31.3.2023

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

P. Hypatios, Gangran piispa († 326)

P. Innokenti, Moskovan metropoliitta ja Amerikan apostoli († 1879)

Parimia

VI hetki

Jes. 66:19–24

Ep.

  1. 1. Moos. 49:33–50:26
  2. Sananl. 31:8–32

Jes. 66:10–24

10 Iloitkaa Jerusalemin kanssa, riemuitkaa kaupungin tähden, te kaikki, jotka sitä rakastatte! Juhlikaa riemuiten sen kanssa, te kaikki, jotka sitä suritte. 11 Niin te saatte imeä, tulla kylläisiksi lohtua antavista rinnoista, saatte nauttia, juoda yltäkyllin sen voiman ja mahdin nisistä. 12 Näin sanoo Herra: -- Katso, minä ohjaan Siioniin rauhan kuin virran. Kuin uomastaan tulvivan puron minä käännän sen luo kansojen rikkaudet. Sen imeväisiä kannetaan sylissä ja keinutellaan polvien päällä. 13 Niin kuin äiti lohduttaa lastaan, niin minä teitä lohdutan, Jerusalemin onni antaa teille täyden lohdun: 14 kun tämän näette, teidän sydämenne ihastuu, te kukoistatte kuin vehmas niitty. Niin Herran palvelijat saavat tuntea hänen kätensä voiman ja viholliset hänen vihansa. 15 Katso, Herra saapuu tulenlieskassa, hänen vaununsa ovat kuin pyörretuuli. Hänen vihansa purkautuu tulenhehkuna, hänen jyrinänsä liekkeinä. 16 Niin Herra toteuttaa oikeutensa tulella, hänen miekkansa lyö ihmissukua, ja monet kaatuvat sen lävistäminä: 17 nuo, jotka puhdistautuvat ja valmistautuvat palvontatarhojen menoihin johtajansa ympärillä, nuo, jotka syövät kaikkea iljettävää, sian lihaa, rottia -- minä tunnen heidän tekonsa ja ajatuksensa, ja he kaikki saavat loppunsa, sanoo Herra. 18 Minä saavun kokoamaan kaikki kansat ja kielet, ja kaikki tulevat ja näkevät kirkkauteni. 19 Ja heidän keskellään minä teen ihmeen ja heidän joukostaan lähetän eloon jääneitä vieraiden kansojen luo Tarsisiin, Putiin, Ludiin, Mesekiin, Tubaliin ja Javaniin, kaukaisille saarille ja rannikoille, jotka eivät ole kuulleet minusta puhuttavan eivätkä nähneet minun kirkkauttani. Nuo, jotka lähtevät, kertovat vieraiden kansojen keskuudessa minun kirkkaudestani. 20 He tuovat kaikki veljenne kaikkien kansojen keskeltä, lahjaksi Herralle, he tuovat heidät hevosilla ja avovaunuilla ja katetuilla vankkureilla ja muuleilla ja ratsukameleilla Jerusalemiin, minun pyhälle vuorelleni -- sanoo Herra -- samalla tavoin kuin israelilaiset tuovat uhrilahjana ruokaa puhtaissa astioissa Herran huoneeseen. 21 Ja minä otan myös näitä vastatulleita palvelemaan pappeina ja leeviläisinä, sanoo Herra. 22 Niin kuin uusi taivas ja uusi maa, jotka minä luon, pysyvät minun edessäni, sanoo Herra, niin pysyvät minun edessäni teidän sukunne ja teidän nimenne. 23 Ja aina uudenkuun päivänä ja jokaisena sapattina tulee koko ihmissuku, ja kaikki kumartuvat minun eteeni, sanoo Herra. 24 Ja kun he lähtevät ulos, he näkevät niiden ruumiit, jotka ovat minusta luopuneet. Mato, joka niitä kalvaa, ei kuole, liekki, joka niitä nuolee, ei sammu.

1. Moos. 49:33–50:26

33 Kun sitten farao kutsuu teidät luokseen ja kysyy, mikä teidän ammattinne on, 34 niin sanokaa: 'Me, sinun palvelijasi, olemme olleet karjankasvattajia nuoruudestamme tähän päivään saakka, kuten esi-isämmekin.' Silloin saatte jäädä asumaan Goseniin, sillä egyptiläiset eivät siedä keskuudessaan paimentolaisia, joilla on lampaita ja vuohia." 50:1 Joosef meni faraon luo ja sanoi: "Isäni ja veljeni ovat tulleet tänne Kanaaninmaasta ja tuoneet mukanaan lampaansa, vuohensa, nautakarjansa ja koko muun omaisuutensa. He ovat nyt Gosenin maakunnassa." 2 Sitten hän otti mukaansa viisi veljeään ja vei heidät faraon eteen. 3 Farao kysyi hänen veljiltään: "Mikä on teidän ammattinne?" He vastasivat faraolle: "Me, sinun palvelijasi, olemme lammaspaimenia, kuten esi-isämmekin olivat." 4 He sanoivat vielä faraolle: "Me jouduimme tulemaan siirtolaisiksi tähän maahan, sillä lampaillamme ja vuohillamme ei ole Kanaaninmaassa syötävää, kun siellä on kova kuivuus. Sallithan, että me, sinun palvelijasi, asetumme asumaan Gosenin maakuntaan." 5 Farao sanoi Joosefille: "Isäsi ja veljesi ovat tulleet luoksesi. 6 Egyptin maa on sinulle avoinna, sijoita heidät asumaan maan parhaaseen osaan. He saavat asua Gosenin maakunnassa, ja jos heidän joukossaan on kyvykkäitä miehiä, niin pane heidät päällysmiehiksi huolehtimaan minun karjoistani."   7 Sitten Joosef haki isänsä ja toi hänet faraon eteen, ja Jaakob tervehti faraota toivottaen hänelle siunausta. 8 Farao kysyi Jaakobilta: "Paljonko sinulla on ikää?" 9 Jaakob vastasi: "Olen elänyt vaeltajan elämää satakolmekymmentä vuotta. Vähälukuiset ja onnettomat ovat elinvuoteni olleet, eikä niitä ole kertynyt minulle yhtä paljon kuin esi-isilleni heidän vaelluksensa aikana." 10 Sitten Jaakob hyvästeli faraon, toivotti hänelle siunausta ja lähti hänen luotaan. 11 Joosef sijoitti isänsä ja veljensä Egyptiin asumaan ja antoi heille maaomaisuutta maan parhaasta osasta, Ramseksen maakunnasta, kuten farao oli käskenyt. 12 Ja Joosef piti huolen isänsä ja veljiensä ja koko suvun elatuksesta antaen kullekin sen mukaan, montako ruokittavaa hänellä oli. 13 Missään ei ollut syötävää, sillä nälänhätä oli hyvin ankara, ja Egypti ja Kanaaninmaa olivat nääntymässä nälkään. 14 Joosef kokosi Egyptistä ja Kanaaninmaasta kaiken hopean maksuksi siitä viljasta, joka häneltä ostettiin, ja vei hopean faraon palatsiin. 15 Kun hopea oli loppunut Egyptistä ja Kanaaninmaasta, tulivat egyptiläiset Joosefin luo ja sanoivat: "Anna meille leipää! Pitääkö meidän kuolla sinun eteesi, nyt kun hopea on lopussa?" 16 Silloin Joosef vastasi: "Tuokaa tänne karjanne, niin minä annan teille syötävää eläimiänne vastaan, jos kerran hopeanne on lopussa." 17 He toivat karjansa Joosefille, ja hän antoi heille syötävää hevosten, lampaiden ja vuohien, nautakarjan ja aasien hinnalla. Näin hän sinä vuonna piti heidät hengissä ruoalla, jonka he saivat karjaansa vastaan. 18 Niin kului se vuosi. He tulivat hänen luokseen seuraavanakin vuonna ja sanoivat: "Herramme, sinä tiedät varmaan, että kaikki hopea on lopussa, ja myös meidän karjamme ja juhtamme ovat jo joutuneet sinun haltuusi. Meillä ei ole sinulle enää muuta tarjottavaa kuin ruumiimme ja peltomme. 19 Pitääkö meidän peltoinemme tuhoutua sinun edessäsi? Ota meidät ja meidän peltomme ja anna meille leipää, niin me tulemme faraon orjiksi, ja anna meille myös siemenviljaa. Näin me pysymme hengissä eivätkä pellot autioidu." 20 Niin Joosef osti koko Egyptin pellot faraolle, sillä kaikki egyptiläiset myivät hänelle peltonsa, kun nälkä oli käynyt heille ylivoimaiseksi. Näin koko maa tuli faraon omaksi. 21 Joosef teki kansasta faraon orjia kautta koko Egyptin maan. 22 Vain pappien peltoja hän ei ostanut, sillä papit saivat palkkansa faraolta ja pystyivät elämään häneltä saamillaan tuloilla. Siksi heidän ei tarvinnut myydä peltojaan. 23 Joosef sanoi kansalle: "Minä olen nyt ostanut teidät ja teidän peltonne faraolle. Tässä on teille siemenviljaa, kylväkää peltonne. 24 Mutta sadosta teidän on aina annettava viidesosa faraolle. Neljä viidesosaa siitä jääköön teille siemenviljaksi sekä ravinnoksi itsellenne, talonväellenne, vaimoillenne ja lapsillenne." 25 He sanoivat: "Sinä olet pitänyt meidät hengissä. Pidä meistä huolta edelleenkin, niin me olemme faraon orjia." 26 Ja Joosef sääti lain, joka vielä nytkin on voimassa Egyptissä, että faraolle oli annettava viidesosa sadosta. Vain pappien pellot eivät joutuneet faraon omistukseen.

Sananl. 31:8–32

8 Avaa sinä suusi hiljaisten puolesta, hanki oikeutta syrjityille. 9 Avaa suusi ja anna oikea tuomio, aja kurjan ja köyhän asiaa. 10 Jos hyvän vaimon löydät, löydät aarteen, kalliimman kuin meren helmet. 11 Häneen voit aina luottaa, hän pitää puutteen loitolla sinusta. 12 Hän toimii miehensä parhaaksi, ei vahingoksi, kaikkina elämänsä päivinä. 13 Hän huolehtii villasta ja pellavasta, hänen kätensä ahkeroivat iloisesti. 14 Hän on kuin laiva, hän hankkii ravintoa etäältäkin. 15 Kun vielä on yö, hän nousee, valmistaa ruoan talonsa väelle ja jakaa ravinnon palvelustytöilleen. 16 Hän löytää hyvän pellon ja ostaa sen, omin varoin hän perustaa viinitarhan. 17 Hän vyöttää itsensä tarmolla ja tarttuu työhönsä riuskoin ottein. 18 Hän näkee työnsä tulokset, hän ei sammuta lamppua yölläkään. 19 Hänen sormensa kulkevat kehräpuulla, hän ei päästä kädestään värttinää. 20 Hän avaa kätensä onnettomalle ja antaa apuaan köyhälle. 21 Pakkanen ja lumi eivät häntä säikytä, sillä hän on varannut perheelleen talvivaatteet. 22 Omin käsin hän valmistaa peitteet, hänen pukunsa ovat pellavaa ja purppuraa. 23 Hänen miehensä saa osakseen kunnioitusta istuessaan vanhinten kokouksessa. 24 Hän tekee pellavapaitoja myytäväksi ja toimittaa vöitä kauppiaille. 25 Häntä seuraa menestys ja kunnia, hän katsoo hymyillen tuleviin päiviin. 26 Kun hän puhuu, hän puhuu viisaasti, antaa neuvoja ystävällisin sanoin. 27 Hän valvoo kaikkea, mitä talossa tehdään, eikä laiskana leipäänsä syö. 28 Hänen poikansa kiittävät häntä, hänen miehensä puhkeaa ylistämään: 29 "Monet naiset ovat uutteria ja taitavia, mutta sinä olet ylitse kaikkien muiden." 30 Kauneus katoaa, viehätys haihtuu, ylivertainen se vaimo, joka pelkää Herraa! 31 Kiittäkää häntä hänen hyvistä töistään, ylistäkää häntä kaikkien kuullen!

Päivän synaksario

31.3.

Patriarkka Jaakobilla, joka sai Herralta nimen Israel (1. Moos. 32:29), oli jo kymmenen poikaa ensimmäisen vaimonsa Lean sekä orjattariensa kanssa, mutta rakastamansa Raakelin kanssa hän ei ollut saanut yhtään lasta. Raakel suri lapsettomuuttaan ja vaati Jaakobilta jälkeläistä. ”Auta minua saamaan lapsia tai muuten minä kuolen”, hän huudahti miehelleen. Jaakob suuttui näistä sanoista. Hän vastasi Raakelille: ”Olenko minä muka Jumala? Minäkö olen estänyt sinua saamasta lapsia?” (vrt. 1. Moos. 30:1–2.)

Raakel rukoili Herralta apua hedelmättömyyteensä, ja lopulta hän tuli raskaaksi. Hän synnytti pojan, jolle antoi nimeksi Joosef. Nimettyään esikoisensa Raakel sanoi: ”Antakoon Herra minulle vielä toisen pojan.” (1 Moos. 30:24) Tällä hän viittasi Joosefin nimeen, joka muistuttaa heprean sanaa jasaf, ’lisätä’. Efraim Syyrialainen (28.1.) kirjoittaa, että Raakel ymmärsi Joosefin syntymän olevan Jumalasta. Ensimmäisen Mooseksen kirjan kommentaarissaan Efraim laittaa Raakelin suuhun sanat: ”Minä olen oppinut, että minua enentää ei minun mieheni vaan Herra.”[1]

Joosefista tuli isänsä Jaakobin lempilapsi. Kun Joosef oli 17-vuotias, Jaakob teetti pojalleen pitkän ja värikkään puvun. Tästä Joosefin veljet kuitenkin katkeroituivat ja muuttuivat vihamielisiksi Joosefia kohtaan (1. Moos. 37:3–4). Pyhä Ambrosius Milanolainen (7.12.) huomauttaa, että Jaakobin suhteesta Joosefiin voidaan oppia vanhemman ja lasten välisen todellisen rakkauden luonne. Hän kirjoittaa, että liiallinen rakkaus saattaa tehdä lapselle haittaa, sillä se voi kasvattaa lasta kohti hillittömyyttä; tai jos rakkaus kohdistuu yhteen lapseen toisten kustannuksella, se saattaa kääntää toiset lapset häntä vastaan.

Joosef näki kaksi unta, jotka molemmat olivat profeetallisia, mutta loukkasivat hänen veljiään. Siksi veljet ottivat Joosefin kiinni, riisuivat häneltä värikkään puvun ja heittivät hänet tyhjillään olevaan kaivoon. He päättivät myydä Joosefin orjana kauppiaille, jotka olivat matkalla Egyptiin. He vetivät hänet ylös kaivosta ja myivät hänet kahdestakymmenestä hopeasekelistä. Sitten pojat uskottelivat isälleen Jaakobille, että Joosef oli kuollut.

