26.4.2019

Kirkkaan viikon perjantai

Jumalanäidin elävöittävä lähde -ikonin juhla

pm. Basileus ja p. Glafyra (+ 300-l.)

p. Stefan, Permin piispa ja komien valistaja (+ 1396)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 1:39–49, 56 (Jumalanäiti)
Luuk. 1:39–49, 56

39 Siihen aikaan Maria lähti matkaan ja kiiruhti Juudean vuoriseudulla olevaan kaupunkiin. 40 Hän meni Sakariaan taloon ja tervehti Elisabetia. 41 Kun Elisabet kuuli Marian tervehdyksen, hypähti lapsi hänen kohdussaan ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. 42 Hän huusi kovalla äänellä ja sanoi: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä! 43 Kuinka minä saan sen kunnian, että Herrani äiti tulee minun luokseni? 44 Samalla hetkellä kun tervehdyksesi tuli korviini, lapsi hypähti riemusta kohdussani. 45 Autuas sinä, joka uskoit! Herran sinulle antama lupaus on täyttyvä!" 46 Silloin Maria sanoi:     -- Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,     47 minun henkeni riemuitsee Jumalasta,     Vapahtajastani,     48 sillä hän on luonut katseensa vähäiseen     palvelijaansa.     Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua     autuaaksi,     49 sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria     tekoja.     Hänen nimensä on pyhä. 56 Maria viipyi Elisabetin luona noin kolme kuukautta ja palasi sitten kotiinsa.

Epistola
Ap. t. 3:1–8
Fil. 2:5–11 (Jumalanäiti)

Ap. t. 3:1–8

1 Pietari ja Johannes menivät temppeliin. Oli rukoushetken aika, yhdeksäs tunti. 2 Silloin sinne kannettiin miestä, joka oli ollut rampa syntymästään saakka. Hänet pantiin joka päivä temppelin niin sanotulle Kauniilleportille, jotta hän voisi kerjätä temppeliin meneviltä. 3 Kun mies näki Pietarin ja Johanneksen menossa temppeliin, hän pyysi heiltä almua. 4 Pietari loi katseensa häneen, samoin Johannes, ja Pietari sanoi: "Katso meihin." 5 Mies katsoi tarkkaavasti odottaen saavansa heiltä jotakin. 6 Mutta Pietari sanoi: "Hopeaa ja kultaa minulla ei ole, mutta mitä minulla on, sitä minä sinulle annan. Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä: nouse ja kävele." 7 Hän tarttui miestä oikeasta kädestä ja auttoi hänet ylös, ja siinä samassa mies sai voimaa jalkoihinsa ja nilkkoihinsa. 8 Hän hypähti pystyyn, seisoi jalkojensa varassa ja käveli, ja hän tuli heidän kanssaan temppeliin, hyppeli kulkiessaan ja ylisti Jumalaa.

Fil. 2:5–11

5 Olkoon teilläkin sellainen mieli, joka Kristuksella Jeesuksella oli. 6 Hänellä oli Jumalan muoto, mutta hän ei pitänyt kiinni oikeudestaan olla Jumalan vertainen 7 vaan luopui omastaan. Hän otti orjan muodon ja tuli ihmisten kaltaiseksi. Hän eli ihmisenä ihmisten joukossa, 8 hän alensi itsensä ja oli kuuliainen kuolemaan asti, ristinkuolemaan asti. 9 Sen tähden Jumala on korottanut hänet yli kaiken ja antanut hänelle nimen, kaikkia muita nimiä korkeamman. 10 Jeesuksen nimeä kunnioittaen on kaikkien polvistuttava, kaikkien niin taivaassa kuin maan päällä ja maan alla, 11 ja jokaisen kielen on tunnustettava Isän Jumalan kunniaksi: "Jeesus Kristus on Herra."

Joh. 2:12–22
Luuk. 10:38–42, 11:27–28 (Jumalanäiti)
Joh. 2:12–22

[Siihen aikaan] 12 Tämän jälkeen Jeesus sekä hänen äitinsä, veljensä ja opetuslapsensa menivät Kapernaumiin ja viipyivät siellä muutaman päivän. 13 Juutalaisten pääsiäisjuhla oli tulossa, ja Jeesus lähti Jerusalemiin. 14 Hän näki temppelissä kauppiaita, jotka myivät härkiä, lampaita ja kyyhkysiä. Siellä istui myös rahanvaihtajia. 15 Jeesus teki nuoranpätkistä ruoskan ja ajoi heidät kaikki temppelistä lampaineen ja härkineen. Hän paiskasi vaihtajien rahat maahan ja kaatoi heidän pöytänsä. 16 Kyyhkysten myyjille hän sanoi: "Viekää lintunne pois! Älkää tehkö Isäni talosta markkinapaikkaa!" 17 Silloin opetuslapset muistivat, mitä kirjoituksissa sanotaan: "Kiivaus sinun temppelisi puolesta kuluttaa minut." 18 Juutalaiset sanoivat Jeesukselle: "Mikä oikeus sinulla on tehdä noin? Millä tunnusteolla todistat meille oikeutesi?" 19 Jeesus vastasi: "Hajottakaa tämä temppeli, niin minä saan sen nousemaan kolmessa päivässä." 20 Silloin juutalaiset sanoivat: "Tätä temppeliä on rakennettu neljäkymmentäkuusi vuotta. Sinäkö pystyttäisit sen kolmessa päivässä?" 21 Jeesus tarkoitti kuitenkin temppelillä omaa ruumistaan. 22 Kun hän sitten oli noussut kuolleista, opetuslapset muistivat nämä hänen sanansa, ja he uskoivat kirjoituksiin ja siihen, mitä Jeesus oli puhunut.

Luuk. 10:38–42, 11:27–28

38 Siihen aikaan Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. 39 Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. 40 Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." 41 Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. 42 Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." 11:27 Jeesuksen näin puhuessa eräs nainen väkijoukosta sanoi kuuluvalla äänellä: "Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt!" 28 Siihen Jeesus sanoi: "Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä."

Päivän synaksario

Pyhästä Basileuksesta tuli Pontoksen Amaseian piispa 300-luvun alussa Diocletianuksen, Galeriuksen ja Maximus Daian toimeenpanemien kristittyjen vainojen aikana. Sekä opetuksellaan että esimerkillään hän osoitti, että kristityn tulee aina olla valmis vuodattamaan verensä Kristuksen tähden. Vainojen päätyttyä hän vahvisti uskossa Pontoksen alueen seurakuntia, otti osaa Ankyran ja Neokesareian kirkolliskokouksiin ja opetti uskovaisia suojautumaan harhaopeilta.

Sen jälkeen kun Konstantinus Suuri oli julistanut kristittyjen vainot päättyneiksi vuonna 312, hänen kanssahallitsijansa ja lankonsa Licinius, joka oli saavuttanut Tonavan maiden herruuden, meni Nikomedeiaan tekemään lopun Maximus Daian ilkiteoista. Voitettuaan tämän hän sai valtaansa keisarikunnan koko itäisen osan. Silloin kävi ilmi, että Licinius oli vain teeskennellyt olevansa myötämielinen kristittyjä kohtaan, mutta oli todellisuudessa kiinni vanhassa uskonnossa. Niinpä hän alkoi uudelleen vainota kristittyjä.

Liciniuksen vaimolla Konstantialla, joka siis oli keisari Konstantinus Suuren sisar, oli palveluksessaan viehättävä kristitty neito Glafyra, johon Licinius rakastui. Hinnalla millä hyvänsä hän tahtoi saada tämän itselleen. Glafyra itse sai tietää tästä eräältä hovimieheltä ja kertoi asiasta emännälleen Konstantialle. Pelastaakseen neidon keisarinna alkoi levittää tietoa, että Glafyra oli saanut pahan epilepsiakohtauksen. Sitten hän lähetti tämän mieheksi puettuna turvaan Amaseiaan. Piispa Basileus otti neidon isälliseen suojelukseensa. Amaseiassa ei vielä tuohon aikaan ollut kirkkoa, ja piispa oli juuri saanut luvan sen rakennuttamiseen. Glafyra luovutti piispalle omista varoistaan suuren rahasumman tähän tarkoitukseen.

