"Kirkkorakennus on täynnä tilaa kohtaamiselle Jumalan kanssa"

Ajankohtaista | 23.11.2019

Arkkipiispa Leon opetuspuhe Tampereen kirkon 120-vuotisjuhlassa 23.11.2019.

Arkkipiispa pitämässä opetuspuhetta Tampereella

Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!

Seisomme ja istumme tänään praasniekkapäivänä 120-vuotiaassa Tampereen kirkossa kuin juhlamajassa. Ympärillämme kohoava rakennus on saavuttanut iän, joka Mooseksen 1. kirjassa mainitaan ihmisiän vuosien maksimimääräksi. Kristittyjen juhlille tunnusomaisesti tähän rakennukseen on tänäkin juhlapäivänä kokoontunut rukoilevia ja laulavia ihmisiä. Vuodet vierivät, tilanteet ja ihmiset vaihtuvat, mutta pohjimmiltaan elämä ja rukous jatkuvat. Kristityn elämä on kurottamista tämän elämän tuolle puolen. Siten kirkkorakennuskin ylös kohoavine seinineen, torneineen, maalattuine ikoneineen, suitsutussavuineen, ihmisäänineen ja siellä hiljentyneine sydämineen on todistus pysyvyydestä, toivosta ja uskosta, joka voittaa rappeutumisen ja kuoleman.

Ortodoksinen kirkkorakennus ei siis suinkaan ole täynnä tyhjää tilaa, vaan täynnä tilaa kohtaamiselle Jumalan kanssa. Tätä kuvastavat tämänkin kirkon kauniit ikonit. Erityisesti pyhässä liturgiassa koemme, että kirkon tila ei ole vain meitä ympäröivä arkkitehtooninen kokonaisuus, vaan luomansa yhteyden kautta enemmän kuin osiensa summa. Kirkkorakennus on täynnä teologiaa, koko keholla vastaanotettavaa teologiaa.

Tämänkin kirkon historia ulottuu slaavilaiseen perinteeseen ja sitä mukaa venäjänkielisiin emigrantteihin, joista täällä on aina pidetty hyvää hengellistä huolta. Eräs Englannissa vaikuttanut venäläinen emigranttiteologi on osuvasti kerran sanonut: ”Kirkko oli venäläiselle yliopisto, teatteri, konserttisali ja taidegalleria. Sunnuntaisin ja juhlapäivinä koko väestö kokoontui viettämään eukaristiaa. Kansa kuunteli Raamatun lukemista, he lauloivat psalmeja ja uskontunnustusta, valittivat Kristuksen kärsimyksiä ja kuolemaa sekä riemuitsivat hänen ylösnousemuksestaan ja taivaaseenastumisestaan. Tämä oli heille ainutlaatuinen harjoituskenttä, joka valisti heidän sydämensä ja mielensä sekä johdatti heidät jumalallisen lunastuksen mysteerioon.

Kirkkotila yhdistää kristityt ajallisesti, yli kuolemankin, sillä rukouksen ja eukaristian kautta olemme yhtä Jumalassa niin apostoleista ja ensimmäistä marttyyreistä alkaen kuin täällä Tampereen kirkossa aiemmin rukoilleiden sukupolvien kanssa. Tämä yhteys on todellisuudessa se jatkuva rukous, joka kirkon on rakentanut ja joka pitää sen pystyssä. Tämän vuoksi rukoilemme kirkon rakentajien ja sen kaunistajien puolesta, tämän vuoksi olemme täällä tänään kantamassa kiitosuhria. Sillä teemme tässä ja nyt todellista kristityn työtä antamalla tyhjälle tilalle merkityksen yhteyden luomisen kautta. Kun rukoilemme koko maailman puolesta niin täytämme tyhjyyden – olipa tuo tyhjä tila huoneessamme tai sydämessämme.

