"Veljet, itkekäämme"

Ajankohtaista | 20.07.2018

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Lapinlahden hautausmaalla sijaitsevan profeetta Elian kirkon 60-vuotisjuhlajumalanpalveluksessa Helsingissä 20.7.2018.

Helsingissä vietettiin 20.7. Lapinlahden hautausmaalla sijaitsevan Profeetta Elian kirkon 60-vuotisjuhlaa. Juhlaliturgian toimitti yhdessä muun papiston kanssa Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, joka myönsi palveluksen yhteydessä piispallisen siunauskirjan Helsingin ortodoksisen seurakunnan hautausmaan työyhteisölle. 

Arkkipiispa piti liturgiassa seuraavan opetuspuheen:

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Vietämme tänään Helsingin ortodoksisella hautausmaalla sijaitsevan profeetta Elian kirkon 60-vuotisjuhlaa. Kuten moni ehkä tietääkin, tämä kirkko on rakennettu alkujaan Viaporin venäläisen varuskunnan hautausmaalle, jonne vainajat tuotiin autonomian aikana veneellä. Hautausmaalla toimi tuolloin kirkon vieressä sijaitseva kappeli, joka ajan myötä kävi pieneksi. Kirkkorakennuksen suunnitteluhanke käynnistettiin itsenäisyyden jälkeen, mutta itse kirkkoa jouduttiin odottamaan aina 1950-luvun lopulle. Helsingin piispa Aleksanteri vihki kirkon 28.9.1958. Tälle hautausmaalle on haudattu monia tunnettuja henkilöitä, joista tässä mainittakoon esimerkiksi Fabergén suku, hautausmaan ali kulkevan Helsingin metron suunnittelija Reino Castrén, panimon perustaja Nikolai Sinebrychoff, kirjailija Tito Colliander ja laulaja Kirill Babitzin. Lisäksi täällä lepäävät lukuisat kirkkomme jäsenet, jotka ovat tuoneet oman korvaamattoman panoksensa kirkkomme perinteen ylläpitämiseen maamme pääkaupungissa ja sen lähialueilla. Samalla haluan henkilökohtaisesti kiittää hautausmaan työyhteisöä siitä korvaamattomasta työstä, jota teette seurakunnan jäsenten eteen.

Jokainen pyhäkkö, erityisesti hautausmaalla sijaitseva kirkko, ilmentää sekä kuoleman reaalisuutta että ylösnousemuksen valoisaa toivoa. Meidän inhimillisen elämämme todellisuuteen kuuluu, että kuolema tekee työtään. Suruviesti voi saavuttaa meidät milloin tahansa. Ja kun se meidät saavuttaa, sen vastaanottaminen tekee tuskaisen kipeää. Se on muistutus siitä, että askel elämästä kuoleman kohtaamiseen on usein lyhyempi kuin aavistammekaan. Samalla meidän on muistettava, että kärsimys ja itku kuuluvat elämään. Itku on jopa elämän välttämättömyys meille kristitylle. ”Veljet, itkekäämme”, oli kaikki mitä pyhä Antonios Suuri sanoi, kun häneltä kysyttiin elämänohjeita. Itku on ilmausta. Voidaan sanoa, että se joka itkee, tietää mitä lohdutus on.

Tietenkin pyhän Antonioksen itku – jota kirkkoisät kuvailevat lahjana, jolla on tärkeä sija kirkkoisien teologisessa tuotannossa – on aivan toista kuin sellainen itku, joka aiheuttaa fyysistäkin tuskaa. Läheisen sietämätön kipu on aina ainutkertaista, emmekä yksilötasolla tule sitä koskaan täysin ymmärtämään. Emme voi täysin samaistua toisen henkilön piinaan. Tiedostamme kuitenkin, että kipu voi tosin olla ihmisen elämässä myös pelastuksen yhteistyökumppani, kuten toisessa Korinttolaiskirjeessä sanotaan: ”Vaikka ulkonainen ihmisemme murtuukin, niin sisäinen ihmisemme uudistuu päivä päivältä” (2 Kor. 4:16).

Tässä profeetta Elian kirkossa on kohdattu suuri määrä omaisten ja läheisten kipua ja itkua. Poisnukkuneen läheisille jäähyväisten jättäminen on tärkeää surutyötä. Kärsimysten keskellä meidän kirkonpalvelijoiden tehtävänä on samaistua ja myötäelää lähimmäisemme tuskaa muistaen, että ihmisen biologinen kuolema ei ole viimeinen sana. Me lähestymme kuolemaa pikemmin hengellisenä tapahtumana, kunnioituksella ja nöyryydellä. Kirkkoisä Greogorios Nazianzilaisen määritelmään tukeutuen lähestymme sitä syvänä mysteerinä.

