Kirkolliskokous 2022: Patriarkan tervehdys

Ajankohtaista | 21.11.2022

Hänen Kaikkipyhyytensä, Ekumeenisen patriarkan Bartolomeoksen tervehdys Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikkojen kokoukselle 21.–23. marraskuuta 2022.

Korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo, rakas veljeni ja meidän Vähäisyytemme kanssapalvelija Pyhässä Hengessä, korkeasti pyhitetyt ja siunatut veljeni metropoliitat ja piispat, kunnianarvoisa papisto ja kunnioitetut yhteisöjen edustajat ja kaikki maallikoiden ja papiston kokouksen osallistujat: Jumalan, taivaallisen Isämme, Herramme Jeesuksen Kristuksen sekä kaikkein pyhimmän ja eläväksitekevän Hengen armo yhdessä rakastavan patriarkaalisen siunauksemme ja rukouksemme myötä olkoon teidän kaikkien kanssa.

Lähetämme teille kaikille Suomen ortodoksisen kirkon papiston ja maallikoiden kokoukseen osallistujille ja kaikille hurskaille ortodoksisille kristityille siunatussa maassanne Fanarista rakkauden tervehdyksen, toivottaen menestystä kaikilta osin tälle yhteenkokoontumiselle, jotta voitte tehdä sopivia päätöksiä omissa kirkollisissa asioissanne.

Pyhän Johannes Krysostomoksen jumalallisessa liturgiassa – tuossa korvaamattomassa aarteessa, jonka vaatimattomuutemme edeltäjä on jättänyt perinnöksi ortodoksisten kirkkojen perheelle ja joka antaa uskoville esimakua tässä ja nyt Herramme ikuisista taivaallisista pidoista hänen valtakunnassaan – emme ano vain ”rauhaa ylhäältä” vaan myös ”rauhallisia aikoja” ja rauhaisaa valmiutta kaikissa teoissamme sen suhteen, miten meidät on Jumalan kansana kutsuttu suhtautumaan toisiimme. Lisäksi jumalallinen liturgia päättyy käskyyn ”lähteä rauhassa”. Tämä todistaa ja vahvistaa Jumalan sopuisan ja rauhanomaisen toveruuden lahjan kirkoille ja samaan aikaan kutsun elää sitä todeksi maailmassa, Hänen Nimensä kunniaksi ja Hänen kansansa sekä koko luomakunnan lohdutukseksi ja lopulliseksi pelastukseksi laajemmin. Tällaisen rauhan läsnäolo on tässä tapauksessa jumalallisesti perustettua. Kristus itse sanoi: ”Minä jätän teille rauhan; annan teille oman rauhani. En anna teille niin kuin maailma antaa” (Joh. 14:27). Toisin sanoen Hänen rauhansa vastaa Jumalan kaikille ihmisille tarkoittamaa elämän täyteyttä. Siksi ortodoksiset johtajat erityisesti ovat velvollisia edistämään sellaista rauhaa, joka synnyttää sovun ja yksimielisyyden hengen (vrt. Ap.t. 2:46) kuten se näkyy selvästi kirkossa sen olemassaolon alusta helluntain jälkeisinä päivinä.

Tässä näemme selkeästi, ettei rauha ole vain valinnaista, vaan se on edellytys sekä rakastavan Herramme oikealle kirkastamiselle, että jumalallisesti meille uskotulle ja asetetulle tehtävälle julistaa ja todistaa sanomaa Kristuksesta ”joka teki sovinnon meidän kanssamme” (2. Kor. 5:18). Tästä syystä me ”Jumalan asioita hoitavina” (Tit. 1:7), pyydämme – ja tästä meitä myös muistutetaan – Herramme rauhanlahjaa jokaisen jumalallisen eukaristiapalveluksen alussa. Näin ollen me ”emme voi puolustella syntejä” (vrt. Joh. 15:22) myöntymälle niille, jotka kylvävät hajaannusta, erimielisyyttä ja eripuraa.

Tästä seuraa, että kaikenlainen sydämetön julmuus, väkivalta ja sodat ovat radikaalisti yhteensopimattomia ja täysin ristiriidassa evankeliumin opetukselle, kirkon elävälle perinteelle, liturgiselle kokemukselle sekä miesten ja naisten kutsumukselle olla ”luotuja Jumalan kuvaksi ja kaltaiseksi” (vrt. 1. Moos. 1:26). Tällä tavoin sotaa ei voida koskaan järkeistää moraalisesti hyväksyttävänä vaihtoehtona, saati sitten itsekkään ja riistollisen poliittisen agendan toteuttamisena. 