Kaupunkiin saavuttuaan Glafyra kirjoitti keisarinnalle onnistuneesta pakomatkastaan ja pyysi samalla tältä tukea kirkkohankkeelle. Kirje kuitenkin siepattiin matkalla ja sen sisältö tuli Liciniuksen tietoon. Hän lähetti heti aseistettuja miehiä Amaseiaan pidättämään sekä Glafyran että piispa Basileuksen. Kun sotilaat saapuivat kaupunkiin, he saivat tietää, että Glafyra oli kuollut muutamaa päivää aikaisemmin. He pidättivät kuitenkin Basileuksen, ja häntä lähdettiin kahlehdittuna viemään Nikomedeiaan, jossa Licinius tuolloin piti hoviaan. Basileuksen molemmat diakonit Teotimos ja Parthenios seurasivat vapaaehtoisesti piispaansa.

Nikomedeiassa Basileus suljettiin vankilaan. Diakoneja piti vieraanaan hurskas kristitty Elpidoforos. Hän oli vanginvartijoiden tuttu ja saattoi näin käydä salaa Basileuksen luona ja pitää hänestä huolta vankilassa. Yöllä ennen astumistaan Liciniuksen eteen Basileus näki näyn, jossa hänelle ilmoitettiin, että hänet tullaan mestaamaan miekalla ja ruumis heitetään mereen, missä se kuitenkin säilyy vahingoittumattomana. Hän sai vielä tietää, että Kallistratoksen piispa Eutykhioksesta tulee hänen seuraajansa Amaseian piispanistuimelle. Heti hän kutsui luokseen vankilaan molemmat diakoninsa ja Elpidoforoksen. He lauloivat yhdessä psalmeja ja rukoilivat. Kun piispa kohotti kätensä ja lausui kyynelsilmin psalmin sanoja: “Vaikka muuttaisin merten taa, sielläkin Sinä minua ohjaat ja talutat väkevällä kädelläsi”, diakonit ymmärsivät mitä tuleman pitää. Basileus kertoi heille näystään ja lähetti heidän mukanaan kehotuksen ja vahvistuksen sanoja laumalleen Amaseiaan.

Aamulla piispa Basileus todellakin vietiin Liciniuksen eteen. Hänen ylevyytensä ja tietty majesteettisuutensa – tarkoittaahan hänen nimensäkin kuningasta – hämmensi alhaisista oloista lähtöisin ollutta Liciniusta siinä määrin, että tämä poistui kesken kuulustelun ja jätti sen loppuun viemisen Nikomedeian maaherran tehtäväksi. Maaherra ehdotti, että Glafyran asia jätettäisiin vaille käsittelyä ja että Basileus alkaisi kunnioittaa jumalia kuten muutkin hyvät Rooman kansalaiset, jolloin hänelle myönnettäisiin ylimmäisen papin titteli. Tästä pyhä piispa sai aiheen muistuttaa läsnäolijoita kaikista niistä rikoksista ja törkeyksistä, joita pakanajumalat myyttien mukaan olivat tehneet. Kuinka tällaisia olentoja voitaisiin muka kunnioittaa jumalina? Paatuneihin pakanoihin Basileuksen sanat eivät kuitenkaan tehneet mitään vaikutusta. Keisarin käskystä maaherra tuomitsi hänet kuolemaan.

Basileus kulki mestauspaikalle riemuiten vapautumisestaan katoavaisen elämän vankilasta. Hän ylisti Jumalaa ja rukoili kaittaviensa puolesta. Sitten hän syleili diakonejaan ja Elpidoforosta ja sanoi iloisesti pyövelille: “Tee, ystäväni, se, mitä sinun on käsketty tehdä.” Tällä tavoin hän siirtyi Herransa luo.

Licinius määräsi pyhän piispan ruumiin heitettäväksi mereen kauas kaupungin rannasta, etteivät kristityt löytäisi sitä. Diakonit surivat kovasti, kun eivät saaneet edes haudata piispaansa. Mutta Herra ei jättänyt heitä murheen valtaan. Seuraavana yönä enkeli ilmestyi Elpidoforokselle ja ilmoitti hänelle, että piispa Basileus odottaa heitä Sinopessa. Myös diakoni Parthenios näki unessa saman ilmestyksen. Näin he vakuuttuivat sen totuudesta ja lähtivät Sinopeen. Siellä enkeli ilmestyi Elpidoforokselle uudestaan ja osoitti hänelle paikkaa Sinopen niemen kärjessä. Sieltä vähän merenpinnan alta löytyi pyhän piispa Basileuksen ruumis. Se oli säilynyt muuttumattomana ja näytti kuin nukkuvalta. Pää oli kiinni ruumiissa ja ainoa merkki mestauksesta oli niskassa näkyvä punainen juova. Ruumiista lähti ihana tuoksu. Riemuiten miehet veivät pyhäinjäännökset Amaseiaan, missä ne sijoitettiin pyhän piispan itsensä rakennuttamaan kirkkoon.

Pyhä Richarius (Riquier) oli syntyperältään ylhäistä pakanallista sukua ja kotoisin Pohjois-Ranskan Cellesistä läheltä Amiensia. Richariuksen nuoruudessa 500-luvun lopulla seudun asukkaat olivat vielä pääosin pakanoita. Kun kaksi kelttiläistä lähetyssaarnaajaa saapui alueen rannikolle, he saivat erittäin vihamielisen vastaanoton. Nuori Richarius otti lähetyssaarnaajat kuitenkin suojelukseensa, jotta nämä säilyisivät hengissä. Vastapalvelukseksi munkit alkoivat kertoa hänelle kristinuskosta. Richarius kuunteli heidän sanojaan koko yön. Tämän jälkeen hän tunnusti kyynelsilmin heille syntinsä. Kristityksi tultuaan Richarius alkoi tuntea halua ryhtyä julistamaan Vapahtajan ilosanomaa ja päätti omistaa elämänsä evankeliumin levittämiseen. Hän vapautti kaikki palvelijansa, ja katumuksellisen valmistautumisajan jälkeen hänet vihittiin papiksi.

Pappi Richarius muutti useiksi vuosiksi Englantiin, jossa hän valmistautui tehtäväänsä. Palattuaan hän aloitti lähetyssaarnaajan työn. Intomielisyydellään hän vakuutti monet kristinuskon totuudesta, ja useat kääntyivät kristityiksi kuultuaan hänen opetustaan. Richarius vapautti myös useita vankeja matkustaessaan pohjoisen provinsseissa ja jakoi saamansa rahat köyhille.

Monet halusivat Richariuksen hengelliseen ohjaukseen. Hän perusti heitä varten kirkon ja luostarin lähelle synnyinpaikkaansa Centulaa (Centulum). Richarius vetäytyi itsekin luostariin, jossa olemista hän rakasti yli kaiken.

Eräänä päivänä kuningas Dagobert (629–639) tuli vierailulle Richariuksen luo. Tämä antoi kuninkaalle siunauksen ja neuvoi, kuinka kristillisen hallitsijan tulisi käyttää valtaansa. Richarius sanoi Dagobertille, että maallisen hallitsijan tuli aina ylistää taivaan ja maan ainoaa valtiasta, Jumalaa. Kuningas oli vastuussa teoistaan Luojalle. ”Sen, jonka osana on totella, pitää tehdä itsestään tiliä Jumalalle. Mutta se, joka määrää muita, vastaa itsensä lisäksi myös kaikista alaisistaan”, Richarius opasti hallitsijaa. Kuunnellessaan askeetin puhetta Dagobert alkoi kunnioittaa häntä hänen suorapuheisuutensa vuoksi. Richarius ei mielistellyt hallitsijaa, vaan ohjasi häntä rehellisesti ja lempeästi.

Saavutettuaan korkean iän Richarius halusi vetäytyä yksinäisyyteen valmistautuakseen lähestyvään kuolemaansa. Sopiva paikka kilvoittelua varten järjestyi, kun hallitsija ja muut maan korkea-arvoiset henkilöt antoivat hänelle pienen maatilkun Crécyn metsästä ja rakennuttivat sinne erakkomajan. Sinne Richarius asettui oppilaansa Sigobardin kanssa.

Richariuksen tarkoitus oli pysytellä yksinäisyydessä ja täydellisessä Jumalan mietiskelyssä ja rukouksessa kuolemaansa saakka. Pian hänen asuinpaikkansa tuli kuitenkin yleiseen tietoon. Sairaita ja köyhiä samoin kuin rikkaita ja silmäätekeviä vaelsi Richariuksen luo saamaan siunauksen ja lievitystä ongelmiinsa. Jumalan armosta Richarius sai voiman auttaa rukouksillaan kaikkia. Jopa villieläimet ja luonto tottelivat häntä.

Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän Richarius pyysi oppilastaan Sigobardia valmistamaan puunrungosta arkun. Tämän jälkeen Richarius rukoili: ”Olkoon maailman Vapahtaja armollinen minulle. Hän on ollut lohdutukseni tässä elämässä, olkoon hän palkintoni tulevassa elämässä.”

Pyhä Richarius nukkui kuolonuneen vuonna 645. Pian tämän jälkeen hänen oppilaansa tulivat hakemaan hänen ruumiinsa. He hautasivat pyhän Richariuksen Centulaan, ja pian hänen reliikkiensä äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Centulaan rakennettiin hieman myöhemmin myös suuri kirkko, ja sen luostarista tuli yksi kuuluisimmista keskiaikaisessa lännessä. Paikkakuntaa alettiin sittemmin kutsua nimellä Saint-Riquier.

Pyhä Stefan syntyi noin vuonna 1346 Ustjugissa. Hänen isänsä Simeon oli katedraalin kirkonpalvelija. Stefanin äidistä on säilynyt perimätieto, jonka mukaan tämä kerran kolmevuotiaana pikkutyttönä kohtasi kirkon ovella autuaan Prokopi Ustjugilaisen (8.7.). Pyhä Prokopi kumarsi maahan asti tyttösen edessä ja sanoi: “Tässä tulee Permin piispa Stefanin äiti; Stefanista tulee suuri Jumalan palvelija.”

Aloitettuaan koulunkäynnin Stefan hämmästytti kaikki lahjakkuudellaan. Hän oppi nopeasti aakkoset ja käytti vapaa-aikansa Raamatun lukemiseen. Vuoden kuluttua hän oli jo lukijana katedraalin jumalanpalveluksissa.

Monien Pohjois-Venäjän kaupunkien tapaan Ustjug oli tuohon aikaan vauras kauppakaupunki. Sitä ympäröivissä metsissä oli komien (syrjäänien) asuttamia kyliä. Permin maa – kuten seutua kutsuttiin – käsitti suuren alueen Petšora- ja Vienanjokien välissä. Se kuului hallinnollisesti ensin Novgorodin ja myöhemmin Moskovan ruhtinaskuntaan. Metsästystä harjoittavat komit elivät paljolti omissa oloissaan, mutta kävivät vilkasta kauppaa venäläisten kaupunkien, erityisesti Ustjugin, kanssa. Stefankin oli nuoresta pitäen tekemisissä komien kanssa ja oppi samalla heidän kielensä.

Vartuttuaan nuorukaiseksi Stefan päätti jättää maailman ja omistautua Jumalan palvelemiselle. Hän meni Rostoviin Pyhän Gregorios Teologin luostariin, joka oli tunnettu oppineista munkeistaan. Siellä hänet vuonna 1365 vihittiin munkiksi.

Nuori munkki syventyi tutkimaan Raamattua. Keskustelut hengellisesti kokeneiden ja oppineiden munkkien kanssa sekä kreikan kielen opiskelu kasvattivat häntä hengellisesti ja lisäsivät teologista tietämystä. Stefanin tuleva elämäkertakirjoittaja pyhittäjä Epifani Viisas, joka kilvoitteli luostarissa yhtä aikaa hänen kanssaan, on kertonut, miten he jatkuvasti keskustelivat yhdessä raamatuntulkinnasta ja pyhien isien kirjoituksista. Luostarissa pyhä Stefan kirjoitti muutamia teoksia, joista ilmeni tekijän teologinen tietämys ja rakkaus mietiskelyyn. Tekstit eivät ole kuitenkaan säilyneet meidän päiviimme. Näin Stefan edistyi munkkielämän kilvoituksissa ja hyveissä, etenkin nöyryydessä ja rakkaudessa.

Stefanin sydämeen oli jo lapsuudessa syttynyt halu valistaa pakana-komit kristinuskon valolla. Tämän toiveen innoittamana hän laati kominkielen kirjaimiston käyttäen hyväkseen puumerkkejä, joiden avulla komimetsästäjät kävivät kauppaa venäläisten kanssa. Luomansa kirjaimiston avulla hän käänsi komiksi jumalanpalveluskirjoja ja osia Raamatusta.

Vietettyään luostarissa noin kymmenen vuotta Stefan tunsi olevansa valmis evankeliumin julistustyöhön. Hän matkusti Moskovaan saadakseen aikeelleen siunauksen. Metropoliitta Aleksi, joka oli huolehtinut kristinuskon levittämisestä kaukaisten kansojen pariin, oli kuollut. Metropoliittakunnan asioita hoiti Simonovin luostarin arkkimandriitta Mikael, joka ymmärsi nuoren munkkidiakoni Stefanin suunnitelman merkityksen. Hän pyysi suuriruhtinaalta Stefanille suojeluskirjan ja lähetti hänet Kolomnan piispa Gerasimin puheille. Pitkien keskustelujen päätteeksi piispa Gerasim vihki Stefanin pappismunkiksi ja siunasi hänet lähetystyöhön. Hän antoi Stefanille antiminssin, mirhavoidetta, pyhäinjäännösten osasia sekä välttämättömät jumalanpalvelustarvikkeet ja ehtoollisastiat. Tämän jälkeen Stefan kävi kotikaupungissaan hyvästelemässä vanhempansa. Syksyllä 1379 hän suuntasi kulkunsa Permin maahan.

Pakana-komit palvoivat luonnonvoimia – vettä ja tulta – sekä villieläimiä ja puita. Heidän pääjumalansa oli “kultaiseksi vaimoksi” kutsuttu kivinen epäjumala, jolle he uhrasivat parhaimman osan saaliistaan. Tietäjät ja uhripapit pitivät kansaa vallassaan. Ne, jotka uskalsivat nousta heidän pakanallisia uskomuksiaan vastaan, joutuivat hengenvaaraan. Kristinuskon julistajan asemaa hankaloitti vielä se, että komit olivat saaneet tarpeekseen ruhtinaiden lähettämistä ahneista veronkerääjistä ja suhtautuivat vihamielisesti kaikkeen venäläiseen.

Stefan aloitti julistustyönsä Pyrasin kylästä (nykyisin Kotlasin kaupunki), jonka asukkaat kävivät usein Ustjugissa ja olivat tekemisissä venäläisten kanssa. Kun he kuulivat vierasheimoisen puhuvan sujuvasti omaa kieltään, he osoittivat hänelle vieraanvaraisuutta.

Aluksi pyhän Stefanin toiminta ei tuottanut tuloksia. Komeista oli outoa ja vastenmielistä kuulla kerrottavan, että heidän jumalansa olivat valheellisia ja hyödyttömiä epäjumalia ja että oli olemassa vain yksi todellinen Jumala, kaiken Luoja, maan päälle ihmiseksi tullut Kristus. Kylän asukkaat tekivät kaikkensa häiritäkseen Stefania. Kerran he tietäjien yllyttäminä yrittivät polttaa hänet. Stefanin sävyisyys, kärsivällisyys ja rakkaus sekä täydellinen antautuminen Jumalan tahtoon, joiden avulla hän kesti kaikki koettelemuksensa, kosketti kuitenkin lopulta komien sydäntä. Hänen persoonallisuutensa teki heihin vaikutuksen ja he hyväksyivät hänen vakuuttavat ja yksinkertaiset perustelunsa uuden uskon puolesta. Lähes kaikki Pyrasin kylän asukkaat muutamia piintyneimpiä pakanoita lukuun ottamatta ottivat vastaan pyhän kasteen.

Pyhä Stefan valitsi vastakääntyneiden joukosta muutamia miehiä apulaisikseen ja lähti heidän kanssaan matkalle kohti Vytšegdajoen yläjuoksua. Hän pysähtyi kylissä julistamaan kristinuskoa ja johdatti kaikkialla pakanoita kääntymykseen. Lyhyessä ajassa hän kastoi komeja monissa joenvarren kylissä Pyrasin ja Ust-Gaman välimaastossa ja pystytti kaikkialle ristejä ja tsasounia uuden uskon symboleiksi.