Tampereen seurakunnan voi katsoa onnistuneen yhteyksien luomisessa erinomaisesti. Tästä on esimerkkinä virkeä katekumeenitoiminta, mikä ansaitsee laajempaakin huomiota. Meidän on kristittyinä ja seurakuntina oltava valmiita vastaamaan siihen, mihin toivomme perustuu. Kristillisen opetuksen tarve on tässä ajassa valtava, lisääntyvä. Tehtävä ei ole helppo. Kirkon perusviesti, evankeliumi, on itsessään tarpeeksi väkevä viesti, mutta kyseessä ei ole vain tiedotettava informaatio, vaan elävää vettä, jota juova ei tunne enää janoa. Tullakseen kristityksi ihminen tarvitsee sekä opetusta että vapautta. Ja vapaus tarkoittaa juuri tilaa, väljyyttä lähestyä Jumalaa sellaisena kuin ihminen on, omana itsenään. On erityisen tärkeää, että seurakunta kutsuu ihmisiä luokseen ja antaa tilaa ihmisten yhdistyä, tilaa kysellä ja saada vastauksia elämän polttaviin kysymyksiin. Onnistuminen näkyy Tampereen seurakunnassa muun muassa siinä, että lapsia ja nuoria perheitä on kirkossa. Olen luottavainen, että näin tulee myös jatkossa olemaan, eikä tähän ”tamperelaiseen pääomaan” tule vaikuttamaan seurakunnan tuleva siirtyminen Oulun hiippakuntaan.

Tilaa tarvitaan myös kaikenlaisille ihmisille. Erityisen ilahduttavaa on Tampereen seurakunnan monimuotoisuus: kirkossa näkyy miehiä ja naisia, eri kansallisuuksia, seurakunta-aktiiveja, erilaisissa elämäntilanteissa olevia yksilöitä. Nostaisin esiin myös Porin yhteisön esimerkillisen aktiivisuuden toistemme palvelemisen hengessä. Merkittävää on myös se, että Tampereen papisto pystyy palvelemaan venäjän kielellä ja muillakin kielillä, mikä on korvaamaton voimavara. Vain olemalla aidosti monimuotoinen voi kirkko palvella yhtenä Kristuksen ruumiina. Voisi jopa sanoa, että juuri paikallisseurakunta, vanhoine ja nuorine ja erikielisine jäsenineen, on kuva itse Kolminaisuudesta: se näyttää, miten yksi voi olla monta ja miten moni voi olla yksi.

Jumalaan pohjautuva yhteisöllisyys olkoon siis kirkkomme ja Tampereen seurakunnan ohjenuorana myös tulevaisuudessa. Olemme ehkä tottuneet puhumaan yhteisöllisyydestä ajoittain liian maallisin termein unohtaen, että jokainen yhteisö omalla tavallaan heijastaa pyrkimystä kohti Jumalaa, sillä onhan Jumala yhteyden täydellisyys eli rakkaus. Aito yhteisöllisyys merkitsee, että yhteisö on enemmän kuin jäseniensä summa. Sellainen yhteisö muodostaa turvaverkoston, jossa kukin jäsen tulee huomioiduksi sekä ryhmän jäsenenä että yksilönä. Seurakunnan tulisi yhteisönä kurottautua myös kohti niitä, jotka eivät ole seurakunnan jäseniä eivätkä välttämättä edes kristittyjä. Kirkon ja sydänten ovien tulee olla totisesti auki, jotta niiden sisäinen valo pääsee ulospäin.

Viime kädessä tämä juhla, kuten jokainen liturgia, on syvän kiitoksen paikka. Sanonnan mukaan kissa elää kiitoksella, mutta ihminen ei voi tulla toimeen ilman kiitosta. Pyhä Henki, Kirkon perustajan ja kivijalan, Kristuksen, meille antama Lohduttaja on kiitollisen totuuden Henki. Kunnia olkoon siis Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle. Aamen.

Kuva: Maria Hattunen