Pyhä ortodoksinen kirkko aloittaa kirkkovuoden syyskuun ensimmäisestä päivästä. Käytäntö juontuu roomalaisesta kalenterista. Rooman keisarit tapasivat kerätä veron armeijan ylläpitämiseksi syyskuun ensimmäisenä; keisari Augustuksesta (vallassa 30 eKr.–14 jKr.) lähtien vero asetettiin virallisella julistuksella – latinaksi indictio – aina viidentoista vuoden jaksoksi, jota käytettiin laajalti ajanlaskun perusyksikkönä. Indictio-nimitystä käytettiin kyseisistä viidentoista vuoden jaksoista ja myöhemmin myös uuden kirkkovuoden alun julistamisesta.

Syksyinen ajankohta merkitsee uuden alkua myös sikäli, että kyseessä on sadonkorjuujuhlien aika, jolloin on sopivaa osoittaa Jumalalle kiitollisuutta Hänen rakkaudestaan ja huolenpidostaan luomakuntaa kohtaan. Vanhan liiton aikana juutalaiset viettivät syyskuuta vastaavan tišri-kuun ensimmäisenä päivänä lepopäivää ja uudenvuodenjuhlaa. (3. Moos. 23:23-25) Juhlan alkamisesta annettiin merkki puhaltamalla torveen, ja ihmiset kokoontuivat ylistämään Jumalaa ja uhraamaan hänelle polttouhreja.

Jumalan Poika ja Sana, ajan ja tilan luoja, kaikkien aikakausien kuningas Jeesus Kristus pukeutui lihaan sovittaakseen koko ihmiskunnan, niin juutalaiset kuin pakanatkin, ja palauttaakseen kaikki yhteyteensä yhdessä ainoassa kirkossa. Hän on myös tahtonut koota luokseen kaiken, mikä on luonnonlakien alaisuudessa ja mitä Hän on kirjoitetussa laissa määrännyt. Siksi tänä päivänä, jolloin luonto on aloittamassa uutta vuodenaikojen kiertoa, me muistelemme hetkeä, jolloin Herra Jeesus Kristus aloitti toimintansa astuen synagogaan ja avaten Jesajan kirjan lukeakseen kohdasta, jossa profeetta sanoo Hänen nimessään: ”Herran henki on minun ylläni, sillä hän on voidellut minut. Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman, julistamaan vangituille vapautusta ja sokeille näkönsä saamista, päästämään sorretut vapauteen ja julistamaan Herran riemuvuotta.” (Luuk. 4:18-19)

Näin ollen kaikki kirkot ylistävät tänä päivänä yksimielisesti ja yhteen ääneen Häntä, joka on luonnoltaan yksi ja persooniltaan kolme, joka ylläpitää kaikkea ja siunaa kaikki kättensä työt. Kristus itse avaa meille uuden vuoden portit ja kutsuu meitä seuraamaan itseään, jotta pääsisimme osallisiksi Hänen ikuisuudestaan.

Vuonna 1989 Ekumeeninen patriarkaatti esitti, että syyskuun ensimmäinen päivä nimitettäisiin ympäristön suojelun päiväksi, ja kutsui koko ortodoksista ja kristillistä maailmaa ”kantamaan joka vuosi tuona päivänä rukouksia ja anomuksia kaiken Luojalle, kiittämään luomakunnan suuresta lahjasta ja anomaan, että se varjeltuisi ja pelastuisi kaikesta pahasta”. Kaikki ortodoksiset kirkot hyväksyivät ehdotuksen yleisortodoksisessa kokouksessa vuonna 1992.

Joosua Nunin poika Efraimin sukukunnasta toimi ensin lainantajan ja jumalannäkijän Mooseksen uskollisena palvelijana ja myöhemmin hänen seuraajanaan kansan johtajana. Hänen nimensä oli alun perin Hoosea, mutta Mooses antoi hänelle uuden nimen lähettäessään hänet vakoilemaan Kanaanin maata (4. Moos. 13:16). Joosuan nimi viittaa ”pelastukseen”. Kreikan kielessä Joosua on sama nimi kuin Jeesus; myös nimen alkuperäinen heprealainen muoto (Jehošua) on hyvin lähellä Jeesuksen, todellisen Pelastajan, nimen heprealaista muotoa (Ješua).

Kun Jumalan kansa Egyptistä taivaltaessaan kohti luvattua maata joutui taistelemaan amalekilaisia vastaan, Joosua johti valittujen sotureiden ryhmää ja Mooses pysyi vuoren huipulla kädet kohotettuina rukoukseen (2. Moos. 17:9).

Kun Mooses Jumalan säädöksen mukaan kuoli saamatta itse astua luvattuun maahan, Jumala valitsi Joosuan johtamaan kansan yli Jordanin virran. Kun liiton arkkua kantavien pappien jalat koskettivat vettä, virta väistyi, vesi nousi ikään kuin patoutuen, ja israelilaiset saivat astua luvattuun maahan kuivin jaloin aivan niin kuin he olivat aiemmin ylittäneet Punaisenmeren Egyptistä lähtiessään. Arkkua kantavat papit odottivat kuivalla maalla keskellä jokea niin kauan kunnes koko kansa oli päässyt virran yli ja vesi palasi entisiin uomiinsa.

Kun kansa oli päässyt siihen maahan, joka tihkui maitoa ja hunajaa, Joosua ympärileikkasi kansan, ja he viettivät pääsiäistä merkiksi ikuisesta liitosta Jumalansa kanssa.

Kun Joosua oli käymässä Jerikon piiritykseen, ylienkeli Mikael ilmestyi hänelle miekka kädessään. Tunnistamatta häntä Joosua kysyi: ”Oletko meikäläisiä vai vihollisia?” Mikael lausui: ”Olen tullut tänne Herran sotajoukkojen johtajana.” Silloin Joosua lankesi kasvoilleen tuntien sekä oman arvottomuutensa että luottamuksen Herran apuun. Ylienkelin käskystä hän riisui kengät jaloistaan, sillä tuo paikka oli pyhä. Ja tapahtui, että Israelin kansa valtasi Jerikon Jumalan voimalla pelkästään torviin puhaltamalla ja kiertämällä kaupungin ympäri seitsemän kertaa liitonarkun kanssa. Eikä mikään muukaan kaupunki tai maassa ollut kansa voinut kestää Joosuan johtamien Herran palvelijoiden voimaa.

Kun israelilaiset olivat käymässä taisteluun amorilaisia vastaan Gibeonilla, Joosua pyysi selvää merkkiä siitä, että Herra olisi kansansa puolella heidän vihollisiaan vastaan. Ja Herran käskyn mukaan Joosua huusi koko kansan nähden: ”Aurinko, pysy paikallasi Gibeonissa! Kuu, ole liikkumatta Aijalonin laakson yllä!” Ja silloin aurinko todella pysäytti kulkunsa keskelle taivasta lähes koko päiväksi, kunnes Israel oli lyönyt vihollisensa. Sellaista päivää, jona Herra tällä tavalla myöntyi ihmisen pyyntöön, ei ole ollut koskaan aikaisemmin eikä myöhemmin. Näin lähellä Jumalaa oli Joosuaa. (Joos. 10:12-14)

Hallittuaan Kanaanin maata hurskaasti 27 vuotta Joosua kuoli rauhallisesti 110 vuoden iässä. Niin kuin Joosuan nimi viittaa Jeesukseen, niin myös hänen tekonsa ennaltakuvaavat meidän pelastumistamme Jeesuksessa Kristuksessa, jonka turvin me käymme kuivin jaloin kuoleman virran halki paratiisin iäisiin iloihin ja joka on meidän rinnallamme kukistamassa meidän vihollisemme, himot ja pahat henget.

Keisari Liciniuksen (308-324) aikana Traakian Adrianopolissa (nyk. Edirne) alueen käskynhaltija Baudos vangitsi ryhmän naisia, koska he olivat kristittyjä, ja kehotti heitä kumartamaan epäjumalia. Yksi heistä, Celsina, joka oli kaupungin ensimmäinen nainen, tunnusti rohkeasti uskonsa ja kokosi sitten koko ryhmän kotiinsa yhdessä opettajansa, diakoni Ammunin kanssa. Pyhä Ammun kirjoitti luettelon heidän nimistään ja luki ne ääneen yksi kerrallaan. Sitten hän sanoi: ”Taistelkaa Kristuksen puolesta marttyyrikilvoituksessa, sillä Herramme Kristus istuu valtakunnan portilla ja kutsuu teitä nimeltä samalla tavalla yksi kerrallaan antaakseen teille ikuisen elämän seppeleen.”

Kun käskynhaltija taas kuulusteli vangittuja, he tunnustivat kaikki vakaasti uskonsa. Tapahtui, että heidän rukoustensa voimasta epäjumalien pappi nousi ilmaan ja tulenhohtoisten enkelien lävistämänä lysähti kuolleena maahan. Silloin Baudos käski ripustaa pyhän Ammunin paaluun ja raastaa hänen kylkiään, polttaa syntyneitä haavoja soihduilla ja panna hänen päähänsä tuliseksi kuumennetun pronssikypärän.

Kestettyään kidutukset pyhä Ammun vietiin yhdessä oppilaidensa kanssa Beroeesta (nykyisin Bulgariassa sijaitseva Stara Zagoran kaupunki) Herakleiaan hallitsija Liciniuksen luo. Matkalla Herra ilmestyi heille ja rohkaisi heitä. Kaupunkiin tultuaan he menivät paikkaan, jossa säilytettiin pyhän marttyyrin Glykerian (muistopäivä 13.5.) jäännöksiä. Kun he rukoilivat siellä yöllä, pyhä Glykeria ilmestyi heille ja sanoi: ”Tervetuloa, Herran pyhät palvelijat! Kauan olen jo odottanut teidän Herrassa uljasta joukkoanne, että saisimme yhdessä karkeloida pyhien enkelten kanssa Kristuksen valtakunnassa. Olemmehan vuodattaneet veremme Hänet tunnustaessamme.”

Herakleiassa pyhät naiset heitettiin petojen eteen. Yhdessä opettajansa Ammunin kanssa he rukoilivat seisaallaan kädet kohotettuina. Silloin kissapedot alkoivat torkahdella eivätkä koskeneet heihin. Sillä aikaa kun sotilaat sytyttivät tulta heittääkseen heidät siihen, he profetoivat Liciniukselle, että Konstantinus Suuri saa vallan, kristinusko pääsee voitolle ja epäjumalanpalvelus lakkautetaan. Sen jälkeen he siunasivat itsensä ristinmerkillä, ja kymmenen heistä loikkasi ilomielin liekkeihin ylistäen Jumalaa, joka ei sallinut heidän tuntea tulen poltetta. Näin he saivat rauhallisen lopun tulessa. Kahdeksan heistä mestattiin yhdessä opettajansa kanssa. Loput heistä hakattiin kuoliaiksi; eräiden suuhun työnnettiin hehkuvia rautoja.

Pyhittäjäisä Simeon syntyi vuoden 388 tienoilla Sisa-nimisessä kylässä Pohjois-Syyriassa. Hänen vanhempansa tapasivat lähettää hänet paimentamaan lampaita, mutta eräänä aamuna lunta oli niin paljon, että lampaat saivat jäädä talliin ja Simeon lähti kirkkoon. Hän kuuli luettavan: ”Autuaita ovat murheelliset… autuaita ovat nöyrät… autuaita ovat puhdassydämiset”. Nämä sanat koskettivat nuorta Simeonia, joka tahtoi tietää, kuinka voisi päästä osalliseksi tästä Kristuksen julistamasta autuudesta. Hän jätti perheensä ja kaikki muutkin maalliset siteet ja meni kahdeksi vuodeksi läheiseen luostariin.

Simeon halusi kuitenkin päästä syvemmälle askeettiseen elämään, ja niin hän siirtyi Antiokian lähistölle Tel Adan luostariin, jossa kilvoiteltiin ankarammin munkki Heliodoroksen viisaassa ohjauksessa. Simeon oli veljestössä kymmenen vuotta, ja alusta pitäen hän erottui ankarilla kilvoituksillaan. Toiset munkit söivät joka toinen päivä, mutta Simeon nautti niukan aterian ainoastaan kerran viikossa. Hän oli niin innokas kärsimään Kristuksen puolesta, että hän kantoi viittansa alla palmunlehdistä punottua vyötä, joka oli kiristetty niin tiukkaan, että se repi hänen lihaansa. Luostarin vanhukset pyysivät lopulta pyhää miestä lähtemään, koska pelkäsivät toisten alkavan kilvoitella yli voimiensa nähdessään hänen esimerkkinsä.

Simeon siirtyi läheisten vuorten karuimpaan kolkkaan ja asettui kuivuneen lähteen pohjalle, jossa hän ylisti Herraa yötä päivää. Viiden päivän kuluttua Tel Adan munkit alkoivat katua, että olivat lähettäneet hänet pois, ja päättivät hakea hänet takaisin. Simeon ei kuitenkaan viipynyt heidän luostarissaan pitkään, sillä hänen katseensa oli jo suunnattu kauemmaksi.

Simeon vaelsi Tel Nešen kylään, jossa hän asettui autioon mökkiin kilvoittelemaan saavuttaakseen taivaallisia hyveitä. Suuren paaston aikana hän tahtoi Mooseksen, Eliaan ja Vapahtajamme Kristuksen tavoin olla neljäkymmentä päivää syömättä mitään ja pyysi ystäväänsä Blassusta muuraamaan keljansa oven umpeen. Tämä suostui vain sillä ehdolla, että Kristuksen soturi ottaisi mukaansa vähän leipää ja vettä, ettei hän riutuisi aivan loppuun. Neljänkymmenen päivän kuluttua Blassus avasi keljan huolestuneena kilvoittelijan voinnista. Hän löysi leivän ja veden siitä, mihin oli ne jättänyt, ja pyhän makaamasta lattialla liikkumattomana ja liian voimattomana sanoakseen sanaakaan. Hän sai voimiaan hiukan takaisin vasta osallistuttuaan pyhiin salaisuuksiin. Saatuaan kokemusta todellisesta kilvoituksesta Simeon vietti tästä lähtien suuren paaston aina syömättä; armon vahvistamana hän kesti koko ajan jaloillaan ja hänen henkensä pysyi virkeänä.

Vietettyään tuossa keljassaan kolme vuotta Simeon kiipesi kalliolle ja kiinnitti itsensä kiveen raskaalla ketjulla. Antiokialainen khorepiskopos[1] Meletios vakuutti hänelle, että valaistuneen ihmisen järki ja tahto ovat vahvempia kuin mitkään kahleet, sillä ne kykenevät estämään ajatuksien harhailemisen. Simeon antoi katkaista kahleensa ymmärtäen, että askeettinen kilvoitus on ylistettävää vain siinä määrin kuin se palauttaa luonnossamme olevan Jumalan kuvan alkuperäiseen kauneuteensa. Kahleita avattaessa niiden painamista haavoista paljastui isoja matoja, mikä osoitti silminnähden, että Simeon oli kärsivällisyydessä marttyyrien veroinen ja mikäli mahdollista vieläkin suurempi, sillä hän oli alistanut itsensä näihin kärsimyksiin omasta tahdostaan ja rakkaudesta Kristukseen.

Simeonin luokse alkoi tulla yhä enemmän pyhiinvaeltajia saadakseen häneltä siunauksen ja parannusta niin sielulleen kuin ruumiilleenkin. Simeon kuitenkin kaipasi enemmän yksinäisyyttä ja rauhaa päästäkseen lähemmäksi taivasta, katselemaan jumalallisia asioita mahdollisimman puhtaasti.

Simeon päätti rakennuttaa kilvoituspaikakseen pylvään, jonka päällä oli pieni tasanne. Hänen ensimmäinen pylväänsä oli kolme metriä korkea. Se korvattiin pian kuusimetrisellä, ja kolmas pylväs oli jo 18 metriä korkea. Sen päällä hän kilvoitteli viimeiset kaksikymmentä vuottaan eläen taivaan ja maan puolivälissä. Toinen toistaan korkeammat pylväät olivat ikään kuin merkki siitä, kuinka hänen henkensä nousi kohti jumalallista valoa. Ollessaan ylhäisessä yksinäisyydessään mutta samalla kaikkien nähtävänä Simeon veti puoleensa yhä suurempia ihmisjoukkoja, eikä vain lähialueilta vaan Persiasta, Armeniasta, Georgiasta, Italiasta, Galliasta ja Britanniasta asti. Simeon loisti kuin kirkas valo korkeassa lampunjalassa valaisten uskon valolla monia pakanoita, jotka tulivat ihmettelemään outoa näkyä.

Ollessaan yksin Jumalan kanssa pylväänsä huipulla pyhä Simeon toimi Jumalan rakkauden välikappaleena. Hän julisti ihmisille evankeliumia sanoillaan, teoillaan ja koko olemuksellaan levittäen ympärilleen rauhaa, joka hänellä oli sydämessään. Simeon teki monia ihmeitä ja paransi ihmisiä. Profeetan tavoin hän varoitti tulevista luonnononnettomuuksista. Kaikki pitivät häntä pelastuksen satamana ja hengellisen lohdun lähteenä. Monet kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan.

Maailmalle täydellisesti ristiinnaulittuna Simeon ei pitänyt itsellään mitään vaan uhrasi itsensä Jumalalle enkelien ja ihmisten katseltavaksi. Kuolevaiseen ruumiiseen pukeutuneenakin hän eli ruumiittomien enkelien elämää. Silti hänen nöyryytensä oli vieläkin ihmeellisempää, sillä niin runsain mitoin hyveitä saavutettuaan ja monia ihmeitä tehtyään hän piti itseään kaikkia ihmisiä vähäisempänä.

Vuonna 459 pyhä Simeon rukouksessa ollessaan nukkui pois 69 vuoden ikäisenä. Hänen kallisarvoinen ruumiinsa tuotiin Antiokiaan suuren väenpaljouden saattelemana. Pyhät jäännökset tekivät ihmeitä niille, jotka lähestyivät niitä uskoen. Kahdeksan vuoden kuluttua keisari Leo I siirrätti reliikit Konstantinopoliin Daniel Styliitan (muistopäivä 11.12.) toivomuksesta. Daniel oli Simeonin ensimmäinen seuraaja pylväskilvoittelijoiden pyhässä saatossa. Konstantinopolissa Simeonin reliikeille rakennettiin kirkko pyhän Danielin pylvään lähistölle.

Simeonin pylvään ympärille kasvaneesta luostarista muodostui suuri ja tärkeä hengellinen keskus. Paikalle rakennettiin valtaisa ristinmuotoinen basilika, jonka keskipisteessä oli Simeonin pylväs. Muslimit hävittivät luostarin ja tuhosivat kirkon vuonna 985, mutta pylvään kanta on yhä nähtävissä ja Qalat Siman-nimellä tunnetuilla raunioilla käy edelleen pyhiinvaeltajia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Aaronin poika pappi Eleasar hoiti pyhäkkötelttaa, jossa oli liiton arkku, ja vastasi uhripalveluksessa tarvittavien asioiden järjestämisestä. Isänsä kuoltua Eleasar toimi ylipappina ja Mooseksen apulaisena. Kanaanin maassa hän oli suorittamassa maan jakoa yhdessä Joosuan kanssa. Hänet haudattiin Gibeaan, ja Sadokin pappissuku piti häntä kantaisänään.

Eleasarin poika Pinehas oli myös pappi. Kun Israelin miehet alkoivat Moabissa osallistua epäjumalanpalvelukseen, Pinehas oli ensimmäinen, joka Mooseksen käskyä totellen surmasi haureuteen ja Baal-Peorin palvelemiseen antautuneen israelilaisen. Tätä seurasi yleinen puhdistus, joka lepytti Jumalan vihan, ja Pinehasin suvulle luvattiin ikuinen pappeus. Pinehas oli myös Esran esi-isä.

Filadelfos-nimisiä marttyyreja tunnetaan kaksi. Sisilialainen Filadelfos kärsi marttyyrikuoleman keisari Deciuksen (249-251) aikana vuonna 251 kahden veljensä Alfaiuksen ja Cyprianuksen sekä kuudentoista muun kanssa. Pyhiä veljeksiä on kunnioitettu suuresti sekä Kreikassa että Sisiliassa, jossa he ovat Lentinin kaupungin suojeluspyhiä. Heidän muistopäiväänsä on vietetty 10. toukokuuta.

Tänään muisteltava Filadelfos kuuluu toiseen marttyyrien ryhmään, jonka kärsimisen paikkaa ja -aikaa ei tiedetä. Hänen kanssaan surmattiin myös Diomedes, Julianos, Filippos, Eutykhia, Hesykhios, Leonides, Menalippos ja Pantagapes. Heidät surmattiin eri tavoin: paaluun sitomalla ja polttamalla, hukuttamalla, mestaamalla ja ristiinnaulitsemalla.

Pyhä Mamas oli kotoisin Paflagonian Gangrasta Vähästä-Aasiasta. Hänen vanhempansa Teodotos ja Rufina, jotka olivat hurskaita kristittyjä ja uskontunnustajia, vangittiin Kesareassa. Rufina, joka oli raskaana, synnytti poikansa vankilassa. Vähän ajan kuluttua molemmat tunnustajat kuolivat, ja hurskas ylhäisönainen Ammia otti lapsen kasvatikseen. Koska pienokainen jokellellessaan kutsui kasvatusäitiään ”mamaksi”, hän sai nimen Mamas.

Kun Mamas oli 15-vuotias, keisari Aurelianus (270-275) määräsi, että Zeuksen päivänä kaikkien koululaisten oli tuotava uhreja jumalille. Mamas uskollisena jo edesmenneen Ammian opetuksille kieltäytyi jyrkästi tottelemasta käskyä. Lisäksi hän innosti vielä koulutoverinsakin seuraamaan urheaa esimerkkiään. Seurauksena oli, että hänet luovutettiin Kappadokian Kesarean käskynhaltijalle Demokritokselle. Tällä ei kuitenkaan ollut oikeutta rangaista Mamasta, koska hän oli upporikkaan Ammian perillinen. Sen tähden hän lähetti pojan syytekirjelmän kanssa keisarin luo, joka oli tuolloin (272) sotaretkellä Palmyraa vastaan ja oleskeli Aigesissa.

Aurelianus yritti sekä lupauksin että uhkauksin saada Mamaksen uhraamaan Serapis-jumalalle. Mutta koska nuorukainen vastusti häntä pelottomasti, hän käski antaa tälle raippoja. Keisari toivoi, että tuskat olisivat lannistaneet marttyyrin, ja ehdotti hänelle ovelasti: ”Sinun ei tarvitse uhrata. Riittää, kun vain sanot uhraavasi, ja vapautan sinut heti.” Mutta Mamas vastasi: ”Keisari, en kiellä todellista Jumalaa sen enempää suullani kuin sydämellänikään. Olen sinulle pelkästään kiitollinen, sillä näillä kidutuksilla teet minut entistä läheisemmäksi rakkaalle Kristukselleni.” Silloin hänen koko ruumistaan kärvennettiin palavilla soihduilla ja häntä hakattiin kivillä. Hän säilyi kuitenkin vahingoittumattomana kidutuksissa, jolloin Aurelianus määräsi, että hänen kaulaansa on pantava lyijykiekko ja hänet on heitettävä mereen. Kun sotilaat olivat viemässä häntä sidottuna kohti merta, Herran enkeli ilmestyi ja vapautti hänet sekä käski häntä nousemaan Kesarean vuorelle.

Vuorella Mamas eli lakkaamatta rukoillen seuranaan villieläimet. Hän lypsi saksanhirviä ja teki juustoa niiden maidosta. Pienen osan juustosta hän jätti itselleen ravinnoksi, mutta loput hän vei alas Kesareaan ja jakoi köyhille.

Kun Kappadokian uusi käskynhaltija Aleksanteri kuuli Mamaksesta, hän lähetti ratsumiehiä hakemaan tämän luokseen. Pyhä tiesi ennalta heidän tulonsa ja tarjosi heille leipää ja juustoa. Kaupungissa Mamas tunnusti rohkeasti Kristuksen Aleksanterin edessä. Uudet kidutukset, joihin hän joutui, osoittivat entistäkin selvemmin Jumalan armon verhoavan niin hänen sieluaan kuin ruumiistaankin. Hänen lihaansa raadeltiin rautapiikeillä ja hänet heitettiin tuliseen uuniin.

Koska pyhä säilyi taaskin vahingoittumattomana, hänet heitettiin petojen eteen. Mutta sen sijaan että olisivat raadelleet hänet, ne vain pyörivät hänen jaloissaan ja nuolivat häntä. Epätoivoissaan Aleksanteri käski sotilaan lävistää hänet kolmipiikkisellä keihäällä. Kannatellen sisälmyksiään pyhä Mamas lähti pois stadionilta ja käveli parin sadan metrin matkan erääseen luolaan, jonne kävi pitkäkseen. Siellä hän kuuli taivaasta äänen, joka kutsui hänet ikuisiin asuntoihin. Iloiten hän antoi sielunsa Jumalalle.

Pyhä Johannes oli kotoisin Konstantinopolista ja toimi ansiokkaasti patriarkkana keisarien Tiberiuksen (578-582) ja Maurikioksen (582-602) aikana. Nuoruudessaan hän harjoitti kaivertajan ammattia. Jo silloin häntä kaunistivat monet hyveet ja varsinkin palava rakkaus Jumalaan, joka profeetallisilla näyillä valmisti häntä tulevaan korkeaan asemaansa. Patriarkka Johannes Skolastikko (565-577) pani mielihyvin merkille Johanneksen pyhän elämän ja vihki hänet diakoniksi. Hänen tehtäväkseen tuli jakaa avustuksia Konstantinopolin köyhille. Tässä tehtävässä tuli ilmi hänen aito evankeliumin mukainen rakkautensa. Runsaskätisesti hän avusti kaikkia avunpyytäjiä tutkimatta, ansaitsivatko he sitä vai eivät. Mitä enemmän hän antoi, sitä suurempi oli Jumalan siunaus, niin ettei hänen kukkaronsa koskaan tyhjentynyt.

Patriarkka Eutykhioksen kuoleman jälkeen huhtikuussa vuonna 582 Johannes valittiin hänen seuraajakseen. Niinä kolmenatoista vuotena, joina hän toimi patriarkkana, hän ei yhtään lieventänyt ankaraa askeettista elämänjärjestystään, niinpä hän on oikeutetusti saanut lisänimen Paastoaja. Kerrotaan, ettei hän kuuteen kuukauteen juonut ollenkaan vettä; hänen päivittäisenä ravintonaan oli yksi salaatinkerä ja vähän hunajamelonia, viinirypäleitä tai viikunoita. Hän ei nukkunut pitkällään, vaan nuokkui rinta polvia vasten jalkojensa päällä istuen. Kun hän joskus tuli nukkuneeksi enemmän kuin tavallisesti, hän valvoi koko seuraavan yön pitääkseen lihansa kurissa ja harjaantuakseen jo täällä ”ylösnousemuksen lasten” loputtomaan valvomiseen.

Koko elämänsä ajan pyhä Johannes teki runsaasti ihmeitä ja huojensi kaittaviensa elämää. Heille hän ei ollut vain arkkipiispa ja esirukoilija vaan myös Jumalan huolenpidon elävä esikuva, jolta riitti apua niin vanhurskaille kuin väärillekin. Hän paransi sokean pyhän ehtoollisen voimalla, tyynnytti rukouksellaan ankaran myrskyn, karkotti tyhjin toimin takaisin vierasheimoiset, jotka olivat hyökänneet Konstantinopolia vastaan, ja paransi lapsettomuudesta kärsiviä naisia.

Hyvän paimenen rakkaus köyhiin oli niin suuri, että kun hänen omat rahansa eivät riittäneet almuihin, hän lainasi lisää keisari Maurikiokselta. Kun Maurikios autuaan Johanneksen kuoleman jälkeen (595) vaati omaisuutta, jonka tämä oli antanut hänelle lukuisten velkojensa takeeksi, kävi ilmi, ettei ”kaupunkien kuningattaren” patriarkalla ollut mitään muuta omaa kuin kulunut villainen viitta ja vaatimaton patja. Liikuttuneena hurskas hallitsija repi rikki patriarkan velkakirjan ja otti hänen ainoan omaisuutensa – viitan ja patjan – pyhiksi muistoesineiksi palatsiin.

Kirkon käytössä on edelleen kanonikokoelma Pyhän Johannes Paastoajan Kanonikon ohjeeksi rippi-isille. Sille on tunnusomaista lempeys ja ymmärtämys. Kanonien määräämien monivuotisten ehtoolliseen osallistumiskieltojen sijaan pyhä Johannes hyväksyi katumuskilvoitteluksi askeesin ja kyynelrukouksen, jotka ovat todellisen katumuksen tuntomerkkejä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Ensimmäisellä vuosisadalla elänyt pyhä Foibe oli diakonissa Kenkrean seurakunnassa Korintin tuntumassa. Apostoli Paavali suositteli häntä Rooman seurakunnalle mainiten hänen olleen ”tukena monille, myös minulle” (Room. 16:1-2). Foibe toi kyseisen kirjeen mukanaan Rooman seurakunnalle. Muuta hänestä ei tiedetä.

Pyhä Aristion oli Aleksandrian arkkipiispa. Hänen intomielinen julistuksensa sytytti kristittyjen uskon uuteen liekkiin, kiinnitti heidän toivonsa tulevan maailman hyvyyksiin ja sai heidät rakastamaan Herraamme Jeesusta Kristusta, joka ilmestyi maan päälle meidän pelastuksemme tähden. Aristion rohkaisi heitä halveksimaan tämän maailman turhuuksia, joita epäjumalanpalvelijat seurasivat. Aristion tuotiin Aleksandrian vallanpitäjän eteen. Tämä määräsi piispan poltettavaksi elävältä, ja niin hän sai marttyyrien kruunun. Tämä tapahtui vuonna 167.

Pyhä Anthimos oli Bitynian Nikomedeian piispana keisari Maximianus Herculiuksen (286-305) aikana, jolloin pakanoiden keskuudessa levisi huhu, että kristityt olivat sytyttäneet Nikomedeian hovin rakennuksissa raivonneen tulipalon. Maximianus antoi määräyksen, että Nikomedeian kristittyjen temppeli piti polttaa. Jouluyön palveluksessa kirkkoon oli ahtautunut 20 000 ihmistä, kun sotilaat tulivat paikalle ja ilmoittivat, että kirkosta pääsisivät elävänä ulos vain ne, jotka suostuvat rukoilemaan keisarin jumalia. Kukaan ei suostunut heidän tarjoukseensa. Palvelusta johtanut pyhä piispa rohkaisi uskovia, muistutti heidän mieleensä kolme nuorukaista tulisessa pätsissä, kastoi kaikki opetettavat ja jakoi kaikille pyhää ehtoollista. Näiden 20 000 marttyyrin muistoa vietetään 28.12.

Kun kirkon ulkoseinille kootut puut syttyivät, Anthimos pääsi kuitenkin Jumalan kaitselmuksesta pakoon palavasta kirkosta. Hän pakeni vuorille, asettui asumaan erääseen pieneen kylään ja jatkoi paimentehtäväänsä sieltä käsin. Hän lähetti diakoni Teofilokselle kirjeen, joka kuitenkin joutui vääriin käsiin; Teofilosta kidutettiin, mutta hän ei paljastanut, missä piispa oli.

Ennen pitkää Maximianukselle selvisi, missä päin Anthimos oleili, ja hän lähetti sotilaitaan etsimään häntä. Piispa tapasi sotilaat tiellä, kutsui heidät mukaansa ja tarjosi heille aterian. Lopuksi hän paljasti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat joutuivat hämmennyksiin, koska olivat jo ehtineet mieltyä ystävälliseen piispaan, eivätkä tienneet mitä tehdä. He ilmaisivat voivansa lähteä takaisin ja sanoa keisarille, ettei piispaa löytynyt. Anthimos ei kuitenkaan hyväksynyt valhetta, ja niin hänet pidätettiin.

Anthimos vietiin keisarin eteen, joka kuulusteli häntä pitäen samalla näyttävästi esillä kidutusvälineitä. Anthimos tunnusti pelottomasti uskonsa Kristukseen ja otti rangaistukset vastaan iloisin mielin. Saadakseen suuremman voittopalkinnon taivaassa hän ärsytti tunnustuksellaan tyrannia vielä ankarampiin kidutuksiin. Hänen nilkkansa lävistettiin hohtaviksi kuumennetuilla piikeillä, hänet pantiin makaamaan alastomana ruukunsirpaleiden päälle ja sitten häntä ruoskittiin armottomasti. Sen jälkeen hänen jalkoihinsa pantiin hehkuviksi kuumennetut vaskikengät ja hänet pakotettiin kävelemään.

Tämän tuskallisen kidutuksen aikana kuului ääni, joka vahvisti Anthimosta ja lupasi hänelle taivaallisia palkintoja. Hänen kasvoilleen nousi mitä kaunein hymy, joka kuvasti hänen sisimmässään vallinnutta rauhaa ja sydämen iloa. Saadakseen hänen rohkeutensa murtumaan tyranni pani hänet vielä kidutuspyörään ja poltti hänen haavojaan. Mutta tämä kidutus sai marttyyrin vain loistamaan entistä enemmän kuin sulatusuunissa puhdistettu kulta. Kun Maximianus näki piispan tulevan ulos kidutuspyörästä kasvot iloa ja rauhaa säteillen, hän repäisi vihoissaan keisarillisen viittansa. Pyhä piispa profetoi hänelle, että hän menettää pian valtakuntansa, ja Maximianus määräsi hänet mestattavaksi. Tämä tapahtui vuonna 302.

Kun Anthimoksen pää oli katkaistu, siihen kasvoi ihmeellisellä tavalla uusia hiuksia. Nykyisin sitä säilytetään kallisarvoisena pyhäinjäännöksenä Pyhän Panteleimonin luostarissa Athosvuorella.

Pyhä Basilissa (Vasilissa) eli Nikomedeian kaupungin laitamilla keisari Diocletianuksen (284-305) aikana. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, pyhä Basilissa, joka oli tuolloin yhdeksänvuotias, vangittiin ja hänet vietiin Bitynian käskynhaltijan Aleksanterin eteen. Kuulusteluissa Aleksanteri havaitsi tytön uskon Kristukseen järkkymättömäksi ja käski lyödä häntä kasvoihin, riisua hänet alastomaksi ja ruoskia häntä julmasti. Kidutusten aikana Basilissa huudahti: ”Jumalani, minä kiitän Sinua!” Vihoissaan siitä, että pienen tytön kestävyys pääsi voitolle, käskynhaltija käski lävistää tytön nilkat. Reikiin pujotettiin ketju, josta Basilissa ripustettiin roikkumaan pää alaspäin. Häntä savustettiin paksulla tukahduttavalla rikki- ja tervasavulla. Jumalan suojelus säilytti hänet kuitenkin vaurioitumattomana. Sitten hänet heitettiin tuliseen pätsiin, mutta tulikaan ei vahingoittanut häntä. Lopulta hänet vietiin kahden leijonan eteen, mutta nekään eivät tehneet hänelle pahaa.

Aleksanteri ihmetteli näitä yliluonnollisia tapahtumia. Hän ei enää voinut kieltää kristittyjen Jumalan voimaa. Hartaan liikutuksen vallassa hän pyysi pyhältä anteeksi. Nikomedeian piispa kastoi hänet, entisen vainoojan, ja jonkin ajan kuluttua hän antoi rauhallisesti sielunsa Jumalan haltuun. Kun Basilissa oli yhdessä piispan kanssa haudannut Aleksanterin, hän meni vähän kaupungin ulkopuolelle rukoilemaan. Kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi vuotaa vettä, jota hän joi kiittäen Jumalaa. Sitten hän pyysi Herralta, että tämä ottaisi hänet luokseen, ja luovutti rauhallisesti henkensä Jumalan käsiin.

Pyhittäjä Teoktistos rakasti Jumalaa lapsesta lähtien. Hän jätti isänmaansa ja sukulaisensa päästäkseen Pyhään maahan, jossa hän vetäytyi erämaahan. Saavuttuaan pyhittäjä Haritonin (muistopäivä 28.9.) lauraan^[1], joka sijaitsi Faranissa noin kahdeksan kilometriä Jerusalemista koilliseen, hän asettui asumaan erakkomajaan lauran ulkopuolelle ja taisteli siellä himoja ja pahoja henkiä vastaan.

Samoihin aikoihin myös suuri Euthymios (20.1.) lähti kotimaastaan Armeniasta ja tuli hänkin asumaan Faraniin. Rakkaus hyveeseen ja yhteiset askeettiset kilvoitukset liittivät Euthymioksen ja Teoktistoksen yhteen niin voimakkaalla hengellisellä rakkaudella, että sekä heidän ajattelu- että elämäntapansa olivat yhtenevät – he olivat kuin yksi sielu kahdessa ruumiissa. Yhteisen tavoitteen yhdistäminä he vetäytyivät joka vuosi teofanian juhlakauden päätyttyä (14.1.) Kutilaan autiomaahan Kuolleenmeren seuduille kauaksi ihmisten ilmoilta. Heidän ainoa halunsa oli saada olla erämaan hiljaisuudessa ja yhdistyä Jumalaan rukouksen kautta. He viipyivät siellä aina palmusunnuntaihin saakka. Samalla kun he taltuttivat jatkuvasti ruumistaan ankaralla askeesilla, he ruokkivat sieluaan hengellisellä ravinnolla.

Kun Euthymios ja Teoktistos olivat kilvoitelleet yhdessä Faranissa viisi vuotta, he lähtivät tapansa mukaan jälleen Kutilaan erämaahan. Jumalan ohjaamina he saapuivat syvän ja vaikeakulkuisen rotkon reunalle, jonka pohjoissivustalta he löysivät suuren luolan. Iloissaan kilvoittelijat asettuivat tähän Jumalan rakentamaan asumukseen. Ainoana ravintonaan heillä oli alueella kasvaneet villiruohot. Luolasta, joka oli aikaisemmin ollut villieläinten turvapaikka, tuli nyt Jumalan huone pyhittäjien veisatessa ja rukoillessa siellä lakkaamatta.

Jonkin ajan kuluttua Jumala paljasti heidän olinpaikkansa betanialaisille paimenille. Kaksikon pyhästä elämäntavasta viehättyneinä monet kiiruhtivat asumaan heidän lähettyvilleen. Koska Euthymios rakasti kovasti hiljaisuutta, hän uskoi tulijat autuaan Teoktistoksen haltuun ja pyysi tätä huolehtimaan heistä. Ja Teoktistos, jonka mieleenkään ei juolahtanut olla tottelematon, otti heidät vastaan. Kaikista asioista hän kuitenkin neuvotteli Euthymioksen kanssa.

Vähitellen erakkoyhdyskunnasta kehittyi yhteiselämää noudattava luostari, jonka kirkkona luola oli ja jota Teoktistos johti. Pyhittäjä Euthymios poistui muutamaksi vuodeksi yhdessä Dometianuksen kanssa etelään Hebroniin ulottuvaan erämaahan, mutta palasi sitten Teoktistoksen luo ja vietti hesykastista elämää ylempänä pienessä luolassa. Siitä kehittyi hänen nimeään kantava laura, neljän kilometrin päähän Teoktistoksen luostarista. Ja Euthymioksen edistyessä hesykastisessa elämässä Teoktistos puolestaan kunnostautui yhteiselämän hyveissä.

Kun Euthymios Suuri oli saavuttanut 90 vuoden iän, Teoktistos, joka oli myös jo vanhus, sairastui vaikeasti. Euthymios, joka oli tullut häntä tervehtimään, viipyi hänen luonaan loppuun saakka. Teoktistos nukkui rauhassa kuolonuneen syyskuun 3. päivänä vuonna 468. Pyhittäjä Euthymios sekä Jerusalemin patriarkka Anastasios I (458-478) hautasivat hänet.

Macanisius on latinalainen muoto nimestä Aengus McNisse. Hänet kastoi itse Irlannin valistaja pyhä Patrik (muistopäivä 17.3.). Macanisius oli erakkomunkki, jonka kerrotaan kantaneen evankeliumikirjaa aina olkapäillään eikä nyytissä niin kuin muut irlantilaiset erakot. Pyhä Macanisius teki monia ihmeitä. Hänen rukouksensa voimasta joen virtaussuunta muuttui. Muuan lapsi oli tuomittu kuolemaan isänsä rikoksesta, ja Macanisiuksen rukoillessa tuulenpyörre tarttui lapseen ja vei hänet turvaan teloittajiensa luota.

Macanisius teki pyhiinvaelluksen Palestiinaan. Roomassa hänet vihittiin luostarin johtajaksi ja piispaksi Kellsiin, josta tuli Connorin hiippakunnan keskus Irlannissa. Pyhä Macanisius kuoli viimeistään vuonna 514.

Pyhittäjä Vassian perusti Krestomirin Kristuksen kirkastumisen luostarin Äänisjoelle 1300-luvun alkupuolella (tai toisen ajoituksen mukaan 1500-luvulla). Hänen pyhäinjäännöksensä lepäsivät luostarin kirkossa, joka myöhemmin muutettiin seurakuntakirkoksi.

Autuaan Johanneksen lyhyestä käsin kirjoitetusta elämäkerrasta ei käy ilmi, kuka hän oli ja mistä hän oli tullut Rostoviin. Moskovan metropoliitta Filaret (virassa 1821-1867) on olettanut, että Johannes oli oppinut ja ylhäistä sukua. Todennäköisesti hän pakeni Moskovasta tsaari Iivana IV Julman hallintokauden hirmutekoja saadakseen palvella Jumalaa tuntemattomana ja kaikessa hiljaisuudessa. Rostovissa autuas Johannes aloitti houkan kilvoituksen ja sai kestää paljon puutetta ja murhetta. Hänellä ei ollut vakinaista asuinpaikkaa. Vain harvoin hän kävi levähtämässä rippi-isänsä kodissa tai erään vanhan leskivaimon luona. Hänellä oli tuuhea tukka ja parta, mistä syystä hän sai lisänimen Karvainen. Johannes eli nöyränä, kärsivällisenä ja lakkaamatta rukoillen ja ohjasi hengellisesti monia ihmisiä, muun muassa pyhittäjä Irinark Rostovilaista (muistopäivä 13.1.).

Kilvoiteltuaan pitkään ja kestettyään monia murheita autuas Johannes kuoli hyvin vanhana 3.9.1580. Heti hautajaisten jälkeen hurskaat ihmiset alkoivat käydä hänen haudallaan ja ottaa sieltä hiekkaa mukaansa. Monet paranivat sairauksistaan, minkä johdosta Johannesta alettiin kutsua “laupiaaksi” taivaallisen esirukoilijansa Aleksandrian patriarkan pyhän Johannes Laupiaan mukaan.

Pyhä pappismarttyyri Rafael Momcilovic toimi maailmansotien välisenä aikana Sisotovacin luostarin igumenina Sremin alueella, joka vastaa suunnilleen nykyistä Länsi-Vojvodinaa ja joka kuului toisen maailmansodan aikana Kroatialle. Hän oli myös lahjakas ikonimaalari. Saksalaisten miehittäessä alueen vuonna 1941 Kroatiasta tuli fasistinen valtio. Ustašit[1] pidättivät isä Rafaelin saman vuoden elokuussa ja lähettivät hänet Slavonska Pozenkan keskitysleirille. Siellä hänet surmattiin syyskuun 3. päivänä vuonna 1941 kuten niin monet muutkin viattomat. Serbian kirkko julisti hänet pyhäksi syyskuussa 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Mooses syntyi Egyptissä Leevin sukuun heprealaisten ollessa vielä orjuudessa. Farao oli käskenyt surmata kaikki poikalapset, koska hän pelkäsi juutalaisten kasvavan egyptiläisiä suuremmaksi kansaksi. Mooseksen äiti tahtoi pelastaa lapsensa, asetti hänet koriin ja jätti sen Niilin rannalle luottaen siihen, että Jumala pitäisi huolen lapsesta. Faraon tytär löysi lapsen ja antoi hänelle nimen Mooses[1], ’vedestä pelastettu’. Hän kasvatti Mooseksen kuin oman lapsensa. Mooses sai parhaan mahdollisen koulutuksen ja oppi kaiken egyptiläisten viisauden ja tiedon.

Neljänkymmenen vuoden ikäisenä Mooses surmasi egyptiläisen nähdessään tämän hakkaavan heprealaista. Mooses joutui pakenemaan Midiatiin, jossa hän meni naimisiin pappi Jetron tyttären Sipporan kanssa. He saivat pojan, jonka nimeksi annettiin Gersom, sillä Mooses oli muukalaisena (hepreaksi ger) vieraassa maassa. Niin Mooses eli kaukana kansastaan paimentaen appensa laumoja erämaassa ja vuortenrinteillä. Puhdistaessaan sydäntään ja henkeään rukouksella ja alituisella Jumalan ihmeellisten tekojen mietiskelyllä hän tietämättään valmistautui tulemaan Herran hengellisen lauman paimeneksi.

Eräänä päivänä Jumala itse ilmestyi Moosekselle siinä määrin kuin ihmisen on mahdollista katsoa Häntä. Mooses oli tuonut laumansa Siinaille Horebin vuorelle, jossa hän sai nähdä pensaan palavan aurinkoa kirkkaampaa tulta mutta kuitenkaan kulumatta. Tämä Mooseksen näky kuvasi ennalta meidän Vapahtajamme lihaksitulemista ja neitseellisen sikiämisen suurta salaisuutta, jossa luonnon lait kumoutuivat vaikka pysyivätkin voimassa.

Kun Mooses oli viettänyt neljäkymmentä vuotta Midianissa, Jumala lähetti hänet takaisin Egyptiin vapahtamaan Israelin lapset faraon alaisuudesta. Hän nimitti veljensä Aaronin auttajakseen ja puhemiehekseen, koska oli itse hidaspuheinen ja pelkäsi, ettei kansa kuuntelisi häntä. Mutta farao oli kovettanut sydämensä juutalaisia vastaan eikä päästänyt heitä vapaaksi vaan piti heitä orjina rakennustyömaallaan. Sen tähden Jumala löi Egyptiä Mooseksen käden kautta kymmenellä vitsauksella. Hän muutti Egyptin vedet vereksi, peitti koko maan sammakoilla aina faraon makuuhuonetta myöten, muutti maan tomun syöpäläisiksi, lähetti paarmoja, karjaruton sekä paiseita, jotka vaivasivat niin ihmisiä kuin eläimiäkin. Hän antoi salamoida, myrskytä ja sataa rakeita niin ankarasti, ”ettei sellaista ole nähty sitä ennen eikä sen jälkeen”. Hän lähetti valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaiken kasvillisuuden, ja peitti Egyptin pimeydellä kolmeksi päiväksi. Kun farao edelleen kieltäytyi päästämästä heprealaisia, Herra antoi viimeisen vitsauksen. Koko Egyptin maan esikoiset kuolivat yhtenä ja samana yönä. Niin Jumalan voima taivutti faraon pahan tahdon, ja tämä antoi heprealaisten lähteä mukanaan paljon karjaa ja omaisuutta.

Herra kulki heprealaisten edellä päivisin pilvipatsaan ja öisin tulipatsaan muodossa. Herra kuitenkin antoi faraon sydämen paatua vielä kerran, ja tämä lähti sotajoukkoineen ajamaan takaa juutalaisia. Mooseksen sanasta Herra jakoi Punaisenmeren kahtia, jotta kansa pääsi kulkemaan sen yli kuin kuivaa maata myöten. Sitten Herra antoi vesien käydä jälleen yhteen ja peittää alleen faraon sotajoukot.

Neljänkymmenen vuoden ajan Mooses johti kansaansa erämaassa. Kansa sai oppia ja harjoitusta, mikä valmisti heitä luvatun maan perimiseen. Jumala ei ottanut laupeuttaan heiltä pois vaan kesti heidän monet niskurointinsa ja rikkomuksensa palvelijansa Mooseksen esirukouksien tähden. Messiasta, ainoaa välimiestä, ennaltakuvaten Mooses huusi Jumalan puoleen: ”Anna anteeksi heidän syntinsä. Mutta jos et anna, niin pyyhi minun nimeni kirjastasi.” (2. Moos. 32:32)

Herra osoitti rakkautensa ja pitkämielisyytensä moninaisin ihmein. Kun kansa valitti nälkää erämaassa, Hän antoi sataa taivaasta niin paljon mannaa kuin he tahtoivat. Marassa Hän teki kitkerän veden makeaksi. Hän antoi heille voiton amalekilaisista ja muista autiomaan heimoista.

Kun he saapuivat Siinaille, Jumala kutsui Mooseksen vuoren huipulle ja ilmestyi hänelle tulisessa pilvessä ja kovassa pauhussa. Koko Horebin vuori järisi ja peittyi savuun. Siellä Mooses puhui Jumalalle niin kuin ihminen puhuu ystävälleen (2. Moos. 33:11), ja Herra vastasi jylisten. Tämän pelottavan ilmestymisensä aikana Jumala opetti palvelijalleen kaikki pyhän lakinsa käskyt ja säädökset. Mooses pysyi vuorella Jumalan kanssa neljäkymmentä päivää ja neljäkymmentä yötä. Hän sai oppia kaiken mikä on tarpeellista vanhurskautta varten ja tuli tuntemaan jumalallisen tiedon. Mooses vastaanotti yksityiskohtaiset ohjeet maallisen pyhäkön rakentamista varten sekä ohjeet kaikkeuden Luojan palvelemista varten aina siihen saakka, kunnes Hän itse ilmestyisi lihassa.

Kun Mooses oli vastaanottanut taivaalliset ilmestykset pimeydessä, joka oli maallista valoa kirkkaampaa, hän laskeutui vuorelta mukanaan laki, jonka Jumala oli kaivertanut kahteen kivitauluun. Jumalallinen valo oli virrannut hänen sydämeensä niin ylitsevuotavaisesti, että hänen kasvonsakin säteilivät taivaallista kirkkautta. Kansa, joka ei ollut päässyt Jumalan salaisuuksien sisäpuolelle, ei kestänyt katsoa Moosesta, ja siksi tämän oli hunnutettava kasvonsa puhuessaan heille.

Näistä kaikista ihmeistä huolimatta kansa vajosi epäjumalanpalvelukseen. Mooses ei kuitenkaan väsynyt toimimaan heidän välittäjänään. Hänen säälinsä heitä kohtaan oli niin suuri, että Meribassa kansan tarvitessa vettä Mooses sortui epäilemään Jumalan apua ja puhui sanojaan harkitsematta sekä löi sauvallaan kalliota, josta alkoi kyllä virrata vettä Jumalan lupauksen mukaan, vaikka Mooses toimi toisin kuin Herra oli käskenyt. (2. Moos. 17:6;  4. Moos. 20:2-12;  Ps. 106:33) Jumala ilmoitti Moosekselle, että tämä ei pääsisi luvattuun maahan, joka tihkuu maitoa ja hunajaa. Kukaan siitä sukupolvesta, joka oli lähtenyt Egyptistä, ei päässyt astumaan tuohon maahan – niin paljon he olivat erämaataivalluksen aikana epäilleet Herran uskollisuutta.

Kun Mooses oli 120 vuoden ikäinen ja israelilaiset valmistautuivat siirtymään Kanaanin maahan, Herra käski häntä nousemaan Abarimin vuorelle (Kuolleenmeren itäpuolella) ja katselemaan etäältä maata, johon hän oli tuonut Israelin lapsia monien koettelemusten kautta. Mooses kuoli ja haudattiin tuolle vuorelle, mutta tarkkaa paikkaa kukaan ei koskaan saanut tietää.

Apostoli ja diakoni Filippoksen (muistopäivä 4.10.) neljästä tyttärestä, jotka Apostolien tekojen mukaan (21:8-9) olivat neitseitä ja profeettoja, Hermione ja Eutykhis menivät Efesokseen tavatakseen pyhän Johannes Teologin. Koska kuitenkin Herran rakastama opetuslapsi oli jo ehtinyt siirtyä taivaaseen, he seurasivat tämän oppilasta Petroniosta. Hermione, joka harjoitti lääkintätaitoa, oppi hänen lähellään parantamaan myös ihmisten sieluja.

Tuohon aikaan keisari Trajanus (98-117), joka kulki Efesoksen kautta sotaretkellään parthialaisia vastaan, kuuli Hermionen ihmeteoista ja profetioista ja käski tuoda tämän luokseen. Aluksi keisari yritti pakottaa hänet kieltämään Kristuksen, mutta kun ei siinä onnistunut, käski lyödä häntä kasvoihin. Pyhä näki Kristuksen istuvan tuomioistuimella Petronioksen hahmossa ja otti lyönnit vastaan iloiten. Kun hän ennusti, että keisari voittaa parthialaiset eikä kruunu joudu pois hänen suvultaan vaan valtaistuimelle nousee hänen jälkeensä hänen vävynsä, Trajanus päästi hänet vapaaksi. Tämän jälkeen Hermione perusti Vähään-Aasiaan köyhille tarkoitetun majatalon, jossa nämä saivat hoivaa sekä ruumiin että sielun vaivoihin.

Kun Hadrianus nousi profetian mukaisesti valtaistuimelle vuonna 117, hän sai kuulla pyhästä Hermionesta ja kutsutti tämän luokseen. Kun Hermionelta tiedusteltiin hänen ikäänsä ja syntyperäänsä, hän vastasi: ”Kristus tietää, kuinka vanha olen ja mistä olen kotoisin.” Hallitsija vihastui hänen rohkeasta vastauksestaan ja käski riisua hänet alasti, lyödä häntä raipoilla ja heittää hänet kiehuvaan tervan, rikin ja lyijyn seokseen. Kun Hermione astui siihen, tuli sammui ja näytti kuin hän olisi seissyt vilpoisessa paikassa. Hadrianus tahtoi päästä selville, mitä nämä oudot tapahtumat oikein olivat, ja hän meni ja kosketti pataa kädellään. Heti hänen ihonsa tarttui pataan ja repesi ja hänen kyntensä irtosivat. Silloin Hermione huusi hänelle padasta: ”Suuri on kristittyjen Jumala!” Noloon tilanteeseen joutunut keisari käski heittää hänet valtavalle, hehkuvalle rautalevylle. Hermionen enkeli suojeli kuitenkin häntä ja hajotti tulen levyn alta, niin että lähellä seisoneet paloivat.

Lopulta Hadrianus luovutti marttyyrin pyövelien Teotimoksen ja Teoduloksen käsiin, että nämä mestaisivat tämän kaupungin ulkopuolella. Kun pyövelit kiiruhtivat toteuttamaan määräystä, heidän kätensä menivät hervottomiksi. Silloin heidän mielensä valaistui, he uskoivat Kristukseen ja heidän kätensä paranivat samalla hetkellä. He pyysivät pyhää Hermionea rukoilemaan puolestaan ja antoivat rauhassa henkensä Jumalan haltuun. Pelastuttuaan kaikista paholaisen juonista pyhä Hermionekin antoi sielunsa Jumalalle ja hänet haudattiin Efesokseen.

Pyhä Marcellus oli pappi Lyonin kaupungissa. Hänet vangittiin uskonsa tähden, mutta hän pääsi pakenemaan vankilasta. Kun hänet otettiin kiinni toisen kerran, viranomaiset hautasivat hänet vyötäröön asti ja jättivät joen rannalle kuolemaan. Pyhä Marcellus kuoli kolmen päivän kuluttua. Tämä tapahtui vuoden 178 tienoilla. Maalaustaiteessa pyhää Marcellusta kuvataan pappina, joka on puoliksi haudattu elävänä. Häntä on kunnioitettu erityisesti Lyonin alueella.

Pyhä Babylas (Babilas) tuli Zebinoksen seuraajaksi Antiokian piispanistuimelle vuoden 237 tienoilla ja johti viisaasti tätä Syyrian pääkaupungin seurakuntaa muutamien vuosien ajan. Hänen kaudellaan valtakunnan keisari vaihtui useita kertoja ja kristittyjen kohtelu riippui paikallisista hallitusmiehistä. Pyhän Babylaksen kilvoituksen lähetessä loppuaan hallitsijana oli julma tyranni Decius (249-251), joka muiden pahuuksiensa ohella uhrasi panttivankinaan pitämänsä Persian kuninkaan pojan epäjumalille. Hän päätti nousta kristittyjä vastaan häpäisemällä heidän kirkkojaan.

Antiokian vierailunsa yhteydessä keisari yritti tunkeutua kirkkoon kesken pääsiäisvigilian, mutta pyhä Babylas piispallisessa puvussaan ja täynnä jumalallista voimaa esti vartijoita tulemasta kirkkoon. Levittäen kätensä suoraksi hän kielsi keisaria astumasta Jumalan temppeliin ja käski hänen seistä muiden julkisynnintekijöiden kanssa narteksissa eli kirkon eteistilassa. Hämmästynyt keisari siirtyi syrjään sanomatta sanaakaan. Keisari kunnioitti piispan käskyä, koska ei halunnut aiheuttaa mellakkaa kristittyjen kokouksessa, mutta seuraavana päivänä piispa pidätettiin ja tuotiin tuomioistuimen eteen. Uhkaukset ja imartelutkaan eivät kuitenkaan horjuttaneet Babylaksen uskoa. Syyttäjilleen vastatessaan hän osoitti kristittyjen ylivertaisuuden: Kristus päämiehenään he ovat voittaneet koko maailman. Tyranni määräsi pyhän miehen vietäväksi kadulle; hänen kaulaansa ja jalkoihinsa laitettiin raskaat kahleet, jotta hän näyttäisi häpeälliseltä ihmisten silmissä. Mutta Babylas lausui täynnä arvokkuutta: ”Nämä kahleet, joita sinä luulet minun häpeäkseni, ovat minulle arvokkaampi koristus kuin sinun purppuraviittasi ja diadeemisi.”

Pyhän Babylaksen oppilaiden joukossa oli kolme veljestä, Urban, Pridilian ja Epolonios, jotka olivat niin kiintyneet isäänsä Kristuksessa, että seurasivat tätä vankilaan. Heidätkin tuotiin keisarin eteen ja heitä vaadittiin kieltämään Kristus. Mutta he, vaikka olivatkin nuoria, olivat viisaudessa vanhojen vertaisia ja alkoivat tehdä pilaa maallisen vallan mitättömyydestä. Myös heidän äitinsä osoitti samanlaista päättäväisyyttä. Keisari lyötätti äitiä kasvoille ja määräsi jokaiselle kolmesta pojasta niin monta ruoskaniskua kuin kullakin oli ikävuosia. Sitten Babylas tuotiin vielä kerran pretoriumiin[1] ja hänelle kerrottiin, että hänen opetuslapsensa olivat kieltäneet uskonsa ja olivat valmiita uhraamaan epäjumalille, mutta pyhä oli varma heidän uskostaan paljastaen keisarin helposti valehtelijaksi. Tämä riitti sytyttämään voimattomaksi osoittautuneen valtiaan täyteen vihaan ja hän määräsi heidät kuolemaan.

Kirkkohistorioitsija Eusebius Kesarealaisen mukaan Babylas kuoli vankityrmässä ollessaan kahlehdittuna odottamassa teloitustaan. Hänen kolme oppilastaan mestattiin, ja niin he pääsivät taivaalliseen valtakuntaan nopeinta tietä. Pyhä Babylas haudattiin Antiokiaan ja hänestä tuli kaupungin tärkein suojelija.

Noin sata vuotta myöhemmin keisari Gallus (351-354) siirrätti hänen jäännöksensä Dafnen esikaupunkialueelle, jonne hän rakennutti kirkon hänen kunniakseen. Tämä oli kirkon historian ensimmäinen virallinen pyhäinjäännösten siirto. Uusi kirkko ei sijainnut kovin kaukana kuuluisasta Apollon temppelistä.

Kun Julianus Luopio (361-363) halusi tehdä kyseisestä Apollon temppelistä tärkeän keskuksen palauttamalleen pakanauskonnolle, hän sai huomata sen oraakkelin pysyvän monista uhreista huolimatta mykkänä. Tämän arveltiin johtuvan pyhästä Babylaksesta, ja keisari määräsi hänen leposijansa siirrettäväksi pois hautakappelistaan. Kristityt nostivat pyhän ruumiin vaunuihin ja riemukkaassa kulkueessa veisasivat psalmeja toistaen säettä: ”Punastukoot häpeästä ne, jotka koristelevat epäjumalia ja ylistävät vääriä jumalia.” Näin Babylas tuotiin takaisin kaupunkiin ja asetettiin alkuperäiseen hautaansa. Seuraavana yönä Jumalan viha näyttäytyi hurjana myrskynä, joka salamaniskulla hajotti Apollon kuvan tuhkaksi ja luhisti Dafnen temppelin rauniokasaksi. Luopiokeisari määräsi vihassaan Antiokian suurkirkon suljettavaksi ja kristityt kidutettaviksi, mutta ei uskaltanut koskea Babylaksen jäännöksiin. Pyhä piispa siis jatkoi hengellisen laumansa vartioimista vielä kuolemansa jälkeenkin.

Pyhän Babylaksen jäännökset vietiin ristiretkien aikana Italian Cremonaan. Italiassa, Ranskassa ja Espanjassa on useita pyhälle Babylakselle omistettuja kirkkoja.

Pyhä esipaimen Joasaf (Joakim Gorlenkov) syntyi Ukrainassa Poltavan läänissä vuonna 1705. Kun hän oli täyttänyt seitsemän vuotta, isä vei hänet oppilaaksi Kiovan hengelliseen kouluun, jossa hän alkoi tuntea kutsumusta luostarielämään. Seitsemän vuoden ajan hän koetteli itseään ennen kuin kertoi kutsumuksesta vanhemmilleen. Nämä pyysivät, ettei esikoispoika lähtisi luostaritielle, mutta vuonna 1725 Joakim heiltä salaa otti vastaan viitankantajamunkin vihkimyksen. Kahden vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi nimellä Joasaf. Samaan aikaan hän päätti opintonsa hengellisessä akatemiassa.

Kiovan arkkipiispa Rafael huomasi nuoren kilvoittelijan kyvyt ja nimitti hänet Kiovan arkkihiippakunnan tarkastajaksi ja hengellisen konsistorin jäseneksi. Joasaf antautui kaikin voimin palvelemaan kirkkoa ja hoitamaan hänelle uskottuja kuuliaisuustehtäviä. Samalla hän harjoitti sisäistä kilvoittelua ja nousi nopeasti hengellisiä portaita, mistä todistaa hänen kirjoittamansa teos Seitsemän kunniallisen hyveen taistelu seitsemää kuolemansyntiä vastaan.

Vuonna 1737 pappismunkki Joasaf nimitettiin igumeniksi Kristuksen kirkastumisen luostariin Mgarissa, joka on pikkupaikka Kiovan ja Poltavan puolivälissä. Hän pyrki voimiaan säästämättä saattamaan hyvään kuntoon luostarin, joka oli ennen ollut ortodoksisuuden tukikohta taistelussa uniaatteja[1] vastaan. Luostarissa olivat Konstantinopolin patriarkan ja Lubnyn kaupungin ihmeidentekijän Athanasioksen (muistopäivä 2.5.) pyhäinjäännökset. Muutaman kerran pyhä patriarkka ilmestyi Joasafille todistaen suojeluksestaan. Mgarin luostarista Joasaf siirrettiin pyhän synodin päätöksellä Moskovan lähelle Pyhän Kolminaisuuden luostarin (lavran) varajohtajaksi. Sielläkin hän hoiti uhrautuvasti saamaansa kuuliaisuustehtävää.

Vuonna 1748 Joasaf vihittiin Belgorodin piispaksi. Hiippakunnassaan hän kiinnitti huomiota pappien koulutukseen ja vaati heitä noudattamaan jumalanpalvelusjärjestystä ja kirkollisia perinteitä. Hän seurasi myös kansan elämäntapaa ja moraalia, joissa oli toivomisen varaa. Entiseen tapaansa hän käytti kaikki voimansa palvelutehtävänsä hoitamiseen eikä säästänyt omaa terveyttään. Hän kuoli todennäköisesti keuhkotautiin joulukuun 10. päivänä vuonna 1754 vain 49 vuoden ikäisenä. Pyhä Joasaf kanonisoitiin 4.9.1911.

Pyhittäjä Anthimos Sokea syntyi vuonna 1727 Kefallonian saarella nykyisen Kreikan alueella. Kasteessa hän sai nimekseen Athanasios. Seitsemänvuotiaana hän menetti näkönsä sairastuttuaan isorokkoon. Hänen äitinsä hartaiden rukousten ansiosta oikean silmän näkö palautui kuitenkin osittain, niin että lapsi saattoi opetella lukemaan.

Nuorena Athanasios oli jonkin aikaa merillä, mutta omistautui sitten kokonaan Jumalalle. Hänet vihittiin munkiksi ja sai nimekseen Anthimos. Näihin aikoihin hän menetti uudestaan näkönsä lähes kokonaan. Jumalanäiti ilmestyi hänelle ja selitti, että tämä tapahtui hänen hengelliseksi hyödykseen. Siitä lähtien hän oli täynnä hengen palavuutta, ja ruumiillinen sokeus muuttui hänessä hengelliseksi näkemiseksi.

Ensin Anthimos oli munkkina Athosvuorella. Myöhemmin hän alkoi tehdä työtä kansan hengellisen tilan kohottamiseksi Aigeianmeren saarilla. Hän saarnasi muun muassa Khioksella ja Naksoksella. Hänen elämänsä oli hyvin askeettista ja hänen rukouksensa saivat aikaan ihmeitä.

Käytyään pyhiinvaelluksella Pyhässä maassa Anthimos asettui pienelle Kastelorizonin saarelle Vähän-Aasian etelärannikolla, jonne hän rakennutti Pyhälle Georgiokselle omistetun luostarin. Saaren asukkaat osallistuivat innokkaasti hankkeeseen, koska Anthimos oli rukouksillaan vapauttanut saaren pitkäaikaisesta kuivuudesta. Seuraavana vuonna Astipalean saarella (Kosin länsipuolella) hän osoitti selvänäkemisen lahjallaan paikan, mistä asukkaat saattoivat löytää rakennusaineita naisluostaria varten. Näin syntyneen luostarin hän omisti Jumalanäidin Portaitissa-ikonille. Tätä luostaria Anthimos rakasti erityisesti ja olisi halunnut itsekin jäädä sinne. Mutta paholainen sai aikaan ikäviä panetteluja, olihan kyse naisluostarista. Syytökset olivat perättömiä, mutta pyhittäjä poistui saarelta, jonka asukkaita hän oli paljon auttanut ihmeitä tekevillä rukouksillaan, ja palasi kotisaareensa Kefalloniaan. Siellä hän seitsemän nunnan avustuksella rakensi uudestaan Pyhän Paraskevan luostarin, joka oli tuhoutunut maanjäristyksessä vuonna 1766. Anthimos itse asui pienessä luolassa luostarin kirkon lähettyvillä.

Kefalloniasta käsin Anthimos kävi myös Kreetalla ja opetti siellä raakuudestaan tunnettuja Sfakian alueen asukkaita. Hän vapautti heidät erinäisistä taikauskoisista käsityksistä, paransi sokean naisen ja sai aikaan monia muita ihmeitä, jotka tekivät suuren vaikutuksen niin kristittyihin kuin muslimeihinkin. Rauhoittuneet sfakialaiset auttoivat häntä rakentamaan Pyhän Antonioksen luostarin (1770).

Anthimos saarnasi myös Kytheran saarella, jonne hän rakennutti Pyhän Johannes Kastajan luostarin (1773). Sikinoksen saarelle hän rakennutti viimeisen luostarinsa, jonka hän omisti Jumalanäidin Elävöittävän lähteen juhlalle (1775). Sieltä hän jatkoi saarnatoimintaansa Peloponnesoksen niemimaalla.

Palattuaan Kefalloniaan Anthimos sai kutsun Peloponnesokselta verisistä riidoistaan tunnetuilta Manin asukkailta tulla rakentamaan rauhaa heidän välilleen. Myrskyn takia hänen laivansa joutui etsimään suojaa rannikolta, jonka asukkaat harjoittivat merirosvousta. Kaksi rosvoa Kelpesioksen kylästä hyppäsi laivaan tarkoituksena tappaa sen matkustajat. Mutta kun sokea pyhittäjä, joka ei ollut koskaan tavannut heitä, kutsui heitä nimeltä ja moitti heidän syntistä elämäänsä, he liikuttuivat, katuivat ja pyysivät anteeksi. Pyhittäjä nuhteli välinpitämättömyydestä kylän pappia, joka oli saapunut paikalle maallikoksi pukeutuneena muiden kyläläisten kanssa. Opetettuaan kaikille evankeliumin hyveitä Anthimos jatkoi matkaansa.

Ennen kuin laiva saapui Maniin, Jumala paljasti Anthimokselle, että tämän piti palata luostariinsa, jossa hän pian kuolisi. Saavuttuaan Lepedaan hän todellakin sairastui maksatautiin ja alkoi valmistautua lähtöönsä. Hän antoi nunnilleen viimeiset ohjeet. Syyskuun 4. päivänä vuonna 1781 sokea pyhittäjä, joka oli elämänsä aikana rakennuttanut kokonaista kuusi luostaria, nukkui rauhassa kuolonuneen 55-vuotiaana. Ekumeeninen patriarkaatti julisti hänet virallisesti pyhäksi vuonna 1974.

Kiziltasin luostarin igumeni pyhittäjämarttyyri Parfeni eli hyveellisesti ja teki työtä kirkon hyväksi. Hän kärsi marttyyrikuoleman islaminuskoisten tataarien surmaamana vuonna 1867. Hänen muistoaan vaalitaan erityisesti Krimin hiippakunnassa. Pyhittäjämarttyyri Parfeni oli kuollessaan 51 vuoden ikäinen. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Matej Pavlik, tuleva piispa Gorazd, syntyi 20.5.1879 roomalaiskatoliseen perheeseen ammoisen Suur-Määrin keisarikunnan alueella. Hän opiskeli katolisessa koulussa ja valmistui vuonna 1902 Olomoucin teologisesta tiedekunnasta ilmentäen jo tuolloin erityistä kiinnostusta idän kirkon historiaan ja ajatteluun. Hänet vihittiin roomalaiskatoliseksi papiksi vuonna 1906. Ensimmäisen maailmansodan aikana hän omaksui voimakkaan sodanvastaisen elämänasenteen, mutta tuki silti tšekkiläistä kansallisuusaatetta ja kannatti maan vapautumista Itävalta-Unkarin herruudesta. Hän oli myös mukana katolisen kirkon uudistumista ajaneessa liikkeessä, joka vaati kansankielisiä jumalanpalveluksia, pappien naimattomuuden palauttamista vapaaehtoiseksi ja maallikkojen oikeuksien lisäämistä kirkossa.

Vatikaani suhtautui vaatimuksiin kielteisesti, ja liikkeen papisto päätti isä Matejin johdolla lähestyä Serbian ortodoksista patriarkaattia. Tästä sai alkunsa Tšekkoslovakian kansallinen ortodoksinen kirkko. Serbian patriarkka Dimitrije vihki Matejin piispaksi 25.9.1921. Tämä sai uudeksi nimekseen Gorazd pyhän Metodioksen oppilaan (muistopäivä 27.7.) mukaan. Piispa Gorazd oli ensimmäinen tšekkiläinen esipaimen yli tuhanteen vuoteen. Monipuolisesti sivistynyt esipaimen ilmensi ortodoksisen piispuuden ihannetta: palavaa uskoa ja uskon mukaista käytäntöä.

Pyhät esikuvansa mielessään pitäen piispa Gorazd pyrki kaikin voimin kasvattamaan ja ohjaamaan laumaansa hengellisesti. Hän vieraili pienissäkin seurakunnissa toimittamassa palveluksia ja opettamassa kansaa. Hän näki kirkon olevan lähetyksellinen yhteisö, jonka hengellinen kasvu tukahtuu, ellei se levitä evankeliumia ulospäin. Gorazdin johdolla perustettiin 11 seurakuntaa, joiden kirkot rakennettiin pääasiassa ortodoksien omin varoin. Gorazd käänsi jumalanpalvelustekstejä tšekiksi ja julkaisi rukouskirjan, katekismuksen ja hartauskirjoja. Lisäksi Gorazd oli ekumenian edelläkävijä, joka solmi hyviä suhteita niin idän kuin lännen kirkkoihin.

Pyhällä piispalla riitti myös vastustajia ja kadehtijoita. Osa uudistusliikkeessä mukana olleesta papistosta käänsi selkänsä havaittuaan ortodoksisuuden ”liian rasittavaksi”. Gorazdilla riitti myös runsaasti arvostelijoita, syyttelijöitä ja panettelijoita, joihin hän kuitenkin suhtautui kärsivällisesti.

Natsit miehittivät Tšekkoslovakian vuonna 1938. He asennoituivat alusta asti epäluuloisesti tähän tarmokkaaseen, kansallismieliseen ja rauhaa rakastavaan piispaan. Hänen kirkolliset yhteytensä Amerikkaan ja Englantiin olivat omiaan lisäämään epäilyksiä.

Asiat kärjistyivät sen jälkeen, kun ”Prahan teurastajana” tunnettu entinen Gestapon päällikkö, satojen tšekkien teloituksesta vastannut valtakunnanprotektori Reinhard Heydrich murhattiin attentaatissa Prahassa kesällä 1942. Surman takana olleet vapaustaistelijat piiloutuivat ortodoksiseen Pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen kirkon kryptaan, jossa ortodoksit piilottelivat heitä henkensä uhalla. Kirkko piiritettiin, jolloin yksi seitsemästä vastarintamiehestä kuoli kranaatinsirpaleesta ja kuusi teki itsemurhan. Kirkon papeista kaksi pidätettiin, ja natsit suunnittelivat toimenpiteitä koko ortodoksista kirkkoa vastaan.

Silloin piispa Gorazd toimi jaloimmalla mahdollisella tavalla osoittaen olevansa todellinen Kristuksen opetuslapsi. Hän kirjoitti uusille valtaapitäville ilmoittaen ottavansa täyden vastuun kaikesta tapahtuneesta ja tarjoutuen uhraamaan oman elämänsä pelastaakseen pappinsa ja kirkkonsa. Hänet pidätettiin 25.6.1942. Gorazd joutui kolmen papin kanssa julmasti kidutettavaksi kahden kuukauden ajaksi, kunnes heidät lopulta ammuttiin 4. syyskuuta vuonna 1942. Näin hän sinetöi Tšekin ja Slovakian autonomisen kirkon perustuksen omalla verellään. Hänen uhrauksestaan huolimatta kirkko tuomittiin yhteisönä, sen toiminta tukahdutettiin ja papistoa lähetettiin keskitysleireihin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Sakarias oli leeviläinen ylipappi Abiatarin jälkeläinen. Hän asui Jerusalemissa vaimonsa Elisabetin kanssa, joka oli Aaronin jälkeläisiä. He olivat hurskaita, rakastivat Herraa ja noudattivat kaikkia Hänen käskyjään, mutta he olivat pysyneet lapsettomina vanhuuteensa sakka.

