Pyhä Romulus oli korkea-arvoinen upseeri keisari Trajanuksen (98-117) palveluksessa. Kun keisari sai tietää, että hänen armeijassaan palveli paljon kristittyjä, hän päätti pyytää heitä uhraamaan valtion jumalille nähdäkseen heidän uskollisuutensa. Epäjumalien palvelija ja keisarin aatetoveri Romulus lähetettiin Galatiaan, jotta hän pakottaisi 11 000 kristittyä sotilasta kumartamaan epäjumalia. Sotilaat kieltäytyivät noudattamasta käskyä, jolloin heidät karkotettiin Vähän-Armenian Meliteneen ja surmattiin raa’asti. Romulus alkoi kuitenkin katua sotilaiden turhaa surmaamista, joka oli heikentänyt armeijaa, ja vaipui itsesyytöksiin. Silloin Jumalan armo verhosi Romuluksen, hän uskoi Kristukseen ja nuhteli rohkeasti Trajanusta tämän julmuudesta. Tämä tulkittiin röyhkeydeksi ja hänet mestattiin. Näin hän sai marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuoden 112 tienoilla.

Keisari Diocletianuksen vainojen aikana (303-305) Melitenessä ylimys Eudoksios annettiin käskynhaltijalle ilmi kristittynä. Käskynhaltija lähetti miehiään kaikkialle etsimään häntä. Kun Eudoksios kuuli tästä, hän sai sisäisen varmuuden, että nyt oli hänelle otollinen aika kärsiä marttyyrikuolema. Hän pukeutui köyhäksi pysyäkseen tuntemattomana ja kutsui sotilaat kotiinsa kestittäväksi. Aterian jälkeen hän ilmoitti heille olevansa se henkilö, jota he etsivät. Käskynhaltijan lähettiläät kiitollisina runsaasta vieraanvaraisuudesta neuvoivat häntä pakenemaan, mutta hän ei suostunut. Hän kutsui vaimonsa ja luovutti tämän käsiin talonpidon sekä antoi hänelle käskyn, ettei tämän pidä itkeä hänen marttyyrikuolemaansa. Sitten hän pukeutui juhlavaatteisiinsa, luopui iloiten rikkaudesta, kunniasta ja perheestään ja seurasi etsijöitään.

Käskynhaltija kuulusteli häntä sotilasjoukon edessä. Pelotellakseen heitä tämä käski kaikkien, jotka eivät tahtoneet totella keisarin käskyä, riisua siinä hänen edessään pois sotilasvyönsä. Ennen kuin hän ehti lopettaa, Eudoksios irrotti vyönsä ja heitti sen hänelle vasten kasvoja. Samalla hetkellä 1014 sotilasta seurasi hänen esimerkkiään. Niin monen sotilaan tunnustauduttua uskoviksi käskynhaltija oli pulassa ja hän tiedotti asiasta Diocletianukselle. Keisari vastasi, että ainoastaan vastarinnan johtajat piti tappaa.

Kun Eudoksiosta vietiin kohti mestauspaikkaa, hän näki mukana seuraavassa väkijoukossa läheisen ystävänsä Zenonin. Hän muistutti tälle heidän yhteisestä rakkaudestaan Jumalaan ja kutsui häntäkin seuraamaan kuninkaallista tietä, joka avautui heidän edessään. Eudoksioksen sanat sytyttivät Zenonin uskon, hän tunnusti julkisesti olevansa kristitty ja hänet mestattiin yhdessä ystävänsä kanssa.

Viikon kuluttua Eudoksios ilmestyi vaimolleen ja pyysi tätä sanomaan ystävälleen Makariokselle, että tämäkin menisi tuomioistuimeen ja tunnustaisi Kristuksen. Uskollisena Jumalan kutsulle Makarios kiirehti viivyttelemättä toteuttamaan käskyn, jolloin hänetkin mestattiin miekalla.

Jo ennen Herramme Jeesuksen Kristuksen ihmiseksi syntymistä ylienkeli Mikael (juhlapäivä 8.11.) oli monin tavoin osoittanut myötätuntoa ja huolenpitoa ihmissukua kohtaan. Vapahtajan maailmaan tulon jälkeen hänen rakkautensa kävi vielä ilmeisemmäksi. Kun apostoli Johannes Teologi evankeliumia julistaessaan kulki Fryygian Kolossan kautta, hän ennusti, että suuri ylienkeli Mikael tulisi verhoamaan armollaan paikan nimeltä Khairetopa (nyk. Kaya-dipi). Tämän jälkeen paikalle puhkesi ihmeellisellä tavalla lähde, joka alkoi parantaa sairauksia. Eräs uskova, jonka mykkä tytär oli alkanut puhua juotuaan pyhitetyn lähteen vettä, rakensi kiitollisuutensa osoitukseksi paikalle kauniin ylienkeli Mikaelille omistetun kirkon.