Suuressa Ust-Gaman kylässä olivat komien tärkeimmät epäjumalankuvat ja siellä pyhä Stefan joutui suurimpaan vaaraan. Kylässä asuvat uhripapit olivat seuranneet Stefanin menestyksellistä julistustyötä ja tunsivat hänen uhkaavan asemaansa. He lietsoivat kansassa vihaa pyhää Stefania kohtaan. Heti kun hän ilmestyi kylään, häntä vastaan hyökkäsi raivostunut väkijoukko. Stefanin sävyisä ilme ja ystävällinen kominkielinen puhe sai väen kuitenkin rauhoittumaan ja tahtomattaankin komit alkoivat kuunnella, mitä Stefan heille sanoi. Pyhä Stefan tiesi, että epäjumalia palvovat komit uskoivat jonkinlaiseen mahtavaan henkeen, joka oli luonut kaiken, mutta jota he eivät olleet kelvollisia kumartamaan. Tätä epämääräistä uskomusta hyväksikäyttäen hän pyrki selittämään heille kristinuskon perusteet. Todistaakseen pakanallisten epäjumalien voimattomuuden Stefan sytytti tuleen paikan, jossa palvottiin “kultaiseksi vaimoksi” kutsuttua epäjumalaa. Kun Ust-Gaman asukkaat ryntäsivät kirveet ja keihäät käsissään häntä kohti, hän kohotti kätensä taivasta kohti ja rukoili kyyneliä vuodattaen eksyneiden valistumista. Hänen rauhallisuutensa ja sävyisyytensä hämmästytti komeja eikä kukaan rohjennut käydä hänen kimppuunsa. Munkki Epifani Viisas onkin todennut, että komit olivat perusluonteeltaan sävyisiä ja ettei heillä ollut tapana aloittaa taistelua.

Näin pyhä Stefan eteni vaarojen ja vaikeuksien saattelemana syvälle Permin maahan. Hän opetti vakuuttavasti sanoillaan, tuhosi epäjumalienkuvia ja käännytti yhä uusia pakanoita kristinuskoon. Hänen lähetystyönsä ratkaiseva hetki oli kohtaaminen komien pääuhripappi Paman kanssa. Pama yritti horjuttaa kansansa kasvavaa kunnioitusta Stefania kohtaan ehdottamalla, että he astuisivat yhdessä tuleen ja osoittaisivat siten, kumman Jumala oli todella olemassa. Rukoiltuaan Stefan päätti antautui julmaan koetukseen ja kehotti Pamaa seuraamaan itseään. Paman rohkeus kuitenkin petti ja hän perääntyi. Tämä oli alkuna lukuisten komien kääntymiselle kristinuskoon. Vym- ja Vytšegdajoet muuttuivat päivittäin kastealtaiksi suuria kansanjoukkoja kastettaessa.

Pyhä Stefan ansioitui myös Permin maan kirkkojen rakentajana. Ensimmäinen hänen rakennuttamansa kirkko oli Neitsyt Marian ilmestyksen kirkko Vymjoen suussa. Sen jälkeen hän rakennutti Pyhän Nikolaoksen ja Ylienkeli Mikaelin kirkot Ust-Vymin kylään. Yleensä hän rakennutti Jumalan huoneet entisille epäjumalien palvontapaikoille. Hän kiinnitti huomiota kirkkojen kauneuteen ja hankki tai maalasi itse niihin ikonit. Kaikissa hänen rakennuttamissaan kirkoissa jumalanpalvelukset toimitettiin komin kielellä. Pyhä Stefan opetti komeille laatimansa kirjaimiston, jonka avulla he saattoivat lukea evankeliumia, psalttaria, hetkipalveluskirjaa ja muita komiksi käännettyjä tekstejä. Neitsyt Marian ilmestyksen kirkon yhteyteen perustettiin komeja pappeuteen valmistava koulu. Näin kansa kristinuskon ohella pääsi osalliseksi kulttuurista ja kirjasivistyksestä.

Kun Ustjugin venäläiset asukkaat kuulivat Stefanin menestyksekkäästä apostolisesta työstä, he antoivat lahjoituksia kirkkojen rakentamiseksi. Muutamat papit ryhtyivät avustamaan Permin valistajaa. Toimittuaan neljä vuotta lähetystyössä Stefan matkusti Moskovaan saadakseen komeille oman piispan.

Venäläisten piispojen kokous ja suuriruhtinas Dimitri Donskoi päättivät, että vasta valistetun Permin maan ensimmäiseksi piispaksi tuli asettaa Stefan itse. Metropoliitta Pimen toimitti piispaksi vihkimisen Vladimirin kaupungissa talvella 1383. Palattuaan Ust-Vymiin pyhä Stefan perusti Neitsyt Marian ilmestyskirkon yhteyteen piispanistuimen ja seudun ensimmäisen luostarin. Myöhemmin hän rakennutti vielä kolme luostaria ja muutamia majataloja. Piispallisella vallallaan hän puolusti paikallista väestöä novgorodilaisten sotilasjoukkioiden toistuvilta hyökkäyksiltä. Vuonna 1386 hän matkusti itse Novgorodiin saadakseen komeihin kohdistuvat hyökkäykset loppumaan. Neljän vuoden kuluttua hän matkasi Moskovaan, jossa sai suuriruhtinaalta etuisuuksia nälänhädästä kärsivälle Permin maalle.

Hengellinen ystävyysside liitti pyhän Stefanin pyhittäjä Sergei Radonežilaiseen. Hän toivoi saavansa tavata pyhittäjä Sergein Moskovan matkallaan, mutta aika ei antanut myöten. Kymmenen kilometrin päässä pyhittäjä Sergein luostarista hän kääntyi siihen suuntaan, jossa luostari sijaitsi, kumarsi maahan ja lausui: “Rauha sinulle, hengellinen veli!” Pyhittäjä Sergei, joka ruokaili tuolla hetkellä veljestön kanssa, nousi pöydästä, rukoili ja kumarsi hänen suuntaansa lausuen: “Iloitse sinäkin, Kristuksen lauman paimen, ja olkoon Jumalan rauha kanssasi!” Pyhän Stefan Permiläisen ja pyhittäjä Sergei Radonežilaisen hengellisestä yhteydestä kertoo heille osoitettu yhteinen rukous, joka yhä nykyäänkin luetaan päivittäin Sergein Pyhän Kolminaisuuden luostarin trapesassa veljestön ruokailun yhteydessä.

Pyhän Stefanin teologinen oppineisuus ja hänen kykynsä ja lahjansa tekivät hänestä suuren auktoriteetin Venäjän kirkossa. Hiippakunnan syrjäisestä sijainnista huolimatta suuriruhtinaat ja metropoliitat kutsuivat hänet usein Moskovaan osallistumaan kirkolliskokouksiin tai kuullakseen hänen mielipiteensä eri asioista. Vuoden 1396 alussa pyhä Stefan matkusti jälleen Moskovaan metropoliitta Kiprianin kutsusta. Perillä hän sairastui. Kahdeksantoista vuotta kestänyt näännyttävä työ ja kilvoitukset olivat murtaneet hänen terveytensä. Hän oli vasta 50-vuotias, mutta näytti ikäistään paljon vanhemmalta. Huhtikuun 26. päivänä 1396 hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Hänet haudattiin Kremliin Vapahtajan kirkastumisen kirkkoon.[1] Venäjän kirkko kanonisoi pyhän Stefan Permiläisen 1500-luvulla.


[1] Moskovan Kremlin Vapahtajan kirkastumisen kirkko, joka tunnetaan venäjäksi nimellä Spas na Boru (Vapahtajan kirkko Borussa), purettiin neuvostovallan aikana vuonna 1933.

Pyhittäjä Joannikios eli 1300-luvulla ja oli kotoisin Dukljan alueelta Adrianmeren tuntumasta. Nuoresta lähtien hän rakasti yksinäisyyttä ja mietiskelevää elämää. Jo varhain hän jätti vanhempiensa kodin ja meni Itä-Serbiaan, jossa hän asettui Crna Rekan metsäseudulle parin kilometrin päähän Ibarjoesta. Alue tunnettiin 1200-luvulla eläneen serbialaisen askeetin Pietari Korišalaisen kilvoituspaikkana.