Suurena sovituspäivänä Sakarias oli yksin pyhäkössä suitsuttamassa suorittaessaan ylipapillista palvelustehtäväänsä, kun ylienkeli Gabriel ilmestyi hänelle suitsutusalttarin oikealla puolella seisoen. Jumalallista valoa säteilevä enkeli kertoi Sakariakselle, että Jumala oli kuullut hänen ja hänen vaimonsa rukoukset ja soisi heille pojan heidän vanhoilla päivillään; tämän nimi olisi Johannes. ”Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä”, enkeli ilmoitti, ”ja hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa valmistaakseen kansan Herran tuloa varten.” (Luuk. 1:15, 17) Sakarias hämmästyi tästä näystä ja ihmetteli, voisiko uskoa kuulemaansa. Tämän takia enkeli otti pois Sakariaksen puhekyvyn aina Edelläkävijän syntymään saakka opettaakseen häntä olemaan epäilemättä luonnonjärjestyksen ylittäviä jumalallisia lupauksia.

Sakarias sai puhekykynsä takaisin päivänä, jona lapsi syntyi, ollessaan kirjoittamassa Johanneksen nimeä tauluun. Täynnä Pyhää Henkeä hän veisasi profeetallisen hymnin:

Ylistetty olkoon Herra, Israelin Jumala!
Armossaan Hän on katsonut kansansa puoleen
ja valmistanut sille lunastuksen.
Väkevän pelastajan Hän on nostanut meille palvelijansa Daavidin suvusta,
niin kuin Hän ikiajoista asti on luvannut pyhien profeettojensa suulla.
Hän on pelastanut meidät vihollistemme vallasta,
kaikkien vihamiestemme käsistä.
Hän on nyt osoittanut laupeutensa,
uskollisuutensa isiämme kohtaan.
Hän on pitänyt mielessään pyhän liittonsa,
valan, jonka Hän isällemme Abrahamille vannoi.
Näin me saamme pelotta palvella Häntä vihollisistamme vapaina,
pyhinä ja vanhurskaina hänen edessään kaikkina elämämme päivinä.
Ja sinua, lapsi, kutsutaan Korkeimman profeetaksi.
Sinä käyt Herran edellä ja raivaat Hänelle tien.
Sinä johdat Hänen kansansa tuntemaan pelastuksen, syntien anteeksiantamisen.
Näin meidän Jumalamme hyvyydessään armahtaa meitä:
Korkeudesta saapuu luoksemme aamun koitto.
Se loistaa pimeydessä ja kuoleman varjossa eläville, se ohjaa jalkamme rauhan tielle.

(Luuk. 1:68-79)

Sakariaksen kerrotaan vahvistaneen Marian neitsyyden Kristuksen syntymän jälkeen osoittaen hänet todelliseksi Jumalan äidiksi. Sakarias näet osoitti Marialle paikan temppelin siinä osassa, joka oli varattu neitseille. Tällä Sakarias sai pappien ja leeviläisten vihan osakseen.

Kun Johannes oli puolen vuoden ikäinen, Sakarias kätki hänet äitinsä kanssa luolaan Jordanin toisella puolen. Kuningas Herodes oli kuullut uutiset Betlehemissä syntyneestä juutalaisten kuninkaasta ja pelästynyt oman maallisen hallitusasemansa joutuvan uhatuksi. Siksi hän lähetti sotilaansa tappamaan kaikki Betlehemin poikalapset. Sakariaksen viholliset käyttivät tämän tilanteen hyväkseen ilmiantaen hänet Herodekselle, joka määräsi hänet kiinniotettavaksi. Sakarias saatiin kiinni ja surmattiin temppelin alueella samassa paikassa, jossa Jumalanäiti asui todistaen siten neitsyytensä. Profeetan veri virtasi pyhäkön sisällä, mikä merkitsi Jumalan läsnäolon vetäytymistä pois. Papit tulivat ottamaan hänen ruumiinsa ja hautasivat hänet isiensä seuraan. Tämän jälkeen temppelissä tapahtui vielä eräitä ihmeitä ja merkkejä, jotka ennustivat lain ajan ja sen rituaalien päättymistä. Sen jälkeen papit eivät enää nähneet Jumalan enkeleitä eikä heillä ollut profetian lahjaa; he eivät enää kyenneet välittämään Jumalan ilmoituksia tai valaisemaan kansalle kirjoitusten hämäriä kohtia niin kuin he olivat siihen asti tehneet.[1]

Pyhä Matrona (Madrona) syntyi Barcelonassa. Kristinuskon olivat hänen kotiseudulleen tuoneet apostoli Paavalin oppilaat. Matrona oli orpo, joka etsi rakkautta maailmasta, mutta löysi sen vasta uskosta Jeesukseen Kristukseen. Matronan rikas setä, joka ei ollut kristitty, adoptoi hänet ja vei hänet mukanaan Roomaan, jossa hän toivoi nuoren neidon unohtavan kristityt ja heidän uuden Jumalansa. Roomassa Matrona päinvastoin löysi koko uskon valon ja otti kasteen. Tahtoen elää täydellisenä hän päätti omistaa neitsyytensä Vapahtajalleen Kristukselle. Hän ei kuitenkaan saanut kilvoitella pitkään. Matrona oli vain 15-vuotias, kun hänet vangittiin ja vietiin ruoskittavaksi. Viruttuaan jonkin aikaa vankilassa hän menehtyi ruoskintoihin ja nälkään ja sai marttyyrin kruunun vuonna 300.

Medimnus, Urban ja Teodor tovereineen joutuivat vainon kohteeksi ja heidät ajettiin kirkoistaan areiolaisen keisari Valensin aikana (364-378). Heidät jätettiin ilman ruokatarpeita aaltojen armoille veneeseen, jossa ei ollut peräsintä. He ajelehtivat Astakinonin lahdelle Nikomedeian seudulle asti. Kun areiolaiset näkivät veneen, he lähettivät miehiä ampumaan siihen tulisia nuolia, sillä he halusivat päästä eroon marttyyreista tavalla, joka ei jättäisi ortodokseille mahdollisuutta iloita heidän kunniakkaasta kuolemastaan. Niin tämä joukko sai vastaanottaa marttyyrien kruunut taistellen tulta ja vettä vastaan. He siirtyivät maasta taivaaseen veisaten: ”Me kuljimme läpi tulen ja veden, mutta sinä toit meidät virvoituksen paikkaan.” (Ps. 65:12, Septuaginta)

Pyhä Abda eli Persiassa Yazdgerd I:n (399-420) hallitusaikana, kun Rooman keisarina oli Teodosios II (408-450). Nimi Abda on syyriaa ja tarkoittaa ”palvelijaa”. Epäjumalanpalvelijoiden keskellä asunut Abda yritti kaikin keinoin vakuuttaa pakanat heidän menojensa turhuudesta. Eräänä päivänä hän jumalallisen kiihkon polttamana meni temppeliin, jossa kuningas tapasi uhrata, ja kaatoi pyhän tulen sytyttäen paikan tuleen. Kuningas tuli täyteen vihaa. Kuninkaan neuvonantajat ja maagit kadehtivat Jumalan kristityille antamaa voimaa ja rohkaisivat kuningasta kieltämään Jumalan palvelemisen. Kuningas määräsi kirkot ja luostarit tuhottaviksi ja papit ja muut kirkonmiehet pidätettäviksi ja asetettaviksi syytteeseen.

Kun Abda ja hänen seuralaisensa ilmestyivät kahlehdittuina kuninkaan eteen, tämä kysyi: ”Miksi te halveksitte kuninkaallisia asetuksia mieluummin kuin alistutte opille, jonka olemme isiltämme saaneet?” Tunnustajat vastasivat: ”Me emme seuraa ihmisoppeja, jotka käskevät palvomaan monia jumalia, valoa ja maailman ainesosia mutta halveksumaan koko maailman Luojaa. Häntä me ylistämme ja Hänelle me omistamme kaiken mitä Hän on luonut meidän käyttöömme ja meitä varten. Me palvomme ja kunnioitamme Luojaa, jotta saisimme kunnian Hänen kädestään.”

Näiden sanojen hämmentämänä kuningas määräsi Abdan ja hänen seuralaisensa pystyttämään pyhän tulen temppelin uudelleen tai muuten kaikki kirkot tuhottaisiin. He kieltäytyivät ja heidät vietiin kidutettaviksi. Neljä sotilasta asettui pyhän Abdan ympärille. He peittosivat hänen koko ruumiinsa hakkaamalla sitä palavilla kepeillä, ja niin hän sai marttyyrikruunun.

Tästä tapahtumasta alkoi Persian kristittyjen suuri vaino, joka kesti yli kolmekymmentä vuotta. Monilta leikattiin käsiä, korvia tai muita ruumiinjäseniä Kristuksen tähden. Joiltakin nyljettiin iho kasvoilta, joidenkin ruumiinaukot työnnettiin täyteen teroitettuja keppejä, toisia heitettiin kädet ja jalat sidottuina syviin kuiluihin rottien ja syöpäläisten syötäviksi. Näiden Kristuksen jalojen sankarien joukkoon luetaan muun muassa Abdan toveri pyhä diakoni Benjamin (muistopäivä 13.10.) sekä pyhät Hormizd ja Sunin.

Hormizd, Ahmadanin läänin maaherran poika, kääntyi Kristuksen omaksi jo nuoruudessaan. Hänet ilmiannettiin kuninkaalle, ja kun lupaukset ja uhkaukset eivät saaneet häntä luopumaan uskostaan, hänet tuomittiin lähtemään ilman vaatteita erämaahan paimentamaan kameleita. Kauan tämän jälkeen kuningas kulkiessaan niillä seuduin tunnisti Hormizdin, lähetti hänelle pellavaviitan sekä lupasi palauttaa hänet kunnialliseen asemaan, jos hän vain palaisi perinteiseen uskontoonsa. Pyhä mies repi viitan saman tien ja lähetti sen takaisin kuninkaalle, joka määräsi hänet teloitettavaksi.

Pyhä Sunin oli korkea-arvoinen valtion virkamies, jolla oli tuhansia palvelijoita. Vaimonsa vetoomuksista huolimatta hän piti parempana luopua kaikesta omastaan kuin kavaltaa taivaallinen Mestarinsa.

Pyhittäjä Afanasi syntyi Lounais-Venäjällä Puola-Liettuan valtakunnan alueella pian sen jälkeen, kun alueen ortodoksit oli liitetty Brestissä vuonna 1596 pidetyssä kirkolliskokouksessa Rooman kirkon yhteyteen. Tuon yhdistymisen tuloksena syntyi Venäjän uniaattikirkko, joka kuului hallinnollisesti katolisen kirkon alaisuuteen. Itäisen ortodoksisen kirkon kannattajat tuomitsivat yhdistymisen. He kehottivat ortodokseja pysymään lujasti omassa uskossaan, vastustamaan uniaattien uudistuksia ja puolustamaan ortodoksien oikeuksia alueella. Näille periaatteille pyhittäjä Afanasi omisti koko elämänsä. Taistelusta uniaatteja vastaan tuli hänelle omantunnonkysymys.

Afanasi oli eräs aikansa oppineimpia miehiä. Hän oli perehtynyt pyhien isien kirjoituksiin, pyhien elämäkertoihin ja länsieurooppalaiseen historiankirjoitukseen. Lisäksi hän osasi puolaa, latinaa ja kreikkaa. Vuonna 1627 hänet vihittiin munkiksi Vilnassa Pyhän Hengen luostarissa. Eräiden vaiheiden kautta hän siirtyi Minskin lähistölle Kupjatitšin luostariin, joka oli tunnettu samannimisestä 1180-luvulla maalatusta Jumalanäidin ikonista. Luostarin kirkko oli hyvin vanha, ja Afanasi sai kuuliaisuustehtäväkseen lähteä keräämään rahaa sen kunnostamiseksi. Rukoillessaan keljassaan ennen matkalle lähtöä hän kuuli Jumalanäidin sanovan: “Moskovan tsaari rakentaa minulle kirkon, mene hänen luokseen.” Matkalla Afanasi kohtasi monia vaikeuksia, mutta Jumalanäidin ilmestymiset rohkaisivat häntä. Kerran hän paransi Jumalanäidin paperi-ikonilla erään sairaan. Lopulta hän saapui Moskovaan ja sai tsaarilta runsaan lahjoituksen luostarikirkon hyväksi.

Vuonna 1640 Afanasi kutsuttiin Brestiin Simeonin luostarin igumeniksi. Heti seuraavana vuonna hän matkusti Varsovan valtiopäiville puolustamaan luostarinsa historiallisia oikeuksia parlamentissa (sejm). Siellä hän kuunteli ortodoksien valituksia kirkkoaan kohdanneista nöyryytyksistä ja ihmetteli, miten ortodoksit joutuivat kristillisessä valtiossa kestämään suurempaa ahdinkoa kuin turkkilaisten vallan alla. Jumalanäiti ilmestyi hänelle Kupjatitšin ikoninsa kautta ja kehotti häntä puolustamaan kirkon oikeuksia. Näyn innoittamana pyhittäjä kirjoitti vetoomuksen Puolan kuninkaalle Vladislav IV:lle (Wtadistaw IV, 1632-1648) ja vaati tätä kitkemään pois uniaattikirkon ja suomaan rauhan ortodokseille. Hallitus ilmaisi vetoomuksen johdosta tyytymättömyytensä parlamentin ortodoksiselle puolueelle, ja Afanasi pidätettiin.

Palattuaan Brestiin Afanasi jatkoi yhdessä veljestön kanssa luostarikilvoitteluaan, mutta sorto keskeytti tuon tuostakin munkkien hiljaisen ja rauhallisen elämän. Lopulta Afanasi matkusti entisen tuttavansa Krakovan kanslerin luo anomaan suojeluskirjaa Brestin ortodokseille. Vastaukseksi hänelle sanottiin: “Kääntykää uniaateiksi niin saatte elää rauhassa.”

Pian Afanasi pidätettiin uudelleen. Hän oli vangittuna yli vuoden, mutta kirjoitti vankilastakin kuninkaalle vetoomuksia anoen häntä suomaan ortodokseille samanlaisen vapauden kuin uniaateille. Lopulta hänet vapautettiin sillä ehdolla, että Kiovan metropoliitta Pietari Mogila (Pjotr Mohyla) lähettää hänet sellaiseen paikkaan, jossa hän ei voi aiheuttaa levottomuuksia Puolan viranomaisille. Afanasi määrättiin asumaan Kiovan luolaluostariin, mutta metropoliitan kuoltua hän palasi igumeniksi omaan luostariinsa.

Afanasi ei saanut pitkään nauttia rauhallisesta luostarielämästä Brestissä. Ukrainassa puhkesi vuonna 1648 kasakkakapina Puolaa vastaan. Ortodokseja epäiltiin maanpetturuudesta ja kapinallisten tukemisesta. Afanasi pysytteli levottomuuksien aikana luostarissaan ja rukoili, mutta pian hänet vangittiin maanpetturuudesta epäiltynä. Kuulusteluissa syytteet todettiin perättömiksi, mutta pyhittäjän peräänantamattomuus uniaattikysymyksessä herätti kuulustelijoissa vihaa. Syyskuun 5. päivänä hänet luovutettiin kidutettavaksi ja surmattiin. Afanasia alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen.

                                           + + +

Syyskuun viidentenä tapahtui myös pyhän apostoli Pietarin ilmestyminen hurskaalle keisari Justinianokselle Athirassa Konstantinopolin lähistöllä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Romulus oli korkea-arvoinen upseeri keisari Trajanuksen (98-117) palveluksessa. Kun keisari sai tietää, että hänen armeijassaan palveli paljon kristittyjä, hän päätti pyytää heitä uhraamaan valtion jumalille nähdäkseen heidän uskollisuutensa. Epäjumalien palvelija ja keisarin aatetoveri Romulus lähetettiin Galatiaan, jotta hän pakottaisi 11 000 kristittyä sotilasta kumartamaan epäjumalia. Sotilaat kieltäytyivät noudattamasta käskyä, jolloin heidät karkotettiin Vähän-Armenian Meliteneen ja surmattiin raa’asti. Romulus alkoi kuitenkin katua sotilaiden turhaa surmaamista, joka oli heikentänyt armeijaa, ja vaipui itsesyytöksiin. Silloin Jumalan armo verhosi Romuluksen, hän uskoi Kristukseen ja nuhteli rohkeasti Trajanusta tämän julmuudesta. Tämä tulkittiin röyhkeydeksi ja hänet mestattiin. Näin hän sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuoden 112 tienoilla.

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana (303-305) Melitenessä ylimys Eudoksios annettiin käskynhaltijalle ilmi kristittynä. Käskynhaltija lähetti miehiään kaikkialle etsimään häntä. Kun Eudoksios kuuli tästä, hän sai sisäisen varmuuden, että nyt oli hänelle otollinen aika kärsiä marttyyrikuolema. Hän pukeutui köyhäksi pysyäkseen tuntemattomana ja kutsui sotilaat kotiinsa kestittäväksi. Aterian jälkeen hän ilmoitti heille olevansa se henkilö, jota he etsivät. Käskynhaltijan lähettiläät kiitollisina runsaasta vieraanvaraisuudesta neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän ei suostunut. Hän kutsui vaimonsa ja luovutti tämän käsiin talonpidon sekä antoi hänelle käskyn, ettei tämän pidä itkeä hänen marttyyrikuolemaansa. Sitten hän pukeutui juhlavaatteisiinsa, luopui iloiten rikkaudesta, kunniasta ja perheestään ja seurasi etsijöitään.

Käskynhaltija kuulusteli häntä sotilasjoukon edessä. Pelotellakseen heitä tämä käski kaikkien, jotka eivät tahtoneet totella keisarin käskyä, riisua siinä hänen edessään pois sotilasvyönsä. Ennen kuin hän ehti lopettaa, Eudoksios irrotti vyönsä ja heitti sen hänelle vasten kasvoja. Samalla hetkellä 1014 sotilasta seurasi hänen esimerkkiään. Niin monen sotilaan tunnustauduttua uskoviksi käskynhaltija oli pulassa ja hän tiedotti asiasta Diocletianukselle. Keisari vastasi, että ainoastaan vastarinnan johtajat piti tappaa.

Kun Eudoksiosta vietiin kohti mestauspaikkaa, hän näki mukana seuraavassa väkijoukossa läheisen ystävänsä Zenonin. Hän muistutti tälle heidän yhteisestä rakkaudestaan Jumalaan ja kutsui häntäkin seuraamaan kuninkaallista tietä, joka avautui heidän edessään. Eudoksioksen sanat sytyttivät Zenonin uskon, hän tunnusti julkisesti olevansa kristitty ja hänet mestattiin yhdessä ystävänsä kanssa.

Viikon kuluttua Eudoksios ilmestyi vaimolleen ja pyysi tätä sanomaan ystävälleen Makariokselle, että tämäkin menisi tuomioistuimeen ja tunnustaisi Kristuksen. Uskollisena Jumalan kutsulle Makarios kiirehti viivyttelemättä toteuttamaan käskyn, jolloin hänetkin mestattiin miekalla.

Jo ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi syntymistä ylienkeli Mikael (juhlapäivä 8.11.) oli monin tavoin osoittanut myötätuntoa ja huolenpitoa ihmissukua kohtaan. Vapahtajan maailmaan tulon jälkeen hänen rakkautensa kävi vielä ilmeisemmäksi. Kun apostoli Johannes Teologi evankeliumia julistaessaan kulki Fryygian Kolossan kautta, hän ennusti, että suuri ylienkeli Mikael tulisi verhoamaan armollaan paikan nimeltä Khairetopa (nyk. Kaya-dipi). Tämän jälkeen paikalle puhkesi ihmeellisellä tavalla lähde, joka alkoi parantaa sairauksia. Eräs uskova, jonka mykkä tytär oli alkanut puhua juotuaan pyhitetyn lähteen vettä, rakensi kiitollisuutensa osoitukseksi paikalle kauniin ylienkeli Mikaelille omistetun kirkon.

Myöhemmin Hierapolista kotoisin oleva nuori mies nimeltä Arkhippos asettui ylienkelin kirkkoon pitämään siitä huolta. Hän vietti hyvin askeettista elämää ja hänen intonsa ja rakkautensa Jumalaan oli niin suuri, että hän sai pian lahjan tehdä ihmeitä. Hän palveli kirkossa kaiken kaikkiaan 60 vuoden ajan.

Nähdessään kilvoittelijan päivittäin tekemät ihmeet ja pyhästä lähteestä ihmisille koituvan siunauksen paholainen yllytti epäjumalien palvojat kadehtimaan Arkhipposta. He herjasivat ja löivät häntä monta kertaa. He yrittivät jopa johtaa Khrysosjoen veden pyhään lähteeseen, niin että parantava voima katoaisi sen vedestä. Ylienkeli, joka oli näkymättömänä läsnä, hillitsi kuitenkin joen juoksun ja teki tyhjäksi heidän suunnitelmansa.

Toisen kerran he kaivoivat syvän kaivannon, patosivat sen ja johtivat sinne vettä Lykokastros- ja Koufosjoesta ojia pitkin. Heidän tarkoituksenaan oli murtaa pato, jotta kerääntyneet vesimassat alas syöksyessään hukuttaisivat kirkon ja Arkhippoksen sen mukana sekä hävittäisivät pyhän lähteen. Arkhippos käsitti, mitä uskottomat suunnittelivat, ja pyysi palavasti kyynelehtien ylienkeliä puuttumaan asioihin. Mikael kuuli hänen rukouksensa, ilmestyi hänelle ja rauhoitti häntä. Sitten hän asettui tulisen patsaan kaltaisena seisomaan kivelle, jota kohti vedet tulivat, ja teki sauvallaan ristinmerkin kiven ylitse. Heti alkoi kuulua kauheaa jyrinää, kivi halkesi ja ylienkeli käski vesiä virtaaman halkeamaan. Tästä lähtien joen vedet ovat merkillisellä tavalla virranneet sinne, ja siksi paikkaa kutsutaankin nimellä Khonai (kreikan khone = suppilo) Jumalan kunniaksi ja kunnianosoitukseksi hartaalle suojelijallemme ylienkeli Mikaelille.

Pyhän Columbanuksen luostari Luxeuilissa oli 600-luvulla Ranskan tärkein luostari ja todellinen pyhyyden lähde. Sieltä suorastaan virtasi pyhiä, jotka paimensivat papistoaan ja laumojaan innoittaen heitä aivan uudenlaisiin hengellisiin korkeuksiin. Heidän joukossaan olivat muun muassa pyhä Cagnoald (latinaksi Chainoaldus), joka vihittiin Laonin piispaksi ja hänen veljensä Faro, josta tuli piispa Meauxiin Pariisin itäpuolella. Heidän sisarensa pyhä Burgundofara puolestaan perusti luostarin Faremoûtiersiin. Pyhien sisarusten isä oli ollut merovingikuningas Dagobertin (623-639) neuvonantaja.

Kun Columbanus suututti kuningas Theodoric II:n (595-612) arvostelemalla hänen moraalitonta elämäänsä, hänet karkotettiin luostaristaan vuonna 610. Silloin pyhä Cagnoald jätti piispanistuimensa, seurasi Columbanusta ja teki hänen kanssaan lähetystyötä Constancen järven alueella, jota hallitsi Theodebert II (n. 596-611/612). Kun Theodoric sai kyseisen alueen hallintaansa, heidät karkotettiin jälleen. Columbanus näki unta, jossa kuninkaat Theodebert ja Theodoric tappelivat keskenään. Herättyään hän kertoi unensa Cagnoaldille, joka sanoi: ”Rukoilkaamme, että Theodebert löisi vihollisemme Theodoricin.” Columbanus vastasi: ”Ei missään tapauksessa. Sellainen rukous ei miellyttäisi Jumalaa. Hänhän on käskenyt meidän rukoilla vihollistemme puolesta.” Niin tämä kaksikko suuntasi Italiaan, johon Columbanus perusti luostarin Bobbioon Genovasta koilliseen. Cagnoaldia ei ollut koskaan karkotettu Ranskasta, mutta hän seurasi ystäväänsä silkasta rakkaudesta. Columbanuksen kuoleman jälkeen hän kuitenkin palasi Ranskaan ja jatkoi piispan tehtävien hoitamista. Pyhä Cagnoald nukkui pois vuonna 633.

Pyhä Maksim syntyi vuonna 1886 Karpaateilla Zdenian kylässä nykyisellä Puolan ja Slovakian raja-alueella, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului Itävalta-Unkariin. Jo lapsena hän oli hyvin harras ja niinpä hän lukiosta päästyään meni heti kotikylänsä lähellä olevaan uniaattiluostariin. Pian hän kuitenkin lähti sieltä pois ja siirtyi Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan.

Kun Maksim oli vielä noviisi, Kiovan metropoliitta Antoni Hrapovitski (1863-1936) pyysi lavran igumenilta noviisia, jonka hän voisi vihkiä papiksi Karpaattien alueen ortodokseille, jotka olivat entisiä ukrainalaisia uniaatteja. Arpa lankesi Maksimille. Hänet pantiin opiskelemaan Kiovan länsipuolella sijaitsevaan Žitomirin ortodoksiseen seminaariin, ja kun hän oli solminut avioliiton valkovenäläisen neidon kanssa, metropoliitta vihki hänet papiksi vuonna 1911. Hän lähti heti kotiseudulleen ja toimitti Puolan Grabissa ensimmäisen ortodoksisen liturgian sen jälkeen, kun Karpaattien alueen ortodoksit oli 1700-luvulla pakotettu liittymään uniaattikirkkoon. Pian hänet kuitenkin pidätettiin, mutta heti vapauduttuaan hän jatkoi liturgioiden toimittamista naapurikylissä.

Pelottoman toimintansa vuoksi isä Maksim vangittiin uudestaan maaliskuussa 1912 ja vietiin Lvivin tutkintovankilaan, jossa hän joutui olemaan kaksi vuotta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli ortodoksi, käytti slaavinkielisiä jumalanpalveluskirjoja ja oli yhteistyössä venäläisten kanssa, jotka olivat Itävallan vihollisia. Kuitenkin kesäkuussa 1914 hän sai lopulta vapauttavan tuomion ja palasi kotikyläänsä terveys vaurioituneena. Huono kohtelu, eristys ja kaikenlaiset pahoinpitelyt olivat jättäneet häneen jälkensä.

Saman vuoden elokuussa juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä hänet vangittiin jälleen yhdessä raskaana olevan puolisonsa, vanhempiensa ja ortodoksisten kyläläisten kanssa. Heidät kaikki vietiin Gkorlitsen vankilaan. Syyskuun 6. vuonna 1914 hänet vietiin ulos sellistään ja hänelle ilmoitettiin ilman sen kummempia selityksiä, että hänet oli tuomittu kuolemaan. Kun hänen kätensä ja silmänsä sidottiin, hän sanoi rauhallisesti. ”Ei tarvitse, en minä karkaa.” Hänet ammuttiin vankilan sisäpihassa vanhempiensa silmien edessä. Marttyyri ehti huutaa: ”Eläköön ortodoksia!” ja kaatui sitten kivetykselle. Joku tappajista ampui häneen vielä kolme armonlaukausta.

Vuonna 1922 isä Maksimin jäännökset vietiin Zdenian kylään ja hänet haudattiin kirkon viereen. Siitä lähtien hänen haudallaan on käynyt paljon pyhiinvaeltajia. Häntä on yleisesti kunnioitettu pyhänä Karpaattien ruteenien keskuudessa senkin jälkeen, kun tämä kansa joutui siirtymään pois kotiseuduiltaan.

Pyhä Maksim on ensimmäinen Puolan autokefaalisen ortodoksisen kirkon kanonisoima pyhä. Hänen pyhäksi julistamisensa tapahtui vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Euodios oli yksi Herran seitsemästäkymmenestä opetuslapsesta ja ensimmäinen Antiokian piispa apostoli Pietarin jälkeen, joka vihki hänet lähtiessään Roomaan. Sitä, että kirkon jäseniä alettiin nimittää kristityiksi (Ap.t. 11:26), pidetään juuri Euodioksen ansiona. Hänen seuraajansa Antiokian piispanistuimelle oli pyhä Ignatios Antiokialainen (k. 107), joka kirjeessään filadelfialaisille mainitsee Euodioksen pitäen häntä puhtaudessa samanveroisena muun muassa Elian, Joosuan, Melkisedekin, Jeremian, Johannes Kastajan, rakkaan opetuslapsen Johanneksen ja Clemens Roomalaisen kanssa. Kirjeessään antiokialaisille Ignatios kehottaa: ”Muistakaa paimentanne, autuasta Euodiosta, jonka käsiin apostolit ensimmäisenä uskoivat vastuun teistä. Älkää siis tuoko häpeää isällenne. Osoittakaamme olevamme hänen todellisia lapsiaan eikä avionrikkojien lapsia.”

Pyhä Euodios johti Herran laumaa viisaudella antamatta maailman tahrata itseään ja nukkui pois rauhassa siirtyen vanhurskaiden asuinsijoille. (Myöhemmissä lähteissä hänen tosin kerrotaan kuolleen marttyyrina keisari Neron vainossa vuonna 64 tai pian sen jälkeen.)

Pyhän Onesiforoksen mainitsee kiitollisena apostoli Paavali toisessa kirjeessään Timoteukselle (1:16-18). ”Herra osoittakoon laupeutta Onesiforoksen perheelle, koska hän on usein minua rohkaissut eikä ole hävennyt minua, vaikka olen vankina. Roomaan tultuaan hän päinvastoin ryhtyi tarmokkaasti etsimään, kunnes löysi minut. Osoittakoon Herra hänelle laupeutta tulemisensa päivänä! Ja kuinka paljon hän auttoi minua Efesoksessa, sen tiedät sinä parhaiten.” Pyhästä Onesiforoksesta tuli ensimmäinen Kolofonin piispa Vähässä-Aasiassa. Hän pysyi lujana uskossa ja julisti hyvää sanomaa, aina verikuolemaan saakka.

Pyhä Sozon oli kotoisin Vähän-Aasian Lykaonista ja eli Diocletianuksen aikana (284-305). Hänen nimensä ennen kastetta oli Tarasios. Hän oli lammaspaimen, ja kaikkialle minne hän laumoineen tulikin, hän opetti asukkaille kristinuskoa ja ohjasi monet entiset epäjumalanpalvelijat Jumalan lammastarhaan.

Eräänä päivänä suuren kristittyjen vainon jo puhjettua Sozonin lampaat laidunsivat vehreällä niityllä. Hän itse vaipui kevyeen uneen ja näki jumalallisen näyn, joka vahvisti entisestäänkin hänen uskoaan. Kristus käski hänen panna pois ne aseet, joita hän piti mukanaan lampaidensa suojelemiseksi, ja valmistautua marttyyrikuolemaan. Uskon intoa palaen Sozon laskeutui niityltä alas Kilikian Pompeiopolikseen ja meni temppeliin, jossa palvottiin Artemis-jumalattaren kultaista patsasta. Hän katkaisi patsaalta oikean käden, hakkasi sen palasiksi, möi kultakimpaleet ja jakoi rahat köyhille.

Epäjumalanpalvelijoiden suuttumus oli suuri, kun he havaitsivat tuhon, jonka patsas oli kärsinyt. Mutta vielä suurempi oli heidän hämmästyksensä, kun he näkivät, että Sozon antautui oma-aloitteisesti temppelipalvelijoille jo ennen kuin häntä oli ehditty epäillä. Nämä pidättivät hänet heti ja veivät Kilikian käskynhaltijan Maximianuksen eteen, joka oli juuri tullut Pompeiopolikseen kunnioittaakseen kultaista kuvapatsasta. Käskynhaltija kehotti Sozonia uhraamaan jumalille, niin hän saisi armahduksen ja pääsisi vapaaksi. Mutta Sozon teki pilaa epäjumalista ja kutsui niitä ihmiskätten teoiksi. Niinpä hänet luovutettiin kiduttajille, jotta nämä repisivät hänen kylkiään rautapiikeillä. Sitten hänen jalkoihinsa pantiin rautaiset sandaalit, joiden pohjista sojottivat terävät naulat, ja hänet pakotettiin kävelemään. Hartaus täytti marttyyrin sielun, kun hän näki jaloistaan vuotavat verivirrat. Maximianus sanoi hänelle pilkaten: ”Huomenna kun suuri jumalatar lähtee temppelistään, soita huiluasi, Sozon, niin vannon sinulle, että hän vapauttaa sinut kaikesta vastuusta ja rangaistuksesta.” Marttyyri vastasi: ”Sinä sanot, mitä neuvonantajasi ilkeä paha henki suuhusi panee, ja pidät minua pilkkanasi. Minä soitin paimenhuiluani lampaitani paimentaessani, mutta nyt soitan vain Herralleni ja laulan uutta virttä julistaen pelastuksen ilosanomaa kaikille. Sinun jumalattaresi ei kuuntele soittoani, vaan seisoo paikalleen jähmettyneenä kuin sieluton ja tunteeton aasi.”

Vihastuneena Maximianus käski ruoskia Sozonia ankarasti, kunnes hänen ruumiinsa hajoaisi. Marttyyrin veri peitti maan kuin virvoittava kaste ja hän antoi sielunsa Jumalan haltuun yliluonnollisen ilon vallassa. Kiduttajat sytyttivät rovion polttaakseen hänen riekaleiset jäsenensä, mutta rankka sadekuuro sammutti tulen ja hajotti väen. Uskovat saattoivat vapaasti tulla kokoamaan marttyyrin jäännökset. Heidät ohjasi paikalle kirkas valo, joka valaisi paikkaa, kunnes he saivat marttyyrin haudatuksi.

Pyhä Cloud (Clodoald, Clodulphus) syntyi vuonna 522 maineikkaaseen länsigoottilaiseen Merovingien (486-751) kuningassukuun. Hänen isänsä, Orleansin kuningas Chlodomir kuoli taistelussa Cloudin ollessa kolmevuotias. Muutaman vuoden kuluttua Cloudin molemmat veljet joutuivat kuninkuutta tavoittelevien setiensä surmaamiksi. Kun Cloud varttui, hän sanoutui kokonaan irti valtataistelusta, hylkäsi maailman ja omistautui Jumalan palvelemiseen. Jaettuaan omaisuutensa köyhille nuori Cloud vihittiin munkiksi, ja Severinus-nimisen erakon isällisessä ohjauksessa hän vetäytyi erakkoelämään aivan Pariisin tuntumassa. Lopulta hänen vallanhimoiset setänsä uskoivat, että hän ei havittele maallista valtakuntaa ja jättivät hänet kilvoittelemaan rauhassa.

Kun Cloudin maine alkoi kasvaa, hän vetäytyi kaikessa hiljaisuudessa Provenceen. Sielläkin ihmiset alkoivat löytää tiensä hänen erakkomajalleen kuuntelemaan hänen viisasta opetustaan ja pyytämään hänen esirukouksiaan. Huomatessaan, että ei voinut kilvoitella salassa, hän päätti lopulta palata Pariisiin. Kansan vaatimuksesta Pariisin piispa Eusebius vihki Cloudin papiksi vuonna 551. Hän palveli seurakuntaa muutaman vuoden, kunnes tunsi olevansa liian suuren kunnioituksen kohteena ja vetäytyi jälleen, tällä kertaa kymmenisen kilometriä etelään Nogentiin, paikkaan joka on sittemmin tunnettu Saint Cloudina, jonne hän rakensi luostarin. Siellä hänen seuraansa liittyi monia hurskaita miehiä, jotka tahtoivat keskittyä sielunsa pelastukseen. He valitsivat Cloudin johtajakseen, ja hän virvoitti heitä viimeisinä vuosinaan niin sanoillaan kuin esimerkilläänkin. Cloud opetti ja innoitti myös lähialueiden uskovaisia.

Pyhä Cloud kuoli Nogentissa vuonna 560 ollessaan vain 38-vuotias. Suurin osa hänen reliikeistään on edelleen paikallisen seurakunnan kirkossa. Maalauksissa pyhä Cloud on esitetty opettamassa ja auttamassa köyhiä; hänen jalkojensa juureen on kuvattu kuninkaallisen vallan merkkejä osoittamaan, kuinka hän luopui maallisesta kuninkuudesta palvellakseen taivaallista Kuningasta.

Pyhä Kassiane (Kassia, Eikasia tai Ikasia) syntyi 800-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Hän oli ylhäisen konstantinopolilaisen perheen ainoa tytär ja poikkeuksellisen älykäs ja kaunis. Kun keisari Teofilos aikoi avioitua, järjestettiin palatsin juhlasalissa vastaanotto, jonne oli kutsuttu kaksitoista Itä-Rooman aateliston kauneinta ja huomattavinta neitoa. Keisari antaisi kihlauksen merkiksi valitulleen kultaisen omenan. Nuorta Teofilosta viehätti heti Kassianen poikkeuksellinen kauneus, ja kultainen omena kädessään hän meni tämän luokse ja pysähtyi hänen eteensä. Kokeillakseen hänen henkevyyttään keisari sanoi leikillään: ”Naisen kautta on paha tullut maailmaan.” Hän tarkoitti Eevan lankeemusta. Älykäs Kassiane vastasi ujosti: ”Mutta naisen kautta on tullut myös kaikkein paras” viitaten Jumalansynnyttäjään, uuteen Eevaan, josta maailman pelastus on saanut alkunsa. Tyytymättömänä osuvaan vastaukseen ja peläten, että oppinut ylhäisöneiti olisi puolisona häntä itseään älykkäämpi, Teodosios siirtyi pois ja antoi omenan kunnianarvoiselle Teodoralle (muistopäivä 11.2.).

Tämän tapauksen jälkeen Kassiane vetäytyi syrjään maailman hälinästä ja omisti elämänsä taivaalliselle Sulhaselleen. Kun ikoneita vastaan taistellut Teofilos kuoli vuonna 842 ja Teodora palautti valtakuntaan ortodoksisen opin, Kassiane perusti Hebdomoksen kukkulalle luostarin, joka tunnettiin nimellä Ta Kassias eli ”Kassialle kuuluva”. Siellä hänet vihittiin nunnaksi, ja pyhän Teodoros Studiolaisen kehotuskirjeiden rohkaisemana hän ryhtyi luostarin igumeniaksi. Hän hoivasi luostarissaan köyhiä naisia. Itse hän eli siellä loppuelämänsä rukoillen sekä laatien rikkaista ja syvällisistä teologisista mietteistään tunnettuja suloisia hymnejä, joiden ansiosta hänet luetaan kirkon johtavien hymnirunoilijoiden joukkoon.

Pyhän Kassianen kunnioituksessa on Kreetan lähellä sijaitsevan Dodekanesian Kasoksen saaren asukkailla ollut huomattava merkitys. He valitsivat 1900-luvulla pyhän Kassianen saarensa suojeluspyhäksi, koska saaren nimi muistuttaa hänen nimeään. Heidän toimestaan hänen muistopäiväkseen valittiin syyskuun 7., ja hänen kunniakseen kirjoitettiin jumalanpalvelustekstejä.

Pyhä esipaimen Johannes syntyi Novgorodissa hurskaaseen perheeseen. Hän omistautui jo nuorena Jumalalle ja pyrki elämään hyveellisesti. Täysi-ikäisenä hänet vihittiin papiksi. Hän palveli Herraa innokkaasti ja noudatti tarkkaan kaikkia Jumalan käskyjä. Vanhempiensa kuoltua hän päätti veljensä Gabrielin kanssa neuvoteltuaan rakennuttaa perintörahoilla uuden luostarin. Siellä veljekset vihittiin munkeiksi, ja Johannes sai nimen Ilja. Luostarin valmistuttua he elivät siellä paastoten, rukoillen ja kilvoitellen.

Kun Novgorodin arkkipiispa Arkadi (muistopäivä 18.9.) kuoli, Novgorodin ruhtinas, munkit, papit ja koko kansa valitsivat Iljan piispaksi. Hän piti itseään kelvottomana noin korkeaan virkaan, mutta kansan pyynnöt saivat hänet taipumaan, ja niin hänet vuonna 1162 vihittiin Novgorodin arkkipiispaksi. Ensimmäisen kirjeensä hän osoitti hiippakuntansa papistolle. “Olette itse pyytäneet minut tähän palvelutehtävään, kuunnelkaa siis minua: älkää kiintykö liiaksi tähän maailmaan vaan opettakaa ihmisiä. Katsokaa, etteivät he ala juopotella. Tiedättehän itsekin, että se koituu tuhoksi paitsi tavalliselle kansalle, myös meille papeille. Kun rippilapset tulevat luoksenne synnintunnustukselle, kyselkää heidän asioitaan sävyisästi. Älkää määrätkö katuville epitimioita. Älkää väheksykö kirjojen lukemista, sillä miten erotumme tavallisesta lukutaidottomasta kansasta, jos emme itsekään lue? Älkää määrätkö orvoille epitimioita. Tulkoot kaikki katumaan, Kristuksen kuorman on oltava kevyt.”

Vuoden 1170 talvi muodostui Novgorodille raskaaksi. Venäjän ruhtinaskuntien kesken syntyi erimielisyyksiä vallanperimys- ja veronkantoasioista, ja suzdalilaiset joukot piirittivät Novgorodin. Kaupungin asukkaat rukoilivat Jumalaa ja puhtainta Jumalansynnyttäjää pelastamaan kaupungin. Kolmantena piiritysyönä pyhä Johannes kuuli rukoillessaan äänen, joka käski häntä hakemaan Vapahtajan kirkosta Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin ja viemään sen kaupungin muurille. Aamulla esipaimen lähetti ylidiakonin hakemaan ikonia, mutta tämä ei saanut liikutettua sitä paikaltaan. Silloin pyhä esipaimen tuli itse koko papiston kanssa kirkkoon. Hän rukoili ikonin edessä ja aloitti rukouspalveluksen. Sen aikana pyhä ikoni liikahti äkkiä itsestään. Esipaimen otti sen käsiinsä, suuteli sitä ja vei sen rukouspalvelusta laulaen kaupungin muurille. Kun vihollisten hyökkäys alkoi, nuolia lensi kaupunkiin satamalla. Yksi nuolista osui ikoniin ja käänsi sen kasvopuolen kaupunkiin päin. Pimeys verhosi hyökkääjät, he alkoivat sokeutua ja joutuivat kauhuissaan vetäytymään. Pyhä Johannes määräsi, että Novgorodin ihmeellisen pelastumisen muistoksi tuli vuosittain viettää Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin juhlaa (27.11).

Kerran pyhä Johannes keskusteli hurskaiden miesten kanssa hengellisistä asioista ja kertoi itsestään ikään kuin jostakusta toisesta: “Tunnen miehen, joka kävi yön aikana Jerusalemissa kumartamassa pyhää hautaa ja Herran ristiä ja palasi samana yönä takaisin Novgorodiin. Hän ratsasti sinne paholaisella, jonka oli sitonut sanallaan ja ottanut vangikseen.” Kuuntelijat hämmästelivät kertomusta, mutta paholainen päätti kostaa pyhittäjälle ja alkoi Jumalan sallimuksesta punoa juoniaan. Kun ihmisiä kävi esipaimenen luona siunausta pyytämässä, se näytti heille hänen keljassaan kaikenlaisia kuvajaisia, naisten kengän, helminauhan tai naisten vaatteita. Ihmiset joutuivat kuohuksiin ja alkoivat puhua, että haureudenharjoittajan ei ole soveliasta olla apostolisessa virassa. Lopulta paholainen tekeytyi naiseksi, joka ihmisten nähden pakeni piispan keljasta. Kun pyhittäjä kuuli huudon ja melun keljansa ulkopuolelta, hän avasi oven ja kysyi: “Mitä on tapahtunut, lapseni, miksi metelöitte?” Kiukustunut väkijoukko tarttui häneen ja raahasi hänet herjauksia huutaen Olhavanjoen rantaan. He sysäsivät hänet lautalle ja työnsivät myötävirtaan toivoen pääsevänsä hänestä eroon. Mutta odotusten vastaisesti lautta lipui vastavirtaan suoraan Jurjevin (pyhän Georgioksen) luostarin rantaan. Tämä sai ihmiset ymmärtämään erehdyksensä ja palaamaan katuvaisina kaupunkiin. Hyväsydäminen piispa iloitsi heidän kääntymyksestään ja rukoili heille anteeksiantoa. Tämä tapahtui vähän ennen hänen kuolemaansa.

Kun pyhä esipaimen tunsi kuolemansa lähestyvän, hän luopui piispan omoforista ja vihkiytyi suureen skeemaan ottaen takaisin kasteessa saamansa nimen Johannes. Hän kuoli 7.9.1186 ja hänet haudattiin Sofian katedraalin eteishuoneeseen.

Vuonna 1439 katedraalissa tehtiin korjaustöitä. Niiden aikana pyhän Johanneksen hauta-arkku vahingoittui. Arkkipiispa Eufimin (muistopäivä 11.3.) käskystä arkun haljennut kansi nostettiin syrjään, jolloin kirkon täytti hyvä tuoksu. Arkusta löydettiin edesmenneen piispan maatumattomat pyhäinjäännökset, mutta kukaan ei tiennyt, kuka tuo piispa oli. Arkkipiispa Eufimi alkoi rukoilla Jumalaa ilmoittamaan hänelle piispan nimen. Yöllä pyhä Johannes ilmestyi arkkipiispalle ja kertoi olevansa se piispa, joka oli ollut todistamassa Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonin ihmettä. Hän sanoi myös, että hän rukoilee Jumalaa kaikkien kristittyjen puolesta.

Pyhittäjä Serapion syntyi 1390-luvulla Jurjevin kaupungissa, nykyisessä Tartossa. Hänen vanhempansa kuuluivat venäläiseen pyhän Nikolaoksen seurakuntaan. Kaupunkia hallitsi saksalainen ritarikunta, jotka yrittivät kitkeä pois ortodoksista uskoa. Pyhiin kirjoituksiin perehtyneenä Serapion puolusti ortodoksisuutta. Hän osasi sekä latviaa että viroa ja yritti koko elämänsä ajan tukea ortodoksista henkeä näitä kieliä puhuvien keskuudessa. Hän vahvisti heitä opetuksillaan ja yritti saada katolisuuteen kääntyneet palaamaan ortodoksinen kirkon helmaan. Kun saksalaiset yrittivät väkivalloin käännyttää Serapionin vieraaseen uskoon, hän vetäytyi 35 vuoden ikäisenä Tolvan erämaahan, jossa pihkovalainen pyhittäjä Jefrosin (muistopäivä 15.5.) oli aloittamassa rukouskilvoitustaan. Emme tiedä, missä Serapion vihittiin munkiksi, mutta erämaahan tullessaan hän oli jo munkki.

Pyhittäjä Jefrosin, joka kilvoitteli tuolloin aivan yksin, otti uuden tulokkaan iloiten vastaan. Mutta Serapion oli tottumaton luostarielämään, ja erakon kilvoitukset alkoivat pian tuntua hänestä raskailta. Hän alkoi suunnitella lähtöä pois Tolvan erämaasta. Pyhittäjä Jefrosin näki hänen epäröintinsä ja anoi Serapionia jäämään, mutta tämä ei suostunut. Hän kokosi tavaransa, hyvästeli pyhittäjä Jefrosinin ja lähti matkaan. Herra kuitenkin saattoi hänet järkiinsä ja pakotti hänet palaamaan pyhittäjän luo. Heidän kilvoituspaikkansa lähellä virtasi pieni puro, jonka rannoilla kasvoi vesakkoa. Serapionin piti päästä puron yli, mutta raivatessaan kirveellä tietä pusikon halki hän iski vahingossa jalkaansa. Nyt hänen oli pakko palata Jefrosinin luo ja pyytää anteeksi. Pyhittäjä otti katuvan veljen vastaan sävyisästi ja kaunaa kantamatta. Tästä lähtien pyhittäjä Serapion alkoi viettää erakkoelämää osallistuen kaikkiin opettajansa kilvoituksiin ja kieltäymyksiin. He kilvoittelivat yhdessä 55 vuotta aina pyhittäjä Serapionin kuolemaan asti.

Tolvan erämaahan syntyi luostari, johon tuli paljon innokkaita kilvoittelijoita, mutta Serapion oli heistä innokkain. Hän tuli jokaiseen luostarin työhön ennen muita ja lähti pois viimeisenä. Hän auttoi opettajaansa veljestön johtamisessa ja luostarin rakentamisessa. Loukkauksiin hän suhtautui tavattoman nöyrästi, syytti aina itseään ja pyysi itse anteeksi loukkaajalta. Joka päivä hän kertoi ajatuksensa ohjaajalleen niin kuin sairas näyttää haavansa lääkärille. Serapion piti jokaista vapaata hetkeä arvokkaana ja vetäytyi aina tilaisuuden tullen keljaansa rukoilemaan, laulamaan psalmeja tai lukemaan jumalallisia kirjoituksia. Hän koki syvästi myös kirkon yhteisen rukouksen voiman. Hän sanoi, että yksin keljassa luettu 12 psalmin palvelus ei vastaa yhtä kirkossa laulettua “Herra armahdaa”. Serapion söi niukasti, vain sen verran kuin oli välttämätöntä elämän ylläpitämiseksi. Makeaa tai muuten herkullista ruokaa hän ei syönyt koskaan. Hänen vaatteensa olivat niin vanhat ja kuluneet, että ne eivät hänen kuolemansa jälkeen kelvanneet edes kerjäläisille. Viimeisinä elinvuosinaan hän tuli kuuluisaksi parantamisen ja selvänäköisyyden lahjoistaan.

Pyhittäjä Serapion kuoli 90 vuoden iässä vuonna 1480. Pyhittäjä Jefrosin hautasi itse ensimmäisen oppilaansa.

Pyhittäjä Makari Kanevilainen syntyi 1500- ja 1600-lukujen vaihteessa Ovrutšin kaupungissa nykyisen Pohjois-Ukrainan alueella. Hän sai kotona uskonnollisen kasvatuksen ja meni vartuttuaan paikalliseen Ovrutšin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi ja korotettiin luostarin johtajaksi. Kerran hän pelasti luostarinsa ihmeellisesti tataarien piirityksestä. Hän toimitti kirkossa rukouspalveluksen ja päätti lähteä piirittäjiä vastaan hengellisin asein varustautuneena. Ikoneita ja kirkkolippuja kantaen hän astui veljien kanssa luostarin muurien ulkopuolelle. Juhlallinen saatto pelästytti viholliset ja he pakenivat suinpäin paikalta.

Tuohon aikaan puolalaiset yrittivät käännyttää alueen ortodokseja katolisuuteen ja taivuttaa heitä liittymään uniaattikirkkoon. Vuonna 1671 he tuhosivat luostarin ja pakottivat Makarin poistumaan kaupungista, sillä hän oli yksi tarmokkaimmista ortodoksisuuden puolustajista. Hän meni ensin Kiovan luolaluostariin, josta metropoliitta lähetti hänet igumeniksi Kanevin kaupunkiin Kiovan kaakkoispuolella.

Kanevissa Makari tuli kuuluisaksi ihmeistään ja selvänäköisyyden lahjastaan. Monet sairaat ja köyhät pitivät häntä isänään ja hyväntekijänään. Kerran hän paransi erään sokean. “Usko ja rukoile Häntä, joka antoi sokealle näön, ja tule teofanian aaton jumalanpalvelukseen rukoilemaan”, Makari sanoi sokealle. Kun hän luki vedenpyhityksen sanat “Suuri olet Sinä, Herra, ja ihmeelliset ovat tekosi”, sokea näki valonvälähdyksen ja parani.

Kerran eräs äiti pyysi isä Makarilta apua, sillä hänen poikansa oli hulttio. Pyhittäjä lupasi puhua pojalle, mutta tämä ei ollut halukas kuuntelemaan neuvoja vaan valitti, että häntä pakotetaan lukemaan pitkiä rukouksia. Pyhittäjä vastasi hänelle: “Munkit lukevat lupauksensa mukaisesti pitkiä rukouksia, mutta se ei koske sinua. Jos taas et rukoile ollenkaan, tuomitset sielusi nälkäkuolemaan. Lue siis yksi rukous, Isä meidän, siitä löydät kaiken tarpeellisen: Jumalan tuntemisen valon, elämänohjeet, lohdutuksen ja hengen voiman. Tuon rukouksen lukemisen ei pitäisi olla raskasta.” Tällä kertaa huikentelevainen poika oli kuuliainen. Hän luki Herran rukouksen ja piti siitä niin paljon, että alkoi toistaa sitä yhä useammin, ja rukousta lukiessaan hän oppi hyvää. Pian hän muuttui kokonaan ja hänestä tuli itseään tarkkaileva ja ahkera mies.

Kun Kanevin aluetta kohtasi ankara nälänhätä, Makari jakoi kaiken omaisuutensa pelastaakseen nälkäänäkeviä kuolemalta.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä ennusti Kanevin kaupungin tuhon ja oman marttyyrikuolemansa. Hän kehotti pelästyneitä kaupunkilaisia pitämään kiinni ortodoksisesta uskostaan. “Katoamattoman seppeleen voi saada vain kilvoittelemalla sääntöjen mukaan”, hän saarnasi. Pian kaupunkiin hyökkäsivät ensin puolalaiset ja heidän jälkeensä tataarien ja turkkilaisten sotajoukko, joka surmasi monia sen asukkaita. Kanevilaiset kokoontuivat luostarin suureen kivikirkkoon. Viholliset piirittivät kirkkoa kaksi päivää, mutta nähtyään, etteivät piiritetyt aio antautua, he mursivat luostarin portin. Pyhittäjä Makari oli pelottomana risti kädessään heitä vastassa. Hyökkääjät tarttuivat vanhukseen, pieksivät häntä ja pilkkasivat pyhää ristiä. Pyhittäjä anoi vain, etteivät he häpäisisi kirkkoa, josta monet olivat hakeneet turvaa, eivätkä surmaisi viattomia ihmisiä. Viholliset veivät pyhittäjän luostarista, raahasivat häntä pitkin katuja ja löivät armottomasti. Lopulta hänet mestattiin. Tämä tapahtui syyskuun 7. päivänä vuonna 1678. Kristityt kantoivat Makarin ruumiin luostarin kirkkoon. Mutta viholliset sytyttivät kirkon palamaan, jolloin kaikki sinne piiloutuneet kuolivat tuleen ja savuun. Eloonjääneet kaupungin asukkaat löysivät Makarin ruumiin kirkosta vahingoittumattomana ja hautasivat sen uhripöydän alle. Kun kirkkoa kymmenen vuotta myöhemmin korjattiin, löydettiin pyhittäjän ruumis maatumattomana. Katolilaisten hyökkäyksien pelossa se siirrettiin turvaan Pultavan Perejaslavliin, jossa pyhäinjäännösten äärellä on tapahtunut ihmeitä. Makari Kanevilainen tunnetaan myös Makari Perejaslavilaisena tai kotikaupunkinsa mukaan Ovrutšilaisena.

Pyhittäjä Makari (maallikkonimeltään Mikael Ivanov) syntyi vuonna 1788 aatelisperheen poikana Orjolin läänissä Venäjällä. Hän oli luonteeltaan hiljainen lapsi, joka piti kirjoista, musiikista ja yksinäisyydestä. Hän menetti jo varhain äitinsä, joka oli erityisesti rakastanut Mikaelia ja sanonut pojastaan: “Tunnen sydämessäni, että tuosta lapsesta tulee jotain erikoista.” Molempien vanhempiensa kuoltua Mikael jakoi perintöosansa veljilleen, jätti virkansa taloushallinnossa ja asettui asumaan maatilalleen. Mutta maallinen elämä ei kiinnostanut häntä.

22-vuotiaana Mikael lähti pyhiinvaellukselle Ploštšanin luostariin eikä enää palannut maailmaan. Luostarissa hän tapasi vanhus Afanasin, Paisi Velitškovskin (15.11.) oppilaan, josta hän sai itselleen herkkävaistoisen hengellisen ohjaajan. Vanhus Afanasi oli tuonut mukanaan Moldaviasta paljon pyhien isien tekstejä, joita hän tutki ja käänsi venäjäksi. Tähän työhön hän otti mukaan isä Makarin. Ohjaajansa kuoltua isä Makari siirtyi vuonna 1834 Optinan luostariin ja jatkoi siellä vanhus Afanasin aloittamaa kirjallista työtä. Hänen hengelliseksi ohjaajakseen Optinassa tuli pyhittäjä Leo (11.10.), jolle hän alisti kokonaan oman tahtonsa eikä ryhtynyt mihinkään ilman hänen siunaustaan. Isä Makarin ansiosta Optinaan kootut Paisi Velitškovskin käsikirjoitukset ja käännökset julkaistiin. Mukana oli muun muassa Maksimos Tunnustajan, Iisak Syyrialaisen, Jesaja Erakon ja Thalassioksen kirjoituksia. Suurena apuna tässä työssä oli hänen hengellisten lastensa joukkoon kuuluva Kirejevskin pariskunta. Pyhittäjä Makari kokosi ympärilleen muitakin ihmisiä, jotka käänsivät ja julkaisivat Venäjän kovasti kaipaamaa hengellistä kirjallisuutta. Samalla yhteys Optinan ohjaajavanhusten ja Venäjän älymystön välillä lujittui. Muun muassa kirjailijat Aleksei Tolstoi ja Nikolai Gogol kävivät pyhittäjä Makarin luona synnintunnustuksella ja pyytämässä siunausta.

Seitsemän vuoden ajan vanhukset Leo ja Makari ohjasivat hengellisesti luostarin veljestöä ja tuhansia maallikoita. Pyhittäjä Leon kuoltua Makari toimi hengellisenä ohjaajana vielä lähes 20 vuotta. Kerran hänen luokseen tuotiin riivattu, joka ei ollut koskaan nähnyt vanhusta eikä edeltäkäsin tiennyt hänestä mitään. Riivattu hyökkäsi häntä kohti ja huusi: ”Makari tulee, Makari tulee!” ja läimäytti häntä poskelle. Vanhus käänsi heti toisen poskensa, ja sairas lyyhistyi tajuttomana lattialle. Kun hän tuli tajuihinsa, hän oli parantunut. Häntä riivannut henki ei pystynyt kestämään vanhuksen suurta nöyryyttä.

Herra antoi Makarille myös hengellisen harkintakyvyn lahjan. Jokaiselle syntejään vilpittömästi katuvalle hän osasi antaa tämän hengelliseen vaivaan sopivan neuvon ja lääkkeen. Vanhuksen koko olemus, hänen vaatetuksensa ja jokainen liikkeensä huokui nöyryyttä. Jatkuva Jeesuksen rukouksen toistaminen valaisi hänen kasvojaan, ne loistivat hengellistä iloa ja lähimmäisenrakkautta.

Kaksi vuotta ennen kuolemaansa isä Makari vihittiin suureen skeemaan. Hän otti rippilapsia ja pyhiinvaeltajia vastaan kuolemaansa asti, opetti ja siunasi heitä. Syyskuun 7. päivänä vuonna 1860 pyhittäjäisä Makari siirtyi rauhassa Herran luo osallistuttuaan tuntia ennen kuolemaansa Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Jumala loi ihmisen ja asetti hänet paratiisiin kasvamaan hyvää hedelmää ja katselemaan Jumalaa Hänen tekojensa kautta. Mutta ihmisen oli jätettävä paratiisin puutarhan ilot päätettyään kuunnella käärmeen neuvoja; se petti Eevan, ensimmäisen naisen, ja hänen kauttaan Aadamin, ensimmäisen miehen. Jumala antoi Mooseksen kautta lain ja teki tahtonsa tiettäväksi profeettojen kautta valmistaakseen ihmistä suurempaan siunaukseen ainoan Poikansa eli Jumalan Sanan lihaksitulemisessa, sillä Hän vapahtaa meidät vihollisen orjuudesta. Tullessaan ihmiseksi Kristus tahtoi tulla täydellisesti osalliseksi langenneesta ihmisluonnosta, mutta kuitenkin ilman syntiä, sillä Hän yksin on synnitön. Tästä syystä Hän valmisti itselleen tahrattoman asuinsijan, neitseellisen arkin, kaikkein pyhimmän neitseen Marian, joka oli kyllä kuoleman ja esi-isiemme saaman tuomion alainen, mutta joka oli valittu ennen aikojen alkua olemaan uusi Eeva, Kristuksen, meidän Vapahtajamme äiti, pelastuksemme lähde ja kristillisen pyhyyden arkkityyppi.

Isänsä puolelta neitsyt Maria oli Daavidin kuninkaallista sukua, sillä hänen isänsä Joakim oli Barpantherin jälkeläinen, tämä oli Pantherin jälkeläinen, tämä Melkin, tämä Levin, tämä Natanin ja tämä Daavidin jälkeläinen. Joakimin vaimo Anna oli myös Daavidin sukua, sillä hänen isoisänsä Matta oli Daavidin jälkeläisiä Salomon kautta. Matan vaimo, nimeltään Maria, oli Juudan heimosta, ja heidän poikansa Jaakob oli puuseppä Joosefin sekä kolmen tyttären Marian, Sovian ja Annan isä. Maria synnytti Salomen, kätilön, Sovia Elisabetin, joka oli Edelläkävijän äiti, ja Anna Jumalanäidin.

Jumalan viisas kaitselmus näytti ihmisluonnon hedelmättömyyden ennen Kristuksen tuloa jättämällä Joakimin ja Annan lapsettomaksi, kunnes he olivat jo hyvin vanhoja. Joakim oli varakas ja hurskas, hän rukoili lakkaamatta ja uhrasi lahjoja Jumalalle, jotta Hän päästäisi heidät ahdingosta ja ihmisten ylenkatseesta. Eräänä juhlapäivänä hän oli mennyt temppeliin uhraamaan, kun eräs Rubenin heimon miehistä kääntyi hänen puoleensa sanoen: ”Sinä et saa uhrata meidän kanssamme, koska sinulla ei ole lasta.” Nämä sanat viilsivät Joakimia ja hän lähti vuorenrinteille rukoillakseen ja itkeäkseen yksinäisyydessä. Samaan aikaan Anna vuodatti tahollaan kyyneleitä ja vetosi kiihkeästi taivaaseen. Armorikas ihmisiä rakastava Jumalamme kuuli heidän vetoomuksensa ja lähetti suopeutensa sanansaattajana Annan luokse ylienkeli Gabrielin, meidän pelastuksemme julistajan. Enkeli ilmoitti, että Anna tulisi raskaaksi vielä vanhalla iällään ja synnyttäisi lapsen, jota koko maanpiiri ylistäisi. Täynnä iloa ja ihmetystä Anna vastasi: ”Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, olipa lapseni poika tai tytär, minä annan hänet Herralle Jumalalleni, jotta hän palvelisi Häntä kaikki elinpäivänsä.” Enkeli vieraili myös Joakimin luona ja käski häntä palaamaan kotiinsa ja iloitsemaan vaimonsa ja koko talonväkensä kanssa, sillä Jumala oli lopettanut heidän ahdistuksensa.

Yhdeksän kuukauden kuluttua Anna synnytti. Hän kysyi kätilöltä: ”Kumman olen saattanut maailmaan?” ”Tyttären”, tämä vastasi. ”Ylistäköön minun sieluni tänä päivänä”, julisti Anna ja laski lapsen hellästi alas. Kun lain puhtaussäädösten vaatima aika oli täyttynyt, hän nousi, peseytyi, imetti lapsen ja nimesi hänet Mariaksi – nimi jota patriarkat, profeetat ja vanhurskaat verhotusti ennakoivat ja odottivat, sillä hänen kauttaan Jumala olisi paljastava jo ikuisuudessa kätketyn salaisuuden.

Lapsi kasvoi ja vahvistui. Hänen ollessaan kuuden kuukauden ikäinen äiti asetti hänet maan kamaralle nähdäkseen, pysyisikö hän seisaallaan. Maria otti seitsemän askelta, kääntyi sitten takaisin ja tarttui äitinsä rintamuksiin. Anna kohotti hänet ylös sanoen: ”Niin totta kuin Herra minun Jumalani elää, sinä et ole enää tallaava maata ennen kuin minä olen vienyt sinut Herran temppeliin.” Anna piti huonetta, jossa Maria oli, pyhänä paikkana, eikä tuohon tilaan päässyt mitään sopimatonta tai epäpuhdasta. Hän päästi lapsen kanssa leikkimäänkin vain puhtaita heprealaisia.

Kun Maria oli vuoden ikäinen, Joakim järjesti suuret pidot. Hän kutsui papit, kirjanoppineet, koko neuvoston ja Israelin kansaa. Hän esitteli Marian papeille, jotka siunasivat tämän sanoen: ”Siunatkoon isiemme Jumala tätä pienokaista ja antakoon hänelle ikuisen nimen, jota kaikki sukupolvet kunnioittavat.” Ja koko kansa vastasi: ”Totisesti, totisesti, aamen.” Joakim toi lapsen ylipapin eteen, joka siunasi hänet sanoen: ”Jumala, jonka mahdilla ei ole vertaa, katso tämän pienokaisen puoleen ja suo hänelle Sinun mittaamattoman suuri siunauksesi.”

Anna kantoi Marian takaisin pyhään huoneeseensa, imetti hänet ja veisasi Herralle: ”Minä laulan Herralle Jumalalleni, sillä Hän on katsonut puoleeni ja poistanut minulta vihamiesteni halveksunnan. Sillä Herra on antanut minulle vanhurskauden hedelmän, luonnoltaan yhden ja runsaudessaan rikkaan. Kuka kertoisi Rubenin lapsille, että Anna on äiti? Kuulkaa, kuulkaa, te Israelin kaksitoista heimoa, että Anna on äiti!” Sitten hän jätti lapsen huoneeseensa ja lähti palvelemaan vieraita, jotka iloitsivat ja ylistivät Israelin Jumalaa.[1]

Pyhä Sergius oli syntyjään syyrialaista sukua, mutta kävi koulunsa Palermossa ja vihittiin papiksi Roomassa. Sergius oli erityisesti paavi Leo II:n (682-683) suosiossa. 15. joulukuuta vuonna 687 Sergius valittiin Rooman paaviksi. Hän piti yllä hyviä suhteita erityisesti Armenian kirkkoon, mutta ajautui erimielisyyksiin keisari Justinianos II:n kanssa, joka pyrki saamaan koko pyhän kirkon valtaansa. Sergius kieltäytyi hyväksymästä Justinianoksen järjestämän Trullon ekumeenisen kirkolliskokouksen (692) 102-kohtaista pöytäkirjaa, sillä Rooman kirkon johtajaa ei ollut edes pyydetty mukaan. Keisari määräsi paavin pidätettäväksi, mutta kansa nousi puolustamaan häntä. Puhjenneissa levottomuuksissa keisarin joukkojen komentaja Sakarias joutui viimein pyytämään paavin suojelua ja lopulta jopa piiloutumaan paavin vuoteen alle. Sergius käski lopettaa väkivaltaisuudet. Osa häntä pidättämään lähetetyistä joukoista siirtyi hänen puolelleen, ja Sakarias loppuine sotilaineen päästettiin lähtemään takaisin. Justinianokselle tämä arvovaltatappio merkitsi hänen valtakautensa lopun alkua.

Pyhän Sergiuksen arvostus sen sijaan kasvoi. Hän kehitti liturgista elämää muun muassa säätämällä, että latinalaisessa messussa veisattavaksi kolme kertaa Agnus dei, Jumalan karitsa. Hän määräsi Roomassa järjestettäväksi ristisaattoja Neitsyt Marian ilmestyksen, syntymän ja kuolonuneen nukkumisen muistopäivinä. Pyhä Sergius huolehti evankeliumin leviämisestä lähettämällä lähetyssaarnaajia nykyisen Saksan, Alankomaiden ja Belgian alueelle. Hän sai itse kastaa länsisaksien kuninkaan Caedwallan pyhän Pietarin kirkossa pääsiäislauantaina vuonna 689. Kaiken kaikkiaan hän loi 96 uutta piispanistuinta. Pyhä Sergius nukkui pois rauhallisesti vuonna 701 Roomassa.

Uusmarttyyri[1] Athanasios syntyi vuonna 1749 Kulakiassa (nykyisin Halastra), joka sijaitsee Tessalonikasta itään ja jossa tuohon aikaan oli Kampanian piispanistuin. Sen piispa Teofilos (1749-1795) oli aikakautensa huomattavimpia kirkollisia persoonallisuuksia. Athanasioksen hurskaat vanhemmat, jotka kuuluivat paikkakunnan johtohenkilöihin, lähettivät hänet Tessalonikan kreikkalaiseen kouluun, jossa opetti tuolloin pyhittäjä Athanasios Paroslainen (muistopäivä 24.6.). Sieltä hän siirtyi Athosvuorella toimivaan Athoniada-oppilaitokseen, joka oli tunnettu kuuluisista opettajistaan. Athokselta hän meni Konstantinopoliin, missä hän tutustui vasta vihittyyn Antiokian patriarkkaan Filemoniin (1766/7), jonka mukana siirtyi Damaskokseen. Siellä hän viipyi kaksi vuotta ja palasi sitten kotiseudulleen Kulakiaan.

Koska Athanasios hallitsi sekä turkin että arabian kielen, hänen oli tapana seurustella turkkilaisten kanssa ja kuluttaa aikaansa hallitsijan hevostalleilla. Kerran keskustellessaan siellä erään emiirin kanssa hän sanoi: ”Teidän uskonne sisältyy näihin sanoihin”, ja hän lausu islamin lyhyen uskontunnustuksen. Emiiri tarttui tilaisuuteen ja syytti häntä heti Tessalonikan tuomarille, että hän oli muka tehnyt salavatin[2] eli tunnustautunut muslimiksi mutta katunut ja jäänyt kristityksi. Islamista kristinuskoon siirtyminen oli näet kielletty kuolemanrangaistuksen uhalla. Aluksi tuomari julisti Athanasioksen syyttömäksi. Mutta läsnäolevien agojen, turkkilaisten johtomiesten, kiihotuksesta hän alkoi kehottaa tätä vaihtamaan uskonsa. Koska marttyyri kuitenkin sanoi rohkeasti, että hän ei tunne muuta uskoa kuin todellisen uskon Kristukseen, tuomari sulki hänet vankilaan siinä toivossa, että hän muuttaisi mielensä. Jonkin päivän kuluttua häntä kuulusteltiin uudelleen. Hän pysyi edelleen lujana vakaumuksessaan, ja niinpä hänet tuomittiin kuolemaan hirttopuussa. Hänet hirtettiin Tessalonikan länsimuurin ulkopuolella syyskuun 8. päivänä vuonna 1774. Hän oli tuolloin vasta 25-vuotias. Kristityt ottivat hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Pyhän Paraskevan kaupunginosaan.

Pyhä Sofronios oli munkki Edelläkävijän luostarissa Pontoksen Vazelonissa, Mustanmeren rannikolla nykyisen Turkin alueella. Vuonna 1776 tämä askeettisissa hyveissä kunnostautunut kilvoittelija vihittiin papiksi ja lähetettiin palvelemaan Akhtalean kaivoksilla Georgiassa työskenteleviä kreikkalaisia. Hänen vilpitön intonsa, anteliaisuutensa ja isällinen lempeytensä saivat uskovaiset todella rakastamaan pappiaan. Alueen georgialaisten hallitusmiesten tuella he pakottivat hänet vastaanottamaan piispan arvon.

Sofronios sijoitti istuimensa Jumalanäidin luostariin ja jatkoi nöyrästi työskentelyä hyvän paimenen tavoin, kunnes aasialainen lesgien heimo ryösti ja hävitti alueen. Eräänä päivänä nämä barbaarit tunkeutuivat luostariin kesken jumalallisen liturgian. He surmasivat suurimman osan uskovaisista ja ottivat vangikseen piispan samoin kuin muut henkiin jääneet, jotka myytiin orjiksi eri kaupungeissa Kaukasian alueella.

Pyhän piispan osti vapaaksi hurskas roomalaiskatolinen nainen. Sofronios pääsi Trapezuntaan (Trebizond, nyk. Trabzon), jossa hänet valittiin poisnukkuneen metropoliitan seuraajaksi. Mutta joutuessaan keskelle kilpailua hän piti rauhaa tärkeämpänä kuin kunniaa ja vetäytyi takaisin Vazelonin luostariin. Hänen pyhä elämäntapansa voitti puolelleen kaikki paitsi igumeni Jeremiaan, joka joutui kateuden valtaan. Igumeni ahdisti pyhää siihen pisteeseen saakka, että tuli pakottaneeksi tämän poistumaan luostarista ja etsimään turvaa kotimaastaan. Pyhän miehen lähtiessä Jeremia kuitenkin luhistui henkisesti. Yritettyään turhaan pakottaa Sofroniosta palaamaan hän kuoli surkuteltavalla tavalla aivohalvaukseen muutaman vuoden kuluttua.

Pyhä Sofronios kuoli rauhassa vuonna 1803. Kun koitti aika ottaa hänen jäännöksensä maasta, niistä huokui ihanaa tuoksua ja niiden kautta tapahtui monia paranemisia.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian syntymän jälkeisenä päivänä ortodoksinen kirkko muistelee kunnioittaen vanhurskaita Joakimia ja Annaa pelastuksemme välittäjinä, koska heidän kauttaan syntyi Jumalamme äiti. Kyseessä ei siis ole Joakimin ja Annan tästä elämästä poistumisen muisto, jota vietetään 25.7.

Pyhä Severianus vaikutti Vähän-Armenian Sebasteiassa (nyk. Sivas Keski-Turkissa) keisari Liciniuksen hallintokaudella (308-311 ja 313-324). Severianus oli arvoltaan senaattori ja kuuluisa hyveistään ja uskostaan Kristukseen. Kun Sebasteian maaherra Lysias sai tietää, että Severianus johti hyveellisen elämänsä esimerkillä monia epäjumalien palvelijoita Kristuksen luo ja oli ollut rohkaisemassa neljääkymmentä marttyyria (9.3.) heidän kilvoituksessaan, hän lähetti heti sotilaita tuomaan Severianuksen luokseen. Pyhä Severianus ei kuitenkaan ollut jäänyt heitä odottamaan, vaan tuli itse oma-aloitteisesti maaherran eteen, tunnusti uskonsa ja moitti epäjumalien palvontaa. Lysias hämmästeli hänen epätavallista rohkeuttaan, käski ruoskia häntä tuoreilla häränjänteillä, ripustaa hänet puuhun ja raastaa hänen ruumistaan rautapiikeillä.

