Ihmisyyden asiantuntijoiden on päästävä ääneen

Ajankohtaista | 15.05.2019

Arkkipiispa Leon puhe lukuvuoden päättäjäislounaan yhteydessä 15.5.2019 Ortodoksisella seminaarilla Joensuussa.

Arkkipiispa Leo seminaarilla 15.5.2019

Kristus nousi kuolleista!

Arvoisa seminaarin henkilökunta, opettajat ja opiskelijat,

Olemme kokoontuneet viettämään tänään lukuvuoden päättäjäisiä tänne teologian opiskelijoiden kotiin yhteyden aterian äärelle. Viikko sitten täällä jäähyväisluentoaan piti kunnioitettu käytännöllisen teologian lehtori ja rovasti Jarmo Hakkarainen, jonka panosta kriittisenä – myös itsekriittisenä – keskustelijana tulemme varmasti kaipaamaan. Vaikka joudummekin hyvästelemään isä Jarmon luennot ja sitä mukaa hänen kirpakat kommenttinsa, toivon vilpittömästi, että hänen ajatuksensa jäisivät resonoimaan yliopiston luentosaleissa elävänä perintönä niiden mielissä, jotka hänen opetuksestaan ovat saaneet nauttia.

Tähän viitaten haluankin kirkkomme arkkipiispana alleviivata, että terve kriittisyys on jokaisen hedelmällisen keskustelun polttoaine, emmekä kirkon työntekijöinäkään tee tähän poikkeusta. Kriittistä keskustelua tarvitaan tänä päivänä ehkä jopa enemmän kuin aiemmin. Jokainen meistä on varmasti aistinut, että globalisoitunut maailma on tänään monimutkaisen hämmentävä paikka ja maailmassa vellovat kriisit haastavat perinteisiä ajattelu- ja toimintatapoja. Yhtäältä yksilön omantunnon ja rationaalisen tarkastelun sekä toisaalta yhteisön tarpeiden kamppailukin on kiristynyt.

Niin kirkon työntekijät kuin humanistitutkijat yliopistolla pohtivat omilla tahoillaan

niitä ihmisyyden, kulttuurin ja etiikan teemoja, joiden kanssa koko ihmiskunta painii. Tämän he tekevät ennen kaikkea siksi, koska se on heidän velvollisuutensa. Mutta myöskään kirkkomme teologit ja opettajat eivät voi jättäytyä sivustaseuraajiksi ja tyytyä passiivisesti siihen mitä muut puolestamme päättävät. Meidän on otettava eettisten ja arvokysymysten ammattilaisille luonnostaan lankeava rooli keskusteluissa, jotka koskevat niin yhteiskunnallemme kuin koko planeetalle tärkeitä asioita. Ihmisyyden asiantuntijoiden on päästävä ääneen. Toivon teidän opiskelijoidenkin tiedostavan tämän.

Uskonnoilla on identiteettinsä ja rajansa, jotka täytyy ja jotka on voitava tunnistaa. Jokaisen sukupolven on myös kriittisesti analysoitava ja etsittävä näiden rajojen poistamisen edellytykset. Meidän suomalaisten kristittyjen on hyväksyttävä haaste siitä, että niin eettiset kuin opillisetkin kysymykset ovat yhä enemmän globaaleja. Niiden ei tulisi koskettaa vain tiettyä ihmistä tai kansakuntaa tietyssä maassa, vaan myös naapureita laajemmassa perspektiivissä.

Tänä päivänä yksinäiset, ylikansallisten hikipajojen puurtajat tarvitsevat vetoavukseen heitä, joilla on näkemystä elämän suuriin kysymyksiin. Siksi haluankin tässä yhteydessä korostaa, että kirkkomme nykyisten ja tulevien työntekijöiden on jatkuvasti edistettävä kristillisten tunnustuskuntien yhteisten arvojen etsimistä. Näin on tehtävä myös siksi, että nyt kaksituhatta vuotta Sokrateen, Platonin ja Aristoteleen jälkeen meidän on opittava liikkumaan oman aikamme henkisessä maisemassa. Eettisessä ajattelussa Ateena ja Sparta eivät voi olla enää sodassa keskenään.

Suomen halutaan nykyisin kilpailevan samalla saralla teollistuneitten maitten kanssa teknologisessa kilpajuoksussa, jota valitettavasti on toteutettu leikkaamalla ja karsimalla vähäosaisilta sekä koulutuksesta. Tallaiset ratkaisut kilpailukyvyn parantamiseksi tuntuvat epäeettisiltä ja näköalattomilta. Miksi – kysynpä vain – koulutuksen mallimaa ei profiloituisi sillä alalla, jolla jo olemme lähimpänä maailman huippua, eli humanistisessa tutkimuksessa? Miksi se ei haluaisi panostaa uskonnon ja teologian tutkimukseen? Miksi tyytyä kilpailemaan välineitten valmistuksessa, kun meillä on loistavat mahdollisuudet luoda ja arvioida sisältöjä?

On hienoa, että te opiskelijat olette valinneet juuri kirkon ja tulette pitämään osaltanne huolta, ettemme jää rikkaan, monituhatvuotisen kokemuksemme kanssa marginaaliin. Kirkko ei kuulu meille, vaan me kuulumme Kirkolle ja Kirkkoon. Kirkko taas on Kristuksen ruumis ja pyhien yhteisö. Kuuliaisuus Kristusta ja Hänen kaikkina aikoina eläneitä pyhiään kohtaan on Kirkon elämän perusta, jota ilman me murennamme omaa identiteettiämme ortodokseina. Ortodoksinen usko asettaa vaatimuksia uskoville ja odottaa myös tekoja eikä vain sanoja.

Lopuksi mieleeni muistuu pyhittäjä Siluan Athosvuorelaisen hengellisen oppilaan, arkkimandriitta Sofroni Saharovin kehotus: ”Meidän tiemme alkaa siitä, mihin päätän melkein jokaisen puheeni” – sanoi arkkimandriitta ja jatkoi – ”kaikkien pikkuseikkojen keskellä pitäkää mielenne siellä, missä Herra on, kahdeksannen päivän ”esiripun takana”, pysytelkää siellä, mutta opetelkaa elämään ruumiillisesti näissä olosuhteissa.”