Pyhä Afrahat Persialainen (29.1.) kirjoittaa: ”Joosef, jota vainottiin, oli vainotun Jeesuksen kuva. Joosefin isä puki hänet värikkääseen viittaan, ja Jeesuksen Isä puki Hänet neitseestä otettuun ruumiiseen. Joosefin isä rakasti Joosefia enemmän kuin hänen veljiään, ja Jeesus on Isänsä rakas ja rakastettu Ainokainen. Joosef näki näkyjä ja uneksi unia; Jeesus täytti näyt ja profeettojen sanat.” Afrahat jatkoi vertailua kunnes päätyi aina Joosefin kohtaloon kateellisten veljiensä käsissä ja ylösnousemiseen: ”Joosefin veljet heittivät Joosefin kuiluun; Jeesuksen veljet laskivat Hänet alas tuonelaan. Joosef nousi kuilusta; Jeesus nousi tuonelasta.”[2]

Egyptissä Joosefin isännäksi tuli faraon hoviherra ja henkivartijain päällikkö nimeltään Potifar. Joosef oli kaunis vartaloltaan ja kasvoiltaan.[3] Tämän vuoksi Potifarin vaimo kiinnostui nuorukaisesta ja pyysi tätä makaamaan kanssaan. Joosef kuitenkin kieltäytyi. Hän pysyi kannassaan, vaikka Potifarin vaimo yritti houkutella häntä useaan otteeseen. Pyhä Johannes Krysostomos (13.11.) kommentoi Joosefin käytöstä: ”Joosef oli orja, mutta ei orja ihmisille. Tämän vuoksi hän oli jopa orjuudessa vapaampi kuin kaikki ne, jotka ovat vapaita.” Vaimo suuttui niin, että väitti Joosefin yrittäneen raiskata hänet, ja Joosef suljettiin syyttömänä vuosikausiksi vankilaan. Joosef kesti kaikki koettelemukset kärsivällisesti.

Joosef sai kohota vankilasta korkeaan valta-asemaan, koska hän onnistui Jumala avulla tulkitsemaan Egyptiä hallinneen faaraon unet. Joosefin viisaan toiminnan ansiosta Egypti selvisi maata kohdanneesta kuivuudesta ilman nälänhätää. Sen sijaan Pyhällä maalla Joosefin veljet joutuivat vaikeuksiin ja tulivat Egyptiin pyytämään apua. He eivät tunteneet Joosefia, joka koetteli heitä. Lopulta hän paljasti kuka oli, ja hänen sukulaisensa tulivat asumaan Egyptiin.

Vanhurskaan Joosefin värikäs elämä sisältää lukuisia esikuvia Kristuksen kärsimyksistä ja ylösnousemuksesta. Siksi kirkkoisät ovat laatineet paljon opetuspuheita ja kirjoitelmia Joosefin elämästä ja tulkinneet sen yksityiskohtia Kristus-keskeisesti. Kirkko muistelee Joosefia myös pääsiäistä edeltävällä suurella viikolla, suurena maanantaina.


[1] St. Ephraim the Syrian: Commentary on Genesis, §28, 177.

[2] Saint Aphrahat: Select Demonstrations 21:23, s. 396.

[3] 1. Moos 37:23–36, 1. Moos. 39:6.

Pyhä Akakios Tunnustaja[1] eli keisari Deciuksen kaudella (249–251). Hän oli piispa joko Pisidian ja Fryygian rajamailla tai Armenian Melitenessä (nyk. Malatya). Akakios eli hurskaasti ja oli erittäin antelias. Hänen hengellinen laumansa kunnioitti häntä ja ihmiset antoivat hänelle lempinimen Agathangelos, ”hyvä enkeli”. Häntä kutsuttiin myös Ihmeidentekijäksi (Thaumaturgos). Kerrotaan, että hänen piispuutensa aikana yksikään hänen hiippakuntansa alueella elänyt kristitty ei kieltänyt uskoaan vainoissa.

Vuonna 251 konsuli Marcianus saapui kaupunkiin, jossa Akakios oli piispana. Hän pidätytti Akakioksen, ja tämä tuotiin hänen kuulusteltavakseen. Akakios vakuutti Marcianukselle, että kristityt olivat uskollisia keisarille ja kunnioittivat häntä. Marcianus sanoi, että Akakioksen tuli todistaa tämä uhraamalla keisarille kuten Jumalalle. Tästä Akakios kieltäytyi.

Konsuli ja pyhä piispa keskustelivat pitkään. He puhuivat enkelien luonnosta sekä kreikkalaisista ja roomalaisista myyteistä. Lisäksi he filosofoivat yhdessä Jumalan luonteesta. Akakioksen ja konsuli Marcianuksen keskustelun pöytäkirjat ovat säilyneet kokonaisuudessaan. Marcianus aloitti lausumalla:

– Koska teillä on onni asua Rooman lakien alaisuudessa, teidän tulee rakastaa ja kunnioittaa meidän hallitsijoitamme, jotka ovat teidän suojelijoitanne.

– Kaikista alamaisista kukaan ei rakasta keisaria enemmän kuin kristityt. Me rukoilemme taukoamatta hänen puolestaan, että Jumala antaisi hänelle pitkän iän, menestystä, onnistumista ja kaikkea siunausta; että Jumala antaisi hänelle oikeudenmukaisuuden ja viisauden hengen hallita kansaansa; että hänen hallinta-aikansa olisi suotuisa ja menestyksellinen, siunattu ilolla, rauhalla ja runsaudella kaikissa maakunnissa, jotka ovat hänen hallintavallassaan.

– Kaikkea tätä minä suosittelen, mutta jotta keisari voisi olla paremmin vakuuttunut teidän alamaisuudestanne ja uskollisuudestanne, tule nyt ja uhraa hänelle minun kanssani.

– Olen jo kertonut sinulle, että rukoilen suurta ja todellista Jumalaa keisarin puolesta, mutta keisarin ei tulisi vaatia uhria meiltä. Sellainen ei kuulu hänelle eikä kenellekään ihmiselle.

– Kerro meille mitä Jumalaa sinä palvot, että myös me voisimme osoittaa Hänelle uhreja ja kunnianosoituksia.

– Toivon sydämestäni, että sinä tuntisit Hänet.

– Kerro minulle Hänen nimensä.

– Häntä kutsutaan Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumalaksi.

– Ovatko nämä jumalten nimiä?

– Eivät toki, vaan ihmisten joille todellinen Jumala puhui: Hän on ainoa Jumala ja Häntä yksin tulee palvoa, pelätä ja rakastaa.

– Mikä on tämä Jumala?

– Hän on korkein Adonai (Herra), joka istuu kerubien ja serafien yläpuolella.

– Mikä on serafi?

– Korkeimman Jumalan palvelija, yksi taivaallisten voimien pääherruuksista.

– Mitä harhakuvitelmia nämä ovat? Pistä syrjään tuollaiset näkymättömien olentojen päähänpistot ja palvo sellaisia jumalia, jotka voit nähdä.

– Kerro minulle, keitä ovat ne jumalat joille haluaisit minun uhraavan?

– Apollon, ihmisten pelastaja, joka varjelee meitä kulkutaudeilta ja nälänhädältä. Hän valaisee, varjelee ja hallitsee maailmankaikkeutta.

– Tarkoitatko sitä kurjaa, joka ei voinut varjella omaa elämäänsä? Häntä, joka oli rakastunut nuoreen naiseen (Dafne), juoksi hänen perässään eikä tiennyt, ettei koskaan saisi haltuunsa halujensa kohdetta? Siksi onkin selvää, ettei hän voi ennalta nähdä tulevia asioita, koska hänen omakin kohtalonsa oli häneltä pimennossa. Yhtä selvää on myös se, ettei hän voinut olla mikään jumala, koska luotu olento pystyi petkuttamaan häntä. Kaikki myös tietävät, että hänellä oli alhainen halu kauniiseen poikaan, Hyakinthokseen, ja tolkuttomuuksissaan hän murskasi pään tuolta käskyläiseltään, tuolta rikollisen halunsa kohteelta.[2] Ja eikö kyseessä olekin se sama jumala, joka ryhtyi Neptunuksen kanssa muurariksi, meni töihin Troijan kuninkaalle ja rakensi kaupunginmuurit? Tämmöiselle jumaluudelleko sinä vaadit minua uhraamaan? Vai Esculapiukselle, jota Jupiterin salama löi? Vai Venukselle, jonka elämä oli häpeällistä? Vai sadalle muulle hirviölle, joille sinä uhraat? Ei, vaikka elämäni olisi siitä kiinni, en antaisi jumalallisia kunnianosoituksia sellaisille, joita en voisi punastelematta jäljitellä ja joita kohtaan en voi tuntea mitään muuta kuin halveksuntaa ja inhoa. Te palvotte sellaisia jumalia, joiden esimerkin mukaan eläviä te rankaisisitte.

– Teillä kristityillä on tapana herjata meidän jumaliamme. Näin ollen minä määrään sinut nyt tulemaan kanssani Jupiterin ja Junon kunniaksi pidettävään juhlaan ja tunnustamaan ja suorittamaan se, mikä on heidän majesteettisuutensa arvon mukaista.

– Kuinka voin uhrata miehelle, jonka haudan tiedetään olevan Kreetalla? Vai miten on? Onko hän noussut takaisin?

– Sinun täytyy joko uhrata tai kuolla.

– Tuo on dalmatialaisten ryöväreiden tapa. Kun he ovat vieneet matkustajan kapealle tielle, he eivät jätä hänelle muuta mahdollisuutta kuin antaa rahansa tai henkensä. Mutta omasta puolestani ilmoitan sinulle, että minä en pelkää mitään mitä voit tehdä minulle. Lait rankaisevat aviorikkojia, varkaita ja murhaajia. Jos olisin syyllinen noihin asioihin, olisin itse ensimmäisenä tuomitsemassa itseni. Mutta jos koko rikokseni on todellisen Jumalan palvominen, ja minut tulee sen vuoksi tappaa, kyseessä ei ole enää laki vaan silkka epäoikeudenmukaisuus.

– Minulla ei ole määräystä tuomita, vaan neuvoa sinua tottelemaan. Jos kieltäydyt, minä tiedän, miten voin pakottaa sinut tottelemaan.

– Minulla on laki, jota tottelen. Se käskee minua olemaan kieltämättä Jumalaani. Jos ajattelet itse olevasi sidottu ottamaan käskyjä ihmiseltä, joka hetken kuluttua jättää tämän maailman ja jonka ruumiista sitten tulee madonruokaa, paljon tiukemmin on minut sidottu tottelemaan kaikkivaltiasta Jumalaa, joka on ääretön ja ikuinen. Hän on julistanut: ”Joka kieltää minut ihmisten edessä, sen minä kiellän minun Isäni edessä.”

– Nyt sinä mainitset sinun lahkosi erheen, josta minä olen pitkään halunnut kuulla. Sanot siis, että Jumalalla on poika?

– Epäilemättä Hänellä on yksi.

– Kuka on tämä Jumalan poika?

– Totuuden ja armon Sana.

– Onko se Hänen nimensä?

– Sinä et kysynyt Hänen nimeään, vaan mikä Hän on.

– Mikä sitten on Hänen nimensä?

– Jeesus Kristus.

Konsuli Marcianus kysyi kenen naisen kanssa Jumalalla oli tämä poika. Akakios vastasi, että Sanan jumalallinen syntyminen on eriluonteinen kuin ihmisen, ja todisti sen pyhän profeetan kielellä viitaten psalminsanoihin.

– Onko Jumala sitten ruumiillinen?

– Hänet tuntee vain Hän itse. Me emme voi kuvata Häntä: Hän on meille näkymätön tässä kuolevaisessa tilassamme.

– Jos Jumalalla ei ole ruumista, kuinka Hänellä voi olla sydän tai mieli?

– Viisaudella ei ole riippuvuutta tai yhteyttä järjestettyyn ruumiiseen. Mitä tekemistä on ruumiilla ymmärryksen kanssa?

Sitten Marcianus painosti Akakiosta uhraamaan niin kuin eräät hereettiset montaniolaiset olivat tehneet. Marcianus kehotti piispaa vaikuttamaan kristittyihin.

– Eivät nämä ihmiset tottele minua, vaan Jumalaa. Kuulkoot he minua, kun neuvon heille mikä on oikein, mutta halveksikoot minua, jos tarjoan heille päinvastaista ja yritän johtaa heidät harhateille.

– Anna minulle kaikkien heidän nimensä.

– Ne ovat kirjoitettu taivaisiin, Jumalan näkymättömiin arkistoihin.

– Missä ovat taikurit, sinun seuralaisesi, ja tämän taitavasti rakennetun erheen opettajat (papisto)?

– Ei kukaan maailmassa kammoksu taikuutta enemmän kuin me kristityt.

– Taikuus on uusi uskonto, jota te esittelette.

– Me tuhoamme ne jumalat, joita te pelkäätte, vaikka olette itse ne luoneet. Me sitä vastoin emme pelkää sitä, minkä olemme tehneet omin käsin, vaan Häntä joka loi meidät, ja joka on kaiken Herra ja koko luomakunnan Hallitsija. Hän rakasti meitä kuin meidän hyvä Isämme ja pelasti meidät kuolemalta ja helvetiltä niin kuin varovainen ja lempeä sielujemme paimen.

– Anna minulle nimet, jotka tarvitsen, niin vältät kidutuksen.

– Minä olen tuomioistuimen edessä. Kysyt minulta minun nimeäni, ja tyytymättömänä haluat tietää vielä toistenkin nimet! Toivotko valloittavasi monia, vaikka minä pystyn yksin saattamaan sinut hämmennyksiin? Jos haluat tietää meidän nimemme, minä olen Akakios. Jos haluat tietää enemmän, minua kutsutaan myös Agathangelokseksi, ja minun kaksi kumppaniani ovat Piso, troijalaisten piispa ja pappi Menander. Tee nyt mitä tahdot.

– Sinä saat olla vankilassa kunnes keisari on tutustunut tähän tapaukseen ja lähettää sinua koskevat ohjeensa.

Vaikka Akakios puhui rohkeasti, Marcianus ei tuominnut häntä kuolemaan. Päinvastoin Marcianus oli niin vaikuttunut Akakioksesta ja hänen keskustelutaidoistaan, että ei halunnut ryhtyä tuomitsemaan tätä itse. Akakios heitettiin kuulustelun päätteeksi vankilaan. Marcianus lähetti oikeudenkäynnin pöytäkirjan keisari Deciukselle. Raportoitu keskustelu Akakioksen ja Marcianuksen välillä ilmeisesti huvitti keisaria, sillä hänen kerrotaan hymyilleen sitä lukiessaan, ja luettuaan kaiken hän antoi yllättäen käskyn päästää Akakios vapaaksi. Keisari jopa salli tämän jatkaa julistustyötään rauhassa. Konsuli Marcianuksen keisari ylensi maaherraksi.

Pyhä Akakios nukkui kuolonuneen pian näiden tapahtumien jälkeen. Hän jäi kirkon suuresti kunnioittamien pyhien joukkoon.


[1] Nimi tunnetaan myös muodossa Akatios. Akakios Tunnustajaa ei tulisi sekoittaa toiseen pyhään Akakiokseen, joka eli Melitenessä 400-luvulla. Tämän Akakioksen muistopäivä on 17.4.