Joannikios asui luolassa harjoittaen lakkaamatonta Jeesuksen rukousta ja ankaraa askeesia. Vuosien myötä hänen hengellisen elämänsä maine levisi ympäri Serbiaa ja monet tulivat kuulemaan hänen opetustaan ja saamaan häneltä siunauksen. Eräät jäivät kilvoittelemaan hänen ohjauksessaan. Joannikios antoi rakentaa kirkon ja keljoja oppilaitaan varten. Maineensa kasvaessa hän kuitenkin päätti paeta ihmisten hänelle osoittamaa kunnioitusta ja vetäytyi Devičin metsään Kosovossa. Siellä hän kilvoitteli useita vuosia täydellisessä yksinäisyydessä taistellen demoneja vastaan, jotka koettivat saada hänen mielensä irtaantumaan lakkaamattomasta rukouksesta. Lopulta hän sai kyynelten lahjan rukouksessa.

Kun Serbian hallitsija despootti Georgi Brankovič (1427–1456) sai kuulla Joannikioksen pyhästä elämästä, hän toi psyykkisesti sairaan tyttärensä Marian tämän luokse. Joannikios paransi lapsen heti. Hallitsija oli hämmästyksissään ja kysyi, miten voisi palkita pyhän, jolloin tämä pyysi häntä rakennuttamaan Devičiin Neitsyt Marian temppeliinkäynnille omistetun luostarin.[1]

Pyhittäjä Joannikios saavutti korkean iän. Hän nukkui kuolonuneen Devičin luostarissa vuonna 1430 lähes sadan vuoden ikäisenä ja hänen pyhäinjäännöstensä äärellä alkoi pian tapahtua ihmeitä. Kun vihollisjoukot tuhosivat Devičin luostarin ensimmäisen ja toisen maailmansodan aikana, ne eivät pystyneet vahingoittamaan pyhittäjä Joannikioksen hautaa. Toisen maailmansodan jälkeen luostari on toiminut nunnaluostarina.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Eräiden tietojen mukaan pyhittäjä Joannikios eli 1200–1300-luvulla ja kuoli ennen vuotta 1320. Näiden lähteiden mukaan parantumisihme tapahtui pyhittäjä Joannikioksen haudalla.

27.4.2019

Kirkkaan viikon lauantai

p. Simeon, Herran veli (+ 98–107)

pt. Johannes Tunnustaja, Puhtaiden luostarin johtaja (+ 830-l.)

Kansallinen veteraanipäivä

Epistola
1. Kor. 4:9–16 (Simeon)
Ap. t. 3:11–16

1. Kor. 4:9–16

9 Jumala näyttää asettaneen meidät apostolit vihoviimeisiksi: olemme kuin kuolemaantuomitut areenalla, koko maailman katseltavina, enkelien ja ihmisten. 10 Me olemme hulluja Kristuksen tähden, te viisaita Kristuksessa. Me olemme heikkoja, te voimakkaita teitä kunnioitetaan, meitä halveksitaan. 11 Yhä edelleen me kärsimme nälkää ja janoa ja kuljemme puolialastomina, meitä pahoinpidellään, me vaellamme paikasta toiseen 12 ja hankimme toimeentulomme omin käsin kovalla työllä. Meitä herjataan, mutta me siunaamme. Meitä vainotaan, mutta me kestämme. 13 Meistä puhutaan pahaa, mutta me puhumme hyvää. Tähän päivään saakka olemme olleet koko maailman kaatopaikka, ihmiskunnan pohjasakkaa. 14 En kirjoita tätä tuottaakseni teille häpeää vaan ojentaakseni teitä kuin rakkaita lapsiani. 15 Vaikka teillä Kristukseen uskovina olisi tuhansia kasvattajia, teillä on vain yksi isä. Minähän teidät olen evankeliumia julistamalla synnyttänyt Kristukseen Jeesukseen uskoviksi. 16 Kehotan teitä siis noudattamaan omaa esimerkkiäni.

Ap. t. 3:11–16

11 Mies pysytteli yhä Pietarin ja Johanneksen seurassa, ja kaikki riensivät ihmeissään heidän luokseen niin sanottuun Salomon pylväikköön. 12 Tämän nähdessään Pietari alkoi puhua kansalle: "Israelilaiset, miksi te tätä ihmettelette? Miksi te tuijotatte meitä, aivan kuin me omalla voimallamme tai hurskaudellamme olisimme saaneet tämän miehen kävelemään? 13 Ei -- Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin Jumala, meidän isiemme Jumala, on korottanut kirkkauteen palvelijansa Jeesuksen, hänet, jonka te luovutitte tuomittavaksi ja kielsitte Pilatuksen edessä, vaikka Pilatus oli päättänyt vapauttaa hänet. 14 Hänet te kielsitte, pyhän ja vanhurskaan, ja pyysitte vapaaksi murhamiehen. 15 Te surmasitte elämän ruhtinaan! Mutta Jumala herätti hänet kuolleista me olemme sen todistajia. 16 Jeesuksen nimi ja usko siihen antoi voimaa tälle miehelle, jonka te näette ja tunnette. Usko, jonka Jeesus antaa, on tehnyt tästä miehestä terveen, niin kuin te kaikki näette.

Matt. 13:54–58 (Pyhä Simeon, Herran veli)
Joh. 3:22–33
Matt. 13:54–58

Siihen aikaan 54 Jeesus meni kotikaupunkiinsa. Hän opetti ihmisiä heidän synagogassaan, ja hämmästyksissään he kysyivät: "Mistä hänellä on tämä viisaus, mistä voima tehdä ihmeitä? 55 Eikö hän ole se rakennusmiehen poika? Eikö hänen äitinsä nimi ole Maria, ja ovathan Jaakob, Joosef, Simon ja Juudas hänen veljiään? 56 Hänen sisarensakin asuvat kaikki täällä missä mekin. Mistä hän on voinut saada tämän kaiken?" 57 Näin he torjuivat hänet. Jeesus sanoi heille: "Missään ei profeetta ole niin väheksytty kuin kotikaupungissaan ja omassa kodissaan." 58 Ja koska he eivät uskoneet häneen, hän ei tehnyt siellä montakaan voimatekoa.

Joh. 3:22–33

22 Tämän jälkeen Jeesus lähti opetuslapsineen Juudeaan. Hän viipyi siellä heidän kanssaan jonkin aikaa ja kastoi ihmisiä. 23 Myös Johannes kastoi edelleen hän oli Ainonissa, Salimin lähellä, missä oli runsaasti vettä, ja ihmisiä tuli sinne kastettaviksi. 24 Johannes ei näet vielä ollut joutunut vankilaan. 25 Kerran Johanneksen opetuslapset kiistelivät erään juutalaisen kanssa puhdistautumisesta. 26 Opetuslapset menivät Johanneksen luo ja sanoivat: "Rabbi, nyt on ruvennut kastamaan myös se mies, joka oli kanssasi Jordanin toisella puolen ja josta annoit hyvän todistuksen. Kaikki menevät hänen luokseen." 27 Johannes vastasi: "Kukaan ei voi ottaa mitään, ellei sitä anneta hänelle taivaasta. 28 Te voitte itse todistaa, että minä sanoin: 'En minä ole Messias. Minut on lähetetty kulkemaan hänen edellään.' 29 Sulhanen on se, jolla on morsian. Mutta sulhasen ystävä seisoo hänen vieressään ja kuuntelee, mitä hän puhuu, ja iloitsee suuresti sulhasta kuunnellessaan. Niin iloitsen minäkin, ja iloni on nyt täydellinen. 30 Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi." 31 Hän, joka tulee ylhäältä, on kaikkien yläpuolella. Joka on maasta, on maan tomua ja puhuu tämän maailman asioista. Hän, joka tulee taivaasta, 32 todistaa siitä, mitä on nähnyt ja kuullut, mutta kukaan ei ota vastaan hänen todistustaan. 33 Joka ottaa hänen todistuksensa vastaan, tunnustaa, että Jumala puhuu totta

Päivän synaksario

Pyhä Simeon eli ensimmäisellä vuosisadalla. Joidenkin laskelmien mukaan hän oli Vapahtajan syntymän aikoihin kymmenvuotias ja toiset puolestaan mainitsevat hänen olleen hieman yli 20-vuotias. Simeon oli yksi pyhän Joosef Kihlaajan ja hänen ensimmäisen vaimonsa Salomen neljästä pojasta. Koska Joosef kihlasi ensimmäisen vaimonsa kuoleman jälkeen kaikkeinpyhimmän Jumalansynnyttäjän, Simeonia alettiin sittemmin kutsua ”Herran veljeksi” juutalaisen tavan mukaan.