Kaikki sodat ovat vastenmielisiä paitsi siksi, että ne ovat tehottomia ongelmien ratkaisemisessa, koska sodan seurauksena on aina vihan lisääntyminen, suuremman jakautumisen ja eripuraisuuden kärjistyminen sekä ihmisten traaginen epäinhimillistäminen – dialogi on aina verrattomasti parempi vaihtoehto – mutta varsinkin kun niihin liittyy sisaria ja veljiä Kristuksessa, joita on ravittu samasta uskosta ja jotka todellakin saivat uskon ”joka kerran annettiin pyhille” (Juud. 1:3) yhdestä ja samasta lähteestä, nimittäin Konstantinopolin Suuresta ja Pyhästä Äitikirkosta. 

Meneillään oleva hyökkäys suvereenia ja itsenäistä Ukrainan kansakuntaa vastaan on johtanut veljesmurhaan ja monien ihmisten ja heidän viattomien lastensa kuolemiin. Lisäksi joudumme todistamaan lukuisten ihmisten pakkosiirtoja ja tuskan huutoja pakolaisilta, joilta – ilman heidän omaa syytään – on riistetty perusoikeudet ja ihmisarvo.

Tämän äärimmäisen tuhon ja inhimillisen kärsimyksen keskellä olemme kuitenkin löytäneet voiman iloita Jumalan ”hyvyydestä” (Ps. 31:8) jonka turvin Suomen ortodoksinen kirkko palvelee sotaa paennutta Ukrainan kansaa: ukrainankielisen verkkosivuston luonnilla, taloudellisella tuella, julkaisujen avulla, sekä mikä tärkeintä, uuden toimen avaamisella ukrainan kielellä palvelevalle papille.

Papillinen kutsumus teologisessa perinteessämme, kuten hyvin tiedetään, on pohjimmiltaan yhdistävän rakkauden virka, joka toteuttaa tässä ja nyt Kristuksen työtä. Tämän papin tehtävän avaaminen tuo siis ukrainalaiset pakolaiset, koko Jumalan kansan, yhteyteen Kristuksen rauhan ja ykseyden kanssa, varsinkin kun he kokoontuvat yhdessä kirkkona pyhässä rukouksessa ja jumalanpalveluksessa edistäen samalla toveruutta, rauhaa ja ykseyttä uskovaisten välillä kansallisesta identiteetistä riippumatta.

Pohtiessamme edelleen kirkon luonnetta ja tehtävää, älkäämme unohtako, että isien varhaisissa kirjoituksissa yksi silmiinpistävimmistä kuvauksista kirkon mysteeristä on näkemys kirkosta ”Äitinämme” – todellisena äitinä, jonka lapset syntyvät elämään mukautuessaan Kristuksen kuolemaan. Tästä vaikuttavasta kuvasta meitä muistutetaan astuessamme ortodoksiseen kirkkorakennukseen: suoraan alttarin yläpuolella olevassa apsiksessa näemme nimittäin kätensä levittäneen Jumalanäidin Panagian ikonin rukoilemassa ja kutsumassa kaikkia uskovaisia kokoontumaan yhdessä hänen Poikansa, Herramme ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen eteen, joka puolestaan on kuvattu suoraan hänen edessään. Kuten tiedätte, tämä ikoni tunnetaan nimellä Panagia Platytera (Jumalanäidin ennusmerkki), sananmukaisesti Jumalanäiti, joka on ”tilavampi”. 

Se ei ainoastaan muistuta meitä siitä, että kirkko on meidän Äitimme, vaan myös siitä, että kirkossa kaikille ihmisille on rajattomasti ’tilaa’. Kirkko todellakin odottaa hiljaa käsivarret ojennettuina kutsuen meitä kaikkia Poikansa Jeesuksen Kristuksen tykö, joka on innokas ’synnyttämään’ meidät ja ”kärsimään synnytystuskia, kunnes Kristus saa teissä muodon” (Gal. 4:19). Taivaallisena Äitinämme kirkko synnyttää lapsensa elämään ja vetää heidät kaikki luoksensa. Ja, kuten varhainen kirkkoisä on tärkeästi huomauttanut: ”imettää heitä pyhällä maidolla, joka on Sana [Jeesus Kristus]”. 