[2] Kreikkalaisen mytologian mukaan Apollon ja Hyakinthos heittelivät kiekkoa, kunnes Apollon tehdäkseen vaikutuksen poikaan heitti niin kovaa kuin jaksoi. Kiekko osui Hyakinthokseen kohtalokkain seurauksin. Myytin mukaan hyasintti syntyi pojan verestä.

Pyhä Hypatios oli keisari Konstantinus Suuren aikana (306–337) pienen Gangran (nykyisin Turkin Gankari) hiippakunnan piispana Paflagoniassa, Vähän-Aasian pohjoisosissa. Hän osallistui Nikean ensimmäiseen yleiseen kirkolliskokoukseen vuonna 325, ja myöhemmin hän palautti opetuksillaan ja kirjoituksillaan monia areiolaisia oikeaan uskoon. Hypatios rakennutti kirkkoja kaikkialle hiippakuntaansa sekä kasvatti ja koulutti niihin itse hyvät papit. Hän perusti myös vierasmajoja, hoitokoteja ja muita hyväntekeväisyyslaitoksia Gangran kaupunkiin. Tehdessään vierailuja seurakuntiin Hypatios Kristuksen esikuvaa seuraten kulki aasilla ratsastaen, ja hänen seurueeseensa kuului vain kaksi munkkia.

Piispa Hypatioksen elämäntavan sanottiin muistuttavan pyhän Johannes Kastajan elämää erämaassa. Velvollisuuksiensa keskelläkin hän vietti munkin hiljaista elämää ja vetäytyi mielellään johonkin luolaan rukoilemaan tai tutkimaan pyhää Raamattua. Näinä mietiskelyhetkinä syntyivät Hypatioksen kirjoitukset. Tunnetuin on hänen Salomon sananlaskujen kommentaarinsa, jonka hän osoitti ylhäissyntyiselle oppilaalleen Gaianalle. Kirjoitus inspiroi tämän ylhäisönaisen sellaiseen anteliaisuuteen, että hän luovutti koko suuren omaisuutensa kirkon työhön.

Todellisen paimenen tavoin Hypatios eli mukana myös kaittaviensa arkisissa huolissa. Jumalan armon avulla hän vapautti rukouksillaan seudun maamyyristä, jotka olivat suurin joukoin tuhoamassa satoa.

Hypatioksen maine ihmeidentekijänä kiiri myös Konstantinus Suuren pojan keisari Konstantioksen (352–360) korviin. Kerrotaan, että hän kutsui Hypatioksen Konstantinopoliin tuhoamaan ison myrkkykäärmeen, joka oli päässyt luikertelemaan keisarilliseen aarrekammioon, niin ettei kukaan uskaltanut astua sinne sisään. Kun piispa näki käärmeen, hän löi sitä kurkkuun ristipäisellä sauvallaan ja vei sen Forumille, jossa käärme poltettiin roviolla. Kiitollinen Konstantios kaiverrutti Hypatioksen kuvan aarrekammion oviin ja vapautti Gangran vuotuisesta verosta, joka oli ollut raskas taakka varsinkin alueen köyhille. Kannattamastaan areiolaisesta harhaopista keisari ei kuitenkaan luopunut.

Kun Hypatios oli palaamassa pääkaupungista Gangraan, novatiolaiset[1] olivat järjestäneet hänelle väijytyksen Luzianan rotkossa. He syöksyivät hänen kimppuunsa lyöden häntä kivillä, kepeillä ja miekoilla. Puolikuolleena Hypatioksella oli vielä voimaa toistella ensimmäisen marttyyrin Stefanoksen sanoja: ”Herra, älä lue heille syyksi tätä syntiä!” (Ap. t. 7:60). Lopulta eräs fanaattinen nainen heittäytyi hänen kimppuunsa ja antoi hänelle kivenmurikalla kuolettavan iskun ohimoon. Peläten vangitsemista rikolliset kätkivät hänen ruumiinsa olkikasaan ja lähtivät pois.

Jonkin ajan kuluttua pellon omistaja tuli hakemaan olkia pehkuiksi eläimilleen. Hän hämmästyi nähdessään olkikasan yllä yliluonnollisen valon ja kuullessaan samalla ihanaa laulua. Tutkiessaan olkikasaa hän löysi pyhän Hypatioksen ruumiin. Kun Gangran asukkaat kuulivat tapahtuneesta, he siirsivät ruumiin juhlallisessa ristisaatossa kaupunkiinsa.

Hypatioksen tappanut nainen joutui kauhistuttavan tekonsa jälkeen mielenhäiriön valtaan. Hän kuitenkin parani tultuaan katuvaisena uhrinsa haudalle. Siitä lähtien hauta oli ihmeiden lähde niille, jotka uskoen pyysivät apua pyhältä piispalta.


[1] Skismaattinen ryhmä, joka ei hyväksynyt vainoissa uskonsa kieltäneiden kristittyjen ottamista takaisin kirkon yhteyteen edes katumuksen kautta. Nimensä se oli saanut tätä kantaa edustaneen roomalaisen papin Novatiuksen mukaan.

Pyhä Blasios syntyi 800-luvun puolivälissä Fryygiassa, Aplataninain kylässä lähellä Amorionin kaupunkia. Kun Blasios oli kahdeksan vuoden ikäinen, kalifi al-Mutasimin johtamat muslimijoukot valloittivat ja tuhosivat Amorionin (ks. 6.3.).

Blasioksen vanhemmat lähettivät hänet opiskelemaan Konstantinopoliin patriarkalliseen kouluun. Kun Blasios oli päättänyt opintonsa vuoden 867 tienoilla, pyhä Fotios (23.10.), joka oli vastikään palannut patriarkan istuimelle, vihki hänet diakoniksi palvelemaan Hagia Sofian kirkossa.

Jonkin aikaa diakonina toimittuaan Blasioksessa heräsi halu tehdä pyhiinvaellus Roomaan. Matkalla hänen kumppaninsa kuitenkin petti hänet ja myi hänet orjaksi eräälle skyyttalaiselle. Uusi isäntä vapautti hänet pian, ja Blasios jatkoi matkaansa purjehtimalla Tonavaa alaspäin. Hänen onnettomuutensa jatkuivat, kun merirosvot hyökkäsivät jokilaivan kimppuun. Varastettuaan Blasiokselta vaatteetkin rosvot jättivät hänet alastomana autioon paikkaan. Jumalan enkeli tuli hänen avukseen ja johdatti hänet Bulgariaan. Siellä Blasios tutustui piispaan, joka oli itsekin lähdössä Roomaan tsaari Boriksen lähettämänä edistämään Bulgarian kirkon itsenäistymistä. Hänen mukanaan Blasios pääsi ikuiseen kaupunkiin.

Roomassa Blasios kunnioitti kaikkia apostolien ja ensimmäisten kristittyjen pyhittämiä paikkoja. Hän ei enää tahtonut palata itään, vaan jäi munkiksi Pyhän Cesarioksen luostariin. Apotti Eustratios Kyzikoslainen puki hänet viipymättä munkin viittaan ja antoi hänelle mahdollisuuden viettää varsin erakkomaista elämää omassa keljassaan. Luostariyhteisön elämään hän saattoi ottaa osaa aina halutessaan.

Blasios otti luostarissa samanaikaisesti hoitaakseen kolme kuuliaisuustehtävää: hän toimi luostarin kirjurina, kanonarkkina eli laulunjohtajana ja kirkonhoitajana. Jokainen päivä merkitsi hänelle edistymistä hyveessä. Hän ei koskaan syönyt ennen iltaa, ja suuren paaston aikana hän söi vain kerran viikossa. Hän ei koskaan maistanut leipää, viiniä tai muita hyvänmakuisia ruokia. Työtä tehdessään hän lausui ulkoa psalmeja ja suurimman osan yöstä hän vietti rukoillen tai lukien kuvauksia pyhien kilvoituksista.

Ennen kaikkea Blasios kunnostautui nöyryydessä ja lempeydessä. Ne ovat hyveitä, joista voi tunnistaa Kristuksen tahdon mukaan elävän ihmisen. Blasios vietti Roomassa 18 vuotta, eikä kukaan koskaan kuullut hänen lausuvan vihaista sanaa tai riitelevän kenenkään kanssa. Blasioksen ulkonäkö paljasti hänen sielunsa himottomuuden ja Jumalan läsnäolon hänessä. Hän oli vastentahtoisesti suostunut pappisvihkimykseen, ja suuri joukko vierailijoita tuli luostariin varta vasten tapaamaan häntä. Myös paavi otti hänet usein vastaan ja turvautui hänen viisauteensa. Blasioksen mainetta lisäsivät ihmeet, joita Jumala teki hänen välityksellään. Välttyäkseen turhamaisilta ajatuksilta Blasios päätti lopulta lähteä pois Roomasta. Hän purjehti kohti Konstantinopolia yhdessä kolmen oppilaansa Luukkaan, Simeonin ja Joosefin kanssa.

Matkalla merirosvot hyökkäsivät aluksen kimppuun ja ottivat laivan kapteenin ja miehistön vangeiksi. Monien vaikeuksien kautta Blasios ja hänen oppilaansa selvisivät merirosvojen käsistä ja saapuivat lopulta Bysantin pääkaupunkiin. Studionin luostarin igumeni Anatolios otti heidät mielellään vastaan luostariinsa. Pyhä patriarkka Anatolios Kauleas (12.2.) paljasti Blasiokselle, että kolme vuotta aikaisemmin hän oli nähnyt unessa Blasioksen vierailevan luonaan ja siitä lähtien oli tuntenut lämmintä ystävyyttä häntä kohtaan. Blasioksen viisaus, johon yhdistyi vilpittömyys ja yksinkertaisuus, teki suuren vaikutuksen niin patriarkkaan kuin keisari Leo VI Viisaaseen (866–912).

Pyhä Blasios vietti neljä vuotta Studionin luostarissa igumenin arvostamana ja pyhiinvaeltajien kunnioittamana. Sen jälkeen hän siirtyi Athokselle, jossa tuohon aikaan asui vain kourallinen erakoita. Pyhä Blasios onkin yksi ensimmäisistä nimeltä tunnetuista Athosvuoren asukkaista. Siellä asuneet erakot suhtautuivat pääkaupungista tulleeseen munkkiin viileästi ja varauksellisesti, mutta vähitellen Blasios lempeydellään ja kärsivällisyydellään voitti kaikkien luottamuksen. Hän vietti Athoksella 12 vuotta erakkoelämää toimittaen pyhää liturgiaa yhdessä enkelien kanssa. Näin hän kohosi äärimmäisen himottomuuden korkeuksiin. Lopulta hän jätti omassa vaikutuspiirissään olleiden hesykastiveljien ohjauksen yhdelle ensimmäisistä oppilaistaan. Itse hän lähti takaisin Konstantinopoliin pyytämään keisarilta suojelusta tiettyjä henkilöitä vastaan, jotka väittivät omaavansa omistusoikeudet Athosvuoren alueeseen ja vaikeuttivat suuresti erakkojen elämää. Keisari Leo VI antoi hänelle vuonna 908 auliisti khrysobullan eli lahjoituskirjan, joka takasi Athosvuorelle pysyvän itsenäisyyden ja suojeli munkkeja kaikkien ulkopuolisten asioihin puuttumiselta.

Konstantinopolissa pyhä Blasios sairastui vakavaan ja nopeasti kuolemaan johtavaan tautiin. Niinpä hän pyysi, että hänelle tuotaisiin hänen papinpukunsa. Hän toimitti kyynelsilmin viimeisen liturgiansa, ja kolme päivää myöhemmin siirtyi pois tästä elämästä. Hänen ruumiinsa haudattiin Studionin luostarin kryptaan.

Pyhittäjä Ipati kilvoitteli Kiovan luolaluostarissa 1300-luvulla, jolloin Kiova ja lähes koko Venäjä oli mongolivallan alla. Ipatin kuuliaisuustehtävänä oli hoitaa sairaita munkkeja. Päivisin hän hoiti palvelutehtäväänsä ja öisin seisoi rukouksessa nukkuen vain vähän. Uhrautuvaisuutensa tähden pyhä Ipati sai Jumalalta lahjan parantaa sairaita. Hänet haudattiin luolaluostarin etäisiin luoliin, ja vuosisatojen varrella monet hänen pyhäinjäännöksiään uskoen kunnioittaneet ovat parantuneet vaivoistaan.

Pyhä Joona syntyi 1300-luvun lopulla Soligalitšin kaupungin lähellä Kostroman seudulla. Lapsesta lähtien hän pyrki luostarielämään. 12-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi eräässä paikallisessa luostarissa, josta hän siirtyi Moskovaan Simonovin luostariin. Hän toimitti nurkumatta saamansa kuuliaisuustehtävät ja noudatti tarkkaan luostarin ensimmäisten johtajien ohjeita. Nämä olivat pyhiä miehiä. Luostarin perustaja oli Sergei Radonežilaisen veljenpoika Feodor, josta tuli sittemmin Rostovin piispa (28.11.). Hänen jälkeensä luostaria johti pyhä Kiril, Belozerskin luostarin tuleva igumeni (9.6.).

Kerran metropoliitta Foti (2.7.) vieraili Simonovin luostarissa. Poiketessaan leipomoon hän näki uupuneen Joonan, joka oli nukahtanut oikea käsi päänsä päällä ikään kuin papilliseen siunaukseen taipuneena. Käden asento ja rauhallinen ilme Joonan kasvoilla tekivät vaikutuksen esipaimeneen. Hän ei halunnut herättää nukkuvaa nuorukaista, vaan siunasi hänet ja ennusti läsnäolijoille, että Joonasta tulisi Venäjän kirkolle suuri piispa ja että hän ohjaisi monet pelastuksen tielle.

Vuonna 1431 Joona vihittiin Rjazanin ja Muromin piispaksi. Hän käännytti hiippakunnassaan monia pakanoita kristinuskoon. Hän oli tunnettu pyhästä elämästään, ja metropoliitta Fotin kuoleman jälkeen hänet valittiin koko Venäjän kirkon johtoon.

Tuohon aikaan Venäjän metropoliitat asetettiin tehtäväänsä Konstantinopolissa. Ruhtinaiden väliset sotatoimet estivät kuitenkin Joonan virkaanasettamismatkan. Tästä syystä Liettuan ruhtinas lähetti Konstantinopoliin oman kandidaattinsa Gerasimin, joka vihittiin metropoliitaksi. Tämä kohtasi kuitenkin pian väkivaltaisen kuoleman, jonka jälkeen Joona lähti Konstantinopoliin. Päästyään Bysantin pääkaupunkiin hän sai tietää, että patriarkka Joosef oli jo asettanut Venäjän metropoliitaksi erään piispa Isidorin. Nimitystä ei voinut peruuttaa, mutta patriarkka lupasi pitää Joonan mielessään, jos metropoliitan istuin vapautuisi.

