiinryöstäjät riisuivat vainajilta viimeisiä tavaroita, Jevdokialta villasukat, ainoan lämpimän vaatekappaleen, joka hänellä oli. Toisilta riisuttiin jopa hameet. Teloittajat käskivät vartioida, ettei pappi tulisi haudalle toimittamaan ruumiinsiunausta. Kirkossa oli juuri alkamassa Kristuksen kirkastumisen juhlavigilia. 

Kun joukko-osasto oli poistunut kylästä, marttyyrien ruumiit kaivettiin ylös ja asetettiin arkkuihin. Ruumiinsiunauksen jälkeen ne haudattiin uudelleen samaan hautaan. Paikalla alkoi tapahtua ja yhä tapahtuu paljon ihmeitä. Venäjän kirkko liitti marttyyrit Jevdokian, Darian, Darian ja Marian pyhien joukkoon vuonna 2000.

Elias, tuleva pyhittäjä Johannes, syntyi Romaniassa 1900-luvun alussa, mutta jäi jo nuorena orvoksi. Hänen isoäitinsä luopui aikeestaan mennä luostariin ja otti pojan kasvatettavakseen. Isoäidin kuoltua Elias jäi setänsä elätettäväksi ja joutui tämän suuressa perheessä kokemaan monenlaisia ikävyyksiä. Eräänä pääsiäispäivänä kyläläiset menivät tavan mukaan hautausmaalle muistelemaan vainajia, ja Elias jäi itkemään isoäitinsä vielä tuoreelle haudalle. Äkkiä hän kuuli kirkonkellojen soiton lomassa äänen, joka sanoi: ”Älä itke, minä olen sinun kanssasi. Kristus nousi kuolleista!” Nuorukainen hypähti säikähtäneenä pystyyn ja katseli ympärilleen nähdäkseen, mistä ääni tuli. Silloin hän näki ylösnousseen Kristuksen hahmon tulevan kirkon alttarista ja hymyilevän hänelle.

Elias päätti koulun erinomaisin arvosanoin. Miettiessään ammatinvalintaansa hän kerran rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Mene luostariin. Mene luostariin.” Kaksikymmenvuotiaana hän meni kuuluun Neamtsin luostariin, jossa hän toimi ensin apteekkarin apulaisena ja sitten kirjastonhoitajana. Sotapalveluksen suorittamisen jälkeen hänet vihittiin viitankantajamunkiksi vuonna 1936. Täynnä hengellistä intoa hän paastosi ja rukoili entistä enemmän. Pian hän lähti kahden muun munkin kanssa pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja sai siunauksen asettua Pyhittäjä Sabbaan luostariin, jossa kilvoitteli kreikkalaisia ja romanialaisia munkkeja. Siellä hän oppi kreikkaa niin hyvin, että pystyi kääntämään hengellisiä kirjoja, erityisesti pyhän Nikodemos Athosvuorelaisen kirjoituksia romaniaksi. Luostarin isät kunnioittivat häntä hänen vaikenemisensa, askeettisuutensa ja sisäiselle rukoukselle omistautumisensa tähden. Kun arabit nousivat brittejä vastaan, luostari muutettiin sairaalaksi. Johannes, minkä nimen Elias oli saanut munkkivihkimyksessä, omistautui haavoittuneiden hoitamiseen niin, että sairastui lopulta itse. Hän sai luvan vetäytyä erämaahan lepäämään, mutta sairastui siellä punatautiin. 

Toisen maailmansodan alettua brittihallinto vangitsi kaikki romanialaiset munkit, sillä Romania oli Saksan liittolainen. Pyhittäjä Johannes joutui toimimaan tulkkina. Kun hänet lopulta vapautettiin, hän parani punataudista kunnioittaessaan pyhittäjä Teodosioksen pääkalloa ja kykeni jatkamaan kuuliaisuustehtäväänsä luostarissa. Kun Johannes vihittiin suureen skeemaan, hän ajatteli saavansa viimeinkin omistautua hesykastiselle elämälle, mutta sen sijaan hänet valittiin Jordanin laaksossa sijaitsevan romanialaisen luostarin igumeniksi. Johannes hoiti tehtävää viisaasti ja nöyrästi kuusi vuotta (1947‒1953). Hän innosti oppilaitaan askeettisiin kilvoituksiin. Päivät hän omisti työlle ja veljestön ohjaamiselle, mutta yöt hän vietti erämaassa rukoillen. 

Vuonna 1953 Johannes pääsi lopulta vetäytymään erämaahan Khozeban luostarin lähistölle. Hän asettui asumaan luolaan 50 metriä sen rotkon yläpuolella, jossa Herran äidinäidin Annan sanotaan rukoilleen. Hän kilvoitteli seitsemän vuotta rukoillen lakkaamatta, lukien pyhien isien kirjoituksia ja kirjoittaen hengellisiä runoja. Hän kärsi milloin kuumasta, milloin kylmästä, ja kesti monenlaista puutetta, demonien hyökkäyksiä sekä arabien ahdistelua, kun nämä yrittivät saada hänet siirtymään muualle. 

Johannes meni alas luostariin vain suurina juhlina eikä ottanut luolassaan vastaan muita kuin oppilaansa. Kun hän veti ylös luolaan johtavat tikapuut, hän oli täysin ihmisten ulottumattomissa. Nähtyään taivaallisen näyn hän antoi sielunsa Herran käsiin elokuun 5. päivänä vuonna 1960. Hänen hautajaisissaan lintuparvi lensi odottamatta luolaan ja laskeutui pyhän ruumiin päälle yhtyen sirkutuksellaan munkkien hautajaisveisuun.

Kahdenkymmenen vuoden kuluttua pyhän Johanneksen oppilas Joannikios sai unessa Johannekselta käskyn kaivaa hänen jäännöksensä maasta. Luostarin johtaja ei kuitenkaan antanut aikeelle lupaa. Pian tämän jälkeen muutamat pyhiinvaeltajat, jotka olivat aiemmin käyneet pyhän Johanneksen luona synnintunnustuksella, pyysivät siunauksen käydä tämän luolassa kunnioittamassa hänen ruumistaan. He avasivat haudan ja totesivat hämmästyksekseen, että pyhän ruumis oli säilynyt täysin maatumattomana ja huokui hyvää tuoksua. Pyhän Johanneksen maalliset jäännökset siirrettiin varovaisesti Khozeban luostariin, jossa ne ovat siitä lähtien olleet pyhiinvaeltajien kunnioitettavina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Herramme, Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kirkastumisen ajatellaan tapahtuneen 40 päivää ennen ristiinnaulitsemista, ja niinpä tavaksi on tullut viettää sen juhlaa 40 päivää ennen ristin ylentämisen juhlaa. Kuusi päivää sen jälkeen, kun Kristus oli sanonut opetuslapsille: ”Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät Ihmisen Pojan tulevan valtakuntansa kuninkaana”, Hän lähti lähimpien opetuslastensa kanssa rukoilemaan Galileaan Taborin vuorelle. Oli oikein ja sopivaa, että Hänen kärsimystensä tärkeimpiä todistajia, jotka olivat myöhemmin läsnä hänen rukoillessaan tuskaisena Getsemanessa, valmistettiin koetuksiin antamalla heidän ensin nähdä Hänen kirkkautensa. Kristuksen kanssa olivat Pietari, joka oli juuri todistanut uskonsa Kristuksen jumaluuteen, Jaakob, joka ensimmäisenä opetuslapsena kuolisi marttyyrina, ja Johannes, joka todistaisi jumalallisen kirkkauden kokemuksesta julistamalla taivaallista teologiaa Sanan lihaksitulemisesta.

Heidän kiipeämisensä vuorelle on samalla kuva hengellisestä noususta, joka askel askeleelta, hyve hyveeltä johtaa todelliseen rakkauteen, ylimpään hyveeseen, josta avautuu Jumalan katselu ja mietiskely. Tämä nousu kiteyttää Herran maanpäällisen elämän: Hän, joka pukeutuneena meidän heikkouteemme avasi meille omassa persoonassaan tien Isän luokse, opettaa meille, että hiljaisuuteen vetäytyminen on rukouksen äiti ja Jumalan suuruus ilmenee meille rukouksessa.

”Siellä hänen ulkomuotonsa muuttui heidän nähtensä: hänen kasvonsa loistivat kuin aurinko ja hänen vaatteensa tulivat valkeiksi kuin valo.” Jumalan lihaksitullut Sana ilmensi sitä jumalallisen kirkkauden loistoa, joka Hänessä oli itsessään. Hän oli säilyttänyt tuon kirkkauden lihaksitulemisessaan, mutta se oli pysynyt kätkettynä lihan huntuun. Jo Hänen sikiämisensä hetkellä Neitsyen kohdussa Hänen jumaluutensa oli yhdistyneenä Hänen lihansa inhimilliseen luontoon ja jumalallisesta kirkkaudesta oli tullut Hänen omaksumansa ruumiin loistoa. Se, minkä Kristus paljasti opetuslapsilleen vuoren huipulla, ei siksi ollut mitään uutta vaan koko ihmisen – ruumis mukaan luettuna – jumaloitumisen ja sen jumalalliseen kirkkauteen yhtymisen ilmentymää Hänessä. 

Mooseksen kasvot olivat säteilleet kirkkautta, joka tuli ulkopuolelta Siinain vuoren ilmestyksen jälkeen, kun taas Kristuksen kasvot Taborilla olivat valon lähde, jossa jumalallinen elämä tuli ihmiskunnan saavutettavaksi, ja valo levisi myös Hänen vaatteeseensa eli ulkopuoliseen maailmaan: ihmistoiminnan ja kulttuurin hedelmiin.

Pyhä Johannes Damaskolainen kirjoittaa: ”Hän kirkastui, ei tullen joksikin, mitä Hän ei ollut, vaan paljastaen opetuslapsilleen sen, mitä Hän oli, avaten heidän sokeat silmänsä, jotta he näkisivät.” Pyhän Hengen kirkastamilla silmillä he näkivät jumalallisen valon yhdistyneenä Hänen ruumiiseensa. Jumalihmisen, ”todellisen valon, joka valaisee jokaisen ihmisen”, kasvot loistivat kuin aurinko, mutta tämä valo oli niin kirkasta, että opetuslapset eivät kestäneet sen ylivertaista loistetta vaan heittäytyivät maahan kasvoilleen. 

Aineettomassa, ajattomassa ja luomattomassa valossa Jumalan valtakunta tuli Pyhän Hengen voimassa, niin kuin Herra oli luvannut opetuslapsilleen. Silloin tuo valo nähtiin vain hetken ajan, mutta sen kirkkaudesta tulee valtakunnan valittujen pysyvä perintö Kristuksen toisessa tulemisessa. Hän palaa siinä samassa valossa, joka loisti ensin Taborin vuorella ja sitten hautaluolassa Hänen ylösnousemuksessaan. Se lävistää valittujen sielut ja ruumiit, mutta ”Jumalan omat loistavat silloin Isänsä valtakunnassa niin kuin aurinko.”

Myös monet pyhät ovat saaneet todistaa Jumalan ilmestymistä valossa. Tämä valo on heitä jumalallistavaa armoa, joka sallii heidän nähdä Jumalan, psalmin lupauksen mukaan: ”Sinun valostasi me saamme valon.”

Tämän suurenmoisen ilmestyksen aikana Mooses ja Elia ilmestyivät Herran molemmin puolin edustaen Vanhan testamentin lain ja profeetallisen perinteen korkeuksia. Mooses ja Elia ilmestymisellään todistivat Hänestä ja puhuivat Hänen kanssaan valossa, sillä kärsimyksen ja ristin kautta tuon valon loisto oli määrä antaa koko ihmiskunnalle. Pietari ei kuitenkaan tiennyt, mitä puhui, kun hän sanoi: ”Herra, on hyvä, että me olemme täällä. Jos tahdot, teen tänne kolme majaa: sinulle ja Moosekselle ja Elialle.” Herra näytti heille kuitenkin jotakin parempaa kuin valon maallisen nautinnon. Hengen armon pilvi peitti heidät ja Isän ääni kuului pilvestä todistaen Kristuksesta niin kuin Hänen kasteessaan Jordanilla: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa häntä!”

Jumalallisessa valossa opetuslapset näkivät enemmän kuin ihmissilmät voivat nähdä. He astuivat siihen kirkkaaseen pimeyteen, jonka Jumala on ottanut verhokseen, ja saivat kokea Kolminaisuuden mysteerin. Opetuslapset eivät kyenneet käsittämään sellaisia salaisuuksia, koska he eivät olleet vielä kokeneet ristin koetuksia, joten he olivat hyvin peloissaan. Kun he kohottivat katseensa, he näkivät vain Jeesuksen, joka näytti samalta kuin ennenkin, tuli heidän luokseen ja tyynnytteli heitä. Kun he laskeutuivat alas vuorelta, Hän kielsi heitä kertomasta kenellekään siitä, mitä he olivat nähneet, ennen kuin Ihmisen Poika oli noussut kuolleista.

Tämänpäiväisessä Kristuksen kirkastumisen juhlassa on siis kysymys ihmisluonnon jumaloitumisesta ja katoavaisen ruumiin osallistumisesta yliluonnollisiin, ikuisiin siunauksiin. Jo ennen kuin Vapahtaja toteutti pelastuksemme oman kärsimyksensä kautta, Hän osoitti lihaksitulemisensa tarkoituksen olevan johdattaa koko ihmiskunta mietiskelemään ja katselemaan Hänen jumalallista kirkkauttaan. Siksi Kristuksen kirkastumisen juhla on erityisen rakas kaikille niille, jotka ovat omistaneet koko elämänsä tuon valon tavoittelemiseen. 

Kristinuskon keskukseksi idässä muodostui Edessan kaupunki, jonne oli monenlaisia yhteyksiä jo apostolien aikana. Edessan apostoli oli pyhä Taddeus, toiselta nimeltään Addai. Hänen työtään jatkoivat Aggai ja Palut, jotka apostoli vihki piispaksi ja papiksi. Tänään muisteltava pyhä Addai lienee toinen henkilö, joka vaikutti toisella vuosisadalla ja kantoi apostoli Addain nimeä. Taddeus- ja Addai-nimisiin henkilöihin liittyvät traditiot ovat kuitenkin sekoittuneet jo varhain. 

Pyhän Addain tärkein oppilas oli pyhä Mari. Addai lähetti hänet ensin Nisibisiin27 ja sitten Niniveen. Sitten Mari matkusti Tigrisvirtaa pitkin etelään. Kaikkialla hän sai ihmisiä kääntymään kristityiksi. Hän perusti seurakuntia ja askeettisia yhteisöjä, vihki pappeja ja diakoneja sekä rakennutti kirkkoja. Hän kuoli Seleukia-Ktesifonin lähellä vihittyään Papa bar Aggain kaupungin piispaksi.

Syyriankielinen pyhän Addain ja Marin liturgia lienee vanhin säilynyt kristillisen liturgian teksti. Sen 600-luvulla hieman uudistettua muotoa käyttävät yhä itäsyyrialainen (assyrialainen) kirkko ja sen uniaattiversio, joka on levinnyt erityisesti Irakissa ja Intiassa. Nykyisen Irakin alueen kristityt ovat läpi historian kunnioittaneet Addaita ja Maria omina apostoleinaan, sillä heidän vaikutuksestaan kristinusko levisi Kaksoisvirranmaan alueella itään ja etelään toisella vuosisadalla.

Pyhät lapsimarttyyrit Justus ja Pastor syntyivät 200-luvun lopulla Complutumissa (nyk. Alcalá de Henares Madridin lähellä) ja olivat veljeksiä. Vuonna 304, kun Justus oli 13-vuotias ja Pastor 8-vuotias, heitä ruoskittiin ja heidät mestattiin kristittyinä kotikaupungissaan keisari Diocletianuksen vainoissa.

Pyhä Hormisdas syntyi Italian Frosinonessa ja oli jäänyt leskeksi ennen pappisuraansa. Myöhempi paavi Silverius (20.6.) oli hänen poikansa. Hormisdas toimi paavi Symmachuksen diakonina, ja tämän kuoltua hänet valittiin 20.7.514 Symmachuksen seuraajaksi. 

Paavi Hormisdaksella oli huomattava osuus Akakioksen skisman päättämisessä. Vuodesta 484 alkaen itä ja länsi olivat olleet erossa, kun paavi Felix III oli sanonut irti kirkollisen yhteyden Konstantinopolin patriarkka Akakioksen kanssa syyttäen häntä yhteydenpidosta monofysiittien kanssa. Hormisdaksen uskon kaavan (formula Hormisdae) avulla Rooman ja Konstantinopolin kirkot palasivat lopulta vuonna 519 ehtoollisyhteyteen toistensa kanssa. Pyhä paavi Hormisdas kuoli Roomassa 6.8.523.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Narkissos oli Jerusalemin 30. piispa apostolien jälkeen ja 18. piispa sen jälkeen, kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin ja karkottaneet juutalaiset pyhästä kaupungistaan keisari Hadrianuksen hallituskaudella. Yli 80 vuoden iästään huolimatta hänet valittiin piispaksi, 180-luvun tienoilla. Korkeasta iästään välittämättä Narkissos toimi hyvin aktiivisesti kirkon asioiden hoitajana. Vuonna 195 hän johti yhdessä Kesarean piispa Teofiloksen kanssa kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin pääsiäisen ajankohta sunnuntaiksi (juutalaisuudessa pääsiäinen alkoi nisankuun 14. päivänä).

Narkissoksen kautta kerrotaan tapahtuneen monia ihmeitä. Kerran, kun pääsiäisyön palveluksessa oli öljy loppunut, hän muutti rukouksellaan veden öljyksi, jolla lamput sitten valaistiin. Hänen pyhyytensä ei miellyttänyt paheellisia ihmisiä, jotka panettelivat häntä vannoen levittämiensä valheiden olevan totta. Vaikka kukaan järkevä ihminen ei uskonut syytöksiä, pyhä Narkissos ei halunnut herättää pahennusta ja vetäytyi salaa autiomaahan. Hänen tilalleen nimitettiin useita piispoja peräjälkeen. Vuosien kuluessa Jumala rankaisi Narkissoksen panettelijoita ja syytökset unohtuivat. 

Monien suureksi yllätykseksi ja kansan riemuksi pyhä Narkissos palasi erämaasta vielä Jerusalemin piispan istuimelle, vaikka oli jo sadan vuoden ikäinen. Viimeisinä vuosina häntä avusti pyhä Aleksanteri Jerusalemilainen (12.12.), kappadokialainen piispa, joka oli tullut Jerusalemiin pyhiinvaeltajana. Hänet saatiin suostuteltua luopumaan Kappadokian piispan istuimesta ja jäämään Jerusalemiin. Kun pyhä Narkissos lopulta nukkui pois peräti 116 vuoden iässä 210-luvun puolivälissä, pyhästä Aleksanterista tuli hänen seuraajansa Jerusalemin piispana.

Pyhä marttyyri Afra syntyi Kyproksella 200-luvun loppupuolella. Jotkut ovat ehdottaneet hänen nimensä perusteella, että hän olisi ollut afrikkalaista alkuperää. Varma tieto on säilynyt siitä, että Afra mestattiin keisari Diocletianuksen vainoissa vuonna 304 Augsburgissa, joka on Saksan vanhimpia kaupunkeja (perustettu jo 15 eKr.). 

Afran kerrotaan olleen Kyproksen kuninkaan tytär. Kun kuningas surmattiin, kuningatar Hilaria pakeni Afran kanssa Roomaan ja omisti tyttärensä rakkauden jumalattarelle Venukselle. Afra suostutteli äitinsä muuttamaan hänen kanssaan Augsburgiin, koska haaveili pääsevänsä kuningattareksi ja syrjäseudulla tämä kenties onnistuisi.

Varoja kerätäkseen Afra perusti Augsburgiin ilotalon kolmen ystävättärensä kanssa. Espanjan Gironan piispa Narcissus oli paennut Diocletianuksen vainoja ja etsi majapaikkaa. Hän päätyi tietämättään majataloon, jota Afra ystävättärineen hoiti. Afra valmisti hänelle aterian ja liikuttui piispan ruokarukouksesta niin, että heittäytyi maahan tämän jalkojen juureen. Hieman myöhemmin hän jo otti kasteen. Afra sulki ilotalonsa, minkä jälkeen pettyneet asiakkaat ilmiantoivat hänet kristittynä. Kristittyjen vainot puhkesivat pian myös Augsburgissa. Afra vietiin vankilaan ja tuomittiin kuolemaan. Hänet sidottiin puunrunkoon ja mestattiin. Afran äiti ja kolme ystävätärtä kääntyivät hekin kristinuskoon. He elivät pitempään, mutta kärsivät myöhemmin marttyyrikuoleman tulessa.

Afran äidin Hilarian kerrotaan rakennuttaneen kappelin. Sen tiedetään toimineen pyhiinvaelluskohteena ainakin vuodesta 565 saakka, ja sen ympärillä toimi luostari vuosina 1012–1802. Nykyisin paikalla on Pyhien Ulrichin ja Afran basilika, jossa säilytetään myös Afran reliikkejä. Pyhälle marttyyri Afralle on omistettu useita kirkkoja muuallakin kuin Augsburgissa.

Pyhittäjä Dometios eli Persiassa 300-luvulla. Jo nuoruudessaan hän kääntyi kristinuskoon Uar-nimisen28 kristityn vaikutuksesta. Dometios lähti Persiasta Mesopotamian Nisibikseen, missä hänet kastettiin ja vihittiin munkiksi eräässä luostarissa. Muutamat munkit kuitenkin kohtelivat häntä huonosti, joten hän siirtyi Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostariin Theodosiopolikseen.29 Luostaria johti arkkimandriitta Urbelos, joka vietti ankaran askeettista elämää. Sanottiin, että hän ei ollut 60 vuoteen maistanut lämmintä ruokaa eikä koskaan käynyt pitkäkseen makuulle vaan nukkui seisaallaan sauvaan nojaten. Tässä luostarissa Dometios vihittiin diakoniksi, mutta kun Urbelos halusi vihkiä hänet papiksi, Dometios ei pitänyt itseään arvollisena vaan piiloutui autiolle vuorelle Syyrian Kyrrhokseen. Tieto hänestä levisi paikallisten asukkaiden keskuuteen, jotka alkoivat vaeltaa hänen luokseen parantuakseen tai saadakseen muuta apua. Hän auttoi kaikkia ja käännytti monia kristinuskoon. 

Kun keisari Julianos Luopio (361–363) saapui Persian vastaisella sotaretkellään tuolle seudulle, hänen sotilaansa löysivät pyhittäjän ja hänen oppilaansa rukoilemassa eräässä luolassa. Keisarin käskystä he muurasivat luolan suun umpeen. Näin pyhittäjät voittivat itselleen marttyyrin kruunun.

Abba Hyperekhios kilvoitteli 300-luvulla Egyptin autiomaassa. Hänet tunnetaan vain muutamista opetuksistaan, jotka ovat säilyneet erämaaisien opetusten kokoelmissa.

Abba Hyperekhios opetti: ”Kuuliaisuus on munkin paras koristus. Kuuliaisuuden saavuttanutta Jumala kuulee ja hän voi seistä luottavaisena Ristiinnaulitun vieressä, koska Hän oli kuuliainen ristinkuolemaan asti.” Hän sanoi myös: ”Kuiskauksillaan käärme ajoi Eevan ulos paratiisista. Niin myös se, joka puhuu pahaa lähimmäisestään, on käärmeen kaltainen, sillä hän turmelee kuuntelijansa sielun.” Abba Hyperekhios opetti myös: ”Anna ajatustesi olla aina taivasten valtakunnassa, niin saat sen pian perinnöksesi.” Sekä: ”Tarkkaavainen munkki muuttaa yön päiväksi rukouksessaan. Pakottaen sydäntään hän saa kyyneleet vuotamaan ja vetoaa taivaan armoon.”

Abba Or vietti 300-luvulla vuosikausia yksinäisyydessä syvällä Egyptin autiomaassa harjoittaen ankaraa askeesia. Hän söi pelkkiä raakoja yrttejä ja joi vettä silloin, kun sitä löytyi. Vaikka hän eli kaukana kaikesta asutuksesta, hän rukoili yötä päivää kaikkien ihmisten pelastuksen puolesta. Myöhemmin hän viittasi itseensä kertoessaan kilvoittelijasta, jolle enkeli oli kolmen vuoden ajan tuonut taivaallista ravintoa, joka teki hänet kykenemättömäksi maistamaan muuta ruokaa. 

Kun abba Or oli jo iäkäs, enkeli ilmestyi hänelle unessa ja pyysi häntä ottamaan vastaan kaikki, jotka tulivat hänen luokseen, ja lupasi, että heiltä ei puuttuisi autiomaassa mitään, mitä he tarvitsivat. Hänen ohjattavakseen kerääntyi sadoittain veljiä harjoittamaan luostarielämää. Kun uusi kuuliaisuusveli tuli, vanhus rakensi hänelle savimajan omin käsin ja antoi sen veljelle sitten, kun oli valmistanut kaiken niin, että tämä pystyi rukoilemaan minkään häiritsemättä. Eräänä päivänä, kun hän oli rakentamassa tällaista keljaa yhdessä abba Teodoroksen kanssa, he sanoivat toisilleen: ”Mitä me tekisimme, jos Jumala tulisi nyt tänne?” Kumpikin palasi kyynelsilmin omaan keljaansa.

Vanhus eli autiomaassa yli 90-vuotiaaksi. Hänellä oli pitkä valkoinen parta; hän näytti aivan enkeliltä ja säteili hengellistä Jumalan läsnäoloa. Hän otti itse vastaan kaikki kävijät ja pestyään heidän jalkansa opetti heille ortodoksista elämää ja kehotti heitä sitten rukoilemaan ja kiittämään kaikkivaltiasta Jumalaa. Hänelle oli suotu armo tuntea kaikki pyhät kirjoitukset ja selittää niitä, vaikka hän ei osannut edes lukea.

Abba Or ei koko ikänään koskaan valehdellut, vannonut tai lausunut turhaa sanaa. Pyhälle Sisoes Suurelle, joka pyysi häneltä pelastuksen sanaa, hän vastasi: ”Asetan itseni kaikkien ihmisten alapuolelle.”

Abba Or ohjasi oppilaitaan taivaallisella viisaudella ja kehotti heitä tekemään elämänsä yhdeksi lakkaamattomaksi rukoukseksi. Hän vetosi veljiin, ettei heidän keljoillaan lausuttaisi yhtään sopimatonta sanaa. Kirkossa yhteisissä palveluksissa veljet seisoivat hengellisen isänsä tavoin niin hartaassa tarkkaavaisuudessa, että he näyttivät kylpevän valossa, ikään kuin he olisivat jo olleet taivaassa enkelien ja valittujen joukossa.
 

Pyhä Victricus syntyi vuoden 330 tienoilla Escaut’n alueella Ranskassa lähellä nykyistä Belgian rajaa. Hän oli sotilas Rooman armeijassa mutta anoi tribuunilta eroa palveluksesta voidakseen palvella Kristusta. Tribuuni suuttui, ruoskitutti Victricuksen ja heitätti hänet vankilaan. Oikeudenkäynnissä Victricus tuomittiin kuolemaan, jotta toiset sotilaat eivät noudattaisi hänen esimerkkiään. Mestauslavalla pyöveli puhui hänelle röyhkeästi mutta menetti saman tien näkönsä. Pyöveli päätti vapauttaa Victricuksen ja kääntyä kristinuskoon. 

Victricus lähti saarnaamaan evankeliumia Gallian kelteille, joita pidettiin barbaareina ja joiden asuinseudulla kristinusko ei ollut juuri lainkaan levinnyt. Hänen julistuksensa ansiosta kelttien seuduilla oli pian runsaasti munkkeja, vihkiytyneitä neitsyitä ja hurskaita kristillisiä perheitä. Vuoden 386 tienoilla Victricuksesta tuli Rouenin piispa. Rouen oli ollut siihen asti mitätön paikkakunta, mutta hänen piispakaudellaan siitä tuli kukoistava uusi Jerusalem, jossa laulettiin ylistysveisuja joka puolella. Yhdessä pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) kanssa hän perusti uusia seurakuntia. Hän matkusti myös Britanniaan ratkaisemaan sikäläisten piispojen ongelmia.

Palatessaan Roueniin Victricus sai pyhän Ambrosius Milanolaisen (7.12.) lähettämät pyhien reliikit ja rakennutti kirkon, johon ne sijoitettiin. Kirkon vihkimispalveluksessa hän sanoi itsestään: ”Te näette edessänne vuosien kuluessa koetellun sotilaan, joka on vanhentunut taisteluissa, karaistunut väsymyksessä ja valvomisessa. Hän ei anna mitään arvoa nykyiselle elämälle lukuun ottamatta sen yhteyttä ikuisuuteen eikä koskaan pidä itseään niin rikkaana kuin pidellessään käsissään pyhien reliikkejä. Heidän asuinpaikkansa on taivaassa, mutta he ovat täällä meidän vierainamme, joille me voimme osoittaa rukouksemme.”

Vanhoilla päivillään piispa Victricus joutui matkustamaan Roomaan (403) puolustautuakseen paavin edessä, kun häntä oli paneteltu harhaoppiseksi. Hänen opetustaan Pyhästä Kolminaisuudesta syytettiin vääräksi, mutta hän kumosi syytteet selkeästi. Roomasta palattuaan pyhä piispa Victricus palasi Roueniin ja nukkui pois vuosien 407–410 tienoilla kansan rakkauden ja ihailun ympäröimänä.

Hurskaita keisarinnoja Ireneä ja Pulkheriaa muistellaan ortodoksisuuden puolustajina. Hurskaasta keisarinna Pulkheriasta on kerrottu 10. syyskuuta ja 17. helmikuuta.

Ateenassa vuoden 752 tienoilla syntyneestä Irenestä tuli keisari Leo IV:n vaimo. Leo oli harhaoppinen ikonienraastaja, mutta Irene kunnioitti salaa pyhiä ikoneja myös vainojen aikana. Kun keisari sai tietää siitä, hän katkaisi suhteensa Ireneen. Leon kuoltua vuonna 780 Irenestä tuli sijaishallitsija, koska heidän poikansa Konstantinos VI oli vasta 10-vuotias. Irene alkoi heti tukea ortodoksisen uskon palauttamista. Hän puolsi pyhän Tarasioksen (25.2.) valitsemista patriarkaksi ja kutsui koolle seitsemännen ekumeenisen kirkolliskokouksen Nikeaan. Kun Irene parantui verenvuodosta Eläväksitekevän lähteen Jumalanäidin kirkossa, hän täytti kiitokseksi pyhäkön runsailla lahjoilla ja mosaiikeilla. Hän rakennutti myös sairaaloita sekä majapaikkoja ja hautausmaan köyhille. Alamaiset kiintyivät Ireneen ja kunnioittivat sekä hänen hurskauttaan että hänen haluaan helpottaa ihmisten elämää.

Irenen poika siirsi äitinsä syrjään vallasta vuonna 790, mutta seitsemän vuotta myöhemmin Irene palasi valtaistuimelle, valtakunnan ensimmäisenä omissa nimissään hallitsevana keisarinnana, kunnes Nikeforos I syrjäytti hänet (802). Irene vetäytyi luostariin, jonka hän oli perustanut Prinssisaarelle. Sen jälkeen hänet karkotettiin Mytileneen Lesboksen saarelle, missä hän antoi sielunsa Jumalan käsiin elokuun 9. päivänä vuonna 803. Hänet haudattiin Prinssisaaren luostariin, mutta hänen reliikkinsä siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin.

Pyhittäjä Teodosios syntyi Ateenassa hurskaaseen perheeseen vuoden 862 tienoilla ja sai vanhemmiltaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Kuullessaan kirkossa luettavan pyhien voittoisista kilvoituksista hän tunsi aina halua jäljitellä heitä. Vanhempiensa kuoltua Teodosios jakoi kaiken omaisuutensa köyhille, lähti pois kotiseudultaan ja jättäytyi pyhittyneen vanhuksen ohjaukseen. Kun Teodosios oli vihitty munkiksi, hän vetäytyi Argoksen seudulle Peloponnesokselle, mistä hän löysi sopivan paikan hesykastiselle elämälle. Teodosios tahtoi vain keskustella Jumalan kanssa sisäisessä rukouksessa. Innokkaasti hän antautui sekä sielullisiin että ruumiillisiin kilvoituksiin. Hänestä tuli todellinen taivaallinen ihminen ja maanpäällinen enkeli. Jumala jopa katsoi Teodosioksen arvolliseksi näkemään pyhän Johannes Edelläkävijän, joka ilmestyi hänelle ja innoitti häntä rakennuttamaan nimelleen omistetun kirkon erakkolan lähelle.

Koko kilvoituselämänsä ajan pyhä Teodosios joutui taistelemaan himoja ja pimeyden voimia vastaan. Palkinnoksi hänen kestävyydestään Jumala antoi hänelle armon tehdä ihmeitä ja parantaa sairaita. Teodosioksen maine levisi nopeasti koko seudulle, ja monet saivat häneltä apua niin sielunsa kuin ruumiinsakin vaivoihin. Paholainen ei kuitenkaan tyytynyt tappioonsa vaan sai kateelliset ihmiset levittämään huhua, että Teodosios harrastaa magiaa. Nämä syytökset päätyivät myös Argoksen piispan Pietarin korviin, joka pelkäsi skandaalia ja tutkimatta asiaa päätti karkottaa pyhän miehen hiippakunnastaan.

Jumala ei kuitenkaan hylkää uskollisia palvelijoitaan. Noihin aikoihin Konstantinopolin patriarkka kutsui piispa Pietarin jossakin kirkollisessa asiassa patriarkaattiin. Illalla Pietari näki unessa Teodosioksen, ja samaan aikaan patriarkka sai tismalleen saman ilmestyksen. Unessa Teodosioksen viattomuus kävi ilmeiseksi. Pietari kiiruhti takaisin Argokseen tehdäkseen oikeutta Teodosiokselle. Tämä otti piispan vastaan pitäen kädessään palavia suitsutushiiliä käden tästä vahingoittumatta. Pietari pyysi häneltä anteeksi ja ihaillen hänen hyveitään vihki hänet heti diakoniksi ja sitten papiksi. Itse hän piti Teodosiosta herranaan.

Kun Teodosios oli saanut ilmestyksessä tiedon maallisen vaelluksensa päättymisestä, hän kutsui koolle oppilaansa ja kehotti heitä vielä viimeisen kerran elämään Jumalan tahdon mukaan ja olemaan armeliaita köyhille. Kolme päivää myöhemmin pyhittäjä Teodosios antoi sielunsa iloiten Jumalan haltuun kiittäen Häntä kaikesta. Tämä tapahtui vuonna 921.

Pyhässä Teodosioksessa asunut armo ei hylännyt hänen ruumistaan, vaan siitä alkoi kummuta parantumisia niille, jotka uskoen lähestyvät hänen reliikkejään. Ne sijoitettiin hänelle omistettuun kirkkoon lähellä Pyhän Johannes Kastajan kirkkoa. Lukuisien ihmeiden takia hänet tunnetaan myös nimellä Teodosios Parantaja. Pyhän Teodosioksen luostari sijaitsee Nafplioksen kaupungin lähistöllä Peloponnesoksella. Vuodesta 1942 lähtien se on toiminut nunnaluostarina.
 

Pyhittäjä Pimen syntyi fyysisesti sairaana ja sairasti läpi elämänsä, mutta hengellisesti hän oli terve ja puhdas. Moneen kertaan hän pyysi vanhemmiltaan lupaa mennäkseen luostariin, mutta nämä eivät antaneet suostumustaan. Kerran kun Pimen oli kuolemaisillaan, vanhemmat veivät hänet Kiovan luolaluostariin ja pyysivät munkkeja rukoilemaan hänen puolestaan. Munkit eivät kuitenkaan pystyneet rukouksillaan parantamaan Pimeniä, sillä Pimen itse rukoili salaa sairautensa jatkumista, koska tiesi vanhempiensa vievän hänet kotiin heti, jos hän paranisi. Eräänä yönä kaikkien nukkuessa Pimenille ilmestyi joukko enkeleitä igumenin ja munkkiveljien hahmossa. He vihkivät hänet munkiksi ja ojensivat hänelle palavan tuohuksen sanoen, että se palaisi 40 vuorokautta. Enkelit myös ilmoittivat, että Pimen paranisi sairaudestaan vasta kuolemansa edellä.

Kirkkoveisuun herättäminä munkit kokoontuivat Pimenin keljaan luullen hänen kuolleen. Heidän hämmästyksekseen kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pimen makasi vuoteellaan ilosta loistaen, munkiksi puettuna ja kädessään palava vihkimiskynttilä. Veljestön kysymyksiin hän vastasi, että igumeni oli käynyt vihkimässä hänet munkiksi antaen hänelle nimen Pimen. Näistä ihmeellisistä tapahtumista kuultuaan igumeni totesi, että Pimen oli saanut munkkivihkimyksen Jumalalta, ja antoi hänen jäädä luostariin.

Pimen sairasti luostarissa vuosien ajan. Hänestä huolehtivat veljet majoittivat hänen keljaansa toisen sairaan munkin voidakseen huolehtia heistä samalla kertaa, mutta lopulta he alkoivat lyödä laimin tehtävänsä ja sairaat jäivät vaille hoitoa. Silloin Pimen kysyi toiselta sairaalta, olisiko tämä valmis hoitamaan häntä, jos paranisi. Munkki myöntyi ja Pimenin rukousten voimalla hän parani nopeasti. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin muuttui huolimattomaksi ja alkoi inhota sairaasta Pimenistä lähtevää lemua. Lopulta munkki muutti toiseen keljaan, mutta sairastui heti vakavasti ja kärsi hirvittävästä janosta, eikä kukaan ymmärtänyt tulla hänen avukseen. Kun Pimen sai tietää asiasta, hän totesi: ”Mitä ihminen kylvää, sitä hän myös niittää” (Gal. 6:7). Hän ei kuitenkaan halunnut kostaa pahaa pahalla, vaan käski sairasta munkkia nousemaan ylös ja tulemaan luokseen. Sairas parani välittömästi ja meni pyytämään Pimeniltä anteeksi. Pimen muistutti hänelle, että sairaat ja sairaita hoitavat saavat taivaassa kärsivällisyydestään yhtäläisen palkkion. Hän itse sanoi kestävänsä sairautensa vaivat ilolla pyytämättä itselleen tervehtymistä ja luottaen siihen, että hän kärsivällisyydellään voittaa omakseen ikuisen elämän. Näiden opetusten vahvistamana liikuttunut munkki alkoi taas huolehtia Pimenistä, joka puolestaan ei koskaan lakannut kiittämästä Jumalaa.

Pyhittäjä Pimen sairasti vielä 20 vuotta. Hänen kuolemansa aattona kolmen tulipatsaan nähtiin kohoavan luostarin yllä. Aamulla Pimen heräsi täysin terveenä. Hän kiersi hyvästelemässä kaikki veljet, paransi sairaat ja osallistui kirkossa pyhään ehtoolliseen. Sitten hän meni pyhittäjä Antonin luolaan ja osoitti paikan, johon toivoi tulevansa haudatuksi. Veljestön puoleen kääntyen hän sanoi juhlallisesti: ”He, jotka vihkivät minut munkiksi, ovat tulleet noutamaan sieluni.” Pyhittäjä Pimen asettui vuoteelle ja antoi sielunsa Herralle. Tämä tapahtui vuonna 1110.

Pyhittäjä Merkuri oli alkujaan Kiovan luolaluostarin munkki, joka valittiin Smolenskin piispaksi. Mongolikaani Batun joukot surmasivat hänet Smolenskissa vuonna 1247. Hänen kuolemansa jälkeen hänen reliikkinsä ajelehtivat ihmeellisellä tavalla Dnepriä pitkin Kiovaan, jossa ne haudattiin luolaluostarin lähempään luolastoon.

Pyhittäjä Nikanor syntyi Tessalonikassa vuonna 1491. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ja varakkaita mutta surivat lapsettomuuttaan, kunnes lopulta vuosien jälkeen saivat lapsen pyhän suurmarttyyri Menaksen ilmestyttyä heille. He kasvattivat poikaansa huolellisesti, opettivat hänet rakastamaan pyhiä kirjoituksia ja ruokkivat hänen sieluaan rakkaudella hyveisiin. Vanhempien kuoltua Nikanor jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja pukeutui enkelien asuun eli vihkiytyi munkiksi. Vaikka hän asui yhä kotonaan, hän jäljitteli pyhien isien kilvoituksia ja vietti suurimman osan yöstä rukouksessa kädet taivasta kohti kohotettuina. Piispakin ihaili hänen innokasta kilvoitteluaan ja pojan vastusteluista huolimatta vihki hänet diakoniksi ja sitten papiksi. Piispa antoi hänen vastuulleen katedraalin jumalanpalvelukset ja niiden hyvän järjestyksen säilyttämisen.

Kun Nikanor oli 37-vuotias, hän kuuli eräänä yönä äänen, joka kehotti häntä vetäytymään Kallistratosvuorelle Grevenan alueelle, Aliakmonjoen vasemmalle rannalle. Sieltä hän löytäisi hiljaisen paikan, jossa voisi keskittyä kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Nikanor jakoi pois lopunkin omaisuutensa ja lähti Tessalonikasta kohti Grevenaa. Matkan varrelle osuneissa kylissä hän opetti ihmisiä. Hän vietti jonkin aikaa Sarakinan kylässä, missä hän sai aikaan monia ihmeitä kristittyjen parhaaksi. Maineen leviäminen alkoi vaivata Nikanoria, joten hän vetäytyi Kallistratosvuorelle vaikeapääsyiseen luolaan. Siellä hän saattoi paastota ankarasti ja rukoilla lakkaamatta. Paholainen ei kuitenkaan sietänyt hänen edistymistään, ja pyhä kilvoittelija joutui kestämään loputtomasti koettelemuksia, joista hän selvisi voittajana Kristuksen ristin ja nimen voimalla.

Pyhän Nikanorin askeettiset kilvoitukset ja äärimmäinen köyhyys eivät voineet jäädä tuntemattomiksi. Erityisesti pyhittäjä Dionysios Olymposlainen (23.1.) ihaili häntä ja sanoi oppilailleen: ”Katsokaa, mikä aarre on piilotettuna noiden ryysyjen alle!” Kaksi varakasta kristittyä, jotka olivat kuulleet Nikanorista, menivät Kallistratosvuorelle ja pyysivät päästä hänen oppilaikseen. Jumalan mies suhtautui asiaan myötämielisesti, mutta moitti heitä, koska he olivat jättäneet pyhän Dionysioksen tullakseen hänen luokseen. Heidän innokkuutensa mursi kuitenkin Nikanorin vastarinnan ja lopulta hän puki heidät luostarivaatteisiin. Pian yhteisö alkoi kasvaa, kun siihen liittyi muitakin veljiä, niin että luostarin rakentaminen kävi välttämättömäksi. Ensin veljet kunnostivat Pyhän Johannes Edelläkävijän pienen vanhan luostarin, joka oli luolan lähellä. Eräänä yönä rukoillessaan Nikanor kuuli äänen, joka kehotti häntä kiipeämään vuoren huipulle, mistä hän löysi vanhan Kristuksen ikonin.

Nikanor aloitti heti työt munkkiensa ja työmiesten kanssa ja rakensi Kristuksen kirkastumiselle omistetun kirkon ja suuren luostarin, joka vihittiin vuonna 1534. Jo muutaman vuoden kuluttua tähän Kristuksen kirkastumisen luostariin ‒ toiselta nimeltään Zaborda ‒ ja sen sivuluostareihin kuului useita satoja munkkeja ja siitä muodostui maan johtava luostari. Se oli patriarkaalinen ja stauropegiaalinen eli toimi suoraan patriarkan alaisuudessa. Pyhä Nikanor itse loisti siellä kirkkaana tähtenä, ja kristittyjä tuli joukoittain hänen luokseen joko pyrkiäkseen luostariveljiksi tai kuuntelemaan hänen opetuksiaan ja parantumaan sairauksistaan. Jokainen sai niistä itselleen sen mitä tarvitsi, kukin uskonsa ja katumuksensa mukaan.

Kun pyhä Nikanor oli saattanut loppuun Jumalan hänelle uskoman tehtävän, hän kutsui kolme päivää ennen kuolemaansa koolle kaikki munkkinsa ja luovutti heille testamenttinsa. Siinä hän kehotti heitä olemaan uskollisia pyhien isien traditioille ja noudattamaan pyhän Sabbaan typikonia, olemaan armeliaita ja kannustamaan toinen toistaan. Hän myös antoi määräyksen, jolla kielsi lapsilta ja naisilta pääsyn luostariin, ja antoi ohjeita uuden igumenin valitsemiseen. Kristuksen kirkastumisen juhlana elokuun 6. päivänä pyhä Nikanor otti vielä vastaan kaikki uskovat, jotka olivat tulleet viettämään tätä suurta juhlaa, vaikka oli jo sairauden heikentämä. Heti kun hän juhlan jälkeen vetäytyi keljaansa, ankara kuume iski häneen. Seuraavana päivänä hän vaipui kuolonuneen (1549), ja hänet haudattiin Johannes Edelläkävijän kappeliin, missä hänen reliikkiensä kautta tapahtui monia ihmeitä.

Luonnonkauniin metsäisen vuoriston keskellä sijaitseva Pyhän Nikanorin luostari oli kuuluisa koulustaan, joka toimi vuoteen 1912 saakka. Luostari tunnettiin myös suurista muona- ja viinivarastoistaan, joista kaikille vieraille osoitettiin avokätistä vieraanvaraisuutta. Kreikan itsenäistymistaistelun aikana luostari oli tärkeä tukikohta osin juuri tästä syystä. Luostarin toiminta hiipui 1900-luvulla, mutta viime aikoina on alettu valmistella sen toiminnan elvyttämistä.

Pyhittäjä Teodora syntyi Neamtsin alueella Moldovassa 1600-luvun puolivälissä. Hän meni naimisiin, mutta perheeseen ei syntynyt lapsia, ja aviopuolisot päättivät mennä kumpikin tahollaan luostariin. Teodora vihittiin nunnaksi Varzarestin skiitassa Buzaun alueella. Pian turkkilaiset hyökkäsivät ja tuhosivat luostarin. Teodora pakeni hengellisen äitinsä Paissian kanssa vuorille, jossa he kilvoittelivat useita vuosia ankarassa ilmastossa taistellen demonien hyökkäyksiä vastaan. 

Paissian kuoltua Teodora sai Jumalalta käskyn asettua Sihlavuorelle kuuluisan Neamtsin luostarin lähistölle. Kolmen vuoden ajan hän asui luolassa eläen kuin toinen Maria Egyptiläinen. Jo luostarielämänsä alussa hän oli saanut Jumalalta sydämen rukouksen armolahjan. Niinpä hän vietti kaikki yönsä rukoillen kädet taivasta kohti kohotettuina, kunnes nousevan auringon säteet valaisivat hänen kasvonsa. Suotuaan itselleen kahden tunnin lepohetken hän jatkoi rukouskilvoitustaan. Hän söi vain joka toinen päivä vähän kuivaa leipää ja villiyrttejä. Juomakseen hän keräsi sadevettä kalliohalkeamaan, joka tuli sittemmin tunnetuksi Teodoran lähteenä. Hän ei koskaan laskeutunut vuorelta asutulle seudulle ja kilvoitteli vailla inhimillistä lohdutusta tai muuta apua kuin Jumalan armo. Ainoastaan Sihastrian skiitan rippi-isä Paavali kävi aika ajoin tuomassa hänelle pyhän ehtoollisen ja antamassa hengellisiä ohjeita. Isä Paavalin nukuttua kuolonuneen Teodora jäi täysin yksin. 

Eräänä päivänä muutamat nunnat, jotka olivat paenneet turkkilaisten verilöylyä, saapuivat pyhän Teodoran piilopaikkaan. Hän luovutti heti keljansa heille. Itse hän vetäytyi luolaan jatkamaan kilvoitustaan kiinnittämättä huomiota sen enempää ruumiin tarpeisiin kuin demonien voimattomiin hyökkäyksiin. Kerrotaan, että kerran vuorille eksyneet turkkilaiset hyökkäsivät Teodoran kimppuun. Hän polvistui rukoukseen ja ihmeellisesti luolan seinämä aukeni, niin että hän pääsi pakenemaan ja piiloutumaan metsään. 

Ajan kuluessa Teodoran vaatteet kuluivat rievuiksi. Linnut palvelivat häntä tuoden hänelle leivänmurusia Sihastrian luostarin trapesasta. Viimein igumeni, joka oli pannut linnut merkille, käski kahden munkin seurata niitä. Valopylväs johdatti munkit yön halki Teodoran piilopaikkaan. Teodora oli juuri rukoilemassa, hänen ruumiinsa oli kohonnut ilmaan ja hänen kasvonsa säteilivät kirkkaina kuin aurinko. Hän joutui vakuuttamaan munkeille, että hän oli ihminen eikä ilmestys. Pyydettyään tulijoilta viitan alastoman ruumiinsa suojaksi hän kutsui heidät sisään. Teodora kertoi munkeille elämästään ja pyysi, että he lähettäisivät papin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Seuraavana päivänä pappi tuli kahden veljen saattamana. Heti kun Teodora oli nauttinut ehtoollisen, hänen sielunsa erkani ruumiista, ja ympäristöön levisi taivaallinen tuoksu. 

Tieto suuren askeetin kuolemasta levisi nopeasti ja uskovat alkoivat käydä hänen haudallaan. Vuoden 1830 tienoilla Teodoran maalliset jäännökset siirrettiin Kiovan luolaluostariin. Hänen kilvoituspaikkansa on kuitenkin armon pyhittämä ja yhä tänäänkin sairaita paranee juotuaan vettä pyhittäjä Teodoran lähteestä Sihlan skiitassa.

Pyhä Joosef syntyi vuonna 1799 raunioituneessa luostarissa Kapsassa Kreetan kaakkoisosassa, minne hänen vanhempansa olivat asettuneet paetessaan turkkilaisia. Koska Joosefilla ei ollut mahdollisuutta saada koulutusta, hän opetteli ulkoa jumalanpalvelustekstejä. Vähitellen kuitenkin Joosefin villi luonteenlaatu sai hänet unohtamaan varhaislapsuutensa hurskauden. Vanhemmat katsoivat parhaaksi lähettää hänet työhön kaukaisiin paikkoihin, jotta hän ei joutuisi rettelöihin kylässä asuvien turkkilaisten kanssa. Tämä eristäytyminen kuitenkin vain korosti hänen taipumuksiaan. 

Joosefin mentyä naimisiin hänen vaimonsa yritti epätoivoisesti hillitä häntä, mutta turhaan. Kerran Joosef oli käynyt sunnuntaina myymässä halkoja yhdessä vaimonsa kanssa, joka ei ollut onnistunut taivuttamaan häntä pyhittämään lepopäivää. Kun hän sitten palasi kotiinsa, hänen nuorempi tyttärensä makasi kuoliaaksi palaneena hänen talonsa edessä. Tämä tapaus järkytti Joosefia sydämen pohjia myöten ja muutti kokonaan hänen elämänsä. Hän palasi asumaan kylään ja Jumalan armon vaikutuksesta hänestä tuli lempeä, rakkaudellinen ja hurskas mies. 

Vuonna 1841 tapahtui, että Joosef vaipui uneen, jota kesti 40 tuntia. Herättyään hän kertoi näystä, jossa enkeli oli näyttänyt hänelle taivaan ja helvetin. Pian hän paransi halvaantuneen vanhan naisen. Tämän jälkeen Jumala verhosi hänet armollaan. Kouluja käymättömän miehen suusta alkoi virrata hengellistä opetusta ja hän paransi monia sairauksia. Turkkilaiset viranomaiset kiinnostuivat asiasta ja uhkailivat häntä vankilalla tai karkotuksella, mutta kun Joosef oli parantanut alueen turkkilaisen paššan pojan, hän sai jatkaa kutsumustaan. 

Seitsemän kuukauden kuluttua Joosef väsyneenä saamiinsa kunnianosoituksiin päätti ryhtyä viettämään kilvoituselämää pienessä raunioituneessa Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarissa Kapsassa, missä hänet oli kastettu ja vihitty avioliittoon. Perheensä hän jätti Jumalan kaitselmuksen haltuun. Joosefin hyveitten valo ei kuitenkaan sallinut hänen elää pitkään rauhassa uudessa paikassaan. Luostarin vaikeapääsyisyydestä huolimatta uskovia alkoi tulvia hänen luokseen pyytämään hänen esirukouksiaan ja neuvojaan, ja hän joutui kunnostamaan keljoja munkeiksi pyrkiville. Lopulta Joosef päätti uudistaa koko luostarin. Uusi kirkko vihittiin vuonna 1863 ja Joosef otti munkiksivihkimyksen.

Kun Joosef oli viettänyt neljä vuotta (1866–1870) jonkin matkan päässä Pyhän Sofian luostarissa, hän palasi Kapsaan ja vietti elämänsä viimeiset viisi vuotta ankaraa askeettista elämää valmistautuen kuolemaansa, jonka lähestymisen Jumala oli hänelle ilmoittanut. Hän otti vastaan uskovia ja ohjasi heitä noudattamaan hyveitä ja elämään hurskaasti. Hänellä oli tapana sanoa: ”Ilman lähimmäisenrakkautta kaikki on turhaa.” Joosef jakoi kävijöille Jumalan armoa ihmeiden kautta, mutta ennusti samalla kärsimyksiä, joita he joutuisivat kokemaan Kreetan vallankumouksen ja sisällissodan aikana.

Joosef sai vielä ilmestyksen, jossa enkeli näytti hänelle Jerusalemin pyhät paikat, minkä jälkeen Joosef kuvaili niitä kuin olisi itse käynyt paikan päällä. Pian tämän jälkeen hän vaipui kuolonuneen elokuun 6. päivänä 1874. Hänen kallisarvoiset reliikkinsä, jotka vuodattavat ihmeitä ja parannuksia, nostettiin esiin ja asetettiin kunnioitettaviksi toukokuun 7. päivänä 1982. Ekumeeninen patriarkaatti kanonisoi pyhän Joosefin virallisesti vuonna 2004, ja hänen muistopäivänsä siirrettiin Kristuksen kirkastumisen juhlan varjosta sitä seuraavaksi päiväksi. 

Pyhittäjä Antoni (Aleksander Putilov) oli pyhittäjä Moisei Optinalaisen (16.6.) nuorempi veli. Hän syntyi vuonna 1795. Veljensä tavoin hän suuntautui nuoresta pitäen luostarielämään. Erinäisten vaiheiden jälkeen hän 21-vuotiaana liittyi Roslavlin metsässä kilvoittelevaan erakkoyhteisöön, jossa hänet uskottiin yhteisössä viisi vuotta olleen veljensä Moisein hengelliseen ohjaukseen ja vihittiin munkiksi. Pian veljekset siirtyivät paikallisen piispan siunauksella Optinan luostariin. He rakensivat sinne omin käsin skiitan, josta tuli Optinan luostarin hengellinen sydän ja kuulujen ohjaajavanhusten asuinpaikka. Antoni nimitettiin skiitan esimieheksi 30-vuotiaana. Hän seurasi tehtävässä pyhittäjä Moiseita, joka oli valittu Optinan luostarin igumeniksi. 

Antoni johti Optinan skiittaa 14 vuotta. Hänen aikanaan skiittaan alkoi kerääntyä hengellisesti kokeneita kilvoittelijoita. Monet heistä olivat iäkkäitä ja Antoni palveli usein itse arkisissa kuuliaisuustehtävissä. Samalla hän säilytti poikkeuksellisen kuuliaisuutensa pyhittäjä Moiseita kohtaan. Veljekset ymmärsivät hyvin hengellisen ohjauksen arvon ja merkityksen. Ohjaajavanhusperinteen synty ja kukoistus Optinassa onkin juuri heidän ansiotaan. 

Vuonna 1839 Antoni nimitettiin Pyhän Nikolaoksen luostarin johtajaksi Malojaroslavetsiin. Hänen oli vaikea erota omin ponnistuksin rakentamastaan Optinan skiitasta, jossa hän oli kaikkien rakastama, sekä veljestään ja hengellisestä ohjaajastaan Moiseista. Lisäksi hän kärsi avoimista säärihaavoista, jotka olivat ajoittain hyvin tuskalliset. Johtajan tehtävän hoitaminen vieraissa oloissa oli hänelle mitä suurin risti. 

14 vuoden kuluttua Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) vetosi Kalugan piispaan, joka salli Antonin palata Optinan skiittaan vanhuudenlepoon. Siellä Antoni eli vielä 12 vuotta pysytellen erillään luostarin ja skiitan asioista. Hän vältti jopa neuvojen antamista ihmisille ja tyytyi vain lohduttamaan luokseen tulevia. Pyhittäjä Moisein kuoleman jälkeen hän sulkeutui 40 päiväksi keljaansa rukoilemaan tämän puolesta eikä pystynyt puhumaan veljestään kyyneltymättä. 

Heikkenevästä terveydentilastaan huolimatta Antoni osallistui kaikkiin jumalanpalveluksiin, luki keljarukoussääntönsä ja tutki jatkuvasti pyhien isien kirjoituksia. Hänellä oli paljon hengellisiä lapsia, joiden kanssa hän oli kirjeenvaihdossa. Viisi kuukautta ennen kuolemaa hänet vihittiin suureen skeemaan. Antoni antoi sielunsa Herralle vuonna 1865 ja hänet haudattiin veljensä pyhittäjä Moisein viereen.

Valamon luostarin pappismunkki Alipi maalasi Jumalanäidin ihmeitätekevän Valamolaisen ikonin vuonna 1878. Jumalanäiti on poikkeuksellisesti kuvattu ikonissa avojaloin ja Kristus-lapsella on kädessään valtakunnanomena. Ikonin valmistuttua se sijoitettiin vanhan pääkirkon eteiseen. 1890-luvulla ikoni päätyi varastoon, josta se löytyi erityisen näyn perusteella.

Jumalansynnyttäjä ilmestyi vaikeaa nivelreumaa sairastavalle Natalia Andrejevalle ja kannusti häntä tulemaan pyhiinvaellusmatkalle Valamoon, jossa hän paranisi. Natalia tuli Valamoon pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin vuotuisena juhlana kesäkuussa 1887. Hän kävi rukoilemassa pyhittäjäisien haudalla ja osallistui jumalanpalvelukseen. Juuri ennen paluumatkaa hän näki Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen kirkossa Jumalanäidin ikonin, jossa Neitsyt Maria oli esitetty juuri sellaisena kuin Natalia oli nähnyt hänet näyssään. Kyyneliä vuodattaen Natalia osti kynttilän ja sytytti sen ikonin eteen. Pietariin palattuaan hän tunsi sairautensa helpottavan. Myöhemmin Natalia kävi toistamiseen Valamossa, mutta ei enää löytänyt ikonia samasta paikasta eikä sitä näkynyt muuallakaan. 

Vuonna 1897 Natalia tuli Valamoon kolmannen kerran. Perillä hän rukoili palavasti, että löytäisi kaipaamansa ikonin. Yöllä hän näki unen, jossa harmaapartainen vanhus osoitti hänelle varastoon unohtuneen ikonin. Unen perusteella ikoni löydettiin ja Natalia sai ilosta itkien suudella ja kunnioittaa rakastamaansa Jumalanäidin ikonia. Palattuaan Pietariin hän huomasi vointinsa kohentuvan koko ajan ilman mitään lääkitystä. Lopulta hän oli täysin terve.

Valamon Jumalanäidin ikonin kunnioitus alkoi Natalian ihmeellisestä parantumisesta. Ikonia säilytetään Valamon luostarissa Heinäveden Papinniemessä, jossa se on sijoitettu näkyvälle paikalle pääkirkon etuosaan. Ikonin juhlapäivää on vietetty Suomessa elokuun 7. päivänä vuodesta 1987 lähtien. 

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Myron syntyi 200-luvun puolivälissä hurskaaseen perheeseen Aurakeiassa Knossoksen lähellä Kreetalla. Hän meni nuorena naimisiin ja eli maanviljelyksestä. Hän jakoi köyhille suuren osan sadostaan, mutta mitä enemmän hän antoi pois, sitä suuremmiksi hänen satonsa kasvoivat. Myronin myötätunto köyhiä kohtaan ei tuntenut rajoja. Kerran hän huomasi tusinan miehiä varastamassa hänen viljaansa. Ahneuksissaan he olivat täyttäneet säkkinsä liian täyteen eivätkä jaksaneet nostaa niitä. Myron ei suinkaan ajanut heitä tiehensä vaan auttoi heitä nostamaan säkit selkäänsä ja pyysi, että he eivät kertoisi kenellekään, mitä hän oli tehnyt.

Kun hänen hyveellisyytensä huomattiin, hänet vihittiin papiksi ja keisari Diocletianuksen vainojen päätyttyä Gortynan piispaksi. Lopulta hänestä tuli Kreetan arkkipiispa. Hän hoiti tehtäväänsä pastoraalisella viisaudella, ja hänen rukoustensa kautta tapahtui lukemattomia ihmeitä. Kerran hän pysäytti joen tulvimasta yli äyräidensä. Pyhä Myron palveli kirkkoa monia vuosia uskollisesti, ja vuoden 350 tienoilla hän nukkui pois rauhassa noin sadan vuoden iässä.

Pyhittäjä Emilianos loisti hyveissä pyhän Tarasioksen (25.2.) perustaman luostarin munkkina. Hänet vihittiin joskus vuoden 788 jälkeen Kyzikoksen32 piispaksi. Hänet tunnettiin jumalallisen armon uskollisena palvelijana, joka oli lempeä ja laupias. Kun keisari Leo V kutsui hänet ottamaan osaa keskusteluun pyhistä ikoneista, Emilianos vastusti harhaoppista hallitsijaa ja selitti, että maallisten viranomaisten ei pitäisi puuttua dogmaattisiin kysymyksiin, vaan ne pitäisi käsitellä ainoastaan kirkossa. Hänen rohkea uskon tunnustamisensa palkittiin karkotuksella. Kärsittyään viisi vuotta kaikenlaisia koetuksia Emilianos nukkui pois rauhassa. Joissakin lähteissä tosin annetaan ymmärtää hänen kuolleen keisarin kätyrien salamurhaamana.

Pyhittäjä Grigori oli Kiovan luolaluostarin ikonimaalarimunkki Alipin kilvoitustoveri. Hänen on sanottu maalanneen useita ihmeitätekeviä ikoneita. Liturgisissa teksteissä häntä kutsutaan ”bysanttilaiseksi”. Mahdollisesti hän oli yksi niistä ikonimaalareista, jotka tulivat Konstantinopolista Kiovaan maalaamaan luolaluostarin pääkirkon ikoneita (ks. 14.2.).

Pyhittäjä Savvati (27.9.) tuli asumattomalle Solovetskin saarelle yhdessä pyhittäjä Herman Solovetskilaisen (30.7.) kanssa vuonna 1429. Hermanin palattua mantereelle Savvati jatkoi kilvoituselämää yksin. Kun hän tunsi kuolemansa lähestyvän, hän purjehti rannikolle ja tapasi Uikujoen (ven. reka Vyg) suussa igumeni Natanaelin, joka antoi hänelle synninpäästön ja pyhän ehtoollisen. Sen jälkeen Savvati nukkui rauhassa kuolonuneen ja Natanael hautasi hänet Uikujoen varrelle. 

Vuoden kuluttua pyhittäjä Herman palasi Solovetskin saarille mukanaan munkki Zosima (17.4.). Yhdessä he perustivat Solovetskin luostarin. He siirrättivät pyhittäjä Savvatin maalliset jäännökset hänen kilvoituspaikalleen Solovetskin saarelle ja hautasivat ne Neitsyt Marian kuolonuneen nukkumisen kirkon alttaripäätyyn. Pyhittäjä Zosiman siirryttyä Herran luo veljestö hautasi hänet Kristuksen kirkastumisen kirkon alttaripäätyyn. 

Elokuun 8. päivänä 1566 Zosima ja Savvati Solovetskilaisten pyhäinjäännökset siirrettiin juhlallisesti uuteen Kristuksen kirkastumisen kirkkoon, jossa oli heille pyhitetty sivualttari. Siirron alkuunpanijana ja innoittajana oli Moskovan vastavalittu metropoliitta Filip (9.1.), joka oli ennen metropoliitaksi valitsemistaan kilvoitellut Solovetskissa lähes 30 vuotta. 

Samana päivänä muistellaan myös pyhittäjien Zosima, Savvati ja Herman Solovetskilaisten pyhäinjäännösten palauttamista Kirkolle neuvostovallan jälkeen ja niiden juhlallista siirtämistä takaisin Solovetskin luostariin vuonna 1992.

Pyhä Triantafyllos oli nuori merimies, joka oli kotoisin Kreikan Zagorasta Voloksen läheltä. Eräänä päivänä vuonna 1680 turkkilaiset ottivat hänet kiinni ja yrittivät pakottaa häntä kieltämään isiensä uskon. Hän oli juuri täyttänyt 16 vuotta, mutta hän osoitti aikuisen miehen rohkeutta ja luonteenlujuutta. Hänet vietiin Konstantinopoliin, missä häntä kidutettiin monin tavoin ja lopulta teloitettiin sillä paikalla, jolla Konstantinopolin kuuluisa ravirata oli aikanaan sijainnut.

Pyhä Anastasios oli bulgarialainen Radovišin kylästä, nykyisen Makedonian Strumicasta (entinen Tiberiopolis). Nuorena hän lähti Tessalonikaan ja työskenteli siellä aseverstaalla. Eräänä päivänä vuonna 1794 hänen työnantajansa alkoi painostaa häntä pukeutumaan turkkilaisiin vaatteisiin ja kuljettamaan joitain tekstiilejä ulos kaupungista maksamatta kristityiltä vaadittua tullia.33 Anastasios vastusteli, mutta lopulta antoi periksi ja suostui tähän vaaralliseen yritykseen. Kun hän yritti poistua kaupungista, portinvartijat käskivät hänen todistaa olevansa muslimi pyytäen häntä lausumaan islamilaisen tervehdyksen ja rukouksen. Anastasios ei säikähtänyt vaaraa vaan halusi mieluummin antautua kuin kieltää Kristuksen. Hänet vietiin ensin veronkeruusta vastaavan virkamiehen luokse, ja tämä lähti kysymään neuvoa islamilaiselta muftilta. Mufti vastasi: ”Sinulla on miekka toisessa kädessäsi ja paperia toisessa kädessäsi, käytä kumpaa haluat.”34

Anastasiosta syytettiin Muhammadin pilkkaamisesta ja vaadittiin kääntymään islamiin. Kidutuksista huolimatta hän tunnusti toistuvasti olevansa kristitty. Taivaasta saamansa voiman vahvistamana hän kesti kaikki kidutukset. Sitten hänet lähetettiin muslimien johtajan puheille, joka yritti houkutella häntä kallisarvoisilla lahjoilla luopumaan kristinuskosta ja lupaili hänelle työpaikkaa. Anastasios ei kallistanut korvaansa lupauksille, jolloin hänet vietiin takaisin vankilaan. Siellä hänen jalkansa puristettiin ruuvipenkkiin, hänen kaulaansa ripustettiin kahleet ja hänen kynsiensä alle työnnettiin bambutikkuja. Anastasios ei antanut periksi, ja niin kuvernööri määräsi hänet hirtettäväksi Uuden portin ulkopuolella. Kidutusten uuvuttama ja verta valuva pyhä marttyyri Anastasios menehtyi jo matkalla hirttopaikalle. Nykyään häntä kunnioitetaan erityisesti synnyinkylänsä Radovišin suojelijana.

Pyhä Ekvtime (Eufimi) oli Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin igumeni Davit-Garedzin autiomaassa Georgiassa. Luostarin kronikassa hänet muistetaan työteliäänä miehenä. Historioitsijoiden mukaan Ekvtime oli filosofi ja teologi ja erinomainen saarnaaja. Hän omisti elämänsä luostarin kehittämiselle Khašmissa. Hän kunnosti ja kaunisti luostaria sekä laajensi sitä ympäröinyttä maatilaa. Hän rakennutti uudelleen lähellä olevan Khašmin kylän, jonka dagestanilaiset ryöstäjät olivat hävittäneet maan tasalle, ja perusti sinne myllyn ja viinitarhan.

Isä Ekvtimen ohjauksessa käännettiin monia teologisia teoksia georgiaksi ja harvinaisia kirjoja kopioitiin uudelleen. Ekvtime opetti myös oppilailleen filosofiaa ja teologiaa. Ninotsmindan piispa Saban toimeksiannosta Ekvtime laati akatistoshymnin pyhälle apostolienvertaiselle Georgian valistajalle Ninalle (14.1.). 

Vuonna 1797 ruttoepidemia levisi Tbilisissä ja asukkaat pakenivat kaupungista. Munkit ja erakot jättivät keljojensa rauhan ja suojelusenkelien lailla ryhtyivät pitämään huolta sairaista ja kärsivistä. Ekvtime johti ja innoitti tätäkin laupeudentyötä. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1804.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Mattias oli peräisin arvostetusta betlehemiläisestä perheestä. Hän kuului niiden opetuslasten joukkoon, jotka seurasivat Herraa Hänen kasteestaan aina Hänen pelastavaisiin kärsimyksiinsä asti. Ylösnousemuksen jälkeen apostolit palasivat Jerusalemiin ja oleskelivat yläsalissa, josta oli tullut heidän kokoontumispaikkansa. He pitivät kaikki yhtä, rukoilivat ja lauloivat odottaen Pyhän Hengen tulemista. Eräänä päivänä heitä oli koolla noin 120, heidän joukossaan Jumalanäiti, yksitoista apostolia, Herran veljet, muut opetuslapset ja naiset, jotka olivat uskollisesti seuranneet Kristusta aina haudalle asti. 

Pietari ilmoitti, että kun Juudas oli suljettu pois heidän yhteisöstään ja saanut kavalluksestaan rangaistuksen, hänen paikkansa tuli antaa jollekin toiselle opetuslapselle, joka oli kulkenut heidän kanssaan koko Kristuksen maanpäällisen toiminnan ajan ja josta tulisi Hänen ylösnousemuksensa etuoikeutettu todistaja. Ehdolla oli kaksi miestä, Joosef Barsabbas eli Justus sekä Mattias, jotka olivat molemmat yhtä arvollisia. Apostolit rukoilivat yhdessä: ”Herra, sinä joka tunnet kaikkien sydämet, ilmoita, kumman näistä kahdesta olet valinnut astumaan tähän palvelutehtävään ja apostolin virkaan, josta Juudas luopui mennessään sinne, minne kuului.” He heittivät arpaa, ja jumalallinen kaitselmus valitsi Mattiaksen täydentämään kahdentoista apostolin luvun. Helluntain jälkeen Mattias lähti saarnaamaan evankeliumia ja opettamaan sen mukaista elämää, ensin Palestiinassa ja myöhemmin ilmeisesti myös Etiopiassa, missä hän kärsi marttyyrikuoleman.

