20.10.2019

Sävelmä
2. säv.

19. helluntainjälkeinen sunnuntai

sm. Artemios (+ 361)

m. Irene Portugalilainen (+ 653)

p. Artemi Verkolalainen (+ 1544)

Polyeleon evankeliumi
Joh. 20:11–18
Joh. 20:11–18

Siihen aikaan 11 Maria seisoi haudan ovella ja itki. Siinä itkiessään hän kurkisti hautaan 12 ja näki, että siinä, missä Jeesuksen ruumis oli ollut, istui kaksi valkopukuista enkeliä, toinen pääpuolessa ja toinen jalkopäässä. 13 Enkelit sanoivat hänelle: "Mitä itket, nainen?" Hän vastasi: "Minun Herrani on viety pois, enkä tiedä, minne hänet on pantu." 14 Tämän sanottuaan hän kääntyi ja näki Jeesuksen seisovan takanaan, mutta ei tajunnut, että se oli Jeesus. 15 Jeesus sanoi hänelle: "Mitä itket, nainen? Ketä sinä etsit?" Maria luuli Jeesusta puutarhuriksi ja sanoi: "Herra, jos sinä olet vienyt hänet täältä, niin sano, minne olet hänet pannut. Minä haen hänet pois." 16 Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Maria." Maria kääntyi ja sanoi: "Rabbuuni!" -- se on hepreaa ja merkitsee: opettajani. 17 Jeesus sanoi: "Älä koske minuun. Minä en vielä ole noussut Isän luo. Mene sinä viemään sanaa veljilleni ja sano heille, että minä nousen oman Isäni ja teidän Isänne luo, oman Jumalani ja teidän Jumalanne luo." 18 Magdalan Maria riensi opetuslasten luo ja ilmoitti: "Minä olen nähnyt Herran!" Sitten hän kertoi, mitä Herra oli hänelle sanonut.

Epistola
2. Tim. 2:1–10 (Artemios)
2. Kor. 11:30–12:9

2. Tim. 2:1–10

1 Vahvistakoon siis Kristuksen Jeesuksen armo sinua, poikani! 2 Kaikki, mitä olet monien todistajien läsnä ollessa minulta kuullut, sinun tulee uskoa luotettaville ihmisille, jotka pystyvät myös opettamaan muita. 3 Kärsi sinäkin vaivaa niin kuin Kristuksen Jeesuksen kelpo sotilas. 4 Ei kukaan sotilaana palveleva sekaannu jokapäiväisen elämän toimiin, jos haluaa, että päällikkö on häneen tyytyväinen. 5 Ei myöskään urheilija saa voitonseppelettä, ellei hän kilpaile sääntöjen mukaisesti. 6 Maamiehen, joka raskaan työn tekee, tulee ensimmäisenä saada osansa sadosta. 7 Mieti sanojani! Herra kyllä antaa sinulle ymmärrystä kaikkeen. 8 Muista, että Jeesus Kristus, Daavidin jälkeläinen, on herätetty kuolleista, niin kuin minä julistan. 9 Hänen vuokseen minä kärsin, olen vieläpä kahleissa kuin rikollinen. Mutta Jumalan sana ei ole kahleissa. 10 Siksi kestän mitä tahansa Jumalan valittujen tähden, jotta hekin saavuttaisivat pelastuksen, jonka Kristus Jeesus on hankkinut, ja sen mukana ikuisen kirkkauden.

2. Kor. 11:30–12:9

30 Jos on pakko kerskailla, kerskun heikkoudestani. 31 Herran Jeesuksen Jumala ja Isä, joka on ikuisesti ylistetty, tietää etten valehtele. 32 Damaskoksessa kuningas Aretaksen alainen päällikkö antoi vartioida kaupunkia pidättääkseen minut, 33 mutta minut laskettiin muurinaukosta korissa alas, ja niin pääsin pakenemaan hänen käsistään. 12:1 Minun on pakko kerskailla, vaikkei siitä hyötyä olekaan. Siirryn nyt näkyihin ja Herran ilmestyksiin. 2 Tunnen erään Kristuksen oman, joka neljätoista vuotta sitten temmattiin kolmanteen taivaaseen. Oliko hän silloin ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. 3 -- 4 Ja tästä miehestä tiedän, että hänet temmattiin paratiisiin ja hän kuuli sanoja, joita ihminen ei voi eikä saa lausua. Oliko hän ruumiissaan vai poissa siitä, en tiedä, sen tietää Jumala. 5 Tästä miehestä minä kerskailen, itsestäni en, paitsi heikkoudestani. 6 Vaikka tahtoisinkin ylpeillä, en olisi mieletön, sillä puheeni on totta. Sitä en kuitenkaan tee, jottei kukaan ajattelisi minusta enempää kuin hän minusta näkee tai kuulee. 7 Jotta nämä valtavat ilmestykset eivät tekisi minua ylpeäksi, olen saanut pistävän piikin ruumiiseeni, Saatanan enkelin kurittamaan itseäni, etten ylpistyisi. 8 Olen kolme kertaa pyytänyt Herralta, että pääsisin siitä. 9 Mutta hän on vastannut minulle: "Minun armoni riittää sinulle. Voima tulee täydelliseksi heikkoudessa." Sen tähden ylpeilen mieluimmin heikkoudestani, jotta minuun asettuisi Kristuksen voima.

Joh. 15:17–16:2 (Pyhä suurmarttyyri Artemios)
Luuk. 8:27–39
Joh. 15:17–16:2

Herra sanoi: 17 "Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne. 18 "Jos maailma vihaa teitä, muistakaa, että ennen teitä se on vihannut minua. 19 Jos te kuuluisitte tähän maailmaan, se rakastaisi teitä, omiaan. Mutta te ette kuulu maailmaan, koska minä olen teidät siitä omikseni valinnut, ja siksi maailma vihaa teitä. 20 "Muistakaa, mitä teille sanoin: ei palvelija ole herraansa suurempi. Jos minua on vainottu, vainotaan teitäkin. Jos minun sanaani on kuultu, kuullaan myös teidän sanaanne. 21 Kaiken tämän ihmiset tekevät teille minun nimeni tähden, siksi etteivät tunne häntä, joka on minut lähettänyt. 22 Jos minä en olisi tullut ja puhunut heille, he eivät olisi syyllisiä, mutta nyt heidän on mahdotonta puolustella syntiään. 23 Joka vihaa minua, vihaa myös Isääni. 24 Ellen olisi tehnyt heidän keskuudessaan tekoja, joita kukaan toinen ei ole tehnyt, he eivät olisi syyllisiä. Mutta nyt he ovat nähneet minun tekoni ja vihaavat sekä minua että Isääni. 25 Näin täytyi käydä, jotta toteutuisi heidän kirjoitustensa sana: 'He ovat syyttä vihanneet minua.' 26 "Te saatte puolustajan minä lähetän hänet Isän luota. Hän, Totuuden Henki, lähtee Isän luota ja todistaa minusta. 27 Myös te olette minun todistajiani, olettehan olleet kanssani alusta asti. 16:1 Olen puhunut teille tämän, ettei uskonne koetuksissa sortuisi. 2 Teidät erotetaan synagogasta, ja tulee sekin aika, jolloin jokainen, joka surmaa jonkun teistä, luulee toimittavansa pyhän palveluksen Jumalalle."

Luuk. 8:27–39

Siihen aikaan, 27 kun Jeesus nousi rannalle Gerasan alueella, häntä vastaan tuli kaupungista mies, jota vaivasivat pahat henget. Mies oli jo kauan kulkenut vaatteitta, eikä hän asunut ihmisasumuksessa vaan oleskeli hautaluolissa. 28 Jeesuksen nähdessään hän parkaisi, heittäytyi hänen eteensä ja huusi kovalla äänellä: "Mitä sinä minusta tahdot, Jeesus, Korkeimman Jumalan poika? Minä pyydän: älä kiduta minua!" 29 Jeesus näet oli käskenyt saastaisen hengen lähteä miehestä. Se oli jo pitkän aikaa pitänyt miestä otteessaan. Hänet oli köytetty ja kahlehdittu, että hän pysyisi aloillaan, mutta kerran toisensa jälkeen hän oli katkonut siteensä ja pahan hengen ajamana paennut ihmisten ilmoilta. 30 "Mikä sinun nimesi on?" kysyi Jeesus. Mies vastasi: "Legioona*", sillä häneen oli mennyt monta pahaa henkeä. 31 Ne pyysivät, että Jeesus ei käskisi niiden syöksyä kadotuksen kuiluun. 32 Läheisellä vuorella oli iso sikalauma laitumella. Pahat henget pyysivät Jeesukselta lupaa mennä sikoihin, ja hän salli sen. 33 Silloin henget lähtivät miehestä ja menivät sikoihin, ja lauma syöksyi jyrkännettä alas järveen ja hukkui. 34 Kun sikopaimenet näkivät tämän, he lähtivät pakoon ja kertoivat kaiken kaupungissa ja kylissä. 35 Monet lähtivät katsomaan, mitä oli tapahtunut. He tulivat Jeesuksen luo ja tapasivat miehen, josta pahat henget olivat lähteneet. Mies istui Jeesuksen jalkojen juuressa vaatteet yllään ja täydessä järjessään. Tämä sai heidät pelon valtaan. 36 Paikalla olleet kertoivat heille, millä tavoin pahojen henkien vaivaama oli parantunut. 37 Silloin kaikki Gerasan seudun ihmiset pyysivät Jeesusta poistumaan sieltä, sillä he olivat hyvin peloissaan. Jeesus nousikin veneeseen ja lähti paluumatkalle. 38 Mies, josta pahat henget olivat lähteneet, pyysi, että saisi jäädä hänen seuraansa, mutta Jeesus lähetti hänet luotaan sanoen: 39 "Palaa kotiisi ja kerro tästä suuresta teosta, jonka Jumala on sinulle tehnyt." Mies lähti, kulki ympäri kaupunkia ja julisti, mitä Jeesus oli tehnyt hänelle. *) Legioona oli suurin roomalainen joukko-osasto, vahvuudeltaan 6000 miestä.