Vuonna 1439 metropoliitta Isidor osallistui Firenzen kirkolliskokoukseen, jossa hän henkilökohtaisista kunnianhimoisista syistä kannatti ortodoksien unioitumista eli yhdistymistä Rooman kirkon kanssa.[1] Hän palasi Moskovaan kardinaaliksi ylennettynä, mutta ei löytänyt kannattajia Venäjältä; niin kansa kuin suuriruhtinaskin torjuivat yhdistymisen Rooman kirkkoon. Isidor vangittiin ja suljettiin Tšudovin luostariin. Venäjän piispat kokoontuivat kirkolliskokoukseen tuomitsemaan hänen menettelynsä. Kun samalla kävi ilmi, että Konstantinopolin patriarkka Mitrofaneskin oli hyväksynyt yhdistymisen Rooman kirkkoon, Venäjän kirkko nousi puolustamaan ortodoksista uskoa. Joulukuussa 1448 Moskovaan kokoontui kirkolliskokous, joka toistamiseen valitsi Joonan Kiovan ja koko Venäjän metropoliitaksi. Asuinpaikakseen hän otti Moskovan, jonka vuoksi hänet tunnetaan myös Moskovan metropoliittana. Joona oli ensimmäinen Venäjän metropoliitta, joka astui virkaansa ilman Konstantinopolin patriarkan vahvistusta. Näin Venäjän kirkko irtaantui Konstantinopolin patriarkaatin alaisuudesta ja siitä tuli autokefaalinen eli täysin itsenäinen kirkko.

Koko Venäjän metropoliittana Joona pyrki parantamaan Moskovan ja Liettuan ruhtinaiden huonoja välejä. Hän huolehti erityisesti Lounais-Venäjän hiippakunnista, joista hän kitki uniaattien vaikutusta. Joona kutsui kaikkia rauhaan selittäen, että viha on tuhoisa voima, ja opetti katumusta ja kuuliaisuutta. Hän toivoi hurskauden ja korkean moraalin vallitsevan kaikkialla. Kansalle Joona oli todellinen hyvä paimen ja evankeliumin hyveiden esikuva. Jumala palkitsi hänen työnsä kirkon hyväksi antamalla hänelle parantamisen ja profetian armolahjat.

Vuonna 1451 tataarit hyökkäsivät odottamatta kohti Moskovaa. He hävittivät kaupungin ympäristöä ja valmistautuivat hyökkäämään Moskovaan. Pyhä Joona kokosi papiston ristisaattoon ja kiersi kaupungin muureja pitkin rukoillen sille ja sen asukkaille Jumalan varjelusta. Eräs munkkivanhus Antoni ennusti, että Jumalanäiti pelastaisi Moskovan Joonan rukousten tähden. Heinäkuun 2. päivänä, jolloin kirkko viettää Jumalanäidin viitan Blahernan kirkkoon pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlaa, tataarien joukot joutuivat sekasortoon ja lähtivät selittämättömän pelon vallassa pakoon. Tapahtuman muistoksi Joona rakennutti Kremliin Jumalanäidin kirkon tuon juhlan kunniaksi.

Pyhän Hengen armon täyttämänä Joona saavutti korkean iän. Hän siirtyi Herransa luo suuren viikon tiistaina maaliskuun 31. päivänä vuonna 1461 saatuaan muutama päivä aiemmin Herralta tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Arkussa hän oli enemmän nukkuvan kuin vainajan näköinen. Hänet haudattiin Moskovan Kremliin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen (Uspenien) katedraaliin. Yhdentoista vuoden kuluttua katedraalin kunnostustöiden yhteydessä Joonan pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina. Vuodesta 1547 häntä on kunnioitettu koko Venäjän pyhänä.

Pyhän Joonan muistoa vietetään Venäjällä erityisen juhlavasti kesäkuun 15. päivänä. Lisäksi häntä muistellaan Moskovan esipaimenten yhteisenä juhlapäivänä 5. lokakuuta.


[1] Kokouksen kulkua kuvataan pyhän Markus Efesolaisen elämäkerrassa: Synaksarion, Tammikuu, s. 307–311.

Pyhä Innokenti (Ivan Venjaminov) syntyi vuonna 1797 pienessä kylässä Irkutskin alueella Siperiassa köyhän kirkonpalvelijan poikana. Hän oli vain kuusivuotias, kun hänen isänsä kuoli, ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Ivan oli älykäs poika. Seitsemänvuotiaana hän jo luki epistolan joulupäivän liturgiassa. Hän oli myös teknisesti lahjakas ja oppi valmistamaan kelloja ja tekemään puusepän töitä. Koko elämänsä ajan hän teki työtä käsillään.

Ivan valmistui pappisseminaarista, meni naimisiin ja vihittiin pian papiksi. Hän oli juuri aloittanut lupaavan työn seurakuntapappina Irkutskissa, kun Irkutskin piispa Mikael sai kirkon ylimmältä johdolta määräyksen löytää pappi lähetystyöhön Alaskaan. Hiippakunnan kaikki papit kieltäytyivät tehtävästä perhesyihin vedoten, isä Ivan heidän joukossaan. Hänen mielensä kuitenkin muuttui, kun hän kuuli erään venäläisen uudisasukkaan puhuvan aleuttien hurskaudesta ja halusta kuulla Jumalan sanaa. Palava into sai hänet hetkessä valtaansa ja hän ilmoittautui vapaaehtoiseksi. Ennen pitkää hän jo oli perheineen matkalla Irkutskista koilliseen kohti Alaskaa.

Seitsemän kuukautta kestäneen vaarallisen matkan jälkeen, lokakuussa vuonna 1823, isä Johannes (Ivan) saapui Alaskan rannikon pääkaupunkiin Sitkaan. Vietettyään siellä talven hän siirtyi varsinaiseen määräpaikkaansa Unalaskan saarelle Aleuteille. Sieltä hän löysi puoliksi luhistuneen käyttämättömän kirkon. Alueella ei ollut toiminut vakituista pappia aikoihin. Vaikka monet asukkaista oli kastettu, he tuskin tunsivat evankeliumin ja kristinuskon alkeitakaan.

Ensitöikseen isä Johannes alkoi rakentaa kirkkoa apunaan muutama paikallinen mies, joille hän työn ohessa opetti katekismusta. Hän oppi hämmästyttävän nopeasti aleuttien kielen ja alkoi viivyttelemättä kääntää liturgisia tekstejä ja evankeliumia.

Isä Johannes ulotti toimintansa laajalle alueelle. Hän matkusti saarelta toiselle pienellä veneellä, julisti evankeliumia, kastoi ja teki samalla runsaasti täsmällisiä havaintoja alueen kasvistosta ja eläimistöstä sekä paikallisten asukkaiden tavoista. Neljän ensimmäisen Alaskan-vuotensa aikana hän kirjoitti aleuttien kielen kieliopin. Hän käänsi ja julkaisi aleutiksi evankeliumin, katekismuksen ja monia rukouksia sekä kirjoitti kirjan ”Tie taivasten valtakuntaan” (Ukazanie puti v Tsarstvie Nebesnoje). Siinä hän lyhyesti ja yksinkertaisesti osoitti, että kaste on ainoa varma tie ikuiseen iloon Kristuksen kanssa. Kirja levisi laajalle. Siitä otettiin peräti 47 painosta ja se käännettiin monille kielille.

Kun isä Johannes kerran lähetysmatkoillaan saapui ensimmäistä kertaa eräälle saarelle, hän hämmästyi huomatessaan sen asukkaiden kokoontuneen rannalle häntä vastaan. Eräs kaikkien shamaanina kunnioittama vanha mies oli jo vuotta aikaisemmin ilmoittanut heille lähetyspapin saapumisen. Tuo vanhus oli kasteestaan lähtien jo kolmenkymmenen vuoden ajan nähnyt usein ilmestyksissä kaksi enkeliä, jotka olivat opettaneet häntä rukoilemaan puhdassydämisesti ja antaneet hänelle armolahjan parantaa sairaita.

Tehtyään kymmenen vuotta lähetystyötä Unalaskan seudulla ja kitkettyään sieltä kaiken epäjumalanpalveluksen isä Johannes asettui vuonna 1836 mantereelle Sitkaan. Venäläinen siirtokunta sijaitsi siellä sotaisan tlingit-intiaaniheimon alueella. Shamaaniensa yllytyksestä intiaanit olivat useamman kerran surmanneet joukoittain siirtokunnan venäläisiä asukkaita ja vastustaneet kaikkia yrityksiä julistaa evankeliumia keskuudessaan. Isä Johannes alkoi heti saavuttuaan opetella heidän kieltään ja tapojaan ja oivalsi heidän kulttuurinsa rikkauden. Lopulta isorokkoepidemia osoittautui oveksi, jonka Jumalan kaitselmus avasi heimon kristillistämiseksi. Kun yli puolet heimosta oli shamaanien loitsuista huolimatta kuollut tautiin ja kun elossa olevat näkivät venäläisten säästyneen tartunnoilta, he alkoivat vähitellen hyväksyä rokotukset. Heistä tuli lempeämpiä ja kunnioittavampia venäläisiä kohtaan. He suhtautuivat isä Johannekseenkin hartaan kunnioittavasti, seurasivat hänen toimittamiaan jumalanpalveluksia, kyselivät häneltä kuolemanjälkeisestä elämästä ja kutsuivat häntä kilvan koteihinsa. Kerran eräs intiaani heitti epäröimättä hienoin puuleikkauksin koristellun rasian tulisijaan lämmittääkseen Jumalan miestä.

Isä Johannes oli mukana rakennuttamassa Sitkaan Pyhän ylienkeli Mikaelin kirkkoa, josta tuli sittemmin hänen oma katedraalinsa. Hän löysi myös aikaa tehdäkseen käännöstöitä sekä etnografisia ja luonnontieteellisiä muistiinpanoja lähetysmatkoiltaan. Hän oli hyvin taitava käsistään, veisti koriste-esineitä, rakensi koneita ja jopa soittimia. Tuonkaltaiset käytännön työt olivat mieluisia hänelle itselleen, mutta samalla ne lähensivät häntä kansaan, jolle hän opetti taitojaan. Lisäksi hän perusti kouluja ja laati itse tarvittavat oppikirjat, joissa venäjän rinnalla käytettiin alkuperäiskansojen kieltä.

Vuonna 1838 isä Johannes matkusti Pietariin valvomaan tieteellisten kirjojensa ja käännöstensä painattamista ja anomaan kirkon johdolta lisää tukea Alaskan lähetykselle. Hänet otettiin lämpimästi vastaan, ja hänen kertomuksensa lähetyskentältä tekivät vaikutuksen arvovaltaisiin piispoihin niin Pietarissa kuin Moskovassakin. Moskovan metropoliitta Filaret (19.11.) luonnehti Johannesta toteamalla, että tällä oli apostolin persoonallisuus.

Pietarissa ollessaan isä Johannes sai tiedon vaimonsa äkillisestä kuolemasta. Metropoliitta Filaret toivoi hänen heti vihkiytyvän munkiksi, mutta hän myöntyi vasta, kun hänen kuudelle lapselleen oli ensin luvattu opiskelupaikat valtion kustannuksella. Omasta toivomuksestaan hän sai uudeksi nimekseen Innokenti, Irkutskin ensimmäisen piispan pyhän Innokentin mukaan. Pyhä synodi teki päätöksen Kamtšatkan ja Alaskan piispanistuimen perustamisesta ja asetti ensimmäiselle ehdokassijalle isä Innokentin. Tapaaminen tsaari Nikolai I:n kanssa sinetöi asian ja vuonna 1840 Innokenti vihittiin piispaksi Pietarissa Kazanin katedraalissa.

Kolmen vuoden poissaolon jälkeen Innokenti palasi piispana Sitkaan mukanaan uusia lähetystyöntekijöitä ja merkittäviä lahjoituksia. Viivyttelemättä hän ryhtyi rakennuttamaan uusia kirkkoja ja kouluja. Perustettuaan Sitkaan seminaarin hän lähti pitkälle paimenmatkalle aloittaen sen Kodiakin saarelta, jonka pyhittäjä Herman (9.8.) oli aikanaan pyhittänyt kilvoitteluelämällään.

Kolmen vuoden ajan piispa Innokenti kiersi kooltaan valtavaa hiippakuntaansa ja Kamtšatkan niemimaan paljolti vielä tutkimattomia jäätiköitä mukanaan vain muutama seuralainen. Hän matkusti koiravaljakolla tai jopa jalkaisin kestäen monenlaista puutetta, varsinkin kylmää. Matkanteon katkaisivat usein lumimyrskyt, jotka pakottivat seurueen jäsenet kaivamaan itselleen suojan lumeen ja odottamaan myrskyn päättymistä. Innokenti kesti matkanteon kaikki vaikeudet samalla kärsivällisyydellä, jolla apostolit kohtasivat osakseen tulleet koettelemukset. Hän asui alkuperäisasukkaiden leirikylissä asettuen kaikkien palvelijaksi ja perusti kirkkoja ja kouluja kaikkialle, missä kulki.

Vuonna 1850 Jakutian alue Itä-Siperiassa liitettiin Innokentin hiippakuntaan, ja hänet korotettiin arkkipiispaksi. Heti hän alkoi opetella jakuutin kieltä ja siirsi toimintansa painopistettä Alaskasta Siperian puolelle. Piispanistuinkin siirrettiin Sitkasta Jakutskin kaupunkiin. Kun Innokenti ensimmäisen kerran luki liturgiassa evankeliumin jakutin kielellä, paikalliset asukkaat ilahtuivat niin suuresti, että pyysivät lisäämään päivän kirkkokalenteriin vuosittaiseksi juhlapäiväksi. Ennen pitkää jakuutin kielellä julkaistiin Uusi testamentti ja psalmit sekä tärkeimmät jumalanpalvelustekstit.

Innokenti julisti kristinuskoa myös korjakkien, tšuktšien ja tunguusien keskuudessa. Apostolinen into, joka paloi hänen sydämessään, sai hänet kiertämään hiippakuntansa kaukaisimmatkin kolkat, jotta toteen kävisivät profeetan sanat: ”Heidän äänensä käy yli kaiken maan, heidän sanansa maanpiirin ääriin” (Ps. 19:4).

Vuonna 1857 arkkipiispa Innokenti kutsuttiin Pietariin osallistumaan kirkon korkeimman hallintoelimen pyhän synodin työskentelyyn. Sen tuloksena hänen hiippakuntaansa perustettiin kaksi apulaispiispan paikkaa, toinen Sitkaan ja toinen Jakutskiin. Innokenti puolestaan oli jälleen löytänyt uuden lähetysalueen Amurjoen varrelta ja Mantsuriasta, ja se veti häntä vastustamattomasti puoleensa. Hän matkusti Kiinan ja Siperian rajalla virtaavaa Amuria pitkin pysähtyen kylissä toimittamassa jumalanpalveluksia ja perustaen seurakuntia. Hän tunsi myötätuntoa alkeellisissa oloissa elävää kansaa kohtaan ja tahtoi auttaa sitä niin aineellisesti kuin hengellisesti. Tuolloin hän myös tapasi nuoren Nikolai Kasatkinin (3.2.), joka oli matkalla lähetystyöhön Japaniin, ja antoi hänelle siunauksensa ja hyviä neuvoja.