Keisari Diocletianuksen hallitusaikana, 300-luvun alkuvuosina, nainen nimeltä Aquilina (Bassa) solmi avioliiton Kappadokian Kamulianan maaherran kanssa, joka tunnettiin kristittyjen vainoajana. Aquilina ei ollut julkisesti kristitty, mutta taivaallisen armon kirkastamana hän oli jo päässyt tuntemaan totuuden. Hän piti kuitenkin uskonsa salassa puolisoltaan, koska pelkäsi tämän vihaa. Aquilina vietti aikansa hyveitä harjoittaen ja pyysi Kristusta tekemään hänet arvolliseksi saamaan pyhän kasteen.

Lopulta Jumala sääli Aquilinan kyyneleitä. Eräänä yönä Kristus ilmestyi hänelle Pyhän Kolminaisuuden veisua laulavien enkelvoimien ympäröimänä. Herra pyysi Aquilinaa järjestämään Hänelle puhdasta vettä vatiin, ja pestyään kasvonsa Hän kuivasi ne pyyheliinalla. Hänen inhimilliset ja jumalalliset kasvonsa ilmestyivät liinaan osoitukseksi Herran lihaksitulemisen todellisuudesta. Riemusta hullaantuneena Aquilina kätki kallisarvoisen liinan salaiseen paikkaan, missä hän saattoi aviomiestään pelkäämättä käydä kunnioittamassa Kristuksen pyhää käsittätehtyä kuvaa. Ennen kuolemaansa hän kätki pyhän liinan arkkuun, sijoitti sen seinässä olleeseen syvennykseen ja antoi muurata sen umpeen. 

Teodosius Suuren hallitusaikana, vuoden 392 tienoilla, Gregorios-niminen hierarkki näki jumalallisessa ilmestyksessä paikan, johon liina oli kätketty. Hän meni kaivamaan seinää ja löysi pienen arkun, jonka vieressä oli öljylamppu ja suitsutusastia. Arkusta löytyi Kristuksen käsittätehty kuva. Gregorios vei sen Kamulianasta Kappadokian Kesareaan, missä se armollaan sai aikaan monia ihmeitä ja parantumisia. Vuonna 574 se siirrettiin Konstantinopoliin. Muista käsittätehdyistä Kristuksen kuvista on kerrottu 11.8. ja 16.8.

Kun Kreikan Santorinin saarella tapahtui tulivuorenpurkaus keisari Leo III Isaurialaisen (717–741) kaudella, pyhiä ikoneita vihannut keisari käytti heti tilaisuutta hyväkseen. Hän julisti kyseessä olevan kohtalokkaan enteen, joka oikeuttaisi ikonien vastaiset toimet Jumalan vihan torjumiseksi. Hän julkaisi käskykirjeen, jossa ikonien kunnioittaminen kiellettiin. Hän lähetti sotilaita keisarinpalatsin Pronssiportille ottamaan alas suuren Kristuksen ikonin ja polttamaan sen. Kun yksi sotilaista kiipesi tikkaille irrottamaan ikonia, muutamat paikalla olleista kristityistä täyttyivät pyhällä vihalla ja kaatoivat tikkaat. Sotilas kaatui maahan ja tallautui väkijoukon jalkoihin ihmisten huutaessa anateemoja ja kirouksia keisaria vastaan.

Saatuaan tietää tapahtumista keisari Leo raivostui ja määräsi, että kaikki hänen käskyään vastustaneet oli mestattava. Oli kuitenkin vaikeaa saada selville syyllisiä, koska tapahtumapaikalla oli ollut niin paljon väkeä, joten hän pidätti joukosta yhdeksän munkkia. Heidän nimensä olivat Julianos, Markianos, Johannes, Jaakob, Aleksios, Demetrios, Fotios (Fokas), Pietari ja Leontios. Verille piestyinä heidät heitettiin vankilaan, ja joka päivä he saivat viisisataa ruoskaniskua. Kristuksen uljaat tunnustajat kestivät näitä hirvittäviä rangaistuksia kahdeksan kuukauden ajan. Saatuaan kuulla heidän yli-inhimillisestä kestävyydestään Leo mestautti heidät Kynegesion-nimisessä paikassa yhdessä Maria-nimisen ylhäissukuisen naisen kanssa. Lopuksi marttyyrien ruumiit heitettiin mereen. Näitä tapahtumia seurasi pian ikoneita kunnioittavan pyhän patriarkka Germanoksen (12.5.) viraltapano ja pyhien ikonien ja niiden puolustajien pitkällinen vaino.

Vitus Bering löysi Alaskan ja Aleuttien saariston 1700-luvun alkupuolella, minkä jälkeen alueelle alkoi hakeutua venäläisiä kauppiaita, turkismetsästäjiä ja seikkailijoita. Heidän vanavedessään alueelle tuli myös lähetystyöntekijöitä, jotka vaaroja, ankaraa ilmastoa ja vihamielisiä uudisasukkaita uhmaten julistivat Jumalan sanaa alkuperäisasukkaiden parissa. He perustivat Amerikan mantereelle ortodoksisen kirkon kaunistaen sen askeesin synnyttämillä kyynelillä ja marttyyriverellä.

Pyhittäjä Herman Alaskalainen syntyi kauppiasperheeseen Serpuhovissa Moskovan lähistöllä vuonna 1756. Hänen maallikkonimestään ei ole tietoa. Kuusitoistavuotiaana hän meni kuuliaisuusveljeksi Pyhän Kolminaisuuden ja Sergein luostariin, joka sijaitsi Pietarin lähellä Suomenlahden rannalla, ja kilvoitteli siellä viisi vuotta. Sitten hän suurempaa hiljaisuutta kaivaten siirtyi Valamon luostariin, jota johti tuolloin hengellisyydestään tunnettu igumeni Nazari (23.2.). Valamossa Herman palveli tavanomaisissa kuuliaisuustehtävissä, minkä jälkeen hän sai igumenilta siunauksen erakkoelämään. Erakkovuosinaan hän kävi pääluostarin jumalanpalveluksissa vain juhlapäivinä.

Vuonna 1793 Venäjän kirkon pyhä synodi päätti perustaa lähetysaseman Alaskaan. Synodin toimeksiannosta Pietarin metropoliitta Gabriel pyysi Valamon igumeni Nazarilta munkkeja lähetystyöhön. Herman, joka oli tuolloin kilvoitellut Valamossa 15 vuotta, ilmoittautui vapaaehtoisena mukaan. Ryhmän johtajaksi nimitettiin Valamon munkki arkkimandriitta Joasaf. Munkit lähtivät matkaan Pietarista ja kulkivat halki Siperian, kunnes he lähes vuoden kestäneen matkan jälkeen saapuivat Alaskaan Kodiakin saarelle syyskuussa 1794. Heidän julistustyönsä tuloksena kristinusko alkoi levitä aleuttien parissa. Vajaassa vuodessa kastettuja oli jo lähes 7000 henkeä.

Pitkistä välimatkoista ja hankalista yhteyksistä välittämättä munkit julistivat väsymättä evankeliumia. He kehottivat aleutteja polttamaan epäjumalankuvat ja luopumaan pakanallisista tavoista. Vastaanotto oli myönteinen, mutta šamaanit vastustivat uutta oppia ja yllyttivät kannattajiaan kristinuskon julistajia vastaan. Pappismunkki Juvenali (24.9.) kärsi marttyyrikuoleman vain kaksi vuotta Alaskaan tulonsa jälkeen. Kolme vuotta myöhemmin lähetysaseman johtaja isä Joasaf hukkui myrskyssä ollessaan palaamassa piispaksi vihkimismatkaltaan Alaskaan. Muutamat munkit menehtyivät, muutamat palasivat Venäjälle. Aleksanteri Nevskin lavrasta Pietarista avuksi lähetetty pappismunkki Gideon perusti koulun kastettujen aleuttien lapsille, mutta jätti lähetysaseman vuonna 1807. Lähetystyön vaikeudet johtuivat ennen muuta venäläisten uudisasukkaiden epäoikeudenmukaisesta ja moraalittomasta käytöksestä aleutteja kohtaan, eivät niinkään ankarasta ilmastosta tai aleuttien vihamielisyydestä. Lopulta isä Herman jäi Kodiakiin yksin. Hän pysyi loppuun asti laumansa hengellisenä isänä ja hoivaajana, mutta kieltäytyi pappisvihkimyksestä ja eli kuolemaansa asti tavallisena munkkina.

Pyhittäjä Herman asui ensin Kodiakin saarella, mutta siirtyi sitten vajaan kahden kilometrin päähän Kuusisaarelle, jossa hän sai olla rauhassa kauppakomppanian johtajan Baranovin häirinnältä. Pyhittäjä Herman nimitti saaren Uudeksi Valamoksi. Ensimmäisen kesän hän asui luolassa, talveksi hänelle rakennettiin kelja, jossa hän asui kuolemaansa asti. Lähistölle rakennettiin kirkko sekä talo, joka toimi niin kouluna kuin vierastalona. Pyhittäjä Herman eli askeettisesti luonnonvoimien armoilla. Hän ei säästänyt ruumistaan vaan teki sen kuuliaiseksi Hengen laille paastoamalla ankarasti. Hänen ravintonaan olivat marjat, sienet, kasvikset ja vähän kalaa. Lisäksi hän kantoi raskaita kilvoituskahleita. Hän nukkui vähän ja rukoili lakkaamatta Jumalaa. Kerran häneltä kysyttiin, eikö hän tuntenut itseään yksinäiseksi kilvoituspaikassaan, mihin hän vastasi: ”En ole yksin. Jumala on täällä ja Jumala kaikkialla. Pyhät enkelitkin ovat täällä. Kenen kanssa on parempi keskustella, ihmisten vai enkeleiden? Tietysti enkeleiden!” 

Pyhittäjä Herman piti itseään vasta kristinuskoon kääntyneiden aleuttien palvelijana. Hän puolusti heitä venäläisten viranomaisten edessä ja suojeli heitä ihmisiltä, jotka yrittivät käyttää heitä hyväkseen. Aleutit, niin lapset kuin aikuiset, kävivät usein hänen luonaan pyytämässä apua ja neuvoja. Hän ajatteli aleuttien olevan kuin vastasyntyneitä lapsia ja piti itseään heidän hoivaajanaan. Lapsia hän rakasti erityisesti ja opetti heitä rakastamaan Jumalaa ja kirkkoa. Kuolemaa kylvävän kulkutaudin aikana hän kulki talosta taloon hoitamassa sairaita, lohduttamassa ihmisiä ja rukoilemassa kuolleiden puolesta.

Pyhittäjä Hermanin salaiset kilvoitukset pysyivät piilossa ihmisten katseilta, mutta hänen elämänsä valo, joka säteili köyhyyden ja pyyteettömyyden keskellä, oli kaikkien nähtävissä. Hänen kirkas ajatuksenkulkunsa ja selkeät mielipiteensä tekivät vaikutuksen kaikkiin, jotka keskustelivat hänen kanssaan. Aleutit rakastivat hänen eläviä opetuspuheitaan ja venäläiset kokivat uudistuvansa hengellisesti häntä kuunnellessaan. Keskustellessaan kerran venäläisen sotalaivan upseerien kanssa pyhittäjä Herman kysyi heiltä, mitä he rakastivat ja toivoivat eniten. Saatuaan erilaisia maallisia vastauksia hän painoi päänsä ja sanoi itsestään: ”Minä, kurja syntinen, olen yrittänyt rakastaa Jumalaa 40 vuotta, mutta en voi sanoa rakastavani Häntä kuten minun pitäisi rakastaa. Jumalan rakastaminen tarkoittaa sitä, että ajattelee Häntä aina, palvelee Häntä yöt ja päivät ja toimii Hänen tahtonsa mukaisesti.” Lopuksi hän muistutti upseereita Jumalan rakastamisen tärkeydestä ja päätti opetuksensa sanoen: ”Tästä päivästä, tästä hetkestä ja tästä minuutista lähtien rakastakaa Jumalaa yli kaiken.”

Pyhittäjä Hermanin suorapuheisuus toi hänelle myös vihamiehiä, jotka yrittivät häätää hänet pois saarelta. Luonnonvoimatkin koettelivat häntä. Kun tulva uhkasi peittää Kuusisaaren, hän asetti rannalle Jumalanäidin ikonin, eikä vesi noussut sen ylitse. Metsäpalon aikana hän pelasti ihmiset rajaamalla alueen, jota edemmäs liekit eivät saaneet edetä. Kerran teofaniajuhlan aikana, kun Alaskassa ei ollut pappia ja suuri vedenpyhitys jäi toimittamatta, hän näki enkelin upottavan ristin mereen ja siunaavan veden.

Pyhittäjä Herman ilmoitti ennalta kuolinhetkensä ja pyysi suorittamaan hautauksensa pappia odottamatta. Joulukuun 13. päivänä 1837 hän pyysi oppilastaan Gerasimia sytyttämään tuohuksen ikonien eteen ja lukemaan Apostolien tekojen kirjaa. Sitä luettaessa hän antoi sielunsa rauhassa Herralle. Hänen kuolinyönään läheisen saaren väki näki valopylvään nousevan Kuusisaaresta. Isä Hermanin kuolemasta ilmoitettiin heti Kodiakiin venäläisen kauppakomppanian väelle. Sieltä tuli määräys, ettei hautausta saanut toimittaa ennen kuin pappi tulee paikalle. Ennennäkemätön myrsky esti kuitenkin merille lähdön kokonaisen kuukauden ajaksi. Koko sen ajan pyhittäjä Hermanin ruumis lepäsi keljassa turmeltumattomana. Lopulta Gerasim ja orpokodin tytöt hautasivat pyhittäjän tämän toiveen mukaisesti, minkä jälkeen myrsky laantui. 

Amerikan ortodoksinen kirkko (OCA) liitti Herman Alaskalaisen pyhien joukkoon elokuun 9. päivänä 1970. Suomen kirkkoa kanonisointijuhlassa edusti arkkipiispa Paavali.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Sixtus syntyi Kreikassa ja opiskeli filosofiaa Ateenassa. Keisari Valerianuksen (253–260) ja paavi Stefanus I:n aikakaudella hän muutti Roomaan. Keisari Valerianus oli aluksi suosiollinen kristityille, mutta myöhemmin hän kielsi kristinuskon julkisen harjoittamisen ja määräsi, että kaikkien kristittyjen pappien pitää karkotuksen uhalla uhrata jumalille. Pyhä Stefanus (3.8.) oli yksi näiden vainojen ensimmäisistä uhreista, ja Sixtus vihittiin hänen seuraajakseen vuonna 257. Sitten vainoja tehostettiin. Piispojen, pappien ja diakonien teloittamisen syyksi riitti heidän asemansa kirkossa, kun taas maallikot oli tuomittava nöyryytyksiin ja pakkotyöhön. Sixtus pidätettiin ja vietiin alustavan kuulustelun jälkeen pahamaineiseen Mamertiinien vankilaan.

Matkalla sinne hänen ylidiakoninsa Laurentius kohtasi hänet ja kysyi kyynelsilmin: ”Isä, minne sinä olet menossa ilman poikaasi? Mitä uhria sinä valmistaudut toimittamaan ilman diakoniasi? Miten sinä voit kieltäytyä sallimasta sitä, jonka olet antanut olla avustajanasi pyhissä mysteereissä, vuodattamasta vertaan yhdessä sinun kanssasi?” Piispa vastasi: ”Ei, poikani, en minä hylkää sinua, mutta sinulle on varattu suurempi kilvoitus. Me vanhat taistelemme helpon taistelun, mutta sinua vahvana nuorena miehenä odottaa vielä loisteliaampi voitto tyrannista. Älä itke. Kolmen päivän kuluttua diakoni seuraa pappiaan.” Sitten hän uskoi kirkon ja sen omaisuuden Laurentiuksen käytettäväksi ja antoi hänelle rauhansuudelman. Laurentius totteli ja jakoi kirkon omaisuuden papistolle ja köyhille. Caeliuksen kukkulalla hän kävi Kyriake-nimisen lesken luona, joka piilotteli kristittyjä talossaan, vieden heille yön pimeydessä rahaa ja vaatteita. Hän kävi myös muissa taloissa rukoillen sairaiden puolesta ja pesten uskovien jalkoja.

Koska paavi Sixtus oli tuomittu mestattavaksi Via Appian tien varrella, Laurentius meni sinne ja huusi piispalle: ”Isä, älä jätä minua, sillä minä olen jo jakanut ne aarteet, jotka sinä uskoit minulle!” Kuullessaan hänen puhuvan aarteista sotilaat tarttuivat heti häneen ja veivät hänet tribuuni Partheniuksen eteen, joka ilmoitti pidätyksestä keisarille. Laurentius heitettiin vankilaan ja tribuuni Hippolytos määrättiin vartioimaan häntä. Vankilassa Laurentius paransi rukouksellaan sokean Lucilluksen, käännytti hänet kristinuskoon ja myöhemmin kastoi hänet ja 19 hänen taloutensa jäsentä. Kun tiedot parantumisesta levisivät, muitakin sokeita tuli Laurentiuksen luokse ja hekin parantuivat. Myös Hippolytos alkoi uskoa Kristukseen.

Laurentius kutsuttiin keisari Valerianuksen eteen, joka vaati häntä luovuttamaan kirkon aarteet. Laurentius pyysi järjestämään käyttöönsä paljon kärryjä kolmen päivän kuluttua. Hän käytti ajan kooten sokeita, rampoja ja sairaita Hippolytoksen taloon. Sitten Laurentius toi heidät kärryillä palatsiin ja esitteli heidät sanoen: ”Tässä ovat kirkon ikuiset aarteet, jotka eivät koskaan vähene vaan lisääntyvät.” Valerianus oli raivoissaan ja käski Laurentiusta uhraamaan jumalille. Laurentius vastasi, ettei mikään saisi häntä palvomaan demoneja, koska hän palvoi kaiken Luojaa. Häntä kidutettiin ja hänet heitettiin vankilaan. Toisen kuulustelun jälkeen häntä poltettiin tulikuumilla miekan terillä ja hakattiin lyijyruoskilla ja kettingeillä, joihin oli kiinnitetty koukkuja. Nähdessään hänen kestävän kidutukset tyynesti yksi sotilaista, nimeltään Romanus, päätti tunnustautua kristityksi, ja hänet teloitettiin heti paikalla.

Laurentiusta kuulusteltiin kolmannen kerran ja sitten hänen leukaluunsa murrettiin kivillä ja hänet laitettiin alastomana palavien hiilien päälle. Kun häntä viimeisen kerran kehotettiin uhraamaan jumalille, Laurentius vastasi: ”Minä annan itseni tuoksuvaksi, otolliseksi uhrilahjaksi ainoalle oikealle Jumalalle, sillä ’murtunut mieli on minun uhrini, särkynyttä sydäntä et hylkää, Jumala.’”36 Kun pyövelit kohensivat tulta, hän sanoi tyrannille: ”Tämä tuli tuo minulle helpotuksen mutta sinulle ikuisen ahdistuksen.” Viime hetkellä hän rukoili: ”Kiitän Sinua, Herra Jeesus Kristus, että olet katsonut minut arvolliseksi astua sisään Sinun valtakuntaasi.” Sitten hän antoi henkensä.

Hippolytos meni yhdessä pappi Justinoksen kanssa salaa hautaamaan pyhän marttyyri Laurentiuksen leski Kyriaken maalle. Heidät annettiin ilmi, ja Hippolytos määrättiin pidätettäväksi. Hän oli hyvästelemässä perhettään ja palvelusväkeään juhlavalla jäähyväisaterialla, kun sotilaat ryntäsivät sisään ja veivät hänet keisarin eteen. Hallitsija antoi pukea hänen ylleen sotilaan univormun ja lupasi hänelle suurta kunniaa. Hippolytos ilmoitti, ettei toivonut muuta kunniaa kuin saada palvella Kristuksen armeijassa. Häntä hakattiin kettingeillä, joihin oli kiinnitetty rautakoukkuja, ja sitten häntä raahattiin villihevosten perässä pitkän matkaa tietä pitkin. Näin hänkin voitti omakseen marttyyrin seppeleen.

Pyhä Heron eli 300-luvulla ja oli lähtöisin aleksandrialaisesta kristitystä suvusta, jossa oli paljon marttyyreita. Rikkautta ja kunniaa halveksivana Heron ryhtyi filosofiksi pyrkien siten hallitsemaan himollisia mielenliikkeitä ja etsimään tietä hyveisiin. Filosofinakin hän eli todeksi kristillistä uskoaan. Hän pysyi sivussa filosofisten koulukuntien väittelyistä ja keskittyi evankeliumin mukaiseen elämään. Hän puolusti oikeudenmukaisuutta vallanpitäjiä vastaan, rauhoitti levottomuuksia, hillitsi vihaa köyhien keskuudessa, sovitti sukujen riitoja, valisti tietämättömiä ja rohkaisi kaikkia rakastamaan hyveitä. Häntä arvostettiin hänen vaikenemisensa, hienotunteisuutensa, vaatimattomuutensa ja muiden hyveidensä takia, jotka kohottivat hänet kaikkien yläpuolelle.

Aleksandrian kirkko joutui uudelleen vainojen, skandaalien ja pahuuden kouriin, kun valtakunnan johto päätti ryhtyä tukemaan areiolaista harhaoppia. Moni innostui vastustamaan ortodokseja poliittisten etujen saavuttamiseksi. Viha kristittyjä kohtaan puhkesi nyt kirkon sisällä. Pyhät esineet tallattiin jalkoihin, vihityt neitsyet raiskattiin ja veri virtasi kirkoissa. Ortodoksisesti uskovat papit revittiin pois alttareista väkivalloin. 

Vaikeassa tilanteessa filosofi Heronista tuli lihaksitulleen Sanan rohkea puolustaja, joka puhui julkisesti vallanpitäjiä vastaan välittämättä vaarasta, johon hän siten joutui. Harhaoppiset pidättivät hänet ja ruoskivat häntä, mutta Heron pysyi levollisena aivan kuin kidutus tapahtuisi jollekulle toiselle. Sitten hänet tuomittiin karkotukseen autiomaan keitaalle, mutta Heron teki paikasta filosofin istuimen, josta hänen opetuksensa levisi kaikkeen maailmaan. 

Kun Heron palasi karkotuksesta neljä vuotta myöhemmin, pyhä Gregorios Teologi (329–390) ylisti häntä ja rohkaisi häntä jatkamaan todellisen filosofian todistustaan pakanoita ja harhaoppisia vastaan. Koettelemusten vahvistamana pyhä Heron Filosofi jatkoi opettaen Pojan ikuista ja alutonta jumalallisuutta sekä jumalallisten persoonien Kolminaisuuden ykseyttä.

Autuas Lavrenti kilvoitteli houkkana Kalugassa 1400‒1500-lukujen vaihteessa ja julisti evankeliumin periaatteita koko elämällään. Hän kulki kesät talvet avojaloin yllään pelkkä paita ja lampaannahkanuttu. Hän asusti enimmäkseen puolen kilometrin päässä kaupungista metsäisellä mäellä, jossa oli Kristuksen syntymälle pyhitetty kirkko. Öisin hän kävi kirkon kuistilla rukoilemassa ja jumalanpalveluksia hän kuunteli maanalaisessa käytävässä, jonka oli kaivanut läheisestä mökistään kirkolle. Näin hän kätki rukouksensa ihmisten katseilta. Kaupungissa käydessään hän oleili usein ruhtinas Simeonin hovissa. 

Krimin tataarit hyökkäsivät Kalugaan vuonna 1512 ja ruhtinas Simeon lähti heitä vastaan pienellä sotajoukolla. Ruhtinas joutui eroon omistaan ja oli suuressa vaarassa vihollisten ympäröimänä. Silloin autuas Lavrenti huudahti tämän hovissa: ”Antakaa minulle kirves, koirat ovat käyneet ruhtinas Simeonin kimppuun; häntä täytyy puolustaa!” Hetkeä myöhemmin hän ilmestyi ruhtinaan rinnalle ja rohkaisi häntä ja hänen joukkojaan sanoen: ”Älkää pelätkö!” Taistelu kääntyi heti venäläisten eduksi. Palattuaan voitokkaana taistelusta ruhtinas kertoi, miten pyhä oli ilmestynyt hänelle ja auttanut lyömään viholliset. Autuas Lavrenti nukkui kuolonuneen vuonna 1515. Hänen kilvoituspaikalleen perustettiin myöhemmin luostari.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhän suurmarttyyri Euploksen (Euplius) marttyyriudesta on säilynyt silminnäkijän kuvaus. Keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen hallituskaudella huhtikuun 29. päivänä 304 diakoni Euplos astui Sisilian Cataniassa tuomioistuimen eteen ja huudahti: ”Olen kristitty ja tahdon kuolla Kristuksen nimen tähden!” Viivyttelemättä hallintoviranomainen Calvisianus määräsi, että tämä röyhkeä mies, joka uskalsi puhua tuolla tavoin, oli vietävä oikeuden eteen. 

Euplos astui oikeussaliin pitäen käsissään pyhää Evankeliumikirjaa. Istunnon johtaja Maximus sanoi, että kirja oli kielletty keisarin määräyksellä. ”Mistä olet niitä saanut, kotoasiko?” Calvisianus kysyi. Euplos vastasi: ”Minulla ei ole kotia.” Calvisianus kehotti häntä lukemaan jotakin kirjasta. Euplos luki: ”Autuaita ovat ne, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta.” Toisesta kohdasta hän luki: ”Ja joka ei kanna ristiänsä ja seuraa minua, se ei voi olla minun opetuslapseni.” He kävivät lyhyen keskustelun:
– Mitä se tarkoittaa? tuomari kysyi. 
– Se on minun Herrani ja Jumalani laki sellaisena, kuin se on minulle annettu.
– Kuka sen on antanut?
– Jeesus Kristus, elävän Jumalan Poika.

Pitäen näitä tunnustuksia riittävinä Calvisianus luovutti Euploksen kiduttajille kuulusteluja varten. Pakanallisen idesjuhlan aattona 12.8. pyhä Euplos vietiin takaisin tuomioistuimen eteen. Kun häneltä kysyttiin, oliko hän edelleen samaa mieltä kuin edellisissä kuulusteluissa, hän siunasi otsansa vapaalla kädellään ja julisti: ”Hänet, jonka olen tunnustanut, minä edelleenkin tunnustan. Olen kristitty ja luen pyhiä kirjoituksia. Mieluummin kuolen kuin luopuisin niistä, sillä ne sisältävät iankaikkisen elämän.” 

”Missä ne nyt ovat?” häneltä kysyttiin. ”Minun sisimmässäni”, hän vastasi. Tämän jälkeen hänelle määrättiin lisää julmia kidutuksia. Kärsimyksiensä keskellä Euplos kiitti Kristusta, joka piti häntä arvollisena kärsimään tähtensä. Jonkin ajan kuluttua hallitusmies käski kiduttajia lopettamaan ja kutsui pyhää Euplosta kumartamaan jumalia. Tämä vastasi: ”Kumarran Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä, Pyhää Kolminaisuutta. Muut eivät ole mitään jumalia.” Kun Calvisianus viimeisen kerran kehotti häntä uhraamaan, jos hän halusi säästää elämänsä, Euplos sanoi: ”Kyllä minä uhraan. Mutta uhri olen minä itse, joka uhraan itseni Kristukselle, Jumalalleni. Sinun yrityksesi ovat turhia. Minä olen kristitty!”

Maaherra antoi kiduttaa häntä entistä enemmän. Kun marttyyrin voimat hiipuivat eikä hänen äänensä enää kuulunut, hänen huulensa jatkoivat kuitenkin Jumalan kiittämistä. Calvisianus julisti kuolemantuomion, jonka kirjuri kirjoitti kaikkien nähtäväksi: ”Koska kristitty Euplos on halveksinut keisarin asetuksia, pilkannut jumalia ja kieltäytynyt perumasta tätä kaikkea, määrään, että hänet tulee teloittaa miekalla.” Evankeliumikirjan, jota Euplos oli pitänyt käsissään pidätyksensä hetkellä, he ripustivat hänen kaulaansa, ja sanansaattaja huusi hänen edessään: ”Kristitty Euplos, jumalien ja keisarien vihollinen!” Matkalla Euplos täynnä iloa toisti jatkuvasti: ”Kunnia Kristukselle, meidän Jumalallemme.” Mestauspaikalla pyhä marttyyri Euplos polvistui pitkään rukoukseen kiittäen Jumalaa ja ojensi sitten päänsä pyövelin katkaistavaksi. Kristityt ottivat talteen hänen ruumiinsa ja voitelivat sen hyväntuoksuisilla voiteilla ennen hautaamista. 

Pyhä neitsytmarttyyri Susanna oli pappi Gaviniuksen tytär ja Rooman paavi Caiuksen veljentytär. Hänet kasvatettiin kristillisessä hurskaudessa ja jo nuorena hän omistautui Jumalalle. Susanna oli sukua myös keisari Diocletianukselle (284–305), joka kuuli kerrottavan Susannan hyveellisyydestä ja kauneudesta. Keisari päätti naittaa Susannan hallitsijakumppanilleen Maximianukselle ja lähetti ensin sukulaisensa Claudiuksen ja sitten veljensä Maximuksen pappi Gaviniuksen luokse. Maximus, Claudius ja tämän vaimo ja pojat kuitenkin omaksuivat kristinuskon keskusteltuaan hurskaan perheen kanssa ja ottivat kasteen. Saatuaan tietää, että koko hänen sukulaisperheensä oli kääntynyt kristinuskoon, Diocletianus lähetti heidät maanpakoon.

Pian vainot laajenivat ja Ostiassa Rooman lähellä poltettiin marttyyreja, joiden tuhka heitettiin mereen. Susanna vietiin palatsiin, missä keisarinna yritti muodollisesti suostutella häntä alistumaan avioliittoon, mutta keisarinna itsekin uskoi salaa Kristukseen ja tuki Susannaa tämän päätöksessä pysyä neitseenä Herran tähden. Hän selitti keisarille, että Susanna ei halunnut solmia avioliittoa pakanan kanssa. Diocletianus antoi kanssahallitsijalleen luvan ottaa neitsyen väkivalloin, mutta enkeli suojeli Susannaa. Makedonius kehotti Susannaa uhraamaan jumalille, mutta tämä sanoi: ”Annan itseni uhrina Herralle.” Silloin Makedonius katkaisi hänen päänsä. Keisarinna hautasi salaa marttyyrin ruumiin. Kerrotaan, että paavi Caius vihki kirkoksi sen huoneen, jossa teloitus oli tapahtunut. Pian tämän jälkeen marttyyrikuoleman kärsivät myös Susannan isä pappi Gavinius ja paavi Caius.

Pyhä Passarion kilvoitteli 400-luvun alussa Jerusalemin eteläpuolella pyhän Romanoksen ohjauksessa. Hän palveli apulaispiispana (khorepiskopos) Jerusalemin patriarkka Juvenalioksen (k. 458, muistopäivä 2.7.) aikana. Passarion oli tunnettu rakkaudestaan köyhiä ja orpoja kohtaan, joita varten hän perusti majatalon pyhän kaupungin itäportin lähelle. Passarion korotettiin arkkimandriitaksi, joka oli vastuussa kaikista Palestiinan munkeista, ja tässä asemassa hän rakennutti pyhän Siionin muurien sisäpuolelle suuren ja kauniin luostarin.

Kun hurskas keisari Teodosios II teki Jerusalemin kirkolle suuria lahjoituksia, osa varoista jaettiin köyhille ja osalla pystytettiin Öljymäelle suuri kultainen risti, joka toimi Pyhän kaupungin maamerkkinä yli 200 vuotta, islamilaisen vallan tuloon saakka. Jerusalemin patriarkka päätti lähettää keisarin perheelle kiitokseksi arvokkaan reliikin, ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen oikean käden. Passarion lähti sen kanssa kohti pääkaupunkia. Kun hän saapui Kalkedoniin, autuas keisarinna Pulkheria näki samana yönä unessa pyhän Stefanoksen, joka lausui: ”Katso, rukouksesi on kuultu ja pyyntösi vastattu: minä olen tullut Kalkedoniin.” Pulkheria otti reliikin vastaan iloiten ja rakennutti sille oman pyhäkön.

Passarion oli yhdessä pyhän Hesykhios Jerusalemilaisen (28.3.) kanssa paikalla, kun arkkipiispa vihki Pyhän Euthymioksen lavran kirkon (7.5.428). Joitain kuukausia tämän jälkeen hän antoi henkensä rauhassa Jumalan käsiin. Tämä tapahtui ilmeisesti marraskuussa, mutta muistopäiväksi vakiintui 11. elokuuta.

Irlantilaisissa lähteissä ja roomalaisessa Martyrologiassa elokuun 11. päivänä muistellaan Lelia-nimistä pyhittäjä-äitiä; alkuperäiseltä nimeltään hän oli Faoileann. Hän kilvoitteli ilmeisesti erakkona 500-luvulla Etelä-Irlannin Munsterissa, mutta hänen elämästään ei ole säilynyt kunnollista tietoa. Hänelle on omistettu kirkkoja lähinnä Killeelyn seudulla, jossa häntä on kunnioitettu.

Jalosukuinen Maria-niminen nainen kärsi parantumattomasta sairaudesta keisari Tiberius II Konstantinoksen hallitusaikana (578–582). Menetettyään kaiken toivonsa ihmisavusta hän uskoi itsensä Jeesuksen Kristuksen käsiin. Hän pyysi sen kirkon papilta, jossa Kristuksen käsittätehtyä ikonia säilytettiin, että saisi pitää ikonia talossaan 40 päivää. Tuon ajan hän rukoili palavasti ikonin edessä, mutta ajan päättyessä hänen sairautensa paheni sietämättömäksi. Kun hän ei enää pystynyt nousemaan vuoteesta, hän pyysi palvelijatartaan tuomaan pyhän kuvan hänen kunnioitettavakseen.

Kun palvelijatar avasi kappelin oven, hän säikähti, koska ikonin säilytysarkusta kohosi tulenliekki, joka ulottui laipioon asti ja täytti koko huoneen kirkkaalla valolla. Hän kutsui paikalle emäntänsä, toisia palvelijoita ja pappeja, jotka kaikki heittäytyivät maahan kasvoilleen nähdessään liekin ja huusivat lakkaamatta: ”Herra, armahda!” Papin luettua rukouksen liekki himmeni vähitellen, kunnes he pystyivät avaamaan arkun kannen. Kaikki kokivat suuren ihmeen nähdessään, että ikoni oli vahingoittumaton ja pellavaliinaan, jonka Maria oli levittänyt ikonin suojaksi, oli jäljentynyt tarkalleen samanlainen Kristuksen käsittätehdyn ikonin kuva. He asettivat liinan sairaan Marian päälle, joka parani heti paikalla ja kiitti Jumalaa Hänen sanoin kuvaamattomasta hyvyydestään. 

Vuosia myöhemmin, kun hurskas Maria oli saanut ilmestyksessä tiedon lähestyvästä kuolemastaan, hän antoi käsittätehdyn ikonin Melitenen (nyk. Malatya) piispalle, pyhälle Dometianokselle (10.1.), joka oli käymässä pääkaupungissa, ja pyysi häntä viemään sen Ylösnousemuksen luostariin Melitenessä.

Keisari Heraklioksen hallituskaudella (615) persialaiset hyökkäsivät Bysantin valtakuntaan ja luostarin nunnat pakenivat Konstantinopoliin, missä patriarkka Sergius antoi heidän käyttöönsä luostarin mutta vastoin heidän tahtoaan pitikin kallisarvoisen pyhän kuvan itsellään. Kun pian sen jälkeen keisarikuntaa ja kirkkoa kohtasi kokonainen sarja onnettomuuksia, patriarkka sai unessa ilmestyksen, jonka mukaan niiden syynä oli ikonin anastaminen. Patriarkka kiiruhti palauttamaan ikonin nunnille ja kirkkoon palasi rauha.

Feodor oli rikas ylimysmies, joka evankeliumin sanojen innoittamana jakoi omaisuutensa köyhille ja meni munkiksi Kiovan luolaluostariin. Hän eli vuosien ajan askeettisesti vetäytyneenä luolaan, jota olivat aiemmin käyttäneet varjagit. Paholainen kuitenkin kylvi Feodorin mieleen ajatuksia epävarmasta tulevaisuudesta köyhässä luostarissa. Ymmärtämättä, että kyseessä oli pahan hengen aikaansaama kiusaus, hän ryhtyi ajattelemaan entistä omaisuuttaan ja masentui. Kun hän mainitsi ajatuksistaan viisaalle vanhus Vasilille, tämä kertoi hänelle seuraavan tapauksen: ”Kerran Konstantinopolissa eräs mies alkoi katua, että oli antanut köyhille almun. Toinen kristitty tarjoutui silloin antamaan hänelle vastaavan rahasumman, jos mies ilmoittaisi julkisesti kirkossa, ettei almunantaja ollut hän, vaan tuo toinen kristitty. Heti kun mies teki tämän ilmoituksen, hän kaatui kuolleena maahan ja menetti siten niin kullan kuin henkensä.” Tarinan koskettamana Feodor tajusi oman uskonpuutteensa ja hairahduksensa ja palasi luolaansa jatkamaan kilvoitustaan.

Mitä enemmän ihminen lähestyy Jumalaa, sitä enemmän Paholainen hyökkää häntä vastaan. Kun Feodorin hengellinen ystävä Vasili poistui luostarista kolmeksi kuukaudeksi erään kuuliaisuustehtävän hoitamista varten, Paholainen ilmestyi Feodorille Vasilin hahmossa. Annettuaan muutamia näennäisiä hengellisiä neuvoja se kysyi, miten Feodorin kilvoittelu sujui. ”Sinun rukoustesi avulla kestän hyvin Paholaisen hyökkäykset enkä kuuntele sen herättämiä ajatuksia”, Feodor vastasi. Silloin vale-Vasili sanoi: ”Annan sinulle vielä yhden neuvon: pyydä Jumalaa antamaan sinulle kultaa ja hopeaa äläkä päästä ketään luolaasi.” Herkkäuskoinen Feodor alkoi rukoilla, että Jumala antaisi hänelle aarteen, jotta hän voisi jakaa sen almuina köyhille. Silloin Paholainen ilmestyi Feodorille unessa enkelinä ja näytti luolassa paikan, johon varjagit olivat kätkeneet aarteen. Uni toistui muutaman kerran. Sen innoittamana Feodor alkoi kaivaa ja löysi varjagien aarrekätkön. Vale-Vasilin yllytyksestä hän alkoi kehittää ajatusta paeta maasta aarre mukanaan jakaakseen sen sitten kaikessa rauhassa köyhille tai ostaakseen maatilan, jonka hän voisi aikanaan jättää tarvitseville.

Feodorin jo valmistautuessa matkaan oikea Vasili palasi luostariin. Hän meni heti tervehtimään ystäväänsä mainiten, etteivät he olleet tavanneet pitkään aikaan. Feodor hämmästyi, menetti malttinsa ja ajoi Vasilin luotaan. Pyydettyään mukaansa muutamia arvostettuja munkkivanhuksia Vasili palasi Feodorin luo. Todistajien läsnä ollessa hän vakuutti Feodorille olleensa kolme kuukautta poissa luostarin asioita hoitamassa ja arveli Paholaisen ilmestyneen Feodorille hänen hahmossaan. Hän neuvoi, ettei Feodorin pidä päästää ketään luokseen ennen kuin tulija on lausunut Jeesuksen rukouksen. Paholainen ei tämän jälkeen enää uskaltanut näyttäytyä Feodorille, joka puolestaan ymmärsi langenneensa sen virittämään ansaan ja ahneuden himoon. Tuosta lähtien hän ei päästänyt luolaansa ketään ennen kuin tulija oli lausunut Jeesuksen rukouksen. Hän hautasi kirotun aarteen syvälle luolaan ja pyysi Jumalalta, että voisi unohtaa sen kätköpaikankin, ettei rahanhimo enää koskaan saisi häntä valtaansa. Jumala kuuli hänen rukouksensa. Feodor menetti kaiken kiinnostuksensa kultaan ja hopeaan. Hän eli monia vuosia askeettisesti kilvoitellen ja sai armon pitää pahoja henkiä pilkkanaan.

Paholainen ei kuitenkaan myöntänyt jääneensä tappiolle. Monien vuosien kuluttua, kun Feodor oli korkean ikänsä vuoksi siirtynyt luostariin ja Vasili oli asettunut kilvoittelemaan hänen luolaansa, se hyökkäsi uudella juonella heitä vastaan. Paholainen ilmestyi Vasilin hahmossa ruhtinas Mstislavin neuvonantajalle sanoen: ”Feodor, joka kilvoitteli varjagien luolassa ennen minua, löysi suuren aarteen ja aikoi paeta se mukanaan vieraille maille. Minä estelin häntä. Nyt hän on piilottanut aarteen uudelleen ja aikoo paeta salaa, ettei ruhtinas saa vihiä asiasta. Pidättäkää hänet heti, kuulustelkaa ja kiduttakaa, kunnes hän ilmoittaa kätkön. Jos hän ei taivu, kutsukaa minut, niin paljastan hänet ja näytän, missä aarre on.” Asia ilmoitettiin ruhtinaalle, joka käski heti pidättää Feodorin. 

Feodor vastaili viattomasti ruhtinaan kysymyksiin: ”Löysin kyllä aarteen mutta piilotin sen uudelleen luolaan, enkä Jumalan armosta muista paikkaa.” Uskomatta hänen selityksiään ruhtinas antoi kiduttaa häntä ja tuomitsi hänet lopulta elävältä poltettavaksi. Läsnäolijat ihmettelivät Feodorin kärsivällisyyttä liekeissä, jotka eivät näyttäneet lainkaan polttavan häntä. Ruhtinaan uusiin kysymyksiin hän vastasi, että oli veljensä Vasilin rukousten avulla vapautunut rahanhimosta ja että Jumala oli vienyt häneltä muistin aarteen kätköpaikasta. Nyt ruhtinas kutsutti paikalle pyhän Vasilin ja kertoi menetelleensä Feodorin suhteen niin kuin Vasili oli neuvonut, mutta ilman mitään tulosta. Kauhistuneena Vasili sanoi, että Paholainen oli petkuttanut ruhtinasta ja panetellut Feodoria, sillä hän itse ei ollut poistunut luolastaan 15 vuoteen. Ruhtinas raivostui, tempaisi nuolen ja iski sen pyhän Vasilin rintaan. Vasili repäisi nuolen irti, heitti sen ruhtinaan jalkoihin ja ennusti, että tämä kuolisi pian itse samalla tavalla. 

Vasili ja Feodor heitettiin tyrmään odottamaan uusia kidutuksia, mutta samana yönä vuonna 1098 he antoivat sielunsa Herran käsiin. Luolaluostarin veljet hakivat heidän ruumiinsa ja hautasivat ne varjagien luolaan, josta ne siirrettiin myöhemmin pyhittäjä Antonin luolastoon. Ruhtinas Mstislav kuoli vajaan vuoden kuluttua taistelussa vihollisen nuoleen niin kuin pyhä Vasili oli sanonut.

Pyhittäjä Feodor oli Ostrogin ruhtinas 1400-luvun alkupuolella. Hänet tunnettiin innokkaana ortodoksisen uskon puolustajana Volyniassa ja taistelijana roomalaiskatolisuutta vastaan. Saatuaan hallintaansa laajat maa-alueet Volyniassa ja Podoliassa (nykyistä Länsi-Ukrainaa) hän jätti ruhtinaallisen maineen, kunnian ja voiman ja meni Kiovan luolaluostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi nimellä Feodosi. Hän kilvoitteli luostarissa kuolemaansa asti. Saavutettuaan korkean iän hän antoi sielunsa Herralle vuoden 1483 tienoilla.

Pyhä Nefon syntyi Peloponnesoksella ylhäissukuisista ja hyveellisistä vanhemmista ja sai kasteessa nimen Nikolas. Hänen isänsä Manuel oli ollut Dalmatian ruhtinaan neuvonantajana, mutta oli joutunut panettelijoiden uhriksi. Hänet oli jopa tuomittu kuolemaan, mutta ruhtinaan vaimon puhuttua hänen puolestaan hän oli päässyt pakenemaan Peloponnesokselle. Siellä Manuel oli Morean itsevaltiaan Tuomas Palaiologoksen (1430–60) neuvonantajana.

Varhaisesta lapsuudestaan asti Nikolas tutki Raamattua ja pyhien isien kirjoituksia. Jo 12-vuotiaana hän tunsi jumalanpalvelusten järjestyksen läpikotaisin. Hänen opettajansa ihailivat hänen älykkyyttään, mutta sydämessään hän halusi vain seurata pyhien munkkien esikuvia, jotka hän tunsi lukemistaan elämäkerroista. Eräänä päivänä hän ryhtyi puheisiin ohi vaeltavan Joosef-nimisen munkin kanssa ja lähti hänen mukaansa hyvästelemättä edes omaa äitiään. Saavuttuaan Epidaurokseen hän kuuli puhuttavan erakkona elävästä Antonios-nimisestä munkista ja meni tapaamaan tätä. Hän ihaili niin kovasti munkin elämäntapaa ja opetusta, että jäi tämän ohjaukseen, vaikka Antonios varoitti häntä erakkoelämän vaikeudesta. Joosef sen sijaan jatkoi matkaansa. Nuori noviisi sai kuuliaisuustehtäväkseen kaunokirjoittajan tehtävän ja antautui innokkaasti askeettiseen kilvoitteluun. Hän oli kaikessa tottelevainen Antoniokselle ja pyrki jäljittelemään hänen askeettista elämäänsä. Antonios puki hänet pian munkin pukuun ja antoi hänelle munkkinimeksi Nefon. 

Nuoren munkin ei kuultu koskaan nauravan tai puhuvan mitään tarpeetonta. Pian Antonios kuitenkin kuoli Herrassa ja Nefon joutui etsimään itselleen uuden hengellisen isän. Hän oli kuullut viisaasta ja hyveellisestä Athosvuoren munkista nimeltä Sakarias, joka oli asettunut Artan kaupunkiin. Nefon kiiruhti heti hänen luokseen ja pyysi, että Sakarias opettaisi hänelle Athosvuoren käytäntöjä.

Firenzen vuoden 1439 kirkolliskokouksen päätöksistä noussut kuohunta ei kuitenkaan sallinut munkkien nauttia toivomastaan rauhasta. Niinpä pyhä Nefon seurasi ohjaajavanhustaan Albanian Askaloniin (nyk. Vlore) ja Krogiaan, missä tämä vahvisti kansaa ortodoksisessa uskossa. Alueen kristitty valtias, turkkilaisia vastaan kapinoinut Georgi Kastriota (1408–68) otti Sakariaksen hengelliseksi isäkseen ja majoitti hänet palatsiin yhdessä Nefonin kanssa. 

Konstantinopolin kukistuminen vuonna 1453 sai aikaan suuren kiihkon kaikissa kristillisissä maissa, ja nämä kaksi munkkia pakenivat kuohuntaa vuorille. Kun tilanne oli rauhoittunut, he menivät Ohridiin, missä he asettuivat Jumalanäidin luostariin. Kun Ohridin arkkipiispa Nikolas kuoli, alueen piispat ja papisto valitsivat Sakariaksen hänen seuraajakseen. Epäröityään tämä lopulta suostui tehtävään. Muutaman päivän kuluttua hänen piispaksi vihkimisestään Nefon pyysi häneltä siunauksen vetäytyä Athosvuorelle löytääkseen sieltä lopultakin hiljaisuuden tyyneyden. Sakarias moitti Nefonia siitä, että tämä tahtoi jättää hänet juuri silloin, kun hän eniten tarvitsi Nefonin apua, mutta kun hän yöllä rukoili saadakseen tietää Jumalan tahdon, enkeli käski Sakariaksen antaa oppilaansa lähteä Athosvuorelle.

Kiiruhtaen aivan kuin hänellä olisi siivet selässään Nefon poikkesi ensin Vatopedin luostariin, mistä hän löysi monia hyveellisiä munkkeja. Sitten hän meni Kariekseen, missä Athosvuoren vanhin Daniel paljasti hänelle, että hänen hyveensä olivat kulkeneet hänen edellään ja Daniel itsekin oli pitkään tahtonut tavata Nefonin ennen kuolemaansa. Hän neuvoi Nefonia jakamaan toisillekin niitä viisauden lahjoja, joita hän oli kerännyt sieluunsa. Pyhä Nefon alkoi opettaa ja ansaitsi siten munkkien ihailun sekä syvällisten tietojensa että taitavan ilmaisutapansa johdosta, joka sai heidät unohtamaan jopa syömisen.

Nefon vieraili Kutlumusionin ja Pantokratorin luostareissa ja sen jälkeen vietti jonkin aikaa erittäin askeettisessa kilvoituksessa eräiden askeettien kanssa luolassa. Suuren lavran isät kutsuivat hänet luokseen antamaan opetusta munkeille. Lopuksi hän vetäytyi Dionysioksen luostariin, jossa hänet vihittiin suuren skeeman munkiksi ja pian sen jälkeen papiksi. Tämä antoi hänelle mahdollisuuden edistyä hengellisissä pyrkimyksissään. Nefonin maine levisi myös Pyhän vuoren luostarien ulkopuolella. Kun Tessalonikan metropoliitta Parthenios kuoli, papisto ja maallikot valitsivat Nefonin hänen seuraajakseen ja pyysivät Dionysioksen luostarin igumenia suostuttelemaan häntä ottamaan tehtävän vastaan. Nefon alistui Jumalan tahtoon runsaita kyyneleitä vuodattaen. Kun hän saapui kaupunkiin, valtava määrä ihmisiä ryntäsi ottamaan häneltä siunausta. Heti vihkimyksensä (1482) jälkeen hän alkoi saarnata ortodoksista uskoa. Hän osoitti myös Firenzen kirkolliskokouksen virheet. Opettaessaan hän pyrki lohduttamaan osmaniturkkilaisten ikeen alla kärsiviä ihmisiä. Hän rohkaisi uskovia alistumaan Jumalan sallimukseen tulevien siunausten toivossa ja kehotti heitä jatkamaan evankelisten hyveiden harjoittamista. Iltaisin hänellä oli tapana mennä kaikkein köyhimpien asuntoihin viemään heille avustusta. Kärsivällisillä kehotuksillaan hän onnistui käännyttämään pakanoita kristityiksi.

Konstantinopolissa Nefon osallistui pyhän synodin kokoukseen. Patriarkka Simeon I Trapezuntalainen ja muut osanottajat osoittivat suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Siellä hän tapasi myös hengellisen isänsä Sakarias Ohridilaisen, joka pian sen jälkeen antoi sielunsa Jumalan käsiin. Joitakin päiviä myöhemmin patriarkka Simeonkin kuoli. Nefon valittiin yksimielisesti ekumeeniseksi patriarkaksi (1486). Tästä lähtien Nefonin apostolinen opetus saattoi levitä entistäkin laajemmalle. Vaikka kirkko vielä eli orjuutuksen aikaa, innokkaassa puolustajassaan pyhässä Nefonissa se oli löytänyt ilonsa uudelleen. 

Patriarkka Simeon oli jättänyt suuren perinnön, jota turkkilaisten valtionjohto havitteli itselleen. Yrittäessään varjella kirkon omaisuutta patriarkka Nefon sai kokea hallituksen vihamielisyyttä. Turkkilaiset takavarikoivat monia pyhiä esineitä ja aloittivat kirkon vainon tuomiten monia pappeja vankilaan. Sulttaani suisti Nefonin patriarkan istuimelta ja karkotti hänet (1488). 

Nefon vetäytyi Traakian Sozopolikseen Pyhän Johannes Edelläkävijän luostariin, missä hän vietti kaksi vuotta rukoillen anteeksiantoa vihollisilleen. Vuonna 1497 Nefon palautettiin patriarkan istuimelle, mutta karkotettiin seuraavana vuonna Hadrianopolikseen (nyk. Turkin Edirne) Pyhän Stefanoksen kirkkoon ja häntä kiellettiin opettamasta.

Valakian maallinen hallitsija, voivodi Radu Suuri (1496–1508), joka piti itseään ortodoksisuuden suojelijana ja bysanttilaisten hallitsijoiden seuraajana, kävi pyhän Nefonin luona tämän karkotuspaikassa ja tarjoutui ottamaan hänet Tonavan toiselle puolelle opettamaan papistoa ja kansaa. Sulttaani antoi suostumuksensa, ja Nefon otettiin Valakiassa vastaan suurella kunnioituksella (1503). Hän kutsui koolle kansaa ja aatelistoa ja esitti keinoja, joita tarvittaisiin erilaisten vääryyksien ja taikauskon hajottamiseen. Hän perusti Buzaun ja Rimnicun piispanistuimet, uudisti luostareita, vaati papistoa ja ylhäisöä täyttämään Jumalan käskyt ja olemaan esikuvina kansalle. Hän myös taisteli päättäväisesti juoppoutta ja haureutta vastaan ja osoittautui itse kaikessa uudeksi Krysostomokseksi Romanian maalle.

Pian kuitenkin Nefonin ja voivodi Radun välille syntyi kiista. Hallitsija oli antanut sisarensa avioliittoon Bogdan-nimiselle, Valakiassa maanpaossa olevalle moldavialaiselle aateliselle, vaikka tiesi, että Bogdanilla oli vaimo Moldaviassa. Saatuaan tietää tilanteesta Nefon yritti saada Bogdanin luopumaan laittomasta vaimostaan, mutta tämä kieltäytyi ja ryhtyi uhkailemaan. Ruhtinaan painostuksesta huolimatta Nefon pysyi järkkymättömänä ja erotti Bogdanin kirkosta ennustaen, että hänellä ja Radulla tulisi olemaan kurja loppu ja Valakia saisi kokea suuria onnettomuuksia. Silloin Radu ajoi Nefonin pois ja kielsi ketään osoittamasta tälle vieraanvaraisuutta. Lopulta hän Jumalan vihaa peläten kutsui Nefonin palatsiin ja pyysi häneltä anteeksi. Nefon oli kuitenkin taipumaton ja siunattuaan hengellisen poikansa, nuoren aatelismiehen Neagoe Basarabin ennusti hänen kohoavan Valakian hallitsijaksi. Itse hän otti oppilaansa Makarioksen ja Joasafin mukaansa ja lähti Makedoniaan, missä hän vietti jonkin aikaa opettaen kristikansaa.

Kun Nefon palasi jälleen Pyhälle vuorelle, Vatopedin munkit ottivat hänet iloiten vastaan. Pian sen jälkeen, kun hänen oppilaansa Makarios oli kärsinyt marttyyrikuoleman Tessalonikassa, Nefon lähti salaa luostarista ja meni tuntemattomana, tavalliseksi munkiksi pukeutuneena Athoksen niemimaan toiselle puolelle, Dionysioksen luostariin ja pyysi päästä veljestöön. Luostarin käytännön mukaan uusi noviisi pantiin huolehtimaan kantomuuleista. Kerran kun Nefon oli laiduntamassa muuleja vuorella, jotkut munkit näkivät liekkien kohoavan taivaaseen ja yksi heistä näki Nefonin rukoilemassa kauttaaltaan loistavana. Hän juoksi luostariin kertomaan mitä oli nähnyt, ja veljet kokoontuivat kirkkoon pyytämään Jumalaa ilmoittamaan heille, kuka tuo mies oli. Luostarin suojeluspyhä Johannes Edelläkävijä ilmestyi luostarin johtajalle ja käski heidän valmistautua ottamaan vastaan Konstantinopolin patriarkka Nefon. Kun pyhä palasi luostariin vaatimattomissa vaatteissaan, koko veljestö oli häntä vastassa kirkonkellojen soidessa, tuohukset ja suitsukkeet käsissään kunnioittaakseen hänen asemaansa. Nefon lankesi itkien maahan ja pyysi veljiltä anteeksi petostaan. Hän sanoi, että tämä kaikki oli hänen sielunsa pelastukseksi, jotta hän löytäisi armon sielulleen tuomiopäivänä. Hän jatkoi nöyrää palvelustaan veljestön parissa opettaen omalla esimerkillään nöyryyden hyvettä. Athosvuoren munkit saivat kuitenkin tietää, että tämä ortodoksisuuden valo oli heidän keskuudessaan. Niinpä luostari oli jokaisena sunnuntaina ja juhlapäivänä täynnä munkkeja, jotka olivat innokkaita kuulemaan hänen opetuksiaan. 

Loistaen niin opetuksissaan kuin myös ihmeidentekijänä pyhä Nefon saavutti noin 90 vuoden iän. Saatuaan etukäteen tiedon kuolemastaan hän kutsui kaikki veljet yhteen ja kehotti heitä seuraamaan valppaasti luostarielämän perinteisiä säädöksiä. Heidän tuli innokkaasti pyrkiä olemaan kaikessa Jumalan valtakunnan arvoisia. Kun hän oli siunannut heidät ja pyytänyt kaikilta anteeksi, hän pyysi vielä oppilastaan Joasafia kirjoittamaan muistiin synninpäästörukouksen, joka luettaisiin sitten jokaisen veljen hautajaisissa. Saatuaan osallistua pyhiin salaisuuksiin hän antoi rauhassa sielunsa Herran haltuun elokuun 11. päivänä 1508.

Pyhän Nefonin nukuttua kuolonuneen ruhtinas Radu kuoli kauheaan sairauteen ja suuret onnettomuudet kohtasivat Valakiaa, koska hänen poikansa oli hallitsijana sortanut kansaa. Neagoe Basarab, joka oli ollut vähällä joutua salamurhan uhriksi, pääsi lopulta valtaan erilaisten seikkailujen jälkeen ja onnistui palauttamaan järjestyksen. Esittääkseen kiitollisuutensa pyhälle, jonka ennustus oli käynyt toteen, hän siirrätti Nefonin reliikit Valakiaan, missä ne ihmeellisesti julistivat anteeksiantoa voivodi Radun synneille. Osan kallisarvoisista reliikeistä hän lähetti myöhemmin Dionysioksen luostariin, mutta pyhän piispan toisen käden ja pääkallon hän asetti Curtea de Argesin luostarin kirkkoon. Nykyisin pyhä kallo on Craiovan katedraalissa Etelä-Romaniassa.

Pyhä Demetrios oli kotoisin Lesboksen Mytilenestä. Hänen isänsä kuoleman jälkeen hänen äitinsä solmi toisen avioliiton miehen kanssa, joka käyttäytyi julmasti vaimonsa kahta poikaa kohtaan. Lopulta Demetrios pakeni kotoaan. Hänet otti kotiinsa turkkilainen mies, joka lupasi antaa Demetriokselle tyttärensä vaimoksi, kun poika täyttäisi 18 vuotta, sillä ehdolla, että Demetrios kääntyisi islamiin. Poika kieltäytyi tällaisesta tarjouksesta ja pakeni Vähän-Aasian Kasambaan, missä hän meni tapaamaan kaukaista sukulaistaan, 20-vuotiasta Anastasiosta, joka alkoi opettaa hänelle omaa korinpunojan ammattiaan. 

Eräänä päivänä, kun Anastasios ja Demetrios istuivat plataanipuun varjossa punomassa koreja, Turkin armeijan upseerit näkivät heidät ja ehdottivat, että he kääntyisivät muslimeiksi, jotta saisivat elää rikkaina ja useiden vaimojen kanssa. He kavahtivat ajatusta ja tunnustivat rohkeasti olevansa kristittyjä. Turkkilaiset sotilaat häkeltyivät nähdessään heidän päättäväisyytensä ja veivät heidät oikeuden eteen, missä heitä syytettiin islamin häpäisemisestä. Nuorukaiset olivat ehdottomia vakaumuksessaan ja torjuivat kaikki imartelevat lupaukset. Niinpä heidät annettiin kidutettavaksi ja heidät hirtettiin seuraavana päivänä. Pyhien marttyyrien surma tapahtui elokuun 11. päivänä vuonna 1816.

Pyhittäjä Johannes (Ivan Krjukov) syntyi vuonna 1795 köyhään mutta hurskaaseen porvarisperheeseen Kurskissa. Seitsemänvuotiaana hän kuuli kerrottavan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.), joka kilvoitteli tuolloin erakkona Sarovissa. Kertomus painui syvälle pienen Ivanin sieluun ja Jumalan armosta hänessä heräsi kaipaus munkkiuteen. Ivanin täytettyä yhdeksän vuotta vanhemmat antoivat hänet oppipojaksi uunikaakeleiden valmistajalle seitsemän vuoden sopimuksella. Mestari oli kova mies, joka löi Ivania. Kerran hän pahoinpiteli pojan perin pohjin, kun tämä oli pilannut kopeekan arvoisen kaakelin. Tätä elämää Ivan kesti sovitut seitsemän vuotta, kunnes pääsi siirtymään toisen mestarin oppiin.

Vanhempiensa toivomuksesta Ivan meni naimisiin. Vähitellen hän vaurastui ja perusti oman kaakeliuunitehtaan. Lisäksi hän omisti kaksi kestikievaria ja majatalon. Samalla hän säilytti hurskaan elämäntapansa ja muisti aina, miten oli lapsena haaveillut luostarielämästä. Jonkin ajan kuluttua Ivanin vaimo kuoli; lapsia ei ollut ja Ivanin isäkin kuoli. Saatuaan äidiltään siunauksen hän oli 38-vuotiaana vapaa toteuttamaan lapsuuden haaveensa. Hän meni igumeni Filaretin johtamaan Glinskin erakkolaan, jossa hänen hyväntahtoisuutensa ja intonsa rukoukseen pantiin pian merkille. Rukouksiinsa Ivan liitti suuret määrät maahankumarruksia. Eräs nuori kuuliaisuusveli opetti hänet lukemaan. Seitsemän vuoden kuluttua Ivan vihittiin munkiksi nimellä Ioanniki ja määrättiin luostarin taloudenhoitajaksi.

Kun Ioanniki oli kilvoitellut Glinskin erakkolassa 11 vuotta, pieni joukko munkkeja, Ioanniki heidän mukanaan, siirtyi Svjatogorskin luostariin Harkovin hiippakuntaan. Sielläkin Ioanniki sai vastuulleen työntäyteisen taloudenhoitajan tehtävän. Hän oli aktiivisesti mukana kunnostamassa luostarin vanhoja maanalaisia käytäviä, joissa munkit olivat ennen kilvoitelleet. Hän mieltyi erääseen kalkkikivikeljaan ja saatuaan siunauksen sulkeutui kilvoittelemaan siihen. 

Kelja oli pieni, matala ja kylmä kuin kellari. Valo tuli sinne seinänraosta ja ilma oli hyvin kostea. Vuoteena oli ruumisarkku, ikoninurkassa analogi ja istuimena poikkisahattu puunrungon kappale. Ovessa oli aukko, jonka kautta hänelle annettiin ruoka. Päivittäin hän teki 700 maahankumarrusta, luki viisituhatta Jeesuksen rukousta ja tuhat rukousta Jumalansynnyttäjälle sekä lisäksi akatistoksia ja esirukouksia. Kerran kuukaudessa hän kävi kirkossa ja osallistui pyhään ehtoolliseen. Veljestö pilkkasi häntä. Toiset moittivat häntä ylpeäksi, toiset sanoivat, ettei hän tule kestämään, mutta hän kesti kaiken kärsivällisesti. Puolentoista vuoden kuluttua hänet vihittiin suureen skeemaan nimellä Johannes. Viiden vuoden kuluttua keljaan rakennettiin igumenin käskystä uuni. Johannes alkoi käydä luostarissa ehtoollisella kerran viikossa. Liturgian jälkeen hän siunasi ympärillään tungeksivaa kansaa. Vanhemmat munkkiveljet jatkoivat hänen arvostelemistaan, minkä hän hyväksyi tyynesti vastapainona kansan yhä kasvavalle kunnioitukselle. Jatkuva pimeässä oleskelu vei häneltä näön, mutta Jeesuksen rukous oli aina hänen huulillaan. Jumala soi hänelle lakkaamattoman rukouksen, hengellisen harkintakyvyn ja selvänäkemisen lahjan. 

Pyhä Johannes kilvoitteli keljaan sulkeutuneena 17 vuotta. Viikkoa ennen kuolemaansa hän siirtyi igumenin määräyksestä luostarin sairaalaan, jossa hän antoi henkensä rauhallisesti Jumalalle vuonna 1867. Ukrainan ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhittäjä Johanneksen vuonna 1995.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhää Gregorios Ihmeidentekijää, Pontoksen Neokesarian piispaa (17.11.), pyydettiin järjestämään naapurikaupungin Komanan kristillinen yhteisö ja vihkimään sille piispa. Joku ehdotti leikillään, että hiilenpolttaja Aleksanteri valittaisiin piispaksi. Mies kutsuttiin paikalle ja hän saapasteli piispan eteen huonoissa vaatteissa ja hiilen nokeamana. Gregorios havaitsi, että miehen nokisen ulkokuoren takana piili suuri viisaus, ja vihki hänet piispaksi. Annettuaan Aleksanterille ohjeita Gregorios palasi Neokesariaan. Pyhä Aleksanteri hallitsi Komanan kirkkoa lyhyen aikaa Pyhän Hengen armosta, kunnes kärsi marttyyrikuoleman keisari Aurelianuksen (270–275) vainoissa.

Pyhät Fotios ja Aniketos asuivat Nikomediassa keisari Diocletianuksen hallitusaikana 200- ja 300-lukujen taitteessa. Keisari oli julkaissut määräyksen, että kaikkien kansalaisten tuli osoittaa uskollisuutensa keisarin kunnioittamille jumalille. Kieltäytyviä kristittyjä hän uhkasi äärimmäisillä kidutuksilla tai karkotuksella maailman ääriin. Itäisen pääkaupungin väestöstä monet kristityt kidutusten pelossa kielsivät Jumalan ja luopuivat uskostaan. Ne, joiden usko oli juurtunut syvälle sydämeen, sen sijaan uhmasivat uhkauksia, tunnustivat avoimesti Kristuksen ja antautuivat kidutuksiin. Vainot levisivät useisiin keisarikunnan kaupunkeihin ja tuottivat lukemattomia uusia marttyyreja.

Kaksi vuotta määräyksen jälkeen keisari Diocletianus tuli Tessalonikasta Nikomediaan nähdäkseen, kuinka hänen käskyjään noudatettiin. Armeijansa läsnä ollessa hän kutsui koolle senaatin ja määräsi, että katapultit, teilipyörät, poltinraudat ja muut kidutusvälineet tuodaan näytteille. Niiden näkeminen sai paikalla olevat jähmettymään kauhusta. Sitten keisari alkoi puhua kansalle. Kun muut seisoivat pelosta mykistyneinä, senaatin jäsen Aniketos, joka oli tunnettu oppineisuudestaan ja viisaudestaan, astui keisarin eteen ja puhui rohkeasti pilkaten keisarin uhkauksia, joilla tämä joutui puolustamaan avuttomia, elottomia epäjumaliaan. ”Kristus on taivaan ja maan Herra. Hän antaa kaiken vallan kuninkaille ja hallitsijoille. Hän on kaunistanut taivaat tähdillä ja maan ihanilla kasveilla ja eläimillä. Nekin palvelevat ihmisiä ja saavat heidät ylistämään Jumalaa.” Raivostunut Diocletianus syytti Aniketosta jumalien pilkkaamisesta, mutta Aniketos kehotti keisaria todistamaan hänelle, miten veistetyt ja koristellut kuvat, joita ei mitenkään voi kutsua jumaliksi, voivat jakaa siunauksia. Hän tunnusti uskonsa yhteen Jumalaan kolmessa persoonassa, Isässä, Pojassa ja Pyhässä Hengessä. Kun kansa asettui Aniketoksen puolelle, tyranni olisi ollut valmis surmauttamaan koko joukon, mutta kenraali Plakidus muistutti häntä siitä, että hallitsijan tulee olla pitkämielinen.

Diocletianus ruoskitutti Aniketosta, kunnes tämän sisäelimet pursusivat näkyviin. Aniketos, jonka nimi merkitsee voittamatonta, osoittautui nimensä arvoiseksi ja jatkoi silmää räpäyttämättä Kristuksen nimen tunnustamista. Keisarin määräyksestä valtava leijona, jonka karjunta kauhistutti läsnäolijoita, päästettiin Aniketoksen kimppuun, mutta yhtäkkiä se pysähtyi paikoilleen ja muuttui lauhkeaksi kuin lammas. Lempeästi se kuivasi tassuillaan kyynelvirran, joka valui marttyyrin kasvoilta.

Aniketos ja Fotios olivat vangittuina yli kolme vuotta. Heitä kidutettiin kidutuspyörällä, jonka alla oli palavia hiiliä, tulella ja kivittämällä. Heitä kiskottiin villihevosten perässä ja heidän haavoihinsa valeltiin suolaa. Vankilassa he kohtasivat pyhän pappismarttyyri Lukianos Antiokialaisen (15.10.) ja tämän oppilaita, jotka oli tuotu idästä Nikomediaan kuulusteltaviksi. Marttyyrit syleilivät toisiaan ja pyhä Lukianos kehotti heitä pysymään lujina uskossa yhteen Jumalaan. Hän lopetti puheensa sanoen: ”Maa itse huutaa Jumalan puoleen, sillä se on kostunut marttyyrien verestä! Mutta te, jotka tunnustatte Kristuksen, pääsette taivasten valtakuntaan.” 

Kaikkien kidutusten jälkeen, jotka olivat kääntyneet heidän kunniakseen, pyhät Aniketos ja Fotios antoivat lopulta sielunsa iloiten Jumalan käsiin, kun heidät poltettiin elävältä. Heidän ruumiinsa paloivat halstarilla kolme tuntia, mutta heidän hiuksensa varjeltuivat tulelta. Kun tuli oli sammutettu, kristityt sotilaita pelkäämättä kiiruhtivat ottamaan talteen pyhien kallisarvoiset reliikit ja veivät ne turvaan. 

Monia vuosia myöhemmin, kun vainot olivat päättyneet, Jumala osoitti piispa Dukitiokselle paikan, mihin Aniketoksen ja Fotioksen reliikit oli kätketty. Dukitios rakennutti reliikkien kunniaksi kirkon Boaneksen kaupunginosaan, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä.

Pyhittäjä Palamon eli yksinään ankarasti kilvoitellen Egyptin autiomaassa jonkin matkan päässä Senesetin kylästä. Hän söi kesällä kerran päivässä ja talvella joka kolmas päivä, ja silloinkin vain leipää ja suolaa nauttimatta koskaan öljyä, viiniä tai kypsennettyä ruokaa. Hän rukoili öisin 50 ja päivisin 60 psalmia rukoushetkien lisäksi, piti jatkuvasti Jumalaa sydämessään ja mielessään ja kutsui avuksi Jumalan pyhää nimeä. Ansaitakseen elatuksensa ja voidakseen avustaa köyhiä Palamon punoi esineitä jouhista ja palmun kuiduista. Hän työskenteli myös öisin psalmeja resitoidessaan pysyäkseen paremmin valveilla. Jos käsityöstä huolimatta uni oli päästä voitolle, hän meni ulos ja kantoi korissa hiekkaa paikasta toiseen. Koko hänen askeettinen kilvoittelunsa tähtäsi lakkaamattomaan rukoukseen ja tarkkaavaisuuteen, jolla hän pyrki pitämään mielensä tyynenä ja rauhantäyteisenä.

