Kirkolliskokous 2022: Arkkipiispan avauspuheenvuoro

Ajankohtaista | 21.11.2022

Arkkipiispa Leon avauspuhe kirkolliskokouksessa Valamon luostarissa 21. marraskuuta 2022.

Arvoisat isät esipaimenet, Kristuksessa rakkaat isät, sisaret ja veljet!

Tämän vuoden kirkolliskokouksella on päätettävänään monta tärkeää asiaa, joista yhden haluan heti nostaa aivan erityisesti esiin. Viime vuoden kirkolliskokous hyväksyi kirkon lakityöryhmän antaman ehdotuksen pohjalta osan sen lakiehdotuksista ja muut jäivät edelleen valmisteltaviksi. Tämän jälkeen kirkollishallitus sopi kirkolliskokouksen päätöksen mukaisesti Itä-Suomen yliopiston kanssa tutkimusprojektista, jonka puitteissa on syntynyt valmis esitys lakiin ja kirkkojärjestykseen tehtävistä muutoksista. Jotta tämä kokonaisuus voisi edetä hallituksen esitykseksi, tämän kirkolliskokouksen tulee tehdä päätös lakipaketin lopullisesta muodosta. 

Lakiin ehdotetaan lisättäväksi säännös kirkon palvelukeskuksesta, jota ei mainita nykyisessä laissa. Kirkon palvelukeskus on nimensä mukaisesti palvelulaitos, joka tarjoaa kirkon toimielimille ja seurakunnille taloushallinnon ja väestökirjanpidon palvelut sekä muita asiantuntijapalveluita. Palvelukeskuksella on moniulotteinen rooli kirkossamme ja sen johtaja ja lakimies voidaan määrätä hoitamaan myös kirkollishallituksen virkamiestyyppisiä tehtäviä. Näissä tapauksissa työntekijä toimii kirkollishallituksen, ei palvelukeskuksen edustajana.

Kolmekymmentä vuotta sitten – vuonna 1982 – Opetusministeriön kirkko ja valtio -työryhmä esitti komiteamietinnössään, että ortodoksisen kirkkokunnan lainsäädäntöä määriteltäessä olisi otettava huomioon kanonisen oikeuden näkökohdat. Niiden sisältymistä yksinomaan kirkkokunnan sisäistä järjestystä säätelevään kirkkojärjestykseen ei nähty tuolloin riittäväksi asiaintilaksi, vaan kanonisen oikeuden velvoittavuuden piti käydä selville myös laista. Vaikka tilanne on monella tapaa muuttunut, pidän edelleen tärkeänä, että kirkkomme laissa ja kirkkojärjestyksessä säilytetään kirkon itseymmärryksen kannalta tärkeimmät perinteestämme lähtöisin olevat säännökset. Eräs tällainen on vaatimus siitä, että keskeiset työntekijämme ovat kirkkomme jäseniä. Vastaavaa edellytetään myös evankelis-luterilaisella puolella. Uskon, että omasta kirkostamme löytyy aina identiteettimme tiedostavia ja tunnustavia, tehtäviin kykeneviä ihmisiä. Kirkkomme kanonisen perinteen sekä kirjaimen että hengen vastaista olisi jakaa hallinto ja hengellinen toiminta erilleen tilanteeseen, jossa toista voitaisiin johtaa kirkon ekklesiologisen rakenteen ulkopuolelta. Vaikka hallinnolliset päätökset voivatkin tapahtua tätä nykyä paperilla ja toimistoissa, on silti tärkeää tiedostaa, mistä lähtökohdista nousevista rakenteista kirkko elää. Olemme muuttamassa säädöksiämme mm. siten, että piispojen kokous saa organisatorista apua asioiden kanoniseen käsittelyyn. Tämänkin tähden on välttämätöntä, että kirkkomme lainoppinut henkilö on identiteettinsä mukaisesti uskoamme tunnustava. Sama koskee henkilöstöpäällikköä, joka tekee päivittäin työtään nimenomaan ortodoksisten työntekijöiden ja kirkkokansan keskuudessa. Seurakuntien päätöksentekoa helpottaa puolestaan myös se, että luottamuselinten jäsenillä on varajäsenet. Tämä mahdollistaa päätösvaltaiset kokoukset, jotka eivät näköjään ole enää itsestäänselvyyksiä seurakuntakentällä.