Kun Severianusta sitten raahattiin kaupungin halki takaisin vankilaan, hän näytti tyytyväisenä haavojaan ja sanoi häntä seuraavalle kansalle: ”Palkinnot, jotka taivaallinen Kuningas antaa niille, jotka kärsivät Hänen tähtensä, ovat sanoin kuvaamattomia ja käsittämättömiä.” Ja hän kehotti heitä pysymään uskollisina Kristukselle ja horjumatta hyveen tiellä.

Viiden päivän kuluttua Severianuksen kaulaan ripustettiin raskas kivi ja toinen kivi hänen jalkoihinsa. Sitten hänen vyötäisilleen sidottiin köysi ja hänet ripustettiin roikkumaan alas muurilta pää ja jalat alaspäin, niin että painavat kivet saisivat hänen luunsa pois sijoiltaan. Kun hän oli jo kuolemaisillaan, hän sai voimaa sanoa: ”Jos tuntisit ne hyvyydet, joita valmistat minulle tällä marttyyrikilvoituksella, tahtoisit itsekin kestää ne.” Ja kiittäen Jumalaa vahvistuksesta, jonka oli Häneltä saanut, hän luovutti sielunsa Herransa haltuun syyskuun 9. päivänä.

Seuraavana päivänä kristityt hautasivat marttyyrin ruumiin. Yksi Severianuksen orjista oli juuri kuollut. Kun kuolleen orjan vaimo näki isäntänsä hautaussaaton, hän kääntyi murheissaan kuolleen miehensä puoleen ja sanoi: ”Nouse ylös, rakkaani! Nouse vastaanottamaan isäntäämme!” Silloin kuollut heräsi henkiin, nousi pystyyn, pukeutui ja kiirehti isäntänsä hautajaisiin.

Paikalle kokoontuneet kristityt olivat ymmällään, mihin hautaisivat marttyyrin. Niinpä he punoivat kukkaseppeleen, panivat sen ruumiin päälle ja jäivät odottamaan merkkiä Jumalalta. Silloin taivaalle ilmestyi kotka, joka laskeutui alas ja otti seppeleen kynsiinsä. Hitaasti lentäen se laski sen läheiseen metsään ja katosi. Kristityt hautasivat marttyyrin tuohon paikkaan. Kuolleista herännyt orja asettui asumaan sinne ja huolehti antaumuksellisesti isäntänsä haudasta 15 vuotta elämänsä loppuun asti. Haudalla tapahtui monia ihmeitä.

Pyhä Sahak syntyi vuoden 350 tienoilla Armeniassa. Hän oli viimeisiä Armenian kirkkoa johtaneita pyhän piispa Gregorios Valontuojan jälkeläisiä. Sahak opiskeli hellenististä sivistystä Konstantinopolissa. Vaimonsa kuoleman jälkeen hänestä tuli munkki noin vuonna 388. Vuonna 390 hänet vihittiin Armenian kirkon ylimmäksi johtajaksi eli katolikokseksi aikana, jolloin Rooman ja Persian valtakunnat olivat jakaneet Armenian keskenään. Pyhä Sahak sai Konstantinopolin siunauksen itsenäiselle Armenian kirkolle, joka irrottautui lopullisesti Kappadokian Kesarean alaisuudesta. Samalla pyhä Sahak myös vahvisti kreikkalaisen kanonisen lain vaikutusta Armenian kirkossa.

Sahak näytti diplomaattiset taitonsa suostuttelemalla Persian sassanidikuningasta Yazdgerd I:n (399-420) keskeyttämään kristittyjen vainon Persiassa. Ennen kaikkea pyhä Sahak muistetaan kuitenkin Armenian kirkon henkisen ja hengellisen elämän rakentajana. Hän rakennutti kirkkoja, kouluja ja luostareita. Tähän saakka Armenian kirkon elämää oli vaikeuttanut se, että armenialaiset olivat käyttäneet kirkkokielenään Itä-Rooman puolella kreikkaa ja Persian puolella syyriaa. Pyhä Sahak tuki monin tavoin pyhää Mesrop Maštotsia (muistopäivä 19.2.), joka kehitti armenian kielelle oman aakkoston ja kirjakielen. Pyhä Raamattu käännettiin armeniaksi. Sahakin johdolla armeniaksi käännettiin myös suuri määrä kreikkalaisten ja syyrialaisten kirkkoisien kirjoituksia ja liturgisia tekstejä. Tästä alkoi armenialaisen kirjallisuuden historia, jonka kauneinta antia lienevät hengelliset runoelmat ja hymnit. Sahak itsekin laati eräitä liturgisia veisuja.

Pyhä Sahak vastusti tarmokkaasti persialaista uskontoa ja nestoriolaisuutta sekä piti säännöllistä yhteyttä Konstantinopoliin. Näistä syistä persialaiset vallatessaan osan Armeniaa vuonna 428 pakottivat pyhän Sahakin siirtymään syrjään kirkon johdosta. Siksi Sahak ei myöskään voinut osallistua vuoden 431 ekumeeniseen kirkolliskokoukseen, vaikka tukikin sen päätöksiä. Neljän vuoden jälkeen Sahak palasi istuimelleen. Vanhoilla päivillään hän vetäytyi yksinäisyyteen, kunnes kuoli vuoden 440 tienoilla Armenian Aštišatissa. Hänet muistetaan Armenian kirkon suurimpien pyhien joukossa ja armenialaisen kirjallisuuden isähahmona.

Pyhä Kieran (Ciaran) syntyi vuonna 516 Beoit-nimisen irlantilaisen puusepän perheeseen. Kieran jätti kotinsa nuorena ja siirtyi Clonardin luostariin Dublinin länsipuolella, jossa hän pyhän Finnianin (muistopäivä 12.12.) oppilaana opiskeli pyhiä kirjoituksia ja perehtyi askeettiseen elämään. Opintojen alussa tapahtui, että hän oli lainannut pois oman kirjansa ja osasi siksi kysyttäessä vain puolet vaaditusta evankeliumikohdasta. Toiset lapset antoivat hänelle pilkkanimen ”Kieran puoli-Matteus”. Heidän opettajansa kuitenkin pyysi heitä sanomaan mieluummin ”Kieran puoli-Irlantia”. Kieran edistyi nopeasti, ja lopulta hän luostarin etevimpänä ja oppineimpana munkkina sai toimia kuningas Cualan tyttären opettajana.

18-vuotiaana Kieran muutti Aranin saaristoon Inishmoressa, jossa hän vietti seitsemän vuotta opiskellen. Siellä hän myös sai pappisvihkimyksen. Saamansa näyn perusteella hän lähti itään päin ja päätyi Shannonjoen rannalle Länsi-Meathiin, jonne hän rakensi Clonmacnoisen luostarin. Hänen luostarissaan oli erittäin ankara Kieranin lakina tunnettu sääntö.

Pyhä Kieran perusti myös muita luostareita täyttäen koko Irlannin Jumalan sanalla ja Hänen armonsa aarteilla. Nälänhädän aikana hän jakoi epäröimättä nälkää näkeville kaiken, mitä luostarin varastossa oli, ja luotti Kaikkivaltiaan hyvän sallimuksen pitävän veljestöstä huolta.

Eräänä päivänä pyhä Kieran oli työskentelemässä pellolla, kun hänen luokseen tuli kerjäläinen pyytäen itselleen almua. Samaan aikaan Kieranille tuotiin Crimthannin kuninkaan lahjana vaunut ja kaksi hevosta. Kieran antoi heti vaunut hevosineen kerjäläiselle. Luostarin veljet eivät voineet kestää Kieranin jatkuvaa ylenpalttista avokätisyyttä ja pyysivät häntä siirtymään toiseen luostariin.

Kieran noudatti veljiensä toiveita ja lähti pois. Matkalla hän kohtasi polulla uroshirven. Pyhä asetti laukkunsa hirven selkään ja lähti kulkemaan eläimen perässä. Hirvi pysähtyi järven rannalle. Kieran siunasi hirven, antoi sen mennä ja muutti asumaan järvellä olleeseen Hare-nimiseen saareen. Hänen luokseen alkoi tulla oppilaita ja vähitellen muodostui uusi luostari.

Kerran tapahtui, että saarta kohti soutaessaan veljiltä putosi järveen nahkapussiin pakattu evankeliumikirja, jota ei enää löydetty. Myöhemmin, eräänä polttavan kuumana kesäpäivänä, lehmiä meni järveen vilvoittelemaan. Lehmien noustessa järvestä yhden nilkkaan oli tarttunut nahkapussi, josta evankeliumikirja löydettiin kuivana ”aivan kuin sitä olisi koko ajan säilytetty kirjastossa”.

Pian sen jälkeen kun Kieran oli saanut perustettua Clonmacnoiseen luostarin ja suuren koulun, josta tuli eräs Irlannin maineikkaimpia, hän kuoli lyhyen sairauden murtamana vuonna 549 vain 33 vuoden ikäisenä. Hyveittensä ja suuren vaikutuksensa johdosta hänet luetaan kahdentoista Irlannin apostolin joukkoon, ja näin hänen opettajansa pyhän Finnianin kauan sitten lausuma profetia toteutui.

Pyhä Omer (Audomarus) syntyi vuoden 595 tienoilla Normandiassa. Äitinsä kuoltua hän meni yhdessä isänsä kanssa pyhän Columbanuksen (muistopäivä 23.11.) perustamaan Luxeuilin luostariin, jota johti tämän oppilas pyhä Eustathius (29.3.).

Eustahius koetteli heitä ankarasti vieraannuttaakseen heitä tästä maailmasta ja vihki sen jälkeen heidät molemmat enkelielämään. Omerista tuli esikuvallinen kilvoittelija. Vuosien saatossa hän kasvoi pyhyydessä ja tuli tunnetuksi ympäri valtakuntaa, ja lopulta hänet valittiin kuningas Dagobertin (k. 639) tahdosta Thérouannen ja Boulognen piispaksi vuonna 637. Kuullessaan valinnasta hän lausui: ”Kuinka erilaisia ovatkaan tämä turvasatama, jonka suloista tyyneyttä saan nyt nauttia, ja se myrskyävä meri, johon minut heitetään vastoin tahtoani ja vailla kokemusta!”

Kun Omer saapui hiippakuntaansa, hän huomasi olevansa keskellä kansaa, joka oli vajonnut takaisin pakanuuteen, vaikka pyhä Victricius Rouenlainen (7.8.) olikin aikoinaan julistanut heille evankeliumia. Uusi piispa ei hukannut aikaa vaan alkoi julistaa evankeliumia yhdessä oppilaidensa kanssa. Eräs heidän käännyttämistään isännistä antoi heille maa-alueen, josta tuli Omerin lähetystyön toiminnan keskus. Tästä kasvoi vähitellen Saint-Omerin kaupunki.

Kun Omer oli ollut piispana 30 vuotta, Jumala salli hänen sokeutua. Pyhän Vaastin (6.2.) pyhäinjäännösten siirron yhteydessä hän reliikkejä koskettaessaan parantui vaivastaan. Pyhä Omer kuitenkin huomasi, että lihallisen näön puute oli omiaan valmistamaan sielua katsomaan sellaisia hyvyyksiä, joita ”silmä ei ole nähnyt eikä korva kuullut, mutta jotka Jumala on valmistanut niille, jotka häntä rakastavat” (1. Kor. 2:9). Tämän jälkeen hän pyysi pyhää Vaastia antamaan hänelle sairautensa takaisin.

Ollessaan lähetysmatkalla vuonna 667 (tai 670) Omer sairastui kuumeeseen ja antoi sielunsa Jumalalle ihmeellisen taivaallisen veisuun säestämänä.

Volokolamskin luostarin perustaja pyhittäjä Joosef syntyi Volokolamskin kaupungin lähellä sijaitsevassa kylässä Venäjällä vuonna 1440. Vanhemmat veivät hänet Volokolamskiin Ristin ylentämisen luostariin opettelemaan lukutaitoa. 20 vuoden ikäisenä hän sai eräältä munkkivanhukselta siunauksen lähteä Borovskiin, vähän Volokolamskista etelään, pyhittäjä Pafnutin (muistopäivä 1.5.) luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi.

Pyhittäjä Pafnuti määräsi Joosefin aluksi luostarin tavallisiin kuuliaisuustehtäviin keittiöön ja leipomoon ja sitten sairaiden hoitajaksi. Pian Joosef otti vaikeasti sairaan isänsä asumaan omaan keljaansa. Isä vihittiin munkiksi ja viidentoista vuoden ajan Joosef hoiti häntä parhaansa mukaan. Hän syötti ja nosti vuoteenomaa vanhusta, luki hänelle Raamattua ja lohdutti häntä. Näin hän hoiti isäänsä tämän kuolemaan asti.

Joosef eli kuuliaisena igumeni Pafnutille 18 vuoden ajan. Hänestä tuli igumenin lähin uskottu, ja tämän kuoleman jälkeen hänet valittiin luostarin johtajaksi. Joosef halusi ottaa luostarissa käyttöön yhteiselämän säännöt, joiden mukaan kenelläkään veljistä ei saanut olla mitään omaa, vaan kaiken omaisuuden piti olla yhteistä. Tämä herätti veljestössä vastustusta. Silloin Joosef lähti salaa luostarista ja alkoi yhdessä hurskaan vanhus Gerasimin kanssa kierrellä Venäjän luostareissa. Hän esiintyi Gerasimin oppilaana, tavallisena lukutaidottomana munkkina, ja teki kaikki hänelle annetut kuuliaisuustehtävät. Samalla hän tutustui eri luostareiden sääntöihin ja tapoihin. Parhaan vaikutelman häneen teki Valgetjärvellä sijaitseva pyhittäjä Kirilin (muistopäivä 9.6.) luostari, jossa noudatettiin ankaria yhteiselämän periaatteita. Hän päätti Jumalan avulla perustaa jonnekin erämaahan samanlaisen kinobian eli yhteiselämään perustuvan luostarin.

Joosef palasi vielä Borovskiin pyhittäjä Pafnutin luostariin. Hän valitsi sieltä samanmielisiä veljiä ja asettui heidän kanssaan asumattomaan korpeen Volokolamskin kaupungin läheisyyteen vuonna 1479. Volokolamskin aluetta hallitsi tuolloin ruhtinas Boris Vasiljevitš, joka ilahtui munkkien tulosta. Hän antoi heidän valita metsistään mieleisensä paikan luostaria varten, ja piispan siunauksella alettiin rakentaa kirkkoa Jumalansynnyttäjän kuolonuneen nukkumisen muistolle. Myös ruhtinas ja hänen pajarinsa olivat mukana rakennustöissä. Kirkon jälkeen rakennettiin keljat, ja luostariin alkoi tulla veljestöä. Pajarit kävivät pyhittäjä Joosefin luona synnintunnustuksella, ja monet heistä liittyivät veljestöön. Kaikki munkit syntyperään katsomatta kilvoittelivat tasavertaisina luostarin töissä. Myös ruoka ja vaatetus olivat kaikille samat. Päivällä veljet ahkeroivat kuuliaisuustehtävissä, yöt oli omistettu rukoukselle.

Joosefin maine hengellisenä ohjaajana levisi Volokolamskin seudulle. Monet pajarit ja sotapäälliköt pyysivät hänet rippi-isäkseen. Maanomistajat alkoivat pyhittäjän kehotuksesta keventää alaistensa elämää ja suhtautua suopeammin talonpoikiin. Talonpoikia pyhittäjä neuvoi olemaan tunnollisia isäntiänsä kohtaan. Luostarin siunauksellinen vaikutus tuntui monien elämässä. Ruhtinaat vierailivat luostarissa ja lahjoittivat sille maaomaisuutta ja kokonaisia kyliä.

Tuohon aikaan Novgorodissa alkoi levitä juutalaistajien harhaoppi, joka kielsi Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen ja Hänen jumaluutensa ja herätti sekaannusta ortodoksien keskuudessa. Kirkolliskokous kokoontui kahdesti (1490 ja 1504) käsittelemään asiaa, ja harhaoppi tuomittiin. Pyhittäjä Joosef kutsuttiin kokouksiin puolustamaan oikeata uskoa. Hän kirjoitti harhaoppia vastaan laajan teoksen, joka tunnetaan nimellä Valistaja. Joosef osallistui myös kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltiin luostareille lahjoitettuja maaomaisuuksia. Hänet tunnetaan luostarien maanomistuksen puolustajana, joka kiisteli omaisuuskysymyksestä Nil Sorskin (7.5.) ja muiden volgantakaisten vanhusten kanssa.

Ennen kuolemaansa pyhittäjä Joosef kirjoitti säännöt luostariaan varten. Syyskuun 9. päivänä vuonna 1515 aamupalveluksen aikana hän jätti sielunsa Jumalan haltuun. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1591, mutta paikallinen kunnioitus oli alkanut jo aikaisemmin. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu luostarin pääkirkon lattian alle.

Tšernigovin arkkipiispa Feodosi (Uglitski) syntyi 1630-luvulla aatelissuvusta polveutuvaan pappisperheeseen. Jo nuorena hän oppi rakastamaan Jumalaa. Päätettyään opintonsa Kiovan luolaluostarin veljestön hengellisessä koulussa hänet vihittiin munkiksi luolaluostarissa. Tällöin hän sai nimen Feodosi luolaluostarin perustajan pyhittäjä Feodosin mukaan. Ensimmäisinä luostarivuosinaan hän toimi ensin Kiovan Sofian katedraaliin ylidiakonina ja sitten metropoliitan talon varajohtajana.

Nuori munkki kaipasi kuitenkin yksinäisyyttä. Hän muutti Kiovasta Tšernigovin hiippakuntaan kaukaiseen Baturinin luostariin, joka oli kuuluisa ankarasta kilvoitteluelämästään. Siellä hänet vihittiin pappismunkiksi.

Myöhemmin Feodosi toimi igumenina Kiovan Vydubitsin^[1] luostarissa sekä Tšernigovissa Jeletsin luostarissa. Molemmat luostarit hän saattoi nopeasti kukoistavaan tilaan. Samalla hän toimi Kiovan metropoliitan Lazar Baranovitšin apuna monissa kirkollisissa asioissa.

Vuonna 1692 Feodosi vihittiin arkkipiispaksi Tšernigovin hiippakuntaan. Hänen piispallisesta toiminnastaan on säilynyt vain vähän tietoja. Hän rakennutti kirkkoja ja luostareita ja pyrki herättämään ja vaalimaan oikeaa kristillistä henkeä laumansa keskuudessa. Hän otti teologiset koulut suojelukseensa ja valitsi tarkasti pappisvihkimykseen pyrkivät. Tiedetään, että luostarielämä kukoisti hiippakunnassa hänen aikanaan.

Pyhä Feodosi kuoli 5.2.1696 ja hänet haudattiin Tšernigovin kaupungin katedraaliin. Varmuus hänen pyhyydestään kasvoi kansan keskuudessa 1890-luvulla, 200 vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Tähän vaikuttivat Feodosin haudalla tapahtuneet ihmeelliset parantumiset. Pyhän synodin määräyksestä esipaimenen hauta avattiin vuonna 1895 ja sieltä löydettiin maatumattomat pyhäinjäännökset. Samalla kuulusteltiin arkkipiispan haudalla ihmeellisesti parantuneita ihmisiä ja heidän omaisiaan ja koottiin todistusaineistoa ihmeistä. Seuraavana vuonna arkkipiispa Feodosi kanonisoitiin pyhäksi. Syyskuun 9. päivänä kirkko viettää hänen pyhäinjäännöstensä löytämisen juhlaa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä opetuslapsi Apellias (Apelles) oli yksi seitsemästäkymmenestä apostolista. Hänestä tuli Smyrnan (nyk. Izmir) piispa. Apostoli Paavali mainitsee hänet kirjeessään roomalaisille (16:10).

Pyhä Luukas (Lukios, Lucius) kuului myös seitsemäänkymmeneen apostoliin. Hänestä tuli Syyrian Laodikean ensimmäinen piispa. Johdettuaan viisaasti laumaansa hän nukkui pois rauhallisesti. Hänetkin Paavali mainitsee roomalaiskirjeessä (16:21) tervehtiessään kristittyjä. Kyseessä on eri henkilö kuin evankelista Luukas (18.10.), jonka Paavali mainitsee kolossalaiskirjeessään (4:14).

Pyhä Clemens oli Sardeksen (Sardica) piispa. Hänet Paavali mainitsee kirjeessään filippiläisille (4:3) työtoverinaan, jonka nimi on elämän kirjassa. Hän sai kantaa ruumiissaan Kristuksen kärsimyksen merkit.

Autuaat sisarukset Minodora, Mitrodora ja Nymfodora elivät Bityniassa keisari Galerius Maximianuksen hallitusaikana (305-311). He olivat jalosydämisiä ja kauniita. Rakkaudesta Kristukseen he lähtivät kotiseudultaan ja asettuivat asumaan mäelle paikassa, jossa ovat Pytheian kuumat lähteet (nykyisin Kurin kylpylä lähellä Gialovaa). Siellä he kaukana kaikesta maallisesta seuraelämästä viettivät neitseellistä elämää ja harjoittivat innokkaasti kaikkia hyveitä. Jumala soi heille paljon armolahjoja, ja monet alkoivat tulla heidän luokseen parantuakseen sielun ja ruumiin vaivoistaan.

Heidän maineensa kiiri Frontonin, alueen käskynhaltijan, korviin. Hän lähetti heti sotilasosaston etsimään heitä. Kuulustellessaan heitä Fronton ihaili suuresi heidän arvokasta käyttäytymistään ja järkeviä vastauksiaan. Lupauksilla ja imarteluilla hän yritti saada heidät uhraamaan epäjumalille.

Frontonin yritykset kuitenkin epäonnistuivat. Vanhin sisarista, Minodora, puhui toistenkin puolesta ja osoitti suurta rohkeutta. Sen tähden hänet riisuttiin alastomaksi ja hänen ruumistaan raadeltiin. Kaksi tuntia Minodora kesti urhoollisesti kidutuksia huokailematta ja valoisin ilmein. Käskynhaltija luuli hänen antavan periksi, mutta hän vastasi: ”Etkö näe, että olen antanut itseni kokonaan uhriksi Jumalalleni?” Silloin Fronton käski murskata hänen luunsa kepeillä. Marttyyri huudahti: ”Herra Jeesus Kristus, minun iloni, ota vastaan henkeni!” Näin hän lyöntien ja haavojen koristamana siirtyi rakkaan Ylkänsä luo.

Neljän päivän kuluttua Fronton kutsui eteensä Mitrodoran ja Nymfodoran ja heitti heidän jalkoihinsa Minodoran alastoman ja turvonneen ruumiin. Sisaret ylistivät kirkkain ja valoisin kasvoin autuaaksi vanhinta sisartaan ja tahtoivat vain mitä pikimmin päästä yhdessä hänen kanssaan taivaallisiin häämajoihin.

Havaitessaan toimenpiteensä turhiksi Fronton käski ripustaa Minodoran puuhun ja polttaa hänen ruumistaan soihduilla. Marttyyri kesti kidutuksen pyytäen apua ylhäältä. Hänen ruumiinsa murskattiin rautakangilla ja hänen sielunsa lennähti Herran luo.

Fronton kiinnitti toivonsa Nymfodoraan ja yritti kaikin keinoin saada tämän uhraamaan epäjumalille. Mutta kun tämäkin pysyi lujana uskossaan, Fronton käski ripustaa hänetkin puuhun ja hänen ruumistaan raadeltiin rautapiikeillä. Hän katseli kuitenkin sielunsa silmin taivaallisia asuinsijoja eikä häneltä päässyt edes pientä huokausta. Sen jälkeen hänetkin luovutettiin rautakangilla murskattavaksi. Ja antaen itsensä tahrattomaksi uhriksi Herralle pyhä luovutti sielunsa taivaalliselle Yljälleen.

Kun kaikki oli ohi, Fronton sytytti suuren tulen, johon hän heitti kaikkien kolmen marttyyrin ruumiit. Äkkiä puhkesi ankara sadekuuro, salamat polttivat tuomarin ja hänen palvelijansa kuoliaiksi, kun taas ankara sade sammutti tulen. Kristityt ottivat neitseiden ruumiit ja hautasivat ne samaan hautaan kuumien lähteiden lähelle.

Autuas keisarinna Pulkheria oli vanhin keisari Arkadioksen ja tämän puolison keisarinna Eudoksian neljästä lapsesta. Hän oli syntynyt vuonna 399 ja oli vain yhdeksänvuotias, kun hänen isänsä kuoli ja jätti seuraajakseen seitsemänvuotiaan poikansa Teodosioksen (408-450).

Kun alaikäinen keisari astui valtaistuimelle vuonna 414, julistautui Pulkheria kanssahallitsijaksi. Hän oli erittäin älykäs, oli saanut hyvän koulutuksen ja hallisi kreikan lisäksi myös latinan kielen. Voimakkaana luonteena hän ryhtyi jo 16-vuotiaana hallitsemaan valtakuntaa ja huolehti myös nuorempien sisarustensa kasvatuksesta. Hän päätti pysyä neitseenä ja omistaa elämänsä Jumalalle. Hän rohkaisi myös nuorempia sisariaan Arkadiaa ja Marinaa seuraamaan esimerkkiään. Heidän elämäänsä palatsissa kuului paljon rukousta niin päivällä kuin yölläkin, he paastosivat yhdessä ja ateriat olivat vaatimattomia. Työnä heillä oli kirkollisten tekstiilien kirjonta.

Pulkheria piti tärkeimpänä tehtävänään kasvattaa Teodosioksesta oikeudenmukainen ja Jumalaa pelkäävä hallitsija. Hän opetti tälle hillittyä kuninkaallista käytöstä, lempeyttä mutta tarpeen vaatiessa myös ankaruutta. Teodosios sai myös oppia kunnioittamaan kirkonmiehiä, olemaan hyvin huolellinen oikeudenkäytössä sekä tarkka oikean uskon vartioinnissa. Pulkheria naitti hänet korkeasti sivistyneen Athenaidan kanssa, kun tämä oli ensin ottanut kasteen ja saanut nimekseen Eudokia (muistopäivä 13.8.).

Palaen rakkaudesta Jumalaan Pulkheria huolehti kirkkojen lisäksi myös köyhistä ja puutteenalaisista. Hän rakennutti luostareita, perusti köyhäinhoitoloita, vanhainkoteja ja majataloja sekä rahastoja köyhien muukalaisten hautaamiseksi. Hän määräsi verotuloista otettavaksi pysyvän osuuden kaikkien näiden laitosten ylläpitämiseksi.

Pulkherian aikana kirkkoa alkoivat vaivata nestoriolaisuuden ja monofysitisimin harhaopit. Järkevillä neuvoillaan Pulkheria vahvisti häilyväistä veljeään Teodosiosta oikeassa uskossa ja sai aikaan, että kolmas yleinen kirkolliskokous kutsuttiin koolle vuonna 431. Tämä kirkolliskokous (jota muistellaan 9.9.) tuomitsi nestoriolaisuuden ja riisti Nestoriokselta patriarkan arvon.

Kun sitten patriarkka Flavianoksen aikaan (446-449) Eusthatios alkoi levittää Konstantinopolissa nestorilaisuudelle vastakkaista monofysitismin harhaoppia, Pulkheria oli ainoa ortodoksisuuden esitaitelija palatsissa. Hallituksen johtaja Khrysafios sai taivutetuksi heikkoluonteisen Teodosioksen antamaan patriarkka Flavianokselle määräyksen, että Pulkheria pitää vihkiä diakonissaksi. Näin hänet saataisiin syrjään valtion hallinnosta. Flavianos tiedotti salaa asiasta Pulkherialle ja tämä vetäytyi rauhallisesti syrjään ja alkoi viettää hiljaista elämää eräässä palatsissa kaupungin ulkopuolella.

Pulkherian syrjään vetäytyminen pahensi kirkollista tilannetta. Monofysiittien johtajat saivat Teodosioksen kutsumaan koolle kirkolliskokouksen Efesokseen vuonna 449. Tämä historian ”rosvosynodin” nimellä tuntema kirkolliskokous vahvisti kiihkeissä tunnelmissa monofysiittisen opintulkinnan. Monofysitismiä vastustanut patriarkka Flavianos pahoinpideltiin kuoliaaksi muutama päivä kokouksen jälkeen.

Kauhistuneena patriarkan murhasta keisari Teodosios kutsui Pulkherian takaisin palatsiin, pyysi häneltä anteeksi ja antoi valtakunnan ohjat jälleen hänen käsiinsä. Ensi töikseen hurskas hallitsijatar toi pyhän Flavianoksen jäännökset Konstantinopoliin ja hautasi ne suurin juhlallisuuksin Pyhien Apostolien kirkkoon. Kiitokseksi Jumalanäidille Teodosioksen katumuksesta hän rakennutti Khalkoprateian kirkon, johon sijoitettiin Jumalanäidin vyö.

Teodosioksen kuoleman (450) jälkeen Pulkheria oli laillinen vallanperijä. Jo ennen kuin Teodosioksen kuolema oli tullut yleiseen tietoon, järkevä hallitsijatar kutsui paikalle hyveellisen, hurskaan Markinianos-nimisen lesken. Hän vaati Markinianosta vannomaan, että tämä kunnioittaa hänen neitsyyttään, julisti tämän sitten keisariksi ja avioitui hänen kanssaan.

Hurskaiden hallitsijoiden ensimmäisenä toimenpiteenä oli kutsua koolle neljäs ekumeeninen kirkolliskokous Khalkedoniin (451), jossa monofysiittinen Eutykhios tuomittiin ja kirkon rauha ja järjestys palautui. Kaksi vuotta myöhemmin autuas Pulkheria siirtyi rauhassa Herran luo. Hän jätti koko omaisuutensa kirkoille ja köyhien hoitoon. Hänet haudattiin Pyhien Apostolien kirkkoon.

Pyhittäjä Paavali Kuuliainen kilvoitteli 1200- ja 1300-lukujen vaihteessa Kiovan luolaluostarissa. Hän teki nurkumatta kaikki raskaat kuuliaisuustehtävät, jotka igumeni antoi hänelle eikä ollut koskaan jouten. Kun hänellä ei ollut muuta työtä, hän jauhoi myllynkivillä pyrkien aina rasittamaan ruumistaan. Samalla hän harjoitti lakkaamatonta sisäistä rukousta. Elettyään elämänsä hän nukkui pois jumalisesti. Hänen pyhäinjäännöksensä lepäävät luostarin etäisissä luolissa.

Pyhittäjä Joasaf syntyi Venäjällä vuonna 1432. Hän oli ruhtinassukua, maallikkonimeltään Andrei. Hänen hurskaat vanhempansa hallitsivat pientä ja köyhää Zaozerjen läänitystilaa Kubenskinjärven koillisrannalla. Vanhemmat kuolivat varhain ja Andrei jäi orvoksi. Pieni ruhtinaskunta jaettiin ja luovutettiin toisille hallitsijoille. Vanhempien ja ruhtinaskunnan menetys saivat Andrein tajuamaan, että kaikki maallinen on ajallista ja katoavaa. Kubenskinjärven Kamenny-nimisellä saarella toimiva vanha Vapahtajalle pyhitetty luostari alkoi tuntua hänestä hiljaiselta satamalta, johon maallinen turhuus ei yllä. Niin hän kahdenkymmenen vuoden ikäisenä vuonna 1452 meni luostarisaarelle ja pyysi igumeni Kassiania vihkimään hänet munkiksi. Igumeni ei ilahtunut nuoren ruhtinaan tulosta, sillä hän pelkäsi Moskovan ruhtinasta, joka oli vihoissa Andrein sukulaisen ruhtinas Dimitri Šemjakan kanssa. Mutta Andrein hartaat pyynnöt saivat igumenin taipumaan. Hän kuvaili nuorelle ruhtinaalle luostarielämän puutteita ja kilvoittelun vaikeutta, ja kun tämä pysyi päätöksessään, igumeni vihki hänet munkiksi nimellä Joasaf.

Joasaf kilvoitteli luostarissa kuuliaisena igumenille, ohjaajavanhukselleen ja koko veljestölle. Hän oli sydämeltään nöyrä, paastosi ankarasti, rukoili paljon keljassaan, seisoi hartaana kirkossa jumalanpalveluksissa ja luki mielellään pyhittäjäisien elämäkertoja. Hän edistyi hyveissä niin nopeasti, että kaikki hämmästelivät, ja saavutti pian nuoresta iästään huolimatta täydellisyyden korkeimmat askelmat. Hän ei huolehtinut mistään maallisesta; hänen ainoana huolenaan oli elää Jumalalle otollisesti. Kerran istuessaan keljassa laulamassa psalmeja hän näki näyssä Jeesuksen Kristuksen.

Kerran pyhittäjä Joasafin setä ruhtinas Boris Vasiljevitš tuli käymään luostarissa. Hän antoi Joasafille rahaa munkeille jaettavaksi, mutta tämä ei suostunut ottamaan rahoja vastaan vaan sanoi: “Munkit eivät tarvitse kultaa eivätkä hopeaa. Me elämme erämaassa eikä kukaan erakoista halua rahojasi. Mutta älä sure, Jumala ottaa lahjasi vastaan, jos jaat tuomasi rahat kaupungissa kerjäläisille, orvoille ja leskille.” Ruhtinas Boris teki niin kuin Joasaf oli neuvonut.

Pyhittäjä Joasaf ei tyytynyt tavanomaisiin kilvoituksiin. Hän sulkeutui keljaansa, vältti kaikkea kanssakäymistä veljien kanssa ja keskitti ajatuksensa lakkaamattomaan Jumalan muistamiseen. Rukoillessaan hän kohosi hengen siivin taivaaseen ja sai maistaa paratiisin autuutta. Ennen kuolemaansa hän antautui äärimmäiseen paastokilvoitukseen, osallistui sunnuntaisin pyhään ehtoolliseen ja paastosi sen jälkeen koko viikon kaikesta ruoasta. Ankara pidättyväisyys ja kilvoitukset heikensivät nuorta Joasafia niin, että hän sairastui. Tuntiessaan kuoleman lähestyvän hän kutsui luokseen igumenin ja koko veljestön. Hän lohdutti surevia veljiä ja neuvoi heitä välttämään riitoja ja kaikkea erimielisyyttä. Kuolinvuoteellaankaan hän ei murehtinut vaan ennemminkin iloitsi tulevasta autuudesta. Rukous huulillaan hän antoi henkensä Jumalan haltuun syyskuun 10. päivänä vuonna 1457. Pyhittäjä Joasaf kilvoitteli Kamenny-saaren Vapahtajan luostarissa vain viisi vuotta. Hänen haudallaan alkoi tapahtua ihmeitä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Demetrios oli Hellespontoksen Skepsiksen kaupungin päämies, joka pidätti pyhän Corneliuksen (13.9.), kun tämä tuli kaupunkiin julistamaan evankeliumia. Pyhä Cornelius kesti Demetrioksen määräämät kidutukset urhoollisesti ja julisti hänelle totuuden sanaa. Kerran Cornelius kuitenkin oli suostuvinaan uhraamaan ja hänet tuotiin epäjumalien temppeliin. Hän ehti tuskin astua sisäpuolelle, kun hänen rukouksensa voimasta maanjäristys sai koko rakennuksen sortumaan tuhoten patsaat ja haudaten alleen sekä Demetrioksen vaimon Euanthian että hänen poikansa Demetrianin. Cornelius vietiin välittömästi vankilaan. Jonkin ajan kuluttua Demetrios sai kuulla, että hänen vaimonsa ja poikansa oli löydetty raunioiden alta vahingoittumattomina ja että he rukoilivat avukseen yhtä todellista Jumalaa ja Hänen palvelijaansa Corneliusta. Demetrios riensi välittömästi vankilaan, pyysi Corneliukselta anteeksi ja lupasi uskoa Kristukseen, jos vain saisi nähdä vaimonsa ja lapsensa jälleen. Cornelius kutsui heidät paikalle, ja koko perhe kastettiin yhdellä kertaa. Tämän jälkeen useat kaupungin asukkaat ottivat kasteen. Evankeliumin menestyminen herätti kuitenkin pakanoiden vihan, ja Demetrios sai nyt kärsiä Kristuksen tähden yhdessä vaimonsa ja poikansa kanssa. Pakanat ottivat vastakääntyneet kiinni ja heittivät heidät vankilaan, jossa he kuolivat nälkään.

Pyhä Ia oli iäkäs kristitty nainen, joka asui Rooman ja Persian valtakuntien rajalla Bet Zabdessa (Fenak) Tigris-virran yläjuoksulla, nykyisen kaakkois-Turkin alueella. Persian kuningas Šapur II (306-379) valtasi kaupungin useiden yritysten jälkeen vuonna 362. Hän hajotti kaupungin muurit, määräsi varuskunnan sotilaita surmattavaksi ja otti vangiksi noin 9 000 ihmistä, joiden joukossa oli muun muassa pyhä piispa Heliodoros sekä monia pappeja, diakoneja, askeetteja ja hurskaita kristittyjä.

Pyhä Ia oli niiden kristittyjen vankien joukossa, jotka siirrettiin tuhat kilometriä kaakkoon,  Persian Bet Huzayeen. Hän tunsi uskonsa läpikotaisin. Koska hän tahtoi hyvää kaikille, hän alkoi levittää Jumalan sanaa tuon paikan naisten keskuudessa. Mutta aviomiehet epäilivät Ian pyrkivän saamaan naiset kieltäytymään aviosuhteesta ja kavalsivat hänet viranomaisille. Kuningas Šapur määräsi miehensä ottamaan pyhän naisen kiinni ja kiduttamaan häntä niin kauan kunnes hän palvoisi tulta ja vettä. Ia tunnusti Kristusta urheasti. Hänet riisuttiin, hänen raajansa sidottiin ja niitä kiskottiin eri suuntiin viiden kiduttajan piestessä häntä armottomasti. Haavojen peittämänä hänet heitettiin vankilaan.

Kaksi kuukautta myöhemmin Ia tuotiin uudestaan kuulusteltavaksi. Hän lausui: ”Pysyn vakaana siinä armossa, joka minulle on annettu. Mikään maailmassa ei saa minua luopumaan todellisesta Jumalasta ja vaihtamaan häntä sinun epäjumaliisi.” Tästä vastauksesta häntä lyötiin 40 kertaa ruusupensaan varsista tehdyillä piikkiruoskilla, kunnes maa peittyi hänen ihonsa suikaleista.

Pidettyään pyhää Iaa vankilassa vielä kuusi kuukautta maagit olivat edelleen yhtä voimattomia hänen päättäväisyytensä edessä. He kiinnittivät hänen ruumiiseensa yhdeksän terävää ruokoa hienojen punosten avulla ja vetivät ruo’ot yksitellen ulos; hänen ihonsa repeytyi niin pahoin, että sisälmykset tulivat näkyviin. Kymmenen päivää tämän kidutuksen jälkeen pyhä Ia murskattiin raskaan painon alle ja lopuksi hänen päänsä lyötiin poikki. Näin he lopulta soivat hänelle marttyyrin kruunun. Pyhän Ian ruumis jätettiin korppikotkien ja haaskalintujen syötäväksi, mutta kristityt onnistuivat lunastamaan sen itselleen ja hautasivat sen kunniallisesti. Myöhemmin hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin Konstantinopoliin, jossa pyhälle Ialle omistettiin useita kirkkoja.

Kirkko kunnioittaa pyhittäjinä kahtatoista naista, jotka kilvoittelivat miehiksi pukeutuneina miesluostareissa. Yksi heistä on pyhittäjä Teodora, joka eli Itä-Rooman keisari Zenonin aikana (474-491). Hän oli solminut avioliiton jalosyntyisen hurskaan miehen kanssa ja yhdessä he viettivät hyveellistä kristillistä elämää. Sielunvihollinen ei kuitenkaan kestänyt nähdä heidän kilvoitustaan vaan alkoi punoa juoniaan. Teodora lankesi aviorikokseen. Kun hän tuli järkiinsä, alkoivat omantunnontuskat raadella häntä. Hänen puolisonsa, joka näki hänet murheellisena mutta ei tiennyt tapauksesta mitään, teki kaikkensa keventääkseen hänen tuskaansa. Mutta Teodora meni lohduttomana naisluostariin ja langeten igumenian jalkoihin pyysi tätä tuomaan evankeliumikirjan, niin että saisi tietää, tunsiko Jumala hänen lankeemuksensa, joka oli tapahtunut yöllä. Kun he avasivat evankeliumikirjan, heidän silmänsä osuivat sanoihin: ”Minkä kirjoitin, sen kirjoitin.” (Joh.19:22) Tämän jälkeen hänen sielunsa ei enää pystynyt saamaan rauhaa, palava halu katumukseen valtasi hänet ja hän päätti olla enää palaamatta maailmaan. Hän pukeutui miesten vaatteisiin ja pyysi, että hänet otettaisiin vastaan noviisina miesluostariin, joka sijaitsi jonkin matkan päässä Aleksandriasta. Nimekseen hän ilmoitti Teodoros. Kun igumeni näki hänen palavan halunsa saada vaeltaa katumuksen tietä, hän otti Teodoran vastaan ja antoi hänelle munkin puvun.

Kahdeksantoista vuotta Teodora kilvoitteli luostarielämässä laimentumattomalla innolla. Hän kuokki ja kasteli kasvimaita, jauhoi viljaa ja leipoi leipää veljille eikä ahkerasta työnteostaan huolimatta ollut koskaan poissa jumalanpalveluksista. Kun sitten ilta tuli ja hän olisi voinut mennä lepäämään, hän löi rintaansa ja anoi kuumin kyynelin Jumalaa antamaan hänelle anteeksi hänen syntinsä.

Kerran igumeni lähetti Teodoran Aleksandriaan hakemaan öljyä. Jumalan sallimuksesta hän kohtasi kadulla miehensä, joka hänen kadottuaan oli yötä päivää itkien rukoillut Jumalaa ilmaisemaan, missä hänen vaimonsa oli. Teodora tunsi hänet heti ja tervehti häntä. Mies ei kuitenkaan tunnistanut Teodoraa, koska ankara askeesi oli muuttanut hänen ulkonäkönsä. Hän luuli tätä munkiksi ja kulki ohi.

Puolison kohtaaminen sytytti Teodoran rakkauden Jumalaan roihuksi ja kannusti häntä entistä suurempiin kilvoituksiin. Tähän asti hän oli syönyt kerran päivässä leipää ja vettä, mutta vähitellen hän alkoi syödä vain kerran viikossa ja käyttää jouhipaitaa. Jumala otti vastaan Teodoran murtuneen sydämen katumuksen ja antoi hänen syntinsä anteeksi. Teodora sai jopa armolahjan tehdä ihmeitä.

Mutta kaiken hyvän leppymätön vihollinen oli päättänyt, ettei lakkaa taistelemasta häntä vastaan ennen kuin saisi nöyryytettyä hänet kaikkien häntä ihailevien silmissä. Jonkin ajan kuluttua igumeni lähetti hänet kameleiden kanssa hakemaan viljaa Aleksandriasta. Paluumatkalla Teodora jäi yöksi Yhdeksännen merkin luostariin. Luostarin majatalossa oli yötä myös eräs nuori tyttö, joka tuona yönä teki syntiä jonkun kulkijan kanssa. Paholaisen yllytyksestä hän alkoi levittää syytöstä, että munkki Teodoros oli raiskannut hänet. Kun hänen lapsensa sitten syntyi, hän vei sen Teodoran luo luostariin.

Teodora piti panettelua Jumalan kurituksena synnistään eikä puolustautunut. Niinpä hänet karkotettiin luostarista seitsemäksi vuodeksi. Hän otti lapsen mukaansa ja asui tämän kanssa majassa luostarin portin ulkopuolella. Kärsivällisesti hän kärsi puutetta, talven kylmää ja kesän hellettä. Itse hän söi vain villiyrttejä, mutta lapselle hän pyysi maitoa paimenilta ja villaa, josta valmisti vaatteita. Paholainen ei lakannut kiusaamasta häntä erilaisilla ajatuksilla ja mielikuvilla, mutta hän teki pelottomasti tyhjiksi sen ansat kutsumalla avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä.

Seitsemän vuoden kuluttua igumeni otti Teodoran takaisin luostariin, antoi hänelle rauhallisen keljan ja vapautti hänet kaikista kuuliaisuustehtävistä. Tästä lähtien Teodoran katse oli kokonaan suunnattu taivaan valtakuntaan ja hän saattoi kaikessa rauhassa lisätä paastoamistaan, valvomistaan ja rukouksiaan.

Kun Teodora tunsi loppunsa lähestyvän, hän lausui vielä viimeiset kehotukset lapselle ja antoi sitten sielunsa Jumalan haltuun. Lapsen itkusta munkit saivat tietää, että hän oli kuollut. Samalla hetkellä igumeni näki näyssä profeettojen, apostolien ja marttyyrien keskellä kirkkauden ja kunnian ympäröimän naisen, jota vietiin valohohtoiseen häämajaan. Samalla hän kuuli äänen sanovan: ”Tämä on abba Teodoros, jota paneteltiin huorintekijäksi ja joka oli seitsemän vuotta karkotettuna luostarista.” Kun munkit valmistelivat ruumista hautaukseen, he havaitsivat, että kysymyksessä olikin nainen. Murtuneina he tunnustivat tuominneensa hänet väärin.

Jumala johdatti ilmestyksen kautta myös Teodoran miehen luostariin. Kun hän näki Teodoran askeettisen ruumiin, hän syleili sitä ja kasteli sen kyyneleillään kutsuen häntä nimeltä. Hautajaisten jälkeen hän ei lähtenyt pois vaan jäi luostariin munkiksi. Kuolemansa jälkeen hänet haudattiin samaan hautaan Teodoran kanssa. Teodoran kasvattama poikakin kohosi niin korkealle kilvoitteluelämässä, että hänet valittiin myöhemmin luostarin johtajaksi.

Kuudennella vuosisadalla elänyt pyhä Deiniol (Daniel) oli koko Britannian kirkon kirkas valo. Saman ajan pyhien Davidin (muistopäivä 1.4.) ja Dyfrigin tavoin hän oli sekä piispa että luostarin johtaja, mikä oli tavallinen käytäntö tuon ajan kelttiläisessä kirkossa. Deiniolin piispankatedraali oli Bangorissa, Pohjois-Walesin Gwyneddissä. Hän perusti kaksi luostaria: Bangor Fawrin lähellä Angleseytä ja Bangor Iscoedin Deejoen rannalla Chesterissä. Näistä jälkimmäinen oli aikansa suurin ja arvostetuin luostari Britanniassa. Se koostui seitsemästä erillisestä rakennuksesta, joista jokaisessa asui vähintään 300 munkkia. He elivät rukoillen ja kilvoitellen, elättivät itsensä omalla käsityöllään ja rukoilivat oman kansansa puolesta, jota tuohon aikaan vielä pakanalliset anglosaksit kovin ahdistivat. Pyhä Deiniol kuoli rauhassa vuoden 584 tienoilla.[1]

Pyhä Eufrosynos oli aleksandrialainen työmies, joka eli yhdeksännellä vuosisadalla. Hän lähti Pyhälle maalle ja meni sikäläiseen luostariin, jossa hänet komennettiin kaikkein halpa-arvoisimpaan keittiötyöhön. Eufrosynosta pidettiin yksinkertaisena ja kaikki pilailivat hänen kustannuksellaan, mutta hän harjoitti sisäistä rukousta eikä pahastunut loukkauksista. Hän teki omaa työtään kuuliaisesti kaikessa hiljaisuudessa.

Luostarissa oli hurskas pappi, joka tapasi pyytää Vapahtajalta, että saisi nähdä, millaisia siunauksia Herra oli varannut Häntä rakastaville tulevaan maailmaan. Eräänä yönä kun pappi oli unessa, hänet vietiin paratiisiin. Katsellessaan ihmeissään paratiisin kauneutta hän huomasi puutarhan keskellä Eufrosynoksen, joka nautti paratiisin autuutta ja iloitsi yhdessä enkelien kanssa. Pappi meni hänen luokseen ja kysyi, missä he olivat. Eufrosynos vastasi: ”Tämä on se Jumalan valittujen asuinsija, jota sinä olet vuosikausia halunnut nähdä.” Kun pappi ihmetteli, kuinka Eufrosynos oli siellä, tämä vastasi: ”Jumala on armossaan antanut anteeksi minun syntini.” Katsellessaan ihmeissään paratiisin kauneutta pappi kysyi, saisiko ottaa jotain mukaansa. Eufrosynos kehotti häntä valitsemaan mitä tahtoi. Pappi osoitti kolmea mehevää omenaa; Eufrosynos otti omenat ja kääri ne papin viitanliepeeseen.

Kun pappi heräsi aamupalveluksen kutsusoittoon, hän luuli ensin nähneensä vain unta. Sitten hän huomasi paratiisin omenat, joista huokui taivaallista tuoksua. Pappi riensi kirkkoon, josta löysi Eufrosynoksen omalta paikaltaan. Pappi kysyi, missä Eufrosynos oli ollut yöllä. Eufrosynos vastasi ensin välttelevästi, mutta papin herkeämättä painostaessa häntä olemaan salaamatta Jumalan siunauksia hän tunnusti lopulta käyneensä siinä puutarhassa, jonka Jumala on varannut valituilleen.  ”Oli Herran tahto, että Hän näytti sinulle tämän salaisuuden minun alhaisuuteni kautta”, Eufrosynos sanoi.

Palveluksen jälkeen pappi alkoi kertoa asiasta veljille näyttäen kaikille omenoita sanojensa vakuudeksi. Hän ylisti Eufrosynoksen hengellistä ylevyyttä, ja veljet lähtivät keittiöön kunnioituksen vallassa. Pyhä Eufrosynos oli kuitenkin paennut, sillä hän ei pelännyt mitään niin paljon kuin ihmiskunniaa. Hänestä ei enää nähty jälkeäkään, mutta veljet vahvistuivat suuresti tapahtuneesta. He muistivat lopun ikänsä veljensä Eufrosynoksen, jonka he saisivat kerran tavata paratiisissa. Ne, jotka saivat maistaa omenoita, paranivat kaikista sairauksistaan.

Valamon luostarin perustajat pyhittäjäisät Sergei ja Herman saapuivat Valamon saarelle luostarin perimätiedon mukaan 1100-luvulla.[1] Heidän monivuotisen kilvoittelunsa tuloksena Valamoon syntyi luostari, joka perustajiensa kuoleman jälkeen joutui usein vihollisten hyökkäysten kohteeksi. Luostarin perimätiedon mukaan munkit siirsivät kalleimman aarteensa, pyhittäjäisien reliikit, aina vaaran uhatessa pois Valamosta, etteivät ne joutuisi vihollisten häpäisemiksi. Vuonna 1163 ruotsalaisten joukkojen valmistautuessa jälleen hyökkäämään Karjalaan pyhäinjäännökset siirrettiin neljännen ja viimeisen kerran pois Valamosta ja vietiin Novgorodiin, mistä ne sodan päätyttyä tuotiin juhlallisesti takaisin Valamoon. Tämä tapahtui syyskuun 11. päivänä 1180. Tällä kertaa munkit kaivoivat piispan siunauksella saarelle luolan, johon pyhäinjäännökset kätkettiin.

Vuonna 1611 ruotsalaiset joukot valloittivat Karjalan ja tuhosivat Valamon luostarin perustuksia myöten. Alue joutui ruotsalaisten haltuun ja luostarielämä Valamossa lakkasi sadan vuoden ajaksi. Pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin pyhäinjäännökset lepäsivät rauhassa munkkien kauan sitten kaivamassa haudassa. Kerran seudun toisuskoiset asukkaat päättivät avata haudan pilkatakseen reliikkejä. Tuskin he olivat alkaneet kaivaa maata, kun Jumalan rangaistus kohtasi heitä: heidän jäsenensä herpaantuivat, niin etteivät he enää pystyneet liikuttamaan niitä. Pilkkaajat tajusivat heti syntinsä, katuivat ja alkoivat rukoilla anteeksiantoa, jolloin heidän voimansa palasivat ennalleen. Kiitokseksi he rakensivat pyhittäjien haudalle pienen rukoushuoneen.

Jonkin ajan kuluttua eräs suomalainen rannikon asukas poikkesi kalastusmatkallaan Valamon saarelle ja kaatoi kumoon pyhittäjäisien haudalla olleen vanhan ristin. Samassa hänen ruumiiseensa avautui haavoja eikä hän päässyt liikkumaan paikaltaan omin avuin. Illalla toverit löysivät hänet ja veivät kotiin. Kun hän kertoi häntä kohdanneesta onnettomuudesta omaisilleen, nämä muistivat kertomukset Valamossa lepäävien Jumalan palvelijoiden pyhyydestä. Sairas vietiin takaisin Valamoon, missä hän pyysi anteeksi tekoaan ja parantui. Vastoin oman luterilaisen uskonsa opetusta hän alkoi tuntea harrasta kunnioitusta pyhittäjäisiä kohtaan. Hän rakennutti heidän haudalleen uuden ristin ja rukoushuoneen ja asettui itse asumaan saarelle. Kerrotaan, että hänen jälkeläisiään asui Valamossa vielä igumeni Nasarin aikaan 1700-luvun lopulla, jolloin he igumenin toivomuksesta muuttivat mantereelle.

Kun luostarielämä alkoi elpyä Valamossa vuoden 1764 jälkeen, rakennettiin luostarin pääkirkko pyhittäjäisien Sergein ja Hermanin pyhäinjäännösten hautapaikalle. Myöhemmin kirkkoon sijoitettiin kallisarvoinen muistoarkku, jonka kanteen pyhittäjät Sergei ja Herman oli kuvattu. Muistoarkun edessä paloi yötä päivää lampukka ja sen ääressä toimitettiin rukouspalveluksia pyhittäjäisille. Pyhäinjäännösten äärellä tapahtui sairaiden parantumisia.

Joillekin ihmisille pyhittäjäisät ovat näyttäytyneet ilmestyksissä. Näistä eräs tapahtui syyskuun 11. päivän aattona, kun luostarin kirkossa toimitettiin vigiliaa Sergeille ja Hermanille. Skeemamunkki Porfiri näki, miten pienen ylistysveisun aikana alttaripöydän molemmille puolille ilmestyi kaksi skeemaan pukeutunutta vanhusta. He säteilivät kirkasta valoa, joka valaisi papiston ja rukoilijat. Aina kun kuoro lauloi “Ylistämme autuaiksi teitä, pyhittäjäisämme Sergei ja Herman”, vanhukset siunasivat kirkkokansaa. Evankeliumin lukemisen jälkeen he tulivat alttarista kuninkaanovien kautta, siunasivat vielä kerran kaikkia ja katosivat näkyvistä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Autonomos oli piispana Italiassa, kun keisari Diocletianus aloitti kristittyjen vainon vuonna 303. Hän pakeni Italiasta ja löysi suojapaikan Soreos-nimisestä kylästä Bityniassa, Nikomedeianlahden itäpäässä. Siellä hänet vastaanotti Cornelius-niminen kristitty. Viivyttyään kylässä varsin pitkään Autonomos päätti rakennuttaa pienen kirkon, joka omistettiin ylienkeli Mikaelille, ja vihkiä Corneliuksen diakoniksi. Cornelius piti huolta kirkosta ja siihen kokoontuvista uskovaisista, kun Autonomos oli levittämässä Jumalan sanaa Lycaoniassa ja Isauriassa. Soreokseen palattuaan Autonomos vihki Corneliuksen papiksi.

Näihin aikoihin keisari Diocletianus saapui Nikomedeiaan täynnä vihaa, koska vaino ei ollut lannistanut kristittyjä, ja katkeruutta Autonomosta kohtaan, koska tämä oli tunnettu Jumalan sanan julistaja. Pyhän piispan täytyi paeta vielä kerran. Tällä kertaa hän käytti ajan evankelioimalla Mustanmeren rantakaupunkeja.

Myöhemmin Autonomos palasi vihkimään Corneliuksen piispaksi. Sen jälkeen hän edelleen väsymättömästi uurastaen lähti Vähän-Aasian länsiosiin kitkeäkseen pois epäjumalanpalvelusta ja rohkaistakseen oikean uskon kasvua. Soreukseen palatessaan hän asettui naapurikylään, johon hän sai juurrutettua uskon ja kastoi kylän asukkaat. Eräänä päivänä nämä vasta valaistuneet kristityt menivät epäjumalien temppeliin ja kaatoivat kaikki patsaat. Pakanat päättivät kostaa, mutta lykkäsivät kostoa, kunnes piispa tuli toimittamaan pyhiä salaisuuksia Soreuksen pieneen kirkkoon. Silloin he ryntäsivät sisään käsissään keppejä, kiviä ja aseita ja tappoivat kaikki, jotka saivat kiinni.

Autuas Autonomos lyötiin kuoliaaksi hänen seistessään pyhän pöydän edessä, ja näin hän oli arvollinen uhraamaan oman verensä Vapahtajamme tavoin. Pakoon päässeet uskovaiset hautasivat hänen ruumiinsa, joka pysyi turmeltumattomana. Autonomoksen pyhät jäännökset lepäsivät hänen marttyyrikuolemansa paikalle rakennetussa kirkossa.

Pyhittäjä Afanasi, maallikkonimeltään Andrei, oli pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) oppilas. Hän syntyi papin perheeseen Novgorodin alueella Aunuksen viidenneksessä. Kerran liturgian aikana hän kuuli tutut evankeliumin sanat: “Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon ristinsä ja seuratkoon minua.” (Matt. 16:24) Andrei oivalsi, että sanat oli tarkoitettu hänelle kutsuksi luostarielämään. Hän lähti Aunuksesta ja kulki jalkaisin pyhittäjä Sergei Radonežilaisen äskettäin perustamaan erämaaluostariin. Pyhittäjä Sergei otti hänet veljestöön, antoi kuuliaisuustehtävän keittiössä ja vihki hänet koeajan jälkeen munkiksi. Afanasi erottautui veljestön joukosta lukeneisuudellaan. Hän tunsi hyvin Raamatun ja rakasti kirjojen jäljentämistä. Tuohon aikaan ei vielä ollut kirjapainoa, joten luku- ja kirjoitustaitoiset munkit saivat usein jäljentää kirjoja kuuliaisuustehtävänään.

Noihin aikoihin Serpuhovin ruhtinas Vladimir Rohkea (1353-1410) päätti rakennuttaa kaupunkiinsa luostarin. Hän kutsui luokseen pyhittäjä Sergein, joka siunasi ruhtinaan valitseman paikan Narajoen korkealla rantatörmällä ja muurasi omin käsin luostarikirkon peruskiven vuonna 1374. Sijaintinsa johdosta luostari tunnetaan nimellä Vysotski, joka tarkoittaa korkeaa paikkaa. Seuraavaksi ruhtinas pyysi pyhittäjä Sergeitä lähettämään Afanasin igumeniksi uuteen luostariin. Sergeistä oli sääli erota hyveellisestä ja hengellisiin kirjoituksiin perehtyneestä kilvoittelijasta, mutta hän myöntyi ruhtinaan pyyntöön ja päästi Afanasin lähtemään.

Serpuhovin luostarin kirkko ja keljat rakennettiin nopeasti valmiiksi ja luostariin alkoi tulla veljiä. Pyhittäjä Afanasi opetti heitä sekä omalla esimerkillään että saarnoillaan. Hän poimi opetuksia monien kirkkoisien, muun muassa Basileios Suuren ja Iisak Syyrialaisen teoksista. Samalla hän jatkoi rakastamaansa työtä, sielun pelastukseksi koituvien kirjojen jäljentämistä.

Pyhittäjä Afanasi tunsi henkilökohtaisesti Moskovan metropoliitan Kiprianin (16.9.) ja oli hänen kanssaan kirjeenvaihdossa. Kun metropoliitta joutui suuriruhtinas Dimitri Donskoin epäsuosioon ja muutti Moskovasta Kiovaan, Afanasi lähti saattamaan esipaimenta. Hiukan myöhemmin, vuonna 1387, Konstantinopolin patriarkka kutsui metropoliitta Kiprianin luokseen Konstantinopoliin. Jälleen pyhittäjä Afanasi liittyi matkaseurueeseen ja jätti nyt lopullisesti Vysotskin luostarin uskottuaan sen johdon hyveelliselle oppilaalleen ja kaimalleen Afanasi nuoremmalle.

Konstantinopolissa pyhittäjä Afanasi asusti ensin metropoliitta Kiprianin kanssa Johannes Kastajan luostarissa ja sitten Peribleptonin luostarissa. Jommasta kummasta luostarista hän osti itselleen keljan ja asettui sinne pysyvästi. Kun metropoliitta Kiprian palasi Moskovaan ja alkoi taas hoitaa metropoliitan virkaansa, hän yritti suostutella Afanasia muuttamaan takaisin Venäjälle ja ottamaan vastaan jonkin korkean kirkollisen viran. Mutta nöyrä kilvoittelija kieltäytyi päättäväisesti ja vastasi: “Tämä kelja on minulle rakkaampi kuin mitkään kunnianosoitukset.”

Konstantinopolissa pyhittäjä Afanasi jatkoi kirkollisten kirjojen jäljentämistä. Vuonna 1401 hän kopioi omakätisesti kirkkosäännön, joka tunnetaan nimellä Oko tserkovnoje eli Kirkon silmä. Se lähetettiin Venäjälle, missä sitä kopioitiin ja levitettiin edelleen. Oko tserkovnoje edustaa Sabbas Pyhitetyn laatimaa jerusalemilaista kirkkosääntöä, joka 1200-1400-luvulla syrjäytti Venäjällä konstantinopolilaisen Studionin luostarin säännön. Korkeaan ikään ehtineenä pyhittäjä Afanasi siirtyi Herran luo 1400-luvun alkuvuosina.

Burtsevon kylässä Vologdan läänissä Venäjällä eli 1500-luvulla hurskas talonpoika nimeltään Vasili. Kesäisin hän harjoitti maanviljelyä ja talvella räätälin ammattia ja hankki näin elannon vaimolleen ja kahdelle pojalleen. Kiertäessään räätälinä pitkin kyliä Vasili tapasi monenlaisia ihmisiä. Hän keskusteli mielellään viisaiden ja jumalaapelkäävien miesten kanssa uskosta, Jumalan käskyistä ja sielun pelastuksesta, kuunteli pyhien kirjojen lukemista ja kävi kirkossa. Näin hän lukutaidottomanakin oppi vähän kerrassaan tuntemaan Jumalan lakia. Samalla hän tarkkaili ihmisten elämää ja alkoi nähdä, että se ei ollut evankeliumin käskyjen mukaista. Maallinen turhuus kiusasi ja suretti häntä. Hän kuuli omassa sydämessään taivaallisen Isän äänen, ja hänessä syttyi halu jättää maailma ja elää Jumalaa ja sielunsa pelastusta varten.

Vasili jätti salaa perheensä. Hän meni Totman kaupunkiin pyhittäjä Feodosin (28.1.) perustamaan Vapahtajan luostariin ja pyysi igumeni Ferapontia vihkimään hänet munkiksi. Igumeni puhui Vasilille luostarielämän vaikeuksista ja hänen perhettään kohtaavasta puutteesta, jos se menettää huoltajansa, mutta mikään ei saanut Vasilin päätöstä horjumaan. Lopulta igumeni antoi periksi ja vihki hänet munkiksi; hän sai nimen Vassian.

Elettyään muutaman vuoden luostarissa ja hoidettuaan valittamatta raskasta ja levotonta kuuliaisuustehtävää luostarin leipomossa Vassian siirtyi igumenin siunauksella jatkamaan kilvoitustaan luonnonkauniille paikalle Tiksnajoen varrelle. Hän asettui asumaan Vapahtajalle pyhitetyn seurakuntakirkon tontille, mihin hänelle rakennettiin pieni kelja. Siellä hän jatkoi uudella innolla rukous- ja paastokilvoitustaan. Kun ihmiset toivat hänelle almuja tai pyysivät neuvoja, hän ei laskenut heitä sisälle keljaan vaan puhui heidän kanssaan ikkunasta. Rippi-isältään igumeni Ferapontilta Vassian pyysi siunauksen saada kantaa olkapäillään, kupeillaan, käsissään, jaloissaan ja jopa päässään raskaita kilvoituskahleita. Ruumista kurittamalla hän puhdisti sieluaan, etääntyi katoavasta maailmasta ja lähestyi Jumalaa. Kilvoiteltuaan keljaansa sulkeutuneena 30 vuotta pyhittäjä tunsi kuolemansa lähestyvän. Hän kutsui luokseen rippi-isänsä, tunnusti syntinsä, osallistui Herran pyhään ehtoolliseen ja jätti henkensä Jumalan haltuun. Pyhittäjä Vassian kuoli vuonna 1624.

Vanhurskas Simeon syntyi 1600-luvun alussa jossakin Venäjällä. Hän oli aatelissukua, mutta ei välittänyt maallisesta kunniasta vaan lähti Uralin taakse Siperiaan Verhoturjen alueelle (nykyisen Jekaterinburgin pohjoispuolella). Verhoturjen kaupunki oli tuohon aikaan tunnettu kauppapaikka. Siksi Simeon, joka kaipasi hiljaista elämää, asettui asumaan Merkušinon kylään noin 50 kilometrin päähän kaupungista. Seudun luonto jylhine sembramäntyineen ja sankkoine metsineen innoitti pyhää miestä sisäiseen mietiskelyyn ja kilvoitteluun. Hän ei asunut kylässä pysyvästi vaan kierteli paikasta toiseen. Välillä hän poikkesi toisiin kyliin, välillä taas vetäytyi yksinäisyyteen Turajoen rannoille antautuen siellä kilvoituksiin ja keskustellen rukouksessa Luojan kanssa.

Simeon hankki itse elantonsa ja jätti ahkeruudellaan itsestään pysyvän muiston seudun asukkaiden keskuuteen. Talvella hän ompeli turkkeja ja kesällä kalasti. Samalla hän pyrki elämään täydellisessä köyhyydessä. Usein hän lähti talosta vähän ennen kuin sai työnsä valmiiksi. Aluksi ihmiset loukkaantuivat hänen käytöksestään, ennen kuin ymmärsivät, että hän teki niin välttääkseen saamasta palkkaansa. Simeon suhtautui kaikkiin ystävällisesti ja yritti aina auttaa ja palvella kaikkia. Hän oli hyvin pidättyväinen, rakasti yksinäisyyttä ja vaali sielun ja ruumiin puhtautta. Vanhurskas Simeon ei elänyt vanhaksi vaan siirtyi noin vuonna 1642 Herran luo, jota hän oli palvellut uskollisesti kaikkina elämänsä päivinä. Hänen ruumiinsa haudattiin Merkušinon kylään. Perimätiedon mukaan hänen kuolemansa johtui ylenmääräisestä kieltäymyksestä ja paastosta.

Simeon oli eläessään karttanut ihmisten kiitosta ja tämän maailman kunniaa, ja niin hänen muistonsa alkoi pian painua unohduksiin. Mutta Jumalalle ei ollut otollista, että hänet olisi unohdettu kokonaan. Vuonna 1692 kyläläiset huomasivat, että vanhurskaan Simeonin arkku alkoi nousta maan sisästä. Arkusta löydettiin maatumattomat pyhäinjäännökset, jotka olivat säilyneet aivan kokonaisina, jopa ihokin oli ehjä, mutta kukaan ei enää muistanut kilvoittelijan nimeä. Eräs vanhus, Afanasi, osasi kertoa jotain hänen elämästään mutta nimen hänkin oli unohtanut. Uusia pyhäinjäännöksiä kohtaan tunnettiin harrasta kunnioitusta, joka kasvoi entisestään, kun niiden äärellä alkoi tapahtua ihmeitä: eräs halvaantunut parani ja sokea sai näkönsä. Ihmisiä alkoi tulla haudalle rukoilemaan. Tuntemattoman kilvoittelijan puolesta toimitettiin panihidoja eli muistopalveluksia ja monet parantuivat sairauksistaan. Lopulta itse Siperian metropoliitta Ignati poikkesi tarkastamaan pyhäinjäännöksiä. Hän kehotti ihmisiä rukoilemaan, että Jumala ilmoittaisi kilvoittelijan nimen. Heti paluumatkalla metropoliitta nukahti ja kuuli näyssä äänen toistavan kolmesti: “Hänen nimensä on Simeon.” Samoihin aikoihin kilvoittelijan nimi ilmoitettiin näyssä kahdelle muulle henkilölle, eräälle munkkidiakonille ja seurakuntapapille.

Sana vanhurskaan Simeonin pyhäinjäännöksistä levisi nopeasti ja ne päätettiin siirtää kylästä pyhän Nikolaoksen luostariin Verhoturjen kaupunkiin. Tämä toteutettiin syyskuun 12. päivänä 1704. Siitä lähtien kilvoittelija on tunnettu vanhurskaana Simeon Verhoturjelaisena.

Autuas Aleksi (Vorošin) syntyi vuonna 1886 hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Kostroman läänissä Venäjällä. Vartuttuaan nuoreksi mieheksi hän löysi morsiamen ja oli jo aikeissa mennä kihloihin, kun odottamaton tapaus sai hänet muuttamaan mielensä. Aleksi toivoi näet, ettei hänen morsiamensa kävisi kylän nuorison illanvietoissa, joissa puhuttiin usein säädyttömyyksiä. Mutta tyttö ei kuunnellut häntä. Silloin Aleksi ajatteli, että jos tyttö ei ota huomioon hänen toiveitaan ennen avioliittoa, niin mitä tapahtuukaan kun tästä tulee hänen vaimonsa. Hän hylkäsi ajatuksen avioliitosta ja meni läheiseen Krivojärven luostariin, jossa hän oli vuoden kuuliaisuusveljenä. Kotiin palattuaan hän rakensi vanhempiensa pihamaalle pienen keljan ja asui siinä.

Vuoden 1917 jälkeen neuvostovalta vaati talonpoikia perustamaan kyläneuvostoja. Venäläiset suhtautuivat yleensä luottavaisesti esivaltaan pitäen sitä pyhänä ja oikeudenmukaisena, niinpä he valitsivat neuvoston puheenjohtajaksi kaikkien kunnioittaman Aleksin. Aleksi ei muuttanut entisiä tapojaan. Hän rukoili paljon ja kävi kirkossa. Vuoden kuluttua kylään lähetettiin uusi puheenjohtaja. Aleksi vetäytyi kokonaan keljaansa ja omistautui paastolle ja rukoukselle. Näin kului yhdeksän vuotta.

Vuonna 1928 Aleksi aloitti houkkana kilvoittelun. Hän pukeutui ryysyihin ja asui missä sattui. Oudolla käytöksellään hän ennusti kylän asukkaille heidän tulevia kohtaloitaan: pidätyksiä, sairauksia ja omaisten kuolemia. Kauan ennen kirkkojen laajamittaista sulkemista ja tuhoamista hän sanoi, että tulee aika, jolloin melkein kaikki kirkot suljetaan Venäjällä, mutta Herra lähettää ankaran rangaistuksen, sodan, ja osa kirkoista avataan uudelleen, tosin vain lyhyeksi ajaksi. 1960-luvulla alkoikin uusi vaino ja kirkot suljettiin jälleen.

Muutaman kerran viranomaiset veivät Aleksin mielisairaalaan, mutta lääkärit totesivat hänet terveeksi. Aleksi tiesi edeltäkäsin pidätyksestään. Vuonna 1937 hän toi kaikki tavaransa vanhempiensa kotiin, jakoi ne ja pyysi omaisiaan hautaamaan hänet. Seuraavana aamuna hänet pidätettiin ja suljettiin Kinešman kaupungin vankilaan samaan selliin tavallisten rikollisten kanssa. Selli oli täpötäysi, mutta autuas Aleksi rukoili yötä päivää ja jakoi vähäisen ruoka-annoksensa toisille.

Kilvoittelijaa vastaan ei ollut syytettä. Saadakseen hänet tunnustamaan jotakin tutkintatuomarit käyttivät kidutusta. Aleksi asetettiin paljasjaloin seisomaan kuumalle levylle. Pian sana erikoisesta vangista levisi ympäri vankilaa, ja vankilanjohtaja tuli seuraamaan kuulustelua.

– Kaikkien mielestä sinä olet pyhä, mitä sinä siihen sanot?

– Mikä pyhä minä olisin. Kurja syntinen ihminen.

– Se on oikein. Pyhiä ei panna vankilaan, eivätkä he tee rikoksia. Jos on joutunut vankilaan, siihen on jokin syy. Miksi sinut on vangittu?

– Se on Jumalan tahto, vastasi autuas sävyisästi.

Seurasi lyhyt hiljaisuus, jonka Aleksi itse katkaisi:

– Mitä sinä puhut täällä minun kanssani, kun kotonasi on tapahtunut onnettomuus?

Kun vankilanjohtaja illalla palasi kotiinsa, hän löysi vaimonsa hirttäytyneenä. Tämän jälkeen hän etsi tilaisuutta päästääkseen Aleksin vapaaksi, mutta Herralle oli otollista, että kävi toisin. Kidutusten näännyttämänä Aleksi joutui vankilan sairaalaan ja kuoli siellä. Ruumis luovutettiin omaisille haudattavaksi.

Syyskuussa 1985 autuaan Aleksin pyhäinjäännökset siirrettiin kirkkoon ja vuonna 1993 hänet kanonisoitiin. Nykyään hänen pyhäinjäännöksensä ovat Ivanovon kaupungissa Jumalanäidin temppeliinkäymiselle pyhitetyssä naisluostarissa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Cornelius eli apostolien aikana. Hän oli italialaisen kohortin sadanpäällikkö Palestiinan Kesareassa. Hän oli jumalaapelkäävä hurskas ihminen, joka antoi paljon rahaa apua tarvitseville, vaikka olikin ympärileikkaamaton eikä kuulunut juutalaisiin.

Ensimmäiset kristityt olivat kaikki juutalaisia, jotka olivat ympärileikattuja ja noudattivat Mooseksen lain vaatimuksia. Siksi Corneliuksen elämän arvokkain tapahtuma (Ap.t. 10) oli samalla yksi koko kristinuskon historian suurimmista käännekohdista: hänestä alkaen pelastus alkoi levitä juutalaisten keskuudesta koko maailmaan. Cornelius näki yhdeksännen tunnin vaiheilla näyssä Jumalan enkelin, joka lausui: ”Rukouksesi ja almusi ovat uhrina nousseet Jumalan eteen, ja Hän on muistanut sinut” ja kehotti häntä lähettämään miehiä hakemaan apostoli Pietarin Joppen kaupungista.

