17.1.2018

Sävelmä
7. säv.
Paasto
Öljy sallittu

pt. Antonios Suuri (+ 356)

p. Akillas (+ 400-l.)

Parimia
  1. Viis. 3:1–9
  2. Viis. 5:15–6:3
  3. Viis. 4:7–15

(Pyhittäjä Antonios Suuri (+ 356))

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Viis. 5:15–6:3

15 Mutta oikeamieliset elävät ikuisesti. Herran luona he saavat palkkansa, ja Korkein pitää heistä huolen. 16 Herra laskee heidän päähänsä kimmeltävän kruunun, heidän kuninkuutensa kauniin tunnuksen. Oikealla kädellään hän suojaa heitä, hänen käsivartensa on heidän kilpenään. 17 Hän pukeutuu kiivautensa sotisopaan ja tekee luomakunnastaan aseen, jolla torjuu viholliset. 18 Hän pukee haarniskakseen vanhurskauden ja kypäräkseen tinkimättömän tuomion. 19 Hän ottaa kilvekseen vankkumattoman pyhyytensä 20 ja teroittaa leppymättömän vihansa miekakseen, ja koko maailmankaikkeus seuraa häntä taisteluun mielettömiä vastaan. 21 Salamat singahtavat kuin tarkkaan suunnatut keihäät, pilvistä ne iskevät maaliinsa kuin kireälle jännitetyn jousen lähettämät nuolet, 22 ja rakeet pieksevät vihaisesti kohteitaan kuin heittokoneesta lähtevä kivisade. Meren vedet syöksyvät raivokkaasti jumalattomia kohti, virrat tempaavat säälimättä heidät mukaansa. 23 Herran tuuli nousee, se iskee heihin ja myrskyn voimalla lakaisee heidät pois. Näin maailma autioituu laittomuuden tähden ja pahuus kaataa mahtajien valtaistuimet. 6:1 Kuulkaa siis, kuninkaat, kuulkaa ja ymmärtäkää! Ottakaa opiksenne, vallanpitäjät, te, joiden mahti ulottuu maan ääriin! 2 Kuunnelkaa, ihmisjoukkojen hallitsijat, te, jotka kerskailette kansojenne paljoudella! 3 Tietäkää tämä: Herralta te olette valtanne saaneet, teidän mahtinne on peräisin Korkeimmalta. Hän myös tutkii teidän tekonne ja punnitsee päätöksenne.

Viis. 4:7–15

7 Mutta oikeamielinen pääsee lepoon, vaikka kuolisikin ennen aikojaan. 8 Ei vanhuuden arvo ole pitkässä iässä, ei sitä mitata vuosien mukaan. 9 Ymmärrys on harmaiden hapsien vertaista, nuhteettomuus vastaa korkeaa ikää. 10 Jumala mieltyi oikeamieliseen ja rakkaudessaan otti hänet luokseen syntisten keskeltä. 11 Jumala otti hänet pois, ettei pahuus olisi pilannut hänen ymmärrystään eikä vilppi vietellyt hänen sieluaan, 12 sillä synnin houkutus hämärtää hyvyyden ja himon pyörrytys horjuttaa vilpitöntä mieltä. 13 Hänen elämänsä täyttyi jo varhain − hän eli pitkän elämän. 14 Herra oli häneen mieltynyt ja joudutti hänen pääsyään pahan keskeltä. Ihmiset näkivät sen mutta eivät ymmärtäneet, he eivät osanneet ajatella niin. 15 Herran pyhien osaksi tulee armo ja laupeus, hän pitää valituistaan huolen.  

Polyeleon evankeliumi
Matt. 11:27–30 (Pyhittäjä Antonios Suuri (+ 356))

Pyhittäjä Antonios Suuri (+ 356)

Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Epistola
Hepr. 13:17–21 (Antonios)
1. Piet. 4:1–11

Hepr. 13:17–21

17 Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia. 18 Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja siitä, että omatuntomme on puhdas -- tahdommehan toimia kaikessa oikein. 19 Varsinkin siksi pyydän teiltä esirukousta, että jo pian pääsisin takaisin teidän luoksenne. 20 Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, 21 varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.

1. Piet. 3:10 – 22

10 Se, joka tahtoo rakastaa elämää ja haluaa nähdä hyviä päiviä, hillitköön kielensä pahoista sanoista ja huulensa valhetta puhumasta. 11 Kääntyköön hän pois pahasta ja tehköön hyvää, etsiköön rauhaa ja pyrkiköön siihen. 12 Sillä Herran silmät katsovat hurskaiden puoleen, hänen korvansa kuulevat heidän rukouksensa, mutta Herran kasvot kääntyvät pahantekijöitä vastaan. 13 Kuka voi tehdä teille pahaa, jos te kiihkeästi pyritte tekemään hyvää? 14 Ja vaikka joutuisittekin kärsimään vanhurskauden tähden, te olette autuaita. "Älkää heitä pelätkö älkääkä hämmentykö", 15 vaan pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne ja olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu. 16 Mutta vastatkaa sävyisästi ja kunnioittavasti ja säilyttäkää omatuntonne puhtaana -- silloin ne, jotka parjaavat teidän hyvää vaellustanne kristittynä, joutuvat häpeään juuri siinä, mistä teitä panettelevat. 17 Parempi on tehdä hyvää ja kärsiä, jos niin on Jumalan tahto, kuin kärsiä pahojen tekojen tähden. 18 Kärsihän Kristuskin ainutkertaisen kuoleman syntien tähden, syytön syyllisten puolesta, johdattaakseen teidät Jumalan luo. Hänen ruumiinsa surmattiin, mutta hengessä hänet tehtiin eläväksi. 19 Ja niin hän myös meni ja saarnasi vankeudessa oleville hengille, 20 jotka muinoin eivät totelleet Jumalaa, kun hän Nooan päivinä kärsivällisesti odotti sen ajan, kun arkkia rakennettiin. Vain muutama ihminen, kaikkiaan kahdeksan, pelastui arkissa veden kantamana. 21 Tuon esikuvan mukaisesti teidät pelastaa nyt kaste, ei siksi että te siinä luovuitte saastaisesta elämästä, vaan koska Jumala teki kanssanne hyvän omantunnon liiton. Sen perustuksena on Jeesuksen Kristuksen ylösnousemus, 22 hänen, joka on mennyt taivaaseen ja istuu Jumalan oikealla puolella ja jolle on alistettu enkelit, vallat ja voimat.

Luuk. 6:17–23a (Pyhittäjä Antonios Suuri (+ 356))
Mark. 10:2–12

Pyhittäjä Antonios Suuri (+ 356)

Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

17.1.2018

Mark. 10:2–12

[Siihen aikaan] 2 Jeesuksen luokse tuli myös fariseuksia, jotka häntä koetellakseen kysyivät, saako mies hylätä vaimonsa. 3 Hän vastasi heille: "Mitä Mooses on siitä säätänyt?" 4 He sanoivat: "Mooses antoi meille luvan kirjoittaa erokirjan ja hylätä vaimon." 5 Silloin Jeesus sanoi: "Te olette kovasydämisiä, siksi hän laati teille sen säännöksen. 6 Mutta maailman alussa Jumala loi ihmisen mieheksi ja naiseksi. 7 Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, 8 niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. 9 Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako." 10 Kun he olivat keskenään, opetuslapset kysyivät uudestaan tätä asiaa. 11 Jeesus sanoi heille: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. 12 Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen."

Päivän synaksario

Pyhittäjä Antonios Suuri

Munkkilaisuuden isänä kunnioitettu Antonios Suuri syntyi 200-luvun puolivälissä pienessä Koman kylässä Ylä-Egyptissä. Hänen vahempansa olivat jalosukuisia ja varakkaita kristittyjä, jotka antoivat lapsilleen hyvän kristillisen kasvatuksen. Antonios kävi mielellään jumalanpalveluksissa kuuntelemassa pyhiä kirjoituksia ja kertomuksia pyhien taistoista ja kilvoituksista. Hän viihtyi kotosalla ja karttoi lasten rajuja leikkejä. Maalliset tieteet eivät vetäneet häntä puoleensa.

Kun Antonios oli noin kaksikymmenvuotias, hänen vanhempansa kuolivat. Vastuu kodista, omaisuudesta ja pikkusisaren kasvatuksesta jäi hänen harteilleen. Eräänä päivänä Antonios oli menossa kirkkoon. Matkalla hän mietti, miten apostolit olivat jättäneet kaiken ja seuranneet Kristusta ja kuinka ensimmäiset kristityt heidän esimerkkiään noudattaen olivat myyneet omaisuutensa ja luovuttaneet rahat apostoleille, jotta nämä jakaisivat ne tarpeessa oleville. Kun Antonios astui kirkkoon, siellä luettiin parhaillaan evankeliumista Herran sanoja rikkaalle nuorukaiselle: ”Jos tahdot olla täydellinen, niin mene ja myy kaikki, mitä sinulla on, ja anna rahat köyhille. Silloin sinulla on aarre taivaissa. Tule sitten ja seuraa minua.” (Matt. 19:21)

Antonios oli vakuuttunut, että Herra osoitti nämä sanat juuri hänelle. Viivyttelemättä hän myi niin kiinteän kuin irtaimenkin omaisuutensa. Hän antoi rahat köyhille jättäen vain vähäisen osan sisartaan varten. Mutta kun hän toisella kerralla kuuli kirkossa evankeliumin sanat ”Älkää huolehtiko huomispäivästä” (Matt. 6:34), hän jakoi pois myös sisartaan varten varaamansa summan. Hän luovutti sisarensa neitseiden yhteisöön. Vapauduttuaan näin kaikista maallisista siteistä hän oli valmis aloittamaan askeettisen kilvoittelunsa.

Luostareita ei tuohon aikaan vielä ollut, mutta jo tuolloin oli miehiä, jotka viettivät askeettista elämää kotikyliensä lähettyvillä. Antonioskin asettui syrjäiseen paikkaan ja vapautti mielensä menneen elämänsä muistelemisesta. Hän teki käsityötä ja jakoi ylimääräiset tulot köyhille. Työskennellessään hän mietiskeli pyhää Raamattua. Hän ei osannut lukea, mutta kaiken kuulemansa hän säilytti helposti mielessään, eikä mikään pyhien kirjoitusten sisällöstä mennyt häneltä hukkaan. Aina kun hän kuuli jonkun kilvoittelijan hyveestä, hän kiiruhti tämän luokse ja keräsi kuin ahkera mehiläinen hyveiden hunajaa. Hän pani merkille yhden ystävällisyyden, toisen rukousinnon tai nöyryyden, kolmannen ankaran paastoamisen. Palattuaan keljaansa hän kilvoitteli hankkiakseen itselleenkin toisissa näkemänsä hyveet.

Paholainen ei kestänyt nähdä nuoressa ihmisessä noin vakaata hengellistä pyrkimystä ja alkoi taistella Antoniosta vastaan. Se toi hänen mieleensä omaisuuden, josta hän oli luopunut, sisaren, jonka hän oli jättänyt, ja kaikki entisen elämän ilot. Niiden vastakohtana se näytti hänelle kilvoituselämän raskaan tien, hänen oman ruumiillisen heikkoutensa, monivuotisen pitkän taistelun, jota hänen olisi käytävä. Ristiriitaiset ajatukset myllersivät Antonioksen mielessä, mutta hän taisteli niitä vastaan aseinaan luja usko, lakkaamaton rukous ja suuri kärsivällisyys.

