Huomioita ortodoksisesta ehtoolliskäsityksestä

Luterilaisessa kirkossa on keskusteltu niin sanotun ehtoollisvieraanvaraisuuden laajentamisesta niihin kristittyihin, jotka eivät kuulu luterilaiseen kirkkoon. Kysymys ehtoollisesta voi olla kipeä erityisesti ekumeenisissa perheissä ja kristittyjen keskinäisissä kohtaamisissa ekumeenisissa yhteyksissä.

Arkkipiispa Leo on torjunut tällaisen ehtoollisyhteyden laajentamisen mahdollisuuden teologisen perustein. Syyskuussa 2017 luterilainen piispainkokous julkaisi asiasta omaa kirkkoaan koskevan esityksen. Sen sisältöä ja vaikutusta arvioidaan tässä tekstissä ortodoksisesta teologiasta ja seurakuntapapin työstä käsin.

Luterilaisen piispainkokouksen näkemys

Linjauksen mukaan ”kristillisen kirkon kastettu jäsen voi osallistua yksittäistapauksessa ehtoolliseen, jos hänellä on omassa kirkossaan oikeus ehtoolliseen ja hän hyväksyy luterilaisen käsityksen ehtoollisesta Kristuksen todellisen läsnäolon ja syntien anteeksiantamisen ateriana.” (1§)

Linjaus koskee luterilaista kirkkoa, eikä sillä ole vaikutusta kirkkomme käytäntöön. Toisaalta esitys vahvistaa välillisesti sen, ettei ortodoksi voi osallistua luterilaisen kirkon ehtoolliselle eroamatta oman kirkkonsa yhteydestä.

Linjauksen mukaan papin tulee keskustelussa tai muulla tavalla huolehtia siitä, että ehtoolliselle aikova ymmärtää mitä ehtoollinen on ja mitä siihen osallistuminen merkitsee (2§).

Päätös ei kuitenkaan välttämättä avaudu, ellei tunne siihen kirjattua teologista perustelua. Siksi se voi synnyttää väärinkäsityksiä.

Esityksen opillinen sisältö

Esityksen ilmaisun mukaan luterilainen ehtoollinen on ”Kristuksen todellisen läsnäolon ateria”. Teologiassa tällä tarkoitetaan sitä, että Kristus on ehtoollisessa salatulla tavalla todellisesti eli reaalisesti läsnä (reaalipreesens).

Luterilaisuudessa ilmaisuun liittyy käsitys, jonka mukaan ehtoollisaineet eivät muutu todellisesti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi: leipä ja viini sekä Kristuksen ruumis ja veri ovat samanaikaisesti läsnä ehtoollisessa. Kristuksen ruumis ja veri saadaan leivän ja viinin kanssa (konsubstantiaatio).

Luterilaisessa kirkossa ehtoollisleipä on happamatonta leipää. Viini voi tarvittaessa olla myös alkoholitonta. Siunattujen ja ylijääneiden ehtoollisaineiden käsittelystä ei ole täyttä yksimielisyyttä.

Ortodoksinen ehtoolliskäsitys

Ortodoksisen teologian mukaan ehtoollisaineet muuttuvat todellisesti Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Ehtoollisessa uskova tulee todellisesti osalliseksi Kristuksesta ja vastaanottaa syntien anteeksiantamuksen ja iankaikkisen elämän (Joh. 6:54).

Ortodoksisessa teologiassa ehtoollisaineiden muuttumista Kristuksen ruumiiksi ja vereksi kutsutaan toisinaan myös transelementaatioksi ja reordinaatioksi. Roomalaiskatolisessa kirkossa tätä vastaa ilmaisu transsubstantiaatio, jota voidaan käyttää tietyin varauksin myös ortodoksisesta ehtoollisesta.

Kirkko painottaa tarkan jaottelun sijaan mysteeriä. Tätä korostaa ehtoollisen eskatologinen, tulevaa aikaa koskeva painotus: ehtoollisessa kirkko muistaa ristiä, hautaa ja ylösnousemusta, Herran taivaaseen menemistä, oikealla puolella istumista sekä toista ja kunniallista tulemista.