Kun apostoli Pietari oli seuraavana päivänä rukoilemassa talon katolla, hän näki kolme kertaa näyssä, kuinka taivaasta laskeutui suuri purjekangas täynnä eläimiä; ääni kehotti Pietaria teurastamaan ja syömään, mutta hän kieltäytyi, koska ei ollut koskaan syönyt mitään epäpuhdasta tai kiellettyä. Pietari ei ymmärtänyt näyn merkitystä, mutta kun Corneliuksen lähettämät miehet saapuivat Pietarin luokse, tämä ymmärsi, että ”Jumala ei erottele ihmisiä. Hän hyväksyy jokaisen, joka pelkää häntä ja noudattaa Hänen tahtoaan, kuului tämä mihin kansaan tahansa.”

Kun Pietari julisti Kristuksen elämää ja ylösnousemusta, Pyhä Henki tuli Corneliuksen ja kaikkien paikalla olleiden ylle. Tämä osoitti selvästi, että muutkin kuin juutalaiset olivat kutsutut pelastukseen, eikä Pietari rohjennut jättää heitä kastamatta. Tämä herätti ihmetystä erityisesti Jerusalemin juutalaiskristittyjen parissa. Viimeistään Jerusalemin kokouksessa (Ap.t. 15) saavutettiin yhteisymmärrys siitä, että ei-juutalaisten käännynnäisten ei tarvitse ryhtyä noudattamaan Mooseksen lakia.

Cornelius puolestaan pysyi tämän jälkeen apostolien yhteydessä. Kun kristityt hajaantuivat Jerusalemista pyhän Stefanoksen kivittämisen jälkeen, Cornelius matkusti Foinikiaan, Kyprokselle, Antiokiaan ja aina Efesokseen asti. Hänet valittiin arvalla julistamaan hyvää sanomaa Skepsiksessä, kristinuskoa halveksivan filosofi Demetrioksen johtamassa kaupungissa Troaassa, Vähän-Aasian luoteisosassa. Demetrios yritti saada Corneliuksen uhraamaan epäjumalille, mutta tämä tunnusti Kristusta rohkeasti välittämättä uhkauksista tai kidutuksista. Kuunnellessaan pyhän Corneliuksen rohkeaa julistusta ja nähdessään omin silmin hänen rukoustensa voiman Demetrios uskoi itsekin Kristukseen ja otti pyhän kasteen yhdessä vaimonsa Euanthian (11.9.) ja poikansa kanssa.

Pyhä Cornelius toimi loppuelämänsä Skepsiksen piispana – toisen perimätiedon mukaan hänestä tuli vielä Kesarean piispa – ja nukkui pois kaikessa rauhassa vanhalla iällä. Hänen hautansa tuntumaan kasvoi kasvi, joka paransi kaikenlaisia sairauksia. Myöhemmin lähistölle rakennettiin kirkko, johon pyhän Corneliuksen jäännökset siirrettiin.

Jerusalemin pyhät paikat olivat vuosisatojen ajan vailla huolenpitoa, eikä kristittyjen ollut mahdollista päästä huolehtimaan niistä. Kun Nikean kirkolliskokous oli saatettu menestyksekkäästi loppuun vuonna 325, keisari Konstantinus Suuri tahtoi osoittaa kiitollisuuttaan kirkolle ja sen Herralle rakennuttamalla maailman vapahduksen tapahtumapaikalle Golgatalle basilikan, joka ylittäisi kauneudessa maailman muut kirkot. Keisari sopi asiasta Jerusalemin piispa Makarioksen kanssa.

Jerusalemin kristittyjen perimätieto oli säilyttänyt muiston paikasta, jolla Herran pyhä kärsimys oli tapahtunut, vaikka itse paikka olikin jäänyt roomalaisten rakennelmien alle vuoden 135 jälkeen. Paikalla aloitettiin kaivaukset, joiden ratkaisuhetkistä kirkkohistorioitsija Eusebius kertoo näin: ”Kun kaivajat olivat päässeet alkuperäiselle katutasolle, pinnan alta löytyi hetimiten ja vastoin kaikkia odotuksia meidän Vapahtajamme ylösnousemuksen kunnioitettava tyhjä hauta. Silloin tämä kaikkein pyhin hauta sai toimia ikään kuin kuvana Herran paluusta elämään. Maattuaan haudattuna pimeydessä se ilmestyi takaisin valoon tarjoten näin kaikille katsomaan tulleille selvän ja näkyvän todistuksen siitä ihmeestä, jonka tapahtumapaikkana tämä sama kohta oli kerran ollut. Näin se todisti Vapahtajan ylösnousemuksesta kirkkaammin kuin mikään ääni voisi todistaa.”

Aina tähän hetkeen saakka kirkon isät olivat opettaneet, että kristittyjen Jerusalem oli taivaassa eikä heillä ollut pyhää kaupunkia maan päällä. Eusebius itse oli opetuksissaan korostanut, kuinka juutalainen ja kristillinen käsitys poikkesivat toisistaan tässä suhteessa. Mutta kun hän sai omin silmin katsella tuota Kristuksen kunniaksi nousevaa rakennusta, hän pohti itsekseen: ”Kenties tämä onkin se uusi, toinen Jerusalem, jota profeetat ovat ennustaneet?”

Samalta alueelta löydettiin myöhemmin myös Herran kärsimykseen liittyviä esineitä. Hautapaikan ympärille rakennettiin kymmenen vuotta loisteliasta kirkkoa, joka vihittiin käyttöön 13.9.335. Päivämäärän valinnan tarkoituksena oli syrjäyttää pakanallisen Capitoliumin Jupiterin juhla. Tämä kaikkein ylistettävimmälle paikalle rakennettu basilika oli erittäin kaunis, ja siitä tuli kristinuskon voiton merkki ja muiden kirkkojen esikuva. Kristuksen hautapaikkaa on sanottu uuden liiton kaikkeinpyhimmäksi ja ylösnousemuksemme lähteeksi.

Jerusalem oli ollut hylättynä parisataa vuotta, mutta nyt siitä kasvoi nopeasti koko kristikunnan rakastama pyhiinvaelluskeskus, jonka pyhät paikat todistavat Kristuksen pelastavista teoista. Piispa Eusebiuskin tuli lopulta siihen johtopäätökseen, että ”tämän täytyy olla se täysin uusi Jerusalem, jota on julistettu profeetallisten Jumalan sanojen kautta ja josta Jumalan innoittamat profetiat kertovat lukemattomia suuria asioita.”

Pyhät isät ovat valinneet tämän päivän juhlan aiheeksi Kristuksen toteuttaman näkyväisen luomakunnan ylösnousemuksen aiheuttaman ilon. Kristuksessa kaikki tulee uudeksi. Kirkon vihkimistä merkitsevä kreikkalainen sana enkainia tarkoittaa kirjaimellisesti uudistumista.

Pyhä suurmarttyyri Ketevana syntyi 1500-luvun lopulla. Hän oli kuninkaallista Bagrationin sukua ja solmi avioliiton Kahetian valtakunnan^[1] kruununperillisen Daavidin, kuningas Aleksanteri II:n pojan kanssa. Ketevana osallistui itse valtakunnan hallitsemiseen. Hän oli hurskas ortodoksi ja kantoi huolta Georgian kirkosta rakennuttamalla pyhäkköjä, orpokoteja ja vierasmajoja. Miehensä kuoleman jälkeen hän vetäytyi yksinäisyyteen.

Ketevanan miehen veli Konstantin, joka tunnetaan lisänimellä Kurja, kääntyi islaminuskoon. Persian šaahin Abbas I:n yllytyksestä hän murhautti vanhan isänsä Aleksanteri II:n sekä veljensä Georgin ja lähetti surmattujen ruumiit kameleiden selässä kuningatar Ketevanalle. Ketevana itki viattomia uhreja ja hautasi heidät Alaverdin kirkkoon. Tämän jälkeen Konstantin alkoi väkivalloin tavoitella Ketevanaa puolisokseen. Ketevana kokosi sotajoukon Konstantinia vastaan ja löi tämän johtamat persialaiset joukot. Uskostaan luopunut Konstantin koki kunniattoman kuoleman joukkojensa mukana. Viisaalla hallinnollaan kuningatar Ketevana sai rauhan ja oikeudenmukaisuuden palaamaan Kahetian valtakuntaan.

Myöhemmin šaahi Abbas pakotti kahetialaiset feodaaliruhtinaat luovuttamaan ylhäisiä panttivankeja Persiaan uhkaamalla hyökätä Georgiaan ja tuhota sen. Kuningatar Ketevana lyöttäytyi vapaaehtoisesti panttivankien joukkoon. Hän halusi estää Georgian kansaa ja pyhää kirkkoa uhkaavan onnettomuuden ja saapui itse Persian pääkaupunkiin Isfahaniin. Šaahi Abbas kehotti kuningatarta kääntymään islaminuskoon, mutta tämä torjui ehdotuksen päättäväisesti. Silloin kuningatar Ketevana suljettiin vankilaan, jossa hän sai viettää kymmenen kärsimysten täyttämää vuotta. Persian hoviväki lateli hänelle ilkeyksiä, ja ovela šaahi lupasi korottaa hänet Persian kuningattareksi ja tarjosi hänelle suunnattomia rikkauksia. Persian ylimystö taivutteli häntä säästämään itseään ja lausumaan vaikka vain yhdenkin herjaavan sanan Kristusta vastaan, mutta mikään ei saanut Ketevanaa horjumaan. Lopulta häntä kidutettiin hehkuvan kuumilla pihdeillä ristinmuotoisesti puuhun ripustettuna ja hänen päähänsä painettiin polttava rautapata. Autuas marttyyri jätti henkensä Jumalan haltuun syyskuun 13. päivänä vuonna 1624.

Pyhittäjä Hieroteos syntyi vuonna 1686 Peloponnesoksen Kalamatassa. Hän oli rikkaiden ja ylhäisten vanhempien poika. Hänen lahjakkuutensa ja oppimisintonsa ilmenivät jo varhain. Kun hän tuli naimaikään, hänen vanhempansa kihlasivat hänet vastoin hänen tahtoaan. Jumalan sallimuksesta vanhemmat kuitenkin kuolivat joitakin päiviä ennen häitä, ja nuorukainen oli taas vapaa. Hän lähti Kalamatasta Zakynthoksen saarelle. Siellä hänen rikkaat sukulaisensa kehottivat häntä menemään Länsi-Eurooppaan opiskelemaan. Mutta suuresta opinhalustaan huolimatta hän lähti mieluummin Athosvuorelle hankkimaan todellista hengellistä tietoa.

Athoksella Hieroteos kilvoitteli erään erakon oppilaana. Tutkiessaan pyhien isien opetuksia hän havaitsi, kuinka vaikenemiskilvoittelun tie on vaikea ja vaarallinen, jos ei ole ensin saanut harjoitusta kuuliaisuudessa. Sen takia hän meni vähäksi aikaa Ivironin yhteiselämäluostariin, missä hänet vihittiin viitankantajamunkiksi. Sieltä hän lähti Konstantinopoliin yhdessä luostarista sinne lähetettyjen munkkien kanssa salaisena toiveenaan saada kärsiä marttyyrikuolema Kristuksen tähden. Koska näin ei kuitenkaan tapahtunut, hän siirtyi Valakiaan (vastaa suunnilleen nykyistä Etelä-Romaniaa) ja sen jälkeen Venetsiaan tarkoituksena täydentää opintojaan. Mutta hänen kyltymättömän tiedonjanonsa saattoi tyydyttää vain antautuminen askeettiseen kilvoitukseen ja sisäiseen näkemisen. Niinpä hän palasi Ivironin luostariin ja ryhtyi innokkaasti kilvoittelemaan valvomisessa ja rukouksessa.

Kolmenkymmenen vuoden ikäisenä Hieroteos vihittiin pappismunkiksi. Siitä lähtien hän enensi jatkuvasti kilvoittelujaan. Alussa hän oli syönyt kaksi tai kolme kertaa viikossa kauraleipää tai joskus monen päivän vanhoja, jo vähän pilaantuneita linssejä, nyt hän alkoi vähitellen olla kokonaan syömättä jopa kaksi viikkoa. Hän nukkui vain tunnin vuorokaudessa. Koko muun ajan hän rukoili lakkaamatta vuodattaen kyyneleitä ja pakottaen itseään, niin ettei sisäinen rukous lakkaisi hetkeksikään.

Kun ankara kulkutauti kylvi kuolemaa Aigeianmeren Sporadien saariston Skopeloksen saarella, Hieroteos meni sinne muiden munkkien kanssa asukkaiden tueksi. Nämä alkoivat hartaasti pyydellä häntä jäämään heidän luokseen ja hän jäikin kahdeksaksi vuodeksi. Hän opetti koulussa, saarnasi kirkossa ja toimi rippi-isänä. Mutta vaikenemiskilvoitus oli edelleen hänen suuri rakkautensa ja niinpä hän lähti oppilaansa Meletioksen kanssa Giuran (Jura) asumattomalle pikku saarelle, jossa hän kilvoitteli vähän aikaa kahden muun veljen kanssa. Mutta ylenpalttisen askeesin heikentämänä hän sairastui ja kuoli muutaman päivän kuluttua syyskuun 13. päivänä vuonna 1745. Hän oli tuolloin 59-vuotias. Hänen oppilaansa Meletios, joka suri syvästi ohjaajansa menetystä, hautasi hänet saarelle ja palasi Ivironin luostariin.

Kun Meletios muutaman vuoden kuluttua otti kreikkalaisen tavan mukaisesti luut pois haudasta, hän toi luostariin pyhän vanhuksensa pääkallon ja leukaluun, joista lähtee hyvää tuoksua ja jotka ovat saaneet aikaan paljon ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Keisari Konstantinus Suuri (muistopäivä 21.5.) oli lähdössä kohti Roomaa kohdatakseen kilpailijansa Maxentiuksen, kun hän keskellä päivää näki taivaalla eläväksitekevän ristin merkin, jota ympäröi teksti: ”Tällä merkillä olet voittava”. Konstantinus päätti antaa koristella lippunsa ja viirinsä ristein. Hän saavutti loisteliaan voiton, jonka turvin hän nousi koko Rooman valtakunnan johtoon ja takasi myös kristinuskon voittokulun.

Vuonna 326 Konstantinus lähetti äitinsä pyhän Helenan Jerusalemiin kunnioittamaan pyhiä paikkoja ja erityisesti pyhää hautaa, joka oli löytynyt roomalaisten rakennelmien ja irtomaan alta. Pyhän kaupungin uskovaisten kertomien perimätietojen avulla Helenan johdolla löydettiin kolme ristiä, joista yksi oli voiton välikappale, mutta kaksi muuta kuuluivat kahdelle ryövärille. Lisäksi löytyi kolme naulaa, joilla Vapahtajan eläväksitekevä ruumis oli naulittu.

Ristit löytäneillä ei kuitenkaan ollut mitään keinoa nähdä, mikä niistä oli Kristuksen. Jerusalemin piispa Makarios tunnisti oikean ristin kuolemaisillaan olleen naisen avulla. Kaksi muuta ristiä ei tehnyt tähän minkäänlaista vaikutusta, mutta kolmanteen koskiessaan nainen parani. Silloin kuningatar ja hänen koko hovinsa ylistivät pyhää ristiä ja suutelivat sitä hartaasti. Paikalle oli kerääntynyt paljon kansaa; kaikki halusivat päästä osallisiksi samasta armovoimasta tai päästä edes etäältä näkemään meidän pelastuksemme välikappaleen. Silloin piispa nousi korokkeelle, tarttui molemmin käsin ristiin ja nosti sen korkealle, niin että kaikki näkivät sen, kansan huutaessa suureen ääneen: ”Kyrie eleison! Herra armahda!”

Tästä tapahtumasta lähti liikkeelle pyhän ristin ylentämisen juhla, joka levisi kaikkiin kirkkoihin, ei ainoastaan tämän tapahtuman muistoksi vaan ennen kaikkea osoittamaan, että häpeän välineestä on tullut meidän ylpeytemme ja ilomme. Muistamalla piispan tekoa ja kohottamalla ristiä neljään ilmansuuntaan ”Herra armahda”-veisujen saattamana kristityt osoittavat, että ristille noustessaan Kristus tahtoi sovittaa kaikki kanssaan yhdistäen koko luomakunnan sen ylhäisimpiä korkeuksia, alhaisimpia syvyyksiä ja kaukaisimpia ääriä myöten omassa ruumiissaan, jotta meillä olisi Hänen kauttaan pääsy Isän luokse.

Keisari Diocletianuksen (284-305) vainon aikana pyhä Euthymius pakeni Roomasta vaimonsa ja 11-vuotiaan poikansa Crescentiuksen kanssa. Heidät otettiin kiinni Perugiassa ja lähetettiin takaisin Roomaan. Pyhää Crescentiusta kidutettiin, ja tuomari Turpiliuksen käskystä hänet mestattiin miekalla uskonsa tunnustamisen tähden. Tämä tapahtui Via Salarian varrella muutama päivä hänen isänsä marttyyrikuoleman jälkeen.

Pyhä keisarinna Plakilla (latinaksi Aelia Flavia Flacilla) oli espanjalaista syntyperää, keisari Teodosios Suuren (379-395) puoliso ja keisarien Arkadioksen (395-408) ja Honorioksen (395-423) äiti. Hän oli hurskas ja hyveellinen. Kaikessa hän pyrki noudattamaan Jumalan käskyjä. Hän ei ylpeillyt korkeasta asemastaan, vaan päinvastoin se sai hänet yhä palavammin rakastamaan hyväntekijäänsä Jumalaa.

Keisarinnan oli tapana käydä omin käsin hoivaamassa sairaita kirkon palvelukodeissa. Hän keitti heille ruokaa ja syötti heitä, pesi itse astiat ja suoritti muitakin palveluksia. Kun jotkut yrittivät estellä häntä, hän sanoi, että hänen kuului tällä tavoin omin käsin palvella sairaissa ja puutteenalaisissa Herraansa, joka oli lahjoittanut hänelle hänen korkean arvonsa.

Puolisolleen keisarille hänen oli tapana sanoa: ”Sinun tulee aina muistaa, mikä sinä olit, ennen kuin sinusta tuli keisari, ja mikä olet nyt. Jos jatkuvasti pidät tämän mielessäsi, et ole kiittämätön hyväntekijällesi Jumalalle, vaan hallitset aina Jumalan lakien mukaisesti valtakuntaa, jonka Hän on sinulle antanut. Tällä tavoin palvelet kaiken hyvän antajaa.”

Plakilla itse oli esikuvana kaikessa hyvässä sekä puolisolleen että muille, joiden kanssa oli tekemisissä. Näin hän auttoi heitäkin saavuttamaan iankaikkisen autuuden. Elettyään siveästi, nöyrästi ja rakkauden töitä harjoittaen hän nukkui rauhassa kuolonuneen syyskuun 14. päivänä vuonna 385.

                      + + +

Samana päivänä on myös Johannes Krysostomoksen kuolinpäivä. Hänen muistoaan vietetään kuitenkin vasta 13. marraskuuta, jotta se ei jäisi ristin juhlan varjoon.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä marttyyri Porfyrios oli näyttelijä ja koomikko keisari Julianus Luopion (361-363) aikana. Julianus kutsui hänet kerran syntymäpäiväjuhliinsa viihdyttämään vieraitaan ja käski hänen pilailla kristittyjen sakramenttien kustannuksella. Kun Porfyrios sitten meni veteen ja huusi: ”Jumalan palvelija Porfyrios kastetaan Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”, Jumalan armo verhosi hänet ja hän alkoi todella uskoa Kristukseen. Vedestä noustuaan hän pukeutui valkoisen kastepukuun ja pelottomasti tunnusti olevansa kristitty. Julianuksen käskystä hänet mestattiin heti, ja niinpä hän sai päättää näytöksensä esittämällä marttyyrin roolin kunniallisesti loppuun saakka.

Marttyyri Niketas syntyi Konstantinus Suuren hallitusajan loppupuolella, vuoden 335 tienoilla Tonavan alajuoksulla. Hän oli syntyjään gootti. Hurskaiden vanhempiensa ja paikallisen piispan Teofiloksen ohjauksessa Niketas sai pienestä pitäen kasvaa uskossa ja Jumalan rakkaudessa, ja siten hänessä syntyi kaipaus päästä levittämään uskoa maanmiestensä keskuudessa. Hänet vihittiin munkiksi ja papiksi ja lähetettiin lähetystyöhön opettamaan ja kastamaan gootteja ja muita alueen asukkaita. Niketas sai oppia pyhiä kirjoituksia myös Teofiloksen seuraajan piispa Wulfilan (Ulfilas, k. 383) johdolla. Wulfila kehitti aakkoston, jotta Raamattu voitaisiin kääntää goottien kielelle. Hän jätti työnsä jatkamisen Niketaksen tehtäväksi. Taustansa tähden Niketas itse asiassa oli muodollisesti areiolainen, mutta kirkko on aina muistellut häntä Kristuksen pyhien joukossa.

Gootit olivat tuohon aikaan jakautuneet kahteen toisilleen vihamieliseen ryhmään. Toista johti Fritigern ja toista Athanaric, joka oli julma ja paha ihminen. Koska Fritigern ei kyennyt kukistamaan Athanaricia yksin, hän liittoutui Rooman keisarin Valensin kanssa; tämä lähetti Athanaricin joukkoja vastaan legioonansa, jotka kantoivat ristiä merkkinään.

Pian kuitenkin Athanaric pääsi takaisin valtaan. Kristinuskolle katkeroituneena hän käynnisti vuonna 372 verisen kristittyjen vainon. Epäjumalankuvaa kuljetettiin vankkureilla kaikissa kaupungeissa ja kylissä, joissa kristittyjä epäiltiin piileksivän. Niketas otettiin kiinni ensimmäisten joukossa, koska kaikki tunsivat hänet väsymättömänä evankeliumin julistajana. Hänet pidätettiin kirkosta, jossa hän oli toimittamassa palvelusta. Häntä kidutettiin, koska hän ei suostunut kieltämään Kristusta, mutta kärsimykset saivat hänet ainoastaan julistamaan uskoaan ja rakkauttaan Vapahtajaan entistä innokkaammin. Lopulta hänet poltettiin kuoliaaksi pyhän alttarin edessä; hän antoi sielunsa takaisin Jumalalle saaden omakseen voittajien kruunun. Tämä tapahtui nykyisen Romanian alueella vuoden 378 tienoilla. Kristityt kokosivat pyhän Niketaksen palaneet jäännökset. Vuonna 451 hänen ystävänsä ja oppilaansa Marianus siirsi ne Vähän-Aasian Mopsuestiaan.

Pyhä Simeon syntyi 1300-luvun jälkipuoliskolla Konstantinopolissa, missä sai myös kasvatuksensa. Jo nuorena hänet vihittiin munkiksi ja hän liittyi Ksanthopulosten pieneen hesykastiveljestöön. Hänen terveytensä oli nuoruudesta asti hyvin häilyvä ja niinpä hän viettikin mielellään huolista vapaata kuuliaisuusveljen elämää harjoittaen hiljaisuudessa enkelielämän hyveitä, ennen kaikkea nöyryyttä.

Kun Tessalonikan arkkipiispa Gabriel kuoli vuonna 1416/17, Simeon oli toiminut saarnatehtävissä Konstantinopolissa ja ehtinyt tulla tunnetuksi hyveellisestä elämästään ja Jumalan innoittamasta viisaudestaan. Sen tähden Itä-Rooman keisari Manuel II Paleologos valitsi hänet Gabrielin seuraajaksi Tessalonikan piispanistuimelle. Simeon ei ollut ollenkaan innostunut asiasta, mutta painostettuna antoi lopulta suostumuksensa.

Tuohon aikaan, vähän ennen kuin osmaniturkkilaiset valloittivat Tessalonikan, kaupungin tila oli perin kurja. Asukkaat olivat jakaantuneet puolueisiin, jotka taistelivat keskenään, moraali oli höltynyt ja köyhiä oli paljon. Heikosta terveydestään huolimatta Simeon ryhtyi kaikin voimin panemaan hiippakuntaansa järjestykseen. Hän saarnasi ahkerasti ja kirjoitti lisäksi kiertokirjeitä. Niissä hän selosti ortodoksisen dogmaattisen opetuksen suhdetta juutalaisuuteen, islamiin ja roomalaiskatolisuuteen. Näitä kirjeitä hän lähetti hiippakuntansa ulkopuolellekin aina Keski-Aasiaan saakka.

Erityisesti Simeonin sydäntä lähellä oli liturgisen elämän kohentaminen. Hän sepitti itse suuren määrän veisuja ja rukouksia ja täydensi Tessalonikan Pyhän Sofian kirkossa voimassa olevaa jumalanpalvelusjärjestystä. Hän kirjoitti perusteellisen kommentaarin, jossa hän käsitteli kirkossa käytössä olevia symboleita, eri typikoneja eli jumalanpalvelusjärjestyksiä ja sakramentteja. Näin hän säilytti jälkipolville tietoja Bysantin jumalanpalveluselämästä.

Koska arkkipiispa Simeon oli innokas totuuden ja oikeuden puolesta taistelija ja suojeli köyhiä rikkaiden mielivallalta, hän joutui heti piispankautensa alusta alkaen kestämään monia murheita. Vuosina 1421–1423 sulttaani Murat alkoi valmistella Tessalonikan uutta piiritystä. Epätoivoiset kaupunkilaiset jakaantuivat kahteen leiriin, joista toinen kannatti antautumista osmaneille, toinen taas uskoi kaupungin pelastuvan, jos se antautuisi venetsialaisille. Simeon ei kannattanut kumpaakaan, vaan suositteli uskollisuutta keisarille ja turvautumista kaupungin suojeluspyhän Demetrioksen apuun.

Vuonna 1422 hän poistui salatietä piiritetystä Tessalonikasta ja yritti päästä Konstantinopoliin saadakseen sieltä apua kaupungilleen. Mutta Muratin sotavoimat piirittivät Konstantinopoliakin, ja niin hän joutui suurin vaikeuksin palaamaan Tessalonikaan. Sairas arkkipiispa seurasi murhemielin piiritettyjen kaupunkilaisten toimia. Molemmat puolueet hyökkäsivät häntä vastaan, hänen ikkunoittensa alla huudettiin herjauksia, hän sai tappouhkauksia ja jotkut julistivat hävittävänsä kirkot, jollei hän suostuisi toimimaan heidän tahtonsa mukaan. Lopulta kun pyhä Simeon vakuuttui, että kaupunki joutuisi antautumaan, hän puuttui viime hetkellä asioihin ja sai aikaan sopimuksen venetsialaisten kanssa. Kaupunki luovutettiin Venetsialle vuonna 1423. Arkkipiispa oli kuitenkin saanut torjutuksi sopimuksesta kaikki myönnytykset paavin vallalle, joten asukkaat pysyivät ortodokseina.

Lyhyen venetsialaisvallan aikana (1423-30) pyhä Simeon oli läheisessä yhteistyössä venetsialaisten johtomiesten kanssa asukkaiden ruokkimista ja kaupungin puolustusta koskevissa asioissa. Samalla hän puolusti pelottomasti sopimukseen sisältyviä kaupunkilaisten omia oikeuksia kaikkea mielivaltaa vastaan. Jatkuvan eristyksissä olon tähden kaupungissa alkoi vallita nälänhätä ja arkkipiispa yritti kaikin tavoin tukea köyhiä, leskiä ja orpoja ja rohkaista kansaa. Venetsialaisten raaka käytös sai kaupunkilaiset muistamaan, kuinka arkkipiispa oli alun perin vastustanut kaupungin luovuttamista heille, ja he ymmärsivät hänen olleen oikeassa. Nyt he panivat toivon pelastumisestaan häneen.

Vähän ennen lähtöään tästä elämästä pyhä Simeon näki unessa astuvansa suureen loistavaan asumukseen. Ihmetellessään sen suuruutta ja kauneutta hän kuuli äänen: ”Tämä talo, jonka kauneutta nyt tarkastelet, luhistuu kohta. Mene nopeasti pois, ettei se murskaa sinua.” Simeon nukkui kuolonuneen äkillisesti syyskuun puolessavälissä vuonna 1429, puolisen vuotta ennen kuin Murat valtasi kaupungin 29.3.1430. Näin hänen ei tarvinnut nähdä rakastamaansa kaupunkia toisuskoisten käsissä. Häntä surivat kaupungissa kaikki, niin kreikkalaiset, venetsialaiset kuin juutalaisetkin. He tunsivat jääneensä orvoiksi ja katsoivat hänen kuolemansa ennakoivan edessä olevia onnettomuuksia. Ekumeeninen patriarkaatti julisti Simeonin pyhäksi vuonna 1981.

Pyhä Bessarion syntyi Kreikassa, Megales Pyles -nimisessä kylässä (nyk. Porta Panajia) Thessalian Trikalan alueella noin vuonna 1490. Hän kuului pappissukuun, josta oli syntynyt paljon piispoja, munkkeja ja nunnia. Jo kymmenvuotiaana hän hakeutui Larisan metropoliitan Markuksen läheisyyteen oppimaan hengellistä elämää. Larisan metropoliitan istuin sijaitsi 1300-luvulta aina vuoteen 1763 Trikalassa, jolloin se siirrettiin jälleen Larisan kaupunkiin.

Monta vuotta Bessarion palveli ahkerasti metropoliittaa ja kunnioitti häntä hengellisenä isänään. Kuuliaisuus auttoi häntä saavuttamaan nöyryyden, joka on hyveiden äiti. Hänen vartuttuaan Markus vihki hänet diakoniksi ja sittemmin papiksi.

Myöhemmin vuonna 1516/7 metropoliitta vihki hänet Elassonin piispaksi. Asukkaat eivät kuitenkaan suostuneet ottamaan häntä vastaan, koska heidän mielestään Elassonin hiippakunta ei kuulunut Larisan metropoliittakunnan alaisuuteen. He karkottivat Bessarionin ja pyysivät ekumeeniselta patriarkalta itselleen uutta piispaa.

Kantamatta kaunaa ja murehtimatta kestämäänsä häväistystä Bessarion palasi takaisin Trikalaan metropoliitta Markuksen luo. Neljä vuotta hän palveli nöyrästi alueen köyhiä, matkustavia ja sairaita, jotka turvautuivat kirkon apuun. Välttääkseen ylistystä hän vieraili usein sairaiden luona yöllä, istui heidän vuoteensa ääressä heitä lohduttamassa ja pesi omin käsin heidän vaatteitaan.

Kun Meteoran kallioluostareiden juurella sijaitsevan Stagoin, nykyisen Kalampakan, hiippakunnan asioista vastuussa ollut diakoni Nikanor kuoli vuonna 1521, asukkaat pyysivät paimenekseen Bessarionia. Niinä kuutena vuotena (1521-1527), joina hän hoiti tehtävää, hän joutui kokemaan jatkuvia murheita ja koettelemuksia. Varsinkin eräs Dometios-niminen pappi vainosi häntä kaikin tavoin.

Markuksen kuoleman jälkeen (1527) Bessarion valittiin Thessalian papiston ja kansan vaatimuksesta Larisan metropoliitaksi. Hän oli osmaniturkkilaisten vallan alaisuudessa huokailevan kansan todellinen hyvä paimen. Kuten hän itse kirjoitti, hän ”ei antanut silmilleen unta eikä silmäluomilleen lepoa”, vaan koko elämänsä hän heräsi jo varhain aamuyöstä ja teki herkeämättä työtä kaittaviensa hyväksi. Metropoliitan talosta tuli armeliaisuuden ja ihmisrakkauden keskus. Hän osti monia kristittyjä sotavankeja vapaiksi turkkilaisilta, rakensi kirkkoja, palautti kirkollisen järjestyksen, joka oli järkkynyt ensimmäisellä osmanivallan vuosisadalla, järjesti vuorille paenneet kreikkalaiset yhteisöiksi, huolehti teiden rakentamisesta Thessaliaan aina Epeirosta (Ipeiros) myöten ja rakennutti siltoja, joista kuuluisin on Koraksen silta Akhelosjoen poikki. Ennen sillan rakentamista useat vaeltajat hukkuivat yrittäessään joen yli talvisaikaan vesien tulviessa. Tätä vaikeaa työtä, johon kukaan ei aikaisemmin ollut uskaltanut ryhtyä, metropoliitta johti henkilökohtaisesti.

Veljensä Kapuan ja Fanarin piispan Ignatioksen avustaessa pyhä Bessarion rakennutti kotikylänsä yläpuolelle metsäiselle vuorenrinteelle Kristuksen kirkastumiselle omistetun luostarin, joka tunnetaan nimellä Dusiko. Siellä hän kävi itsekin hiljentymässä. Luostari on edelleenkin toiminnassa ja siinä ovat voimassa hänen asettamansa säännöt, joissa muun muassa kielletään naisten vierailu luostarialueen sisällä.

Viisi vuotta luostarin valmistumisen jälkeen Bessarion sairastui monien töittensä uuvuttamana. Tuntiessaan voimiensa hupenevan hän kutsui luokseen metropoliittakuntansa piispat, papit ja munkit ja antoi heille viimeiset neuvonsa. Syyskuun 13. päivänä vuonna 1540 hän antoi sielunsa Jumalan haltuun vain 50-vuotiaana. Dusikon luostarin munkit hautasivat hänet hänen itsensä rakennuttamaan Pyhän Nikolaoksen kirkkoon vuoren juurelle.

Myöhemmin eräs turkkilainen, joka oli luostarissa työmiehenä, varasti Bessarionin jäännökset ja myi ne länteen, luultavasti Italiaan. Hänen kunniakasta pääkalloaan, joka ihmeellisellä tavalla varjeltui varkaudelta, säilytetään luostarissa, ja se tekee suuria ihmeitä etenkin kulkutautien ja viljelyksille tuhoa tekevien heinäsirkkojen vaivatessa.

Koska syyskuun 13. päivänä vietettiin jo Pyhän haudan kirkon vihkimisen muistoa ja seuraavana päivänä ristin ylentämisen juhlaa, pyhän Bessarionin muistopäiväksi määrättiin syyskuun 15. päivä. Trikalassa häntä on juhlittu suuresti. Koska kansaa vanhoina aikoina kerääntyi kaupunkiin juhlaksi, kaupungin suuret syysmarkkinat alkavat vielä nykyisinkin tuona päivänä. Kalampakan katedraali on omistettu hänelle. Hänen muistoaan vietetään koko Thessaliassa ja Epeiroksessa sekä Leukaksen saarella samoin kuin Romaniassa ja Bulgariassa.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Thascius Caecilius Cyprianus syntyi 200-luvun alkuvuosina Karthagossa, nykyisen Tunisian pääkaupungin tuntumassa, rikkaaseen ei-kristittyyn ylimysperheeseen. Hän osoittautui opinnoissaan poikkeuksellisen lahjakkaaksi, ja sekä pakanat että kristityt tunsivat hänet oikeamielisenä ja taitavana asianajajana. Vuoden 246 tienoilla levisi uutinen, että Cyprianus oli kääntynyt kristityksi. Caecilianus-niminen pappi oli kastanut hänet, ja tämä aiheutti suurta hämmennystä. Katekumeeniaikanaan Cyprianus oli päättänyt omistautua täysin Kristukselle ja sitoutua yksinäiseen kilvoitteluelämään. Heti kasteen saatuaan hän jakoi omaisuutensa köyhille ja siirtyi hiljaiseen paikkaan kaupungin ulkopuolelle, jossa hän saattoi omistautua rukoukseen ja mietiskelemään pyhiä kirjoituksia ja kirkkoisien kirjoitelmia, varsinkin Tertullianuksen, jota hän piti oppi-isänään.

Rauhan ja yksinäisyyden aika jäi kuitenkin lyhyeksi. Jo parin vuoden kuluttua Cyprianus valittiin kansan yksimielisen mielipiteen perusteella Karthagon piispaksi, vaikka ainakin viisi pappia vastusti valintaa. He kadehtivat Cyprianuksen nopeaa nousua piispanistuimelle ja pitivät häntä vielä vastakääntyneenä.

Vuoden 250 alussa keisari Decius käynnisti julman kristittyjen vainon. Pakanalliset karthagolaiset eivät olleet antaneet anteeksi lahjakkaan reetorinsa petturuutta, vaan alkoivat huutamalla vaatia Cyprianusta heitettäväksi leijonille. Mutta Herra ei vielä sallinut tätä. Cyprianus pakeni eräiden muiden johtavien kristittyjen kanssa ja pysytteli piilossa kaupungin lähistöllä yli vuoden ajan pitäen yhteyttä laumaansa kirjeitse. Eräät kristityt, lähinnä piispan vastustajat, paheksuivat hänen menettelyään pitäen pakenemista pelkuruutena.

Deciuksen vainon aikana suuri osa kristityistä pakeni kidutuksia ja marttyyrikuolemaa suostumalla uhraamaan epäjumalille tai pelkästään allekirjoittamalla todistuksen, jonka mukaan he olivat uhranneet. Kun vaino päättyi, nämä luopiot halusivat päästä takaisin kirkkoon, ja tästä muodostui paimenille vakava ongelma. Tunnelmaa kiristivät muutamat erikoiset tapahtumat: eräs uskostaan luopunut mies sai raivokohtauksen ja puri poikki kielensä, jolla oli kieltänyt Kristuksen. Cyprianuksen silmien edessä eräs pieni lapsi sai ehtoollisen jälkeen ankaria kipuja ja oksensi nauttimansa pyhät lahjat – hänen hoitajansa oli vienyt lapsen pakanatemppeliin osallistumaan uhrimenoihin.

Pyhä Cyprianus ei hyväksynyt niiden lempeämielisten uskonsa tunnustaneiden ehdotusta, jotka kannattivat luopuneiden välitöntä armahdusta, mutta hän ei myöskään halunnut riistää heiltä kaikkea pelastuksen toivoa. Pyhä Henki oli näyttänyt Cyprianukselle, että totuus on kuninkaallinen keskitie, jolla kartetaan äärimmäisyyksiä. Cyprianus päätti, että luopuneiden olisi kärsittävä pitkällinen ja ankara rangaistus – elinikäinen, jos he olivat todella uhranneet – mutta mikäli vaino puhkeaisi jälleen, heidät voitaisiin palauttaa kirkon yhteyteen eukaristian kautta, jotta he saisivat siten voimaa tuleviin koetuksiin.

Tämä ratkaisu ei kuitenkaan tyydyttänyt diakoni Felicissimuksen ryhmää, joka vaati välitöntä sovintoa ja ehdotonta lempeyden osoittamista. Yhteistyössä niiden pappien kanssa, jotka olivat vastustaneet Cyprianuksen valitsemista piispaksi, he valitsivat joukostaan erään Fortunatuksen ja tekivät hänestä Karthagoon skismaattisen piispan. Tämän ”lempeiden” ryhmän ensimmäinen johtohahmo Novatus lähti Roomaan, jossa hän kuitenkin vaihtoi puolta liittyen sikäläisen Novatianuksen johtamiin ”leppymättömiin” voidakseen näin paremmin toimia Cyprianusta vastaan. Cyprianus ja Rooman paavi Cornelius (251-253) sen sijaan olivat keskenään samoilla linjoilla. Vuonna 252 Karthagon kirkko oli siis jakautunut kolmeen osaan: Cyprianuksen johtamien ortodoksien ohella alueella toimivat ”leppymättömät”, jotka seurasivat Rooman skismaattista piispaa Novatianusta, ja Fortunatuksen johtamat ”lempeät”. Kyseessä oli kirkon siihenastisen historian suurin hajaannus.

Kiista loppui vasta uuden onnettomuuden koittaessa. Karthagon kaupunkia ja koko valtakuntaa raastoi vuosina 253 ja 254 ruttotauti, jonka takia vaino käynnistettiin uudelleen, koska kristittyjä pidettiin syyllisinä jumalten vihaan. Cyprianuksen pyhyys ja rakkaus omaa kärsivää laumaansa kohtaan tulivat kirkkaasti ilmi näiden koettelemusten aikana. Hän järjesti apua sairaille, lohdutti niitä, jotka menettivät sukulaisia, ja rohkaisi toisia pysymään uskossa ja toivossa.

Kun rauha palasi, Cyprianus kutsui koolle kolme Karthagon synodia vuosina 255-256 selvittääkseen kirkkoa vaivanneita ongelmia. Erityinen kiistakysymys oli, pitäisikö harhaoppiset ottaa kirkon yhteyteen kasteen vai pelkän kätten päällepanemisen kautta, kuten käytäntönä oli Roomassa. Rooman paavin Stefanuksen (254-257) painostuksesta välittämättä pyhä Cyprianus säilytti Afrikan kirkon tavan palauttaa harhaoppiset kirkon yhteyteen kasteen kautta. Vastaava käytäntö oli paikoitellen voimassa myös idässä; sitä noudatti esimerkiksi pyhä Firmilianos Kesarealainen (28.10.). Mutta toisin kuin Rooman paavi, Cyprianus ei kuitenkaan yrittänyt saada tätä käytäntöä voimaan niissä paikalliskirkoissa, joilla oli toisenlainen traditio. Stefanuksen myöntymättömyys johti lopulta Afrikan ja Rooman kirkkojen välien rikkoutumiseen. Tämä kiista ei selvinnyt ennen paavin kuolemaa, vaikka sovintoa yritettiin saada aikaan pyhän Dionysioksen, Aleksandrian piispan (3.10.) johdolla.

Vuonna 256, kun kiista oli edelleen selvittämättä, keisari Valerianus aloitti uuden vainon, jonka kuluessa Cyprianus pidätettiin (30.8.257) ja karkotettiin Curubikseen, Karthagon kaakkoispuolelle, jossa hän ryhtyi toimiin saadakseen apua kristityille vangeille Sigusin pahamaineisilla kaivoksilla. Muutamaa kuukautta myöhemmin hän pääsi palaamaan Karthagoon, mutta hän tiesi, että hänelle oli koittamassa aika tunnustaa Kristus omalla verellään. Cyprianokselle oli näet näytetty unessa, että hänet tultaisiin pian pidättämään. Ja muutaman päivän kuluttua hänet kutsuttiinkin uuden prokonsulin Galerius Maximuksen eteen. Pyhä piispa ei pyrkinyt puolustautumaan vaan kuultuaan, että hänet surmattaisiin miekalla, hän sanoi vain: ”Deo gratias!, Kiitos Jumalalle!” Kun koolle kerääntyneet kristityt kuulivat tuomiosta, syntyi mellakka. Kaikki huusivat: ”Meidät myös! Mestaa meidät hänen kanssaan!” Suuri väenpaljous saattoi marttyyria sinne, missä hänen oli määrä kärsiä.

Kun he saapuivat teloituspaikalle, Cyprianus riisui viittansa, polvistui rukoillakseen Herraa ja antoi dalmatikansa[1] diakoneille, jotka olivat hänen kanssaan. He odottivat rauhallisesti pyövelin saapumista. Piispa käski antaa pyövelille 25 kultakolikkoa tämän vaivannäöstä. Hän pani siteen silmilleen omin käsin, ja sitten hänen kaulansa katkaistiin. Hän lähti iloiten vanhurskaiden majoihin syyskuun 14. vuonna 258. Pyhän Cyprianuksen kirjoitukset, jotka koostuvat lähinnä kirjeistä ja lyhyistä kirjoitelmista, kuuluvat ortodoksisen kirkon tärkeimpään latinankieliseen patristiseen kirjallisuuteen.

Pyhä Eufemia syntyi Diocletianoksen hallituskaudella (284-305). Hän oli varakkaan perheen tytär Khalkedonista. Hänen hurskaat vanhempansa senaattori Filofron ja Teodorosiane opettivat hänet uskomaan Kristukseen. Suuren vainon aikana vuonna 303 Aasian prokonsuli Priskos käski maakunnan kaikkien asukkaiden kokoontua Khalkedoniin uhraamaan Ares-jumalalle (roomalaisten Mars), jota tuon kaupungin kreikkalaiset erityisesti kunnioittivat. Käskyn uhmaamisesta rangaistaisiin kuolemalla. Käskystä kuultuaan kristityt muodostivat pieniä ryhmiä ja piiloutuivat syrjäisiin asumuksiin. Jotkut pakenivat autiomaihin pelastuakseen tyrannin käsistä ja säilyttääkseen uskonsa.

Pyhä Eufemia johti yhtä tällaista ryhmää, jonka muodosti 49 kristittyä. Hänen hyveensä ja viisautensa herättivät kaikkien huomiota. Pian Areksen pappi Apellianos kuitenkin löysi ryhmän ja se vietiin prokonsulin eteen. Tämä yritti alkuun imarteluin ja lupauksin saada heidät uhraamaan. Mutta Eufemian johdolla ja hänen innoittamanaan ryhmän jäsenet vastasivat: “Prokonsuli, Jumala on antanut meille järjen ja ymmärryksen. Siksi on mielestämme suuri häpeä palvoa mykkiä ja kuuroja kuvapatsaita ja kieltää ainoa todellinen Jumala, joka on luonut taivaan ja maan. Uhkaamasi rangaistukset näyttävät meistä keveiltä ja pelkäämme, etteivät ne riitä täydelliseen marttyyrikilvoitukseen. Kokeile kuitenkin, niin saat nähdä Jumalamme voiman.” Nämä sanat sytyttivät tyrannin vihan, ja 19 päivän ajan hän kidutti marttyyreita joka päivä. Koska hän näki heidän pysyvän vankkumattomina uskossaan Kristukseen, hän heitti toiset pyhät vankilaan, mutta antoi Eufemian ryhmän johtajana pyövelien käsiin. Heidän piti murskata hänen ruumiinsa rautapyörässä. Kidutusten alettua Eufemia kutsui Jumalaa avukseen ja heti ilmestyi enkeli, joka vapautti hänet pyörästä ja paransi hänen haavansa.

Kun Eufemiaa oltiin heittämässä tuliseen polttouuniin, jonka lieskat kohosivat lähes 30 metrin korkeuteen, pyövelit Sosthenes ja Victor näkivät valkoisiin pukeutuneiden miesten seisovan hänen rinnallaan ja hajottavan liekit. Pyövelit luopuivat heti tehtävästään ja alkoivat julistaa Priskokselle todellisen Jumalan voimaa. Seuraavana päivänä heidät tuomittiin kuolemaan ja vietiin areenalle petojen raadeltaviksi. Kun uudet pyövelit heittivät pyhän Eufemian polttouuniin, tuli leimahti siitä ulos ja poltti heidät, mutta pyhä itse säilyi vahingoittumattomana.

Raivoissaan prokonsuli käski heittää Eufemian suureen vesikuoppaan meripetojen ruoaksi. Pyhä teki ristinmerkin ja hyppäsi itse veteen. Sen sijaan että meripedot olisivat syöneet hänet, ne pitivät häntä veden pinnalla. Vaikka prokonsuli ihmettelikin tapahtumia, hän ei lannistunut. Hän määräsi Eufemialle uusia, yhä kauheampia kidutuksia. Lopulta Priskos eksytyksensä sokaisemana käski viedä Eufemian areenalle ja päästää hänen kimppuunsa neljä leijonaa ja kolme karhua. Pedot lähestyivät häntä ja nuolivat hänen jalkojaan. Yhden karhun pieni puraisu riitti kuitenkin lähettämään marttyyrin Herransa luo, jonne hän jo kaipasikin.

Samalla hetkellä, kun pyhä Eufemia lähti tästä elämästä, suuri maanjäristys vavisutti kaupunkia. Yleisessä hämmingissä hänen vanhempansa käyttivät tilaisuutta hyväkseen ja ottivat haltuunsa tyttärensä ruumiin, jonka he hautasivat Khalkedoniin. Vainon päätyttyä kristityt siirsivät nämä kunniakkaat pyhäinjäännökset haudasta marmoriarkkuun ja sijoittivat sen mahtavaan basilika-tyyliseen kirkkoon, jonka olivat rakentaneet pyhän Eufemian kunniaksi hänen hautansa päälle. Tässä kirkossa kokoontui vuonna 451 neljäs yleinen kirkolliskokous.

Myös Konstantinopolissa pyhää Eufemiaa kunnioitettiin suuresti. Kun Konstantinus Suuri (306-337) tuli valtaan, hän rakennutti kaupunkiin vuonna 328 suuren kirkon pyhän Eufemian kunniaksi paikalle, missä aikaisemmin oli sijainnut Artemiksen temppeli. Keisari Herakleioksen hallitusaikana (610-641) pyhän Eufemian jäännöksetkin siirrettiin Khalkedonista pääkaupunkiin.

Kuvainraastajien harhaoppiin kuului myös pyhäinjäännösten kunnioituksen kieltäminen. Niinpä ikonoklasmia kannattanut keisari Konstantinos V Kypronymos (741-775) määräsi pyhän Eufemian jäännökset poltettaviksi. Ne ehdittiin kuitenkin pelastaa ja kuljetettiin Lemnoksen saarelle. Myöhemmin Leo IV:n (775-780) puoliso keisarinna Irene Ateenalainen haetutti ne takaisin Konstantinopoliin ja sijoitti ne taas entiselle paikalleen pyhän Eufemian kunniaksi rakennettuun kirkkoon.

Kun ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin vuonna 1204, pyhän Eufemian reliikit pelastettiin ja vietiin väliaikaisesti säilytettäviksi Silivriaan itäiseen Traakiaan. Osmanivallan aikana niitä säilytettiin monessa eri kirkossa Konstantinopolissa. Kun kirkkoja muutettiin moskeijoiksi, reliikit sijoitettiin lopulta vuonna 1707 patriarkaatin Pyhän Georgioksen kirkkoon, jossa ne ovat tänäkin päivänä.

Turkkilaiset tuhosivat vuonna 1555 alkuperäisen Pyhän Eufemian kirkon ja rakensivat paikalle moskeijan. Kristityt kuljettivat kirkosta pelastamansa ikonit ja muut pyhät esineet Pyhän Vassan luostariin Khalkedonin lähelle. Luostarin nimikin muuttui Pyhän Eufemian luostariksi.

Vuoteen 1870 saakka pyhän Eufemian reliikeistä vuoti hänen juhlapäivänään veren sekaista mirhaa. Patriarkka, papisto ja kansa ja bysanttilaisena aikana myös keisari kerääntyivät vuosittain todistamaan tätä ihmettä. Patriarkka kastoi varren päässä olevan sienen mirhaan ja sitä jaettiin uskoville pienissä pulloissa. Näitä mirhaa sisältäviä pulloja on säilynyt meidän aikoihimme asti.

Pyhä Ninian oli britannialainen piispa, joka oli saanut perusteellisen uskon opetuksen Roomassa, jossa hänet oli vihitty totuuden salaisuuksiin. Hän saarnasi Jumalan sanaa eteläpiktien keskuudessa 400-luvun alussa. Hänen istuimensa oli Whithornissa Lounais-Skotlannissa, jonne hän rakennutti kauniin valkaistun kivikirkon. Tämä pyhälle Martin Toursilaiselle (k. 397) omistettu kirkko tunnettiin laajalti Valkoisen talon (Candida casa) nimellä. Luostari, joka myöhemmin lisättiin tähän kirkkoon, muodostui keskiajalla walesilaisten ja irlantilaisten munkkien tärkeäksi oppikeskukseksi.

Kun pyhä Ninian kiersi ympäri maata, hänen julistamansa Jumalan sana sai vahvistuksen monista ihmeistä, joita Jumala teki hänen kauttaan. Pyhä piispa vihki papistoa ja järjesti seurakuntaelämää, ja hänen apostolisen lähetysintonsa ansiosta usko juurtui etelän piktien parissa jo kauan ennen kuin pyhä Columba (muistopäivä 9.6.) tuli Irlannista käännyttämään pohjoisen piktejä.

Pyhä Ninian teki jatkuvasti hyvin vaivalloisia matkoja, mutta matkatessaankin hän kohotti sielunsa toistuvasti taivaallisten asioiden puoleen rukoillen, lukien tai psalmeja laulaen. Hän nukkui kuolonuneen rauhassa vuoden 432 tienoilla, ja hänen pyhä ruumiinsa asetettiin lepoon hänen kirkkoonsa Whithornissa, joka pysyi suosittuna pyhiinvaelluskohteena aina 1500-luvulle saakka.

Marttyyriveljekset Iisak ja Joosef olivat kotoisin Teodosiopolin eli Karinin kaupungista (nyk. Erzurum Itä-Turkissa). Heidän isänsä oli ylhäistä sukua oleva muslimi, mutta äiti oli harras kristitty. Hän kasvatti kaikki kolme poikaansa kristityiksi (esikoisen nimeä ei tiedetä). Kun pojat olivat kasvaneet aikuisiksi, he halusivat muuttaa pois muslimi-isänsä luota voidakseen esteettä tunnustaa uskonsa Jeesukseen Kristukseen. Heistä yksi, Joosef, oli jo solminut avioliiton. He kirjoittivat keisari Nikeforos I:lle (802-811) ja pyysivät häneltä lupaa muuttaa Konstantinopoliin hänen hovinsa palvelukseen. Saatuaan myönteisen vastauksen veljekset alkoivat hankkiutua matkalle. Vanhin veli pääsi nopeasti matkaan, mutta Joosefin ja Iisakin lähtöä viivytettiin Teodosiopolin emiirin käskystä.

Veljeksiltä kysyttiin, miksi he haluavat muuttaa Konstantinopoliin, jolloin he vastasivat kaikkien läsnäolijoiden, myös oman isänsä, hämmästykseksi, että he ovat syntymästään saakka olleet kristittyjä ja että he haluavat vapaasti tunnustaa omaa uskoaan. Eivät mitkään suostuttelut eivätkä uhkaukset saaneet heitä horjumaan. Emiiri kutsui ylimyksensä neuvotteluun ja langetti veljeksille kuolemantuomion. Mestauspaikalla pyhät Iisak ja Joosef polvistuivat rukoilemaan Herraa, minkä jälkeen heidät mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuonna 808. Yöllä marttyyrien hautaamattomien ruumiiden ylle ilmestyi valopatsas. Näyn hämmästyttämät muslimit pyysivät aamulla kristittyjä hautaamaan ruumiit. Myöhemmin hautapaikalle rakennettiin kirkko Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi.

Pyhä Ludmila oli tšekkiläisen ruhtinas Borivojin vaimo. Slaavien valistaja piispa Metodios (11.5.) kastoi heidät molemmat. Ruhtinas ja ruhtinatar tekivät kaikkensa saadakseen kansansakin tulemaan kristityiksi. He rakensivat kirkkoja kaikkialle maahan ja huolehtivat niissä palvelevan papiston elinkustannuksista.

Kerran ollessaan metsästämässä Borivoj tutustui metsässä Ivan-nimiseen erakkoon, jonka olemassaolosta kukaan ei ollut tiennyt mitään. Ludmila halusi kovasti tavata erakon, joka vierailikin heidän luonaan muutamia kertoja. Erakon kuoltua Borivoj rakennutti kirkon hänen haudalleen. Ruhtinas Borivoj kuoli 36-vuotiaana. Ludmila otti lesken osan vastaan Jumalan tahtona kestäen menetyksensä tyynesti. Heillä oli kolme poikaa ja yksi tytär.

Ludmila jakoi omaisuutensa köyhille ja hylkäsi kaikki maalliset tavoitteet. Valtaistuimelle nousi hänen poikansa Vratislav, joka hallitsi Tšekin maata 33 vuotta. Vrastislavin jälkeen vallan peri hänen poikansa Wenceslas, joka oli saanut oppia isoäidiltään kristillisen uskon, rakkauden evankeliumiin ja sen mukaisen elämäntavan. Wenceslasin vaimo ei kuitenkaan voinut sietää pyhää Ludmilaa vaan palkkasi kaksi pajaria surmaamaan hänet.

Illan koittaessa Ludmila oli lepäämässä, kun miehet rikkoivat oven ja murtautuivat sisään. Ludmila ei nähnyt pimeässä mitään, mutta tunsi kuoleman lähestyvän ja pyysi, että saisi rukoilla. Kuolema odotti vielä hetken ja Ludmila rukoili. Sitten Ludmila lausui: ”Jos minun on kuoltava, katkaiskaa kaulani”, sillä hän tahtoi vuodattaa verensä marttyyrien tapaan. Tätä hänelle ei kuitenkaan suotu; miehet kietoivat köyden Ludmilan kaulan ympärille ja kuristivat hänet.

Pyhä Ludmila kuoli 61 vuoden iässä vuonna 920. Hänen hautansa alkoi huokua suloista tuoksua, ja öisin sen yllä hehkui selittämätöntä valoa. Ruhtinas Weceslas siirrätti hänen reliikkinsä Prahaan, jossa ne ovat nykyäänkin Pyhän Georgioksen kirkossa.

Pyhä Prokopios syntyi Chotunissa, Böömissä vuonna 987. Hän siirtyi Prahaan, jossa hän sai slaavinkielisen koulutuksen. Hän meni naimisiin ja hänet vihittiin papiksi. Prokopios palveli toimittaen jumalallisia salaisuuksia ja vietti siveää ja kunniallista elämää. Hänen rakkautensa Kristukseen oli niin palava, että hän hylkäsi maailmalliset siteensä ja otti munkin vihkimyksen Brevnovin benediktiiniluostarissa. Jonkin ajan kuluttua hän sai luvan palata kotimaahansa päästäkseen kilvoittelemaan uskon sankarien tavoin sikäläisissä erämaissa. Hänen valitsemansa luola oli yksinäinen paikka Sazavajoen yläpuolella.

Prokopioksen maine alkoi pian levitä alueella. Hänen armontäyteiset sanansa olivat kuin raikasta sadetta sydänten kuivuneille pelloille. Hän otti iloiten vastaan köyhiä ja kerjäläisiä, jotka näkivät hänessä Jumalan hyvän tahdon ilmentymän. Monet tahtoivat jättää maailman ja tulla Prokopioksen seuraajiksi, ja hän otti heidät siipiensä suojiin. Oppilaiden joukossa oli hänen poikansa Germanos ja veljenpoikansa Vitus. He alkoivat elää luostarielämää pyhän Benediktuksen säännön mukaan. Prokopios perusti heitä varten Jumalanäidille ja Johannes Edelläkävijälle omistetun kirkon. Toiset taas jatkoivat erakkoelämäänsä.

Kun Prokopios oli yksin, demonit hyökkäsivät häntä vastaan. Ne joutuivat kuitenkin pakenemaan huutaen. Prokopioksen kautta tapahtuneet ihmeet herättivät Böömin herttuan Oldrichin huomion, ja hän alkoi tukea luostaria. Hänen poikansa ja seuraajansa Bretislav I (1037-55) valitsi pyhän Prokopioksen hengelliseksi isäkseen. Bretislav tahtoi ottaa etäisyyttä saksalaisiin vaikutteisiin ja palata pyhien Kyrilloksen ja Metodioksen perintöön. Hän sai suostuteltua Prokopioksen luostarin johtajaksi ja Sazavastan luostarista tehtiin slaavinkielisen ortodoksisen jumalanpalveluselämän elpymisen keskuspaikka.

Jumalalta saamansa profetoimisen lahjan avulla Prokopios ennusti oman kuolinpäivänsä ja kertoi, että hänen lähdettyään tästä maailmasta veljestö joutuisi Bretislavin seuraajan vainottavaksi ja hajaantuisi, mutta kuuden vuoden jälkeen he saisivat palata rauhassa luostariinsa. Pyhä Prokopios nukkui kuolonuneen 25. maaliskuuta 1053. Hänet haudattiin perustamansa luostariin kirkkoon. Jo hautajaisten yhteydessä sokea sai näkönsä, ja Prokopioksen kunnioittaminen pyhänä levisi nopeasti koko Böömissä.

Prokopioksen ennustukset alkoivat toteutua kahden vuoden kuluttua Vituksen ollessa luostarin johtajana. Slaavin kielen käytön takia heitä syytettiin lahkolaisuudesta ja vaadittiin käyttämään latinaa. Veljestö pakeni Unkariin, mutta heti seuraavan hallitsijan noustessa valtaan vuonna 1061 heidät kutsuttiin takaisin. Paavi Gregorius VII (1073-1085) tosin ei suostunut antamaan siunaustaan asialle, ja pian tämän jälkeen slaavin käytöstä luovuttiin. Pyhä Prokopios kuitenkin säilytti asemansa rakastettuna pyhänä ja ihmeidentekijänä ja hänestä tuli lopulta koko Böömin suojelija. Roomalaiskatolinen kirkko viettää hänen muistopäiväänsä 14. (aiemmin 4.) heinäkuuta. Prokopioksen pyhäinjäännökset ovat nykyään Prahassa.

Pyhä Kiprian oli syntyperältään serbi (eräiden lähteiden mukaan bulgaari), joka kilvoitteli ensin munkkina Athosvuorella. Konstantinopolin patriarkka Filoteos vihki hänet vuonna 1375 (1376) Kiovan metropoliitaksi. Myöhemmin hänet siirrettiin Moskovaan, mutta jouduttuaan ruhtinas Dimitri Donskoin epäsuosioon hän poistui kaupungista ja oleskeli muun muassa Liettuassa ja Konstantinopolissa. Vasta suuriruhtinas Vasili I:n hallituskaudella vuonna 1390 hänet kutsuttiin takaisin Moskovaan johtamaan koko Venäjän kirkkoa.

Esipaimen Kiprian harrasti kirjallisia töitä. Hän kirjoitti jumalanpalvelusohjeita ja käänsi kreikasta papin käsikirjan. Hän kuoli 16.9.1406, ja hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu Moskovaan Uspenien eli Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen katedraalin lattian alle.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Sofian perhe kuului ylhäiseen sukuun. Kristitty äiti nimitti tyttärensä kolmen kristillisen päähyveen mukaan (Pistis – usko, Elpis – toivo ja Agape – rakkaus, slaavilaisessa muodossa Veera, Nadežda ja Ljubov) ja kasvatti heidät kristillisten periaatteiden mukaan. Ensin he asuivat eräässä Italian pikkukaupungissa, mutta siirtyivät myöhemmin asumaan Roomaan, missä heidän hyveellinen elämänsä herätti huomiota. Joku hovia lähellä ollut henkilö kavalsi heidät keisarille. Kun Hadrianus sai tietää heidän olevan kristittyjä, hän lähetti sotilaita pidättämään heidät.

Kuulusteluissa niin äiti kuin nuoret tyttäretkin – Pistis oli kaksitoistavuotias ja nuorin Agape yhdeksänvuotias – pysyivät lujina uskossaan. Keisari yritti voittaa lapset puolelleen kuulustelemalla heitä erikseen. Tämäkään ei auttanut, joten hän luovutti koko perheen kolmeksi päiväksi Palladia-nimisen ylhäisönaisen huomaan, että tämä opettaisi heille Rooman perinteistä uskoa. Siitä ei kuitenkaan ollut mitään hyötyä; päinvastoin äiti käytti saamansa ajan vahvistaakseen tyttäriä marttyyrikilvoitukseen.

Ensimmäiseksi kuulusteltiin ja kidutettiin Pististä. Häntä ruoskittiin ja hänen rintansa leikattiin pois. Haavoista vuoti veren sijaan maitoa. Tyranni suhtautui halveksivasti ihmeeseen ja käski panna hänet tuliseksi kuumennetun ritilän päälle. Mutta Jumalan avulla hänelle ei tapahtunut mitään. Täynnä uhmaa Hadrianos antoi tämän jälkeen heittää hänet suureen pannuun, jossa oli kiehuvaa tervaa ja pikeä. Mutta Pistis ei palanut eikä tuntenut kuumuutta. Kun Hadrianus näki, etteivät mitkään kidutukset tehonneet marttyyriin, hän antoi tämän mestattavaksi. Pistis suuteli äitiään ja sisariaan ja taivutti päänsä miekan alle.

Seuraavana päivänä Hadrianus lupasi kymmenvuotiaalle Elpikselle päästävänsä tämän vapaaksi, jos hän vain kumartaa Artemis-jumalatarta. Elpis sanoi tähän, ettei hän ollut ainoastaan saman äidin lapsi kuin sisarensa Pistis vaan myös samanmielinen tämän kanssa. Silloin Hadrianus lopetti kuulustelun, käski ruoskia alastonta tyttöä tuoreilla häränjänteillä ja heittää hänet sitten kuumennettuun polttouuniin. Marttyyri seisoi liekkien keskellä ja kiitti Jumalaa, joka säilytti hänet vahingoittumattomana. Kun sitten hänen ruumistaan raastettiin rautapiikeillä, hän sanoi Hadrianukselle kasvot armon kirkastamina, että Kristuksen voima voittaa jälleen. Vihaisena Hadrianus käski heittää hänet kuparipataan, joka oli täynnä tulikuumaa tervaa ja pihkaa. Kuparipata suli ja sisältö poltti monia lähellä seisovia, mutta Elpikselle ei tapahtunut mitään. Silloin Hadrianus päätti mestauttaa hänetkin miekalla.

Mestauspaikalla Elpis heittäytyi sisarensa ruumiin päälle ja kallisti päänsä kuolettavan iskun alle. Hadrianus uskoi, että saisi taivutetuksi ainakin pienen Agapen uhraamaan epäjumalille. Tämä keskeytti kuitenkin hänen maireat sanansa lausuen: ”Älä turhaan pane toivoasi minun nuoreen ikääni. Saat kyllä nähdä, että minä olen saman puun hedelmiä kuin sisarenikin.” Hämmästyneenä Hadrianus käski ripustaa tytön puuhun ja sitoa hänen jäsenensä luonnottomiin asentoihin, niin että nivelet menisivät sijoiltaan. Mutta Jumala auttoi Agapea samoin kuin oli auttanut hänen sisariaankin eikä hän kärsinyt vahinkoa. Tyranni käski hänen sanoa vain: “Suuri on Artemis-jumalatar” – muuten hänet heitettäisiin tuliseen polttouuniin. Vastaukseksi Agape juoksi ja hyppäsi oma-aloitteisesti liekkeihin. Tuli hajaantui ja poltti monia. Keisari lähetti sotilaita ottamaan hänet kiinni, mutta nämä näkivät valkopukuisten miesten laulavan tulessa yhdessä hänen kanssaan eivätkä uskaltaneet koskea häneen. Kun marttyyri astui ulos liekeistä vahingoittumattomana, hänen ruumistaan runneltiin kairaamalla, ja lopulta hänet mestattiin.

Sofia hautasi tyttärensä juhlallisesti. Kolmen päivän kuluttua hän haudan päälle heittäytyneenä pyysi tyttäriään ottamaan hänetkin luokseen taivaallisiin majoihin. Hän antoi sielunsa Herran käsiin ja liittyi yhdessä tyttäriensä kanssa pyhien joukkoon. Tämä tapahtui vuonna 137.

Kun Aleksander Severus (222-235) oli keisarina, hän lähetti Simpliciuksen vainoamaan Kappadokian kristittyjä. Uskonsa tähden kärsineiden joukossa oli Teodote, varakas ja kunnioitettu nainen Mustanmeren rannikolta. Hän kieltäytyi luopumasta Kristuksesta, ja sen tähden hänen kylkensä nyljettiin, mutta hän kiitti koko ajan Jumalaa. Näytti siltä, että hän ei tiedostanut kipua, ikään kuin kidutettavana ei olisi ollut hän itse vaan joku toinen.

Teodote heitettiin vankilaan, ja kahdeksan päivän jälkeen vankilan ovet aukenivat itsestään. Kun vartijat kertoivat Simpliciukselle, tämä ei ollut uskoa heitä ennen kuin Teodote tuli hänen eteensä täysin vahingoittumattomana. Hämmästyksestä toivuttuaan hän määräsi vartijat heittämään Teodoten palavaan uuniin. Armo hänen sisimmässään karkotti kuitenkin liekit hänen ympäriltään, mutta yli 70 vierellä ollutta paloi liekeissä. Kaksi päivää myöhemmin kuvernööri lähetti kaksi pakanapappia keräämään pyhän tuhkat, mutta kun he avasivat uunin ovet, tulen liekit hulmahtivat heitä vastaan ja polttivat heidät. Paikalla olleet näkivät pyhän istuvan sisällä laulaen psalmeja kahden loistaviin vaatteisiin puetun nuorukaisen kanssa.

Simplicius vei Teodoten Byzantiumiin (myöh. Konstantinopoli) ja Ankaraan. Teodote haastettiin seisomaan epäjumalan alttarin loimuavassa ahjossa valtion virkamiehen Doroteoksen kanssa, jotta kaikki voisivat nähdä, kumman jumala olisi todellinen Pelastaja. Teodote hyväksyi haasteen, ja heti kun he astuivat liekkeihin, Doroteos paloi liekeissä mutta Teodote näytti ikään kuin nauttivan raittiista ilmasta.

Raivostunut Simplicius sitoi Teodoten hevosensa perään ja veti hänet aina Nikeaan saakka, jossa käski hänen vielä kerran mennä temppeliin ja ylistää epäjumalia. Teodote meni kyllä sisään, mutta alkoi rukoilla niin, että epäjumalien patsaat kaatuivat. Kun Simpliciuksen yritykset Teodoten kiduttamiseksi epäonnistuivat, hän määräsi raivoissaan pyhän marttyyrin kaulan katkaistavaksi.

Pyhä Agathokleia oli Nikolaos-nimisen kristityn miehen orja. Nikolaoksen vaimo Paulina ei kuitenkaan ollut kristitty ja pyrki kaikin keinoin käännyttämään Agathokleian epäjumalien palvelijaksi. Kahdeksan vuoden ajan hän pahoinpiteli tätä monin tavoin. Toisinaan emäntä hakkasi orjatarta niskaan isoilla kivillä saadakseen hänet kieltämään Kristuksen. Joskus taas hän pakotti tämän juoksemaan paljain jaloin kivisillä teillä. Hän katkoi tältä kylkiluita vasaralla tai poltti hänen kieltään. Mutta Agathokleia pysyi lujana uskossaan.    Lopulta hänet vietiin tuomioistuimen eteen ja tuomittiin entistä julmempiin kidutuksiin. Hänen kielensä leikattiin irti ja hänet heitettiin tuleen. Näin tämä Kristuksen uskollinen palvelija siirtyi Herransa luo. Häntä kunnioitetaan erityisesti Espanjan Aragoniassa.

Pyhä Lucia oli ylhäinen ja rikas roomalainen, joka eli Diocletianuksen (284-305) ja Maximianuksen (286-305) hallituskaudella. Kun suuri kristittyjen vaino puhkesi vuonna 303, Lucia oli jo 75-vuotias ja oli elänyt leskenä 36 vuotta. Hänen pakanallista valtionuskoa tunnustava poikansa Eutropios, jota hän yritti käännyttää kristityksi, ilmiantoi hänet viranomaisille ja hänet vangittiin. Vankilassa Lucia heitettiin kiehuvaan lyijyn ja tervan sekoitukseen, mutta Jumalan armo verhosi hänet ja hän säilyi vahingoittumattomana. Sitten Luciaa kuljetettiin ympäri katuja kansan pilkattavana. Silloin eräs nuorukainen kansan joukosta nimeltä Geminianus sai merkin Jumalalta, alkoi uskoa Kristukseen ja ryhtyi seuraamaan Häntä. Lucia kastoi nuorukaisen ja otti hänet ottopojakseen. Myös Geminianus vangittiin.

Ennen kuin Luciaa ja Geminianusta ehdittiin tutkia, keisari kuoli. Kolmen kuukauden kuluttua heitä kuulusteli sijaishallitsijana toiminut Pyrrhogonos. Mutta ennen rangaistuksen toimeenpanoa enkelit tempasivat heidät pois ja veivät Sisilian Tauromeniaan (nykyisin Taormina). Sieltä he siirtyivät Mendilaan, josta he karkottivat suuren joukon pahoja henkiä ja ohjasivat monia asukkaita kristinuskoon. Mutta sielläkin heitä vainottiin kristittyinä. Niinpä pyhä Lucia asettui asumaan vuorelle, missä hän sitten rauhallisesti antoi sielunsa Jumalan käsiin. Geminianus sen sijaan vangittiin ja mestattiin.

Pyhä Lambert syntyi Maastrichtissa Liègen provinssissa Belgiassa erääseen alueen ylimyssukuun. Jumalan siunaus oli hänen yllään lapsuudesta asti. Hän varttui rakastaen Herraa ja kaivaten kiihkeästi kaikkien pelastumista. Kun hänen opettajansa ja hengellinen isänsä pyhä piispa Teodard murhattiin poliittisista syistä vuonna 671, Lambert valittiin Maastrichtin piispaksi 35-vuotiaana.

Nuori paimen piti kunnia-asianaan toimittaa pyhä liturgia päivittäin, julistaa Jumalan sanaa ”sopivalla ja sopimattomalla hetkellä” ja innoittaa uskovaisia rakastamaan evankeliumia. Itseään hän vahvisti paastolla ja askeettisin kilvoituksin. Kansa rakasti Lambertia hänen silminnähtävän pyhyytensä ja jalomielisyytensä tähden.

Lambert joutui poliittisen juonittelun pelinappulaksi, koska häntä pidettiin kuningas Childeric II:n ystävänä. Kuninkaan murhaa seuranneen vallankumouksen pyörteissä Lambert karkotettiin istuimeltaan vuonna 675. Hän itse piti karkotusta lähinnä siunauksena.

Lambert vetäytyi Stavelotin luostariin, jossa hän eli seitsemän vuotta tavallista luostarielämää hiljaisena ja nöyränä munkkina. Eräänä talviyönä rukoilemaan noustessaan hän tuli rikkoneeksi luostarihiljaisuuden. Apotti määräsi rangaistuksena melun aiheuttajan seisomaan seuraavan yön avojaloin kirkon pihalla olevan ristin edessä. Lambert otti rangaistuksen vastaan iloiten. Alkoi pyryttää. Aamulla apotti halusi pyytää anteeksi, mutta kun hän näki lumen peittämän kilvoittelijan ristin edessä, tämän hahmo säteili taivaallista valoa. Lambert sanoi, ettei ole mitään syytä pyytää anteeksi, sillä hän oli vain iloinen saadessaan palvella Jumalaa apostolien tavoin kylmässä ja paljain jaloin.

Lambertin vainon takana ollut Ebroin-niminen juonittelija joutui itse salamurhaajien uhriksi vuonna 681, ja seuraava hallitsija Pepin Heristalilainen kutsui Lambertin takaisin piispanistuimelle, vaikka tämä pyysikin, että saisi jatkaa kilvoitustaan tuntemattomana munkkina. Maastrichtin kansa riemuitsi piispansa paluusta ja lupasi seurata häntä vanhurskauden tiellä.