Pyhä Pakomios (15.5.) oli kolme vuotta yrittänyt viettää Senesetin kylässä askeettista elämää, jota maallikoiden vierailut olivat kuitenkin häirinneet. Palamonin enkelielämän houkuttelemana Pakomios meni pyytämään häneltä, että saisi kilvoitella hänen ohjauksessaan. Vanhus oli ensin haluton ottamaan häntä vastaan ja varoitti, että monet olivat yrittäneet elää hänen tavallaan mutta joutuneet lähtemään, kun eivät kestäneet hänen askeesiaan. Pakomios halusi kuitenkin välttämättä jäädä, ja Palamon kertoi hänelle elämäntavastaan, paastostaan, yöllisistä valvomisista, käsityöstä ja lakkaamattomasta rukouksesta ja ehdotti, että nuori mies viettäisi kokeeksi joitakin päiviä vähän kauempana sijaitsevassa majassa. Pakomios vastasi, että hän oli vakaasti päättänyt omaksua tällaisen kilvoittelun. Silloin Palamon avasi hänelle ovensa ja otti hänet rakkaudella vastaan. Testattuaan oppilastaan ankarasti kolmen kuukauden ajan hän puki Pakomioksen munkin viittaan, jota oli säilyttänyt alttaripöydällä.

Siitä alkaen Palamon ja Pakomios pitivät yhtä. Kerran pääsiäisenä Pakomios lirautti öljytilkan ruoan päälle, jolloin Palamon puhkesi itkuun ja sanoi: ”Meidän Herramme on ristiinnaulittu ja minä syön öljyä!” Siitä lähtien hän söi tavallisen ruokansa kyynelin. Neljän vuoden ajan Pakomios kilvoitteli hengellisen isänsä kanssa ja antautui yhä ankarampiin askeettisiin kilvoituksiin. Myös ympäröivillä vuorilla asuvat askeetit ihailivat pyhää Palamonia ja pitivät häntä opettajanaan. Kun he kävivät hänen luonaan, hän antoi opetusta ja varoitti kiusauksista, joita Jumalan palvelijat joutuvat autiomaassa kokemaan.

Kerran Palamon sairastui ja oppilaidensa ja lääkärin neuvosta noudatti useita päiviä monipuolisempaa ruokavaliota, jonka piti auttaa parantumista. Kun sairaus ei parantunut, Palamon torjui ravitsevamman ruoan ja selitti: ”Kristuksen marttyyreilta leikattiin raajoja, heitä mestattiin ja poltettiin elävältä ja siitä huolimatta he pitivät kuolemaansa asti kiinni uskosta Jumalaan. Pitäisikö minun tämän vähäisen tuskan takia olla niin pelkurimainen, että luovuttaisin?” Hän palasi tavalliseen paastoonsa ja parani aikanaan.

Pian tämän jälkeen Jumala johdatti Pakomioksen Tabennisin autioituneeseen kylään, missä hän kuuli äänen, joka kehotti häntä asettumaan sinne ja ottamaan oppilaikseen paljon munkkeja. Hän meni heti kertomaan Palamonille näystään. Vanhus alistui kyynelin Jumalan tahtoon mutta pyysi, että he viettäisivät yhdessä vielä vähän aikaa kahdessa lähekkäisessä pikku majassa siihen asti, kunnes Herra tulisi noutamaan hänen sieluaan. Kun he kävivät toistensa luona, vanhus opetti Pakomiokselle sielujen ohjaamistaitoa.

Kun Palamon sairastui uudelleen, Pakomios kiiruhti auttamaan häntä ja viipyi hänen luonaan kuoleman hetkeen asti (n. 323). Kaikki vanhuksen oppilaat kokoontuivat lukemaan ja laulamaan psalmeja koko yön, ja toimitettuaan liturgian aamunkoitteessa he hautasivat hänet vuorelle lähelle hänen keljaansa. Sitten he palasivat raskain sydämin kilvoittelupaikoilleen todeten toisilleen: ”Me olemme jääneet orvoiksi.”

Pyhä Porcarius oli apotti Lérinsin luostarissa, jonka Arlesin piispa, pyhä Honoratus (16.1.) oli 400-luvun alussa perustanut saarelle Cannesin edustalle. 700-luvulla yhteisössä oli yli 500 asukasta. Vuoden 732 tienoilla enkeli saapui ilmoittamaan, että muslimien laivat olivat purjehtimassa ryöstämään luostaria. Porcarius ryhtyi toimiin varoituksen johdosta. Saarella olleisiin aluksiin mahtui kuitenkin vain pieni osa luostarin asukeista. Niihin ohjattiin luostarissa koulua käyneet pojat sekä 36 kilvoittelijaa nuorimmasta päästä. Heidät vietiin turvaan, ja loput jäivät odottamaan laivojen tuloa. Porcarius kehotti jäljelle jääneitä munkkeja kärsimään rohkeasti Kristuksen tähden. Merirosvot surmasivat kaikki lukuun ottamatta neljää munkkia, jotka he veivät mukanaan orjiksi.

Dagestanilaiset muslimit ryöstelivät 1700- ja 1800-luvuilla georgialaisille pyhää Davit-Garedzin erämaata toistuvasti. He tuhosivat kirkkoja ja luostareita, varastivat pyhiä esineitä ja kiduttivat ja surmasivat siellä kilvoittelevia munkkeja. Kesällä 1851 dagestanilaiset tekivät jälleen hyökkäyksen alueelle. He ryöstivät Davit-Garedzin lavran pyhiä aarteita ja kirjoja, ottivat munkkeja vangeiksi ja kiduttivat niitä, jotka olivat hurskaimpia. Munkkidiakoni Otar puukotettiin kuoliaaksi, pappismunkki Geronti ja munkki Besarion mestattiin. Pappismunkki Serapion hakattiin miekalla kuoliaaksi. Munkki Germania he pistivät vatsaan ja sitten mestasivat hänet. Vasta 18-vuotias Simeon yritti paeta, mutta häntä ammuttiin nuolilla, hänet otettiin kiinni ja mestattiin. Munkki Mikaelia, joka oli veljestön keskuudessa tunnettu nöyryydestään ja vaikenemisestaan, kidutettiin kaikkein ankarimmin ennen kuin hänet surmattiin. 

Marttyyrikuoleman jälkeen ruumiita valaisi jumalallinen valo. Tapahtumien silminnäkijä, pappismunkki Isaak Gaenatilainen kirjoitti vuonna 1853 selostuksen Davit-Garedzin isien marttyyrikilvoituksista. Iisakin dagestanilaiset rosvot ottivat kiinni ja veivät mukanaan Dagestaniin, mutta tsaari Nikolai I:n (1825–1855) välityksen ansiosta hänet vapautettiin myöhemmin.

Pyhittäjämarttyyri Varlaam oli maallikkonimeltään Vasili Konopljov. Hän syntyi vuonna 1858 Permin läänissä talonpoikaisperheeseen, joka kuului papittomien vanhauskoisten lahkoon. Vasili oppi lukemaan yhdeksänvuotiaana ja käytti sen jälkeen kaiken vapaa-aikansa lukemiseen. Hän pohti paljon uskoa, vanhauskoisuutta ja ortodoksisuutta ja unohti niitä ajatellessaan kaiken muun. Öisin hän nousi usein ikonien eteen rukoilemaan ja anoi Jumalaa osoittamaan hänelle oikean pelastuksen tien. Hän ei edes mennyt naimisiin, jotta voisi paneutua etsimään oikeaa hengellistä suuntaa. Näin hän eli 35-vuotiaaksi asti. 

Asioita tutkiessaan Vasili huomasi, etteivät vanhauskoisten syytökset ortodokseja kohtaan olleet aina perusteltuja. Eräänä kaikkien pyhien sunnuntaina hän koki käänteentekevän ihmeen. Lähiseudulla Belaja Gorassa oli ortodoksinen kirkkojuhla, johon myös vanhauskoiset tapasivat osallistua. Vasili lähti kuitenkin erääseen vanhauskoisten luostariin, jossa hän rukoili, että Jumala antaisi hänelle merkin, kumpi osapuoli on väärässä, vanhauskoiset vai ortodoksit: ”Herra, jos Venäjän ortodoksinen kirkko ei ole menettänyt armolahjoja tekemiensä uudistusten vuoksi, niin lähetä nyt, heidän pappiensa kokoonnuttua juhlaan Belaja Goraan, runsas sade tämän helteen aikana, jotta ymmärtäisin, toimiiko Pyhän Hengen armo heidän kauttaan.” Paluumatkalla luostarista Vasili kuuli, että Belaja Gorassa oli todella juhlallisen rukouspalveluksen aikana alkanut kova sade.

Keskustelut ortodoksipappien kanssa hälvensivät Vasilin viimeiset epäilyt. Hengellisen etsintänsä päätteeksi hänet liitettiin mirhavoitelun sakramentin kautta ortodoksiseen kirkkoon. Samalla kirkkoon liitettiin hänen 75-vuotias isänsä, nuoremmat veljet Anton ja Pavel vaimoineen ja lapsineen sekä vanhemman sisaren perhe, kaikkiaan 19 henkeä. 

Marraskuussa 1893 Vasili vihittiin viitankantajamunkiksi ja hän asettui kilvoittelemaan Belaja Goraan. Seuraavan vuoden helmikuussa Vasili vihittiin ensin munkiksi nimellä Varlaam ja kolmen viikon kuluttua pappismunkiksi. Hänet nimitettiin uuden rakenteilla olevan ja lähetystyöhön keskittyvän luostarin johtajaksi Belaja Goraan. Varlaam otti luostarissa käyttöön typikonin mukaisen jumalanpalvelusjärjestyksen ja piti jatkuvasti opetuspuheita. Hänen kokemuksensa, viisautensa, askeettisuutensa ja hyväntahtoisuutensa vetivät ihmisiä puoleensa. Luostari tuli tunnetuksi ”Uralin Athoksena” ja lohdutuksen paikkana kärsiville.

Kesällä 1917 luostarissa vietettiin suurta juhlaa, uuden pääkirkon vihkiäisiä. Vieraita tuli ympäri Venäjää ja lähiseutujen asukkaat saapuivat ristisaatoissa eri tahoilta. Jumalanpalvelukset toimitettiin taivasalla. Seuraavana kesänä elokuussa bolševikit valtasivat luostarin. He häpäisivät pääkirkon alttarin, tekivät arkkimandriitta Varlaamin keljasta käymälän ja muuttivat ikonimaalaamon teatteriksi, jossa luostarin nuoret laulajapojat pakotettiin laulamaan sopimattomia lauluja. Arkkimandriitta Varlaam pidätettiin ja matkalla lähikaupunkiin hänet teloitettiin ampumalla. Pyhittäjä Varlaamin lisäksi 26 luostarin munkkia kärsi marttyyrikuoleman.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Concordia oli pyhän Hippolytoksen (10.8.) kasvattiäiti. Häntä ruoskittiin oliivipuun oksilla ennen kuin hänet teloitettiin Roomassa keisari Valerianuksen aikana, vuoden 258 tienoilla. Hänen ruumiinsa heitettiin epäpyhään paikkaan, mutta kristityt noutivat sen ja hautasivat hänet pyhän Hippolytoksen viereen. 

Pyhä Radegunda syntyi vuoden 522 tienoilla Thüringenin kuninkaan Berthacharin tyttärenä Mühlburgin linnassa Gothan lähellä. Kun merovingit olivat voittaneet taistelussa hänen isänsä vuonna 531, Radegunda vietiin panttivankina Ranskaan, missä hän sai kristillisen kasvatuksen ja hyvän koulutuksen, mikä tuohon aikaan oli naisille harvinaista. Hän vietti jo nuorena rukouksellista elämää ja avusti köyhiä lapsia. 

Vuonna 540 Radegunda pakotettiin solmimaan avioliitto merovingilaisten hallitsijasukuun kuuluvan kuningas Klotar I:n kanssa, jotta tämä saisi läpi frankkien vaatimuksen saada Thüringen haltuunsa. Kuningattarena Radegunda jatkoi laupeudentöitään ja jakoi almuja. Vuonna 555 Radegunda jätti tyrannisoivan Klotarin, joka oli murhauttanut hänen veljensä, ja pakeni erääseen luostariin Noyoniin. Klotar yritti useita kertoja turhaan saada hänet takaisin, mutta avusti hänen laupeudentöitään. Vuonna 558 Radegunda perusti Saix’han Poitiers’n lähelle Pyhän ristin (Sainte Croix) nunnaluostarin, joka noudatti pyhän Caesariuksen (27.8.) luostarisääntöä. Hän asetti Agnes Poitierslaisen sen abbedissaksi ja asui itsekin siellä.

Radegundan luostarista tuli useiden vuosikymmenien ajaksi frankkien valtakunnan merkittävin luostari. Hänen elinaikanaan siitä kehittyi kahdensadan nunnan yhteisö. Pyhä Radegunda nukkui pois rauhassa 13.8.587 Poitier’ssa. Radegundan tuttavapiiriin oli kuulunut Toursin arkkipiispa Gregorius Toursilainen, joka hautasi hänet ja kirjoitti muistiin hänen elämäkertansa. Pyhän Radegundan kunnioitus levisi Ranskasta, missä 150 kirkkoa ja yhdeksän kuntaa on nimetty hänen mukaansa, myös Englantiin, Etelä-Saksaan ja Itävaltaan.

Eudokia oli huomattavan ateenalaisen filosofin tytär, joka oli saanut hyvän kasvatuksen ja koulutuksen. Kun hän pyysi suojelusta keisari Teodosios II:n sisarelta Pulkherialta, hänet esiteltiin hovissa, missä hän sai ihailevaa huomiota sekä viehättävyytensä että viisautensa ansiosta. Kun patriarkka Attikos (8.1.) oli kastanut Eudokian, tämä solmi avioliiton keisari Teodosioksen kanssa (421) ja sai keisarinnana arvonimen augusta. 

Keisarinna Eudokia ystävystyi Konstantinopolissa pyhittäjä Melania Roomalainen Nuoremman (31.12.) kanssa ja alkoi pitää häntä hengellisenä äitinään. Melanian suosituksesta Eudokia teki vuonna 438 pyhiinvaellusmatkan Jerusalemiin, jossa hän teki suuria lahjoituksia. Keisarinna oli läsnä ensimmäisen marttyyri Stefanokselle omistetun kirkon vihkimisessä, jonka toimitti pyhä Kyrillos Aleksandrialainen, ja sai mukaansa pyhän Stefanoksen reliikin. Seuraavana päivänä Eudokia kävi muissa pyhissä paikoissa Öljymäellä.

Vuonna 442 keisarinna Eudokia karkotettiin väärien syytösten takia Palestiinaan, missä hän eli kuolemaansa saakka. Hän rakennutti sinne kirkkoja ja rohkaisi ihmisiä tekemään pyhiinvaellusmatkoja. Koska hän ihaili munkkeja ja erityisesti pyhää Euthymios Suurta (20.1.), hän rakennutti itselleen tornin lähelle tämän luostaria. Se tunnettiin nimellä Eudokian torni. Kalkedonin kirkolliskokousta seuranneina vaikeina aikoina Palestiinan munkit jakaantuivat eri leireihin. Eudokia kysyi neuvoa pyhältä Simeon Styliitalta, joka vastasi: ”Teillä on siellä Euthymios Jumalankantaja. Seuratkaa hänen opetustaan ja kehotuksiaan, niin pelastutte!” Luottaen pyhään Euthymiokseen Eudokia palasi Kalkedonin tunnustuksen hyväksyvien ortodoksien leiriin ja vaipui rauhassa kuolonuneen vuonna 460. Hänen ruumiinsa siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon.

Abba Seridos eli 500-luvulla Pyhällä maalla, jonne hän oli tullut joko Kreikan tai Syyrian alueelta. Hänestä tuli munkki ja hän perusti luostarin Thabathaan Gazan seudulle ja johti sitä monia vuosia. Luostarissa noudatettiin yhteiselämän periaatteita, mutta jotkut hengellisessä elämässä edistyneimmät munkit elivät luostarin läheisyydessä hiljaisuuden harjoittajina eli hesykasteina tai viettivät hesykastista elämää keljaansa sulkeutuneina luostarin muurien sisällä. Sieltä vanhukset opettivat muitakin veljiä rukouksillaan ja viisaudellaan. Kaksi suurta ohjaajavanhusta, pyhittäjät Barsanufios Suuri ja Johannes Profeetta (6.2.), olivat Jumalan lähettäminä vetäytyneet juuri tähän yhteisöön ohjaamaan munkkeja heidän hengellisellä polullaan. Seridos itsekin, vaikka oli luostarin johtaja, tunsi olevansa ainoastaan heidän kuuliainen oppilaansa eikä tehnyt mitään, ennen kuin oli kysynyt asiaa ”suurelta vanhukselta”, kuten pyhittäjä Barsanufiosta kutsuttiin. Barsanufios ja Johannes elivät ankarassa eristyneisyydessä ja olivat yhteydessä hengellisiin lapsiinsa ainoastaan kirjeitse. Seridos palveli heitä välittäjänä ja kirjurina. Hän oli myös se, joka ”Jumalan lisäksi varjeli heitä muilta ihmisiltä”. Seridos ei saanut kirjoittaa vastauksia munkeilta tulleisiin kysymyksiin Barsanufioksen sanelusta: tämä vakuutti Pyhän Hengen johdattavan Seridosta niin, että hän pystyisi keljaansa palattuaan toistamaan kaikki hänen sanansa mitään unohtamatta.

Seridos oli ollut nuoruudestaan asti pidättyväinen ja kohtuullinen kaikessa, mutta kun hän meni liiallisuuksiin askeesissaan, hän sairastui vakavasti. Pyhän Barsanufioksen rukoukset paransivat hänet. Tämän jälkeen Barsanufios määräsi, että hänen tuli vastedes huolehtia ruumiinsa terveydestä arvostelukykyä käyttäen. Kun sitten pyhä Barsanufios oli testannut Seridosta ankarasti sekä kuuliaisuudessa että omasta tahdostaan luopumisessa, hän havaitsi tämän jo kohonneen täydellisyyden korkeuteen. Barsanufios ylistikin Seridosta, että hän on ”hunajaakin makeampi, tuntee kaikkien muiden olevan yhtä itsensä kanssa ja ajaa aina toisten etua”. Tällä tavoin Seridos peri hengellisen isänsä lahjat ja arvostelukyvyn ja hänestä tuli munkeilleen isä, joka oli täynnä hyvyyttä ja viisautta ja täytti heidät ilolla ja rauhalla. Pyhä Barsanufios kirjoitti eräälle hengelliselle lapselleen: ”Jos löydät jotakin vaikeatajuista kirjeistäni, kysy rakkaalta pojaltani Seridokselta, joka Jumalan avulla selittää sinulle vaikeat kohdat.”

Seridos ei kuitenkaan pyytänyt Jumalaa parantamaan sairauttaan eikä helpottamaan kärsimyksiään: hän pyysi vain, että voisi kestää vaivat ja olla niistä kiitollinen. Kun hänen lähtönsä tästä maailmasta läheni, hän tahtoi luovuttaa luostarin johdon kokeneimmille munkeilleen, mutta kaikki katsoivat nöyryydessään itsensä arvottomiksi. Niinpä johtajaksi valittiin Elianos, vasta hiljattain maailmasta luopunut munkki. Pyhittäjä Johannes Profeetta oli ennustanut Seridokselle, että tämä eläisi enää vain kahdeksan päivää, mutta Elianoksen hartaasta pyynnöstä Jumala salli Seridoksen elää vielä kaksi viikkoa ja opettaa uudelle igumenille hänelle kuuluvia velvollisuuksia.

Pyhittäjäisä Doroteos vaikutti 500-luvulla ja tunnetaan erityisesti opetuspuheistaan, joita luetaan koko ortodoksisessa maailmassa. Hän syntyi Antiokiassa vauraaseen kristittyyn perheeseen ja sai hyvän hengellisen ja maallisen koulutuksen. Doroteos oli niin innokas opiskelija, että unohti syömisen, juomisen ja nukkumisen, mikä vaurioitti hänen heikkoa ruumiinrakennettaan. Mikään muu kuin lukeminen ei häntä kiinnostanut, ja erityisesti hän tutki lääketieteellisiä kirjoja. Intohimoinen lukeminen piti hänet loitolla huonosta seurasta. 

Jo nuorena Doroteos luopui maailmasta ja meni abba Seridoksen (13.8.) luostariin lähelle Gazaa ja alistui luottavaisesti pyhittäjien Barsanufios Suuren ja Johannes Profeetan (6.2.) ohjattavaksi. Doroteos oli kuitenkin voimiltaan heikko, joten hänen annettiin käyttää perittyjä varojaan ja pitää mukanaan tuomansa kirjat. Koska hän ei heikon terveytensä tähden pystynyt askeettisiin kilvoituksiin ja sen takia kärsi likaisista ajatuksista, pyhittäjä Barsanufios antoi hänelle runsaasti lohdutusta ja neuvoja. Hän kehotti Doroteosta olemaan vaipumatta epätoivoon, ettei Paholainen saisi iloita, ja antoi hänelle luvan juoda vähän viiniä. Barsanufios rohkaisi häntä tekemään kaikkensa kieltääkseen lihan tahdon ja keskittymään kokonaan sisäiseen sydämen askeesiin. Tällä tavoin hän voisi hankkia itselleen kaikkein kallisarvoisimmat hyveet: nöyryyden, kuuliaisuuden, herkän omantunnon, myötätunnon kaikkia kohtaan ja jatkuvan Jumalan muistamisen.

Vanhusten rohkaisemana ja Kristuksen armon auttamana Doroteos pystyi murskaamaan sisäiset vihollisensa. Hän opetti myöhemmin, että kieltämällä itsensä ensin pienissä asioissa ja sitten kaikessa toiminnassaan ihminen päätyy irrottautumaan kaikesta. Sen jälkeen hän saavuttaa Jumalan avulla täydellisen välinpitämättömyyden. Hän toisti usein isien opetusta: ”Jokainen, joka on onnistunut kieltämään oman tahtonsa, on saavuttanut levon paikan.”

Kerran Doroteoksen seisoessa luostarin pihalla häntä alkoi vaivata demonin aiheuttama sietämätön alakuloisuus. Läpeensä masentuneena Doroteos näki yhtäkkiä merkillisen henkilön piispan muodossa menevän kirkkoon. Hän seurasi piispaa ja näki hänen seisovan rukouksessa kädet kohti taivasta kohotettuina. Lopetettuaan rukouksensa mies kääntyi nuoren, pelon täyttämän Doroteoksen puoleen. Lyöden Doroteosta rintaan piispa toisti kolmesti psalmin sanat: ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli minun huutoni.” Heti kun henkilö katosi, Doroteoksen sydän täyttyi valolla, ilolla, lohdutuksella ja suloisuudella, eikä masennus, surullisuus tai pelko enää koskaan vaivannut häntä. Doroteos alkoi jopa huolestua ajatellessaan, mahtaako tällainen tila olla vastoin pyhiä kirjoituksia, joiden mukaan Jumalan valtakuntaan on mentävä monen ahdingon kautta. Hän avasi sydämensä pyhittäjä Johannes Profeetalle, joka vakuutti hänelle: ”Kaikki, jotka antautuvat kuuliaisina isille, saavat tämän vapauden huolehtimisesta ja tämän levon.”

Pyhittäjä Doroteos ei koskaan laiminlyönyt ajatustensa esittämistä ohjaajavanhuksille. Heti kun hän oli kirjoittanut häntä vaivanneen ajatuksen isille vietäväksi, hän jo tunsi lohdutusta ja hyötyä. Häneltä on säilynyt opetuspuheidensa lisäksi suuri joukko lyhyitä kirjeitä, joissa hän esittää kysymyksiä Barsanufios Suurelle ja Johannes Profeetalle, joiden vastaukset ovat myös säilyneet. Kirjeenvaihdosta saa erinomaisen käsityksen munkin hengellisestä kehityksestä.

Doroteos sai kuuliaisuustehtäväkseen luostarin portinvartijana toimimisen ja vierasmajan hoitamisen, ja lisäksi hänen tehtävänsä oli palvella abba Johannes Profeettaa. Näin hänellä oli siitä lähtien mahdollisuus kysellä asioita suoraan vanhukselta kehittyäkseen yhä paremmin sielun liikkeiden tuntemuksessa. Myöhemmin hänelle annettiin vaativa tehtävä perustaa luostariin sairastupa ja hoitaa sitä. Varat sen rakentamiseen oli lahjoittanut hänen lihallinen veljensä. Doroteos, joka oli opiskellut lääketiedettä, omistautui kokonaisvaltaisesti sairaiden asialle. Aamusta iltaan hän oli liikkeellä huolehtien sairaista ja monista muistakin asioista, jotka käänsivät hänen ajatuksensa pois Jumalan muistamisesta ja sisäisestä hiljaisuudesta. Monta kertaa hän joutui kiusaukseen lähteä pois luostarista ja ryhtyä erakoksi, mutta Johannes Profeetta ei sallinut sitä vaan sanoi, että erakkoelämästä saattaa tulla joillekin ylpeyden aihe, joka johtaa lankeemukseen. Pyhittäjä Johanneksen mielestä Doroteokselle sopi kuuliaisuuden ja rakkauden keskitie, jossa nöyryyttä varjellaan sisäisessä hiljaisuudessa ja mielen raittiutta keskellä kaikkea hyörintää. Hän lisäsi, että kun joku on saanut käskyn ja noudattaa sitä, se on samalla Jumalan muistamista ja kuuliaisuutta.

Pyhittäjä Barsanufios oli luvannut Doroteokselle, että jos tämä noudattaisi hänen neuvojaan, välttäisi mielihaluja, harkitsemattomia puheita ja tarpeettomia keskusteluja sekä säilyttäisi rakkaudellisen suhtautumisen kaikkiin yhdessä Jumalan muistamisen kanssa, hän itse ottaisi tämän hairahdukset kantaakseen. Niin Doroteoksestakin tulisi yksi Barsanufioksen ”todellisista lapsista, jotka olivat Jumalan suojeluksen alaisia”. Doroteoksen huoleksi taas uskottiin nuoren Dositeoksen (13.8.) hengellinen kehitys, ja tämä saavuttikin hänen neuvojensa ansiosta nopeasti täydellisyyden ennen kuin antoi sielunsa Jumalan käsiin. 

Johannes Profeetan ja abba Seridoksen kuoltua ja Barsanufios Suuren vetäydyttyä täydelliseen eristäytymiseen pyhittäjä Doroteos lähti Jumalan avulla perustamaan omaa luostaria Gazan ja Maiuman välille. Siellä hän ohjasi munkkejaan samassa hengessä, jolla vanhukset Barsanufios ja Johannes olivat häntä itseään hoivanneet eli herkästi, arvostelukykyisesti ja rakkaudella. Hän painotti enemmän oman tahdon kieltämistä ja nöyryyttä kuin suuria askeettisia kilvoituksia. Siellä hänen oppilaansa saivat hänen kirjoittamansa ohjeet, jotka tunnetaan hyvin nykyisinkin.42 Kirjoituskokoelma on täynnä suurta viisautta, ja sitä pidetään yhtenä ortodoksisen luostarielämän perusteoksista. 

Pyhittäjä Doroteos kehotti munkkejaan pysymään keskinäisessä yhteydessä ja lähimmäisenrakkaudessa ja neuvoi heitä: ”Kuvitelkaa maahan piirretty ympyrä, joka kuvaa maailmaa. Sen keskipiste on Jumala ja keskipisteen ja kehän väliset säteet ovat ihmisten erilaisia polkuja tai elämäntapoja. Kun pyhät tahtovat päästä lähemmäksi Jumalaa, he liikkuvat ympyrän keskipistettä kohden. Mitä enemmän he lähestyvät Jumalaa, sitä lähemmäksi toisiaan he tulevat, ja mitä lähemmäksi toisiaan he tulevat, sitä lähempänä he ovat Jumalaa. Voitte ymmärtää, että asia on sama myös toisinpäin, kun joku kääntyy pois Jumalasta. Mitä kauempana olemme Jumalasta, sitä kauempana olemme myös toisistamme.” Pyhittäjä Doroteos nukkui pois rauhassa 500-luvun loppupuolella.

Pyhittäjä Dositeoksen elämästä on kerrottu Abba Dorotheoksen kahdentoista opetuspuheen alussa. Kun pyhittäjä Doroteoksen (13.8.) tehtävänä oli huolehtia luostarin sairastuvasta, abba Seridos (13.8.) toi hänen luokseen nuoren sotilaspuvussa olevan pojan, joka oli olemukseltaan hienostunut eikä ollut tottunut karkeiden erämaan asukkaiden tapoihin. Hän oli ollut vaikutusvaltaisen kenraalin palveluksessa ja viettänyt hyvin velttoa elämää kuulematta koskaan Jumalan nimeä. Kun jotkut sotilaat olivat kuvailleet hänelle Jerusalemia, Dositeos oli saanut luvan tehdä pyhiinvaelluksen pyhille paikoille yhdessä muutamien kenraalin ystävien kanssa. Getsemanessa hän näki eräässä kirkossa kuvan viimeisestä tuomiosta. Tietämättömän Dositeoksen pohtiessa, mitä kuva esitti, hänelle ilmestyi majesteettinen naishahmo puettuna purppuraan ja kertoi hänelle viimeisen tuomion rangaistuksista. Syvästi katuen nuorukainen kysyi, mitä hänen pitäisi tehdä, että voisi välttää rangaistuksen. Nainen vastasi: ”Paastoa, älä syö lihaa ja rukoile lakkaamatta, niin vältyt rangaistukselta.” Dositeos alkoi heti toteuttaa neuvoa sellaisella innolla, että hänen läheisensä pelkäsivät hänen mielenterveytensä puolesta. Hänen seurueensa sotilaat sanoivat hänelle, että jos hän halusi viettää tuollaista elämää, ei ollut sopivaa jäädä maailmaan, vaan hänen olisi parempi mennä luostariin. Hänen pyynnöstään he veivät hänet abba Seridoksen luostariin.

Vastaukseksi Seridoksen kysymyksiin nuorukainen vain toisteli: ”Minä haluan pelastua.” Seridos otti hänet pyhittäjä Barsanufios Suuren (6.2.) siunauksella luostariin ja sijoitti hänet pyhittäjä Doroteoksen ohjaukseen. Arvostelukykyä osoittaen tämä antoi Dositeoksen ensin syödä niin paljon kuin poika halusi ja opetti sitten Dositeosta vähitellen pienentämään ruoka-annostaan, niin että hän ei koskaan syönyt itseään kylläiseksi.

Dositeos selviytyi helposti kaikista tehtävistään ja huolehti sairaista niin, että kaikki olivat tyytyväisiä. Jos hän oli kärsimätön tai oli puhunut jollekin heistä kiukkuisesti, hän jätti sen mitä oli tekemässä ja meni kellariin itkemään. Hän ei tullut sieltä pois, ennen kuin hänen hengellinen isänsä oli torunut häntä ja antanut hänelle anteeksi. Hän kertoi pienimmätkin ajatuksensa Doroteokselle, joka ei koskaan sallinut hänen kiintyä mihinkään maalliseen. Kerran kun Dositeos oli näyttänyt hänelle hyvän veitsen, joka olisi erinomainen sairaalan käyttöön, Doroteos kysyi häneltä: ”Pidätkö sinä tosiaankin siitä, Dositeos? Etkö häpeä, että pidät tätä veistä tärkeämpänä kuin Jumalaa?” Poika kuunteli vaiti, silmät maahan luotuina. Lopuksi Doroteos määräsi, ettei hän koskaan enää saisi koskettaa tuota veistä. 

Tällä tavoin siunattu Dositeos eli luostarissa viisi vuotta täydellisessä kuuliaisuudessa luopuen jatkuvasti omasta tahdostaan. Kun hän sairastui tuberkuloosiin, hän kuuli jostakin, että pehmeäksi keitetyt kananmunat ovat terveellisiä niille, jotka sylkevät verta. Doroteoksella oli muuta tekemistä eikä hän tullut ajatelleeksi asiaa. Dositeos ei kuitenkaan saanut ajatusta pois mielestään vaan meni Doroteoksen luo ja pyysi, ettei hänelle annettaisi tätä lohdutusta, joka tyydyttäisi hänen oman tahtonsa. Kun hänen sairautensa oli pahimmillaan, hän piti yllä Jumalan muistamista toistamalla jatkuvasti rukousta: ”Herra Jeesus Kristus, armahda minua!” ja välillä: ”Jumalan Poika, tule ja auta minua!”

Kun Doroteos tuli katsomaan häntä, hän kysyi: ”No, Dositeos, kuinka rukouksesi sujuu? Pidätkö siitä kiinni?” Hän vastasi: ”Kyllä, isä, sinun rukoustesi avulla.” Kun hän sitten tuli hyvin heikoksi ja oli täysin lopussa, niin että häntä kannettiin lakanan mutkassa, hän vastasi samaan kysymykseen näin: ”Anna anteeksi, isä. Minulla ei enää ole voimia pitää yllä rukousta.” Doroteos sanoi: ”Jätä siis rukoileminen mutta pidä Jumala mielessäsi ja ajattele Häntä kuin Hän olisi edessäsi.” Kun Dositeoksella oli tuskia, hän pyysi pyhittäjä Barsanufiosta päästämään hänet jo lähtemään, mutta tämä kehotti häntä kärsivällisyyteen, johon kuuluu lupaus Jumalan armosta. Joitakin päiviä myöhemmin Dositeos kysyi samaa asiaa ja sanoi voimiensa olevan lopussa, jolloin Barsanufios kirjoitti: ”Mene rauhassa! Ota paikkasi Pyhän Kolminaisuuden lähellä ja rukoile meidän puolestamme.” Tämä tapahtui joskus 500-luvun lopulla. 

Eräät jo pitkään paastossa ja valvomisessa kilvoitelleet munkit eivät kuitenkaan pitäneet Barsanufioksen vastauksesta, sillä he eivät olleet tietoisia Dositeoksen ihailtavasta kuuliaisuuskilvoituksesta. Kerran eräs suuri ja pyhä vanhus, joka oli käymässä luostarissa, rukoili Jumalaa näyttämään hänelle ne pyhät, jotka siellä lepäsivät. Silloin hän näki heidät kaikki yhtenä kuorona, jonka keskellä oli nuori poika. Kun hän kuvaili näkyään isille ja kysyi, kuka tuo poika oli, he kaikki tajusivat, että se oli Dositeos. He ylistivät Jumalaa, joka oli sallinut hänen saavuttaa täydellisyyden niin lyhyessä ajassa. 

Pyhittäjä Maksimos Tunnustaja syntyi Konstantinopolissa vuoden 580 tienoilla hurskaaseen kristittyyn perheeseen. Hän sai erinomaisen koulutuksen filosofiassa ja tunsi hyvin antiikin kirjailijoita ja kirkkoisien teologiaa. Maksimos perehtyi Platonin, Aristoteleen ja uusplatonistien kirjoituksiin, jotka jättivät hänen ajatteluunsa paljon vaikutteita. Retoriikkaa hän sen sijaan ei opiskellut. Niinpä hänen kirjoituksissaan hengellisyys saa ilmaisun, jossa on filosofista syvyyttä ilman kaunopuheisuuden koukeroita. Maksimos oli poikkeuksellinen lahjakkuus, joka kykeni niin filosofiseen spekulointiin kuin syvälliseen hengelliseen mietiskelyynkin. Hänet otettiin nuorena miehenä valtionhallinnon palvelukseen ja hänestä tuli keisari Herakleioksen (611–641) sihteeri ja pääneuvonantaja. Maksimoksen laaja tietämys ja hyveellinen elämä tekivät vaikutuksen keisariin.

Maksimos kuitenkin luopui tehtävistään hovissa ja meni Bosporin vastarannalla sijaitsevaan Krysopoliksen luostariin,43 jossa hänet vihittiin munkiksi. Nöyryytensä ja viisautensa ansiosta hän voitti pian munkkiveljien rakkauden, ja muutaman vuoden kuluttua hänet valittiin luostarin igumeniksi. Tässä asemassakin hän säilytti munkin yksinkertaisen elämäntavan.

Munkkina Maksimos edistyi nopeasti saavuttaen hyveen ylimmät askelmat. Hän oli perehtynyt syvällisesti pyhään Raamattuun ja kirkkoisien kirjoituksiin, ja luostarielämässä hän pääsi käytännössä voitolle himon liikkeistä harjoittamalla tiukkaa askeesia. Näin Maksimos kohosi vähitellen autuaan himottomuuden tilaan. Kuoletettuaan vihan sävyisyydellä ja vapautettuaan mielensä himojen hirmuvallasta hän ravitsi henkeään rukouksella ja antoi sen nousta mietiskelyn korkeuksiin. Keljansa hiljaisuudessa hän tarkasteli sydämensä syvyyksiä ja pelastuksen salaisuutta.

Vietettyään kaksitoista vuotta hiljaisessa kilvoittelussa pyhä Maksimos asettui oppilaansa Anastasioksen kanssa pieneen Pyhän Georgioksen luostariin Kyzikoksessa.44 Siellä hän laati ensimmäiset teoksensa: askeettisia kirjoitelmia taistelusta himoja vastaan, rukouksesta, himottomuudesta ja pyhästä rakkaudesta. Veljestö joutui kuitenkin hajaantumaan avaarien ja persialaisten hyökkäysten seurauksena.

Maksimos aloitti kiertelevän elämän. Hänen elämäntehtäväkseen tuli Jumalan rakkaudesta todistaminen aikana, jolloin kirkko joutui teologisten kiistojen repimäksi ja valtakunta ajautui tuhon partaalle. Maksimos matkusti Kreetalle, missä hän jatkoi opetustoimintaansa. Hän joutui siellä vastakkain erään piispan kanssa, joka seurasi harhaoppeja. Kreetalta Maksimos siirtyi Kyprokselle ja lopulta hän saapui Aleksandrian kautta Karthagoon, jossa hän viipyi pitkään. Siellä hän tapasi pyhän Sofronioksen (11.3.), syvällisen kilvoittelijan, joka oli paennut munkkeineen Palestiinasta persialaisten vallattua ja hävitettyä Pyhän maan vuonna 614.

Maksimos syventyi ortodoksisen spiritualiteetin filosofisiin ja teologisiin perusteisiin ja keskittyi erityisesti jumalallistumisen tematiikkaan. Hän laati syvällisiä ja moniulotteisia kirjoitelmia eräiden vaikeimpien raamatunkohtien pohjalta ja kommentoi Dionysios Areopagitan ja Gregorios Teologin ajattelusta nousevia kysymyksiä. Hän käsitteli pyhän liturgian ja jumalanpalveluselämän hengellisiä ulottuvuuksia ennennäkemättömän syvällisellä tavalla. 

Pyhä Maksimos kehitti tasapainoisen teologisen synteesin. Hänen ajattelussaan ihminen on maailmassa Jumalan asettamana kosmisen liturgian pappina. Ihmisen tehtävä on koota yhteen kaiken taustalla olevia Jumalan luovan ja ylläpitävän voiman osatekijöitä (logoi) uhratakseen ne alkuperälleen ja ylläpitäjälleen Jumalan Sanalle (Logos) vapaudessa ja rakkaudessa. Täyttäessään tehtävää, jota varten hänet on luotu – Jumalaan yhdistymistä – ihminen johtaa koko universumia täydellistymiseensä Kristuksessa, jumalihmisessä.

Valtaanpääsemisestään lähtien keisari Herakleios oli pyrkinyt palauttamaan Rooman valtakuntaan järjestyksen ja yhtenäisyyden. Sotilaallisten operaatioiden lisäksi hän tahtoi saada kirkon yhdistymään. Armenialaiset, koptit ja valtaosa syyrialaista kristityistä olivat järjestäytyneet omiksi kirkkokunnikseen, jotka pitivät kreikkalaisia ”melkiitteinä” eli ”keisarinuskoisina”; jälkimmäiset puolestaan pitivät edellisiä monofysiitteinä. Keisari näki tärkeäksi saada monofysiititkin puolelleen varmistaakseen, etteivät nämä vain siirtyisi tukemaan poliittisesti persialaisia tai arabeja. Niin Herakleios pyysi Konstantinopolin patriarkkaa Sergiosta (610–638) laatimaan teologisen julkilausuman, joka tyydyttäisi monofysiittejä mutta ei kieltäisi Kalkedonin opinmuotoiluja. Vuonna 638 keisari Herakleios ja patriarkka Sergios julkaisivat Uskon esityksen (Ekthesis tes pisteos), jossa vaadittiin kaikkia hyväksymään ja tunnustamaan opetus Vapahtajan kahden luonnon yhdestä tahdosta ja yhdestä toiminnasta. Kyseinen oppi tunnetaan monoteletisminä tai monoenergisminä. Tällainen kompromissi ei kuitenkaan tyydyttänyt teologisesti harjaantuneita ortodokseja, jotka näkivät opin monofysitismin uutena versiona, jossa puhe Kristuksen luonnosta (fysis) oli korvattu tahdon tai energian käsitteellä. Monofysitismin mukaan Jeesuksella Kristuksella oli vain yksi luonto, joka käytännössä ymmärrettiin usein pelkästään jumalallisena. Tämän opin eräänlaisena jälkivaikutuksena monoteletismi opetti, että Kristuksella oli vain yksi jumalallinen tahto (thelesis, thelema) ja vain yksi jumalallinen energia.

Kiistan voimistuessa pyhä Maksimos oli Karthagossa, josta käsin hän alkoi ottaa osaa keskusteluun. Hän näki monoteletismin harhaanjohtavaksi, koska se vähätteli Kristuksen ihmisluontoa, johon kuului autenttinen ihmistahto. Maksimos tuki hengellistä isäänsä pyhää Sofroniosta, joka puhui ja kirjoitti avoimesti Kristuksen ”yhdestä persoonasta, kahdesta luonnosta ja kahdesta energiasta”. Tulenarkaa ”kahden tahdon” ilmaisua käyttämättäkin Maksimos teki selväksi, kuinka Kristus täyttää ihmisyytensä hyveessä sen mikä kuuluu Hänen jumaluuteensa (ihmeet) ja jumaluutensa hyveessä sen mikä kuuluu Hänen ihmisyyteensä (kärsimys).

Ortodoksit näkivät monoteletismin yrityksenä palata jo kertaalleen tuomittuun monofysitismiin. Toisaalta myöskään koptit, armenialaiset ja muut ei-kalkedonilaiset eivät innostuneet opista vaan pitivät sitä teennäisenä. Monoteletismi sai kannattajia lähinnä nykyisen Libanonin ja Länsi-Syyrian alueella. Harhaopista tuli sen sijaan vakava uhka ortodoksisen kirkon sisäiselle yhtenäisyydelle idässä. 630-luvun alussa peräti kolme patriarkan istuinta idässä oli monoteletistien hallussa: Konstantinopoli Sergioksen, Antiokia Athanasioksen ja Aleksandria Kyyroksen.

Maksimos kirjoitti Rooman paaville, keisarille ja muille tärkeille henkilöille kirjeitä sekä laati kirjoitelmia, joissa hän ennennäkemättömällä syvällisyydellä osoitti Jumalan Sanan rakkaudesta ja kunnioituksesta ihmisiä kohtaan omaksuneen ihmisluonnon kokonaisuudessaan, muuttamatta mitään siihen kuuluvasta vapaudesta. Ihmisenä Hänellä oli vapaus kieltäytyä kärsimyksestä, mutta Hän alistui vapaaehtoisesti jumalalliseen tahtoon ja suunnitelmaan avatakseen meille pelastuksen tien alistumisella ja kuuliaisuudella. Kristuksen persoonassa ihmisvapaus – absoluuttiseen Jumalan vapauteen yhdistyneenä – tulee ennalleen asetetuksi luonnollisimpaan liikehdintäänsä, kohti yhdistymistä Jumalaan ja toisiin ihmisiin rakkauden kautta.

Rukouksen ja mietiskelyn kirkastamalla ymmärryksellään Maksimos ryhtyi kehittämään inkarnaation teologian pohjalta oppia ihmisen jumalallistumisesta. Yksikään kirkkoisä ei ollut aiemmin tutkinut yhtä syvällisesti ihmisen vapautta sekä sen yhtymistä Jumalaan niin Kristuksen persoonassa kuin kussakin pyhässä. Pyhä Maksimos esitti ortodoksisen opin inkarnaatiosta täydellisimmässä muodossaan. Myöhemmin Johannes Damaskolainen (4.12.) tiivisti ja kiteytti sen helppotajuisempaan muotoon tulevia sukupolvia varten.

Konstantinopolin patriarkka Sergios kuoli vuoden 638 lopussa ja keisari Herakleios vuonna 641. Keisariksi tuli lopulta hänen pojanpoikansa Konstans II (642–668), joka avoimesti tunnusti monoteletismiä. Ajan ilmapiiriä kiristi se, että arabit olivat vallanneet koko Lähi-idän. Ortodoksien huomio keskittyi kuitenkin yksitahto-opin kysymyksiin.

Kun patriarkka Sergiuksen seuraaja, monoteletismiä kannattanut Pyrrhos, saapui Karthagoon paettuaan Konstantinopolin hovin juonitteluja, hän keskusteli tuntikausia Maksimoksen kanssa. Keskustelujen tuloksena Pyrrhos teki täyskäännöksen ja tunnusti julkisesti erheensä. Hän jopa kirjoitti kirjan, jossa hän muotoili ja tunnusti asiaa koskevan ortodoksisen opetuksen. Maksimos ja Pyrrhos kävivät yhdessä Roomassa paavi Theodorus I:n luona, joka otti Pyrrhoksen vastaan juhlallisesti Konstantinopolin patriarkkana. 

Vuonna 647 Maksimos palasi Afrikkaan, missä piispainkokous tuomitsi monoteletismin harhaoppina. Vuonna 648 julkaistiin keisari Konstansin toimeksiannosta Konstantinopolin patriarkka Paavalin laatima uusi edikti, ”Uskon kaava” (Typos tes pisteos), joka kielsi kristittyjä tyystin puhumasta kahdesta tahdosta rangaistuksen uhalla. Näin kirkon yhdistämiseen alun perin tähdännyt monoteletismi johtikin käytännössä siihen, että ortodokseja alettiin vainota. Tämä koski erityisesti Maksimosta, hänen ystäviään ja munkkeja, jotka kieltäytyivät jyrkästi tottelemasta keisarin julistusta.

Maksimos siirtyi Roomaan ja pyysi paavi Martinusta (649–653, muistopäivä 13.4.) tutkimaan monoteletismikysymystä kirkolliskokouksessa. Paavi kutsui koolle lateraanikonsiilin, johon osallistui 105 piispaa, lähinnä lännestä, sekä kreikkalaisia pakolaisteologeja, heidän joukossaan myös Maksimos. Tutkittuaan asiaa neljä viikkoa kokous tuomitsi monoteletismin ja hylkäsi keisarin ediktin 31.10.649. Konstantinopolin patriarkkojen Sergioksen, Paavalin ja Pyrrhoksen väärille opetuksille lausuttiin anateema.

Kun keisari Konstans II sai tietää synodin päätöksistä, hän raivostui ja käski pidättää sekä paavi Martinuksen että Maksimoksen. Hän lähetti Roomaan eksarkin sotilassaattueessa vuonna 653. Sairas ja voimaton paavi pidätettiin ja vietiin Konstantinopoliin, missä hänet tuomittiin rikolliseksi ja karkotettiin Khersonin niemimaalle, jossa hän menehtyi syyskuussa 655. 

Pyhä Maksimos ja kaksi hänen Anastasios-nimistä oppilastaan (20.9.) pidätettiin jo ennen paavia, mutta heidän tuomitsemisessaan ei kiirehditty. Maksimosta syytettiin poliittisista rikoksista: keisarillisen vallan vastustamisesta, arabien valloitusten kannattamisesta ja hajaannuksen aikaansaamisesta kirkossa. Pyhä Maksimos vastaili valheellisiin syytöksiin rauhallisesti pitäen mielensä Jumalassa ja rakastaen vihollisiaan. Hän totesi, ettei hänellä ollut mitään omaa oppia mutta tarvittaessa hän olisi valmis katkaisemaan yhteyden vaikka kaikkien patriarkaattien kanssa. Hän sanoi myös kuolevansa mieluummin kuin rikkovansa omaatuntoaan vastaan kavaltamalla uskonsa. Pyhä Maksimos ja hänen oppilaansa tuomittiin karkotettaviksi eri paikkoihin.

Konstantinopolin uusi patriarkka Pietari (654–666) laati uuden kompromissin, jossa Kristuksen molemmilla luonnoilla oli oma tahtonsa mutta hänen persoonallaan vain yksi tahto. Jotkut hymähtivät ehdotukselle sanoen sen merkitsevän, että Kristuksella olisi peräti kolme tahtoa. Maksimos kuuli huhuja, että Roomassa uudeksi paaviksi ehdolla ollut Eugenius oli halukas tähän kompromissiin. Maksimos lähetti Roomaan kirjeen, jossa hän jälleen kerran esitti ortodoksisen opetuksen. Rooman kristikansa nousi vastarintaan. Eugenius vihittiin paaviksi ilman keisarin lupaa 10.8.654. 

Keisari Konstans alkoi ymmärtää, että hän ei saisi ortodoksien luottamusta ilman Maksimoksen tukea. Niinpä hän lähetti piispan ja kaksi hovimiestään keskustelemaan hänen kanssaan. Pitkästä vankeudestaan ja kärsimyksistään huolimatta Maksimos ei ollut menettänyt mitään sisäisestä lujuudestaan. Hän kumosi helposti heidän argumenttinsa ja vetosi lopuksi keisariin ja patriarkkaan, että nämä katuisivat ja palaisivat oikeaan uskoon. Keisarin lähettiläät joutuivat raivon valtaan ja kävivät hänen kimppuunsa solvaten ja sylkien häntä. 

Maksimos siirrettiin Traakian Perberikseen, jossa häntä pidettiin vangittuna kuusi vuotta. Lopulta vuonna 662 hänet tuotiin Konstantinopoliin patriarkan johtaman synodin tuomittavaksi. Häneltä kysyttiin: ”Mihin kirkkoon sinä kuulut? Konstantinopolin? Rooman? Antiokian? Aleksandrian? Jerusalemin? Näethän että kaikki ovat yhtä meidän kanssamme.” Maksimos vastasi: ”Katoliseen kirkkoon. Sillä on oikea tunnustus uskosta koko maailmankaikkeuden Jumalaan.” Kun häntä uhattiin kuolemanrangaistuksella, hän lausui: ”Toteutukoon Jumalan ennen aikojen alkua tekemä päätös minussa siten, että se tuottaa Hänelle sitä kunniaa, joka Hänellä on ollut ennen kaikkia aikoja.”

Kirkollinen tuomioistuin luovutti pyhän Maksimoksen ja hänen seuraajansa kaupungin prefektille. Hän antoi ruoskia heidät ja määräsi heidän kielensä ja oikean kätensä katkaistaviksi, koska niiden avulla he olivat todistaneet uskostaan. Verisinä heitä kuljetettiin kaupungin halki ennen kuin heidät siirrettiin Kaukasuksen Lazikaan, minne matkatessaan he joutuivat kärsimään monenlaisia koettelemuksia ja vaikeuksia. Siellä heidät suljettiin erillisiin linnoituksiin. Pyhä Maksimos nukkui pois 13. elokuuta vuonna 662. Näin hän sai 82 vuoden ikäisenä yhdistyä lopullisesti Jumalan Sanaan, jota hän oli rakastanut ja jonka eläväksitekeviä kärsimyksiä hän oli seurannut omalla kärsimyksellään ja kuolemallaan.

Myöhemmin pyhän Maksimos Tunnustajan haudan yläpuolelle ilmestyi ihmeellisesti kolme palavaa lampukkaa merkkinä siitä, että hän oli elinaikanaan ollut ortodoksisuuden majakka, joka loistaa esikuvana kaikille. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä. Pyhän Maksimos Tunnustajan reliikit siirrettiin kuudennen ekumeenisen kirkolliskokouksen jälkeen Lazikasta Mustanmeren kaakkoisrannalta Konstantinopolin Krysopolikseen Jumalansynnyttäjän luostariin, jonka igumenina Maksimos oli aikanaan ollut. Pyhän Maksimoksen oikea käsi on kunnioitettavana Pyhän Paavalin luostarissa Athoksella. Hänen muistoaan vietetään sekä idän että lännen kalentereissa hänen kuolinpäivänään. Lisäksi hänellä on toinen muistopäivä 21.1.

Pyhittäjä Maksimos jätti kirkolle suuren teologisen perinnön. Hänen säilyneissä kirjoituksissaan on vaikeiden raamatunkohtien, Isä meidän ‑rukouksen ja psalmin 59 selityksiä, reunahuomautuksia käsikirjoituksiin sekä tutkielmia marttyyripiispa Dionysios Areopagitasta (3.10.) ja Gregorios Teologista (25.1.). Hän on myös kirjoittanut jumalallisen liturgian selityksen, joka tunnetaan nimellä Mystagogia. Maksimos Tunnustajan dogmaattisiin teoksiin kuuluu esitys hänen väittelystään Pyrrhoksen kanssa ja useita traktaatteja ja kirjeitä eri ihmisille. Ne sisältävät Jumalan olemuksen, Pyhän Kolminaisuuden persoonien, Jumalan Sanan lihaksitulemisen sekä ihmisluonnon jumaloitumisen (theosis) ortodoksisen opetuksen esityksiä. ”Theosiksessa ei mikään ole ihmisluonnon tuotetta”, Maksimos kirjoittaa kirjeessään ystävälleen Thalassiokselle, ”sillä luonto ei käsitä Jumalaa. Vain Jumalan armolla on kyky suoda jumaloituminen olemassa olevalle.” Maksimos laati myös ihmiskuvaa käsitteleviä kirjoitelmia. Hän pohdiskeli sielun luonnetta ja tietoista olemassaoloa kuoleman jälkeen. Hänen hengellisimpiä kirjoitelmiaan on Rakkaudesta, joka sisältyy Filokalia-kokoelmaan. Häneltä on säilynyt myös kolme hienoa kirkkoveisua. 

Pyhä Irene oli Unkarin kuninkaan Ladislauksen tytär. Nuoruudestaan lähtien hän oli tunnettu paitsi kauneudestaan myös hyveistään: nöyryydestä, lempeydestä, ystävällisyydestä, vihastumattomuudesta ja köyhien, leskien ja orpojen auttamisesta. Konstantinopoliin hän tuli 18-vuotiaana, ja vuonna 1105 hänet valittiin keisari Aleksioksen pojan Johannes Komnenos II:n vaimoksi. Hän synnytti kahdeksan lasta. Keisarinnana hän vietti palatsissa paaston ja rukouksen sävyttämää elämää. Hänellä oli aina huulillaan psalmien jakeita, jotka muistuttavat meitä ihmisiä ohikiitävän elämän turhuudesta. Tärkeimpänä tehtävänään hän piti huolehtimista köyhistä. Hän tuki hyväntekeväisyyslaitosten ja luostarien perustamista.

Irenen suurin saavutus oli Kristus Pantokratorin majesteettisen luostarin perustaminen yhteistyössä arkkitehti Nikeforoksen kanssa. Sen rakennukset pystyivät majoittamaan 80 munkkia. Pääkirkko oli omistettu Kristus Kaikkivaltiaalle, ja pyhälle ylienkeli Mikaelille omistettu kirkko palveli myös keisarillisen perheen hautauspaikkana. Kolmas kirkko oli omistettu Hellyyden Jumalanäidille ja sinne oli pääsy myös naisilla. Luostarin yhteyteen tuli 50 potilaan sairaala, jossa oli suuri määrä maallikkotyöntekijöitä, ja vanhainkoti 24 miehelle sekä sairastupa. Jonkin matkan päässä oli myös leprasairaala.

Kaikki kirkot oli kaunistettu runsailla kultamosaiikeilla ja harvinaisilla marmoreilla. Monet tulivat sinne kumartamaan pyhien reliikkejä. Saadakseen loppuun työnsä, joka oli maksanut melkoisesti, ja voidakseen ylläpitää tätä ”armeliaisuuden kaupunkia” Irene otti eräänä päivänä puolisoaan keisari Johannes II:ta kädestä ja vei hänet luostarin pääkirkkoon. Siellä hän lankesi maahan kasvoilleen hänen eteensä ja sanoi: ”Ota vastaan tämä kirkko, jonka Jumala on rakentanut sinua varten.” Hän ei noussut pystyyn ennen kuin keisari oli vakuuttanut hänelle tekevänsä kaikkensa tuon laitoksen ylläpitämiseksi. Keisari lupasi, että siitä tulisi pääkaupungin loisteliain luostari. Hän varusti luostarin suurilla maa-alueilla valtakunnan eri puolilla sekä liitti siihen kuusi luostaria Konstantinopolin Aasian puoleisilta alueilta. 

Työ ei ollut vielä valmistunut, kun hurskas keisarinna Irene siirtyi Kristuksen taivaalliseen hoviin saatuaan sitä ennen vihkimyksen nunnaksi nimellä Ksenia. Tämä tapahtui vuonna 1134. Hänen jäännöksensä sijoitettiin Kristus Pantokratorin hautakappeliin, jonne myöhemmin haudattiin keisari ja muita arvohenkilöitä.

Venäjän kirkas tähti pyhä Tiihon syntyi vuonna 1724 köyhän kirkonpalvelijan perheeseen Novgorodin hiippakunnan Koretskin kylässä. Vanhemmat antoivat hänelle nimen Timofei. Perheen isä Saveli kuoli Timofein ollessa vielä pieni ja äiti jäi yksin viiden alaikäisen lapsen kanssa. Vanhin veli oli jo aikuinen. Elämä oli niin köyhää, että äiti oli aikeissa antaa Timofein vuokra-ajurille, joka oli mielistynyt poikaan, mutta vanhin veli esti aikeen vaatien, että Timofein piti päästä opintielle. Köyhyyden takia Timofei joutui lapsena tekemään peltotöitä vieraille vain saadakseen jotain syötävää. 14-vuotiaana hän pääsi veljensä avustuksella Novgorodin piispantalon yhteydessä toimivaan kouluun ja sieltä seminaariin. Valmistuttuaan hänet nimitettiin retoriikan ja kreikan kielen opettajaksi. Hänen vaatimattomuutensa, sydämellisyytensä ja hurskas elämänsä sai niin oppilaat, opettajatoverit kuin piispatkin rakastamaan häntä. Noina vuosina Timofei eli Jumalan jatkuvan läsnäolon ja katselun tunnossa. Kerran hänen yöllä rukoillessaan taivaat äkkiä aukenivat ja hän näki ihmeellisen valon. Kokemus vahvisti hänen kutsumuksensa munkkiuteen.

Timofei vihittiin munkiksi vuonna 1758 ja hän sai nimekseen Tiihon. Jo samana vuonna hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin pian Tverin pappisseminaarin rehtoriksi. Tiihon ei nöyryydessään koskaan ajatellut itselleen piispan virkaa, mutta jo kolmen vuoden kuluttua munkiksi vihkimisestä hänet vihittiin 37-vuotiaana Käkisalmen ja Laatokan apulaispiispaksi. Hänen asuinpaikkanaan oli Novgorod, jossa hänet tunnettiin ja otettiin ilolla vastaan.

Apulaispiispa-aika jäi vain runsaan vuoden pituiseksi. Tiihon nimitettiin vuonna 1763 laajan Voronežin hiippakunnan piispaksi. Työsarkaa oli paljon. Hiippakunta oli köyhä, hengellinen koulutus rappiolla ja kirkkorakennukset huonossa kunnossa. Vanhauskoisuus ja erilaiset lahkot kukoistivat ja pakanallisia juhliakin vietettiin. Tiihon aloitti heti voimallisen pastoraalisen työn pyrkien kohentamaan erityisesti papiston sivistystasoa ja moraalia. Hän perusti hengellisiä kouluja ja kohotti pappisseminaarin kukoistavaan tilaan hankkimalla pätevät opettajat ja seuraamalla itse seminaarin elämää. Hän vieraili seurakunnissa, lopetti pahennusta herättävän epäjärjestyksen ja opetti herkeämättä saarnoillaan ja kirjoituksillaan evankeliumin totuutta. Tiihon kehotti kristittyjä ymmärtämään, että he ovat Kristuksen ruumiin jäseniä. Niin kuin ruumiinjäsenet toimivat pään työvälineinä, niin kristittyjen tulee olla Kristuksen työvälineitä. Hän tiesi, että ihmisten taikauskoisten käsitysten korjaamiseen tarvitaan päättäväisiä toimia. Itse hän oli aina valmis vierailemaan tavalliseksi munkiksi pukeutuneena kärsivien luona tuoden mukanaan Herran lohdutusta.

Tiihonin hyväsydämisyys ja nöyryys olivat rajattomat. Kun hän huomasi loukanneensa jotakuta, hän pyysi heti anteeksi kumartuen maahan asti. Kerran erään tilanomistajan luona nuori Voltairen ihailija alkoi kerskua hänelle kristinuskon vastaisilla näkemyksillään. Tiihonin lempeät ja tyynet vastaukset saivat nuorukaisen menettämään malttinsa niin, että hän läimäytti piispaa poskelle. Tiihon lankesi heti polvilleen nuorukaisen eteen ja pyysi anteeksi, että oli sanoillaan saanut tämän kiihtymään. Tämä herätti nuorukaisessa katumuksen ja hänestä tuli hyvä kristitty. 

Tiihonin innokas toimeliaisuus ja lähimmäisrakkaus, joiden keskellä hän ei ajatellut eikä säästänyt itseään, ja toisaalta monet vaikeudet ja vastukset, jotka häntä kohtasivat, verottivat hänen heikkoa terveyttään. Johdettuaan Voronežin hiippakuntaa vajaat viisi vuotta hän vetäytyi lepoon asettuen pieneen Zadonskin luostariin Donin varrelle noin 80 kilometrin päässä Voronežista. Siellä hän vietti elämänsä viimeiset 15 vuotta askeesissa rikastuttaen kirkon elämää Pyhän Hengen innoittamilla kirjoituksillaan.

Pyhä Tiihon osallistui lähes päivittäin luostarin jumalanpalveluksiin. Hän ei itse toimittanut palveluksia, mutta oli usein lukijana tai laulajana. Ajan myötä hän jätti nekin tehtävät ja rukoili palvelusten aikana alttarissa ristinmerkkejä tehden. Keljassa hän luki pyhien elämäkertoja ja pyhien isien kirjoituksia. Psalmit hän osasi ulkoa ja matkoilla ollessaan luki tai lauloi niitä ulkomuistista. Kun hänen terveydentilansa kohentui, hän alkoi murehtia ja tuntea omantunnonsoimauksia näennäisen toimettomuutensa tähden. Lopulta hän kirjoitti Pietarin metropoliitta Gabrielille, joka tarjosi hänelle luostarinjohtajan paikkaa Valdailla. Munkkivanhus Aaron ilmoitti silloin hänelle, ettei Jumalanäiti halunnut hänen lähtevän Zadonskin luostarista. 

Tiihon karisti mielestään jokaisen ajatuksen lähteä Zadonskista. Ollakseen hyödyksi kirkolle hän omistautui kirjallisille töille ja lähimmäisten auttamiselle. Hän jakeli eläkkeensä almuina köyhille. Jos kerjäläisiä tuli paljon, hän iloitsi saadessaan antaa heille rahaa; jos heitä oli vähän, hän oli murheissaan. Hänen ovensa oli aina avoinna niin köyhille, matkalaisille kuin luostarin veljille. Hän yritti pitää piispallisen arvonsa piilossa ja siunasi vieraita talonsa kuistilta tavalliseen munkinviittaan pukeutuneena. Kaikille hänellä oli rohkaiseva sana ja hymy. Vuosien kuluessa hän enensi kilvoituksiaan. Hän eli äärimmäisen yksinkertaisesti: nukkui olkipatjalla lampaannahkaturkki peittonaan ja söi niukasti. Monet munkit ja varsinkaan luostarin johtaja eivät voineet ymmärtää, miksi piispa eli luostarissa tavallista munkkia köyhemmin, ja suhtautuivat häneen nurjasti. Pyhä Tiihon tunsi vilpitöntä myötätuntoa panettelijoitaan kohtaan ja piti panettelua Paholaisen aikaansaannoksena. Hän oli itse aina valmis pyytämään ensin anteeksi häntä loukanneilta, jopa kuuliaisuusveljiltä tai omilta keljapalvelijoiltaan. ”Anteeksipyyntö on kostoa parempi”, hän tapasi sanoa.

Kilvoitustensa keskellä Tiihon sai jumalallista lohdutusta. Kerran mietiskellessään Kristuksen kärsimyksiä hän näki Kristuksen laskeutuvan Golgatan ristiltä ja tulevan luokseen. Toisen kerran hän hengelliseen katseluun syventyneenä kuuli ikään kuin enkelten laulua. Vielä hän sai nähdä Jumalansynnyttäjän, joka istui pilvellä vierellään apostolit Pietari ja Paavali. Näkyihinsä hän suhtautui ankarasti pitäen itseään arvottomana suuriin ilmestyksiin. Kiusausten aikana hän sulkeutui keljaansa ja anoi kyyneliä vuodattaen Herraa päästämään hänet pahasta. Suurimman osan yöstä hän vietti valvoen ja rukoillen.

Lukuisilla kirjoituksillaan Tiihon todisti Kristuksen valosta. Igumenin harmiksi vierailijoita virtasi Tiihonin keljalle saadakseen juoda tuosta elävän veden lähteestä. Pyhä piispa saattoi vihamiehiä sovintoon, puolusti väärin tuomittuja ja rukoili kyläläisten puolesta. Hänellä oli hymy ja lohdutuksen tai rohkaisun sana kaikille heidän tarpeensa mukaan. Ja hänen kätensä oli aina ojennettu siunaamaan ja antamaan almuja.

Jouluna 1779 Tiihon oli viimeisen kerran kirkossa liturgiassa. Palveluksen aikana hän tunsi olonsa heikoksi ja sulkeutui sen jälkeen keljaansa. Hän ei ottanut enää vastaan vieraita, puhui harvoin keljapalvelijoilleen eikä enää käynyt kirkossa. Neljänä viimeisenä elinvuotenaan hän omistautui kokonaan rukoukselle ja kuoleman muistamiselle. Hän laati testamenttinsa, jossa hän määräsi vähäiset tavaransa myytäväksi ja rahat jaettavaksi köyhille. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän kutsui ystävänsä luokseen hyvästelläkseen heidät.

Pyhä Tiihon vaipui kuolonuneen rauhallisesti, aivan kuin olisi nukahtanut, vuonna 1783 vain 59 vuoden ikäisenä. Testamentissaan hän kirjoitti: ”Kunnia Jumalalle kaikesta! Kunnia Jumalalle, että Hän on kaitselmuksellaan huolehtinut minusta ansiottomasta! Kunnia Jumalalle avusta monenlaisissa kiusauksissa, vaaroissa ja ahdingossa… Miten paljon siunauksia olenkaan Häneltä saanut!” Tiihonin kunnioitus pyhänä alkoi heti hänen kuolemansa jälkeen ja levisi nopeasti ympäri Venäjää. 

Marttyyripiispa Serafim (Zvezdinski) syntyi moskovalaiseen pappisperheeseen vuonna 1883 ja sai kasteessa nimen Nikolai. 19-vuotiaana pappisseminaarissa hän sairastui imusolmuketulehdukseen. Lääkärit pitivät hänen tilaansa kriittisenä. Isä toi kuolevalle pojalleen Serafim Sarovilaisen ikonin sanoen: ”Kolja, tässä on sinulle todellinen lääkäri. Pyydä häntä avuksi, niin hän parantaa sinut.” Rukoiltuaan Nikolai nukahti ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen sikeään uneen ja herättyään hän tunsi olevansa terve. Tämä ihme tapahtui vuotta ennen pyhittäjä Serafimin kanonisointia. Pyhän synodin määräyksestä Nikolain kiitollinen isä kirjoitti troparin ja kontakin pyhittäjä Serafimille.

Pappisseminaarissa alkoi kahden tulevan piispan Nikolain ja piispa Arseni Žadanovskin ystävyys. Piispa Arseni kutsui Nikolaita tämän rukouksellisen ja sävyisän luonteen vuoksi ehtooveisun sanoin ”hiljaiseksi valoksi” (veisun suomennoksessa ”ihana valkeus”). 

Valmistuttuaan seminaarista erinomaisin arvosanoin Nikolai jatkoi opintoja hengellisessä akatemiassa. Isänsä kuoleman jälkeen vuonna 1908 hän löysi itselleen hengellisen ohjaajan, Zosimovin luostarin pyhittäjä Aleksin (19.9.), ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Serafim. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi. Hän valmistui akatemiasta ja toimi sen jälkeen opetustehtävissä. Vuonna 1914 hänet korotettiin arkkimandriitaksi ja määrättiin Tšudovin luostarin johtajan, ystävänsä arkkimandriitta Arseni Žadanovskin apulaiseksi. Kun Arseni vihittiin Serpuhovin piispaksi, Serafimista tuli johtaja Tšudovin luostariin, joka oli pyhitetty arkkienkeli Mikaelin ihmeelle. Moskovan Kremlissä sijaitseva luostari kärsi vaurioita vuonna 1917, kun Kremliä pommitettiin, ja seuraavana vuonna veljestö joutui jättämään sen. Piispa Arseni ja isä Serafim siirtyivät pieneen nunnaluostariin, Pyhittäjä Serafimin Ennusmerkki-ikonin skiittaan, jossa igumeniana oli tunnettu äiti Tamar. Hän antoi isien käyttöön talon, jonka kotikirkossa nämä toimittivat päivittäin liturgian. Isä Serafim rukoili paljon, luki ja teki fyysistä työtä luostarin hyväksi. 

Loppuvuodesta 1919 patriarkka Tiihon kutsui isä Serafimin luokseen ja sanoi: ”Minä tarvitsen sinua.” Patriarkka vihki Serafimin Dmitrovin apulaispiispaksi Moskovan hiippakuntaan. Serafimin toimittamat piispalliset jumalanpalvelukset ja palavat saarnat toivat kirkkoon paljon ihmisiä. Hän oli helposti lähestyttävä ja vieraili paljon seurakuntalaisten kodeissa. 