Vapahtajan taivaaseen astumisen jälkeen Simeonin veli apostoli Jaakob (23.10.) valittiin Jerusalemin ensimmäiseksi piispaksi. Jaakob kuitenkin kärsi marttyyrikuoleman vuonna 62. Apostolit ja Herran sukulaiset kokoontuivat valitsemaan hänelle seuraajaa. Simeon valittiin yksimielisesti Jerusalemin piispanistuimelle, ja näin hänestä tuli kaupungin järjestyksessä toinen piispa. Aika oli erittäin levotonta, sillä juutalaiset pyrkivät vapautumaan roomalaisvallasta. Myös Jerusalemin kristittyjä kuoli roomalaisen prokuraattori Gessius Floruksen järjestämässä verilöylyssä. Juutalaisten kapinointi roomalaisvaltaa vastaan johti siihen, että vuonna 66 roomalaiset aloittivat sotatoimet Jerusalemia vastaan. Alussa heillä ei kuitenkaan ollut tarpeeksi joukkoja kaupungin valloittamiseen. Simeon muisti Herran sanat: ” Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin.” (Luuk. 21:20–21.) Profeetallisten sanojen innoittamat kristityt pakenivat kaupungista Pellaan, nykyisen Jordanian alueelle. Vuonna 70 roomalaiset valloittivat ja hävittivät Jerusalemin ja sen loisteliaan temppelin. Sen jälkeen kristittyjä alkoi palata kaupunkiin.

Piispa Simeon levitti evankeliumin valoa kaikkialle ympärilleen opastaen sekä juutalaisia että pakanoita Kristuksen tuntemiseen. Kerrotaan myös, että jumalallisen kiivauden vallassa hän hävitti eräitä epäjumalanpalvontapaikkoja. Simeonin aikana kirkko kukoisti, ja monet juutalaiset kääntyivät kristityiksi nähtyään ihmeet, joita Simeonin rukousten kautta tapahtui. Myös Jerusalemin kohtalo ja temppelin hävitys sai monet juutalaiset kiinnostumaan kristittyjen sanomasta uudella tavalla.

Kristuksen seuraaminen ei kuitenkaan ollut helppoa, ja Simeon joutui kärsimään paljon. Vuoden 82 tienoilla hänet tuomittiin juomaan uutetta, joka oli valmistettu skorpionien ja käärmeiden myrkystä. Jumalallinen varjelus kuitenkin suojeli Simeonia, ja hän selvisi myrkystä vahingoittumattomana.

Oltuaan Jerusalemin piispana yli neljäkymmentä vuotta Simeon joutui keisari Trajanuksen (98–117) vainon uhriksi. Trajanus oli määrännyt vainojen toimeenpanijaksi konsuli Atticuksen. Toimet kohdistuivat kristittyjen lisäksi myös juutalaisiin, sillä nämä olivat kapinoineet Roomaa vastaan. Eräät harhaoppiset, joiden väärän opetuksen Simeon oli paljastanut, ilmiantoivat hänet Atticukselle.

Konsuli pidätytti Simeonin. Hän antoi sotilaidensa kiduttaa piispaa, joka oli tuolloin yli satavuotias, kenties jopa 120 vuoden ikäinen. Iäkkään Simeonin kestävyys yllätti kaikki ja teki vaikutuksen myös Atticukseen. Tästä huolimatta hän lopulta määräsi Simeonin ristiinnaulittavaksi. Simeon otti tuomion vastaan iloiten: ristinkuolemalla hän saisi seurata Vapahtajansa esimerkkiä. Pyhä Simeon sai Herralta marttyyrien kruunun vuosien 98–107 tienoilla.

Pyhä Simeon kuuluu Herran 70 apostolin joukkoon. Häntä on yleensä pidetty eri henkilönä kuin pyhä apostoli Simon ”Kiivailija” (Selootti), joka tunnetaan myös lisänimellä Kananeus[1] ja jonka muistopäivää vietetään 10.5.


[1] Sana viittaa ”kiivailijaan”, vaikka se onkin usein ymmärretty ”Kaanalaiseksi” tai ”Kanaanilaiseksi”, mikä on ilmeinen väärintulkinta.

Pyhä Pollion oli Pannonian Cibaliksen, nykyisen Vinkovitsin, kirkon päälukija keisari Diocletianuksen vainon aikana 300-luvun alkuvuosina. Kaksi vuotta piispansa Eusebioksen marttyyrikuoleman jälkeen häntä alettiin syyttää siitä, että hän pilkkaa jumalia ja keisareita. Häntä kuulusteltiin Sirmionin, nykyisen Sremska Mitrovitsan, maaherran Probuksen edessä. Kuulustelun aikana hän todisteli kuulijoille, että todella rohkeita ovat ne, jotka kärsimyksistä huolimatta tahtovat pitää Kristuksen käskyt. Kun tuomari kysyi häneltä, mitä nämä käskyt olivat, hän vastasi: “Kristus on opettanut meitä uskomaan yhteen todelliseen Jumalaan. Elääksemme Hänen tahtonsa mukaan meidän on pyrittävä siveyteen, alistuttava hallitsijoiden ja viranomaisten määräyksiin, kunnioitettava vanhempiamme, osoitettava rakkautta ystäviämme kohtaan, annettava anteeksi vihollisillemme ja ennemminkin luovutettava omastamme kuin otettava toisilta.” Vielä Pollion lisäsi, että ne, jotka tämän uskon säilyttääkseen ovat valmiita halveksimaan kuolemaakin, tulevat riemuitsemaan iankaikkisessa valossa ja nauttimaan ikuisista hyvyyksistä, jotka ovat paljon ihanampia kuin mikään katoavainen.

Kieltäydyttyään uhraamasta epäjumalille Pollion ilmoitti olevansa valmis kestämään iloiten mitä tahansa rangaistuksia, joita hänelle määrättäisiin. Probuksen käskystä hänet poltettiin elävältä jonkin matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Hän päätti marttyyrikilvoituksensa kiittäen ja ylistäen Herraa, joka katsoi hyväksi kutsua hänet taivaalliseen isänmaahan.

400-luvulla elänyt pyhä Asicus[1] oli ilmeisesti yksi pyhän Patrik Irlantilaisen (17.3.) ensimmäisistä opetuslapsista. Asicus oli naimisissa ja ammatiltaan kupariseppä. Hän matkasi pyhän Patrikin mukana tämän lähetysmatkoilla ja hänet vihittiin papiksi.

Joidenkin lähteiden mukaan Patrik vihki Asicuksen piispaksi Elphiniin, mutta toisten mukaan Asicuksesta tuli paikkakunnan piispa vasta pyhän Patrikin kuoleman jälkeen. Piispanistuimella Asicus kaipasi kuitenkin erakkoelämää. Hän jätti piispalliset tehtävänsä ja meni yksin Rathlin O’Birnen saarelle, joka sijaitsi Donegalin lahdella. Hän kilvoitteli saarella erakkona seitsemän vuotta. Asicuksen veljestö halusi kuitenkin Asicuksen palaavan luostarin johtoon. Kun he löysivät hänet, iäkäs Asicus suostui heidän pyyntöönsä, mutta matkalla luostariin hän nukkui kuolonuneen Ballantraessa. Tämä tapahtui vuoden 470 tienoilla.


[1] Tunnetaan myös nimellä Tassach.

Maughold[1] oli vaarallinen ja pelätty merirosvo 400-luvulla. Kerran ryöstöretkellä Irlannissa hän sattui tapaamaan siellä pyhän Patrikin (17.3.), joka teki lähetystyötä alueella. Kohtaamisen vaikutuksesta Maughold kääntyi kristityksi. Patrik määräsi hänelle erikoisen katumusharjoituksen rangaistukseksi tämän synneistä. Maugholdin tuli istuttava pieneen nahkaveneeseen (kelttiläisellä kielellä cwrwgl) ilman airoja ja jättäytyä tuulen vietäväksi.