Ehtoollisessa ortodoksi tulee osalliseksi Kristuksen elämästä, joka on annettu ”kaiken tähden ja kaiken edestä”. Hän yhdistyy ehtoollisessa Kristukseen ja osallistuu siihen taivaallisten joukkojen ja pyhien yhteydessä. Näin uskova ilmaisee oikean ylistyksen ja uskon, ortodoksisuutensa, ja on siitä osallinen. Ortodoksi ei voi sen vuoksi osallistua muiden kirkkojen ehtoolliselle.

Ortodoksisessa ehtoollisessa leivän tulee olla hapatettua ja viinin alkoholipitoista rypäleviiniä. Ehtoollismaljaan lisätään aina myös vettä. Ylijääneet ehtoollisaineet täytyy nauttia loppuun papiston toimesta, koska ehtoollinen on todellisesti Kristuksen ruumis ja veri.

Eri ehtoolliskäsitykset

Eri ehtoollisnäkemyksiä määriteltäessä voidaan todeta, että ortodoksinen ja roomalaiskatolinen ehtoolliskäsitys ovat pääpiirteissään rinnakkaisia.

Niille vastakkainen on kalvinistinen ja vapaakristillinen käsitys, jonka mukaan ehtoollinen on vain muistoateria. Tällöin Kristus ei ole todellisesti läsnä ehtoollisessa (reaaliabsenssi, todellinen poissaolo).

Luterilainen käsitys asettuu näiden välimaastoon. Se ei ole kalvinistinen, mutta ei myöskään ortodoksinen, koska edustaa luterilaista ehtoollisteologiaa.

Luterilaiseen ehtoolliseen osallistumisen vaikutuksia

Luterilaisen piispainkokouksen linjauksen mukaan luterilaiselle ehtoolliselle osallistuva ortodoksi ”hyväksyy luterilaisen käsityksen ehtoollisesta”. Siten hän tekstin mukaan tunnustautuu luterilaiseen ehtoollisoppiin ja erottautuu ortodoksisen kirkon perinteen mukaan oman kirkkonsa ehtoollisyhteydestä.

Jo kirkon alusta lähtien ehtoollisyhteys perustui kasteen ja Pyhän Hengen lahjan vastaanottamiseen. 100-luvulla vaikuttanut pyhä Justinos Filosofi eli Marttyyri (1.6.) ilmaisee apostolisen periaatteen toteamalla, että ehtoollisesta pääsevät osallisiksi vain ne, jotka uskovat opetuksemme ja jotka on kastettu ja jotka elävät uskonsa mukaan (Ensimmäinen apologia 66).

Pyhät isät joutuivat myöhemmin pohtimaan myös sitä, miten tuli suhtautua harhaoppisiin ja skismaatikkoihin. Harhaoppisina pidettiin kristillisen uskontunnustuksen perussisällöstä irtaantuneita ryhmiä. Jälkimmäisellä taas tarkoitettiin niitä, jotka tunnustautuivat kristityiksi, mutta eivät jakaneet apostolisen kirkon uskoa. Skismat syntyvät useimmiten jossakin historiallisessa tilanteessa jakaantumisen kautta, mutta niihin liittyy kerrannaisvaikutuksia, joiden vuoksi jokin yhteisö voi edustaa skismaattista (eriävää) näkemystä suhteessa ortodoksiseen kirkkoon, vaikka ei varsinaisesti ole osallinen alkuperäisestä konfliktista. Skismaattinen näkemys voi olla peräisin myös kiistasta, joka ei liity varsinaisesti ortodoksiseen kirkkoon. Johtopäätös oli selkeä ja se omaksuttiin koko kirkossa: päätös sulki pois rukousyhteyden ja vielä painokkaammin sakraalisen rukousyhteyden – ja siksi myös ehtoollisyhteyden – ortodoksisen kirkon ulkopuolella olevien kristillisten yhteisöjen kanssa (Laodikean synodin kanoni 33).

Käytännön tasolla tietoinen uskonsisällöstä irtisanoutuminen ja toisen kirkon uskon tunnustaminen merkitsevät ortodoksisen ajattelutavan mukaan sitä, että ehtoollisyhteys omaan kirkkoon voi palautua vasta mielenmuutoksen ja katumuksen sakramentin kautta. Uskonnonvapauden mukaisesti voi myös vaihtaa kirkkoa. Jos osallistuminen toisen kirkon ehtoolliselle johtuu epätietoisuudesta, kysymys on painokkaammin opetuksen puutteesta ja pastoraalisen ohjauksen tarpeesta. Vastuu tästä on omissa käsissämme.