Piispa Serafim kuului ystävänsä piispa Arsenin kanssa niin sanottuun rinnakkaiseen synodiin, joka toimi salaa Danilovin luostarissa Moskovassa. Sen jäsenten mielestä virallinen patriarkaalinen synodi oli niin tiukasti valtiollisen poliisin valvonnassa, ettei se pystynyt toimimaan tehokkaasti ja joutui pitämään sovittelevaa asennetta suhteessa valtiovaltaan. Rinnakkaissynodin keskeisinä ajatuksina oli vastustaa bolševikkien kontrollia kirkon elämässä hajauttamalla kirkollista valtaa sekä vihkiä salaa uusia piispoja ja pappeja. Rinnakkaissynodista tuli siten kulmakivi ja perustus maan alla toimivalle katakombikirkolle.

Kun Serafim oli ollut piispana Dmitrovissa kolme vuotta, hänet pidätettiin ja vietiin Butyrkan vankilaan Moskovassa. Karuissa vankilaoloissa hänen ruumiinsa peittyi rupeutuneisiin täinpuremiin ja hän alkoi saada sydänkohtauksia. Hänet siirrettiin vankilan sairaalaan. Hengelliset lapset muistivat häntä ruokapaketeilla, joista riitti syötävää monille vangeille. Serafim puolestaan kirjoitti hengellisille lapsilleen: ”Kristus on vankilassakin; Hänen kanssaan voi keskustella suloisesti myös täällä.” Vankilassa hän myös kirjoitti akatistoksen kärsivälle Kristukselle.

Viiden vankilakuukauden jälkeen piispa Serafim karkotettiin kahdeksi vuodeksi Komin seudulle Vizigan kylään. Matkalla hän viipyi vähän aikaa Ust-Sysolskissa (nyk. Syktyvkar), jossa hän sai tavata karkotuksessa olevan marttyyripiispa Kirilin (Smirnov, ks. 7.11.).

Omassa karkotuspaikassaan Vizigan kylässä Serafim sisusti itselleen pienen kotikirkon, jossa hän toimitti päivittäin liturgian. ”Vasta täällä pelastavaisessa karkotuksessa olen tullut tietämään, mitä on yksinäisyyteen vetäytyminen ja rukous”, hän kirjoitti ystävälleen piispa Arsenille. Kirjeissä hengellisille lapsilleen hän varoitti heitä kanssakäymisestä neuvostovallan tukemien uudistusmielisten (ven. obnovlentsy) kanssa. 

Kun Serafim palasi karkotuksesta vuonna 1925, patriarkan viranhoitaja metropoliitta Pietari (Poljanski, ks. 27.9.) nimitti hänet avustajakseen Moskovan hiippakunnan hallintotehtäviin. Vuoden kuluttua viranomaiset vaativat Serafimia poistumaan Moskovasta. Hän muutti Divejevoon, jossa hän asui runsaan vuoden ja toimitti jumalanpalveluksia Divejevon luostarissa.

Loppuvuodesta 1927 piispa Serafim pidätettiin jälleen ja vietiin Moskovaan. Hänelle tarjottiin mahdollisuutta palata hiippakuntaan, jos hän suostuisi lukemaan kansalle patriarkan viranhoitajan sijaisen metropoliitta Sergein (Stragorodski) laatiman julkilausuman, jossa tämä vakuutti kirkon lojaalisuutta neuvostovallalle. Serafim kieltäytyi ehdottomasti ja sai käskyn poistua välittömästi Moskovasta. Tällä kertaa hän asettui Melenkiin Ivanovon alueelle. Hän ei katkaissut rukousyhteyttä metropoliitta Sergeihin, mutta yritti pysytellä erillään kirkon virallisesta elämästä. Toisaalta hän ei myöskään hyväksynyt erillisen kirkollisen hierarkian luomista, vaan halusi vaalia kirkon ykseyttä. Hän ei suositellut kompromisseihin suostumista kenellekään todeten, että se on ”verkko, josta ei pääse irti”.

Melenkissa piispa Serafim tuskin poistui talosta, jossa asui. Hänen luonaan kävi pappeja kysymässä neuvoa ja hengellisiä lapsia, jotka kaipasivat lohdutusta ja vahvistusta. Palmusunnuntaina 1932 Serafim pidätettiin jälleen ja karkotettiin kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Hänet siirrettiin tuon tuostakin uudelle paikkakunnalle. Lopulta hän päätyi Išimiin Länsi-Siperiaan. Ilmastonvaihtelut ja tuhansien kilometrien välimatkat vaikuttivat hänen terveyteensä. Hän sairasti malariaa, kärsi reumaattisista kivuista ja sydänoireista. Karkotusajan päätyttyä hän päätti jäädä Išimiin, jossa kului vielä kaksi vuotta. 

Heinäkuussa 1937 piispa Serafim pidätettiin viimeisen kerran. Häntä syytettiin vastavallankumouksellisesta toiminnasta ja tuomittiin kuolemaan. Piispa Serafim teloitettiin ampumalla ja haudattiin joukkohautaan elokuussa 1937. Eräästä vankilasta Siperiassa hän oli kirjoittanut: ”Olen valoisa, reipas ja iloinen. Herra vahvistaa ja tietoisuus siitä, että olen oikeassa, siivittää raskaista olosuhteista huolimatta.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen. 

Profeetta Miika on kuudes kahdestatoista pienemmästä profeetasta. Hän oli Juudan heimoa ja kotoisin Morešetista, Jerusalemin lounaispuolelta. Hänen profeetallinen palveluksensa alkoi vuoden 778 tienoilla ennen Kristusta ja jatkui lähes puolen vuosisadan ajan Juudan kuninkaiden Jotamin, Ahasin ja Hiskian hallituskausilla. Hän oli profeettojen Jesajan, Aamoksen ja Hoosean aikalainen ja mahdollisesti yksi Jesajan oppilaista.

Profeetta Miika ilmoitti ”Jaakobille sen rikkomukset ja Israelille sen synnit”. ”Herra käy oikeutta kansaansa vastaan, hän kutsuu Israelin tuomiolle. ‒ Mitä minä olen tehnyt sinulle, kansani? Olenko vaatinut sinulta liikaa? Vastaa minulle!” Hän syytti kansaa paitsi hurskauden puutteesta ja uskonnollisten velvollisuuksien laiminlyönnistä myös rikkomuksista lähimmäisenrakkauden käskyä vastaan. ”Oikeamieliset ovat kadonneet maasta, yhtään rehellistä ei ole ihmisten joukossa.” ”Lahjuksia vastaan tämän kaupungin päämiehet jakavat oikeutta, palkasta sen papit opettavat, maksusta sen profeetat ennustavat. Kuitenkin he muka luottavat Herraan ja sanovat: ’Herra on meidän keskellämme. Onnettomuus ei voi kohdata meitä!’”

Miikan julistukset ja ennustukset koskivat Juudan ja Israelin erillisiä kuningaskuntia. Hän kulki halki maan avojaloin ja säkkivaate lanteilla valittaen ja vaikeroiden, koska hän näki edeltä Israelia uhkaavat onnettomuudet ennen sen tuhoutumista ja Juudan kärsimykset Assyrian kuningas Sanheribin maahantunkeutumisen aikana. Sanherib tulisi rankaisemaan kansan rikkomuksia, joista suurimpia oli kuningaskunnan jakautuminen pohjoiseen Israelin ja eteläiseen Juudan kuningaskuntaan.

Profeetta Miika kuitenkin näki, että koettelemusten jälkeen Herra hallitsisi ikuisesti uudistetussa Siionissa. Pakkosiirtolaisuudesta palaavat juutalaiset ja lukuisat kansat kokoontuisivat Herran kirkkauden temppeliin. ”Niin taotaan miekat auran teriksi ja keihäät vesureiksi. Yksikään kansa ei enää kohota miekkaa toista vastaan eikä harjoittele sotataitoja.” Tämä uusi rauhan ja harmonian aika alkaa Betlehemistä. Miika ennusti maailman Vapahtajan syntymän: ”Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana.” Kaikki kansat kokoontuvat uuteen Siioniin, hengelliseen Jerusalemiin, joka tarkoittaa kirkkoa. Profeetta Miikan ennustus päättyy armon ilmoitukseen: ”Jumala, onko sinun vertaistasi! Sinä annat synnit anteeksi ja jätät rankaisematta jäljelle jääneen kansasi rikkomukset. Sinä et pidä vihaa iäti, sinä olet laupias. Sinä armahdat meitä yhä, poljet syntimme jalkojesi alle. Kaikki syntimme sinä heität meren syvyyteen.”

Profeetta Jeremian sanoista päätellen juutalaiset eivät uskaltaneet tappaa profeetta Miikaa. Hänet haudattiin lähelle syntymäkyläänsä ja reliikit löydettiin keisari Teodosios Suuren hallituskaudella 300-luvulla Eleutheropoliksen piispan saaman ilmestyksen perusteella.

Pyhä Ursicius syntyi Illyriassa Länsi-Balkanilla ja palveli tribuunina Rooman armeijassa keisari Maximianuksen hallituskaudella (286–305). Hänet ilmiannettiin kristittynä ja häntä kidutettiin monin tavoin. Hänen kätensä sidottiin öljytyillä rievuilla ja sytytettiin tuleen. Ursicius pysyi rauhallisena ja totesi, että oli vain kohtuullista, että hänen käsiään rangaistiin, koska ne olivat pelastaneet keisari Maximianuksen vihollisten käsistä. Silloin keisari määräsi, että tuli oli sammutettava, mutta kuolemantuomio julistettiin siitä huolimatta. Teloittajaksi määrättiin hänen ilmiantajansa, joka joutui lyömään Ursiciuksen kaulaa kolme kertaa, ennen kuin tämä pääsi noutamaan kuihtumattoman marttyyrin seppeleen. Eräs kristitty hautasi hänet.

Pyhä Markellos syntyi ylhäiseen kyproslaiseen sukuun 300-luvulla. Hänen toimiessaan virkamiehenä kansa ihaili häntä hänen hurskautensa ja oikeudenmukaisuutensa takia. Kun Apamean piispa Johannes, joka Konstantinopolin kirkolliskokouksessa (381) oli puolustanut oikeaa uskoa, oli kuollut, Markellos valittiin hänen seuraajakseen. Hän piti valppaasti huolta siitä, ettei epäjumalienpalvelus pääsisi voimistumaan. Keisari Teodosioksen määrättyä, että kaikki pakanalliset temppelit Rooman valtakunnassa oli hävitettävä, Markellos antoi hävittää epäjumalantemppeleitä kaupungistaan ja alueensa kylistä. Tilalle hän määräsi rakentamaan kirkkoja todellisen Jumalan kunniaksi. 

Maaherran sotilaat eivät saaneet kuuluisaa Jupiterin temppeliä millään hajotetuksi. Eräs työmies ilmoitti voivansa tuhota mahtavan temppelin. Hän kokosi helposti syttyvää materiaalia puisten pylväiden juurelle, mutta niitä ei saatu syttymään. Markellokselta pyydettiin apua. Hän rukoili ja kaadatti pylväisiin vettä, joka toimi kuin öljy: pylväät syttyivät tuleen, murtuivat ja veivät koko temppelin mennessään. Tämän ihmeen ansiosta monet kääntyivät kristinuskoon ja Markellos pystyi jatkamaan evankeliumin julistamista hiippakunnassa epäjumalanpalvojien sinnikkäästä vastustuksesta huolimatta. 

Myöhemmin kun Aulonin temppeliä hävitettiin, pakanat huomasivat piispan seisovan vähän kauempana katselemassa sen tuhoa. He ottivat hänet kiinni, veivät roviolle ja polttivat hänet elävältä. Näin pyhä Markellos antoi kunniakkaasti sielunsa Jumalan käsiin.

Tapahtuman jälkeen Markelloksen sukulaiset halusivat kostaa hänen surmaajilleen. Niinpä Antiokian alueen piispat pitivät vuonna 388 kokouksen, jossa he vahvistivat, etteivät kristityt saa kostaa, jos heidän piispojaan surmataan. Sen sijaan piispat kehottivat Markelloksen sukulaisia kiittämään Jumalaa siitä, että piispa oli katsottu arvolliseksi kuolemaan hyvän asian puolesta.

Seitsemäntoista vuotta pyhittäjä Feodosi Kiovalaisen (ks. 3.5.) kuoleman jälkeen vuonna 1091 luolaluostarin veljestö päätti siirtää Feodosin pyhäinjäännökset luolasta, jonne ne oli haudattu, luostarin pääkirkkoon. ”Isämme pyhäinjäännösten tulee aina olla silmiemme edessä ja meidän tulee aina käydä osoittamassa niille kunnioitusta”, he totesivat. Pyhäinjäännösten esiin kaivamisen igumeni uskoi kronikoitsijamunkki Nestorille (27.10.), joka sai ottaa avukseen kaksi munkkia. Koko yön kaivettuaan he löysivät pyhäinjäännökset. Ne siirrettiin pääkirkkoon suurin kunnianosoituksin useiden piispojen, eri luostareiden igumenien ja munkkien saattamana. Kahdeksantoista vuotta siirron jälkeen pyhittäjä Feodosi julistettiin pyhäksi.

Pyhä Nazar syntyi Georgiassa vuonna 1872. Hän opiskeli Tbilisin pappisseminaarissa, toimi pappina Khonissa, jatkoi sitten vielä opintojaan Kiovan kirkollisessa akatemiassa ja palasi vuonna 1909 Georgian kirkon hallintotehtäviin Länsi-Georgian Imeretissä. Sitten hänestä tuli Kartlin ja Kakhetin maakuntien luostarien tarkastaja ja lopulta vuonna 1918 Kutaisin ja Imeretin metropoliitta. 

Kun Georgia yhdistettiin Neuvostoliittoon vuonna 1922, Nazar vastusti määrätietoisesti ateistista ideologiaa ja sai vastaansa kommunistien vihan. Georgian vanhimmista katedraaleista koottiin neljä arkullista pyhiä esineitä, jotka haudattiin metropoliitta Nazarin talon alle suojaan kommunistien ryöstely- ja hävitysvimmalta. Lopulta bolševikit pääsivät aarteiden jäljille ja löysivät ne. Kun häneltä kysyttiin oikeudenkäynnissä, kenen puolesta hän oli kätkenyt aarteet, hän vastasi: ”Kirkon ja Georgian kansan puolesta.” Hänet määrättiin teloitettavaksi, mutta tuomio peruutettiin, Nazar jätettiin vankilaan ja kaikki hänen omaisuutensa takavarikoitiin. 

Istuttuaan kaksi vuotta vankilassa Nazar vapautettiin huhtikuussa 1924, mutta hänen ei sallittu asua kodissaan, joka oli muutettu varastoksi. Hänet määrättiin asumaan veljensä luona. Elokuussa 1924 Simonetin kylästä tuli delegaatio pyytämään häntä vihkimään heille kirkon. Nazar suostui, mutta kirkon vihkimisen jälkeisenä yönä tsekistit pidättivät hänet, hakkasivat hänet ja veivät saman tien tuomittavaksi. Ilman oikeudenkäyntiä kolmen miehen troikka tuomitsi metropoliitta Nazarin kuolemaan yhdessä neljän muun papiston jäsenen kanssa. Nämä olivat papit German Jajanidze, Ieroteos Nikoladze ja Simon Mcedlidze, joka tunnettiin Georgian kirkon autokefalian puolestapuhujana, sekä ylidiakoni Besarion Kukhianidze. Kidutusten jälkeen heidät ammuttiin metsässä.

Vuonna 1994 patriarkka Ilia II:n johdolla Georgian kirkko päätti yksimielisesti vahvistaa metropoliitta Nazarin ja muiden marttyyrien pyhyyden. Heidän johdollaan kaikki Neuvostoliiton aikana surmatut georgialaiset uusmarttyyrit luettiin pyhien joukkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen. 

Kun Kristus katsoi hyväksi kutsua äitinsä luokseen, Hän lähetti ylienkeli Gabrielin ilmoittamaan siitä kolme päivää aikaisemmin: ”Älä pelkää vaan iloitse, sillä sinä siirryt ikuiseen elämään.” Jumalanäiti otti uutisen iloiten vastaan ja meni Öljymäelle rukoilemaan, niin kuin hänellä oli tapana. Öljymäen puut kunnioittivat häntä taivuttamalla oksansa häntä kohden. 

Rukoiltuaan Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä palasi kotiinsa Siionin vuorelle, missä hänen sanotaan asuneen pyhän Johannes Teologin luona. Kun hän meni sisälle, talo alkoi yhtäkkiä vavista. Hän kiitti Jumalaa, pyysi sytyttämään lampukat ja kutsui koolle sukulaisensa ja ystävänsä. Hän valmisti itse kuolinvuoteensa ja käski tekemään kaikki valmistelut hautaustaan varten. Kun hän paljasti naisille uutisen lähdöstään taivaaseen, hänen ystävänsä alkoivat itkeä ja valittaa ja pyysivät Mariaa, että tämä ei jättäisi heitä orvoiksi. Hän rauhoitti heitä sanoen, että vaikka hän menisi taivaaseen, hän edelleenkin suojelisi heitä ja koko maailmaa rukouksillaan. Naiset lakkasivat itkemästä ja kiiruhtivat aloittamaan hautausvalmisteluja. Maria pyysi antamaan ainoat omistamansa kaksi viittaa köyhille leskille, jotka olivat hänen ystäviään.

Tuolloin talo tärisi uudelleen ja täyttyi pilvistä, jotka toivat mukanaan apostolit muista maista, joissa he olivat olleet lähetysmatkoilla. Heidän myötään koko kirkko oli mystisesti läsnä viettämässä Jumalanäidin hautausjuhlaa. Apostolien lisäksi paikalle tuli piispoja kuten pyhät Hieroteos (4.10.), Dionysios Areopagita (3.10.) ja apostoli Timoteus (22.1.). Kyynelsilmin he sanoivat Jumalanäidille: ”Jos sinä jäisit maailmaan ja eläisit meidän keskuudessamme, se lohduttaisi meitä, mutta kun kerran on sinun Poikasi ja meidän Opettajamme tahto, että sinut otetaan taivaaseen, me itkemme ja valitamme. Iloitsemme kuitenkin siitä, mitä sinulle tapahtuu.” Jumalanäiti vastasi: ”Minun Poikani ja Jumalani opetuslapset ja ystävät, älkää muuttako minun iloani suruksi vaan haudatkaa minun ruumiini ja jättäkää se siihen asentoon, johon asetun kuolinvuoteellani.”

Sitten saapui apostoli Paavali, Kristuksen ”valittu ase”. Hän heittäytyi Jumalansynnyttäjän jalkojen juureen kunnioittaakseen häntä ja sanoi: ”Iloitse, Elämän äiti ja minun saarnojeni kohde, sillä vaikka en koskaan nähnyt Kristusta lihassa, näen Hänet nähdessäni sinut.”

Hyvästeltyään kaikki läsnäolijat Kaikkeinpuhtain asettui kuolinvuoteelleen ja rukoili Poikaansa koko maailman rauhan puolesta. Sitten hän siunasi apostolit ja piispat ja hymyillen antoi rauhallisesti valoa kirkkaamman sielunsa Poikansa ja Jumalansa käsiin, joka oli saapunut yhdessä ylienkeli Mikaelin ja enkelijoukon kanssa noutamaan sitä. Hän kuoli ilman kärsimystä ja ahdistusta aivan niin kuin oli synnyttänytkin ilman tuskaa. Tämän oletetaan tapahtuneen yksitoista vuotta Kristuksen ylösnousemuksen jälkeen, kun Jumalanäiti oli 59-vuotias.

Apostoli Pietari aloitti hautaveisun, ja hänen toverinsa lähtivät kantamaan paareja soihdunkantajien jäljessä laulajien seuratessa heitä. Hautajaissaattueen kärjessä oli pyhä Johannes Teologi, joka piteli palmunoksaa kädessään, ja hänen takanaan opetuslasten joukko. Enkelit yhtyivät ihmisten veisuun, joten sekä taivas että maa täyttyivät surulaulusta Jumalansynnyttäjän kunniaksi. Ilma puhdistui hänen sielunsa kohoamisen ansiosta, maa pyhittyi hänen ruumiinsa hautaamisen kautta ja sairaita parani. 

Juutalaisten johtomiehet eivät kestäneet katsella tätä näkyä vaan lähettivät ihmisiä kaatamaan paarit, joilla ruumis lepäsi, mutta jumalallinen tuomio teki heidät sokeiksi. Yksi heistä, pappi Jefonia, onnistui laskemaan kätensä pyhille paareille, mutta enkeli katkaisi hänen kätensä kyynärpäistä ja kädet jäivät kiinni paarien reunaan. Rangaistus sai Jefonian katumaan tekoaan, ja hän omaksui kristinuskon kaikesta sydämestään. Hänen kätensä paranivat apostoli Pietarin lausumasta sanasta, ja Jefoniasta tuli pelastuksen ja parannuksen väline. Kun hänelle annettiin Jumalanäidin palmunoksan haara, hän asetti sen toveriensa silmille, jolloin he paranivat samalla kertaa sekä ruumiillisesta että hengellisestä sokeudestaan.

Saavuttuaan Getsemanen puutarhaan apostolit hautasivat Jumalanäidin pyhän ruumiin ja viipyivät siellä kolme päivää rukouksessa enkelien säestäessä heitä laulullaan. Apostoli Tuomas ei ollut läsnä hautajaisissa vaan saapui vasta kolmantena päivänä Getsemaneen ja oli lohduton, koska ei ollut voinut nähdä Kaikkeinpyhimmän ruumista. Siksi apostolit päättivät avata hautakammion, jotta Tuomas saisi kunnioittaa häntä. Kun he siirsivät sisäänkäyntiä sulkevan kiven, he kaikki hämmästyivät huomatessaan, että ruumis oli kadonnut ja jäljellä oli vain tyhjä käärinliina, joka oli pysynyt ruumiin muotoisena. Se oli ainutlaatuinen todiste Jumalanäidin siirtymisestä (metastasis) taivaaseen ja yhtymisestä uudelleen sielun kanssa lähellä hänen Poikaansa. Näin hänestä tuli ihmisten edustaja ja puolustaja Jumalan edessä.

On kerrottu, että palattuaan haudalta apostolit kokoontuivat aterialle ja asettivat Kristuksen paikalle kolmikulmaisen leivänpalan. Kun he tavan mukaan kohottivat leivän kutsuen Kristuksen nimeä, he kuulivat Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sanovan: ”Iloitkaa, sillä minä olen teidän kanssanne maailman loppuun asti!” Iloissaan apostolit huusivat: ”Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä, tule meidän avuksemme!” Tästä on peräisin luostareissa noudatettava tapa toimittaa panagiapalvelus Jumalanäidin kunniaksi.

Juhlan liturginen ja ikonografinen tematiikka on peräisin lähinnä apokryfisistä kirjoituksista, joita laadittiin 400‒500-luvuilla. Ortodoksisen kirkon pyhät isät eivät ole halunneet tehdä Jumalanäidin taivaaseen ottamisesta dogmia, kuten roomalaiskatolinen kirkko teki vuonna 1950.

Pyhä Simplicianus syntyi vuoden 320 tienoilla Milanossa. Hän toimi ensin Roomassa ja sitten Milanossa, missä hän opetti kristinuskoa pyhälle Ambrosiukselle (7.12.) ja kastoi hänet vuonna 374. Myöhemmin Augustinus (15.6.) kysyi Simplicianukselta neuvoja ja laati kaksi kirjaa armonopista, joissa hän vastasi Simplicianuksen hänelle esittämiin eksegeettisiin ja teologisiin kysymyksiin. Vuonna 397 Simplicianuksesta tuli kuuluisan Ambrosiuksen jälkeen Milanon piispa. Simplicianus osallistui Karthagon (397), Torinon (398) ja Toledon (400) kirkolliskokouksiin. Pyhä Simplicianus kuoli noin vuonna 401 Milanossa, ja hänet haudattiin Neitsyiden basilikaan, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa. Neljä Ambrosiuksen kirjettä Simplicianukselle ja yksi Augustinuksen kirje on säilynyt.

Pyhä piispa Alipius syntyi 300-luvulla ylhäiseen perheeseen Thagastessa (nyk. Souk Ahras Algeriassa), ja hänestä tuli muutamia vuosia vanhemman ystävänsä Augustinuksen (15.6.) tavoin manikealaisuuden kannattaja. Alipius seurasi Augustinusta Roomaan ja sitten Milanoon, missä Ambrosius Milanolainen (7.12.) kastoi heidät pääsiäisenä 387. Seuraavana vuonna he palasivat Thagasteen ja viettivät joitakin vuosia luostarissa. Augustinuksen pyynnöstä Alipius matkusti Betlehemiin tapaamaan Hieronymusta (15.6.). Vuonna 394 Alipiuksesta tuli Thagasten piispa. Tässä tehtävässä hän joutui taistelemaan donatismin ja pelagiolaisuuden harhaoppeja vastaan. Pyhä Alipius kuoli vuoden 430 tienoilla Thagastessa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kristuksen maanpäällisen elämän aikana Edessan kuningas Abgar V Ukkama (13–57),54 joka oli sairastunut vakavasti spitaaliin ja niveltulehdukseen, sai kuulla huhuja Jeesuksen tekemistä parantamisihmeistä. Koska hän ei pystynyt matkustamaan eikä edes näyttäytymään kansan edessä, hän lähetti arkistonhoitajansa Hananian Jerusalemiin viemään Kristukselle kirjeen, jossa hän pyysi, että Vapahtaja tulisi parantamaan hänet. Abgar toivotti hänet tervetulleeksi asumaan Edessaan juutalaisten vehkeilyiltä välttyäkseen. Samalla hän käski Hananiaa, joka oli taitava taidemaalari, piirtämään Jumalan Pojaksi sanotun Jeesuksen muotokuvan. Saavuttuaan perille Hanania luovutti kirjeen suuren ihmisjoukon ympäröimälle Kristukselle. Hän kiipesi kalliolle nähdäkseen Hänet paremmin ja yritti piirtää muotokuvan luonnosta, mutta hänen oli mahdotonta saada siitä Vapahtajan näköistä, koska Kristuksen kasvot näyttivät alinomaa muuttuvan Hänestä virtaavan sanoin kuvaamattoman armon voimasta.

Kristus, joka tuntee ihmisten sydämet ja ajatukset, tiesi Hananian suunnitelmasta ja tahtoen osoittaa, ettei Hänen ihmisyyttään ja jumaluuttaan voi erottaa toisistaan, täytti Hananian hurskaan toivomuksen tekemällä suuren ihmeen. Hän pyysi tuomaan vettä vadissa, pesi siinä kasvonsa ja kuivasi ne nelin kerroin taitettuun pellavaliinaan. Hänen kuvansa piirtyi pysyvästi liinaan ilman ihmiskätten apua. Liinaa kutsutaan Kristuksen käsittätehdyksi ikoniksi eli mandylioniksi. Hän antoi liinan Hananialle yhdessä kuningas Abgarille osoitetun kirjeen kanssa, jossa Hän selitti, että Hänen täytyi suorittaa Jerusalemissa tehtävänsä toteuttaakseen Jumalan pelastussuunnitelman ihmiskunnan hyväksi. Hän kuitenkin lupasi, että sitten kun Hänen maanpäällinen tehtävänsä olisi täytetty ja Hän olisi noussut taivaaseen, Hän lähettäisi yhden opetuslapsistaan tuomaan Abgarille sielun ja ruumiin parannuksen.

Kuningas Abgar otti Hananian riemuiten vastaan ja kumartui uskossa ja rakkaudessa maahan asti pyhien kasvojen edessä. Hän parani spitaalista lähes kokonaan, mutta otsaan jäi vielä pieni täplä. Kristuksen taivaaseenastumisen ja helluntain jälkeen pyhä apostoli Taddeus (21.8.) lähetettiin Edessaan julistamaan evankeliumia. Hän kastoi kuninkaan ja suuren joukon kansaa. Noustessaan kastealtaasta Abgar parantui täydellisesti ja kiitti Jumalaa. Hän kunnioitti käsittätehtyä ikonia niin, että sijoitti sen kaupungin pääportin yläpuolelle syvennykseen, jossa aikaisemmin oli ollut epäjumalankuva, ja kirjoitutti syvennykseen: ”Kristus meidän Jumalamme: joka panee toivonsa Sinuun, sille ei käy huonosti.” Kaikkien kaupunkiin saapuvien piti osoittaa ikonille kunnioitusta.

Tapa jatkui Abgarin ja hänen poikansa hallituskausilla, mutta kun hänen pojanpoikansa pääsi valtaan, hän vannoi palauttavansa entisen uskonnon ja aikoi tuhota ikonin. Kun Edessan piispa sai kuulla tästä suunnitelmasta, hän muurautti syvennyksen umpeen jättäen sitä ennen palavan lampukan ikonin eteen.

Aikanaan kuningaskunta kristillistyi, mutta ikoni oli jo unohdettu. Kun Persian kuningas Khosrau I piiritti Edessaa (544) ja kansa joutui pakokauhun valtaan, piispa Eulalios sai ilmestyksessä tiedon, minne Kristuksen käsittätehty kuva oli piilotettu. Piispa avautti syvennyksen ja löysi sieltä vahingoittumattoman kuvan, jonka edessä paloi lampukka. Kristuksen kuvan tarkka kopio oli piirtynyt myös tiiliin, joilla syvennys oli peitetty. Kansa kutsuttiin kiireesti kokoon ristisaattoon, jossa ikoneita kannettiin, ja suurten kansanjoukkojen liikehdintä sai piirittäjät pelon valtaan. Kun piispa pirskotti lampukan öljyä kansan päälle, öljy roihahti ilmassa liekkeihin ja roihun nähdessään persialaiset pakenivat.

Myöhemmin kuningaskunta joutui persialaisten käsiin, mutta keisari Herakleios valloitti sen pian takaisin. Vuonna 638 arabit valloittivat Edessan, joka kuitenkin pysyi kristittyjen ja kirkollisen elämän tärkeänä keskuksena myös islamilaisen vallan aikana. Käsittätehty kuva pysyi pyhiinvaelluskohteena ja sen ansiosta Edessaa sanottiin ”siunatuksi kaupungiksi”. 

Keisari Romanos I Lekapenos siirsi Kristuksen käsittätehdyn kuvan ja kirjeen Konstantinopoliin 15. elokuuta vuonna 944. Valtava kansanjoukko kerääntyi kunnioittamaan pyhää kuvaa, joka asetettiin ensin esille Blakhernan kirkkoon ja seuraavana päivänä Hagia Sofiaan. Sieltä se vietiin keisarin palatsin alueelle Majakan Jumalanäidin kirkkoon suojelemaan ”Kaupunkien kuningatarta” ja sen koko kansaa. Tiiliin kuvautunut kuva taas vietiin ensin Syyrian Hierapolikseen ja vuonna 965 sekin siirrettiin Konstantinopoliin.

Käsittätehdyn ikonin kohtalosta ei ole säilynyt tietoa sen jälkeen, kun ristiretkeläiset tuhosivat ja ryöstivät Konstantinopolia vuonna 1204. Yhden teorian mukaan kyseessä olisi sama esine kuin Torinon käärinliina; tällöin liina olisi alun perin Kristuksen hautaliina, mutta koska se oli taiteltu niin että vain kasvot näkyivät, syntyi edellä kerrottu tarina sen alkuperästä. 

Kahdesta muusta Kristuksen käsittätehdystä kuvasta kerrotaan 9.8. ja 11.8. Lännessä taas tunnetaan tarina Veronikasta, joka pyyhki Kristuksen kasvot liinalla Hänen kantaessaan ristiä, jolloin Hänen kasvonsa kuvautuivat liinaan.

Pyhä marttyyri Diomedes syntyi arvostettuun kristilliseen perheeseen Kilikian Tarsoksessa. Opiskeltuaan lääketiedettä hän paransi paikallisten asukkaiden ruumiillisia vaivoja, mutta saarnasi heille myös Kristuksen nimessä sielun terveyttä. Siksi häntä muistellaan pyhien palkattaparantajien joukossa. Keisari Diocletianuksen hallituskaudella, vuoden 300 tienoilla, Diomedes asettui asumaan Bithynian Nikeaan, jossa hän jatkoi uskon voimasta todistamista tyrannin pääkaupungin Nikomedian läheisyydestä huolimatta. Ennen vainojen alkamista hän oli ystävystynyt vankilan vartijan kanssa, joten hän pääsi sinne tapaamaan marttyyreita ja tunnustajia. Diomedes pesi ja sitoi heidän haavansa ja ennen kaikkea tarjosi heille lohdutusta uskossa, kehotti kidutettuja pysymään kärsivällisinä ja rohkaisi niitä, jotka odottivat joutumistaan tuomarin eteen.

Diomedes ilmiannettiin keisarille, pidätettiin ja vietiin kahlittuna Nikomediaan. Matkalla Diomedes iloitsi siitä, että hänet oli katsottu arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden, ja rukoili Herralta apua taisteluunsa. Kun he lähestyivät kaupunkia, hän pyysi vartijoiltaan saada astua hetkeksi syrjään. Diomedes kiiruhti tiepuoleen ja rukoillessaan siellä polvistuneena hän antoi heti sielunsa Jumalan käsiin ja ansaitsi marttyyrin seppeleen ehtimättä edes havitella sitä. 

Tarinan mukaan vartijat katkaisivat hänen päänsä viedäkseen sen keisarille, jotta tämä ei luulisi, että he olivat päästäneet Diomedeksen pakenemaan, mutta samalla hetkellä he sokeutuivat. Päästyään vaivoin Nikomediaan he menivät viemään päätä keisarille, mutta Diocletianus vihastui ja käski heidän tuoda koko ruumiin. Vartijat palasivat hautaamattoman ruumiin luokse ja sijoittivat pään siihen, jolloin he saivat heti näkönsä takaisin.

Kolme päivää kuoleman jälkeen ylimysnainen Petronia, jonka pyhä Diomedes oli aikaisemmin parantanut, osti hänen reliikkinsä, kääri ne kallisarvoisiin liinoihin ja hautasi ne arvollisesti.

Pyhä Makarios valittiin Jerusalemin piispaksi keisari Konstantinos Suuren kääntymyksen aikoihin vuoden 314 tienoilla. Makarios oli läsnä, kun Kristuksen hautapaikan löytymiseen johtaneet rakennustyöt aloitettiin. Kun kaivausten yhteydessä eräästä luolasta löydettiin kolmen ristin puut, piispa Makarios tunnisti ja vahvisti yhden niistä oikeaksi ristiksi sen jälkeen, kun sen kautta oli tapahtunut ihme. Makarios tarttui ristiin ja nosti sen kohti korkeutta paikalle kokoontuneen kansan edessä. Tästä sai alkunsa kunniallisen ja eläväksitekevän ristin ylentämisen juhla, jota vietetään 14.9. Keisarin määräyksestä paikalle rakennettiin suuri ja mahtava Ylösnousemuksen kirkko, joka lännessä tunnetaan paremmin nimellä Pyhän haudan kirkko. 

Makarios valvoi muidenkin kirkkojen rakentamista ja kehitti pyhiinvaellustoimintaa. Jerusalemiin alkoi tulla pyhiinvaeltajia kaikkialta Rooman valtakunnasta. Makarios osallistui Palestiinan delegaation johdossa Nikean kirkolliskokoukseen ja sai siellä kunniapaikan piispanistuimensa apostolisuuden takia, vaikka tuohon aikaan Jerusalem ja Pyhä maa kuuluivatkin Kesarean piispan alaisuuteen. Hänet tunnettiin oikean uskon puolustajana areiolaista harhaoppia vastaan Pyhällä maalla. Pyhä Makarios nukkui pois rauhassa vuonna 333.

Abba Khairemon kilvoitteli askeettina Egyptissä 300- ja 400-lukujen vaihteessa Sketiksen autiomaan luolassa noin kahdeksan kilometrin päässä Nitrian kirkosta. Hän nouti joka toinen päivä juomavettä parin kilometrin päässä olevasta lähteestä ontuen kainalosauvojensa varassa. Abba Khairemon kuoli istuallaan yli satavuotiaana. Kun hänen munkkitoverinsa löysivät hänet, hänellä oli käsityö yhä käsissään.

Pyhittäjä Joakim kilvoitteli 1000-luvulla yksinäisessä luolassa Osogovovuorella nykyisen Bulgarian ja Makedonian rajaseudulla. Kerran hän tapasi metsästäjän ja neuvoi, mistä tämä löytäisi riistaa. Kun metsästäjä palasi luolalle, hän löysi pyhän Joakimin kuolleena ja hautasi hänet. Noin puoli vuosisataa myöhemmin munkki Teodoros tuli kilvoittelemaan paikalle. Jumala paljasti hänelle näyssä pyhän Joakimin haudan. Teodoros perusti paikalle pyhittäjä Joakimille omistetun luostarin. 

Pyhittäjä Joakim osoitti toistuvasti läsnäolonsa luostarissa tekemällä ihmeitä, ilmestymällä munkkiveljille, neuvomalla heitä ja johtamalla luostaria ikään kuin hän olisi sen elävä igumeni. Näiden ihmeiden tähden häntä kunnioitetaan yhtenä Bulgarian neljästä suuresta 900‒1000-lukujen erakosta yhdessä pyhittäjä Johannes Rilalaisen (19.10.), Gabriel Serbialaisen ja Prohor Ptšinalaisen (15.1.) kanssa.

Pyhittäjä Neiloksesta on säilynyt tietoa hänen testamentissaan, jonka hän kirjoitti oppilaitaan varten. Hän oli keisari Teodoros I Laskariksen veljenpoika. Teodoros hallitsi Bysanttia Nikeassa vuosina 1204–1222 sen jälkeen, kun ristiretkeläiset olivat valloittaneet Konstantinopolin. Neilos halusi paeta latinalaisten painostusta ja meni munkiksi Nukkumattomien luostariin siihen asti, kunnes bysanttilaiset saivat Konstantinopolin taas haltuunsa (1261). Sitten Neilos lähti kuuden vuoden pyhiinvaellusmatkalle pyhille paikoille. Palattuaan sieltä hän meni erään pyhän vanhuksen kanssa moittimaan keisari Mikael VIII Palaiologosta (1259–82) tämän latinalaismielisyydestä. Heidät pidätettiin ja jätettiin myrskyssä merelle ajelehtimaan veneessä, jossa ei ollut peräsintä. Neljänkymmenen päivän kuluttua vene ajautui Athosvuoren Ivironin luostarin rantaan. Siellä Neilos hoiti kolme vuotta ovenvartijan kuuliaisuustehtävää.

Kun keisari Andronikos II Palaiologos Vanhempi (1282–1328) kutsui Neiloksen luokseen, tämä teki hovissa suurenmoisen vaikutuksen. Neilos ei kuitenkaan halunnut jäädä tämän maailman turhien huolien orjaksi, vaan lähti pian uudelle pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Käytyään Palestiinassa hän vietti seitsemän vuotta Siinain vuorella ja viipyi sitten useissa luostarikeskuksissa muun muassa Rodoksella, Peloponnesoksella ja Joonian saarilla. Matkusteltuaan 17 vuotta Neilos saapui Epeirokseen (n. 1310) ja asettui yksinäiseen paikkaan Erikoussaan, missä hän asui kymmenen vuotta taistellen rohkeasti vaikeita luonnonoloja ja demoneja vastaan. Lopulta hän joutui jättämään paikan merirosvojen ja albaanien hyökkäysten takia. Neilos asettui asumaan luolaan Thesprotian alueelle Igumenitsaan kahden oppilaansa, Gerasimoksen ja Kallinikoksen kanssa.

Eräänä yönä kolmikko näki valon, joka johdatti heidät 600-luvulla perustetun ja ikonoklasmin vainojen aikana hylätyn Giromerionin luostarin raunioille. Sieltä he löysivät ihmeen kautta säilyneen Jumalanäiti Tiennäyttäjä ‑ikonin. Epeiroksen hallitsijan ja muiden ylhäisten miesten taloudellisen tuen avulla Neilos pystyi jälleenrakentamaan luostarin, ja 1330-luvun alussa sinne kerääntyi lukuisa joukko munkkeja kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan. Pyhä Neilos saavutti korkean iän ja kirjoitti oppilailleen testamentin, jossa hän kehotti heitä pysymään lujasti oikean uskon tunnustuksessa ja pyhässä luostariperinteessä. Sitten hän uskoi luostarin johdon oppilaalleen Jesajalle ja vetäytyi läheiseen skiittaan rukoillakseen häiriintymättä. Siellä hän nukkui pois rauhassa vuoden 1335 tienoilla.

Pyhittäjä Kristepore (Kristofer) syntyi Gurian provinssissa Länsi-Georgiassa 1400-luvulla. Hän vihkiytyi munkiksi Palestiinassa Neljänkymmenen marttyyrin luostarissa Jordanin autiomaassa. Noin kymmenen vuoden askeettisen kilvoittelun jälkeen hän lähti Syyriaan julistamaan evankeliumia. Hänen saavuttuaan Damaskokseen muslimit pidättivät hänet, kiduttivat häntä ja lopulta mestasivat hänet.

Timoteos syntyi Attikan alueella Kalamoksen kyläpapin poikana vuonna 1510, ja hänet tunnettiin jo lapsena hurskaudestaan. Siksi Oropoksen piispa lähetti hänet Ateenaan kouluun. Päätettyään opintonsa hän palasi suojelijansa luokse, joka vihki hänet diakoniksi ja opetti hänelle askeettista elämää. Kun Timoteos oli vihitty papiksi, hänestä tuli piispan läheinen avustaja, ja piispan kuoltua hänet valittiin yksimielisesti tämän seuraajaksi. Hän opetti hengellistä laumaansa ja levitti heille jumalallista lohdutusta tuona sorron aikana. Sitten hänet ylennettiin Euripoksen arkkipiispaksi, jolloin hänen vaikutuksensa ulottui koko maahan. 

Sulttaani Selim II:n painostuksesta patriarkka Jeremia II (1572–1579, 1580–1584) antoi määräyksen, että kaikki seudun kirkot oli muutettava moskeijoiksi. Kristittyjen oli paettava vuorille, minne he rakensivat väliaikaisia kirkkoja, joiden ympärille syntyi luostariyhteisöjä. Timoteos protestoi tarmokkaasti näitä vainoja vastaan, mitä viranomaiset eivät katsoneet hyvällä. Turkkilaisen kuvernöörin vaimo, joka oli salakristitty, varoitti Timoteosta, ja tämä pääsi pakenemaan. Hän lähti Attikan Pentelikonin vuorelle, jota kutsuttiin Viattomien vuoreksi, koska siellä oli niin paljon erakkomajoja.

Jumalanäidin ilmestyksen perusteella hän meni erääseen majaan, josta hän löysi juuri kuolleen erakon vielä lämpimän ruumiin ja majan vieressä olevasta vanhasta oliivipuusta Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin. Yhdessä oppilaidensa kanssa hän perusti sinne vuonna 1578 Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen luostarin, joka alkoi pian houkutella puoleensa ympäristössä asuneita erakkoja kilvoittelemaan Timoteoksen ohjauksessa. Varustettuaan luostarin tarvittavilla rakennuksilla ja muulla tarpeellisella Timoteos vetäytyi erakkomajaan keskittyäkseen yksin Jumalaan, mutta pian Paholainen ajoi hänet pois. Etsittyään turhaan turvaa eri erakkoloista hän lähti purjehtimaan merelle pienellä veneellä, jonka purjeena oli hänen piispansauvaan kiinnitetty viittansa, ja Jumalan avulla hän päätyi Kykladien Keasaarelle.

Merirosvot olivat kaapanneet turkkilaisen kuvernöörin pojan, jonka äiti tuli pyytämään apua Jumalan mieheltä. Timoteos alkoi rukoilla, ja pian nousi myrsky, joka pakotti merirosvot palaamaan saaren rantaan ja vapauttamaan vangin. Kiitollinen äiti omaksui kristinuskon ja lahjoitti Timoteokselle suuren summan rahaa, jolla tämä saattoi rakentaa pyhän Panteleimonin kirkon ja myöhemmin luostarin. Timoteos asui siellä päiviensä loppuun asti rukoillen usein luolan rauhassa. Kun hän oli päässyt ikuiseen lepoon vuonna 1590, hänen reliikkinsä vietiin Pentelin luostariin, missä niiden kautta tapahtui monia ihmeitä. Näistä tärkein oli Ateenan kaupungin varjeltuminen rutolta. 

Kun kreikkalaiset nousivat itsenäisyystaisteluun 1820-luvun alussa, turkkilaiset aloittivat veriset kristittyjen vainot, joissa he hävittivät muun muassa pyhän Timoteoksen reliikit. Hänen pyhä pääkallonsa välttyi kuitenkin tuholta, koska se oli viety Aiginan saarelle pysäyttämään epidemiaa, ja niinpä se on säilynyt meidän päiviimme asti.

Pyhittäjä Rafael oli kotoisin Serbiasta ja kilvoitteli 1500-luvulla Hilandarin luostarissa Athoksella. Hän vietti suuren osan elämästään Pyhällä vuorella, kunnes hänet lähetettiin Hilandarin edustustoon Sremska Mitrovicaan (Sirmium) Serbiassa. Siellä hän hoiti hallintotehtäviä, mutta vietti samalla ankaraa askeettista elämää pyrkien kohti Jumalaa lakkaamattomassa rukouksessa ja sai palkkioksi siitä ihmeiden tekemisen lahjan. Pyhä Rafael asui ruokomajassa, missä hän myös antoi sielunsa Jumalan käsiin. Hänet haudattiin samaan paikkaan. Tämä tapahtui 1590-luvun alussa. 

Majan paikalle pystytettiin kappeli, jonka viereen rakennettiin kaupungin katedraali. Uskovat tuovat yhä vieläkin sairaita tähän pyhään paikkaan, ja monet paranevat pyhittäjä Rafaelin esirukouksien kautta vietettyään yön rukouksessa hänen kuolinpaikallaan.

Pyhä Stamatios oli kotoisin Voloksesta, Kreikan itärannikolta. Hän eli 1600-luvulla, jolloin osmaniturkkilaiset sortivat kristittyjä. Eräs turkkilainen sotilas lähetettiin keräämään veroja kristityiltä, mutta hän vaati paljon enemmän kuin käyvän taksan ja harjoitti väkivaltaa ja vääryyttä. Asukkaat päättivät lähettää delegaation Konstantinopoliin valittamaan asiasta visiirille eli ministerille, mutta tämä kohteli heitä halveksien ja uhkaillen. Stamatios oli tuon lähetystön jäsen, ja hän ilmaisi närkästyksensä kiivaammin kuin toiset. Turkkilaiset pidättivät hänet saman tien ja esittivät valheellisen syytöksen, että hän oli kääntynyt Voloksessa islamiin ja sitten palannut kristinuskoon. Stamatios kiisti sen, mutta tuomari vastasi, että jos hän ei ollut kääntynyt islamiin, se ei ollut vieläkään liian myöhäistä, ja lupasi hänelle aineellisia hyötyjä, jos hän suostuisi. ”En mistään hinnasta kiellä Kristusta”, Stamatios vastasi. ”Kuolen mieluummin tuhat kuolemaa Kristuksessa.” Yritettyään turhaan suostutella häntä lupaillen hänelle arvoasemaa hovissa visiiri lähetti Stamatioksen vankilaan ja käski kiduttaa häntä, kunnes hän antaisi periksi. 

Muutamien päivien kuluttua Stamatios vietiin taas visiirin eteen, mutta hän pysyi vakaumuksessaan. Silloin visiiri luovutti hänet teloitettavaksi. Pyhä marttyyri Stamatios Voloslainen mestattiin 15. elokuuta vuonna 1680.

Pyhä Constantine syntyi vuonna 1654. Hänen setänsä Konstantinos Kantakuzenos kasvatti hänet ja hän sai hyvän koulutuksen. Vuonna 1688 hänet valittiin pajarien kokouksessa Valakian maaherraksi eli voivodiksi, mitä tehtävää hän hoiti 25 vuotta toimien kaikessa evankeliumin mukaan. Taitavan diplomatian avulla hän onnistui turkkilaisten painostuksesta huolimatta kohottamaan maansa kansainvälistä statusta. Hän rakennutti Valakiaan kirkkoja ja luostareita ja avusti avokätisesti myös Athosvuorta. 

Vuonna 1703 Constantine, joka oli jo sairas mies, kutsuttiin sulttaanin luo Adrianopolikseen56 selittämään, miksi hän ei kyennyt maksamaan veroja, joita nostettiin jatkuvasti. Käyttäen hyväksi hänen poissaoloaan hänen lähin avustajansa ja armeijan komentaja Tuomas Kantakuzenos astui venäläisten palvelukseen. Petos myötävaikutti ruhtinaan aseman luhistumiseen. Häntä syytettiin valheellisesti salaisista yhteyksistä Itävaltaan, Venäjään ja Venetsiaan sekä Transylvaniassa olevien maiden ryöstämisestä perheensä hyväksi. Kirkkaan viikon tiistaina 1714 sulttaani Ahmed III, joka kärkkyi hänen omaisuuttaan, antoi määräyksen pidättää hänet Bukarestissa. Sulttaanin miehet löysivät kuitenkin suureksi harmikseen Constantinen palatsista vain vähän rahaa. 

Constantine vietiin Konstantinopoliin perheensä ja uskollisen neuvonantajansa Ianache Vacarescun kanssa. Häntä kidutettiin neljän kuukauden ajan. Hänen päähänsä painettiin punaiseksi kuumennettu metallikruunu ja hänen käsiinsä ja jalkoihinsa työnnettiin nauloja. Sitten tuomari lupasi säästää vangittujen hengen, jos he kääntyisivät islamiin, mutta Constantine ja hänen poikansa pysyivät taipumattomina ja sanoivat olevansa valmiit kuolemaan oikean uskon puolesta. Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlana heidät tuomittiin kuolemaan. Heidät vietiin avojaloin ja pelkkiin paitoihin puettuina mestauslavalle lähellä palatsia, jossa sulttaani, hänen visiirinsä ja Euroopan suurvaltojen suurlähettiläät odottivat. Ruhtinaan nuorin poika 12-vuotias Matteus johti kulkuetta. Ruhtinas Constantine rohkaisi poikiaan sanoen: ”Lapseni, olemme menettäneet kaiken tässä maailmassa. Pelastakaamme edes sielumme pesemällä pois syntimme omassa veressämme.” Kun ruhtinaan kolme vanhinta poikaa ja hänen neuvonantajansa oli mestattu, lapsukainen Matteus pelästyi ja lupasi kääntyä muslimiksi. Silloin ruhtinas rohkaisi häntä sanoen: ”On parempi kuolla tuhat kertaa kuin pettää uskomme, jota kukaan ei voi riistää meiltä.” Matteuksen rohkeus palasi. Hän taivutti kaulansa miekan alle sanoen, että halusi kuolla kristittynä.

Kuuden marttyyrin ruumiit heitettiin Bosporinsalmeen ja päät asetettiin seipäisiin palatsin sisäänkäynnin edustalle. Kolmen päivän kuluttua ne heitettiin mereen, mutta pian ne löydettiin ja patriarkan määräyksestä nämä kallisarvoiset reliikit vietiin Halkin saarelle. Marttyyriruhtinaan vaimo Marika ja perheen muut vangitut jäsenet välttivät kuoleman kristittyjen maksettua heistä suuret lunnaat. Palattuaan kotimaahansa ruhtinatar onnistui siirrättämään puolisonsa ja lastensa reliikit Bukarestiin vuonna 1720. Siellä ne asetettiin ruhtinaan rakennuttamaan Pyhän Georgios Uuden kirkkoon.

Ateenan ja Korintoksen puolivälissä sijaitsevan Megaran pyhät marttyyrit Serafim, Doroteos, Jaakob, Demetrios, Basileios ja Sarantis tulivat yleiseen tietouteen ihmeen kautta. Vuonna 1798 kolme ratsastajaa ilmestyi unessa yhdeksänvuotiaalle Paisios-nimiselle pojalle, ja nimiään paljastamatta he käskivät hänen etsiä heidän reliikkinsä. Poika kertoi ilmestyksestä isoisälle, joka vain moitti häntä. Ilmestykset jatkuivat, kunnes isoisä kuoli. Kuolemaa alettiin pitää rangaistuksena hänen epäuskostaan. Vuoden kuluttua pyhät osoittivat lapselle reliikkien tarkan sijoituspaikan. Paisios kertoi siitä isälleen, joka alkoi heti etsiä niitä. Turkkilaisten pelosta hän kaivoi yön pimeydessä.

Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen juhlaa seuraavana päivänä isä löysi pojalle ilmoitetusta paikasta kolmen ihmisen reliikit, joista huokui hyvää tuoksua. Pian rukouspalveluksen jälkeen uskovat saivat tietoonsa heidän nimensä: Serafim, Doroteos ja Jaakob.

Reliikkien kautta tapahtui ihmeitä, ja seuraavana vuonna Paisiokselle ilmoitettiin Basileioksen ja Demetrioksen reliikkien sijoituspaikka, joka oli kymmenen metrin päässä edellisestä haudasta. Paikalle rakennettiin pieni kappeli, ja monet sairaat paranivat vietettyään yön pyhien reliikkien luona. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua Paisios löysi uuden ilmestyksen jälkeen vielä Sarantiksen reliikit tunnin kävelymatkan päästä. 

Myöhemmin Paisioksesta tuli hurskas pappi. Reliikkien löytöpaikalle rakennettiin kirkko, jossa pyhät marttyyrit varjelivat paikallisia asukkaita niin heidän sairauksissaan kuin vahvistamalla heitä kreikkalaisten vapaustaistelun aikana 1820-luvulla. Viime vuosikymmeninäkin paikalla on tapahtunut ihmeitä. Megaran pyhien marttyyrien oletetaan kuolleen keisari Julianus Luopion aikana 360-luvulla.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Deciuksen vainojen aikana vuoden 250 tienoilla Akhaian maakunnan kuvernööri Antipater tunkeutui eräänä päivänä kirkkoon, jossa kristityt olivat viettämässä teofanian juhlaa, pidättääkseen tunnetuimmat kristityt ja pakottaakseen heidät kidutuksen uhalla uhraamaan Rooman valtakunnan jumalille. Pappi Myron, jota kaikki rakastivat hänen lempeytensä ja ylevyytensä takia, oli aikaisemmin ollut Antipaterin ystävä, mutta nyt hän ryntäsi virkamiehen luokse ja herjasi häntä. Sitten hän kääntyi seurakuntalaisten puoleen ja kehotti heitä pysymään lujina uskon kalliolla luottaen siihen, että Kristus antaisi heille rohkeutta vastustaa tyranneja ja ottaisi heidät taivasten valtakuntaan. 

Antipater suuttui ja määräsi, että Myron oli pidätettävä ja tuotava hänen eteensä Dionysoksen temppelin lähellä olevalle foorumille. Kun kuvernööri käski Myronin uhrata Dionysokselle, Myron vastasi, että hän tunnusti vain yhden kaikkivaltiaan Jumalan, jonka valtaistuin on taivaassa. Hänet sidottiin piinapenkkiin ja häntä nyljettiin elävältä, mutta Myron lauloi psalmeja ja toisteli: ”Minä olen kristitty enkä uhraa epäjumalille!” Sitten kuvernööri käski heittää hänet tuliseen uuniin, mutta jumalallinen armo varjeli marttyyria palamasta. Hän huusi: ”Me olemme joutuneet tuleen ja veteen, mutta sinä olet avannut meille jälleen tien.” Hänen rukouksensa ansiosta liekit levisivät ulospäin ja polttivat tuhkaksi epäjumalanpalvelijoita, jotka seisoivat katselemassa. Kuvernööri pakeni päätä pahkaa ja käski vartijoiden palauttaa Myronin vankilaan. 

Illalla Antipater keskusteltuaan neuvonantajiensa kanssa käski viedä Myronin agoralle. Tämän kasvot säteilivät valoa. Antipater käski kiduttajien nylkeä koko hänen ihonsa kapeina suikaleina ylhäältä alas asti. Myron lauloi: ”Hartaasti minä odotin Herraa, ja hän kumartui minun puoleeni ja kuuli huutoni.” Hän heitti verisen ihonriekaleen tyrannin kasvoille ja sanoi: ”Minä kestän iloiten nämä kärsimykset, koska minulla on toivoa, mutta sinä perit ikuisen rangaistuksen.” Kiduttajat kaksinkertaistivat vaivannäkönsä, mutta Myron pysyi rauhallisena katse kohotettuna taivaaseen. Kaikki läsnäolijat kuulivat vastauksen hänen rukoukseensa: ”Pian sinun taistelusi on ohi. Sinulle on valmistettu paikka taivaassa.”

Sitten Myron heitettiin villieläinten eteen amfiteatterissa. Ristinmerkki aseenaan hän seisoi petojen edessä, eivätkä ne rohjenneet koskea häneen. Villi naarasleijona asettui makaamaan Myronin jalkojen juureen ja repi hampaillaan auki köydet, joilla hänet oli sidottu. Lopulta pyhä marttyyri Myron vietiin Kyzikokseen, missä hänet surmattiin mestaamalla.

Pyhät marttyyrit Straton, Filippos, Eutykhianos ja Kyprianos asuivat Nikomediassa, lähellä sitä seutua, jonne hieman myöhemmin perustettiin Konstantinopoli. Heillä oli tapana käydä amfiteatterin sisäänkäynnin edessä julistamassa oikeaa uskoa pakanoille ja kehottamassa heitä luopumaan epäjumalanpalveluksesta ja riehakkaista huvituksistaan. Eräänä päivänä, vuoden 303 tienoilla, Nikomedian kuvernööri meni amfiteatterin näytökseen ja yllättyi nähdessään, että ihmiset olivat luopuneet sirkushuveista ja kääntyneet pois isiensä taikauskosta omaksuakseen uuden elämäntavan. Hän kutsui pyhät heti eteensä, jolloin he tunnustivat uskonsa ja myönsivät opettaneensa kansalle Kristuksen oppia. Heidät heitettiin sirkuksen villieläinten eteen, mutta ne eivät vahingoittaneet heitä. Erilaisten kidutusten jälkeen pyhät marttyyrit lopulta syöstiin tuliseen uuniin, missä he antoivat iloiten sielunsa Jumalan käsiin ja vastaanottivat voittajien kruunut.

Lapsuudestaan asti askeesissa kilvoitelleet Eutykhios ja Eutykhianos sekä heidän sisarensa Kassiani vetäytyivät luolaan Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikonin luostarin lähelle Kreetan etelärannikon Raksoksessa. Heidän maineensa levisi nopeasti kansan keskuudessa. Eutykhioksesta tuli myöhemmin Gortynan piispa, mutta vainojen aikana hän joutui luopumaan tehtävästään ja liittyi veljensä ja sisarensa seuraan Raksoksessa, missä he päättivät päivänsä joskus ennen vuotta 824 Jumalaa palvellen. Heidän kallisarvoisia reliikkejään kunnioitetaan Tiennäyttäjän luostarissa, missä niiden kautta on tapahtunut monia ihmeitä.

Pyhittäjä Elias syntyi vuoden 823 tienoilla jalosukuiseen perheeseen Sisilian Ennassa ja sai kasteessa nimen Johannes. Jo lapsena hän rukoili lakkaamatta. Kun hän oli vielä hyvin nuori, rannikoita ryöstelevät muslimit vangitsivat hänet ja myivät hänet orjaksi Pohjois-Afrikkaan. Varakas kristitty kauppias osti hänet ja nähtyään hänen hurskautensa ja viisautensa uskoi hänelle asioidensa hoidon. Tehtävistään huolimatta nuorukainen kasvoi hyveissä, ja sekä kristityt että muslimit ihailivat häntä. Kauppiaan vaimo ihastui häneen ja yritti kaikin keinoin vietellä hänet, mutta Johanneksen kieltäydyttyä hän valehteli miehelleen, että orja oli yrittänyt ottaa hänet väkivalloin. Kauppias rankaisi Johannesta, mutta kun hän sai vaimonsa kiinni itse teossa toisen vieraan miehen kanssa, hän ymmärsi Johanneksen viattomuuden ja antoi hänen mennä.

Johannes sai ilmestyksessä parantamisen lahjan, ja monet ihmiset tulivat hänen luokseen. Parannettuaan heidän sairautensa hän opetti heille kristinuskoa, jolloin monet pyysivät saada kasteen. Hän kierteli saarnaamassa evankeliumia ja teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan, missä Jerusalemin patriarkka Elias III vihki hänet munkiksi antaen hänelle saman nimen, jota itse kantoi. 

Munkki Elias vietti kolme vuotta askeesissa Siinain vuorella ja matkusteli Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa. Sitten hän palasi taas Sisiliaan, asui Palermossa ja Taorminassa ja perusti vuoden 880 tienoilla bysanttilaisen luostarin Saline Jonicheen Calabrian maakuntaan ja toimi sen johtajana. Kun hän joutui taas kerran pakenemaan muslimijoukkoa, hän lähti Kreikan Patrakseen ja lopulta Santa Cristinaan Italian Aspromonten vuoristossa. 

Vuoden 900 tienoilla hän perusti luostarin Aulinaksen vuorelle Italian eteläkärkeen, Palmin lähelle. Nykyisin vuorta kutsutaan hänen mukaansa Pyhän Eliaksen vuoreksi. Keisari Leo VI kutsui vanhuksen Konstantinopoliin. Tällä matkalla jo iäkäs pyhittäjä Elias sairastui ja nukkui pois rauhassa 17.8.903 Tessalonikan lähellä. Keisari olisi halunnut siirtää Eliaksen reliikit Konstantinopoliin, mutta luettuaan kirjeen, jossa Elias pyysi, että hänen ruumiinsa vietäisiin hänen luostariinsa Sisiliassa, hän uskoi reliikkien siirron eräälle ylhäiselle calabrialaiselle, joka asui Konstantinopolissa. Luostarin munkit ottivat kunnioittavasti vastaan kallisarvoiset reliikit, joiden kautta tapahtui monia ihmeitä.

Pyhittäjä Alipin vanhemmat antoivat hänet nuorena oppiin kreikkalaisille ikonimaalareille, jotka maalasivat vuodesta 1083 lähtien Kiovan luolaluostarin pääkirkon seinämaalauksia (ks. 14.2.). Eräänä päivänä ikonimaalareiden työskennellessä alttarissa Alipi näki ihmeen: Jumalanäidin ikoni kuvautui itsestään seinään ja alkoi loistaa kirkkaana kuin aurinko. Ikonista irtautui kyyhkynen, joka lennähti kirkon yläosassa olevaan Vapahtajan ikoniin. Tästä Alipi ymmärsi, että Pyhä Henki todella asui luostarissa. Kun maalarit saivat kirkon maalaukset valmiiksi, igumeni Nikon vihki Alipin munkiksi. 

Alipi edistyi niin ikonimaalarina kuin kilvoittelijana. Hän maalasi ikoneita ilmaiseksi. Jos hän sai työstään maksun, hän jakoi rahat kolmeen osaan. Yhdellä hän hankki maalaustarvikkeita, toisen hän jakoi köyhille ja kolmannen antoi luostarille. Hän oli aina työssä ja keskeytti ikonien maalaamisen vain osallistuakseen jumalanpalveluksiin. Yöt hän rukoili tehden samalla maahankumarruksia. Kun igumeni näki hänen intonsa olla todellinen Kristuksen seuraaja, hän antoi vihkiä Alipin pappismunkiksi. Pian Alipin kautta alkoi tapahtua myös ihmeitä.

Eräs varakas Kiovan asukas sairasti spitaalia. Ystävänsä neuvosta hän tuli luolaluostariin ja luostarin isien kehotuksesta hän pesi kasvonsa pyhittäjä Feodosin kaivon vedellä, vaikka itse suhtautui asiaan epäilevästi. Silloin haavat tulehtuivat ja alkoivat löyhkätä niin, että ihmiset karttoivat häntä. Mies pysytteli monta päivää kotonaan odottaen kuolemaa. Lopulta hän meni itseensä ja päätti tunnustaa syntinsä pyhittäjä Alipille. Alipi puhui hänelle pitkään pelastavaisesta katumuksesta. Hän maalasi ikoniväreillä miehen kasvojen märkähaavat, antoi hänelle pyhän ehtoollisen ja käski hänen lopuksi pestä kasvonsa vedellä, jolla papit olivat peseytyneet pyhän ehtoollisen nauttimisen jälkeen. Silloin miehen märkähaavat umpeutuivat ja hän parani. Todistajien ihmetellessä parantumista Alipi selitti, että mies oli kääntynyt Jumalan puoleen ja saatuaan katumuksen kautta sielun terveyden hän oli lisäksi parantunut myös ruumiillisesta sairaudestaan.

Monet pyhittäjä Alipin maalamat ikonit osoittautuivat ihmeitätekeviksi ja muutaman kerran tapahtui, että enkelit auttoivat häntä maalaamisessa. Eräs hurskas kiovalainen mies halusi tilata Alipilta seitsemän ikonia rakennuttamaansa kirkkoon. Hän antoi suuret ikonilaudat ja maksun ikoneista kahdelle luolaluostarin munkille pyytäen heitä välittämään tilauksen Alipille. Munkit joutuivat kuitenkin rahanhimon valtaan: he pitivät saamansa summan itsellään eivätkä kertoneet tilauksesta Alipille. Jonkin ajan kuluttua mies tiedusteli tilauksen edistymistä. Munkit sanoivat, että Alipi tarvitsi lisää rahaa työtä varten. Sama toistui vielä kolmannen kerran. Kun mies lopulta vaati saada nähdä ikonit, munkit sanoivat, että Alipi oli ottanut rahat, mutta oli lopulta kieltäytynyt maalaamasta ikoneja. Mies valitti asiasta igumeni Nikonille, joka kutsutti Alipin ja haukkui tätä epärehellisyydestä. Alipi vakuutti, ettei tiennyt mitään koko asiasta. Igumeni lähetti hakemaan ikonilaudat varastosta. Pölyisten lautojen sijaan sieltä löytyikin seitsemän taitavasti vastamaalattua ikonia. Samassa saapuivat kaksi munkkia, jotka alkoivat syyttää Alipia, että tämä oli ottanut rahat mutta jättänyt ikonit maalaamatta. Silloin igumeni näytti heille ”käsittä tehdyt” ikonit, jotka todistivat Alipin syyttömyyden. Munkit eivät kuitenkaan osoittaneet katumusta, vaan levittivät Alipista ilkeitä juoruja ympäri Kiovaa.

Alipin hyveellinen elämä ei voinut jäädä piiloon, vaan se loisti kuin lamppu lampunjalassa. Kirkko, jossa hänen maalaamansa seitsemän ikonia olivat, tuhoutui Kiovassa riehuneessa tulipalossa. Ikonit kuitenkin löytyivät vahingoittumattomina raunioista. Ruhtinas Vladimir Monomah tuli itse katsomaan ihmettä ja ylisti Jumalaa. 

Toisen kerran eräs mies oli tilannut pyhittäjä Alipilta Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen ikonin kirkon ikonostaasiin toivoen sen valmistuvan juhlaan mennessä. Alipi kuitenkin sairastui ja näytti siltä, että hän kuolisi pian saamatta työtä tehdyksi. Mies oli murheissaan ja harmissaan, mutta Alipi kehotti häntä kertomaan murheensa Jumalalle ja vakuutti, että ikoni olisi juhlaan mennessä valmiina paikallaan. Mies palasi helpottuneena kotiinsa. Juhlan aattona hän tuli jälleen Alipin luo ja totesi, ettei ikoni ollut vieläkään valmis ja että Alipi oli entistä sairaampi. Hän syytti Alipia juhlan pilaamisesta. Alipi vastasi hänelle rauhallisesti: ”Lapseni, enhän minä ole jättänyt ikonia maalamatta laiskuuttani. Muista, että Jumala voi yhdellä sanalla maalata Äitinsä kuvan. Minä olen jo jättämässä tämän maailman, mutta sinua en jätä murheelliseksi.” Mies lähti syvästi murheissaan. Heti hänen mentyään Alipin keljaan ilmestyi enkeli, joka ryhtyi maalaamaan ikonia. Kolmen tunnin kuluttua se oli valmis. Enkeli kysyi Alipin mielipidettä ikonista ja tämän myöntävän vastauksen kuultuaan katosi ikoni mukanaan. Ikonin tilaaja oli viettänyt unettoman yön ja meni aamulla kirkkoon rukoilemaan. Oven avattuaan hän näki suurenmoisen ikonin loistavan paikallaan niin kuin Alipi oli luvannut. Riemuissaan hän kokosi kotiväkensä kirkkoon, jossa he polttivat kynttilöitä ja suitsuketta. Sitten he lähtivät luolaluostariin kertomaan ihmeestä Alipille. Heidän saapuessaan pyhittäjä Alipi oli jo antanut henkensä Jumalalle. Hänen maalliset jäännöksensä haudattiin pyhittäjä Antonin luoliin ja hänen hyveellinen sielunsa kohosi kaunistamaan taivaita.

Pyhä Tbeli Abuseridze eli Georgiassa 1200-luvulla. Hänen isänsä Johannes, Ylä-Adžarian arkkiherttua, kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan, minkä jälkeen hänen äitinsä meni luostariin nunnanimellä Katariina. Myös Tbelin veljet, Abuseri ja Bardan, olivat tunnettuja henkilöitä Georgiassa. Tbeli sai ylhäistä asemaansa vastaavan koulutuksen ja pystyi kehittämään luontaisia kykyjään. Hän jätti pysyvän jäljen Georgian kulttuurihistoriaan hymnografina, astronomina, kirkkomusiikin tuntijana ja eri alojen tutkijana. Hän rakensi kirkon suurmarttyyri Georgios Voittajan (23.4.) kunniaksi Ylä-Adžarian Khikhanin kylään ja todennäköisesti kirjoitti suuren osan teoksistaan samassa kylässä. Hänellä oli seitsemän lasta, ja testamentissaan hän toivoi perheensä tulevienkin sukupolvien asuvan samassa kylässä.

Tbelin kirjoittamat veisut pyhille Johannes Edelläkävijälle, Johannes Teologille ja Johannes Krysostomokselle osoittavat hänet hurskaaksi ja lahjakkaaksi kirkkomusiikin kirjoittajaksi. Hänen syvälliset teologiset ajatuksensa, ilmiöiden symbolinen ja mystinen ymmärtäminen, näkyvän tunteminen ja näkymättömän käsittäminen todistavat hänen olleen yhtä taitava sekä tutkijana että teologina. Hän kirjoitti myös astronomiaa ja historiaa yhdistelevän teoksen Kronikat: täydelliset kommentaarit ja säännöt, jossa hän käsittelee historian ja kronologian kysymyksiä sekä valottaa myös juliaanisen kalenterin ja kristillisen eskatologian kosmista merkitystä. Hänen kuuluisa hagiografinen teoksensa Suurmarttyyri Georgioksen uusi ihme sisältää arvokkaita historiallisia tietoja Abuseridzen suvun yrityksistä elvyttää georgialaista kulttuuria feodaaliaikana.