Kun Antonios ei taipunut, Paholainen siirsi taistelun toiselle rintamalle ja alkoi ahdistaa häntä siveettömillä ajatuksilla. Öisin se ilmestyi hänelle riettaan naisen hahmossa, joka yritti houkutella häntä syntiin. Kristuksen soturi torjui kuitenkin nämäkin ansat muistamalla helvetin kärsimyksiä. Lopulta Paholainen ilmestyi hänelle sysimustana haureuden henkenä. Antonios torjui tämän oudon ilmestyksen laulamalla: ”Kun Herra on minun kanssani, hän tuo minulle avun, ja pelotta katson vastustajiani.” (Ps. 118:7)

Antonios oli vakuuttunut, että tämä voitto ei ollut hänen itsensä ansiota vaan Jumalan armon, joka oli hänen kanssaan. Siksi hän ei heittäytynyt huolettomaksi vaan ponnisteli entistäkin enemmän alistaakseen lihansa, ettei kerran voitettuaan ehkä joutuisi häviölle uudessa taistelussa. Monet ihailivat häntä, koska hän kesti kilvoitusvaivat helposti. Hengen alttius oli muuttunut hänessä jo tottumukseksi, niin että pienenkin hyvän virikkeen saatuaan hän alkoi heti soveltaa sitä omaan elämäänsä. Antonios ei muistellut menneitä aikoja, vaan oli aina valmis lisäämään ponnistuksiaan ikään kuin olisi joka päivä aloittanut kilvoituksensa alusta. Hän toisteli apostoli Paavalin sanoja: ”Jättäen mielestäni sen, mikä on takanapäin, ponnistelen sitä kohti, mikä on edessä.” (Fil. 3:3) Hän omaksui myös profeetta Eliaan asenteen: ”Niin totta kuin Herra Sebaot elää, hän, jota minä palvelen: tänä päivänä minä kohtaan kuninkaani.” (1. Kun. 18:15)

Voidakseen keskittyä kilvoituksiinsa entistä paremmin Antonios siirtyi kauemmaksi kylästä ja asettui asumaan vanhaan hautakammioon hylätyllä pakanallisella hautausmaalla. Eräs hänen ystävänsä toi hänelle silloin tällöin leipää. Sielunvihollinen hyökkäsi kiivaasti Antoniosta vastaan. Eräänä yönä se tuli suuren riivaajajoukon kanssa ja löi hänet niin pahasti haavoille, että hän jäi tuskissaan makaamaan maahan. Kun ystävä saapui seuraavana päivänä tuomaan ruokaa, hän löysi Antonioksen puolikuolleena, vei hänet kylään ja laski siellä kirkon lattialle.

Puolenyön aikaan Antonios tuli tajuihinsa ja pyysi ystäväänsä heti viemään hänet takaisin hautakammioon. Lattialla maaten Antonios alkoi laulaa: ”Vaikka sotajoukko saartaisi minut, sydämeni ei pelkäisi.” (Ps. 27:3) Saatana aloitti uudenlaisen hyökkäyksen. Ensin kuului kovaa meteliä ja koko Antonioksen kammio järkkyi, sitten se täyttyi petoeläinten ja matelijoiden hahmoista ja muista kummajaisista. Mutta Antonios ei joutunut pelon valtaan vaan pysyi rauhallisena ja luotti Jumalaan.

Lopulta Herra itse ilmestyi Antoniokselle, joka näki katon ikään kuin aukenevan ja valonsäteen laskeutuvan hänen ylleen. Demonit katosivat ja kaikki Antonioksen kivut lakkasivat. Hän kysyi Kristukselta: ”Herra, missä olit? Miksi et tullut heti alussa tekemään loppua tuskistani?” Ääni vastasi: ”Minä olin täällä, Antonios, mutta odotin nähdäkseni sinun taistelusi. Koska sinä kestit sen etkä jäänyt tappiolle, olen vastedes aina apunasi ja teen sinut kuuluksi kaikkialla.”

Seuraavana vuonna Antonios, joka oli tuolloin 35 vuoden ikäinen, päätti asettua ypöyksin kauas erämaahan, sillä hän janosi yhä suurempia kilvoituksia. Hän siirtyi Niilin länsipuolelle ja löysi erämaan laidalta vanhan hylätyn linnoituksen. Hän ajoi sieltä pois myrkkykäärmeet ja -liskot ja sulkeutui linnoitukseen. Antonios eli täydellisessä yksinäisyydessä eikä avannut ovea kenellekään. Puolen vuoden väliajoin ystävä toi hänelle kantamuksen kuivattua leipää. Se laskettiin hänelle alas linnoituksen harjalta.

Monet Antonioksen tuttavat tulivat katsomaan häntä, mutta hän ei laskenut heitä sisään. Joskus he säikähtivät kuullessaan linnoituksen sisältä mekastusta ja huutoja. Antonios huusi heille sisäpuolelta: ”Älkää pelätkö. Pahat henget aiheuttavat tällaisia harhoja niille, jotka pelkäävät. Suojautukaa ristinmerkillä ja lähtekää rohkeasti paluumatkalle.”

Monet tahtoivat hartaasti kilvoitella Antonioksen esimerkin mukaan. Niinpä kun Antonios oli kilvoitellut linnoituksessa 20 vuotta, hänen tuttavansa murtautuivat sisään ja pakottivat hänet tulemaan ulos. Ihmisten hämmästykseksi Antonios oli säilyttänyt entisen jäntevyytensä ja pysynyt saman näköisenä kuin ennen sulkeutumistaan. Pitkä yksinäisyys ei ollut tehnyt häntä ihmisaraksi, vaan hän käyttäytyi tasapainoisesti ja luontevasti. Jumalan armo säteili hänen olemuksestaan ja heti hän paransi joitakin paikalla olleita sairaita.

Antonios alkoi vastaanottaa oppilaita. Hän perusti kaksi luostaria, yhden Niilin itärannalle Pispirin vuorelle ja toisen länsirannalle lähelle Arsinoeta. Hänen mielensä oli jatkuvasti Jumalassa. Hänen sisimmässään vallitsi rauha, joka levisi myös hänen ympärilleen. Hän opetti munkkeja olemaan koskaan lannistumatta koettelemuksissa ja säilyttämään aina sen saman innon, mikä heillä oli kilvoituselämänsä alkuvaiheessa, pitäen mielessään apostolin sanat: ”Minä kuolen joka päivä”[1].

Pyhä Antonios opetti oppilaitaan tähän tapaan:

– Älköön kukaan meistä joutuko omistamishimon valtaan. Mitä hyötyä meille on hankkia sellaista, mitä emme voi ottaa mukaamme? Tavoittelemisen arvoisia asioita ovat järkevyys, oikeudenmukaisuus, siveys, urhoollisuus, älykkyys, rakkaus, köyhistä huolehtiminen, usko Kristukseen, sävyisyys, vieraanvaraisuus. Kun olemme saavuttaneet nämä, tulemme löytämään edestämme ”nöyrien maan”, jossa meitä niiden ansiosta odottaa ikuinen vieraanvaraisuus.

– Kun kuulette puhuttavan hyveestä, älkää pelätkö älkääkä oudoksuko. Hyve ei ole jotain kaukaista tai meidän itsemme ulkopuolella tapahtuvaa, vaan se toteutuu meissä, vieläpä helposti eikä siihen tarvita muuta kuin tahtoa.

– Meillä on vihollisia, jotka ovat kauhistuttavan viekkaita: pahat henget. Nähdessään kristittyjen ja ennen kaikkea munkkien kilvoittelevan innokkaasti ja edistyvän, ne ryhtyvät kiusaamaan heitä ja asettavat heidän tielleen pahennuksen toisensa jälkeen. Mutta emme saa antaa pahojen ajatusten herättämien mielijohteiden pelottaa itseämme, sillä rukous, paasto ja usko Herraan suistavat nuo demonit heti maahan.

– Demonit saattavat eksyttää toimimalla ennustajina, niin että kilvoittelija alkaa uskoa niiden ehdotuksiin. Ne voivat hyökätä myös oikealta eli yrittää saattaa meidät tuhoon liioittelemalla sinänsä hyviä asioita. Niinpä demoni voi tekeytyä vaikkapa hurskaan munkin hahmoon ja yllyttää lopettamaan syömisen kokonaan tai herättää yöllä rukoilemaan, niin että emme saa enää lainkaan nukuttua.

– Herra Jumala vaiensi pahat henget. Niin meidänkin tulee niitä vastustaa. Voimme ottaa oppia pyhistä ja pitää esikuvanamme heidän urheuttaan. Pahoja henkiä ei pidä pelätä, vaikka ne uhkaisivat kuolemalla. Ne ovat näet heikkoja eivätkä voi mitään muuta kuin uhkailla.

– Nuhteeton elämä ja usko Jumalaan on mahtava ase pahoja henkiä vastaan. Paasto, valvominen ja rukoukset, sävyisyys ja hiljaisuus, rahan ja turhan kunnian halveksunta, nöyryyden viisaus, köyhien rakastaminen, armeliaisuus, vihastumattomuus ja ennen kaikkea harras Kristuksen seuraaminen on pahoille hengille kauhistus. Pyhien ilmestykset, päinvastoin kuin pahojen henkien, eivät ole hämmentäviä. Pyhät ilmestyvät hiljaa ja nöyrästi, mikä saa heti sielussa aikaan iloa, riemua ja rohkeutta. Heidän kanssaan on näet Herra, meidän ilomme, ja Jumalan Isän voima.

Pyhän Antonioksen vaikutuksesta erämaa alkoi muuttua ikään kuin munkkien kaupungiksi. Luostarit olivat kuin temppeleitä, joissa elettiin rukoillen, psalmeja laulaen ja Jumalan sanaa tutkien. Munkit elivät sopuisasti ja rauhassa, koska heillä oli yhteinen päämäärä tulevassa maailmassa. Luostarit olivat oma valtakuntansa, jossa vallitsi hurskaus ja oikeudenmukaisuus. Kukaan ei tehnyt vääryyttä eikä joutunut kärsimään vääryyttä. Kilvoittelijoita oli suuri määrä, mutta kaikki elivät veljellisessä sopusoinnussa ainoana päämääränään hengellisen puhtauden ja kauneuden saavuttaminen.

Keisari Maximianus aloitti uudelleen kristittyjen vainot vuonna 311, ja Aleksandriassakin alettiin vuodattaa kristittyjen verta. Silloin Antonios lähti kaupunkiin rohkaisemaan uskovia. Hän toivoi pääsevänsä itsekin kärsimään marttyyrikuoleman. Antonios kulki palvelemassa pidätettyjä kristittyjä vankiloissa ja kaivoksissa ja saattoi heitä matkalla oikeusistuimiin. Jumala tahtoi kuitenkin vielä säästää Antonioksen eikä häntä pidätetty. Hän palasi takaisin luostariinsa ja jatkoi omaa jokapäiväistä marttyyrikilvoitustansa.