Innokentin kirjoitukset Amurin tilanteesta vaikuttivat siihen, että Amurin varsi ja Ussurinmaa siirtyivät Venäjän haltuun. Hän siirrätti piispanistuimensa Blagoveštšenskiin Amurin varrelle ja päätti aloittaa sieltä evankeliumin julistamisen kiinalaisille. Korkea ikä ja heikkenevä näkö pakottivat hänet kuitenkin ajattelemaan lepoa. Hän suunnitteli pyytävänsä pyhältä synodilta luvan asettua eläkepäivikseen luostariin, kun hän vuonna 1867 sai yllättäen tiedon, että hänet oli valittu edesmenneen metropoliitta Filaretin seuraajaksi Venäjän kirkon päämieheksi. Kaikkein suurimpana yllätyksenä valinta tuli Innokentille itselleen. Hän vetäytyi koko päiväksi yksinäisyyteen ja vietti yön polvillaan rukoillen. Hän ei voinut olla ihmettelemättä, miten hänet, köyhän maalaiskirkon ponomarin poika, oli voitu valita Moskovan metropoliitaksi seuraamaan virassa kaikkien arvostamaa ja oppinutta metropoliitta Filaretia.

Matkalla Moskovaan Innokenti sai kaikissa Siperian kaupungeissa riemastuneen vastaanoton. Monessakaan paikassa ei ollut koskaan ennen nähty metropoliittaa. Lämpimimmin hänet kuitenkin otettiin vastaan hänen kotiseudullaan Irkutskissa, jossa hän joutui kelirikon takia viipymään pidempään.

Kymmenen viimeistä vuotta Moskovan metropoliittana Venäjän kirkon johdossa kruunasivat pyhän Innokentin elämäntyön. Hän oli sitä ennen tehnyt lähetystyötä lähes 45 vuotta, joista piispana 28 vuotta. Silti hän otti uuden tehtävän vastaan täynnä nöyryyttä: ”Kuka minä olen voidakseni ottaa vastaan edeltäjieni opetusviran ja vallan? Olen menneen ajan ja kaukaisen seudun kasvatti, joka on viettänyt yli puolet elämästään kaukaisessa maassa. Olen vain Kristuksen vainion nöyrä sadonkorjaaja, lasten ja uskossaan lapsenmielisten opettaja.”

Vaikka Innokenti oli jo yli 70-vuotias, sairas ja melkein sokea, hän oli yhä täynnä intoa. Hän järjesti uudelleen kirkollisten koulujen toimintaa, vähensi byrokratiaa ja perusti vuonna 1870 lähetysseuran, joka hänen johdollaan yhdeksän vuoden aikana sai aikaa erinomaisia tuloksia. Hän vältti muodollisuuksia ja kansliabyrokratiaa ja sai osakseen niin papiston kuin kansan rakkauden. Sokeuduttuaan kokonaan hän anoi eroa virastaan, mutta sitä ei hänelle myönnetty. Niin hän jatkoi hallintoasioiden hoitamista ja toimitti jumalanpalveluksia ulkomuistista.

Viimeisenä elinvuotenaan pyhä Innokenti oli miltei jatkuvasti sairaana. Suurella viikolla vuonna 1879 hän tunsi kuolemansa lähestyvän ja pyysi toimittamaan sairaanvoitelun sakramentin. Suurena torstaina hän osallistui viimeisen kerran pyhään ehtoolliseen ja aamuyöstä suurena lauantaina antoi henkensä Jumalalle. Hänet haudattiin Sergein Pyhän Kolminaisuuden lavraan pyhän metropoliitta Filaretin viereen.

Vuonna 1974 Amerikan ortodoksinen kirkko esitti Venäjän kirkolle pyynnön metropoliitta Innokentin kanonisoimiseksi. Kolmen vuoden ajan hänen elämästään ja toiminnastaan koottiin materiaalia niin Amerikassa kuin Venäjällä, ja vuonna 1977 hänet julistettiin pyhäksi.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

1.4.2023

Sävelmä
1. säv.
Paasto
Paastopäivä

Lasaruksen lauantai

Pt. Maria Egyptiläinen († 500-l.)

P. Meliton Sardeslainen († 100-l.)

Epistola
Hepr. 12:28–13:8

Hepr. 12:28–13:8

28 Me saamme valtakunnan, joka ei järky. Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein, 29 sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli. 13:1 Pysyköön veljesrakkautenne elävänä. 2 Älkää unohtako osoittaa vieraanvaraisuutta, sillä jotkut ovat yösijan antaessaan tulleet majoittaneeksi enkeleitä. 3 Muistakaa vankeja, niin kuin olisitte itse kahleissa heidän kanssaan, muistakaa kidutettuja, tunteehan teidänkin ruumiinne kivun. 4 Pitäkää avioliitto kaikin tavoin kunniassa älkääkä häpäiskö aviovuodettanne, sillä Jumala tuomitsee siveettömät ja avionrikkojat. 5 Älkää juosko rahan perässä, vaan tyytykää siihen, mitä teillä on. Jumala on itse sanonut: -- Minä en sinua jätä, en koskaan sinua hylkää. 6 Sen tähden me voimme turvallisin mielin sanoa: -- Herra on minun auttajani, siksi en pelkää. Mitä voisi ihminen minulle tehdä? 7 Muistakaa johtajianne, niitä, jotka julistivat teille Jumalan sanaa. Pitäkää mielessänne, miten he elämänsä elivät, ja ottakaa heidän uskonsa esikuvaksenne. 8 Jeesus Kristus on sama eilen, tänään ja ikuisesti.

Joh. 11:1–45
Joh. 11:1–45

Siihen aikaan 1 muuan Lasarus-niminen mies oli sairaana. Hän asui Betaniassa, samassa kylässä kuin Maria ja tämän sisar Martta. 2 Maria oli se, joka voiteli Herran jalat tuoksuöljyllä ja kuivasi ne hiuksillaan, ja sairas Lasarus oli hänen veljensä. 3 Lasaruksen sisaret lähettivät Jeesukselle sanan: "Herra, rakas ystäväsi on sairaana." 4 Sen kuultuaan Jeesus sanoi: "Ei tämä tauti ole kuolemaksi vaan Jumalan kunniaksi: se tuo julki Jumalan Pojan kirkkauden." 5 Jeesus rakasti Marttaa ja hänen sisartaan sekä Lasarusta. 6 Kuultuaan Lasaruksen sairastavan hän viipyi vielä kaksi päivää siellä, missä silloin oli, 7 mutta sanoi sitten opetuslapsilleen: "Nyt lähdemme takaisin Juudeaan." 8 Opetuslapset vastustelivat: "Rabbi, oletko sinä taas menossa sinne? Vastahan juutalaiset yrittivät kivittää sinut." 9 Jeesus sanoi heille: "Päivässä on kaksitoista tuntia. Se, joka on liikkeellä päiväsaikaan, ei kompastu, sillä hän näkee tämän maailman valon. 10 Mutta se, joka liikkuu yöllä, kompastelee -- eihän hänessä itsessään ole valoa." 11 Tämän sanottuaan Jeesus jatkoi: "Ystävämme Lasarus nukkuu, mutta minä menen herättämään hänet." 12 Opetuslapset sanoivat: "Herra, jos hän nukkuu, hän paranee." 13 Jeesus tarkoitti sitä, että Lasarus oli kuollut, mutta opetuslapset luulivat hänen puhuvan tavallisesta nukkumisesta. 14 Siksi Jeesus sanoi suoraan: "Lasarus on kuollut. 15 Teidän tähtenne olen iloinen, etten ollut siellä: tämä vahvistaa teidän uskoanne. Nyt lähdemme hänen luokseen." 16 Silloin Tuomas, josta käytettiin myös nimeä Didymos*, sanoi toisille opetuslapsille: "Mennään vain, kuollaan kaikki yhdessä." 17 Kun Jeesus tuli perille, hänelle kerrottiin, että Lasarus oli jo neljättä päivää haudassa. 18 Betania oli lähellä Jerusalemia, noin viidentoista stadionmitan* päässä, 19 ja monia juutalaisia oli tullut lohduttamaan Marttaa ja Mariaa veljen kuoleman johdosta. 20 Kun Martta kuuli, että Jeesus oli tulossa, hän lähti tätä vastaan. Maria oli silloin sisällä talossa. 21 Martta sanoi Jeesukselle: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut. 22 Mutta nytkin tiedän, että Jumala antaa sinulle kaiken mitä häneltä pyydät." 23 Jeesus sanoi: "Veljesi nousee kuolleista." 24 Martta vastasi: "Tiedän kyllä, että hän nousee viimeisenä päivänä, ylösnousemuksessa." 25 Jeesus sanoi: "Minä olen ylösnousemus ja elämä. Joka uskoo minuun, saa elää, vaikka kuoleekin, 26 eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko tämän?" 27 "Uskon, Herra", Martta vastasi, "minä uskon, että sinä olet Messias, Jumalan Poika, jonka oli määrä tulla maailmaan." 28 Tämän sanottuaan Martta palasi kotiin, kutsui sisartaan Mariaa ja sanoi hänelle kahden kesken: "Opettaja on täällä ja kutsuu sinua." 29 Kuullessaan sen Maria heti nousi ja lähti Jeesuksen luo. 30 Jeesus ei ollut vielä saapunut kylään, vaan oli yhä siellä, missä Martta oli hänet tavannut. 31 Kun juutalaiset, jotka olivat talossa lohduttamassa Mariaa, näkivät tämän äkkiä nousevan ja lähtevän ulos, he menivät perässä, koska arvelivat hänen olevan menossa haudalle itkemään. 32 Ehdittyään sinne, missä Jeesus oli, ja nähtyään hänet Maria vaipui hänen jalkoihinsa ja sanoi: "Herra, jos olisit ollut täällä, veljeni ei olisi kuollut." 33 Kun Jeesus näki itkevän Marian ja hänen kanssaan tulleet juutalaiset, jotka hekin itkivät, syvä liikutus valtasi hänet, 34 ja hän kysyi: "Missä hänen hautansa on?" "Herra, tule katsomaan", he vastasivat. 35 Jeesus itki. 36 Juutalaiset sanoivat: "Katsokaa, kuinka rakas Lasarus hänelle oli." 37 Mutta jotkut heistä sanoivat: "Kun hän pystyi avaamaan sokean silmät, eikö hän myös olisi voinut estää Lasaruksen kuoleman?" 38 Järkyttyneenä Jeesus tuli haudalle. Se oli luola, jonka suulla oli kivi. 39 "Ottakaa kivi pois", käski Jeesus, mutta Martta, vainajan sisar, sanoi hänelle: "Herra, hän haisee jo. Hän on siellä nyt neljättä päivää." 40 Jeesus vastasi: "Enkö sanonut sinulle, että jos uskot, saat nähdä Jumalan kirkkauden?" 41 Kivi otettiin pois. Jeesus kohotti katseensa ja sanoi: "Isä, minä kiitän sinua siitä, että olet kuullut minua. 42 Minä kyllä tiedän, että sinä kuulet minua aina, mutta minä sanon tämän näiden ympärilläni seisovien ihmisten tähden, jotta he uskoisivat sinun lähettäneen minut." 43 Tämän sanottuaan Jeesus huusi kovalla äänellä: "Lasarus, tule ulos!" 44 Silloin kuollut tuli haudasta, jalat ja kädet siteissä ja kasvot hikiliinan peittäminä. Jeesus sanoi: "Päästäkää hänet siteistä ja antakaa hänen mennä." 45 Monet niistä juutalaisista, jotka olivat tulleet Marian luo ja nähneet, mitä Jeesus teki, uskoivat häneen. *) 16: Sekä Tuomas-nimen kantamuoto, aramean te'oma, että kreikan didymos tarkoittavat kaksosta. 18: Noin kolmen kilometrin. Stadion on kreikkalainen pituusmitta, 192 metriä.

Päivän synaksario

1.4.

Pyhä Meliton oli toisen vuosisadan tärkeimpiä kirkkoisiä, mutta hänen elämästään tiedetään vain muutamia yksityiskohtia. Hän toimi piispana Lyydiassa sijaitsevassa Sardeksessa 100-luvun puolivälin jälkeen. Ilmeisesti Meliton sai Jumalalta profetoimisen armolahjan, sillä varhaiskristillinen kirjoittaja Tertullianus totesi monien ihmisten pitäneen Melitonia profeettana.

Meliton tunnetaan ennen muuta kirjoituksistaan. Kirkkohistorioitsija Eusebios mainitsee kaksikymmentä Melitonin kirjoittamaa teosta. Näistä kuitenkin vain pieni osa on säilynyt meidän päiviimme saakka. Säilyneiden teosten joukossa on Melitonin kirjoitus, jonka hän osoitti keisari Marcus Aureliukselle (161–180). Teksti tunnetaan nimellä Apologia, ja siinä Meliton puolustaa kristinuskoa pakanalliselle hallitsijalle. Meliton osoittaa keisarille, että uutena uskontona kristinusko ei suinkaan horjuttanut Rooman valtakuntaa. Kristinusko ei ollut vaarallinen, vaan se päinvastoin oli tuonut valtakunnalle lisää voimaa ja kunniaa. Meliton kirjoitti myös kauniin Pääsiäissaarnan (Peri Pascha),[1] joka on vanhin säilynyt pääsiäishomilia. Melitonin pääsiäispuhe on innoittanut myöhempiä bysanttilaisia hymnografeja.

Koska Meliton tunnettiin kristittyjen keskuudessa hengellisesti viisaana piispana, kristityt pyysivät häneltä apua vanhatestamentillisten kirjojen aseman selvittämisessä. Uskovat halusivat tietää, mitä pyhiä kirjoituksia tulisi kunnioittaa Raamatun kaanoniin kuuluvina. He myös toivoivat Melitonin kertovan, mihin järjestykseen kirjat tulisi kaanonissa laittaa. Selvittääkseen asiaa Meliton matkasi Palestiinaan. Siellä hän tutkiskeli lähteitä ja teki sen jälkeen listan Pyhistä kirjoituksista. Lista on ensimmäinen säilynyt Pyhien kirjoitusten kaanon. Pyhä Meliton nukkui kuolonuneen 180-luvulla, ja hänet haudattiin Sardekseen.


[1] Piispa Melitonin homilia “Pääsiäisestä” (Peri Pascha) on suomennettu ja julkaistu nimellä Meliton, Sardeen piispa: Pääsiäisen salaisuus – pääsiäissaarna. Suom. Jukka Thurén, Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys 1968.

Pyhittäjä-äiti Maria syntyi Egyptissä 500-luvun alussa. 12-vuotiaana hän lähti kotikylästään Aleksandriaan, jossa hän eli ilotyttönä seuraavat 17 vuotta. Hän ansaitsi elantonsa kehräämällä ja kutomalla kangasta, joten köyhyys ei pakottanut häntä siveettömään elämään. Hän kertoi myöhemmin, että häntä poltti kyltymätön himo, joka sai hänet antautumaan kenelle tahansa miehelle. Eräänä päivänä hän näki joukon egyptiläisiä ja libyalaisia menossa satamaan. Hän nousi laivaan heidän kanssaan ja maksoi matkansa “palveluillaan”. Laiva oli menossa Pyhälle maalle. Matkan päänä oli Jerusalem ja Ristin ylentämisen juhla, jota vietetään syyskuun 14. päivänä.