Kirjallisten ja tieteellisten harrastustensa ohella Tbeli toimi myös pappina ja myöhemmin mahdollisesti myös Tbetin piispana, mistä hän sai nimen Tbeli. Georgian apostolinen kirkko on lukenut Tbeli Abuseridzen pyhien joukkoon tunnustuksena hänen lukemattomista hyvistä töistään kirkon ja kansan hyväksi.

Pyhittäjä Feodorit syntyi Rostovissa noin vuonna 1490. Hän meni 13-vuotiaana Solovetskin luostariin, jossa hänet uskottiin viisaan isä Zosiman hengelliseen ohjaukseen. 14-vuotiaana hänet jo vihittiin munkiksi. Kun hän oli hyvin kilvoitellut luostarissa viisitoista vuotta, hän sai vihkimyksen munkkidiakoniksi. Sen jälkeen hän eli vielä vuoden hengellisen isänsä ohjauksessa ja lähti sitten pyhiinvaellusmatkalle eri luostareihin. Hän viipyi jonkin aikaa Syvärin luostarissa tutustuen sen perustajaan pyhittäjä Aleksanteriin (30.8.), joka ensitapaamisella puhutteli häntä nimeltä. Syvärin jälkeen Feodorit kilvoitteli kaksi vuotta Valgetjärvellä (Beloje ozero) pyhittäjä Kiril Belozerskilaisen (9.6.) perustamassa luostarissa. Sitten hän vetäytyi erakoksi luostaria ympäröivään erämaahan ja tutustui siellä jo kilvoitteleviin iäkkäisiin erakoihin. Tänä aikana häntä pidettiin pyhittäjä Nil Sorskin (7.5.) edustaman kilvoitusperinteen seuraajana ja luostareiden maaomaisuuden vastustajana.

Neljän vuoden kuluttua Feodorit sai kirjeen hengelliseltä isältään, joka tunsi kuolemansa lähestyvän ja kutsui hänet siksi luokseen. Feodorit ei antanut matkan pituuden estää itseään, vaan palasi hengellisen isänsä luo ja palveli häntä vuoden ajan hänen kuolemaansa asti. Sen jälkeen Feodorit siirtyi Solovetskista pohjoiseen Kuolajoelle lappalaisten asuttamille maille, jossa hän kohtasi Mitrofan-nimisen erakon, tulevan pyhittäjä Trifon Petsamolaisen (15.12.). Feodorit julisti saamelaisille kristinuskoa heidän omalla kielellään, jota hän oli oppinut jo Solovetskin luostarissa.

Feodorit kilvoitteli pohjoisessa parikymmentä vuotta. Sitten hän matkusti Novgorodiin, jossa arkkipiispa Makari (30.12.) vihki hänet pappismunkiksi. Hän viipyi Novgorodissa kaksi vuotta toimien arkkipiispan rippi-isänä ja hengellisenä ohjaajana. Palattuaan pohjoiseen hän perusti 1540-luvun alussa Kuolajoen suuhun pienen Pyhän Kolminaisuuden luostarin. Hän laati sille Nil Sorskin ihanteiden mukaiset säännöt, mutta joutui pian jättämään luostarin munkkien vastustuksen tähden. 

Feodorit siirtyi Novgorodin alueelle. Sieltä metropoliitta Makari kutsui hänet Vapahtajan luostarin arkkimandriitaksi Suzdaliin, jossa Feodorit viipyi neljä vuotta. Suzdalissa hän joutui jälleen vastatusten omapäisten munkkien kanssa, jotka eivät hyväksyneet hänen ankaraa köyhyyden ihannettaan. Kun oikeudessa käsiteltiin muutamien volgantakaisten vanhusten yhteyksiä harhaoppisiin, Feodorit oli todistajana. Hänen vastustajansa käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja syyttivät häntäkin harhaoppiseksi. Feodorit karkotettiin Belozerskin luostariin, jossa hän oli vangittuna kaksi vuotta, kunnes ruhtinas Andrei Kurbski vetosi hänen puolestaan metropoliitta Makariin. Metropoliitta muisti Feodoritin ja vapautti hänet. Tämän jälkeen Feodorit asui pari vuotta Vapahtajan luostarissa Jaroslavlissa.

Vuonna 1558 Iivana IV Julma lähetti oppineen Feodoritin Konstantinopoliin hankkimaan patriarkalta virallisen vahvistuksen tsaarin eli keisarin arvonimen käytölle, minkä arvon Iivana Julma oli myöntänyt itselleen kymmenen vuotta aiemmin. Feodorit palasi Moskovaan mukanaan patriarkan allekirjoittama asiakirja. Tsaari palkitsi hänet runsaskätisesti, mutta omaisuudettomuuden ihanteesta kiinni pitäen Feodorit jakoi saamansa lahjat köyhille ja vetäytyi Vologdan alueelle Prilutskin luostariin. Sieltä käsin hän teki vielä kaksi matkaa valistamiensa lappalaisten luo. Monien kilvoitusten ja kokemiensa vaikeuksien jälkeen hän nukkui rauhassa kuolonuneen ensimmäisessä kilvoituspaikassaan Solovetskin luostarissa 17. elokuuta 1571. Pyhittäjä Feodorit Kuolalainen haudattiin Solovetskiin. Hänen elämästään kerrotaan Solovetskin Paterikonissa, mutta mainintoja varhaisesta kunnioituksesta pyhänä ei ole. 

Pyhittäjä Filip eli erakkona Jankovskin mäellä Suhonajoen vasemmalla rannalla noin kahden kilometrin päässä Ustjugista. Hänen ympärilleen kerääntyi oppilaita, jotka rakensivat luostarin ja kilvoittelivat hänen ohjauksessaan. Nöyryydessään Filip kieltäytyi igumenin tehtävästä ja pysyi elämänsä loppuun saakka tavallisena munkkina. Hän siirtyi Herransa luo vuonna 1662. 

Pyhä Demetrios oli kotoisin luoteis-Kreikan Epeiroksen Samarinasta. Hän vihkiytyi munkiksi Pyhän Paraskevan luostarissa kotiseudullaan. Demetrios halusi kiihkeästi edistyä munkin hyveissä mutta myös hankkia pelastuksen veljilleen, minkä vuoksi hän matkusteli Thessalian kylissä lohduttamassa kansaa evankeliumin hengessä kehottaen kaikkia kärsivällisyyteen koettelemuksissa, kun kansannousun yrityksestä oli seurannut julmia kostotoimia. 

Turkkilaiset pidättivät Demetrioksen ja veivät hänet Joanninan pelätyn kuvernöörin Ali Paššan eteen. Demetrios selitti, ettei halunnut mitään muuta kuin vahvistaa kansan uskoa ja että hän kehotti ihmisiä tottelemaan viranomaisia. Tyranni oli odottanut hänen tunnustavan osallistumisen salaliittoon ja käski kiduttaa häntä, jotta hän ilmiantaisi rikostoverinsa. Ensin kiduttajat työnsivät bambupiikkejä Demetrioksen kynsien alle, mutta hän kesti kärsimykset kutsumalla avukseen Kristuksen ja Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän nimeä. Pašša käski kiinnittää kettingin hänen päänsä ympärille ja kiristää sitä vähitellen kuulustelun jatkuessa. Lopulta kettinki katkesi, vaikka Demetrios ei ollut osoittanut mitään kärsimisen merkkejä. Häntä suretti vain se, että hänen kiduttajansa pilkkasivat Jumalaa. Kun hänet vietiin pimeään vankiselliin, hän kiitti Kristusta siitä, että Hän oli katsonut hänet arvolliseksi kärsimään Hänen tähtensä. 

Seuraavana päivänä Demetrios kiinnitettiin jaloistaan uunin yläpuolelle ja uunissa poltettiin pihkaista puuta, josta nousi kitkerää hajua. Kiduttajat halusivat kuitenkin estää uhriaan kuolemasta ennen aikojaan ja laskivat hänet maahan makaamaan. He nostivat hänen päälleen painavan lankun ja hyppelivät sen päällä murtaakseen hänen luunsa. Demetrioksen usko auttoi häntä kohoamaan lihallisten kärsimysten yläpuolelle, mikä ällistytti kiduttajia. Eräs Kastoriasta kotoisin oleva turkkilainen katseli Demetrioksen yliluonnollista kestävyyttä ja tämän kasvoista loistanutta valoa; nämä tekivät häneen sellaisen vaikutuksen, että hän päätti kääntyä kristityksi, otti kasteen ja sai uudeksi nimekseen Georgios. Joku kuitenkin ilmiantoi hänet Ali Paššalle ja islamilaisen lain periaatteiden mukaan hänet surmattiin ankarien kidutusten jälkeen.

Lopulta tyranni määräsi, että Demetrios oli teloitettava julmimmalla mahdollisella tavalla. He muurasivat tiiliä seisaalleen nostetun pahoin runnellun marttyyrin ympärille siten, että vain hänen päänsä jäi vapaaksi, ja jättivät hänet siihen odottamaan kuolemaa. Pyhä marttyyri Demetrios kesti tätä kidutusta kymmenen päivää rukoillen lakkaamatta ja antoi sitten henkensä Jumalan käsiin 17. elokuuta 1808. Hänen viimeiset sanansa olivat pyhän Babylas Antiokialaisen lause: ”Sielu, palaa lepoosi, sillä Herra siunaa sinua.” 

Demetriosta alettiin heti kunnioittaa pyhänä, ja hänen kauttaan tapahtui paljon ihmeitä niille, jotka kutsuivat häntä avukseen. Uusmarttyyri Demetrioksen kunniaksi on kirjoitettu paitsi liturgisia tekstejä myös maallisempaa runoutta (Aristotelis Valaoritis). Demetrioksen marttyyrikuoleman merkityksestä kreikkalaisille kertoo sekin, että siitä laadittu kuvaus on kreikkalaisissa kouluissa kuulunut kuudesluokkalaisten lukemistoon. 

Pyhittäjä Pimen syntyi hurskaaseen perheeseen Vologdassa vuonna 1810 ja sai kasteessa nimen Pjotr (Pietari). Jo nuorukaisena hän päätti omistaa elämänsä Jumalalle. Hän tutustui pyhään Ignati Brjantšaninoviin (30.4.), joka oli tuolloin vielä kuuliaisuusveli, ja sai häneltä hyviä ohjeita kilvoituselämänsä alkutaipaleella. Pimenistä tuli Ugrešan pyhän Nikolaoksen luostarin munkki ja pitkäaikainen johtaja. Heti igumeniksi nimittämisensä jälkeen hän otti luostarissa käyttöön yhteiselämäluostarin säännöt, mitä metropoliitta Filaret oli toivonut jo pitkään. Pimen rakennutti luostariin viisi kirkkoa ja teki siitä tärkeän hengellisen keskuksen Moskovan alueella. Hän nukkui kuolonuneen vuonna 1880. Venäjän kirkko liitti arkkimandriitta Pimenin pyhien joukkoon vuonna 2004.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kaksoisveljekset Floros ja Lauros elivät keisari Hadrianuksen hallituskaudella (117–138). Oppiessaan kivenhakkaajan ammatin Byzantionissa he saivat opettajiltaan myös hurskauden siemenen ja käyttivät taitojaan Jumalan palvelemiseen. Kiveä veistäessään he muovasivat samalla omaa sieluaan vapauttaakseen sen himoista ja saadakseen sen loistamaan Jumalan kaltaisuuden valoa kaikkinaisten hyveiden kautta. 

Floros ja Lauros muuttivat Illyrian maakunnan Ulpianan kaupunkiin, missä he pyysivät kuvernööri Lykonilta luvan ottaa louhoksista kiviä, jotka soveltuivat kuvanveistoon. Koska he saavuttivat työllään hyvän maineen, keisarinnan poika Licinius antoi heille suuren summan rahaa, jotta he rakentaisivat epäjumalien temppelin, jonka hän oli itse suunnitellut. Floros ja Lauros olivat hyväksyvinään tilauksen, mutta jakoivat rahat heti köyhille. He viettivät yönsä rukouksessa ja rakensivat päivisin temppeliä Jumalan lähettämän enkelin ja pakanapappi Merentioksen avulla. Merentios auttoi heitä, koska he olivat parantaneet hänen poikansa, jonka silmää kivensiru oli vahingoittanut. Työ valmistui nopeasti, ja epäjumalien patsaat pystytettiin temppeliin. Yöllä pyhät kutsuivat koolle kaikki köyhät, joita olivat auttaneet, ja yhdessä he kiinnittivät köydet patsaisiin ja kaatoivat ne maahan. Puhdistettuaan temppelin he muuttivat sen Kristuksen kirkoksi.

Kun Licinius sai tietää tästä, hän raivostui ja määräsi, että köyhät, jotka olivat auttaneet Florosta ja Laurosta, oli poltettava elävältä. Floros ja Lauros kiinnitettiin kärrynpyörään ja heitä hakattiin armottomasti. Nähdessään pyhien kärsivällisyyden kymmenen sotilasta, joille heidän kiduttamisensa oli annettu tehtäväksi, kääntyivät kristinuskoon ja heidät teloitettiin. Sitten Licinius lähetti Floroksen ja Lauroksen kuvernööri Lykonin luokse, joka antoi heittää heidät syvään kaivoon. Siellä pyhät marttyyrit antoivat rohkean sielunsa Kristuksen huomaan kiittäen Jumalaa ja rukoillen kaikkien kristittyjen puolesta.

Vainojen päätyttyä pyhien Floroksen ja Lauroksen maatumattomat, hyväntuoksuiset ruumiit löydettiin. Reliikkien kautta tapahtui monia ihmeitä, joista yksi oli kuvernöörin veljenpojan parantuminen sokeudesta.

Pyhittäjä Kristodulos oli georgialainen ja eli 1100-luvun alkupuolella. Hän tunsi hyvin Raamatun kirjoitukset ja osasi useita vieraita kieliä. Hän järjesti teologisen väittelyn muslimijohtajien kanssa Tbilisissä ja sai heidät Raamatun ja Koraanin kohtia käsittelemällä ymmärtämään, että Jeesus Kristus on todellinen Jumala ja ihminen. Kristodulos selitti heille myös munkinvihkimyksen merkitystä. Hän vietti useita vuosia Ivironin luostarissa Athosvuorella ja nukkui pois Patmoksella.

Pontoksen alueen hengellinen keskus puolentoista vuosituhannen ajan oli Sumelan luostari, joka sijaitsee jylhässä vuoristossa nykyisen koillis-Turkin alueella. Luostari on perustettu 380-luvulla, mutta sen perustamislegendan kirjallinen versio näyttäisi olevan vasta 1200-luvun alun tienoilta. Siinä luostarin synty kuvataan seuraavasti.

Basileios-niminen ateenalainen pappi näki ilmestyksen, jossa Jumalansynnyttäjä oli valkopukuisten nuorukaisten joukon ympäröimänä ja lausui: ”Basileios, nouse joutuin veljenpoikasi Sotirikhoksen kanssa. Hylkää maailma ja ota munkin skeema. Sinusta tulee Barnabas ja hänestä Sofronios.” Miehet tottelivat ja lähtivät kirkkoon, jossa oli perimätiedon mukaan apostoli Luukkaan maalaama Jumalanäidin ikoni. He kuulivat, kuinka Jumalanäiti vakuutti kulkevansa heidän edellään Melan vuorelle, jota hän rakasti ja jonne heidän tuli rakentaa kirkko hänen kunniakseen. Paikalle ilmestyi kaksi enkeliä, jotka kantoivat pyhän ikonin ulos kirkosta.

Miehet vihittiin munkeiksi paikallisessa luostarissa ja saivat munkkinimikseen Barnabas ja Sofronios. Saatuaan viikon ajan opetusta enkelielämän periaatteista he lähtivät Jumalanäidin opastamina matkalle. Koloniassa Sofronios vihittiin papiksi. He kävivät monissa paikoissa Kreikassa, viettivät jonkin aikaa Vatopedin luostarissa Athoksella ja lähtivät sitten Traakiaan Papikionvuoren luostarikeskukseen. Ensimmäisessä luostarissa igumeni piti heitä epäilyttävinä kiertolaismunkkeina ja jätti heidät kolmeksi päiväksi ulos ilman ruokaa ja juomaa, mutta saatuaan ilmestyksessä tiedon heille annetusta tehtävästä otti heidät vastaan, esitteli heille munkkiensa esikuvallista elämäntapaa ja siunasi heidän matkansa.

Barnabas ja Sofronios tapasivat lausua puolet psalmeista päivällä vaeltaessaan ja toisen puolen yöllä valvoessaan. Heidän saapuessaan Evrosjoelle se oli tulvinut yli äyräiden, mutta he ylittivät sen kuivin jaloin. Kun paikalliset asukkaat näkivät tämän ihmeen, he pyysivät pyhiä rukoilemaan heidän satonsa puolesta, jota heinäsirkat tuhosivat. Rukousten jälkeen hyönteiset kerääntyivät mustaksi parveksi, lensivät veteen ja hukkuivat.

Munkit paransivat sairaita Latrosvuoren kuuluisissa luostareissa ja kävivät Efesoksessa pyhän Johannes Teologin pyhäkössä. Kun maantierosvot kävivät matkalla heidän kimppuunsa, he nostivat heidän eteensä ristin, joka oli heidän ainoa aarteensa. Varkaat kaatuivat maahan ristin edessä ja hämmennyksestä toivuttuaan päättivät lähteä Barnabaan ja Sofronioksen mukaan. Efesoksessa Johannes Teologi ilmestyi heille ja lähetti heidät Gallesionvuorelle antaen heidän mukaansa suosituskirjeen igumenille, jotta hän ottaisi katuvat rosvot yhteisöönsä. Barnabas ja Sofronios matkustivat Smyrnan, Mytilinen, Gallipolin, Lampsakoksen, Kyzikoksen ja Sigrianevuoren luostarin kautta Konstantinopoliin, missä he kävivät kaupungin kirkoissa ja nousivat sitten laivaan, joka oli lähdössä itään Trabzoniin. Piispa otti heidät siellä vastaan. Jumalanäiti käski heidän seurata Pyksitesjokea sen lähteille asti.

Lopulta he saapuivat Pontoksen Melan vuorelle, joka on jatkuvasti usvan peitossa ja jossa kasvillisuus on hyvin tiheää ja rehevää. Heidän huomionsa kiinnittyi pääskysparveen, joka lensi luoksepääsemättömältä näyttävään luolaan. Kun he olivat kavunneet ylös vaarallista rinnettä, suuri puu kaatui luolan suulle muodostaen eräänlaiset tikkaat, joita pitkin he pääsivät luolaan. Sieltä he löysivät kallionkielekkeeltä valoa loistavan Jumalanäidin ikonin, joka näytti odottavan heitä. Päästyään kolmivuotisen vaelluksensa määränpäähän he alkoivat heti siivota luolaa ja tekivät siitä Kaikkeinpyhimmälle Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Heidän rukoustensa ansiosta vesi alkoi virrata ikonin alapuolelta. Siitä tuli pyhä lähde, joka paransi pyhiinvaeltajien sairauksia. Läheisen luostarin igumeni oli saanut ilmestyksessä pyhältä Johannes Edelläkävijältä tiedon heidän saapumisestaan. Hänen ja lähiympäristön uskovien avulla he rakensivat nopeasti ylienkeli Mikaelille omistetun kappelin ja myöhemmin Jumalanäidin kirkon, jonka Trabzonin piispa vihki.

Luostarin pyhät kilvoittelijat ja Jumalanäidin ihmeet houkuttelivat monia pyhiinvaeltajia luostariin, minne monet pyysivät saada jäädä munkeiksi. Barnabas jätti usein yhteisön johtamisen veljenpojalleen Sofroniokselle ja vetäytyi yksinäisyyteen ollakseen kahden Jumalan kanssa. Eräänä päivänä Jumalanäiti ilmestyi hänelle sanoin kuvaamattoman valon keskellä ja antoi hänelle ristin ja oliivinoksan merkkinä hänen tulevasta lähdöstään Jumalan luo. Siksi Barnabas hyvästeli veljet ja kehotti heitä noudattamaan tunnollisesti hänen opetustaan, jonka hän oli kirjannut testamenttiinsa. Hän ennusti, että barbaarit tuhoaisivat luostarin, mutta se rakennettaisiin myöhemmin uudelleen. Pukeutuneena papin jumalanpalveluspukuun hän meni yksinään hautausmaalle, missä hän luovutti sielunsa rauhallisesti Jumalan käsiin. Kun Sofronios löysi hänet sieltä, hän valitti katkerasti ja kuoli hänkin melkein heti, yksinään niin kuin Barnabaskin. Veljet löysivät hengellisten isiensä ruumiit palatessaan työstä luostariin. Heidän ainoa lohdutuksensa oli Barnabaan hengellinen testamentti. Neljäkymmentä päivää myöhemmin uusi igumeni aloitti tehtävässään ja luostari alkoi tulla tunnetuksi.

Niin kuin pyhittäjä Barnabas oli ennustanut, barbaarit tuhosivat tämän pyhän paikan kokonaan ja surmasivat munkit. Paljon myöhemmin Jumalanäiti ilmestyi seudulla asuvalle lukutaidottomalle talonpojalle Kristoforokselle, jolla oli toisessa kädessään kuusi sormea, hänen työskennellessään pellolla. Hän jätti auran niin kuin toinen Elisa61 ja lähti Trabzoniin, missä hänet vihittiin papiksi. Jumalanäidin johdattamana hän löysi Melan vuorelta luolan ja sieltä ikonin ja alkoi vuorostaan siivota luolaa. Hän huomasi pystyvänsä lukemaan evankeliumia, vaikka ei tuntenut edes kirjaimia. Hän jäi luolaan kilvoittelemaan hyveissä ja mietiskelyssä ja sai armon oppia pyhät kirjoitukset ulkoa. Hänen ympärilleen kerääntyi muita hyveiden harjoittajia, ja luostari rakennettiin uudelleen. 

Kun pyhittäjä Kristoforos tunsi lähtönsä lähestyvän, hän kutsui veljestön koolle ja kehotti heitä noudattamaan uskollisesti pyhittäjien Barnabaan ja Sofronioksen ohjeita ja kunnioittamaan hartaasti pyhää Jumalanäidin ikonia. Sitten hän lähti isiensä luo. Tämä tapahtui mahdollisesti 1600-luvun lopulla.

Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän suojelemana Sumelan luostari pysyi Pontoksen seudun ortodoksisen uskon keskuksena ja lukemattomien ihmeiden lähteenä, joka vahvisti ja ylläpiti kovia kokeneiden asukkaiden uskoa ja toivoa. Kun kreikkalainen väestö karkotettiin Pontoksesta lopullisesti vuonna 1923, luostari jäi autioksi. Lähes sadan vuoden tauon jälkeen turkkilaiset alkoivat 2010-luvulla sallia ortodoksien käydä toimittamassa jumalanpalveluksen Sumelan pyhässä luostarissa kerran vuodessa.

Sumelan ihmeitätekevä Jumalanäidin ikoni on päätynyt uuteen Jumalanäidin Sumelan luostariin Pohjois-Kreikan Makedoniassa. Paikka on Kreikan pontoslaisten keskus, jossa he viettävät omia juhliaan ja ylläpitävät ikivanhaa pontoslaista kulttuuria.

Pyhittäjä ja uusmarttyyri Agapios oli kotoisin Galatistan kylästä Kreikan Khalkidikesta. Hän oli pyhän apostolienvertaisen pappismarttyyri Kosmas Aitolialaisen (24.8.) ja pyhän Eugenios Aitolialaisen (5.8.) ohella yksi kreikkalaisen kulttuurin ja hengenelämän merkittävimmistä elvyttäjistä turkkilaisen miehitysvallan synkimpinä aikoina 1700-luvulla.

Nuoruudessaan Agapios lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Hän ei palannut vaan jäi Pyhään kaupunkiin ja liittyi Pyhän haudan veljestöön. Kun patriarkka Parthenios oli vihkinyt Agapioksen pappismunkiksi, hänet lähetettiin Tessalonikaan palvelemaan Pyhän haudan veljestön metokhionissa. Hän alkoi opettaa Tessalonikan koulussa ja toimi jonkin aikaa myös Athoksen akatemian rehtorina. Välillä hän teki pitkän kierroksen Venäjällä keräämässä varoja Jerusalemin patriarkaatille, joka oli pahoin velkaantunut turkkilaisvallan aikana.

Kun turkkilaiset huomasivat, miten aikaansaapa Agapios oli, he päättivät surmata hänet. Agapios oli 42 vuoden ikäinen, kun janitsaarit pidättivät hänet ja surmasivat hänet raa’asti. Tämä tapahtui Thermassa Tessalonikan lähellä 18. elokuuta vuonna 1752. Turkkilaiset piilottivat marttyyrin ruumiin jäänteet eikä niitä koskaan löydetty.

Kun Daniel päätti vetäytyä Athosvuorelle, Arsenios halusi välttämättä päästä hänen mukaansa, vaikka Athokselle ei periaatteessa otettu niin nuoria poikia. Hän edistyi nopeasti perushyveissä – nöyryydessä, kuuliaisuudessa ja omasta tahdosta luopumisessa – ja hänet vihittiin munkiksi nimellä Arsenios. Noihin aikoihin Athoksella kiisteltiin siitä, kuinka usein oli sopivaa osallistua pyhään ehtoolliseen ja eräistä muista käytännöistä, jotka olivat muuttuneet vuosisatojen varrella. Daniel ja Arsenios kannattivat paluuta varhaisempiin käytäntöihin, kuten usein toistuvaan ehtoollisella käymiseen. Näin ajattelevia alettiin sanoa ”kolivadeiksi”, ja lopulta heidät ajettiin pois Pyhältä vuorelta.

Kuusi vuotta Pyhällä vuorella kilvoiteltuaan Daniel ja Arsenios joutuivat lähtemään. Apostolisen tradition puolustajien vaino kääntyi heidän edukseen, sillä kun kolivadit karkotettiin Kreikan eri seuduille, he pystyivät elvyttämään uskovien hengellistä elämää, minkä vaikutukset näkyvät vielä nykyäänkin.

Ensin Daniel ja Arsenios menivät Pentelin luostariin Attikassa, mutta kun Daniel näki, että vallankumous oli tulossa ja turkkilaiset tuhoaisivat luostarin, he etsivät turvaa Kykladien saaristosta. Paroksessa Longovardan luostarin igumeni Filoteos otti heidät vastaan ja lähetti heidät tunnetun opettajan, pyhittäjä Kyrillos Paroslaisen (11.7.) luokse, joka kilvoitteli Pyhän Antonioksen luostarissa muiden Athokselta paenneiden kolivadien kanssa. Folegandroksen saaren asukkaiden toivomuksesta Arsenios vihittiin diakoniksi ja määrättiin opettamaan kreikkaa sekä Jumalan käskyjä ja hyveitä. Daniel otti aikuisia synnintunnustukselle ja Arsenios opetti lapsia. Ennen pitkää kansan moraali koheni esikuvalliseksi. Kun Daniel jonkin ajan kuluttua tunsi loppunsa lähestyvän, hän pyysi oppilastaan viemään hänen ruumiinsa Athokselle, viettämään lopun ikänsä hiljaisuudessa ja valmistautumaan jälleennäkemiseen taivaallisessa Jerusalemissa.

Arsenios jäi taas orvoksi, mutta Jumalaan luottaen hän lähti matkaan Athosvuorta kohti. Hän poikkesi Parokselle tervehtimään isä Filoteosta ja käymään pienessä Pyhän Georgioksen luostarissa hiljattain kuolleen isä Kyrilloksen haudalla. Siellä hän yhtyi Kyrilloksen oppilaiden rukouksiin hengellisen isänsä puolesta ja päätti jäädä sinne. 

Arsenios vietti pyhittäjä Arsenios Suuren arvoista elämää: söi vain elämälle välttämättömän määrän, nukkui vain kolme tuntia ja rukoili lopun aikaa. Hänen edistymisensä askeesissa herätti kaikkien ihailun, ja Kykladien metropoliitta vihki hänet vastoin hänen tahtoaan papiksi ja määräsi hänet rippi-isäksi. Joutuessaan opettamaan toisia hän puhui mieluummin teoillaan kuin sanoillaan ja osoitti olevansa evankeliumin mukaisen elämän täydellinen esikuva. Jumalanpalveluksia toimittaessaan hän oli sädehtivän enkelin kaltainen. 

Arsenioksen hyveet houkuttelivat hänen luokseen synnintunnustukselle paroslaisten lisäksi myös toisten Kreikan saarten ja kaupunkien asukkaita sekä munkkeja Athokselta ja muista luostareista. Hän otti kaikki vastaan rakastavasti ja osoitti viisasta erottelukykyä, jonka ansiosta hän löysi parannuskeinon kunkin ripittäytyjän hengellisiin sairauksiin. Kun igumeni kuoli, munkit valitsivat yksimielisesti Arsenioksen hänen seuraajakseen. Arsenios huomasi kuitenkin pian, että luostarin johtajuus oli esteenä hänen sielunhoitotyölleen, joten hän luopui siitä keskittyäkseen kokonaan rukoukseen ja synnintunnustusten vastaanottamiseen. Hän oli Pyhän Georgioksen luostarin lisäksi myös Longovardan luostarin ja Kristuksen kirkastumisen nunnaluostarin rippi-isä. Matkustaessaan muulilla luostarista toiseen hän peitti kasvonsa klobukin hunnulla, jotta mikään ei häiritsisi hänen lakkaamatonta rukoustaan.

Askeesin vapaaehtoisten kärsimysten lisäksi Arsenios joutui kestämään joidenkin Paroksen korkea-arvoisten ihmisten ja jopa metropoliitankin kateutta ja vihamielisyyttä, kun tämä asetti hänet väliaikaisesti toimituskieltoon. Siitä huolimatta hän iloitsi koettelemuksistaan ja rukoili vihollistensa puolesta. 

Arsenios kärsi Kristuksen kirkastumisen luostarin nunnien ongelmista ja erimielisyyksistä siinä määrin, että kun hänen neuvojaan ei noudatettu, hän päätti jättää nunnat riitelemään keskenään. Tiellä hänet kohtasi kuitenkin pyhä suurmarttyyri Georgios Voittaja, joka kehotti häntä kantamaan hengellisten lastensa synnit ja himot, jolloin hän palasi nunnaluostariin. Arsenios edusti todellista Jumalan läsnäoloa Paroksen saarella. Hän sai kuivuuden päättymään rukoustensa avulla ja suojeli asukkaita demonien hyökkäyksiltä. Hänen kauttaan tapahtui lukemattomia ihmeitä ja monet syntiset muuttuivat. 

Pyhittäjä Arsenios Uusi Paroslainen nukkui pois rauhassa, pyhän ehtoollisen nautittuaan 31.1.1877. Uskovaisia virtasi kolmen päivän ajan jättämään hänelle hyvästit ja suutelemaan kunnioittavasti hänen pyhää ruumistaan. Sen jälkeen ruumis vietiin juhlallisesti saatossa hänen itsensä valitsemaan paikkaan ja haudattiin. Pyhittäjä Arsenios Uusi kanonisoitiin pyhien joukkoon vuonna 1967, ja hänen muistopäiväkseen vakiintui kuolinpäivän lisäksi myös 18. elokuuta, joka on hänen reliikkiensä avaamisen päivä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Andreas Sotapäällikkö kärsi marttyyrikuoleman kristittyjen vainoissa yhdessä suuren sotilasosastonsa kanssa. Hän oli upseeri keisarin armeijassa, joka oli leiriytynyt Rooman valtakunnan itärajalle keisari Maximianus Galeriuksen hallituskaudella vuoden 305 tienoilla. Vaikka Andreas ei vielä ollut saanut kastetta, hän oli jo sisimmässään kääntynyt Kristuksen puoleen. Hänet tunnettiin sekä hurskaudestaan että rohkeudestaan. Kun persialaiset yllättäen hyökkäsivät rajan yli, Rooman sotajoukkojen komentaja Antiokhos, joka oli tunnettu julmuudestaan kristittyjä kohtaan, määräsi Andreaan johtamaan puolustustaistelua. Ryhtyessään taisteluun Andreas kehotti miehiään luottamaan Kristukseen, joka on luonut taivaan ja maan ja mitätöinyt väärien jumalien voiman. Kristuksen apuun vedoten sotilaat kukistivat vihollisen joukot ja ajoivat ne takaisin rajan yli. 

Odottamattoman voiton jälkeen koko sotilasosasto päätti kääntyä kristinuskoon, mutta heidät ilmiannettiin Antiokhokselle. Tämä ei palkinnut heitä, niin kuin kohtuullista olisi ollut, vaan asetti heidät syytteeseen. Antiokhos luki heille keisarin määräykset ja mainitsi monia tunnettuja kristittyjä, jotka hän oli jo surmauttanut. Andreas vastasi, että todellisuudessa nuo marttyyrit olivat voittaneet Antiokhoksen ja heidän kidutuksistaan oli tullut heille voittopalkintoja Kristuksen valtakunnassa. Antiokhos ilmoitti julman ironisesti, että taistelussa rohkeutta osoittaneen upseerin oli hyvä antaa hieman levätä, ja käski asettaa Andreaan polttavaksi kuumennetulle pronssivuoteelle. Rohkea marttyyri ei tuntenut tuskaa kuuman pronssin päällä vaan todella lepäsi aivan kuin vuoteella. Sitten muutamia niistä sotilaista, jotka olivat kunnostautuneet taistelussa, otettiin kiinni ja heidän kätensä naulattiin kiinni palkkeihin. He kestivät kidutuksen iloiten siitä, että saivat kärsiä Kristuksen tähden jopa ennen kastettaan.

Kun sotamiehet eivät suostuneet luopumaan Kristuksesta, Antiokhos heitti heidät vankilaan ja kirjoitti keisarille kysyen, voisiko näin rohkean upseerin teloittaa silläkin uhalla, että armeija ja kansa, jotka ihailivat Andreasta, alkaisivat kapinoida. Maximianus vastasi, että hänen tuli toimia salakavalasti eikä ottaa riskiä, että uusi usko leviäisi armeijassa. Siksi Antiokhos päästi Andreaan ja hänen toverinsa vapaaksi ja oli sallivinaan heidän mennä vapaasti minne tahtoivat. Jumala varoitti tästä juonesta Andreasta, joka lähti miestensä kanssa Tarsokseen ja pyysi piispa Pietaria antamaan heille pyhän kasteen. Kun Antiokhos kuuli heidän lähdöstään, hän kirjoitti Kilikian sotilaskuvernööri Seleukokselle, että tämä pidättäisi heidät niin pian kuin mahdollista ja surmaisi heidät, jos he osoittaisivat vähäisintäkään vastarintaa.

Seuleukos oli hänkin intomielinen kristittyjen vainoaja. Hän kiiruhti suuren sotilasosaston kanssa heidän peräänsä ja löysi heidät kavaltajan vihjeen avulla Taurusvuorilta. Nyt he olivat kastettuja kristittyjä eivätkä enää halunneet taistella. Kun sotilaat olivat valmiina käymään heidän kimppuunsa, Andreas kehotti vasta kastettuja tovereitaan kohottamaan kätensä rukoukseen sen sijaan, että kohottaisivat miekkansa, ja polvistui pitkäksi aikaa rukoilemaan vihollistensa ja koko maailman puolesta. Sotilaat murhasivat heidät kuin viattomat lampaat. 

Paikalle, johon pyhä marttyyri Andreas oli vuodattanut verensä, puhkesi parantavaa vettä pulppuava lähde. Tarsoksen piispa Pietari ja Beroean piispa Nonnos, jotka olivat seuranneet etäältä heidän marttyyrikilvoitustaan, tulivat myöhemmin muun papiston kanssa keräämään talteen heidän kallisarvoiset reliikkinsä.

Pyhittäjäisä Teofanes syntyi aivan 1400-luvun lopussa Epeiroksen Joanninassa hurskaaseen perheeseen. Hän meni jo nuorena Athosvuoren Dohiaroksen luostariin. Siellä hän vietti hyveiden täyttämää esikuvallista elämää ja rakasti kaikkia veljiään Kristuksessa. Niinpä Teofanes valittiin aikanaan yksimielisesti luostarin igumeniksi. Hän johti hengellistä laumaansa viisaasti mieluummin näyttämällä esimerkkiä evankeliumin mukaisesta elämästä kuin nuhtelemalla. 

Aikanaan Teofanes sai tietää, että turkkilaiset olivat vanginneet hänen veljenpoikansa ja vieneet hänet Konstantinopoliin. Peläten, että he pakottaisivat pojan kieltämään Kristuksen, hän lähti pääkaupunkiin. Yli-inhimillisin ponnistuksin hän onnistui pelastamaan pojan ja toi hänet mukanaan Pyhälle vuorelle, missä poika nuoresta iästään huolimatta vihittiin munkiksi.

Muut munkit pelkäsivät kuitenkin turkkilaisten kostotoimia, joten Teofanes joutui veljenpoikansa kanssa lähtemään Athokselta. He löysivät turvapaikan Veroiaa ympäröivien vuorten metsäisiltä rinteiltä, Pyhän Johannes Edelläkävijän skiitasta. Teofaneksen hyveet ja hänen hengellinen opetuksensa alkoivat pian houkutella paikalle innokkaita hengellisen elämän etsijöitä, jotka pyysivät päästä sinne munkeiksi. Teofanes järjesti yhteisön Athoksen perinteiden mukaan ja rakennutti Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon. Kun hänen veljenpoikansa oli saavuttanut hengellisen kypsyyden, hän jätti tämän johtamaan yhteisöä ja siirtyi lähistölle Naousaan, minne hän perusti uuden luostarin, jonka kirkko oli omistettu pyhille arkkienkeleille. Makedonian uskovat hyötyivät tästä pyhyyden satamasta, mistä he löysivät lohdutusta ja tukea noina orjuuden aikoina, ja monet heistä liittyivät luostariin viettääkseen enkelielämää. Teofanes ohjasi sen lisäksi edelleen myös Johannes Edelläkävijän luostarin veljestöä.

1500-luvun loppupuolella pyhittäjä Teofanes Uusi sai tiedon kuolemansa lähestymisestä ja antoi veljestölle viimeiset ohjeensa. Sitten hän luovutti sielunsa Jumalan käsiin kiittäen Häntä kaikesta. Hänen pyhät jäännöksensä haudattiin Veroian luostariin lukuun ottamatta hänen kalloaan, jota säilytettiin hopeisessa reliikkirasiassa Naousan luostarissa. Myöhemmin turkkilaiset tuhosivat luostarin, ja pyhä pääkallo vietiin Naousan kaupunkiin. Pyhän hauta avattiin vuonna 1926 ja kuutisenkymmentä luunkappaletta siirrettiin Naousaan hänelle pyhitetyn kirkon alttariin, jossa ne ovat edelleen armon ja parantumisen lähteinä. Pyhittäjä Teofanes Uuden muistojuhla on vuosittainen suurtapahtuma Naousan pikkukaupungissa.

Johannes Edelläkävijän luostari toimii edelleen luonnonkauniilla paikalla keskellä metsäisiä vuoristojokilaaksomaisemia. Se viettää kaikkien pyhiensä muistojuhlia 22.7. ja 29.8.

Pyhä pappistunnustaja Nikolai syntyi vuonna 1869 ponomari Vasili Lebedevin perheeseen maalaiskylässä Tverin läänissä. Perhe oli niin köyhä, että Nikolai kävi pappisseminaarin valtion kustannuksella. Hän valmistui seminaarista parhaana oppilaana ja hänelle tarjottiin ilmaista jatko-opiskelupaikkaa akatemiassa, mutta hän kieltäytyi. Myöhemmin Nikolai kirjoitti, että vietettyään lapsuutensa maalla tavallisen kansan parissa ja koettuaan puutetta ja murhetta hän tunsi kutsumuksekseen tuoda valoa ja tietoa maaseudulle ja kohottaa sen elintasoa. Siksi hän kieltäytyi jatko-opinnoista ja palasi kotikyläänsä, jossa hän palveli lukijana kirkossa. 

Vuonna 1894 Nikolai vihittiin papiksi Vlasjevon kylään lähellä Tveriä. Hän ryhtyi tarmokkaasti kasvattamaan seurakuntalaisiaan ortodoksisessa hengessä ja karsimaan laumastaan paheita. Hänen tullessaan kylään siellä toimi kaksi rikkaan talonpojan omistamaa kapakkaa, mutta koulua kylässä ei ollut. Isä Nikolai rakennutti heti suurin ponnistuksin valtionkoulun ja myöhemmin toisen koulun naapurikylään. Hän perusti raittiusyhdistyksen, joka kannusti seurakuntalaisia pidättäytymään väkijuomista ja tupakanpoltosta ja ohjasi heitä kirkolliseen elämään. Lopulta hän sai kylän kapakat lopettamaan toimintansa. Raittiusyhdistys avasi sivuosastoja eri puolille Tverin lääniä, perusti ilmaisia ruokaloita ja kirjastoja ja järjesti kansalle yleissivistävää ajanvietettä pitääkseen sen erossa juopottelusta. Kaiken tämän lisäksi isä Nikolai opasti ja valisti talonpoikia maanviljelykseen liittyvissä asioissa. Hiippakunnan johto arvosti isä Nikolain työtä. Siitä raportoitiin pyhälle synodille ja kirjoitettiin hiippakunnan lehdessä esimerkkinä muille papeille.

Vallankumouksellisen liikehdinnän aikana vuonna 1905 isä Nikolai pysyi laumansa rinnalla. Kun sosialisti-vallankumoukselliset järjestivät naapurikylässä kokouksen, isä Nikolai meni paikalle, osallistui keskusteluun ja kumosi puhujien vääriä väittämiä. Hänen kyläänsä puhujia ei tullut.

Elokuussa 1929 isä Nikolai pidätettiin. Häntä syytettiin siitä, että hän papin asemaansa käyttäen kiihottaa kirkossa kansaa neuvostovaltaa vastaan. Seurakuntalaiset monesta kylästä nousivat puolustamaan isä Nikolaita ja kirjoittivat viranomaisille: ”Isä Nikolai Lebedev on 35 vuotta seurakuntapappina palvellessaan osoittanut hyvät ominaisuutensa. Hän ei ole koskaan tavoitellut omaa etuaan. Hän ei ole koskaan pyytänyt määrättyä maksua kirkollisista toimituksista, vaan on tyytynyt siihen, mitä hänelle on annettu, eikä ole vaatinut mitään niiltä, jotka ovat jättäneet kokonaan maksamatta. Hän on aina ollut hyväntahtoinen ja ottanut osaa toisten murheeseen. Hän on ollut aktiivinen yhteiskunnallinen toimija, taistellut juoppoutta vastaan, sulkenut kapakat, perustanut niiden tilalle kaksi koulua ja järjestänyt yleissivistävää toimintaa pelastaen ihmisiä turmeluksesta.”

Viranomaiset eivät ottaneet vetoomusta huomioon, vaan tuomitsivat isä Nikolain kolmeksi vuodeksi Solovetskin vankileirille. Hän oli Solovetskissa elokuuhun 1931, jolloin hänet karkotettiin Arkangelin alueelle ja lopuksi Kertšomjan kylään Komin alueelle. Elokuussa 1932 karkotusaika päättyi, mutta isä Nikolai ei saanut paikalliselta turvallisuuspoliisilta poistumislupaa. Kesällä 1933 hänen terveydentilansa huononi ja hän heikkeni nopeasti. Hän kuoli karkotuspaikassaan vuonna 1933 ja hänet haudattiin tuntemattomaan hautaan kylän hautausmaalle. Venäjän kirkko liitti hänet pyhien joukkoon vuonna 2000.

Pappismarttyyri Aleksander Hotovitski palveli pappina 1800‒1900-lukujen vaihteessa Yhdysvalloissa, Suomessa ja Venäjällä. Hänet pidätettiin Neuvosto-Venäjällä laajoissa kristittyjen vainoissa kesällä 1937 ja teloitettiin ampumalla 19. elokuuta 1937. Pyhä Aleksander haudattiin joukkohautaan Jumalansynnyttäjän Donilaiselle ikonille pyhitetyn luostarin (ven. Donskoj monastyr’) hautausmaalle Moskovassa. Pappismarttyyri Aleksanderin kohtalosta ei pitkään aikaan ollut tarkkaa tietoa, mutta hänen muistoaan vaalittiin erityisesti Amerikassa. Venäjän kirkko liitti hänet pyhien joukkoon vuonna 1994. Pappismarttyyri Aleksanderin tarkempi elämäkerta on joulukuun Synaksarionissa (4.12.)

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Profeetta Samuelista kerrotaan Ensimmäisessä Samuelin kirjassa. Hän oli kotoisin Ramasta Efraimin heimon alueelta ja eli noin tuhat vuotta ennen Kristusta. Hänen äitinsä, pyhä profeetta Hanna (9.12.) oli toinen Elkanan vaimoista. Lapsettomana Hanna joutui pitkään kärsimään kilpailijansa pilkkaa, erityisesti heidän lähtiessään vuosittain Siloon uhraamaan. Jumala kuitenkin kuuli Hannan rukouksen, ja tämä synnytti pojan, joka sai nimekseen Samuel. Kun lapsi oli vieroitettu, hänet omistettiin Jumalalle ja vietiin pappi Eelin luokse Siloon, jotta hän palvelisi Jumalaa koko elämänsä ajan pyhäkössä, jossa liitonarkkua säilytettiin. Samuel kasvoi armossa ja eli Jumalan läsnäolossa. Joka vuosi hänen äitinsä toi hänelle ompelemansa uuden viitan.

Samuelin keskustelut pappien ja muiden hurskaiden miesten kanssa tekivät Mooseksen lain hänelle tutuksi, joten hän säästyi niiden pakanakulttien turmelevalta vaikutukselta, jonka Kanaaninmaahan hiljattain muuttaneet asukkaat olivat tuoneet mukanaan. Noina luopumuksen aikoina Jumala ilmaisi itsensä vain harvoin ja ilmestykset olivat harvinaisia. Kuitenkin eräänä iltana, kun 12-vuotias Samuel lepäsi pyhäkössä, jossa Jumalan läsnäoloa symboloiva lampukka oli palamassa, hän kuuli äänen kutsuvan häntä nimeltä. Hän luuli Eelin kutsuvan ja kiiruhti tämän luokse, mutta Eeli lähetti hänet takaisin nukkumaan. Sama toistui toisen ja kolmannenkin kerran, jolloin Eeli lopulta ymmärsi Jumalan kutsuvan Samuelia ja käski hänen vastata: ”Puhu, Herra, palvelijasi kuulee.” Herra tuli ja kutsui Samuelia, joka vastasi Eelin neuvomalla tavalla. Herra ilmoitti aikovansa rangaista Eelin sukua hänen kahden poikansa jumalattoman käytöksen takia, koska he ottivat liian suuren osuuden toisten tuomista eläinuhreista. Aamulla Samuel kertoi Eelille, mitä oli tapahtunut. Siitä lähtien Jumala ilmestyi useinkin Samuelille, ja israelilaiset tunnistivat hänet profeetaksi kutsuen häntä Näkijäksi ja pitäen hänen sanojaan Jumalan itsensä sanoina.

Eelin pojat jatkoivat pahoja tekojaan, mutta Jumalan tuomio ei viipynyt kauan. Kun israelilaiset lähtivät sotaretkelle filistealaisia vastaan ja nämä olivat taistelussa voitolla, israelilaiset päättivät tuoda liitonarkun taistelutantereelle. Viholliset ensin hämmentyivät mutta eivät paenneet vaan kävivät entistä päättäväisemmin taisteluun ja voittivat. Israelilaisia kaatui 30 000, heidän joukossaan Eelin pojat Hofni ja Pinehas, ja filistealaiset saivat liitonarkun haltuunsa. Saatuaan tietää tästä eräältä henkiin jääneeltä tuomari Eeli kaatui, mursi niskansa ja menehtyi. Hän oli 98-vuotias ja oli palvellut 40 vuotta Israelin tuomarina.

Filistealaiset veivät liitonarkun jumalansa Dagonin temppeliin, mutta silloin Dagonin patsas hajosi palasiksi. Liitonarkkua siirrettiin useita kertoja eri paikkoihin, mutta aina paikalliset asukkaat saivat ihonsa täyteen paiseita. Lopulta filistealaiset päättivät palauttaa arkun israelilaisille. Koska Silon pyhäkkö oli tuhottu eikä israelilaisilla ollut siihen aikaan muuta uskonnollista keskusta, liitonarkku vietiin Kirjat-Jearimiin Abinadabin taloon, minne se jäi 20 vuodeksi.

Profeetta Samuel seurasi pappi Eeliä Israelin tuomarina, joka johti filistealaisten ikeen alla kärsivää kansaa. Hän aloitti kansan hengellisen uudistumisen julistamalla katumusta ja paluuta lain noudattamiseen. Samuel sanoi israelilaisille: ”Jos te koko sydämestänne haluatte palata Herran luo, poistakaa keskuudestanne vieraat jumalat ja jumalattaret, noudattakaa aina Herran tahtoa ja palvelkaa ainoastaan häntä! Silloin hän pelastaa teidät filistealaisten käsistä.” Profeetta Samuel kutsui israelilaiset koolle Mispaan, missä he paastosivat ja tunnustivat syntinsä, ja hän huusi Herraa heidän avukseen ja uhrasi polttouhrin. Kun filistealaiset saivat tietää kokouksesta ja hyökkäsivät, Herra jylisi ukkosen pauhuna filistealaisten yllä ja saattoi heidät sekasortoon, niin että israelilaiset löivät heidät ja saivat filistealaisten valloittamat alueet takaisin.

Samuel johti kansaa koko elämänsä ajan Ramasta käsin, minne hän oli rakentanut alttarin. Vuosittain hän kiersi Betelissä, Gilgalissa ja Mispassa ja jakoi oikeutta israelilaisille. Tullessaan vanhaksi hän asetti poikansa Joelin ja Abian Israelin tuomareiksi, mutta he eivät seuranneet isäänsä vaan ottivat lahjuksia ja antoivat vääriä tuomioita. Kansan vanhimmat valittivat siitä Samuelille ja pyysivät häntä antamaan heille kuninkaan, jollainen muillakin kansoilla oli. Samuel oli vastentahtoinen, mutta suostui lopulta Jumalan käskystä. Hän kuitenkin varoitti israelilaisia, että he menettäisivät sen vapauden, jonka Jumala oli antanut heille valitessaan Israelin ainoaksi kansaksi, jonka johtaja oli Jumala itse.

Jumala lähetti Samuelin luokse Saulin, komean miehen Benjaminin heimosta. Samuel ilmoitti Saulille, että Jumala oli valinnut hänet Israelin hallitsijaksi ja pelastamaan kansansa filistealaisten käsistä. Hän voiteli Saulin pään öljyllä. Pian sen jälkeen Israel voitti ammonilaiset taistelussa. Saul julistettiin kuninkaaksi, ja Samuel ilmoitti täyttäneensä tehtävänsä, jättävänsä kuninkaan heidän johtajakseen ja omistautuvansa itse rukoukselle. Hän kehotti kansaa olemaan uskollinen Jumalalle ja Hänen voidellulleen. 

Saul kävi sotaa filistealaisia vastaan, mutta kun tilanne oli kriittinen eikä Samuelia näkynyt, kuningas toimitti itse polttouhrin ylittäen valtuutensa ottamalla itselleen papin tehtävän. Silloin Samuel saapui ja ilmoitti, että koska Saul ei ollut noudattanut Jumalan lakia vaan toiminut omin päin, hänen kuninkuutensa ei olisi elinikäistä, vaan se otettaisiin häneltä pois. Saul ei kuitenkaan katunut tekoaan eikä piitannut papista, joka oli kutsuttu kysymään Jumalalta neuvoa, vaan taisteli voittoisasti monia kansoja vastaan. Nämä voitot eivät kuitenkaan olleet kestäviä, koska hän oli saavuttanut ne ihmisvoimin ilman Jumalan apua. 

Samuelin kautta Herra käski Saulin hyökätä amalekilaisia vastaan, luovuttaa kaikki heidän omaisuutensa Herralle kuuluvaksi uhriksi ja tappaa kaikki amalekilaiset ja heidän karjaeläimensä. Saul voitti taistelun, mutta vastoin Herran käskyä hän säästi amalekilaisten kuninkaan Agagin sekä parhaat karjaeläimet ja muunkin arvokkaan omaisuuden. Samuel ilmoitti Jumalan tahdon: ”Sinä olet hylännyt Herran sanan. Siksi hän hylkää sinun kuninkuutesi.” Saul pyysi turhaan anteeksi tekoaan.

Kun profeetta Samuel murehti kuningas Saulin kohtaloa, Jumala lähetti hänet Betlehemiin Iisain taloon voitelemaan Israelin kuninkaaksi nuoren, kauniskasvoisen Daavidin. Herran henki lähti Saulista, jota Herran lähettämä paha henki alkoi ahdistaa. Saul kutsui luokseen taitavana soittajana tunnetun Daavidin ja otti hänet aseenkantajakseen, joka soitti harppua rauhoittaakseen häntä. Hän teki Daavidista sotapäällikkönsä. Kun Daavid saavutti loistavia voittoja, kansa alkoi ihailla häntä ja lauloi: ”Saul kaatoi miehiä tuhansin, Daavid kymmenintuhansin.” Saul alkoi kadehtia ja vihata Daavidia. Lopulta Daavid joutui pakenemaan Samuelin luokse Ramaan, jossa tämä vietti rukouksellista elämää muiden profeettojen kanssa.

Samuel kuoli korkeassa iässä, ja Israelin kansa kokoontui Ramaan vaikeroimaan. Häntä alettiin kunnioittaa yhtenä vanhan liiton suurimmista välittäjähahmoista Mooseksen ja Aaronin rinnalla. Hänen reliikkinsä siirrettiin 19.5.406 jKr. keisari Arcadiuksen hallituskaudella juhlallisesti Palestiinasta Konstantinopoliin. Ne sijoitettiin ensin väliaikaisesti Hagia Sofiaan ja myöhemmin (7.10.410) profeetta Samuelille omistettuun kirkkoon, joka sijaitsi Hebdomonin alueella kaupungin laidalla.

Pyhä Filippos oli Herakleian piispa Traakiassa. Kun keisari Diocletianus alkoi vainota kristittyjä 300-luvun alussa, piispa kieltäytyi lähtemästä pakoon. Hän rohkaisi laumaansa tarjoutumaan vapaaehtoisesti kärsimään ja vakuutti, että Kristus antaisi heille kärsivällisyyttä ahdistuksissa ja marttyyrien kruunun valtakunnassaan. Kun hän oli puhumassa tästä seurakunnalle, kuvernöörin lähettämä kaartin päällikkö tuli sulkemaan kirkon ja sinetöimään ovet. Kun piispa siirtyi sisempään saliin toimittamaan jumalanpalvelusta, hänet seurakuntalaisineen tultiin pidättämään, koska keisari käskiessään kaikkien alamaisten uhrata jumalille oli kieltänyt kristillisten palvelusten toimittamisen. Heitä kidutettiin julmasti, pyhät kirjoitukset ja kirkon esineet poltettiin ja Filippoksen käskettiin uhrata epäjumalille. Kun hän kieltäytyi, heidät suljettiin vankityrmään ja jätettiin sinne kurjiin oloihin.

Kun kristityt olivat viruneet vankityrmässä seitsemän kuukautta, pappismarttyyri Severos teloitettiin. Kun marttyyripiispa Filippos ei antanut periksi, hänet ja marttyyri Hermes poltettiin elävältä varoitukseksi toisille, jotka eivät totelleet keisarin määräyksiä. Heidän ruumiinsa heitettiin jokeen, mutta kristityt ottivat ne talteen ja hautasivat kunniallisesti. Niiden ansiosta tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Philibert syntyi vuoden 618 tienoilla Eauzessa Gascognessa aatelisen piispan, entisen kuninkaanhovin virkamiehen Philibaldin poikana ja varttui Pariisissa kuningas Dagobert I:n hovissa. Vuonna 640 hän vihkiytyi munkiksi Rebais’sa, ja kymmenen vuotta myöhemmin hänet valittiin apotiksi. Joitakin munkeista hänen ankaruutensa ei miellyttänyt, jolloin hän katsoi parhaaksi lähteä ja vaelteli luostarista toiseen Galliassa, Burgundissa ja Italiassa. Vuonna 655 Philibert perusti Jumieges’n luostarin, joka noudatti hänen laatimaansa luostarisääntöä. Myöhemmin hän perusti vielä nunnaluostarin ja useita muita luostareita. Pyhä Philibert kuoli 20.8.685 Noirmoutier’ssa, ja hänen kunnioituksensa levisi nopeasti. Hänen reliikkejään siirrettiin useita kertoja turvaan normanneilta, kunnes ne päätyivät Saint-Valérienin luostariin, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa.

Unkarin ruhtinaskunnan toiseksi tärkein mies ruhtinas Gyula otti kasteen Konstantinopolissa vuonna 953 ja sai kristilliseksi nimekseen Stefan. Hänen kumminaan toimi keisari Konstantinos VII Porfyrogennitos. Palatessaan Unkariin hän toi mukanaan munkki Hieroteoksen, oppineen ja hurskaan miehen, josta tuli Unkarin ensimmäinen piispa. Alueella jo asuneiden kristittyjen slaavien ja avaarien avustamana pyhä Hieroteos käännytti monia kristinuskoon. Hän julisti Jumalan sanaa ja oli itse esimerkkinä evankeliumin mukaisesta elämästä. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita. Hän myös kastoi Stefan-Gyulan tyttären Saroltin, josta tuli Unkarin ensimmäisen kuninkaan Stefanin äiti. Kuningas Stefan peri äidinisänsä hurskauden ja sai vaikutteita pyhältä piispa Hieroteokselta. Pyhä Hieroteos nukkui rauhassa kuolonuneen järjestettyään kreikkalaisen hiippakunnan elämän Unkarissa.

Unkaria hallinnut hunniruhtinas Geisa kääntyi kristinuskoon 900-luvulla, ja hänet kastettiin yhdessä vaimonsa ja muutamien hallitusmiestensä kanssa. Hänen vaimonsa näki näyssä ensimmäisen marttyyrin pyhän Stefanoksen, joka ilmoitti, että he saisivat pojan, joka olisi vievä päätökseen heidän jo aloittamansa työn kansansa kristillistämiseksi. Tämä poika syntyi 970-luvulla Strigoniumissa (nyk. Esztergom Pohjois-Unkarissa) ja sai nimekseen Stefan (Istvan). Hänet kastoi pyhä Adalbert (23.4.), Prahan piispa, joka myös opetti evankeliumia unkarilaisille. Jo Stefanin äidinpuoleinen isoisä Gyula oli kastettu Konstantinopolissa ja hänkin oli saanut nimekseen Stefan.

Kaksikymmentävuotiaana Stefan peri vallan isältään, joka kuoli vuonna 997. Hän kukisti pakanaruhtinaiden kapinan ja päätti julistaa maassaan ortodoksista uskoa. Stefan perusti luostareita ja rakennutti kirkkoja kaikkialle maahan. Hän pyysi paavi Sylvesteriä nimeämään piispat yhdelletoista varustamalleen istuimelle ja suomaan hänelle itselleen kuninkaan arvon. Paavi suostui pyyntöihin ja lähetti hänelle ristin ilmoittaen pitävänsä häntä unkarilaisten apostolina. Stefanista tuli unkarilaisten ensimmäinen kuningas. Paavi Sylvester II ja Länsi-Rooman keisari Otto III kruunasivat hänet kuninkaaksi jouluna 1001.

Kuningas Stefan kunnioitti yli kaiken Jumalanäitiä ja piti häntä Unkarin suojelijana. Hän turvasi Jumalanäidin suojelukseen, asetti kirkkoa suosivia lakeja ja huolehti niiden noudattamisesta. Pakanallisten menojen ja tapojen noudattamisesta säädettiin ankaria rangaistuksia. Ainoat sodat, joita hän kävi, olivat puolustussotia, joissa hänen joukkonsa olivat aina voittoisia. Mutta Jumala salli hänelle myös vaikeita koettelemuksia: kaikki hänen lapsensa kuolivat yksi toisensa jälkeen. 

Pyhällä Stefanilla sanotaan olleen aina Kristus huulillaan, Kristus sydämessään ja Kristus kaikessa mitä hän teki. Hän lähti usein ulos harjoittamaan hyväntekeväisyyttä valepuvussa. Kerran tapahtui, että kerjäläisten joukko kävi hänen kimppuunsa lyöden hänet maahan, repien hänen hiuksiaan ja partaansa ja vieden hänen rahansa. Hän rukoili Herraa ja kiitti loukkauksesta, jota hän ei olisi voinut suvaita vihollisiltaan mutta jonka hän otti iloiten vastaan köyhiltä. Hän sanoi, että köyhiä ”kutsutaan Sinun omiksesi, ja heitä kohtaan minulla voi olla vain suvaitsevaisuutta ja lempeyttä”.

Kuninkaana Stefan järjesti nuoren valtion elämää ja vaali sen kulttuurista identiteettiä, mutta myös tehosti kristinuskon opettamista, mikä oli läntisten lähetystyöntekijöiden jäljiltä jäänyt varsin pinnalliseksi. Hän jakoi maan kuuteen hiippakuntaan, rakennutti kirkkoja sekä kreikkalaisia ja latinalaisia luostareita ja antoi niille runsaita lahjoituksia. Stefan julkaisi kaksi säädöskirjaa, jotka kertovat hänen halustaan ohjata kansansa elämää evankeliumin mukaan. Hän kirjoitti myös kehotuksia pojalleen Emericille, jonka opettamisen hän uskoi Venetsiasta tulleelle munkki Gerardille. Sittemmin Gerard vihittiin Csanádin piispaksi ja hän kuoli marttyyrina lähellä Pestiä vuonna 1046. 

Kuningas Stefan edisti pyhiinvaelluskulttuuria rakennuttamalla majapaikkoja pyhiinvaeltajille niin Unkariin kuin Jerusalemiin, Konstantinopoliin, Roomaan ja Ravennaan. Hänet tunnettiin hurskaudestaan kaikkialla Euroopassa. Stefan suhtautui ankarasti uskon vihollisiin mutta osasi olla armollinen voitetuille. Vuonna 1030 hän joutui tarttumaan aseisiin torjuakseen saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijan Konrad II:n hyökkäyksen. Palautettuaan rauhan hän palasi pääkaupunkiin, mutta joutui näkemään ainoan poikansa ja seuraajansa Emericin kuoleman.

Pyhä Stefan vietti elämänsä viimeiset vuodet rauhassa. Kun hänen kuolinhetkensä alkoi lähestyä, hän kutsui piispat ja ylimykset pyytäen heitä valitsemaan uuden kuninkaan. Hän vetosi heihin, että he pitäisivät hyvää huolta Unkarin nuoresta kirkosta, noudattaisivat oikeudenmukaisuutta, nöyryyttä, hyväntekeväisyyttä, lainkuuliaisuutta ja uskollisuutta Rooman pyhälle istuimelle. Sitten hän lausui: ”Taivaan Kuningatar, sinun haltuusi minä uskon pyhän kirkkoni, kansani ja valtakuntani sekä oman sieluni.” Pyhä Stefan nukkui pois rauhassa Budassa oman lempijuhlansa Marian taivaaseenastumisen päivänä vuonna 1038 ‒ siis vain kuusitoista vuotta ennen kirkon jakaantumista. Hänet haudattiin Székesfehérvárin kirkkoon. 

Kun kuningas Stefanin pyhäinjäännökset nostettiin esiin vuonna 1083, hänen oikea kätensä oli säilynyt maatumattomana. Reliikit asetettiin kunnioitettavaksi, ja niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Hänen oikea kätensä on yhä Pyhän Stefanin kirkossa Budapestissa. Pyhä Stefan on viimeisiä idän ja lännen yhteisiä pyhiä. Vuonna 2000 ekumeeninen patriarkka Bartolomeus vahvisti virallisesti Stefanin pyhyyden myös ortodoksisen kirkon pyhien joukossa.

Vuonna 1740, kun Osmanien valtakunta kävi sotia, sulttaani käski kokoamaan kristittyjä poikalapsia leireihin, jotta heistä voitaisiin kasvattaa sotilaita. Orpo Teokharis vietiin toisten lasten kanssa leiriin, missä hän yötä päivää rukoili Herraa vapauttamaan hänet leirin kovasta kohtelusta. Eräänä päivänä leirissä kävi tuomari, joka otti hänet palvelukseensa tallien hoitajaksi Kappadokian Neapolikseen. Kun tuomarin vaimo näki Teokhariksen rukoilemassa polvillaan kädet ojennettuina taivasta kohden, hän piti pojan hurskaudesta ja pyysi miestään naittamaan pojan heidän tyttärelleen. Tuomari ehdotti pojalle, että tämä tulisi hänen vävykseen ja perisi kaiken hänen omaisuutensa, mutta hän asetti ehdoksi, että Teokhariksesta tulisi muslimi. Tämä vastasi: ”Olen kristitty, minut on kastettu ja minun on mahdotonta luopua isieni uskosta.” Tuomari suuttui ja tuomitsi hänet kuolemaan nälkään. Teokharis kävi vielä kirkossa synnintunnustuksella ja ehtoollisella, minkä jälkeen hänet heitettiin tyrmään, missä hän sai olla päiväkausia ilman ruokaa. Hänen ravintonaan oli rukous, ja joskus hän sai tilkan vettä.

Kun Teokharis taas kerran torjui isäntänsä ehdotuksen, hänet vietiin kaupungin ulkopuolelle, missä hän alkoi rukoilla. Teloittajat kivittivät häntä ja hirttivät hänet sitten poppelipuuhun. Tämä tapahtui 20. elokuuta vuonna 1740. Kun he heittivät ruumiin kaivamaansa kuoppaan, alkoi raju ukonilma, joka sai turkkilaiset paniikkiin. 
Poppelista tuli pyhiinvaelluspaikka sekä kristityille että muslimeille. Myöhemmin pyhän marttyyri Teokhariksen reliikit löydettiin ilmestyksen avulla ja kun kreikkalaiset karkotettiin Vähästä-Aasiasta vuonna 1923, reliikit vietiin Tessalonikaan Pyhän Katariinan kirkkoon. 

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä apostoli Taddeus, toiselta nimeltään Leevi, kuuluu seitsemänkymmenen pyhän ja kunniakkaan apostolin joukkoon, joita muistellaan ryhmänä 4.1. Häntä pidetään eri henkilönä kuin toista apostoli Taddeusta, joka kuului kahdentoista apostolin (30.6.) joukkoon, mutta näitä kahta koskevat traditiot ovat sekoittuneet jo varhain. Taddeus oli kotoisin juutalaisesta perheestä Osroenen Edessasta, missä hän sai erinomaisen koulutuksen pyhien kirjoitusten tutkimisessa. Hän lähti pyhiinvaellukselle Jerusalemiin, kuuli siellä pyhän Johannes Edelläkävijän saarnaavan katumusta ja sai tältä kasteen. Jonkin aikaa myöhemmin hän kohtasi Kristuksen. Hänen tekemänsä ihmeet ja hämmästyttävät opetuksensa saivat Taddeuksen vakuuttuneeksi siitä, että Hän oli Johanneksen ja muiden profeettojen ilmoittama Vapahtaja. Niinpä hän liittyi opetuslasten joukkoon ja seurasi Jeesusta aina Hänen kärsimykseensä asti.

Ylösnousemuksensa jälkeen Kristus lähetti spitaalista parantamalleen kuningas Abgarille antamansa lupauksen mukaan Taddeuksen Edessaan kastamaan kuninkaan ja viimeistelemään parantumisen. Innokas apostoli opetti siellä monia muitakin ihmisiä ja kastoi heidät, rakennutti useita kirkkoja ja jatkoi sitten lähetystyötä Syyriassa ja ehkä Mesopotamiassakin. Saavuttuaan Foinikian Berytukseen (nyk. Beirut) hän kastoi monia pakanoita. Lopulta hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin ja sai uskollisen palvelijan palkinnon. Pyhä Artemios (20.10.) toi apostoli Taddeuksen ja apostoli Andreas Ensinkutsutun (30.11.) reliikit 3.3.337 Konstantinopoliin. 

Keisari Maximianus (286–305) määräsi, että kaikkien alamaisten piti uhrata jumalille hänen syntymäpäivänään, ja kaikkiin maakuntiin lähetettiin sanansaattajia ilmoittamaan asiasta. Tiedon saavuttua Makedonian Edessaan Helladeksen prokonsuli Pamfylius sekä Makedonian ja Thessalian prokonsuli Vincentinus käskivät kaikkien uhrata julkisesti samana päivänä Zeukselle, seuraavana auringolle ja seuraavina päivinä Hermekselle, Asklepiokselle ja muille jumalille. Monet pelokkaat kristityt alistuivat, mutta lujasti uskoon juurtuneet vastustivat käskyä urhoollisesti. Näiden joukossa olivat Bassa ja hänen kolme poikaansa. 

Bassa oli ylhäissyntyinen nainen, joka oli perinyt uskon vanhemmiltaan, mutta hänet oli naitettu Valerianus-nimiselle ylimykselle, joka johti epäjumalille uhraamisen rituaaleja kaupungissa. Bassa vei poikansa Teognioksen, Agapioksen ja Pistoksen syrjään ja sanoi, että vaikka heidän isänsä oli antautunut demonien palvelukseen, heidän ei ollut oikein tehdä samoin, isän käskyvallasta huolimatta: ”Kiiruhtakaa Kristuksen luo, jotta luopumalla tämän maailman asioista saavuttaisitte ikuisen elämän.” Kun Valerianus käski poikien uhrata, he kieltäytyivät. Julma isä luovutti heidät Pamfyliukselle ja Vincentinukselle, jotka käyttivät tuomiovaltaa asiassa. Kuulustelussa pojat vastasivat noudattavansa kaikkia muita valtakunnan lakeja, mutta äitinsä ja esi-isiensä hurskauden tähden he halusivat noudattaa Kristuksen käskyjä. ”Olemme valmiita antautumaan kidutuksiin pitääksemme sielumme puhtaana Jumalan edessä tuomiopäivänä.”

Tuomarit käskivät repiä vanhimman pojan Teognioksen lihaa hänen äitinsä ja veljiensä edessä. Kidutusten keskelläkin poika pilkkasi pakanoiden voimattomuutta ja huusi saavuttavansa loistavan voiton heidän ansiostaan. Kun luut pilkottivat hänen ihonsa alta, hänen äitinsä rohkaisi häntä. Teognios pysyi lujana ja voitti omakseen marttyyrin kruunun. Sitten oikeuden eteen kutsuttiin Agapios, joka sanoi: ”Yritän olla nimeni arvoinen ja pysyä uskollisena Kristuksen rakkaudelle (agape).” Agapiosta ruoskittiin, mutta hän pilkkasi kidutusta ja pakanoiden antamia rikkauksien ja muiden etujen lupauksia. ”Haluan seurata veljeni jalanjälkiä. Nähtyäni hänen kestävyytensä kidutuksissa voin olla pitämättä ruumistani minään, jotta pääsisin näkemään sen ikuisen paikan, joka sielulleni on varattu Jumalan lähellä.” Tyrannit antoivat nylkeä hänet päästä rintaan asti. Sitten Agapios huusi: ”Mikään ei ole suloisempaa kuin kärsiä Kristuksen tähden!” ja antoi sielunsa Jumalan käsiin. Myös nuorin veli Pistos tunnusti rohkeasti uskonsa (pistis) varmana siitä, että osoittautuisi nimensä arvoiseksi. Tuomarien väitteisiin hän vastasi, että he voisivat tehdä hänen ruumiilleen mitä halusivat, mutta hänen sielunsa oli Jumalan armosta vahva. Hänen nivelensä kiskottiin sijoiltaan ennen kuin hänet mestattiin hänen viimeisen kiitosrukouksensa jälkeen. Silloin taivaasta kuului ääni, joka toivotti kolme nuorta marttyyria tervetulleiksi.