Elämäntavassaan pyhä Lambert oli joka suhteessa hyveellinen. Pelkästään häntä seuraamalla saattoi oppia, kuinka taivaan valtakunta voidaan voittaa omaksi jo täällä alhaalla. Hän ei laiminlyönyt hiippakuntansa kaukaisimpiakaan seurakuntia. Hän teki myös paljon lähetystyötä julistaen vaaroista piittaamatta evankeliumia Kempinmaassa ja Brabantissa, joissa vielä tuolloin oli hyvin vähän kristittyjä. Lambertin esimerkin innoittamina muutamat ylimykset hylkäsivät maailman ja omistivat elämänsä Jumalalle. Heistä jotkut jäivät tekemään työtä kirkon hyväksi, toiset siirtyivät Liègen alueelle perustettuihin luostareihin.

Pyhä Lambert oli horjumaton Jumalan lain puolustaja. Hän ei pelännyt maallista valtaa eikä toiminut yleisen mielipiteen ehdoilla. Lambert oli ainoa piispa, joka uskalsi nuhdella ruhtinas Pepiniä, kun tämä vaihtoi vaimonsa rakastajattareen. Ruhtinas suuttui piispan mielipiteestä niin, että järjesti tämän jäljille murhamiehiä. Lambert oli Liègessä Pyhien Kosmaksen ja Damianoksen kirkossa. Sotilaiden kerrotaan nähneen rakennuksen yllä hohtavan ristin, mutta he astuivat sisään ja lävistivät keihäällä piispan sydämen kirkon alttarilla 17. syyskuuta, ilmeisesti vuonna 701.

Myöhäisempien historioitsijoiden mukaan murhan motiivina oli kostaa kahden veronkerääjän surma; kaksikko oli ahdistanut piispaa kovin ottein ja joutunut hänen tukijoidensa murhaamiksi. Joka tapauksessa raa’an murhan uhriksi joutunutta piispaa kunnioitettiin heti marttyyrina. Seuraava piispa Hubert siirrätti Lambertin reliikit hänen kuolinpaikalleen rakennettuun uuteen kirkkoon, jonka ympärille Liègen kaupunki kasvoi vähitellen. Pyhää Lambertia kunnioitetaan Liègen suojelijana ja yhtenä Belgian kirkon suurimmista pyhistä. Hänelle on omistettu lukuisia kirkkoja Belgiassa ja Englannissakin kaksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Ariadne eli keisarien Hadrianuksen (117-138) ja Antoninus Piuksen (138-161) aikana. Hän oli Fryygiassa sijaitsevan Prymnesoksen kaupunginjohtajan orjatar. Koska Ariadne kieltäytyi menemästä isäntänsä perheen kanssa epäjumalien temppeliin juhlimaan perheen pojan syntymäpäivää, isäntä vihastui häneen ja antoi lyödä häntä. Kun Ariadne tunnustautui kristityksi, hänet heitettiin vankilaan, missä hänet jätettiin kokonaan ilman ruokaa. Sotilaat kiduttivat häntä repimällä rautapiikeillä hänen kylkiään.

Lopulta Ariadne kuitenkin päästettiin vapaaksi. Hän lähti heti pakoon vuorille, mutta hänen isäntänsä lähetti miehiään hänen peräänsä. Kun nämä lähestyivät miekat ojossa, Ariadne pyysi Jumalalta apua. Silloin tapahtui, että läheinen kallio avautui ja otti hänet suojaansa. Kallion sisällä pyhä Ariadne antoi henkensä Jumalan käsiin. Samalla vainoojille ilmestyi Jumalan enkeleitä pelottavien ratsastajien hahmossa. Nähdessään tämän miehet joutuivat kauhun valtaan, menettivät järkensä ja alkoivat surmata toisiaan.

600-luvulla Kreetalla syntynyt pyhä Eumenios omistautui varhaislapsuudestaan saakka ankaralle askeesille ja äärimmäiselle kieltäymykselle, joihin liittyi syvä nöyryys. Hän katseli maailmaa kyynelten lävitse eikä kukaan koskaan kuullut hänen arvostelevan ketään tai välittävän kuunnella juoruilua. Kun Gortynian asukkaat näkivät Eumenioksen suuren hurskauden, he vaativat häntä ryhtymään heidän piispakseen.

Eumenios hoiti kaikki tehtävänsä viisaasti pysyen koko ajan kuuliaisena Pyhälle Hengelle. Hän teki rukouksillaan monia ihmeitä. Jumalan tahdon täyttäen hän kävi Roomassa, jossa hän valaisi koko kaupunkia jumalallisilla opetuksillaan ja ihmeteoillaan. Sieltä hän matkusti Thebaisiin, jossa hän ihmetekoja mitenkään tavoittelematta tuli kuitenkin rukouksellaan päättäneeksi pitkän kuivuuden. Thebaisissa hän nukkui pois ja pääsi Herran lepoon. Uskovaiset lähettivät hänen pyhän ruumiinsa haudattavaksi hänen kotiseudulleen Raksokseen, jossa hänen edeltäjänsä pyhän Kyrilloksen (4.6.) ruumis jo oli.

Autuas isä Arkadi jätti nuorena vanhempansa ja meni novgorodilaiseen Pyhän Georgioksen luostariin, missä hän kohosi hartautensa ja hyveellisyytensä tähden luostarin igumeniksi. Ihmisten kateuden ja paholaisen juonittelujen johdosta hänet karkotettiin luostarista. Vuonna 1153 hän asettui asumattomaan paikkaan Novgorodin lähelle ja perusti sinne luostarin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kunniaksi. Kolmen vuoden kuluttua hänet valittiin kansankokouksessa Novgorodin piispaksi. Hän johti hiippakuntaansa kahdeksan vuoden ajan ja kuoli rauhassa vuonna 1162 tai 1163.

Pyhittäjä Ilarion – maallikkonimeltään Rodion Ponomarev – syntyi pääsiäisyönä vuonna 1805. Hänestä kasvoi harrasmielinen nuori mies, joka noudatti tinkimättä kirkon sääntöjä ja taisteli Saratovissa paikallisen piispan suojeluksessa erilaisia lahkolaisia vastaan ja puolusti ortodoksisuuden puhtautta. Vähitellen hänen mielessään kypsyi päätös jättää kaikki ja seurata Kristusta. Hän kiersi kahden vuoden ajan Venäjän tunnetuimpia luostareita, ja Optinasta hän löysi etsimänsä: ohjaajavanhusjärjestelmän ja hengenkantajaisiä, jotka pystyisivät Jumalan avulla tekemään hänestäkin taivasten valtakunnan perillisen. Maaliskuussa 1839 hänet liitettiin skiitan veljestöön.

Tuohon aikaan Optinan veljestön hengellisestä ohjauksesta vastasivat vanhukset Leonid (suureen skeemaan vihittynä Leo, muistopäivä 11.10.) ja Makari (7.9.). Rodionin naapurikeljassa asui entinen Valamon igumeni isä Varlaam, jonka viisailla neuvoilla ja esimerkillä oli hyvä vaikutus uuteen kilvoittelijaan. Veljestö kävi synnintunnustuksella isä Makarin luona, mutta sen lisäksi Rodion kävi joka päivä kertomassa ajatuksensa vanhus Leonidille. Pian luostariin tulonsa jälkeen Rodion määrättiin skiitan johtajan isä Makarin keljapalvelijaksi, mitä kuuliaisuustehtävää hän hoiti 20 vuoden ajan aina isä Makarin kuolemaan saakka. Munkiksi vihittäessä Rodion sai nimen Ilarion. Otettuaan kantaakseen “kuuliaisuuden pelastavaisen ristin” Ilarion pakotti itseään myös ruumiilliseen vaivannäköön. Kahdentoista vuoden ajan hän hoiti keljapalvelijan tehtävien ohella skiitan kasvimaata ja puutarhaa, keitti kaljaa, leipoi leipää ja oli mehiläistenhoitajana.

Viimeisinä elinpäivinään isä Makari siunasi Ilarionin ja toisen oppilaansa, pyhittäjä Amvrosin (10.10.), jatkamaan ohjaajavanhusperinnettä ja jätti hengelliset lapsensa heidän huostaansa. Vuodesta 1863 Ilarion toimi skiitan johtajana ja luostarin rippi-isänä.

Vuonna 1870 vanhus Ilarionin terveys alkoi horjua, ja pari vuotta myöhemmin hän joutui lopullisesti vuoteenomaksi. Sairautensa aikanakin hän huolehti rippilapsistaan ja oli aina valmis auttamaan heitä sekä hengellisissä että maallisissa asioissa. Hänellä oli hengellisen harkintakyvyn, selvänäköisyyden ja opettamisen lahja, mutta hänen osakseen ei tullut pelkkää kunnioitusta ja rakkautta vaan ajoittain myös herjauksia ja panettelua. Kaiken hän kesti nöyrästi ja ihmisten heikkouksia ymmärtäen. Hän opetti suhtautumaan loukkauksiin vihastumatta ja itseä syyttäen, sillä Jumala kaitselmuksessaan lähettää meille loukkauksia syntiemme tähden ja sielumme hyödyksi. Maaliskuussa 1872 pyhittäjä Ilarion vihittiin suureen skeemaan, jolloin hän sai entisen Rodion-nimensä takaisin. Hän ennusti kuolinpäivänsä neljä viikkoa ennen kuolemaansa. Syyskuun 18. päivänä 1873 hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja nukkui pois rauhassa ollen loppuun asti täysissä tajuissaan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhät Trofimos ja Sabbatios elivät keisari Probuksen (276-282) hallitusaikana. Kerran kun he menivät amfiteatteriin Pisidian Antiokiassa, he näkivät asukkaiden uhraavan siellä epäjumalille. Silloin heidät valtasi pyhä into ja he alkoivat rukoilla Jumalaa vapauttamaan kaupungin eksytyksestä. He tunnustivat julkisesti olevansa kristittyjä. Heti heidät vietiin kaupunginjohtaja Vicariuksen eteen. Tämä kuulusteli Trofimosta ja luovutti hänet kidutettavaksi. Häntä lyötiin ja hänen kylkiään raastettiin. Lopulta hänet heitettiin puolikuolleena vankilaan.

Seuraavaksi kuulusteltiin Sabbatiosta. Häntä lyötiin kasvoihin ja hänen kylkiään revittiin rautapiikeillä. Tähän kidutukseen hän menehtyi. Sabbatioksen marttyyrikuoleman jälkeen Vicarius käski panna Trofimoksen jalkoihin teräviä nauloja täynnä olevat rautakengät ja lähetti hänet Fryygian Synnadaan käskynhaltija Perinnios Dionysioksen luo. Trofimos todisti sielläkin urhoollisesti Kristuksesta. Perinnios käski piestä häntä häränjänteillä, hieroa hänen haavoihinsa etikkaa ja suolaa ja kärventää hänen kylkiään palavilla soihduilla.

Synnadan kaupunginjohtaja Dorymedon ihaili marttyyrin urhoollisuutta ja vieraili hänen luonaan vankilassa saadakseen kuulla hänen uskostaan. Trofimoksen esimerkki ja opetukset johtivat siihen, että Dorymedonistakin tuli kristitty. Kun tämä tuli Perinnioksen tietoon, hän vangitutti Dorymedoksen. Varottavaksi esimerkiksi kansalle häntäkin kidutettiin julmasti. Hänen kaikki hampaansa kiskottiin irti. Sitten Trofimoskin tuotiin tuomioistuimen eteen. Molemmat pyhät tunnustivat horjumatta uskonsa Kristukseen. Käskynhaltija käski kaivaa heiltä silmät päästä ja luovutti heidät petojen ruoaksi. Pedot vaistosivat kuitenkin heissä asuvan Jumalan armon eivätkä koskeneet heihin. Silloin Perinnios antoi käskyn mestata heidät. Tämä tapahtui vuonna 276.

Pyhä Teodor (Teodoros, Theodore) syntyi vuonna 602 Kilikian Tarsossa kreikkalaiseen perheeseen. Hän opiskeli Ateenassa, Antiokiassa ja Konstantinopolissa; lukeneisuutensa tähden häntä kutsuttiin filosofiksi. Hän oli mukana monoteliittistä harhaoppia vastaan käydyssä keskustelussa. Ateenassa hänet vihittiin munkiksi. Hänen opiskelunjanonsa ei kuitenkaan ottanut sammuakseen, ja vielä yli 60-vuotiaana hän lähti Roomaan kartuttamaan tietojaan.

Roomassa Paavi Vitalianin oli valittava uusi Canterburyn arkkipiispa. Hän oli jo aikeissa vihkiä afrikkalaisen luostarin johtajan Hadrianuksen, mutta tämä kieltäytyi ja suositteli paaville idästä tullutta oppinutta munkkia Teodoria. Paavi Vitalian vihki 65-vuotiaan Teodorin ensin alidiakoniksi ja nopeassa tahdissa kaikkiin muihin pappeuden asteisiin, viimeisenä Canterburyn arkkipiispaksi. Hadrianus lupasi lähteä mukaan hänen avukseen.

Britannian kirkkoa raastoi tuolloin kelttiläisen ja roomalaisen kristillisyyden välinen riita. Saarten ensimmäiset kristityt olivat kelttejä, jotka oli sittemmin ajettu maan pohjoisosiin. Kelteillä oli edelleen monia alkukirkon ajalta juontuvia käytäntöjä, joista osa ilmeisesti egyptiläistä perua. Maata hallitsivat kuitenkin anglosaksit, ja heitä evankelioivat nyt kelttiläiset munkit pohjoisesta ja roomalaisten lähetyssaarnaajat etelästä, joten saarella vallitsi kaksi erilaista kirkollista käytäntöä. Rooman pyrkimys oli korvata vanhoja kelttiläisen kirkon tapoja uudemmilla käytännöillään. Suurimmat yksittäiset kiistanaiheet olivat pääsiäisen ajankohdan määrittäminen ja munkiksivihkimisen tapa.

Teodor omistautui asialleen perusteellisesti. Hänen matkansa Roomasta Canterburyyn kesti vuoden verran, jona aikana hän perehtyi Britannian kirkon ongelmiin. Erityisen hyödyllinen oli aika, jonka hän viipyi Pariisissa piispa Agilbertin vieraana; tämä oli entinen Wessexin piispa.

Teodor aloitti arkkipiispan työn vuonna 669 kiertämällä seurakunnissa ympäri maata ja vihkimällä uusia piispoja. Yhdessä Hadrianuksen kanssa hän perusti Canterburyyn korkeatasoisen koulun, jossa opiskeltiin latinaa ja kreikkaa; jälkimmäinen oli lännessä varsin harvinaista tuohon aikaan. Kielten lisäksi keskityttiin kirkkolauluun ja roomalaiseen lakitieteeseen. Raamatuntulkinta perustui antiokialaisen koulukunnan historiallis-kirjaimelliseen tulkintatraditioon. Koulu sai oppilaita Irlannista asti, ja heidän joukostaan nousi lukuisia piispoja. Lisäksi Teodor teki parhaansa voimistaakseen kirkkomusiikin, taiteiden ja tieteiden opiskelua luostareissa. Kulttuurillisen panoksensa ansiosta Teodorilla on tärkeä sija koko Britannian kulttuurihistoriassa.

Vuonna 672 Teodor kutsui koolle ensimmäisen koko anglosaksisen kirkon kirkolliskokouksen, Hertfordin synodin, joka vahvisti pääsiäisen vieton roomalaisen käytännön mukaan sekä loi useita uusia hiippakuntia. Teodorin johtoajatuksena oli vahvistaa kirkkonsa yhteyttä Roomaan, mutta hän pyrki myös yhdistämään kirkkoaan säilyttämällä mahdollisuuksien mukaan eräitä kelttiläisiä ja gallialaisia kirkollisia tapoja. Muutaman vuoden kuluttua Teodor johti Hatfieldin kirkolliskokousta, jossa vahvistettiin lateraanikonsiilin mukainen monotelitismin tuomio.

Vuonna 678 Teodor joutui erimielisyyksiin toisen pyhän, kiivasluonteisen Wilfridin kanssa, joka erotettiin Yorkin piispanistuimelta muutamaksi vuodeksi. Teodor kuitenkin pyrki sovintoon ja jopa ehdotti Wilfridiä seuraajakseen. He pääsivätkin sovintoon muutama vuosi ennen Teodorin kuolemaa.

Pyhä Teodor kuoli rauhallisesti syyskuun 19. päivänä vuonna 690 saavutettuaan 87 vuoden iän. Hänet haudattiin Canterburyyn Pyhien Pietarin ja Paavalin luostariin. Kun pyhän Teodorin ruumis siirrettiin vuonna 1091, se havaittiin turmeltumattomaksi. Teodor ei tehnyt ihmeitä eläessään, mutta hänen kaudellaan Britannian kirkko nousi monessa suhteessa parhaaseen kukoistukseensa. Hänen sanotaan olleen ensimmäinen arkkipiispa, jota koko Englanti totteli.

Pyhä Feodor oli Smolenskin ruhtinaan Rostislavin nuorin poika. Isänsä kuoleman jälkeen vanhemmat veljet tekivät hänelle vääryyttä ja antoivat hänen hallittavakseen vain pienen Možaiskin kaupungin koko Smolenskin ruhtinaskunnasta. Feodor ei ryhtynyt riitelemään eikä kantanut kaunaa veljilleen vaan hallitsi viisaasti kaupunkiaan. Noin vuonna 1262 hän solmi avioliiton Jaroslavlin leskiruhtinattaren tyttären Marian kanssa ja hallitsi siitä lähtien Jaroslavlin ruhtinaskuntaa Jumalalle otollisesti ja oikeudenmukaisesti. Herra siunasi häntä antamalla hänelle pojan, joka sai kasteessa nimen Mikael.

Vuonna 1277 kaani Mengu-Temir (1266-1281) vaati Venäjän ruhtinaita mukaan sotaretkelle eräitä Kaukasuksen heimoja vastaan. Feodorin miehuullisuus ja rohkeus taistelussa herättivät Kultaisen ordan[1] johtajan huomion, ja hän mieltyi Feodoriin niin, että piti häntä sotaretken jälkeen kolme vuotta luonaan ordassa, ennen kuin päästi hänet palaamaan Venäjälle. Matkalla Feodor sai kuulla, että hänen vaimonsa oli kuollut ja että Jaroslavlia hallitsi hänen alaikäinen poikansa Mikael yhdessä leskiruhtinattaren ja pajarien kanssa. Kaupunkilaiset eivät halunneet Feodoria ruhtinaakseen, joten hän palasi ordaan. Vuonna 1279 Feodor peri veljeltään Smolenskin ruhtinaskunnan mutta jäi edelleen ordaan ja hallitsi Smolenskia käskynhaltijan avulla.

Kaanin puoliso mieltyi Feodoriin niin, että halusi antaa tyttärensä hänelle vaimoksi, mutta kaani vastusteli. Hän ei halunnut luovuttaa tytärtään alaiselleen, joka tunnusti vierasta uskoa. Mutta kaanin puoliso suostutteli miestään sanoen: “Kuningas, olen jo kauan toivonut, että tyttäremmekin uskoisi siihen Jumalaan, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken elollisen ja jota kristityt tunnustavat.” Lopulta kaani taipui vaimonsa pyyntöihin. Pyhä ruhtinas Feodor oli valmis ottamaan kaanin tyttären puolisokseen, jos tämä kääntyy kristinuskoon. Liitolle pyydettiin siunaus Konstantinopolin patriarkalta, minkä jälkeen Feodorin morsian kastettiin ja hän sai kristillisen nimen Anna. Kaani antoi vastavihityille arvokkaita lahjoja ja osoitti kaikin tavoin kunnioitustaan Feodorille.

Kunnianosoitukset, rikkaudet ja loisto eivät saaneet pyhää ruhtinasta ylpistymään eikä tämän maailman kunnia vieraannuttanut häntä Kristuksen rakkaudesta. Hän noudatti Jumalan käskyjä, paastosi, rukoili ja antoi almuja köyhille. Ordassa eli tuohon aikaan paljon kristittyjä kauppiaita, sotavankeja ja hoviväkeen kuuluvia ruhtinaita. Kirkkoja oli kuitenkin vähän, joten tuhannet kristityt joutuivat elämään ilman jumalanpalveluksia ja sakramentteja. Hurskas Feodor kärsi tästä kovasti ja päätti helpottaa kristittyjen elämää. Kaanin suostumuksella hän rakennutti kirkkoja tataarien asuinpaikkoihin ja hankki niihin sisustuksen ja ehtoollisastiat.

Pyhä Feodor eli ordassa monta vuotta. Hänelle syntyi siellä kaksi poikaa: pyhät Daavid ja Konstantin. Kun hän sai tiedon vanhimman poikansa Mikaelin kuolemasta, hän palasi perheineen Jaroslavliin ja ryhtyi hallitsemaan kahta ruhtinaskuntaa, Jaroslavlia ja Smolenskia. Hän hallitsi oikeudenmukaisesti ja Jumalalle otollisesti. Tuohon aikaan Smolenskin kauppiaat solmivat vapaakauppasopimuksen Riian saksalaisten kauppiaiden kanssa. Kun venäläisen ja saksalaisen kauppiaan kesken syntyi riitaa väärästä vaa’asta, Feodor ratkaisi kiistan rehellisen saksalaisen hyväksi.

Yhdessä puolisonsa Annan kanssa Feodor rakennutti Jaroslavliin monta kirkkoa ja kaunisti ne runsailla lahjoituksilla. Hänen mieluisin rukouspaikkansa oli Kristuksen kirkastumisen luostari Jaroslavlissa. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän halusi vihkiytyä munkiksi, niin kuin Venäjän ruhtinailla oli tapana. Vihkitoimituksen jälkeen hän tunnusti kansalle syntinsä, sopi riitansa, pyysi anteeksi ja antoi itse anteeksi. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä rauhassa Jumalan haltuun. Pyhä Feodor kuoli 19. syyskuuta vuonna 1299.

Ruhtinas Feodorin ja hänen poikiensa Daavidin ja Konstantinin hyveellinen ja hurskas elämä oli Jumalalle mieleen. Herra kirkasti pian heidän muistonsa pyhien joukossa ja antoi heidän pyhäinjäännöstensä äärellä tapahtua monia ihmeitä.

Pyhittäjä Makari perusti vuonna 1673 Korkeajärven luostarin Aunuksen hiippakuntaan Lotinapellon piiriin. Vuonna 1683 pappi Joosef Titov löysi hänet henkihieverissä rosvojoukon pahoinpitelemänä ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Ennen kuolemaansa pyhittäjä Makari kertoi papille elämästään.

Pyhittäjä Aleksi – maallikkonimeltään Feodor Solovjev – syntyi vuonna 1846 rovasti Aleksi Solovjevin monilapsiseen perheeseen. Hän valmistui hyvin arvosanoin hengellisestä seminaarista, mutta ei jatkanut opintojaan akatemiassa, sillä hän ei tuntenut kutsumusta teologian alalle. Sen sijaan hän solmi avioliiton lapsuudenystävänsä Anna Smirnovan kanssa ja alkoi palvella Herraa vaatimattomassa diakonin virassa.

Muutaman vuoden kuluttua Anna kuoli keuhkotautiin ja Feodor jäi leskeksi. Hän suri puolisoaan niin kovasti, ettei kyennyt palvelemaan hautajaisissa diakonina vaan seisoi itkien avoimen arkun vieressä.

Vuonna 1895 Feodor vihittiin papiksi ja nimitettiin Kremlin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraalin papistoon. Siellä hän sai hartautensa tähden osakseen kaikkien rakkauden ja kunnioituksen, ja hänet valittiin katedraalin papiston rippi-isäksi.

Maallinen turhuus ei kiinnostanut isä Aleksia. Kun hänen ainoa poikansa oli valmistunut ammattiin ja solminut avioliiton, hänelle avautui tie luostarielämään. Vuonna 1898 hän jätti Uspenien katedraalin ja meni Zosimovin luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Luostarin igumeni Herman pelkäsi, että kaikkien kunnioittaman katedraalipapin sielussa voisi olla sijaa ylpeydelle ja suurille luuloille, ja alkoi siksi nöyryyttää isä Aleksia. Hän asetti tämän jumalanpalveluksissa muita veljiä alemmaksi ja antoi hänelle huonoimmat jumalanpalveluspuvut. Mutta pian igumeni oppi tuntemaan isä Aleksin valoisan sielun ja vilpittömän nöyryyden. Varautuneisuus muuttui kunnioitukseksi ja rakkaudeksi.

Vähän kerrassaan isä Aleksin tärkeimmäksi tehtäväksi luostarissa tuli ohjaajavanhuksena ja rippi-isänä toimiminen. Hänen luonaan kävi kaikenlaisia ihmisiä piispoista valtion virkamiehiin ja professoreista työläisiin ja talonpoikiin. Ajoittain hän otti ihmisiä vastaan keskeytyksettä monen tunnin ajan.

Vuonna 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka teki päätöksen patriarkan viran uudelleen perustamisesta. Äänestämällä valittiin kolme ehdokasta, mutta lopullinen valinta alistettiin Jumalan tahdolle ja jätettiin arvalla ratkaistavaksi. Arvan nostaminen annettiin ohjaajavanhus Aleksin tehtäväksi. Liturgian jälkeen toimitettiin rukouspalvelus, jonka aikana vanhus seisoi rukoillen Jumalanäidin ihmeitätekevän Vladimirin ikonin edessä. Sitten hän nosti arvan, jossa oli patriarkka Tiihonin (26.9.) nimi.

Isä Aleksi vihittiin suureen skeemaan vuonna 1919. Luostarielämä Zosimovin erakkolassa sai jatkua vuoteen 1923, jolloin neuvostoviranomaiset sulkivat luostarin ja veljestö karkotettiin. Isä Aleksi asettui asumaan erään rippilapsensa taloon Sergijev Posadiin. Hänen voimansa alkoivat heiketä, mutta siitä huolimatta hän pyrki lukemaan keljassaan kaikki vuorokauden jumalanpalvelukset. Liturgiaa hän ei antiminssin puutteen vuoksi toimittanut. Vuotta ennen kuolemaansa hän joutui vuoteenomaksi ja otti vastaan enää vain kaikkein läheisimpiä hengellisiä lapsiaan. Syyskuun 19. päivänä vuonna 1928 hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Hänet haudattiin Sergijev Posadiin. Venäjän kirkko kanonisoi pyhittäjä Aleksin vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Eustathios oli alun perin Placidas-niminen kenraali, joka asui Roomassa vaimonsa Tatianan ja perheensä kanssa keisari Trajanuksen aikana (98-117). Hänet tunnettiin hyveellisenä ihmisenä, joka tunsi erityistä rakkautta köyhiä kohtaan. Jumala näki hänen hyvää kohti suuntautuvan luonteensa ja ilmestyi hänelle hieman samalla tavalla kuin oli ilmestynyt apostoli Paavalille. Kun Placidas oli eräänä päivänä metsällä ollessaan ajanut kiinni ison uroshirven, hän näki yhtäkkiä sen sarvien välissä aurinkoa kirkkaammin hohtavan ristin, jossa näkyi Kristuksen hahmo. Hän kuuli äänen sanovan: ”Placidas, miksi ajat minua takaa? Minä olen Kristus, jota sinä tietämättäsi palvelet hyvillä teoillasi. Olen tullut maan päälle pelastaakseni ihmiskunnan ja ilmestynyt sinulle tänään saadakseni sinut ihmisrakkauteni verkkoihin.”

Hämmentyneenä ja lamaantuneena Placidas putosi hevosensa selästä ja oli muutaman tunnin tajuttomana. Näyn totuus vahvistui, kun Kristus ilmestyi toisen kerran antaen Placidaksen tietää, että Hän on luonnoltaan Jumala, taivaan ja maan luoja, joka rakkaudesta ihmiskuntaan on ottanut itselleen meidän luontomme. Placidas uskoi koko sydämestään ja otti kasteen yhdessä vaimonsa ja lastensa kanssa. He kaikki ottivat itselleen uudet nimet: Placidaksen kristilliseksi nimeksi tuli Eustathios, vaimon nimeksi Teopiste ja lasten nimiksi Agapios ja Teopistos.

Kun Herra näki Eustathioksen uskon vanhurskauden, Herra ilmestyi jälleen kertoen hänelle koettelemuksista, joita paholainen olisi tuova hänelle kuten kerran Jobille, mutta Jumalan armo ei jättäisi häntä. Pian tämän jälkeen hän menetti kaiken omaisuutensa. Eustathios päätti nousta laivaan ja lähteä perheensä kanssa Egyptiin. Laivan kapteeni oli halpamainen roisto, joka sieppasi hänen vaimonsa, kun Eustathios itse oli jo rannalla poikiensa kanssa. Eustathios lähti suruissaan taivaltamaan ja kun hän oli ylittämässä jokea, susi ja leijona hyökkäsivät hänen poikiensa kimppuun ja lähtivät ajamaan heitä takaa eikä hän nähnyt heitä enää.

Eustathios jäi yksin murheineen. Hänen uskonsa ja ainoa toivonsa olivat Herran armossa. Näin tämä kerran niin ylväs roomalainen ylimys kulki nyt paikasta toiseen kärsivällisenä kuin Job ja elätti itseään käsityöllä. Hän asettui lopulta Badiddos-nimiseen paikkaan ja sai vaatimattoman elantonsa hedelmäpuutarhan vartijana. Hän ei tiennyt sitä, että paimenet olivat pelastaneet hänen kaksi poikaansa ja nämä varttuivat lähialueella.

Viidentoista vuoden kuluttua barbaarit, joiden vankina Teopiste oli elänyt, valmistelivat suurta hyökkäystä Roomaa vastaan, eivätkä roomalaiset onnistuneet löytämään tarpeeksi taitavaa kenraalia johtamaan taistelua heitä vastaan. Silloin keisari muisti Eustathioksen rohkeuden ja monet voitot ja lähetti väkeä etsimään tätä.

Kun Eustathios lopulta tuotiin hoviin, hän oli juuri ja juuri tunnistettavissa. Köyhyys ja murhe olivat muuttaneet hänen ulkonäkönsä. Keisari palautti hänelle kuitenkin hänen arvonsa ja omaisuutensa sekä antoi hänen johtoonsa legioonat, jotka Jumalan sallimuksesta ajoivat viholliset takaisin. Sotaretken aikana Eustathios vieläpä löysi vaimonsa ja lapsensa ja sai heidät takaisin. Näin hänen kärsivällisyytensä ei jäänyt vaille palkkiota tässä elämässä.

Kun Eustathios palasi Roomaan voittosaatossa, uusi keisari Hadrianus palkitsi hänet runsain lahjoin ja pyysi häntä uhraamaan epäjumalille kiitosuhrin voittonsa tähden. Eustathios vastasi, että voitto on Kristuksen ansiota eikä väärien jumalien kuvitteellisen voiman. Tämä vastaus sytytti keisarin vihan. Eustathioksen omaisuus takavarikoitiin jälleen, ja hänet annettiin vaimonsa ja lapsiensa kanssa leijonien syötäväksi. Kun pedot vain kyyristyivät kunnioittavasti heidän edessään eivätkä uskaltaneet koskea heihin, pyhät marttyyrit heitettiin tulipunaiseksi kuumennettuun häränmuotoiseen pataan, jossa he antoivat sielunsa Jumalalle. Heidän ruumiinsa eivät kuitenkaan palaneet, mikä ihmetytti pakanoita mutta toi uskoville suuren ilon. Tästä merkistä he ymmärsivät, että Jumalan armo asui pyhien marttyyrien ruumiissa, lohdutti heitä heidän kärsimyksissään ja pysyi heidän kanssaan.

Molemmat Anastasiokset, jotka olivat pyhän Maksimos Tunnustajan oppilaita, kunnostautuivat taistelussa monoteliittien harhaoppia vastaan. Sen kannattajat väittivät, että Kristuksella on vain yksi jumalallinen tahto ja kielsivät inhimillisen tahdon olemassaolon Hänessä. Näin Kristus ei olisi enää ollut täydellinen ihminen, ja kristinuskon perustava opinkappale Hänen täydellisestä jumaluudestaan ja täydellisestä ihmisyydestään olisi järkkynyt.

Keisarinna Eudokian entisestä sihteeristä munkki Anastasioksesta tuli vuonna 617 pyhän Maksimos Tunnustajan oppilas (21.1.). Hän seurasi opettajaansa Krysopoliksen luostariin (617-630), Pohjois-Afrikkaan (630-645) ja Roomaan (645-650 tai 653) ja pysyi loppuun saakka uskollisena hänelle.

Toinen Anastasios oli pappi, joka toimi Rooman kirkon lähettiläänä Konstantinopolissa. Tällöin elettiin vielä yhtenäisen kirkon aikoja. Keisari Konstans II liimautti Pyhän Sofian kirkon seinään julistuksen, jossa kiellettiin ankaran rangaistuksen uhalla kaikki keskustelu Kristuksen yhdestä tai kahdesta tahdosta. Pappi Anastasios esitti kiivaan vastalauseensa toimenpiteen johdosta, jolloin monoteliittinen patriarkka Paavali II (641-654) kielsi häneltä oleskelun Plakidianosten palatsissa, joka oli Rooman lähettiläiden perinteinen asuinpaikka Konstantinopolissa, ja karkotti hänet Trapezuntaan (Trebizond, nyk. Trabzon).

Anastasioksen karkotuksen jälkeen hänen oppilaansa, keisarillisen keittiömestarin Plutinoksen pojat Teodoros ja Euprepios yrittivät paeta Roomaan, mutta heidät saatiin kiinni satamassa. Heti koko heidän omaisuutensa takavarikoitiin, heitä ruoskittiin ja heidät karkotettiin Krimille (647/8). Siellä heidät erotettiin toisistaan ja suljettiin eri linnoituksiin.

Tällä välin pyhä Maksimos, joka johti Pohjois-Afrikasta taistelua monoteletismia vastaan, oli siirtynyt munkki Anastasioksen kanssa Roomaan. Hänen kehotuksestaan paavi Martinus (13.4.) kutsui vuonna 649 kokoon lateraanikonsiilin, joka tuomitsi monotelismin. Kun tieto tästä saapui Konstantinopoliin, keisari Konstans II määräsi Maksimoksen ja munkki Anastasioksen vangittaviksi ja tuotaviksi pääkaupunkiin.

Samoihin aikoihin (vuonna 654) myös paavi Martinus karkotettiin Krimille, jossa Teodoros yritti palvella häntä mahdollisuuksiensa mukaan. Paavi kuoli kuitenkin vuoden sisällä ja Teodoroksen veli Euprepios kuukauden kuluttua hänen jälkeensä. Teodoros itse eli 20 vuotta maanpaossa.

Konstantinopolissa Maksimosta ja munkki Anastasiosta pidettiin pari kuukautta pimeässä vankityrmässä ja sitten heidät vietiin tuomittaviksi. Kuulusteluissa Anastasios tunnusti, että oli kirjoittanut kiertokirjeen, jossa vastusti keisari Konstansin keskustelut Kristuksen tahdosta kieltävää julistusta. Uhkauksin ja pelotteluin häntä yritettiin saada syyttämään opettajaansa Maksimosta. Hän ei suostunut ja joutui pahoinpideltäväksi. Oikeudenkäynnissä hänet karkotettiin Perven linnoitukseen.

Maksimos itse joutui Traakiaan (655). Samaan aikaan pappi Anastasios siirrettiin Trapezuntasta Mesembriaan. Vuonna 662 kaikki kolme tunnustajaa tuotiin uudestaan Konstantinopoliin lopullista oikeudenkäyntiä varten. Koska he pysyivät lujina vakaumuksessaan, heitä kidutettiin. Maksimokselta ja paavin lähettiläältä Anastasiokselta revittiin kieli suusta ja heidän oikean kätensä sormet katkaistiin. Näin ruhjottuina heitä kuljetettiin ympäri kaupunkia.

Lopulta kaikki kolme karkotettiin Kaukasukselle. Siellä iäkäs ja heikentynyt Maksimos vietiin paareilla Skemarin linnoitukseen, jossa hän pian kuoli, ja Anastasiokset kumpikin eri linnoitukseen. Molemmat Anastasiokset joutuivat muutaman päivän kuluttua vaihtamaan olinpaikkaa. Munkki Anastasios, jota oli julmasti ruoskittu, kuoli matkalla uuteen karkotuspaikkaansa 24. kesäkuuta vuonna 662. Pappi Anastasios vietiin Thusumin linnoitukseen Kaukasuksen vuoren juurelle. Siellä hän vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti ruhjotulla kädellään kahden puupuikon avulla ystävälleen Teodosios Gangralaiselle kirjeen, jossa kertoo elämänvaiheistaan ja kärsimyksistään. Hän kuoli 11. lokakuuta vuonna 666 vietettyään maanpaossa kaikkiaan noin 20 vuotta.

Hypatios ja Andreas olivat kotoisin Lydian maakunnasta. Jo koulutovereina ja lapsuudenystävinä he kilvoittelivat yhdessä paastoissa ja valvomisissa sekä nöyryyden ja rakkauden teoissa. Kun he aikuistuivat, Hypatioksesta tuli munkki ja Andreaksesta diakoni ja sananjulistaja. Efesoksen piispa oli seurannut heidän hyveellistä elämänvaellustaan ja kutsui heidät luokseen Efesokseen. Hypatioksen hän vihki piispaksi ja Andreaan papiksi.

Kun kuvainraastajien harhaoppia kannattanut keisari Leo III Isaurilainen (717-741) sai kuulla Hypatioksen ja Andreaan vastustavan näkemyksiään, hän haetutti heidät pääkaupunkiin ja pani vankilaan. Myöhemmin heitä vedettiin hänen käskystään pitkin maata, niin että he tulivat haavoille ja mustelmille, ja heitä lyötiin puukepeillä, kunnes he olivat puolikuolleita. Joidenkin päivien kuluttua heidän nyljetyllä päälaellaan poltettiin pyhiä ikoneita. Lopuksi heidän partansa siveltiin tervalla ja heitä raastettiin pitkin kaupunkia Kserolofoksen alueelle asti, missä heidät tapettiin ja heidän ruumiinsa heitettiin koirien ruoaksi.

Tšernigovin ruhtinas pyhä Mikael nousi Kiovan suuriruhtinaaksi vuonna 1235. Kolme vuotta myöhemmin mongolit hyökkäsivät Venäjälle valtavalla joukolla ja hävittivät Rjazanin, Suzdalin ja Vladimirin kaupunkeja. Seuraavana vuonna he etenivät Etelä-Venäjälle tuhoten Dnepristä itään sijaitsevia maa-alueita, ja vuonna 1240 he lähestyivät Kiovaa. Kun ruhtinas Mikael tajusi, ettei Kiova voi selviytyä vihollisten hyökkäyksestä, hän pakeni pajarinsa Feodorin kanssa länteen, missä hän yritti turhaan liittoutua Unkarin, Puolan ja Saksan hallitsijoiden kanssa mongoleja vastaan. Mikael joutui palaamaan tuhottuun Kiovaan, mutta muutti sieltä pian Tšernigoviin.

Jonkin ajan kuluttua kaanin lähettiläät tulivat Venäjälle tekemään väestönlaskua ja määräämään veroja. Ruhtinaita vaadittiin alistumaan täydellisesti kaanin valtaan. Lähettiläät ilmoittivat Mikaelille, että hänen piti matkustaa ordaan saadakseen kaanilta nimityskirjan ruhtinaskuntansa hallitsemista varten. Kun Mikael tajusi Venäjää kohdanneen kurjuuden ja kuuli, että monet ruhtinaat olivat langenneet viettelykseen ja kumartaneet epäjumalia, hänessä syttyi into tunnustaa Kristus kaanin edessä ja kärsiä marttyyrikuolema. Hän kertoi aikeestaan uskolliselle pajarilleen Feodorille, ja saatuaan hengelliseltä isältään piispa Johannekselta siunauksen he lähtivät ordaan.

Ordassa heitä vaadittiin kumartamaan mongolien jumalina kunnioittamia luonnonvoimia, aurinkoa ja tulta. Silloin Mikael vastasi uhripapeille: “Kristitty kumartaa vain Jumalaa, maailman Luojaa, mutta ei luotua.” Ruhtinaan niskoittelusta ilmoitettiin kaanille. Sillä välin Mikael ja Feodor valmistautuivat marttyyrikuolemaan ja nauttivat pyhät ehtoollislahjat, jotka he olivat saaneet mukaan rippi-isältään. Sitten pyövelit kävivät käsiksi pyhään Mikaeliin ja pieksivät häntä niin kauan, että maa värjäytyi verestä punaiseksi. Lopulta hänen päänsä katkaistiin. Pyhä Feodor seurasi ruhtinaansa esimerkkiä ja kärsi samanlaisen kuoleman. Marttyyrien ruumiit heitettiin koirien ruoaksi, mutta Herra varjeli niitä ihmeellisesti kunnes kristityt saivat ne haudatuiksi. Myöhemmin pyhäinjäännökset siirrettiin Tšernigoviin.

Pyhät Mikael ja Feodor kärsivät marttyyrikuoleman 20.9.1246 (toisten lähteiden mukaan vuonna 1244). Venäjän kansan taistelu mongolivallan iestä vastaan jatkui tämän jälkeen vielä kauan. Kirkko sai sen aikana kaunistuksekseen monia uusia marttyyreja ja uskontunnustajia, joita kaikkia vahvisti ensimmäisen ordassa marttyyrina kuolleen venäläisen, pyhän Mikael Tšernigovilaisen, esimerkki ja esirukoukset. Ruhtinas Mikaelin kristillistä elämäntehtävää jatkoivat hänen tyttärensä pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilainen (25.9.) ja pojanpoikansa ruhtinas Oleg Brjanskilainen (20.9.)

Pyhä Oleg oli marttyyriruhtinas Mikael Tšernigovilaisen pojanpoika. Joskus vuoden 1247 jälkeen hän jätti maailman ja vihkiytyi munkiksi. Omilla varoillaan hän rakennutti Brjanskiin (Kiovan ja Moskovan välimaastossa) Apostolien Pietarin ja Paavalin luostarin. Hänen munkkinimekseen tuli Vasili. Hän kuoli askeettisena kilvoittelijana joskus 1200- ja 1300-luvun vaihteen tienoilla.

Kirkon historiassa tunnetaan useita Kodratos-nimisiä pyhiä. Syyskuun 21. päivänä muistellaan Vähän-Aasian Magnesian piispaa Kodratosta, joka kärsi marttyyrikuoleman Deciuksen (249-251) tai Valerianuksen (253-259) vainoissa ja jonka pyhiä jäännöksiä kunnioitettiin suuresti Magnesiassa. Hänen marttyyrikilvoituksensa esitetään Konstantinopolin pyhien elämäkertakokoelmassa. Sama nimi on kuitenkin saanut aikaan, että hänet on sekoitettu kolmeen muuhun samannimiseen pyhään: Nikomedeian Kodratokseen (7.5.), jonka marttyyrikilvoituksen kuvauksesta on otettu aiheita myös Magnesian Kodratoksen marttyyrikertomukseen, marttyyri Kodratokseen (26.3.), jonka kilvoituspaikasta ja -ajasta ei ole tietoa sekä marttyyri Kodratos Korintolaiseen (10.3.), joka kärsi marttyyrikuoleman Deciuksen tai Valerianuksen vainoissa. Eusebius Kesarealainen mainitsee Kirkkohistoriassaan myös apostolien oppilaan Kodratoksen, joka vaikutti tunnettuna profeettana yhdessä apostoli Filippoksen neljän tyttären kanssa.

Lisäksi on olemassa apologeetta Kodratos. Hän antoi kristinuskoa puolustavan kirjoituksensa keisari Hadrianukselle joko tämän viettäessä talvea Ateenassa (125/6) tai ollessa Vähän-Aasian sotaretkellä (123/4 tai 129). Puolustuskirjoitus ei ole säilynyt, mutta Eusebiuksen mukaan se todistaa sekä kirjoittajansa älykkyydestä että hänen tarkasta perehtyneisyydestään apostoliseen uskoon. Kirjoittaja sanoo siinä ehtineensä tavata elossa monia Kristuksen parantamia tai kuolleista herättämiä juutalaisia. Näin ollen hän on ollut kirjoittamishetkellä jo iäkäs.

Marttyyripiispa Publioksen seuraaja Ateenan piispanistuimella oli myös nimeltään Kodratos. Hänen onnistui koota yhteen vainojen hajottamat Ateenan kristityt ja sytyttää uskon roihu taas palamaan. Nimien yhtäläisyydestä johtuu, että kaikkien heidän elämäkertansa ovat vähitellen sekoittuneet: kuhunkin on kerääntynyt piirteitä myös toisten Kodratosten kilvoituksista, ja tämän tähden on syytä mainita heidät kaikki yhdessä.

Eusebios, Nestabos ja Zenon olivat kolme veljestä, jotka elivät Gazassa keisari Julianus Luopion hallituskaudella (361-364). Vainon puhjettua ja etsintöjen alettua he piilottelivat eräässä talossa, mutta heidät löydettiin, vietiin vankilaan ja tuotiin stadionille julkisesti ruoskittavaksi. Tämä rangaistus ei kuitenkaan riittänyt kansanjoukolle, joka villiintyi raivoon pitäen veljeksiä temppelin häpäisijöinä, pakanallisten tapojen hylkääjinä ja alituisina pilkkaajina. Väkijoukko rynnisti vankilaan, kiskoi pyhät ulos, talloi heitä jalkoihinsa, veti heitä edestakaisin, hakkasi heitä kepeillä ja kivillä. Naisetkin joutuivat verenhimon valtaan ja tulivat ulos oviaukoista sohien heitä värttinöillä. Miehet keittivät vettä padoissa, joissa kokit valmistivat ruokaa toreilla, polttivat marttyyreja kiehuvalla vedellä ja rääkkäsivät heitä paistinvartailla. Lopulta heidän päänsä murskautuivat ja aivot valuivat maahan. Marttyyrien ruumiit vietin kaupungin ulkopuolelle ja poltettiin paikassa, johon kuolleet hevoset tavattiin jättää.

Hurskas kristitty nainen tuli myöhemmin keräämään heidän jäännöksensä, kätki ne viiniruukkuun ja jätti sen veljenpojalleen Zenonille, josta tuli myöhemmin Gazan piispa; tämä rakennutti kirkon heidän kunniakseen ja asetti reliikit Nestor Tunnustajan jäännösten tuntumaan. Pyhä Nestor oli pidätetty kristittynä samoihin aikoihin ja kidutettu julmasti. Pakanat jättivät Nestorin kaupungin portin ulkopuolelle puolikuolleena. Kristityt tulivat siellä hänen avukseen ja jättivät hänet Zenonin huostaan, joka ehti sitoa hänen haavansa ennen kuin pyhä antoi henkensä Jumalan haltuun.

Pyhittäjä Joona oli pyhien veljesten Teodoroksen (27.12.) ja Teofaneksen (11.10.) isä. Vuoden 829 tienoilla hän meni vanhoilla päivillään Pyhittäjä Sabbaksen lavraan Palestiinassa, jossa hänet vihittiin munkiksi. Hän oli hyvin harras ja kohosi hyveiden huipulle. Hänet vihittiin myös papiksi. Jumala palkitsi hänen puhtaan elämänsä antamalla hänelle ihmeiden tekemisen lahjan. Hän nukkui rauhallisesti kuolouneen korkean iän saavuttaneena.

Pyhittäjä Daniel eli 1500-luvulla. Hänet vihittiin munkiksi pyhittäjä Kornilin (19.5.) perustamassa Gomelin luostarissa. Sieltä hän meni kilvoittelemaan Šužgoran vuorelle, jonne hän perusti Kristuksen kirkastumiselle pyhitetyn luostarin (noin 60 kilometrin päähän Belozerskin kaupungista).

Venäläinen pyhittäjä Joosef oli Vologdan läänin talonpoikia, maallikkonimeltään Ilarion, ja syntynyt noin vuonna 1530. Hänen elämänsä ensimmäiset 50 vuotta kuluivat tavallisten maataloustöiden ja maallisten huolten parissa. Sitten hän ilman näkyvää syytä alkoi kärsiä silmäsairaudesta, johon ei löytynyt mistään apua, ja lopulta hän sokeutui kokonaan. Köyhyys uhkasi häntä, koska hän ei enää pystynyt tekemään työtä. Mutta Ilarion ei vaipunut epätoivoon vaan luotti Jumalan laupeuteen. Hän rukoili apua Jumalanäidiltä ja palkattaparantajilta Kosmakselta ja Damianokselta, ja lopulta hän sai sen mitä hän uskoen pyysi. Kerran liturgian aikana palkattaparantaja Kosmas ilmestyi hänelle, siunasi häntä ristillä, saattoi hänet ulos kirkosta ja osoitti paikan, jossa hän saisi nähdä Jumalan kunnian.

Seuraavana päivänä Ilarion palasi paikalle ja pyhät palkattaparantajat ilmestyivät hänelle jälleen. Äkkiä hänen eteensä ilmestyi Jumalanäidin ikoni. Kumartuessaan suutelemaan sitä hän sai näkönsä. Tämä tapahtui vuonna 1588. Ilarion pystytti paikalle ristin ja rakensi rukoushuoneen, johon hän sijoitti ikonin. Tämän jälkeen hän ei enää palannut maailmaan vaan omistautui kokonaan Jumalan palvelemiseen. Ikonin luona tapahtui paljon ihmeitä, ja Vologdan piispa siunasi paikalle rakennettavaksi kirkon ja luostarin. Ilarion vihittiin munkiksi ja sai nimen Joosef. Hänestä tuli uuden Jumalanäidille pyhitetyn luostarin ensimmäinen munkki. Kun luostariin tuli veljiä, he pyysivät Joosefia igumenikseen, mutta suuressa nöyryydessään hän kieltäytyi ja pysyi kuolemaansa asti tavallisena munkkina. Vain ankarat kilvoitukset erottivat hänet muista veljistä.

Kuolemaansa edeltävänä sunnuntaina Joosef osallistui pyhään ehtoolliseen, minkä jälkeen hän alkoi tuntea suurta iloa ja riemua muistellessaan osakseen tulleita Jumalan armonosoituksia. Seuraavana päivänä hän antoi henkensä hiljaa ja rauhassa Jumalan haltuun. Pyhittäjä Joosef kuoli syyskuun 21. päivänä vuonna 1612. Omasta toivomuksestaan hänet haudattiin itse rakentamaansa rukoushuoneeseen.

Pyhä metropoliitta Dimitri (Daniel Tuptalo) syntyi Ukrainassa vuonna 1651. Hän opiskeli teologiaa kuuluisassa Kiovan veljestön koulussa. Daniel oli hyvin lahjakas ja menestyi varsinkin kreikan ja latinan kielissä ja retoriikassa. Varsinaiseksi kutsumuksekseen hän tunsi kuitenkin rukous- ja kilvoituselämän. Päätettyään opintonsa hän meni 17 vuoden ikäisenä Kyrilloksen luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi. Vuonna 1681 Dimitri nimitettiin igumeniksi Maksakovskin luostariin. Johtajan asemassakin hän noudatti askeettista elämäntapaa ja kilvoitteli valvoen, rukoillen ja tehden hyviä töitä. Hänen kaltaisensa igumenit ovat luostarilleen kunniaksi. Niinpä hänen ei suotu olla pitkän aikaa yhdessä paikassa, vaan hänet siirrettiin tuon tuostakin luostarista toiseen, aina sinne missä häntä tarvittiin.

Vuonna 1684 Kiovan luolaluostarin arkkimandriitaksi tuli Varlaam Jasinski (myöhemmin Kiovan metropoliitta). Hän tunsi entisen oppilaansa Dimitrin hengellisen mielenlaadun, oppineisuuden ja kirjalliset lahjat ja antoi tälle tehtäväksi koota ja kääntää kirkkovuoden pyhien elämäkerrat. Pohjois-Venäjällä Novgorodin arkkipiispa Makari (30.12.) oli koonnut pyhien elämäkertoja, mutta Etelä-Venäjällä ei vastaavaa teosta vielä ollut. Elämäkertojen kokoaminen vaati Dimitriltä valtavasti voimia. Hän käytti useita eri lähteitä ja uppoutui työhönsä niin, että näki unissaankin hengellisiä näkyjä, jotka vahvistivat ja innostivat häntä. Työ kesti kaikkiaan 20 vuotta ja vei häneltä terveyden, mutta tuotti suurta hyötyä Venäjän kirkolle. Kirjallisen työnsä ohella Dimitri hoiti hänelle uskottuja kirkollisia kuuliaisuustehtäviä toimien luostarien johtajana eri puolilla Ukrainaa.

Vuonna 1700 Dimitri kutsuttiin Pietari Suuren käskystä Moskovaan, missä hänet vihittiin piispaksi Siperiaan Tobolskin kaupunkiin. Hän otti nimityksen vastaan raskain mielin. Häntä huolestutti kesken jäävä työ pyhien elämäkertojen parissa. Hänen heikentynyt terveytensä petti ja hän joutui vuoteenomaksi. Tsaari kävi vierailulla Dimitrin luona, ja kuultuaan sairauden syyn antoi hänelle luvan jäädä Moskovaan odottamaan paikkaa jostakin lähemmästä hiippakunnasta. Pian sellainen vapautui Rostovista.

Rostovin hiippakunnan papisto oli ukrainalaiseen papistoon verrattuna oppimatonta, sillä pappisvihkimykseen valmistavia kouluja ei ollut. Dimitri ryhtyi korjaamaan puutteita lähettämällä kiertokirjeitä ja perustamalla piispantalon yhteyteen kolmiluokkaisen koulun. Kaikkina sunnuntai- ja juhlapäivinä hän toimitti jumalanpalveluksen ja piti miltei aina opetuspuheen. Samalla hän jatkoi pyhien elämäkertojen kokoamista. Viimeinen osa valmistui vuonna 1705.

Dimitri Rostovilaisen dogmaattisista kirjoituksista merkittävin on Selitys Brynskin opista, joka on suunnattu Brynskin metsistä käsin toimineita lahkolaisia vastaan. Lisäksi hän laati muun muassa kaksi lyhyttä katekismusta sekä Kronikan maailman luomisesta Kristuksen syntymään, jossa hän kuvaa Vanhan testamentin historian. Hän oli myös kuuluisa saarnaaja, jota on kutsuttu Venäjän Kultasuuksi. Hiippakuntaansa hän johti viisaasti ja nautti tsaariperheen kunnioitusta.

Kuolemaansa edeltävänä päivänä Dimitri kutsui luokseen laulajia ja pyysi heitä esittämään itse kirjoittamiaan hengellisiä lauluja. Sitten hän lähetti heidät pois, mutta jätti luokseen kirjurin, joka oli auttanut häntä kirjallisissa töissä. Hän kertoi tälle elämästään, kiitti avusta ja kumarsi hyvästiksi miltei maahan asti. Aamulla metropoliitta löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena.

Dimitri Rostovilaisen muistoa vietetään kaksi kertaa vuodessa, hänen kuolinpäivänään 28.10. ja hänen maatumattomien pyhäinjäännöstensä löytämispäivänä 21.9.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Joona on yksi Vanhan testamentin kahdestatoista pienestä profeetasta. Joona voi olla sama henkilö kuin Joona Amittain poika Gat-Heferistä, joka ennusti kuningas Jerobeamille (788-748 eKr.) Israelin valtakunnan saavuttavan entiset rajansa (2. Kun. 14:23-29). Apokryfisen tradition[1] mukaan Joona sen sijaan olisi sen leskivaimon poika, jonka profeetta Elia herätti kuolleista.

Herra käski Joonaa lähteä Ninivehen varoittamaan kaupungin tuhosta, elleivät sen asukkaat katuisi. Joona ei uskonut, että Jumala toimisi näin armottomasti, ja koska hän ei tahtonut osoittautua vääräksi profeetaksi, hän nousi Japposta (nyk. Tel Avivin vanhakaupunki) Tarsisiin (luultavasti Espanjassa) menevään laivaan. Jumala antoi kuitenkin nousta niin kovan myrskyn, että laiva oli uppoamaisillaan. Merimiehet saivat selville, että myrsky johtui Joonasta, joka tunnusti tämän itsekin. Joona heitettiin mereen, ja myrsky tyyntyi välittömästi.

Suuri meripeto nielaisi Joonan, joka pysyi sen vatsassa kolme päivää ja kolme yötä, minkä jälkeen peto Jumalan käskystä oksensi Joonan rannalle. Nyt Joona lähti Ninivehen ja julisti kolmen päivän ajan kaupungin tuhoutumista. Hänen yllätyksekseen ihmiset joutuivat katumuksen valtaan ja Jumala perui uhkauksensa. Joona harmistui, syytti Jumalaa ja vetäytyi kaupungin itäpuolelle. Siellä häntä varjostamaan nousi risiinikasvi, joka kuitenkin lakastui seuraavana päivänä profeetan suureksi harmiksi. Silloin Jumala ilmoitti, että jos Joona sääli kasvia noin paljon, kuinka paljon pitäisikään sääliä kokonaista kaupunkia. Kasvin avulla Jumala opetti Joonalle, että Hänen armonsa on suurempi kuin Hänen oikeudenmukaisuutensa, ja niin Hän odottaisi jokaisessa sukupolvessa syntisten kääntymystä, jotta he saisivat elää.

Joonan kirjan sanoma on rikas ja moniulotteinen. Jumalan rakkaus ja huolenpito eivät pysähdy Israelin kansaan vaan leviävät kaikkien kansojen sekaan. Eläimetkin luetaan Jumalan armon piiriin kuuluviksi. Kertomus Joonasta meripedon vatsassa on profeetallinen esikuva Kristuksen tuonelaan laskeutumisesta ja ylösnousemuksesta. Siksi Joonan kirja luetaan kokonaisuudessaan suurena lauantaina. Aamupalveluksen kanonin kuudes veisu on omistettu Joonalle, ja Joonan rukouksen ”Hädässäni minä huusin Herraa, ja Hän vastasi minulle” innoittamana on laadittu suuri määrä tropareita.

Pyhä Fokas syntyi Sinopen kaupungissa Mustanmeren rannikolla Pamfilios-nimisen laivanrakentajan perheeseen. Fokaksesta tuli Sinopen piispa ja hän johdatti rohkealla julistuksellaan ja voimakkailla rukouksillaan monia pakanoita Kristuksen luokse. Keisari Trajanuksen (98-117) vainon aikana hän näki kyyhkysen asettavan kukkasista tehdyn kruunun hänen päänsä päälle sanoen: ”Sinulle on valmistettu malja, joka sinun on juotava.” Fokas tiesi, mitä näky tarkoitti, ja meni suoraan maaherran luokse tunnustaen rohkeasti Kristuksen. Monien kidutusten jälkeen pyhä Fokas heitettiin kiehuvaan veteen, jossa hän antoi henkensä Jumalalle. Tämä tapahtui vuonna 117.

Pyhää marttyyripiispa Fokasta on kunnioitettu erityisesti suojelijana tulipaloja vastaan sekä veden varaan joutuneiden auttajana. Heinäkuun 22. päivänä vuonna 404 hänen reliikkinsä siirrettiin Konstantinopoliin.

Myös puutarhuri Fokas oli kotoisin Mustanmeren rantakaupungista Sinopesta. Nämä kaksi samannimistä pyhää onkin usein sekoitettu toisiinsa. Tämä jälkimmäinen Fokas hoiti nuoresta pitäen pientä puutarhaa, josta hän sai elantonsa. Hänen vaatimaton talonsa sijaitsi satamasta kaupunkiin vievän portin pielessä. Niinpä hänen pöydästään ei koskaan puuttunut köyhiä kulkijoita, joiden kanssa hän jakoi puutarhansa tuotteet.

Vielä enemmän kuin kasvimaastaan pyhä Fokas huolehti kuitenkin sielunsa puutarhasta. Kristuksen palvelijan maine kantautui Sinopen kaupunginjohtajankin korviin, ja hän lähetti sotilaita katkaisemaan silloin vielä kielletyn uskonnon kannattajan pään. Oikeaa paikkaa etsiessään sotilaat tulivat Fokaksen majalle. Fokas kestitsi tulijoita kuten kaikkia muitakin. Sitten hän kysyi, mistä syystä he olivat tulleet hänen matalaan majaansa. He kertoivat hänelle tehtävänsä, jolloin Fokas heti ilmoitti olevansa heidän etsimänsä henkilö. Sotilaat hämmentyivät, olivathan he saaneet osakseen lämmintä vieraanvaraisuutta, eivätkä tahtoneet toteuttaa saamaansa määräystä. Marttyyri kiiruhti kuitenkin iloissaan kaivamaan itselleen hautaa ja palattuaan pyysi heitä toimeenpanemaan saamansa käskyn viivyttelemättä. Ennen kuolemaansa hän antoi vielä ohjeet, joiden mukaan hänen omaisuutensa jaettiin köyhille.

Pyhän marttyyri Fokaksen haudalla alkoi tapahtua ihmeitä, ja myöhemmin paikalle rakennettiin kirkko. Asterios Amasialainen kirjoitti vuoden 400 tienoilla puutarhuri Fokaksen marttyyrikertomuksen. Sittemmin pyhää Fokasta on kunnioitettu erityisesti merenkulkijoiden suojelijana.

Pyhittäjä Joona oli kotoisin Šoksan kylästä Äänisjärven lounaispuolelta ja oli todennäköisesti karjalainen. Hän kilvoitteli ensin Syvärin luostarissa, mutta perusti myöhemmin, luultavasti 1570-luvulla, Jaasjärven luostarin kivikkoiseen erämaahan noin 17 kilometrin päähän kotiseudultaan. Luostariin rakennettiin puukirkko, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän ilmestymiselle. Kirkossa oli sivualttari pyhälle Nikolaos Ihmeidentekijälle. Joonan luokse kokoontui kahdeksan hengen veljestö, joka kilvoitteli erämaassa, viljeli elannokseen peltoa ja hoiti karjaa.

Pyhittäjä Joona näki paljon vaivaa luostarin hyväksi. Hän kaivoi omin käsin kanavan Jaasjärvestä läheiseen Heinäjärveen tehdäkseen kalastuksen helpommaksi. Luostarin asioissa hän ratsasti hevosella syrjäisiä metsäpolkuja pitkin. Luostarissa on näiltä ajoilta säilytetty kahta Joonalle kuulunutta nahkaista satulalaukkua. Hän myös veisti ja kaiversi puusta jumalanpalveluksissa tarvittavia astioita. Niistä on säilynyt visakoivusta valmistettu kauha, jota käytettiin liturgiassa ns. lämpimyyden eli kuuman veden antamiseen.

Joonan elämän pyhyys ja hänen työnsä luostarin hyväksi tuottivat hänelle mainetta ja toivat luostarille ylhäisiä suojelijoita. Tsaari Vasili Šuiski (1606-1610) lahjoitti luostariin Joonan eläessä jumalanpalveluskirjoja ja antoi sen käyttöön peltoja, metsää ja kalastusoikeuksia. Kilvoituksillaan Joona sai osakseen myös Solovetskin luostarin igumenien Jakobin (1581-1597) ja Irinarkin (1613-1626, muistopäivä 17.7.) sekä Novgorodin metropoliitan Isidorin rakkauden ja kunnioituksen. He kaikki tekivät lahjoituksia köyhälle luostarille. Vuonna 1628 Jaasjärven luostarissa oli jo kaksi kirkkoa. Pyhittäjä Joonan tarkkaa kuolinaikaa ei tiedetä. Todennäköisesti hän kuoli 1500-luvun lopussa tai 1600-luvun alussa. Hänen pyhäinjäännöksensä on haudattu luostarin kellotornin alle.

Pyhittäjä Makari kilvoitteli 1600-luvun alkupuolella nykyisen Tulan läänin alueella Venäjällä. Hänet tunnetaan vähän aiemmin autioituneen ja mahdollisesti puolalaisten ja liettualaisten sotajoukkojen tuhoaman Žabynin luostarin uudelleen perustajana. Elämänsä loppupuolella hän kilvoitteli suureen skeemaan vihittynä Žabynin lähteellä. Pyhittäjä Makari kuoli 84 vuoden ikäisenä vuonna 1623 ja hänet haudattiin luostarin kirkon lähelle.

Pyhä Sofroni syntyi vuonna 1739 Kotelinin pikkukaupunkiin Bulgariassa ja sai kasteensa yhteydessä nimen Stoiko. Hän jäi jo pienenä orvoksi, mutta pääsi yhdeksänvuotiaana seminaariin, jossa oppi slaavia ja kreikkaa. Saatuaan opintonsa loppuun hänet vihittiin papiksi vuonna 1762. Siitä lähtien hän käytti kaiken voimansa julistaakseen kansalle Jumalan sanaa ja opettaakseen kirkollisen koulun lapsille jumaluusoppia ja pyhiä kirjoituksia. Hän myös käänsi pyhien elämäkertoja kreikasta ja kirkkoslaavista bulgariaksi. Hänen innokas omistautumisensa pastoraaliseen työhön herätti vastustusta sekä bulgarialaisten pappien keskuudessa kateuden tähden että turkkilaisten taholta, jotka vangitsivat ja pahoinpitelivät tämän pyhän papin. Hänen oli jätettävä kotiseutunsa, joten hän pakeni Vidinin alueelle Bulgarian luoteisimpaan kolkkaan, jossa piispa antoi hänen vastuulleen seurakunnan. Hän asettui kuitenkin jälleen hengenvaaraan puolustamalla kristittyä tyttöä turkkilaisen lähentelyiltä.

Sofroni vihittiin munkiksi Turnovon seudulla olevassa luostarissa sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli kuollut. Sofroni vihittiin länsi-bulgarialaisen Vracan piispaksi vuonna 1794, mutta hän joutui heti kohtaamaan ylitsepääsemättömiä vaikeuksia. Islaminuskoiset maantierosvot saivat aikaan hänen hiippakuntansa kylissä niin paljon tuhoa, että väen oli muutettava toisille alueille. Piispakin pakeni paikasta toiseen kuin ainainen pakolainen ja piileksi metsissä ilman minkäänlaisia ruokatarpeita. Lopulta Sofroni onnistui pääsemään Bukarestiin, jossa hän vuonna 1803 asettui kirkon palvelukseen Unkari-Valakian hiippakunnan metropoliitta Dositeoksen alaisuudessa. (Hiippakunnan alue vastaa suunnilleen nykyistä Transilvaniaa.) Sofroni jatkoi työskentelyään kansansa hengelliseksi rakentumiseksi. Hän kirjoitti lukuisia kirjoja bulgariaksi, muun muassa katekismuksen ja saarnakokoelman sunnuntaita ja juhlapäiviä varten.

Elämänsä lopulla pyhä Sofroni kuvasi nöyrästi kohtaamiaan koettelemuksia kirjassa nimeltä Sofroni Syntisen elämä ja kärsimykset, jonka hän päätti pyytämällä kaikilta anteeksiantoa. Hän nukkui pois Herran rauhassa syyskuun 22. tai 23. vuonna 1813. Hänet haudattiin Bukarestiin luostariin, jonka igumenina hän oli elämänsä viimeiset vuodet. Bulgarian ortodoksinen kirkko liitti pyhän Sofronin kalenteriinsa pyhien joukkoon 31.12.1964.

Autuas Paraskeva Ivanovna, joka tunnetaan paremmin Paša Sarovilaisena, syntyi 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa Tambovin läänissä Venäjällä maaorjan perheeseen. Kasteessa hän sai nimen Irina. Kun hän oli 17 vuoden ikäinen, isännät pakottivat hänet avioliittoon talonpoika Feodorin kanssa. Irina rakasti kirkon jumalanpalveluksia, rukoili paljon, karttoi vieraita ja oli ahkera työssä. Viisitoista vuotta hän eli miehensä kanssa kaikessa sovussa, mutta Jumala ei suonut heille lapsia. Näihin aikoihin isännät myivät heidät toisille tilanomistajille, saksalaissyntyisille Schmidteille. Kun Feodor kuoli, tilanomistajat ottivat Irinan keittäjäksi ja taloudenhoitajaksi. Toisesta avioliitosta hän kieltäytyi. Pian Irinaa alettiin syyttää kahden kartanosta kadonneen taulun varastamisesta. Paikalle kutsuttiin poliisipäällikkö sotilaineen. Tilanomistajat vaativat, että syyllistä oli rangaistava, jolloin sotilaat pieksivät ja pahoinpitelivät Irinan niin perinpohjaisesti, että hänen kalloonsa tuli murtuma ja korvat repesivät. Irina kiisti koko ajan syyllisyytensä, ja pian selvisi, että taulut oli varastanut toinen Irina.

Kokemansa vääryyden jälkeen Irina ei enää kyennyt asumaan tilanomistajien luona. Hän karkasi ja matkusti Kiovaan, mistä hänet löydettiin puolen vuoden kuluttua ja palautettiin vangittuna isännilleen. Nämä ottivat hänet takaisin palvelukseen ja asettivat kasvimaan hoitajaksi. Irina palveli heitä uskollisesti vuoden ajan, mutta hänessä oli tapahtunut sisäinen muutos. Kiovassa hän oli tavannut ohjaajavanhuksia, ja nyt hänen sydämessään eli Jumala. Hän janosi hengellistä elämää ja karkasi uudelleen Kiovaan. Vuoden kuluttua hänet palautettiin taas vankisaattueessa isännilleen, mutta nämä eivät enää huolineet häntä takaisin, vaan karkottivat hänet alastomana ja nälkäisenä kylän raitille. Silloin Irina aloitti houkkana kilvoittelun, mihin hän oli luultavasti saanut siunauksen Kiovan luolaluostarin vanhuksilta.

Viiden vuoden ajan Irina vaelsi kylässä kaikkien pilkattavana. Hän eli läpi vuoden taivasalla nälkäisenä ja kylmissään. Kylästä hän siirtyi kilvoittelemaan ensin johonkin tuntemattomaan paikkaan ja lopulta Sarovin metsään, missä hän asui noin 30 vuotta itse kaivamissaan luolissa. Luultavasti hänet oli jo Kiovassa vihitty salaisesti nunnaksi nimellä Paraskeva, minkä tähden hän kutsui itseään Pašaksi. Silloin tällöin hän kävi Sarovin ja Divejevon luostareissa. Ulkomuodoltaan hän oli kookas ja auringon tummaksi polttama; hän kulki paljasjaloin ja käsivarret paljaina. Kaikki, jotka eivät ennestään tunteneet häntä, pelästyivät hänet nähdessään.

Neljä vuotta ennen hänen Divejevoon muuttoaan rosvot kävivät hänen kimppuunsa ja pahoinpitelivät hänet puolikuoliaaksi. Tuon jälkeen hän sairasti vuoden eikä enää koskaan toipunut ennalleen. Kun Divejevon naisluostarissa kilvoitellut Kristuksen tähden houkka Pelagia Ivanovna (30.1.) kuoli vuonna 1884, autuas Paraskeva asettui lopullisesti asumaan Divejevoon. Näiden molempien houkkien tehtävänä oli pelastaa sisarten sieluja ihmiskunnan vihollisen hyökkäyksiltä, kiusauksilta ja himoilta, jotka he selvänäköisyydessään tiesivät.

Autuaan Paraskevan vertauskuvalliset puheet ja kujeet olivat vain ulkokuori, jonka alle kätkeytyi nöyrä, rakastava ja myötätuntoinen ihminen. Yöt hän vietti usein rukoillen ja vaati, että kaikkien sisarten piti nousta keskiyöllä rukoilemaan. Keljassa hän teki käsitöitä, neuloi sukkia tai kehräsi lankaa ja harjoitti samalla sisäistä Jeesuksen rukousta. Puhuessaan “rouskujen keräämisestä” tai “sukkien neulomisesta” hän tarkoitti maahankumarruksia ja Jeesuksen rukousta. Usein hän meni yksinään pellolle tai metsään rukoilemaan. Mukanaan hän kantoi pientä nyyttiä, jossa oli erilaisia roskia, kuoria ja riepuja; hän nauraa hohotti tutkiessaan tuota omaisuuttaan. Vanhasta tottumuksesta hän hoiti mielellään kasvimaata, kitki ja kasteli sitä, mutta nyt hän liitti tähänkin työhön lakkaamattoman rukouksen. “Kukaan ei kitke, kukaan ei kastele, vain minä teen työtä” sanoessaan hän tarkoitti, ettei hän yksin pysty rukoilemaan kaikkien puolesta ja että esirukouksia pitää pyytää muiltakin kuin vain häneltä. Jumalaa ja pyhiä hän rakasti omalla erikoisella tavallaan. Joskus hän saattoi syöttää ikoneja, koristella niitä kukkasin ja keskustella niiden kanssa. Jumalansynnyttäjää hän sanoi “lasintakaiseksi äidiksi”. Jokaiselle askeleelleen ja toimelleen hän pyysi Jumalalta siunauksen.

Autuaan Paraskevan selvänäköisyydestä on lukuisia esimerkkejä. Hän vastasi useammin luonaan kävijöiden ajatuksiin kuin heidän kysymyksiinsä. Mieluisin lahja, minkä hänelle saattoi tuoda, oli nukke. Nukkien avulla hän opetti ja ennusti erilaisia asioita.

Vuonna 1903 pyhittäjä Serafim Sarovilaisen kanonisointijuhlan yhteydessä tsaari Nikolai II ja tsaaritar Aleksandra vierailivat Divejevossa autuaan Paraskevan luona. Hallitsijapari rukoili Jumalaa antamaan heille kruununperillisen. Autuas Paraskeva osoitti heille poikanukkea ja sanoi: “Tämä on teidän”. Näin hän ennusti kruununperillisen (Aleksein) syntymän.

Vähän ennen kuolemaansa Paraskeva teki maahankumarruksia tsaarin muotokuvan edessä. Kun sisaret ihmettelivät, miksi hän teki niin, hän vastasi: “Tyhmyrit, hän tulee olemaan kaikkia muita tsaareja ylempänä.”