Saavuttuaan Jerusalemiin Maria lähti muiden mukana Pyhän Haudan kirkkoon yöpalvelukseen. Hän oli laivassa tutustunut kymmeneen nuoreen mieheen ja meni kirkkoonkin vain saadakseen katsella heitä. Mutta kun hän saapui kirkon ovelle, näkymätön voima esti häntä pääsemästä sisään vaikka hän kuinka yritti. Muut kulkivat ovesta vapaasti, mutta Maria joutui jäämään oven suulle. Silloin hänelle alkoi vähitellen valjeta, että hänen siveetön elämänsä esti häntä lähestymästä pyhää ristinpuuta. Hän purskahti itkuun ja lyöden rintaansa kääntyi kirkon eteisaulassa olevan Jumalanäidin ikonin puoleen: “Pyhä Neitsyt Valtiatar, joka olet synnyttänyt Herramme Jeesuksen Kristuksen, tiedän, etten monien syntieni tähden ole arvollinen katsomaan Sinun pyhää ikoniasi. Mutta koska Sinusta syntynyt Jumala tuli maailmaan kutsumaan syntisiä katumukseen, auta minua ja päästä minut kirkkoon kumartamaan Hänen pyhää ristiään. Lupaan sinulle, että heti kun olen nähnyt sen, luovun maailmasta ja kaikista sen nautinnoista ja alan kulkea pelastuksen tietä, jonka Sinä minulle osoitat.”

Tämän jälkeen Maria tunsi vapautuvansa ja hän saattoi esteettä astua kirkkoon. Siellä hän kumarsi hartaasti pyhää ristiä ja palasi sitten kirkon eteiseen Jumalanäidin ikonin eteen valmiina seuraamaan sitä tietä, jonka Pyhä Neitsyt hänelle osoittaisi. Silloin hän kuuli äänen: “Jos ylität Jordanin, löydät levon.” Maria huudahti: “Oi Valtiatar, älä hylkää minua!” Heti hän poistui kirkosta ja lähti kulkemaan Jordanin suuntaan. Matkalla eräs kristitty antoi hänelle almuksi kolme kolikkoa, joilla hän osti kolme leipää. Illalla hän saapui Jordanvirran lähellä sijaitsevaan Johannes Kastajan kirkkoon. Siellä hän sai aamulla pyhän ehtoollisen, söi puolikkaan leipää ja joi Jordanin vettä. Samana päivänä hän pääsi veneellä Jordanin yli. Siitä alkoi hänen erakkoelämänsä, jota kesti 47 vuotta. Tuona aikana hän käytti ravintonaan Jordanin takaisen erämaan villiyrttejä ja kasvien juuria ja söi niiden kanssa kahden ja puolen kivikovaksi kovettuneen leipänsä muruja.

Ensimmäiset 17 vuotta olivat täynnä kiusauksia. Muisto Egyptin liha- ja kalaruoista kiusasi Mariaa. Vesikin oli erämaassa tiukalla; Egyptissä hän oli juonut helmeilevää viiniä. Marian vaatteet kuluivat riekaleiksi, eikä hänellä enää ollut mitään, millä suojata itseään sen enempää päivän hehkuvalta auringolta kuin erämaan kylmiltä öiltäkään. Välillä hänen mieleensä muistui kevytmielisiä lauluja, joita hän huomaamattaan vanhasta muistista hyräili, ja entiset synnit alkoivat houkutella. Silloin hän siirsi ajatuksensa Jumalanäitiin, jota hän piti takaajanaan ja turvanaan. Heti olo helpottui, valo ympäröi hänet ja sopimattomat ajatukset katosivat. Jos himon houkutukset kävivät kestämättömiksi, Maria heittäytyi itkien tuntikausiksi maahan kasvoilleen eikä noussut ennen kuin näki Jumalanäidin lähettämän valon ilmestyvän.

Kun 17 vuotta oli kulunut taistelussa entisen elämän muistojen kanssa, kiusaukset lakkasivat. Maria sai viettää elämänsä 30 viimeistä vuotta syvässä rauhassa Jumalan armon ympäröimänä. Marian viimeisen elinvuoden alussa abba Zosimas (4.4.) lähti Palestiinan luostareissa noudatetun tavan mukaan suuren paaston ajaksi kilvoittelemaan yksin erämaahan. Paaston ollessa jo lopuillaan hän näki erämaassa auringon polttaman ihmisolennon, jonka olkapäille laskeutui vitivalkoinen tukka. Olento pakeni häntä, mutta Zosimas juoksi hänen peräänsä pyytäen saada häneltä siunauksen. Kun Zosimas pääsi kuulomatkan päähän, Maria kutsui häntä nimeltä, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maria ilmoitti olevansa nainen ja pyysi häntä heittämään viittansa maahan, niin että hän voisi verhota itsensä sillä.

Isä Zosimas oli iloissaan tavattuaan vihdoinkin todellisen jumalankantaja-askeetin, joka oli kohonnut munkkielämän täydellisyyteen. Hänen pyynnöstään Maria kertoi hänelle siihenastiset elämänvaiheensa. Lopuksi Maria pyysi Zosimasta, joka oli pappismunkki, tulemaan seuraavana vuonna suurena torstaina pyhä ehtoollinen mukanaan Jordanin rannalle. “Sen jälkeen kun tulin erämaahan, en ole saanut pyhää ehtoollista”, hän sanoi. Lopuksi hän pyysi abba Zosimasta välittämään igumeni Johannekselle terveiset, että tämän pitäisi kiinnittää huomiota erinäisiin epäkohtiin luostarissa. Isä Zosimas ihmetteli, kuinka Maria saattoi olla perillä hänen luostarinsa asioista. Hän lankesi maahan Marian edessä ja palasi Jumalaa kiittäen luostariinsa.

Seuraavana vuonna myöhään suuren torstain iltana isä Zosimas tuli sovitulle paikalle ja näki kuun valossa Marian Jordanin toisella rannalla. Huomattuaan Zosimaksen Maria teki ristinmerkin ja ylitti joen kulkien veden päällä. Isä Zosimas hämmästyi niin, että valmistautui kumartumaan hänen eteensä. Maria sanoi moittivasti: “Mitä aiot tehdä, abba Zosimas? Sinä pidät käsissäsi pyhää ehtoollista ja tahdot kumartua maahan!” Nautittuaan kyynelsilmin pyhän ehtoollisen Maria sanoi: “Herra, nyt Sinä annat palvelijasi rauhassa lähteä, niin kuin olet luvannut. Minun silmäni ovat nähneet Sinun pelastuksesi.” (Luuk. 2:29) Sitten hän hyvästeli Zosimaksen ja esitti tälle pyynnön, että tämä tulisi myös seuraavana vuonna suuren paaston aikana sille paikalle, missä he olivat ensimmäisen kerran tavanneet. Isä Zosimas oli tuonut mukanaan vähän viikunoita, taateleita ja vedessä kostutettuja linssejä ja tarjosi niitä Marialle. Tämä otti sormenpäillään vain kolme linssiä, teki ristinmerkin ja käveli Jordanin yli. Isä Zosimasta jäi harmittamaan kovasti se, että hän ei ollut muistanut kysyä Marian nimeä, mutta hän päätti ottaa siitä selvän, kun he seuraavana vuonna kohtaisivat uudestaan.

Seuraavana vuonna suuren paaston alkaessa isä Zosimas meni taas erämaahan ja kierteli siellä etsien Mariaa. Lopulta hän löysi tämän kuolleen ruumiin makaamassa maassa kädet rinnalla ristissä ja kasvot itään päin lähellä heidän ensimmäistä kohtaamispaikkaansa. Hän suri kovasti löydettyään Marian kuolleena, syleili hänen jalkojaan ja luki itkien psalttaria hänen ruumiinsa ääressä. Vähän rauhoituttuaan hän alkoi miettiä, mitä hänen pitäisi tehdä, ja huomasi maahan piirretyn kirjoituksen: “Isä Zosimas, hautaa nöyrän Marian ruumis tähän, mistä sen löysit, ja rukoile Jumalaa puolestani. Loppuni koitti huhtikuun 1. päivänä sinä samana yönä, jolloin sain pyhää ehtoollista.”

Zosimasta lohdutti, että hän oli saanut tietoonsa suuren kilvoittelijan nimen. Paikka oli noin 20 päivämatkan päässä sieltä, missä hän oli antanut Marialle pyhän ehtoollisen. Zosimas hämmästeli, kuinka Maria oli voinut siirtyä sinne vain muutamassa tunnissa. Hän yritti turhaan kaivaa kepillä kovettunutta maata haudatakseen Marian. Yhtäkkiä hän näki leijonan tulevan paikalle. Se nuoli Marian jalkoja ja alkoi sitten isä Zosiman ohjeiden mukaan kaivaa käpälillään kuoppaa, johon tämä laski Marian ruumiin.

Palattuaan luostariinsa Zosimas kertoi muillekin Jumalan ihmeistä niitä kohtaan, jotka kääntyvät pois synneistään ja tulevat Hänen luokseen. Mariasta, joka oli ollut häikäilemätön ja paatunut syntinen, on tullut toivon lähde ja kääntymyksen esikuva kaikille syntitaakkansa alle musertuville. Siksi hänen muistoaan vietetään hänen kuolinpäivänsä lisäksi myös suuren paaston viidentenä sunnuntaina, jota kutsutaan Maria Egyptiläisen sunnuntaiksi. Suuri paasto on katumuksen aikaa, ja Maria on paras esimerkki siitä, että katumus voi kohottaa suurimmankin syntisen pyhyyden korkeuksiin.

Pyhä Walaricus[1] syntyi Gallian Auvergnessa 500-luvulla. Hänen perheensä oli köyhää talonpoikaistoa, eikä heillä ollut varaa kouluttaa lapsiaan. Tästä huolimatta nuori Walaricus oppi jollain keinolla lukemaan. Hänen onnistui myös hankkia itselleen Psalttari. Ollessaan paimentamassa lampaita Walaricus opetteli psalmien kirjan ulkoa.

Kerran Walaricuksen setä vei nuoren pojan vierailulle Autumon luostariin. Kun kotiinpaluun aika koitti, Walaricus kieltäytyi lähtemästä ja sanoi haluavansa jäädä luostariin. Niinpä nuoren Walaricuksen sallittiin jäädä Autumoon, jossa hän jatkoi opintojaan. Luultavasti häntä ei vielä tuolloin vihitty munkiksi.

Muutamia vuosia myöhemmin Walaricus lähti Autumosta ja suuntasi askeleensa kohti Auxerrea. Sen lähistöllä sijaitsi pyhän Germanuksen luostari, jonne Walaricus toivoi voivansa jäädä munkiksi. Hänen aikeensa eivät kuitenkaan toteutuneet. Walaricus ei asettunut luostariin, eikä häntä vihitty munkiksi. Sen sijaan hän jatkoi vaelteluaan.

Eri paikkoja kiertelevä Walaricus ei ollut poikkeus tuon ajan munkkien joukossa. Noihin aikoihin monet munkit tutustuivat eri luostareihin vaeltelemalla hyvinkin pitkiä matkoja. Jotkut heistä olivat kulkureita, jotka eivät koskaan asettuneet paikoilleen. Toiset puolestaan etsivät sopivaa hengellistä ohjaajaa, jonka alaisuudessa kilvoitella kohti täydellisyyttä. Walaricus kuului näistä toiseen ryhmään: hän halusi etsiä käsiinsä kuuluisan ohjaajan, pyhän Columbanuksen (23.11.).

Columbanus ja hänen seuraajansa elivät tuolloin Luxeuilissa, jonka Walaricus otti määränpääkseen. Walaricus ei kuitenkaan matkannut yksin. Hänellä oli seuranaan hänen ystävänsä, aatelismies Bobo, joka oli hieman aiemmin kääntynyt kristityksi. Hän oli Walaricuksen esimerkin innoittamana jättänyt kaiken omaisuutensa ja halusi myös päästä pyhän Columbanuksen oppilaaksi. Ystävysten saavuttua Luxeuiliin he liittyivät Columbanuksen johtamaan veljestöön. Columbanukselta Walaricus ja Bobo saivat kaipaamaansa hengellistä ohjausta, ja he olivat onnellisia saadessaan asua hänen yhteisössään.

Uudessa luostariyhteisössä Walaricuksen kuuliaisuustehtäväksi tuli hoitaa ja viljellä puutarhapalstaa. Hän menestyi toimessaan hyvin. Muut osat puutarhasta joutuivat hyönteisten valtaan, mutta Walaricuksen maapalsta kukoisti. Tätä pidettiin ihmeenä. Columbanus vaikuttui tästä niin, että hän vihki arvostamansa Walaricuksen munkiksi harvinaisen lyhyen noviisiajan jälkeen.

Ihmeellisen viherpeukalonsa lisäksi Walaricus tuli tunnetuksi myös erityisestä lempeydestään ja suosiostaan luomakunnan pienimpien keskuudessa. Eläimet pitivät Walaricuksesta ja niitä kerääntyi usein hänen ympärilleen. Linnut istuivat Walaricuksen olkapäillä ja söivät ruokaa hänen käsistään. Walaricus tapasi varoittaa luonaan vierailevia, etteivät nämä häiritsisi viattomien luonnonkappaleiden ruokailuhetkeä.

Kun Burgundin kuningas Teoderik II karkotti pyhän Columbanuksen, Walaricus ei halunnut jäädä enää Luxeuiliin. Columbanuksen mukaan saivat kuitenkin lähteä vain irlantilaiset ja bretagnelaiset munkit, joten Walaricus ei voinut seurata heitä. Niinpä hän päätti omistautua evankeliumin levittämiselle ja alkoi tehdä lähetystyötä Waldolanus-nimisen munkin kanssa.

Walaricus ja Waldolanus saivat luvan asettua Neustriaan (nyk. Pohjois-Ranska), jossa he alkoivat kertoa ihmisille kristinuskosta. Erityisesti Walaricuksen askeettinen persoona ja hänen kauttaan tapahtuneet ihmeet saivat monet ihmiset uskomaan Kristukseen ja ottamaan vastaan kasteen.

Walaricus alkoi kuitenkin ennen pitkää kaivata jälleen yksinäisyyttä. Hän tunsi erakkoelämän lopulliseksi kutsumuksekseen ja halusi vetäytyä maailmasta. Walaricus kertoi toiveestaan piispa Berchundukselle. Tämä neuvoi häntä asettumaan Sommejoen suulla olevaan yksinäiseen paikkaan.

Walaricus noudatti piispan neuvoa, mutta hänen asuinpaikkansa ei pysynyt kauan salassa. Hänen ympärilleen alkoi pian kerääntyä oppilaita, jotka rakensivat lähistölle omat keljansa. Näistä kelja-asukeista syntyi Leuconausin luostariyhteisö, jonka johdossa Walaricus oli noin kuuden vuoden ajan. Pyhä Walaricus nukkui kuolonuneen vuoden 620 tienoilla. Hänen haudallaan tapahtui paranemisihmeitä. Walaricuksen seuraaja Blitmund rakennutti Leuconausin luostarin, jota tunnettiin myöhemmin Walaricuksen mukaan nimellä Saint-Valéry-Sur-Somme. Hänen nimeään kantaa myös kaksi kaupunkia Saint-Valéry-sur-Somme ja Saint-Valéry-en-Caux.