Myöhemmin Hierapolista kotoisin oleva nuori mies nimeltä Arkhippos asettui ylienkelin kirkkoon pitämään siitä huolta. Hän vietti hyvin askeettista elämää ja hänen intonsa ja rakkautensa Jumalaan oli niin suuri, että hän sai pian lahjan tehdä ihmeitä. Hän palveli kirkossa kaiken kaikkiaan 60 vuoden ajan.

Nähdessään kilvoittelijan päivittäin tekemät ihmeet ja pyhästä lähteestä ihmisille koituvan siunauksen paholainen yllytti epäjumalien palvojat kadehtimaan Arkhipposta. He herjasivat ja löivät häntä monta kertaa. He yrittivät jopa johtaa Khrysosjoen veden pyhään lähteeseen, niin että parantava voima katoaisi sen vedestä. Ylienkeli, joka oli näkymättömänä läsnä, hillitsi kuitenkin joen juoksun ja teki tyhjäksi heidän suunnitelmansa.

Toisen kerran he kaivoivat syvän kaivannon, patosivat sen ja johtivat sinne vettä Lykokastros- ja Koufosjoesta ojia pitkin. Heidän tarkoituksenaan oli murtaa pato, jotta kerääntyneet vesimassat alas syöksyessään hukuttaisivat kirkon ja Arkhippoksen sen mukana sekä hävittäisivät pyhän lähteen. Arkhippos käsitti, mitä uskottomat suunnittelivat, ja pyysi palavasti kyynelehtien ylienkeliä puuttumaan asioihin. Mikael kuuli hänen rukouksensa, ilmestyi hänelle ja rauhoitti häntä. Sitten hän asettui tulisen patsaan kaltaisena seisomaan kivelle, jota kohti vedet tulivat, ja teki sauvallaan ristinmerkin kiven ylitse. Heti alkoi kuulua kauheaa jyrinää, kivi halkesi ja ylienkeli käski vesiä virtaaman halkeamaan. Tästä lähtien joen vedet ovat merkillisellä tavalla virranneet sinne, ja siksi paikkaa kutsutaankin nimellä Khonai (kreikan khone = suppilo) Jumalan kunniaksi ja kunnianosoitukseksi hartaalle suojelijallemme ylienkeli Mikaelille.

Pyhän Columbanuksen luostari Luxeuilissa oli 600-luvulla Ranskan tärkein luostari ja todellinen pyhyyden lähde. Sieltä suorastaan virtasi pyhiä, jotka paimensivat papistoaan ja laumojaan innoittaen heitä aivan uudenlaisiin hengellisiin korkeuksiin. Heidän joukossaan olivat muun muassa pyhä Cagnoald (latinaksi Chainoaldus), joka vihittiin Laonin piispaksi ja hänen veljensä Faro, josta tuli piispa Meauxiin Pariisin itäpuolella. Heidän sisarensa pyhä Burgundofara puolestaan perusti luostarin Faremoûtiersiin. Pyhien sisarusten isä oli ollut merovingikuningas Dagobertin (623-639) neuvonantaja.

Kun Columbanus suututti kuningas Theodoric II:n (595-612) arvostelemalla hänen moraalitonta elämäänsä, hänet karkotettiin luostaristaan vuonna 610. Silloin pyhä Cagnoald jätti piispanistuimensa, seurasi Columbanusta ja teki hänen kanssaan lähetystyötä Constancen järven alueella, jota hallitsi Theodebert II (n. 596-611/612). Kun Theodoric sai kyseisen alueen hallintaansa, heidät karkotettiin jälleen. Columbanus näki unta, jossa kuninkaat Theodebert ja Theodoric tappelivat keskenään. Herättyään hän kertoi unensa Cagnoaldille, joka sanoi: ”Rukoilkaamme, että Theodebert löisi vihollisemme Theodoricin.” Columbanus vastasi: ”Ei missään tapauksessa. Sellainen rukous ei miellyttäisi Jumalaa. Hänhän on käskenyt meidän rukoilla vihollistemme puolesta.” Niin tämä kaksikko suuntasi Italiaan, johon Columbanus perusti luostarin Bobbioon Genovasta koilliseen. Cagnoaldia ei ollut koskaan karkotettu Ranskasta, mutta hän seurasi ystäväänsä silkasta rakkaudesta. Columbanuksen kuoleman jälkeen hän kuitenkin palasi Ranskaan ja jatkoi piispan tehtävien hoitamista. Pyhä Cagnoald nukkui pois vuonna 633.