Ekumeeninen yhteistyö onnistuu useimmiten kivuttomasti ja keskinäisen kunnioituksen ilmapiirissä. Näin pitääkin olla. Ehtoolliskysymys tuo silti vastaan tilanteita, joissa ortodoksisen kirkon uskonperinnettä ei oteta riittävästi huomioon. Tämä korostuu erityisesti laitoshartauksien yhteydessä.

Uusi esitys antaa luterilaiselle papistolle periaatteelliset välineet ortodoksisen näkemyksen kunnioittamiseen, koska se sisältää teologisen – tosin suppean – perustelun, jos sitä osataan tulkita suhteessa ortodoksiseen ehtoollisoppiin. Tähän tulisi luterilaisen kirkon käytännöissä kiinnittää huomiota nyt, kun asiasta on tehty esitys, jotta kirkkomme jäsenille ei sälytetä ylimääräistä taakkaa ekumeenisissa kohtaamisissa.

Tekstin ohutta teologista perustelua tarkasteltaessa herää kuitenkin vaikutelma, ettei ortodoksinen näkemys tule kuulluksi käytännön seurakuntatyössä ja kohtaamisissa, vaikka papin on linjauksen mukaan huolehdittava siitä, että ehtoolliselle osallistuva ymmärtää mistä osallistumisessa on kysymys. Käytännössä jää yksittäisen luterilaisen papin harkintaan, miten hän suhtautuu ortodoksin ehtoolliselle osallistumiseen ja miten hän tulkitsee tehtyä linjausta.

Monet luterilaiset papit huomioivat jo nyt melko hyvin ortodoksisen kirkon näkökulman, mutta käytännön kokemuksen mukaan luterilaista ehtoollista ei aina jätetä tarjoamatta ortodoksille tilanteen kiusallisuuden vuoksi, koska kieltävän vastauksen sijaan on helpompi toimia myöntävästi, vaikka periaate ymmärrettäisiin. Tämä tulee toistuvasti vastaan laitostyössä ja johtaa toisinaan sielunhoidollisen keskustelun tarpeeseen. Toisinaan läheiset kiinnittävät tähän huomiota muistisairaan omaisen kohdalla.

Siksi olisikin suotavampaa, että ortodoksisen kirkon jäsenet rajattaisiin yksiselitteisesti pois esityksen ilmaisemasta ehtoollisyhteyden laajentamisesta. Tilanne on hankala myös ortodoksisen kirkon näkökulmasta.

Tehdyn esityksen käytännön tulkintojen vuoksi ortodoksinen kirkko voi joutua toistuvasti esittämään kielteisen kantansa ekumeenisen yhteistyökumppaninsa ehtoolliskäytännöistä siltä osin kuin ne koskevat ortodokseja. Eriävän näkemyksen korostaminen ei kuitenkaan ole traditiosta kiinnipitämisen tarkoitus, koska tradition seuraamisella pyritään ilmaisemaan omaa ortodoksista uskoa, ei arvostelemaan toisia. Tästä näkökulmasta ajateltuna luterilaisen kirkon esitys ei rakenna ekumeenista yhteyttä, vaan tuo siihen helposti säröjä vastoin kirkkomme toiveita.

Kysymys ehtoollisesta on tärkeä vähemmistökirkolle, sillä monet jäsenistämme elävät ekumeenisessa avioliitossa. Perheet voivat löytää tien saman kirkon yhteyteen, mutta voivat myös elää todeksi ekumeenisuuttaan ja kasvaa keskinäisessä kunnioituksessa ja rakkaudessa. Toisin sanoen tavoitella sitä mihin myös kirkkojen käytännön tason ekumeeninen yhteistyö tähtää laajempia, opillisia tavoitteita unohtamatta.

Kysymys ehtoollisyhteydestä on kipeä, mutta samalla mahdollisuus tutustua toisen traditioon. Kirkoille se on mahdollisuus teologisten keskustelujen ja keskinäisen kunnioituksen syventämiseen. Jos opillinen yksimielisyys voitaisiin lopulta saavuttaa, ehtoollinen on tämän yhteyden kruunu, ei väline.

Teksti: Pastori Marko Mäkinen

Kuva: Martinus Markoff