[1] Tunnetaan myös nimillä Walaric, Waleric ja Valery.

Pyhä Makarios syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja sai kasteessa nimen Kristoforos. Hän jäi jo pikkulapsena orvoksi ja hänen setänsä otti hänet kasvatettavakseen. Hän sai hyvän koulutuksen ja perehtyi lyhyessä ajassa pyhään Raamattuun. Näin hän oppi ymmärtämään maallisten asioiden vähäpätöisyyden ja katoavaisuuden ja toisaalta taivaallisten katoamattomuuden ja ikuisuuden. Hänen setänsä olisi tahtonut hänen solmivan avioliiton. Makarios kieltäytyi ja vetäytyi kaupungin laitamilla olleeseen rauhalliseen kirkkoon, jonka pappi opetti häntä heittämään mielestään maalliset huolet ja keskittymään siihen, mikä on ikuista. Pappi siunasi hänen aikeensa vetäytyä Peleketen luostariin, joka sijaitsi Propontoksen rannikolla. Siellä hänet vihittiin munkiksi nimellä Makarios. Luostarin rauniot ovat paikalla edelleenkin nähtävissä.

Nuori munkki suoritti innokkaasti kaikki hänelle uskotut kuuliaisuustehtävät ja sai osakseen toisten veljien ihailun hyveellisen elämänsä ja nöyryytensä tähden. Hän palveli kirkossa kanonarkkina ja myöhemmin luostarin taloudenhoitajana. Kun luostarin johtaja igumeni Markus kuoli, Makarios valittiin yksimielisesti uudeksi johtajaksi.

Jo ennen Makarioksen valitsemista igumeniksi Jumala oli osoittanut kuulevansa palvelijansa rukoukset. Kuivuuden aikana Makarios oli järjestänyt ristisaaton läheiseen Profeetta Elian kirkkoon, minkä jälkeen oli heti alkanut sataa. Rukouksillaan hän oli parantanut patriisi Paavalin ja tämän vaimon, joita lääkärit eivät olleet pystyneet auttamaan, kun he tulivat luostariin pyhiinvaellukselle. Tästä kuultuaan keisarinna Irene pyysi hänet Konstantinopoliin parantamaan erään hovinaisensa. Pääkaupungissa patriarkka Tarasios (25.2.) vahvisti Makarioksen valinnan igumeniksi ja vihki hänet papiksi. Tämä kunnia täytti hänet entistä syvemmällä nöyryydellä, niin että hän Kristusta jäljitellen piti itseään kaikkien palvelijana.

Noin viisitoista vuotta Makarios sai rauhassa johtaa luostariaan ja kasvaa evankeliumin mukaisen täydellisyyden esikuvaksi. Tilanne muuttui, kun keisari Leo V Armenialainen (813–820) aloitti julman vainon ikonien kunnioittajia vastaan. Hän tahtoi voittaa puolelleen Makarioksen, jolle hän lupasi kunniaa ja luostarille suuria lahjoituksia. Makarios vastasi: “En välitä kullasta ja kunniasta. Mutta oikean uskon puolesta olen valmis mielihyvin alistumaan kaikkiin rangaistuksiin, joita suinkin voit keksiä.” Hänen rohkean tunnustuksensa tähden keisari ei kutsunut häntä palatsiin, vaan antoi Pyhien Sergioksen ja Bakkoksen luostarin ikonien vastustajiin kuuluvalle igumenille tehtäväksi painostaa häntä. Tämä epäonnistui yrityksessään täysin. Igumeni raportoi keisarille, että olisi helpompi järisyttää koko maailmaa kuin horjuttaa Makarioksen vakaumusta. Niinpä Makarios joutui kidutettavaksi ja hänet lähetettiin maanpakoon Bosborille. Häneltä riistettiin mahdollisuus olla yhteydessä oppilaisiinsa ja ystäviinsä.

Noihin aikoihin vainojen vuoksi hajaantuneet Peleketen munkit kokoontuivat pyhän Teodoros Studionilaisen (11.11.) kehotuksesta jälleen luostariinsa ja hänen ehdotuksestaan pyysivät johtajakseen erään hurskaan erakon nimeltä Sergios. Kun keisari Leo V kuoli vuonna 820, Makarios vapautettiin yhdessä muiden tunnustajien kanssa, mutta hän ei saanut lupaa palata luostariinsa. Hän meni karkotetun patriarkka Nikeforoksen (2.6.) luo ja eli jonkin aikaa hänen kanssaan luostarissa Khalkedonin lähettyvillä. Hurskaiden maallikkojen taloudellisen avun turvin Makarios perusti luostarin meren rannalle Khrysopolikseen. Sinne kerääntyi nopeasti suuri määrä ikonien kunnioittamista kannattavia munkkeja.

Kun keisari Teofilos (829–842) tuli valtaan, ikonien kunnioittajien vainot alkoivat uudelleen pahempina kuin koskaan. Makarios kutsuttiin Konstantinopoliin, jossa keisari yritti imarteluin, lupauksin ja uhkauksin saada hänet puolelleen. Kun mikään ei onnistunut, hänet luovutettiin ruoskittavaksi ja heitettiin kosteaan tyrmään. Hän joutui lojumaan siellä pitkään ja tulemaan toimeen äärimmäisen niukalla ravinnolla.

Vankilassa Makarios tapasi paulikiaaneja eli harhaoppisia, jotka uskoivat koko näkyväisen maailman olevan Saatanan tekoa eivätkä hyväksyneet minkäänlaista kirkollista organisaatiota. Heidät oli tuomittu kuolemaan. Kun he menivät pyytämään Makariokselta siunausta, tämä torjui heidät vihaisesti sanoen: “Valo ei voi olla tekemisissä varjojen kanssa.” Sitten hän alkoi selittää heille oikeata uskoa. Vain yksi heistä jätti harhaoppinsa ja pelastui kuolemalta; kaikki muut teloitettiin.

Makarios myös opetti oikeaa oppia ikonien kunnioittamisesta sellaisille vangeille, jotka kannattivat ikonien poistoa kirkoista, ja vahvisti opetuksensa ihmeteoilla. Kun Teofilos sai tietää, että monet vankilassa olivat kääntymässä oikeaan oppiin, hän karkotti Makarioksen pienelle Afusian saarelle Marmaran merelle. Monet munkit seurasivat häntä karkotukseen ja perustivat saarelle luostarin. Pyhän Makarioksen ihmeteot jatkuivat sielläkin. Hän hankki leipää saaren nälänhädästä kärsiville asukkaille ja paransi munkkiensa sairauksia.

Afusian saarella myös päättyi Makarioksen monivaiheinen, ikonoklasmin varjoama elämä. 55 vuoden ikäisenä hän antoi henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 840. Sitä ennen hän oli näyttänyt oppilailleen Doroteokselle ja Sabbakselle paikan, johon hän tahtoi ruumiinsa haudattavan.

Pyhittäjä Johannes (Ioane) Šavtalainen oli merkittävä hymnografi, filosofi ja kaunopuhuja Georgiassa kuningatar Tamaran (vallassa 1184–1213, muistopäivä 1.5.) aikana 1200-luvulla. Nuoruudessaan hän opiskeli Gelatin akatemiassa teologiaa, antiikin ja Arabian historiaa, filosofiaa ja kirjallisuutta. Sittemmin hän vihkiytyi munkiksi ja kilvoitteli Vardzian luostarissa mietiskellen keljansa yksinäisyydessä luomakunnan Luojaa, ihmiselämän tarkoitusta ja pyhien kirjoitusten merkitystä.

Kun Georgian armeija oli lähdössä kuningatar Tamaran puolison David Soslanin johdolla taisteluun sulttaani Rukn al-Din Suleiman II:n (1196–1204) johtamia turkkilaisia vastaan, pyhä Tamara matkusti Odzrkhen luostariin rukoilemaan apua. Hänen mukanaan oli joukko Georgian kirkon piispoja ja munkkeja, heidän joukossaan pyhä Johannes. Liturgian aikana luostarin kirkossa tapahtui ihme. Jumalalta profetian lahjan saanut houkka Eulogi lankesi polvilleen, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti: “Kunnia Jumalalle, kaikkivaltiaalle Kristukselle! Älkää pelätkö persialaisia, vaan menkää rauhassa, sillä Jumalan armo on Tamaran suvun yllä!” Pyhä Johannes vakuutti kuningattarelle, että Eulogin sanat olivat Jumalan ilmoitus. Kun houkkana pidetty Eulogi huomasi profeetallisen lahjansa paljastuneen, hän pakeni kiireesti välttääkseen ihmisten huomiota.

Vuonna 1204 georgialaiset voittivat Basianin taistelun, mikä vahvisti Georgian kuningaskunnan asemaa merkittävästi ja takasi kristityille rauhan ja uskonnonvapauden laajalla alueella. Pyhä Johannes Šavtalainen laati hymnejä Vardzian Jumalanäidin ikonille kiitokseksi voitosta. Häntä pidetään myös suurenmoisen hymnin “Kristuksen palvelija” (Abdul-Messiah) kirjoittajana. Pyhä Johannes Šavtalainen eli pitkän elämän. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä pian hänen kuolemansa jälkeen.

Pyhä Avraami oli syntyperältään islaminuskoinen bulgaari ja kotoisin Volgan varrelta. Hän kävi 1200-luvun alussa kauppaa eri puolilla Venäjää. Matkoillaan hän tutustui kristinuskoon ja otti kasteen.

Vuonna 1229 Avraami purjehti kauppa-asioissa Volgaa pitkin bulgaarien pääkaupunkiin Suureen Bolgariin, jossa hänen vaurautensa herätti hämmästystä. Samalla hän puhui rohkeasti kristinuskosta. Kun bulgaarit saivat tietää, ettei hän ollut venäläinen, he vangitsivat hänet arvaten, etteivät venäläiset kauppiaat tai ruhtinaat ryhtyisi puolustamaan häntä. He päättivät käännyttää Avraamin takaisin islamiin. Useiden päivien ajan Avraamia taivuteltiin vuoroin uhkauksin, vuoroin houkutuksin kieltämään Kristus, mutta hän pysyi lujana. Horjumatta hän tunnusti Kristuksen totiseksi Jumalaksi ja kirosi Muhammedin ja bulgaarien uskon. Bulgaarit uhkasivat kiduttaa häntä, mutta hän ei antanut periksi. Kaiken hyläten hän piti parempana kuolla Kristuksen tähden. Silloin bulgaarit toteuttivat uhkauksensa ja kiduttivat häntä. Lopulta hänet mestattiin huhtikuun 1. päivänä vuonna 1229.

Venäläiset kauppiaat hautasivat Avraamin ruumiin kaupungin kristittyjen hautausmaalle, mutta jo seuraavana vuonna hänen reliikkinsä siirrettiin Vladimiriin, jossa ruhtinas ja piispa tulivat kansanjoukon seuraamana niitä vastaan. Pyhäinjäännökset sijoitettiin Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen nunnaluostariin, jossa ne yhä ovat. Reliikkien yhteydessä säilytetään kilvoituskahleita, joita pyhä marttyyri Avraami oli perimätiedon mukaan kantanut.

Pyhittäjä Geronti eli 1300-luvulla. Hän vihkiytyi nuorena munkiksi Kiovan luolaluostarissa ja toimi siellä kanonarkkina eli kirkkolaulun johtajana. Kilvoitellen jatkuvassa rukouksessa, itsensä hillitsemisessä ja kuuliaisuudessa hän tuli otolliseksi Jumalalle. Pyhä Geronti nukkui pois rauhassa.

Pyhittäjä Eufimi syntyi Suzdalin ruhtinaskuntaan kuuluvassa Nižni Novgorodin kaupungissa vuonna 1316. Hän sai kotonaan hyvän kristillisen kasvatuksen. Vanhemmat lähettivät hänet oppimaan lukutaitoa, ja Eufimi mieltyi jo lapsena Raamatun lukemiseen. Luonteeltaan hiljaisena ja pidättyväisenä hän pysytteli syrjässä lasten meluisista leikeistä. Raamatun lukemisen ohella hänen sielunsa sai hengenravintoa jumalanpalveluksista. Kirkossa hän asettui aina seisomaan pimeään nurkkaan saadakseen kenenkään häiritsemättä uppoutua rukoukseen ja psalmilaulun kuunteluun. Kirkossa hän kuuli myös marttyyrien kärsimyksistä ja pyhien kilvoittelijoiden elämästä. Ne kasvattivat hänen nuoressa ja puhtaassa sydämessään intoa hengellisiin kilvoituksiin.

Kerran liturgian aikana Eufimi kuuli luettavan evankeliumin sanat: “Joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka elämänsä minun tähteni ja evankeliumin tähden kadottaa, on sen pelastava” (Mark. 8:35). Päätös omistaa koko elämä Jumalalle kypsyi Eufimin sielussa. Hän rukoili Jumalaa lähettämään hänelle ohjaajan, joka kykenisi johdattamaan hänet taivasten valtakuntaan vievälle kapealle tielle.

Eufimi sai vastauksen rukoukseensa. Vuoden 1330 tietämissä Nižni Novgorodiin saapui munkki nimeltä Dionisi (26.6.). Hän kaivoi Volgan korkealle rannalle luolan, jonne hän asettui kilvoittelemaan. Pian hänen ympärilleen muodostui luostari. Eufimi lähti jumalallisen innostuksen vallassa pyhän Dionisin luo ja pyysi päästä hänen veljestöönsä. Nähdessään nuorukaisen innon Dionisi kiiti Jumalaa ja vihki Eufimin munkiksi.

Itseään säästämättä nuori Eufimi antautui luostarikilvoitukseen. Hän toimitti tunnollisesti kaikki saamansa kuuliaisuustehtävät eikä antanut rukouksen ja psalmiveisuun koskaan kadota sisimmästään. Ne seurasivat häntä kaikkialle kuin hengitys. Askeettisessa innossaan hän pyysi pyhältä Dionisilta siunausta nauttia ruokaa vain joka toinen tai kolmas päivä. Tämä kuitenkin hillitsi hänen liiallista intoaan. Pitääkseen nuorukaisen nöyränä Dionisi kehotti häntä aterioimaan joka päivä yhdessä veljestön kanssa, mutta neuvoi häntä olemaan syömättä itseään kylläiseksi. Eufimi noudatti vastustelematta vanhuksen neuvoa. Hän söi joka päivä mutta vain sen verran, ettei nääntynyt nälkään, ja joi vettäkin vain ollessaan hyvin janoinen. Näin hän edistyi askeettisessa kilvoittelussa herättämättä veljestön huomiota. Kaikki rakastivat häntä hänen sävyisyytensä ja nöyryytensä tähden.

