Metropoliitta Ambrosius eläkkeelle

Ajankohtaista | 27.12.2017

Uusintajulkaisu 28.11.2016 julkaistusta haastattelusta.  

Metropoliitta Ambrosius

Helsingin metropoliitta Ambrosius jää eläkkeelle vuoden 2017 loppuun mennessä. Syksyllä vuosi sitten 70 vuotta täyttänyt Ambrosius on ehtinyt palvella piispana silloin yhteensä 29 vuotta – näistä 16 viimeistä vuotta Helsingin hiippakunnan piispana.

Ilmoitus eläkkeelle jäämisestä tuli kaikille yllätyksenä. Jäähdyttelyn merkkejä ei ole nähty – päinvastoin: metropoliitta on ottanut viime aikoina jopa entistä aktiivisemman roolin julkisessa keskustelussa ja sosiaalisessa mediassa. Syntymäpäiväonnitteluihin hän on vastannut jo useamman vuoden lähes tavaramerkiksi muodostuneella huudahduksella: ”Ikää tulee, mutta periksi ei anneta!”.

Tarkemmin ajatellen toimessa pysyminen olisi ollut vielä suurempi yllätys. Jäämällä eläkkeelle Ambrosius nostaa jälleen esiin Suomen ortodoksisen kirkon aseman osana suomalaista yhteiskuntaa.

– Suuressa osassa ortodoksista maailmaa piispat pysyvät istuimellaan kuolemaan saakka. Meidän yhteiskunnassamme eläköityminen on kuitenkin piispalle mahdollista ja meillä on tästä jo kokemustakin: viimeksi eläkkeelle siirtyi metropoliitta Panteleimon, vielä minua nuoremmalla iällä. Minä katson, että kirkkoa voi palvella piispana ja pappina monin eri tavoin, vaikka en olekaan enää vakinaisessa toimessa. Nyt on toisten aika kantaa koko rykmentin murheita, toteaa metropoliitta Ambrosius hyväntuulisena. 

Päivittäisen arjen tasolla eläkkeelle jääminen näkyy hieman entistä väljempinä aikatauluina ja vähenevinä paperitöinä.

– Jään pois kirkolliskokouksesta ja kirkollishallituksen kollegiosta, mutta jatkan edelleen Sofian säätiössä ja pyrin osallistumaan arvokeskusteluun eri foorumeilla. Jos Luoja suo, pyrin panostamaan jatkossa myös kirjalliseen työskentelyyn.

Virka-asunnostaan metropoliitta luopui jo puolitoista vuotta sitten. Koti on nyt Sofiassa – pienessä keljassa, jonne mahtuu kaikki tarpeellinen eikä mitään muuta. 

Matka keljan rauhaan on ollut pitkä ja täynnä yllätyksiä, kuten pyhiinvaeltajan matkat tapaavat olla. Se alkoi kuorma-autokyydillä vuonna 1956, kun muuan ortodoksinen marttaneuvoja päätti viedä Tohmajärven sivukylän marttoja retkelle Valamon luostariin. 10-vuotias Risto pääsee matkaan muiden mukana. Utelias poika näkee matkallaan rappeutuneita puutaloja, vanhoja munkkeja ja kiireettömyyttä – luostarin pihassa aika tuntui suorastaan pysähtyneen. Jälkeenpäin kirjoitetussa matkakertomuksessa on jotain tavattoman herkkää ja liikuttavaa. Vanhassa kirkossa toimitettuun molebeniin osallistuneen lapsen katse tuntuu osuvan suoraan oleelliseen: ”Kun katselen ikoneita, muistan yhtäkkiä, että Murasen Jussin talossa on tuvan nurkassa ylhäällä Jeesuksen kuva. Jussi on siirtolaisia ja hänellä on kauppa. Siksi käyn siellä usein. Kerran olin heillä vanhempieni kanssa kylässä. Murasen emäntä tarjosi kahvia peräkamarissa. Sielläkin oli ikoni seinällä. Palatessamme kotiin äiti selitti, että ortodoksit ovat uskossaan paljon hartaampia kuin me luterilaiset. Jäin itsekseni miettimään, että mitähän se tarkoitti.”

Pyhäkouluikäinen poika teki johtopäätöksen: ortodoksit rakastavat Jeesusta enemmän. 