Autuas Paraskeva kuoli syyskuun 22. päivänä vuonna 1915 ja hänet haudattiin Divejevon luostariin Pyhän Kolminaisuuden kirkon alttaripäätyyn. Venäjän kirkko kanonisoi hänet kesällä 2003 pyhittäjä Serafimin kanonisoinnin 100-vuotisjuhlan yhteydessä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Kun meidän Herramme, Jumalan ainoa Poika ja Sana, oli tuleva alas taivaan korkeuksista siitäkseen neitseellisesti pyhän Jumalanäidin kohdussa, Hän tahtoi vahvistaa ja julistaa tätä ihmeiden ihmettä toisen samankaltaisen mutta ei samanlaisen ihmeen kautta. Jotta Johannes Kastaja olisi kaikessa Kristuksen edelläkävijä, tapahtui, että kuusi kuukautta ennen kuin ylienkeli Gabriel vieraili Jumalanäidin luona, enkeli ilmestyi ylipappi Sakariakselle, kun tämä oli menossa kaikkeinpyhimpään uhraamaan suitsutusuhria. Sakarias joutui pelon valtaan, mutta enkeli lausui hänelle: ”Älä pelkää, Sakarias. Rukouksesi on kuultu, vaimosi Elisabet synnyttää sinulle pojan ja sinä annat hänelle nimeksi Johannes. Ilo ja riemu täyttävät sinut, ja monet iloitsevat hänen syntymästään. Hän on oleva suuri Jumalan mies. Viiniä ja väkijuomaa hän ei juo. Jo äitinsä kohdusta asti hän on täynnä Pyhää Henkeä. Hän kääntää Israelin kansasta monet jälleen Herran, heidän Jumalansa, puoleen. Hän kulkee Herran edelläkävijänä Elian hengessä ja voimassa, hän kääntää isien sydämet lasten puoleen ja ohjaa tottelemattomat ajattelemaan hurskaiden tavoin, näin valmistaakseen kansan Herran tuloa varten.” (Luuk. 1:13-17)

Sakarias ei kuitenkaan uskonut enkelin ilmoitusta, sillä hän ja hänen vaimonsa olivat jo iäkkäitä. Tämän takia Gabriel ilmoitti, että Sakarias olisi mykkä aina lapsen syntymään saakka. Näin hän oppi sekä käyttämään kieltään vain Jumalan kunniaksi että sen, että ”silloin kun Jumala tahtoo, voitetaan luonnon järjestys”.

Kaksi sisarta Ksantippa ja Polyksene elivät Espanjassa keisari Claudiuksen aikana (41-54). Ksantippa oli alueen maaherran Proboksen puoliso. Hänet oli ohjannut kristinuskoon itse apostoli Paavali käydessään Espanjassa (Room. 15:28).

Polyksene oli neitsyt. Ennen hänen kastettaan joku siveetön mies oli ryöstänyt hänet, mutta Jumalan armo ei ollut sallinut tämän turmella häntä. Polyksene vaelsi paikasta toiseen ja sai matkoillaan kuulla muun muassa apostoli Pietarin julistusta. Myöhemmin hän meni Kreikkaan ja kuunteli siellä myös apostoli Filipposta. Lopulta hänestä tuli apostoli Andreaksen oppilas ja tältä hän sai kasteen. Palattuaan kotimaahansa hän toi mukanaan apostoli Onesimoksen ja matkatoverinsa Rebekan, joka oli kastettu samaan aikaan hänen kanssaan.

Polyksene vietti loppuelämänsä Espanjassa yhdessä sisarensa Ksantipan kanssa julistaen uskoa Kristukseen ja tehden paljon ihmeitä.

Pyhittäjä Rais (slaavissa ja suomessa nimi tunnetaan muodossa Raisa ja Iraida, joka on kansankielinen versio muodosta Irais) oli kotoisin Egyptin Tammanista ja hänen isänsä oli kristitty pappi. Jo 12-vuotiaana hän meni luostariin. Kerran ammentaessaan vettä kaivosta hän näki, kuinka miehiä, naisia ja nuoria tyttöjä kuljetettiin kahlehdittuina vankisaattueessa. Hän kysyi tytöiltä, miksi he olivat kahleissa. He vastasivat: “Kannamme kahleita Kristuksen tähden. Olemme menossa kuolemaan marttyyreina Hänen tähtensä saadaksemme sillä tavoin pelastuksen.” Kun nuori Rais kuuli tämän, urheus täytti hänen rintansa ja hän huusi kovalla äänellä sotilaille: “Minäkin olen kristitty ja syljen epäjumalia!” Rais pyysi päällikköä kahlehtimaan hänetkin yhdessä Kristuksen vankien kanssa. Näin hänetkin vangittiin ja heidät kaikki vietiin Aleksandrian (tai Antinupolin) maaherran Kulkianoksen eteen. Tämä luovutti heidät monenlaisiin kidutuksiin, jotta he lannistuisivat ja uhraisivat epäjumalille. Kukaan ei kuitenkaan antanut periksi, ja niin heidät kaikki mestattiin miekalla. Tämä tapahtui vuoden 308 tienoilla.

Keisari Basileios I Makedonialaisen hallituskaudella (867-886) arabit pitivät hallussaan koko Pohjois-Afrikkaa ja tekivät muun muassa Tunisiasta hyökkäyksiä Italiaan Ibrahim-nimisen julman sotapäällikön johdolla. Kun Sisilian tärkein kaupunki Syrakusa joutui kerran tällaisen hyökkäyksen kohteeksi, Johannes ja hänen kaksi nuorta poikaansa Pietari ja Antoninus otettiin vangeiksi ja jätettiin arabi-isännälle. Varttuessaan he alkoivat erottua toisista luonteenpiirteidensä ja kykyjensä perusteella. Ibrahim nimitti Antoninuksen sotilasosaston johtajaksi ja Pietarin taloudenhoitajakseen. Molemmat pysyivät koko ajan kristittyinä, vaikka olivatkin omaksuvinaan muslimien tapoja. Heidän salaisuutensa ei voinut kuitenkaan pysyä piilossa loputtomiin, ja Ibrahim sai tietää asiasta. Veljekset sidottiin häpeäpaaluun ja heitä hakattiin piikikkäillä vitsoilla. Antoninus ylisti Jumalaa, kun hänelle annettiin 400 iskua jalkapohjiin. Sen jälkeen hänet sidottiin aasin satulaan ja ratsastutettiin ympäri kaupunkia ihmisjoukon pilkattavana. Pietari taas riisuttiin vaatteistaan, häntä hakattiin vatsaan ja selkään. Lopulta heidät vietiin vankilaan.

Jonkin ajan kuluttua veljekset tuotiin ulos, ja heitä hakattiin niin kovaa, että heidän käsivartensa ja jalkojensa luut tulivat yhtä pehmeiksi kuin heidän lihansa. Lopulta Ibrahim käski repiä heidän kiveksensä ulos tulipunaisilla hohtimilla ja panna ne heidän suuhunsa.

Näin nämä siunatut pyhät voittivat omakseen marttyyrien kruunun. Ibrahim näytti veljesten ruumiit heidän isälleen Johannekselle ennen kuin leikkasi auki hänen kurkkunsa omin käsin, heitti ruumiin veljesten ruumiiden päälle ja määräsi kaikki kolme poltettaviksi.

Pyhä Andreas oli neljäs uskollinen kristitty, joka menetti henkensä Ibrahimin käsissä. Andreas tunnusti rohkeasti Kristusta, minkä tähden hänet suljettiin vankilaan vuosikausiksi. Hänen ruumiinsa riutui nälästä ja janosta, mutta hänen uskonsa pysyi horjumattomana. Ibrahim tuotatti hänet ulos vankilasta ja ratsasti täyttä laukkaa häntä päin lävistäen hänet keihäällään. Andreas jaksoi vielä kiittää Jumalaa, joten Ibrahim otti toisen keihään ja iski sen hänen selkäänsä. Ibrahimin verenhimo ei ollut vielä sammunut, joten hän löi marttyyrin pyhän pään poikki. Näin hänkin lähti taivaallisiin asuinsijoihin voittajana. Nämä sankarilliset kilvoitukset tapahtuivat vuonna 886.

Nikolaos syntyi Kreikan Karpenisoksessa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita ihmisiä ja hän sai jo nuorena oppia tuntemaan pyhiä kirjoituksia. Kun hän oli 15-vuotias, hän siirtyi Konstantinopoliin auttamaan isäänsä, jolla oli siellä sekatavarakauppa. Isä lähetti hänet naapurin turkkilaisen parturin luo oppimaan turkin kieltä. Turkkilainen ihmetteli nuorukaisen nopeaa edistymistä ja harvinaista oppimiskykyä. Hän päätti yrittää voittaa tämän oman uskonsa kannattajaksi.

Eräänä päivänä turkkilainen oli tarkoituksellisesti kutsunut luokseen paljon janitsaareja ja pani Nikolaoksen lukemaan muka läksynä islamin uskontunnustuksen, turkiksi salavatin. Pahaa aavistamatta Nikolaos luki sen. Kun hän lopetti, janitsaarit alkoivat huutaa ja remuta, että koska hän oli lukenut salavatin, hänestä oli tullut muslimi. Hänen ankarista vastalauseistaan huolimatta he veivät hänet tuomarin (kaimakami) luo. Tämä yritti suurin lupauksin houkutella Nikolaoksen tunnustautumaan muslimiksi. Mutta kun Nikolaos vakuutti itsepintaisesti olevansa kristitty, tuomari käski väkisin ympärileikata hänet ja pani hänet vankilaan.

Nikolaos vietti vankilassa 65 päivää pahoinpideltynä ja täysin ilman ravintoa. Kun hänet tämän jälkeen vietiin tuomarin eteen, hän toisteli kirkkain ja iloisin kasvoin: “Olen kristitty ja kristittynä tahdon kuollakin. Mitä viivyttelette? Vain yhtä armonosoitusta pyydän teiltä: antakaa minun kuolla mitä pikimmin.” Tuomari vakuuttui, ettei hän aio muuttaa mieltään, ja luovutti hänet mestattavaksi.

Kasvot loistaen ja täynnä halua saada kärsiä marttyyrikuolema Nikolaos meni mestauspaikalle. Siellä hän polvistui ja rukous huulillaan taivutti päänsä mestauspölkylle. Tämä tapahtui 23. syyskuuta vuonna 1672. Jumalan armo peitti hänen kuolleen ruumiinsa; kolmena yönä kaikki näkivät valon laskeutuvan taivaasta sen päälle. Hurskaat kristityt lunastivat ruumiin tuomarilta ja hautasivat sen suurin kunnianosoituksin Kamariotissan Jumalanäidin luostariin Halkin saarella Istanbulin edustalla. Myöhemmin Nikolaoksen kallo siirrettiin Kseropotamoksen luostariin Athokselle. Pyhän Nikolaoksen kunniakkaitten jäännösten äärellä on tapahtunut runsaasti ihmeitä.

Pyhä Johannes syntyi 1700-luvun lopulla muslimiperheeseen Konitsassa, Epeiroksessa (Ipeiros). Hänen isänsä oli tunnettu sheikki eli muslimien hengellinen auktoriteetti, joka kuului suufilaiseen derviššijärjestöön. Kun Johannes oli 26-vuotias, hän asettui Joanninaan, missä hän sheikin poikana nautti kaikkien kunnioitusta. Hänestä itsestäänkin tuli Aitolian sotapäällikön Yusuf Arabin yksityisdervišši. Yusuf johti Turkin joukkoja venäläisiä vastaan sodassa, joka käytiin Joonianmeren (Ionia) saarten hallinnasta.

Vaikka nuori dervišši ei tunnustanut oiekaa uskoa, hän eli omantuntonsa mukaan ja käyttäytyi monessa suhteessa kristittyjen tavoin. Hän pysyi Aitoliassa vielä Yusufin lähdettyä ja piti yhteyttä kristittyihin omaksuen heidän ajatteluaan koko ajan enemmän. Lopulta hän pyysi saada pyhän kasteen. Kyseisellä alueella kukaan ei kuitenkaan turkkilaisten pelosta rohjennut ryhtyä toimeen, ja niin Johannes kastettiin Ithakan saarella. Hän asettui kylään nimeltä Ksiromeron, meni naimisiin ja eli kaikessa hiljaisuudessa työskennellen viljelysten vartijana.

Vuonna 1813 Johanneksen isä sai tietää poikansa kääntyneen kristityksi ja lähetti kaksi derviššiä etsimään häntä ja yrittämään palauttaa hänet uskoonsa, mikäli suinkin mahdollista. He löysivät Johanneksen, mutta heidän kaunopuhujistaan kukaan ei kyennyt taivuttelemaan pyhää kuuntelemaan heidän asiaansa. Tämän vierailun jälkeen alueen viranomaisille kerrottiin, kuka Johannes todella oli, ja nämä lähettivät sotilaat vangitsemaan hänet. Jokaiseen tuomarin esittämään kysymykseen pyhä vastasi yksinkertaisesti: ”Olen kristitty ja nimeni on Johannes.”

Pahoinpideltyään ja nöyryytettyään häntä aikansa muslimit päättivät katkaista hänen kaulansa. Teloituksen hetkellä he eivät antaneet hänen käsiensä tehdä ristinmerkkiä, joten pyhä huudahti ryövärin tavoin: ”Muista minua, Herra, kun tulet valtakuntaasi.” Sitten hän ojensi kaulansa nöyrästi ja uhrasi henkensä Jumalalle syyskuun 23. päivänä vuonna 1814. Turkkilaiset jättivät ruumiin koirien syötäväksi, mutta uskovaiset ottivat sen ja hautasivat. Myöhemmin ruumis siirrettiin Prussoksen luostariin ja kätkettiin kryptaan, josta se löydettiin vuonna 1974.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Tekla syntyi Vähän-Aasian Ikonionissa (nyk. Konya) rikkaan Teokleos-nimisen pakanan tyttäreksi. Kahdeksantoista vuoden ikäisenä hänet kihlattiin Thamyris-nimiselle nuorelle miehelle, joka rakasti häntä suuresti. Noihin aikoihin apostoli Paavali, joka oli tulossa Antiokiasta, viipyi Ikonionissa opettaen Jumalan sanaa päivin ja öin Onesiforoksen luona, aivan Teklan naapurustossa.

Paavali lausui häntä kuunnelleille: ”Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan. Autuaita ne, jotka valvovat lihansa puhtautta, sillä he ovat Jumalan temppeleitä. Autuaita ovat ne, jotka ovat kieltäneet tämän maailman, sillä he ovat kelvollisia Jumalalle. Autuaita ne, jotka tottelevat Jumalan sanoja, sillä he saavat lohdun. Autuaita ne, jotka omaksuvat Jeesuksen viisauden, sillä heitä on kutsuttava Korkeimman lapsiksi. Autuaita ne, jotka ovat varjelleet kasteessa saamansa puhtauden, sillä he löytävät levon Isän ja Pojan kanssa. Autuaita ne, jotka ovat ymmärtäneet tiedon Jeesuksesta Kristuksesta, sillä he saavat olla valossa. Autuaita ne, jotka ovat hylänneet tämän maailman ulkonaiset asiat Jumalan rakkauden tähden, sillä he saavat tuomita enkeleitä ja heidät kirkastetaan Isän oikealla puolella. Autuaita ovat neitseiden ruumiit, sillä Isän Sana on heidän puolustuksensa Hänen Poikansa päivänä, ja he saavat nauttia lepoa iankaikkisesti.”

Tekla kuunteli Paavalin taivaallisia sanoja verhon takana. Kuunneltuaan apostolin opetusta kolme päivää Teklan sydämeen syttyi hengellinen ilo ja hän päätti heittäytyä täysin uskon varaan. Kun kaikki huomasivat, että Tekla ei enää välittänyt mistään maallisesta vaan kiintyi yhä lujemmin tuon muukalaisen sanoihin, joka suositteli avioliitosta pidättäytymistä, Teokleos ja Thamyris alkoivat menettää malttinsa. Koko kaupunki kuohui. Paavali vangittiin ja vietiin kuvernöörin eteen; tämä määräsi Teklankin kahleisiin ja vankilaan.

Yöllä Tekla alkoi etsiä Paavalia vankilasta. Hän lahjoi vartijan antamalla tälle rannerenkaansa, istuutui Paavalin jalkojen juureen ja suuteli hänen kahleitaan. Paavali alkoi puhua hänelle Jumalan suurista teoista. Tekla löydettiin Paavalin luota kytkeytyneenä häneen jumalallisen rakkauden kahlein, ja heidät tuotiin yhdessä kuvernöörin eteen. Kun Tekla ei vastannut mitään hänelle esitettyihin kysymyksiin, hänen oma äitinsä huusi: ”Polttakaa tuo avioliiton vihollinen keskellä amfiteatteria pelottavana esimerkkinä kaikille toisille naisille!” Väkijoukkoa miellyttääkseen kuvernööri suostui ruoskituttamaan Paavalin ja ajoi hänet pois kaupungista. Teklan hän tuomitsi poltettavaksi elävältä.

Tekla vietiin alastomana teloituspaikalle, ja nuoret miehet ja naiset keräsivät jo puita roviota varten. Silloin Tekla näki Vapahtajan, joka ilmestyi hänelle Paavalin hahmossa. Häntä katsoessaan Tekla täyttyi jumalallisella voimalla. Aseistaen itsensä ristinmerkillä Tekla nousi roviolle. Liekit syttyivät, mutta ne eivät tarttuneet häneen. Teklan rakkauden liikuttamana Jumala lähetti rankan sadekuuron, joka sammutti liekit ja saattoi koko amfiteatterin veden valtaan.

Paavali oli piiloutunut Onesiforoksen luokse ja piti majaansa hänen sukuhaudassaan kaupungin ulkopuolella. Jumala auttoi Teklaa pääsemään Paavalin luokse haudalle, ja he lähtivät yhdessä kohti Antiokiaa.

Antiokiassa yksi kaupungin ylimyksistä nimeltään Aleksanteri mieltyi heti Teklan kauneuteen. Hän alkoi liehitellä Teklaa, osti hänelle lahjoja, kosi häntä ja lopulta tarttui häneen kiinni keskellä katua. Tekla repi Aleksanterin viitan ja nakkasi hänen päässään olleen seppeleen maahan. Jouduttuaan näin naurunalaiseksi Aleksanteri kosti luovuttamalla Teklan kuvernöörille, joka tuomitsi tämän heitettäväksi pedoille.

Areenalla Tekla sidottiin kiinni raivokkaaseen naarasleijonaan, joka kuitenkin vain nuoli hänen jalkojaan. Kansa alkoi pitää Teklan tuomitsemista vääryytenä. Seuraavana päivänä Teklan kimppuun laskettiin joukko muita petoja, mutta hän oli yhä naarasleijonan suojeluksessa ja pedot alkoivat nahistella keskenään. Kun Tekla näki vedellä täytetyn syvän kaivannon, jossa oli meripetoja odottamassa seuraavaa uhria, hänet valtasi halu saada kaste vielä ennen kuolemaansa. Hän huudahti: ”Nyt on aika ottaa uudestisyntymisen peso!” ja heittäytyi veteen lausuen: ”Jeesuksen Kristuksen nimessä minä kastan itseni viimeisenä päivänäni.” Väkijoukkoa puistatti pelkkä ajatus siitä, että kaunotar joutuisi petojen raatelemaksi, mutta samalla hetkellä kun Tekla sukelsi veteen, salama iski petoihin, jotka nousivat kuolleina pintaan, ja tulinen pilvi peitti Kristuksen morsiamen.

Tekla yritettiin antaa toisille pedoille, mutta kaupungin naiset alkoivat valittaa huutaen ja kirkuen tuohduttuaan Teklan epäoikeudenmukaisesta tuomiosta. Muutamat heistä alkoivat heittää pedoille yrttejä, nardusta, kassiaa ja muita tuoksuaineita, joiden tukahduttava tuoksu täytti amfiteatterin niin, että pedot kävivät veltoiksi eivätkä enää välittäneet koskea pyhään.

Seuraavaksi Tekla sidottiin kiinni kahden sonnin sorkkiin, ja sonneja ärsytettiin tulipunaisina hehkuvilla raudoilla. Eläinten jo tempoillessa tuli tarttui köysiin polttaen ne puhki, ja pyhä säilyi taas vahingoittumattomana. Kun Aleksanteri ja hallitusmiehet näkivät, ettei heidän keinoillaan ollut vaikutusta Jumalan palvelijattareen, he päästivät hänet lopulta vapauteen.

Muutaman päivän ajan Tekla lepäsi Tryfainan kotona. Tämä oli rikas ylimysnainen, joka oli ottanut Teklan tyttärekseen heti vainon alkaessa. Tryfainan oma tytär oli kuollut mutta hän oli ilmestynyt äidilleen unessa ja käskenyt äitiään pitämään Teklaa omana tyttärenään ja Teklaa rukoilemaan puolestaan. Tekla rukoili: ”Oi Herra, taivaan ja maan Jumala, Jeesus Kristus, Korkeimman poika, suo että hänen tyttärensä Falconilla eläisi ikuisesti.”

Tekla ei kuitenkaan tahtonut mitään muuta kuin löytää Paavalin jälleen, ja kuultuaan hänen olevan Myrrassa Tekla pukeutui mieheksi ja lähti matkaan. Myrrassa hän kertoi Paavalille, mitä oli tapahtunut ja millaisen kasteen hän oli saanut. Tämän jälkeen Tekla palasi Myrrasta kotiseudulleen Ikonioniin, jossa hän sai tietää Thamyriksen kuolleen. Tekla teki kaikkensa julistaakseen Jumalan ihmeellisiä tekoja, mutta hänen äitinsä oli yhä haluton kuulemaan pelastuksen sanomaa.

Tekla lähti kohti Vähän-Aasian Seleukiaa, jossa hän julisti evankeliumia. Hän vetäytyi Qalamonin vuoren luoliin, joissa hän eli vuosikymmeniä hyvin askeettisesti. Tekla kävi kiivasta taistelua pahoja henkiä vastaan ja tuli kuuluisiksi kauttaan tapahtuneista ihmeistä. Kaupungin pakanalliset lääkärit alkoivat kadehtia hänen mainettaan ja lähettivät häikäilemättömiä miehiä häpäisemään Teklan. Mutta Jumala pelasti hänet vielä viimeisen kerran. Tekla astui elävänä kallion sisään ja katosi maan uumeniin. Maalulan kylässä Syyriassa on luostari, joka perimätiedon mukaan sijaitsee juuri tällä paikalla.

Pyhä Koprios eli Palestiinassa 500-luvulla, jolloin arabiheimot usein ryöstelivät kristittyjä kyliä. Erään tällaisen hyökkäyksen aikana hänen äitinsä synnyttämisen aika oli koittamassa. Tämä etsi apua muiden kyläläisten kanssa pyhän Teodosioksen (11.1.) luostarista, mutta vielä matkalla ollessaan hänen synnytyksensä aika koitti. Äiti kuoli synnytykseen, ja lapsi jäi tunkiolle. Kun arabit olivat lähteneet, munkit löysivät vauvan ja toivat hänet pyhälle Teodorokselle, joka antoi lapselle nimen Koprios, ’tunkio’, ja alkoivat ruokkia häntä vuohenmaidolla.

Kun Koprios oli kyllin vanha, hän liittyi enkelielämän järjestykseen vihkiytymällä munkiksi. Hän oli Teodosiokselle erityisen rakas viattomuutensa ja yksinkertaisuutensa tähden, joka auttoi häntä säilyttämään itsessään Jumalan kuvan kokonaisena ja koskemattomana sekä kehittymään päivittäin Luojansa kaltaisuutta kohti.

Jumala antoi Kopriokselle armon hallita eläimiä samanlaisella vallalla kuin Aadamilla oli paratiisissa. Eräänä päivänä Koprios huomasi luostarin puutarhassa karhun syömässä lehtisalaattia. Hän otti sitä korvasta kiinni, ohjasi sen ulos ja uhkasi rangaista sitä pyhän Teodosioksen rukouksen kautta, jos se tekisi samaa uudelleen. Kerran Koprios oli vuorilla luostarin aasin kanssa keräämässä puita, kun karhu hyökkäsi eläimen kimppuun ja haavoitti sitä. Hän otti karhun kiinni ja lastasi puut sen selkään. ”Nyt sinä saat tehdä aasin työn”, hän sanoi, ”ja minä en päästä sinua menemään ennen kuin aasi on toipunut.”

Erään kerran Koprios keittiössä ollessaan huomasi keiton kiehuvan yli ja vihannesten valuvan jo lattialle. Koska hän ei nähnyt mitään millä sekoittaa keittoa, hän upotti paljaat kätensä kiehuvaan veteen, eikä tästä koitunut hänelle mitään vahinkoa.

Vanhemmiten pyhä Koprios tapasi rukoilla yksin salaisessa paikassa. Kaikkinaisin hyvein kaunistettuina ja alituisesti rukoukseen antautuneena hän eli luostarissa 90 vuoden ikään. Vähän ennen hänen kuolemaansa pyhä Teodosios ilmestyi kutsuen Kopriosta liittymään seuraansa siellä, missä on lepo ja loputon ilo. Muutaman päivän kuluttua pyhä Koprios sairastui. Veljet hyvästeltyään hän siirtyi Herransa luo vuonna 530.

Pyhittäjä Avraami oli ensimmäisen Pihkovaan perustetun luostarin ensimmäinen igumeni. Tuon Kristuksen kirkastumiselle pyhitetyn luostarin perusti Novgorodin arkkipiispa pyhä Nifont (1129-1156, muistopäivä 8.4.) kaupungin laidalle paikkaan, jossa pieni Mirožkajoki laskee Velikajajokeen. Pyhittäjä Avraamin elämästä ei ole säilynyt mitään tietoja. Mahdollisesti hänet oli vihitty munkiksi Kiovassa tai jossakin vanhassa Novgorodin luostarissa. Hän kuoli vuonna 1158, ja hänen muistoaan on vietetty paikallisesti.

Pyhittäjä Nikander Pihkovalainen, maallikkonimeltään Nikon, syntyi vuonna 1507 talonpoikaisperheen poikana. Hän tunsi jo nuorena mieltymystä hiljaiseen luostarielämään ja vetäytyi lopulta erämaahan kilvoittelemaan yksinäisyydessä. Monien erakkoelämän kiusausten ja murheiden keskellä häntä auttoivat Pihkovan seudun pyhittäjien Jefrosin Jeleazarovilaisen (15.5.) ja Savva Krypetskilaisen (28.8.) esirukoukset, ja kahdesti hän sai nähdä ilmestyksessä vähän aiemmin kuolleen kilvoittelijan pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.), joka opetti ja kannusti häntä taistelemaan näkymättömiä vihollisia vastaan. Jumalan armosta Nikon voitti kaikki vihollisen juonet. Hänen maineensa levisi seudun asukkaiden keskuuteen ja hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä pyytämään neuvoja ja esirukouksia. Mutta nöyrä kilvoittelija ei halunnut ihmisiltä tulevaa kunniaa. Sitä karttaakseen hän lähti erämaasta ja meni Pihkovaan pyhittäjä Savva Krypetskilaisen perustamaan luostariin, jossa hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa Nikander kielsi kokonaan oman tahtonsa ja oli kaikessa kuuliainen igumenille ja veljestölle. Kun toiset näkivät hänen nöyryytensä, alistuvuutensa ja kestävyytensä kilvoituksissa, he ylistivät Jumalaa. Silloin pyhittäjä Nikander pyrki jälleen pakenemaan ihmisiltä tulevaa kunniaa ja palasi erämaahan. Siellä hän eli muutaman vuoden joutuen usein erilaisiin vaaroihin. Kerran rosvot hyökkäsivät hänen köyhään majaansa ja ryöstivät hänen ainoan lohtunsa, pyhät ikonit ja kirjat, ja pahoinpitelivät erakon. Tämän jälkeen hän palasi taas luostariin jatkamaan kilvoitustaan. Ensin hän sai kuuliaisuustehtäväkseen kirkkoleipien leipomisen, mutta pian hänet veljestön pyynnöstä siirrettiin vastuulliseen ruokavarastonhoitajan tehtävään. Uusi asema ei saanut pyhää Nikanderia ylpistymään, sillä hän muisti Raamatun sanat: “Joka tahtoo teidän joukossanne tulla suureksi, se olkoon toisten palvelija.” (Matt. 20:26) Ruokavarastonhoitajan tehtävään liittyvästä vallasta ja vastuusta huolimatta hän käyttäytyi kuin olisi ollut veljistä nuorin ja tuli aina työhön ennen muita. Mutta kuuliaisuustehtävän levottomuus ja jatkuva kanssakäyminen ihmisten kanssa alkoivat pian tuntua hänestä raskaalta. Hän ikävöi erakkoelämän hiljaisuutta ja päätti lopullisesti jättää luostarin. Hän palasi erämaahan ja kilvoitteli siellä kuolemaansa asti 32 vuoden ajan, joista 15 vuotta hän eli täydellisessä yksinäisyydessä näkemättä ainoatakaan ihmistä.

Kun pyhittäjä Nikanderin asuinpaikka lopulta paljastui, hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä hyötyä saamaan, sillä “munkkius on ihmisten valo”, kuten Johannes Siinailainen sanoo. Nyt pyhittäjä otti kaikki kävijät vastaan osoittaen heille rakkautta ja kuunnellen tarkkaan heidän huoliaan. Hän rakensi vaatimattoman vierasmajankin vieraitaan varten ja huolehti itse sen lämmittämisestä.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän pyhittäjä Nikander vihkiytyi suureen skeemaan. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1581. Pyhittäjä oli ennustanut, että hänen hautapaikalleen rakennetaan kirkko Jumalansynnyttäjän ilmestymisen kunniaksi. Tämä toteutui pari vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Pian sinne asettui asumaan eräs Jesaja-niminen kilvoittelija, joka pyhittäjä Nikanderin esirukousten avulla parani häntä vaivanneesta jalkasairaudesta ja perusti sittemmin paikalle luostarin.

Pyhittäjä Galaktion, maallikkonimeltään Gabriel, syntyi tsaari Iivana Julman hallituskaudella (1533-1584). Hänen isänsä, Bielskin ruhtinas Johannes, joutui tsaarin epäsuosioon, ja hänet mestattiin. Gabriel oli tuolloin seitsemän vuoden ikäinen. Sukulaiset veivät pojan Tverin lääniin, missä hän kasvoi pitäen ylhäisen syntyperänsä salassa. Myöhemmin hän muutti Vologdaan, asettui asumaan erään suutarin luo ja opetteli tämän ammatin. Kun hän tuli täysi-ikäiseksi, hän solmi avioliiton tavallisesta kansasta lähtöisin olevan tytön kanssa. Gabriel ei elänyt pitkään avioliiton siteissä. Jumalan sallimuksesta vaimo kuoli pian jättäen jälkeensä vastasyntyneen tyttären. Gabriel piti tätä osoituksena siitä, että hänen tuli omistautua kokonaan Jumalalle. Hän antoi tyttärensä sukulaisten kasvatettavaksi ja alkoi kilvoitella paastoten ja rukoillen. Kaupungin asukkailta hän sai pienen tontin, jolle hän rakensi keljan ja sulkeutui siihen. Pian hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Galaktion.

Galaktion vietti päivät työtä tehden ja yöt rukoillen. Jumalan armo valaisi hänen ymmärryksensä, yksinäisyys ja hiljaisuus kasvattivat nöyryyttä ja täyttivät hänen sydämensä ilolla. Pyhittäjä ei tyytynyt pelkästään tavanomaisiin kilvoituksiin vaan janosi enemmän. Hän kiinnitti itsensä ketjulla pienen keljansa kattoon, niin ettei päässyt lähtemään ulos eikä asettumaan makuulle. Kun uni sai hänet valtaansa, hän taivutti polvensa ja nukkui ketjun varassa riippuen. Kun seudun asukkaat kuulivat hänen ihmeellisistä kilvoituksistaan, he tulivat tapaamaan häntä ja saivat häneltä opetusta ja hyviä neuvoja. Pyhittäjä itse poistui keljastaan vain äärimmäisen hädän pakottamana. Kerran Vologdan aluetta vaivasi kauhea kuivuus. Silloin kaupungin piispa tuli ristisaatossa pyytämään, että pyhittäjä tulisi ulos keljastaan ja rukoilisi yhdessä kaikkien kanssa Jumalalta sadetta. Galaktion asetti kuuliaisuuden kilvoitusten edelle, irrottautui ketjuista ja meni kirkkoon rukoilemaan. Herra kuuli yhteisen rukouksen ja lähetti sateen, joka kasteli helteen näännyttämän maan.

Herra antoi Galaktionille selvänäkemisen lahjan. Sekasorron aikana (1598-1613) hän irrottautui jälleen ketjustaan ja meni kansankokoukseen, jossa hän ennusti, että puolalaiset ja liettualaiset joukot hyökkäävät pian Vologdaan. Hän kehotti ihmisiä katumaan syntejään ja tekemään parannuksen. Samalla hän neuvoi kaupungin asukkaita rakentamaan hänen kilvoituspaikalleen kaikkein pyhimmän Jumalansynnyttäjän kirkon Novgorodissa tapahtuneen Ennusmerkki-ikonin ihmeen muistoksi (27.11.). Asukkaat eivät kuitenkaan noudattaneet hänen neuvoaan. Pian puolalaiset ja liettualaiset todellakin hyökkäsivät Vologdaan ja surmasivat monia sen asukkaita. Pyhittäjä Galaktionin tytär pakeni vihollisia kilvoittelija-isänsä keljaan. Kun viholliset saivat tietää, että vanhuksen keljassa on nainen, he kävivät hurjistuneina Galaktioniin käsiksi ja pahoinpitelivät ja panettelivat häntä. Lopulta he heittivät erään talon katolta paksun hirren hänen päälleen ja jättivät hänet puolikuolleena maahan.

Pyhittäjä eli tämän jälkeen kaksi päivää. Syyskuun 24. päivänä vuonna 1612 hän antoi henkensä rukoillen Jumalan haltuun. Hänet haudattiin omaan keljaansa. Jumala kirkasti pyhänsä ihmeillä ja Galaktionin yksinäisestä keljasta tuli suosittu pyhiinvaelluskohde. Vologdan asukkaiden pyynnöstä keljan paikalle rakennettiin pyhittäjän toivomuksen mukaisesti Jumalanäidin Ennusmerkki-ikonille pyhitetty kirkko ja perustettiin luostari. Myöhemmin rakennettiin toinen Pyhälle Hengelle pyhitetty kirkko, jolloin luostaria alettiin kutsua Pyhän Hengen luostariksi.

Pappismunkki Juvenali kuului kahdeksan munkin ryhmään, joka vuonna 1794 lähti Valamon luostarista lähetystyöhön Alaskaan. Heistä kuuluisin on pyhittäjä Herman Alaskalainen (9.8.), joka kanonisoitiin vuonna 1970. Hermanin tavoin Juvenali saarnasi Alaskassa Kodiakin saarella kristinuskoa apostolisella innolla ja kastoi useita satoja ihmisiä, mutta hänen toimintansa jäi lyhyeksi. Vuonna 1796 pakanalliset šamaanit kävivät hänen kimppuunsa. Juvenali antautui vastustelematta heidän käsiinsä, ja he surmasivat hänet julmasti. Eräässä asiakirjassa mainitaan, että kun šamaanit surmatyön tehtyään lähtivät paikalta, pappismarttyyri nousi vielä maasta ja alkoi siunata heitä. Lopulta šamaanit repivät hänen ruumiinsa kappaleiksi. Amerikan ortodoksinen kirkko kunnioittaa pappismarttyyri Juvenalia pyhänä.

Marttyyri Pietari oli kotoisin Kodiakin saarelta Alaskasta. Venäläinen Amerikan kauppakomppania palkkasi hänet metsästäjäksi erääseen retkikuntaan. Kerran retkikunta joutui kanoottiin tulleen vuodon takia pysähtymään rannalle, jolloin aseistautuneet ratsastajat kävivät heidän kimppuunsa ja vangitsivat heidät. Vangit vietiin San Pedroon, missä heidät koetettiin pakottaa liittymään katoliseen kirkkoon. Aleutit vastasivat, että heidät on kastettu ortodokseiksi eivätkä he aio vaihtaa uskoaan. Pietari kidutettiin kuoliaaksi, mutta hän ei luopunut uskostaan vaan toisti kiduttajilleen: ”Olen ortodoksikristitty.” Pietari kärsi marttyyrikuoleman vuonna 1815.

Pyhittäjä Siluan – maalliselta nimeltään Simeon Ivanovitš Antonov – syntyi vuonna 1866 talonpoikaisperheeseen Tambovin läänissä Venäjällä. Nelivuotiaasta asti hän kyseli: ”Missä se Jumala oikein on? Kun kasvan isoksi, kierrän koko maailman ja etsin Jumalaa!” Simeonin varttuessa pyhien elämäkerrat ja niihin sisältyvät ihmeteot sytyttivät hänen sydämessään rakkauden Jumalaan. Hän ajatteli jatkuvasti Jumalaa ja rukoili kyyneleitä vuodattaen. Tämä armontäyteinen tila kesti kolme kuukautta ja herätti hänessä kaipauksen luostarielämään. Hän oli kuitenkin nuori, iloinen luonteeltaan ja voimiltaan väkevä. Niinpä hän luisui takaisin maailmalliseen elämään ja alkoi muiden nuorten tavoin osallistua kaikkiin kylän huvituksiin. Kerran hän oli vähällä tappaa erään kylän nuorukaisista tappelussa. Tämä jäi kuitenkin henkiin, mutta tapaus vakavoitti Simeonin. Vähän ajan kuluttua hän näki unen, jossa käärme luikerteli hänen suuhunsa. Hän tunsi inhoa ja kuuli samalla Jumalanäidin lempeän ja suloisen ääneen: “Sinä nielit unessa käärmeen etkä pitänyt siitä. Samalla tavoin minuakaan ei miellytä katsella sinun tekojasi.”

Tämän jälkeen Simeonin elämä muuttui perusteellisesti. Hän alkoi tuntea suurta vastenmielisyyttä syntiä kohtaan; palavan katumuksen vallassa hän ajatteli vain Athosvuorta ja tulevaa tuomiota. Heti saatuaan suoritetuksi loppuun sotapalveluksen vuonna 1892 hän pyysi pyhää Johannes Kronstadtilaista (20.12.) rukoilemaan puolestaan, että “maailma ei pidättelisi häntä”, ja lähti Athokselle. Siellä hän meni noviisiksi venäläiseen Pyhän Panteleimonin luostariin, joka eli kukoistuskauttaan ja jossa kilvoitteli tuohon aikaan noin 2 000 munkkia.

Perusteellisen synnintunnustuksen jälkeen rippi-isä sanoi nuorelle noviisille, että tämä oli saanut anteeksi kaikki syntinsä. Simeon tunsi leijailevansa ilon kukkuloilla. Ylenpalttinen ilo pyyhki kuitenkin pois hänen syvän katumuksensa ja seurauksena oli, että lihalliset ajatukset alkoivat ahdistaa häntä ja hän alkoi tuntea halua palata maailmaan ja mennä naimisiin. Rippi-isä neuvoi häntä olemaan koskaan antamatta periksi tällaisille ajatuksille ja karkottamaan ne heti kutsumalla avuksi Jeesuksen nimeä. Tästä hetkestä lähtien hän ei koko 45 vuotta kestäneen munkkielämänsä aikana ottanut koskaan vastaan sopimatonta ajatusta niin että olisi alkanut askarrella sen parissa. Päättäväisesti hän sanoi itselleen: ”Täällä vietän syntieni tähden koko elämäni kuolemaan saakka.” Hän alkoi rukoilla lähes lakkaamatta ja pyysi Herralta armahdusta. Päivisin hän teki raskasta työtä luostarin myllyssä samalla rukoillen. Yöt hän vietti lähes kokonaan palavassa rukouksessa joko seisaallaan tai jakkaralla istuen. Hän nukkui vain pari tuntia ja nekin istuallaan.

Simeon oli ollut vain kolme viikkoa luostarissa, kun eräänä iltana hänen rukoillessaan Jumalanäidin ikonin edessä Jeesuksen rukous laskeutui hänen sydämeensä ja alkoi toimia siellä itsekseen lakkaamatta päivin ja öin. Tätä suurta ja harvinaista lahjaa, jonka Jumala joskus suo vasta-alkajille, seurasi ankara taistelu pahojen henkien esittämiä ajatuksia vastaan. Toisinaan ne uskottelivat hänelle, että hän on pyhä, toisinaan taas syöksivät hänet epätoivoon, niin ettei hän enää uskonut voivansa pelastua. Kerran yöllä hänen rukoillessaan koko kelja täyttyi äkkiä merkillisellä valolla, joka lävisti hänen kehonsakin. Hän tunsi hämmennystä. Vaikka rukous toimikin hänen sisimmässään, siitä puuttui katumuksen murhe. Noviisi Simeon ymmärsi, että kyseessä oli paholaisen aikaansaama eksytys.

Puoli vuotta noviisi joutui taistelemaan näitä Saatanan hyökkäyksiä vastaan. Hän rukoili kaikin voimin olipa hän sitten kirkossa tai myllyssä kuuliaisuustehtäväänsä suorittamassa. Hyökkäykset eivät kuitenkaan loppuneet, ja lopulta hän vajosi äärimmäiseen epätoivoon. Eräänä iltana kun hän istui ennen ehtoopalvelusta keljassaan, hänen mieleensä tuli ajatus: ”Jumala on taipumaton.” Samassa hän tunsi tulleensa täydellisesti hylätyksi, ja noin tunnin ajaksi hänen sielunsa upposi sanoin kuvaamattoman ahdistuksen pimeyteen. Kun hän sitten ehtoopalveluksessa rukoili “Herra Jeesus Kristus, armahda minua syntistä” katse kiinnitettynä myllykirkon ikonostaasin Kristus-ikoniin, hänet ympäröi yliluonnollinen valo – tällä kertaa lempeä ja ihana – ja hän näki Kristuksen katsovan häntä äärettömän lempeästi. Jumalan rakkaus lävisti koko hänen olemuksensa ja tempasi hänen henkensä tämän maailman ulkopuolelle Jumalan näkemiseen. Koko loppuelämänsä hän todisti jatkuvasti, että hän oli Pyhän Hengen kautta oppinut tuntemaan itsensä Herran, joka oli ilmestynyt hänelle ja ilmaissut hänelle armon koko täyteyden.

Pian Kristuksen ilmestymisen jälkeen pahat henget hyökkäsivät häntä vastaan ylpeillä ajatuksilla. Simeon kokosi kaikki voimansa taisteluun puhtaan rukouksen saavuttamiseksi. Välillä hän sai lohdutusta lyhyistä armon vierailuista, mutta kun armo taas jätti hänet ja pahat henget ilmestyivät paikalle, hänen sieluntuskansa oli sanoin kuvaamaton. Säilyttääkseen armon pysyvästi sisimmässään hän aloitti pitkäaikaisen ja erittäin vaivalloisen kilvoituksen, joka usein ylitti ihmisvoimat.

Vuonna 1896 Simeon vihittiin pieneen skeemaan ja sai nimen Siluan. Ulkonaisesti hän jatkoi luostarin tavanomaisen järjestyksen mukaista elämää, mutta hänen väkevä sisäinen elämänsä opetti hänelle vähitellen täydellisempää askeettista käytäntöä.

Kristuksen ilmestymistä seurasi 15 vuotta kestänyt raskaan kilvoituksen kausi Siluanin elämässä. Kerran hänen noustessaan yöllä jakkaraltaan tekemään maahankumarruksia demoni ilmestyi Kristuksen ikonin eteen ottaakseen vastaan hänen kumarruksensa. Siluan pyysi tuskaisin sydämin Herraa avukseen ja kuuli sielussaan vastauksen: ”Ylpeät kärsivät aina tällä tavoin demonien hyökkäyksistä.” “Herra”, sanoi Siluan, “opeta minulle, mitä minun pitää tehdä, että sieluni nöyrtyisi.” Ja hän sai vastauksen: ”Pidä mielesi helvetissä äläkä vaivu epätoivoon.” Näillä sanoilla, joita voi kutsua hänen testamentikseen meidän sukupolvellemme, Jumala paljasti hänelle, että kaiken kilvoittelun tulee tähdätä Kristuksen nöyryyden hankkimiseen, niin kuin Kristus itse on sanonut: ”Oppikaa minusta, sillä minä olen lempeä ja nöyrä sydämeltä.” (Matt. 11:29) Tällainen nöyryys on turvallinen kuninkaallinen keskitie puhtaaseen rukoukseen ja himottomuuteen. Siluan sanoikin, että heti kun hän lakkasi pitämästä mielessään helvetin tulta, pahat ajatukset voimistuivat jälleen.

Pitäen tästä lähtien erehtymättömänä ohjeenaan saamaansa Herran sanaa hän vaelsi vakaasti Kristuksen nöyryyden tietä. Armo asui hänessä pysyvästi, mutta kun se joskus väheni ihmisluonnon ailahtelevuuden tähden – siitä Siluankin vielä kärsi –, hän vuodatti katkeria kyyneleitä. Kului vielä toiset 15 ankaran kilvoittelun vuotta, kunnes hän pystyi täysin vallitsemaan sydämensä jokaisen liikahduksen. Mutta viimeiset 15 elinvuottaan hän sai sitten viettää himottomuuden autuaassa tilassa.

Vuonna 1911 hänet vihittiin suureen skeemaan. Näihin aikoihin hän alkoi kaivata täydellistä rukousrauhaa ja pyysi igumenilta vapautusta luostarin taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävästä ja siunausta siirtyä Vanhaan Rossikoniin. Tämä alue kuuluu Pyhän Panteleimonin luostarille. Se sijaitsee syrjäisellä paikalla vuorella pääluostaria korkeammalla. Siellä asui tuohon aikaan ankaraa kilvoituselämää viettäviä munkki-isiä. Rossikonissa Siluan palellutti päänsä, minkä seurauksena hän kärsi aina kuolemaansa asti pahoista päänsärkykohtauksista. Hän piti tätä koettelemusta Jumalan kasvattavana kurituksena, koska lähtiessään Rossikoniin hän oli siirtynyt kuuliaisuudesta oman tahtonsa toteuttamisen tielle.

Puolitoista vuotta myöhemmin luostari kutsui Siluanin takaisin taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävään, jota hän sitten hoitikin elämänsä loppuun saakka. Kun hän palasi elämään kuuliaisuudessa, hänen rukouksensa muuttui palavammaksi kuin se oli ollut Vanhassa Rossikonissa, vaikka hänellä olikin alaisenaan parisataa maallikkotyömiestä. Joka aamu hän kävi työpajoissa jakamassa päivän työt ja palasi sitten keljaansa rukoilemaan kyynelin työmiestensä ja heidän Venäjälle jääneiden perheidensä puolesta, “Jumalan kansan puolesta”, kuten hänen oli tapana sanoa. Pyhä Henki oli suonut hänelle armolahjan elää todeksi Kristuksen ääretön rakkaus maailmaa kohtaan, ja niin hän rukoili lakkaamatta kuumia kyyneleitä vuodattaen koko ihmiskunnan, koko Aadamin puolesta. Erittäinkin hän rukoili vainajien puolesta, mutta hänen rukouksensa käsittivät myös tulevat sukupolvet. Hän sanoi: ”Ihmisten puolesta rukoileminen on kuin vuodattaisi verta.” Hän opetti, että todellisen uskon tuntomerkki on rakkaus vihollisiin.

Tämä nöyrä Athoksen munkki, joka koko pitkän munkkielämänsä ajan kilvoitteli piilossa ihmisten katseilta sydänvertaan vuodattaen, on ikään kuin uuden profeetan tavoin jättänyt kirkolle perinnöksi rukouksen maailman puolesta. Se on yhteenveto kristinuskosta ja lyhin tie täydellisyyden saavuttamiseksi. Tukien maailmaa rukouksellaan ja anoen Herralta, että kaikki maailman kansat oppisivat tuntemaan Hänet Pyhässä Hengessä, pyhä Siluan päätti rauhallisesti maallisen vaelluksensa 24.9. (vanhan ajanlaskun mukaan 11.9.) vuonna 1938.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Pafnutios oli elänyt erakkoelämää vuosikausia Dentera-nimisen kylän lähistöllä, kun kristittyjen julma vihollinen keisari Diocletianus (284-305) lähetti Arrianuksen hallitsemaan Egyptiä. Arrianus päätti ottaa pyhän munkin kiinni, koska monet pakanat olivat kääntyneet Kristuksen puoleen hänen sanojensa ja esimerkkinsä ansiosta. Kun Pafnutios oli rukoilemassa, Herran enkeli ilmestyi hänelle kertoen, että oli tullut aika saattaa päätökseensä se hyveen rakennelma, jota hän oli rakentanut nuoruudestaan saakka, ja huipentaa se marttyyrikilvoitukseen. ”Riennä nopeasti keljaasi”, sanoi enkeli, ”ja pue yllesi vaatteet, joita käytät toimittaessasi pyhiä salaisuuksia, sillä on koittanut aika uhrata itsesi uhrina elävälle Jumalalle.”

Varoituksen saatuaan pyhä mies kiiruhti ilmoittautumaan tuomioistuimelle omasta aloitteestaan ennen kuin hänen etsimiseensä määrätyt 200 sotilasta olivat ennättäneet suorittaa tehtäväänsä. Kun valtion edustajat näkivät Pafnutioksen rohkeuden, he panivat hänet raskaisiin kahleisiin ja venyttivät häntä kidutuspenkin päällä hakaten häntä niin julmasti, että hänen sisälmyksensä valuivat maahan. Kuvernööri yllättyi nähdessään marttyyrin kasvojen säteilevän iloa lyöntien keskelläkin ja huudahti: ”Mikä hulluus sinua riivaa, kun pidät kidutusta ja kuolemaa parempana kuin uhraamista jumalten kunniaksi?” Pafnutios vastasi: ”Meille kristityille tämänkaltainen kuolema ei ole kuolema vaan pääsy iankaikkiseen elämään.”

Kun pyhä heitettiin vankilaan, hän antautui rukoilemaan lakkaamatta koko kaupungin pelastuksen puolesta kädet kohotettuina ja täynnä sellaista voimaa, että hänen vankikoppinsa täyttyi valosta niin kuin se olisi ollut tulessa. Vanginvartijat juoksivat paikalle ja näkivät hämmästyksekseen Pafnutioksen käsien olevan kuin kaksi liekehtivää soihtua, jotka valaisivat kaiken hänen ympärillään. Hänen ruumiistaan huokui hyvää tuoksua, sillä enkeli oli koskettanut siihen parantavasti, ja kaikki saattoivat nähdä, että Jumalan voima oli todella ilmeisellä tavalla läsnä. Näin ollen pyhä marttyyri johdatti uskoon vartijansa ja kanssavankinsa sekä seuraavana päivänä myös monia pakanoita, jotka alkoivat ylistää kristittyjen Jumalaa, kun Pafnutios ilmestyi kuvernöörin eteen haavat parantuneena.

Pafnutios määrättiin uusiin kidutuksiin. Hänet sidottiin pyörään, joka kääntyessään mursi hänen raajansa, mutta Kristuksen armosta hän parantui jälleen. Tämän nähdessään lisää pakanoita kääntyi ja ilmoittautui halukkaiksi seuraamaan häntä marttyyrikilvoitukseen. Keisari Diocletianuksen pretoriumissa[1] Pafnutioksesta tuli todellinen Kristuksen opetuslapsi, sillä hänet määrättiin ristiinnaulittavaksi palmupuuhun. Riiputtuaan seitsemän tuntia kaikkien nähtävänä hän antoi henkensä Jumalalle.

Ihmeet, joita jumalallinen armo teki pyhän Pafnutioksen kuulustelujen aikana, voittivat uskoon 546 ihmistä. He kaikki kohtasivat marttyyrikuoleman: jotkut jo ennen Pafnutiosta, toiset hänen jälkeensä.

Pyhittäjä Eufrosyne eli Aleksandriassa keisari Teodosios Pienen aikana (408-450). Hänen isänsä Pafnutios oli varakas ja ylhäinen mies. Perheessä ei kuitenkaan ollut lasta, mitä Pafnutios ja hänen vaimonsa kovasti surivat. He rukoilivat hartaasti Jumalaa suomaan heille lapsen ja vahvistivat rukouksiaan auttamalla runsaskätisesti köyhiä ja tarvitsevia. Pafnutios oli usein nähty vieras eräässä Aleksandrian lähellä sijaitsevassa luostarissa. Sielläkin hän pyysi hartaasti luostarin igumenia ja veljiä rukoilemaan perheeseensä lasta ja toi vaimonsakin isien siunattavaksi. Rukous tuli kuulluksi ja perheeseen syntyi tytär. Vanhemmat iloitsivat suloisesta lapsestaan ja antoivat hänelle nimeksi Eufrosyne, joka merkitsee iloa.

Eufrosynen ollessa 12-vuotias hänen äitinsä kuoli. Isä kasvatti ja koulutti lahjakasta tytärtään huolellisesti. Tyttären täytettyä 18 vuotta isä kihlasi hänet kaupungin ylhäisimmän miehen pojan kanssa.

Ennen suunniteltuja häitä Pafnutios vei Eufrosynen luostariin ja sanoi igumenille: “Toin sinulle nähtäväksi rukoustesi hedelmän, että siunaisit häntä. Olen näet päättänyt antaa hänet naimisiin.” Igumeni käski sijoittaa Eufrosynen luostarin vierasmajaan, siunasi hänet ja puhui hänelle paljon puhtaasta elämästä, myötätunnosta ja Jumalan pelosta, niin että tyttö hyötyi suuresti. Eufrosyne viipyi luostarissa kolme päivää ja osallistui isänsä kanssa kaikkiin jumalanpalveluksiin. Kaikki, mitä hän luostarissa näki, miellytti häntä kovin. Myös heidän kotonaan kävi usein Aleksandriaan asioille tulleita munkkeja.

Kerran kun Pafnutios oli poissa kotoa, eräs munkki tuli kutsumaan Pafnutiosta luostarin perustajan muistopalvelukseen. Isän poissa ollessa Eufrosyne sai tilaisuuden kysellä munkilta yksityiskohtaisesti luostarin elämästä. Lopulta hän huokasi: ”Minäkin tahtoisin valita luostarielämän, mutta pelkään isääni, joka tahtoo, että menisin naimisiin.” Munkki kuitenkin rohkaisi Eufrosynea ja neuvoi, että päivinä, jolloin hänen isänsä on luostarissa muistopalveluksessa, hän kutsuisi jonkun munkin leikkaamaan Eufrosynen hiukset ja vihkimään hänet luostarielämään. Näin kävikin. Muuan Makarios Egyptiläisen skiitan munkki sattui olemaan Aleksandriassa kirkossa, jonne Eufrosyne oli lähettänyt palvelijansa. Hän suostui Eufrosynen pyyntöön ja toimitti vihkimyksen hänen kotonaan. Heti sen jälkeen munkki poistui.

Eufrosyne oli nyt vihitty nunnaksi, mutta mihin hän menisi. Hän oli varma, että hänen isänsä etsisi kaikki naisluostarit läpikotaisin löytääkseen hänet. Niinpä hän pukeutui miesten vaatteisiin ja poistui yömyöhällä kotoaan. Seuraavana aamuna isän jo lähdettyä luostarista Eufrosyne saapui sinne ja pyysi tavata igumenin. Tämä ei tunnistanut häntä miehen asussa ja hiukset leikattuina. Eufrosyne esitteli itsensä Smaragdos-nimiseksi eunukiksi, joka oli tullut keisarin palatsista Konstantinopolista ja tahtoi antautua luostarikilvoitukseen. Hyväntahtoinen igumeni otti hänet mielellään vastaan. Jonkin ajan kuluttua igumeni kuitenkin sijoitti Eufrosynen erakkomajaan luostarin ulkopuolelle, koska hänen hehkeä ulkonäkönsä oli alkanut kiusata joidenkin veljien ajatuksia, ja uskoi hänet vanhus Agapioksen huomaan. Majassaan Eufrosyne paastosi ja rukoili, luki hengellisiä kirjoja ja veisasi psalmeja seisoen Jumalan edessä päivin ja öin niin että Agapios ihmetteli ja kertoi innoissaan veljestölle hänen kilvoittelustaan.

Kun Pafnutios tuli kotiin eikä löytänyt tytärtään, hän alkoi huolestuneena kuulustella palvelijoitaan. Nämä tiesivät vain, että illalla Eufrosyne oli ollut kotona mutta ei enää aamulla. Hän lähetti tiedustelemaan, oliko tämä ehkä kihlattunsa luona. Näin Eufrosynen sulhanenkin sai tietää hänen katoamisestaan ja kiirehti isänsä kanssa Pafnutioksen luo. Heti he lähettivät tiedustelijoita ratsain etsimään Eufrosynea kaikkialta Egyptistä ja Libyasta. Häntä etsittiin tuttavien luota, luostareista, erämaista ja luolista ja jopa laivojakin tutkittiin. Kun häntä ei kuitenkaan löytynyt, kaikki itkivät häntä kuolleena.

Surun murtamana isä meni luostariin ja langeten igumenin jalkoihin pyysi häntä: ”Rukoile minun syntisen puolesta, että rukoustesi hedelmä löytyisi. Tyttäreni on kadonnut.” Igumeni oli murheissaan ja pyysi kaikkia veljiä rukoilemaan Eufrosynen löytymistä. Isät ja veljet paastosivat viikon ja rukoilivat, mutta Jumala tahtoi antaa Eufrosynen jatkaa kilvoituselämänsä eikä ilmoittanut hänen olinpaikkaansa kenellekään. Igumeni lohdutti onnetonta isää: ”Jos tyttäresi katoamiseen liittyisi jotakin pahaa, Jumala olisi kyllä ilmaissut asian jollekin meistä. Hänen on täytynyt kadota jotakin hyvää tarkoitusta varten.”

Pafnutios jatkoi vierailujaan luostarissa. Kerran igumeni kysyi häneltä: ”Tahdotko tavata hyvän munkkiveljen, joka on tullut meille keisari Teodosioksen palatsista?” Ja hän käski Agapiosta viemään Pafnutioksen Smaragdoksen luo. Nähdessään isänsä Eufrosyne alkoi itkeä, mutta tämä luuli, että hän itki jostakin hengellisestä syystä. Isän mieleen ei juolahtanutkaan, että hänen edessään oleva laiha askeetti olisi ollut hänen tyttärensä. Eufrosyne puhui isälleen eri hyveistä ja muista sielulle hyödyllisistä asioista ja Pafnutios sanoi igumenille hyötyneensä suuresti tapaamisesta.

Elettyään luostarissa 38 vuotta Eufrosyne sairastui vakavasti. Pafnutios pyysi päästä häntä katsomaan. Sairasvuoteellaan Eufrosyne lohdutti häntä ja lupasi, että hän saa pian tietää jotakin kadonneesta tyttärestään. Hän pyysi Pafnutiosta jäämään luokseen luostariin kolmeksi päiväksi. Kun Eufrosyne tunsi kuoleman hetken lähestyvän, hän sanoi Pafnutiokselle: ”Älä enää sure tytärtäsi, sillä se olen minä. Ole täällä äläkä anna kenenkään muun valmistaa ruumistani hautausta varten.” Tämän sanottuaan hän antoi henkensä Jumalan haltuun.

Kuullessaan odottamattoman uutisen Pafnutios kaatui pyörtyneenä lattialle. Agapios virvoitti hänet tajuihinsa, ja veljestön keskuuteen levisi nopeasti uutinen, että Smaragdos olikin ollut Pafnutioksen kadonnut tytär. Kaikki olivat hämmästyksen lyömiä. Lisäksi eräs silmäsairautta poteva veli parani vaivastaan suudellessaan Eufrosynen pyhää ruumista.

Pafnutios itse jakoi omaisuutensa hyviin tarkoituksiin ja vietti elämänsä viimeiset kymmenen vuotta munkkina luostarissa. Suurena lohtuna hänelle oli, että hän sai käyttää vuoteenaan samaa olkimattoa, jota hänen tyttärensäkin oli käyttänyt. Kun Pafnutios kuoli, hänet haudattiin Eufrosynen viereen.

Keisari Teodosios II:n hallituskaudella (408-450) armorikas Jumala antoi maan järistä voimakkaasti neljän kuukauden ajan rohkaistakseen kristittyjä olemaan aina valmiina sitä suurta päivää varten, jolloin kuolleet herätetään, taivaat ja maa muutetaan uudenlaisiksi ja jokainen ihminen kutsutaan tuomittavaksi uskonsa vanhurskauden ja elämänsä puhtauden mukaan. Kaupunkilaiset joutuivat pelon valtaan. Koko kansa keisarin ja patriarkka Prokloksen (20.11.) johdolla marssi avojaloin ristisaatossa Hebdomoksen paraatikentälle, jossa kaikki rukoilivat Jumalalta turvaa. Kolmannen hetken vaiheilla maa alkoi jälleen täristä. Yhtäkkiä pieni poika tempaistiin Kaikkivaltiaan väkevällä kädellä ylös taivaisiin kauhistuneiden ihmisten huutaessa entistä pelokkaampina: ”Kyrie eleison! Herra armahda!”

Kun lapsi tuli alas korkeudesta, hän kertoi, että hänet oli temmattu ylös keskelle enkelten kuorojen pauhua. Enkelit olivat veisanneet: ”Pyhä Jumala, Pyhä Väkevä, Pyhä Kuolematon, armahda meitä!” Ääni oli pyytänyt poikaa kertomaan patriarkalle, että kansan tulisi esittää anomuksensa Jumalalle samalla tavoin, lisäämättä mitään. Patriarkka neuvoi laulajia ja kansaa veisaamaan tätä hymniä, jossa serafien ylistyshuutoon ”Pyhä, Pyhä, Pyhä” (Jes. 6:3) yhdistyy Jumaluuden kolmen persoonan tunnustaminen. Silloin maa lopetti järkkymisen ja lapsi antoi henkensä Jumalalle.

Hurskas keisarinna Pulkheria (10.9.) vaati pyhää Proklosta määräämään tämän ylevän hymnin veisattavaksi liturgiassa. Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451 Itä-Rooman alueen isät ottivat vastaan oikean uskon julistuksen veisaamalla kolmipyhäveisun eli trisagionin, josta muodostui keskeinen osa ortodoksien yksityisiä ja yhteisiä rukouksia.

Pyhittäjä Jefrosinia Suzdalilainen, maallikkonimeltään Feodulia, eli 1200-luvulla. Hänen isänsä oli Tšernigovin ruhtinas Mikael (20.9.), joka kärsi marttyyrikuoleman ordassa mongolien luona vuonna 1245. Feodulian vanhemmilla ei aluksi ollut jälkeläisiä ja he rukoilivat hartaasti lasta. Jumalansynnyttäjä ilmestyi heille kolme kertaa ja ilmoitti tyttären syntymän. Feoduliasta varttui harvinaisen kaunis nuori nainen, jota monet ruhtinaat tavoittelivat puolisokseen. Mutta Herra valmisti häntä ilmestyksillä kulkemaan toisenlaista, kaitaa tietä. Hän sai nähdä näyssä Herran tuomioistuimella, idässä näkyi paratiisi ja lännessä tulinen järvi. Sitten enkeli johdatti hänet Kiovan luolaluostariin Jumalansynnyttäjälle pyhitettyyn kirkkoon ja osoitti rukoilevia munkkeja. Feodulia hämmästyi ja ajatteli mielessään: “Autuaita ovat nämä ihmiset, sillä he ovat jo tässä elämässä enkelten kaltaisia ja tulevassa heitä odottaa paratiisin nautinto.”

Kun Feodulia oli täyttänyt 15 vuotta, vanhemmat päättivät antaa hänet puolisoksi Suzdalin ruhtinaalle, mutta tytär halusi pysyä neitseenä ja rukoili itkien Jumalanäidiltä apua ja lohdutusta. Silloin kaikkein pyhin Neitsyt ilmestyi hänelle ja kehotti häntä pelkäämättä matkustamaan Suzdaliin sulhasensa luo: “Älä vastusta vanhempiasi. Avioliitto ei toteudu, sillä sulhasesi siirtyy Herran luo ja sinä saat asua neitseiden luostarissa.” Jumalanäidin ennustus toteutui. Suzdaliin saavuttuaan Feodulia sai tiedon sulhasensa kuolemasta. Hän ei enää palannut vanhempiensa kotiin vaan meni Suzdalissa sijaitsevaan Jumalanäidin luostariin, missä hänet vihittiin pian nunnaksi nimellä Jefrosinia.

Luostarin vanha igumenia opetti vastavihittyä nunnaa täyttämään tarkkaan luostarilupaukset, pelkäämään Jumalaa, kunnioittamaan sisaria ja tekemään nöyrästi työtä ylpeilemättä korkeasta syntyperästään. Pyhittäjä Jefrosinia noudatti tarkkaan saamiaan ohjeita. Hän vietti aikansa työtä tehden ja rukoillen ja paastosi ankarasti. Suurimman osan päivästä hän oli kirkossa. Öisin hän luki Raamattua ja lauloi psalmeja. Pian hän sai osakseen taivaallisen armon ja sai kerran nähdä näyssä Herran Jeesuksen Kristuksen. Tämän jälkeen hän alkoi kilvoitella entistä ankarammin. Ihmiskunnan vihollinenkaan ei jättänyt nuorta kilvoittelijaa rauhaan vaan lähetti hänelle monia kiusauksia. Mutta hän voitti ne kaikki Jeesuksen nimen ja kokeneen igumenian neuvojen avulla.

Tieto Jefrosinian kilvoitteluelämästä levisi Suzdaliin. Sekä naimisissa olevia naisia että neitseitä alkoi tulla kuuntelemaan hänen opetuksiaan, ja hänen vaikutuksestaan monet jättivät maailman ja jäivät luostariin. Jefrosinia opetti myös luostarin sisaria, ja igumeniakin kuunteli hänen neuvojaan. Hänen pyynnöstään luostari jaettiin kahteen osaan, niin että lesket ja neitseet elivät erillään toisistaan, sillä hän halusi varjella neitseitä maailmaa nähneiden ja kokeneiden leskien vaikutukselta. Hänen aikanaan Venäjällä ei ollut toista naisluostaria, jota olisi voinut verrata Suzdalin Jumalansynnyttäjän luostariin. Pyhittäjä itse kilvoitteli yhä ankarammin. Hän rukoili lakkaamatta, tutki yötä päivää Jumalan lakia ja antautui joksikin aikaa vaikenemiskilvoitukseen. Kun vanha igumenia kuoli, hänen tilalleen valittiin toinen häntä lähellä ollut nunna.

Vuonna 1237 mongolikaani Batu piiritti joukkoineen Suzdalia. Pyhittäjä Jefrosinia ja sisaret sulkeutuivat luostariin. Hyökkääjät tuhosivat kaupungin, mutta pyhittäjän esirukousten tähden Jumala varjeli luostarin lähettämällä sen suojaksi ensin häikäisevän kirkkaan valon ja sitten sellaisen pimeyden, etteivät viholliset löytäneet luostaria.

Muutaman vuoden kuluttua kaani Batu valloitti Kiovan, ja Jefrosinian isä ruhtinas Mikael kutsuttiin muiden Venäjän ruhtinaiden tavoin Kultaiseen ordaan, missä häntä vaadittiin kumartamaan epäjumalia. Kun Jefrosinia sai tietää, että ruhtinas alkoi horjua uskossaan, hän lähetti kirjeen, jossa hän kehotti isäänsä pysymään lujana ja kärsimään niin kuin Kristuksen hyvä sotilas. Marttyyrikuolemansa jälkeen ruhtinas Mikael ilmestyi pajarinsa Feodorin kanssa Jefrosinialle paratiisin asuinsijoista käsin.

Jefrosinia sai jo eläessään Herralta selvänäkemisen ja ihmeidentekemisen lahjan. Kulkutautiepidemioiden aikana hän sääli ihmisiä ja rukoili apua Jumalanäidiltä. Silloin pyhä Neitsyt ilmestyi hänelle ja sanoi: “Rukoilen Poikaani antamaan sinulle vallan parantaa kaikki, jotka sinun kauttasi kutsuvat avukseen Kristusta ja minua, Hänet synnyttänyttä.” Pyhittäjän luokse tuotiin sairaita ja hän paransi heidät Herran nimessä. Jotkut parantuneista jättivät maailman ja menivät luostariin.

Kun pyhittäjä tunsi kuolemansa lähestyvän, hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja siirtyi rauhassa ikuiseen elämään. Hän kuoli samana päivänä, jona hänet oli vihitty nunnaksi eli 25.9. Hänen ruumiinsa äärellä tapahtui ihmeitä jo ennen hautaamista.

Pyhittäjä Sergei Radonežilainen syntyi Varnitsan kylässä Rostovin lähellä vuonna 1314. Hänen vanhempansa Kiril ja Maria (28.9.) olivat hyviä ja Jumalalle otollisia ihmisiä, jotka noudattivat kirkon perinnäistapoja ja auttoivat köyhiä. Eräänä sunnuntaipäivänä, kun Maria raskausaikanaan oli kirkossa liturgiassa, lapsi huudahti kolme kertaa hänen kohdussaan ja antoi näin jo ennen syntymäänsä ennusmerkin siitä, että hänestä tulee Pyhän Kolminaisuuden palvelija. Kun poika syntyi, hän sai nimen Bartolomeus. Pian kävi ilmi, että lapsi ei imenyt rintaa, jos äiti oli sattunut syömään lihaa, eikä keskiviikkona ja perjantaina suostunut syömään mitään. Kun äiti jätti pois liharuoan, pienokainen imi äidin maitoa normaalisti keskiviikkoa ja perjantaita lukuun ottamatta.

Kun Bartolomeus oli seitsemän vuoden ikäinen, hänet lähetettiin kouluun. Tuohon aikaan lukutaidon opettelua pidettiin pyhänä asiana, sillä se antoi avaimen pyhien kirjoitusten lukemiseen ja ymmärtämiseen. Lukeminen ei kuitenkaan ottanut sujuakseen, mikä suretti sekä vanhempia että lasta. He rukoilivat apua Jumalalta, ja Herra oli armahtavainen. Bartolomeus tapasi kerran pellolla tammen alla munkkivanhuksen ja kertoi hänelle vaikeuksistaan koulunkäynnissä. Vanhus rukoili hänen puolestaan ja antoi hänelle palasen kirkkoleipää. Hänen siunauksensa ansiosta Bartolomeus oppi lukemaan sujuvasti Psalttaria ja sai Jumalalta viisautta ja ymmärrystä. Hän karttoi lasten meluisia leikkejä ja noudatti ankaraa paastoa. Hän rukoili mielellään öiseen aikaan ja anoi: “Herra, suo minun pienestä asti rakastaa Sinua koko sydämestäni ja koko sielustani.”

Pian Bartolomeuksen perhe muutti Radonežiin. Poika pyysi usein vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin, mutta nämä pyysivät häntä saattamaan ensin vanhempansa hautaan, minkä jälkeen hän olisi vapaa toteuttamaan toiveensa. Munkkilaisuuden henki välittyi pojalta vanhemmille. Elämänsä loppupuolella Kiril ja Maria menivät Hotkovon Jumalanäidin suojeluksen luostariin, missä he kuolivat suureen skeemaan vihittyinä vuonna 1339. Tämän jälkeen Bartolomeus jätti maailman ja meni vanhemman veljensä, munkki Stefanin, kanssa erämaahan. Kilvoittelupaikakseen he valitsivat synkän metsän, jonne he rakensivat kirkon ja keljan. Kirkko pyhitettiin vuonna 1340 Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Stefan lähti pian moskovalaiseen luostariin, ja Bartolomeus jäi yksin kilvoittelemaan erämaahan. Hän tottui nopeasti enkelielämään, ja muutaman vuoden kuluttua igumeni Mitrofan tuli vihkimään hänet munkiksi nimellä Sergei. Seitsemänä päivänä igumeni toimitti vaatimattomassa kirkossa liturgian ja antoi ehtoollista Sergeille, jonka sielu riemuitsi ja paloi jumalallista tulta.

Erämaan yksinäisyydessä nuori munkki alkoi käydä hengellistä taistelua sielunvihollista vastaan. Siinä ajatukset eivät tottele järkeä vaan vaeltavat sinne tänne, rukous ei toimi sydämessä ja sielu pyrkii kiihkeästi pakenemaan kilvoituksia. Liha ja maailma yllyttävät kilvoittelijaa luopumaan yksinäisyydestä. Tarvitaan kyyneliä, sydämen itkua, valvomista, maahankumarruksia ja puutteen kestämistä. Tämä maailma on monille tuntematon, mutta pyhittäjä kulki tuota kapeaa tietä iloiten ja halukkaasti. Kun pahat henget ottivat villipetojen ja matelijoiden muodon ja kävivät hänen kimppuunsa, hän turvautui rukoukseen ja voitti ne Jeesuksen nimen avulla. Jumalalta hän sai vallan hallita pahoja henkiä. Hän ei enää pelännyt villipetoja vaan seurusteli niiden kanssa niin kuin Aadam ja Eeva paratiisissa. Sillä kun ihminen nöyrtyy Jumalan edessä, alkavat eläimetkin totella häntä tunnistaessaan hänessä Jumalan kuvan. Näin hän täytti ensimmäisen käskyn, joka kehottaa rakastamaan Jumalaa.

Koitti lähimmäisenrakkauden aika. Ensin pyhittäjän luokse alkoi tulla ihmisiä keskustelemaan sielulle hyödyllisistä asioista, sitten löytyi niitäkin, jotka halusivat asettua asumaan hänen luokseen ja jotka olivat valmiit kestämään kaikkea ahdinkoa “mennäkseen Jumalan valtakuntaan” (Ap.t. 14:22). Näin sai alkunsa pyhittäjä Sergein lavra. Aluksi oppilaita oli kaksitoista. He noudattivat tarkkaan päivittäistä jumalanpalveluskiertoa ja rukoilivat lakkaamatta. Pyhittäjä Sergei palveli veljiä nöyrästi. Hän rakensi keljoja, pilkkoi puita, jauhoi viljaa, keitti ruokaa ja ompeli vaatteita. Veljestön keskuudessa vallitsi evankeliumin mukainen rauha ja rakkaus. Vuonna 1354 Sergei vihittiin pappismunkiksi ja asetettiin luostarin igumeniksi. Tämä oli veljien toivomus, sillä he halusivat tunnustaa syntinsä omalle igumenille ja saada häneltä pyhän ehtoollisen. Eräässä heille pitämässään opetuspuheessa pyhittäjä kehottaa: “Veljet, pyydän teitä kaikkia tarkkailemaan itseänne. Säilyttäkää ennen kaikkea Jumalan pelko, sielun puhtaus ja teeskentelemätön rakkaus. Olkaa myös vieraanvaraisia ja nöyriä, paastotkaa ja rukoilkaa. Ruokaa ja juomaa käyttäkää kohtuullisesti. Älkää rakastako mainetta ja kunniaa, vaan ennemminkin pelätkää niitä. Muistakaa kuoleman hetkeä ja Kristuksen toista tulemista.”