Kuolevaisuutemme on elämän kiistaton todellisuus, ei hetkellinen tapahtuma, vaan jatkuva prosessi. Kuolema tarkoittaa päätymistä iankaikkiseen tilaan. Hautajaisveisu kuvailee tätä tilaa paikaksi, ”missä ei ole kipua, ei surua, ei huokauksia, vaan on loppumaton elämä”. Lisäksi se tarkoittaa, että sielu ja ruumis siirtyvät uuteen olemassaoloon, joka saattaa muistuttaa Jumalan suunnitteleman ”alkuperäistä kauneutta” enemmän kuin edellinen jaettu tila. Vaikka ihmisen viimeiset hetket ovat erityisen tärkeitä, tarkan kuoleman hetken toteamisella ei kirkkomme kannalta ole keskeistä merkitystä.

Ortodoksinen kirkko uskoo sielun kuolemattomuuteen, ruumiin ylösnousemukseen, iankaikkiseen elämään ja ihmisen kuoleman todellisuuteen, joka toimii tienä kohti varsinaista tulevaa elämää – ikuista todellisuutta. Kirkkomme teologiassa kuolema hahmottuu vahvasti ihmisen paluuksi Jumalan armolla takaisin alkuperäiseen olemukseensa, Hänen kuvakseen, Hänen kaltaisuuteensa. Tätä ei mainita yksiselitteisesti Raamatussa, mutta se on ilmaistu epäsuorasti Jaakobin kirjeessä: ”ruumis ilman henkeä on kuollut” (Jaak. 2:26). Ensimmäisen vuosisadan kirkkoisä pyhä Justinos Marttyyri kysyy osuvasti tähän liittyen: ”sillä mitä on ihminen, ellei sitten sielusta ja ruumiista koostuva järjellinen elävä olento?”.

Kuoleman todellisuutta torjutaan ajassamme liikaa. Monet, joilla on hyvä ruumiillinen terveys, ovat usein toivoneet kuolemaa, koska he eivät ehkä ole pystyneet kestämään toistuvia vastoinkäymisiä elämässään. Vaivaa ja lähimmäisen tarvitsevuutta kärsimyksen hetkellä nykypolitiikkadokumentit eivät juuri mainitse, ja myös vanhuuteen väistämättä liittyvä kuolema sivuutetaan usein. Yhteiskunnassamme kuolevat viedään sairaaloihin ja ruumiit suljetaan arkkuihin. Moni yrittää elää niin kuin kuolemaa ei olisi olemassakaan. Kuolema on laitostettu. Kuolema sananakin tuntuu puuttuvan suomalaisten sanavarastosta. Sen tilalla puhutaan usein poislähdöstä. Voimmekin kysyä, pelkäävätkö sellaiset ihmiset kuolemaa, jotka pelkäävät elämää?

Elämä on kuolemaan valmistautumista, eikä kuoleman edessä ole syytä vajota pelkoon tai toivottomuuteen. Meille ortodokseille kirkon perinne antaa mahdollisuuden olla seisomatta sormi suussa kuoleman edessä. Tästä traditiosta meidän on alati ammennettava näyttääksemme esimerkkiä siitä, miten kuolema kohdataan rohkeasti silmästä silmään. Kristuksen ylösnousemusjuhlan aamupalveluksessa laulamme: ”Tämä on Jumalan valitsema pyhä päivä, ainoa sapattien kuningas ja herra, juhlien juhla ja riemujen riemu. Tästä päivästä kiitämme Kristusta kaikkina aikoina”.

Kuolema on lakannut olemasta meidän olemassaoloamme säätelevä elementti. Se ei enää hallitse ihmistä väistämättömänä ja lopullisena kohtalona, sillä kuoleman ja kärsimyksen noidankehä särkyi Herran pääsiäisenä. Se särkyy joka kerta kun Kristuksen kuolemaa julistetaan ja hänen ylösnousemuksensa tunnustetaan. Näin teemme myös tässä juhlaliturgiassa, jonka päätteeksi muistamme tämän pyhän temppelin rakentajia ja tänne kalmistoon haudattuja kirkkomme jäseniä ja toivotamme heidän kuolemattomille sieluilleen hyvää matkaa Jumalan kirkkauden kunniaan. Aamen.