Marttyyriveljesten äiti Bassa vietiin vankilaan, ja pakanat yrittivät suostutella häntä alistumaan keisarin määräyksiin, mutta hän ei vastannut heille eikä ottanut heidän tarjoamaansa ruokaa. Seitsemän päivän kuluttua enkeli toi hänelle taivaallista ruokaa ja vahvisti häntä. Kun Vincentinuksen piti lähteä kaupunkiin, jossa hänen toimipaikkansa oli, hän otti Bassan mukaansa. Perillä hän yritti saada Bassan uhraamaan jumalille yhdessä hänen kanssaan, mutta Bassa sanoi: ”Et kai sinä, jumalaton mies, luule pystyväsi kääntämään minut tieltä, jonka kolme poikaani jo kulkivat saadakseen voiton kruunun? Kristus on antanut minulle hyviä aseita, joilla minä selviydyn sinun kieroiluistasi!”

Prokonsuli käski viedä Bassan areenalle villieläinten eteen. Tiikeri, joka päästettiin hänen kimppuunsa, asettui hänen jalkojensa juureen, mutta kun eläinten hoitajat yrittivät viedä sitä takaisin häkkiin, se raateli heidät. Kukaan ei saanut viedyksi sitä häkkiin ennen kuin Bassa käski sen palata sinne rauhallisesti. Ihmisjoukot huusivat ja pyysivät vapauttamaan Bassan, mutta paatunut tuomari ei halunnut tunnustaa naisen voittaneen hänet vaan määräsi, että Bassa hukutettaisiin avomerellä. Kun vene oli yli 40 stadioninmitan päässä rannasta, teloittajiksi määrätyt miehet näkivät pyhän Bassan hahmon kirkastuvan. He lankesivat maahan kasvoilleen, mutta kun he nousivat, Bassa oli palannut tavalliseen olotilaansa ja pyysi heitä suorittamaan tehtävänsä. Hänet heitettiin aaltoihin, mistä kolme enkeliolentoa otti hänet vastaan, vei hänet laivaan ja antoi hänen istua kuninkaalliselle valtaistuimelle.

Kahdeksantoista päivän matkan jälkeen laiva tuli Halonen saarelle (nyk. Turkin Pasalimani) Hellespontoksessa, missä Bassa vietiin viranomaisten eteen. Nämä kysyivät prokonsuli Vincentinukselta, mitä hänelle pitäisi tehdä. Tämä kirjoitti Hellespontoksen kuvernööri Laodiciukselle ja käski hänen välittömästi surmauttaa Bassan noituudesta syytettynä. Kuvernööri kysyi, miksi Bassa oli niin innokas kuolemaan. Kristuksen palvelija vastasi: ”Minulla on kiire päästä vapaaksi kuolemasta ja periä ikuinen elämä.” Hänen kätensä sidottiin selän taakse, ja teloittajat katkaisivat ensin hänen raajansa ja sitten mestasivat hänet. Näin pyhä Bassa voitti omakseen marttyyrin kruunun. Pappi Sofronios huolehti Bassan hautauksesta, ja myöhemmin pyhän marttyyri Bassan kunniaksi rakennettiin kirkko korkealle paikalle, jotta se olisi merimiesten nähtävissä, sillä nämä pitivät pyhää marttyyri Bassaa suojelijanaan.

Pyhä Sarmean oli Georgian apostolisen kirkon katolikos (patriarkka) vuosina 760/767–774. Tuolloin muslimit hallitsivat Georgiaa. He sortivat kirkonpalvelijoita ja yrittivät painostaa kansaa kääntymään islamiin. Aika ajoin järjestettiin vainon puuskia kristittyjä vastaan. Tbilisi muutettiin emiirin asuinpaikaksi ja kaupungin ilmettä ryhdyttiin islamilaistamaan. Kirkot kuitenkin jatkoivat toimintaansa, vaikka uskovat joutuivat aika ajoin kärsimään pahoinpitelyitä.

Sarmean oli vakaa ortodoksisuuden puolustaja. Hänestä kerrotaan, että kerran joukko muukalaisia saapui Šio-Mgvimen luostariin ja antoi hänelle lahjoja. Sarmean toimitti jumalallisen liturgian ja jakoi vieraille ehtoollisen kysymättä heidän tunnustuksestaan, mutta he eivät olleetkaan ortodokseja vaan monofysiittejä. Hänen huolimattomuutensa ilmoitettiin hänelle seuraavana yönä unessa. Aamulla katolikos Sarmean kutsui koolle piispat, tunnusti erehdyksensä, poltti piispojen nähden saamansa lahjat ja lähti etäiseen luolaan, missä hän itki katkeria kyyneliä syntinsä tähden. Armollinen Jumala lähetti Sarmeanille merkin, että hänen rikkomuksensa oli annettu anteeksi. Pyhittäjä Šio oli ilmestynyt jokaiselle viidelle piispalle ja ilmoittanut, että Herra on antanut hänelle anteeksi. He kehottivat häntä kiiruhtamaan luostariin ja kutsumaan piispat sinne, jotta he voisivat yhdessä kiittää pyhää Šioa. 

Pyhä katolikos Sarmean, jolle Jumala oli suonut nöyryyttä, uskoa, rakkautta ja Jumalan pelkoa, johti laumaansa viisaasti elämänsä loppuun asti ja nukkui pois rauhassa vuonna 774.

Pyhittäjä Avraami syntyi varakkaaseen perheeseen Smolenskissa 1100-luvun lopulla. Hänen vanhemmillaan oli ennen häntä jo kaksitoista tytärtä, ja Avraami syntyi heille vastauksena heidän rukouksiinsa. Koulussa Avraami osoittautui tiedonjanoiseksi ja lahjakkaaksi, mutta eniten hän rakasti kirkossa lukemista ja laulamista. Jo nuorukaisena hän kaipasi hiljaista yksinäistä elämää ja torjui vanhempiensa ehdotukset avioliitosta. Vanhempiensa kuoltua hän pyhien esimerkkiä seuraten jakoi omaisuutensa kirkoille, luostareille ja köyhille ja alkoi rääsyihin pukeutuneena kulkea kaupungilla pyytäen Jumalaa osoittamaan hänelle pelastuksen tien.

Pian Avraami sai Jumalalta kehotuksen mennä Smolenskin lähellä olevaan Jumalansynnyttäjän luostariin, jossa hän kilvoitteli kuuliaisuudessa, paastoten ja rukoillen. Hän tutki Raamattua, pyhien elämäkertoja ja pyhien isien kirjoituksia löytäen niistä hyviä opetuksia niin itselleen kuin toisille. Hän myös keräsi ja kopioi kirjoja ja ammensi niistä hengellistä rikkautta. Kun hänet vihittiin pappismunkiksi, hän toimitti liturgian joka päivä, ja hänen opetuspuheensa keräsivät sankoin joukoin kuulijoita. Samalla hän piti kiinni luostarikilvoituksistaan ja rakasti köyhyyttä ja nöyryyttä.

Avraamin edistyminen sai sielunvihollisen nousemaan häntä vastaan. Hän joutui kestämään vääryyttä ja niiden panettelua, jotka kadehtivat hänen vaikutustaan kansaan. Lopulta igumenikin nousi häntä vastaan ja kielsi häntä keskustelemasta ihmisten kanssa. Viiden vuoden kuluttua Avraami joutui siirtymään Smolenskiin Ristin ylentämisen luostariin, mutta kansa tuli sinnekin kuulemaan hänen opetuksiaan. Silloin hänen vihamiehensä alkoivat Paholaisen yllytyksestä väittää, että hän julistaa harhaoppia, elää epäpuhtaasti ja peittää ulkonaisella pyhyydellä pimeät tekonsa. Koko kaupunki joutui kuohuksiin ja Avraami kutsuttiin oikeuteen piispa Ignatin ja ruhtinaan eteen. Kuulustelussa hän kumosi kaikki väärät syytökset, mutta siitä huolimatta häntä kiellettiin toimittamasta jumalanpalveluksia ja opettamasta kansaa ja hänet siirrettiin takaisin ensimmäiseen Jumalansynnyttäjän luostariin. 

Kaksi hurskasta miestä kävi piispan luona varoittamassa, että Jumala rankaisisi kaupunkia palvelijansa vainoamisesta. Pian alkoivatkin vastoinkäymiset: kuivuus ja kulkutaudit. Papit toimittivat turhaan rukouspalveluksia, mutta mikään ei auttanut. Silloin pappi Lasarus pyysi piispa Ignatia perumaan pyhittäjä Avraamin toimituskiellon, etteivät entistä suuremmat vastoinkäymiset kohtaisi asukkaita. Piispa purki toimituskiellon ja pyysi Avraamilta anteeksi. Heti kun Avraami palasi keljaansa ja alkoi rukoilla, puhkesi rankkasade, joka päätti kuivuuden. Tämä sai kaikki vakuuttumaan Avraamin viattomuudesta ja näkemään Jumalan suosion häntä kohtaan. 

Hieman myöhemmin piispa Ignati nimitti Avraamin uuden rakennuttamansa Jumalansynnyttäjän luostarin johtajaksi. Avraamin kunnioitus ja arvostus kasvoivat entisestään. Monet halusivat kilvoitella hänen ohjauksessaan, mutta hän koetteli pyrkijöitä ja otti heitä vastaan harkiten, eikä veljestön määrä koskaan noussut korkeaksi. Kilvoiteltuaan munkkina 50 vuotta pyhittäjä Avraami antoi henkensä rauhassa Herralle ennen vuotta 1224.

Pyhittäjä Jesaja syntyi Serbian Limanissa ylhäiseen perheeseen. Hänen vanhempansa antoivat hänet pyhän kuningas Stefan Uroš III:n (11.11.) hoviin koulutettavaksi. Jesaja rakasti Jumalaa palavasti varhaisesta lapsuudestaan alkaen ja vetäytyi pian Sarandaporin luostariin Kriva Palankan lähelle Makedoniassa. Igumeni Joakim opetti hänelle enkelielämän periaatteita ja vihki hänet munkiksi nimellä Jesaja. Koko luostarikilvoituksensa ajan Jesaja oli kaikkien evankeliumin mukaisten hyveiden esikuva.

Haluten viettää ankarampaa askeettista elämää Jesaja lähti serbialaiseen Hilandarin luostariin Athosvuorelle (1345). Jonkin ajan kuluttua hän kävi Serbiassa ja suostutteli vanhempansakin menemään luostariin. Palattuaan Athokselle hän asettui Arsenios-nimisen vanhuksen ohjaukseen. Vuonna 1347 Serbian kuningas Stefan Uroš IV Dušan kävi Pyhällä vuorella kysymässä neuvoja Arseniokselta. Hän tutustui myös Jesajaan ja oppi arvostamaan häntä. Vanhus Arsenioksen kuoltua (1348) Jesaja vetäytyi oppilaansa Sylvesterin kanssa Pyhän Paavalin skiittaan, missä hän oli vanhus Dionysioksen ohjauksessa, ja myöhemmin hän asettui Pyhän Panteleimonin luostariin. Siellä munkit ihailivat hänen hyveitään ja tietojaan, ja pian he valitsivat hänet igumeniksi. 

Myöhemmin Jesaja lähetettiin Stefan Dušanin luokse pyytämään taloudellista tukea. Kuningas iloitsi tavatessaan uudelleen pyhän munkin ja myönsi mielellään varat luostarin kunnostamiseen ja koristamiseen. Palattuaan Athokselle Jesaja huolehti rakennusten uudistustyöstä mutta omistautui ennen kaikkea sisäiseen hiljaisuuskilvoitteluun ja mielen varjelemiseen, joka on suotuisaa rukouselämälle. Hän osasi täydellisesti kreikkaa ja käänsi slaaviksi pyhän Dionysios Areopagitan nimiin luettuja kirjoituksia.

Kun Jesaja kohtasi vastustusta joidenkin munkkien taholta, hän lähti oppilaansa Nikanderin ja muutamien uskollisten munkkien kanssa Makedonian Serreksen alueelle 1360-luvun puolivälissä. Siellä hän levitti hesykastista hiljaisuuselämää, järjesti luostareita uudelleen, rakennutti kirkkoja ja sai monia sieluja noudattamaan hyveitä. Kun hän sai takaisin luostarinsa Athoksella, veljestö otti hänet iloiten vastaan ja häntä vastustaneet veljet katuivat. Yhteisö vahvistui hänen viisaasta ohjauksestaan ja hänen maineensa levisi koko Pyhälle vuorelle. 

Jesajaa vaivasi suuresti tuolloinen skisma Konstantinopolin patriarkaatin ja Serbian kirkon välillä. Hän johti viisaiden ja hengellisten munkkien delegaation vierailua Konstantinopolissa. Lopulta patriarkka Filoteos (11.10.) hyväksyi heidän argumenttinsa ehtoollisyhteyden palauttamisen puolesta.

Pyhittäjä Jesaja palasi rukoukselliseen elämään luostarissaan. Kerran kun hän oli viiden veljen kanssa matkalla Suureen lavraan, merirosvojoukko kaappasi heidät ja hakkasi Jesajaa niin, että hän oli kokonaan verissään, mutta hän parantui ihmeellisesti vammoistaan ja pystyi palaamaan luostariinsa. Siellä hän nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Avraami oli pyhittäjä Kornili Paleostrovilaisen (19.5.) oppilas ja seuraaja. Hän kilvoitteli 1400-luvulla pienessä luostarissa, jonka pyhittäjä Kornili perusti Äänisjärven Palej-nimiselle saarelle. Hänet haudattiin pyhittäjä Kornilin viereen.

Pyhä Ishak oli pappina Hanakissa Haman lähellä Syyriassa 1400-luvun tienoilla. Muslimit pidättivät hänet, koska hän tunnusti kristinuskon muita uskontoja paremmaksi. Tuomarit olivat kohteliaita ja lupasivat hänelle kultaa, jos hän luopuisi uskostaan ja kääntyisi islamiin. Ishak vastasi, että kristinusko on hänen kallisarvoisin omaisuutensa. He tuomitsivat hänet mestattavaksi. Mestauspaikalla kaupungin ulkopuolella Ishak pyysi saada rukoilla, kääntyi itään päin, kumartui maahan ja sanoi: ”Herrani Jeesus Kristus, Sinun nimessäsi minä kärsin marttyyrikuoleman. Ota minut vastaan puhtaana uhrina. Sinun käsiisi minä annan henkeni.” Pelottomasti hän ojensi kaulansa pyövelille. Mestauksen jälkeen miehet sytyttivät suuren nuotion ja heittivät hänen ruumiinsa tuleen, mutta Jumala lähetti alas sellaisen hirmumyrskyn ja raesateen, että läsnäolijat juoksivat suojaan eikä pyhän marttyyri Ishakin ruumis vahingoittunut. Kristityt hakivat kallisarvoiset reliikit yöllä ja sijoittivat ne pyhään paikkaan.

Pyhittäjä Marfa, maallikkonimeltään Maria, syntyi hurskaaseen Meljukovin talonpoikaisperheeseen vuonna 1810. Perhe eli pyhittäjä Serafim Sarovilaisen (2.1.) hengellisessä ohjauksessa. Maria oli vain 13-vuotias, kun hän ensimmäisen kerran tuli vanhemman sisarensa Paraskevan kanssa pyhittäjä Serafimin luo Saroviin. Pyhittäjä Serafim ei antanut Marian palata kotiin, vaan käski hänen jäädä läheiseen Divejevon luostariyhteisöön. Enkelimäinen Maria alkoi kilvoitella niin innokkaasti, että ohitti pian yhteisön sisaret. Hän rukoili lakkaamatta, oli aina vaitelias ja vastasi välttämättömiin kysymyksiin taivaallisen sävyisästi. Pyhittäjä Serafim oli erityisen kiintynyt Mariaan ja uskoi hänelle luostarin tulevaisuuteen liittyviä salaisuuksia varoittaen häntä paljastamasta niitä kenellekään. Maria säilytti salaisuudet, vaikka toiset sisaret ja omaiset anoivat häntä kertomaan jotakin.

Maria auttoi pyhittäjä Serafimia ja sisaria rakentamaan Serafimin perustamaa Divejevon mylly-yhteisöä. Hän kantoi kiviä Jumalansynnyttäjän syntymän kirkon rakentamista varten, jauhoi jauhoja ja hoiti muita palvelutehtäviä pitäen rukouksen lakkaamatta mielessään. Hänen ehdottomasta kuuliaisuudestaan kertoo keskustelu, jonka hän kävi sisarensa Paraskevan kanssa. Paraskeva tiedusteli häneltä erääseen Sarovin munkkiin liittyvää asiaa, jolloin Maria kysyi lapsenomaisen viattomasti, miltä munkit näyttivät, olivatko he isä Serafimin näköisiä. ”Mitä sinä kyselet?” Paraskeva hämmästyi. ”Etkö muka ole nähnyt munkkeja, kun käyt usein Sarovissa?” ”En”, vastasi Maria nöyrästi, ”isä Serafim kielsi minua koskaan katsomasta heitä ja niin minä sidon huvin silmille, niin että näen vain tien jalkojeni alla.”

Maria antoi henkensä Herralle 19-vuotiaana vuonna 1829. Hänen kuolemansa jälkeen pyhittäjä Serafim paljasti sisarille, että hän oli vihkinyt Marian suureen skeemaan ja antanut hänelle nimen Marfa (Martta). 

Marfa haudattiin Divejevon yhteisön perustajan pyhittäjä Aleksandran (13.6.) viereen. Pyhittäjä Serafimin kehotuksesta sisaret kävivät aamuin illoin hänen haudallaan lukemassa rukouksen: ”Äitimme Marfa, muista meitä Jumalan valtaistuimen edessä.” Pyhittäjä Marfa liitettiin pyhien joukkoon vuonna 2004.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen. 

Pyhät marttyyrit Agathonikos, Zotikos, Zenon, Teoprepios, Akindynos ja Severianos kärsivät kuoleman Kristuksen tähden keisari Maximianuksen (284–305) hallituskaudella. Agathonikos asui Nikomediassa. Hän tunsi hyvin pyhät kirjoitukset ja käännytti monia pakanoita kristinuskoon, heidän joukossaan senaatin johtajan. Kuvernööri Comitus Eutolmius lähetettiin Pontoksen alueelle, missä hän ristiinnaulitsi kristityn Zotikoksen ja hänen kannattajansa, jotka kieltäytyivät uhraamasta jumalille.

Nikomediassa Eutolmius pidätti Agathonikoksen, Teoprepioksen, Akindynoksen ja Severianoksen. Kidutusten jälkeen hän määräsi, että heidät viedään Traakiaan keisarin eteen. He kärsivät pitkän matkan rasituksista, nälästä ja kidutuksista. Zenon, Teoprepios ja Akindynos revittiin palasiksi piinapenkissä matkan varrella. Severianos teloitettiin Kalkedonissa ja Agathonikos ja muut vangit mestattiin keisarin käskystä Selymbriassa (nyk. Turkin Silivri). Pyhän marttyyri Agathonikoksen reliikkejä säilytettiin hänen mukaansa nimetyssä kirkossa Konstantinopolissa, missä venäläisen pyhiinvaeltajan Antonin tiedetään nähneen ne vielä vuonna 1200.

Pyhä Anthusa syntyi 200-luvulla Syyrian Seleukiassa varakkaaseen pakanalliseen perheeseen. Kun hän tuli tuntemaan Kristuksen opetuksia, hän ilmoitti lähtevänsä käymään entisen hoitajansa luona mutta matkustikin Tarsokseen piispa Athanasioksen luokse, jolta sai kasteen. Samalla kastettiin myös kaksi hänen palvelijaansa. Anthusan vanhemmat olivat hyvin vihaisia saatuaan tietää kasteesta. Athanasioksen siunauksesta Anthusa asettui autiolle seudulle kilvoittelemaan ja vietti siellä 33 vuotta askeettista elämää. Hän nukkui pois 200-luvun lopussa rukous huulillaan. Piispa Athanasios sekä Anthusan palvelijat Kharisimos ja Neofytos sen sijaan otettiin kiinni vainon aikana. Kidutusten jälkeen he kärsivät marttyyrikuoleman.

Pyhä Eulalia oli kotoisin Barcelonan läheltä ja sai kristillisen kasvatuksen. Kun hän oli 12-vuotias, seudulle saapui keisarien Diocletianuksen (284–305) ja Maximianuksen (286–305) verenhimoinen lähettiläs Dacianus, joka oli määrätty panemaan toimeen kristittyjen vainoja. 

Eulalia lähti salaa kotoaan, meni suoraan Dacianuksen tuomioistuimeen ja tunnusti Kristuksen nimen niin rohkeasti, että se yllätti tyrannin. Dacianus ajatteli, että Eulalian nöyryyttäminen saisi hänet luopumaan kristinuskosta, joten hän antoi sotilaan kantaa Eulaliaa olkapäillään toisen sotilaan ruoskiessa tätä. Eulalia ei tuntenut nöyryytystä vaan säteili pyhyyttä, ja tapahtuman nähneet kristityt ihailivat hänen kestävyyttään. Silloin tuomari antoi riisua hänet alastomaksi ja sitoa kuumennettuun rautatelineeseen, jossa hänen lihaansa revittiin rautakammoilla ja poltettiin soihduilla. Kun nuori tyttö pilkkasi kiduttajiaan ja nauroi heidän voimattomuudelleen, hänet heitettiin oljilla täytettyyn kuoppaan, johon kaadettiin palavaa öljyä ja sulanutta lyijyä. Mikään näistä kidutuksista ei voittanut hänen taivaallista iloaan, jonka Jumalan armo soi hänelle tehden hänet tunteettomaksi ruumiin kärsimyksiä kohtaan. Lopuksi hänet sidottiin ristiin, ja paikalla olijat näkivät hänen voittoisan sielunsa kohoavan taivaaseen valkoisen kyyhkysen muodossa. Pyhää Eulaliaa kunnioitettiin Barcelonan suojelijana ja hänen maineensa levisi koko Espanjaan ja Etelä-Ranskaan.

Keisari Julianos Luopion (361–363) käynnistämien vainojen ensimmäisenä vuonna keisarin lähettiläs saapui Syyrian Heliopolikseen (nyk. Libanonin Baalbek) ja käski kaikkien uhrata jumalille. Pakanapapit ilmoittivat hänelle, että Julianos-niminen kristitty ei totellut vaan kehotti kristittyjä pilkkaamaan jumalia. Oikeuden edessä Julianos piti palavan puheen, jossa hän tunnusti oikean uskon: ”Minä olen kristitty. Minun Vapahtajani on Kristus, Jumalan Poika, enkä minä palvo puuta ja kiveä, ihmiskätten työtä.” Tuomari käski ruoskia häntä härän jänteillä ja viedä vankilaan. Seuraavana päivänä kävi samoin. Silloin pakanat kävivät Julianoksen kimppuun, sitoivat hänen jalkansa köydellä ja raahasivat hänet kaupungin ulkopuolelle. Jotkut löivät häntä sauvoilla, toiset heittivät kiviä hänen päälleen, ja lopuksi he hirttivät hänet puuhun, mursivat hänen säärensä ja hakkasivat irti hänen raajansa. Näin Kristuksen urhea marttyyri saavutti voiton kruunun.

Varis otti nokkaansa marttyyri Julianoksen kämmenen ja kuljetti sen Sidoniin hurskaan kristityn naisen ovelle. Nainen oivalsi, että se kuului pyhälle marttyyrille, pesi sen viinissä ja voiteli tuoksuöljyllä, kääri sen hienoon pellavaan ja talletti turvalliseen paikkaan. Seuraavana yönä marttyyri Julianos ilmestyi hänelle ja kertoi nimensä. Vainojen päätyttyä nainen vei kallisarvoisen reliikin piispalle, joka rakennutti kirkon Julianoksen kunniaksi. Monet sairaat paranivat siellä. 

Toinen kristitty nainen oli nähnyt ikkunastaan Julianoksen marttyyrikuoleman. Kun verenhimoinen pakanajoukko oli hajaantunut, hän kokosi pyhän ruumiin osat ja säilytti reliikkejä kotonaan vainojen päättymiseen asti. Kun rauha oli palannut, Heliopoliksen piispa Kodratos sijoitti reliikit Pyhän Stefanoksen kirkkoon ja rakennutti pyhälle marttyyri Julianokselle omistetun kirkon paikalle, jossa hän oli kärsinyt marttyyrikuoleman.
 

Hurskas Ariadne oli keisari Leo I:n (keisarina 457–474) ja hänen vaimonsa Verinan tytär. Hän solmi avioliiton kenraali Zenonin kanssa ja synnytti pojan, jolle annettiin nimeksi Leo. Keisarin kuoltua lapsi peri kruunun vanhempiensa holhouksessa, mutta seuraavana vuonna hänkin kuoli, ja Ariadne ja Zenon nousivat valtaan. Verina kuitenkin vastusti heitä ankarasti ja teki salaliiton saadakseen Basiliskoksen keisariksi. Basiliskos (475–476) sai monofysiitit tuekseen antamalla asetuksen, jolla Kalkedonin kirkolliskokouksen päätökset mitätöitiin. Parin vuoden kuluttua kansa nousi kapinaan ja valta palautettiin Zenonille ja Ariadnelle. Zenonin kuoltua (491) Ariadne ehdotti hänen seuraajakseen senaattori Anastasiosta. Senaatti hyväksyi sen sillä ehdolla, että hän kunnioittaisi ekumeenisten kirkolliskokousten päätöksiä eikä tekisi mitään uudistuksia uskonasioissa. Ariadne solmi avioliiton Anastasioksen (491–518) kanssa ja piti miestään tiukemmin kiinni ortodoksisuudesta Kalkedonin kirkolliskokousta seuranneina levottomina aikoina. Hurskas keisarinna Ariadne nukkui pois rauhassa vuonna 515.

Bogolep eli 1500-luvulla ja oli pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) oppilas, josta tuli pappismunkki. Hänellä oli luostarissa leipurin kuuliaisuustehtävä. Kerran ollessaan hakemassa vettä Volgan rannasta Bogolep näki siellä Jumalansynnyttäjän suojeluksen ikonin, joka säteili valoa. Ikoni kannettiin juhlallisesti luostarin kirkkoon. Ennen kuolemaansa Bogolep vihkiytyi suureen skeemaan.

Pyhittäjä Iisak (Ivan Antomonov) oli patriarkaalisen kauppiasperheen poika Kurskissa. Perhe oli tunnettu rehellisyydestään, kristillisestä elämäntavastaan ja armeliaisuudesta köyhiä kohtaan. Ivan syntyi vuonna 1810 ja varttui rakkauden ympäröimänä, kuuliaisena vanhemmilleen. Hän oli vaatimaton ja hyväsydäminen, vaitelias mutta ei juro. Hän oli nopeaälyinen ja suora ihmisiä kohtaan. Ajatus luostariin menemisestä kypsyi vuosien ajan hänen mielessään, mutta isä halusi pitää kyvykkään pojan apunaan liikeasioissa.

Vanhemman veljen luostariin lähteminen sai lopulta Ivanin tekemään oman ratkaisunsa. Kypsässä 36 vuoden iässä hän lähti isänsä tietämättä Optinan luostariin, jossa hänet otettiin skiitan kuuliaisuusveljeksi ja uskottiin pyhittäjä Makari Optinalaisen (7.9.) hengelliseen ohjaukseen. Hänelle annettiin kuuliaisuustehtävä ensin mehiläistarhassa, sitten hän oli leivän leipojana ja keittäjänä ja lauloi kirkossa. Pyhittäjä Makarin siunauksella hän vielä sitoi keljassaan kirjoja. Hän luki tunnollisesti kuuliaisuusveljille määrätyn rukoussäännön ja munkiksi vihkimisen myötä pyrki aina vain innokkaammin kehittämään sisäistä elämäänsä ja kilvoitustaan. Kunnianhimoisia ajatuksia karttaen hän kavahti kaikenlaisia ylennyksiä, ja vain kuuliaisuudesta pyhittäjä Makaria kohtaan hän suostui munkkidiakoniksi (1855) ja pappismunkiksi vihkimiseen (1858). Veljestöä kohtaan hän pysyi yhtä vaatimattomana ja avoimena kuin ennen, mutta oli itselleen entistä ankarampi ja vaativampi ja luotti kaikessa ohjaajavanhuksensa neuvoihin.

Ennen kuolemaansa vuonna 1860 pyhittäjä Makari siirsi Iisakin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) hengelliseen ohjaukseen. Kahden vuoden kuluttua Optinan igumeni Moisei (16.6.) nukkui kuolonuneen, ja Iisak valittiin hänen seuraajakseen.

Pyhittäjä Iisak johti luostaria yli 30 vuotta jatkaen tarmokkaasti Moisein aloittamaa rakennustyötä. Hänen viisaalla johdollaan luostari hankki metsäpalstoja ja peltomaata, perusti kynttilätehtaan ja kehitti viljelyä. Optinasta tuli yksi Venäjän kukoistavimmista luostareista. Tärkeimpänä Iisak piti kuitenkin sitä, että luostarin veljet noudattivat kuuliaisuutta niin työtehtävissä kuin luostarisäännön suhteen. Samaa hän vaati myös itseltään. Luostarin johtajana hän ei ryhtynyt mihinkään ilman ohjaajavanhuksen siunausta ja oli siten esimerkkinä veljestölle. ”Isät ja veljet, meidän pitää käydä vanhuksen luona puhdistamassa omatuntomme”, hän sanoi usein ja jonotti toisten kanssa odottaen pääsyä rippi-isänsä pyhittäjä Amvrosin luo. Vanhuksen kanssa keskustellessaan hän polvistui kuin kuka tahansa kuuliaisuusveli.

Viimeisinä elinvuosinaan pyhittäjä Iisak joutui kestämään monia murheita. Erityisen raskaana hän koki pyhittäjä Amvrosin siirtymisen Šamordinon nunnaluostariin. ”Olin vanhuksen aikana igumenina 29 vuotta eikä minulla ollut murheita, mutta nyt Herra näki hyväksi lähettää murheita minulle syntiselle”, hän sanoi. Hänen terveytensä alkoi heiketä ja hän vihkiytyi suureen skeemaan. Pyhittäjä Amvrosin kuoleman jälkeen jotkut alkoivat syyttää häntä kyvyttömyydestä johtaa luostaria korkean ikänsä ja sairautensa vuoksi. Veljestö nousi yksimielisesti puolustamaan igumeniaan, mutta tämän voimat hiipuivat. Hän nukkui pois rauhallisesti annettuaan kyynelehtiville hengellisille lapsilleen viimeiset isälliset ohjeensa: ”Rakastakaa Jumalaa ja lähimmäisiä; rakastakaa Jumalan kirkkoa. Etsikää jumalanpalveluksissa ja rukouksessa taivaallisia hyvyyksiä, älkää maallisia, ja tässä pyhässä luostarissa, jossa olette aloittaneet munkkielämänne, myös päättäkää päivänne.”

Pyhä Alexis Medvedkov syntyi papin perheeseen Smolenskin alueella vuonna 1867. Isä kuoli pian Alexisin syntymän jälkeen ja äiti teki kaikkensa, jotta poika saisi hengellisen koulutuksen ensin paikallisessa koulussa ja sitten Pietarin pappisseminaarissa. Valmistuttuaan Alexis arkaili papiksi vihkiytymistä ja kävi kysymässä neuvoa pyhältä Johannes Kronstadtilaiselta (20.12.). Tapaamisella ja pyhän Johanneksen siunauksella oli häneen niin suuri vaikutus, että hän piti pyhää Johannesta esikuvanaan pappina koko elämänsä ajan. Oman papinuransa hän aloitti vuonna 1895 Vrudan kylässä Pietarin lähellä, jossa hän palveli 23 vuotta. Hän huolehti uskollisesti seurakunnastaan ja erityisesti lasten hengellisestä kasvatuksesta ja sai tunnustukseksi työstään rovastin arvon. 

Vallankumouksen jälkeen kommunistit pidättivät Alexisin vuonna 1919. Häntä syytettiin ortodoksisen uskon julistamisesta. Vankilassa häntä hakattiin ja pahoinpideltiin armottomasti. Alexis tuomittiin kuolemaan, mutta hänen vanhin tyttärensä onnistui pelastamaan hänet teloitukselta. Hengellisten lastensa avulla hän pakeni perheineen Viroon, joka oli juuri julistautunut itsenäiseksi, ja asettui asumaan Kohtla-Järven työläiskaupunkiin.

Elämä vieraassa maassa oli täynnä murheita. Äärimmäisessä köyhyydessä isä Alexis työskenteli ensin kaivosmiehenä ja sitten yövahtina, kunnes sai papin paikan Teofanian kirkossa Jõhvissä. Hän huolehti erityisesti kaivoksissa työskentelevistä venäläisistä pakolaisista ja näki paljon vaivaa järjestääkseen Kohtla-Järveen pienen seurakuntayhteisön ja opetti nuorisoa.

Vaimonsa kuoleman jälkeen isä Alexis muutti vuonna 1930 Ranskaan tyttärensä ja tyttärenpoikansa kanssa. Metropoliitta Evlogi (Georgievsky), joka oli tuolloin vastuussa venäläisistä seurakunnista Länsi-Euroopassa, otti hänet vastaan Pariisin venäläisessä katedraalissa ja nimitti hänet papiksi pieneen Pyhän Nikolaoksen seurakuntaan Uginessa Kaakkois-Ranskassa. Seurakunta koostui metallitehtaassa työskentelevistä venäläisistä emigranteista ja heidän perheistään. Kirkko sijaitsi tehtaan parakissa. Isä Alexis auttoi salaa puutteessa olevia seurakuntalaisia, mikä herätti tyytymättömyyttä vävyssä ja tyttäressä. Kaikki seurakuntalaisetkaan eivät ymmärtäneet hänen nöyryyttään ja sävyisyyttään. Lohtua isä Alexis sai seurakuntalaisten lapsista, joita hän kokosi ympärilleen kertoakseen heille Jumalan ihmeistä.

Seurakuntaan kuului kasakoita ja entisiä sotilaita, jotka olivat tottuneet komentamaan ja pitivät itseään seurakunnan täysivaltaisina isäntinä. Tärkeissä kirkollisissa asioissa isä Alexis ei antanut heille vähääkään myöten, mikä herätti vihaa pienessä mutta vaikutusvaltaisessa joukossa. Toiset taas arvostelivat häntä liian pitkistä jumalanpalveluksista. Hänestä valitettiin metropoliitalle, joka kutsui isä Alexisin Pariisiin, mutta ymmärsi nopeasti, että iäkäs ja nöyrä hyvyyttä huokuva pappi oli panettelun uhri, ja määräsi seurakuntaneuvoston vaihdettavaksi. 

Vaikeudet seurakunnassa ja omassa perheessä painoivat isä Alexisia ja hän sairastui. Hänellä todettiin suolistosyöpä, joka leikattiin, mutta hänen päivänsä olivat luetut. Vaikka hän kärsi kovista kivuista, hän ei koskaan valittanut, vaan otti luokseen tulijat vastaan iloisena ja antoi viimeiset neuvonsa. Hän halusi sopia kaikkien kanssa ennen kuolemaansa ja pyysi häneen nurjasti suhtautuvia tulemaan luokseen pyytääkseen heiltä anteeksi, mutta he eivät tulleet. Kuolemaansa edeltävänä päivänä hän osallistui sairaanvoitelun ja katumuksen sakramentteihin ja nautti pyhän ehtoollisen. Isä Alexis antoi henkensä Herralle rauhallisesti elokuun 22. päivänä 1934. Hautajaisissa olivat mukana Uginen kaikki venäläiset.

Kaksikymmentä vuotta myöhemmin elokuussa 1956 kaupungin hautausmaa lakkautettiin. Kun isä Alexisin jäännökset kaivettiin maasta uudelleen hautausta varten, todettiin, että niin ruumis kuin jumalanpalveluspuku, johon se oli puettu, olivat säilyneet maatumattomina. Reliikit haudattiin uudelle hautausmaalle, josta ne lokakuussa 1957 siirrettiin kryptaan St. Geneviève des Bois´n venäläiselle hautausmaalle lähellä Pariisia. Reliikkien siirrosta muodostui ortodoksisuuden riemujuhla. Läsnä oli kolmen eri jurisdiktion papistoa ja suuri määrä kansaa. Vuosien myötä pyhän Alexisin kunnioitus kasvoi kasvamistaan ja lokakuussa 2004 Ekumeeninen patriarkaatti liitti hänet pyhien joukkoon. Nykyisin pyhän Alexis Uginelaisen pyhäinjäännökset ovat Jumalansynnyttäjän suojeluksen nunnaluostarissa Bussy-en-Othessa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä jumalankantajaisä Irenaios Lyonilainen syntyi vuoden 140 tienoilla Smyrnassa (nyk. Turkin Izmir). Nuoruudessaan hän sai opetusta jo korkeaan ikään ehtineeltä piispa Polykarpos Smyrnalaiselta (23.2.), joka puolestaan oli apostoli ja evankelista Johannes Teologin oppilas. Irenaios oppi pitämään uskollisesti kiinni kirkossa säilyneestä apostolisesta traditiosta. Hän opetti: ”Jumala on sijoittanut kirkkoon apostolit, profeetat ja kirkkoisät ja muun Pyhän Hengen toiminnan. Tästä Hengestä jäävät osattomaksi kaikki, jotka kieltäytyvät kääntymästä kirkon puoleen. Missä kirkko on, siellä on myös Jumalan Henki, ja missä Jumalan Henki on, siellä on kirkko ja armo. Ja Henki on totuus.”

Irenaios oleskeli jonkin aikaa Roomassa, kunnes hänet lähetettiin Galliaan Lyonin kirkon papiksi keisari Marcus Aureliuksen vainojen aikana vuoden 177 tienoilla. Hän sai tehtäväkseen viedä Roomaan paavi Eleutheriukselle Vähän-Aasian ja Fryygian kristityille osoitetun kirjeen, jossa kuvailtiin Lyonin marttyyrien voittoisia kilvoituksia. Tästä aikansa kristillisen kirjallisuuden helmestä on kerrottu Lyonin piispa Fotinoksen ja hänen kanssaan kärsineiden yhteydessä 2.6. Marttyyrius on ylittämätön todiste totuudesta, hengen voitosta lihasta ja ylösnousemuksen toivosta.

Kun Irenaios palasi Lyoniin, hänestä tuli marttyyripiispa Fotinoksen seuraaja Lyonin ja Viennen piispanistuimelle. Hän omisti elämänsä totuuden todistamiselle ja ponnisteli väsymättä käännyttääkseen alueen asukkaita kristinuskoon, mutta hänen huolenpitonsa kattoi koko kirkon. Irenaios kirjoitti Gallian piispojen nimissä paavi Victorille (189–198) kirjeen, jossa hän pyysi, ettei paavi katkaisisi ehtoollisyhteyttä Vähän-Aasian kirkkojen kanssa, jotka viettivät pääsiäistä nisankuun neljäntenätoista päivänä. Koska tämä tapa oli periytynyt esi-isiltä, ei ollut tarpeen pakottaa kirkkoja viettämään pääsiäistä samaan aikaan.

Piispa Irenaios tuli tunnetuksi ennen kaikkea taistelustaan harhaoppeja, erityisesti gnostilaisuutta vastaan, joka oli levinnyt Vähästä-Aasiasta Rooman valtakunnan suuriin kaupunkeihin. Koska Irenaios oli apostolit henkilökohtaisesti tunteneiden oppilas, hän tiesi, että apostolit eivät opettaneet sellaisia salaoppeja, joita gnostilaiset olivat alkaneet väittää heidän opettaneen. Gnostilaisia vastaan kirjoittaessaan hänelle avautui tilaisuus valottaa kristinuskon sisältöjä laajasti ja syvällisesti. Hän osoitti, että harhaoppiset etsivät turhaan gnosista eli ”tietoa” myyttisistä kehitelmistään ja monimutkaisista ajatusrakennelmistaan. Syvällisin tieto on Jumalan tuntemisen armolahja, jonka Pyhä Henki antaa kirkon yhteydessä elävälle kristitylle. Vain kirkossa voi sammuttaa janonsa puhtaalla vedellä, joka virtaa Kristuksen kyljestä, ja siten päästä osalliseksi ikuisesta elämästä.

Irenaios kehitti pyhän Johannes Teologin oppia Sanasta, joka tuli lihaksi, selittääkseen ihmisen elämän tarkoitusta. Hän esitti Sanan ja Hengen ikään kuin Jumalan kahtena kätenä, jotka olivat muodostaneet ensimmäisen ihmisen Jumalan kuvaksi. Ihmiselle annettiin elämän henki, jotta hän edistyisi Jumalan kuvasta Jumalan kaltaisuuteen. Paholaisen juonittelun takia ihminen lankesi kuolevaisuuteen, mutta Jumala ei hylännyt häntä, koska oli jo hamasta ikuisuudesta alkaen tarkoittanut hänet osalliseksi omasta loistostaan. Vanhan liiton ilmestykset ja profetiat sekä lopulta Sanan lihaksituleminen, kuoleminen ja ylösnousemus ovat pelastushistorian keskeiset tekijät. Ihmisen luomisen lopullista tarkoitusta varten Sana tuli lihaksi ikään kuin toisintaen itsessään ensimmäisen Aadamin. Ensimmäinen ihminen oli syntynyt neitseelliseen maahan ja lankesi neitsyt Eevan tottelemattomuuden takia syömään puusta, kun taas Kristus tuli Neitsyt Marian tottelevaisuuden kautta maailmaan ja Hänet naulittiin ristinpuuhun. Hän antoi elämänsä meidän elämämme pelastukseksi. Kristus ei ilmestynyt suuressa loistossaan vaan aitona ihmisenä ja näytti itsessään Jumalan kuvan palautuneena Hänen kaltaisuuteensa. Kun me syömme ja juomme Jumalan Sanan ja vahvistumme kuolemattomuuden leivästä, pääsemme lähemmäksi katoamattomuutta. On mahdotonta elää erossa Elämästä, ilman osallisuutta Jumalaan.

Irenaiokselle tieto (gnosis) eli totuuden tunteminen merkitsee perimmiltään rakkautta ja ihmisen jumaloitumista Kristus Vapahtajan persoonassa. Hänen yksinkertainen mutta syvällinen opetuksensa ei ollut pelkkää gnostilaisten opin torjumista, vaan siihen sisältyy idullaan kaiken sen siemen, mitä myöhemmät kirkkoisät kehittivät innoittuneissa kirjoituksissaan.

Pyhä pappismarttyyri Irenaios kärsi marttyyrikuoleman keisari Septimius Severuksen vainoissa vuoden 202 tienoilla. Hänen reliikkinsä sijoitettiin kirkkoon, joka nimettiin hänen mukaansa. Pillastuneet kalvinistit tuhosivat haudan vuonna 1562.

Nämä pyhät marttyyrit tunnustivat urheasti Vapahtajan nimeä keisari Diocletianuksen vainoissa 300-luvun alussa. Severoksen vanhemmat olivat paenneet Pamfylian pakanoita Traakian Filippopolikseen, mistä hänen isänsä Petronios oli kotoisin, mutta kun he saapuivat kaupunkiin, prokonsuli Apellianus oli juuri teloittanut 38 kristittyä, joten vanhemmat päättivät jatkaa matkaa. Severos halusi kuitenkin jäädä Filippopolikseen, jotta voisi julistaa evankeliumia ja hankkia marttyyrin kruunun. 

Yöllä Kristus ilmestyi Severokselle näyssä ja käski hänen mennä aamulla kaupungin itäportille saadakseen toiveensa täytetyksi. Portilla hän tapasi Memnon-nimisen sadanpäämiehen ja julisti hänelle ihmisen pelastuksen suurta salaisuutta saaden hänet luopumaan turhasta epäjumalien palvonnasta syntyäkseen uudelleen ikuiseen elämään Kristuksessa. Pian sen jälkeen Severos ilmiannettiin kristinuskon levittäjänä, jolloin Apellianus kutsui hänet eteensä. Kun Severos pysyi lujana, virkamies luovutti hänet sadanpäämies Memnonille tietämättä, että tämä oli kääntynyt kristinuskoon. Kahden kesken Severos ja Memnon rohkaisivat toisiaan kestämään kaiken Vapahtajan nimessä, ja kun heidät tuotiin seuraavana aamuna oikeuden eteen, molemmat tunnustivat uskonsa. Prokonsuli määräsi, että Memnonia oli ruoskittava armottomasti ja Severoksen hampaat oli murskattava. 

Severos ja Memnon vietiin raskaissa kahleissa Filippopoliksesta Adrianopoliin ja sitten Byziaan. Siellä heitä taas kuulusteltiin, jolloin he ilmoittivat, ettei mikään horjuttaisi heidän uskoaan ja toivoaan Kristukseen. Tyranni antoi kiinnittää Memnonin kahden pilarin väliin, missä hänen miehensä leikkasivat marttyyrin lihasta kolme suikaletta kiireestä kantapäähän. Memnon kärsi koettelemuksen sanoin kuvaamattoman riemuisasti ja sanoi: ”Kun uhraan nämä kolme ihosuikaletta, saan vastalahjaksi Pyhän Kolminaisuuden!” Heinäkuun 3. päivänä Memnonin kädet ja jalat katkaistiin, minkä jälkeen hänet heitettiin palavaan uuniin. Pyhän marttyyri Memnonin antaessa sielunsa Jumalan käsiin taivaallinen ääni toivotti hänet tervetulleeksi pyhien kuoroon.

Severos luovutettiin teloittajien käsiin, ja nämä repivät hänen lihaansa rautakoukuilla. He panivat hehkuvan kuumia sormuksia hänen sormiinsa. Sitten neljä sotilasta asetti hänet maahan ristin muotoon ja alkoi sahata hänen raajojaan. He kiinnittivät kuuman metallivyön hänen lanteilleen, ja lopulta hänet mestattiin Byzian kaupungin länsipuolella olevalla kukkulalla 23. päivänä elokuuta.

Kolmekymmentäkahdeksan muuta pyhää marttyyria, jotka todistivat uskonsa omalla verellään Byziassa ja Filippopoliksessa, olivat nimeltään Horion, Anatylios, Molias, Eudemon, Silvanos, Sabinas, Eustathios, Straton ja Bobas Byzantionista sekä Timoteos, Palmates, Mestos, Nikon, Difilos, Dometios, Maksimos, Neofytos, Viktor, Rinos, Saturninos, Epafroditos, Kerkas, Gaios, Zotikos, Kronion, Anthus, Horos, Zoilos, Tyrannos, Agathos, Pansthenios, Akilles, Panteros, Krysantos, Athenodoros, Pantoleon, Teosebis ja Genetilos Filippopoliksesta. Heiltä kaikilta leikattiin kädet ja jalat irti ennen kuin heidät poltettiin elävältä samalla tavalla kuin Memnon.

Pyhä Irenaios oli Sirmiumin (nyk. Serbian Sremska Mitrovica) piispana Pannoniassa keisarien Diocletianuksen ja Maximianuksen hallituskaudella, vuoden 304 tienoilla. Tuohon aikaan piispat saattoivat vielä olla avioliitossa. Hän julisti vakuuttavasti Jumalan sanaa ja käännytti monia, minkä takia pakanat ottivat hänet kiinni ja syyttivät häntä kuvernööri Probuksen edessä. Probus käski hänen uhrata jumalille, mutta Irenaios kieltäytyi jyrkästi osallistumasta pakanallisiin riitteihin. Häntä kidutettiin ruoskalla, rautanauloilla ja tangoilla, mutta hän ei lakannut tunnustamasta Kristusta. Julmuudessaan Probus oli kutsunut paikalle Irenaioksen perheen todistamaan hänen kärsimystään. Hänen vaimonsa ja lapsensa suutelivat hänen jalkojaan ja rukoilivat häntä säälimään heitä, ja hänen äitinsä ja palvelijansa valittivat katkerasti. Kuvernööri kehotti Irenaiosta antamaan periksi, jotta ei kadottaisi parhaita vuosiaan, mutta tämä vastasi kieltäytyvänsä uhraamasta epäjumalille nimenomaan sen takia, että ei joutuisi ikuisiksi ajoiksi kadotukseen.

Irenaios vietiin välillä vankilaan, ja kun hänet taas tuotiin oikeuden eteen, hänet tuomittiin hukutettavaksi joessa. Irenaios sanoi odottaneensa julmempaa teloitustapaa, jolloin Probus määräsi, että hänet oli mestattava ennen kuin hänen ruumiinsa heitetään jokeen. Sillalla hän kiitti Kristusta, joka oli katsonut hänet arvolliseksi pääsemään kärsimyksen kautta ikuiseen iloon, ja sitten hänet mestattiin ja ruumis heitettiin jokeen. Kaupungin itäosaan rakennettiin myöhemmin kirkko hänen kunniakseen, ja häntä kunnioitettiin yhtenä Sirmiumin tunnetuimmista marttyyreista.

Pyhä marttyyri Lupus oli suurmarttyyri Demetrios Tessalonikalaisen (26.10.) orja, joka oli todistamassa isäntänsä marttyyrikuolemaa (n. 303–305). Hän otti talteen isäntänsä veren tahriman tunikan ja kuninkaallisen sormuksen, jotka hän kasteli marttyyrin veressä. Näiden esineiden kautta tapahtui monia ihmeitä ja parantumisia, jotka vahvistivat kristittyjen uskoa. Niinpä keisari käski pidättää hänet ja kiduttaa häntä. 

Lupus tuomittiin kuolemaan, mutta marttyyri rukoili, että Kristus sallisi hänen saada kasteen armon ennen kuolemaansa. Kun hänet tuotiin surmattavaksi, pilvi pysähtyi hänen yläpuolelleen ja vuodatti kasteen hänen päälleen. Kristukseen pukeutuneena ja Pyhän Hengen voimasta Lupus kesti kidutukset, ennen kuin hänet mestattiin ja hän vapautui tämän elämän orjuudesta ja voitti omakseen elämän taivasten valtakunnassa.

Pyhä Kallinikos oli Blahernan Jumalanäidin kirkon kirkkokaluston hoitaja, kun hänet valittiin patriarkaksi (693) Paavali III:n jälkeen. Tästä tehtävästä aiheutui hänelle kuitenkin paljon hankaluuksia, kun keisari Justinianos II (685–695 ja 705–711) käyttäytyi tyrannin tavoin eikä sietänyt Kallinikoksen moitteita käytöksestään. Eräänä päivänä keisari kutsui patriarkan luokseen ja käski hänen rukoilla aloitettaessa keisarin palatsin vieressä sijaitsevan Metropolian kirkon purkamista, jonka paikalle hän aikoi sijoittaa suihkulähteen ja vastaanottohallin. Kallinikos vastasi, että kirkko rukoilee kirkkoa vihittäessä, mutta kirkon tuhoamiseen sillä ei ole rukouksia. Kirkon vihkimistoimitus korostaa pyhän uhrin toimitukseen tarkoitetun alttarin pysyvyyttä. Keisarin lähettiläiden painostaessa Kallinikos kuitenkin improvisoi rukouksen: ”Kunnia olkoon Jumalalle, joka sietää kaiken tämän, nyt ja aina ja iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.” Ja niin kirkko purettiin.

Justinianos II:n huono hallinto ja monet synnit johtivat siihen, että hänet pantiin viralta, hänen nenänsä ja kielensä leikattiin irti ja hänet karkotettiin Krimille. Noin kymmenen vuotta myöhemmin hän onnistui pakenemaan ja bulgarialaisten avulla ilmaantui piirittämään Konstantinopolia. Hän vannoi ristin, evankeliumin ja Kristuksen kallisarvoisen ruumiin nimessä, ettei tahtonut kenenkään kuolemaa vaan halusi vain päästä keisarin kaupunkiin. Pian hänen kavaluutensa tuli kuitenkin ilmi, kun hän joidenkin paikallisten asukkaiden avulla pääsi kaupunkiin. Keisari Tiberius I teloitettiin, ihmiset pakenivat paniikissa ja veri virtasi kaupungin kaduilla. 

Justinianos määräsi, että Kallinikos, joka oli kruunannut seuraavan keisarin ja jota hän piti vastuullisena silpomisestaan, oli pidätettävä. Kallinikos sokaistiin ja karkotettiin Roomaan, missä hänen olinpaikkansa muurattiin umpeen. Neljänkymmenen päivän jälkeen seinä avattiin ja hänet löydettiin vielä elossa. Pyhä patriarkka Kallinikos nukkui pois Herrassa neljä päivää myöhemmin (705), ja hänet haudattiin Roomassa Pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin kirkkoon.

Pyhittäjä Nikolaos oli kotoisin Sisiliasta, mutta jumalallinen kaitselmus johdatti hänet Kreikkaan Euboian (Evia) saarelle, missä hän ensin asettui Kharadran Jumalanäidin luostariin. Edistyttyään munkkeuden hyveissä hän sai igumenilta siunauksen vetäytyä erakkona Neotaksin vuorelle (nyk. Skotini). Saatuaan ilmestyksen Nikolaos rakensi jyrkänteiselle ja täysin kuivalle alueelle kirkon, joka omistettiin pyhälle Nikolaokselle. Rukoiltuaan hän iski sauvallaan kalliota, jolloin paikalle puhkesi runsasvetinen lähde. Kun Nikolaos palasi Kharadran luostariin, hän ohjasi monia munkkeja enkelielämässä. Jouduttuaan suuren kristittyjen joukon kanssa arabialaisten merirosvojen kaappaamaksi hän tyynnytti laivaa uhkaavan myrskyn rukouksellaan ja muutti meriveden juomavedeksi. Hämmästyneet muslimit palauttivat hänet takaisin luostariin ja vapauttivat kaikki vangitut.

Pyhittäjä Nikolaos nukkui pois rauhassa viimeistään 1100-luvulla ja hänet haudattiin Pyhän Nikolaoksen kirkon lähelle, missä hänen haudallaan tapahtui monia ihmeitä. Ajan kuluessa kirkko kuitenkin hylättiin ja hänen hautansa paikka unohtui. Se löytyi uudelleen lapsen unessa saaman ilmestyksen avulla vuoden 1853 tienoilla. Sen jälkeen kirkko kunnostettiin.

Rovasti ja pappismarttyyri Johannes Vostorgov syntyi vuonna 1864 maaseutupapin perheeseen Stavropolin hiippakunnassa. Käytyään pappisseminaarin hän oli kaksi vuotta opetustehtävissä ennen papiksi vihkimistään. Hänen ensimmäinen papinpaikkansa oli Kubanin alueella Kirpilskojen kylässä, jossa suurin osa asukkaista oli vanhauskoisia. Isä Johannes järjesti kylään seurakuntakoulun ja piti opetuspuheita aina kun siihen tarjoutui tilaisuus. Vuoden kuluessa yli sata vanhauskoista liittyi ortodoksiseen kirkkoon. 

Vuodesta 1895 isä Johannes vaikutti Georgiassa toimien monissa opetus- ja lähetystehtävissä Georgian eksarkaatissa. Hänen johdollaan perustettiin lukemattomia seurakuntakouluja, hän toimitti jumalanpalveluksia ja piti opetuspuheita. Vuonna 1901 hän teki työmatkan Persiaan, jossa hän tarkasti Venäläisen ortodoksisen lähetyksen työtä. Georgiassa hän osallistui myös yhteiskunnallisten järjestöjen toimintaan. Hän sai tehtäväkseen käydä suorittamassa Ossetiassa sijaitsevien seurakuntakoulujen tarkastuksen. Kaikki saamansa tehtävät isä Johannes suoritti moitteettomasti. Vuonna 1905 hänet lähetettiin pitkälle ja vaivalloiselle matkalle kolmeen Siperian hiippakuntaan tutustumaan hengellisten oppilaitosten toimintaan ja tarpeisiin.

Vuonna 1906 isä Johannes nimitettiin sisälähetyssaarnaajaksi, mistä alkoi Moskovan kausi hänen elämässään. Hän oli 42-vuotias ja hankittu elämänkokemus rikastutti entisestään hänen monia lahjojaan. Kaikki poikkeuksellisen persoonansa suuret voimavarat hän antoi aina rakastamansa kirkon palvelukseen. ”Kirkossa on pelastuksemme”, hän kirjoitti, ”kirkossa on rauha, ilo, onni ja elämä. Ilman kirkkoa ei kannata tehdä työtä, ei pyrkiä mihinkään. Suoraan sanoen: ilman kirkkoa ei kannata elää, koska elämä olisi vailla mieltä.”

Isä Johannes saapui Moskovaan vallankumouksellisten levottomuuksien kuohuessa. Hän liittyi heti vastavallankumouksellisiin, monarkistisiin liikkeisiin ja ryhtyi julkaisemaan niitä tukevia lehtiä. Hän teki pitkiä matkoja ympäri Venäjää, osallistui sisälähetyskokouksiin ja tutustui hiippakuntien sisälähetystyöhön. Vuodesta 1907 hän johti Venäjän monarkistista liittoa. Näinä vuosina hän tuli läheiseksi pyhän Johannes Kronstadtilaisen (20.12.) kanssa, ja tämä arvosti häntä suuresti.

Isä Johannes Vostorgov seurasi huolestuneena sosialistien toimintaa ja menestystä Venäjällä. Hänen omat kirjoituksensa todistavat, miten selvästi hän näki sosialismin ja kommunismin ateistisen ja väkivaltaisen luonteen. Kun Venäjällä alkoi talonpoikien laaja muuttoliike Siperiaan ja Kaukoitään, isä Johannes perusti veljestön, joka huolehti venäläisten hengellisistä tarpeista uudella seudulla. Veljestön kunniapuheenjohtajana oli Moskovan metropoliitta Vladimir (Bogojavlenski, ks. 25.1.).

Vuodesta 1908 lähtien sisäiset riidat alkoivat horjuttaa patrioottisia liikkeitä. Isä Johannesta vastaan hyökättiin ja häntä paneteltiin julkisesti. Hänen tukenaan olivat kuitenkin pyhä Johannes Kronstadtilainen ja metropoliitta Vladimir.

Loppuvuodesta 1909 isä Johannes lähetettiin pitkälle matkalle maan itäisiin hiippakuntiin organisoimaan uusien seurakuntien ja kirkollisten koulujen perustamista. Samalla hän kävi tutustumassa Pekingin lähetyksen tilaan ja Mantšurian seurakuntien hiippakuntahallintoon sekä lähetystyöhön Japanissa ja Koreassa. Siperian ja Kaukoidän matkan tuloksena järjestettiin hänen aloitteestaan pastoraalisia ja sisälähetystyön kursseja, jotka kouluttivat papistoa Siperian hiippakuntiin.

Isä Johannes aloitti myös naisten teologisen koulutuksen Moskovassa järjestämällä naisten teologisia oppikursseja. Vuonna 1911 hän teki työmatkan Italian Bariin ostaen maapalstan, jolle oli tarkoitus rakentaa kirkko ja majatalo venäläisiä pyhiinvaeltajia varten.

Elämänsä viisi viimeistä vuotta isä Johannes oli kirkkoherrana Jumalansynnyttäjän suojeluksen eli Autuaan Vasilin kirkossa Moskovassa Punaisella torilla. Hänen palava uskonintonsa ja aktiivinen toimintansa oikeistolaisissa isänmaallisissa liikkeissä herättivät vihaa vasemmisto-liberaaleissa. Häntä vastaan esitettiin lehdistössä mielikuvituksellisia syytöksiä, mutta hän pyrki olemaan itse vastaamatta niihin.

Helmikuun vallankumous ja tsaarin luopuminen vallasta vuonna 1917 oli raskas isku kaikille monarkisteille. Kun bolševikit kaappasivat vallan lokakuussa, rovasti Johannes Vostorgov julistautui heti heidän vastustajakseen. Joka sunnuntai hän toimitti rukouspalveluksia Punaisella torilla ja arvosteli pelkäämättä saarnoissaan jumalankieltäjä-valtaa. Kun tieto metropoliitta Vladimirin raa’asta murhasta kiiri Moskovaan, isä Johannes piti meneillään olevassa kirkolliskokouksessa puheen, jossa hän sanoi: ”Kansamme on tehnyt synnin, joka vaatii lunastusta ja katumusta. Syntien lunastamiseksi ja katumuksen herättämiseksi tarvitaan uhri, ja uhriksi valitaan aina parhaat eikä huonoimpia.” 

Toukokuun lopussa 1918 isä Johannes pidätettiin omassa asunnossaan pitkäaikaisen ystävänsä Selenginskin piispa Jefremin kanssa. Elokuussa heidät ja neljä vaikutusvaltaista maallikkoa teloitettiin. Silminnäkijöiden mukaan isä Johannes pyysi teloittajilta, että kuolemaantuomitut saisivat rukoilla ja hyvästellä toisensa. Tuomitut polvistuivat rukoukseen, minkä jälkeen maallikot kävivät pyytämässä siunauksen piispa Jefremiltä ja isä Johannekselta ja kaikki hyvästelivät toisensa. Ensimmäisenä haudan ääreen astui isä Johannes lausuen toisille muutaman rohkaisun sanan. Sitten hän kääntyi vartijoiden puoleen sanoen: ”Olen valmis.” Kaikki asettuivat paikoilleen. Teloittaja asettui isä Johanneksen taakse ja tarttui hänen vasempaan käteensä kääntäen sen selän taakse. Hän asetti revolverin piipun isä Johanneksen niskaan ja ampui tyrkäten hänet samalla hautaan. Venäjän kirkko kanonisoi pappismarttyyri Johanneksen vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Eutykhes oli kotoisin Palestiinan Sebasteiasta, jossa hän syntyi ensimmäisellä vuosisadalla. Hän sai kuulla Kristuksesta, Jumalan karitsasta, apostoli Johannes Teologilta, joka myös kastoi hänet. Sittemmin Eutykhes seurasi Johannesta tämän julistusmatkoilla. Joskus he vetäytyivät yhdessä vuorille rukoilemaan, paastoamaan ja mietiskelemään. Kun Johannes tunsi kuolemansa lähestyvän, hän toimitti pyhän ehtoollisen viimeisen kerran. Hän kääntyi Eutykheen puoleen ja sanoi: ”Asetan sinut kirkon palvelijaksi ja uskon Kristuksen lauman sinun haltuusi. Pidä mielessäsi Herran käskyt. Jos joudut vaaroihin tai koettelemuksiin, älä pelkää. Osallesi tulee monia vastoinkäymisiä, mutta sinusta tulee loistelias Herran todistaja. Kohtele siis Herran laumaa kuin Jumalan palvelija, kunnes sinulle koittaa aika antaa oma todistuksesi.”

Koska Eutykhes oli saanut oppia uskon mysteerit Johannes Evankelistalta, hänestä tuli armon valo, joka valaisi kaikkia ympärillään. Pyhän Hengen armon täyttämänä Eutykhes julisti rohkeasti evankeliumia. Aikanaan kristinuskon vainoajat ottivat hänet kiinni. Eutykhes pahoinpideltiin, pantiin kahleisiin ja hän joutui istumaan vuosikausia vankeudessa. Enkeli kuitenkin ilmestyi hänelle vankilassa ja antoi hänelle taivaallista ruokaa. Eutykhes sai sellaisen jumalallisen voiman, että kun häntä poltettiin, hän tunsi taivaallisen kasteen viilentävän häntä. Sitten hänet annettiin villieläinten syötäväksi, mutta läsnäolijat hämmästyivät nähdessään hänen ensin kohottavan kätensä rukoukseen ja sitten juttelevan leijonien kanssa tuttavallisesti. Lopulta pyhä marttyyri Eutykhes päätti maallisen kilvoituksensa, kun hänen päänsä katkaistiin miekalla. Tämä tapahtui Sebasteiassa 100-luvun alkupuolella. Hänen reliikkiensä hautapaikka toimi monien parantumisten lähteenä.

Tatianos oli kotoisin Claudiopoliksesta (nyk. Turkin Bolu). Keisari Diocletianuksen (284–305) vainoissa pakanat pidättivät hänet ja veivät hänet Claudiopoliksen kuvernöörin Urbanoksen eteen. Kuulusteltaessa Tatianos tunnusti olevansa kristitty, jolloin hänet heitettiin vankilaan. Kun hän toisessakin kuulustelussa vastasi samoin, hänet hakattiin ja hänen ihoaan raastettiin rautanauloilla. Sitten hänet raahattiin maata pitkin vetäen kaupungin portille teloitettavaksi. Eläväksitekevän ja voittoisan ristin merkki ainoana aseenaan pyhä marttyyri Tatianos sai kuulla taivaasta äänen, joka kertoi hänelle tulevista siunauksista taivasten valtakunnassa. Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin iloiten.

Pyhä marttyyri Siira syntyi vuoden 520 tienoilla persialaisen zarathustralaisen pakanapapin tyttärenä Karkh-Seleukeiassa (nyk. Pohjois-Irakin Kirkuk). Isä pelkäsi tyttärensä joutuvan kristinuskon vaikutuksen alaiseksi, ja Siiran äidin kuoleman jälkeen hän lähetti tytön koulutettavaksi tulenpalvontatemppelin papittareksi. Siira harjoitti ammattiaan kunniallisesti, mutta tavattuaan kristittyjä kerjäläisiä hän alkoi uskoa Kristukseen Vapahtajana ja elää salaa kristittyjen tapaan. Hän opetteli rukouksia ja psalmeja, paastosi ja luki kristittyjen kirjoja.

Kerran Siira sairastui eikä löytänyt vaivaan parannuskeinoa. Silloin hän meni kirkkoon ja pyysi pappia antamaan kirkosta tuhkaa, jonka hän toivoi parantavan sairauden. Pappi kuitenkin tunnisti hänet epäjumalanpalvelijaksi ja kieltäytyi antamasta tuhkaa. Siira ei suuttunut vaan ymmärsi oman arvottomuutensa, mutta kun hän uskossa kosketti papin viittaa, niin kuin verenvuototautinen nainen oli koskettanut Vapahtajan viitan tupsua, hän parani välittömästi.

Siiran perheenjäsenet alkoivat epäillä, että hän aikoi omaksua kristinuskon, joten he pyysivät hänen äitipuoltaan suostuttelemaan Siiraa luopumaan aikeestaan. Äitipuoli teeskenteli olevansa itse salaa kristitty ja ystävällisesti puhuen pyysi Siiraa pitämään uskonsa salassa ja palvomaan ulkonaisesti tulta, jotta hän ei luopuisi kristinuskosta joutuessaan mahdollisesti kidutettavaksi. Siira alkoi epäröidä kasteen ottamista, mutta kun hän näki unessa näyn äitinsä lohduttomasta kohtalosta kuoleman jälkeen ja kristityille varatuista valoisista asuinsijoista, hän teki päätöksensä ja meni piispan luokse pyytäen saada kasteen. Piispa kieltäytyi peläten antavansa zarathustralaisille syyn vainota kristittyjä. Hän myös epäili, että Siira luopuisi Kristuksesta jo isänsä vihan tähden, ja niinpä hän kehotti Siiraa tunnustamaan uskonsa Vapahtajaan ensin suvulleen.

Aamu-uhrin aikana, kun Siira kohensi tulta, jota persialaiset palvoivat jumalana, hän julisti kovalla äänellä: ”Minä olen kristitty, hylkään väärät jumalat ja uskon oikeaan Jumalaan!” Hänen isänsä pieksi tytärtään uuvuksiin asti ja heitätti hänet sitten vankilaan. Kyynelin ja lupauksin hän vaati Siiraa palaamaan aikaisempaan uskoonsa, mutta tämä ei antanut periksi. Niinpä isä ilmiantoi hänet ensin zarathustralaiselle papille ja sitten kuvernöörille ja Khosrau I Anushirvanille (hallitsijana 531–579). Neitoa kidutettiin pitkän aikaa vankilassa, mutta Herra antoi hänelle voimaa ja Siira pysyi lujana uskossaan Kristukseen. Lahjottuaan vartijan Siira meni piispan luokse, joka kastoi hänet. Herra soi Siiralle ihmeiden tekemisen lahjan. Kun persialaiset pilkkasivat häntä sanoen: ”Mitä satuja sinusta oikein kerrotaan, että muka kahleet putoavat itsestään sinun kaulaltasi, käsistäsi ja jaloistasi? Näytäpä nyt, miten se tapahtuu!” Siira rukoili sydämensä pohjasta Vapahtajaa, ja heti paikalla kahleet irtosivat. 

Kidutusten heikentämä Siira sairastui vakavasti. Hän alkoi rukoilla Jumalaa, että Hän ei antaisi hänen kuolla sairauteen vaan sallisi hänen saada marttyyrin kruunun. Herra antoi hänen parantua. Silloin vankilan johtaja ja vanginvartija menivät hänen luokseen häväistäkseen neitsyen, mutta Herra antoi toisen heistä kuolla ja toisen sairastua. Siira tuomittiin kuolemaan hirttämällä, ja vieläpä erityisen julmalla tavalla. Hetken kuluttua he löysäsivät köyttä ja kysyivät, halusiko hirtettävä muuttaa mieltään ja jäädä elävien joukkoon, mutta marttyyri kieltäytyi. Hänen ruumiinsa heitettiin koirien syötäväksi, mutta ne eivät koskeneet siihen. Tämä tapahtui 28.2.559 Seleukeia-Ktesifonissa, jonka rauniot ovat nykyisen Bagdadin lähistöllä. Kristityt hautasivat pyhän marttyyri Siiran kunniallisesti. 

Pyhä Audoenus (Ouen, Aldowin), alkuperäiseltä nimeltään Dado, syntyi vuoden 610 tienoilla nykyisen Ranskan Soissonsissa frankkilaiseen aatelisperheeseen, ja hänet kasvatettiin kuninkaan hovissa. Jo nuorena häneen teki suuren vaikutuksen pyhittäjä Columbanus (23.11.), kun tämä matkallaan majoittui seurueineen hänen vanhempiensa luokse. Audoenuksella oli paljon poliittista vaikutusvaltaa, ja hän oli johtavassa asemassa aatelisten nuorten miesten ystäväpiirissä, jonka monista jäsenistä tuli myöhemmin piispoja tai luostarien perustajia. Audoenuksesta tuli kuningas Dagobert I:n hovin kansleri, joka edisti luostarien asiaa ja vietti askeettista ja rukouksellista elämää. Vuonna 635 Audoenus perusti Rebais’hin luostarin ja majapaikan sairaille ja köyhille.