Antonioksen luokse vaelsi loppumaton vierailijoiden virta. Hän auttoi heitä ihmeitä tekevillä rukouksillaan. Parantuneiden joukossa oli muun muassa kuuluisan sotapäällikön Martinianuksen tytär. Kuuluisuus alkoi käydä Antonioksen voimille ja hän päätti siirtyä syvemmälle erämaahan. Hän matkasi erämaassa kolme vuorokautta beduiinien kamelikaravaanin mukana, kunnes saapui Kolzimin vuorelle, jonka juurella oli raikasvetinen lähde, ja asettui sinne.[2] Nykyisin vuori tunnetaan Pyhän Antonioksen vuorena. Hän sai ravintonsa vihannesmaasta sekä kuokkimastaan pienestä pellosta, johon hän kylvi vehnää. Lähellä kasvoi myös joitakin taatelipalmuja. Aluksi erämaan villieläimet vahingoittivat hänen viljelyksiään, mutta Antonioksen lempeät nuhteet saivat eläimet jättämään ne rauhaan. Vain jotkut hänen oppilaansa vierailivat hänen luonaan silloin tällöin, joten hän pystyi omistamaan kaiken aikansa rukoukselle ja kilvoitukselle pahoja henkiä vastaan.

Useiden vuosien kuluttua Antonios lähti eräiden munkkien kanssa tervehtimään Pispirin vuoren kilvoittelijoita. Matkalla heiltä loppui vesi ja he olivat hengenvaarassa tulikuumassa autiomaassa. Antonios vetäytyi vähän kauemmaksi muist ja polvistui rukoilemaan. Herra antoi saman tien veden nousta siitä paikasta, jossa hän seisoi rukoilemassa.

Luostareissa kaikki tervehtivät Antoniosta kuin omaa isäänsä. Antonios taas kestitsi heitä sanoillaan ja jakoi heille hengellistä ravintoa aivan kuin tuliaisina omalta vuoreltaan. Kaikki täyttyivät innosta kuunnellessaan häntä ja iloitsivat yhteisestä uskosta.

Muutaman päivän kuluttua Antonios palasi omalle vuorelleen. Vaivalloisesta matkasta huolimatta monet taivalsivat hänen luokseen, jopa sairainakin. Hän paransi tulijoita niin ruumiillisesti kuin sisäisestikin. Kun hän puhui, hänen sanansa olivat Pyhän Hengen inspiroimia. Itsestään hän sanoi: ”En enää pelkää Jumalaa vaan rakastan Häntä.” Opetuksissaan hän korosti veljellistä rakkautta ja sydämen puhdistamista. Munkkiveljilleen hän opetti, kuinka lamaannuttavaa alakuloisuutta vastaan voi taistella jakamalla ajan psalmilaulun, puhtaan rukouksen ja työnteon kesken.

Kerran rukoillessaan ennen ateriaa Antonios tunsi, että hänen henkensä temmattiin korkeuksiin. Demonit yrittivät löytää hänen elämästään aiheita syyttää häntä, mutta enkelit karkottivat demonit ja hänen eteensä avautui esteetön tie. Heti tämän jälkeen hän palasi kuitenkin takaisin maan päälle ja tunsi taas seisovansa lähellä itseään. Sinä päivänä hän unohti kokonaan ruokailun ja vietti koko loppupäivän ja yön huokaillen ja rukoillen. Hän hämmästyi nähdessään, kuinka monia tahoja vastaan meidän on taisteltava ja kuinka paljon vaivaa on nähtävä, jotta pystyisimme kulkemaan avaruuden halki.

Antonioksen syvä hengellisyys kuvastui koko hänen olemuksessaan. Hänen ulkonäössään oli jotain erityisen vetoavaa. Kaikki tunnistivat hänet vaistomaisesti, vaikka eivät olisi nähneet häntä aikaisemmin. Hän ei poikennut muista kooltaan tai ruumiinrakenteeltaan vaan sisäiseltä olemukseltaan ja sielun puhtaudeltaan. Koska hänen sisimmässään vallitsi rauha, hänen ulkonaiset aistinsakin olivat terävät. Hänen kasvonsa olivat sisäisestä ilosta lempeät ja valoisat. Pelkkä Antonioksen näkeminen siirsi toisetkin siihen samaan ilmapiiriin, jossa hän eli. Hänestä tulikin koko Egyptin isä ja parantaja. Sekä ylhäiset että alhaiset vaelsivat hänen luokseen, ja itse keisari Konstantinos Suuri kirjoitti hänelle kutsuen hänet Konstantinopoliin. Oppilaansa Paavali Yksinkertaisen (7.3.) neuvosta hän ei kuitenkaan lähtenyt sinne.

Vaikka Antonios ei tiettävästi osannut edes lukea, hän oli erittäin teräväjärkinen ja älykäs. Hän pystyi keskustelemaan aikansa oppineiden filosofien kanssa ja hämmästyttämään heitä Jumalan inspiroimilla vastauksillaan. Hän osoitti heille, kuinka usko Kristukseen tekee ihmisen osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Pohdinnoilla, keskusteluilla ja järkeilyillä ei voi oppia tuntemaan sitä, minkä kristityt tuntevat uskon ja kokemuksen kautta.

Pyhän Antonios kunnioitti suuresti piispoja ja papistoa. Vaikeina aikoina hän tuki voimakkaasti kirkon uskoa. Kun harhaoppiset areiolaiset alkoivat Aleksandriassa uskotella kansalle, että Antonios kannatti heidän käsityksiään, hän ei epäröinyt jättää erämaataan. Kaupungissa hän julisti ympärilleen kokoontuneille kansanjoukoille uskovansa Jumalan Pojan eli Sanan jumaluuteen. Hän ilmoitti selvin sanoin kannattavansa Nikean kirkolliskokouksen (325) oppia ja sen suurta muotoilijaa ja julistajaa Athanasios Suurta (18.1.).

Saavutettuaan 105 vuoden iän Antonios lähti tapansa mukaan tervehtimään luostareitaan Pispirissa. Iloisena hän ilmoitti heille, että hänelle oli koittanut aika siirtyä kristittyjen todelliseen isänmaahan. Munkit syleilivät ja suutelivat vanhusta kyyneleet silmissään, mutta tämä oli onnellinen aivan kuin olisi ollut lähdössä kotikaupunkiinsa. Antonios kehotti heitä olemaan lannistumatta vaivoissa ja masentumatta kilvoituksissa, kilvoittelemaan joka päivä niin kuin se olisi heidän viimeinen tilaisuutensa ja jäljittelemään pyhien elämää. Antonios myös kehotti heitä varovaisuuteen yhteydenpidossa harhaoppisten kanssa.

Hyvästeltyään veljet Antonios palasi vuorelleen kahden oppilaansa Makarioksen (19.1.) ja Amathuksen kanssa. Oppilailleen hän antoi ohjeet, että hänen ruumiinsa oli haudattava tuntemattomaan paikkaan, sillä hän pelkäsi kansan vievän sen balsamoitavaksi. Toisen viittansa hän jätti piispa Athanasios Suurelle ja toisen Thmuiksen piispalle Serapionille, jotka molemmat olivat ortodoksisen uskon esitaistelijoita. Jouhipaitansakin hän antoi näille kahdelle lähimmälle opetuslapselleen.

Pyhä Antonios lausui viimeisiksi sanoikseen: ”Pelastukaa, lapseni, sillä Antonios siirtyy pois eikä enää ole teidän kanssanne.” Sitten hän ojensi jalkansa ja antoi henkensä hymy huulillaan. Oli tammikuun 17. päivä vuonna 356. Veljet hautasivat hänen ruumiinsa saamiensa ohjeiden mukaan. Arkkipiispa Athanasios kirjoitti hänestä rakkaudella elämäkerran Antonios Suuren elämä[3], joka teki Antonioksen kuuluisaksi koko silloisessa kristillisessä maailmassa. Siitä lähtien pyhä Antonios on ollut inspiraation lähteenä lukemattomille kilvoittelijoille.

Pyhän Antonioksen reliikkien kohtalosta on erilaisia tietoja. Joidenkin käsitysten mukaan hautapaikan salaisuus säilyi eikä niitä ole tähän mennessä löydetty. Toisen tradition mukaan hauta löydettiin ilmestyksen perusteella ja reliikit tuotiin vuonna 561 Aleksandriaan, josta ne siirrettiin Konstantinopoliin arabien valloituksen uhan alla vuonna 637. Läntisen tradition mukaan osa reliikeistä tuotiin 1050-luvun tienoilla Lounais-Ranskaan Dauphinén Saint-Antoineen, josta muodostui tunnettu pyhiinvaelluspaikka.

 

[1] 1. Kor. 15:31 alkutekstin mukaan.

[2] Paikka on Itä-Egyptissä noin 50 km Punaisestamerestä.

[3] Suom. H. Lampi (Nunna Kristoduli), Valamon Ystävät ry, 1978.

Hurskas keisari Teodosios

Keisari Teodosios syntyi Espanjassa 300-luvun alussa. Hän oli ylhäistä sukua ja tuli jo nuorena kuuluisaksi urheudestaan. Hän toimi läntisten alueiden keisarin Gratinuksen sotapäällikkönä, ja kun tämä peri myös Itä-Rooman keisarikunnan, Teodosioksesta tuli keisarin oikea käsi. Hän johti roomalaisten sotajoukot voitosta voittoon taisteluissa keisarikuntaa uhkaavia barbaarikansoja vastaan. Tämän vuoksi Gratinus teki hänestä kanssahallitsijansa kruunaten hänet itäisten alueiden keisariksi Sirmiumissa (nyk. Sremska Mitrovica) tammikuun 16. päivänä 379.

Teodosioksesta tuli heti innokas ortodoksisen opin puolustaja. Hän kutsui vuonna 381 koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen, joka vahvisti Nikean kirkolliskokouksen opin Kristuksesta täydellisenä ihmisenä ja täydellisenä Jumalana ja julisti Pyhän Hengen yhdeksi Jumalan kolmesta persoonasta. Keisari kielsi areiolaisen harhaopin ja teki kristinuskosta valtionuskonnon. Pakanallisten kulttien harjoittamista ei enää sallittu.

Vaikka Teodosios olikin esimerkillinen hurskaudessaan ja pyrki rauhaan, hänen heikkoudekseen on laskettava se, että vastustusta kohdatessaan hän menetti helposti malttinsa. Kun Antiokian asukkaat vuonna 379 nousivat kapinaan ja murskasivat keisarin ja hänen puolisonsa Placillan patsaat, Teodosios oli valmis rankaisemaan kaupunkilaisia verilöylyllä. Keisarinnan pyynnöt, patriarkka Flavianuksen väliintulo ja syyrialaisten erakkomunkkien sovitteluyritykset saivat kuitenkin hänet rauhoittumaan. Näin onnellisesti ei käynyt, kun tessalonikalaiset nousivat kapinaan, jonka aikana he tappoivat kaupungin käskynhaltijan. Tällöin Teodosios oli jo saanut valtaa myös valtakunnan länsiosissa ja siirtänyt hovinsa Milanoon. Piispa Ambrosiuksen (7.12.) vastalauseista huolimatta Teodosius pani Tessalonikassa toimeen verilöylyn, jossa tapettiin tuhansia kaupungin stadionille kerääntyneitä ihmisiä. Kun hän tapauksen jälkeen oli menossa kirkkoon Milanossa, piispa Ambrosius esti hänen sisääntulonsa. Keisari nöyrtyi piispan edessä ja alistui ehtoolliskieltoon, jonka piispa hänelle määräsi. Sen päätyttyä keisari seisoi katuvien joukossa kirkon ovella ilman valtansa tunnusmerkkejä. Varjellakseen itseään ja muita äkkipikaisilta toimenpiteiltä hän muutti lainsäädäntöä niin, että kuolemanrangaistus ja karkotus maanpakoon saatiin panna toimeen vasta 30 päivän kuluttua tuomion julistamisen jälkeen.