Päivän synaksario

20.10.

Pyhä Maximus palveli diakonina Abian kylässä Italian Aquilassa. Keisari Deciuksen (249–251) vainon aikana hän meni omasta aloitteestaan ilmoittautumaan vainoojille. Tunnustettuaan uskonsa rohkeasti hän joutui piinapenkkiin venytettäväksi ja hänet ruoskittiin. Lopuksi hänet heitettiin alas vuorenrinteeltä. Tämä tapahtui vuoden 250 tienoilla. Pyhää Maximusta kunnioitetaan Aquilan kaupungin suojelijana.

Caprasius syntyi Agenissa, nykyisen Ranskan alueella. Kun Diocletianuksen vaino ulottui Etelä-Ranskan alueelle, Caprisius kätkeytyi. Kuullessaan toisten kristittyjen rohkeudesta Caprasius alkoi kuitenkin hävetä pelkuruuttaan. Hän tuli rohkeasti esiin ja tunnusti uskonsa julkisesti. Hänet mestattiin välittömästi. Tämä tapahtui vuonna 303.

Pyhä marttyyri Artemios eli Konstantinus Suuren aikana ja työskenteli virkamiehenä hänen alaisuudessaan. Keisari ylensi hänet Aleksandrian ja koko Egyptin sotilaskomentajaksi vuoden 330 tienoilla. Artemios oli kristitty mutta monien valtaapitävien tapaan kallistui areiolaisuuteen. Siksi hän vastusti kiivaasti pyhää Athanasios Suurta ja ahdisti Aleksandrian ortodokseja. Kristinuskon puolesta kiivaillessaan Artemios hävitti epäjumalien temppeleitä ja hajotti niiden patsaita. Hän myös vastasi apostolien Andreaan ja Luukkaan reliikkien siirtämisestä Byzantioniin eli Konstantinopoliin.

Vuonna 361 keisariksi tuli kristinuskoa vihannut Julianus Luopio. Hän kutsui Artemioksen Aleksandriasta sotajoukkoineen osallistumaan Persian vastaiseen sotaretkeensä. Kun Julianus oli Antiokiassa rankaisemassa kahta kristittyä 500 lyönnillä, Artemios marssi rohkeasti keisarin eteen ja ilmoitti, että Julianuksen politiikka kristittyjä vastaan oli lähtöisin Perkeleestä ja raukeaisi tyhjiin, koska Kristus on ristillä voittanut pahojen henkien voiman. Artemios jatkoi rohkeasti huutaen, että ne jumalat, joita keisari palvoi Hermeksenä ja Apollona, eivät olleet sen arvokkaampia kuin se puu ja metalli, josta ne oli valmistettu. Keisari pidätytti Artemioksen välittömästi, ja hänen virkamerkkinsä otettiin pois. Artemios ruoskittiin ja heitettiin vankilaan. Artemios iloitsi siitä, että hänetkin luettiin arvolliseksi kärsimään Kristuksen tähden.

Artemios tuotiin vielä kerran keisarin eteen. Hänelle luvattiin korkea virka-arvo ja jopa ylipapin virka, jos hän vain luopuisi ”galilealaisten tolkuttomista uskomuksista”. Artemios tiesi, että keisari Julianos oli saanut kristillisen kasvatuksen ja hänellä oli tarpeeksi tietoa. Siksi Artemios ei pitänyt tarpeellisena puolustaa uskoaan sanoin. Pyhä marttyyri pysyi vaiti vielä silloinkin, kun häntä kidutettiin tulikuumilla raudoilla. Kahden viikon vankeuden jälkeen hänet tuotiin surmattavaksi. Hänen päälleen kaadettiin iso kivi, minkä jälkeen hänet määrättiin mestattavaksi. Pyhä marttyyri kuunteli tuomion iloiten ja kohotti kätensä kiitollisena taivasta kohti. Mestauspaikalla hän kumarsi kolme kertaa itään päin ja taivutti päänsä miekan alle.

Ariste-niminen antiokialainen diakonissa otti pyhän marttyyrin ruumiin ja toimitti sen Konstantinopoliin, jossa se oli Pyhän Johannes Edelläkävijän kirkossa kristittyjen kunnioitettavana vuosisatojen ajan. Sen äärellä on tapahtunut poikkeuksellisen paljon ihmeitä.[1]

 

[1] Näistä kertova kirja on käännetty englanniksi nimellä The Miracles of St. Artemios. A Collection of Miracle Stories by an Anonymous Author of the 7th Cent. (Leiden, 1997.)

Irene oli kaunis ja harras neito, joka eli 600-luvulla Scalabriksen kaupungissa Portugalissa. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, jotka järjestivät tyttärensä ensin nunnaluostarin kouluun ja sitten hankkivat hänelle yksityiseksi kotiopettajaksi munkin.

Kun Irene kerran lähti kirkkoon pyhän Pietarin juhlapäivänä, Britald-niminen jalosukuinen nuorukainen näki hänet ja rakastui epätoivoisesti. Hän seurasi Ireneä aina tämän kirkkomatkoilla ja lopulta tunnusti rakkautensa hänelle. Irene hylkäsi liehittelyt, ja Britald lankesi syvään masennukseen ja sairastui. Kun hänen tilansa ei kohentunut, Irene tuli hänen luokseen ja kertoi kieltäytyneensä ainoastaan siksi, että oli jo antanut naimattomuuslupauksen. Britald hyväksyi hänen päätöksensä ja alkoi toipua. Hän lupasi kunnioittaa neidon päätöstä, ja he erosivat toisistaan kuin veli ja sisar luvaten toisilleen olevansa yhdessä paratiisissa.

Irene palasi kotiinsa ja jatkoi hiljaista elämäntapaansa, mutta hänen munkkiopettajansa osoittautui elostelijaksi. Munkin käytös kävi koko ajan röyhkeämmäksi, ja lopulta Irene lähetti hänet tiehensä. Himonsa vaivaama munkki päätti kostaa levittämällä Irenestä likaisia juoruja. Hän kertoi kaikille jättäneensä Irenen opettamisen, koska neito oli raskaana ja synnyttäisi kohta. Huhu levisi kaupungilla nopeasti, ja lopulta se tuli Britaldin korviin. Rehellisenä ja valheisiin tottumattomana hän uskoi ja joutui mustasukkaisuuden ja raivon valtaan. Hän palkkasi murhaajan surmaamaan neidon.

Irene oli tulossa katsomasta sairasta vanhusta, kun palkkamurhaaja kävi hänen kimppuunsa takaapäin ja surmasi hänet yhdellä miekan iskulla. Pyhä Irene kuoli vuonna 653 alle 20-vuotiaana. Hänen ruumiinsa heitettiin veteen, mutta eräät benediktiinit löysivät sen. He hautasivat ruumiin kunniallisesti ja puhdistivat Irenen maineen. Pyhää Ireneä on kunnioitettu aivan erityisesti Scalabiksen kaupungissa, jonka nimikin muutettiin muotoon Santarem (Santa Irene).

Pyhä Matrona syntyi 1400-luvulla Khios-saaren Volissoksen kylässä. Hän oli nuorin perheen seitsemästä tyttärestä ja maallikkonimeltään Maria. Jo nuorena hän lähti salaa kotoaan ja asettui kotikylänsä lähellä olevalle vuorelle kilvoittelemaan. Mutta hänen vanhempansa löysivät hänet ja toivat takaisin kotiin. Maria kieltäytyi kuitenkin itsepintaisesti avioliitosta, ja niin vanhemmat lopulta päästivät hänet luostariin luovuttaen hänelle samalla myös hänelle kuuluvan osan perinnöstä.

Ensin Maria vietti kolme vuotta yksin vuorella, jonne yksi hänen sisaristaan toi hänelle ruokaa. Hän tunsi kuitenkin tarvetta tavata muitakin kilvoittelijoita, saada hengellistä ohjausta ja päästä elämään kuuliaisuudessa. Niinpä hän laskeutui vuorelta saaren pääkaupunkiin ja asettui siellä pieneen luostariin, jossa kilvoitteli kolme nunnaa, äiti ja kaksi tytärtä. Siellä hänet vihittiin nopeasti nunnaksi ja hän sai uudeksi nimekseen Matrona.

Perintöään Matrona käytti luostarin kirkon laajentamiseen. Heti kirkon valmistumisen jälkeen hänen igumeniansa kuoli ja muut sisaret valitsivat hänet igumeniaksi vastoin hänen tahtoaan.

Kun genovalaiset hallitsivat Khiosta, sinne tuli paljon julmia sotilaita, jotka tekivät saarella tihutöitä. Yksi heistä tuli pyhän Matronan luostariinkin ja alkoi lähennellä erästä nunnaa. Jumalan rangaistus kohtasi kuitenkin miestä, joka kaatui kuolleena maahan. Pyhä Matrona kiitti Jumalaa nopeasta avusta, vaikka toisaalta säälikin miestä, joka kuoli katumattomana. Hartaasti hän rukoili Jumalaa elvyttämään tämän jälleen henkiin, ja niin tapahtui. Säikähtänyt mies päätti tehdä parannuksen, ja pian koko sotilasjoukkio poistui Khiokselta.

