Pyhittäjämarttyyri Maria Pariisilainen 20.7.

Kirkkovuosi | 19.07.2021
Äiti Maria Pariisilainen

Ahdingossa olevien auttamiselle omistautunut äiti Maria kuoli Ravensbrückin keskitysleirin kaasukammiossa maaliskuun 31. päivänä 1945.

Äiti Maria (Jelizaveta Skobtsova, os. Pilenko) syntyi yläluokan perheeseen Riiassa vuonna 1891. Hän vietti lapsuutensa kesät perheen maatilalla Mustanmeren rannalla ja talvet Pietarissa, missä hän osoitti jo varhain mieltymystä runouteen ja suurta kiinnostusta tätinsä salongissa käytyihin keskusteluihin. Isänsä kuoleman jälkeen teini-ikäinen Jelizaveta menetti uskonsa ja suuntautui vallankumouksellisiin aatteisiin. Hän opiskeli loistavin arvosanoin pääkaupungin Pietarin parhaissa kouluissa ja osallistui lukemattomiin yöllisiin keskustelutilaisuuksiin kirjallisuussalongeissa, joissa älymystö paransi maailmaa.

Yhdeksäntoistavuotiaana Jelizaveta solmi avioliiton bolševikki Dimitri Kuzmin-Karajevin kanssa, jonka puhujanlahjat olivat hurmanneet hänet. Liitto päättyi eroon kolmen vuoden kuluttua. Sen loppupuolella Jelizavetalla oli lapsuudenmaisemissaan Mustanmeren rannalla lyhyt suhde, josta syntyi tytär Gajana. Ensimmäisenä naisena Venäjällä hän alkoi kuunnella teologian oppikursseja Pietarin hengellisessä akatemiassa.

Vallankumouksen mustien pilvien noustessa Jelizaveta liittyi vuonna 1917 sosiaalivallankumoukselliseen puolueeseen, johon hän liitti idealistisia odotuksia. Samoihin aikoihin hän löysi uudelleen uskon Kristukseen, joskin hänen kristillisyyteensä sekoittui Venäjän kansaa koskevia messiaanisia ajatuksia. Pian hän kuitenkin joutui myöntämään, että kaikki poliittiset utopiset pyrkimykset olivat tyhjiä ja ainoastaan valmistivat tietä bolševikeille. Vuonna 1918 hän pakeni lokakuun vallankumousta seurannutta terroria perheensä maatilalle Anapaan Mustallemerelle. Siellä hänet valittiin kaupungin pormestariksi. Hän lahjoitti maatilan käytettäväksi kouluna. Sisällissodan aikana Jelizavetaa vastaan hyökättiin molemmilta puolilta. Hän joutui valkoisten vangiksi ja sotaoikeuden eteen. Hän kuitenkin puolusti itseään taitavasti ja pääsi vapaaksi. Pian tämän jälkeen hän solmi avio- liiton lakimiehensä ystävän kasakkaupseeri Daniel Skobtsovin kanssa.

Valkoarmeijan vetäytyessä Mustaltamereltä Skobtsovin pariskunta pakeni ensin Georgiaan, jossa Jelizaveta synnytti pojan Georgin (kutsumanimeltään Jura). Georgiasta he siirtyivät Konstantinopoliin ja sitten Serbiaan, jossa syntyi tytär Anastasia (1922). Epävarmat toimeentulomahdollisuudet saivat heidät tekemään päätöksen muuttaa Pariisiin, jossa monet venäläiset emigrantit yrittivät sopeutua uuteen elämään monien vaikeuksien keskellä. Daniel sai työtä taksinkuljettajana ja Jelizaveta valmisti paperinukkeja ja -kukkia.

Talvella 1925 perheen kuopus Anastasia kuoli aivokalvontulehdukseen. Menetys paljasti Jelizavetalle, miten turhaa olemassaolo oli sellaisena kuin hän oli sen siihen asti ymmärtänyt. Hän päätti ryhtyä ”äidiksi kaikille” ja lähteä kulkemaan lähimmäisenrakkauden tietä, jota ilman ”kaikki on kauheaa ja tylsää”. Ensimmäisen maailmansodan alkamisesta (1914) lähtien hän ryhtyi elämään askeettisesti ja rukoili kiihkeästi yrittäen pakottaa Kristuksen ilmaisemaan hänelle itsensä. Mutta vasta Pariisissa tyttärensä kuoleman jälkeen ja toisesta miehestään erottuaan Jelizaveta löysi kirkon uudelleen. Hän alkoi toimia Venäläisessä kristillisessä opiskelijaliikkeessä, joka oli perustettu vaalimaan Venäjän hengellistä perintöä emigranttinuorten parissa ja ”kirkollistamaan” elämää joka suhteessa. Jelizaveta piti mielellään puheita kokouksissa ja opintopiireissä. Hänestä tuli järjestön sihteeri, ja hän otti päämääräkseen käydä tapaamassa hajallaan eri puolilla Ranskaa asuvia venäläisiä.