Teodosioksen katumus ja hartaus oli niin vilpitöntä, että hänelle tapahtui ihmeitä. Kerrotaan, että hän vaelsi Pyhälle maalle tuntemattomana pyhiinvaeltajana, ja Jerusalemissa Pyhän haudan kirkon ovet avautuivat hänelle itsestään ja kirkko oli valaistu kuin suurena juhlapäivänä. Teodosios jäljensi omin käsin itselleen evankeliumikirjan, jota hän luki joka päivä. Hänellä oli tapana sanoa, että kirkon jäsenyys oli hänelle suurempi ilo kuin koko maanpiirin keisarina oleminen.

Hallittuaan hurskaasti kuusitoista vuotta ja levitettyään valtakuntaansa oikeaa uskoa, rauhaa ja kristillistä elämää Teodosios antoi rauhassa henkensä taivaan ja maan Herran käsiin 59-vuotiaana vuonna 395. Hänen poikansa Honorius seurasi häntä valtakunnan länsiosan hallitsijana, kun taas toisesta pojasta Arkadioksesta tuli idän keisari. Pyhän keisari Teodosioksen ruumis siirrettiin Milanosta Konstantinopoliin ja haudattiin suurin kunnianosoituksin.

Pyhittäjä Akillas

Pyhä Akillas kilvoitteli Egyptin erämaassa viidennellä vuosisadalla. Hän oli ankara kilvoittelija, joka kammosi kompromisseja. Kerran hän kauhistui nähdessään abba Jesajan kastavan leipänsä suolaveteen ja totesi: ”Jos haluat syödä keittoa, mene takaisin Egyptiin. Skiitassa asuville tuollainen ei sovi.”

Kerran Akillasta solvattiin kovin sanoin, ja hän joutui kamppailemaan ankarasti, ettei vastaisi samalla mitalla. Estääkseen myrkyllisiä sanoja tulemasta ulos hän puri huuliaan ja kieltään niin lujasti, että suu tuli täyteen verta. Kun hän sylki veren pois, hän sai syvän rauhan. Näin hän pyrki säilyttämään keskinäisen rakkauden vaikka väkisin.

Kun eräs veli valitti Akillakselle demonien suurta voimaa, tämä vastasi: ”Niillä ei ole mitään muuta voimaa kuin se, joka tulee meidän oman tahtomme hillittömyydestä. Demonit palvelevat ainoastaan kirveinä, joilla meidät kaadetaan.”

Pyhä Sulpicius Hurskas, Bourges’n piispa

Pyhä Sulpicius syntyi Keski-Ranskassa 500-luvun loppupuolella. Nuorukaisena hän hylkäsi avioliittosuunnitelmat ja kaikki muutkin maalliset pyrinnöt, antoi perintönsä kirkolle ja omistautui palvelemaan Kristusta munkkina. Sulpicius noudatti tiukkaa paastosääntöä ja rukoili öisin. Hänellä oli tapana veisata koko Psalttari läpi päivittäin. Sulpicius teki myös parhaansa palvellakseen köyhiä.

Kun Sulpicius oli saanut papinvihkimyksen, hänet valittiin palvelemaan pappina kuningas Clothar[1] II:n (584–628) armeijassa. Samalla hän toimi eräänlaisena sosiaalityöntekijänä, joka pyrki järjestämään apua kaikille kärsiville. Kerran kuningas parani sairaudestaan hänen rukoustensa välityksellä.

Kun alueen keskeinen kaupunki Bourges tarvitsi 620-luvun alussa uuden piispan, Sulpicius valittiin tehtävään. Piispana hän jatkoi sekä kilvoituksiaan että köyhien ja sorrettujen puolustamista ja heistä huolehtimista. Jumala siunasi hänen anteliaisuutensa niin, että hänellä näytti olevan loputtomasti jaettavaa tarvitseville. Erityisesti Sulpicius puolusti kansaa merovingikuningas Dagobertin (628–637) ministerin Lullon sortotoimilta. Seuraavan kuninkaan Klodvig II:n (637–655) aikana Sulpicius järjesti yleisen kolmen päivän paaston vaatien, että kansaa oli kohdeltava inhimillisesti. Sulpiciuksesta tuli hyvin rakastettu piispa, ja häntä alettiin kutsua ”Hurskaaksi”.

Jumalansynnyttäjän esirukouksien turvin pyhä Sulpicius perusti kaupunkiin luostarin, joka nimettiin myöhemmin hänen mukaansa. Hän oli myös innokas evankeliumin levittäjä, ja kerrotaan, että kaikki hänen hiippakuntansa juutalaiset kääntyivät kristityiksi hänen vaikutuksestaan. Vuonna 627 Sulpicius osallistui Clichyn kirkolliskokoukseen.

Elämänsä lopulla pyhä Sulpicius vetäytyi piispan tehtävistä voidakseen olla enemmän yksinäisyydessä, mutta hän jatkoi edelleen köyhien auttamista ja sorrettujen puolustamista.

Pyhä Sulpicius nukkui pois vuonna 647. Hänen hautajaisistaan muodostui poikkeuksellinen surujuhla, johon koko kansa tuli vaikeroimaan rakkaan esipaimenensa lähtöä. Väkeä tungeksi niin, että papisto sai hädin tuskin toimitettua siunaamisen. Sulpiciuksen reliikeistä osa siirrettiin sittemmin hänen perustamaansa luostariin, joka tunnetaan nimellä Saint-Sulpice. Kuvataiteessa pyhää Sulpiciusta on kuvattu muun muassa vierailemassa sairaiden luona. Kuuluisa St. Sulpicen seminaari Pariisissa on nimetty hänen mukaansa.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Cloithare, Clotaire ja Chlothar, myöhemmin Lothar.

Pyhittäjä Antonios Uusi

Pyhä Antonios syntyi Beroian (nykykreikan ääntämyksen mukaan Veria) kaupungissa 1100-luvun lopulla. Hänen vanhempansa olivat varakkaita ja menestyviä, mutta hän innostui luostarielämästä jo nuorena. Antonios hylkäsi maailman tyhjät huvitukset ja meni läheiseen Peraian Pyhän Johannes Kastajan luostariin, joka eli tuolloin täyttä kukoistustaan. Hänestä tuli pian munkkiveljilleen luostarihyveiden esikuva. Itse hän kaipasi kuitenkin korkeampaa kilvoituselämää ja sai igumeniltaan luvan lähteä läheiselle vuorelle viettämään erakkoelämää.

Vuorelta Antonios löysi vaikeapääsyisen luolan läheltä Aliakmonjokea. Siellä hän eli viisikymmentä vuotta käyttäen ravinnokseen villikasveja. Hän ei tavannut ketään muuta kuin papin, joka tuli silloin tällöin tuomaan hänelle pyhän ehtoollisen. Tälle hän kertoi kauheista kiusauksista, joita hän joutui kestämään demonien hyökätessä häntä vastaan milloin rosvojen, milloin kauhistuttavien petojen hahmossa. Joskus taas ne pelottelivat häntä näyttämällä, kuinka Aliakmonin vedet nousisivat hukuttamaan hänen luolansa. Paholaisen pelottelut raukesivat kuitenkin tyhjiin eikä Antonios lähtenyt kilvoituspaikastaan, vaan eli siellä koko elämänsä ja kuolikin sinne yli 90-vuotiaana.

Antonioksen kuoleman jälkeen alueelle saapui metsästäjiä, joiden koirat alkoivat haukkua. Tähyillessään, mitä ne haukkuivat, miehet näkivät pöheikössä ihmiskäden, joka viittoili heille. He löysivät luolan ja sieltä Antonioksen maatumattoman ruumiin, joka lepäsi maassa kädet ristissä rinnalla. He ymmärsivät löytäneensä pyhän miehen jäännökset ja palattuaan kaupunkiin ilmoittivat asiasta Beroian piispalle.

Piispa kiiruhti paikalle suuren väkijoukon kanssa kunnioittamaan reliikkejä. Peraian kylän ja Beroian kaupungin kristittyjen välillä syntyi kiistaa, kumpaan paikkaan reliikit kuuluivat. Silloin piispa käski tuoda härkävankkurit, panna pyhäinjäännökset niihin ja antaa härkäparin viedä ne vapaasti mihin tahtoi. Härät ylittivät joen ja alkoivat määrätietoisesti kulkea kohti Beroiaa. Siellä ne vetivät vankkurit suoraan Antonioksen kotitalon kohdalle, jossa oli Jumalanäidille omistettu kirkko. Sinne rakennettiin myöhemmin uusi Pyhän Antonioksen kirkko, jonne hänen jäännöksensä sijoitettiin ja jossa ne ovat tänäkin päivänä. Niiden äärellä on tapahtunut useita ihmeitä. Vuorelle, jolla pyhä Antonios oli kilvoitellut, asettui hänen jälkeensä niin suuri määrä erakkoja, että paikkaa alettiin kutsua Pyhän Antonios Uuden skiitaksi.

Pyhä Makarios Patmoslainen

Pyhä Makarios syntyi 1600-luvun lopulla varakkaaseen Kalogeras-nimiseen sukuun Patmokselle. Jo lapsena häntä siivitti kova oppimisinto. Heti hieman vartuttuaan hän lähti ekumeenisen patriarkaatin kouluun Konstantinopolin Fanariin. Siellä toimi noihin aikoihin eteviä opettajia kuten Jaakob Argoslainen ja koulun rippi-isä Agapios Vulismas. Opiskelutovereinaan Makarioksella oli monia tulevia piispoja ja hän tutustui moniin kuuluisien kreikkalaisten sukujen jäseniin. Hänelle valkeni, kuinka kansan valistaminen ja opettaminen olisi varmin tae kristillisyyden ja kreikkalaisuuden säilymisestä turkkilaisvallan vaikeina vuosina.

Jo nuorena Makarios vihkiytyi munkiksi ja hänet vihittiin myös diakoniksi. Hän olisi helposti voinut kohota aina piispaksi saakka, mutta hän kieltäytyi ylemmistä vihkimyksistä ja pysyi koko elämänsä diakonina. Opintonsa päätettyään hän palasi kotisaarelleen Patmokselle ja meni siellä munkiksi Pyhän Johannes Teologin luostariin tarkoituksenaan omistautua askeesille ja rukoukselle, joita hän piti Kristuksen soturin pääaseina. Hän asettui ilmestysluolan yhteyteen rakennettuun skiittaan ja vietti siellä lähes neljännesvuosisadan (1713–1737) rukoillen, saarnaten ja opettaen.

Pyhä Makarios oli ankara askeetti, mutta hän piti myös hyvin tärkeänä huolehtia kristiveljiensä pelastuksesta ja opettamisesta. Niinpä hän perusti ilmestysluolan yhteyteen koulun, jonka opetussuunnitelma oli sama kuin Konstantinopolin patriarkaalisessa koulussa. Sen opettajana hän hyödynsi täydellistä klassisen kreikan ja latinan taitoaan sekä perusteellisia tietojaan filosofiasta ja ortodoksisesta teologiasta. Kouluun olivat tervetulleita sekä patmoslaiset että muualta kotoisin olevat opiskelijat ja sen opetus oli ilmaista. Myöhemmin jotkut Makarioksen entiset oppilaat avustivat häntä opetustehtävissä. Huomattavin heistä oli pyhä Gerasimos, josta tuli hänen seuraajansa. Tietopuolisen opetuksen lisäksi Makarios pyrki istuttamaan oppilaisiinsa ”hyveiden tieteen” eli evankeliumin mukaisen elämäntavan, jonka loistava esikuva hän itse oli. ”Hän opetti mitä tehdä ja teki mitä opetti”, kuten hänen elämäkertansa kirjoittaja toteaa.