Maughold rantautui Manin saarelle. Siellä hän kohtasi kaksi pyhän Patrikin aikaisemmin kastamaa oppilasta, Romuluksen ja Conindruksen. Nämä ottivat Maugholdin ystävällisesti vastaan. Yhdessä nämä kolme miestä ryhtyivät viettämään ankaraa kilvoitteluelämää ja Maughold katui entisiä syntejään. Aikanaan myös Maughold ryhtyi lähetystyöntekijäksi. Paikalliset asukkaat valitsivat hänet piispakseen. Manin saaren piispa pyhä Maughold nukkui kuolonuneen vuoden 498 tienoilla.


[1] Tunnetaan eri kielillä nimillä Macc Cuill, MacCuill, Macaille, Maccaldus, Maccul, Maguil, Maghor, Mawgan. Latinalainen versio nimestä on Machallus.

Pyhä Eulogios, joka asui eräässä Thebaiksen kylässä Egyptissä keisari Justinianuksen aikana (518–527), ansaitsi elantonsa kivenhakkaajana. Joka ilta palattuaan töistä hän kiersi kylää etsien matkustavaisia tai erämaasta käsitöitään myymään tulleita munkkeja, jotka hän sitten kutsui luokseen. Hän otti heidät sydämellisesti vastaan, pesi heidän jalkansa ja valmisti heille aterian, jonka aikana käytiin kauniita hengellisiä keskusteluja. Tähän hän käytti koko päiväpalkkansa. Ruoantähteet hän antoi koirille säästämättä mitään seuraavaksi päiväksi, sillä hän luotti kokonaan Jumalan huolenpitoon.

Abba Daniel oli yksi niistä, joita Eulogios usein kestitsi ja majoitti kodissaan. Hän ihaili suuresti Eulogioksen elämäntapaa ja alkoi rukoilla, että Jumala antaisi tälle paljon varallisuutta, niin että hän pystyisi auttamaan entistä useampia ihmisiä. Pitkän paaston ja paljon rukouksen jälkeen Kristus ilmestyi Danielille ja lupasi toteuttaa hänen anomuksensa, jos hän suostuisi takaamaan, ettei Eulogioksen sielu kärsi vahinkoa. Abba Daniel suostui iloiten. Muutaman päivän kuluttua Eulogios hakatessaan suurta kiveä löysi sen alta kätköpaikan, joka oli täynnä kultaa. Peläten, että kyläpäällikkö ottaisi häneltä rahat, Eulogios päätti siirtyä aarteineen Konstantinopoliin. Siellä hänen rikkautensa avasi hänelle pääsyn ylhäisiin piireihin ja hän kohosi prefektin arvoon. Hän hankki itselleen mahtavan talon ja eli ylellisesti. Köyhät hän unohti kokonaan.

Kahden vuoden kuluttua abba Daniel sai uuden ilmestyksen, jossa hän näki, kuinka paholainen veti perässään kahleissa olevaa Eulogiosta. Heti hän tajusi, mitä oli tapahtunut, ja kiiruhti Konstantinopoliin palauttaakseen suojattinsa hyveen tielle. Eulogioksen palvelijat eivät kuitenkaan päästäneet köyhää munkkia lähellekään isäntäänsä ja kerran portinvartija pahoinpiteli abba Danielin puolikuoliaaksi.

Itkien Daniel pyysi Jumalanäitiä vapauttamaan hänet takauksesta, jonka hän oli antanut Eulogioksen puolesta. Lopulta Jumalanäiti ilmestyi hänelle unessa ja ensin moitti häntä Eulogioksen asioihin puuttumisesta, mutta lupasi sitten – Danielin suureksi helpotukseksi – palauttaa Eulogioksen entiseen Jumalalle otolliseen tilaansa. Kolme kuukautta tämän jälkeen keisari Justinus kuoli ja valtaistuimelle nousi Justinianus. Eulogios sekaantui salaliittoon, joka tahtoi kukistaa uuden keisarin. Salaliitto kuitenkin paljastui, ja keisari etsi siihen osallisia tappaakseen heidät. Eulogios oli etsittyjen henkilöiden joukossa.

Pelastaakseen henkensä Eulogios jätti kaiken omaisuutensa ja pakeni köyhäksi maatyöläiseksi naamioituneena takaisin kotikyläänsä. Siellä hän jatkoi entistä kivenhakkaajan työtään. Jumala ei ollut unohtanut hänen aikaisempia hyviä tekojaan, ja Hänen avullaan Eulogios omaksui nopeasti uudestaan aikaisemman pyhän elämäntapansa.

Käydessään seuraavan kerran kylässä abba Daniel kohtasi siellä entisen köyhiä rakastavan Eulogioksen. Daniel kertoi Eulogiokselle oman osuutensa hänen kohtaloonsa. He molemmat itkivät liikutuksesta ja kiittivät Jumalaa, joka oli pelastanut Eulogioksen rikkauden vaaroista. Jumala antoi Eulogiokselle terveyttä ja hän saattoi jatkaa työntekoa ja vieraanvaraisuuttaan lähes 100-vuotiaaksi. Hänen muistopäiväänsä juhlittiin erityisesti Konstantinopolissa Pyhän Mokioksen kirkossa, jossa myös hänen reliikkinsä todennäköisesti olivat.

Abba Daniel kertoi Eulogioksen tarinan oppilaalleen ja kielsi tätä levittämästä sitä edelleen omana elinaikanaan. Oppilas totteli häntä. Vasta ohjaajavanhuksensa kuoleman jälkeen hän kertoi sen muille erämaaisille Jumalan kunniaksi sekä opetukseksi siitä, ettei pidä tavoitella katoavaa mammonaa vaan on etsittävä ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa.

Pyhittäjä Johannes syntyi Irenopoliksessa vuonna 771. Hänen vanhempansa Teodoros ja Gregoria olivat hurskaita kristittyjä ja kasvattivat pojastaan Jumalaa rakastavan lapsen. Johanneksen rakkaus Jumalaa kohtaan kasvoi niin voimakkaaksi, että hän halusi lähteä luostariin ollessaan vain yhdeksän vuoden ikäinen. Pian hänestä tulikin yhteisluostarin asukas ja hänet vihittiin munkiksi.

Luostarissa nuori Johannes oli kuuliainen hengelliselle isälleen, joka oli ikonienkunnioittaja. Hengellisen ohjaajansa mukana hän pääsi osallistumaan Nikeassa järjestettyyn seitsemänteen ekumeeniseen kirkolliskokoukseen vuonna 787. Synodiin kokoontui yhteensä 350 piispaa, jotka tekivät päätöksillään lopun ensimmäisestä kuvainraastajien harhaopin aallosta. Kokouksen jälkeen Johannes ja hänen hengellinen isänsä menivät yhdessä Konstantinopoliin.

Konstantinopolissa Johanneksen hengellinen isä nimitettiin pääkaupungissa sijaitsevan Dalmatoksen luostarin johtajaksi. Luostarin oli vuonna 382 perustanut syyrialainen pyhittäjä Isaakios (30.5.), ja sillä oli tunnustettu erityisasema ortodoksisuuden linnakkeena. Dalmatoksen luostarin igumenin tehtävä olikin toimia Konstantinopolin muiden luostarien valvojana.

Kun Johannes saavutti kolmenkymmenen vuoden iän, hänet vihittiin munkiksi ja papiksi. Vuonna 805 hänet lähetettiin igumeniksi Vähän-Aasian Bityniaan. Hän sai vastuulleen Olymposvuorella sijaitsevan luostarin, jonka kreikkalainen nimi monê ton katharôn tarkoittaa ”Puhtaiden luostaria”.

Luostarissa Johannes ohjasi hengellistä laumaansa apostolisella otteella, viisaasti ja Jumalaa miellyttäen. Hänen alaisuudessaan olevat munkit mieltyivät hengelliseen paimeneensa. Noin kymmenen vuotta kului rauhallisesti. Vuonna 813 keisarinistuimelle nousi kuitenkin Leo V Armenialainen. Uusi keisari oli ikonoklasti ja alkoi vainota ortodokseja. Juuri ennen vainon puhkeamista Jumala varoitti Johannesta tulevista vaikeuksista. Johannes kokosi munkkinsa yhteen kehottaakseen heitä pysymään lujina. ”Olkaa tarkkaavaisia ja valppaita, ettei teistä tulisi paholaisen uhreja ettekä kieltäisi pyhien ikonien kunnioitusta”, Johannes sanoi munkeilleen ja jatkoi sitten jumalallisen tiedon valaisemana, ”sillä te ette näe minua enää tässä elämässä.”

