Tammikuun toisena päivänä tulee kuluneeksi 50 vuotta rovasti Olavi Merraksen pappisvihkimyksestä.
Rovasti Olavi Merras vihittiin diakoniksi Lappeenrannan Pokrovan kirkossa joulukuun lopulla vuonna 1968. Helsingin seurakunnan diakonin työssä hän aloitti 1.1.1969, joten tarkkaan ottaen alkavan vuoden vaihteessa pappeusvuosia täyttyy hänelle jo 53.
Papiksi isä Olavin vihki metropoliitta Johannes 2.1.1972 Uspenskin katedraalissa. Pappeus ei ollut isä Olaville erityisen tietoinen uran valinta.
– Ortodoksinen lapsuudenperheeni ja sen miljöö varmasti vaikutti hieman valintaani. Ylioppilaskeväänä 1963 harkitsin kauppatieteiden opiskelua, mutta se vain jäi sitten pois. Papiksi opiskelu oli luonnollista jatkumoa kaikelle siihenastiselle. Kirkollinen elämäni kaikkine siihen kuuluvine perinteineen jatkui Kuopion pappisseminaarissa sen jälkeen, kun olin kirjoittanut ylioppilaaksi.
Pappisseminaarin roolia Suomen ortodoksisen kirkon papiston koulutuksessa ei voi isä Olavin mielestä väheksyä:
– Pappisseminaari on antanut ja antaa hyvät eväät papin työhön. Voisi sanoa, että teologiaa opin aikanaan yliopistossa ja seminaarilla opin toimittamaan jumalanpalvelukset, mikä on tärkeää. Näistä kahdesta opinajosta olen saanut eväät, joilla olen pärjännyt tähän päivään asti, isä Olavi kertoo.
Lappeenrannasta Lohjalle ja Lahteen
Isä Olaville sielunpaimenena toimiminen on kokonaisvaltainen elämäntapa, jossa ei mitata työtunteja eikä työaikaa. Pappi on joka hetki Herransa asialla. Isä Olavi muistuttaa tekstistä, joka lukee papin kaularistin takasivulla: "Lue seurakunnalle pyhiä kirjoituksia, kehota ja opeta ahkerasti siihen saakka, kun tulen.” (1.Tim. 4:13)
– Tämä on jokaisen papin työn ohjeena, ja näin myös minulla.
Pappisvihkimyksensä jälkeen isä Olavi aloitti työt Helsingin seurakunnan pappina Lohjalla vuonna 1972. Tänä aikana hän toimi myös monen sotilasläänin ortodoksisena sotilaspappina. Vuonna 1982 hän siirtyi Lohjalta Lahden ortodoksisen seurakunnan kirkkoherraksi, mistä toimesta myös jäi eläkkeelle maaliskuussa 2008.
Lahden vuosina keskeiseksi seurakuntalaisten opetusvälineeksi muotoutui seurakuntalehti Harjukirkon Viesti.
– Sitä lehteä teimme puolisoni Merjan kanssa aina siihen saakka, kun jäin eläkkeelle. Valitettavasti lehden toimitustyölle ei enää jälkeemme löytynyt jatkajia.
Isä Olaville ja hänen puolisolleen tärkeä hengellinen lapsi on myös Heinolassa sijaitseva Juliana-naisyhteisö, joka viettää 25-vuotispäiväänsä sopivasti isä Olavin pappisvihkimyksen päivänä 2.1.
– Juliana-yhteisön esimerkkipyhä on vanhurskas Juliana Lazarevolainen (k. 1604), jonka muistopäivä on 2.1. Hänen sosiaalinen toimintansa lähimmäisten hyväksi sopii hyvin esikuvaksi naisyhteisölle, isä Olavi kertoo.
Pappina muuttuvassa yhteiskunnassa
Vuosikymmenien työkokemuksella isä Olavi kertoo seurakunnan hallinnon olleen välillä työlästä, mutta että papin työ sinänsä ei ole hänestä vuosien varrella muuttunut.
– Kirkkoherrana toiveeni oli aina, että seurakunnan luottamushenkilöt olisivat hyviä työtovereita ja että kokouksiin ei tulla vain pappia ”härtsiämään”. Siksi meillä pitäisi olla hyvä luottamushenkilöiden koulutus, isä Olavi pohtii.
Hän huomauttaa, että jokainen pappissukupolvi elää omassa maailmanajassaan.
– Isäni toimi Lappeenrannassa kirkkoherrana vuodet 1949-1979 ja hänen elämäänsä sävyttivät sodat, siirtolaisuus ja kirkkomme jälleenrakennustyö. Pappina hän kohtasi erilaisia kulttuurimurroksia. Itse olen puolestani pappina joutunut kohtaamaan kehittyvän suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan ja hengellisten arvojen maallistumisen, kun taas poikani Teo toimii pappina tämän hetken tieto- ja someyhteiskunnassa.
Toisinaan isä Olavista tuntuu, että nykyajan suomenkieliset seurakuntalaiset ovat kadottamassa identiteettinsä, koska he eivät tunne omaa ja kirkkonsa perinnettä.
– He eivät pysty kertomaan uskonnostaan muiden kirkkokuntien edustajille. Tämä vaikeuttaa käytännön ekumeniaa, joka jää sitten vain papiston harteille.
Nykypäivän nuori papisto on isä Olavin mielestä tiedollisesti rikkaampaa kuin isoisänsä, mutta ei välttämättä hengellisesti kokeneempaa. Suomalaistaustaisten ortodoksien paikan ovat usein ottaneet maahanmuuttajat.
– Heissä saattaa olla kirkkomme hengellinen tulevaisuus, isä Olavi miettii luottavaisena.
Teksti: Maria Ojanen
Kuva: Merraksen perheen kotialbumi