Makarios rakasti jumalanpalveluksia ja kutsui kirkollisia hymnejä ”lauletuksi teologiaksi”. Nöyryydessään, lempeydessään ja ystävällisyydessään hän oli oppilailleen Kristuksen elävä ikoni. Opetuksensa ja saarnansa hän höysti sitaateilla Raamatusta ja patristisesta kirjallisuudesta. Hänen mukaansa pyhien isien opetuksia oli kunnioitettava vielä enemmän kuin heidän reliikkejään. Oppilailleen hän oli ennemminkin hengellinen isä kuin ”professori”. Jumalan suuruus oli hänen mieliaiheitaan ja hän toisteli jatkuvasti ”Kunnia olkoon Jumalalle”.

Vähitellen ilmestysluolan yhteydessä oleva koulu kävi liian pieneksi. Makarioksen varakkaat ystävät Konstantinopolista avustivat häntä uuden koulun rakentamisessa. Oppilaiden piti kuitenkin itse huolehtia elinkustannuksistaan, ja köyhimpiä Makarios joutui auttamaan taloudellisesti. Vähitellen hänestä tuli koko Patmoksen hyväntekijä. Kaiken saamansa rahan hän käytti heti puutteessa olevien hyväksi, pyrkien kuitenkin samalla kätkemään hyvät tekonsa.

Patmoksen koulun oppinut ja hurskas rehtori tuli tunnetuksi koko tuon ajan kirkossa. Keljaansa jättämättä hän seurasi laajan kirjeenvaihtonsa kautta tarkkaan ajan tapahtumia ja oli valpas ortodoksisen opin ja elämäntavan vartija. Piispat pyysivät häntä usein kirjoittamaan puheita ja saarnoja. Niistä kuusikymmentä on koottu kokoelmaksi nimeltä Evankeliumin pasuuna. Kirjaa luetaan yhä kreikankielisessä maailmassa.

Koko elämänsä ajan pyhä Makarios kärsi jatkuvista sairauksista, etenkin reumatismista käsissä ja jaloissa. Hän piti sairauksiaan Jumalan lähettäminä koettelemuksina, jotka valmistivat häntä vastaanottamaan ikuisen voitonseppeleen. Makarios jatkoi opetustyötään vuoteenomanakin aina viimeiseen henkäykseensä asti. Täynnä voittoisaa iloa hän valmistui kuolemaansa.

Makarioksen kuolinvuoteen ympärille kerääntyi saaren asukkaita ja oppilaita. Hän sanoi rukoilevansa Herraa säilyttämään heidät uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Makarios siunasi heidät ja luovutti henkensä Jumalan haltuun tammikuun 17. päivänä 1737. Hänen viimeiset sanansa olivat: ”Voimani on kuivunut kuin ruukunsiru, kieleni on tarttunut kitalakeen. Maan tomuun sinä suistat minut kuolemaan.”[1]

Ekumeeninen patriarkaatti liitti Makarioksen yhdessä tämän oppilaan Gerasimos Bysanttilaisen (7.4.) kanssa pyhien joukkoon vuonna 1993.


[1] Ps. 22:16 Septuagintan mukaan.

Uusmarttyyri Georgios Joanninalainen

Pyhä Georgios syntyi vuoden 1810 tienoilla Epeiroksen (nyk. Ipiros) Joanninassa köyhään maalaisperheeseen. Hän jäi kahdeksanvuotiaana orvoksi ja päätyi tallipojaksi osmaniylimysten palvelukseen. Georgios säilytti koko ajan ortodoksisen uskonsa, mutta turkkilaiset alkoivat kutsua häntä islamilaisella nimellä Hassan. Näin monet saivat sen käsityksen, että hän oli muslimi, ja vähitellen hänen taustansa unohtui.

Vuoden 1836 tienoilla Georgios kihlasi Helena-nimisen tytön, joka oli myös orpo ja harras ortodoksi. Silloin eräs islamilainen uskonoppinut, joka kyllä tunsi Georgioksen taustan, nosti metelin väittäen, että muslimina ”Hassanin” olisi parempi ottaa turkkilainen vaimo. ”Kristittynä otan kristityn vaimon”, vastasi Georgios. Kiistan jälkeen Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Yksinkertaisena maalaismiehenä hän ei osannut puolustautua kaunopuheisesti vaan sanoi ainoastaan olleensa aina kristitty ja teki ristinmerkkejä. Jumalan johdatuksesta paikalla sattui olemaan Georgioksen ystävä, joka osasi selittää tapauksen turkkilaisille paremmin. Lopulta hänen isäntänsä Abdullah Efendi tuli todistamaan Georgioksen olevan kristitty, ja hänet vapautettiin.

Seuraavana sunnuntaina Georgios ja Helena vihittiin avioliittoon. Georgios joutui työnsä takia olemaan pitkiä aikoja poissa kotoaan, mutta hän palasi Joanninaan samana päivänä, jona hänen poikansa syntyi, 12.1.1838. Kun lapsi oli kastettu, Georgios nukkui poikkeuksellisen pitkään. Herättyään hänessä näytti tapahtuneen jotain. Normaalin ruokarukouksen sijaan hän sanoi vain ”Kunnia Sinulle, Jumala!” Sitten Georgios ilmoitti lähtevänsä etsimään onneaan ja katsoi pitkään vaimoaan, lastaan ja sukulaisiaan. Nämä luulivat hänen olevan lähdössä työnhakuun ja kysyivät, miksi hän tuijotti heitä. Georgios vastasi kysymällä kahdesti: ”Miksi se vaivaisi teitä?”

Kaupungilla Georgios kohtasi saman uskonoppineen, joka oli vainonnut häntä aiemminkin, ja tämä alkoi haastaa riitaa: ”Kuinka kauan pilailet uskonnon kustannuksella? Oletko turkkilainen vai kristitty?” Ympärille alkoi kerääntyä väkeä, ja tunnelman kiihdyttyä Georgios vietiin kuulusteltavaksi. Syyttäjät sanoivat: ”Tämä mies oli turkkilainen, ja me kaikki tunnemme hänet, mutta nyt hän on palannut kristityksi, kuten hänen fetsinsäkin[1] osoittaa.” Kristittyjen oli näet käytettävä mustaa fetsiä. Georgios vastasi syntyneensä kristityksi, olevansa kristitty ja kuolevansa kristittynä. Hänet vietiin saman tuomarin luo, joka oli edellisenä vuonna vapauttanut hänet. Tämä kysyi:

– Oletko sinä kristitty?
– Kyllä.
– Ei. Kerran sinä olit kristitty, mutta nyt sinä olet muslimi.
– En todellakaan! Itsekin vahvistit sen viime vuonna ja kirjasit ylös.
– Silloin oli vain yksi todistaja, mutta nyt on paljon todistajia, jotka vahvistavat, että sinä olet turkkilainen. Siksi sinulla on vain kaksi vaihtoehtoa: ryhdy turkkilaiseksi tai kuole.
– Tee mitä haluat.

Paikalla oli 70-vuotias entinen ortodoksi, joka oli kääntynyt muslimiksi ja kehotti nyt Georgiosta seuraamaan hänen esimerkkiään. Silloin Georgios kiivastui ja muslimeista välittämättä sanoi suoraan mitä ajatteli miehestä ja tämän kääntymyksestä. Georgios vietiin saman tien vankilaan. Siellä kaksi kristittyä vankia rohkaisi häntä kestämään kaikenlaiset kärsimykset ja marttyyrikuoleman, jonka kautta hän saavuttaisi täydellisyyden.

Yöksi Georgios kytkettiin jalkapuuhun ja hänen päälleen asetettiin noin 60-kiloinen kivilaatta. Hän kuitenkin nukkui yönsä hyvin eikä tuntenut lainkaan kiven painoa. Aamulla hän kertoi kristityille vangeille nähneensä unessa valkoiseen pukeutuneen nuorukaisen, joka oli sanonut hänelle turkiksi: ”Älä pelkää enää, Georgios.”

Lauantaiaamuna Georgios vietiin taas kuulusteltavaksi. Keskustelu eteni samalla tavalla kuin aiemminkin. Tuomari olisi jo halunnut päästää hänet vapaaksi, mutta tapahtumia seuranneet turkkilaiset alkoivat verenhimoisesti huutaa vaatien kuolemaa islamin pilkkaajalle. Heillä oli laki puolellaan, sillä islamilainen laki määrää islamin tai Muhammedin pilkkaamisesta kuolemanrangaistuksen. Piispa Joakim – josta tuli myöhemmin Konstantinopolin patriarkka – ja muut kristityt puolestaan yrittivät saada Georgioksen vapaaksi.

Koko sen ajan kun Georgios oli vangittuna, turkkilaiset jatkoivat yrityksiään saada hänet kääntymään islamiin. Vanginvartija ehdotti jopa, että Georgios kääntyisi muslimiksi nyt ja pakenisi sitten jonnekin, missä voisi elää kristittynä. Hän vastasi kaikille aina rauhallisesti sanoen pelkästään: ”Olen kristitty.” Samassa tyrmässä olleet kristityt vangit kehottivat häntä vastaamaan muslimeille tiukemmin ja sanomaan suoraan, mitä mieltä oli islamista, mutta Georgios sanoi, ettei hyödyttäisi mitään ryhtyä huutamaan heidän kanssaan.

Maanantaina 17. tammikuuta vuonna 1838 mestaajat tulivat tyrmään ja alkoivat sitoa Georgiosta niin kuin kuolemaan tuomitut sidotaan. Toiset kristityt rohkaisivat häntä: ”Älä pelkää, vaan pysy rohkeana. Kipu kestää vain vähän aikaa, ja sen jälkeen saat iloita ikuisesti.” He vielä halasivat ja suutelivat Georgiosta ennen kuin hänet vietiin pois.

Georgios oli silmin nähden iloinen ja päättäväinen. Hänen kasvonsa säteilivät Jumalan armon kirkkautta ja hän oli täynnä rohkeutta. Kun hänen kätensä vapautettiin, hän teki ristinmerkin. Hänen kaulaansa laitettiin hirttosilmukka. ”Antakaa anteeksi, ja antakoon Jumala teillekin anteeksi!” hän huudahti yleisössä olleille kristityille ennen kuin hänet vedettiin hirteen. Pyhä Georgios kärsi kunniakkaan marttyyrikuolemansa 28 vuoden ikäisenä.

Pyhän Georgioksen ruumis jätettiin turkkilaisten tavan mukaan riippumaan hirsipuuhun kolmeksi päiväksi. Yöllä vartijat ihmettelivät ruumiista hohtanutta valoa ja kutsuivat muitakin katsomaan ihmettä. Kolmen päivän jälkeen metropoliitta Joakim sai luvan ottaa ruumiin haudattavaksi. Hän vei sen kirkkoon, jonne kristityt olivat vastoin muslimien kieltoa kokoontuneet viettämään juhlallisia hautajaisia. Hautajaisista muodostui valoisa ilon juhla. Reliikit sijoitettiin kirkon vasemmalle laidalle, ja niiden äärellä alkoi välittömästi tapahtua paranemisia. Erään naisen surkastunut käsi suoristui ja tervehtyi kokonaan. Haudasta tuli merkittävä pyhiinvaelluskohde.