Pyhä Matrona sai Kristukselta tiedon tulevasta kuolemastaan jo viikkoa ennen. Hän hyvästeli nunnasisarensa, sai pyhää ehtoollista ja antoi henkensä rauhallisesti Herran haltuun lokakuun 20. päivänä vuonna 1462. Hänet haudattiin hänen itse rakentamaansa kirkkoon.

Haudalla alkoi heti tapahtua paljon ihmeitä. Eräs halvaantunut turkkilainen, joka kristityn orjatyttönsä kehotuksesta tuli meren takaa Magnesiasta haudalle hakemaan apua, parani. Kiitokseksi hän antoi paljon lahjoja kirkolle ja päästi orjansa vapaaksi. Tämä jäi loppuelämäkseen palvelemaan pyhittäjä-äidin kirkkoa.

Pyhän Matronan rakennuttama kirkko kävi vähitellen pieneksi. Sitä laajennettiin niin, että pyhittäjän hauta jäi sen sisäpuolelle. Laajennustöiden yhteydessä löytyi hänen pääkallonsa.

Vuonna 1700 eräs Keski-Euroopasta tullut molemmista jaloistaan rampa mies parani pyhän Matronan muistopäivän vastaisena yönä toimitetun kokoöisen palveluksen aikana. Kiitokseksi mies antoi varat pyhittäjän haudan päällä olevan katoksen kultaamiseen ja toi Venetsiasta kirkkoon kolme suurta kynttilänjalkaa. Pyhän Matronan kirkko Khioksen Khorassa on edelleen huomattava pyhiinvaelluspaikka.

Pyhä Artemi, Verkolan ihmeidentekijä, syntyi vuonna 1532 Vienanmeren alueella Verkolan kylässä Pinegajoen varrella. Hänen vanhempansa olivat talonpoikia, jotka kasvattivat Artemin pelkäämään ja kunnioittamaan Jumalaa. Viiden vuoden ikäisenä poika alkoi vieroksua tavanomaisia lasten leikkejä. Hän oli hiljainen, sävyisä, Jumalaa pelkäävä ja kuuliainen vanhemmilleen ja auttoi ahkerasti isäänsä maataloustöissä.

Kerran 12 vuoden ikäisenä Artemi oli isän apuna äestämässä peltoa. Äkkiä nousi ukkosmyrsky, mustat pilvet pimensivät taivaan ja alkoi sataa kaatamalla. Pelästyneen Artemin yläpuolella välähti salama ja kuului hirvittävä jyrähdys. Autuas lapsi kaatui kuolleena maahan, vaikka salama ei edes koskettanut häntä. Näin Jumala hyvyydessään ja viisaudessaan otti palvelijansa sielun luokseen taivaallisiin asuntoihin.

Ymmärtämättömät kyläläiset eivät käsittäneet Jumalan tarkoitusta vaan pitivät taikauskoisesti Artemin äkillistä kuolemaa rangaistuksena hänen salaisista synneistään. Hänen ruumiinsa jätettiin mäntymetsään siunaamatta ja hautaamatta vain risuilla ja tuohella peitettynä, ja paikka ympäröitiin vähäisellä puuaidalla.

Pyhän Artemin ruumis makasi 32 vuotta unohdettuna metsässä, kunnes kesällä vuonna 1577 Verkolan kylän Pyhän Nikolaoksen kirkon kirkonpalvelija Agafonik sienimetsässä kulkiessaan näki valon sen paikan yllä, missä autuas lapsi lepäsi. Hän löysi maatumattoman ruumiin ja kertoi siitä kyläläisille, jotka ilman sen kummempia kunnianosoituksia kantoivat ruumiin kirkon eteishuoneeseen ja peittivät sen uudelleen tuohella.

Mutta Jumala näki hyväksi kohottaa palvelijansa kunniaan, ja pyhäinjäännökset alkoivat vuodattaa parannuksia. Vienanmeren alueella raivosi samana vuonna kuumetauti, johon kuoli paljon ihmisiä, varsinkin naisia ja lapsia. Myös Verkolan kylän asukkaan Kallinikin poika sairastui. Murheissaan isä rukoili poikansa puolesta, kävi kirkossa kumartamassa autuaan Artemin arkkua ja otettuaan mukaansa palan pyhäinjäännöksiä peittävää tuohta kiinnitti sen kuolemaisillaan olevan poikansa kaularistiin. Tämän jälkeen sairas parani. Isä kertoi tapahtuneesta kyläläisille, ja kaikki kokoontuivat kirkkoon veisaamaan kiitosrukouspalveluksia ja viettämään autuaan Artemin muistoa. Kuumetautiepidemia laantui seudulla, ja autuaan Artemin kautta tapahtui yhä enemmän ihmeellisiä parantumisia. Kiitolliset kyläläiset rakensivat kirkon yhteyteen sivuhuoneen, jonne pyhäinjäännökset siirrettiin uuteen arkkuun asetettuina.

Kaksi pappia, Johannes ja Tuomas, käskivät maalata vanhasta arkusta valmistetuille laudoille muutaman autuasta Artemia esittävän ikonin. Hurskaat ihmiset veivät koteihinsa rippeeksi jääneitä lastuja ja parantuivat vaivoistaan. Pankrati-niminen mies vei yhden Artemin ikonin Ustjugiin, missä monet paranivat sen kautta.

Holmogoryn asukas Ilarion kärsi sokeuteen johtavasta silmäsairaudesta ja rukoili epätoivoissaan apua pyhältä Artemilta. Pyhä ilmestyi hänelle näyssä ja siunasi hänet käsiristillä sanoen: ”Nouse, Kristus parantaa sinut palvelijansa kautta. Mene Verkolaan kumartamaan arkkuani ja kerro parantumisestasi papille ja kaikelle kansalle.” Mies havahtui unesta näkevänä ja meni Verkolaan kumartamaan pyhäinjäännöksiä.

Maine pyhän Artemin ihmeistä levisi kauas. Novgorodin metropoliitta Makari tarkasti pyhäinjäännökset vuonna 1619 ja kehotti laatimaan Artemin elämäkerran. Kahdenkymmenen vuoden kuluttua metropoliitta Kiprian lähetti jälleen papistoa tarkastamaan pyhäinjäännökset ja vahvisti allekirjoituksellaan hänelle toimitetun selonteon tapahtuneista ihmeistä. Samalla hän lähetti Verkolan kylään ihmeidentekijä Artemille laaditun jumalanpalveluksen. Pian sotapäällikkö Afanasi Paškov rakennutti kirkon pyhäinjäännösten löytymispaikalle kiitokseksi poikansa ihmeellisestä parantumisesta. Kohta tämän jälkeen pyhäinjäännökset siirrettiin tsaarillisella käskykirjeellä kirkkoon ja paikalle perustettiin luostari.

Neuvostovallan aikana ennen luostarin sulkemista vuonna 1919 veljestö piilotti pyhäinjäännökset salaiseen paikkaan, ja eräiden tietojen mukaan ne lepäävät nykyään maan alle kätkettynä luostarin alueella. Pyhän Artemin muistoa vietetään kahdesti vuodessa, hänen kuolinpäivänään 23. kesäkuuta ja hänen taivaallisen suojelijansa suurmarttyyri Artemioksen muistopäivänä 20. lokakuuta.

Pyhä Gerasimos syntyi Pelonnosoksen Trikalassa vuonna 1509. Hän kuului tunnettuun Notaraksen sukuun, josta myöhemmin syntyi myös Filokalian kokoaja pyhä Makarios Korinttolainen (muistopäivä 17.4.). Gerasimos sai kristillisen kasvatuksen ja päätti jo nuorena antautua kilvoituselämään.

Pyhittäjä Gerasimos matkusteli ajan olosuhteisiin nähden erittäin paljon. Ensin hän lähti Zakynthoksen saarelle. Sieltä hän siirtyi Keski-Kreikan kautta Thessaliaan, sitten Konstantinopoliin ja Mustanmeren seuduille. Kaikkialla hän pyrki kohtaamaan luostarikilvoittelijoita ja ottamaan heistä oppia.

Lopulta Gerasimos meni joksikin aikaa Athosvuorelle, missä hänet vihittiin suuren skeeman munkiksi.[1] Kilvoiteltuaan Athoksella jonkin aikaa Gerasimos tahtoi päästä Pyhään maahan paikoille, joissa Herramme Jeesus Kristus oli kulkenut maan päällä. Sieltä hän jatkoi matkaansa Siinaille ja kierteli sitten laajasti Egyptin ja Libyan alueilla.

Pitkien ja vaivalloisten matkojensa jälkeen Gerasimos palasi takaisin Jerusalemiin. Kun hän oli ensin viettänyt vuoden Pyhän haudan kirkossa lampukoiden hoitajana, Jerusalemin patriarkka Germanos vihki hänet papiksi. Hän palveli patriarkaatissa kaksitoista vuotta lainkaan herpaantumatta askeettisissa kilvoituksissaan. Kerran hän paastosi Jordanin erämaassa Herran esimerkin mukaan neljäkymmentä päivää.

Jerusalemista Gerasimos siirtyi takaisin Zakynthokseen, missä hän eli vaikeapääsyisessä paikassa viisi vuotta käyttäen ravintonaan pelkästään kasviksia ilman leipää. Lopulta hän siirtyi Zakynthokselta Kefallonian saarelle, mistä tuli hänen viimeinen asuinpaikkansa.

