Kylistä kaupunkeihin

Ajankohtaista | 14.06.2019

Arkkipiispan avauspuheenvuoro kirkolliskokousseminaarissa 14. kesäkuuta 2019 Helsingissä.

Arkkipiispa pitämässä avauspuheenvuoroaan 14.6.2019

Arvoisat esipaimenet, isät, veljet ja sisaret – hyvät kirkolliskokousedustajat.

Olemme kokoontuneet marraskuussa pidettävän kirkolliskokouksen valmisteluseminaariin, johon toivotan lämpimästi tervetulleiksi vuosiksi 2019–2023 valitut uudet kirkolliskokousedustajat. Kuulemme tänään ja huomenna pohjustuksia siitä, missä mennään kirkolliskokousasioiden valmistelussa ja toimeenpanossa, kuten esimerkiksi seurakuntien hallinnon kehittämisessä. Haluan jättää näiden asioiden käsittelemisen seminaarin ohjelmassa merkityille paikoille.

Arkkipiispana haluan kuitenkin keskustella kirkkomme hallintokulttuurin ja sen muutoksen tärkeydestä hieman laajemmasta perspektiivistä. Uusille kirkolliskokousedustajille haluan heti aluksi todeta, ettei nyt tehtäviä muutoksia tehdä tarpeestamme mukautua yhteiskunnan muutoksiin. Ne tehdään ennen kaikkea kirkkomme tavoite- ja toimintasuunnitelmassa painotettujen arvojen, kuten jumalanpalveluselämän, kirkon jäsenyyden ja identiteetin vahvistamisen tähden. Tämä linjaus nousee kirkon uskosta, perinteestä ja ajankohtaisista tarpeista. On tärkeää, että kirkkomme hallinto ja käytännöt palvelevat tämän päivän ja tulevaisuuden seurakuntaelämää nimenomaan eukaristian ympärille kokoontuvana yhteisönä.

Tähän liittyen välitän teille kaikille arvoisat kirkolliskokousedustajat pyhimmän patriarkkamme lämpimät terveiset Konstantinopolista. Tapasin hänet siellä toukokuun lopussa. Patriarkka Bartolomeos puhui tapaamisessamme kuten aina hyvin lämpimästi Suomesta ja täällä elävistä rakkaista laumansa jäsenistä. Keskustelimme niin kirkkomme tulevaisuuden näkymistä kuin meneillään olevasta hallinnon kehittämisestä. Olimme patriarkan kanssa yhtä mieltä siitä, että ”hallintostrategian”, kuten talouden, päätösten läpinäkyvyyden sekä tehokkuuden ohella on olemassa myös haaste, joka liittyy näkyyn kirkkomme historiallisesta perinteestä, erityisesti kanonisesta traditiosta, jonka tulisi olla jokaisen paikalliskirkon elämän ja hallinnon kulmakivenä. Tämän seikan olemme saaneet kuulla useampana vuotena patriarkkamme tervehdyksestä kirkolliskokoukselle.

Olemme kaikki varmasti yhtä mieltä siitä, että kirkkomme toimintaa pitää siirtää enemmän kanslian paperipinojen alta kirkkoon. Jotta näin voisi tapahtua, meiltä edellytetään – kuten patriarkkamme puheessaan autonomiamme 90-vuotisjuhlassa kuusi vuotta sitten sanoi – ”hengellistä mutta myös hallinnollista kypsyyttä, niin että kirkkomme voi siitä lähtien hoitaa omat asiansa ilman kolmannen osapuolen puuttumista ja asioihin sekaantumista.” Toisin sanoen meidän on saatettava tulevat uudistukset mahdollisimman oikealle pohjalle, jotteivat ne olisi ristiriidassa Tomoksemme taikka patriarkaattimme kanonisen praksiksen kanssa. On tullut aika puhua samaa kieltä äitikirkkomme kanssa eikä saarnata yksinomaan toisista lähtökohdista kumpuavaa hallintofuturologiaa.

Hallinnon kehittämistä jatketaankin tästä eteenpäin tiiviissä yhteistyössä patriarkaatin kanssa, jolla on ortodoksisista paikalliskirkoista laajin tuntemus kanonisissa kysymyksissä, mutta joka myös aina huomioi kunkin kirkon paikalliset olosuhteet. Käytännössä tämä tarkoittaa kanonisen oikeuden elementtien lisäämistä kirkkojärjestykseemme. Tällä ei ole kuitenkaan vaikutusta varsinaiseen seurakuntarakenteen muutokseen ja sovitut uudistukset tulevat etenemään sovitussa aikataulussa. Tämä on myös patriarkkamme toive.

