Kärsimys on suuri mysteeri

Ajankohtaista | 13.07.2019

Arkkipiispa Leon opetuspuhe marttyyri ja tunnustaja Johannes Sonkajanrantalaisen kanonisaatiojuhlassa Sonkajanrannassa 13.7.2019.

Arkkipiispa saarnaa Sonkajanrannalla 13.7.

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Kristuksessa rakkaat isät esipaimenet, isät, veljet ja sisaret, olemme kokoontuneet liittämään kirkkomme pyhien joukkoon tässä kylässä toiminutta ortodoksista tunnustajaa ja marttyyria, uskoamme kutsumustehtävänään väsymättä opettanutta Johannes Sonkajanrantalaista. Pyhän Johanneksen perhe muutti vuonna 1885 Sonkajanrannan kylään Johanneksen ollessa yksivuotias. Tiedämme, että Sonkajanrannan kylässä oli aktiivista ortodoksista toimintaa 1900-luvun alussa. Esimerkiksi Johanneksen isän, mylläri Wasilei Karhapään talossa pidettiin jumalanpalveluksia ja laulettiin kirkkoveisuja.

Johannes kirjoitti ensimmäisen tunnetun kirjeensä 22-vuotiaana vuonna 1906 silloiselle Suomen arkkipiispalle Sergeille. Kirjeessään hän toivoi ortodoksisen koulun perustamista Sonkajanrannan kylään. Myöhemmin arkkipiispa vieraili Sonkajanrannalla ja jo vuoden 1908 syksyllä koulu aloittikin toimintansa maalaistalossa, jonka Suomen ortodoksinen hiippakuntahallitus osti Ilja Mattiselta. Koulu toimi nimellisesti Suomen ortodoksien kirkollisia asioita hoitaneen Hengellisen Konsistorin alaisuudessa. Kylällä toimi myös ortodoksinen nuorisoseura, jonka esimies Johannes oli, kunnes siirtyi uskonnonopettajaksi. Nuorisoseura teki ahkeraa sisälähetystyötä ja järjesti kirkkolaulumatkoja ja opetusta.

Maailmanhistorian muutoksiin Johannes ei voinut vaikuttaa. Alkuvuodesta 1917 Pietarin ja Moskovan tehtaissa lakkoiltiin ja sotilaat kapinoivat. Tämän jälkeen he muodostivat neuvostoja ottaakseen vallan omiin käsiinsä. Venäjää itsevaltaisesti hallinnut ja myöhemmin julmasti perheensä kanssa teloitettu tsaari Nikolai II luopui vallasta.

Historiankirjoissa käännettiin uusi lehti, kun bolševikit saivat määräysvallan ja vuoden 1917 marraskuun vallankumouksen jälkeen ottivat itselleen diktaattorin oikeudet, takavarikoivat liikeyrityksiä ja omaisuutta ilman korvausta, hyökkäsivät kirkkoa vastaan, tappoivat pappeja, polttivat ja tuhosivat kirkkorakennuksia ja pyhäinjäännöksiä sekä vahvistivat asemaansa salaisella poliisilla, joka kidutti, murhasi ja tuomitsi kuolemanleireille pakkotyöhön. Tuolta ajalta pyhä kirkko tuntee tuhansia marttyyrejä, mutta Jumalan tiedossa heitä saattaa olla jopa miljoonia.

Venäjän vallankumous oli maailmanhistorian kannalta tärkeä tapahtuma. Se oli tärkeä tapahtuma myös Suomelle, jossa keväällä 1918 puhjenneen sisällissodan kauheudet vetivät vertoja rajan takana tapahtuneille julmuuksille, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Nämä historiantapahtumat veivät myös pyhän Johanneksen elämään Jumalan kirkkauden maailmaan. Hänen aikansa koitti, kun hänet revittiin irti kylästään ja sinne rakentamastaan kirkosta ja koulusta, kyyditettiin Joensuuhun, teloitettiin, heitettiin joukkohautaan ja siirrettiin lopulta Ilomantsiin Kokonniemen kalmistoon. Johannes oli kuollessaan kolmenkymmentäkolmevuotias.