Kefalloniassa pyhittäjä asui ensin vajaan vuoden luolassa. Siihen aikaan saarella tapahtui ihme. Eräs pappi, joka asui kahden nunnanelämää viettävän sisarensa kanssa Omalan alueella, näki kirkosta tullessaan useamman kerran valon loistavan tietyssä vaikeapääsyisessä paikassa. Lopulta hän meni tutkimaan, mistä oli kysymys. Hän löysi sieltä kallionsyvennyksestä Jumalanäidin ikonin. Hän rakennutti paikalle pienen kirkon, johon ikoni sijoitettiin.

Uutinen löydöstä levisi ympäri ja pyhä Gerasimoskin tuli kumartamaan ikonia. Papin sisaret näkivät hänet ja alkoivat pyydellä, että hän ryhtyisi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. Pappi itse luovutti hänelle paikan luostaria varten. Pyhä Gerasimos istutti sinne omin käsin öljypuita ja viinitarhan sekä kaivoi kaivon, josta on kummunnut runsaasti vettä aina meidän päiviimme saakka. Tämä herätti kateutta naapureissa, ja pappikin alkoi katua lahjoitustaan, mutta rauhallisesti ja Jumalaan luottaen pyhä jatkoi toimiaan, kunnes Jumala johdatti hänen estelijänsä ja kadehtijansa katumukseen.

Vähitellen paikalle syntyi naisluostari, jonka hengellisenä isänä pyhä Gerasimos toimi. Sen kirkko oli omistettu Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle. Papin sisarten lisäksi luostariin saapui muitakin; nunnien lukumäärä kasvoi pyhittäjän elinaikana 25:een. Joka päivä pyhä Gerasimos piti nunnille opetuspuheita kristityn ja erityisesti luostarikilvoittelijan hyveistä. Parhaana opetuksena heille kuitenkin oli hänen oman elämänsä esimerkki.

Pyhä Gerasimos nukkui rauhallisesti kuolonuneen luostarinsa kirkon vuosijuhlana 15.8.1579 ja hänet haudattiin luostarin alueelle. Hänen pyhät jäännöksensä löytyivät maatumattomina 20.10.1581. Koska Gerasimoksen kuolinpäivä sattui suureksi juhlaksi, hänen muistoaan vietetään pääasiallisesti pyhäinjäännösten löytymispäivänä.

Jo eläessään pyhä Gerasimos oli rukouksillaan vapauttanut Kefallonian pitkäaikaisesta kuivuudesta. Hänen kuolemansa jälkeen hänen jäännöstensä äärellä tapahtui monia ihmeitä. Nykyään hän on tunnettu erityisesti mielenterveydeltään järkkyneiden parantajana. Pyhän Gerasimoksen perustama luostari toimii edelleen ja on tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Kreikkalaisessa traditiossa yleensä kaikki munkit ja nunnat vihitään suureen skeemaan, eikä skeemavihkimys edellytä eristäytynyttä elämäntapaa kuten slaavilaisessa perinteessä.

21.10.2019

Sävelmä
2. säv.

pt. Hilarion Suuri (+ 371)

pt:t Feofil ja Jaakob Omutšalaiset, Karjalan pyhät (+ n. 1412)

pt. Ilarion Peipsijärveläinen (+ 1476)

Epistola
2. Kor. 9:2–11 (Hilarion)
Fil. 2:12–16a

2. Kor. 9:2–11

2 Tiedänhän teidän halukkuutenne. Olen kehunut teitä sen vuoksi makedonialaisille ja kertonut, että Akhaiassa asia on hoidettu jo viime vuonna. Teidän intonne on saanut täälläkin useimmat liikkeelle. 3 Lähetän nyt veljet matkaan varmistaakseni, etten ole turhaan kehunut teitä tässä asiassa vaan että te olette valmiita, niin kuin olen sanonut. 4 Joutuisihan meidän luottamuksemme häpeään, teistä itsestänne puhumattakaan, jos sinne tulisi joitakin makedonialaisia minun kanssani ja he tapaisivat teidät valmistautumattomina. 5 Siksi pidin välttämättömänä kehottaa näitä veljiä lähtemään teidän luoksenne ennen meitä ja järjestämään lupaamanne lahjan etukäteen kuntoon, niin että se olisi valmiina ja olisi runsas eikä kitsas. 6 Muistakaa tämä: joka niukasti kylvää, se niukasti niittää, ja joka runsaasti kylvää, se runsaasti niittää. 7 Kukin antakoon sen mukaan kuin on mielessään päättänyt, ei vastahakoisesti eikä pakosta, sillä iloista antajaa Jumala rakastaa. 8 Hänellä on teille annettavana runsaasti kaikkia lahjoja, niin että teillä on aina kaikki mitä tarvitsette ja voitte tehdä runsaasti kaikkea hyvää. 9 Onhan kirjoitettu: -- Hän jakelee, hän antaa köyhille, hänen hyvyytensä kestää ikuisesti. 10 Hän, joka antaa kylväjälle siemenen ja suo ravinnoksi leivän, antaa teillekin siemenen ja moninkertaistaa sen, ja hän sallii teidän hyvyytenne sadon karttua. 11 Te saatte kaikkinaista rikkautta ja voitte osoittaa runsaasti anteliaisuutta. Näin meidän työmme synnyttää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan.

Fil. 2:12–16a

12 Siksi, rakkaat ystävät, niin kuin olette aina totelleet minua, kun olen ollut luonanne, totelkaa vielä enemmän nyt, kun olen poissa: tehkää peläten ja vavisten työtä pelastuaksenne. 13 Jumala saa teissä aikaan sen, että tahdotte tehdä ja myös teette niin kuin on hänen hyvä tarkoituksensa. 14 Tehkää kaikki nurisematta ja empimättä, 15 jotta olisitte moitteettomia ja puhtaita, nuhteettomia Jumalan lapsia tämän kieroutuneen ja turmeltuneen sukukunnan keskellä. Te loistatte siinä kuin tähdet taivaalla, 16 kun pidätte esillä elämän sanaa.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjä Hilarion Suuri)
Luuk. 10:22–24
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Luuk. 10:22–24

Herra sanoi:  22 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Ei kukaan muu kuin Isä tiedä, kuka Poika on. Eikä sitä, kuka Isä on, tiedä kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa." 23 Jeesus kääntyi opetuslastensa puoleen ja sanoi heille erikseen: "Autuaat ne silmät, jotka näkevät sen, mitä te näette! 24 Minä sanon teille: monet profeetat ja kuninkaat ovat halunneet nähdä sen, mitä te näette, eivätkä ole nähneet, ja kuulla sen, mitä te kuulette, eivätkä ole kuulleet."

Päivän synaksario

21.10.

Pyhä Asterius palveli pappina Roomassa pyhän paavi Calixtuksen (14.10.) alaisuudessa. Kun Calixtus surmattiin uskonsa tähden, Asterius hautasi hänet salaa. Tämän tultua ilmi Asterius heitettiin keisari Aleksanteri Severuksen määräyksestä Tiberjokeen Ostiassa vuonna 222. Kristityt löysivät hänen ruumiinsa ja hautasivat sen Ostiaan. Haudan päälle rakennettiin myöhemmin katedraali.

Pyhä Sokrates eli keisari Aleksanteri Severuksen aikana (222–235). Hän toimi pappina Ankarassa ja nautti hartautensa ja intonsa ansiosta suurta kunnioitusta kristittyjen keskuudessa. Kerran hän meni pakanatemppeliin jonkun epäjumalan juhlana ja närkästyi näkemästään niin, että kaatoi alttarin epäjumalanpatsaineen ja uhreineen. Raivostuneet epäjumalanpalvelijat mestasivat hänet. Hänen kanssaan saman juhlan aikana mestattiin myös pyhä Teodote (17.9.).

Pyhät marttyyrit Gaios, Dasios ja Zotikos olivat sotilaita Bitynian Nikomedeiassa. Kun pakanoilla oli suuri juhlapäivä, nämä kolme menivät vainoa pelkäämättä epäjumalien alttarille ja kaatoivat jumalpatsaat. Heidät pidätettiin välittömästi ja tuomittiin jumalien pilkkaamisesta. Tuomari määräsi heille monenlaisia kidutuksia. Heidän nahkaansa hierrettiin ja lihaansa raastettiin. Lopuksi heidän kaulaansa sidottiin kivet ja heidät heitettiin mereen. Nämä kolme iäti muistettavaa marttyyria kuolivat hukkumalla vuoden 303 tienoilla. Samaan aikaan heidän kanssaan surmattiin vielä kaksitoista muuta marttyyria.

Hilarion Gazalainen syntyi Thabathan kylässä Gazan eteläpuolella vuonna 293 ei-kristittyyn perheeseen. Hän lähti nuorena opiskelemaan Aleksandriaan ja tutustui siellä kristittyihin ja evankeliumin sanomaan. Pian hän kääntyi kristityksi ja otti kasteen. Kuultuaan paljon pyhästä Antonioksesta Hilarion lähti erämaahan saadakseen tavata hänet. Antonioksen nähtyään Hilarionin oli tunnustettava, että tämä oli todellisuudessa vielä mainettaankin ihmeellisempi. Hilarion jäi Antonioksen luokse monien muiden kanssa, vaikka oli vasta viidentoista.