Tiedämme, että hallinnonuudistuksella, kuten kaikella, jopa demokratialla, on hintansa. Tämän seminaarin puitteissa voimme käydä keskustelua myös niistä toimenpiteistä, joita kirkkomme kipeästi tarvitsee maamme laajalla lähetyskentällä. Hiippakuntiemme jäsenkehitys- ja veroennuste vuoteen 2030 on monilta osin murheellista luettavaa. Voimme toki aina todeta asian liittyvän Suomen väestökehityshaasteeseen, epäsuotuisaan taloustilanteeseen, erilaisiin epävarmuustekijöihin taikka kaupungistumiseenkin. Seurakunnissa vieraillessani usein kuulen, että hautaamisia toimitetaan kaksin-, joskus kolminkertaisesti kasteisiin verrattuna eikä suhdeluku ole olennaisesti parempi kaupungeissakaan. Vaikka suurten kaupunkien väkiluku kasvaa, ei se näytä heijastuvan seurakuntiemme hyväksi muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta.

Vaikeimmat, myös kirkkoamme koskettavat ongelmat esiintyvät syrjäytyneiden lasten ja nuorten keskuudessa, työuupumuksessa sekä vanhusten yksinäisyydessä. Niin kirkollemme kuin yhteiskunnallemmekin olisi hyväksi, jos muun muassa vapaaehtoistyön ja kolmansien sektoreiden, eli järjestöjen kautta saataisiin uudenlainen laajennettu, syvempi ja tasapainoisempi apuverkosto, johon vanhukset, nuoret ja heidän perheensä voisivat tukeutua selviytyäkseen elämän pettymysten hetkistä nykyistä paremmin. Apua voisi löytyä myös yksinäisyyteen. Lähiyhteisö on yhteisö, jonka merkitys – jopa hoidon tarjoajana – ei ole Suomesta hävinnyt. Mutta jossittelu ja selittely ei tässä tilanteessa asiaamme eteenpäin vie. On löydettävä uusia, luoviakin ratkaisuja, joita on esimerkillisellä tavalla jo toteutettu eri seurakunnissa.

Kysyn kirkoltamme: ”quo vadis”, minne menet? Vuosittain noin yhtä keskikokoista suomalaista kaupunkia vastaava väestö siirtyy maamme kasvukeskuksiin, joten asia koskettaa meitä niin kasvun osalta kuin hiljenevän maaseudunkin osalta. Kirkon tulevaisuudelle on elintärkeää, miten se onnistuu tavoittamaan kasvukeskuksen nuoret ja nuoret aikuiset, sillä meidän kirkkomme on heidän tulevaisuutensa. Tämä ei merkitse haja-asutusalueiden seurakuntalaisten tai vanhusten tarpeiden väheksymistä. On kuitenkin todettava, että uusia sukupolvia uusine arvoineen kasvaa kaupungeissa. Tämä on maailmanlaajuinen ilmiö, mutta myös urbaani mahdollisuus. Siksi kirkon haasteet ovat polttavimmat juuri kaupungeissa, vaikka maallakin siihen kohdistuu oikeutettuja odotuksia.

Uuden testamentin maailma oli agraarinen. Tästä syystä Jeesus puhui paljon työstä pellolla ja paimenessa. Kuitenkin evankeliumin tie oli kylistä kaupunkeihin, Betlehemistä Nasaretiin, Jerusalemista Golgatalle, Damaskoksen tieltä Roomaan ja Ateenaan. Voidaan sanoa, että Raamattu alkaa puutarhasta ja päättyy kaupunkiin. Tähän liittyen meidän ei ole syytä nähdä kasvukeskuksia uhkakuvina vaan mahdollisuuksina. Mutta kirkon tulevaisuutta ei tule kaupungeissakaan etsiä muista toimintamuodoista kuin seurakunnan hengellisestä olemuksesta. Toimintamuodot voivat mukautua olojen ja kirkossakävijöiden mukaan ja niitä voidaan kekseliäästi tuottaa lisää, mutta niiden tulee olla taipumattomasti juurtuneita kirkkomme rikkaaseen perinteeseen.

Arvoisat esipaimenet, hyvät kirkkomme luottamushenkilöt! On ilmeistä, että kirkkoon sitouttamisen saralla on tehtävä herkeämättä töitä. Mutta myös kirkon työssä meidän on pystyttävä arvioimaan sitä, teemmekö oikeita asioita oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa. Kirkon historia on tässäkin paras tiedonlähde. Sen valossa lista kirkon perustehtävistä näyttää lyhyeltä. Siihen kuuluvat olennaisesti jumalanpalveluselämä, opetus ja diakonia. Kaikesta muustahan voidaan tinkiä. Tänä vaikeana aikana kirkkomme tarvitsee viisasta, äitikirkkomme kanssa harmonista kehittämistyötä yhdistyneenä talkoohenkeen, jossa kaikilla kirkkomme toimijoilla ja jäsenillä on oma osansa ja vastuunsa.

Toivon, että jokainen meistä pohtisi näitä asioita hallintoasioidenkin ohella. Näin toimien emme unohda kristillistä ortodoksista uskoamme tässä eteemme avautuneessa tilanteessa – maailmassa, Suomessa ja globaalissa ulottuvuudessa.