Eufimi kilvoitteli Nižni Novgorodin luostarissa useita vuosia. Noin vuonna 1351 Suzdalin ruhtinas Boris päätti perustaa Suzdaliin Kristuksen kirkastumisen luostarin. Hän pyysi pyhää Dionisia osoittamaan munkin, joka olisi arvollinen ryhtymään sen johtajaksi. Dionisi valitsi Eufimin, joka oli hengellisesti kypsempi kuin monet vanhukset, vaikka oli vasta 36 vuoden ikäinen. Näin Eufimi joutui kyyneliä vuodattaen eroamaan rakkaasta ohjaajastaan.

Suzdalissa niin piispa kuin ruhtinas Boris ottivat Eufimin lämpimästi vastaan. Luostari rakennettiin nopeasti tasaiselle ylängölle Kamenkajoen varrelle. Ruhtinas lahjoitti valmistuneeseen kirkkoon kauniit ikonit ja kaiken tarvittavan. Eufimi, joka oli ollut vain tavallinen munkki, vihittiin diakoniksi ja papiksi ja nimitettiin arkkimandriitaksi. Hän otti luostarissa käyttöön ankaran ohjesäännön, jossa hartaudenharjoitus ja ruumiillinen työ yhdistyivät.

Pyhän Eufimin viisas hengellinen ohjaus ja oma esimerkki toi hänen luokseen kilvoituselämää janoavia. Luostariin rakennettiin vielä kaksi kirkkoa, ja lopulta veljestön määrä kohosi jo lähes kolmeensataan. Munkkiveljet osoittivat kaikessa kuuliaisuutta pyhälle Eufimille, ja rauha ja rakkaus vallitsivat heidän keskuudessaan. Eufimi seurasi tarkkaan, että omistamattomuuden lupausta noudatettiin. Hän ei sallinut kenenkään pitää itsellään minkäänlaista yksityisomaisuutta. Näin luostari säteili ympärilleen Jumalalle mieleisen kilvoituselämän valoa.

Pyhän Eufimin aikana Venäjä oli tataarivallan alla, ja kylät ja kaupungit kärsivät ajoittain vihollisten hyökkäyksistä. Lisäksi venäläiset ruhtinaat kävivät sisällissotia keskenään. Suzdalin ruhtinaskin kilpaili vallasta Moskovan kanssa. Luostarikutsumukselleen uskollisena pyhittäjä Eufimi kuitenkin pidättyi sekaantumasta maallisiin asioihin. Toisinaan hän vieraili hengellisen ystävänsä pyhittäjä Sergei Radonežilaisen (25.9.) luona ja keskusteli tämän kanssa ikuisesta elämästä ja sen saavuttamisesta. Pyhän Eufimin luostarin portit olivat avoinna köyhille, orvoille ja leskille ja hän itse oli aina valmis lohduttamaan ja rohkaisemaan heitä niin sanoillaan kuin rukouksillaan.

Pyhittäjä Eufimi johti luostariaan 52 vuotta. Jumala soi hänelle pitkän iän ja rauhallisen kuoleman. Tuntiessaan loppunsa lähestyvän hän hyvästeli surevat munkkiveljet ja vakuutti heille, että luostari tulee kukoistamaan, jos he vain säilyttävät keskinäisen rakkauden. Juuri ennen kuolemaansa hän osallistui pyhään ehtoolliseen ja antoi sitten henkensä Jumalalle, jota hän oli rakastanut nuoruudestaan lähtien. Samalla hetkellä hänen keljansa täytti hyvä tuoksu. Pyhittäjä Eufimi nukkui pois huhtikuun 1. päivänä vuonna 1404.

Pyhittäjä Varsonofi (maallikkonimeltään Pavel Plihankov) syntyi aatelisperheeseen Samarassa vuonna 1845. Hänen isänsä polveutui Orenburgin kasakoista. Pavelin äiti kuoli synnytykseen, ja pojan kasvatti hurskas äitipuoli. Tällä oli tapana herätellä viisivuotias Pavel joka aamu kuuden aikaan ja ottaa hänet mukaansa varhaisaamun liturgiaan. Myöhemmin vanhus Varsonofi muisteli kiitollisena saamaansa kasvatusta ja äitipuoltaan, joka hartaana rukoilijana opetti hänetkin rakastamaan kirkkoa.

Pavel opiskeli Orenburgin sotilasopistossa ja sen jälkeen Pietarissa upseerikurssilla. Kerran nuorena upseerina hän meni Kronstadtissa Pyhän Andreaksen kirkon alttariin, jossa pyhä Johannes Kronstadtilainen (20.12.) oli toimittamassa liturgiaa. Ehtoollisen nauttimisen jälkeen isä Johannes siirsi pyhät lahjat alttarilta uhripöydälle ja tuli sen jälkeen tervehtimään Pavelia suudellen hänen kättään. Pavel meni hämilleen, ja kaikki paikalla olijat alkoivat puhua, että hänestä varmasti tulee pappi. Hän itse ei tuohon aikaan ajatellutkaan mitään sellaista. Sen sijaan hän omistautui sotilasuralle edeten everstiksi asti. Samalla hän kuitenkin eli hyvin luostarimaisesti ja piti maallisia ajanvietteitä turhuutena.

Kerran Pavel sairastui keuhkoputkentulehdukseen. Lääkärit pitivät tilannetta hyvin vakavana. Tuntiessaan kuoleman henkäyksen Pavel pyysi sotilaspoikaa lukemaan evankeliumia. Samassa hän näki taivaan avautuvan. Hän vavahti pelosta ja hämmästyi ihmeellistä valoa. Syvän katumuksen tunne lävisti hetkessä hänen sielunsa. Sittemmin Optinan luostarin isä Nektari (29.4.) sanoi, että Pavelista, menestyvästä upseerista, tuli tuolloin yhdessä yössä ohjaajavanhus.

Toivuttuaan sairaudesta Pavel matkusti Optinan luostariin. Pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) siunauksella hän ryhtyi heti järjestämään asioitaan ja hankkimaan virkaeroa asettuakseen pysyvästi luostariin. Pietarissa häntä kuitenkin kohtasivat monet vastukset. Virkaeron sijaan hänelle tarjottiin ylennystä ja toisaalta upseeritoverit nauroivat hänen aikeelleen mennä luostariin. Pavel pysyi kuitenkin lujana kutsumuksessaan, ja loppuvuodesta 1891 hänet liitettiin Optinan luostarin skiitan veljestöön 46-vuotiaana.

Skiitan johtaja pyhittäjä Anatoli vanhempi (25.1.) otti hänet ohjaukseensa ja auttoi voittamaan monet murheet, joita veljestön nurja suhtautuminen aiheutti. Pyhä Anatoli myös nimitti hänet vanhus Nektari Optinalaisen (29.4.) kelja-apulaiseksi. Noin kymmenen vuoden ajan uusi luostariveli kilvoitteli vanhus Nektarin läheisyydessä puoliksi keljaan sulkeutuneena perehtyen teoriassa ja käytännössä pyhien isien kirjoituksiin. Munkkivihkimyksessä hän sai nimen Varsonofi.

Vuonna 1903 isä Varsonofi vihittiin pappismunkiksi ja seuraavana vuonna, Venäjän ja Japanin sodan alettua, hänet lähetettiin Kauko-Itään sotilassairaalan papiksi. Sodan jälkeen hänet määrättiin Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Pietarin metropoliitta Antoni (Vadkovski) tarjosi hänelle ylennystä, mutta rakkaus yksinäiseen elämään sai hänet nöyrästi torjumaan tarjouksen ja pysymään Optinassa. Siellä hänen tehtäväkseen tuli toimia skiitan johtajana sekä veljestön ja vieraiden rippi-isänä. Hän piti jatkuvasti yhteyttä rippilapsiinsa, mistä todistaa laaja hengellinen kirjeenvaihto. Lisäksi hänellä oli hengellinen yhteys pyhän Johannes Kronstadtilaisen, Varnava Getsemanelaisen (17.2.) ja Pietarin metropoliitta Antonin kanssa.

Ankara kilvoituselämä, teologinen oppineisuus ja hengellinen arvostelukyky toivat pyhän Varsonofin luokse hengellistä ohjausta kaipaavia. Erityisesti hän vetosi älymystöön ja opiskelevaan nuorisoon. Hänen rakkautensa ja huolenpitonsa lämmitti kaikkia. Lisäksi hänellä oli harvinainen selvänäköisyyden lahja, joka ilmeni erityisesti hänen toimittaessaan katumuksen sakramenttia. Joskus hän itse luetteli katuvalle tämän synnit aikajärjestyksessä kaikkia yksityiskohtia myöten. Eräälle rippilapselleen hän sanoi: “Sinä asut Pietarissa ja kuvittelet, etten minä näe sinua, mutta jos vain haluan, näen kaiken mitä sinä teet ja ajattelet.”

Pyhittäjä Varsonofi ei matkustanut minnekään Optinasta, ellei kuuliaisuustehtävä sitä vaatinut. Erään tällaisen matkan hän teki vuonna 1910 Astapovon rautatieasemalle liittääkseen kuolevan kirjailija Leo Tolstoin takaisin kirkon helmaan ja saattaakseen hänet kristillisesti viimeiselle matkalle. Hänen mielipahakseen häntä ei kuitenkaan päästetty Tolstoin luo. Samana vuonna pyhittäjä Varsonofi vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan.

Vuonna 1912 pyhittäjä Varsonofia kohtasi viimeinen suuri koettelemus. Jotkut tyytymättömät nostattivat häntä vastaan syytösten ja panettelujen tulvan, minkä seurauksena hänet siirrettiin Kolomnan kaupunkiin Vanhan-Golutvinin luostarin johtajaksi. Muuton myötä hänen terveytensä alkoi nopeasti heiketä. Hän ikävöi Optinan luostarin hiljaiseen skiittaan. Huhtikuun 1. päivänä vuonna 1913 hän antoi sielunsa Jumalalle, jota hän oli palavasti rakastanut. Pyhä synodi antoi luvan hänen hautaamiselleen Optinaan. Pyhittäjä Varsonofia on kunnioitettu pyhien joukossa vuodesta 1998.

Pyhä skeemapiispa Makari oli maallikkonimeltään Kuzma Vasiljev. Hän syntyi talonpoikaisperheeseen Guban kylässä Novgorodin läänissä vuonna 1871. Nuoresta pitäen hän pyrki luostarielämään, mutta ei heti voinut täyttää toivettaan, sillä hiippakunnan kaikki luostarit olivat täynnä eikä uusia kuuliaisuusveljiä otettu vastaan.[1] Kun sitten lakkautetun Makari Roomalaisen luostarin paikalle Ljubanin lähelle noin 100 kilometriä Novgorodista pohjoiseen perustettiin vuonna 1894 uusi luostari, Kuzma liittyi heti sen veljestöön. Vuonna 1900 hänet vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Kiril. Hän kilvoitteli Pyhän Makarin luostarissa noin 30 vuotta ja toimi vuodesta 1910 sen igumenina.

Luostarin maine kasvoi koko ajan tuoden sinne niin uusia kilvoittelijoita kuin pyhiinvaeltajiakin. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina monet tulivat Pietarista asti etsimään hengellistä vahvistusta ja lohdutusta igumeni Kirililtä.

Vuonna 1923 valtion tukea nauttivan niin sanotun “elävän kirkon”[2] hyökätessä voimallisesti virallista ortodoksista kirkkoa vastaan arkkipiispa Andrei (Uhtomski) ehdotti Kirilille piispanvihkimystä, mihin tämä suostui. Vihkiminen toimitettiin salaa ja Kirilistä tuli nimellisesti Ljubanin apulaispiispa Novgorodin hiippakuntaan. Salaisten piispojen vihkimisellä varauduttiin apostolisen seuraannon ja piispanviran jatkumiseen siinä tapauksessa, että kirkon kaikki viralliset piispat saisivat surmansa vainoissa. Kun patriarkka Tiihon (26.9.) vankeudesta vapauduttuaan tarkasti toimitetut piispanvihkimiset, hän tunnusti piispa Kirilin vihkimyksen päteväksi.

Pian Pyhän Makarin luostari suljettiin. Piispa Kiril muutti Pietariin, jossa hän piileskeli jonkin aikaa tuttaviensa luona. Vuonna 1924 hänet pidätettiin yhdessä viidentoista munkin kanssa. Heitä syytettiin luostarin aarteiden kätkemisestä ja tuomittiin vankileirille kolmeksi ja puoleksi vuodeksi. Kärsittyään tuomionsa ja vapauduttuaan piispa Kiril vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan ottaen samalla uudeksi nimekseen Makari.

Skeemapiispa Makari oli Pyhän Makarin luostarin johtajana vuoteen 1928, jolloin hänet siirrettiin vanhuudenlepoon. Vuonna 1932 hänet karkotettiin veljestön kanssa kolmeksi vuodeksi Kazakstaniin. Vapauduttuaan hän piileskeli Novgorodin alueella Tšudovon ja Ljubanin kaupungeissa noin kymmenen vuoden ajan. Omien sanojensa mukaan hän ei yöpynyt samassa paikassa kahta yötä pidempään. Hän palveli maan alla toimivan katakombikirkon piispana Novgorodin ja Pietarin hiippakunnissa. Pilke silmäkulmassaan Makari kertoi organisoineensa kokonaisen salaisen maanalaisen hengellisen seminaarin ja akatemian pappisvihkimykseen valmistautuvia varten. Hän myös toimitti salaa papiksi ja munkiksi vihkimisiä.

Toisen maailmansodan aikana saksalaisten valloitettua Novgorodin skeemapiispa Makari siirtyi Pihkovan luolaluostariin. Siellä hän ennusti saksalaisten tappion sodassa ja oman kuolemansa. “Täältä en enää palaa”, hän sanoi. Hänellä oli ikää jo yli 70 vuotta, mutta silti hän oli hyvissä voimissa. Olemukseltaan hän oli laiha ja askeettinen ja sisäisesti todellinen munkki, ankara paastoaja ja harras rukoilija.

Ennen pitkää saksalaiset miehittivät Pihkovan seudun. Neuvostoliiton ilmahyökkäyksen aikana huhtikuun 1/14. päivän vastaisena yönä 1944 luostarin munkit laskeutuivat pommisuojaan. Skeemapiispa Makari jäi keljaansa luostarin ruokasalin alakertaan. Ilmahyökkäyksessä yksi pommi putosi luostarin pihalle. Sirpale lensi ikkunan läpi pyhän Makarin keljaan ja surmasi hänet osumalla suoraan kaulavaltimoon. Analogilla avoinna ollut evankeliumi ja rukouskirja kastuivat hänen kaulastaan pulpunneesta verestä.

Skeemapiispa Makari haudattiin Pihkovan luolaluostariin. Venäjän Ulkomaalaiskirkko kanonisoi hänet vuonna 1981.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Katariina II aikana vuodesta 1764 lähtien Venäjän luostarit jaettiin koon mukaan kolmeen luokkaan ja niiden oli pidettävä veljestönsä jäsenmäärä säädetyissä rajoissa.

[2] “Elävä kirkko” oli Venäjän virallisesta kirkosta irtaantunut uudistusmielinen suuntaus, jota neuvostohallitus tuki saadakseen kirkon hajoamaan sisältä päin.