Hilarion viipyi Antonioksen luona pari kuukautta. Autiomaassa alkoi tungeksia niin paljon ihmisiä tavoittelemassa pyhän Antonioksen siunausta ja vaivoistaan parantumista, että hiljainen rukous alkoi jo häiriintyä. Antonios päätti siirtyä syvemmälle autiomaahan. Hän antoi karkean jouhipaitansa ja nahkaisen päällysviittansa Hilarionille ja siunasi hänet paluumatkalle. Hilarionin oli määrä aloittaa yksinäinen kilvoitus Maiuman autiomaassa Gazan lähistöllä, meren tuntumassa.

Kotipaikalleen palattuaan Hilarion sai tietää vanhempiensa kuolleen. Hän jakoi koko perintöosansa veljilleen ja köyhille ja alkoi sitten maallisista siteistä vapautuneena harjoittaa kilvoituselämää. Satunnaisia ryöväreitä lukuun ottamatta Maiuman autiomaassa ei liikkunut ihmisiä. Hilarion piti tapanaan vaellella paikasta paikkaan. Nuoruuden himot tukahduttaakseen hän söi joka päivä vain viisitoista viikunaa auringonlaskun jälkeen. Päiväsaikaan Hilarion rukoili ja veisasi psalmeja samalla kun muokkasi kuivaa maata, joka ei tuottanut mitään ylimääräistä myytäväksi kelpaavaa.

Paholainen kiusasi nuorta Hilarionia samalla tavalla kuin pyhää Antoniosta ilmestyen villieläinten hahmossa, nostattaen selittämättömiä ääniä ja yrittäen pelotella häntä. Nuorukainen kuitenkin torjui hyökkäykset ristinmerkillä ja alkoi vähitellen itse käydä hyökkäykseen Kiusaajaansa vastaan. Hilarion asui neljä vuotta pienessä ruokomajassa. Sitten hän rakensi matalan keljan, joka muistutti enemmän hautaa kuin taloa.

Hilarion lepäsi paljaalla kovalla lattialla ja käytti yhtä ja samaa viittaa niin kauan kuin se kesti. Hän peseytyi ja leikkasi hiuksensa ainoastaan pääsiäispäivänä, mutta ei koskaan pessyt Antoniokselta saamaansa nahkaista viittaa. Kirjoituksia lukiessaan hän oppi koko Raamatun ulkoa. Hän lausui sanoja seisten pelon vallassa ikään kuin Jumala olisi ollut näkyvästi läsnä.

20-vuotiaana Hilarion käytti ruoakseen pelkkiä kylmässä vedessä liotettuja linssejä, ja kolmen vuoden kuluttua vaihtoi ne pelkkään leipään ja suolaan. 26-vuotiaana hän alkoi syödä pelkkiä villikasveja, ja taas kolmen vuoden kuluttua hänen päivittäiseksi ruokavaliokseen vaihtui 170 grammaa ohraleipää ja hiukan kasviksia ilman öljyä. Sairastuttuaan ja oltuaan menettää näkönsä hän alkoi käyttää öljyä, mutta ei lisännyt leivän määrää, vaikka näki ruumiinsa heikkenevän ja luuli kuoleman jo lähestyvän. Hilarion noudatti sääntöään kuolemaansa asti. Hän ei syönyt ennen auringonlaskua eikä huojentanut paastoaan juhlien takia tai sairauksiin vedoten.

Kilvoitukset Jumalan rakkauden tähden avasivat Hilarionin sydämen katselemaan taivaallisia salaisuuksia, ja Jumalan armo varjosi hänen ruumiinsa antaen hänelle voiman tehdä ihmeitä uskovaisten rohkaisuksi. Hän paransi sairaita ja vapautti pahojen henkien vaivaamia.

Pyhä Hilarion oli vasta 22 vuoden ikäinen, kun hänestä puhuttiin jo Palestiinassa, Egyptissä ja Syyriassa asti. Uskovia alkoi vaeltaa hänen luokseen, ja monet halusivat jäädä viettämään enkelielämää hänen kanssaan. Tätä voidaan pitää luostarielämän alkuna Pyhällä maalla, sillä alueella ei tuohon aikaan vielä ollut luostareita. Hilarion oli siis Palestiinalle sitä mitä Antonios Egyptille. He pitivät yhteyttä olemalla kirjeenvaihdossa. Pyhä Antonios sanoi luokseen tuleville gazalaisille: ”Miksi näette turhaan vaivaa tulemalla tänne saakka, kun teillä on poikani Hilarion omassa maassanne?” Pyhän Hilarionin ympärille kertyi varsin pian noin 2000 oppilasta, jotka pitivät häntä isänään ja ohjaajanaan. Kerran vuodessa hän vieraili jokaisen yhteisön luona ja huolehti heidän tarpeistaan.

Monet kääntyivät kristityiksi pyhän Hilarionin vaikutuksesta. Hän saarnasi mieluummin elämällään kuin sanoillaan, mutta kävi toisinaan Lounais-Palestiinan kylissä ja Lodin kaupungissa tapaamassa uskovia, ja silloin hän opetti myös ulkopuolisia ja levitti sanomaa Kristuksesta. Monet tulivat erämaahan nähdäkseen hänet, ja hän kastoi itse suuren määrän luokseen tulleita. Kerran ryhmä sotilaita kantoi hänen luokseen halvaantuneen taisteluvaunujen ajajan, joka ei kyennyt lainkaan liikkumaan. Pyhä Hilarion sanoi häneen katsoen: ”Jos aiot olla uskomatta Kristukseen ja pitää kiinni ammatistasi, et parane.” Pyhän ohjetta seuraten mies antoi kastaa itsensä. Hän parantui eikä enää noussut taisteluvaunuihin.

Autuaan Hilarionin sääli ei kohdistunut ainoastaan ihmisiin. Kerran hänen eteensä tuotiin kameli, jolla oli suureksi turvonnut kasvain, ja kaikki väistyivät inhoten pois eläimen luota. Hilarion paransi eläinparan rukouksellaan yhtä helposti kuin ihmisen.

Kun pyhä Hilarion oli elänyt autiomaassa 48 vuotta, hänen ympärillään oli niin paljon oppilaita, pyhiinvaeltajia ja paranemista haluavia sairaita, ettei hänellä ollut enää aikaa hiljaiseen mietiskelyyn. Hän arvioi tilannettaan surullisesti: ”Minähän olen palannut takaisin maailmaan, sillä palkkani tulee minulle jo tässä elämässä.” Hän tahtoi taas kätkeä kilvoituksensa ja itki muistaessaan ensimmäisiä vuosiaan, jolloin hän oli täysin tuntematon. Kyyneleet saivat hänen oppilaansa suostumaan siihen, että hän lähtisi pois heidän luotaan, mutta kun lähdön päivä koitti, ilmaantui yli 6000 miestä, jotka tahtoivat seurata häntä minne tahansa hän menisikin, kunhan vain eivät jäisi paitsi hänessä vaikuttavaa armoa. Hilarion ilmoitti, ettei söisi mitään niin kauan kuin he pitäisivät häntä vankinaan. Viikon täyspaaston jälkeen Hilarion oli onnistunut suostuttelemaan munkkien joukon jäämään sijoilleen. Hän otti mukaansa vain 40 sellaista oppilasta, jotka pystyisivät taivaltamaan paastoten auringonlaskuun saakka.

Hilarion kulki Egyptiin, sillä hän oli kuullut pyhän Antonioksen kuolemasta ja tahtoi osoittaa kunnioitustaan kaikelle, minkä tämän läsnäolo oli pyhittänyt. Hän itki Thebaisssa pyhän Antonioksen haudalla muistaessaan heidän yhteisiä aikojaan. Liikkuipa Hilarion Egyptin erämaassa tai Aleksandrian kaupungissa, kaikkialla hänestä huokui armo, joka sai aikaan ihmeitä ja paranemisia. Hänen maineensa kulki hänen edellään, eikä hän saanut rauhaa.

Keisari Julianus Luopion aikana (361–363) pyhän Hilarionin luostari Gazassa tuhottiin, ja munkit hajaantuivat. Hilarion määrättiin pidätettäväksi, mutta hän pakeni Libyan erämaahan, josta hän jatkoi vaellustaan ottaen mukaansa vain kaksi toveriaan. He purjehtivat meren yli Sisiliaan toivoen, että siellä kukaan ei tunnistaisi heitä. Sisiliassa Hilarion ansaitsi elantonsa keräämällä polttopuita. Ennen pitkää hänet löysi Hesykhios, yksi hänen varhaisimmista oppilaistaan. Pian pyhiinvaeltajia ja sairaita alkoi tulla hänen luokseen, ja hän tuntien sääliä ja rakkautta ihmiskuntaa kohtaan paransi sairaat rukouksillaan.

Hilarion pakeni jälleen. Nyt hän siirtyi Hesykhioksen kanssa pakanalliselle alueelle Dalmatiaan, Dubrovnikin tienoille. Ihmeet kuitenkin jatkuivat, ja alueen asukkaat alkoivat kääntyä kristityiksi.

Seuraavaksi Hilarion purjehti Kyprokselle Pafokseen ja hakeutui saaren asumattomille alueille. Hän asettui luolaan hyvin vaikeakulkuisen jyrkän vuoren huipulla, missä hän vietti viimeiset viisi elinvuottaan. Hänen luokseen pääsi vain hänen läheisin oppilaansa Hesykhios, joka toi hänelle aika ajoin uutisia Palestiinasta.