Jelizaveta tunsi, että hänen kutsumuksensa oli elää köyhien ja omaisuutensa menettäneiden rinnalla. Hän huomasi, että emigranttien keskuudessa vallitsi suunnaton taloudellinen ja hengellinen ahdinko. Yrittäen olla ”kaikkea kaikille” (1. Kor. 9:22) hänestä tuli epätoivoisten uskottu, tukija ja toivonantaja. Jelizaveta kirjoitti ja teki työtä itseään säästämättä voidakseen antaa tarvitseville niin aineellista kuin hengellistä apua. Kiertävä elämä ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä, ja hän ymmärsi, että hänen apunsa oli aina osittaista ja epätäydellistä. Hän suri, ettei hänen sydämensä kyennyt antamaan suojaa koko maailmalle.

Tuntiessaan kutsumuksekseen itsensä täydellisen uhraamisen toisten pelastuksen tähden Jelizaveta uskoutui hengelliselle isälleen Sergei Bulgakoville (1871−1944) ja metropoliitta Jevlogille (Evlogy Georgievsky, 1868−1946), jotka rohkaisivat häntä hänen aikeessaan vihkiytyä nunnaksi. Metropoliitta ryhtyi välittäjäksi saadakseen aikeelle Jelizavetan entisen miehen suostumuksen, minkä jälkeen Jelizaveta vihittiin nunnaksi Pyhän Sergein teologisen instituutin kirkossa maaliskuun 7. päivänä 1932. Hänen nimekseen tuli Maria pyhän Maria Egyptiläisen mukaan.

Metropoliitta toivoi aluksi, että uusi nunna kykenisi perustamaan perinteisen ortodoksisen luostarin, mutta joutui pian luopumaan ajatuksesta. Ollessaan kerran matkalla äiti Marian kanssa hän osoitti laajalla kädenliikkeellä ympärillä olevia peltoja ja sanoi: ”Tämä on sinun luostarisi, äiti Maria!

Kesällä Maria teki lyhyen matkan Latvian ja Viron luostareihin, minkä jälkeen hän palasi Pariisiin vakuuttuneena siitä, että hänet oli kutsuttu toimimaan kaikkein hädänalaisimpien parissa, ”luostarielämään kaupungissa, ihmissielun erämaassa”. Hän avasi turvakodin perheettömille naisille Villa de Saxe -kadulle Pariisin 7. kaupungin- osassa, mutta talo kävi pian ahtaaksi. Kahden vuoden kuluttua Maria siirsi turvakodin Lourmel-kadulle 15. kaupunginosaan. Outo luostari, jossa vallitsi evankeliumin mukainen boheemielämä, toivotti kaikki tervetulleeksi: työttömät, sopeutumattomat, epäonniset, kiertolaiset, rikolliset, prostituutioon ajautuneet tytöt ja naiset sekä nälkäänäkevät taiteilijat. Kaikki saivat talosta paitsi ruoan ja yösijan myös kuuntelijan sekä aina myötätuntoa ja lähimmäisenrakkautta.

Joka päivä aamun koittaessa äiti Maria meni kömpelöissä linttaan painuneissa kengissään keskustorille Les Halles’iin ostamaan kasviksia ruokkiakseen suojattinsa mahdollisimman halvalla. Iltaisin hän kiersi turvakodin papin kanssa kahviloissa tuodakseen toivonsäteen niille, jotka yrittivät hukuttaa yksinäisyytensä ja epätoivonsa ryyppäämiseen. Väsymyksestä ja kylmästä piittaamatta hän vietti kokonaisia päiviä syömättä ja nukkumatta. Hänellä ei ollut muuta ohjelmaa kuin voittaa pahan ylivalta rakkaudella ja ylenmääräisellä hyvyydellä. Jokaiselle kohtaamalleen ihmiselle hän välitti uskonsa siihen, että vuoretkin ovat siirrettävissä. Hän nousi vastustamaan kaikkea hengellistä mukavuutta ja ritualistista hurskautta tähdentäen sen sijaan ”inhimillisen kanssakäymisen mystiikkaa”. ”Kristillisyys joko on tulta tai sitä ei ole”, hän tapasi sanoa.

