Arkkipiispa Leo: ISIS-äitien lasten oikeudet ovat luovuttamattomia

Ajankohtaista | 15.07.2019

Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa ottaa kantaa lasten asemaan sanomalehti Karjalaisessa 13.7. julkaistussa kolumnissaan.

Arkkipiispa Leo

Arkkipiispa Leo toimii sanomalehti Karjalaisen kolumnistina kerran kuukaudessa. Heinäkuun kolumnissa hän ottaa voimakkaasti kantaa ns. ISIS-äitien lasten puolesta:

Lapsi vai laskutoimitus

ISIS-äitien lasten kohtaloista on viime aikana käyty monitasoista keskustelua, joka osaltaan haastaa mittaamaan poliittista moraalia puolin ja toisin. On tarpeen kysyä, onko kysymys lasten oikeuksista osa laskennallista peliä vai ovatko heidän oikeutensa luovuttamattomia?

Terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuslaitoksen entinen professori Matti Rimpelä pitää hiljattaisessa kannanotossaan (YLE 27.6.) ISIS-äitien lasten tilannetta samankaltaisena kuin punaorpojen asemaa sata vuotta sitten. Tutun kuuloisesti tuolloin pelättiin, että viha ja katkeruus periytyvät ja leviävät lasten kautta. Rimpelä puhuukin ihmisten demonisoinnista, mikä häivyttää heiltä heidän arvokkuutensa ja tekee heistä potentiaalisia vihollisia.

Kirkon näkemys ihmisestä on, että hänen arvonsa ei määrity hänen potentiaalinsa kautta. Ei siis sen kautta, mitä hänestä ehkä tulee, vaan sen mukaan mitä hän on nyt. ISIS-äitien lapset ovat nyt lapsia. On varottava sellaista ennakoivaa moralismia, jossa lapset nähdään tulevaisuuden uhkana. Mikäli ympäristö näkee ja kohtelee heitä potentiaalisina uhkatekijöinä, niin nämä stigmatisoidut lapset alkavat myös herkemmin toteuttaa ympäristönsä heihin kohdistamia odotuksia. Puhutaan itsensä toteuttavista ennusteista.

Kirkon näkökulmasta lapsi itsessään ei ole vain arvokas, vaan myös pyhä. Pyhästä puuttuu vertailun periaate. Lapsen pyhyys ei ole hänen luonteessaan, ei hänen mieltymyksissään, ei edes hänen ainutlaatuisuudessaan yksilönä. Häntä ei voi yksinkertaisesti verrata tai palauttaa mihinkään yksittäiseen piirteeseen. Tämä tarkoittaa, että lapsen arvo ei asetu vain moraalisen mittarin yläpäähän, vaan sen ulkopuolelle; se antaa valon, jonka avulla koko mittaristo on ylipäätään luettavissa. Rimpelän mainitsema demonisointi on pyhyyden logiikalle vastakkaista: se asettaa omat pelkomme arvojen tilalle ja tekee niistä ”järkevää ajattelua” tai ”realismia”. Lienee selvää, että realismista vankileirien lapset ovat saaneet jo tarpeekseen.

Yhteiskuntana emme kohtaa näitä kysymyksiä kysymyksinä pyhyydestä. Välillä on hyvä pysähtyä pohtimaan mistä oikean ja väärän erottelukykymme on peräisin. Moraalin alkuperä ei tietenkään ole kristinuskossa, mutta sitä oleellisesti värittävä kristillinen pyhyyden käsite on. Tämä alkuperä loistaa yhä läpi siellä missä annamme enemmän arvoa armollisuudelle, hyvyydelle ja pyyteettömyydelle kuin pahimmille mahdollisille skenaarioille tai kollektiivisille – ja sitä kautta viime kädessä poliittisille – uhkakuville. Kristillisyyttä on nimenomaan antaa kaikille lapsille mahdollisuus hyvään, turvalliseen ja onnelliseen elämään.

Vaikka hyvyys ei olisi aina läsnä itse todellisuutena, se on olemassa mahdollisuutena. Meillä on tilaisuus katkaista vihan ja katkeruuden kierre. Aikuiset ihmiset ovat vastuussa teoistaan, mutta lapsille meidän on pidettävä auki pyhyyden mahdollisuus. Se tapahtuu konkreettisesti, osoittamalla heille, että kaikki ei ole vain matemaattista kalkulointia.