Kun pyhä Hilarion oli saavuttanut 80 vuoden iän, hän alkoi valmistella lähtöään. Hän jätti Hesykhiokselle evankeliumikirjansa ja viittansa – mitään muuta hänellä ei ollutkaan – ja kutsui luokseen ne harvat, jotka onnistuivat pääsemään hänen luokseen vuorenseinämää pitkin. Hän odotti kuolemaa silmät avoinna ja lausui: ”Lähde eteenpäin, sieluni. Mitä pelkäät? Lähde matkaan! Miksi olet minussa levoton? Olet palvellut Jeesusta Kristusta lähes 70 vuotta, ja sinäkö pelkäisit kuolemaa!” Näin puhuttuaan hän antoi sielunsa Jumalalle, ja hänen oppilaansa hautasivat hänet välittömästi niin kuin hän oli tahtonut. Tämä tapahtui vuonna 371. Jonkin ajan kuluttua Hesykhios kuitenkin siirsi hänen turmeltumattomat pyhäinjäännöksensä Maiumaan, missä hän oli aloittanut kilvoituksensa ja saavuttanut suurimmat voittonsa. Pyhää Hilarionia on kunnioitettu Gazan lisäksi erityisesti myös Kyproksella ja Sisiliassa.

Pyhä Ursula oli hurskas britannialainen prinsessa, joka eli neljännellä vuosisadalla. Häntä vaadittiin menemään avioliittoon ei-kristityn ruhtinaan kanssa, mutta hän tahtoi omistautua Herralle. Ursula pakeni Britanniasta laivalla mukanaan joukko kristittyjä neitoja ja purjehti Reinjokea pitkin. Käytyään aina Roomassa asti he palasivat pohjoiseen, Cologneen eli Kölniin. Siellä hunnien johtaja tahtoi Ursulan itselleen, mutta tultuaan torjutuksi surmautti hänet ja hänen seuralaisensa käskemällä ampua heihin nuolia.

Pyhän Ursulan kirkosta Kölnistä on löydetty tieto, jonka mukaan Clematius-niminen senaattori rakennutti neljännellä vuosisadalla neitsytjoukon marttyyrikuoleman paikalle kirkon heidän muistokseen. 800-luvulta lähtien pyhän Ursulan elämään on liitetty runsaasti legendoja. Neitsytmarttyyrien määrä oli ilmeisesti yksitoista, mutta tarinoissa määräksi vakiintui 11 000. Maalauksissa pyhä Ursula on kuvattu prinsessaksi, jolla on nuoli kädessään tai joka on purjehtimassa laivassa neitseiden ja kirkonmiesten ympäröimänä.

Pyhä Celina (Cilinia) eli 400-luvulla. Hän oli kahden pyhän piispan äiti: Reimsin piispan Remigiuksen (1.10.) ja Principius Soissonsilaisen. Celina kuoli vuoden 460 tienoilla. Häntä on kunnioitettu lähinnä Reimsin alueella.

Pyhä Fintan Munnu (Mundus) syntyi Irlannissa kelttiläisen bardin poikana kuuluisaan Ui Niellin klaaniin. Lapsena hänet lähetettiin paimentamaan lampaita, mutta hän vietti aikansa erakon kanssa tutkien pyhiä kirjoituksia. Lampaita vartioi sillä aikaa kaksi sutta, jotka erakon siunauksen hillitseminä tarkkailivat laumaa tyynen rauhallisesti.

Myöhemmin Fintan Munnu jätti sukunsa kokonaan ja lähti seuraamaan Kristusta. Hän oli Bangorin luostarissa pyhän Comgallin ohjauksessa ja sai oppia askeettisen elämän salaisuuksia. Sen jälkeen hän siirtyi Irlannin Cluain Inisiin pyhän Sinellin ohjaukseen. Kahdeksantoista vuoden luostarielämän jälkeen Fintan päätti lähteä Ionan luostarisaarelle tavatakseen pyhän Columban (9.6.).

Fintan kohtasi kaksi ionalaista munkkia ja kysyi heiltä, kuinka pyhä Columba voi. ”Hyvin”, he vastasivat, ”hän on taivaassa.” Fintan kuitenkin saapui Ionaan, jonka uusi apotti Baithene kertoi Columban jättäneen vähän ennen kuolemaansa Fintania koskevan ohjeen. Sen mukaan Fintania ei pidä hyväksyä Ionan luostariin, sillä Jumala on varannut hänelle toisen paikan, jossa hänen tulisi elää ei paimennettavana vaan itse toisia paimentaen. Oli vuosi 597.

Fintan Munnu palasi Irlantiin ja asui jonkin aikaa eräällä saarella, kunnes alueella raivonneet taistelut saivat hänet lähtemään jälleen liikkeelle siinä toivossa, että Jumala johdattaisi häntä. Matkalla ollessaan hän kohtasi Wexfordin kreivikunnan tienoilla sairastuneen lammaslauman, jota hänen tuli sääli. Fintan alkoi rukoilla lampaiden puolesta ja ne paranivat. Lauman omistaja antoi kiitollisuuden osoitukseksi Fintanille maa-alueen, johon Fintan perusti Taghmonin (Tech Munnu) luostarin.

Pyhä Fintan Munnu oli kuuluisa ihmeiden tekemisen lahjastaan. Hän herätti kuolleista sisarensa, joka oli menehtynyt ollessaan matkalla munkkiveljensä luokse. Kun pyhä Comgall kuoli, Bangorin munkit tahtoivat Fintanin seuraavaksi johtajakseen, mutta hän kieltäytyi. Sen sijaan kolme enkeliä johdatti Fintanin takaisin Taghmoniin, josta kasvoi hänen johdollaan suurenmoinen paikka. Munkkeja oli pian viitisenkymmentä. He elivät rauhassa pyrkien ainoastaan miellyttämään Herraa, sillä Fintan huolehti itse luostarin ulkonaisista tarpeista.

Magh Lenen kirkolliskokouksessa vuonna 630 pyhä Fintan Munnu kunnostautui kelttiläisen kirkon oman tradition ja liturgisten käytäntöjen puolustajana. Maineikkaana luostarinjohtajana hänen sanallaan oli kelttiläisessä kirkossa enemmän painoarvoa kuin useimpien piispojen puheilla.

Rukoiltuaan saavansa lisää sisäistä hyvää ulkonaisten koettelemusten kautta pyhä Fintan sairastui lepraan enkelin varoitettua häntä ennalta. Pyhä Fintan kärsi sairaudesta 24 vuotta valittamatta kertaakaan. Hän ei koskaan raapinut paiseitaan eikä kylpenyt muulloin kuin Suurena torstaina. Heikkoudestaan huolimatta hän jatkoi velvollisuuksiensa hoitamista. Pyhä Fintan tunsi oppilaidensa salaiset ajatukset, minkä ansiosta hän saattoi antaa heille parantavat hengelliset lääkkeensä jo ennen kuin he ehtivät tunnustaa syntejään. Hän puhui jokaisen sanansa Jumalan nimessä ja tunsi ennalta oppilaidensa kuolinhetket.

Pyhä Fintan Munnu tiesi ennalta myös oman kuolinhetkensä. Hän kokosi oppilaansa ympärilleen ja siunasi heidät viimeisen kerran. Kun hän kohotti katseensa taivasta kohti, hän näki enkeljoukon, joka oli tulossa häntä vastaan viedäkseen hänet iloiten Herran huoneen esikartanoihin. Tämä tapahtui vuonna 635. Skotlannissa on useita pyhälle Fintanille omistettuja kirkkoja.

Pyhä Condedus (Condé, Condède) syntyi Englannissa 600-luvun alkupuolella. Hän kilvoitteli Ranskassa ensin vaeltelijana ja asettui sitten erakoksi Fountaine-de-Saint-Valéryyn. Vuonna 673 hän pyysi päästä Fontenellen luostariin, jonne hän jäi munkiksi. Muutaman vuoden kuluttua hän sai siunauksen saarnaamiseen ja erakkoelämään. Pyhä Condedus eli erakkona Seinejoella Belcinac-nimisellä saarella Caudebecin lähettyvillä. Hän rakensi saarelle kaksi kappelia, joista toinen oli omistettu Jumalansynnyttäjälle ja toinen pyhille apostoleille Pietarille ja Paavalille. Pyhä Condedus kuoli keljassaan vuoden 685 tienoilla. Hänet haudattiin Fontenelleen. Hänen saarensa on sittemmin jäänyt Seinejoen pinnan alle.

Pyhä Ilarion eli 1000-luvulla ruhtinas Jaroslav Viisaan aikana. Hän palveli pappina luolaluostarin lähellä Berestovossa, missä oli yksi suuriruhtinaan palatseista. Hän oli tunnettu hurskaudestaan ja oppineisuudestaan. Usein hän lähti kotoaan metsäiselle mäelle rukoillakseen siellä yksinään pienessä luolassa. Tuohon aikaan Venäjän kirkko kuului vielä Konstantinopolin alaisuuteen. Venäjän ensimmäiset piispat olivat kreikkalaisia ja heidät asetettiin virkaansa Konstantinopolissa. Metropoliitta Teopemptoksen kuollessa venäläiset olivat kuitenkin sotatilassa Bysantin kanssa. Tällöin paikallinen piispainkokous valitsi metropoliitaksi venäläisen Ilarionin ja asetti hänet virkaansa Kiovassa vuonna 1051. Pyhä Ilarion johti metropoliittakuntaansa noin vuoteen 1053, jolloin hän nukkui pois. Hänet haudattiin Kiovan luolaluostariin.

Pyhittäjä Ilarion kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1000-luvulla igumeni Feodosin (3.5.) aikana ja oli tämän keljapalvelijana. Hän kopioi ahkerasti käsikirjoituksia, rukoili yötä päivää ja paastosi ankarasti. Kun pahat henget kiusasivat häntä, hän kertoi siitä pyhittäjä Feodosille, joka kehotti häntä olemaan kärsivällinen ja vapautti hänet esirukouksillaan niiden hyökkäyksiltä.