Pyhä Georgios ilmestyi monille unessa. Hänen nuori vaimonsa näki unen, jossa Georgios sanoi hänelle: ”Älä pelkää enää, minä tulen aina käymään sinun luonasi.” Pyhästä marttyyri Georgioksesta maalattiin pian ikoni, ja myös sen kautta on tapahtunut ihmeitä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Turkkilainen päähine.

18.1.2018

Sävelmä
7. säv.

Ekumeeninen rukousviikko 18.–25.1.

p:t Athanasios (+ 373) ja Kyrillos (+ 444) Aleksandrialaiset

pt. Afanasi Säntämäläinen, Karjalan pyhä (+ 1500-l.)

p. vanhurskas Afanasi Navolotski, Karjalan pyhä (+ 1600-l.)

Epistola
Hepr. 13:17–21 (Athanasios ja Kyrillos)
1. Piet. 4:12–5:5

Hepr. 13:17–21

17 Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia. 18 Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja siitä, että omatuntomme on puhdas -- tahdommehan toimia kaikessa oikein. 19 Varsinkin siksi pyydän teiltä esirukousta, että jo pian pääsisin takaisin teidän luoksenne. 20 Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, 21 varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.

1. Piet. 4:12–5:5

12 Rakkaat ystävät, älkää oudoksuko sitä tulta ja hehkua, jossa teitä koetellaan, ikään kuin teille tapahtuisi jotakin outoa. 13 Iloitkaa päinvastoin sitä enemmän, mitä enemmän pääsette osallisiksi Kristuksen kärsimyksistä, jotta saisitte iloita ja riemuita myös silloin, kun hänen kirkkautensa ilmestyy. 14 Kun teitä solvataan Kristuksen nimen tähden, te olette autuaat, sillä teidän yllänne on kirkkauden Henki, Jumalan Henki. 15 Kenenkään teistä ei tule kärsiä murhamiehenä tai varkaana tai pahantekijänä tai toisten petkuttajana. 16 Mutta sen, joka kärsii kristittynä, ei pidä hävetä, vaan hän kirkastakoon kristityn nimellään Jumalaa. 17 On tullut tuomion aika, ja tuomio alkaa Jumalan huoneesta. Mutta jos se alkaa meistä, mikä onkaan niiden loppu, jotka eivät taivu uskomaan Jumalan evankeliumia? 18 -- Jos hurskas pelastuu vaivoin, miten käykään jumalattoman ja syntisen! 19 Sen tähden ne, jotka joutuvat kärsimään, jos niin on Jumalan tahto, antakoot elämänsä uskollisen Luojan haltuun ja tehkööt edelleen sitä, mikä on hyvää. 5:1 Seuraavan kehotuksen minä osoitan niille, jotka teidän joukossanne ovat vanhimman asemassa -- minä, joka itsekin olen vanhin ja Kristuksen kärsimysten todistaja sekä myös osallinen siitä kirkkaudesta, joka on ilmestyvä: 2 Kaitkaa sitä laumaa, jonka Jumala on teille uskonut, älkää pakosta, vaan vapaaehtoisesti, Jumalan tahdon mukaan, älkää myöskään alhaisesta voitonhimosta, vaan sydämenne halusta. 3 Älkää herroina vallitko niitä, jotka teidän osallenne ovat tulleet, vaan olkaa laumanne esikuvana. 4 Silloin te ylimmän paimenen ilmestyessä saatte kirkkauden seppeleen, joka ei kuihdu. 5 Samoin te, jotka olette nuorempia, tyytykää asemaanne vanhimpien alaisina. Ja te kaikki: pukeutukaa keskinäiseen nöyryyteen, sillä Jumala on ylpeitä vastaan, mutta nöyrille hän antaa armon.

Matt. 5:14–19 (Pyhät Athanasios (+ 373) ja Kyrillos (+ 444) Aleksandrialaiset)
Mark. 10:11–16

Pyhät Athanasios (+ 373) ja Kyrillos (+ 444) Aleksandrialaiset

Matt. 5:14–19

Herra sanoi opetuslapsilleen: 14 "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15 Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. 17 "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18 Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

18.1.2018

Mark. 10:11–16

11 Jeesus sanoi opetuslapsilleen: "Se, joka hylkää vaimonsa ja menee naimisiin toisen kanssa, on avionrikkoja ja tekee väärin vaimoaan kohtaan. 12 Ja jos vaimo hylkää miehensä ja menee naimisiin toisen kanssa, hänkin tekee aviorikoksen." 13 Jeesuksen luo tuotiin lapsia, jotta hän koskisi heihin. Opetuslapset moittivat tuojia, 14 mutta sen huomatessaan Jeesus närkästyi ja sanoi heille: "Sallikaa lasten tulla minun luokseni, älkää estäkö heitä. Heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. 15 Totisesti: joka ei ota Jumalan valtakuntaa vastaan niin kuin lapsi, hän ei sinne pääse." 16 Hän otti lapset syliinsä, pani kätensä heidän päälleen ja siunasi heitä.

Päivän synaksario

Pyhä Athanasios Suuri

Ortodoksisuuden tukipylväs ja maailman valo, pyhä Athanasios syntyi Aleksandriassa vuonna 297. Hänen vanhempansa olivat hurskaita kristittyjä, ja hänellä oli Pietari-niminen veli. Tarinan mukaan hän oli kerran rannalla muiden lasten kanssa, kun piispa Aleksanteri huomasi heidän leikkivän kirkollisia toimituksia: Athanasios kastoi ei-kristittyjä lapsia niin vakavasti ja oikeaoppisesti, että Aleksanteri julisti kasteen olevan pätevä. Tämän jälkeen hän otti Athanasioksen suojelukseensa.

Athanasios sai monipuolisen sivistyksen: hän opiskeli kreikkalaista kirjallisuutta, filosofiaa, retoriikkaa ja juridiikkaa. Erityisen hyvin hän perehtyi kuitenkin pyhään Raamattuun, jonka hän oppi tuntemaan läpikotaisin. Hän mietiskeli Raamatusta avautuvia teologisia totuuksia hiljaisuudessa ja kaikessa nöyryydessä. Teologia ei ollut hänelle kirjainta vaan elämää. Hänen teologian opettajansa olivat kärsineet paljon viimeisissä vainoissa 300-luvun alussa ja heidän opetuksensa oli kärsimyksen karaisemaa.

Jo nuorena Athanasios vetäytyi erämaahan ja kierteli tapaamassa Egyptin varhaisia erakkokilvoittelijoita. Hän viipyi erityisesti pyhän Antonios Suuren luona, jonka oppilaana hän pysyi koko elämänsä. ”Elisan tavoin vuodatin vettä tuon uuden Eliaan käsille”, hän kirjoitti myöhemmin. Erämaan isistä ja heidän sisäisestä ryhdistään tuli Athanasiokselle arvokas pääoma, johon hän saattoi luottaa vaikeina aikoina.

Vuonna 318 Athanasios vihittiin diakoniksi 21 vuoden iässä ja hänestä tuli piispa Aleksanterin sihteeri. Tässä vaiheessa hän alkoi kehitellä ajatuksia, jotka hän myöhemmin esitti teoksessa Inkarnaatiosta. Kyseessä on kaikkien aikojen tärkeimpiä ja syvällisimpiä kristinuskon perussanomasta kirjoitettuja esityksiä. Athanasios esitti terävämmin kuin kukaan ennen häntä, että Isän Sana ei ollut ainoastaan maailman Luoja, Isän viisaus ja kaitselmus, vaan että Hän oli myös vapahtaja ja pelastaja langenneelle ja turmeluksen alaiselle ihmiskunnalle; Sana oli tullut ihmiseksi, jotta me voisimme jumalallistua. Liittymällä Kristukseen ihminen pääsee osalliseksi jumalallisesta luonnosta. Kristus ei ole luotu, sillä luontonsa puolesta Hän on Isän Sana. Hän on Jumalan ainoa Poika ja Jumala, joka on tullut ihmiseksi tehdäkseen meistä Isänsä lapsia.

Näistä totuuksista vakuuttuminen muodostui pyhän Athanasioksen ajattelun ja hänen koko elämänsä keskeiseksi juonteeksi. Hän puolusti Sanan jumaluutta ja Jumalan kolminaisuutta, mutta samalla hän oli hengellisen elämän opettaja, joka julisti kristillisen pyhittymisen ja jumalallistumisen mahdollisuutta niin opetuksillaan kuin koko elämällään. Kirjoituksessaan Pakanoita vastaan hän puolestaan osoitti pakanafilosofian heikkoudet.

Vuoden 323 tienoilla Aleksandriassa puhkesi kiista, joka horjutti kirkkoa vuosikymmeniä. Kaupungissa oli väittelynhaluinen Areios-niminen pappi, joka Jumalan äärettömiä syvyyksiä ja salaisuuksia lähestyessään pitäytyi enemmän loogiseen järkeilyyn kuin uskoon ja hengelliseen mietiskelyyn. Hän opetti, että Jumalan Sana ei ole ikuinen vaan luotu ajassa ja näin ollen Jeesus olisikin vain ensimmäinen luotu olento. Pian Areios ja yksitoista häntä tukenutta pappia ja diakonia karkotettiin Aleksandriasta. Hän siirtyi Kesareaan, josta löysi itselleen tukijoita, ja hänen opetuksensa alkoi levitä kaikkialle valtakuntaan. Se viehätti yhtäältä älykköjä loogisuudellaan ja toisaalta kansa alkoi omaksua sitä Areioksen laatimien veisujen välityksellä.

Hajaannuksen lisääntyessä keisari Konstantinus Suuri päätti kutsua koolle ensimmäisen yleisen kirkolliskokouksen Nikeaan vuonna 325. Pyhä Athanasios edusti Aleksandriaa yhdessä iäkkään piispa Aleksanterin kanssa. Athanasios puolusti totuutta selkeästi ja syvällisesti saaden pian osakseen ortodoksien ihailun ja areiolaisten vihan. Tästä lähtien hänen koko loppuelämänsä oli taistelua Isän ja Sanan samaa luontoa olemisen (homoousios) puolesta. Athanasioksesta tuli nikealaisen uskon ja ortodoksisuuden johtohahmo ja symboli.

Aleksanterin kuoltua pian kokouksen jälkeen (29.5.325) Aleksandrian kirkkokansa valitsi yksimielisesti Athanasioksen hänen seuraajakseen pyhän Markuksen istuimelle, vaikka Athanasios ei ollut vielä kolmeakymmentäkään. Piispana hän joutui heti vaikeaan tilanteeseen. Ensimmäinen tehtävä oli palauttaa yhtenäisyys ja järjestys Egyptiin, jossa areiolaisten lisäksi ongelmia aiheuttivat meletiolaiset sekä moraalittomuus ja kirkollisen kurin löystyminen.

Athanasios matkusteli vuosien ajan laajalla alueella Egyptissä ja nykyisessä Sudanissa käyden aina Etiopian rajamailla saakka. Kaikkialla hän julisti evankeliumia ja vihki papistoa ja piispoja. Vähitellen hän voitti kansan luottamuksen, ja kaikki kristityt pitivät häntä isänään. Hän vieraili lähes jokaisessa Egyptin luostariyhteisössä erämaissa ja kaupungeissa. Suurin yhteisö oli pyhän Pakomioksen luostari, jossa vieraillessaan Athanasios vihki Pakomioksen papiksi. Pyhä Athanasios otettiin luostareissa erittäin lämpimästi vastaan, olihan hän itsekin askeetti.