Kunnioituksen toisuskoisia kohtaan poika oli omaksunut jo aiemmin. ”Kun radiosta tuli sunnuntaiaamuisin joskus ortodoksisen kirkon palvelus, ajattelimme, ettei sitä toki luterilaisen tarvitse radion ääressä seurata. Äiti oli kumminkin eri mieltä. Hän selitti, että samaa Jumalaa ne ortodoksitkin palvelevat.” Ortodoksisten radiopalvelusten ylenkatsominen olisi sitä paitsi aiheuttanut sen, että kotona olisi kuultu sanaa entistä harvemmin. Omaan kirkkoon oli niin pitkä matka, että palveluksissa käytiin tavallisesti vain jouluna ja kesäisin vietettyinä pyhäkoululaisten juhlina. Lapsen intuitiivisessa ajattelussa luostarin säännöllinen jumalanpalveluelämä näyttäytyi heti kristillisen elämän kulmakivenä: ”Varmaankin munkit ovat hyviä Jeesuksen opetuslapsia, kun käyvät kirkossa ihan joka päivä. Olisikohan heillä enemmän kerrottavaa Jeesuksesta kuin mitä omalla opettajallani koulussa tai pyhäkoulussa? Kun tulen isoksi, tulen tänne uudestaan, ottamaan selvää…

Kuten tiedämme, näin tapahtuikin. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin luostarinmäelle saapui niin akateemista vapautta kuin työelämän oravanpyörääkin kokeillut noviisikokelas, jolle annettiin nimeksi veli Kristoforos. Vuotta myöhemmin – 1977 – arkkipiispa Paavali pyysi tätä noviisia pitämään puheen Valamon uuden kirkon vihkiäisissä. 

Kaksi vuotta aiemmin ortodoksiseen kirkkoon liitetty veli Kristoforos pitää liturgian päätteeksi varsin voimakkaan puheen. Näkemys ”hyvistä opetuslapsista” on tarkentunut ja muuttunut omakohtaisesti koetuksi todellisuudeksi. Sen lisäksi noviisi on ehtinyt muodostaa kuvan luostarilaitoksesta sekä kirkon tradition puolustajana että sen uudistumisen välikappaleena: ”Yleensä luostarilaitoksen  nousukaudet ovat ajallisesti liittyneet kirkon kriisiin suhteessa sitä ympäröivään maailmaan. Nuo murrosvaiheet ovat kirkon kannalta olleet aikoja, joina kirkko on kirkkona joutunut uudelleen kysymään paikkaansa yhteiskunnassa, täsmentämään eettisiä ihanteitaan. Samalla myös luostarilaitos on ollut murrosvaiheessa, mutta se on aina löytänyt tien eteenpäin. Luostarit ovat silloin tulleet kirkon voimakeskuksiksi siunauksellisella ja dynaamisella tavalla.” Veli Kristoforos ei uskonut puheessaan luostarilaitoksen renessanssiin Suomessa – siihen Suomi on hänen mukaansa liian pieni ja liian luterilainen. Pienelläkin luostariyhteisöllä voi silti olla ratkaisevan tärkeä asema kirkon ydinsanoman ja luostarielämän ihanteiden ruumiillistajana, hän toteaa ja ennustaa uuden kirkon merkitsevän kasvun ja uudistumisen vaihetta koko Suomen ortodoksiselle kirkolle ja jopa kristillisyydelle Suomessa.

Ei tainnut puhuja itsekään tietää, kuinka monessa erilaisessa roolissa hän itse olisi tuota kasvua ja uudistusta kätilöimässä. Valamon luostarista kehittyi – pitkälti arkkipiispa Paavalin näkemyksellisyyden ansiosta – kaikkia katsomuksia edustaville avoin hengellinen kohtauspaikka, jonka merkitystä koko kirkon kehityksessä ei voida yliarvioida. Jotta näin saattoi olla, tarvittiin myös uusia tiloja ja uusia avauksia. Ilman luostarin taloudenhoitajana ja varajohtajana toimineen isä Ambrosiuksen rohkeutta, neuvottelutaitoja ja uudistusmielisyyttä mäelle olisi tuskin rakennettu hotellia, kirjastoa, konservointilaitosta, Valamon opistoa tai kulttuurikeskusta. 

Metropoliittavuosinaan Ambrosiusta on usein moitittu selän takana ortodoksisen tradition vähättelystä, ekumenian ylikorostamisesta ja liiasta liturgisesta luovuudesta. Hänen tiiviitä suhteitaan liikemaailman, politiikan, median ja taiteen silmäätekeviin on oudoksuttu ja häntä on pidetty myös suuruudenhulluna rakentajana: kuten Valamon hankkeet 1980-luvulla, myös kulttuurikeskus Sofia on kerännyt paljon kritiikkiä.