Aluksi veljestö eli köyhästi. Kirkossa luettiin päreen valossa ja ruoasta oli puutetta. “Murheet ovat ankaria mutta paratiisi on suloinen, vaivannäkö on tuskallista mutta palkkio ikuinen”, pyhittäjä opetti. Kun puute oli suurimmillaan, luostariin tuli ihmeellisellä tavalla elintarvikelähetys. Kun oli pula vedestä, pyhittäjä meni itse metsäiseen notkelmaan, rukoili ja siunasi paikan, jolloin maasta puhkesi lähde. Sen vedellä oli parantava vaikutus ja sitä riitti kaikille.

Maailma tuli yhä lähemmäksi erämaata. Rakennettiin teitä ja kyliä, ja luostarissa kävi entistä enemmän pyhiinvaeltajia. Pyhittäjä paransi rukouksillaan vaikeasti sairaita. Kerran rukoillessaan hän näki suuren lintuparven ja kuuli äänen sanovan: “Näin suuri tulee olemaan oppilaidesi joukko.” Tiedetään, että jo hänen eläessään hänen vaikutuksestaan syntyi 25 luostaria, myöhemmin niiden määrä kohosi 70:ään. Nämä luostarit olivat hänen itsensä, hänen oppilaidensa tai näiden oppilaiden perustamia.

Kun pyhittäjä halusi kitkeä veljestön keskuudesta kaiken kateuden, oman edun tavoittelun ja kehuskelun, hän päätti ottaa luostarissaan käyttöön yhteiselämän säännöt. Konstantinopolin patriarkka Filoteos oli lähettänyt hänelle siunauskirjeen kinobialuostarin perustamiseksi, ja myös metropoliitta Aleksi (12.2.) siunasi aikeen. Rakennettiin yhteinen trapesa ja varastot eikä kukaan saanut enää sanoa mitään omakseen, vaan kaikki oli yhteistä. Luostari kasvoi ja puutteen sijasta koitti runsauden aika. Ylimääräisiä varoja alettiin käyttää pyhiinvaeltajien hyväksi. Kaikki veljet eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä kinobiaan. Muutamat lähtivät luostarista, toiset taas eivät enää halunneet pitää Sergeitä igumenina. Silloin pyhittäjä poistui joksikin aikaa luostarista ja asettui asumaan yksikseen erään joen varrelle, missä hänen ympärilleen syntyi nopeasti uusi yhteisö ja luostari. Pyhittäjä itse palasi pian omaan Pyhän Kolminaisuuden luostariinsa, josta metropoliitta oli karkottanut Sergein vastustajat. Näin luostariin palasi rauha.

Metropoliitta Aleksi toivoi pyhittäjä Sergeistä itselleen seuraajaa, mutta tämä kieltäytyi nöyrästi piispanvirasta sanoen, että se on hänen voimansa ylittävä tehtävä. Luostaristaan käsin hän vaikutti Venäjän vapautumiseen aasialaisten kaanien ikeestä ja edisti kotimaansa hengellistä uudistumista.

1300-luvun lopulla mongolikaani Mamai eteni joukkoineen Venäjälle. Moskovan suuriruhtinas Dimitri Donskoi (ks. 19.5.) kävi sotapäällikköineen Pyhän Kolminaisuuden luostarissa, missä pyhittäjä Sergei siunasi hänet taisteluun, vihmoi hänet pyhällä vedellä ja ennusti hänelle voittoa vihollisesta. Taistelu käytiin Donin varrella Kulikovon kentällä 8.9.1380. Sen kestäessä pyhittäjä kutsui koko veljestön luostarikirkkoon, jossa hän uppoutui rukoukseen. Ruumiissaan hän oli kirkossa rukoilemassa mutta hengessään Kulikovon kentällä. Hän mainitsi nimeltä kaatuneita sotilaita ja rukoili heidän sieluilleen lepoa ja lopulta ilmoitti vihollisen tappiosta. Taistelun jälkeen suuriruhtinas Dimitri tuli uudelleen Pyhän Kolminaisuuden luostariin kiittämään Jumalaa saavutetusta voitosta. Hän kertoi, että mongolit olivat taistelussa surmanneet suuren joukon kristittyjä sotilaita, ja pyysi pyhittäjää muistamaan heitä esirukouksissaan. Siitä sai alkunsa tapa toimittaa panihidoja ja vainajien muistoliturgioita lokakuun 26. päivää edeltävänä Dimitrin (Demetrioksen) lauantaina.

Kulikovon taistelu yhdisti venäläisiä ruhtinaita, mutta vielä sen jälkeenkin pyhittäjä Sergei joutui sovittelemaan heidän keskinäisiä riitojaan ja oli siten edistämässä Venäjän ruhtinaskuntien yhdistymistä Moskovan johdolla.

Elämänsä loppupuolella pyhittäjä Sergei tuli osalliseksi ihmeellisistä ilmestyksistä. Jumalan enkeli palveli hänen kanssaan aina hänen toimittaessaan liturgiaa. Jotkut näkivät, miten taivaallinen tuli laskeutui pyhien lahjojen päälle hänen siunatessaan niitä ja miten tuli valaisi koko alttarin ja ympäröi palvelusta toimittavan Sergein. Kerran rukoillessaan taivaan Valtiatarta pyhittäjä sai nähdä Jumalansynnyttäjän yhdessä apostolien Pietarin ja Johanneksen kanssa. Tämä hänen valveilla ollessaan tapahtunut ilmestys kruunasi kaikki hänen maanpäälliset kilvoituksensa. Jumalasynnyttäjä sanoi Sergeille, että tämän rukoukset veljestön ja luostarin puolesta on kuultu, ja lupasi aina suojella luostaria pyhällä peitteellään.

Puoli vuotta ennen kuolemaansa pyhittäjä Sergei sai Herralta tiedon kuolinpäivästään. Hän luovutti luostarin johdon oppilaalleen Nikonille (muistopäivä 17.11.) ja alkoi itse vaieten ja hiljaisuudessa valmistautua lähtöönsä. Vähän ennen kuolemaansa hän kutsui veljet luokseen, antoi heille viimeiset isällisen rakkauden täyttämät ohjeensa, osallistui pyhiin Kristuksen salaisuuksiin ja siirtyi hiljaa Herran luo lausuen viimeisinä sanoinaan: “Sinun käsiisi, Herra, annan henkeni”. Taivaallinen autuus loisti pyhittäjän kasvoilla ja keljan täytti ihmeellisen hyvä tuoksu. Tämä tapahtui syyskuun 25. päivänä vuonna 1392.

Kolmekymmentä vuotta myöhemmin vuonna 1422 Sergein maatumattomat pyhäinjäännökset nostettiin haudasta ja hänet kanonisoitiin pyhäksi. Hänen esirukoustensa kautta tapahtuneiden lukemattomien ihmeiden johdosta häntä kutsutaan koko Venäjän ihmeidentekijäksi.

Pyhittäjä ja erakko Dosifeja (Darja Tjapkina) syntyi vuonna 1721 Rjazanin alueella rikkaan tilanomistajan tyttärenä. Kahden vuoden ikäisenä hän pääsi vanhempiensa mukana vierailulle Moskovaan Herran taivaaseenastumisen luostariin, missä Darjan isoäiti oli nunnana. Tämän pyynnöstä vanhemmat jättivät hänet luostariin kasvatettavaksi. Kun hän yhdeksän vuoden ikäisenä palasi vanhempiensa kotiin, hän oli hengeltään täysi nunna. Hän noudatti tarkkaan paastoja, pidättäytyi keskiviikkoisin ja perjantaisin kokonaan ruoasta, nukkui paljaalla laudalla sekä kutsui huoneeseensa köyhiä ja kestitsi ja palveli heitä parhaansa mukaan. Tämä ei miellyttänyt vanhempia, jotka halusivat mahdollisimman nopeasti antaa hänet avioliittoon. Viidentoista vuoden ikäisenä Darja karkasi kotoaan. Hän hankki itselleen talonpojan vaatteet ja meni Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostariin, missä hän sanoi olevansa karannut talonpoika Dosifei. Koska hän oli kookas ja kasvonpiirteiltään miehekäs, häntä uskottiin ja hän sai jäädä toistaiseksi luostariin kuuliaisuustöihin.

Kolmen vuoden kuluttua Darjan äiti ja vanhempi sisar tulivat pyhiinvaellusmatkalle lavraan. Darja oli kirkossa sammuttamassa kynttilöitä, kun hän huomasi omaistensa tarkkailevan itseään. Hän piiloutui nopeasti kirkkokansan joukkoon, lähti salaa lavrasta ja meni Kiovaan. Koska passitonta talonpoikaa ei siellä haluttu ottaa luostariin, hän päätti elää erakkona. Hän kaivoi itselleen luolan lähelle Kitajevon luostaria ja alkoi kilvoitella. Ruoaksi hän käytti pelkkää leipää ja vettä, joita eräs munkki toi hänelle. Suuren paaston aikana hän söi vain sammalta ja raakoja juuria. Ankara kilvoittelu muutti hänen kasvonpiirteensä karuiksi ja tuntemattomiksi.

Kilvoittelija tuli pian kuuluisaksi Kiovassa. Vuonna 1744 hänen luonaan vieraili itse keisarinna Elisabet (1741-1761), jonka toivomuksesta Dosifei vihittiin viitankantajaksi keisarinnan läsnä ollessa. Kansanihmisille Dosifei antoi viisaita neuvoja ja keskusteli heidän kanssaan pienestä ikkuna-aukosta. Hänen luonaan vierailevien joukossa oli myös hänen oma sisarensa, joka kertoi perheensä kohtalosta ja rakkaan sisarensa katoamisesta. Vanhus ei näyttänyt hänelle kasvojaan ja neuvoi häntä olemaan etsimättä omaisiaan, jotka ovat piiloutuneet Jumalan tähden.

Kun erakkolaisuus kiellettiin Venäjällä, Dosifei asettui Kiovan luolaluostariin, missä hän asui kosteassa maanalaisessa keljassa ja paransi sairaita. Neljän vuoden aikana hänen luonaan kävi niin paljon ihmisiä, että hän uupui ja sairastui. Metropoliitan siunauksella hän muutti Kitajevon luostariin. Dosifein läheisin oppilas oli munkki Feofan, jolle tämä antoi siunauksen käydä Moldaviassa ohjaajavanhus Paisi Velitškovskin (15.11.) luona. Myöhemmin hän lähetti isä Feofanin Solovetskin luostariin, jossa tämä otti käyttöön vanhat Venäjällä unohduksiin painuneet luostarisäännöt. Ne koskevat sisäistä rukousta, vanhusten antamaa ohjausta ja ajatusten kertomista.

Vähän ennen vanhus Dosifein kuolemaa hänen luonaan kävi nuori luostarielämän etsijä Prohor Mošnin, tuleva pyhittäjäisä Serafim Sarovilainen (2.1.). Erakko näki hänen hengellisen mielenlaatunsa ja sanoi hänelle: “Jumalan lapsi, mene Sarovin luostariin ja pysy siellä. Se paikka koituu sinulle pelastukseksi, ja Jumalan avulla päätät siellä maallisen vaelluksesi. Yritä oppia lakkaamatta muistamaan Jumalaa ja kutsumaan avuksi Hänen nimeään rukoillen: ’Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.’ Olkoon tuo rukous lakkaamatta huulillasi. Siten löydät rauhan ja saavutat sielun ja ruumiin puhtauden. Pyhä Henki asettuu sinuun ja saat viettää elämäsi hurskaana ja puhtaana.”

Vuonna 1776 tuntiessaan kuolemansa lähestyvän vanhus Dosifei kävi hiljaa maahan kumartaen pyytämässä anteeksi luostarin jokaiselta veljeltä. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena rukoukseen polvistuneena. Kädessään hänellä oli lappu, johon oli kirjoitettu: “Ruumiini on valmistettu hautausta varten. Pyydän teitä, veljet, olemaan koskematta siihen.” Hänen salaisuutensa paljastui vasta, kun hänen sisarensa tuli toistamiseen Kiovaan ja tunnisti muotokuvasta kadonneen sisarensa. Ukrainan ortodoksinen kirkko kanonisoi pyhittäjä Dosifejan vuonna 1999.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Johannes oli lähtöisin Betsaidasta, köyhästä galilealaisesta kylästä. Hänen isänsä oli Sebedeus, kalastaja, ja äitinsä Salome, joka oli Jumalanäidin kihlanneen Joosefin tytär. Joosefilla oli ensimmäisestä avioliitosta neljä poikaa, Jaakob, Joosef, Juudas ja Simon (Matt. 13:55) sekä kolme tytärtä, Ester, Martta ja Salome. Näin siis meidän Vapahtajamme oli maailman mukaan pyhän Johannes Teologin eno, koska Hän oli Johanneksen äidin Salomen velipuoli.[1]

Johannes oli veljensä Jaakobin kanssa auttamassa isäänsä Sebedeusta, kun Vapahtaja kutsui heidät lähtemään seuraajikseen ja ihmisten kalastajiksi. He jättivät heti kaiken ja lähtivät seuraamaan Hänen taivaallista opetustaan. Johanneksen rakkaus neitsyyteen ja kieltäymykseen oli niin ehdoton, että hän ainoana opetuslapsena oli arvollinen saamaan ”neitseen” nimen; hänen palava rakkautensa Kristukseen ja nuhteettomaan elämään oli niin suurta, että hänestä tuli ”se rakas opetuslapsi”.

Johannes oli yksi Vapahtajan kolmesta läheisimmästä seuraajasta, joten hän sai nousta Taborin vuorelle Hänen kanssaan. Johannes sai katsoa Kristuksen ruumiissa loistanutta jumaluutta ja kuulla pilvestä kaikuneen äänen: ”Tämä on minun rakas Poikani, johon minä olen mieltynyt. Kuulkaa Häntä!”. Johannes oli myös se, joka rakkautensa valtaamana tahtoi istua Herran oikealla puolella Hänen valtakunnassaan. Salaisuuksien aterialla Herra asetti hänet viereensä, jossa hän sai nojata rakkaan Herransa rintaa vasten. Kun Jeesus pidätettiin, Johannes seurasi Häntä ylipapin palatsin pihalle asti. Hän yksin pysyi Jumalanäidin kanssa ristin juurella, kun Vapahtaja oli ristiinnaulittuna. Johanneksen nähdessään Kristus sanoi äidilleen: ”Nainen, katso, poikasi!” ja Johannekselle: ”Katso, äitisi.” Siitä hetkestä lähtien tuo neitseellinen opetuslapsi otti neitseellisen äidin omaan kotiinsa.[2]

Kun naiset toivat ensimmäisen sanoman ylösnousemuksesta, Johannes juoksi Kristuksen haudalle Pietaria nopeammin. Hän meni ensimmäisenä sisään ja näki maahan jääneet käärinliinat (Joh. 20:5-6). Ylösnousemuksen jälkeen Johannes sai muiden opetuslasten kanssa nähdä Kristuksen. Kun Herra puhalsi heidän päälleen (Joh. 20:22) ikään kuin esimakuna Pyhän Hengen lahjasta, Johanneskin sai yhdessä heidän kanssaan valtuutuksen julistaa ilosanomaa kaikkialla maailmassa. Johannes oli läsnä myös Herran taivaaseennousemisessa, ja muiden apostolien tavoin hän sai helluntaipäivänä vastaanottaa Pyhän Hengen tulisten kielten hahmossa. Muiden apostolien jo lähdettyä Jerusalemista hän pysyi Jumalanäidin seurassa, josta hän piti huolta aina tämän kuolonuneen nukkumiseen asti.

Kun apostolien oli erottava toisistaan päästäkseen saarnaamaan kaikkialla maailmassa, he heittivät arpaa siitä, minne kukin lähtisi. Johanneksen osaksi tuli julistaa evankeliumia Vähässä-Aasiassa, joka oli täysin epäjumalien palvonnan ja pakanuuden vallassa. Pyhä Johannes tuli hyvin alakuloiseksi kuullessaan, minne hänen oli määrä lähteä, sillä hän ei ollut vielä oppinut luottamaan täydellisesti Jumalan ylivertaiseen voimaan. Puhdistaakseen hänet tästä ihmisille ominaisesta heikkoudesta Jumala koetteli häntä tuulen ja aaltojen kautta 40 päivän ajan ennen kuin hän pääsi määränpäähänsä. Tämän koetuksen aikana laiva haaksirikkoutui. Johanneksen opetuslapsi Prokhoros (28.7.) joutui veden varaan, ja aallot heittivät hänet rantaan Seleukiassa, jossa kaupungin ihmiset syyttivät häntä noituudesta epäillen hänen anastaneen karille ajautuneesta aluksesta rahaa taikakeinoin. Hän onnistui pakenemaan, ja 40 päivän kuluttua hän löysi mestarinsa, jonka meri oli tuonut rantaan Marmareotan kaupungissa.

Johannes ja Prokhoros kulkivat Efesokseen, jossa he päätyivät orjiksi julmalle Romana-nimiselle naiselle, joka vastasi kuvernööri Dioskorideen kylpylöiden hallinnosta. Näissä kylpypaikoissa asui demoni, joka kolme kertaa vuodessa sai aikaan nuoren miehen tai neidon murhan. Kun apostolikaksikko oli työskennellyt kylpylöissä kolme kuukautta, demoni sai otteeseensa kuvernöörin pojan Domnuksen ja hukutti hänet. Romana meni pois tolaltaan ja pyysi epätoivoisesti apua Johannekselta, jota hän piti jonkinlaisena noitana. Apostoli rukoili ja nuorukainen heräsi kuolleista, minkä nähtyään Romana kääntyi kristityksi. Johannes karkotti demonin rukouksellaan ja kastoi Domnuksen, Romanan ja Dioskorideen.

Kun Johanneksen kautta tapahtuneet ihmeet olivat saaneet paljon kansaa kääntymään Kristuksen puoleen, Dianan temppelissä asunut demoni otti itselleen valtion virkamiehen hahmon ja lupasi suuren palkkion sille, joka vangitsisi tai surmaisi nuo kaksi epätavallisen voimallista noitaa, jotka olivat paenneet vankeudesta hänen luotaan. Johannes, jonka sisäinen silmä oli Pyhän Hengen valaisema, tiesi mitä demoni aikoi. Jumalan voiman vahvistamana hän ja Prokhoros antautuivat pakanoille, jotka raahasivat heidät Dianan temppeliin. Rakastettu opetuslapsi rukoili, että Herra tuhoaisi temppelin ilman henkien menetystä. Ja niin tuo koko pakanamaailman ylpeys sortui, ja Johannes ajoi pelkällä sanallaan sieltä ulos demonin, joka oli elänyt paikassa 249 vuotta. Pakanat olivat kovin ihmeissään ja useimmat heistä alkoivat uskoa Kristukseen.

Johanneksen maine kantautui keisari Domitianuksen (81-96) korviin ja tämä järjesti tapaamisen apostolin kanssa. Apostolin luottamus siihen, että Kristus on suurempi kuin mikään maailmallinen voima, teki vaikutuksen keisariin, joka päätti karkottaa apostolin Patmoksen saarelle toivoen siten rajoittavansa tämän vaikutusvaltaa. Kun Johannes oli matkalla saarelle yhdessä Prokhoroksen kanssa, hän osoitti Jumalan hyvyyden ihmiskuntaa kohtaan parantamalla heitä saattaneet sotilaat punataudista. Patmoksen saarelle saavuttuaan hän vapautti paikallisen ylimyksen Myronin pojan Apollonideksen saastaisesta hengestä. Tämä ihme yhdessä Johanneksen julistaman sanan kanssa sai Myronin koko perhekunnan uskomaan Kristukseen ja ottamaan kasteen. Hieman myöhemmin myös saaren kuvernööri kastettiin.

Saarella oli pelätty noita nimeltä Kynopse eli Koirankasvo, jolla oli hallussaan kaikki Saatanan voimat; häntä palveli joukko demoneita, jotka asuivat saaren villissä osissa. Apollonin papit pitivät Johannesta vaarallisena kilpailijana ja vetosivat Kynopseen, että tämä tekisi apostolin voimattomaksi. Ylpeydessään Kynopse ei alentunut lähtemään itse, vaan lähetti demonin. Johannes teki tuon saastaisen hengen voimattomaksi ja ajoi sen pois saarelta Jeesuksen Kristuksen nimessä. Hän teki saman myös toisille noitaa palvelleille hengille. Kynopse uskoi Johanneksen tekevän jonkinlaisia harhatemppuja, sillä todellisia ihmeitä voi tehdä vain Jumala yksin, ja haastoi Johanneksen väittäen voivansa herättää ihmisen kuolleista; hän saikin ilmestymään demonin kuolleen hahmossa. Lopuksi hän esitti Johannekselle haasteen ja sukelsi mereen tarkoituksenaan nousta takaisin mahdollisimman pitkän ajan kuluttua. Johanneksen rukoillessa meri kuitenkin nieli hänet niin kuin se oli ammoin niellyt Moosesta takaa-ajavan faraon. Tämän jälkeen Kynopsea ja hänen orjiaan ei enää nähty saarella.

Patmoksen saarella ollessaan Johannes sai kirjeen Ateenan piispa Dionysios Areiopagiitalta (3.10.), joka oli tuolloin jo 99-vuotias. Dionysios ylisti Johannesta evankeliumin aamutähdeksi ja profetoi, että hän pääsisi pian vapaaksi. Ja kun keisari Nervan jälkeen valtaistuimelle nousi vuonna 98 Trajanus, tämä kutsui pyhän Johanneksen takaisin Efesokseen suureksi suruksi niille Patmoksen asukkaille, jotka Johannes oli käännyttänyt. Johanneskaan ei toisaalta halunnut jättää heitä lohduttomiksi. Taivaasta saamansa merkin vahvistamana Johannes paastosi heidän kanssaan kolme päivää, minkä jälkeen hän nousi Prokhoroksen kanssa vuorelle.

Johannes suuntasi kaiken sielunsa voiman Jumalaa kohti. Yhtäkkiä voimakkaat salamantapaiset välähdykset repäisivät taivaan auki. Prokhoros joutui pois tolaltaan ja kaatui maahan, mutta Johannes pysyi liikkumatta keskittyneenä hengelliseen katseluun, sillä ”täydellinen rakkaus karkottaa pelon” (1. Joh. 4:18). Hän kuuli ukkosenjylinän kaltaisen äänen julistavan taivaan korkeudesta: ”Alussa oli Sana. Sana oli Jumalan luona, ja Sana oli Jumala.” Prokhoros kirjasi ylös tuota pelastuksen sanomaa, jota ilmoitettiin Johannekselle niin kuin laki oli ilmoitettu Moosekselle Siinain vuorella. Tällä kerralla sanomaa ei kuitenkaan annettu vain juutalaisia vaan koko ihmiskuntaa varten, aina maan ääriin saakka. Näin sai alkunsa Johanneksen evankeliumi.

Patmoksella tapahtui myöhemmin, ”Herran päivänä”, että Johannes näki Hengessä nuoren miehen hahmon, jonka kasvot olivat kuin aurinko, joka täydeltä terältä loistaa. Johannes lankesi hänen eteensä kuin kuolleena, mutta Herra rauhoitti häntä sanoen: ”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen. Minä olen se, joka elää, ja se, joka oli kuollut. Ja katso, minä elän iankaikkisesti. Ja minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet. Kirjoita siis, mitä näet: se, mitä on nyt, ja se, mikä on tapahtuva myöhemmin.” (Ilm. 1:17-19) Tämän jälkeen Johannekselle näytettiin toisiaan seuranneessa ilmestysten sarjassa, mitä on tapahtuva ajan lopussa: hän näki pahuuden voiman lisääntymisen, Antikristuksen tulemisen ja sodan uskollisia vastaan ja viimeisen taistelun Kristusta vastaan, joka on lopussa syöksevä hänet ikuisesti helvettiin yhdessä paholaisen ja tämän enkelien kanssa. Johannes näki väkivaltaisen kuohunnan maan päällä, kaikkea kohtaavan tulisen lopun ja Ihmisen Pojan lopullisen riemusaaton, yleisen ylösnousemuksen ja viimeisen tuomion.

Pyhän Johanneksen Ilmestyskirja ja sen myötä koko Raamattu päättyy ylevään näkyyn taivaallisesta Jerusalemista, joka tulee alas Jumalan luota; ikuinen pyhä kaupunki, jossa Jumala asuu ikuisesti ihmisen kanssa, ikään kuin sulhanen joka saa morsiamensa omakseen. Se kaupunki on täydellinen suhteiltaan ja hohtaa ikään kuin kristallilla ja hienolla kullalla koristettuna. Sen perusteet on kaunistettu jalokivin ja sen portit ovat kuin kaksitoista helmeä. ”Mutta temppeliä minä en kaupungissa nähnyt”, pyhä Johannes ilmoittaa, ”sillä sen temppelinä on Herra Jumala, Kaikkivaltias, ja Karitsa. Eikä kaupunki tarvitse valokseen aurinkoa eikä kuuta, sillä Jumalan kirkkaus valaisee sen, ja sen lamppuna on Karitsa.” (Ilm. 21:22-23) Tämän jälkeen rakas opetuslapsi, joka luettiin arvolliseksi katsomaan sanomattomia salaisuuksia, päättää jumalallisten ilmestysten kirjan kutsumalla uskovaisia odottamaan Vapahtajan tuloa hiljaisuudessa ja rukouksessa: ”Henki ja morsian sanovat: ’Tule!’ Joka tämän kuulee, sanokoon: ’Tule!’ Joka on janoissaan, tulkoon. Joka haluaa, saa lahjaksi elämän vettä […] Tämä on totta, minä tulen pian. Aamen. Tule, Herra Jeesus!”

Saamiensa ilmestysten jälkeen Johannes lähti takaisin Efesokseen. Silloin kun Johannes jätti Jerusalemin lähteäkseen julistamaan evankeliumia, hän oli 56-vuotias. Patmokselle hänet karkotettiin 65-vuotiaana. Hän eli saarella kaikkiaan 15 vuotta, ja päästyään takaisin Efesokseen hän eli vielä 26 vuotta, joten kaiken kaikkiaan hän eli 105 vuotta ja seitsemän kuukautta.

Efesoksesta käsin apostoli Johannes vieraili lähialueiden seurakunnissa vihkiäkseen ja asettaakseen kristittyjä kirkon palvelustehtäviin. Kerran hän viipyi Agroikian pikkukaupungissa, jossa hän virkisti seurakuntaa opetuksellaan. Siellä hän johdatti Kristuksen luokse erään kauniin nuorukaisen ja jätti tämän paikallisen piispan hoiviin. Myöhemmin Johannes saapui jälleen samaan kaupunkiin ja kysyi piispalta, missä oli se nuorukainen jonka hän oli tälle uskonut. ”Hän on kuollut”, vastasi piispa murheellisena, ”kuollut pois Jumalasta”. Nuorukaisesta oli tullut maantierosvojen johtaja, joka piti majaansa vuorilla. Silloin apostoli, joka oli jo heikko vanhus, lähti vaaroista piittaamatta yksin kulkemaan ylös vuoripolkua, kunnes jäi rosvojen vangiksi. Hän huudahti heti: ”Tätä varten olen tullutkin, viekää minut päällikkönne luo.” Nähdessään Johanneksen nuorukainen häpesi ja pakeni, mutta Johannes yritti juosta hänen peräänsä huutaen: ”Miksi, lapsi, pakenet isääsi, aseetonta ukkoa? Armahda minua, lapsi! Älä pelkää! Sinulla on vielä elämän toivoa. Minä joudun Kristuksen edessä tilille sinusta. Jos tarve vaatii, minä kärsin vapaaehtoisesti kuoleman puolestasi.” Mies pysähtyi, heitti aseensa pois, syleili Johannesta ja itki katkerasti kastaen itsensä toisen kerran omilla kyynelillään.

Rakastettu apostoli vietti viimeiset päivänsä rauhassa Efesoksessa, jossa hän opetti ja kehotti seurakuntalaisia ja johdatti monia pakanoita Kristuksen yhteyteen. Kerrotaan, että kun tuo rakas opetuslapsi ja viimeinen maan päällä elänyt Kristuksen kanssakulkija kannettiin viimeisen kerran puhumaan seurakuntalaisille, hän toisteli ainoastaan: ”Rakastakaa toisianne, lapset, rakastakaa toisianne.”

Kun Jumala oli antanut Johanneksen tietää, että hänen lähtöhetkensä oli koittamassa, apostoli pyysi oppilaitaan kaivamaan hiekkaan ristin muotoisen haudan. Sitten hän syleili ja lohdutti heitä kaikkia ja ojentui hautakaivantoon pyytäen heitä peittämään hänet ensin polviin asti. Sitten hän hyvästeli heidät toiseen kertaan ja he peittivät hänet kaulaan asti. Ja kun aurinko nousi, he peittivät hänen kasvonsa. He palasivat itkien kaupunkiin ja kertoivat pyhän kuolemasta toisille oppilaille, jotka hekin tahtoivat nähdä hänen kasvonsa vielä viimeisen kerran. He menivät ja avasivat haudan, mutta se oli tyhjä.

Tämä kertomus sopii perimätietoon, joka mukaan pyhä Johannes oli herätetty kuolleista ja nostettu ylös taivaaseen samalla tavoin kuin Jumalanäiti, ja näin olisi täyttynyt myös Vapahtajan Pietarille antama arvoituksellinen vastaus Johannesta koskien: ”Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?” (Joh. 21:22) Hänen tarkoituksensa ei siis ollut, että rakas opetuslapsi ei kuolisi, vaan paremminkin se, että tämä saisi odottaa Hänen toista tulemistaan jossain erityisessä hänelle varatussa paikassa.

Midianilaiset paimentolaiset ahdistivat Israelin kansaa seitsemän vuoden ajan tekemällä jatkuvia ryöstöretkiä. Gideonille Manassen sukukunnasta ilmestyi Herran enkeli, joka ilmoitti, että Jumala oli valinnut hänet Israelin pelastajaksi, vaikka hän olikin Manassen suvun vähäisimmän perheen vähäisin jäsen. Gideon pyysi Herraa vahvistamaan valinnan merkillä, joka kääntäisi luonnonjärjestyksen. Gideon levitti maahan villoja ja pyysi, että aamukaste olisi villoissa mutta maa ympärillä olisi kuiva. Näin tapahtui. Seuraavana päivänä Gideon pyysi, että seuraavana aamuna villat olisivat kuivia mutta maa ympärillä kostea. Jumala täytti palvelijansa toiveen valintansa merkiksi.

Gideon hävitti kodistaan Baalin alttarin, kaatoi sen vieressä seisoneen asera-paalun[1], teki siitä polttopuita ja uhrasi Herralle polttouhrin. Gideon kokosi itselleen suuren armeijan, mutta Herra ilmoitti joukon olevan liian suuri ja jätti Gideonille taisteluun vain 300 miestä, jotta tämä ei voisi kerskata saaneensa voiton omin avuin. Jumalan käskyn mukaan miehet hiipivät yöllä midianilaisten leirin reunamille mukanaan soihtuja, trumpetteja ja ruukkuja. Yhtäkkiä he puhalsivat torviin ja murskasivat ruukkunsa. Midianilaiset säikähtivät niin, että lähtivät paniikin vallassa pakoon, ja israelilaiset ajoivat heitä takaa Jordanvirran itäpuolelle asti.

Kun Gideon oli vapauttanut israelilaiset midianilaisista, häntä pyydettiin Israelin kuninkaaksi, mutta Gideon kieltäytyi ilmoittaen, että Herran itsensä tulee hallita Israelin kansaa. Gideon kuitenkin pyysi itselleen sotasaaliista kultaa, josta hän valmisti kotikaupunkinsa Ofran jumalankuvalle päällysviitan. ”Näin kultainen kasukka koitui lankeemukseksi Gideonille ja hänen suvulleen.” (Tuom. 8:27) Israel sai elää rauhassa midianilaisilta 40 vuotta eli Gideonin elämän loppuun saakka. Oikeudenjakajana eli tuomarina toiminut Gideon haudattiin isänsä Joasin hautapaikkaan.

Gideon on monella tavoin profeetallinen hahmo. Villojen kostuminen oli profeetallinen kuva Kristuksen neitseellisestä sikiämisestä: todellisen taivaallisen kasteen tulemisesta Jumalanäidin kohtuun luonnonlait ylittävällä tavalla. Profeetta Jesajan Messias-ennustuksessa Kristuksen voittoa synnistä verrataan Midianin vallan murtumiseen (9:3). Heprealaiskirjeessä Gideon mainitaan uskon sankarien joukossa (11:32).

Pyhittäjä Neilos (Neilos) kuului tunnettuun Rysianoksen (nykyisin Rosani) sukuun. Hän syntyi Kalabriassa Etelä-Italiassa vuonna 910; hänen maallikkonimensä oli Nikolaos. Kalabria oli tuohon aikaan ainoa kaupunki koko alueella. Jumalanäidin suojeluksen ansiosta se oli säilynyt saraseenimerirosvojen hyökkäyksiltä, joissa muut kaupungit olivat tuhoutuneet. Ehkä juuri tästä syystä Nikolaoksen vanhemmat omistivat poikansa pikkulapsesta lähtien Jumalansynnyttäjän kirkon palvelukseen. Jo lapsena hän toimi lukijana ja myöhemmin laulajana.

Neiloksen vanhemmat kuolivat jo varhain, jolloin hänen vanhin sisarensa otti hänet huostaansa. Lahjakas poika paneutui innokkaasti Raamatun tutkiskeluun ja luki kyltymättä pyhien elämäkertoja. Näin aikakauden turmeltuneet tavat eivät päässeet vaikuttamaan häneen. Mutta kun kaupungissa ei ollut ketään hengellistä ohjaajaa, joka olisi osannut opastaa häntä kilvoituselämään, hänkin solmi tavalliseen tapaan avioliiton, josta syntyi yksi tytär.

Mutta Jumala tiesi, että Neilos tuottaisi monille hengellistä hyötyä. Herra tahtoi temmata hänet pois maailmallisen elämän keskeltä ja salli hänen sairastua hivuttavaan kuumetautiin. Kuolema jatkuvasti silmiensä edessä hän lähti noin kolmikymmenvuotiaana salaa kotiseudultaan Merkurioksen vuorelle ryhtyäkseen munkiksi. Matkalla hän parantui ihmeellisellä tavalla ja saapui pyhien vanhusten Johanneksen, Sakariaan ja Fantinoksen luostariin. Vanhukset ottivat hänet iloiten vastaan ja tukivat rukouksillaan hänen kilvoitustaan.

Alueen hallitsija uhkasi ankarilla rangaistuksilla kaikkia luostareita, jos ne uskaltaisivat vihkiä kadonneen nuoren aristokraatin munkiksi. Niinpä vanhukset lähettivät hänet viereiseen Salernon ruhtinaskuntaan Pyhän Nasarioksen luostariin. Siellä hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimekseen Neilos. Hän osoitti niin suurta intoa kuuliaisuudessa ja oman tahtonsa kieltämisessä ja sellaista rakkautta vaikenemiskilvoitukseen, että hänen hengelliset ohjaajansa antoivat jo kolmen vuoden kuluttua hänelle siunauksen vetäytyä läheiseen Ylienkeli Mikaelin luolaan, joka sijaitsi rotkon partaalla. Siellä hän saattoi seistä jatkuvasti Jumalan edessä silmät aina suunnattuina Näkymättömään ikään kuin Hän olisi ollut näkyvä.

Hengessä palavana kuin profeetta Elia hän kilvoitteli luolassa kymmenen vuotta (943-952/3) alistaakseen lihansa hengen lakien johtoon. Hänellä oli tarkka ohjelma, josta hän ei poikennut. Aamulla hän kopioi käsikirjoituksia kolmanteen hetkeen (klo 9) saakka. Sen jälkeen hän seisoi ristin edessä kuudenteen hetkeen (klo 12) asti lukien psalmeja ja tehden 1000 maahankumarrusta. Kuudennesta hetkestä yhdeksänteen hetkeen (klo 15) saakka hän tutki Raamattua ja isien kirjoituksia opetellen ulkoa monia kohtia. Näin opiskellen hän harjoitti henkeään. Sitten hän luki yhdeksännen hetken palveluksen, toimitti ehtoopalveluksen ja meni pienelle kävelylle ulos luontoon virkistääkseen mieltään ja katsellakseen Jumalaa Hänen luomistöissään. Auringon laskiessa hän nautti välttämättömän ja aina rajoitetun ruoka-annoksensa, joka muodostui leivästä ja vedestä tai vedessä keitetyistä pavuista tai hedelmistä, kun niiden aika oli.

Yksi tunti riitti Neiloksen uneksi ja koko loppuyön hän valvoi rukouksessa, luki psalmien kirjan kokonaan ja teki 500 maahankumarrusta. Aamun sarastaessa hän luki puoliyöpalveluksen ja aamupalveluksen. Hänen ainoana vaatteenaan oli vuohenkarvoista tehty säkki, jossa oli täitä, koska hän vaihtoi sen vain kerran vuodessa. Ankara askeesi ei estänyt häntä vaipumasta päivä päivältä yhä syvenevään nöyryyteen. Hän vuodatti runsaita kyyneleitä ja halvensi itseään kaikin tavoin. Hän uskoi, että hän vietti eristynyttä elämää hiljaisuudessa oman heikkoutensa tähden ja että yhteiselämää vietävät munkit olivat häntä edellä kilvoittelussa.

Pahat henget aloittivat häntä vastaan leppymättömän sodan aseinaan mielikuvat ja erilaiset ajatukset. Niiden tarkoituksena oli saada hänet karkotetuksi luolasta. Joskus kun ahdistus kasvoi suureksi, hän teeskenteli tulleensa voitetuksi ja ottaen mukaansa vanhan vuohenkarvaviittansa laskeutui luolasta luostariin johtavan tien puoleenväliin. Siellä hän ripusti viitan puun oksaan ja pitäen sitä muka ohjaajavanhuksenaan kumarsi sen edessä ja se muka kysyi häneltä, mitä varten hän oli lähtenyt pois. Neilos itse vastasi ja kuvitellen, että ohjaajavanhus pilkkasi häntä, sanoi: ”No, siinäpä meillä on hesykasti!” Tällä tavoin hän ajoi pakoon demonit ja palasi takaisin luolaansa, missä jatkoi kilvoitustaan luottaen lujasti ohjaajavanhuksensa antaman siunauksen voimaan. Lihan kiusauksia vastaan hän taisteli hieromalla ruumistaan ohdakkeilla ja nokkosilla. Lopulta ankaran kilvoituksen jälkeen, kun hän oli nöyrästi turvautunut Herraan, hän sai ylhäältä täyden vallan lihan himoihin ja autuaan himottomuuden armon. Jumala kohotti hänet sellaiseen kunniaan, että häntä ihailivat ja arvostivat kristittyjen lisäksi myös saraseenipäälliköt.

Koska pyhittäjä saattoi jatkuvasti paholaisen häpeään sisäisessä taistelussa, se päätti hyökätä häntä vastaan ulkonaisilla koettelemuksilla. Hänen äänijänteisiinsä kehittyi kauhea kasvain, niin ettei hän enää pystynyt toteuttamaan kilvoitusohjelmaansa. Mutta silloin Neilos psalmien lukemisen sijaan kohotti mielensä keskittyneessä rukouksessa Herran puoleen. Eräänä yönä pyhittäjän valvoessa rukouksessa raivostunut paholainen ilmestyi hänelle mustanpuhuvassa muodossa ja löi häntä kepillä, kunnes hän oli hervoton ja puolikuollut. Lopulta Fantinos taivutti hänet laskeutumaan joksikin aikaa luostariin toipumaan. Mutta heti kun Neilos oli parantunut, hän palasi kiireesti luolaansa, vaikka veljet olisivat halunneet tehdä hänestä igumenin pyhittäjä Fantinoksen sijaan, joka oli lähdössä Kreikkaan.

Kilvoitellessaan luolassa toista vuotta Neilos sai ensimmäisen kuuliaisuusveljen Stefanoksen ja kohta tätä seurasi toinenkin. Ankaralla kädellä mutta sydämeltään rakastavana isänä Neilos kasvatti nuoria veljiä totuttaen heitä askeesiin, maailmasta luopumiseen ja nöyryyteen. Kun saraseenit rosvoretkellään ottivat vangiksi Stefanoksen, Neilos itsekin antautui heille, ettei nuori veli jäisi yksin. Mutta kunnioituksesta häntä kohtaan saraseenit kieltäytyivät ottamasta häntä vangiksi ja päästivät Stefanoksenkin vapaaksi.

Rosvoretkien pelosta Neilos joutui lopulta lähtemään pois luolastaan. Hän asettui munkkiveljiensä kanssa perintötilalleen. Siellä olleen Pyhän Hadrianoksen kirkon ympärille syntyi luostari. Ensin veljiä oli 12, mutta lopulta lukumäärä kasvoi 60:een. Pyhittäjä toimi heidän hengellisenä ohjaajanaan, mutta igumeniksi hän määräsi aina jonkun toisen.

Neilos kaipasi kuitenkin hiljaista erakkoelämää hengellisine tutkiskeluineen ja olisi ollut halukas vetäytymään jälleen erakoksi. Hän päätti kokeilla veljiensä kuuliaisuutta ja antoi heille sinänsä mielettömän käskyn hävittää kokonaan luostarin suuri viiniviljelmä. Jos he tottelisivat mukisematta, hän jäisi heidän luokseen, jos ei, hän lähtisi pois. Suuri oli hänen liikutuksensa, kun veljet osoittivat täydellistä kuuliaisuutta ja suurella innolla katkaisivat kaikki viiniköynnökset sen kummempia kyselemättä. Tämän tapauksen jälkeen Neilos lupasi Jumalalle, ettei hän viimeiseen hengenvetoonsa saakka jättäisi hengellisiä lapsiaan.

Neiloksen armolahjat tekivät hänet kuuluisaksi koko seudulla, ja kaikki, niin ylhäiset kuin alhaisetkin, tahtoivat tutustua häneen. Hän oli valmis auttamaan kansaa ja joskus kulki jalkaisin pitkiäkin matkoja puolustaakseen jotakuta vääryyttä kärsinyttä. Hän sovitti läheisen Rysianoksen pikkukaupungin asukkaat esivallan kanssa, ja niin kaupunkilaiset pelastuivat tuholta, joka heitä odotti kapinayrityksen jälkeen. Kun Rysianoksen piispa kuoli, kaikki suunnittelivat valitsevansa Neiloksen hänen seuraajakseen. Tämä katosi kuitenkin luostaristaan ja piilotteli vuorilla, kunnes piispaksi valitsemisen vaara oli ohi.

Kilvoiteltuaan 25 vuotta Pyhän Hadrianoksen luostarissa Neilos näki ennalta, että koko Kalabria joutuisi islaminuskoisten arabien haltuun. Vuoden 980 tienoilla hän siirtyi 70-vuotiaana Campanian Capuaan latinalaiselle alueelle.^[1] Hän arveli voivansa elää siellä tuntemattomana, kun idässä hänen maineensa oli kiirinyt Konstantinopoliin aina keisarin palatsiin saakka.

Mutta Neiloksen maine oli kulkenut hänen edellään. Kun hän saapui suureen Pyhän Benedictuksen perustamaan luostariin Cassinon vuorelle, latinalaiset munkit ottivat hänet iloiten vastaan. Heistä tuntui kuin itse suuri Benedictus olisi herännyt kuolleista. Igumeni luovutti hänen ja hänen veljestönsä käyttöön Balleluciuksen sivuluostarin, jossa he asuivat 15 vuotta.

Pyhän Benedictuksen muistopäivänä (21.3.) italialainen igumeni kutsui Neiloksen veljineen laulamaan juhlapalveluksen kreikaksi. Neilos sepittikin jumalanpalvelustekstit pyhän Benedictuksen kunniaksi ja toimitti yli 60 munkkinsa kanssa kokoöisen palveluksen hänen juhlapäiväänsä vastaisena yönä. Palveluksen jälkeen benediktiinimunkit piirittivät pyhittäjän ja kyselivät häneltä hengellisestä elämästä. Erityisesti he hyötyivät Neiloksen kyvystä tulkita Raamattua.

Ballelucius oli rikas luostari, jossa veljet tottuivat vähitellen helppoon elämään. Pyhittäjä oli tästä huolissaan, ja 80-vuotiaana vanhuksena hän päätti lopulta vaihtaa luostaria. Hän otti mukaansa ne veljet, jotka halusivat vaeltaa evankeliumin kaitaa tietä, ja siirtyi pieneen Gaitan ruhtinaskuntaan karulle Seperin alueelle. Siellä veljestön elämä oli kovaa työtä, lakkaamatonta psalmien veisuutta, paastoa ja kieltäymystä. Vielä noin korkeassa iässä pyhittäjä puuttui niin maallisten kuin kirkollistenkin johtohenkilöiden riitoihin ja esitti vetoomuksia rauhan puolesta. Serperissä hänen luonaan vieraili myös Saksan keisari Otto III.

Kymmenen vuoden kuluttua pyhittäjä muutti viimeisen kerran, sillä hän tahtoi paeta kunnianosoituksia, jotka Gaitan ruhtinas oli valmistanut hänen hautajaistensa varalle. Muutaman munkin kanssa hän saapui Rooman ulkopuolelle Tusculumiin (nykyinen Grotta Ferrata) ja asettui Pyhän Agathen luostariin. Loputkin hänen munkeistaan olivat tällä välin saaneet tietää, missä hän oli, ja saapuivat Serperiin. He ryhtyivät heti rakentamaan uutta luostaria Grotta Ferrataan.

Pyhittäjä valmistautui menemään uuteen luostariin jalkaisin – matkaa oli noin neljä kilometriä – mutta ei ehtinyt, sillä hän antoi henkensä Pyhän Agathen kirkossa pyhän Johannes Teologin muistoksi toimitetun ehtoopalveluksen päätyttyä. Hänen kunniakkaat jäännöksensä siirrettiin seuraavana päivänä rakenteilla olleeseen luostariin, jonka perustajana häntä pidetään. Siellä hänen oppilaansa jatkoivat bysanttilaista traditiota, joka on voimassa siellä edelleen.

Patriarkka Tiihon (maallikkonimeltään Vasili Belavin) syntyi Pihkovan hiippakunnassa maalaispapin poikana vuonna 1865. Koulutuksensa hän sai Pihkovan hengellisessä seminaarissa ja Pietarin hengellisessä akatemiassa. Opiskelutoverit pitivät lempeästä ja uskonnollisesta Vasilista ja kutsuivat häntä profeetallisesti lempinimellä “patriarkka”. Päätettyään opintonsa Vasili toimi opettajana Pihkovan seminaarissa ja saavutti nopeasti kaupunkilaisten rakkauden. Kun hänet 26 vuoden ikäisenä vihittiin munkiksi, kokoontui lähes koko Pihkova vihkitoimitukseen. Nimekseen hän sai Tiihon pyhän Tiihon Zadonskilaisen (13.8.) mukaan.

Vuonna 1898 Tiihon vihittiin piispaksi ja lähetettiin Amerikan hiippakuntaan, joka käsitti koko Pohjois-Amerikan ja johon kuului ihmisiä monista eri kansallisuuksista. Kirjavan lauman johtaminen vaati piispalta joustavuutta ja sydämellisyyttä kaikkia kohtaan. Tiihon oli luonteeltaan ystävällinen ja helposti lähestyttävä, ja hänen ympärilleen muodostui nopeasti yleisen rakkauden ja luottamuksen ilmapiiri.

Vuonna 1901 piispa Tiihon siunasi New Yorkissa pyhälle Nikolaokselle pyhitetyn kirkon peruskiven. Kirkko vihittiin käyttöön seuraavana vuonna pian syyrialaisen seurakunnan kirkon vihkiäisten jälkeen. Nämä olivat New Yorkin ensimmäiset ortodoksiset kirkot. Chicagoon piispa Tiihon rakennutti kirkon Pyhän Kolminaisuuden kunniaksi. Hän teki paimenmatkoja myös Alaskaan, Aleuttien saarille ja Kanadaan. Hänen aikanaan piispanistuin siirrettiin San Franciscosta New Yorkiin ja hiippakuntaan saatiin kaksi apulaispiispaa. Vuonna 1905 arkkipiispa Tiihon kirjoitti asiakirjan, jossa hän esitti profeetallisia arvioita Amerikan ortodoksisesta kirkosta. Hän ehdotti, että hiippakuntaa tulisi kehittää eksarkaatiksi, jolla olisi laaja autonomia, ja piti mahdollisena autokefalian harkitsemista. Omalla toiminnallaan hän pyrki perustamaan hiippakuntaansa laitoksia, jotka tulisivat edistämään sen itsenäistymispyrkimyksiä. Hän muutti Minneapolisissa sijainneen lähetyskoulun hengelliseksi seminaariksi, joka kasvatti Amerikan kirkolle kaksi sukupolvea pappeja. Pennsylvaniaan hän perusti Amerikan ensimmäisen ortodoksisen luostarin, joka pyhitettiin pyhän Tiihon Zadonskilaisen muistolle.

Amerikassa ollessaan arkkipiispa Tiihon joutui johtamaan jumalanpalveluksia, joita toimitettiin kahdella tai kolmella eri kielellä. Seurakunnat olivat monikansallisia, ja englannin kieli osoittautui käyttökelpoisimmaksi.

Vuonna 1907 arkkipiispa Tiihon sai siirron takaisin Venäjälle Jaroslavlin hiippakuntaan. Helmikuun vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 hänet kutsuttiin pyhän synodin jäseneksi ja valittiin Moskovan metropoliitaksi.

Elokuussa 1917 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous. Se päätti ensi töikseen perustaa uudelleen patriarkan viran, jonka Pietari Suuri oli lakkauttanut vuonna 1721. Äänestyksellä valittiin kolme ehdokasta, joista metropoliitta Tiihon oli viimeinen. Lopullinen valinta jätettiin Jumalan tahdon varaan: Kristus Vapahtajan kirkossa toimitetun liturgian jälkeen kirkolliskokouksen jäsen, Zosimovin luostarin skeemapappismunkki Aleksi (19.9.) nosti arvan, jossa oli metropoliitta Tiihonin nimi. Esipaimen otti arvonnan tuloksen vastaan tyynesti ja rauhallisesti ja alistui Jumalan tahtoon.

Patriarkka Tiihon joutui astumaan uuteen virkaansa vallankumouksen pyörteissä. Valtio nousi Jumalaa ja kirkkoa vastaan. Patriarkka pyrki turvaamaan kirkon sisäisen riippumattomuuden ja varjelemaan kirkkolaivaa haaksirikolta. Hän toimitti usein jumalanpalveluksia eri seurakunnissa. Ensimmäisen virassaolovuotensa aikana hän palveli vähintään joka toinen päivä. Kaikki oppivat tuntemaan hänet ja pitämään hänestä. Eräs piispoista luonnehti häntä nöyryyden, hyvyyden ja sydämellisyyden henkilöitymäksi. Mutta kirkollisissa asioissa ja varsinkin kirkkoa puolustaessaan patriarkka Tiihon oli peräänantamaton. Hän arvosteli avoimesti kirkkoa vastaan suunnattua vainoa, terroria ja julmuuksia. Vallankumouksen ensimmäisen vuosipäivän johdosta hän kirjoitti kansankomissariaattien neuvostolle: “Olette jakaneet kansan toisilleen vihamielisiin laumoihin ja syösseet sen julmuudessaan ennennäkemättömään veljesmurhaan. Kristuksen rakkauden paikalle olette avoimesti asettaneet vihan, ja rauhan sijaan olette keinotekoisesti sytyttäneet luokkavihan... Kukaan ei tunne olevansa turvassa. Kaikki pelkäävät jatkuvasti kotietsintöjä, karkotusta, pidätystä ja teloitusta. Olette sulkeneet luostareita ja kirkkoja ja estäneet pääsyn kansallispyhäkköömme Moskovan Kremliin. Sekaannutte kirkon sisäiseen hallintoon. Tiedämme, että nämä syytökset herättävät teissä vain vihaa ja että te tulette etsimään niistä vain tekosyytä saadaksenne syyttää meitä valtiovallan vastustamisesta.”

Patriarkan risti oli käsittämättömän raskas. Hän joutui johtamaan kirkkoa täydellisen hävityksen keskellä, ilman toimivia hallintoelimiä, sisäisten jännitteiden ja hajaannuksen repiessä hengellistä laumaa. Omalla arvovallallaan hän pyrki kokoamaan kirkon voimavarat yhteen. Hän kehotti kansaa noudattamaan Kristuksen käskyjä ja kutsui sitä katumukseen. Suurilla ristisaatoilla hän pyrki pitämään yllä kansan uskonnollista tunnetta. Tsaariperheen murhan heinäkuussa 1918 hän tuomitsi ankarin sanoin ja toimitti itse panihidan ja muistoliturgian surmattujen puolesta.

Patriarkka teki myös paimenmatkoja. Eräässä Moskovan läänin teollisuuskaupungissa Bogorodskissa työläiset valmistivat hänen vierailuaan varten kauniisti koristellun paviljongin. Jaroslavlissa itse kansankomissaarit lounastivat hänen kanssaan. Patriarkan Petrogradin (nyk. Pietari) matka vuonna 1918 oli yhtä suurta riemujuhlaa. Kaupungin kaikkien kirkkojen kellot ilmoittivat hänen junansa lähestymisestä. Metropoliitta Benjamin (31.7.), joka sittemmin kärsi marttyyrikuoleman, oli papiston ja suuren kansanjoukon kanssa asemalla häntä vastassa. Katujen varsia reunustivat ristisaatot. Monet itkivät ja polvistuivat, kun patriarkka ohi ajaessaan siunasi kansaa vaunuistaan.

Sitten koittivat vaikeat vuodet. Kirkon omaisuutta takavarikoitiin ja papiston vaino ja järjestelmällinen tuhoaminen alkoi. Tietoja tästä kantautui kaikkialta Venäjältä. Varjellakseen papistoa patriarkka kehotti heitä pidättäytymään poliittisista kannanotoista. Jo tsaarinvallan aikana hän oli vastustanut valtion puuttumista kirkon sisäisiin asioihin, ja nyt hän pyrki pitämään kirkon erossa poliittisesta taistelusta ja säilyttämään sen sisäisen vapauden.

Kesällä 1921 alkoi nälänhätä. Patriarkka kirjoitti vetoomuksen nälkäänäkevien auttamiseksi ja antoi siunauksensa jumalanpalveluskäyttöä vailla olevien kirkollisten kalleuksien myymisestä nälkäänäkevien hyväksi. Seuraavana talvena valtiovalta antoi määräyksen kaikkien kalleuksien, myös jumalanpalveluksissa käytettävien sakraaliesineiden, takavarikoimisesta. Väkivaltainen takavarikoiminen herätti kansassa levottomuutta ja johti jopa kymmenentuhannen uskovan teloittamiseen. Pietarin metropoliitta Benjamin tuomittiin kuolemaan, ja huhtikuussa 1922 patriarkka pidätettiin. Kun ryhmä moskovalaisia pappeja oli oikeudessa syytettynä kalleuksien takavarikointiin liittyvässä asiassa, patriarkka kutsuttiin todistajaksi.

“Käskittekö lukea julkisesti vetoomuksenne, jossa kehotatte kansaa vastustamaan viranomaisia?” puheenjohtaja kysyi. “Viranomaiset tietävät hyvin, että vetoomuksessani ei ole kehotusta vastustaa viranomaisia, vaan ainoastaan varjella omia pyhiä aarteita”, patriarkka vastasi rauhallisesti. “Joka tapauksessa tuo vetoomus tulee maksamaan alaistenne hengen”, puheenjohtaja sanoi osoittaen syytettyjen penkillä olevia pappeja.

Patriarkka loi lempeän silmäyksen pappeihin ja vastasi lujasti: “Olen aina sanonut ja sanon nytkin, että syyllinen olen minä yksin. Nämä ovat vain Kristuksen armeijan sotilaita, jotka kuuliaisesti täyttävät Jumalan heille antaman johtajan käskyjä. Mutta jos sovitusuhria tarvitaan, silloin tarvitaan myös Kristuksen lauman viattomien lampaiden kuolemaa.” Ennen oikeussalista poistumistaan patriarkka siunasi ristinmerkillä syytetyt ja lausui kuuluvasti: “Siunaan Herran Jeesuksen Kristuksen uskolliset palvelijat kärsimyksiin ja kuolemaan Hänen tähtensä.”

Vankeudessa ollessaan patriarkka suri sitä, että uudistusmieliset[1] (obnovlentsy) hajottivat neuvostovallan hiljaisella tuella kirkkoa sisältäpäin. Vuonna 1923 he kutsuivat koolle oman kirkolliskokouksen, joka riisti Tiihonilta patriarkan arvon ja munkkeuden. Myöhemmin samana vuonna patriarkka allekirjoitti lausunnon, jossa hän tunnusti kaikki häntä vastaan nostetut syytteet, katui niitä ja sanoutui irti monarkistisista ajatuksista. Lausunto päättyi toteamukseen, että hän ei ole enää neuvostovallan vihollinen. Emme tiedä, millaisissa oloissa ja millaisten psykologisten motiivien vaikutuksesta lausunto allekirjoitettiin, mutta myöhemmin patriarkka sanoi usein: “Kirjoitin, että en enää ole neuvostovallan vihollinen, mutta en sanonut, että olisin ystävä.” Hän sanoi myös: “Tuhoutukoon nimeni historiassa, jos vain kirkolle olisi siitä hyötyä.”

Lausunnon allekirjoittamisen jälkeen patriarkka vapautettiin. Viranomaiset arvelivat, että laiton kirkolliskokous ja allekirjoitettu lausunto olisivat murentaneet hänen arvovaltansa ja suosionsa, mutta kävi toisin. Kansan silmissä laittomalla kirkolliskokouksella ei ollut arvoa, ja patriarkan vapauttaminen tuotti suurta hyötyä kirkolle. Hän kutsui uudistusmielisiä palaamaan takaisin yhden katolisen kirkon helmaan ja otti katuvat piispat ja papit rakkaudella vastaan. Samalla hän tuomitsi jyrkästi syntyneen lahkon ”elävän kirkon” ja ilmoitti, että se on kirkon yhteyden ulkopuolella. Patriarkka Tiihon alkoi taas toimittaa jumalanpalveluksia lähes päivittäin. Varsinkin Moskovan ulkopuolella hänet otettiin juhlallisesti vastaan. Työläiset jättivät työnsä eivätkä teollisuuslaitokset toimineet, kun patriarkka vieraili kaupungeissa. Vapautumisensa jälkeen hän asui Moskovassa Jumalanäidin Donin ikonille pyhitetyssä luostarissa. Hänen luonaan kävi ihmisiä eri puolilta Venäjää, ja kaikilla, sekä piispoilla, papeilla että maallikoilla, oli vapaa pääsy hänen luokseen.

Tuntiessaan terveytensä heikentyvän patriarkka Tiihon kirjoitti testamentin, jossa hän vuoden 1918 kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti valitsi itselleen seuraajan. Tämän testamentin perusteella patriarkan oikeudet ja velvollisuudet siirtyivät hänen kuolemansa jälkeen Krutitsyn metropoliitalle Pietarille. Elämänsä viimeisenä päivänä 25.3. vuonna 1925 patriarkka Tiihon otti vastaan metropoliitta Pietarin ja keskusteli pitkään hänen kanssaan. Seuraavana yönä vähän ennen keskiyötä hän kuoli keljassaan ja lausui viimeisiksi sanoikseen: “Kunnia Sinulle, Jumala, kunnia Sinulle, Jumala, kunnia Sinulle, Jumala.”

Patriarkka Tiihon haudattiin Donin luostariin. Hänet kanonisoitiin pyhäksi vuonna 1989 ja hänen pyhäinjäännöksensä ovat Donin luostarissa kansan kunnioitettavina. Hänen pääjuhlaansa vietetään kanonisointipäivänä 26.9. Suomen ortodokseille patriarkka Tiihon on tärkeä pyhä, sillä hän myönsi vuonna 1921 Suomen ortodoksiselle kirkolle autonomian.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Luukas mainitsee Apostolien teoissa (12:12) Markuksen, jota kutsuttiin myös Johannekseksi; kyseessä on eri henkilö kuin evankelista Markus (25.4.). Lisäksi on kolmaskin Markus, jonka muistoa vietetään 30.10. Syyskuun 27. päivänä muisteltava Markus uurasti väsymättömästi evankeliumin puolesta. Hänen ystävyytensä Jumalan kanssa oli niin läheinen, että sairaita parani, kun hänen varjonsa kulki heidän ylitseen. Markus päätyi Bybloksen seurakunnan kaitsijaksi.

Aristarkos oli yksi seitsemästäkymmenestä apostolista. Pyhä Paavali mainitsee hänet kaksi kertaa epistoloissaan (Kol. 4:10, Filem. 24). Hän oli kuin toinen Johannes Kastaja, sillä hän eli yrteillä, hunajalla ja puiden versoilla sekä pukeutui mahdollisimman yksinkertaiseen nahkaiseen vaatekappaleeseen. Hänestä tuli hengellisen lauman paimen Syyrian Apameaan, jossa hän saattoi kaupungissa asuvia pakanoita uskoon ja totuuden tuntemiseen.

Zenas on lainoppinut, jonka Paavali mainitsee kirjeessään Titukselle (3:13). Pyhä Pietari teki hänestä Laodikean piispan. Hänen hyveellisyytensä oli suuri, ja Pyhä Henki otti hänet asunnokseen. Zenas vapautti monia pakanoita epäjumalanpalveluksen orjuudesta.

Kun nämä kolme Herran palvelijaa olivat johtaneet laumansa rauhassa laiduntamaan armon niityille ja siten hyödyntäneet Herran heille antamat lahjat mitä hedelmällisimmällä tavalla, he siirtyivät ikuiseen iloon ja Herran Jumalan autuuteen.

Pyhä Epikharis eli Roomassa siihen aikaan, jolloin Diocletianuksen vaino (303-305) puhkesi. Vaikka hän oli vasta 12-vuotias, hänet vangittiin kristittynä. Maaherra Ceasarius kuulusteli häntä ja määräsi hänet ripustettavaksi puuhun, missä hänen ruumistaan raastettiin. Kärsiessään marttyyri rukoili Jumalaa ilmaisemaan ihmeellisen voimansa paikalla oleville epäjumalanpalvelijoille, ja heti kivestä, jonka päällä hän seisoi, alkoi virrata runsaasti vettä. Tämä ihme sai monet pakanat uskomaan Kristukseen. Mutta Ceasarius piti sitä taikuutena ja käski neljän sotilaan lyödä Epikharista niskaan lyijykuulilla. Epikharis rukoili Jumalaa näyttämään voimansa myös Ceasariukselle. Samassa hänen neljä kiduttajaansa kaatuivat kuolleina maahan. Murheissaan sotilaittensa menetyksestä maaherra lyhensi oikeudenkäyntiä ja käski mestata marttyyrin ja polttaa hänen kunniakkaat jäännöksensä.

Pyhä Kallistratos eli keisari Diocletianuksen hallitusaikana (284-305). Hän oli lähtöisin Karthagosta, suvusta, joka oli uskonut Kristukseen jo Hänen maan päällä kulkemisensa ajasta lähtien. Eräs hänen esi-isistään oli nähnyt omin silmin Herran tekemiä ihmeitä ja kotimaahansa palattuaan käännyttänyt sukulaisensa kristinuskoon.

Kallistratos palveli Calendal-nimisessä legioonassa. Kun sotilaat olivat matkalla Roomaan, jotkut heistä panivat merkille, että Kallistratos vältteli sotilaselämässä tavanomaista hillittömyyttä eikä osoittanut Rooman jumalille minkäänlaista kunnioitusta. He päättivät seurata häntä tarkemmin, ja kun Kallistratos lähti tapansa mukaan illan tullen ulos leiristä saadakseen rukoilla kenenkään häiritsemättä, he seurasivat häntä kuunnellen, kuinka hän jatkoi tuntikausia Herramme Jeesuksen Kristuksen nimen toistamista. He ilmiantoivat hänet komentajalleen Persentiukselle, joka pyysi Kallistratoksen heti aamun sarastaessa kuulusteltavaksi käytöksensä tähden.

Kallistratos oli tähän saakka tunnustanut Kristuksen vain yön pimeydessä ja yksinäisyydessä, mutta nyt hän tunnusti rohkeasti Hänet päivänvalossa ja täysin avoimesti. Persentius määräsi hänet maahan pitkälleen ja kovasti hakattavaksi. Kallistratoksen suuhun työnnettiin suppilo ja hänet pakotettiin nielemään ruukullinen vettä. Sen jälkeen hänet sidottiin, pantiin säkkiin ja heitettiin mereen. Jumala kuitenkin puuttui asioiden kulkuun. Säkki hajosi ja kaksi delfiiniä toi Kallistratoksen rannalle. Kun sotilaat näkivät tämän ihmeellisen tapahtuman, 49 katui ja uskoi Kristukseen. Heitäkin kidutettiin kutakin vuorollaan ja heitettiin vankilaan, missä Kallistratos ohjasi heidät sisään pyhiin oppeihin kertoen heille Kristuksen lihaantulemisesta, viimeisestä tuomiosta ja Kristuksen uskollisille taistelijoille luvatusta palkkiosta.

Seuraavana päivänä uskovia sotilaita kidutettiin jälleen, heidät sidottiin käsistään ja jaloistaan ja heitettiin syvään altaaseen. Kallistratos rukoili, että tämä allas tulisi heidän kastealtaakseen. Kun sotilaat oli heitetty veteen, heidän siteensä löystyivät ja he tulivat esiin ikään kuin loistaviin viittoihin puettuina, Kallistratoksen päässä nähtiin kruunu ja taivaallisen äänen kuultiin rohkaisevan heitä rientämään kohti heille valmistettuja ikuisia asuinsijoja. Näiden ihmeiden pelästyttäminä ja estääkseen uusia kääntymisiä Persentinus käski lyödä heidät kuoliaaksi miekalla vankilassa seuraavana yönä. Kuitenkin näitä ihmeitä todistaneista sotilaista vielä 135 kääntyi kristityiksi. He hautasivat pyhien marttyyrien jäännökset ja rakensivat paikalle kirkon.

Flavianos syntyi Antiokiassa vuoden 320 tienoilla. Hän peri suuren omaisuuden, mutta päätti antaa niin omaisuutensa kuin lahjansakin kirkon palvelukseen. Yksi hänen parhaista nuoruudenystävistään oli Diodoros, josta tuli myöhemmin Tarson piispa. Jo maallikkoina he käyttivät yhteisissä rukouksissaan antifonista laulutapaa.

Kun Antiokian piispaksi vihittiin vuonna 361 Meletios, tämä korotti Flavianoksen pappien joukkoon, ja Meletioksen kuollessa 20 vuotta myöhemmin Flavianos valittiin hänen seuraajakseen. Koska Meletioksen rinnalla oli kuitenkin kilpaileva piispa, epäkanonisesti vihitty Euagrios, Flavianoksenkaan valintaa ei heti hyväksytty Roomassa ja Egyptissä. Flavianos joutui lisäksi taistelemaan muun muassa areiolaisuutta ja mesalliaanien liikettä vastaan.

Piispana ollessaan Flavianos suosi rakastamaansa antifonista vuorolaulutapaa. Kun Antiokian asukkaat mellakoivat hallitusta vastaan kaataen keisarin patsaat ja herättäen siten keisarin vihan, pyhä Flavianos vetosi keisariin pehmittäen tämän sydäntä lähettämällä laulajia, jotka veisasivat keisarin edessä hartaita antiokialaisia anomusveisuja.

Pyhän Flavianoksen alaisuudessa toimi muun muassa Johannes Krysostomos, jonka Flavianos vihki papiksi vuonna 386 jättäen lahjakkaalle papilleen päävastuun Antiokian saarnatoimesta. Kun Johannes nousi Konstantinopolin piispanistuimelle, hän alkoi heti selvittää Flavianoksen piispuuden tunnustamiseen liittyneitä epäselvyyksiä, ja piispuus vahvistettiinkin yleisesti vuonna 399. Pyhä Flavianos nukkui pois helmikuussa vuonna 404. Hänen muistopäiväänsä vietetään myös 16.2.

Monista evankelioimisyrityksistä huolimatta Britannian saarten itäanglit eivät vielä 600-luvullakaan olleet kristittyjä. Kun heidän kuninkaansa murhattiin vuonna 627, hänen veljensä Sigbert pakeni Galliaan, jossa kristillinen oppi ja kirkolliset koulut tekivät häneen suuren vaikutuksen, ja kristinuskoon perehdyttyään hän otti kasteen.

Kolmen vuoden maanpakolaisuuden jälkeen Sigbert palasi itäanglien kuninkaaksi. Hän alkoi heti tehdä työtä kansansa kristillistämiseksi yhdessä burgundilaisen piispa Felixin ja irlantilaisen munkki Furseyn kanssa. Sigbert rakennutti luostarikoulun pääkaupunkiinsa Dunwichiin, joka oli Canterburysta riippumaton oma hiippakuntansa. Koulusta kasvoi merkittävä oppilaitos, josta muodostui lopulta Cambridgen yliopisto.

Kuningas Sigbert kuitenkin rakasti taivaan valtakuntaa niin paljon, että luopui maallisen valtakunnan asiainhoidosta. Hän jätti kruununsa ja siirtyi munkiksi Burgh Castleen, joka oli yksi hänen itse perustamistaan luostareista.

Vuonna 637 itäanglit joutuivat sotaan Mercian eli Keski-Englannin pakanoita vastaan, ja väki tahtoi Sigbertin takaisin johtamaan joukkoja, sillä hän oli kokeneen sodankävijän maineessa. Sigbert kieltäytyi tarttumasta aseeseen, mutta hänet raahattiin ulos luostarista vastoin tahtoaan ja vietiin taistelukentälle, sillä hänen pelkän läsnäolonsa toivottiin kohottavan joukkojen mielialaa. Sigbert seisoi tantereella pelkkä sauva kädessään, koska ei tahtonut rikkoa munkkilupaustaan. Taistelusta tuli täydellinen tappio. Pyhä Sigbert surmattiin, ja kansa alkoi välittömästi kunnioittaa häntä marttyyrina.

Pyhittäjä Savvati Solovetskilaisen kotiseudusta ja syntyperästä ei ole säilynyt tietoja. 1400-luvun alkupuolella hän kilvoitteli munkiksi vihittynä pyhittäjä Kirilin (9.6.) perustamassa Valgetjärven luostarissa. Munkkiveljet kunnioittivat häntä hänen kuuliaisuutensa, kärsivällisyytensä ja nöyrän kilvoittelunsa tähden. Arvonanto alkoi kiusata häntä ja hän pakeni sitä Valamon luostariin. Mutta sielläkin häntä alettiin pian pitää hengellisenä isänä. Silloin pyhittäjä päätti taas etsiä uuden kilvoittelupaikan. Kuultuaan, että pohjoisessa on asumaton Solovetskin saari, hän lähti yöllä salaa Valamosta kohti pohjoista.

Päästyään Vienanmeren rannikolle Savvati kyseli paikallisilta asukkailta Solovetskista. Nämä ihmettelivät hänen aikomustaan asettua saarelle ja utelivat, millä hän, raihnainen vanhus, aikoi elättää siellä itsensä. Savvati vastasi heille: “Lapset, minulla on sellainen Valtias, joka tekee vanhasta nuoren ja joka ruokkii vähällä ruoalla nälkäiset kylläisiksi, niin kuin Hän kerran erämaassa ruokki viisituhatta miestä viidellä leivällä.” Aluksi Savvati asui vähän aikaa Uikujoen varrella sijaitsevassa rukoushuoneessa. Siellä hän tapasi erakkona kilvoittelevan pyhittäjä Hermanin (30.7.), ja yhdessä he päättivät lähteä Solovetskiin. Kolmen päivän purjehduksen jälkeen he saapuivat saarelle ja pystyttivät Sekirnaja-nimisen vuoren luo ristin ja rakensivat keljan. Näin vuonna 1429 Solovetskissa alkoi kilvoitteluelämä. Tuo kilvoittelu olikin paljon vaikeampaa kuin Lähi-idän kuumissa autiomaissa. Äärimmäisessä pohjolassa ei ollut mahdollista saada ympäri vuoden kasvisruokaa eikä ankarina talvikuukausina voinut tulla toimeen ilman lämmintä vaatetusta ja asuntoa. Kaikki tämä oli hankittava itse kovalla työllä. Vanhukset kestivät kärsivällisesti säiden vaihtelut kehnoissa mökeissään Jumalan rakkauden lämmittäessä heitä. Heidän kätensä olivat työssä, mutta suullaan he ylistivät Herraa ja lähestyivät Häntä lakkaamattoman rukouksen ja psalmiveisuun avulla. Näin he elivät yhdessä kuusi vuotta.

Kerran eräs kalastajapariskunta yritti asua saarella erakkomajojen lähellä, mutta vaimo näki yöllä pelottavan näyn, jossa kaksi valkopukuista nuorukaista rankaisi häntä asettumisesta munkeille tarkoitettuun paikkaan. Tämän jälkeen he palasivat mantereelle eikä kukaan maallikko uskaltanut enää muuttaa Solovetskiin.

Kuuden vuoden kuluttua pyhittäjä Herman siirtyi mantereelle Äänisjoen varrelle ja pyhittäjä Savvati jäi yksin kilvoittelemaan saarelle. Vain Jumala ja Hänen enkelinsä tietävät, millaista hänen elämänsä oli, miten hän paastosi ja miten kilvoitteli. Hänen ainoana työnään oli Jumalan muistaminen ja sisäinen rukous.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Savvati halusi osallistua pyhään ehtoolliseen, jota hän ei ollut nauttinut Valamosta lähtönsä jälkeen. Hän rukoili Jumalaa ja päätti lähteä pienellä veneellä mantereelle. Kaksi päivää purjehdittuaan hän pääsi rannalle ja lähti kulkemaan kohti tuttua Uikujoen rukoushuonetta. Jumalan kaitselmuksesta hän tapasi matkalla igumeni Natanaelin, joka oli menossa antamaan ehtoollista eräässä syrjäisessä kylässä asuvalle sairaalle. Molemmat ilahtuivat tapaamisesta, ja Savvati pyysi igumenia antamaan hänelle Herran pyhän ehtoollisen. Igumeni täytti hänen toiveensa. Sitten Savvati jatkoi matkaansa rukoushuoneelle, jossa hän oli luvannut odottaa igumenin paluuta. Hän tunsi voimiensa heikkenevän ja alkoi valmistautua kuolemaan.