Athanasioksen poissaollessa meletiolaiset lietsoivat Aleksandriassa hajaannusta. Kun Athanasios palasi pääkaupunkiin, he vyöryttivät hänen päälleen tolkuttomia syytöksiä ja pitivät Athanasioksen piispanvihkimystä epäpätevänä. Areios puolestaan oli hankkiutunut keisari Konstantinuksen suosioon ja suostutellut tämän kirjoittamaan Athanasiokselle pyytäen, että Areios otettaisiin takaisin kirkon yhteyteen. Athanasios vastasi, että katolinen kirkko ei ota yhteyteensä kerettiläisiä, jotka hyökkäävät Kristuksen jumaluutta vastaan. Vaikka Athanasios oli nuori ja ulkoiselta olemukseltaan heiveröinen, sisäisesti hän oli vahva ja horjumaton.

Areios ja hänen liittolaisensa Nikomedeian piispa Eusebios kirjoittivat Egyptin meletiolaisille pyytäen näitä ryhtymään toimiin. Areiolaiset ja meletiolaiset yhdistivät voimansa pyhää piispaa vastaan. He väittivät hänen esittäneen hiippakunnalleen ylettömiä taloudellisia vaatimuksia, yllyttäneen väkivaltaan vastustajiaan vastaan, määränneen alaisensa hajottamaan meletiolaisen papin ehtoollismaljan ja tukeneen taloudellisesti salajuonta keisaria vastaan.

Athanasios lähti keisarilliseen hoviin Nikomedeiaan ja todisti siellä syyttömyytensä keisarin edessä. Hän palasi Aleksandriaan riemullisissa tunnelmissa, mutta pian häntä syytettiin meletiolaisen piispan Arsenioksen murhasta. Yritettiin jopa levittää huhua, että Athanasios olisi harjoittanut noituutta Arsenioksen irti leikatun käden avulla. Athanasios ei välittänyt syytöksistä, mutta myöhemmin hän todisti ne järjettömiksi hakemalla Arsenioksen itsensä ihmisten ilmoille; tämä ei ollut kuollut vaan oli ainoastaan vetäytynyt syrjään ja piilotellut luostarin kätköissä.

Vuonna 335 keisari Konstantinus kutsui jälleen koolle kirkolliskokouksen, tällä kertaa Palestiinan Tyrokseen. Paikalle oli kerätty Athanasioksen vastustajia, ja kun hän saapui 49 egyptiläisen piispan kanssa, häntä ja hänen kannattajiaan ei edes päästetty sisään. Nyt häntä syytettiin muun muassa Konstantinopolin viljansaannin estämisestä. Paikalle tuotiin jopa nainen, joka väitti piispan häväisseen hänet. Athanasios lähetti hänen luokseen toisen egyptiläisen, joka sanoi olevansa Athanasios, ja nainen väitti tunnistavansa hänet. Näin juoni paljastui ja raukesi tyhjiin.

Kun Athanasios ymmärsi, että hänet oli päätetty tuomita hinnalla millä hyvänsä, hän katosi kaikessa hiljaisuudessa ja lähti kohti Konstantinopolia. Siellä hän näki kadulla keisari Konstantinuksen saattueen ja anoi pääsyä tämän puheille. Keskusteluissa Athanasios onnistui vakuuttamaan keisarin syyttömyydestään. Kun Tyroksen kokous lähetti päätöksensä Athanasioksen erottamisesta ja karkottamisesta, keisari lähetti heille tylyn vastauksen ja pyysi asianosaiset pääkaupunkiin tutkimaan tapauksen uudelleen. Kaikki näytti olevan hyvin, mutta jostain syystä keisari muutti pian mieltään. Todennäköisesti hän närkästyi Athanasioksen suorista sanoista jossain myöhemmässä keskustelussa.

Keisari lähetti heti edellisen kirjeensä perään toisen kirjeen, joka vahvisti Tyroksen kokouksen päätökset. Areios palautettiin asemaansa kirkossa ja Athanasios karkotettiin valtakunnan äärimmäiseen kolkkaan Augusta Treverorumiin (nyk. Trier Luxemburgin itäpuolella). Sikäläinen piispa otti hänet ystävällisesti vastaan. Athanasios piti yhteyttä laumaansa kirjeitse.

Kahden vuoden kuluttua (337) keisari Konstantinus Suuri kuoli, ja valtakunta jaettiin hänen kolmen poikansa kesken: länsiosaa hallitsi Konstans (337–350), ja itäosa jaettiin Konstantinus II:n (337–340) ja Konstantius II:n (337–361) kesken. Konstantinus II kutsui Athanasioksen ja muut karkotetut piispat takaisin istuimilleen. Kappadokian Kesarean ja Antiokian kautta kuljettuaan Athanasios saapui 23.11.337 Aleksandriaan, missä papisto ja seurakuntalaiset ottivat hänet riemuiten vastaan. Seuraavana vuonna kirkonmiehiä kokoontui Aleksandriaan vahvistamaan tukensa Athanasiokselle. Jopa Antonios Suuri (17.1.) jätti erämaan ja saapui pääkaupunkiin piispansa tueksi.

Eusebios Nikomedeialainen ja areiolaiset sen sijaan jatkoivat parjaustaan. He pitivät oman kokouksensa Antiokiassa ja saivat puolelleen keisari Konstantiuksen, jonka alaisuuteen Egypti kuului. He päättivät nostaa Aleksandrian piispaksi kappadokialaisen Gregorioksen. Vuonna 339 he piirittivät Aleksandrian kirkkoja ja ottivat niitä haltuunsa yhden kerrallaan. Kun mellakat ja verenvuodatus levisivät ympäri kaupunkia, Athanasios päätti rauhoittaa tilanteen vetäytymällä joksikin aikaa syrjään. Hän pyysi papistoaan pysymään yhtenäisenä ja matkasi Roomaan.

Roomassa paavi Julius (337–352) otti Athanasioksen lämpimästi vastaan ja antoi hänelle täyden tukensa. Paavin johtama kirkolliskokous vahvisti Athanasioksen ainoaksi Aleksandrian piispaksi ja totesi hänet viattomaksi kaikkiin häntä vastaan esitettyihin syytöksiin. Roomassa oli muitakin ortodoksisuuden tähden karkotettuja, kuten Paavali Konstantinopolilainen (6.11.).

Athanasios piti yhteyttä Aleksandriaan ja ohjasi kirkkonsa asioita kirjeitse. Samalla hän vaikutti suuresti luostariliikkeen ja kilvoituselämän leviämiseen lännessä tekemällä tunnetuksi pyhän Antonioksen ja muiden Egyptin erämaaisien kilvoituksia ja opetuksia.

Vuonna 343 keisarit Konstantius ja Konstans kutsuivat paavi Juliuksen pyynnöstä Serdicaan (nyk. Sofia) kirkolliskokouksen, johon kutsutuista itäisistä piispoista suuri osa suhtautui kielteisesti Athanasiokseen ja siksi karsasti myös homoousis-termin (”samaa olemusta”) käyttöä uskontunnustuksessa kuvaamaan Isän ja Pojan suhdetta. Lopulta kokous kuitenkin vakuuttui Athanasioksen syyttömyydestä ja ortodoksisuudesta sekä tuomitsi areiolaiset piispat. Idän keisari Konstantius jäi kuitenkin areiolaisten puolelle. Hän esti länteen karkotettujen piispojen paluun alueelleen ja vainosi heitä tukevia kristittyjä.

Kun Aleksandrian kiistanalainen piispa Gregorios Kappadokialainen kuoli ja valtakunta valmistautui sotaan persialaisia vastaan, keisari Konstantius antoi periksi veljelleen Konstansille ja salli Athanasioksen palata kotikaupunkiinsa. Noin seitsemän vuoden poissaolon jälkeen pyhä Athanasios palasi 21.10.346 Aleksandriaan kansanjoukkojen riemuitessa. Ihmisiä virtasi kaikkialta Egyptistä tervehtimään esipaimentaan heiluttaen palmunoksia, laulaen ja tanssien – aivan kuin Kristuksen ratsastaessa Jerusalemiin.

Athanasioksen myötä kristillinen rauha palasi Egyptin kirkkoon. Seuraavan yhdeksän vuoden ajan pyhä piispa omistautui kokonaisvaltaisesti laumansa kaitsemiseen sekä luostarielämän kehittämiseen. Hän vihki pyhän Frumentiuksen (30.11.) piispaksi ja lähetti hänet Egyptiin.

Keisari Konstans surmattiin Pyreneillä vuonna 350. Areiolaismielinen Konstantius nousi valtakunnan ainoaksi hallitsijaksi ja alkoi pian juonitella nikealaista uskoa tunnustavia ja Athanasiosta vastaan. Hän järjesti Arlesin (353) ja Milanon (355) piispainkokoukset, joissa Athanasios pantiin viralta. Pyhä Hieronymus kuvasi myöhemmin tilannetta ironisesti: ”Koko maailma vaikeroi ihmeissään huomatessaan olevansa areiolainen.” Monet pyhät piispat kuten pyhä Hilarion (13.1.), Hosius Cordobalainen (27.8.) ja lähes satavuotias paavi Liberius protestoivat, mutta heidät karkotettiin armottomasti.

Aleksandrian kansa suojeli Athanasiosta. Helmikuun 8. päivänä vuonna 356 hän oli toimittamassa vigiliaa, kun sotilaat piirittivät kirkon. Athanasios pysyi rauhallisena ja kristityt olivat valmiina kuolemaan suojellakseen paimentaan. Sotilaat murtautuivat kirkkoon ja surmasivat kristittyjä, mutta Athanasios pääsi kuin ihmeen kaupalla pakenemaan kirkosta ystäviensä avulla. Kaupungissa puhkesi mellakoita: miehiä, naisia ja lapsia surmattiin, neitoja häpäistiin ja kirkkoja ryöstettiin. Athanasios määrättiin pidätettäväksi ja hänen suojelemisestaan määrättiin ankara rangaistus.

Athanasios vetäytyi erämaan hiljaisuuteen, jossa hän eli munkkien suojelemana kuusi vuotta. Hän kirjoitti valtaisan määrän opillisia esityksiä ja kirjeitä, joita hän lähetti piispoille kaikkialle maailmaan. Uudeksi piispaksi nimitettiin kappadokialainen Georgios, joka pyrki väkisin nujertamaan ortodoksisuuden Egyptistä. Hän kielsi ortodoksien kokoontumiset, karkotti Athanasiosta tukeneita piispoja ja tuomitsi kaikki hänen kanssaan yhteistyötä tekevät orjuuteen kaivoksille. Ihmisiä ruoskittiin ja poltettiin kuoliaaksi. Kun nämä julmuudet olivat jatkuneet noin vuoden, aleksandrialaiset nousivat kapinaan ja pakottivat piispa Georgioksen poistumaan kaupungista vuonna 358.

Kirkon tilanne oli vaikeampi kuin koskaan. Kaikki ne, jotka olisivat voineet puhua ortodoksisuuden puolesta ja vastustaa keisarin puuttumista irkon asioihin, oli vaiennettu. Piispanistuimet olivat tyhjillään tai areiolaisten hallussa. Keisarin tukemat areiolaiset kävivät yhä rohkeammiksi niin toimissaan kuin uskon tulkinnoissaankin. He kielsivät Pojan jumaluuden kokonaan ja jopa kaiken samankaltaisuuden Hänen ja Isän välillä. Idän piispojen keskuudessa karsastettiin muutoinkin termin homoousios käyttöä, koska sen pelättiin johtavan Kolminaisuuden persoonien samastumiseen. Basileios Ankyralainen ehdotti kompromissia, jonka mukaan Isä ja Poika olivat ”samanlaista olemusta” (homoiousios). Konstantius saatiin tämän tulkinnan puolelle: hän tuomitsi ääri-areiolaiset ja kutsui paavi Liberiuksen takaisin maanpakolaisuudesta.