Pyhinä kunnioitetuista kristityistä suurin osa on marttyyreja. Totuuden puolesta tapahtuva kärsimys on aina hengellisen elämän lähde. Kristuksen kärsimys tapahtui maailman elämäksi, marttyyrien kirkon elämäksi. Uudessa testamentissa todistaminen ja kärsiminen liittyvät joskus synonyymien tavoin yhteen. Alkukirkon aikana kuolemanrangaistuksen saamiseen riitti usein kristittynä oleminen, todisteita ”rikoksista” ei tarvittu. Kirkkoisä Tertullianus tiivistää pohdiskelut vainojen perimmäisistä syistä näin: ”Te voitte kiusata, kiduttaa, tuomita ja tuhota meitä. Teidän vääryytenne on todiste meidän syyttömyydestämme. Siksi Jumala antaa meidän kärsiä näin. Siksi teidän suurinkaan julmuutenne ei hyödytä mitään, se enemminkin houkuttelee meidän uskontoomme. Joukkomme kasvaa joka kerran kun leikkaatte satoa: kristittyjen veri on siemen.”

Lukumääräisesti eniten marttyyreja on ollut 1900-luvulla, jopa meidän omana elinaikanamme. Itse Kristus on sanonut: ”Autuaita olette te, kun teitä minun tähteni herjataan ja vainotaan ja kun teistä valheellisesti puhutaan kaikkea pahaa. Iloitkaa ja riemuitkaa, sillä palkka, jonka te taivaissa saatte, on suuri.” (Matt. 5:11–12) Vapahtajamme siis kehottaa kohtaamaan vainot riemuiten, mutta riemuita kärsimyksistä voi vain hän, jota lämmittää Kristuksen rakkaus. Kirkon historiassa on lukuisia kertomuksia niistä marttyyreistä, jotka suorastaan iloitsevat saadessaan kestää samoja asioita kuin rakastamansa Kristus. Tätä erikoislaatuista autuutta ovat kristityt saaneet kokea kaikista suurimmassa mittakaavassa juuri 1900-luvulla, jolloin marttyyrien verestä on tullut jopa kirkkoja yhdistävä tekijä tasoittaen tunnustuksellisia eroja tiellä ykseyteen.

Tähän liittyen mieleeni nousee erään Solovetskin luostarisaarella vankina olleen kertomus muurien sisällä vietetystä pääsiäisestä: ”Kristus nousi kuolleista! Totisesti nousi! Voittoveisua lauloivat ne, jotka joka päivä ja hetki olivat kuoleman piirittämiä. Kaikki osallistuivat lauluun... ”Haudoissa oleville” kaikui kuorona joka julisti ylösnousemusta, voittoa pahasta. Veristen kätten pystyttämät vankilan muurit romahtivat. Rakkauden tähden vuotanut veri on antanut ikuisen elämän riemun. Olkoon vain, että ruumis makaa haudassa, sillä henki on vapaa ja iätön. Ei ole maailmassa voimaa, joka tukahduttaisi hengen! Mitättömiä ja voimattomia ovat ne, jotka meitä kahlitsevat. Eivät ne voi henkeä kahlita, sillä sen nostaa haudasta ikuinen Hyvä ja Valo”.

Kärsimys on suuri mysteeri. Sen merkitys ei meille täysin avaudu. Mutta sen seuraukset ja vaikutukset ovat ilmeisiä. Kärsimykseen liittyy selittämätöntä sankaruutta ja se on sukua sille salatulle ihmeelle, jota rakkaus kutoo sisällämme. Saamme muistella tänään pyhää marttyyria ja tunnustajaa Johannesta kiitollisin mielin. Saamme pyytää hänen esirukouksiaan. Hän jakaa kanssamme luottamuksensa Jumalan voimaan ja siunaukseen. Sen tähden pyydämme häneltä, että hän kantaisi rukouksia ”Herran Jeesuksen Kristuksen eteen niiden puolesta, jotka palvelevat Herraa, opettavat lapsia ja nuoria, tekevät työtä perheiden eteen ja rakentavat pyhää kirkkoa. Rukoile kirkon rakentajien ja kaunistajien puolesta ja niiden puolesta, jotka vilpittömin sydämin palvelevat Herraa.” Aamen.

Kuva: Vladimir Sokratilin