Samaan aikaan rikas novgorodilainen kauppias Johannes poikkesi matkallaan rukoilemaan Uikujoen rukoushuoneelle. Keljassa hän tapasi pyhittäjä Savvatin, joka ilahdutti hänen sieluaan hyödyllisellä keskustelulla. Pyhittäjä kehotti häntä jäämään yöksi ja sanoi: “Ystävä, jää tänne aamuun asti. Et tule katumaan sitä ja saat jatkaa matkaasi rauhassa.” Johannes ei olisi halunnut jäädä, mutta myrsky pakotti hänet yöpymään. Aamulla hän meni hyvästelemään pyhittäjä Savvatia ja tapasi hänet istumasta mantiaan pukeutuneena ja suitsutusastia kädessään. Vasta kumartuessaan pyytämään siunausta hän huomasi, että pyhittäjä oli kuollut. Tämä tapahtui 27.9.1435. Pian saapui igumeni Natanael ja yhdessä he hautasivat pyhittäjän ruumiin.

Vuoden kuluttua pyhittäjä Savvatin kuolemasta Solovetskin saarelle saapui uusi kilvoittelija, munkki Zosima (17.4.), joka alkoi Solovetskissa aiemmin kilvoitelleen munkki Hermanin kanssa rakentaa saarelle luostaria.

Kun pyhittäjä Savvatin kuolemasta oli kulunut jo 30 vuotta, igumeni Zosima alkoi surra, etteivät saaren ensimmäisen kilvoittelijan pyhäinjäännökset ole luostarissa, vaan lepäävät asumattomalla seudulla Uikujoen varrella. Silloin hän sai kirjeen Valgetjärven luostarin igumenilta ja veljestöltä. He kirjoittivat: “Te olette jääneet vaille suurta lahjaa, kun pyhittäjä Savvati ei ole kanssanne. Hän eli saarella ennen teitä ja vietti elämänsä paastoten ja kilvoitellen niin kuin muinaiset isät. Muutamat munkkiveljemme ovat Novgorodissa käydessään kuulleet Jumalan ystävän Johanneksen kertovan, miten hän sai kauppamatkallaan tavata pyhittäjä Savvatin ja kuulla hänen hengellistä opetustaan. Olemme kuulleet, että Savvatin haudalla tapahtuu ihmeitä ja ennusmerkkejä. Hän eli Jumalalle otollisesti. Voimme itsekin antaa todistuksen hänen hyveellisestä elämästään, sillä autuas isä eli monta vuotta kanssamme Valgetjärven luostarissa. Siksi kirjoitamme teille ja annamme neuvon: siirtäkää pyhittäjä Savvati luoksenne, saakoot hänen pyhäinjäännöksensä levätä siellä, missä hän itse kilvoitteli.”

Luettuaan kirjeen igumeni Zosima riemastui hengessään. Hän lähti heti munkkiveljien kanssa Uikujoen rukoushuoneelle. Kun he alkoivat kaivaa hautaa, siitä nousi hyvä tuoksu. Haudasta löytyivät maatumattomat pyhäinjäännökset, joiden päällä vaatteetkin olivat säilyneet kokonaisina. Pyhäinjäännökset siirrettiin Solovetskiin vuonna 1465.

Pyhä Antim Ivireanu oli syntyperältään georgialainen. Jo nuoruudestaan turkkilaisten orjana ollessaan hän asui monta vuotta Konstantinopolissa, missä älykkyytensä ansiosta oppi kreikan, arabian, turkin, slaavin ja myöhemmin myös romanian kielen. Päästyään vapaaksi hän asettui asumaan lähelle patriarkaattia oppiakseen puunveistotaitoa.

Vuonna 1690 noin 40-vuotiaana hän siirtyi Valakiaan, jonne hänet kutsui myöhemmin uusmarttyyrina tunnettu voivoda Konstantin Prinkoveanou (16.4.). Siellä hän oppi piispa Mitrofanin luona kirjapainotaidon. Vuoden kuluttua hänet vihittiin munkiksi ja hänen maallikkonimensä Andreas vaihtui nimeksi Antim. Saman tien hänet vihittiin myös papiksi.

Kolme vuotta hän johti Bukarestin ruhtinaallista kirjapainoa, jossa hänen toimestaan painettiin kolme kirjaa. Parin seuraavan vuoden aikana hän pani alulle Snagkovin kaupungin kirjapainon. Toimiessaan igumenina snagkovilaisessa luostarissa vuosina 1696-1701 hän painatti 14 teosta. Vuonna 1701 hän palasi ruhtinaallisen kirjapainon johtajaksi Bukarestiin, jossa hän painatti 14 vuoden aikana 15 kirjaa, näistä suurin osa liturgisia. Vuonna 1705 hänet vihittiin Rimnicin piispaksi. Siellä hän perusti kaupungin ensimmäisen kirjapainon, missä painatti seuraavina kolmena vuotena kymmenen kirjaa. Vaikka hänet valittiin vuonna 1708 Unkari-Valakian hiippakunnan metropoliitaksi, eivät paimenvirkaan liittyvät uudet vastuut estäneet häntä jatkamasta kirjailijan ja kirjanpainajan toimintaansa. Hän perusti uusia kirjapainoja ja julkaisi vielä 15 uutta kirjaa. Kaikkina näinä vuosina hän julkaisi yhteensä 64 kirkollista kirjaa, niin romaniaksi kuin turkiksi ja arabiaksikin. Näistä hän oli kirjoittanut itse 38.

Lempeä ja rauhallinen paimen lohdutti kristittyä kansaa puheillaan, kirjoillaan ja hyväntekeväisyydellään. Hän perusti koko maahan kouluja, joissa köyhät lapset saivat ilmaiseksi opetusta, rakennutti kirkkoja kyliin ja kaupunkeihin ja perusti vuonna 1715 Bukarestiin Kaikkien pyhien luostarin, josta alettiin käyttää nimitystä Antimin luostari.

Vuonna 1716 metropoliitasta esitettiin syytös turkkilaisille, että hän oli osallistunut vehkeilyihin, joiden tarkoituksena oli siirtää Valakia turkkilaisten vallasta Itävalta-Unkarin alaisuuteen. Seurauksena oli, että hän menetti virkansa, häneltä puhkaistiin silmät ja hänet karkotettiin Siinain Pyhän Katariinan luostariin. Karkotusmatkalla sotilaat kohtelivat Antimia julmasti ja hukuttivat hänet jo matkan alkuvaiheessa ilmeisesti Tuncajokeen Edirnen (aiemmin Adrianopoli) lähellä. Nykyisin tosin on vallalla käsitys, että hänet hukutettiin Svankovinjärveen.

Kirjoituksillaan ja romaniankielisillä liturgisten tekstien käännöksillään pyhä Antim virvoitti henkiin romanialaisten ruhtinaskuntien asukkaiden kristillisen tietoisuuden. Hänen aloitteestaan ja hänen julkaisujensa kautta romaniasta tuli kirkon virallinen liturginen kieli. Näin hänen vaikutuksensa Romanian kansan kasvatukseen ja hengelliseen kehitykseen ulottuu aina meidän päiviimme saakka.

Uusmarttyyri Akylina (Akilina) oli kotoisin Tessalonikan alueelta Zagliverin kylästä, jossa Kreikan pitkien turkkilaisvallan vuosisatojen aikana asui sekä kreikkalaisia että turkkilaisia. Hänen äitinsä oli harras kristitty. Kerran hänen isänsä, joka myös oli kristitty, riitaantui turkkilaisen naapurinsa kanssa ja tappelun tuoksinassa tappoi hänet. Isä vangittiin ja vietiin Tessalonikan pashan tuomittavaksi. Kuoleman välttääkseen isä tarjoutui kääntymään muslimiksi, ja niin hän säilytti henkensä. Näiden tapahtumien aikana Akylina oli vasta sylilapsi. Kun vuodet kuluivat, turkkilaiset alkoivat yhä useammin huomauttaa isälle, että Akylinastakin pitää tulla muslimi. ”Älkää huolehtiko”, isä vastasi, ”hän on minun vallassani ja milloin haluan, teen hänestä muslimin.”

Akylinan äiti pysyi kuitenkin vankkumattomana uskossaan Kristukseen eikä jättänyt käyttämättä tilaisuutta kehottaa jatkuvasti lastaan olemaan koskaan kieltämättä Jeesusta Kristusta.

Kun Akylina oli 18-vuotias, isä sanoi hänelle: ”Lapseni, turkkilaiset ahdistavat minua joka päivä, että sinustakin pitäisi tehdä muslimi. Niinpä sinun on nyt tai vähän myöhemmin käännyttävä islamiin. Päätä asia kuitenkin jo näinä päivinä, että pääsen rauhaan heidän ahdisteluiltaan.” Mutta pyhä neito, jonka sydän oli tulvillaan rakkautta Kristukseen, vastasi: “Luuletko, että minun uskoni on yhtä vähäinen kuin sinun, niin että kieltäisin Luojani ja Lunastajani Herran Jeesuksen Kristuksen, joka kärsi ristinkuoleman meidän puolestamme? Kieltäydyn! Olen valmis kestämään mitä tahansa kidutuksia ja kuolemankin rakkaudesta Kristukseen!” Isä palasi tyhjin toimin turkkilaisten luo ja sanoi heille, ettei pystynyt taivuttamaan tytärtään vaihtamaan uskoaan.

Tämän kuultuaan turkkilaiset raivostuivat ja lähettivät oikeudenpalvelijan vangitsemaan Akylinan. Äiti painoi tyttärensä syliinsä ja kehotti häntä vielä viime hetkellä lujuuteen. “Älä pelkää puolestani, äiti”, vastasi Akylina. “Hyvä Jumala on apunani. Rukoile puolestani!” He hyvästelivät toisensa kyynelsilmin.

Akylina sidottiin ja vietiin tuomarin eteen. Äiti seurasi hänen perässään, mutta häntä ei päästetty sisään. Tuomarin karkeaan huomautukseen: ”Hei kuule, sinusta on tultava muslimi!” Akylina vastasi: ”Ei, minusta ei tule. En koskaan tule kieltämään uskoani ja Herraani Kristusta!” Tuomari raivostui vastauksesta ja käski riisua hänet paitasilleen. Hänet sidottiin pylvääseen ja kaksi oikeudenpalvelijaa ruoski häntä raipoilla monta tuntia. Hän kesti tämän urhoollisesti.

Sen jälkeen Akylina vietiin jälleen tuomarin ja toisten turkkilaisten eteen. He alkoivat imarrella häntä, lupasivat hänelle kalliita lahjoja, jos hän kieltäisi kristinuskon. Lopulta tuomari jopa sanoi: ”Akylina, ryhdy muslimiksi, niin annan sinut pojalleni vaimoksi!” Tähän vaikutti myös se, että Akylina oli erittäin varakas. Lupaukset ja imartelut eivät kuitenkaan tehneet Akylinaan minkäänlaista vaikutusta. Hän vastasi halveksivasti: ”Sinä ja poikasi menkää alimpaan paikkaan!” Tästä tuomari raivostui ja antoi Akylinan taas ruoskittavaksi.

Kun Akylina sitten tuotiin kolmannen kerran kuulusteltavaksi, tuomari sanoi hänelle: ”Onneton, etkö häpeä tulla ruoskituksi alastomana niin monen miehen edessä?” Akylinan paita oli nimittäin revennyt lyönneistä. Tuomari jatkoi vihaisesti: “Joko sinusta tulee muslimi tai murskaan sinun luusi tässä kaikkien edessä.” Akylina vastasi: “Mitäpä viehätystä uskollanne voisi olla minuun, niin että kieltäisin Kristukseni, kun teidän elämänne on huonoa ja likaista?”

Kaikki kuulijat ihmettelivät nuoren, hennon tytön rohkeaa puhetta. Häntä ruoskittiin vielä kolmannen kerran, kunnes maa oli punainen hänen verestään ja hän oli puolikuollut. Lopulta hänet irrotettiin paalusta ja eräs paikalla ollut kristitty määrättiin kantamaan hänet kotiin. Kun äiti näki hänet, hän syleili tyttöä ja kysyi: “Mitä teit, tyttäreni?” Marttyyri aukaisi vaivalloisesti silmänsä ja sanoi viimeisillä voimillaan: ”Mitäpä muutakaan, äiti, kuin mitä sinä minulle opetit. Käskysi mukaan olen säilyttänyt uskoni.” Nämä olivat hänen viimeiset sanansa. Heti ne lausuttuaan hän antoi sielunsa Jumalan haltuun syyskuun 27. päivänä vuonna 1764.

Akylinan jäännöksistä alkoi heti lähteä niin voimakas tuoksu, että se levisi niille kaduillekin, joiden kautta hänen hautajaissaattonsa kulki. Yöllä jumalallinen valo kirkkaan tähden tavoin laskeutui hänen haudalleen. Nähdessään nämä ilmiöt kristityt ylistivät Jumalaa ja vahvistuivat uskossaan.

Marttyyripiispa Pietari (Pjotr Poljanski) syntyi vuonna 1862 papin poikana Voronežin hiippakunnassa. Hän opiskeli Moskovan hengellisessä akatemiassa, väitteli teologian tohtoriksi ja toimi Pietarissa kirkollisessa maallikkovirassa synodin opetuskomiteassa. Vuonna 1920, kun kirkon vaino oli jo alkanut, patriarkka Tiihon (26.9.) ehdotti Pietarille, että tämä ottaisi vastaan munkiksi ja piispaksi vihkimisen ja tulisi hänen avukseen johtamaan Venäjän kirkkoa. Pietarilla oli ikää 58 vuotta. Maallikkona hän olisi ehkä saanut elää rauhassa, mutta piispanvirka tiesi tuohon aikaan kärsimystä ja jopa marttyyrikuolemaa. Kertoessaan patriarkan ehdotuksesta veljelleen Pietari sanoi: “En voi kieltäytyä. Jos kieltäydyn, petän kirkon. Mutta tiedän, että suostuessani allekirjoitan itse oman kuolemantuomioni.” Heti piispaksi vihkimisen jälkeen vuonna 1920 Pietari karkotettiin Ustjugiin, josta hän pääsi palaamaan Moskovaan vuonna 1923. Seuraavana vuonna patriarkka korotti hänet Krutitsyn metropoliitaksi.

Patriarkka Tiihonin kuoltua vuonna 1925 piispankokous vahvisti metropoliitta Pietarin patriarkan viranhoitajaksi. Pietari päätti heti olla ryhtymättä minkäänlaisiin neuvotteluihin valtiollisen poliisin (GPU) kanssa ja taistella kirkkoa hajottavaa uudistusmielistä liikettä (obnovlentsy) vastaan. Marraskuussa 1925 hänet pidätettiin. Siitä alkoi jatkuvien karkotusten, piinallisten kuulustelujen ja vankilatuomioiden aika, jota kesti aina hänen kuolemaansa asti vuoteen 1937. Hänelle luvattiin vapautta, jos hän luopuu kirkon johtajan virasta tai ottaa ilmiantajan ja tiedottajan roolin kirkon sisällä, mutta hän kieltäytyi ehdotuksista. Karkotusaikojen pidentämiset, siirrot yhä kaukaisempiin paikkoihin ja kovennetut vankilatuomiot eivät saaneet hänen tahtoaan horjumaan. Hän kärsi siitä, ettei voinut pitää yhteyttä ulkomaailmaan eikä saada tietoja kirkollisesta elämästä, mutta tunsi olevansa Jumalan edessä vastuussa kirkosta.

Vuonna 1937 Stalin antoi käskyn teloittaa neljän kuukauden kuluessa kaikki vankiloissa ja leireillä olevat uskontunnustajat. Samana vuonna metropoliitta Pietari teloitettiin ampumalla Magnitogorskin vankilassa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet pyhäksi vuonna 1997.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Baruk Nerian poika oli profeetta Jeremian uskottu ystävä ja oppilas. Baruk oli valtion virkamies ja kuului ylimystöön (Jer. 45, 51:59, Bar. 1:1). Pyhä Henki yhdisti Barukin ja Jeremian keskinäisellä rakkaudella niin, että heidän olisi voinut luulla olevan yksi sielu kahdessa ruumiissa. Baruk kirjoitti Jeremian sanelusta profetioita ja luki niitä kansalle Jerusalemin temppelissä, ja Jeremian ääni huokui hänen puheensa läpi.

Profeetallista julistusta kuultuaan johtavat virkamiehet neuvoivat profeettaa ja tämän ääntä Barukia piiloutumaan. Kun kuningas Jojakim (609-598 eKr.) kuuli, että profeetallinen kirjakäärö sisälsi ennustuksen Juudan valtakunnan häviöstä, hän poltti sen. Jeremia kuitenkin kirjoitutti uuden käärön, ja Juudaa kohtasi häviö ennustuksen mukaan. Babylonialaiset valloittivat Jerusalemin Nebukadressarin johdolla vuonna 598 eKr. Jeremia profetoi kansalle kieltäen heitä pakenemasta Egyptiin, mutta väkijoukko syytti Barukia Jeremian sanoman vääristämisestä ja lähti Egyptiin pakottaen molemmat lähtemään mukaansa.

Barukin kirja on kirjoitettu hepreaksi Babylonian pakkosiirtolaisuudessa viidentenä vuonna Jerusalemin hävityksen jälkeen, mutta säilynyt ainoastaan kreikkalaisena käännöksenä. Kirjassaan Baruk profetoi kirkkaan selkeästi Jumalamme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen lihaksitulemisen. ”Tämä on meidän Jumalamme, kukaan toinen ei ole minkään arvoinen Hänen rinnallaan. Hän on löytänyt kaikki viisauden tiet ja antanut sen palvelijalleen Jaakobille ja rakastetulleen Israelille. Tämän jälkeen Hän ilmestyi maan päälle ja vaelsi ihmisten keskuudessa.” (Bar. 3:36-38)  Barukin nimissä tunnetaan myös epäperäiset 2. ja 3. Barukin kirja sekä Barukin ilmestys, joka on säilynyt ainoastaan syyriaksi.

Pyhä Markus oli paimen, joka kaitsi laumojaan Pisidian Antiokian alueella. Hänen hiuksensa olivat niin pitkät, että ne ulottuivat jalkoihin saakka. Diocletianuksen vainon aikana vuoden 303 tienoilla hänet ilmiannettiin kristittynä Antiokian prefektille Magnukselle, joka määräsi hänet kidutettavaksi. Sen jälkeen hänet vietiin vankilaan Isaurian Claudiopoliksessa, jossa Markus käännytti 30 sotilasta ja heidän komentajansa. Heidät kaikki mestattiin myöhemmin Nikeassa.

Pyhän Markuksen kahleiden takomista varten tarvittiin seppiä. Tehtävään tarjoutui kolme veljestä Pisidian Kalytoksen kylästä, Aleksanteri, Alfios ja Zosimas. Mutta kun he ryhtyivät takomaan rautaa, se alkoi valua joka puolelle kuin vesi. Heidän kätensä jähmettyivät ja peittyivät vereen. Ollessaan vielä tämän ihmeen lamaannuttamina he kuulivat taivaasta äänen, joka kutsui heitä seuraamaan Markusta marttyyrikilvoituksen tiellä. Epäröimättä veljekset katuivat tietämättömyyttään ja julistivat olevansa kristittyjä. Heitä kidutettiin välittömästi ilman minkäänlaista oikeudenkäyntiä. Heidät hakattiin kiinni kallioon, heidän kurkkuihinsa kaadettiin sulaa lyijyä, ja niin he antoivat henkensä Jumalan haltuun.

Markus kengitettiin rautasandaalein, hänet piestiin verille ja lävistettiin vartaaseen. Hänen kielensä revittiin irti; kanssakärsijöidensä tavoin hänetkin naulattiin kiinni kallioon, ja lopulta hänen kaulansa lyötiin poikki.

Seuraavana vuonna samana päivänä Nikon, Heliodoros, Neon ja useita heidän kanssaan vangittuja neitoja ja lapsia mestattiin uskonsa tähden Pisidian Filomilionissa. Samana päivänä muistellaan myös marttyyreita Callinicusta ja Eusthatios Roomalaista sekä pyhää marttyyri Aleksanteria ja hänen 30 toveriaan, jotka kaikki surmattiin miekalla.

Pyhittäjä Hariton syntyi ja kasvoi Vähän-Aasian Ikonionissa (nyk. Konya) keisari Aureliuksen aikana (270-276). Alun pitäen Marcus Aurelius ei näyttänyt olevan vihamielinen kristittyjä kohtaan. Myöhemmin hän kuitenkin aloitti vainon heitä vastaan.^[1] Kun keisarillinen käskykirje saapui Ikonioniin, pakanat vangitsivat Haritonin, joka oli tullut kuuluisaksi hurskaudestaan ja innosta, jolla hän levitti evankeliumia. Häntä lyötiin ja hänen ruumistaan poltettiin soihduilla. Kun hän oli vankilassa ja odotti jo iloiten pääsevänsä kärsimään marttyyrikuoleman Kristuksen tähden, vaino päättyikin ja pian kristinuskosta tuli virallinen valtionuskonto (313).

Kantaen vapaaehtoisesti Kristuksen arpia ruumiissaan Hariton halusi viettää loppuelämänsä askeettina täyttääkseen ruumiissaan sen, mitä Kristuksen kärsimyksistä vielä puuttui. Vapaaehtoisten vaivojen lisäksi, joilla hän rasitti ruumistaan alistaakseen sen hengelle, tuli vielä vastentahtoisia koettelemuksia. Kun Hariton lähti matkaan asettuakseen Jordanin erämaahan, hän joutui ryövärien käsiin, jotka veivät hänet sidottuna piilopaikkaansa, erääseen Faranin erämaan luolaan lähelle Jerusalemia. Jumalan sallimuksesta kyykäärme oli käynyt vuodattamassa myrkkynsä rosvojen viinileiliin, ja myrkytettyä juomaa nautittuaan he kaikki kuolivat. Näin Hariton pelastui heidän käsistään. Päästyään irti köysistään hän alkoi tarkastella luolaa ja havaittuaan sen soveliaaksi vaikenemiskilvoitukseen päättikin jäädä sinne. Rosvojen ryöstämät rahat jäivät nyt hänelle. Hän jakoi niitä köyhille ja myös erakoille, joita asui Punaisenmeren ympäristössä. Lopuilla rahoilla hän muutti luolan kirkoksi ja rakensi ensimmäisen lauran^[2] Palestiinan alueelle. Se tunnettiin nimellä Faranin laura. Sen kirkon vihki käyttöön Jerusalemin piispa pyhä Makarios (314-333, muistopäivä 16.8.).

Hariton oli Hilarion Suuren aikalainen. Tämä toi Egyptistä Palestiinaan erakkoelämän varhaisen muodon, jossa yksittäisiä keljoja oli siellä täällä erämaassa. Haritonin laurassa erakot sen sijaan elivät yhdessä yhden hallinnon alla, joskin tämä toteutui Palestiinassa vielä alkeellisessa muodossa.

Kilvoitellessaan yksin Faranin luolassa paastoten ja öisissä rukouksissa Hariton tuli alueella kuuluisaksi ihmeistä, joita tapahtui hänen rukoustensa voimalla. Monet tulivat asumaan hänen lauraansa päästäkseen hänen ohjaukseensa. Myös monet juutalaiset ja epäjumalia palvelleet kreikkalaiset kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristinuskoon.

Kansanpaljous häiritsi kuitenkin erakon kilvoitusta, ja hän pelkäsi myös osakseen tulevan kunnioituksen vahingoittavaa vaikutusta. Niinpä hän jätti lauralle johtajaksi erään hyveellisen oppilaansa. Sitten hän muistutti veljiä heille antamistaan ohjeista: heidän tuli syödä vain kerran päivässä, rukoilla päivin ja öin hänen heille määrääminään aikoina ja olla armeliaita ja vieraanvaraisia luoksensa tuleville köyhille. Lopuksi hän vielä siunasi heidät ja lähti sitten pois.

Käveltyään yhden päivämatkan pyhittäjä saapui Jerikon alueelle. Siellä hän löysi sopivan luolan Sarantarion vuoren Duk-nimiseltä huipulta. Hän eli luolassa pitkän aikaa piilossa ihmisiltä omistautuen kokonaan kanssakäymiseen Jumalan kanssa. Ravintonaan hän käytti erämaan villiyrttejä. Jumala tahtoi kuitenkin käyttää häntä seudun evankelioimiseen ja salli ihmisten löytää hänet. Monet tahtoivat noudattaa hänen elämäntapaansa ja pyrkivät hänen oppilaikseen.

Näille uusille munkeille Hariton rakensi lauran, joka tunnetaan Dukas-nimellä. Annettuaan veljille ohjeita ja nimitettyään heille hyvän johtajan hän itse lähti taas etsimään hiljaisuutta. Hän meni Thekoen luoliin. Mutta sielläkään ei rauhaa kestänyt pitkään. Munkiksi pyrkiviä alkoi jälleen tungeksia hänen ympärillään ja niin hän perusti Sukan lauran, syyrialaiselta nimeltään šuq (’tori’, ’kokoontumispaikka’). Se tunnetaan myös nimellä Vanha laura erotukseksi Uudesta laurasta, jonka perustivat vähän myöhemmin Sabbas Pyhitetyn Suuresta laurasta lähteneet munkit.

Lauran veljestö kasvoi nopeasti, ja täälläkin suuri joukko pakanoita tuli, kuten edellisissäkin lauroissa, kuulemaan pyhittäjän kaunista opetusta kristinuskosta. Hariton tahtoi kuitenkin viettää edes viimeiset vuotensa täysin omistautuneena yksin Jumalalle. Hän asettui niin sanottuun riippuvaan luolaan, jonne pääsi vain tikapuita myöten. Nimitys johtui siitä, että luola ikään kuin roikkui suuren jyrkänteen reunalla. Jumala salli, että luolan nurkasta alkoi vuotaa vettä, koska iäkäs pyhittäjä ei olisi jaksanut käydä hakemasta sitä kaukaa.

Kun Hariton sai Jumalalta tietää kuolinpäivänsä, hän palasi ensimmäiseen lauraansa Faraniin. Siellä hän kutsui koolle hengelliset oppilaansa ja esitti heille hengellisen testamenttinsa. Siinä hän osoitti varman tien yhdistymiseen Jumalan kanssa. Se koostuu askeesista, johon liittyvät nöyryys ja rakkaus kaikkia kohtaan. Lopuksi hän siunasi munkit ja ilman mitään sairautta antoi rauhassa sielunsa pyhien enkelien käsiin.

Britannialaissyntyinen Faustus opiskeli nuorena filosofiaa ja lakitiedettä, mutta päätti kuitenkin keskittyä tavoittelemaan todellista viisautta. Hänet vihittiin munkiksi kuuluisassa Lérinsin luostarissa. Hänen hengellisinä ohjaajinaan olivat pyhät Honoratus (16.1.) ja pyhä Caprasius. Luostarissa hän erottui nopeasti muista sekä oppineisuutensa että hengellisen intonsa, nöyryytensä ja sävyisyytensä ansiosta. Luostarin apotti pyhä Maximus ja toiset veljet pitivät häntä suuressa arvossa. Kun Maximus nimitettiin Provencen Riezin (latinaksi Regium, Marseillen koillispuolella) piispaksi vuonna 433, Faustus valittiin hänen seuraajakseen, vaikkei ollut vielä kolmeakymmentäkään.

Pyhä Faustus johti luostaria 27 vuoden ajan ja ylläpiti hyvää järjestystä pitäen ohjenuoranaan erityisesti idän isien opetuksia. Puolustaessaan luostarinsa oikeutta vapauteen ja riippumattomuuteen hän joutui ristiriitaan esipaimentensa kanssa. Fréjusin piispa Teodor erotti Faustuksen ja kutsui vuonna 453 koolle Arles’n kirkolliskokouksen saadakseen toimilleen kanonisen hyväksynnän. Kokous kuitenkin asetti Faustuksen takaisin virkaansa ja määräsi, että Fréjusin piispan olisi kunnioitettava luostarin itsenäisyyttä ja tyydyttävä hoitamaan oman hiippakuntansa sisäisiä asioita.

Pyhä Faustus palasi luostariinsa. Hän tuli kuuluisaksi saarnoista, joita hän saattoi pitää valmistelematta niitä etukäteen. Kun piispa Maximus kuoli vuonna 461, Faustus sai jälleen periä hengellisen isänsä tehtävän. Faustus tosin yritti nöyrästi vastustella, mutta monien muiden pyhien tavoin hänet suorastaan pakotettiin nousemaan Riezin piispanistuimelle.

Uusi piispa ei muuttanut elämäntapaansa piispallisen loiston keskelläkään; hän ei hylännyt luostarissa oppimiaan askeettisia ihanteita, vaan oli ankarimpien erakkojen vertainen paasto- ja valvomiskilvoituksissaan. Faustus perusti hiippakuntaansa useita luostareita, pysytteli läheisessä kosketuksessa kaikkien luostarien kanssa ja vetäytyi usein rukoilemaan niihin. Omassa katedraalissaan hän otti käyttöön itselleen tutut ja rakkaat Lérinsin luostarin jumalanpalveluskäytännön. Faustus ei koskaan väsynyt ohjaamasta kansaa ja innoittamasta heitä luopumaan pakanallisista tavoista ja elämään Jumalan käskyjen mukaan. Hän voitti puolelleen kaikkien kohtaamiensa ihmisten sydämet sävyisyydellään ja ystävällisyydellään.

Askeettisen piispan ihailtavin hyve oli kuitenkin hänen rakkautensa köyhiä kohtaan. Iltarukouksensa päätettyään hän lähti tavallisen papin puvussa ulos auttaakseen köyhiä ja puutteenalaisia sekä vieraillakseen vankien luona. Hän ei pitänyt itseään liian arvokkaana kantamaan omilla käsivarsillaan köyhien ruumiita, joita oli jätetty makaamaan teitten varsille. Piispa kantoi heidät omin käsin hautausmaalle ja hautasi heidät. Nälänhädän aikana Faustus teki parhaansa laumansa eteen: hän määräsi kolmen päivän ajaksi rukouspalveluksia ja ristisaattoja, jakoi omaisuutensa kansalle ja pyysi ystäviään lähettämään vehnää Lyonin varastoista.

Kolmekymmentä vuotta kestäneen piispuutensa aikana pyhä Faustus oli tarmokkaasti mukana Gallian kirkon asioiden hoidossa ja teologisissa keskusteluissa. Häntä pidettiin aikansa johtavana piispana ja voimakkaimpana sananjulistajana. Faustus jätti jälkeensä saarnoja, kirjeitä ja teologisia teoksia, joiden henki on samankaltainen kuin idän isien kirjoituksissa. Hän käsitteli erityisesti Pyhän Hengen jumaluutta sekä Jumalan armon ja vapaan tahdon välisen suhteen ongelmia.

Eräät teologit olivat kehitelleet pyhän Augustinuksen (15.6.) ajatusten pohjalta oppia, jossa Jumalan armon asema korostui niin, että vapaan tahdon toiminnalle ei jäänyt enää sijaa. Tällöin näyttää syntyvän ongelma, että armo vaikuttaa ennalta määrätyltä. Faustus torjui tällaisen opin julistaen sen olevan ”erheellinen, pilkkaava, pakanallinen, fatalistinen ja moraalittomuutta lietsova”. Hän painotti, että Jumalan kuvaksi luotuna ihminen on kutsuttu vapaaseen ja elävään suhteeseen Luojansa kanssa, jotta hän vapaiden valintojensa kautta kaunistuisi ja kirkastuisi Jumalan kaltaisuuteen. Gallian piispat vahvistivat Faustuksen opin Arles’n ja Lyonin kirkolliskokouksissa 470-luvulla.[1]

Kun länsigootit valloittivat Gallian kaakkoisosan, pyhä Faustus oli yksi neljästä piispasta, jotka yrittivät neuvotella rauhanehdoista. Piispat eivät kuitenkaan kyenneet hillitsemään ryöstöretkien makuun päässeitä gootteja, jotka olivat uskonnoltaan areiolaisia. Pyhä Faustus rukoili ja paastosi sekä tapasi kansaa ja papistoa päivittäin vaatien kaikkia pysymään ortodoksisessa uskossa vaikka oman verensä vuodattamisen uhalla.

Faustus vangittiin ja karkotettiin Limogesiin vuonna 477. Kun länsigoottien johtaja Euric kuoli (485), Faustus sai palata hiippakuntaansa kahdeksan vuoden eron jälkeen. Hänen hengelliset lapsensa ottivat hänet iloiten vastaan huutaen riemusta ja itkien ilosta. Pyhä Faustus kuoli rauhaisasti vuonna 495 lähes sadan vuoden iässä. Häntä pidettiin heti pyhänä, ja hänen kunniakseen rakennettiin basilika. Pyhä Faustus oli yksi kirkon historian esikuvallisimmista esipaimenista, sillä hänessä yhdistyivät maallinen viisaus, hengellinen into, nöyrä askeesi ja käytännöllinen ihmisrakkaus.

Pyhittäjä Auksentios[1] oli niiden kreikkalaisten palkkasoturien päällikkö, jotka pyhän innon ajamina kiiruhtivat ottamaan osaa ristiretkiin, joiden tarkoituksena oli vapauttaa Pyhä maa islaminuskoisten käsistä. Sotatoimien päätyttyä he olivat valmiit vetäytymään Jordanin erämaahan ja viettämään siellä askeettista elämää. Mutta latinalaisten^[2] painostus ja arabien aiheuttamat levottomuudet pakottivat heidät siirtymään Pafokseen, josta he hajaantuivat pieninä joukkoina koko Kyproksen saarelle rauhallisiin paikkoihin, jotka soveltuivat Jumalan etsimiseen.

Pyhittäjä Auksentios vetäytyi luolaan Karpasian alueelle, saaren itäisimpään kärkeen. Vuosikausia hän kävi ankaraa taistelua pahojen henkien esittämiä ajatuksia vastaan ja kilvoitteli säilyttääkseen sydämensä puhtaana. Jatkuva Jumalan muistaminen oli hänen päämääränsä. Vuosien kilvoittelun jälkeen hän siirtyi rauhassa Herran luo.

Monen vuoden kuluttua kahden lähellä sijaitsevan kylän, Komi-Kepirin ja Eptakomin, asukkaat löysivät hänen luolansa ja hänen siellä olleet pyhät jäännöksensä. Kylien välillä syntyi riita, kumpi niistä saisi kirkkoonsa nämä pyhäinjäännökset. Päätettiin, että jäännökset pantaisiin rattaille ja niitä vetämään asetettaisiin kaksi härkää, yksi kummastakin kylästä. Pyhä itse saisi näkymättömästi ohjata härät siihen paikkaan, johon tahtoisi. Härät pysähtyivät lähelle Komi-Kepirin kylää. Sinne pyhittäjä haudattiin ja haudan päälle rakennettiin kirkko hänen kunniakseen.

Sergei Radonežilaisen (25.9.) vanhemmat Kiril ja Maria olivat hurskaita pajareita, jotka asuivat Rostovin ruhtinaskunnassa. He karttoivat ruhtinashovin turhuutta ja pysyttelivät mieluummin maaseudulla, jossa he viettivät kirkollista elämää ja harjoittivat hyväntekeväisyyttä. Myöhemmin he köyhtyivät ja joutuivat muuttamaan Moskovan alueelle Radonežin kaupunkiin. Heidän kolmesta pojastaan kaksi solmi avioliiton, mutta keskimmäinen, Bartolomeus, tuleva pyhittäjä Sergei Radonežilainen, pyysi vanhemmiltaan siunausta mennä luostariin. Elämänsä loppupuolella myös Kiril ja Maria päättivät vanhan venäläisen tavan mukaan vihkiytyä enkelielämään. He menivät Hotkovon luostariin, joka käsitti tuohon aikaan kaksi erillistä luostaria, toinen iäkkäille miehille ja toinen naisille. Siellä he alkoivat katuen valmistautua kuolemaansa. Heidät vihittiin ensin munkiksi ja nunnaksi ja sitten suureen skeemaan. Heidän vanhin poikansa Stefan, joka oli jäänyt leskeksi, tuli myös Hotkovoon ja alkoi munkiksi vihittynä huolehtia iäkkäistä vanhemmistaan. Pyhittäjät Kiril ja Maria siirtyivät rauhassa Herran luo noin vuonna 1337.

Venäläisen pyhittäjä Haritonin elämästä tiedetään hyvin vähän. Hän oli pyhittäjä Eufimi Sjanžemilaisen (20.1.) oppilas ja jäljitteli opettajaansa kaikessa: rukouksessa, paastossa ja työssä. Pyhittäjä Eufimin kuoleman jälkeen Haritonista tuli luostarin johtaja. Hän jatkoi edeltäjänsä työtä noin 40 vuoden ajan ja kuoli rauhallisesti vuonna 1509.

Pyhittäjä Irodion Ilojärveläinen oli pyhittäjä Kornili Komelilaisen (19.5.) oppilas ja kilvoitteli aluksi tämän perustamassa luostarissa. Ohjaajansa kuoltua hän lähti vuonna 1538 Komelin luostarista ja asettui Valgetjärven läheisyyteen, missä hän kilvoitteli vähän aikaa aivan yksin. Eräänä yönä pitkän valvomisen jälkeen hänelle ilmestyi unessa Herran enkeli, joka sanoi: “Vanhus, nouse! Mene Ilojärvelle ja rakenna sinne kirkko Jumalanäidin syntymän kunniaksi, sillä Herra on valmistanut sinne sinulle paikan.” Herättyään pyhittäjä rukoili ja lähti matkaan. Erään joen varrella hän pysähtyi taas rukoilemaan ja näki unessa asumattoman niemimaan, josta kuului kirkonkellojen soittoa. Näin hänelle ilmoitettiin uusi kilvoittelupaikka. Pian hän saapui Ilojärven niemelle, mieltyi asumattomaan metsäerämaahan ja rakennutti sinne kirkon Jumalanäidin syntymän kunniaksi niin kuin enkeli oli käskenyt.

Kun paikalliset asukkaat kuulivat Irodionin hyveellisestä elämästä, he alkoivat käydä hänen luonaan pyytämässä neuvoja ja ohjausta. Kirkossa ryhdyttiin toimittamaan kasteita, avioliittoon vihkimisiä ja hautajaisia, mikä niihin liittyvine juhlineen häiritsi hiljaisuutta rakastavaa kilvoittelijaa. Hän lisäsi kilvoituksiaan ja vietti yöt läpeensä rukoillen. Joka lauantai hän osallistui Kristuksen pyhiin salaisuuksiin.

Pian Herran enkeli ilmoitti Irodionille siirtymisestä uuteen, parempaan elämään. Hänen kanssaan asuva pappismunkki Jesaja antoi hänelle vielä kerran pyhän ehtoollisen, ja seuraavana yönä pyhittäjä nukkui rauhassa kuolonuneen. Aamulla hänet löydettiin keljastaan kuolleena skeemaan pukeutuneena ja kädet ristissä rinnalla. Koko kelja oli täynnä hyvää tuoksua. Pappismunkki Jesaja yhdessä muutamien hurskaiden miesten kanssa hautasi pyhittäjän ruumiin kirkon vierellä olevaan rukoushuoneeseen. Pyhittäjä kuoli vuonna 1541 vain kolme vuotta Komelin luostarista lähtönsä jälkeen.

Kiovan luolaluostarin luolat jaetaan lähempiin pyhittäjä Antonin kaivamiin ja kaukaisempiin pyhittäjä Feodosin luoliin, joihin molempiin on haudattu luostarin kilvoittelijoita. Lähemmissä eli Antonin luolissa lepää noin 100 kirkon pyhänä kunnioittamaa kilvoittelijaa. Heidän yhteiselle muistolleen omistetussa jumalanpalvelustekstissä veisataan: “Kuka voisi yksitellen ylistää pyhiäsi, oi Hyvä, sillä jos lasken, heitä on enemmän kuin meren hiekkaa. Mutta Sinä Valtias Kristus, joka lasket taivaan tähdet ja tiedät kaikkien nimet, ohjaa rukouksemme heidän puoleensa.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Dada oli korkea-arvoinen virkailija Persian hovissa kuningas Šapur II:n (310-379) aikana. Kun hänet lähetettiin maakuntaan johtamaan eräitä kaupunkeja, Dada päätti olla salaamatta uskoaan enää yhtään kauempaa ja alkoi palvoa Kristusta avoimesti. Tästä kuullessaan kuningas lähetti nuoren poikansa prinssi Gobdallahan (Gubarlahas, Gabeddai) erään ylimyksen kanssa huolehtimaan Dadan oikeudenkäynnistä ja teloituksesta. He antoivat sytyttää tulen isoon uuniin, johon marttyyri oli määrä heittää, mutta kun Dada teki ristinmerkin, nuoren prinssin suureksi hämmästykseksi tuli sammui.

Tapahtunut ihme oli Gobdallahalle ensimmäinen askel kohti Kristusta, jota hänkin alkoi pian tunnustaa. Kuningas raivostui kuullessaan prinssi Gobdallahan kääntymyksestä ja määräsi hänet kidutettavaksi. Ennen rangaistuksen toimeenpanemista enkeli ilmoitti Gobdallahalle, että tämä olisi voittava ikuisen palkkion kärsivällisyydellään. Neljä sotilasta hakkasi prinssiä piikkiraipoilla, mutta tämä kesti kaikki kidutukset valittamatta, sillä hänellä oli näkymättömänä suojakilpenään usko, joka on voittanut maailman. Hänet heitettiin vankilaan, ja viiden päivän jälkeen hänen nahkansa oli piesty riekaleiksi molemmin puolin päästä jalkoihin asti, hänen korvansa oli lävistetty ja hänet oli vielä kerran hakattu. Kärsimykset eivät horjuttaneet Gobdallahan uskoa, ja niin hän ilmestyi muutaman päivän kuluttua kansan eteen vahingoittumattomana, isänsä määräämät kidutukset ylevästi voittaneena. Kaikki jotka näkivät hänet, hämmästyivät ja liikuttuivat ihmeistä, joita Jumala tekee pyhissään.

Gobdallahan sisar Kasdoa (Kazoj) oli salaa vieraillut veljensä luona vankilassa vieden hänelle vettä. Kun Kasdoa näki Jumalan voiman vaikutuksen veljessään, myös hän tuli uskoon. Kasdoa pidätettiin ja vietiin vankilaan, jossa hän näki veljensä, kun tämä oli kidutettavana. Nähdessään sisarensa Gobdallaha rohkaisi häntä uskomaan Kristukseen. Kasdoa huusi hänelle olevansa kristitty, jolloin hänetkin isänsä käskystä pahoinpideltiin ja heitettiin vankilaan. Gobdallaha rukoili sisarensa puolesta ja vakuutti, ettei tämän tarvitsisi kärsiä enempää.

Gobdallaha tahtoi kovasti saada kasteen ennen kuolemaansa, ja Jumala vastasi hänen toiveeseensa ihmeellisellä tavalla. Seuraavana päivänä hänet peitti pilvi, josta hänen ylleen vuosi vettä ja öljyä, ja taivaasta kuului ääni: ”Jumalan palvelija, sinut on jo kastettu.” Marttyyrin kasvot kirkastuivat ja ilmassa tuntui suloista tuoksua. Tämän ihmeen vahvistamana pyhä marttyyri kesti loput julmat kidutukset iloiten. Hänen hahmonsa säteili valoa, joka ei ollut tästä maailmasta, ja hänestä levisi hengellistä makeaa tuoksua. Gobdallaha lävistettiin keihäillä ja muutaman tunnin kuluttua hän antoi henkensä Jumalalle. Hänen ruumiinsa leikattiin kolmeen osaan, mutta kaksi pappia ja Armazates-niminen diakoni saivat hankittua jäännökset itselleen ja hautasivat ne kunniallisesti.

Myös Dada menehtyi kidutuksiin, ja hänen ruumiinsa leikeltiin palasiksi. Keskiyöllä Gobdallaha ilmestyi Dadias-nimiselle papille, antoi hänelle öljyastian ja lähetti hänet Kasdoan luokse vankilaan voitelemaan hänet ja antamaan hänelle pyhän ehtoollisen. Pappi teki tämän kaiken ja sanoi lopuksi pyhälle marttyyrille: ”Nuku, sisareni, Herran tuloon saakka.” Pyhä Kasdoa nukkui pois samana yönä. Näin he kaikki vuorollaan siirtyivät Jumalan valittujen ikuisiin asuinsijoihin.

Pyhittäjä Kyriakos syntyi Peloponnesoksella Korintin kaupungissa vuonna 448. Hänen isänsä oli pappi ja setänsä Korintin piispa Petros, joka vihki hänet jo lapsena lukijaksi. 18-vuotiaana Kyriakos päätti luopua maailmasta ja lähti salaa Jerusalemiin.

Saavuttuaan pyhään kaupunkiin Kyriakos vietti talven pyhittäjä Eustorgioksen luostarissa. Sieltä hän siirtyi Euthymios Suuren johtamaan lauraan. Euthymios vihki hänet munkiksi, mutta ei sallinut hänen jäädä yhteisöönsä, koska hän oli vielä parraton. Pyhittäjä Teoktistos (3.9.), jolle Euthymioksen oli ollut tapana uskoa nuorten munkkien kasvatus, oli jo siirtynyt Herran luo, ja niin hän lähetti Kyriakoksen pyhittäjä Gerasimoksen (4.3.) luostariin Jordanille. Gerasimos antoi Kyriakoksen tehtäväksi puiden pilkkomisen, veden kantamisen ja ruoanvalmistuksen. Kyriakos suoritti innokkaasti saamansa palvelutehtävät. Yönsä hän omisti rukoukselle. Vaikka hän oli yhteiselämäluostarissa, hän noudatti erakkojen elämäntapaa ja söi vain leipää ja joi vettä joka toinen päivä yhdeksännen hetken jälkeen. Gerasimos ihaili nuoren oppilaansa askeettista kilvoitusta ja piti hänestä erikoisesti. Niinpä hän otti Kyriakoksen mukaansa suuren paaston aikana Ruvaan erämaahan, jossa he kilvoittelivat palmusunnuntaihin saakka. Joka sunnuntai he saivat pyhää ehtoollista pyhittäjä Euthymioksen kädestä.

Kun pyhittäjä Euthymios nukkui kuolonuneen vuonna 473, pyhittäjä Gerasimos näki hänen sielunsa kohoavan taivaaseen pyhien enkelien saattamana. Hän otti mukaansa Kyriakoksen ja meni tämän kanssa suuren vanhuksen hautajaisiin.

Kun pyhittäjä Gerasimoskin kuoli vuonna 475, Kyriakos, joka oli tuolloin 29-vuotias, siirtyi Euthymios Suuren lauraan. Kymmenen vuotta hän vietti siellä hiljaista elämää keljassaan. Samalla hän osallistui rakennustöihin, koska noihin aikoihin lauraa muutettiin yhteiselämäluostariksi ja tarvittiin uusia rakennuksia. Siellä hänet myös vihittiin diakoniksi.

Euthymios Suuren ja pyhittäjä Teoktistoksen luostarien välit kuitenkin huononivat ja niiden kesken oli jatkuvia riitoja. Välttyäkseen toistuvilta levottomuuksilta Kyriakos siirtyi vuonna 485 Sukan lauraan, joka mainittiin edellä pyhittäjä Haritonin kohdalla. Niinä 39 vuotena, jotka Kyriakos vietti siellä, hän toimi ensin leipurin, sitten sairaanhoitajan, vieraiden vastaanottajan ja lopuksi taloudenhoitajan kuuliaisuustehtävissä. Kaikissa niissä hän palveli veljiä esimerkillisen lempeästi ja kärsivällisesti. Hänestä tehtiin myös kirkkokalustonhoitaja ja kanonarkki eli esilaulaja, ja kun hän oli ollut kolmetoista vuotta diakonina, hänet vihittiin papiksi.

Lopulta tämä hiljaisuutta rakastava erämaan asukas lähti 78 vuoden ikäisenä laurasta erään oppilaansa kanssa Natufan täysin asumattomaan erämaahan. Koska siellä ei ollut edes villiyrttejä, hän käytti ravintonaan villisipuleita, joiden kitkerän maun Jumala muutti palvelijansa rukousten tähden makeaksi.

Mutta kun pyhittäjä viidentenä Natufanin vuotenaan paransi erään pojan kaatumataudista, hän tuli heti tunnetuksi ja ihmisiä alkoi saapua sankoin joukoin tervehtimään häntä erämaahan. Siksi hän siirtyi Ruvan alueelle (530-535), mutta siellä kävi samoin. Niinpä hän lähti harvojen tuntemaan Susakeimin erämaahan.

Susakeimissa hän eli yksin vain Jumalan kanssa seitsemän vuotta. Sitten puhkesi rutto ja Sukan lauran isät pakottivat hänet palaamaan lauraan, että hän rukouksillaan suojelisi heitä sairaudelta. Siellä isä Kyriakos viipyi viisi vuotta pyhittäjä Haritonin luolassa. Tuolloin hän sai hyödyntää hengellistä viisauttaan ja opetustaitoaan taistelussa Origeneksen kannattajia vastaan. Nämä olivat houkutelleet harhaoppiinsa monia palestiinalaisia munkkeja.

Kun tilanne rauhoittui, Kyriakos meni jälleen Susakeimin erämaahan. Hän oli jo 99 vuotta vanha. Siellä hän eli hiljaisuudessa vielä kahdeksan vuotta seuranaan leijona, joka vartioi hänen pientä vihannesmaataan. Vettä hän keräsi sekä juomavedeksi että kasteluun kivien onkaloista, joihin sitä kerääntyi talvisaikaan.

Kaksi vuotta ennen pyhittäjän kuolemaa Sukan lauran isien onnistui taivuttaa ikääntynyt askeetti tulemaan takaisin lauraan pyhittäjä Haritonin luolaan. Korkeasta iästään huolimatta Kyriakos seisoi innokkaasti jumalanpalveluksissa ja jatkoi askeettista kilvoitustaan. Lempeänä ja ystävällisenä hän otti tässä viimeisessä maallisessa olinpaikassaan vastaan vierailijoita, opetti heitä lausuen myös profeetallisia sanoja ja huolehti heistä palvellen heitä omin käsin. Kun hän sairastui ja tajusi loppunsa lähenevän, hän kutsui luokseen lauran isät, hyvästeli heidät ja nukkui rauhallisesti kuolonuneen syyskuun 29. päivänä vuonna 556. Hän oli tuolloin 109 vuotta vanha, täynnä armoa ja Pyhää Henkeä.

Pyhittäjä Kiprian oli pohjoisvenäläinen maanviljelijä, joka hylkäsi tämän maailman hyvyydet ja vihkiytyi munkiksi eräässä Pyhän Kolminaisuuden luostarissa. Hiljattain perustetun Ustjugin kaupungin asukkaat pyysivät häntä rakentamaan kaupungin lähelle luostarin. Kiprian valitsi paikan ja alkoi vuonna 1212 rakentaa luostaria Jumalansynnyttäjän temppeliinkäymisen kunniaksi. Kaupunkilaiset auttoivat häntä parhaansa mukaan ja monet tulivat kilvoittelemaan hänen kanssaan. Kipriania pidettiin luostarin johtajana ja Kristuksen lauman paimenena, mutta nöyryytensä tähden hän ei halunnut pappisvihkimystä. Hänen kilvoituksistaan kertoo kivi, jota hän käytti päänalusena. Pyhittäjä Kiprian kuoli vuonna 1276 ja hänet haudattiin perustamaansa luostariin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

Pyhä Ripsimia (Ripsime) eli Roomassa keisari Diocletianuksen aikana (284-305) neitseiden yhteisössä, jonka johtaja oli Gaiana. Kerrotaan, että keisari päätti etsiä itselleen sopivan puolison ja lähetti muotokuvamaalaajan kaupungille maalaamaan kauneimpien nuorten naisten kuvia. Tämä onnistui pääsemään sisään neitsytyhteisöön, ja kun keisari näki muotokuvat, hän valitsi Ripsimian. Kun Ripsimia sai kuulla keisarin aivoituksesta, hän kieltäytyi välittömästi. Kostoa peläten Gaianen yhteisön neidot lähtivät pakoon ja purjehtivat Aleksandriaan.

Neidot asettuivat lopulta Armenian pääkaupungin Valaršapatin lähistölle, jossa he asuivat luolissa Araratvuoren juurella ja elättivät itsensä käsitöillä. Kun keisari Diocletianus sai kuulla, missä Ripsimia oli, hän kirjoitti asiasta Armenian kuninkaalle Trdatille pyytäen tätä tappamaan Gaianan ja lähettämään Ripsimian Roomaan. Trdat tuli uteliaaksi ja kutsutti Ripsimian luokseen. Myös Armenian kuningas mieltyi neidon kauneuteen ja yritti ottaa hänet syleilyynsä, mutta neito halveksi kuninkaan suosionosoituksia ja tyrkkäsi hänet maahan. Gaiana oli paikalla ja rohkaisi Ripsimiaa vastustamaan kuninkaan lähentelyä.

Ripsimia heitettiin vankilaan, mutta kun hän pääsi pakenemaan, kuningas Trdat haetutti hänet takaisin ja määräsi Gaianan hampaat hakattavaksi murskaksi kivillä ja Ripsimian paistettavaksi elävältä. Ripsimian kieli revittiin irti, häntä venytettiin kiskomalla häntä eri suuntiin, hänen kylkiään korvennettiin soihduin, vatsaansa painettiin piikkejä, silmänsä kaivettiin irti ja lopulta hänet leikeltiin palasiksi. Näin hän pääsi kohtaamaan taivaallisen sulhasensa, jolle hän oli varjellut neitsyytensä loppuun saakka.

Kun yhteisön muut neidot tulivat hakemaan Ripsimian pyhiä jäännöksiä, heidät tunnistettiin ja vietiin kidutettaviksi ja sen jälkeen mestattaviksi. Kolmestakymmenestäseitsemästä sisaresta henkiin jäi ainoastaan yksi, joka teki myöhemmin lähetystyötä Georgiassa.[1]

Tämä tapahtui vuoden 300 tienoilla. Hieman myöhemmin Armenian valistaja Gregorios Valontuoja sai kuninkaan katumaan tekojaan ja rakennuttamaan kirkon pyhien marttyyrien kunniaksi. Ripsimia, Gaiana ja heidän toverinsa olivat Armenian ensimmäiset marttyyrit, ja siksi he ovat olleet Armeniassa suuresti kunnioitettuja. Lännen kirkossa heidän muistopäivänsä on 29.9.

Pyhä Gregorios (Grigor) syntyi vuoden 240 tienoilla. Hänen isänsä oli parthialainen Anak, joka murhasi Armenian kuninkaan Khosrov I:n ja menehtyi paetessaan murhan kostajia. Hänen perheestään jäi eloon vain kaksi poikaa. Heidät vietiin Kappadokian Kesareaan, jossa muuan kristitty nainen antoi näkemänsä näyn perusteella toisen nimeksi Gregorios. Hänet kastettiin ja hän alkoi perehtyä kristinuskoon.

Gregorios sai korkeatasoisen koulutuksen ja monipuolisen sivistyksen. Hän meni naimisiin armenialaisen Mariamin kanssa, sai kaksi lasta ja eli tavallista maallikon elämää. Hän työskenteli murhatun kuninkaan Khosrovin pojan Trdatin (latinaksi Tiridatus) alaisuudessa, joka oli Kesareassa jouduttuaan Persian kuninkaan karkottamaksi. Trdat ei kuitenkaan tiennyt Gregorioksen taustaa.

Jonkin ajan kuluttua roomalaiset auttoivat Trdatia nousemaan Armenian kuninkaaksi kiitollisina tämän Rooman valtakunnalle tekemistä palveluksista. Trdat alkoi heti osoittaa kiivasta intoa epäjumalanpalveluksen puolesta. Hän antoi pian pidättää häntä vuosikausia palvelleen Gregorioksen syytettynä kristinuskon levittämisestä. Gregorios kieltäytyi uhraamasta valtiollisille jumalille ja joutui kidutettavaksi. Kun kuningas Trdat sai vielä tietää Gregorioksen olevan Khosrovin murhaajan poika, hän määräsi tälle erityisen julman kidutuksen. Gregorios sidottiin telineeseen ja häntä ruoskittiin päiväkausia, hänen jalkojaan kiristettiin ruuvipenkissä, hänen päänsä työnnettiin tuhkasäkkiin, hänet pakotettiin juoksemaan nauloja jalkapohjissaan, hänen luitaan rikottiin ja hänen iholleen kaadettiin sulaa lyijyä. Gregorios kesti hiljaa kaikki kidutukset pukeutuneena Kristuksen kukistumattoman uskon haarniskaan ja kiittäen Jumalaa siitä, että sai kärsiä Hänen nimensä tähden.

Lopulta Gregorios vietiin kukkulalle lähellä Araratin vuorta ja heitettiin syvään kuiluun, jossa oli ruumiita, myrkyllisiä jätteitä ja käärmeitä. Pyhä Gregorios oli kuilussa 15 vuotta kärsien hiljaa ja pitäen toivonsa Jumalassa. Muuan leski kävi uskollisesti tuomassa hänelle ruokaa kaikkien näiden vuosien ajan.

Gregorioksen viruessa kuilussa kuningas Trdat jatkoi kristittyjen vainoa surmauttaen muun muassa pyhän Ripsimian, kunnes joutui tuskallisen sairauden kouriin, joka sai hänet menettämään järkensä ja elämään eläinten lailla. Kuninkaan sisar näki näyn, jonka mukaan ainoastaan Gregorioksen rukous voisi parantaa kuninkaan. Kun Gregoriosta mentiin hakemaan, hän kaikkien yllätykseksi nousi kuilusta hyväkuntoisena. Takaisin auringon valoon päässyt Kristuksen sankari paransi kuninkaan karkottamalla tätä vaivanneen hengen.

Gregorios vetosi kuninkaaseen, että tämä antaisi kastaa itsensä pelastuakseen ikuiselta rangaistukselta, joka olisi paljon hirvittävämpi kuin hänen maan päällä kokemansa sairaus. Kuningas Trdat otti Gregorioksen uskon vastaan. Hänet kastettiin Eufratvirran alkulähteillä yhdessä ylimysten ja kansanjoukon kanssa. Kuningas Trdat julisti kristinuskon Armenian valtionuskonnoksi vuonna 301. Ristiinnaulitun ja hänen vainottujen seuraajiensa uskolle annettiin ensimmäistä kertaa virallinen asema maallisessa valtakunnassa.

Parantumisihmeen jälkeen Gregorios paastosi 70 vuorokautta etsien hengellistä voimaa tulevia haasteita varten. Hän vieraili vuonna 302 Kesareassa, jossa piispa Leontios vihki hänet Armenian piispaksi. Gregorios alkoi kiertää ympäri Armeniaa julistamassa evankeliumia. Pakanatemppeleitä hävittivät sekä kuninkaan sotilaat että kasteen ottaneet vanhan uskonnon papit, joista Gregorios vihki kirkolle papistoa. Muun muassa Aštišatin tulenpalvojien temppeli muutettiin kirkoksi. Kuningas Trdat auttoi omin käsin rakentamaan kirkon pyhän Ripsimian ja muiden marttyyrien kunniaksi. Armenian kirkon keskuspaikaksi muodostui kuitenkin maan tuolloinen pääkaupunki Etšmiadzin Jerevanin lähellä. Sen katedraali rakennettiin paikkaan, johon Gregorios näki näyssä Kristuksen astuvan alas. Kuningas Trdat oli mukana kantamassa rakennustyömaalle kivenlohkareita.

Uusi usko levisi ennennäkemätöntä vauhtia. Pyhän Gregorioksen elämäkerran kirjoittaja mainitsee lukemiksi jopa ”neljä miljoonaa kastettua seitsemässä päivässä”. Kirkolle valittiin johtajia entisten vainottujen joukosta, ja maassa oli pian ”400 piispaa ja lukemattomia pappeja”. Kirkkoja oli pian kautta koko vuoristoisen maan, jonka rinteillä ja laaksoissa alkoivat nyt kaikua psalmit ja hengelliset ylistyslaulut.

Levitettyään Kristuksen rauhaa koko Armeniaan sekä Georgian alueelle Gregorios vetäytyi elämänsä loppupuolella Armenian vuorille, jossa hän eli erakkoyhteisön kanssa äärimmäisen askeettisesti. Uskovaisten turvaksi hän nimitti Armenian kirkon johtoon oman poikansa Aristakesin, joka oli isänsä arvoinen Kristuksen lauman paimen.

Pyhä Gregorios siirtyi vuonna 328 (tai 332) rauhallisesti iankaikkiseen iloon Pyhän Kolminaisuuden valkeuteen, jonka säteillä hän oli valaissut koko kansansa. Armenian Valontuoja haudattiin Thortaniin, ja haudan lähelle rakennettiin luostari. Hänen pyhäinjäännöksiään vietiin myöhemmin Konstantinopoliin ja sieltä edelleen takaisin Armeniaan. Osa siirrettiin ikonoklasmin aikana Napoliin, josta ne palautettiin vuonna 2001 Jerevaniin Armenian kirkon 1700-vuotisjuhlan kunniaksi.

Syyskuun 30. päivä on Gregorioksen pyhäinjäännösten Thortaniin siirron päivä. Armenian kirkolla on omat juhlansa myös Gregorioksen syntymän, kidutusten, kuiluun syöksemisen, kuilusta nousemisen ja pyhäinjäännösten löytymisen kunniaksi. Gregorioksen oikea käsi on kirjaimellisesti johtanut Armenian kirkkoa läpi historian, sillä kyseinen reliikki on kirkon johtajan eli katolikoksen merkki ja tunnus.

Pyhän Gregorios Valontuojan ajan jälkeen Armenian kirkko joutui taistelemaan monenlaisia vaikeuksia vastaan. Mazdalaisuuden[1] harjoittajat osoittivat vihamielisyyttä kristittyjä kohtaan, ja pakanallisten tapojen kitkeminen osoittautui hitaaksi ja vaikeaksi.

Kirkon ensimmäisten vuosisatojen aikana piispoilta ei vaadittu naimattomuutta, ja siksi pyhää Gregoriosta seurasivat Armenian kirkon johtajana hänen omat jälkeläisensä. Kappadokian Kesareasta lähtöisin olevina he tekivät parhaansa saadakseen luotua hedelmällisen yhdistelmän armenialaisten kansallisista ominaispiirteistä ja kristillis-hellenistisestä kulttuurista. Tämä oli myös omiaan auttamaan Armenian vapautumista Persian ylivallasta. Gregorioksen jälkeläisten yritykset synnyttää alueella kristillisten ihanteiden mukaista elämää johtivat kuitenkin toistuvasti vaikeuksiin, sillä kuninkaat ja ylimykset olivat tottuneet monenkirjavaan kohtuuttomuuteen ja epäoikeudenmukaisuuteen. Heidän irstailuaan paheksui kansakin.

Pyhä Aristakes, Gregorios Valontuojan nuorin poika, syntyi vuonna 270. Hän omistautui erakkoelämälle, kunnes hänen isänsä ja kuningas Trdat pyysivät häntä auttamaan veljeään Verthanesta lähetystyössä. Pyhä Gregorios vihki poikansa Aristakesin ensin papiksi ja myöhemmin piispaksi. Aristakes oli isänsä ja kuningas Trdatin mukana vierailulla Roomassa keisari Konstantinus Suuren luona. Matkan jälkeen pyhä Gregorios vetäytyi vuoriston rauhaan ja Aristakesista tuli hänen seuraajansa Armenian kirkon katolikoksen tehtävään vuosiksi 320-327. Aristakes osallistui Nikean kirkolliskokoukseen vuonna 325. Hän kuoli Sofenan kuvernöörin Arcelauksen määräyksestä nuhdeltuaan tämän hillitöntä elämäntapaa.

Aristakesin veli Verthanes nousi kirkon johtoon seuraavana vuonna pyhän Gregorioksen kuoleman jälkeen. Hän oli innokas sielujen paimen ja väsymätön evankeliumin julistaja. Kun Verthanes nuhteli kuningatarta tämän moraalittomuuden johdosta, hänen kannoilleen lähetettiin murhaajia, joiden käsistä hän kuitenkin pelastui ihmeellisesti; lopulta murhamiehetkin kääntyivät kristityiksi. Pyhä Verthanes kuoli rauhassa vuonna 342.

Verthanesin nuorin poika pyhä Hussik syntyi Kesareassa vuonna 304. Hän tuli Armeniaan isänsä ja setänsä pyhän Aristakesin mukana. Hussik vetäytyi yksinäisyyteen omistautuakseen rukouselämälle. Jumala antoi hänelle useita profeetallisia näkyjä kirkon ja hänen sukunsa tulevaisuudesta. Pyhä Hussik seurasi isäänsä katolikokseksi vuonna 342 ja asettui heti kuningas Tirania vastaan otettuaan asiakseen puuttua hovissa vallitsevaan moraalittomuuteen. Eräänä juhlapäivänä hän kielsi kuningasta astumasta jalallaan kirkkoon, minkä johdosta hänet otettiin saman tien kiinni ja hakattiin kuoliaaksi vuonna 347.

Tämän jälkeen kuningas alkoi valita itse patriarkkoja saadakseen kirkon johtoon henkilöitä, jotka olisivat moraalikysymyksissä välinpitämättömämpiä. Hänen seuraajansa kuningas Aršak kuitenkin palautti kirkon johtajuuden pyhän Gregorioksen perillisille. Hän ilmoitti valitsevansa katolikokseksi Nerseksen, joka oli pyhän Hussikin pojanpoika ja kuningas Tiranin jälkeläinen. Myös Nerses oli kasvatettu Kesareassa kreikkalaisen kristillisen kulttuurin ja sikäläisen kilvoituselämän vaikutuspiirissä. Hän oli mennyt naimisiin prinsessa Sanduhtin kanssa ja tämän kuoltua palvellut Armenian kuninkaan Aršakin hovissa kamariherrana. Nerses kieltäytyi kunniasta, mutta kun kansa vaati häntä tehtävään yksimielisesti, hän ei voinut enää kieltäytyä. Hänet vihittiin Armenian kirkon johtajaksi vuonna 353.

Katolikoksena pyhä Nerses Suuri teki kaiken voitavansa saadakseen maassa aikaan perinpohjaisen hengellisen ja moraalisen uudistumisen. Hänen erityinen tavoitteensa oli tuoda kristinuskon sanoma lähemmäksi kansaa. Hän kutsui koolle ensimmäisen kansallisen kirkolliskokouksen, joka kokoontui hänen patriarkaattinsa keskukseen Aštišatiin. Nerses julisti laittomiksi taikauskoiset tavat ja pakanalliset menot, otti käytäntöön jumalanpalveluselämää, paastopäiviä, avioliittoa ja avioelämää koskevia kanonisia sääntöjä, perusti oppilaitoksia papiston kouluttamiseksi, vihki paljon papistoa, perusti seurakuntia ja luostareita sekä lähetti munkkeja julistamaan evankeliumia kansan parissa. Pyhän Nerseksen johdolla kirkko otti itselleen aktiivisemman roolin yhteiskunnallisissa asioissa. Armeniaan nousi ensimmäisen kerran historiassa kokonainen hyväntekeväisyyslaitosten ketju: hoitokoteja köyhille, orpokoteja, sairaaloita ja asuinpaikkoja lepraa sairastaville.

Pyhä Nerses Suuri lähetti keisarin luokse Konstantinopoliin useita kertoja lähetystöjä, mutta oman kuninkaan kanssa suhteet huononivat nopeasti. Kun kuningas Aršak kieltäytyi lykkäämästä kuolemantuomiota, jonka hän oli epäoikeudenmukaisesti langettanut veljenpojalleen, Nerses erotti hänet kirkon yhteydestä ja joutui seurauksena itse väistymään tehtävistään aina siihen saakka kunnes Aršak kuoli persialaisten käsissä. Nerses palasi Edessan kaupungista ja nousi takaisin katolikoksen istuimelle vuonna 367 Pap-nimisen lapsikuninkaan hallitusaikana. Nerses toimi lapsikuninkaan holhoojana ja jatkoi paimenen työtään. Mutta kun uusi kuningas varttui, hänkin alkoi viettää yhtä turmeltunutta elämää kuin edeltäjänsä ja oli täysin kuuro pyhän katolikoksen vastaväitteille. Lopulta Nerses kielsi häntä astumasta kirkkoon. Kuningas kosti antamalla myrkyttää pyhän Nerseksen juhlapöydässä vuonna 373.

Kuningas Pap ja hänen seuraajansa olivat vastuuttomia ja toimivat kirkkoa kohtaan häikäilemättömästi valiten itselleen mieluisia patriarkkoja. Lopulta koko Armenian valtakunta jaettiin Rooman ja Persian kesken. Pyhän Gregorioksen jälkeläisistä katolikokseksi vihittiin 300-luvun lopulla vielä pyhä Sahak, jonka muistopäivä on 9. syyskuuta.

Venäjän kirkon ensimmäinen metropoliitta pyhä Mikael oli kansallisuudeltaan syyrialainen, toisten lähteiden mukaan bulgaari tai serbi. Hän tuli vuonna 989 Korsunista^[1] muiden pappien kanssa pyhän ruhtinas Vladimirin (15.7.) luo, joka oli vähän aiemmin (vuonna 988) ottanut kasteen. Venäjän kirkon ensimmäisen metropoliitan osaksi tuli vaikea mutta antoisa tehtävä. Hän kulki vasta kristinuskoon kääntyneellä Venäjällä saarnaamassa evankeliumia, kastamassa ja opettamassa vastakääntyneitä ja perustamassa kirkkoja. Pyhä Mikael oli viisas ja hiljainen, mutta ankara esipaimen. Hän kuoli vuonna 992 ja hänet haudattiin Kiovaan Jumalanäidille pyhitettyyn Kymmenysten kirkkoon. Myöhemmin hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Grigori syntyi Galitšin kaupungissa Kostroman alueella. Hänen vanhempansa olivat rikkaita mutta hurskaita pajareita, jotka ruokkivat poikaansa jumalallisten kirjoitusten opetuksilla. Jo nuorena hän tunsi kutsumuksekseen lähteä Jumalan rakkauden tähden kulkemaan kapeaa ja tuskien täyttämää tietä. Vanhempiensa kuoltua hän oli vapaa toteuttamaan aikomuksensa. Hän päästi orjansa vapaiksi, antoi heille maata ja omaisuutta, jakoi rahat köyhille ja lähti itse ilman mitään varoja Galitšinjärven lähellä sijaitsevaan Jumalansynnyttäjän luostariin. Siellä hän omistautui kokonaan Kristukselle, kielsi oman tahtonsa ja palveli nöyrästi veljiä viettäen yöt ja päivät rukouksessa. Luostarin isät pitivät häntä lähes enkelinä.

Niin kuin ylhäällä vuorella oleva kaupunki ei voi pysyä kätkössä (Matt. 5:14), niin ei Grigorin hyveellinen elämäkään jäänyt huomaamatta. Hänet katsottiin otolliseksi saamaan pappisvihkimys ja nimitettiin aikanaan luostarin igumeniksi. Grigori ei ylpistynyt korkeasta virastaan. Hän suhtautui kaikkiin ihmisiin vilpittömän rakastavasti ja otti kaikki luokseen tulijat iloiten vastaan. Kaikki ylistivät häntä, ja ruhtinaat ja ylimykset kunnioittivat häntä. Tämä alkoi kiusata pyhittäjää. Hän tunsi, että ihmisiltä tuleva kunnia sitoo häntä maailmaan, josta hän oli luopunut munkiksi vihittäessä. Hän rukoili Herraa antamaan hänelle ymmärrystä ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Rostoviin. Siellä Grigorin kilvoitukset ja hyveet huomattiin pian, ja Vapahtajan luostarin munkit pyysivät arkkipiispa Dionisia määräämään hänet luostarinsa arkkimandriitaksi. Kahden vuoden ajan Grigori johti luostaria, mutta maine ja kunnia seurasivat häntä ja pakottivat hänet vaihtamaan jälleen asuinpaikkaa. Kuultuaan pyhittäjä Dionisi Glušitsalaisesta (1.6.) ja tämän perustamasta Jumalanäidin suojeluksen luostarista hän meni sinne ja asettui asumaan pyhittäjän hänelle osoittamaan keljaan pääluostarin ulkopuolelle. Siellä hän eli kuuliaisena pyhittäjä Dionisille. Keskinäinen rakkaus liitti pian nämä kaksi kilvoittelijaa toisiinsa, niin että heillä tuntui olevan vain yksi tahto. Jonkin ajan kuluttua Grigori kertoi Dionisille toiveestaan mennä erämaahan palvelemaan Herraa yksinäisyydessä. Pyhittäjän siunauksella hän lähti kohti itää ja saapui Jumalan johdattamana Pelšmajoelle. Siellä hän tunsi löytäneensä etsimänsä ja iloitsi ja riemuitsi hengessään. Hän pystytti ristin ja rukoili Jumalaa ja Jumalanäitiä, että he auttaisivat häntä rakentamaan paikalle luostarin.

Pyhittäjä ryhtyi itse omin käsin raivaamaan tulevan luostarin paikkaa ja valmistamaan hirsiä. Kun hänen luokseen tuli veljiä, hän meni Rostoviin pyytämään arkkipiispa Jefremiltä siunauksen luostarin rakentamiselle. Esipaimen opetti häntä ja kehotti häntä perustamaan kinobian apostolien opetuksen mukaan: “Kukaan ei pitänyt omanaan sitä, minkä omisti, vaan kaikki oli heille yhteistä.” (Ap.t. 4:32)

Grigori alkoi Jumalan avulla rakentaa luostaria Jumalanäidin kunniaksi. Samalla hän enensi kilvoituksiaan, rukoili lakkaamatta ja oli nöyrä ja rakastava kaikkia kohtaan. Hän eli enkelien kaltaista elämää, eikä kukaan veljistä rohjennut vastustaa häntä missään. Iloiten hän kulki tietään kompastelematta, kiinnittäen mielensä taivaallisiin ja varjellen sydämensä himojen kuohunnalta.

Pyhittäjä Grigori seurasi myös isänmaansa elämää ja osallistui sen tapahtumiin. Pelkäämättä hän nuhteli ruhtinas Dimitri Šemjakaa, joka hävitti joukkoineen Vologdan ympäristöä. Luostarissaan hän yhdisti kilvoituksiin laupendentyön. Lisäksi hän jäljensi kirkollisia kirjoja. Pyhittäjä Grigori eli hyvin vanhaksi. Hän kuoli syyskuun 30. päivänä 1400-luvun puolivälissä. Ennen kuolemaansa hän kehotti veljiä säilyttämään rakkauden ja sielun puhtauden ja pyysi, etteivät he hänen kuolemansa jälkeen osoittaisi kunnioitusta hänen ruumiilleen vaan heittäisivät sen suohon. Hänen kuoltuaan eräs silmäsairaudesta kärsinyt veli parantui kirkossa pyhittäjän arkun ääressä, ja kirkon täytti hyvä tuoksu.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.