Pyhä Athanasios ja pyhä Hilarion näkivät tässä mahdollisuuden sovintoon. Lännessä (Sirmium) ja idässä (Seleukia) järjestettiin vuonna 359 kirkolliskokoukset, joiden päämääränä oli saada aikaan nikealaisten ja ”homoiousialaisten” yhteinen julistus. Kuitenkin jo seuraavana vuonna Konstantinopolissa keisari määräsi pinnallisesti uudistetun areiolaisen linjan voimaan koko valtakunnassa. Ortodoksisia piispoja karkotettiin jälleen.

Asiat saivat yllättävän käänteen, kun Konstantiuksen kuoltua vuonna 361 keisariksi nousi Julianus Luopio. Hän julisti kaikkien uskontojen suvaitsevaisuusediktin ja kumosi kaikki karkotustuomiot. Athanasios sai palata istuimelleen, mutta vain muutaman kuukauden kuluttua uusi keisari ryhtyi johdonmukaisesti palauttamaan Rooman entisiä uskontoja asemaansa ja vainoamaan kristittyjä. Ennustajiensa neuvosta hän lähetti miehiään murhaamaan Athanasioksen, ”jumalien vihollisen”.

Jumalan varjelemana pyhä Athanasios onnistui jo toisen kerran pakenemaan piiritetystä kirkosta. Hän lähti veneellä ylös Niiliä, ja keisarin miehet lähtivät ajamaan häntä takaa. Kun Athanasios huomasi takaa-ajajien maston jo häämöttävän horisontissa, hän käski veneensä ohjaajaa kääntymään ja lähtemään takaa-ajajia vastaan. Tämä hämmästyi mutta totteli, ja pian veneet tulivat vastakkain. Sotilaat huusivat: ”Oletteko nähneet Athanasiosta?” Piispa muutti äänensä ja vastasi: ”Hän meni juuri ohi! Soutakaa kovaa, niin saatte hänet kiinni.” Näin hän harhautti takaa-ajajansa ja vetäytyi taas erämaan suojiin. Hän viipyi pyhän Pakomioksen veljestössä ja kulki ympäri Thebaiksen erämaata yli vuoden ajan.

Julianus Luopion kuoltua vuonna 363 uusi keisari Jovianus salli pyhän Athanasioksen palata takaisin istuimelleen. Jovianuksen kausi jäi kuitenkin lyhyeksi, ja jo vuonna 365 seuraava keisari Valens alkoi suosia areiolaisia ja karkottaa ortodoksisia piispoja. Athanasioksen oli paettava taas kerran. Tällä kertaa hän piileskeli neljä kuukautta kaupungin liepeillä. Välillä hän majaili hautausmaalla ja yöpyi kammiossa, johon hänen isänsä oli haudattu.

Egyptiläiset olivat perin pohjin tympääntyneitä rakastamansa piispan jatkuvaan vainoamiseen. He osoittivat mieltään ja lopulta keisari Valens ilmoitti sallivansa hänen palata. Riemuitseva väkijoukko marssi Athanasioksen piilopaikkaan ja kantoi hänet voittosaatossa takaisin kirkkoonsa 1.2.366 huutaen, että vastedes he pitäisivät hänestä huolta kaikissa tilanteissa.

Pyhä Athanasios karkotettiin viisi kertaa ja hän eli karkotuksessa kaiken kaikkiaan lähes seitsemäntoista vuotta. Hän puolusti uskoa ja oikeudenmukaisuutta laskematta, millaisia uhrauksia se vaatisi. Hän oli laumansa todellinen kaitsija, uskon puolustaja ja ylimmäisen papin Kristuksen elävä kuva. Totuuden puolustajana hän oli horjumaton, mutta muutoin hän oli nöyrä hengellinen isä, joka sääli ihmisten heikkouksia. Viimeiset seitsemän vuottaan hän vietti rauhallisesti johtaen kirkkoaan koko maailman ihailemana ortodoksisuuden soihdunkantajana. Apostoli Paavalin tavoin hän oli ”kaikkea kaikille”. Hän oli munkkien ystävä, orpojen isä ja köyhien auttaja.

Pyhä Athanasios nukkui pois 75 vuoden ikäisenä vuonna 373. Kuolinpäivä oli 2.5., joka on myös Athanasioksen ensimmäinen muistopäivä. Tammikuun 18. on itse asiassa Aleksandrian suurten kirkkoisien Athanasioksen ja Kyrilloksen (9.6.) yhteinen juhla, mutta käytännössä se on vakiintunut Athanasioksen muistopäiväksi.

Pyhää Athanasiosta alettiin välittömästi kunnioittaa patriarkkojen, profeettojen, apostolien ja marttyyrien rinnalla. Hänen reliikkinsä siirrettiin ensin Konstantinopoliin ja sittemmin Venetsiaan. Hänen työtään kirkon henkisenä johtohahmona jatkoi erityisesti pyhä Basileios Suuri.

Pyhä Deicolus, luostarin johtaja

Pyhä Deicolus[1] syntyi Irlannin Leinsterissä vuoden 530 tienoilla. Hän oli pyhän Galluksen (16.10.) isoveli ja yksi kahdestatoista pyhän Columbanuksen (23.11.) oppilaasta, jotka lähtivät hänen kanssaan Galliaan joskus vuoden 580 tienoilla. Deicolus toimi Burgundin suunnalla ja oli mukana perustamassa Luxeuil’n luostaria.

Munkit elivät vaikeissa olosuhteissa ja kohtasivat monenlaista vastustusta. Pyhä Deicolus tunnettiin kuitenkin ilosta ja rauhasta, jotka säteilivät hänen olemuksestaan. Kerran Columbanus kysyi, miksi Deicolus hymyili koko ajan. Deicolus vastasi: ”Koska kukaan ei voi ottaa Jumalaa pois minulta.” Iloisesta sielusta on iloa Jumalalle ja ihmisille. Myös eläimet vaistosivat pyhän Deicoluksen luonteenlaadun ja saattoivat jopa hakea turvaa hänestä.

Kun pyhä Columbanus karkotettiin Italiaan vuonna 610, Deicolus oli jo vanhuuden heikentämä mutta yritti silti lähteä mukaan. Jonkin aikaa patikoituaan hänen oli kuitenkin annettava periksi. Columbanus siunasi hänet ja jatkoi matkaansa. Deicolus harhaili Koillis-Ranskan metsässä. Pian hänen voimansa loppuivat, eikä hänellä ollut mitään juotavaa. Hän polvistui rukoilemaan ja noustessaan ylös huomasi sauvansa maahan painamassa kolossa olevan vettä. Paikalta löytyi kokonainen lähde, ja Deicolus jäi majailemaan sen luokse.

Paikka oli nimeltään Lure. Deicoluksen luokse alkoi tulla oppilaita, ja pian hänen ympärilleen muodostui luostari. Kuningas Clothar II antoi sille huomattavia lahjoituksia. Pyhä Deicolus kilvoitteli Luren luostarissa elämänsä loppuun saakka. Hän nukkui pois 620-luvun lopulla. Kuvataiteessa hänet on esitetty erakkona, valonsäteen kanssa ja jalkojensa juuressa villisika, jota kuningas metsästää.

Luostarin ympärille kasvoi vähitellen Luren kaupunki. Pyhää Deicolusta on kunnioitettu alueella nykyaikoihin asti. 1900-luvun alkuun saakka oli tapana käydä pesemässä lasten vaatteita Pyhän Deicoluksen lähteessä, jolla on ollut erityinen parantava vaikutus juuri lapsiin.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Deel, Deicola, Deicuil, Delle, Desle, Dichul, Dicuil.

Pyhittäjä Afanasi Säntämäläinen, Karjalan pyhä

Afanasi Säntämäläinen oli suuren karjalaisen kilvoittelijan pyhittäjä Aleksanteri Syväriläisen (30.8.) oppilas. Vakiintuneen perimätiedon mukaan Afanasi meni nuorena Valamoon ja kilvoitteli jo siellä Aleksanterin ohjauksessa, kunnes tämä vetäytyi erakkoelämään Syvärijoelle. Vanhoissa käsikirjoituksissa sen sijaan kerrotaan Afanasin kilvoitelleen pyhittäjä Aleksanterin oppilaana vain Syvärin luostarissa, jossa hän sai nöyryytensä ja kuuliaisuutensa tähden armon olla läsnä, kun Jumalanäiti ilmestyi pyhittäjä Aleksanterille. Aleksanterin kuoltua vuonna 1533 Afanasi vetäytyi erakoksi Karjalan ikimetsiin kahden pienen järven väliselle kannakselle. Muutama Syvärin luostarin munkki seurasi häntä, ja pian heidän joukkoonsa liittyi muitakin erakkoelämää rakastavia kilvoittelijoita. Arkkipiispa Pimenin siunauksella he rakensivat käyttöönsä rukoushuoneen ja kahdeksan keljaa. Aunuksen asukkaat alkoivat kuitenkin kadehtia Afanasin mainetta ja pakottivat hänet jättämään erakkolan. Afanasi palasi Syvärin luostariin, jossa hänet ennen pitkää valittiin igumeniksi ja vihittiin papiksi.

Jonkin ajan kuluttua Afanasi kuitenkin luopui johtajan tehtävästä ja vetäytyi entiseen erakkolaansa. Hän kävi usein keskustelemassa pyhittäjä Adrian Ondrusovalaisen (26.8.) kanssa, joka oli perustanut luostarin Laatokan rannalle ja oli myös Aleksanteri Syväriläisen oppilas. Afanasin ympärille kerääntyi jälleen oppilaita ja lopulta hän pyysi Novgorodin arkkipiispalta siunauksen rakentaa erakkolaansa kirkon veljestön käyttöön. Afanasi oli munkkien ohjaaja ja kärsivällisyyden esikuva kaikille.

Vanhan perimätiedon mukaan pyhittäjä Afanasi kilvoitteli viimeisinä elinvuosinaan Säntämäjärven saaressa. Hän nukkui kuitenkin kuolonuneen omassa luostarissaan. Hänet haudattiin läheiseen niemeen ja myöhemmin haudalle rakennettiin kirkko. 1700-luvun alussa luostari paloi maan tasalle. Uuden kirkon perustuksia kaivettaessa pyhittäjä Afanasin reliikit löydettiin maatumattomina. Ne haudattiin entiseen paikkaan, ja uuteen kirkkoon haudan päälle valmistettiin puinen muistoarkku, jonka kanteen maalattiin pyhittäjä Afanasin ikoni. Pyhäinjäännösten löytymisen johdosta Afanasin muistoa vietetään myös toukokuun 2. päivänä.

Vanhurskas Afanasi Navolotski, Karjalan pyhä

Pyhittäjä Afanasi tuli Kargopolin seudulta Aunuksen Karjalaan ja perusti todennäköisesti 1600-luvun alkupuolella pienen luostarin noin 80 kilometrin päähän nykyisestä Petroskoista. Hän nukkui pois Herrassa Pohjois-Venäjällä Šenkurskin lähistöllä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.