Kolmannen vuosisadan alussa pyhä Kyprianus Karthagolainen kirjoitti: ”teillä ei voi olla Jumala Isänä, jos teillä ei ole enää kirkkoa äitinä”. Tästä näemme, että kirkon tehtävänä on pohjimmiltaan olla ykseys, elämä, vuoropuhelu, yhteys ja ennen kaikkea Jumalan rakkauden, rauhan ja anteeksiannon lahjan antaminen. Siksi on äärimmäisen tärkeää, että Jumalan kansa tuntee kirkon äidillisen rakkauden, sen kiintymyksen ja lämmön kaikkia lapsiaan kohtaan ilman poikkeuksia. Näin ollen Suomen ortodoksinen kirkko ansaitsee kiitoksen vastaanottaessaan ukrainalaisia pakolaisia rakkaudesta kaikkia sodan uhreja kohtaan. Kaikki se mitä tehdään ja joka johtaa elämän kukoistukseen, Kristuksen sovitustehtävän edistämiseen kaikkina aikoina ja kaikissa paikoissa, on sekä Jumalalle mieluista että heijastaa kirkon luontaista olemusta, kun se jatkaa todistustaan eschatan toivosta, tässä ja nyt tapahtuvasta Jumalan lopullisen rauhan voiton esimausta.

Tuomitessaan tämän sodan, Konstantinopolin Äitikirkko jatkaa rukousta sen nopean loppumisen puolesta, sillä se aiheuttaa jatkuvasti niin monia uhreja ja miljoonia pakolaisia. Se rukoilee edelleen parannusta sotarikollisille ja niille, jotka tukevat tällaisia julmuuksia. Se tulee jatkossakin todistamaan Kristuksen rakkauden, ykseyden ja rauhan sanomasta. Enemmän kuin koskaan aikaisemmin tämä pyhä lahja ja rauhaan, vuoropuheluun ja yhtenäisyyteen kutsuminen on ensiarvoisen tärkeää tämän päivän yhteiskunnan hyvinvoinnille, yhteiskunnan, jossa sen kansa – murheellisimmin sen lapset – joutuvat päivittäin kohtaamaan kasvavaa erimielisyyttä, eripuraa ja tyytymättömyyttä, kasvavaa epävarmuutta ja ahdistusta varsinkin nykyisen sodan pahuuden karussa todellisuudessa. Kirkko on kutsuttu olemaan toivon majakka lannistusta vastaan, toivon majakka ihmiselämän arvokkuudessa ja jaloudessa, totuuden majakka, jonka mukaan pahalla ei koskaan ole viimeistä sanaa sillä se on vain tekijä langenneessa todellisuudessamme. Kirkko on uskollinen ja kestävä todistaja valolle ja elämälle tulevassa valtakunnassa, häviämättömälle valolle, joka viittaa uuden alun lupaukseen Kristuksen kuoleman voitosta ja Hänen pysyvän rauhan vallastaan.

Korkeasti Pyhitetty Suomen arkkipiispa, rakas veli! Suomen ortodoksinen kirkko on osoittanut, että Jumalan armo ja elämä Kristuksessa voivat kannustaa uskovien sydämissä ja mielissä luovia voimia uhraamiselle ja solidaarisuudelle, jotka ylittävät inhimillisen mittapuun. Onnittelemme sinua vielä kerran, ja olemme varmoja, että edelleen aiot ”tehdä ahkerasti hyvää” (Tit. 3:8) veljiemme ja sisartemme parhaaksi ja Jumalan taivaallisen nimen kunniaksi, jota Kolminaisuudessa palvotaan.

Tässä hengessä, Konstantinopolin Äitikirkon istuimelta, osoitamme teille kaikille, arvoisat piispaveljet ja rakkaat lapset, kokosydämisen patriarkaalisen tervehdyksemme, anoen teille armoa ja laupeutta Kristukselta Jumalalta, joka rakasti maailmaa niin, että Hän tuli yhdeksi meidän kanssamme, jotta meidät johdatettaisiin Hänen rauhaansa – nimittäin Hänen läsnäoloonsa – joka on yhteenveto kaikesta siitä, joka Hänen kanssaan ikuisesti on oleva.

Ekumeenisessa patriarkaatissa 11. marraskuuta 2022

Bartolomeos
Konstantinopolin ja Uuden Rooman arkkipiispa ja Ekumeeninen patriarkka

Suomennos: Jelisei Heikkilä