Joidenkin lähteiden mukaan edellä mainittu Kiovan metropoliitta Ilarion luopui piispallisesta arvostaan ja kilvoitteli loppuelämänsä tavallisena munkkina Kiovan luolaluostarissa, jolloin nämä kaksi pyhää olisivat sama henkilö.

Pyhä Ilarion oli kotoisin Makedoniasta Meglinin alueelta. Hänen vanhempansa olivat ylhäistä sukua. He olivat pitkään lapsettomia, ja varsinkin hänen äitinsä suri tätä kovasti rukoillen usein apua Jumalanäidiltä. Kerran Kaikkeinpyhin ilmestyi hänelle unessa ja sanoi: ”Älä sure. Sinä synnytät pojan, joka käännyttää monet totuuden valoon.” Jumalansynnyttäjän ennustus toteutui. Perheeseen syntyi poika, jolle vanhemmat antoivat nimen Ilarion (kr. ’hiljainen ilo’), koska hän toi ilon lapsettomuuttaan murehtineille vanhemmilleen.

Kahdeksantoista vuoden ikäisenä Ilarion jätti maailman ja meni luostariin. Hänet vihittiin pian munkiksi. Näin meni muutama vuosi. Kuolinvuoteellaan luostarin johtaja nimitti Ilarionin seuraajakseen. Nuoruudestaan huolimatta Ilarion osoittautui viisaaksi johtajaksi. Hän oli nöyrä ja kilvoitteli ankarasti. Usein hän vietti yöt rukoillen ja lukien sielua pelastavaisia kirjoja. Kovan nälänhädän aikana hän rukoili Jumalaa, ja luostarin tyhjät aitat täyttyivät viljalla, niin että siitä riitti sekä veljestölle että luostarista apua hakeneille nälkäisille. Pyhä Ilarion tuli kuuluisaksi ankarasta elämästään. Ihmiset saapuivat kysymään häneltä neuvoja ja monet jäivät luostariin kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan.

Vuonna 1134 Ohridin arkkipiispa Eustatios vihki Jumalanäidiltä saamansa kehotuksen mukaan Ilarionin Meglinin piispaksi. Pyhä Ilarion tarttui uuteen työhönsä apostolisella innolla. Hiippakunta oli tullut surullisenkuuluisaksi bogomilien dualistisesta harhaopista, mutta Ilarionin saarnalla, jonka vakuuttavuutta lisäsi hänen oma hurskautensa, oli ihmeellinen vaikutus. Monet luopuivat hänen julistuksensa innoittamina harhaopista ja palasivat ortodoksisen kirkon helmaan.

Bogomilien lisäksi hiippakunnan alueella eli sinne karkotettuja armenialaisia, jotka kannattivat manikealaista dualistista harhaoppia. Pyhä Ilarion paljasti armenialaisten erehdykset ja suomi heidän väärää uskoaan, mikä sai heidät raivoihinsa. Kerran he kivittivät hänet vihan vimmoissa ja jättivät virumaan kuolleena pellolle, missä hänellä oli tapana käydä rukoilemassa, mutta Jumala virvoitti hänet ja hän pääsi raahautumaan erakkokeljaansa. Kun ortodoksit kuulivat tapahtuneesta, he halusivat kostaa armenialaisille, mutta pyhä esipaimen esti heidän aikeensa todeten Herran sanoin: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu.” (Matt. 26:52) Vastaus teki vaikutuksen jopa muutamiin armenialaisiin, jotka siitä kuultuaan liittyivät ortodoksiseen kirkkoon.

Tieto pyhän Ilarionin menestyksellisestä työstä harhaoppisten parissa kantautui keisari Manuel Komnenoksen (1143–1180) korviin. Keisari kirjoitti hänelle kehottaen jatkamaan hyvää työtään, kunnes saisi karkotettua harhaoppiset kokonaan pois seudulta.

Pyhä Ilarion rakennutti suuren Pyhille apostoleille omistetun kirkon harhaoppisten kokoontumispaikan läheisyyteen ja perusti luostarin, jossa hän kävi usein ohjaamassa veljestöä.

Oltuaan kolmekymmentä vuotta piispana Ilarion sai tietää kuolemansa lähestyvän. Hän kokosi oppilaansa ja annettuaan heille viimeiset ohjeensa nukkui pois rauhassa vuonna 1164.

Pyhän Ilarionin haudalla alkoi pian tapahtua niin paljon ihmeitä, että hänen pyhäinjäännöksensä avattiin ja siirrettiin katedraaliin. Ruumis oli säilynyt maatumattomana ja silmistä vuoti mirhaa, josta tuli parannusten lähde kaikille eri puolilta Makedoniaa saapuville pyhiinvaeltajille. Vuonna 1205 pyhäinjäännökset siirrettiin Turnovoon ja asetettiin myöhemmin 40 marttyyrin kirkkoon, missä ihmeet jatkuivat ja vahvistivat Bulgarian kansan uskoa.

Pyhittäjä Filoteos eli 1300-luvulla. Hän oli kotoisin Khrysopoliksesta nykyisen Kavalan seudulta Kreikan Makedoniasta. Hänen vanhempansa olivat tulleet sinne pakolaisina Vähästä Aasiasta. Isä kuoli pian ja Filoteos jäi viettämään puutteen täyttämää elämää äitinsä ja veljiensä kanssa. Tuohon aikaan turkkilaiset olivat jälleen kerran keräämässä pelättyä lapsiveroa eli kristittyjä poikia, joista kasvatettiin julmia janitsaarirykmentin sotilaita ja fanaattisia muslimeita. Säädöksien mukaan ottomaanit saivat ottaa yhden pojan yli viisilapsisista perheistä. Puolustuskyvyttömältä leskeltä vietiin kuitenkin molemmat pojat.

Onneton äiti turvautui kyyneleisin rukouksin Jumalansynnyttäjään. Tämä vastasi ilmestymällä pojille vankilassa heidän äitinsä hahmossa ja johdattamalla heidät sieltä pois erääseen heidän kotiseutunsa luostariin. Pojat kilvoittelivat innokkaasti kuuliaisuudessa ja nöyryydessä, ja pian igumeni vihki heidät munkeiksi. Poikiensa vaiheista tietämätön äiti päätti mennä nunnaksi läheiseen naisluostariin. Kerran nunnat olivat tulleet jonkin juhlapäivän kunniaksi miesluostarin kirkkoon. Filoteos ja hänen veljensä palvelivat alttariapulaisina. Palveluksen jälkeen veli kutsui Filoteosta. Tutun nimen kuullessaan äiti katsoi tarkemmin nuoria munkkeja ja suureksi riemukseen tunnisti heidät pojikseen. Koko luostari iloitsi tästä jälleennäkemisestä.

Niin äiti kuin pojatkin jatkoivat kilvoitteluaan omissa luostareissaan entistäkin innokkaammin. Filoteosta kohtasi vaikea kiusaus, kun eräs nunna rakastui häneen ja aina tilaisuuden tarjoutuessa alkoi houkutella häntä siveettömyyteen. Filoteos ei kuitenkaan antanut periksi houkutuksille vaan kertoi asiasta igumenille, joka karkotti nunnan luostarista.

Jonkin ajan kuluttua Filoteos siirtyi Athosvuorelle Dionysioksen luostariin. Sielläkin hän palveli eri kuuliaisuustehtävissä innokkaasti ja suurella taidolla. Hän oli hyvin kätevä käsistään. Filoteos alkoi kuitenkin kaivata rauhaa ja yksinäisyyttä. Saadakseen igumenin antamaan hänelle siunauksen erakkoelämän viettämiseen hän teeskenteli sairastuneensa ja menettäneensä kuulonsa ja äänensä. Näin hän sai luvan ja rakensi jonkin matkan päähän luostarista itselleen pienen erakkomajan. Sieltä hän joutui siirtymään kauemmaksi, kun kävi ilmi, ettei hän ollutkaan kuuromykkä.

Uudessa erakkomajassaan pyhä Filoteos eli vielä monta vuotta yhdessä kolmen oppilaansa kanssa. Hän siirtyi Herran luo 84-vuotiaana lokakuun 21. päivänä. Oppilailleen hän oli antanut ehdottoman käskyn heittää hänen ruumiinsa metsään petojen syötäväksi. Dionysioksen luostarin munkki näki kuitenkin varhaisella kalastusretkellään metsässä valoa aivan kuin olisi syttynyt metsäpalo. Hän kiiruhti paikalle ja havaitsi, että valo tulikin pyhän Filoteoksen jäännöksistä. Niin ne vietiin luostariin kaikkien kunnioitettaviksi.

Feofil ja Jaakob kilvoittelivat ensin Konevitsan saarella yhdessä pyhittäjä Arseni Konevitsalaisen (12.6.) kanssa. Vuonna 1395 tai 1396 he lähtivät Konevitsasta ja asettuivat Omutšajoelle noin 65 kilometrin päähän Porhovin kaupungista (lähellä Pihkovaa) ja perustivat sinne Jumalanäidin kuolonuneen nukkumiselle pyhitetyn erakkolan. Feofilia pidetään erakkolan perustajana ja Jaakobia hänen kilvoittelutoverinaan. Pyhittäjät kuolivat vuoden 1412 tienoilla.