Totuttujen raja-aitojen rikkominen ei ole kuitenkaan koskaan tähdännyt kirkon rikkomiseen. Pikemminkin Ambrosius on pyrkinyt rikkomaan rajoja, jotka estävät kirkkoa kasvamasta. Puhtaaksiviljellyn ortodoksisuuden sijaan häntä ovat kiehtoneet katsomusten väliset kohtaamiset ja ihmisen hengellinen ulottuvuus – pyhiinvaeltajuus – laajemmasta perspektiivistä.  Vuonna 1983 isä Ambrosius matkusti kotiluostaristaan Valamosta Geneven lähellä sijaitsevaan Taizéen, joka tunnetaan yhtenä lännen kirkon keskeisimpänä pyhiinvaelluspaikkana Euroopassa. Matkakirjeessään arkkipiispa Paavalille hän kuvailee vaikuttuneena sitä, miten Taizén 80-henkinen veljestö ottaa eleettömästi vastaan tuhansia eri puolilta maailmaa saapuvia pyhiinvaeltajia ja tarjoaa heille tilaisuuden viivähtää hetken luostarin monikielisessä rukouksellisessa ilmapiirissä: ”Kun kirkossa yhdellä kertaa on tuhat henkeä sulloutuneena veljestön ympärille, ei voi olla kokematta rukouksen tihentymistä yksinkertaisten kirkkoveisujen, rukousten ja Pyhän kirjan lukemisen myötä voimakkaaksi ylistykseksi Elämänantajalle, Kristukselle.”

Isä Ambrosius korostaa kirjeessään, että voimakkaalla elämyksellisyydellä ei pyritä käännyttämään ketään: ”Missään vaiheessa ei mukana olijaa yritetä temmata tunteen varassa ”antamaan itsensä Vapahtajalle”, ei lähtemään mukaan mihinkään uuteen liikkeeseen tai uuteen oikeauskoiseen kirkkoon. Taizéhen tullaan tietyn kirkon jäseninä tai kirkon ulkopuolisina etsijöinä. Taizé ei pyri olemaan yksi hengellinen liike tai kirkollinen uudistusliike monien joukossa. Se kannustaa jokaista vierasta löytämään Kristuksen kirkon jäsenyyden siitä kirkollisesta yhteisöstä, johon tulija jo kuuluu. Elämään siinä, toimimaan ja rukoilemaan, jotta rakkauden sanoma löytäisi entistä enemmän sijaa meissä kaikissa.

Jotain tällaista metropoliitta Ambrosius on halunnut rakentaa ja vahvistaa myös Valamossa ja Sofiassa. Luoda pyhiinvaellusmyönteisiä yhteisöjä ja ympäristöjä, joihin kaikenlaiset hengellisyydestä kiinnostuneet ihmiset ovat tervetulleita ja joissa heillä on mahdollisuus maistaa ortodoksisen kirkon elämää omista lähtökohdistaan käsin.

Ambrosiuksen avoin ja dialogia etsivä asenne on ollut hyvässä käytössä myös niissä monissa kansainvälisissä luottamustehtävissä, joissa hän toimi aktiivisesti 1980-luvulta 2000-luvun alkuun. Nykyisessä kansainvälisessä dialogissa Ambrosius on tuonut voimakkaasti esiin Suomen ortodoksisen kirkon kokemuksia ekumeniasta ja seurakuntatasolta aina kirkon ylimpään päätöksentekoportaaseen saakka ulottuvasta demokraattisesta päätöksentekojärjestelmästä, johon osallistuu koko aktiivijäsenistö.

Eläkkeelle siirtymisen edellä metropoliitta Ambrosius iloitsee vahvassa kasvussa olevasta hiippakunnastaan, sen osaavasta henkilöstöstä ja luottamuksellisesta yhteistyöstä lähimpien työtoveriensa eli hiippakunnan kirkkoherrojen kanssa. Tästä on uuden Helsingin metropoliitan hyvä jatkaa.

– Jätän nämä tehtävät hyvillä mielin ja kiitollisena siitä, että olen saanut näköalapaikalla palvella Kristuksen kirkkoa näin pitkään. Etsijän tiellä jatketaan!

Viimeisen keljan ikkunasta avautuu kaunis näkymä merelle.

Julkaistu ensi kertaa 28.11.2016

Teksti: Maria Hattunen

Kuvat: Helsingin ortodoksinen hiippakunta