Lourmel-kadun talosta kehkeytyi myös kulttuurikeskus, jossa venäläisen emigraation loistavimmat edustajat kuten isä Sergei Bulgakov ja filosofi Nikolai Berdjajev pitivät puheita ja seminaareja ortodoksisesta teologiasta ja hengellisyydestä. Vuonna 1935 äiti Maria perusti Ortodoksinen aktio -nimisen hyväntekeväisyysjärjestön ja samannimisen lehden sekä avasi hoitokodin emigrantteja varten. Näille hankkeille hän sai kansainvälistä rahoitusta.

Äiti Maria oli aina jossakin toimessa. Vapaina hetkinä hän maalasi ikoneita ja kirjoi jumalanpalveluspukuja. Sodan aikana hän valmisti lähes viisi metriä pitkän seinävaatteen, joka kertoo profeetta Daavidin tarinan.

Toisen maailmansodan alettua äiti Maria perusti verstaan, jossa valmistettiin huopia armeijalle. Lourmel-kadun talon ruokasali muutettiin yleiseksi ruokalaksi. Natsien miehitettyä Pariisin vuonna 1940 alkoivat Venäjän juutalaisten pidätykset. Juutalaiseksi epäilty saattoi välttää vankeuden, jos pystyi todistamaan olevansa kristitty. Muutamat juutalaiset keskusteltuaan Lourmel-keskuksen papin isä Dimitri Klepininin kanssa päättivät ottaa vastaan kasteen. Muille isä Dimitri hyväntahtoisesti antoi kastetodistuksen ilman kastetta.

Vuonna 1942 miehittäjät vaativat, että kaikkien juutalaisten tuli ommella päällysvaatteisiinsa keltainen daavidintähti. Kesäkuun 16. päivän vastaisena yönä noin 13 000 juutalaista pidätettiin ratsiassa ja koottiin kuin karjalauma Velodrome d’Hiverin urheilustadionille. Äiti Maria onnistui pääsemään sisään stadionille, jossa hän auttoi sairaita ja tuki epätoivoisia. Hän onnistui myös pelastamaan neljä lasta, jotka hän piilotti pois kuljetettaviin roskalaatikoihin.

Venäjän juutalainen Elias Fondaminski oli nuorena mukana sosiaalivallankumouksellisessa liikkeessä. Hän emigroitui kymmeneksi vuodeksi Pariisiin, jossa hän alkoi hitaasti lähentyä kristinuskoa. Helmikuun vallankumouksen jälkeen 1917 hän palasi Venäjälle ja osallistui politiikkaan, mutta lokakuun vallankumous ajoi hänet toistamiseen maanpakoon. Vaimoltaan perimänsä omaisuuden turvin hänestä tuli yksi venäläisen emigraation tärkeimmistä hyväntekijöistä lännessä. Elias hylkäsi entiset vallankumoukselliset ihanteensa ja vakuuttui siitä, että vain kristillinen elämännäkemys pystyisi myötävaikuttamaan Venäjän jälleenrakentumiseen kommunismin jälkeen. Hän osoitti väsymätöntä intoa valaakseen uutta rohkeutta venäläiseen emigranttinuorisoon ja älymystöön. Hän osallistui ahkerasti jumalanpalveluksiin Lourmel-kadun kirkossa, mutta tunsi lojaalisuutta juutalaista taustaansa kohtaan ja piti itseään ansiottomana ottamaan vastaan kasteen. Ranskan miehityksen jälkeen hän ei paennut Yhdysvaltoihin, vaan palasi Pariisiin täysin tietoisena vaarasta, johon hän juutalaisena antautui.

Elias pidätettiin monien muiden venäläisten emigranttien tavoin, kun Saksa oli hyökännyt Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941. Monet pidätetyistä vapautettiin nopeasti, mutta Elias juutalaisena jätettiin Compiègnen keskitysleirille. Siellä keskitysleirin kirkossa hänet kastettiin. Pian sen jälkeen hän joutui sairaalaan vatsahaavan takia. Ystävät äiti Maria mukaan lukien laativat suunnitelman, jonka turvin Elias pääsisi pakenemaan Ranskan vapaan osan kautta Yhdysvaltoihin. Elias kuitenkin torjui ajatuksen. Venäläisen uskonnonfilosofin Georgi Fedotovin (k. 1951) kertoman mukaan Elias halusi viimeisinä päivinään elää kristittyjen kanssa ja kuolla juutalaisten kanssa. Elokuussa 1942 hänet siirrettiin Auschwitzin keskitysleirille, jossa hän kuoli 19.11.1942.