Pyhittäjä Ilarion oli pyhittäjä Jefrosin Pihkovalaisen (15.5.) oppilas. Hänessä syttyi halu perustaa luostari jonnekin, missä luostareita ei vielä ollut, ja niin hän perusti Gdovin lähistölle Peipsijärveen laskevan joen varrelle Jumalanäidin suojeluksen luostarin. Se sijaitsi aivan Liivinmaalla toimivan roomalaiskatolisen ritarikunnan naapurina, ja sen veljestö joutui elämään jatkuvassa hyökkäysten pelossa. Vaikeuksista huolimatta luostari tuli tunnetuksi munkkiensa hurskaasta elämästä. Pyhittäjä Ilarion nukkui kuolonuneen vuonna 1476.

Pyhä Johannes eli 1700-luvun lopulla ja oli kotoisin Peloponnesokselta Monembasian alueelta. Hänen isänsä oli pappi. Kun Johannes oli 15-vuotias, albanialainen rosvojoukko hyökkäsi hänen kyläänsä ja vangitsi sen kristityt asukkaat. Johanneksen isä surmattiin, mutta Johannes ja hänen äitinsä myytiin Larissan kaupungin orjamarkkinoilla eräälle Tessalonikasta kotoisin olevalle turkkilaiselle.

Turkkilaisella ei ollut lapsia ja hän tahtoi adoptoida Johanneksen. Ensin tämän olisi kuitenkin pitänyt kääntyä islamin uskoon. Johannes kieltäytyi päättäväisesti. Minkäänlaiset houkuttelevat lupaukset, pyynnöt ja pelottelut eivät saaneet häntä taipumaan.

Isäntäväki sulki Johanneksen talliin Jumalanäidin paaston ajaksi (1.8.–14.8.) ja kantoi hänen eteensä mitä herkullisimpia ruokia saadakseen hänet rikkomaan paaston. Johannes ei koskenut ruokiin, vaikka mitään paastoruokaa ei ollut saatavilla. Isäntä löi häntä miekanlappeella ja kärvensi palavilla oljilla saadakseen hänet rikkomaan paaston, mutta mikään ei auttanut. Johanneksen äitikin pyyteli poikaansa antamaan periksi. Mutta poika piti järkkymättömästi kiinni kristillisistä tavoistaan ja muistutti äitiään, että papin poikana hän oli velvollinen noudattamaan tarkkaan kirkon säädöksiä.

Isäntä oli raivoissaan, koska ei onnistunut käännyttämään Johannesta islamiin eikä saanut häntä edes rikkomaan kristittyjen paastoa, ja iski häntä miekalla sydämeen. Kahden päivän kuluttua Johannes kuoli. Isäntä heitti hänen ruumiinsa koirien syötäväksi. Larissan metropoliitta sai kuitenkin luvan ottaa ruumiin ja hautasi sen kristillisesti.

Joidenkin vuosien kuluttua Johanneksen luut kreikkalaisen tavan mukaan poistettiin haudasta. Hänen äitinsä otti luut ja vei ne heidän kotikyläänsä Peloponnesokselle, niin kuin Johannes oli ennen kuolemaansa pyytänyt. Hänen muistoaan vietetään joka vuosi juhlallisesti lokakuun 21. päivänä niin Monembasian kuin Kalamoninkin hiippakunnissa.

Pyhä tunnustaja ja marttyyri Bessarion Sarai syntyi Bosniassa vuonna 1741 ja sai kasteessa nimekseen Nikolai. Lapsesta lähtien hän viihtyi yksinäisyydessä ja rukouksessa. 18-vuotiaana hän lähti pyhiinvaellukselle Pyhään maahan. Pyhän Sabbaksen luostarissa hän vihkiytyi munkiksi saaden nimekseen Bessarion. Sieltä hän siirtyi Athosvuoren kautta takaisin omaan maahansa ja asettui Slovakiassa sijaitsevaan Pakroun luostariin, jossa hänet vihittiin diakoniksi ja papiksi.

Noihin aikoihin erityisesti Itävalta-Unkarin alueella roomalaiskatolilaiset painostivat ortodokseja alistumaan paavin valtaan ja ryhtymään uniaateiksi. Niinpä Serbian patriarkka, Karlovcin metropoliitta Arseni IV (1737–1748)[1], joka tunsi Bessarionin saarnakyvyt, lähetti hänet Banatin ja Transilvanian alueelle vahvistamaan asukkaita ortodoksisessa uskossa. Bessarion onnistui erinomaisesti tehtävässään. Tämä ei kuitenkaan miellyttänyt vallanpitäjiä, ja Habsburgien hallitsijasuvun vaatimuksesta hänet vangittiin. Todennäköisesti hän kuoli pahoinpitelyihin Kufsteinin linnoituksen vankilassa Tyrolissa. Joidenkin tietojen mukaan Venäjän ulkoministeriön edustaja olisi kuitenkin onnistunut vapauttamaan Bessarionin, jolloin hän olisi viettänyt viimeiset vuotensa Venäjällä.

Kansa kunnioitti Bessarionia pyhänä jo hänen elinaikanaan ja Romanian kirkko lisäsi hänen nimensä kirkkokalenteriinsa vuonna 1950.

Pyhä Sofroni oli kotoisin Alba Julian alueelta Romaniasta. Hän vihkiytyi munkiksi Valakiassa, mutta palasi kotiseudulleen ja perusti sinne pienen skiitan. Hän vahvisti ortodokseja uskossa ja rohkaisi heitä olemaan antamatta periksi uniaateille. Roomalaiskatolilaiset tuhosivat hänen skiittansa. Tämän jälkeen hän alkoi vaeltaa kansan keskuudessa saarnaten uskollisuutta ortodoksiselle traditiolle. Hänet vangittiin yhdeksän kertaa, mutta Jumalan armo suojeli häntä. Sofroni järjesti suuria papiston ja kansan kokouksia, joissa pyydettiin Wienin hallitukselta omia piispoja ortodokseille. Pyyntöihin suostuttiin. Tämän jälkeen Sofroni vetäytyi Curtea-de-Argesin luostariin, missä hän eli rauhassa elämänsä loppuun saakka.


[1] Serbian patriarkka Arseni III pakeni noin vuonna 1690 osmanien hallitsemasta Serbiasta Itävalta-Unkarin puolelle ja asettui Karlovciin. Arseni IV oli hänen seuraajansa, ja siksi häntä kutsuttiin ”Serbian patriarkaksi”, vaikka Serbian kirkko jatkoi elämäänsä osmanien valtakunnassa Konstantinopolin alaisuudessa.

Pyhä Johannes Galeslainen vihittiin papiksi Bukarestissa tai Riminicissa, koska Transilvaniassa ei ollut ortodoksista piispaa. Hän vastusti urhoollisesti Itävallan hallituksen yrityksiä pakottaa Transilvanian ortodoksit unioniin Rooman kanssa. Niinpä eräänä yönä santarmit tunkeutuivat hänen kotiinsa. Koska isä Johannes oli tuolloin matkoilla, he sitoivat hänen vaimonsa ja alkoivat kiduttaa tätä. Naapurit kuulivat naisen huudot ja riensivät taloon, jolloin santarmin luoti tappoi yhden heistä. Vuonna 1752 isä Johannes ja eräät muut uskolliset ortodoksit menivät pappi Moses Macinicin ja talonpoika Oprean luo Banatiin. He toivat mukanaan valituskirjelmän uniaattien rikoksista ortodokseja kohtaan Länsi-Transilvaniassa ja pyysivät isä Mosesta ja Opreaa esittämään sen Wienin oikeusistuimessa.

Pyhä Moses Macinic oli tunnettu ortodoksien puolustaja Transilvaniassa. Sen vuoksi hänet oli vangittu 17 kuukaudeksi. Hänet oli päästetty vapaaksi sillä ehdolla, ettei hän enää saisi toimia pappina.

Pyhä marttyyri Oprea Miklaouch oli perheellinen talonpoika lähellä Sibiuta. Ortodokseihin kohdistunut vaino pakotti monet siirtymään Valakiaan, mutta Oprea alkoi rohkeasti puolustaa ortodoksisuutta. Ortodoksisia orpolapsia painostettiin monin tavoin ja hän ajoi heidän asiaansa.

Isä Moses ja Oprea lähtivätkin Wieniin esittämään valituskirjelmän ja vaatimaan keisarinna Maria Teresalta uskonnonvapautta Transilvanian ortodokseille. Tämän vuoksi heidät molemmat pidätettiin ja tuomittiin elinkautiseen pakkotyöhön Kufsteinin vankilaan. Transilvanian ortodoksien edustajat pyysivät useita kertoa heidän vapauttamistaan mutta turhaan.

Myös isä Johannes vangittiin vuonna 1756. Hän oli ensin eri vankiloissa, kunnes hänkin päätyi lopulta Kufsteiniin. Hänen luonaan Grazin vankilassa vieraili vuonna 1776 ryhmä kauppiaita. He tapasivat Johanneksen yhtä lujana uskossaan kuin ennenkin, ja hän sanoi heille: ”Mieluummin kuolen vankilassa kuin luovun kunniakkaasta uskostani.”

Vuonna 1784 Oprean vaimo pyysi keisari Joosef II:lta vapautusta miehelleen, joka oli ollut vangittuna jo 32 vuotta. Vankilanjohtaja ilmoitti, ettei heillä ole ketään sen nimistä vankia, joten pyhän tunnustajan kilvoitus oli jo päättynyt ja hän oli saanut marttyyrikruunun Kristukselta. Saman pyhien marttyyrien osan olivat saaneet myös papit Moses ja Johannes.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.