Pyhä Maksim syntyi vuonna 1886 Karpaateilla Zdenian kylässä nykyisellä Puolan ja Slovakian raja-alueella, joka ennen ensimmäistä maailmansotaa kuului Itävalta-Unkariin. Jo lapsena hän oli hyvin harras ja niinpä hän lukiosta päästyään meni heti kotikylänsä lähellä olevaan uniaattiluostariin. Pian hän kuitenkin lähti sieltä pois ja siirtyi Potšajevin lavraan Länsi-Ukrainaan.

Kun Maksim oli vielä noviisi, Kiovan metropoliitta Antoni Hrapovitski (1863-1936) pyysi lavran igumenilta noviisia, jonka hän voisi vihkiä papiksi Karpaattien alueen ortodokseille, jotka olivat entisiä ukrainalaisia uniaatteja. Arpa lankesi Maksimille. Hänet pantiin opiskelemaan Kiovan länsipuolella sijaitsevaan Žitomirin ortodoksiseen seminaariin, ja kun hän oli solminut avioliiton valkovenäläisen neidon kanssa, metropoliitta vihki hänet papiksi vuonna 1911. Hän lähti heti kotiseudulleen ja toimitti Puolan Grabissa ensimmäisen ortodoksisen liturgian sen jälkeen, kun Karpaattien alueen ortodoksit oli 1700-luvulla pakotettu liittymään uniaattikirkkoon. Pian hänet kuitenkin pidätettiin, mutta heti vapauduttuaan hän jatkoi liturgioiden toimittamista naapurikylissä.

Pelottoman toimintansa vuoksi isä Maksim vangittiin uudestaan maaliskuussa 1912 ja vietiin Lvivin tutkintovankilaan, jossa hän joutui olemaan kaksi vuotta. Häntä syytettiin siitä, että hän oli ortodoksi, käytti slaavinkielisiä jumalanpalveluskirjoja ja oli yhteistyössä venäläisten kanssa, jotka olivat Itävallan vihollisia. Kuitenkin kesäkuussa 1914 hän sai lopulta vapauttavan tuomion ja palasi kotikyläänsä terveys vaurioituneena. Huono kohtelu, eristys ja kaikenlaiset pahoinpitelyt olivat jättäneet häneen jälkensä.

Saman vuoden elokuussa juuri ennen ensimmäisen maailmansodan syttymistä hänet vangittiin jälleen yhdessä raskaana olevan puolisonsa, vanhempiensa ja ortodoksisten kyläläisten kanssa. Heidät kaikki vietiin Gkorlitsen vankilaan. Syyskuun 6. vuonna 1914 hänet vietiin ulos sellistään ja hänelle ilmoitettiin ilman sen kummempia selityksiä, että hänet oli tuomittu kuolemaan. Kun hänen kätensä ja silmänsä sidottiin, hän sanoi rauhallisesti. ”Ei tarvitse, en minä karkaa.” Hänet ammuttiin vankilan sisäpihassa vanhempiensa silmien edessä. Marttyyri ehti huutaa: ”Eläköön ortodoksia!” ja kaatui sitten kivetykselle. Joku tappajista ampui häneen vielä kolme armonlaukausta.

Vuonna 1922 isä Maksimin jäännökset vietiin Zdenian kylään ja hänet haudattiin kirkon viereen. Siitä lähtien hänen haudallaan on käynyt paljon pyhiinvaeltajia. Häntä on yleisesti kunnioitettu pyhänä Karpaattien ruteenien keskuudessa senkin jälkeen, kun tämä kansa joutui siirtymään pois kotiseuduiltaan.

Pyhä Maksim on ensimmäinen Puolan autokefaalisen ortodoksisen kirkon kanonisoima pyhä. Hänen pyhäksi julistamisensa tapahtui vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.