Vuonna 641 Audoenus valittiin Rouenin piispaksi. Hän käynnisti useita luostarihankkeita, joista huomattavimmaksi kasvoi Fontenellen benediktiiniluostari Saint Wandrille. Audoenus julisti väsymättä evankeliumia laajassa hiippakunnassaan ja kastoi pakanoita. Hänellä oli kuitenkin paljon vaikutusvaltaa myös maallisissa asioissa, sillä hän toimi Pariisin hovin neuvonantajana. Hän esimerkiksi puolusti frankkien valtakunnan läntisen osan Neustrian itsenäisyyttä.

Pyhä Audoenus nukkui pois 24. elokuuta vuonna 684 Clichyssä (nyk. Pariisin kaupunginosa) ollessaan paluumatkalla Roueniin. Hänet haudattiin Saint Pierren kirkkoon Rouenissa. Hänen pyhät reliikkinsä nostettiin kunnioitettaviksi jo vuonna 688. Kalvinistit tuhosivat kirkon vuonna 1562.

Pyhä Georgios vietti lapsuudestaan asti luostarielämää Vähän-Aasian Bithynian Olymposvuorella. Keisari Leo III Isaurialaisen (717–741) ryhtyessä vainoamaan ikonien kunnioittajia Georgios tunnusti henkensä uhalla kristinuskoa ja puolusti herkeämättä pyhien ikonien ja reliikkien kunnioitusta. Vaikka hän oli 95-vuotias, hänet pidätettiin ja häntä kidutettiin monin tavoin. Lopulta hänen nenänsä leikattiin irti ja hänen kasvonsa poltettiin. Näin pyhittäjä Georgios antoi sielunsa Jumalan käsiin kiittäen Jumalaa ja rukoillen teloittajiensa puolesta.

Pyhä pappismarttyyri, Jerusalemin patriarkka Athanasios II, oli lähtöisin tuntemattomasta paikasta ”lännessä”. Hän kilvoitteli luostarissa Pyhällä maalla. Hänestä tuli ensin arkkimandriitta ja myöhemmin Jerusalemin patriarkka ristiretkeläisten ajan lopulla. Athanasios tunnettiin hengellisenä kirjoittajana ja viisaana esipaimenena. Vuonna 1235 häneltä kysyttiin neuvoa Bulgarian Tarnovon arkkipiispakunnan perustamista koskevassa asiassa. Athanasios kärsi marttyyrikuoleman kristinuskon puolesta vuonna 1244, kun muslimit valloittivat Jerusalemin ja surmasivat joukon latinalaisia ja kreikkalaisia kristittyjä Pyhän haudan kirkossa.

Pyhittäjä Arseni oli lähtöisin moskovalaisesta yläluokan perheestä. Hän meni hyvin nuorena Sergei Radonežilaisen perustamaan Pyhän Kolminaisuuden luostariin, jossa hän kilvoitteli nuoruuden innolla niin kuuliaisuustehtävissä kuin rukouksessa. Hän rakasti hengellistä lukemista ja myös kopioi käsikirjoituksia. Lavrassa säilytetään yhä hänen kopioimaansa evankeliumikirjaa. Vuonna 1525 veljestö valitsi Arsenin yksimielisesti luostarin johtajaksi. Hän ohjasi veljestöä oman elämänsä esimerkillä ja oli kaikkien rakastama. Monet Pyhän Kolminaisuuden luostarin ympäristössä sijaitsevat pikkuluostarit ja erakkolat olivat Pyhän Kolminaisuuden luostarin alaisuudessa ja pyhittäjä Arseni piti velvollisuutenaan huolehtia hengellisesti myös niistä. Erityisen mielellään hän kävi Mahrištšan luostarissa, jossa hän sai rauhassa hiljentyä ja rukoilla. Eräänä päivänä Mahrištšan luostarin johtaja kertoi nähneensä valon, joka loisti luostarin perustajan pyhittäjä Stefanin (14.7.) haudalla. Silloin pyhittäjä Arseni rakennutti haudalle kappelin ja antoi siunauksen viettää vuosittain pyhittäjä Stefanin muistoa. 

Kun suuriruhtinas Vasili III (1505‒1533) kerran näki Arsenin, jota hän suuresti kunnioitti, kulkevan paikatussa repaleisessa viitassa, hän hämmästyi, mutta veljestö selitti hänelle: ”Igumenimme on todellinen Jumalan palvelija. Hän elää Jumalassa ja ajattelee vain, miten voisi kokonaan vetäytyä hiljaisuuteen.” Muutaman vuoden kuluttua Arseni lähtikin hiljaisuuden kaipuun ajamana luostaristaan pohjoiseen Komelin metsiin Vologdan seudulle. Hän asettui ensin kilvoittelemaan paikalle, jossa oli vähän aiemmin ilmestynyt Jumalansynnyttäjän Tiennäyttäjä-ikoni. Siellä kävi kuitenkin niin paljon pyhiinvaeltajia, että Arseni katsoi parhaaksi jättää keljansa ja jatkaa vaeltamista pitkin Komelin soita ja metsiä. Hänen väsyessään kantamus putosi hänen olaltaan ja hän istahti levähtämään. Silloin taivaasta lankesi valo hänen ympärilleen ja hän ymmärsi, että Jumala tuolla merkillä osoitti paikan häntä varten. Hän rakensi yksinkertaisen keljan ja antautui jälleen askeettisiin kilvoituksiin. 

Arseni luuli löytäneensä hiljaisen kilvoituspaikan, mutta paikalliset metsästäjät suhtautuivat häneen vihamielisesti. Eräänä päivänä hänen kanssaan kilvoitellut vanhus murhattiin. Silloin Arseni siirtyi syvemmälle metsään. Ennen pitkää hänen asuinpaikkansa löydettiin jälleen, mutta tällä kertaa hänen luokseen alkoi tulla hengellistä ohjausta kaipaavia munkkeja ja maallikkoja. Muutamat jäivät kilvoittelemaan hänen kanssaan. Pyhittäjä Arseni rakensi heille tsasounan yhteiseksi rukouspaikaksi. 

Seitsemän vuoden kuluttua Kazanin tataarit hyökkäsivät Vologdan alueelle (1538). Suojattomat asukkaat pakenivat metsiin ja hakivat turvaa pyhittäjä Arsenin yhteisöstä. Tataarien lähdettyä monet eivät enää palanneet tuhottuihin kyliin, vaan asettuivat asumaan erakkojen keljojen läheisyyteen. Arsenin rakastama hiljaisuus ja rauha oli mennyttä. Niinpä hän palasi yhden oppilaansa kanssa edelliselle kilvoituspaikalleen Komelin metsään ja alkoi raivata aluetta luostaria varten. Tällä kertaa häntä eivät häirinneet ihmiset vaan karhut, mutta pyhittäjä Arseni karkotti ne rukouksensa voimalla. Vologdan piispa Aleksin siunauksella Arseni rakensi luostarikirkon, joka pyhitettiin vuonna 1541. Itseään säästämättä hän ohjasi veljestöään ja luokseen tulevia maallikkoja. Hän ei unohtanut aiemmin perustamaansa yhteisöä, vaan kävi usein sielläkin ohjaamassa munkkiveljiä. Maallikoita hän opetti erityisesti pyhittämään lepopäivän. Kun eräs talonpoikaisnainen hänen kielloistaan huolimatta sunnuntaina meni pellolle kokoamaan lyhteitä, nousi kova tuuli, joka hajotti kaikki lyhteet. 

Palveltuaan vuosien ajan Jumalaa ja lähimmäisiään ja säteiltyään Jumalan armoa ympärilleen pyhittäjä Arseni tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui veljestön luokseen ja kehotti heitä rakastamaan toisiaan ja noudattamaan uskollisesti luostarisääntöä. Pyhittäjä Arseni antoi henkensä rauhassa Jumalalle elokuun 24. päivänä 1550. Hänen haudallaan alkoi heti tapahtua ihmeitä.

Pyhittäjä Serapion oli Pyhän Johannes Edelläkävijän luostarin igumeni Davit-Garedzin autiomaassa Georgiassa. Hän oli saavuttanut niin korkean hyveiden tason, että hänen kauttaan tapahtui monia ihmeitä. Eräänä päivänä dagestanilaiset ryöstäjät kävivät munkkien kimppuun, kun he olivat viemässä pyhiä esineitä kaupunkiin, ja veivät kaiken mukanaan. Pelästyneet munkit juoksivat igumenin luokse kertomaan, mitä oli tapahtunut. Serapion otti igumenin sauvansa ja lähti yksinään ajamaan takaa ryöstäjiä. Kääntyessään katsomaan taakseen pahantekijät näkivät karmivan liekin leiskuvan sauvasta ja kauhuissaan heittivät saaliin maahan. Saatuaan muitakin osoituksia Jumalan suosiosta pyhittäjä Serapion luopui igumenin tehtävästä vihkiytyäkseen suureen skeemaan ja elääkseen erakkona. 

Vuonna 1774 Serapion sai tietää kuolemansa olevan koittamassa. Hän kutsui munkit koolle ja pyysi tulla haudatuksi kirkon sisäänkäynnin alle. Näin kaikki, jotka astuivat kirkkoon, kävelisivät hänen hautansa yli.

Pyhä Kosmas syntyi pienessä Megadendronin kylässä Kreikan Aitoliassa Artan hiippakunnassa noin vuonna 1714. Hänen vanhempansa kasvattivat hänet pelkäämään Jumalaa ja rakastamaan pyhiä kirjoituksia. Nuorena miehenä hän lähti Athosvuorelle opiskelemaan Vatopedin luostarin alaiseen akatemiaan, jonne kuuluisa Eugenios Bulgaris (1716–1806) tuli myöhemmin opettajaksi. Akatemian levittämä valistuksen henki ortodoksisuuden sydämessä aiheutti kuitenkin vastustusta, joka pakotti Bulgariksen ja muut huomattavat opettajat lähtemään Athokselta (1759), jolloin akatemia alkoi taantua.

Kosmas näki tässä jumalallisen kaitselmuksen merkin. Hän päätti opinnot ja aloitti luostarielämänsä Filotheoksen luostarissa, missä hänen omistautumisensa askeettiseen kilvoitteluun teki hänet pian arvolliseksi papin vihkimykseen. Kosmas oli jo nuoruudestaan asti halunnut kiihkeästi levittää Jumalan sanaa, jopa siinä määrin, että hän sanoi huolen veljiensä pelastuksesta kalvavan häntä niin kuin toukka kovertaa puuta sisältä päin. Noina Kreikan sorretun kansan vaikeina aikoina tietämättömyys uskon perusteista ja kristillisestä kulttuurista olivat johtaneet moraaliseen rappioon, ja joillain alueilla kreikkalaisia oli jo kääntynyt islamiin. Evankeliumin julistamisesta ja kansan valistamisesta tuli Kosmaksen elämäntehtävä. Isien opetuksen varoittamana Kosmas ei kuitenkaan halunnut aloittaa lähetystyötä pelkästään omasta halustaan. Haluten tietää Jumalan tahdon hän avasi Raamatun satunnaiselta sivulta, jolloin hänen silmänsä kirkastuivat hänen nähdessään jakeen: ”Kenenkään ei pidä etsiä omaa etuaan vaan toisen parasta.”66 Saatuaan vielä neuvoja Pyhän vuoren vanhuksilta hän lähti Konstantinopoliin pyytääkseen patriarkka Serafim II:n (1757–61) siunausta ja saadakseen retoriikan tunteja serkultaan arkkimandriitta Krysanthokselta, josta myöhemmin tuli patriarkaatin akatemian ja sitten Naksoksen koulun johtaja.

Uusi apostoli aloitti työnsä Konstantinopolin seudun kirkoissa ja Kreikan itäpuolella. Oleskeltuaan välillä Athoksella hän sai patriarkka Sofronios II:lta (1774–80) luvan saarnata Kykladien saariryhmässä. Sieltä hän palasi luostareihin. Kosmas vietti yhteensä 17 vuotta Pyhällä vuorella, mutta hänen sydämensä paloi rakkaudesta kristiveljiinsä eikä sallinut hänen jäädä sinne. Niinpä hän lähti taas julistusmatkoille eri puolille kreikkalaisalueita ja keräsi suuria joukkoja uskovia kuuntelemaan. Todettuaan kristinuskon olevan vaarallisessa tilassa Epeiroksessa hän vahvisti ortodoksista uskoa ja pysäytti kääntymykset islamiin. Jumalan armon avulla Kosmas teki monia ihmeitä noilla seuduilla.

Kosmaksen puheet olivat helppoja ymmärtää, koska hän käytti arkielämän kuvia ja ilmaisuja. Niissä oli myös Pyhän Hengen lahjana lempeyttä, rauhaa ja iloa. Sanat tunkeutuivat suoraan kuulijoiden sydämeen Jumalan tahdon ilmauksina. Koska suuret kuulijajoukot eivät olisi mahtuneet mihinkään kirkkoon, hän saarnasi taivasalla seisten kannettavalla korokkeella suuren, maahan pystytetyn ristin vieressä. Hänen lähdettyään seuraaville alueille risti jäi seisomaan paikalle, ja näistä risteistä tuli ruumiillisten ja hengellisten vaivojen parantumisen lähteitä. Kosmas opetti ihmisiä elämään Kristuksen käskyjen mukaan, jättämään sunnuntaisin työnsä ja menemään kirkkoon kuulemaan Jumalan sanaa. Minne tahansa hän menikin, hän perusti kouluja kreikan ja pyhien kirjoitusten opetusta varten. Vähän ennen kuolemaansa hän itse kirjoitti veljelleen perustaneensa kaksisataa peruskoulua. Hän suostutteli rikkaita antamaan omastaan tarvitseville, maksamaan hartauskirjojen, ikonien ja rukousnauhojen jakamisen ja lahjoittamaan kirkoille kastekappeleita lasten kastamista varten.

Kahden- tai kolmentuhannen uskovan joukko seurasi häntä kaikkialle todellisena Kristuksen armeijana, joka vaelsi koko Albanian67 halki. Ennen saarnaa Kosmas toimitti ehtoopalveluksen tai anomuskanonin Jumalansynnyttäjälle, ja saarnan jälkeen noin 50 pappia hänen seurueestaan jatkoi hänen työtään ottamalla vastaan synnintunnustuksia, toimittamalla sairaanvoiteluja, jakamalla ehtoollista ja käymällä uskovien luona. 

Kosmas sai kristityt siirtämään viikoittaisen toripäivänsä sunnuntailta lauantaiksi. Tämä kuitenkin suututti monia juutalaisia, joiden elinkeinot joutuivat vaaranalaisiksi, koska he eivät tehneet kauppaa lauantaisin. Vaikka Kosmas oli käynyt Joanninan paššan luona, ja tämä arvosti häntä, ennen pitkää pašša muutti mieltään hänen suhteensa. Arvellaan, että eräät juutalaiset suostuttelivat paššaa surmauttamaan hänet.

Kosmaksella oli tapana uudelle seudulle saapuessaan mennä henkilökohtaisesti pyytämään siunausta paikalliselta piispalta ja lähettää joku oppilaistaan anomaan lupaa Turkin viranomaisilta. Eräänä päivänä saapuessaan albanialaiseen Kolikontasin kylään hän päätti oppilaidensa varoituksista huolimatta mennä itse pyytämään saarnalupaa paikalliselta viranomaiselta. Tämä käski pitää Kosmasta vartioituna siihen saakka, että hänet luovutettaisiin Kurt Paššalle. Tämän kuultuaan Kosmas käsitti, että oli koittanut aika kruunata työ marttyyrikuolemalla, ja hän kiitti Kristusta siitä, että Hän piti häntä arvollisena sellaiseen kunniaan. 

Seuraavana päivänä, 24.8.1779, seitsemän sotilasta oli lähtevinään saattamaan häntä Kurt Paššan luokse, mutta kahden tunnin vaelluksen jälkeen he pysähtyivät Pasojoen rantaan ja ilmoittivat Kosmakselle, että hänet oli jo tuomittu kuolemaan. Kosmas riemuitsi, kiitti Jumalaa ja siunasi maailman neljä ilmansuuntaa ristinmerkillä ja rukoili kaikkien kristittyjen pelastuksen puolesta. Hän totesi, ettei hänen käsiään tarvinnut sitoa, koska hän ei vastustelisi. Näin hän saattoi asettaa kätensä ristiin rintansa päälle. Pyhä Kosmas hirtettiin puuhun, ja hän antoi sielunsa kunniakkaasti Jumalan haltuun. Hän oli kuollessaan 65-vuotias.

Teloittajat heittivät marttyyrin ruumiin jokeen. Pian kristityt lähtivät etsimään sitä verkkoineen, mutta eivät löytäneet pitkällisistä etsinnöistä huolimatta. Kolme päivää myöhemmin Markus-niminen hurskas pappi teki ristinmerkin ja asettui pieneen puusta koverrettuun veneeseen. Jonkin ajan kuluttua hän näki pyhän kallisarvoisen ruumiin kellumassa vedessä pystysuorassa asennossa aivan kuin Kosmas olisi yhä elossa. Hänet nostettiin vedestä, puettiin luostariviittaan ja haudattiin arvollisesti. Hänen reliikkiensä kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Vuonna 1813 Joanninan hallitsija Ali Pašša rakennutti kirkon ja luostarin Kosmaksen haudalle ja antoi tämän kallon hopeisessa reliikkilippaassa kristitylle vaimolleen Basilikalle. Ne jäivät Albanian puoleisille kreikkalaisalueille. Albanian ateistisen kauden jälkeen Kosmaksen reliikit löydettiin hylätystä luostarista. Vuonna 1995 ne varastettiin, mutta ne ostettiin takaisin ja palautettiin Albanian ortodoksiselle kirkolle kolme vuotta myöhemmin. Kosmaksen hauta ja reliikit ovat ortodoksien suuresti kunnioittamia. Yksittäisiä pieniä reliikkejä on monissa kreikkalaisissa luostareissa ja kirkoissa Ateenasta Joanninaan.

Kansa alkoi heti kunnioittaa pyhää marttyyri Kosmasta, joka oli toiminnallaan saanut uskon syttymään kreikkalaisten keskuudessa, uutena apostolina ja uusmarttyyrien kruununa. Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti hänen kunnioituksensa virallisesti vuonna 1961.

Pyhittäjä Aristokli syntyi talonpoikaisperheeseen Uralilla Orenburgissa vuonna 1846. Vanhemmat antoivat hänelle nimen Aleksei hänen isänsä mukaan, joka kuitenkin kuoli Aleksein ollessa vielä aivan pieni. Kymmenvuotiaana Aleksei sairastui vakavasti. Hänen äitinsä Matrona rukoili palavasti Jumalaa ja lupasi mennä luostariin pojan vähän vartuttua, jos tämä vain paranisi. Jumala kuuli Matronan rukouksen. Poika toipui, ja seitsemän vuoden kuluttua Matrona täytti lupauksensa. Aleksei solmi avioliiton.    

Vaimonsa kuoltua Aleksei meni vuonna 1876 Athosvuorelle ja liittyi venäläisen Pyhän Panteleimonin luostarin veljestöön. Luostari eli tuolloin kukoistuskauttaan. Neljän vuoden kuluttua Aleksei vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Aristokli, ja vuonna 1884 hänet vihittiin pappismunkiksi. Kolmen vuoden kuluttua isä Aristokli lähetettiin Moskovaan palvelemaan luostarin kaupunkitalossa, joka toimi luostarille lahjoitetussa pienessä kartanossa kaupunkialueella. Talossa oli pyhälle Panteleimonille omistettu kappeli. Sana Aristoklin pyhästä elämästä levisi ympäri Moskovaa ja hänen luokseen tuli paljon apua ja ohjausta tarvitsevia. Saamillaan lahjoituksilla hän auttoi köyhiä lapsiperheitä. Hän alkoi myös julkaista Athosvuoren kilvoittelijoita ja elämää esittelevää aikakauslehteä, joka levitti Venäjällä tietoutta Athosvuoresta. Pyhittäjä Aristokli johti kaupunkitaloa vuosina 1891‒1894, minkä jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Athokselle.

Vuonna 1909 Pyhän Panteleimonin luostarin vanhintenneuvosto nimitti Aristoklin toistamiseen Moskovan edustuston johtajaksi. Siellä hän loisti jälleen hyveellisen elämänsä valoa ottaen päivittäin vastaan satoja ihmisiä. Monista, jotka tulivat ensi kertaa hänen luokseen toivottomina tai sielu täynnä syntejä, tuli hänen uskollisia hengellisiä lapsiaan. Pyhittäjä Aristokli sai Jumalalta selvänäköisyyden lahjan ja teki monia ihmeitä. Hänen aikanaan Pyhän Panteleimonin luostarin edustustoon Moskovassa rakennettiin kaksi uutta kolmikerroksista rakennusta. Toisen talon yläkertaan hän antoi sisustaa Jumalansynnyttäjän Joutuisa auttaja ‑ikonille pyhitetyn kirkon. Moskovan ja koko Venäjän patriarkka Tiihon vihki kirkon käyttöön pian pyhittäjä Aristoklin kuoleman jälkeen. 

Kilvoiteltuaan hyvän kilvoituksen pyhittäjä Aristokli antoi sielunsa Herralle elokuun 24. päivänä 1918. Hänet haudattiin marmorihautaan edustuston hautaholviin. Venäjän vallankumouksen jälkeen valtio otti Athosvuoren Pyhän Panteleimonin luostarin edustuston haltuunsa. Uskovat siirsivät pyhittäjä Aristoklin maalliset jäännöksen Danilovin luostarin hautausmaalle (1923), jotteivät ne jäisi ateistien käsiin. Vuonna 2004 pyhäinjäännökset palautettiin Pyhän Panteleimonin luostarin edustustoon ja pyhä Aristokli liitettiin Moskovan alueen pyhien joukkoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhän apostoli Bartolomeuksen elämästä on kerrottu 11.6. Tänään muistellaan hänen reliikkiensä siirtoa. Kun Bartolomeus oli lähetysmatkallaan ristiinnaulittu Armeniassa, kristityt sijoittivat hänen ruumiinsa lyijyarkkuun ja veivät sen Urbanopolikseen. Pyhien reliikkien kautta tapahtui jatkuvasti ihmeitä, ja kristityt menivät joukoittain etsimään helpotusta ruumiillisiin ja henkisiin vaivoihinsa. Nähdessään tämän pakanat kiivastuivat, ottivat arkun väkivalloin haltuunsa ja heittivät sen mereen yhdessä neljän muun marttyyrin jäännösten kanssa. Arkku kuitenkin ihmeellisesti kellui veden pinnalla ja levitti pyhän Bartolomeuksen siunausta moniin paikkoihin matkan varrella. Se ylitti Mustanmeren ja Hellespontoksen (nyk. Dardanellien salmi), Egeanmeren ja Adrianmeren ja pysähtyi lopulta vuoden 580 tienoilla Liparin saaren rantaan Sisilian lähellä. Neljän muun marttyyrin ruumiit jäivät Kaitselmuksen määräämiin paikkoihin Sisilian Amaliaan ja Messinaan sekä Calabrian Colimenokseen ja Ascalokseen. 

Bartolomeus ilmestyi unessa Liparin piispa Agathonille, joka nousi heti paikalla, meni rantaan ja löysi sieltä ihmeekseen lyijyarkun. Hän huudahti: ”Tervetuloa, Herran apostoli!” Paikalliset asukkaat kilpailivat siitä, kuka saisi kunnian haudata pyhät reliikit omalle maalleen ja rakentaa kirkon Bartolomeuksen kunniaksi, mutta piispan saaman uuden ilmestyksen jälkeen arkku siirrettiin Jumalan määräämään paikkaan pienelle Liparin saariryhmän saarelle. Piispa Agathon rakennutti pyhän kunniaksi kirkon, jossa tapahtui runsaasti ihmeitä. Bysantin ikonoklastisen keisari Teofiloksen hallituskaudella (829–842) arabit valloittivat saaren ja asukkaat pakenivat. Kun Beneventon kuvernööri sai tietää tästä, hän lähetti Amalfista kristittyjä noutamaan pyhiä reliikkejä, joiden edellä hän kulki saattueessa yhdessä piispa Agathonin kanssa, ja sijoitti ne kirkkoon, jossa monet uskovat saivat tuntea reliikeistä virtaavaa armoa. 900-luvun lopusta lähtien pyhän apostoli Bartolomeuksen jäännökset ovat olleet Roomassa, Tiberjoen saarelle hänen kunniakseen rakennetussa kirkossa.

Hurskaasta etiopialaisesta eunukista kerrotaan Apostolien teoissa (8:26–40). Herran enkeli käski apostoli Filippoksen lähteä kulkemaan tietä, joka vie Jerusalemista Gazaan. Tiellä hän kohtasi etiopialaisen hoviherran, eunukin, joka oli korkeassa asemassa Etiopian kuningattaren hovissa. Kirkon tradition mukaan hän oli nimeltään Simeon Bakhos. Hän oli käynyt Jerusalemissa pyhiinvaelluksella ja istui vaunuissaan lukemassa profeetta Jesajan kirjaa. Filippos juoksi vaunujen luo ja kysyi: ”Sinä kyllä luet, mutta mahdatko ymmärtää?” Simeon vastasi: ”Kuinka ymmärtäisin, kun kukaan ei minua neuvo.” Hän pyysi Filipposta nousemaan vaunuihin ja selittämään kirjoituksen. Filippos aloitti tuosta kirjoitusten kohdasta ja julisti miehelle evankeliumia Jeesuksesta. Kun he tulivat paikkaan, jossa oli vettä, hoviherra kysyi, voisiko hän saada kasteen. Filippos vastasi, että jos hän koko sydämestään uskoo, se on mahdollista. Simeon lausui: ”Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.” Niin Filippos kastoi hoviherran, joka jatkoi iloisena matkaansa. Myöhemmin hänet mainitaan Antiokian seurakunnan työntekijänä: ”Simeon, josta käytettiin nimeä Niger”. Pyhä Irenaios Lyonilainen (23.8.) mainitsee teoksessaan Harhaoppeja vastaan, että Simeon lähetettiin saarnaamaan evankeliumia myös Etiopiassa.
 

Pyhä Eulogos oli syyrialainen munkki 300-luvulla. Kun pyhä Barsai Tunnustaja (15.10.) oli valittu Edessan piispaksi, hän otti Eulogoksen avustajakseen. Areiolaisen keisari Valensin karkotettua oikeauskoisen piispa Barsain Eulogos ja hänen ystävänsä Protogenes ponnistelivat urheasti pitääkseen kansan ortodoksisessa uskossa. Käydessään Edessassa areiolainen Valens vihastui huomatessaan, että siellä oli niin paljon ortodoksisia kristittyjä, ja käski prefekti Modestoksen hankkiutua heistä eroon, mutta Modestos joutui perääntymään kristittyjen päättäväisyyden edessä. Koska keisari ei voinut joukkomurhata heitä kaikkia, hän kutsui koolle papit ja diakonit ja käski heidän karkotuksen uhalla toimia yhteistyössä areiolaisen piispan kanssa, joka oli nimitetty Barsain seuraajaksi. Eulogos vastasi kaikkien puolesta, että he pysyisivät uskollisina lailliselle piispalleen. Sitten 80 papiston jäsentä lähetettiin Traakiaan ja Eulogos ja Protogenes Egyptin Thebaidin Antinoeen. Tämä karkotus osoittautui siunaukselliseksi kirkon kannalta, koska heidän saarnansa ja heidän kauttaan tapahtuneet ihmeet saivat käännytetyksi monia pakanoita kristinuskoon. 

Keisari Valensin kuoltua (378) rauha palasi kirkkoon, ja kun myös piispa Barsai oli kuollut samana vuonna, Eulogos nimitettiin Edessan piispaksi. Hän osallistui toiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen (381). Protogenes, hänen toverinsa oikean uskon puolustuksessa ja karkotuksessa, nimitettiin lähiseudulla sijaitsevan Harranin piispaksi. Pyhä Eulogos nukkui pois rauhassa vuonna 387, samoin pyhä Protogenes 300-luvun lopussa.

Pyhä Ebba syntyi vuoden 615 tienoilla Northumbrian (pohjois-Englanti ja kaakkois-Skotlanti) kuningas Ethelfrithin tyttärenä. Kun pian sen jälkeen hänen isänsä kaatui taistelussa ja kuningas Edwin nousi valtaistuimelle, Ethelfrithin leski ja lapset pakenivat Skotlantiin, missä sisarukset kääntyivät kristinuskoon. Aikuisena Ebba perusti Coldinghamin luostarin, jossa oli erilliset luostarit munkeille ja nunnille. Hän johti sitä 40 vuotta. Ebba levitti kristinuskoa seudun pakanoille ja ystävystyi Yorkin arkkipiispa Wilfridin kanssa, jota hän tuki monin tavoin. Pyhä Ebba nukkui pois rauhassa 25.8. vuonna 682. Hänen reliikkinsä siirrettiin vuonna 1025 Durhamiin.

Pyhän Johannes Karpathoslaisen elämästä ei ole säilynyt juuri mitään tietoa. Hän kilvoitteli munkkina Kreetan ja Rodoksen välillä sijaitsevan pienen Karpathossaaren luostarissa, ja myöhemmin hänestä tuli saaren piispa. Tässä ominaisuudessa hän osallistui kuudenteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen (680). Hänen muistonsa on kuitenkin säilynyt saaren kristittyjen keskuudessa, jotka tekivät hänestä kirkkoonsa freskomaalauksen. 

Erityisesti Johannes Karpathoslainen tunnetaan hänen sata kohtaa käsittävästä kirjoituksestaan ”Rohkaisun sanoja Intiasta kirjoittaneille munkeille”, joka on sijoitettu Filokalian ensimmäisen osan loppuun. Hän kirjoitti sen munkeille, joita kiusasi halu luopua luostarielämästä, kehottaen heitä kestämään ja katumaan. Juuri ne, jotka kilvoittelevat ankarimmin, joutuvat suurimpiin koetuksiin ja kiusaukseen ajatella, että Jumala on hylännyt heidät. Heille hän kirjoitti: ”Vaikka lankeaisit tuhat kertaa, nouse joka kerran ylös ja jatka sitä kuolemasi päivään asti.” Niille, jotka uhkaavat lannistua, kun heidän kilvoittelunsa ei onnistu voittamaan heidän himojaan, hän kirjoittaa: ”Jos heikkouden ja ahdistuksen ajatukset pakottavat sinut jättämään paaston kaupungin, pakene toiseen kaupunkiin – rukoukseen ja kiitokseen.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Maximilianus tuli isänsä Fabius Victorin ja asianajajan kanssa sotilasasioista vastaavan prokonsuli Dionin puheille Thevesten71 foorumille vuonna 295. Nuori Maximilianus ilmoitti, ettei voinut palvella armeijassa, koska oli kristitty. Oikeudenkäynnin autenttiset pöytäkirjat ovat säilyneet. Ne on päivätty 12.3.295, jolloin Maximilianus oli 21 vuoden ikäinen. Pöytäkirjoissa häntä haastattelee prokonsuli Dion, joka aloittaa kysymällä:
   – Mikä on nimesi?
   – Miksi haluat tietää nimeni? En voi palvella (armeijassa), koska olen kristitty.
   – Valmistakaa hänet.

Kun häntä valmistettiin sotilaspalvelusta varten, Maximilianus toisti:
   – En voi palvella. Olen kristitty.

Dion määräsi hänet mitattavaksi. Maximilianus oli noin 178 cm pitkä. 
   – Antakaa hänelle sotilaan sinetti.
   – En suostu. En voi palvella.
   – Palvele tai kuolet.
   – En palvele. Voit leikata pääni. En palvele tätä maailmaa, vaan ainoastaan Jumalaani.
   – Kuka on kääntänyt pääsi?
   – Oma sieluni. Se, joka on minut kutsunut.

Dion kääntyi Maximilianuksen isän Victorin puoleen: 
   – Sano jotain pojallesi.
   – Hän on perillä asioista ja osaa itse päättää, mikä on hänelle parasta, Victor vastasi.

Dion jatkoi puhumista Maximilianukselle:
   – Suostu palvelemaan ja ota sotilassinetti.
   – En ota sinettiä. Minulla on jo Kristuksen, Jumalani, sinetti.
   – Lähetän sinut suoraan Kristuksesi luokse. 
   – Hyvä jos niin teet. Se olisi kunniani.
   – Antakaa hänelle sinetti, Dion sanoi henkilökunnalleen.
   – En ota tämän maailman sinettiä. Jos annat sen minulle, rikon sen, sillä se on arvoton. En voi kantaa lyijynpalaa kaulassani sen jälkeen, kun olen saanut Herrani Jeesuksen Kristuksen, elävän Jumalan Pojan, pelastavan merkin. Sinä et tunne häntä, mutta hän on kärsinyt pelastuksemme tähden. Jumala otti hänet ylös syntiemme tähden. Häntä me kristityt palvelemme. Seuraamme häntä elämän valtiaana ja pelastuksen antajana.
   – Sinun täytyy palvella ja ottaa sinetti, muuten kuolet surkeasti.  
   – Palvelukseni kuuluu Herralleni. En voi palvella maailmaa. Olen jo sanonut, että olen kristitty.
   – Herrojemme Diocletianuksen ja Maximianuksen, Constantiuksen ja Maximuksen pyhässä sotajoukossa on sotilaita, jotka ovat kristittyjä, ja he palvelevat. 
   – He tietävät, mikä heille on parasta. Mutta minä olen kristitty enkä voi tehdä väärin.
   – Mitä väärää tekevät ne, jotka palvelevat armeijassa?
   – Miten niin? Sinä tiedät, mitä he tekevät.
   – Palvele. Jos halveksut sotilaspalvelua, tulet häviämään surkeasti.
   – En häviä minnekään. Jos lähden tästä maailmasta, sieluni elää Herrani Kristuksen kanssa.

Kun Maximilianus ei antanut periksi, prokonsuli Dion käski poistaa hänen nimensä sotilaiden joukosta ja määräsi hänet miekalla surmattavaksi. ”Kiitos Jumalalle”, Maximilianus lausui.

Maximilianus vietiin teloituspaikalle, missä hän kehotti veljiä rientämään rohkeasti eteenpäin, jotta hekin saisivat nähdä Herran ja voittaisivat omakseen samanlaisen kruunun. Sitten hän kääntyi iloisesti isänsä puoleen ja pyysi tätä antamaan pyövelille vaatteensa, jotka isä oli valmistanut hänen sotilaspalvelustaan varten. Vielä hän lupasi, että he saisivat ylistää Herraa yhdessä, kun hän pääsisi taivaalliseen sotajoukkoonsa.

Tämän jälkeen pyhä Maximilianus mestattiin. Pompeiana-niminen nainen hankki hänen ruumiinsa itselleen ja säilytettyään sitä jonkin aikaa omassa kodissaan hän siirsi sen Karthagoon. Siellä pyhä marttyyri Maximilianus haudattiin pyhän marttyyripiispa Cyprianus Karthagolaisen (16.9.) haudan viereen. Kolmetoista päivää myöhemmin nainen kuoli ja hänet haudattiin samalle paikalle. 

Pyhä Adrianos oli Rooman armeijan korkea-arvoinen upseeri. Ollessaan 28-vuotias keisari Diocletianuksen vainojen alkaessa vuoden 300 tienoilla hän asui Nikomediassa vaimonsa Natalian kanssa. Keisari pidätytti 23 kristittyä, jotka olivat piileskelleet luolassa, ja kidutti heitä monin tavoin. Adrianos kysyi heiltä, miten he kestivät niin sietämätöntä kärsimystä ja hirvittävää kidutusta. He vastasivat: ”Me kestämme tämän kaiken saadaksemme nauttia niistä iloista, joita Jumala on valmistanut häntä rakastaville.” Jumalan armo valaisi Adrianoksen sydämen, ja hän pyysi kirjuria lisäämään hänen nimensä kristittyjen nimilistaan huudahtaen: ”Minulle olisi ilo kuolla heidän kanssaan rakkaudesta Kristukseen!” Heti paikalla hänet kahlittiin ja heitettiin vankilaan odottamaan tuomiota. Kun Natalia sai kuulla, että hänen miehensä oli pidätetty, hän luuli miehen tehneen jotakin pahaa, mutta kun hänelle kerrottiin, että Adrianos oli tunnustanut Kristuksen, hän pukeutui parhaisiinsa ja kiiruhti vankilaan. Siellä hän kiitti miehen päätöstä ja rohkaisi häntä pysymään lujana koettelemuksissa. Pyydettyään toisia marttyyreja rukoilemaan Adrianoksen puolesta Natalia palasi kotiin.

Kun Adrianos sai kuulla kuolemantuomionsa, hänen sallittiin käydä kotona ilmoittamassa vaimolleen teloituspäivänsä. Nähdessään miehen palaavan kotiin ilman kahleita Natalia luuli, että Adrianos oli kieltänyt Kristuksen, eikä päästänyt häntä sisään. Hän syytti miestä pelkuruudesta ja toisti Herran sanat: ”Joka ihmisten edessä kieltää minut, sen minäkin kiellän Isäni edessä taivaissa.” Kun Adrianos kertoi miksi oli tullut, Natalia avasi oven hänelle ja päätti seurata häntä teloituspaikalle. Muutamia päiviä myöhemmin Adrianos kutsuttiin keisarin eteen. Hän tunnusti uskonsa rohkeasti, jolloin häntä ruoskittiin julmasti. Sitten sotilaat heittivät hänet maahan ja hakkasivat häntä niin, että hänen suolensa valuivat maahan. Toiset marttyyrit rohkaisivat häntä ja Natalia kuiskasi hänen korvaansa: ”Älä pelkää kidutuksia. Kärsimys on lyhyt mutta lepo ikuinen.”

Kun marttyyrit raahattiin takaisin vankilaan, koska he eivät pystyneet enää kävelemään, Natalia voiteli itsensä miehensä verellä. Hurskaat naiset tulivat hoitamaan marttyyrien haavoja heidän vankityrmässään, mutta kun keisari kuuli siitä, hän kielsi päästämästä naisia vankilaan. Natalia leikkasi tukkansa ja onnistui mieheksi pukeutuneena pääsemään vankilaan ja auttamaan vankeja, ja toiset naiset tekivät samoin. 

Tyranni määräsi, että vankien jalat oli puristettava ruuvipenkkiin. Tämän kidutuksen aikana marttyyrit antoivat sielunsa Jumalan käsiin yksi kerrallaan. Kun tuli Adrianoksen vuoro, Natalia rohkaisi häntä ja piteli kättä, jota teloittajat valmistautuivat leikkaamaan irti. Adrianos antoi sielunsa Jumalan haltuun viimeisenä kunniakkaista marttyyreista.

Tyranni määräsi, että marttyyrien ruumiit oli tuhottava polttamalla, mutta Natalia onnistui säilyttämään miehensä katkaistun käden vaatteittensa alla. Kun ruumiit heitettiin tuleen, kaatosade sammutti liekit. Eusebios-niminen kristitty onnistui ottamaan kallisarvoiset reliikit talteen ja viemään ne Argyropolikseen Byzantionin lähelle, minne ne haudattiin. Jonkin ajan kuluttua mahtava kenraali pyysi keisarilta Nataliaa vaimokseen, mutta uskollisena puolisolleen Natalia rukoili miehensä käden edessä pyytäen säästymään koettelemukselta. Hän onnistui pakenemaan Argyropolikseen ja hautasi Adrianoksen käden tämän ruumiin yhteyteen. Natalia eli siellä jonkin aikaa hurskaiden naisten kanssa, kunnes sairastumisen jälkeen pääsi miehensä luokse taivasten valtakuntaan.

Pyhä Maksimos tunnusti rohkeasti kristinuskoa keisari Diocletianuksen vainoissa, minkä vuoksi häneltä revittiin oikea silmä päästä ja toinen käsivarsi leikattiin irti. Näistä vammoista huolimatta hänet valittiin Jerusalemin arkkipiispaksi vuonna 334 Makarioksen jälkeen. Hän nukkui pois rauhassa korkeassa iässä vuonna 347. Pyhä Maksimos jätti piispanistuimen pyhälle Kyrillos Jerusalemilaiselle (18.3.).

Abba Tithoes kilvoitteli Egyptin autiomaassa 300-luvulla. Hän oli pyhän Pakomioksen oppilaita. Abba Tithoeksen sanottiin saavuttaneen sellaisen täydellisyyden taivaallisessa luostarifilosofiassa, ettei kukaan koskaan pystynyt moittimaan häntä mistään. 

Kun abba Tithoes seisoi rukouksessa, hänen mielensä tempautui ylös. Siitä syystä hän veljien kanssa rukoillessaan laski nopeasti kätensä, jotta hänen hyveensä eivät paljastuisi. Eräänä päivänä, kun toinen munkki istui hänen lähellään, abba Tithoes joutui hurmokseen ja alkoi huokailla. Huomatessaan veljen hän kumartui maahan tämän edessä ja sanoi: ”Anna anteeksi, veli, minusta ei ole vielä tullut munkkia, koska minä huokailen sinun edessäsi.” Kun häneltä kysyttiin, mikä tie johtaa nöyryyteen, hän vastasi: ”Tie nöyryyteen on tämä: itsehillintä, rukous ja itsensä pitäminen kaikkia luotuja huonompana.” Abba Tithoes nukkui pois rauhassa.

Abba Ibistion on 300- ja 400-lukujen taitteen Egyptissä kilvoitelleita erämaaisiä. Hänet tunnetaan seuraavasta anekdootista. Kerran veli tuli abba Poimenin luo ja sanoi hänelle: ”Mitä tekisin, isä, sillä haureus ahdistaa minua? Katso, menin abba Ibistionin tykö, ja hän sanoi minulle: Sinun ei pidä antaa sen viipyä itsessäsi.” Abba Poimen sanoi hänelle: ”Abba Ibistionin teot ovat ylhäällä enkelten kanssa, eikä hän huomaa, että minä ja sinä olemme haureudessa. Mutta ole rohkea, sillä jos munkki pitää kiinni vatsastaan ja kielestään ja outona elämisestä, ei hän kuole.”

Pyhittäjä Adrian oli yksi pyhittäjä Paisi Uglitšilaisen (6.6.) kymmenestä ensimmäisestä oppilaasta. Kerran pyhittäjä Paisi oli rukoilemassa yhdessä pyhittäjä Kassian Uglitšilaisen (2.10.), munkki Gerasimin ja Adrianin kanssa. Heidän laulaessaan akatistosta Jumalansynnyttäjälle kirkas valo valaisi luostarin ja he kuulivat äänen, joka kehotti heitä menemään ulos keljasta. Pihalla he näkivät ilmestyksessä Jumalansynnyttäjän valtaistuimella sylissään Jumalallinen Lapsukainen. Kilvoittelijat lankesivat maahan ja enkeli antoi pyhittäjä Paisille määräyksen rakentaa paikalle Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon. Näyn päätyttyä kilvoittelijat viettivät loppuyön valvoen ja ylistäen Jumalaa.

Pyhittäjä Adrian auttoi Paisia rakentamaan ensin Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon ja sitten Pyhän Nikolaoksen luostarin Volgan oikealle rannalle Grehov-joen lähistölle (1489). Kokenut ja hyveellinen Adrian nimitettiin uuden luostarin ensimmäiseksi johtajaksi. Pyhittäjä Adrian oli mukana pyhän Paisin hautajaisissa vuonna 1504 ja myöhemmin hänet omasta toivomuksestaan haudattiin lähelle ohjaajansa hautaa.

Pyhittäjä Adrian, maallikkonimeltään Andrei Zavališin, oli aatelismies, joka palveli suuriruhtinas Iivana III:n hovissa. Hän omisti suuren sukutilan Syvärijoen varrella. Metsästysretkellä vuonna 1492 hän tapasi sattumalta pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) ja alkoi käydä hänen luonaan kuuntelemassa hänen hengellistä opetustaan. Lopulta Andrei vihkiytyi munkiksi Syvärin luostarissa saaden uuden nimen Adrian.74 Kilvoiteltuaan joitakin vuosia Adrian vetäytyi pyhittäjä Aleksanterin siunauksella yksinäiselle Laatokan niemelle, jonne rakennettiin kirkko pyhän Nikolaoksen kunniaksi. Näin sai alkunsa Ondrusovan luostari.

Luostarin läheisessä metsässä piilotteli rosvojoukkio. Sen päällikkö sattui tapaamaan pyhittäjä Adrianin ja käski munkkeja häipymään paikalta. Adrianilla ei ollut rahaa niemen lunastamiseen, mutta hän lupasi rukoilla rosvopäällikön puolesta Jumalaa. Tämä nauroi hänelle, mutta Adrian anoi niin nöyrästi ja hellittämättä, että rosvopäällikkö pehmeni ja sanoi: ”No, asukaa sitten niemellä.” Vähän tämän jälkeen rosvopäällikkö joutui läheisellä Storoževin niemellä piilottelevan toisen rosvojoukkion vangiksi. Hän tiesi, että häntä odotti armoton kuolema rosvojen käsissä, ja katui entistä elämäänsä. Silloin hän näki edessään pyhittäjä Adrianin, joka lupasi hänen vapautuvan. Adrian katosi ja samassa rosvopäällikkö huomasi olevansa vapaa. Hämmästyneenä hän kiiruhti pyhittäjä Adrianin luostariin, jossa hän tapasi munkit psalmiveisuun parista. Kävi ilmi, ettei Adrian ollut poistunut luostaristaan. Rosvopäällikkö lankesi pyhittäjän jalkoihin. Hän pyysi siunausta päästä kilvoittelemaan luostariin ja eli siellä katumuksessa kuolemaansa saakka. Myös toisen rosvojoukkion päällikkö tuli katumukseen pyhittäjä Adrianin rukousten avulla ja vihkiytyi munkiksi saaden nimen Kiprian (ks. 2.11.). Myöhemmin hän perusti luostarin ja tuli tunnetuksi ihmeistä, joita hänen kauttaan tapahtui.

Pyhittäjä Adrian tunnettiin ja muistettiin tsaari Iivana Julman hovissa ajoilta, jolloin hän oli ollut tsaarin isoisän Iivana III:n palveluksessa. Elokuussa vuonna 1549 Iivana Julma kutsuikin Adrianin tyttärensä Annan kummiksi. Paluumatkalla Moskovasta pahantekijät kävivät Adrianin kimppuun Pižin kylän (ven. Obža) lähistöllä noin 30 kilometrin päässä Ondrusovan luostarista. He olettivat löytävänsä häneltä tsaarin antamia arvolahjoja, mutta pettyivät toiveessaan; mitään aarteita Adrianilla ei ollut. Pahantekijät surmasivat Adrianin ja kätkivät hänen ruumiinsa suohon. Luostarissa veljestö odotti turhaan hänen paluutaan. Kahden vuoden kuluttua pyhittäjä Adrian ilmestyi eräänä yönä muutamille munkkivanhuksille, kertoi väkivaltaisesta kuolemastaan ja osoitti paikan, jonne hänen ruumiinsa oli kätketty. Seuraavana päivänä, 17. toukokuuta, veljestö löysi hänen jäännöksensä ja hautasi ne luostarin kirkon viereen. 

Pyhittäjä Adrianin muistoa on vietetty eri päivinä, joiden on oletettu liittyvän hänen kuolemaansa ja pyhäinjäännöstensä löytämiseen. Elokuun 26. päivää on pidetty hänen kuolinpäivänään ja hänen suojeluspyhänsä marttyyri Adrianoksen muistopäivänä.

Autuas Maria syntyi Goletkovon kylässä Tambovin läänissä. Hänen vanhempansa Zahar ja Pelagia Fedin kuolivat, kun Maria oli juuri täyttänyt 13 vuotta. Myöhemmin Maria ilmoitti aina isännimekseen Ivanovna ja selitti, että kaikki autuaat houkat ovat Ivanin tyttäriä pyhän Johannes Kastajan mukaan. Jäätyään yksin hän kuljeskeli Sarovin, Divejevon ja Ardatovon välillä nälkäisenä, puolialastomana ja pilkattuna. Jalassaan hänellä oli aina virsut, usein ilman jalkarättejä. Kukaan ei koskaan kuullut hänen valittavan mistään. 

Vähän kerrassaan ihmiset alkoivat huomata, että Marian varoitukset ja sanomiset toteutuivat. Hengellistä ohjausta Maria sai Divejevon luostarin autuaalta Paraskevalta (22.9.). Paraskeva tiesi, että Maria tulisi asumaan Divejevon luostarissa hänen jälkeensä ja sanoi toisinaan: ”Minä olen vielä työn ääressä ja toinen jo tunkee paikalle…” Ennen kuolemaansa vuonna 1915 autuas Paraskeva antoi Marialle siunauksen jäädä luostariin mutta varoitti: ”Älä istu minun tuoliini!” Igumenia antoi Marialle pian oman huoneen, mutta se oli niin kylmä ja kostea, että Maria sairastui pahaan reumatismiin eikä enää pystynyt kävelemään. Vasta kun Marian luona kävijöiden määrä kasvoi suureksi, igumenia Aleksandra antoi hänelle luvan asettua autuaan Paraskevan taloon. Venäjän vallankumouksen jälkeen viranomaiset vainosivat Mariaa hänen kansansuosionsa vuoksi. Maria siirrettiin erilliseen huoneeseen luostarin vanhaintaloon, jossa hän asui luostarin sulkemiseen asti.

Autuas Maria puhui paljon ja nopeasti, usein riimitellen. Hänen kelja-apulaisensa valitti usein saavansa päänsäryn häntä kuunnellessaan. Tsaariperhettä Maria rakasti. Eräänä heinäkuisena yönä vuonna 1918 hän alkoi huutaa: ”Tsaarin tyttäriä pistellään pistimillä!” Myöhemmin kävi ilmi, että tsaariperhe surmattiin juuri tuona yönä. Edeltäjistään autuaasta Pelagiasta (30.1.) ja Paraskevasta poiketen Maria kiroili kovasti, erityisesti vallankumouksen jälkeen. Luostarin sisaret eivät sietäneet sitä ja kysyivät kerran: ”Miksi sinun pitää kiroilla niin paljon? Eihän autuas Paraskevakaan kiroillut.” Maria vastasi: ”Hyvä hänen oli elää autuaana houkkana Nikolain aikana, vaan olepa autuas neuvostovallan alla!” Karhean ulkokuoren alle Maria kätki kyyneleensä, rukouksensa ja kaiken murheensa, jota hän tunsi sen lian ja veren hyökyaallon tähden, joka peitti maan.

Marialla oli parantamisen ja ennalta näkemisen armolahja. Vuoteen 1927 mennessä hänestä tuli Divejevon tunnustettu hengellinen johtaja. Hänen luokseen tuli ihmisiä eri puolilta maata kysymään neuvoa. Myös monet piispat kunnioittivat häntä. Kun kävijöiden virta kasvoi suureksi, viranomaiset kielsivät kaikki vierailut hänen luonaan. Silloin Maria ei enää ottanut ketään vastaan, mutta vastasi kirjeisiin. 

Keväällä 1927 Divejevon luostaria alettiin vähän kerrassaan sulkea ja hävittää. Sisar Sofia tuli Marian luo ja kysyi, saavatko he vielä elää rauhassa. ”Saamme. Kolme kuukautta”, vastasi Maria. Tasan kolmen kuukauden kuluttua syyskuussa 1927 kaikkia käskettiin poistumaan luostarista. Seuraavat vuodet Maria eli muutamissa lähiseudun kylissä. Hän nukkui kuolonuneen Tšerevatovon kylässä 26.8.1931 ja hänet haudattiin kylän hautausmaalle muutamien Divejevon nunnien viereen. 

Autuas Maria ennusti monille heidän elämänsä tulevia tapahtumia. Joku sanoi hänelle: ”Maria, sinä puhut luostarista, mutta luostaria ei enää tule olemaan.” ”Tulee olemaan! Tulee olemaan! Tulee olemaan!” Maria toisti ja löi kaikin voimin nyrkillä pöytään. Divejevon luostari avattiin uudelleen vuonna 1991.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Hosius syntyi vuoden 256 tienoilla, ja hänestä tuli Espanjan Cordoban piispa noin vuonna 300. Hän vietti askeettista ja hyveellistä elämää. Diocletianuksen vainojen aikana Hosius tunnusti Kristuksen rohkeasti, ja sen seurauksena hän kantoi kehossaan arpia kärsimistään kidutuksista. Pyhä keisari Konstantinos Suuri (21.5.) antoi Hosiukselle tehtäväksi löytää ratkaisu ortodoksien ja areiolaisten väliseen kiistaan. Siksi Hosius johti Antiokian kirkolliskokousta (324) ja oli tärkeä vaikuttaja Nikean ekumeenisessa kirkolliskokouksessa (325). Areiolaisten keisarien Konstantioksen ja Konstansin painostuksesta huolimatta Hosius puolusti rohkeasti ortodoksista uskoa myös Sardican kirkolliskokouksessa (343) yhdessä paikallisen piispa Protogeneksen kanssa. Siitä syystä hänet karkotettiin yhdessä pyhän Athanasioksen ja muiden piispojen kanssa, jotka joutuivat kärsimään, koska halusivat pitää kirkon opin puhtaana.

Kun Hosius oli lähes satavuotias, keisari Konstans yritti pakottaa hänet allekirjoittamaan pyhän Athanasioksen tuomitsemisen. Hosius ei suostunut. Hänen elämänsä loppuvaiheet ovat hieman epäselvät. Vainon ajoista saakka hän oli ollut oikean uskon esitaistelija, mutta elämänsä lopulla hänet pakotettiin allekirjoittamaan niin sanottu Sirmiumin toinen uskon kaava, joka kielsi sanomasta Pojan olevan ”samaa olemusta” kuin Isä. Ilmeisesti hänet oli vanhuudenheikkouttaan saatu pakotettua allekirjoittamaan, ja joidenkin tietojen mukaan hän katui tätä myöhemmin. Joka tapauksessa pian tämän tapahtuman jälkeen pyhä Hosius nukkui pois rauhassa.

Rodoksen linnoituksen muurien alta löydettiin 1300-luvulla vanhan kirkon rauniot, ja kivien seasta esiin tuli vanhoja ikoneita. Vain yksi oli säilynyt ehjänä ja hyväkuntoisena. Ikonissa oli nuori sotilas, joka piteli ristiä oikeassa kädessään marttyyrikuoleman merkkinä. Vaatteista päätellen kyseessä oli varhaiskirkon marttyyri. Isokokoista ikonia ympäröi kaksitoista pyhän marttyyrikilvoitusta esittävää kohtausta. Paikallinen piispa Neilos (1355–1369) pystyi selvittämään nimen ”Pyhä Fanurios”, mutta tämän nimistä pyhää ei ollut mainittu vanhoissa martyrologioissa eikä synaksarioneissa. Kun pyhälle Fanuriokselle saatiin myöhemmin rakennettua kirkko paikan lähistölle, hänen avullaan alkoi tapahtua monia ihmeitä, varsinkin kadonneiden ihmisten ja eläinten löytymisiä.

Kreetalla levinneen kansanperinteen mukaan pyhän Fanurioksen äiti oli suuri syntinen, joka kaikista poikansa kehotuksista huolimatta ei suostunut kääntymään. Fanurios ei kuitenkaan lakannut rukoilemasta kiihkeästi äitinsä pelastumista, ja kun pakanat kivittivät häntä, hän huusi: ”Näiden kärsimysten tähden, Herra, tule kaikkien niiden apuun, jotka rukoilevat Fanurioksen äidin pelastuksen puolesta!” Siksi uskovilla on tapana kadotettuaan jonkin esineen leipoa leipämäisiä kakkuja (fanuropita) ja jakaa niitä köyhille, jotta pyhän Fanurioksen äiti saisi levon sielulleen.
 

Pyhä Liberius nousi Rooman piispanistuimelle 17.5.352. Hän päätti ensi töikseen vahvistaa ortodoksista uskoa kutsumalla koolle kirkolliskokouksen tukemaan Aleksandrian patriarkka Athanasiosta (18.1.), josta levitettiin valheita. Areiolainen keisari Konstantios kuitenkin tuomitsi Athanasioksen samoin kuin Nikean, Arlesin ja Milanon kirkolliskokoukset. Hän yritti voittaa Liberiuksen puolelleen, mutta kun tämä vastusti, hänet karkotettiin Traakiaan, missä hän kärsi kylmyydestä ja huonosta kohtelusta.

Rooman kristittyjen vaatimuksesta keisari suostui kutsumaan paavin takaisin karkotuspaikastaan ja kutsui hänet Sirmiumiin saadakseen hänet antamaan periksi. Liberius suostui tekemään myönnytyksiä kirkon yhtenäisyyden saavuttamiseksi ja omaksui sovittelevan kannan, jonka mukaan Poika on Isän kaltainen olemukseltaan, mutta edes keisarin painostuksesta hän ei tuominnut avoimesti Nikean synodin määritelmää samasta olemuksesta. Nyt Liberius saattoi palata piispanistuimelleen, missä Rooman kansa ja papisto toivottivat hänet tervetulleeksi. Hän työskenteli kirkon rauhan puolesta, kunnes nukkui pois rauhassa 24.9.366. Isän ja Pojan olemuksellisesta suhteesta päästiin koko kristikuntaa yhdistävään määritelmään toisessa ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 381 Nikeassa. 

Pyhittäjä Poimen syntyi 300-luvulla egyptiläiseen eli koptilaiseen perheeseen.75 Vain 15 vuoden ikäisenä hän seurasi kuutta veljeään, jotka kilvoittelivat Sketiksen autiomaassa. Abba Anub (6.6.) oli vanhin ja Paisios nuorin. Kun Poimen oli vielä nuori, hän lähti kysymään eräältä vanhukselta kolmesta ajatuksesta, mutta keskustelun kuluessa hän unohti niistä yhden. Palattuaan kotiin hän muisti sen ja lähti uudelleen pitkälle matkalle vanhuksen luo. Vanhus ihaili Poimenin sinnikkyyttä ja ennusti: ”Enkelten Poimen, sinun nimeäsi mainitaan vielä koko Egyptin maassa.”

Kun barbaarit tuhosivat Sketiksen luostarikeskuksen (407), veljekset onnistuivat pakenemaan joukkomurhaa ja asettuivat Ala-Egyptin Terenuthikseen Niilin rannalle. Poimen saavutti sellaisen maineen, että monet hurskaat miehet alkoivat käydä pyytämässä neuvoja häneltä omien vanhustensa sijaan. Kun vieraat menivät kysymään neuvoa abba Anubilta, tämä lähetti heidät veljensä Poimenin luokse tunnustaen, että Poimenilla oli puheen lahja. Poimen ei kuitenkaan koskaan antanut neuvoja vanhimman veljensä läsnä ollessa eikä puhunut toisen vanhuksen jälkeen.

Kun veljesten äiti sai selville missä he asuivat, hän lähti tapaamaan poikiaan. Hän odotti heitä kirkon edessä, mutta hänet nähdessään he palasivat ja sulkivat oven hänen nenänsä edestä. Äiti itki ja huusi: ”Haluan nähdä teidät, lapseni. Olen jo aivan vanha.” Poimen vastasi sisältä: ”Haluatko nähdä meidät täällä vaiko tuonpuoleisessa maailmassa?” Äiti lähti pois iloiten ja sanoi: ”Jos tosiaan näen teidät siellä, en tahdo nähdä teitä täällä.”

Alussa Poimen paastosi paljon, oli kolme tai neljäkin päivää syömättä ja alisti kehonsa suuriin kieltäymyksiin. Hengellisen kokemuksen karttuessa hän alkoi opettaa, että on parasta syödä joka päivä mutta vähän, jotta ei lankeaisi ylpeyteen tai ylensyöntiin, ja seurata kuninkaallista tietä, sillä se on keveä. Eräälle veljelle, joka järkyttyi nähdessään hänen valavan vettä jaloilleen, Poimen vastasi: ”Emme ole oppineet ruumiin surmaajiksi vaan pyyteen surmaajiksi.” Hänellä oli tapana sanoa: ”Kaikki liioittelu on lähtöisin pahoilta hengiltä.”

Poimen käytti arvostelukykyä askeesissaan, mutta oli hyvin tarkka kaikessa, mikä liittyi ihmisten välisiin suhteisiin. Hän piti keljaansa hautana, jossa munkin täytyy pysyä vieraana kaikelle maalliselle kiintymykselle niin kuin olisi kuollut. Alueen kuvernööri halusi kovasti nähdä Poimenin ja pidätytti tämän sisarenpojan, jotta vanhus tulisi puhumaan pojan puolesta, mutta Poimen pysyi kuurona sisarensa aneluille ja sanoi: ”Poimen ei ole synnyttänyt lapsia.” Hän käski kuvernöörin tuomita pojan lain mukaan, jos tämä oli rikkonut sitä. Niin poika pääsi vapaaksi.

Abba Poimen vastasi mielellään kysymyksiin himoista ja sielun parantamisesta ja antoi kullekin kysyjälle heidän käsityskykynsä mukaisen vastauksen rohkaistakseen heitä edistymään hyveissä. Hän korosti, että synnillisille ajatuksille ei pidä antaa periksi. ”Et voi estää ajatuksia tulemasta, mutta sinun asiasi on vastustaa niitä.” Hän opetti kilvoittelijoita heittäytymään Jumalan eteen mittaamatta itseään ja jättäen taakseen oman tahtonsa. Täydellisyyttä kohden edistytään itsensä halventamisella ja tarkkaavaisuudella. Kun häneltä kysyttiin, oliko oikein nuhdella veljeä, jonka näkee tekevän jotakin väärää, Poimen vastasi: ”Sillä hetkellä, kun peitämme veljemme rikkomuksen, Jumalakin peittää meidän rikkomuksemme. Ja sillä hetkellä, kun paljastamme veljemme rikkomuksen, Jumalakin paljastaa meidän.” Kun hän näki jonkun munkkiveljen nukahtavan kirkossa, hän ei suinkaan moittinut tätä vaan painoi hänen päänsä polvilleen, jotta veljen olisi mukavampi nukkua. Itseään hän tarkkaili aina huolellisesti tietäen, että ajatusten harhailu on paheiden alku. Kun hän joutui poistumaan keljastaan, hän istui ensin tunnin yksin tutkimassa ajatuksiaan.

Poimen sanoi myös, että ihminen tarvitsee nöyryyttä ja Jumalan pelkoa niin kuin hengitysilmaa. Itsensä halventaminen saa meidät näkemään veljemme parempana kuin itsemme ja johtaa nöyryyteen. Hän halvensi itseään siinä määrin, että pystyi vilpittömästi sanomaan: ”Siihen paikkaan, mihin Saatana heittäytyy, heittäydyn minäkin.” Kun häneltä kysyttiin, miten hän saattoi pitää itseään koko luomakuntaa huonompana ja jopa huonompana kuin murhaajaa, vanhus vastasi: ”Murhaaja on tehnyt vain tuon yhden synnin, mutta minä murhaan joka päivä.”

Kun Poimen eräänä päivänä näki naisen itkevän miehensä ja poikansa haudalla, hän sanoi veljelleen Anubille, että jos ihminen ei saavuttanut samanlaista murheen ja jatkuvan lihan kuolettamisen tilaa, hänestä ei voinut tulla munkkia. Kerran eräs veli näki hänen joutuvan hurmoksiin ja kysyi jälkeenpäin, missä hän oli ollut. Poimen vastasi: ”Ajatukseni oli siellä, missä pyhä Jumalansynnyttäjä Maria seisoi itkemässä Vapahtajan ristin luona. Minäkin aina haluaisin itkeä sitä.”

Kerran eräät syyrialaiset tulivat kysymään Poimenilta sydämen puhtaudesta, mutta vanhus ei osannut kreikkaa tai syyriaa eikä tulkkiakaan ollut käytettävissä. Nähdessään heidät murheellisina vanhus alkoi puhua kreikkaa sanoen: ”Veden luonto on pehmeä mutta kiven kova. Silti kiven päällä riippuva vesiastia lävistää kiven tippa tipalta. Niin Jumalan sanakin on pehmeä mutta meidän sydämemme kova. Silti kuullessaan monesti Jumalan sanan ihmisen sydän avautuu Jumalan pelolle.”

Loistettuaan monia vuosia tähden lailla autiomaassa, opetettuaan omasta kokemuksestaan ja oltuaan kaikkien hyveiden elävä esikuva abba Poimen nukkui pois rauhassa. Tämä tapahtui pyhittäjä Arsenios Suuren (8.5.) kuoleman jälkeen, 400-luvun puolivälin tienoilla. 

Pyhä Caesarius syntyi vuoden 470 tienoilla ylhäiseen gallialais-roomalaiseen perheeseen Burgundissa. Jo lapsena hän oli tunnettu hurskaudestaan ja almuistaan, jopa niin, että hän usein palasi kotiin puolialastomana annettuaan vaatteensa köyhille. Vuonna 490 Caesarius meni Lérinsin luostariin, missä hän kilvoitteli paastoten, valvoen ja rukoillen. Hän mietiskeli pyhiä kirjoituksia ja pyhien isien kirjoituksia, varsinkin Augustinuksen. Ankaran askeesin heikentämänä Caesarius lähti Arlesiin, missä hänet vihittiin papiksi ja nimitettiin Trinquetaillen luostarin apotiksi, joka laati luostarille säännön. Vuonna 503 hänestä tuli Arlesin piispa. Tässä asemassa hän joutui usein keskelle poliittisia kiistoja. Länsigoottien kuningas Alarik karkotti hänet vuonna 505, ja itägoottien kuningas Teoderik pakotti hänet vannomaan uskollisuutta.

Paavi Symmachus hyväksyi vuonna 513 olennaisia osia Caesariuksen laatimasta anomuksesta, joka koski kirkkokurikysymyksiä. Paavi nimitti hänet koko Gallian priimakseksi ja myöhemmin myös Espanjan priimakseksi. Caesarius kutsui koolle useita kirkolliskokouksia, joita hän johti. Häneltä on säilynyt 238 saarnaa. Hän otti kaikissa luostareissa käyttöön Lérinsin luostarin rukousajat. Erityisesti hän piti huolta vuonna 512 perustetusta nunnaluostarista Arlesissa, jolle hän laati ankaran luostarisäännön. Hän kehitti myös munkkiluostareille luostarisäännön, jossa oli aineksia Lérinsin säännöstä ja Augustinuksen kirjoituksista. Viimeiset vuotensa hän vietti perustamassaan luostarissa Marseillessa, kunnes nukkui pois rauhassa 27. elokuuta vuonna 542.

Pyhä Kukša oli Kiovan luolaluostarin pappismunkki ja ihmeidentekijä, joka julisti evankeliumia Koillis-Venäjällä Okajoen varrella. Pakanat surmasivat hänet ja hänen oppilaansa Nikonin joskus vuoden 1114 jälkeen. Pyhittäjä Pimen Paastoaja, jolla oli selvänäkemisen armolahja, huudahti surmapäivänä luolaluostarin kirkossa: ”Veljemme Kukša surmattiin tänään!” Tämän sanottuaan pyhittäjä Pimen antoi henkensä Jumalalle samana päivänä pyhän Kukšan kanssa. Heidät molemmat haudattiin luolaluostarin lähempiin luoliin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Vanhurskas Hiskia oli kuningas Ahasin poika ja eli 700–600-luvulla eKr. Hänestä tuli Juudan kuningas 25-vuotiaana isänsä jälkeen, kun Juuda oli assyrialaisten vallan alla, ja hän hallitsi 29 vuotta. Hiskia teki sitä, mikä on oikein Herran silmissä, toisin kuin epäjumalia palvellut isänsä. Sen vuoksi Herra oli Hiskian kanssa ja hän menestyi kaikessa mihin ryhtyi. Pitkän valtakautensa aikana Hiskia joutui taistelemaan Juudan itsenäisyyden puolesta ja yritti puhdistaa maan uskonnollista elämää pakanallisista aineksista. Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit ja murskasi kivipatsaat.

Kun Assyrian kuningas Sanherib oli valloittanut Juudan kaupungit ja uhkasi Jerusalemia, Hiskia antoi hänelle kaiken hopean aarrekammiostaan, mutta sekään ei riittänyt. Hän pyysi neuvoa profeetta Jesajalta ja rukoili Jumalaa. Silloin Herran enkeli löi assyrialaisten leirissä kuoliaaksi 185 000 miestä. Sanherib purki leirinsä ja lähti. Hänen omat poikansa surmasivat hänet miekalla.

Pian sen jälkeen Hiskia sairastui ja oli kuolemaisillaan. Hän rukoili, että Herra antaisi hänelle vielä elinaikaa. ”Voi Herra! Muista, miten vilpittömästi ja vakain sydämin olen vaeltanut sinun tahtosi mukaan ja tehnyt sitä, mikä on hyvää sinun silmissäsi.” Herra ilmoitti Jesajan kautta myöntävänsä Hiskialle vielä viisitoista vuotta.

Herra antoi maalle rauhan kaikilla rajoilla, ja Hiskia kokosi suuria rikkauksia ja saavutti toisten kansojen kunnioituksen, mutta sitten hän unohti saamansa siunaukset ja ihmeellisen parantumisen, joka oli suotu hänelle hänen hurskautensa takia. Hän sai Herran vihastumaan Juudalle näyttämällä Babylonian kuninkaan lähettiläille kaiken hopean ja kullan aarrekammiossaan ja kaiken muunkin arvokkaan. Profeetta Jesaja nuhteli häntä hänen ylpeydestään ja ennusti: ”Kuule Herran Sebaotin sana! Tulee päivä, jolloin kaikki, mitä sinun talossasi on ja mitä jo isäsi ovat aikoinaan keränneet, viedään Babyloniin. Mitään ei jää jäljelle, sanoo Herra. Sinun poikiasi, omia jälkeläisiäsi, viedään silloin hovipalvelijoiksi Babylonian kuninkaan palatsiin.” Hiskia vastasi Jesajalle: ”Hyvä on Herran sana, jonka olet ilmoittanut.” Itsekseen hän kuitenkin ajatteli: ”Onhan sentään rauha ja vakaat olot minun päivinäni.”

On kerrottu, että kuningas Hiskia myöhemmin katui ylpeyttään ja saavutti uudelleen Jumalan suosion. Hän nukkui pois rauhassa, ja hänet haudattiin esi-isiensä viereen. Hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa Manasse, joka palasi epäjumalanpalvelukseen.

Keisari Deciuksen (249–251) vainojen aikana Viennen kuvernööri Galliassa pakotti seudun kristityt uhraamaan epäjumalille. Kuultuaan, että tribuuni Ferreol oli kristitty, hän haastoi tämän uhraamaan merkiksi alistumisesta valtakunnan hallinnolle ja kiitollisuuden osoitukseksi kunniasta ja palkkioista, joita hän oli saanut hallitsijoilta. Ferreol vastasi, että hän oli palvellut uskollisesti keisareita kristinuskon sallimissa puitteissa, mutta jos hänet määrättäisiin tekemään jotakin jumalatonta, hänen velvollisuutensa olisi kieltäytyä. Hän eroaisi mielellään tehtävistään eikä haluaisi muuta palkkiota monivuotisesta palveluksestaan armeijassa kuin luvan olla kristitty, ja jos se kiellettäisiin häneltä, hän oli valmis kuolemaan. 