Juutalaiset perheet tungeksivat Lourmelin keskukseen odottaessaan pääsyä seuraavaan piilopaikkaan ja pakoreittiä vapaalle vyöhykkeelle. Keskuksen toiminta kuitenkin ilmiannettiin ja helmikuussa 1943 saksalaiset pidättivät äiti Marian 20-vuotiaan pojan Georgin. Myös isä Dimitri pidätettiin. Häntä kuulusteltiin neljä tuntia Gestapon päämajassa. Kun kuulusteleva upseeri tarjosi isä Dimitrille vapautta, jos hän lopettaisi juutalaisten avustamisen, hän näytti kaularistiään kysyen: ”Entä tämä juutalainen? Tunnetteko te Hänet?” Vastaukseksi upseeri iski isä Dimitriä kasvoihin niin kovaa, että tämä kaatui lattialle. Sama upseeri totesi, että isä Dimitri oli langettanut itselleen tuomion.

Isä Dimitri ja Georgi olivat jonkin aikaa Compiègnen keskitysleirissä verrattain vapaissa oloissa ja toimittivat päivittäin liturgian eräässä sellissä. Isä Dimitri oli pannut merkille Georgin palavan hurskauden ja valmisti häntä pappisvihkimykseen. Joulukuun 16. päivänä heidät siirrettiin yllättäen Buchenwaldin keskitysleiriin ja sieltä edelleen Doran leiriin. Georgi sai akuutin äkämätautitartunnan ja hänet todennäköisesti teloitettiin työhön kykenemättömien joukossa.

Isä Dimitri puolestaan sairastui keuhkokuumeeseen. Hänet sijoitettiin ylikansoitettuun sairastupaan, jossa sairaat makasivat lattialla jätöstensä päällä tukahduttavassa löyhkässä. Helmikuun 9. päivänä 1944 isä Dimitrin tehdessä kuolemaa eräs venäläinen vanki, joka oli värväytynyt vanginvartijaksi säilyttääkseen henkensä, tunnisti hänet papiksi, jota muutamat vangit olivat kyselleet. Hän kumartui isä Dimitrin puoleen. Nähdessään myötätuntoiset kasvot isä Dimitri pyysi, että vartija siunaisi hänet ristinmerkillä. Mitään ajattelematta mies teki, mitä häneltä pyydettiin, jolloin isä Dimitri henkäisi viimeisen kerran. Vuosien kuluttua tuo mies tunnusti synkkänä ja ahdistuneena, että hänen mielessään kummitteli, miten hän omalla monien pampunlyöntien tahraamalla kädellään teki ristinmerkin kuolevan miehen ylle.

Äiti Maria pidätettiin helmikuussa 1943, kun hän oli mennyt pyytämään poikansa vapauttamista. Hän oli muutaman kuukauden keskitysleirinä toimivassa Romainvillen linnakkeessa, josta hänet siirrettiin Ravensbrückin keskitysleirille noin 90 kilometriä Berliinistä pohjoiseen. Epäinhimillisissä oloissa keskitysleirin krematorioitten levittäessä kaikkialle kaameaa savuaan hän säteili ympärilleen Kristuksen rakkauden valoa, myötätuntoa ja toivoa. Ruumiinrakenteeltaan vahvana ja uhrautuvan elämän karaisemana hän kesti leirielämää muita vankeja paremmin, mutta sairastui lopulta punatautiin. Kun hänet siirrettiin viereiseen leiriin, jossa ruoka-annokset olivat niin pienet, että kuolema tuli nopeasti, hän palasi sieltäkin hengissä, mutta voimattomana.

Liittoutuneiden joukkojen edetessä kuolemantuomioita pantiin toimeen mielettömällä vauhdilla. Eräänä päivänä maaliskuussa 1945 kaksisataakuusikymmentä vankia valittiin kaasukammioon vietäväksi. Muutamien silminnäkijöiden mukaan äiti Maria otti erään naisen paikan antaakseen tälle tilaisuuden selvitä hengissä. Toisten mukaan loppuun uupunut ja vuoteenoma äiti Maria siirrettiin toiselle tuhoamisleirille. On hyvin mahdollista, että molemmat silminnäkijäkuvaukset pitävät paikkansa, sillä vankien nimenhuutoja ja kuolemaan tuomittavien erotteluja pidettiin päivittäin. Joka tapauksessa äiti Maria kuoli kaasukammiossa maaliskuun 31. päivänä 1945 ja hänen ruumiinsa heitettiin krematorioon poltettavaksi. Niin toteutui hänen lapsuutensa ennakkoaavistus, jonka hän oli monesti toistanut runoissaan ja piirustuksissaan: hän kuolisi tulessa.

Konstantinopolin patriarkaatti kanonisoi äiti Marian, tämän pojan Georgin, isä Dimitrin ja Elias Fondaminskin vuonna 2004.

Teksti: Synaksarion