Toiseksi haluan nostaa esiin sen, että sota Ukrainassa kaipaa huomiotamme ja käytännön tekoja tässäkin kirkolliskokouksessa. Ehkä tiedämme, että Ukrainan kansa on jo viimeisen sadan vuoden ajan kantanut raskasta ristiään. Stalinismi toi Ukrainalle kauhukokemukset holodomorista, eli nälällä kuolettamisesta, kollektivisoinnista ja puhdistuksista. Viimeisin toteutui Ukrainassa paljon suuremmassa mittakaavassa kuin muualla Neuvostoliitossa. Ristin tie jatkuu nyt 2020-luvulla. Näemme ja koemme sen vaikutukset myös täällä Suomessa. Tuhat vuotta sitten vastaanotimme ortodoksisen uskon Kiovan kautta, nyt vastaanotamme samoja reittejä kulkeneita ortodoksisia pakolaisia.

Samalla kun Venäjä on häpeämättömästi rikkonut kansainvälistä järjestystä ja luonut terroria, on patriarkka Kirill räikeästi sivuuttanut kirkon kanonisen järjestyksen katkaisemalla yhteytensä Ekumeeniseen patriarkaattiin sen jälkeen, kun se käytti oikeuttaan myöntää autokefalian Ukrainan kirkolle, jolla oli rohkeutta irrottautua Kirillin Venäjästä.

Jos usko on opettanut minulle jotain, niin se on se, että maailma voi ottaa askeleen taaksepäin, mutta asioiden suuressa suunnitelmassa se tulee ottamaan monia askeleita eteenpäin. Historia nimittäin saattaa joskus mairitella älykkäitä roistoja, mutta se ei koskaan imartele omavaltaisia diktaattoreita.

Ja jos kirkkomme rikas oppi on auttanut minua ymmärtämään jotain, niin se tiivistyy ajatukseen siitä, että Jumalan kauaskatseisessa perspektiivissä paha ei koskaan voita hyvää. Hengellinen kasvu tapahtuu uusien haasteiden ja koettelemusten kautta. Kriisit ja vaikeudet ovat yhä uusia mahdollisuuksia tulla enemmän ihmiseksi. Kaikkein vaikeimpina aikoina saattaa kuitenkin olla mahdotonta katsella tuskaa myönteiseltä kannalta. Jos vain uskallamme yrittää uskoa, että se mikä on vaikeaa, voi tuottaa jotakin hyvää, saamme aivan uusia edellytyksiä jaksaa silloin, kun tulee uudestaan pimeää. Mutta synti ei voi koskaan olla viimeinen tai ikuinen sana. Eikä Putinin diktatuuri tule olemaan ikuista. Ja suoraan sanottuna ei Kirillin passiivisuuskaan.

Mitä meidän suomalaisina ortodokseina pitäisi siis tehdä auttaaksemme tänne hädässä saapuneita? Ajaudumme nopeasti sivuseikkoihin, mikäli tuijotamme vain tulijoiden ulkoisia ominaisuuksia tai mietimme, millä tavoin he voisivat olla meille hyödyksi. Mutta jos osaamme rakastaa, näemme toisessa ihmisessä Kristuksen. Näemme, että toisen sydämessä virtaa Jumalan elämä. Jos rakastat itsessäsi olevaa Jumalan elämää, tunnistat sen myös toisessa. Voit rakkaudellasi herättää ja tehdä tietoiseksi tämän elämän kohtaamissasi ihmisissä. Suurin palvelus, jonka siis voimme toiselle tehdä on sytyttää elämään hänessä uinuva Jumalan rakkaus. Tämän voimme tehdä kuitenkin vain, jos olemme löytäneet todellisen rakkauden ensin itsessämme. Paras tapa opetella rakastamaan lähimmäisiämme on etsiä Jumalaa ensin omasta sydämestämme. 

Hyvät kirkolliskokouksen jäsenet! Kirkolliskokousedustajat ovat sitoutuneet noudattamaan ”vakaata ja arvokasta käytöstä”. Olemme täällä ei vain omina itsenämme, vaan koko kirkkokansan edustajina. Vakaa ja arvokas käytös ilmaisee kunnioitustamme Kirkkoamme, toisiamme ja tehtäväämme kohtaan. Kirkolliskokousedustajan sananvapauden tulee olla laaja. Todellisen sananvapauden edellytyksenä kuitenkin on, että kukin voi hoitaa tehtäväänsä ilman pelkoa tulla loukatuksi tai pilkatuksi sanoin, ilmein tai elein. Kirkolliskokous täyttää parhaiten tehtävänsä, kun kukin meistä pyrkii asiallisuuteen eikä hairahdu mielenilmauksiin, jotka eivät kuulu asialliseen keskusteluun. 

Näillä mietteillä julistan Suomen ortodoksisen kirkon vuoden 2022 kirkolliskokouksen avatuksi ja toivotan sen työlle Kolmiyhteisen Jumalan siunausta.