Kuvernöörin nähtyä, että suostuttelut ja uhkaukset eivät muuttaisi veteraanin mieltä, hän antoi ruoskia Ferreolia häränjänteillä. Kun marttyyrin kärsivällisyys oli uuvuttanut ruoskijat, vaikka he tekivät työtään vuoron perään, Ferreol heitettiin haisevaan vankityrmään kahlittuna kettingeillä niin tiukasti, että hän pystyi tuskin hengittämään. Kolmannen päivän aamuna vartijoiden vielä nukkuessa Ferreol huomasi olevansa vapaa kahleista, ja kun ovikin oli avoinna, hän lähti kaupungista ja ui Rhônejoen yli. Hieman myöhemmin hänet saatiin kuitenkin kiinni, ja kiihtyneet pakanat surmasivat hänet. Kristityt hautasivat pyhän marttyyri Ferreolin Rhônen rannalle ja kunnioittivat häntä siitä lähtien Viennen suojelijana.

Pyhä marttyyri Julianus oli peräisin arvostetusta perheestä Viennessä, ja hänet tunnettiin rakkaudestaan Jumalaan ja puhtaasta elämästään. Hän palveli armeijassa pyhän Ferreolin alaisena, ja heitä yhdisti syvä hengellinen ystävyys. Vainojen alkaessa Ferreol kehotti Julianusta pakenemaan. Vaikka Julianus toivoikin hartaasti voittavansa marttyyrin kruunun, hän pakeni katsoen, ettei aika ollut vielä sopiva. Prefekti käski ajaa häntä takaa ja surmata hänet heti paikalla, ja pian hänet saatiinkin kiinni Auvergnen Brioudesta. Kaksi vanhaa miestä, joiden talossa hän piileskeli, olisivat kätkeneet hänet, mutta Julianus juoksi itse ulos sotilaiden luokse ja käski heidän kääntää miekkansa häntä kohden. ”En halua viipyä enää tässä maailmassa, koska janoan Kristusta.” Sotilaat mestasivat pyhän Julianuksen hänen rukoillessaan. Kristityt pesivät hänen päänsä lähteessä, joka puhkesi siihen paikkaan ja jonka kautta tapahtui monia ihmeitä. He veivät pään Vienneen, missä se sijoitettiin pyhän Ferreolin hautaan. Vanhukset hautasivat loput Julianuksen ruumiista Brioudeen; kaivaessaan he tunsivat voimiensa elpyvän ikään kuin heidän nuoruutensa olisi palannut. Kun he päättivät hurskaan elämänsä, heidät haudattiin Julianuksen lähelle Briouden kirkkoon. Pyhästä marttyyri Julianuksesta tuli hyvin tunnettu lännessä, varsinkin Ranskassa, missä yli 80 seurakuntaa on nimetty hänen mukaansa.

Pyhittäjä Mooses oli etiopialainen orja, jonka hänen omistajansa ajoi pois varastelemisen ja vastenmielisen käytöksen takia. Sen jälkeen Mooseksesta tuli pahamaineisen ryövärijoukon johtaja. Kun hän joutui tapaturman uhriksi, hänen omatuntonsa heräsi. Kristuksen rakkaus sai hänet vihaamaan syntiä ja mennyttä elämäänsä, ja hän alkoi osoittaa harrasta katumusta. Saatuaan kasteen hän vetäytyi Egyptin Sketiksen autiomaahan yksinäiseen paikkaan, jossa ei ollut mitään lohdutusta, ei edes vesitilkkaa, joka virkistäisi hänen auringon ja askeettisen kilvoittelun kuivattamaa ruumistaan. Eräänä päivänä neljä ryöväriä kävi hänen kimppuunsa. Mooses, jolla oli valtavat ruumiinvoimat, sitoi heidät, kantoi heidät selässään kirkkoon ja kysyi Jumalalta, mitä Hän tahtoi heille tapahtuvan. Kun miehet saivat tietää, kuka hän oli, he sanoivat toisilleen, että jos tuollainen roisto on alkanut palvella Jumalaa, pelastus ei ole heillekään saavuttamattomissa, ja heistä tuli munkkeja.

Katumuksestaan ja askeettisesta kilvoittelustaan huolimatta Mooses kärsi himoista, jotka olivat hänelle toinen luonto. Hän joutui kymmenen vuoden ajan käymään leppymätöntä taistelua haureuden demonia vastaan. Kerran hän oli vähällä vaipua epätoivoon ja luopua kilvoittelusta. Silloin hän meni tapaamaan suurta abba Isidoria, Sketiksen pappia. Kun hän kertoi kiusauksistaan, vanhus sanoi, että synninteon lopettaminen ei riitä, vaan huono tapa täytyy ajaa pois hyveillä ja monivuotisella lihan kuolettamisella. Demoni joutuu epätoivoon, kun sillä ei ole enää käytettävissään keinoja herättää saastaisia himoja sydämessä, jolloin se luopuu taistelusta.

Mooses palasi keljaansa ja antautui entistä suurempiin kieltäymyksiin. Hän söi vain vähän kuivaa leipää, uuvutti ruumiinsa ankaralla työllä ja luki viisikymmentä rukoussarjaa päivässä, mutta yhä himot kiusasivat häntä varsinkin unessa. Hän meni taas suuren vanhuksen luokse, joka neuvoi häntä keskittymään ruumiillisten harjoitusten ohella myös mielen raittiuden vaalimiseen. Siitä alkaen Mooses paastosi ja valvoi koko yön keljassaan rukoilemassa puhdistaen näin sisintään. Kun ajatukset vaivasivat häntä, hän täydensi kilvoitustaan osoittamalla yhä suurempaa rakkautta veljiä kohtaan. Öisin hän meni vanhojen erakkojen luokse, jotka eivät enää jaksaneet mennä lähteelle, ja haki heidän astioihinsa vettä mailien matkan takaa.

Demoni kiivastui nähdessään Jumalan palvelijan voittavan sen kaikissa suhteissa ja iski häntä lähteen luona nuijalla selkään. Seuraavana päivänä eräs veljistä, joka oli lähtenyt noutamaan vettä, löysi Mooseksen puolikuolleena ja meni ilmoittamaan siitä abba Isidorille. Mooses vietiin kirkkoon, ja kesti vuoden ennen kuin hän parani vammoistaan. Isidor kehotti häntä noudattamaan kohtuutta ja olemaan haastamatta demoneja taisteluun, mutta Mooses vastasi: ”En voi lopettaa, kun demonien aiheuttamat mielikuvat häiritsevät minua.” Silloin vanhus sanoi hänelle, että tästedes hän saisi vapauden unistaan ja että Jumala oli sallinut nämä kiusaukset, jotta hän ei voisi ylvästellä voittaneensa himonsa omin voimin. Himottomuuden armon lisäksi Jumala antoi hänelle vallan karkottaa pahoja henkiä ja muutti hänen väkivaltaisen luontonsa lähimmäisenrakkaudeksi.

Eräänä päivänä Sketiksen isät kokoontuivat rankaisemaan erästä veljeä, joka oli syyllistynyt johonkin rikkomukseen. Mooses täytti vuotavan korin hiekalla ja meni kokoukseen. Kun veljet kysyivät, mitä se tarkoitti, hän vastasi: ”Syntini virtaavat takanani, vaikka en näe niitä, mutta tänään minä olen tullut tänne tuomitsemaan toisen syntejä.” Kuullessaan tämän isät katuivat aiettaan ja antoivat rikkoneelle veljelle anteeksi.

Abba Mooses saavutti Jumalan suosion ja hänet vihittiin papiksi. Hyveidensä esimerkillä hän käännytti seitsemänkymmentä entisen rosvojoukkonsa jäsentä, joista tuli hänen oppilaitaan. Hän opetti heitä elämään keljoissaan kuin haudassa, kuolleina lähimmäisilleen, tuomitsematta ketään. ”Kun me tarkkailemme omia syntejämme, emme huomaa toisten syntejä.” 

Abba Mooses oli 75-vuotias, kun barbaarit hyökkäsivät Sketikseen (407). Kun veljet valmistautuivat pakenemaan, Mooses sanoi, että jokaisen pitää itse päättää Jumalan edessä, pakeneeko vai jääkö. Barbaarit ryöstivät Sketiksen kuuluisan luostarikeskuksen surmaten kaikki, jotka löysivät. Kun he saapuivat abba Mooseksen ja hänen seitsemän oppilaansa keljaan, yksi heistä onnistui piiloutumaan ja näki, kuinka pyhät isät surmattiin ja seitsemän kruunua laskeutui taivaasta heidän ruumiidensa päälle.

Pyhä Šušanik oli armenialaista Mamikonianin ylimyssukua ja syntymänimeltään Vardeni. Hän oli varttunut hurskaassa kristityssä perheessä ja rakasti Jumalaa. Hänestä tuli georgialaisen Heretin ruhtinaan Varskenin (Vazgen) puoliso 400-luvun puolivälin jälkeen. Kartli (Georgia) ja varsinkin Hereti Georgian kaakkoisosassa oli Persian voimakkaan painostuksen alainen. Ruhtinas Varsken kävi Persian kuningas Perozin luona toivoen maiden välisten suhteiden parantuvan. Kuningasta miellyttääkseen ruhtinas Varsken kielsi omasta tahdostaan kristinuskon, alkoi palvoa tulta ja lupasi käännyttää vaimonsa ja lapsensa palattuaan Heretiin.

Lähestyessään Heretin rajaa Varsken lähetti sanansaattajia hallintokaupunkiinsa Tsurtaviin varmistaakseen, että alamaiset järjestäisivät hänelle kunnioittavan vastaanoton. Kuullessaan miehensä luopumuksesta Šušanik heittäytyi maahan ja itki katkerasti. Sitten hän lähti palatsista neljän lapsensa kanssa ja etsi turvaa läheisestä kirkosta. Pitkään rukoiltuaan hän sanoi olevansa valmis kärsimään ja kuolemaan mieluummin kuin luopumaan uskostaan. Šušanikin rippi-isä, pappi Jakob Tsurtaveli riensi paikalle ja itki yhdessä hänen kanssaan. Šušanik vetäytyi pieneen mökkiin kirkon lähelle ja jäi odottamaan kohtaloaan paastoten, rukoillen ja psalmeja lukien. 

Kolmen päivän kuluttua ruhtinas saapui Tsurtaviin. Hän oli tunnettu julmuudestaan ja armottomuudestaan. Persialaisille antamansa lupauksen mukaan ruhtinas yritti suostutella vaimoaankin kääntymään tulenpalvontaan ja väitti tämän tuottavan hänelle häpeää. Šušanik vastasi päättäväisesti: ”Minä en ole se, joka sinut ylentää tai alentaa. Sinun isäsi pystytti hautoja marttyyreille ja rakensi kirkkoja, mutta sinä olet pilannut isäsi aikaansaannokset ja tuhonnut hänen hyvät tekonsa. Isäsi kutsui pyhiä ihmisiä kotiinsa, mutta sinä kutsut paholaisia. Hän uskoi taivaan ja maan Jumalaan, mutta sinä olet kieltänyt todellisen Jumalan ja kumartanut tulta. Niin kuin sinä olet ylenkatsonut Luojaasi, niin minäkin ylenkatson sinua. Vaikka kiduttaisit minua, en osallistu sinun tekoihisi.”

Ruhtinas Varsken raivostui, mutta hänen alaisensa neuvoivat, ettei Šušanikia kannattaisi kovistella liikaa, koska naiset ovat oikukkaita ja muuttaisivat mielensä aikanaan. Niinpä ruhtinas lähetti nuoremman veljensä Dzodzikin ja piispa Apotsin houkuttelemaan Šušanikia palaamaan palatsiin, ja lopulta tämä suostui lähtemään. Šušanik otti mukaansa pienen evankeliumikirjan, joka oli kuulunut pyhälle Sahakille (9.9.), sekä marttyyrien elämäkertoja. Palatsissa hän ei kuitenkaan mennyt huoneeseensa vaan sulkeutui pieneen kammioon.
Varsken järjesti illallisen, jossa paikalla oli vain hänen veljensä Dzodzik ja tämän vaimo. Šušanik ei suostunut syömään heidän kanssaan. Silloin Varsken joutui raivon valtaan, alkoi riepotella vaimoaan hiuksista, löi häntä niin lujaa kuin jaksoi ja potki hänen kasvojaan. Šušanik huusi: ”Herra Jeesus, auta minua!” Dzodzik pelasti hänen henkensä käymällä käsiksi veljeensä.

Šušanik virui aivan elottomana. Varsken käski sitoa hänet kahleisiin ja heittää tyrmään. Varsken kielsi vartijoita päästämästä ketään hänen luokseen, mutta pappi Jakob onnistui puhumaan vartijan ympäri ja kävi katsomassa Šušanikia, joka oli verissään ja pahasti turvoksissa. Jakobilla oli mukanaan ruokaa, mutta Šušanik ei pystynyt syömään, koska hänen leukansa oli murtunut ja hampaita hajonnut. Jakob kastoi leipää viiniin ja antoi sitä hänelle pieninä palasina.

Kun Varsken oli sotaretkellä hunneja vastaan, Šušanikin annettiin siirtyä suuren paaston ajaksi pieneen mökkiin kirkon viereen. Kun Varsken palasi ja sai tietää tästä, hän julmistui ja määräsi Šušanikin pahoinpideltäväksi. Šušanikille annettiin 300 kepiniskua, mutta hän kesti lyönnit sanomatta sanaakaan ja kiitti Jumalaa siitä, että sai kärsiä Kristuksen tähden. Kun eräs pappi yritti puhua Šušanikin puolesta, hänetkin hakattiin.

Šušanikin kaulaan laitettiin tiukka kahle ja häntä lähdettiin viemään verisenä kohti linnan tyrmää. Kun saattue eteni, sen perään kerääntyi kansaa, joka itki ja vaikeroi hänen kohtaloaan. Šušanik sanoi heille: ”Veljeni, sisareni ja lapseni, älkää itkekö, vaan muistakaa minua rukouksissanne, kun nyt hyvästelen teidät ja tämän maailman. Sillä te ette saa nähdä minun lähtevän linnasta elävänä.”

Šušanik vietti kuusi vuotta vankeudessa. Hänellä oli ainoastaan karkea viitta, pieni nahkainen tyyny ja rukousmatto.80 Šušanik sai ravinnokseen vain vettä ja leipää. Suuren paaston aikana hän ei syönyt arkipäivisin mitään. Hän eli kokonaan rukouksessa ja hyräili psalmeja öin ja päivin. Vangittunakin Šušanik auttoi ketä voi. Hänen rukoustensa ansiosta sairaita parani, lapsettomat saivat lapsia ja murheelliset lohdutuksen.

Kirkonmiehet onnistuivat käymään Šušanikin luona aika ajoin ja keskustelemaan hänen kanssaan. Eräänä päivänä Šušanik sai kuulla lastensa omaksuneen tulenpalvojien uskonnon. Hän alkoi vaikeroida ja löi päätään maahan. Sitten hän rukoili lausuen: ”Kiitän sinua, Herra, minun Jumalani, sillä lapset eivät olleet minun omiani, vaan lahjoja sinulta. Tapahtukoon niin kuin Sinä tahdot, Herra. Varjele minut vihollisen juonilta.”

Kun eräs persialainen nainen kuuli Šušanikista, hän meni tämän luokse ja pyysi parantamaan hänet. Šušanik vastasi: ”Jos uskot todelliseen Jumalaan ja hylkäät persialaisten uskonnon, anon Herraa rukouksin, niin saat häneltä parantumisen ja pääset tuntemaan Jumalamme suuren voiman.” Persialainen nainen vastasi: ”Minä uskon kristittyjen Jumalaan.” Šušanik pyysi naista menemään kastettavaksi, ja välittömästi kasteen saatuaan tämä parani. Nainen ylisti pyhää Kolminaisuutta ja jätti persialaisten uskonnon. Tästä ihmeestä puhuttiin ympäri maata.

Kun Varsken palasi kaupunkiin matkoiltaan ja sai kuulla tapahtumista, hän raivostui niin, että käski piestä vartijat kuoliaiksi, koska nämä olivat päästäneet ihmisiä Šušanikin luokse. Varsken turvautui myös noidan apuun. Tämä yritti keinojaan Šušanikia vastaan vuoden ajan, mutta Šušanik tuli vain entistä lujemmaksi uskossaan.

Seitsemännen vankeusvuotensa alussa kidutusten ja nälän heikentämä Šušanik sairastui vakavasti. Kun tieto hänen heikkenemisestään levisi, monet kävivät hänen luonaan pyytämässä hänen siunaustaan. Varskenin veli Dzodzik tuli vaimonsa kanssa ja polvistui Šušanikin eteen pyytäen anteeksiantoa synneilleen. Šušanikin luona kävi myös kirkon pappeja ja diakoneja piispojen Samuelin ja Johanneksen johdolla. Monet pyysivät saada hänen pyhittyneet kahleensa voidakseen kunnioittaa niitä, mutta hän sanoi vain: ”En minä ole sellaisen kunnian arvoinen, mutta koska rakastatte Jumalaa, käyköön niin kuin tahdotte.” Pyhä Šušanik pyysi Kristusta täyttämään kaikki hengellisellä ilolla ja siunauksilla. Sitten hän rukoili viimeisen kerran ja antoi henkensä Jumalan haltuun.

Papisto ja kansa itkivät katkerasti pyhän Šušanikin kohtaloa. Hurskaat naiset pesivät hänen pyhän ruumiinsa, voitelivat sen hyväntuoksuisilla voiteilla ja käärivät valkoiseen liinaan. Pyhä Šušanik haudattiin toiveensa mukaan sille paikalle, josta hänen jumalaton miehensä oli ensimmäisen kerran raahannut hänet mukaansa. Kansa lauloi veisuja haudalla läpi koko yön. Tämä tapahtui vuonna 475. Pyhä Šušanik oli kuollessaan noin 35 vuoden ikäinen.

500-luvun lopulla reliikit siirrettiin Tbilisiin, missä niitä yhä säilytetään Metekhin Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkossa. Georgiassa hänen muistoaan vietetään 17.10. Pyhän Šušanikin marttyyrikertomus on georgiankielisen kirjallisuuden vanhin säilynyt teksti. Sen laati hänen hengellinen isänsä Jakob Tsurtaveli pian tapahtumien jälkeen. Vanhin säilynyt käsikirjoitus on kuitenkin tekstin armenialainen versio.

Kiovan luolaluostarin etäiset luolat tunnetaan myös Pyhittäjä Feodosin luolina. Yli puolet sinne haudatuista pyhistä muistetaan keljaansa sulkeutuneina erakkoina ja suurina paastoajina, jotka kilvoittelivat 1000‒1400-luvuilla. Kaikista heistä ei ole säilynyt elämäkertatietoja, vaan ainoastaan nimi, elinaika ja kilvoitusmuoto, jota harjoittamalla he pyhittyivät. 

Pyhittäjä Savva oli serbi, joka vaelsi 1400-luvulla Venäjälle ja asettui kilvoittelemaan Pihkovan lähelle Jumalansynnyttäjän luostariin. Hiljaisempaa elämää kaivaten hän siirtyi Tolvajoelle pyhittäjä Jefrosinin (15.5.) luostariin. Siellä hän kilvoitteli nöyryydessä, kunnes palava into sai hänet siirtymään pyhittäjä Jefrosinin siunauksella Krypetsin erämaahan noin 15 kilometrin päähän Tolvajoelta. Savva asettui pienen järven rannalle läpipääsemättömään metsään ja eli siellä rukoillen ja ankarasti paastoten. Ennen pitkää Savva rakensi pienen kirkon pyhän evankelista Johannes Teologin kunniaksi ja keljoja munkeille, joita kerääntyi hänen ympärilleen.

Pyhittäjä Savva johti luostaria viisaasti ja monet tulivat kaukaa kuulemaan hänen suloista opetustaan. Luostari vaurastui lahjoituksista, mutta veljestöä Savva ohjasi elämään köyhyydessä. ”Miten voimme sanoa entisaikojen kilvoittelijoita isiksemme, jos emme elä niin kuin he elivät? Osoittakaamme rakkautemme Kristukseen teoillamme, rakastamalla toisiamme, vuodattamalla kyyneliä, paastoamalla ja harjoittamalla kaikessa itsehillintää niin kuin entisaikojen isät tekivät.”

Pihkovan ruhtinas Jaroslav Vasiljevitš kävi usein luostarissa. Kerran hän toi mukanaan sairastavan vaimonsa. Pyhittäjä Savva kielsi häntä rikkomasta luostarin tapaa ja tuomasta naista sisälle luostariin. Sen sijaan hän kokosi veljestön luostarin portin ulkopuolelle, toimitti rukouspalveluksen ruhtinattaren puolesta, ja tämä parani. 

Pyhittäjä Savva eli pitkän elämän ja nukkui rauhassa kuolonuneen vuonna 1495. Kuusikymmentä vuotta myöhemmin hän ilmestyi luostarin pappismunkki Jesajalle istuen haudallaan ja ilmoittaen, että oli koittanut aika nostaa pyhäinjäännökset haudasta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Johannes sai ainutlaatuisten tehtävän toimia Jumalan Pojan edelläkävijänä ja kastajana. Kun hän oli vielä äitinsä kohdussa, hän hypähti ilosta, kun Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä odotti Messiasta. Aikuisena Johannes, joka oli liian hyvä tälle maailmalle, vetäytyi autiomaahan pukeutuneena kamelinkarvavaatteeseen ja vyötäisillään nahkavyö, joka symboloi lihallisten mielitekojen voittamista. Hänen ruokanaan olivat heinäsirkat ja villimehiläisten hunaja.

Keisari Tiberiuksen viidentenätoista hallitusvuotena (29 jKr.) Johannes meni Jordanin alueelle saarnaamaan katumusta ihmisjoukoille, jotka tulivat hänen luokseen kuultuaan hänen enkelimäisestä elämästään. Hän kastoi heidät Jordanin vedellä merkiksi heidän parannuksen teoistaan ja synneistä puhdistumisestaan. Valmistaakseen heitä ottamaan vastaan Vapahtajan hän kehotti heitä tekemään hedelmiä, joissa heidän kääntymyksensä näkyy, eikä vain ylvästelemään sillä, että he ovat Abrahamin lapsia. Tapahtui niin kuin profeetta Jesaja oli kirjoittanut: ”Ääni huutaa autiomaassa: ’Raivatkaa Herralle tie, tasoittakaa hänelle polut! Kaikki rotkot täytettäköön, kaikki vuoret ja kukkulat alennettakoon, tulkoot mutkat suoriksi, louhikot tasaisiksi teiksi! Kaikki saavat nähdä Jumalan pelastustyön.’" Kun ihmiset kysyivät, oliko hän se Vapahtaja, jota he olivat kauan odottaneet, Johannes vastasi: ”Minä kastan teidät vedellä, mutta on tuleva minua väkevämpi. Hän kastaa teidät Pyhällä Hengellä ja tulella.”83 Puhtaudessaan Johannes oli arvollinen kastamaan Kristuksen Jordanissa ja todistamaan Pyhän Kolminaisuuden ilmestymistä. Kristus itse antoi todistuksen pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta, että hän oli enemmän kuin profeetta, eikä yksikään naisesta syntynyt ole ollut häntä suurempi.

Johannes piti maailmallisia asioita toisarvoisina verrattuna Jumalan lain noudattamiseen, josta hänen elämänsä oli täydellinen esimerkki. Siksi hän ei pelännyt nuhdella jyrkästi kuningas Herodesta, joka oli solminut avioliiton veljensä Filippoksen vaimon Herodiaan kanssa, vaikka veli oli elossa: ”Sinun ei ole lupa elää veljesi vaimon kanssa.” Siksi Herodias vihasi katkerasti Johannesta ja halusi tappaa hänet, mutta ei voinut, koska Herodes suojeli Johannesta, jonka hän tiesi hurskaaksi ja pyhäksi mieheksi, ja kansakin kunnioitti häntä Jumalan lähettiläänä. Lopulta Johannes kuitenkin vangittiin. Kun kuningas Herodes järjesti syntymäpäivänään pidot hoviherroilleen ja sotaväen päälliköille sekä Galilean johtomiehille, Herodiaan tytär Salome hänen ensimmäisestä avioliitostaan tanssi vieraiden edessä. Herodes oli ihastuksissaan ja lupasi tytölle, mitä ikinä tämä tahtoi, vaikka puolet valtakuntaa. Äitinsä neuvosta tyttö pyysi saada vadilla Johannes Kastajan pään. Kuningas tuli pahoille mielin, mutta ei halunnut menettää kasvojaan vieraidensa edessä vaan määräsi, että Johannes oli mestattava. Pyöveli mestasi Johanneksen vankilassa ja toi pään vadilla Salomelle, joka vei sen äidilleen.

Johanneksen opetuslapset noutivat hänen ruumiinsa, hautasivat sen Sebasteiaan ja menivät sitten kertomaan Jeesukselle. Edelläkävijän pyhät reliikit löydettiin paljon myöhemmin ihmeen kautta, jotta ne levittäisivät armoa uskoville, jotka niitä kunnioittavat. 

Vaikka pyhien muistopäivät ovatkin ilon päiviä, Johanneksen mestauksen juhlapäivä on poikkeuksellisesti paastopäivä. Pyhästä Herran edelläkävijästä ja kastajasta Johanneksesta kerrotaan myös profeetta Sakariaan ja vanhurskaan Elisabetin muistopäivän (5.9.), Johanneksen sikiämisen muistopäivän (23.9.), Johannes Kastajan teofanian jälkeisen muistopäivän (7.1.), hänen kunniallisen päänsä ensimmäisen ja toisen löytymisen muistopäivän (24.2.), kunniallisen pään kolmannen löytymisen muistopäivän (25.5.) sekä hänen syntymänsä muistopäivän (24.6.) yhteydessä.

Arkadios syntyi Kyproksen Melandran kylässä Pafoksen lähellä ja varttui hurskaudessa ja rukouksessa. Kun hänen veljensä Teosebios Arsinoelainen (12.10.) lähti vuorille paimentamaan lampaita, Arkadios lähetettiin Konstantinopoliin jatkamaan opintojaan. Kotimaahansa palattuaan Arkadios piiloutui vuorille keskittyäkseen minkään häiritsemättä rukoukseen ja pyhien kirjoitusten mietiskelemiseen. Se tuotti hänelle sellaisen armon, että vaikka hän halusi pysyä piilossa, monet tulivat hänen luokseen saamaan lohdutusta kärsimyksissään tai hengellistä ohjausta.
 
Arsinoen piispa Nikonin kuoltua Arkadios valittiin hänen seuraajakseen kirkon kirkkaaksi valoksi. Vaivojaan säästämättä Arkadios ohjasi hengellistä laumaansa jumalallisen armon laitumilla. Hän ei tuntenut maallisia huolia, koska oli koonnut taivaaseen kaikki aarteensa, joita hän jakoi anteliaasti toisille sekä opetuksissaan että tekemissään ihmeissä. Arkadios varjeli lampaitaan susilta, korjasi rikkomuksia lempeästi mutta päättäväisesti sekä valisti ja ylevöitti sieluja, jotta Kristus voisi kasvaa niissä. 
Annettuaan sielunsa rauhassa Jumalan käsiin pyhä Arkadios jatkoi huolenpitonsa osoittamista, varsinkin luostarille, joka oli perustettu hänen kunniakseen. Pyhän Arkadioksen elämäkerran kirjoitti 1100-luvulla pyhittäjä Neofytos Eristäytyjä (24.1.).

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen. 

Abba Sarmatas kilvoitteli Egyptin erämaassa 400-luvulla. Abba Poimenin neuvosta Sarmatas vetäytyi usein 40 päiväksi täydelliseen hiljaisuuteen. Kilvoittelunsa ansiosta hän saavutti sellaisen mielenhallinnan, että kun hän sanoi unelle ”mene”, hän pysyi virkeänä, ja kun hän sanoi ”tule”, niin hän nukahti. Hän sanoi myös: ”Pidän enemmän syntisestä, joka tietää tehneensä syntiä ja katuu, kuin sellaisesta, joka ei ole tehnyt syntiä ja pitää itseään hurskaana.”

Pyhittäjä Kristoforos oli syntynyt Roomassa ja kilvoitteli 500-luvulla Pyhittäjä Teodosios Suuren luostarissa Jerusalemin lähellä. Hän vietti päivänsä paastoamalla ja hoitamalla hänelle annettuja kuuliaisuustehtäviä. Yön tullen hän tapasi mennä alas luolaan, jonne Teodosios ja muita luostarin isiä oli haudattu, ja tehdä sata maahankumarrusta jokaisella kahdeksallatoista portaalla, jotka johtivat haudoille. Luolassa hän pysyi rukouksessa, kunnes kuuli kutsun aamupalvelukseen.

Vietettyään kymmenen vuotta äärimmäisessä askeesissa Kristoforos kerran luolaan mennessään näki lattian lampukoiden peittämänä; jotkut niistä paloivat ja toiset olivat sammuksissa, ja kaksi valkopukuista miestä oli vahtimassa niitä. Hän kysyi miehiltä lampukoista ja nämä vastasivat niiden olevan isien votiivilampukoita: ne, jotka tahtoivat, olivat sytyttäneet omansa askeettisten kilvoitustensa voimalla. Näyn päätyttyä pyhittäjä Kristoforos päätti kilvoitella entistä ankarammin. Aamulla hän lähti kohti Siinain vuorta ottaen mukaansa vain yllään olevat vaatteet.

Kristoforoksen kilvoiteltua viisikymmentä vuotta erakkona taivaallinen ääni kehotti häntä palaamaan luostariin, jotta hän voisi päättää maallisen vaelluksensa veljiensä luona.

Elokuun 30. päivänä vietetään kolmen konstantinopolilaisen piispan muistojuhlaa. He elivät eri aikoina, mutta kaikki he kunnostautuivat yhden ja saman kirkon opettajina ja tukipylväinä.

Pyhä Aleksanteri eli 300-luvulla. Vaatimattomasta taustastaan ja koulutuksen puutteestaan huolimatta hänet katsottiin loistavien hyveidensä ja apostolisten lahjojensa takia arvolliseksi avustamaan Byzantionin (Konstantinopolin) arkkipiispaa, pyhää Metrofanesta (4.6.). Piispa oli liian vanha osallistuakseen ensimmäiseen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen Nikeassa (325) ja lähetti pappi Aleksanterin edustajakseen. Keisari Konstantinos pyysi kirkolliskokouksen päätyttyä siihen osallistuneita isiä tulemaan Byzantioniin ja siunaamaan sen. Herran enkeli ilmestyi Metrofanekselle ja ilmoitti, että kun tämä jättäisi sielunsa Jumalan haltuun kymmenen päivän kuluttua, Aleksanterista tulisi hänen seuraajansa. Metrofaneksen hautauksen jälkeen he vihkivät pyhän Aleksanterin valtakunnan uuden pääkaupungin ensimmäiseksi piispaksi (327). Tuolloin lähes 70-vuotias Aleksanteri tuli tunnetuksi ortodoksisuuden puolustajana Areioksen ja hänen kannattajiensa harhaoppia vastaan. Hänen kerrotaan saarnanneen Nikean kirkolliskokouksen vahvistamaa opetusta myös Traakiassa, Makedoniassa ja Thessaliassa.

Areiolainen harhaoppi, jonka mukaan Kristus ei ole samaa olemusta kuin Isä Jumala, sai kirkon jakautumaan. Keisari halusi palauttaa ehtoollisyhteyden Areioksen ja piispa Aleksanterin välille. Aleksanteri kumartui maahan Pyhän Irenen kirkon pyhän pöydän edessä ja rukoili yötä päivää katkerin kyynelin: ”Jos Areioksen oppi täytyy sovittaa kirkon kanssa, anna minun erota tehtävästäni. Mutta jos Sinä olet armollinen kirkollesi etkä halua sen perinnön joutuvan häpeään, poista Areios, jotta harhaoppia ei luultaisi oikeaksi uskoksi.” Päivää ennen anateemansa purkamista Areios menehtyi surkeasti ilman ehtoollista. Kun Aleksanteri sai kuulla siitä, hän kiitti Jumalaa, ei toisen kuolemasta, vaan koska Hän oli taas kerran osoittanut, ettei harhaoppi voi voittaa kirkon totuutta. Ongelma ei kuitenkaan poistunut, vaan pyhä Aleksanteri joutui jatkamaan taistelua ortodoksisuuden puolesta. Hän nukkui pois rauhassa 98-vuotiaana muutamia kuukausia keisari Konstantinoksen kuoleman (337) jälkeen.

Ei ole täysin varmaa, ketä patriarkka Johannesta tänään muistellaan, mutta todennäköisesti Johannes VIII Ksifilinosta, joka oli Konstantinopolin patriarkkana 1064–1075. Hän oli syntynyt Trebizondissa ja saanut koulutuksensa Konstantinopolissa, missä hän ystävystyi filosofi Mikael Pselloksen kanssa jakamatta kuitenkaan tämän kiinnostusta uusplatoniseen filosofiaan. Johannes opetti lakia keisarillisessa yliopistossa, mutta joutui lähtemään pääkaupungista, kun hovipiireissä esitettiin vääriä syytöksiä häntä kohtaan. Hän vietti kymmenisen vuotta munkkina Bithynian Olymposvuoren luostarissa. Patriarkka Konstantinos II Likhoudeksen kuoltua Johannes vihittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Tuona vaikeana aikana turkkilaisten seldžukkien uhan alla Johannes oli rauhan ja sovinnon mies. Hän pyrki myös saavuttamaan yhteyden Armenian kirkon kanssa. Johannes vietti koko ikänsä köyhyydessä ja elämän puhtaudessa, jakoi kaikki varansa almuina, järjesti ruoan jakamista ja avusti monien kirkkojen rakentamista ja kunnostamista. Hän toimitti joka päivä jumalallisen liturgian ja loisti kirkon oppien ja kanonien tulkinnassa, kunnes kuoli 65 vuoden ikäisenä.

Pyhä patriarkka Paavali IV oli kotoisin Kyprokselta. Hän oli lukijana kirkossa ja loisti niin sanoillaan kuin hyveilläänkin, kun hänet valittiin vastoin tahtoaan suuren paaston toisena sunnuntaina vuonna 780 ekumeeniseksi patriarkaksi ikonoklasmin yhä ollessa voimissaan. Keisari Leo IV Kasaarin painostuksesta hän joutui allekirjoittamaan asiakirjan, jossa hän lupasi olla kunnioittamatta ikoneita. Keisarin kuoltua saman vuoden syyskuussa Paavali peruutti välittömästi lupauksensa. Ikonoklasmin harhaoppi jatkoi kuitenkin leviämistään, ja sairas patriarkka Paavali tunsi olevansa voimaton taistelemaan sitä vastaan. Siksi hän luopui tehtävästään ja vetäytyi Floroksen luostariin kertomatta siitä sijaishallitsija Irenelle (7.8.). Kun Irene sai tietää siitä, hän lähti poikansa Konstantios VI:n kanssa kysymään, miksi hän oli eronnut. Paavali vastasi kyynelin: ”Minun ei olisi pitänyt suostua ottamaan vastuuta kirkosta, joka ei ole ehtoollisyhteydessä toisten hiippakuntien kanssa.” Hallitsijat lähettivät ylimysten ja senaatin jäsenten lähetystön pyytämään Paavalia muuttamaan mielensä. Tämä sanoi päättäväisesti: ”Teille ei ole pelastusta, ellei kutsuta koolle ekumeenista kirkolliskokousta puhdistamaan harhaoppia meidän keskuudestamme.” Kun he kysyivät, miksi hän oli allekirjoittanut harhaoppisen keisarin asiakirjan, hän vastasi: ”Juuri se kaduttaa ja ahdistaa minua, ja rukoilen Jumalaa, että Hän ei rankaisisi minua siitä, että olen laiminlyönyt totuuden opettamisen.” Pari kuukautta myöhemmin (784) hän nukkui pois rauhassa jättäen palatsin ja kansan suremaan, koska kaikki ihailivat häntä hänen hyveidensä ja hurskautensa takia. Patriarkka Paavalin, keisarinnan ja uuden patriarkan Tarasioksen (25.2.) päättäväisyyden ansiosta alettiin valmistella seitsemättä ekumeenista kirkolliskokousta (787), jossa pyhien ikonien kunnioitus palautettiin voimaan.

Pyhittäjä Fantinos syntyi Italian Calabriassa vuonna 901 hurskaaseen, arvostettuun perheeseen. Hän harjoitti lapsesta alkaen pyhien kirjoitusten mietiskelyä, pyrki ikuisia hyvyyksiä kohti eikä piitannut ikäistensä lasten huvituksista. Sen nähdessään hänen vanhempansa veivät hänet jo kahdeksanvuotiaana Elias Luolassakilvoittelijan kasvatettavaksi. Askeetti havaitsi heti, millainen tulevaisuus lapsella oli, ja antoi parhaiden munkkiensa huolehtia pojan hengellisestä kasvatuksesta. Lapsella oli vanhuksen viisaus, joten Elias vihki hänet viiden vuoden kuluttua munkiksi. Hän antoi pojalle kokin työlään kuuliaisuustehtävän, mutta seistessään uunin liekkien edessä Fantinos ajatteli syntisille valmistettua ikuista tulta ja saavutti katumuksen armon. Hän söi vain joka toinen tai kolmas päivä tai vieläkin harvemmin. Karkottaen mielihyvän tarpeen sielustaan Fantinos edistyi kaikissa hyveissä, ja hänen puhdistetusta sydämestään tuli hedelmällinen maaperä Pyhän Hengen runsaille hedelmille.

Kun pyhittäjä Elias antoi sielunsa Jumalan käsiin, Fantinos oli ollut 20 vuotta luostarissa ja saanut riittävästi kokemusta voidakseen antautua erakkoelämään. Hän asettui autioon paikkaan Calabrian Mercurionvuoren lähelle ja vietti monia vuosia ankaran askeettista elämää puolialastomana syöden vain kasveja. Demonit kiusasivat häntä julmasti ja ilmestyivät hänelle toisinaan hänen itkevien vanhempiensa hahmossa, jotka yrittivät vetää hänet takaisin maailmaan, tai joskus villieläinten muodossa. Fantinos selviytyi näistä koettelemuksista eläväksitekevän ristin ja pitkien öisten valvomisten avulla. Kun hän oli viettänyt siellä 18 vuotta, hänen vanhempansa saivat selville hänen olinpaikkansa. Liikuttavan jälleennäkemisen lopuksi hän suostutteli perheensä menemään luostariin. Hänen äitinsä ja sisarensa menivät nunnaluostariin, ja Fantinos vihki isänsä ja kaksi veljeään, Luukkaan ja Kosmaksen, munkeiksi ja ohjasi heitä kaidalla tiellä kohti Jumalan valtakuntaa. Pian noista autioista vuorista tuli kilvoittelukeskus, jossa miehet ja naiset viettivät enkelielämää Fantinoksen ohjauksessa. Hän oli kaikille heille isä, lain tulkitsija ja evankeliumin hyveiden elävä esikuva.

Koska vastuu monista sieluista ei jättänyt Fantinokselle tilaisuutta keskittyä täydellisesti Jumalaan ja edistyä kilvoituksessaan, hän luovutti pääluostarin veljensä Luukkaan alaisuuteen ja asetti muita munkkeja toisten yhteisöjen johtoon vetäytyäkseen salaa toiseen paikkaan. Siellä paikalliset asukkaat kuitenkin luulivat häntä vakoojaksi, sitoivat hänet ja heittivät hänet pimeään maanalaiseen tyrmään syöpäläisten kiusattavaksi ilman muonaa. Jumalan armosta Fantinos onnistui olemaan piittaamatta kärsimyksistä ja jopa iloitsi niistä. Kun hänen syyttäjänsä käsittivät erehdyksensä, he vapauttivat hänet ja lankesivat maahan hänen jalkojensa juureen pyytäen anteeksi.

Sitten Fantinos asettui hiljaiseen paikkaan, jossa oli runsaasti vettä ja kasvillisuutta, mutta vierailijat häiritsivät häntä, joten hän päätti mennä taas luostariinsa. Fantinos palasi yhteisöelämään luopumatta kuitenkaan askeettisista harjoitteistaan: hän söi raakoja vihanneksia, nukkui kovalla alustalla ja kulki puolialastomana. Kuuliaisuustehtävänä hänellä oli kirjoitusten kopioiminen. Fantinos vietti päivänsä ja yönsä lakkaamattomassa rukouksessa ja psalmilaulussa. Hän saavutti autuaan himottomuuden eikä koskaan saanut kyllikseen jumalallisesta nektarista, jota hänen sisimmässään tulvi. Fantinos sai vallan karkottaa demoneja ja parantaa kaikenlaisia ruumiin ja sielun sairauksia ja heikkouksia. Hän hallitsi villieläimiä ja hankki ihmeidensä kautta luostarin tarpeet.

Eräänä päivänä tullessaan aamupalveluksesta Fantinos joutui hurmostilaan ja jäi seisomaan kädet ja silmät taivasta kohden kohotettuina ehtoopalvelukseen asti. Kun hänen oppilaansa kysyivät, mitä hänen mielessään oli liikkunut, hän vastasi kyynelehtien: ”Sitä ei voi sanoin kuvailla.” Hän riensi ulos luostarista ja piiloutui 20 päiväksi vuorille syömättä ja juomatta. Siellä hän vietti neljä vuotta tukka ja parta ajeltuina syöden vain villiyrttejä. Teeskennellen munkkien ja muiden ihmisten edessä mieletöntä hän ennusti valtakunnan tulevan hävityksen muslimien hyökkäyksessä, joka tapahtuisi kristittyjen elämäntavan rappeutumisen takia. Eräänä päivänä hän palasi luostariin ja kertoi veljille pyhittäjä Neilos Kalabrialaisen (26.9.) saapumisesta, jonka kilvoittelua hän oli ohjannut ja jota hän piti suuressa arvossa. Kun Fantinos kertoi hänelle, kuinka kaksi enkeliä oli vienyt hänet katsomaan ikuisen rangaistuksen ja ikuisen onnen paikkoja, Neilos moitti munkkeja siitä, että he olivat pitäneet mielettömänä miestä, joka oli kohonnut kolmanteen taivaaseen niin kuin apostoli Paavali.

Paljon myöhemmin enkeli ilmestyi Fantinokselle hänen yöllisen rukouksensa aikana ja käski hänen lähteä Tessalonikaan opettamaan monille sieluille hyveiden harjoittamista. Hän kehotti veljiä käyttämään hyvin sen ajan, jonka Jumala on antanut katumusta varten, ja hyvästeli heidät. Sitten hän lähti kahden oppilaansa Vitaliksen ja Nikeforoksen kanssa Kreikkaan. Merimatkalla hän muutti suolaisen veden juomavedeksi merimiehille. He kävivät Korintossa ja Ateenassa, missä monet ihmiset tulivat kuuntelemaan näitä pyhiä miehiä. Fantinos sairastui vakavasti, mutta hän sanoi kuolevansa vasta Tessalonikassa. Hän opetti vielä muissakin paikoissa ennen kuin saapui Tessalonikaan, missä monet ihmiset tulivat hakemaan häneltä siunausta tai parantumista.

Eräänä päivänä Fantinos kiiruhti Pyhän Anysian kirkkoon ja löysi sieltä kaksi Athoksen munkkia, kunnianarvoisen vanhuksen ja eunukin, jotka olivat matkalla Ateenaan. Hän kumarsi syvään heidän edessään ja pyysi siunausta, mutta munkit eivät lainkaan pysähtyneet. Kun Fantinokselta kysyttiin, miksi hän olisi halunnut munkeilta siunauksen, Fantinos ilmoitti, että toinen vieraista oli lavran perustaja suuri Athanasios (pyhittäjä Athanasios Athoslainen, 5.7.) ja toinen Paavali Kseropotamoksen luostarista; he loistivat Pyhällä vuorella kahtena suurena valona. Athoksen munkkien palattua Tessalonikaan heidät esiteltiin pyhittäjä Fantinokselle, jonka ihmeistä he olivat jo kuulleet, ja he hämmentyivät huomatessaan, että hän oli se munkki, jonka he olivat torjuneet.

Pyhittäjä Fantinos Ihmeidentekijä pelasti ennaltatietämisellään Tessalonikan kaupungin bulgaarien hyökkäykseltä. Viivyttyään kahdeksan vuotta Tessalonikassa hän nukkui pois rauhassa 73 vuoden ikäisenä 14.11.974.

Pyhittäjä Aleksanterin vanhemmat Vassa (Vasilissa) ja Stefan olivat karjalaisia talonpoikia. He asuivat Ojattijoen varrella Manteren kylässä, joka sijaitsi vastapäätä Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostaria. Heillä oli jo lähes aikuisia lapsia, mutta he rukoilivat Jumalaa antamaan heille vielä pojan. Kerran rukoillessaan luostarissa Jumalansynnyttäjän ikonin edessä he kuulivat äänen lupaavan, että he saavat pojan. Lapsi syntyi profeetta Aamoksen päivänä 15.6.1448 ja sai nimensä tämän mukaan. 

Aamoksesta kasvoi hurskas ja kuuliainen lapsi, joka oppi lukutaidon. Hänen vartuttuaan vanhemmat toivoivat hänen solmivan avioliiton, mutta Aamos halusi omistaa elämänsä Jumalan palvelemiseen. Muutaman Valamon luostarin munkin vierailu Manteren kylässä sytytti Aamoksen sydämessä kiihkeän halun päästä Valamoon. 19-vuotiaana hän lähti salaa vanhempiensa kodista päämääränään Valamon luostari. Hän ylitti Syvärijoen ja yöpyi luonnonkauniilla paikalla järven rannalla noin neljän kilometrin päässä Syväriltä. Yöllä hän heräsi kirkkaaseen valoon ja kuuli äänen sanovan: ”Aamos, matkasi sujuu hyvin. Ole luostarissa kuuliainen igumenille ja veljestölle. Palaa sitten takaisin tälle paikalle ja asetu tänne asumaan.” Taivaallinen valo valaisi Jumalan valitseman paikan. Aamos jatkoi matkaansa pitkin tiettömiä metsiä. Väsyttyään perin pohjin hän kohtasi toisen kulkijan, joka myös oli menossa Valamoon ja sanoi tuntevansa tien. He jatkoivat matkaa yhdessä. Heidän päästyään perille Aamoksen matkatoveri katosi jäljettömiin ja Aamos ymmärsi hänen olleen Jumalan enkeli, joka oli lähetetty johdattamaan häntä. 

Valamossa igumeni Joakim hyväksyi Aamoksen veljestön jäseneksi. Seitsemän vuoden ajan hän kilvoitteli luostarin kuuliaisuustehtävissä viettäen yöt rukoillen ja valvoen. Sitten hänet 26-vuotiaana vihittiin munkiksi, ja hän sai nimen Aleksanteri. 

Kolmen vuoden kuluttua Aleksanterin isä tuli Valamoon saatuaan selville poikansa olinpaikan. Aleksanteri suostui tapaamaan hänet vasta igumenin suostuttelujen jälkeen. Isä yritti saada poikansa palaamaan maailmaan, mutta tämä kieltäytyi jyrkästi. Stefan lähti luostarista vihaisena, mutta hänen päästyään kotiin Jumalan armo kosketti häntä ja hän vihkiytyi munkiksi Ostrovskin Neitsyt Marian temppeliintuomisen luostarissa ja sai nimekseen Sergei. Myös Aleksanterin äiti vihkiytyi nunnaksi saaden uuden nimen Varvara.

Oltuaan kymmenen vuotta luostarissa Aleksanteri sai igumenilta siunauksen aloittaa erakkoelämän. Valamolaisen perimätiedon mukaan hän vetäytyi yksinäiselle saarelle, joka sai myöhemmin nimen Pyhityssaari, ja kilvoitteli siellä olevassa luolassa seitsemän vuotta. Vuonna 1485 hän yöllä rukoillessaan kuuli äänen sanovan: ”Aleksanteri, lähde sinulle aiemmin osoittamaani paikkaan.” Igumenin siunauksella Aleksanteri siirtyi erakoksi Syvärin maille, jossa oli vuosia aiemmin matkalla Valamoon nähnyt taivaallisen valon. Hän rakensi itselleen keljan ja kilvoitteli seitsemän vuotta täydellisessä yksinäisyydessä tapaamatta ketään. Eräänä päivänä hän kuuli äänen, joka kehotti häntä ottamaan vastaan hänen luokseen tulevia ja olemaan heille hengellinen ohjaaja.

Aleksanterin löysi ensimmäisenä metsästysretkellä ollut pajari Andrei Zavališin, joka omisti seudulla maatilan. Hän alkoi käydä pyhittäjä Aleksanterin luona kuulemassa hänen hengellistä opetustaan. Lopulta hän vihkiytyi itsekin munkiksi saaden nimen Adrian (ks. Adrian Ondrusovalainen 26.8.). Pian Andrein ensimmäisen käynnin jälkeen Aleksanterin luo saapui hänen veljensä Johannes. He alkoivat kilvoitella yhdessä. He elivät vaatimattomasti, viljelivät itse ruokansa ja jakoivat kaiken luokseen tulevien kesken. Monet halusivat jäädä kilvoittelemaan heidän kanssaan, mikä aiheutti erimielisyyksiä Aleksanterin ja Johanneksen välille. Aleksanteri halusi rakentaa lisää keljoja uusille tulokkaille, mutta Johannes vastusti ja moitti Aleksanteria. Tämä vastasi veljensä moitteisiin keskittymällä rukoukseen. Pian näiden erimielisyyksien jälkeen Johannes kuoli ja Aleksanteri hautasi hänet erakkolan alueelle.

Vähän ajan kuluttua Aleksanteri sai kilvoitustoverikseen vanhus Nikiforin, ankaran askeetin, joka kantoi rautaisia kilvoituskahleita. Hän vietti Aleksanterin erakkolassa muutamia vuosia, mikä oli tärkeää aikaa Aleksanterin omalle hengelliselle kasvulle. Sitten Nikifor lähti pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan, mutta Aleksanteri jäi erakkolaan jatkamaan kilvoitustaan. Hän joutui kokemaan pahojen henkien hyökkäyksiä niiden yrittäessä saada hänet luopumaan erakkoelämästä, mutta hän selviytyi taistelusta voittajana. Herran enkeli ilmestyi hänelle muistuttaen aiemmista ilmestyksistä ja kehottaen häntä rakentamaan kirkon ja kokoamaan veljestön. Aleksanteri rakasti kuitenkin hiljaisuutta ja toivoi saavansa viettää loppuelämänsä erakkona. 

Vuonna 1508, kun Aleksanteri oli kilvoitellut Syvärillä 22 vuotta erakkona tai satunnaisten ihmisten seurassa, Jumala puuttui hänen elämäänsä. Aleksanteri näki kolmen valkopukuisen miehen ilmestyvän sauvat kädessään. Hän kumartui pelästyneenä maahan ja kysyi, keitä he olivat, sillä hän ei ollut nähnyt kenenkään koskaan säteilevän niin kirkasta valoa. Miehet vastasivat: ”Älä pelkää. Rakenna kirkko, kokoa veljestö ja perusta luostari, sillä sinun kauttasi monien sielu tulee pelastumaan.” Aleksanterin tiedustellessa miehiltä kirkon nimeä he vastasivat: ”Rakastettu isä, niin kuin näet meidän puhuvan kanssasi kolmessa persoonassa, niin on kirkkokin pyhitettävä Isän, Pojan ja Pyhän Hengen, jakaantumattoman Pyhän Kolminaisuuden nimeen.”

Pyhän Kolminaisuuden ilmestyminen on harvinainen tapaus hagiografisessa kirjallisuudessa ja sitä on jopa väitetty ensimmäiseksi sitten Abrahamin. Ilmestyksen jälkeen Aleksanteri alkoi suunnitella kirkon rakentamista. Herran enkeli ilmestyi hänelle osoittaen kirkolle paikan. 

Aleksanteri oli jo 60-vuotias, kun hänelle lopullisesti selvisi, että hänen elämäntehtävänsä oli luostarin perustaminen ja hengellisenä ohjaajana toimiminen. Veljestön pyynnöstä hän suostui ottamaan vastaan pappeuden ja matkusti sitä varten hiippakunnan keskukseen Novgorodiin, jossa arkkipiispa Serapion vihki hänet pappismunkiksi. Luostariin rakennettiin ensimmäinen puukirkko, jonka valmistuttua pyhittäjä Aleksanteri lähetti kaksi oppilastaan munkit Feodorin ja Tiihonin Novgorodiin pyytämään luvan kirkon vihkimiseksi ja saadakseen antiminssin kirkkoa varten. Luostarissa alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset, joihin pyhittäjä Aleksanteri tuli itse ensimmäisenä ja lähti pois viimeisenä palveluksen päätyttyä.

Luostari kehittyi ja kukoisti ja munkkien määrä kasvoi. Aleksanteri oli taitava igumeni, veljestön hengellinen ohjaaja ja hyvän kilvoituksen esikuva. Hän vaikutti luostarin veljestöön ja muihin ihmisiin nöyryydellään ja lempeydellään, ei käskemällä. Kerran Pyhän Kolminaisuuden juhlapäivän lähestyessä luostariin tuli paljon vieraita ja leipomosta loppui kantovesi. Taloudenhoitajamunkki Roman pyysi Aleksanteria määräämään jonkun jouteliaan veljen vedenkantoon. Silloin Aleksanteri itse nousi ripeästi ja alkoi kantaa vettä leipomoon. Tämän nähdessään veljet kiiruhtivat apuun. Samoin kävi toisenkin kerran, kun taloudenhoitaja Roman ilmoitti polttopuiden loppuneen keittiöstä.

Luostarin kasvaessa Aleksanteri alkoi suunnitella kivikirkon rakentamista. Veljestö vastusti ajatusta, mutta pyhittäjä pysyi kannassaan ja lähetti kolme oppilastaan suuriruhtinas Vasili III:n luo pyytämään taitavia mestareita kirkon rakennustöihin. Suuriruhtinas myöntyi kaikkiin Aleksanterin pyyntöihin niin, että luostariin rakennettiin kivikirkon lisäksi myös muita luostarirakennuksia. Aleksanteri hankki luvan kirkon vihkimiselle Novgorodin arkkipiispa Makarilta (arkkipiispana 1526‒1542, myöh. Moskovan metropoliitta, ks. 30.12.). Kirkko vihittiin Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Aleksanterin maine levisi, sillä hänellä oli parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Monet tulivat pyytämään häneltä apua sairauksiinsa. Eräs hurskas mies Daniel näki unessa Aleksanterin paratiisissa veljestön ympäröimänä. Muutamista Aleksanterin oppilaista tuli aikanaan uusien luostareiden perustajia.

Elämänsä lopulla Aleksanteri halusi rakennuttaa luostariin Jumalansynnyttäjän suojelukselle pyhitetyn kirkon. Varattuaan rakennustarvikkeita hän kutsui Moskovasta rakennusmestareita, jotka aloittivat heti työt. Eräänä yönä Aleksanteri rukoili tapansa mukaan keljassaan Jumalanäitiä. Päätettyään rukouksen hän näki ilmestyksessä Jumalanäidin enkelijoukkojen ympäröimänä ja sylissään Kristus-lapsi. Jumalanäiti kutsui häntä omaksi valitukseen ja rakkaakseen ja lupasi aina suojella luostaria niin Aleksanterin eläessä kuin hänen kuoltuaankin. Ilmestyksen näki Aleksanterin lisäksi hänen oppilaansa Afanasi (18.1.). 

Pyhittäjä Aleksanteri aavisti kuolemansa vuotta ennen lähtöään. Hän opetti veljestöä kuolemaansa asti kehottaen heitä elämään Jumalalle otollisesti. Lähtönsä lähestyessä hän pyysi veljiä hautaamaan hänet suohon luostarin ulkopuolelle, mistä nämä kieltäytyivät. Silloin hän pyysi heitä hautaamaan hänet Kristuksen kirkastumisen kirkon viereen pienen matkan päähän pääluostarista, paikalle, jonne hän oli usein vetäytynyt hiljaisuuteen. Pyhittäjä Aleksanteri antoi henkensä rauhassa Jumalalle 30.8.1533. Hänen oppilaansa ja seuraajansa Irodion kirjoitti hänen elämäkertansa kaksitoista vuotta hänen kuolemansa jälkeen Novgorodin entisen arkkipiispan, Venäjän metropoliitta Makarin käskystä.

Pyhittäjät Varvara ja Sergei (maallikkonimiltään Vassa ja Stefan) olivat pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen vanhemmat. He asuivat Manteren kylässä vastapäätä Ojattijoella sijaitsevaa Ostrovskin Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen luostaria. Pyhittäjä Aleksanteri syntyi heille rukouksen hedelmänä perheen kuopukseksi. Kun Aleksanteri oli salaa lähtenyt kotoaan ja mennyt Valamon luostariin, isä löysi hänet joidenkin vuosien kuluttua ja yritti turhaan saada hänet palaamaan maailmaan. Keskustelu pyhittäjä Aleksanterin kanssa vaikutti isään niin, että hän kotiin palattuaan vihkiytyi pian munkiksi Ostrovskin luostarissa. Myös hänen puolisonsa meni luostariin ja vihkiytyi nunnaksi. Kilvoiteltuaan vähän aikaa he antoivat sielunsa Jumalalle. Pyhittäjien Varvaran ja Sergein pyhäinjäännökset ovat Ojatin (Ostrovskin) luostarissa.

Pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen oppilaina kunnioitetaan ostrovilaisten pyhittäjien ryhmää, joka liittyy Ojattijoen Jumalansynnyttäjän temppeliintuomisen luostariin. Heistä pyhittäjät Feodor ja Leonid ovat mahdollisesti Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrassa mainitut munkit Feodor ja Leonti. Pyhittäjiä Kornilia, Dionisia, Ignatia ja Ferapontia ei ole mainittu Aleksanteri Syväriläisen elämäkerrassa mutta heitä pidetään hänen oppilainaan. Afanasi Ostrovilainen on mahdollisesti sama henkilö kuin pyhittäjä Aleksanterin elämäkerrassa mainittu nuori munkki Afanasi, joka ilmeisesti perusti myöhemmin Säntämän luostarin (18.1.).

Heidän lisäkseen Aleksanteri Syväriläisen oppilaina pidetään pyhittäjä Adrian Ondrusovalaista (26.8.) ja Nikifor Vasojärveläistä (9.2.). Myös Gennadi Vasojärveläisen (9.2.), Makari Roomalaisen (19.1.) ja Gennadi Kostromalaisen (23.1.) elämäkerroissa on maininta tapaamisesta pyhittäjä Aleksanterin kanssa.

Pietarin kaupunki perustettiin vuonna 1703 seudulle, jossa novgorodilaiset olivat lähes 500 vuotta aiemmin taistelleet pyhän Aleksanteri Nevskin johdolla ruotsalaisia sotajoukkoja vastaan. Pian kaupungin perustamisen jälkeen tsaari Pietari I antoi määräyksen myös Pyhälle Kolminaisuudelle ja Aleksanteri Nevskille nimetyn luostarin perustamisesta. Kun kaupunki ja luostari oli rakennettu, heräsi ajatus sen taivaallisen suojelijan reliikkien siirtämisestä luostariin.

Pyhän Aleksanteri Nevskin (23.11.) pyhäinjäännöksiä kuljettava saatto lähti liikkeelle Vladimirista elokuussa 1723. Se kulki Moskovan, Tverin, Novgorodin, Staraja Ladogan ja Pähkinälinnan (nyk. Šlisselburg) kautta ja saapui Pietariin 30.8.1724. Pyhäinjäännökset otettiin vastaan Nevan rannalla tykinlaukauksin kirkonkellojen soidessa ja ne sijoitettiin Pyhän Kolminaisuuden ja Aleksanteri Nevskin luostariin. Pyhäinjäännösten siirron jälkeen alettiin tsaarin määräyksestä viettää pyhän Aleksanterin varsinaisen muistopäivän lisäksi myös reliikkien siirron vuosittaista muistoa.

Ennen reliikkien siirtoa pyhä Aleksanteri Nevski oli kuvattu ikoneissa skeemamunkkina, sillä hänet oli kuolinvuoteellaan vihitty suureen skeemaan. Reliikkien siirron yhteydessä pyhä synodi antoi määräyksen, että pyhä Aleksanteri tuli kuvata ikoneissa suuriruhtinaan asussa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kirkon vanhan perimätiedon mukaan Kaikkeinpyhin Jumalansynnyttäjä jättäessään tämän maailman liittyäkseen Poikansa ja Jumalansa seuraan antoi kaksi viittaansa kahdelle köyhälle juutalaiselle naiselle, jotka olivat palvelleet häntä. Naiset säilyttivät huolellisesti kallisarvoiset reliikit, jotka periytyivät sukupolvelta toiselle, kunnes keisari Leo I:n hallituskaudella ylhäissyntyiset veljekset Galbius ja Candidus varastivat toisen niistä ja veivät sen Blahernan kirkkoon Konstantinopoliin (2.7.).

Jumalanäidin vyö, joka löytyi Zelan hiippakunnasta läheltä Pontoksen Amaseaa, vietiin keisari Justinianoksen hallituskaudella (n. 530) Konstantinopoliin ja sijoitettiin kirkkoa vihittäessä Halkopratian kirkkoon, joka oli lähellä Hagia Sofiaa kupariseppien korttelissa. 

Kolme ja puoli vuosisataa myöhemmin, vuoden 888 tienoilla, keisari Leo VI Viisaan puoliso Zoe sairastui vakavasti. Hänelle sanottiin, että hän paranisi, jos hän koskettaisi Jumalansynnyttäjän vyötä. Keisari käski heti rikkoa vyön sisältävän reliikkilippaan sinetit, jolloin he havaitsivat ihmeekseen, että vyö oli säilynyt uuden näköisenä aivan kuin se olisi kudottu vasta eilen. Sen vieressä oli dokumentti, jossa ilmoitettiin tarkka päivämäärä, milloin se oli viety Konstantinopoliin, ja miten keisari oli sijoittanut sen reliikkilippaaseen ja sinetöinyt sen omin käsin. Keisari Leo suuteli hartaasti reliikkiä ja antoi sen patriarkalle. Kun tämä laski vyön keisarinnan pään päälle, Zoe parantui heti sairaudestaan. He kaikki ylistivät Kristusta Vapahtajaa ja Hänen Kaikkeinpyhintä äitiään ja palauttivat reliikin lippaaseen.

On säilynyt tieto, jonka mukaan Bysantin ja Bulgarian välisen kahnauksen aikana 1100-luvun lopulla eräs pappi heitti jokeen ristin, jossa pyhää vyötä säilytettiin, pelastaakseen sen häväistykseltä. Bulgarian tsaari Ivan Asen sai sen haltuunsa voitettuaan Bysantin keisari Iisak II Angeluksen. Sittemmin risti päätyi serbialaisten haltuun. Pyhä ruhtinas Lasarus Serbialainen (muistopäivä 15.6.) lahjoitti sen 1300-luvulla Athoksen Vatopedin luostarille, missä sitä yhä vieläkin kunnioitetaan. Siitä lähtee miellyttävä tuoksu ja sen kautta tapahtuu yhä ihmeitä. Vyö, jolla Vapahtajaa kantava neitseellinen kohtu oli vyötetty, on kaikille uskoville pelastuksen lupaus. Se kehottaa ottamaan esimerkkiä Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän sielun ja ruumiin puhtaudesta.

Irlannin kelttiläinen pyhä Aidan (Aodhan) kilvoitteli munkkina Ionan saaren luostarissa, kunnes hänet vihittiin Clogherin piispaksi Pohjois-Irlannissa. Vuonna 630 hän luopui tehtävästään ja palasi munkiksi Ionan luostariin. Kun Northumbrian kuningas Oswald sai valloitetuksi maansa takaisin briteiltä, hän pyysi Ionan apotti Segeneltä tukea lähetystyöhön ja kutsui Aidanin vuonna 635 Lindisfarnen ensimmäiseksi piispaksi. Aidan perusti sinne luostarin, josta tuli tukikohta monien uusien luostarien perustamiselle. Aidan järjesti luostarinsa hänelle tutun irlantilaisen mallin mukaan ja pyrki saamaan sinne nuoria miehiä kouluttaakseen heidät kirkon palvelukseen. Hänen oppilaisiinsa kuuluivat myöhempi Lichfieldin piispa pyhä Chad (2.3.) ja pyhä Hilda Whitbyläinen (17.11.), joka johti myöhemmin Whitbyn kaksoisluostaria. 

Pyhä Bede Venerabilis ylisti Aidania lähetystyöntekijänä, joka askeettisella elämäntavallaan julisti kristinuskoa uskottavasti ja teki voimakkaan vaikutuksen pakanoihin. Aidanilla oli tapana liikkua jalan ja puhua kaikkien kanssa. Jos hän kohtasi kristittyjä, hän vahvisti heidän uskoaan ja opetti heitä sanoin ja teoin; muita kohdatessaan hän kylvi heihin Jumalan sanan siemeniä. Jos Aidanin kunniaksi järjestettiin juhla, hän piti huolta siitä, että ruoka jaettiin köyhille. Jos hän sai lahjoja tai rahaa, hän antoi ne pois tai osti niillä orjia vapaaksi. Suuren paaston ajaksi hän vetäytyi aina Farnen saarelle.

Kerran kuningas Oswald järjesti juhlat ja kutsui paikalle myös piispa Aidanin. Pöytiin kannettiin hopeisia vateja täynnä herkkuja. Kuningas tiesi, mitä piispa ajatteli, ja ennen kuin piispa ehti sanoa mitään, kuningas käski viedä kaikki ruoat köyhille ja hajottaa hopealautaset ja jakaa niiden hopea saman tien. Aidan tarttui kuninkaan oikeaan käteen, siunasi hänet ja sanoi: ”Älköön tämä käsi koskaan turmeltuko.” Muutamia vuosia myöhemmin kuningas kaatui taistelussa, mutta hänen oikea kätensä ei koskaan maatunut. Sitä alettiin kunnioittaa reliikkinä ja myös kuningas Oswald luettiin pyhien joukkoon (muistopäivä 5.8.).

Seuraava kuningas Oswin lahjoitti piispa Aidanille hienon hevosen, koska Aidan oli jo iäkäs ja näytti tarvitsevan apua liikkumiseensa. Kun Aidan lähti palatsista, häntä vastaan tuli köyhä mies, joka pyysi almua. Piispa antoi hevosen hänelle ja käveli pois. Kun kuningas kuuli tästä, hän kysyi pettyneenä Aidanilta, miksi hän oli antanut hevosen pois: köyhille olisi voinut antaa mitä tahansa muuta, mutta tämä hevonen oli valittu Aidania varten. Aidan vastasi: ”Mitä te sanotte, teidän majesteettinne? Onko tamman lapsi teille arvokkaampi kuin Jumalan lapsi?” Kuningas lupasi, ettei hän enää koskaan palaisi asiaan eikä kysyisi, kuinka paljon piispa oli Jumalan lapsille jakanut. Saman päivän iltana Aidan ilmoitti oppilaalleen surullisena, että kuningas ei eläisi pitkään: ”En ole koskaan ennen nähnyt nöyrää kuningasta. Tunnen, että hänet otetaan pian pois luotamme, sillä kansamme ei ansaitse tuollaista kuningasta.” Jonkin aikaa tämän tapauksen jälkeen kuningas Oswin joutui omien serkkujensa murhaamaksi.

Pyhä piispa Aidan nukkui pois rauhassa 31.8.651 Englannin Bamburghissa. Hänen reliikkinsä haudattiin Lindisfarnen luostariin, jota hän oli ollut perustamassa, kunniapaikalle alttarin oikealle puolelle. Pyhälle Aidanille on omistettu kirkkoja Irlannissa ja Skotlannissa. Yksi hänen symboleistaan on hirvi, sillä hänen kerrotaan tehneen kerran hirven näkymättömäksi suojellakseen sitä metsästäjiltä. Tämä tarina ilmeisesti liittyy kuitenkin alun perin toiseen samannimiseen pyhään, Aidan (Aedhan) Fernsiläiseen.

Pyhä Cuthburga oli Wessexin kuninkaan Inen sisar ja solmi avioliiton Northumbrian kuningas Aldfridin kanssa. Tämän suostumuksella hän meni nunnaksi Barkingin benediktiiniluostariin ja perusti sitten Wimbornen luostarin, jonka ensimmäinen abbedissa hän oli. Useista hänen luostarissaan kilvoitelleista nunnista, kuten pyhästä Tekla Kitzingeniläisestä (15.10.), on tullut myöhemmin luostarien johtajattaria. Pyhä Cuthburga nukkui pois rauhassa 31.8.725.

Turkkilaisen Khwarazmin kuningaskunnan (nyk. Turkmenistan ja Uzbekistan) sulttaanin Jalal ed-Dinin (1220–31) armeija hyökkäsi maaliskuussa 1226 Georgiaan. Kun joukko lähestyi Tbilisiä, georgialaiset saivat sen pysäytettyä. Yöllä kuitenkin Tbilisissä asuneet islaminuskoiset persialaiset saivat avattua portit ja sulttaanin joukot vyöryivät kaupunkiin. Kehkeytyi hirvittävä verilöyly. Miehiä tapettiin, poikia kastroitiin väkisin, tyttöjä raiskattiin, naisia puukotettiin ja sylilasten päitä hakattiin kiviä vasten, niin että kallot hajosivat. 

Sulttaanin verenhimo ei tyydyttynyt. Hän määräsi, että Siionin katedraalin kupoli on revittävä alas ja kirkon ikonit tuotava Mtkvarijoen ylittävälle sillalle. Kristuksen ja Kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän ikoneita kiinnitettiin sillalle, ja kaikki henkiin jääneet koottiin rannalle. Sulttaani määräsi, että jokaisen piti ylittää silta ja sylkeä ikoneihin sekä tallata niitä. Jokainen, joka kieltäytyisi häpäisemästä ikoneita, mestattaisiin heti paikalla ja heidän ruumiinsa heitettäisiin jokeen. Marttyyrikuoleman kärsineitä oli joukoittain. Georgialaiset lähteet muistavat tapahtuman sadantuhannen marttyyrin päivänä.

Tbilisin vanhan sillan marttyyrit ovat nykyäänkin georgialaisten suuresti kunnioittamia. Heidän juhlaansa vietetään Georgiassa 31.10. (toisin sanoen 13.11. gregoriaanisen kalenterin mukaan). Tuona päivänä Tbilisin vanhalle sillalle levitetään punainen matto ja tuodaan ikoneita kansan kunnioitettavaksi. Eräissä kreikkalaisissa kalentereissa heidän muistonsa on kuitenkin kirkkovuoden viimeisenä päivänä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.