Johanneksen puhuessa munkeilleen keisarin sotilasjoukko oli jo lähtenyt liikkeelle. Sotilaat hyökkäsivät useisiin luostareihin, ja lopulta he saapuivat myös Puhtaiden luostariin. Syntyneessä sekasorrossa munkit pyrkivät pelastamaan luostarin omaisuudesta sen mitä voivat ja pakenivat hajaantuen eri tahoille. Sotilaat hajottivat ja sotkivat luostarin paikkoja.

Johannes vangittiin ja tuotiin kahleissa Konstantinopoliin, jossa hänet vietiin alastomana keisari Leon eteen. Nähdessään keisarin Johannes alkoi heti nuhdella häntä kovin sanoin kutsuen keisaria jumalattomaksi ja roistomaiseksi mieheksi. Keisari raivostui ja määräsi Johanneksen ruoskittavaksi.

Rangaistuksen jälkeen Johannes joutui kolmeksi kuukaudeksi arestiin oman luostarinsa sivuluostariin (metokhion). Sitten hänet karkotettiin Lampen alueella sijaitsevaan Pentadaktilonin linnakkeeseen, jossa hänen jalkoihinsa sidottiin rautakahleet. Hänet heitettiin vankityrmään, jossa hän joutui virumaan 18 kuukautta. Vankeutensa jälkeen pyhä Johannes tuotiin jälleen Konstantinopoliin keisari Leon kuulusteltavaksi.

Kärsimyksistä huolimatta Johanneksen kanta pyhien ikonien kunnioittamiseen ei ollut muuttunut. Tämän vuoksi keisari Leo siirsi Johanneksen tapauksen ikonoklastisen patriarkka Teodotos I Kassiteraksen käsiteltäväksi. Teodotos kidutti Johannesta pitkän aikaa pitämällä tätä nälässä ja ilman vettä. Jumalan avulla hän kuitenkin pysyi hengissä. Koska mitkään vaikeudet eivät saaneet Johannesta murtumaan, hänet päätettiin lähettää Kriotauroksen linnakkeeseen. Siellä Johannesta pidettiin vangittuna ahtaassa ja valottomassa tyrmässä kahden vuoden ajan. Näissä koettelemuksissa hän laihtui langanlaihaksi. Koko ajan tunnustaja pysyi kuitenkin kiitollisena Jumalalle ja ylisti Häntä. Johannes piti myös yhteyttä toisiin ikonienkunnioittajiin ja kirjoitti muun muassa pyhittäjä Teodoros Studionilaiselle (11.11.).

Vuonna 820 Leo V:n kuoleman jälkeen hallitsijanistuimelle nousi Mikael II. Uusi keisari vapautti kaikki Leon vangitsemat ja salli hänen karkottamiensa ihmisten palata maanpaosta. Koska uusi keisarikin oli ikonoklasti, vapautetut eivät kuitenkaan saaneet palata pääkaupunkiin. Vapautettujen joukossa ollut Johannes matkusti Bityniaan.

Vuonna 829 keisari Mikael II kuoli, jolloin hänen poikansa Teofilos nousi hallitsijaksi. Teofilos palautti ikonoklasmin valtakuntaan Konstantinopolin patriarkkojen tuella. Häntä tuki ensin harhaoppinen patriarkka Antonios I Kassymatas ja tämän kuoleman jälkeen Johannes VII Grammatikos, joka valittiin patriarkaksi vuoden 836 tienoilla.

Patriarkka Johannes Grammatikoksen aikakaudella Bitynian Khalkedonissa oleskellut Johannes pidätettiin jälleen. Hänet karkotettiin Marmaran merellä sijaitsevalle Afusian saarelle. Uudessa karkotuspaikassaan hän kohtasi toisia ikonienkunnioittajia, jotka olivat myös joutuneet karkotetuiksi. Johannes eli saarella kahden ja puolen vuoden ajan. Kolme päivää ennen kuolemaansa hän sai Jumalalta näyn, jossa hän sai tietää kuolinhetkensä. Pyhittäjä Johannes Tunnustaja antoi sielunsa Jumalan käsiin 830-luvun loppupuolella.

Pyhittäjä Stefan kilvoitteli nuoresta lähtien Kiovan luolaluostarissa pyhittäjä Feodosin ohjauksessa (3.5.), joka vihki hänet munkiksi. Feodosi tapasi joskus pyytää Stefania pitämään veljestölle opetuspuheen puolestaan. Ennen kuolemaansa hän veljestön pyynnöstä nimitti Stefanin seuraajakseen luostarin johtajana. Feodosi luovutti hänelle igumenin vastuun ja velvollisuudet, kehotti häntä säilyttämään ankaran luostarisäännön, huolehtimaan köyhistä ja rukoilemaan luostarin hyväntekijöiden puolesta.

Stefanista tuli pyhittäjä Feodosin ansiokas seuraaja. Hän saattoi päätökseen luostarin pääkirkon rakennustyöt ja rakennutti lähelle uuden luostarin, jonne hän siirsi melkein koko veljestön. Vanhaan luostariin hän jätti vain muutamia munkkeja, joiden tuli valvoa pyhittäjäisien hautoja ja toimittaa päivittäin liturgia heidän muistokseen. Stefanin alaisuudessa luostarin toiminta kehittyi, ja luostarin perustajaisien pyhien Antonin ja Feodosin esirukousten avulla sen hengellinen elämä vahvistui. Sielunvihollinen nostatti kuitenkin muutamissa munkeissa kaunaa Stefania kohtaan. Lopulta levottomuus sai sellaiset mittasuhteet, että Stefan karkotettiin luostarista. Hän kantoi nöyrästi ansaitsemattoman loukkauksen ja rukoili vainoojiensa puolesta.

Hyväntekijöiden avustuksella Stefan alkoi rakennuttaa lähistölle Klovojoen varrelle uutta luostaria, joka pyhitettiin Jumalansynnyttäjän Blahernan ikonin kunniaksi. Näin hän halusi kunnioittaa Blahernan ikonia, jonka kautta Jumalanäiti oli ilmestynyt konstantinopolilaisille ikonimaalareille ja lähettänyt heidät Kiovan luolaluostariin kaunistamaan sen kirkkoa. Uuteen luostariin kerääntyi pian suuri veljestö, joka noudatti pyhittäjä Feodosin ankaraa luostarisääntöä.

Pyhittäjä Stefanin maine kantautui kauas. Volynian Vladimirin piispan kuoltua vuonna 1091 Stefan valittiin hänen seuraajakseen. Piispana hän tuli kerran rukoilemaan luostariin, jonka hän oli rakennuttanut Klovojoelle. Siellä hän näki ihmeellisessä näyssä pyhittäjä Feodosin reliikkien loistavan jumalallista valoa hautaluolassa. Näyn innoittamana hän kiiruhti luolaluostariin ja sai kuulla, että igumeni ja veljestö olivat päättäneet siirtää pyhittäjä Feodosin reliikit hautaluolasta luostarin pääkirkkoon. Näin pyhä Stefan sai muiden piispojen kanssa olla mukana siirtämässä hengellisen isänsä ja ohjaajansa pyhäinjäännöksiä.

Pyhä Stefan palveli piispana kolme vuotta. Hän oli kaikille sävyisyyden ja laupeuden esikuva. Palkaksi hyveellisestä elämästään hän sai kuihtumattoman kunnian seppeleen. Hän nukkui pois rauhassa vuonna 1094.

Vuonna 1594 tai 1595 serbialaiset kapinoivat turkkilaisia sortajiaan vastaan Banatin alueella. Kapinoiden aikana serbit pitivät yllä henkeä kantamalla pyhän Savvan[1] kuvaa. Pyhä Savva (Sava) oli ollut Serbian ensimmäinen arkkipiispa. Rakastettu pyhä oli nukkunut kuolonuneen vuoden 1235 tienoilla ja hänen reliikkejään säilytettiin Mileševon luostarissa.

Kostaakseen serbeille ja kukistaakseen kapinat turkkilaisarmeijan johtaja Sinan Pašša meni suurena perjantaina Mileševon luostariin. Pašša varasti pyhän Savvan pyhäinjäännökset ja vei ne mukanaan Belgradiin. Siellä reliikit poltettiin huhtikuun 27. päivänä. Tällä tavalla pyhä Savva sai vielä marttyyrin kruununkin vuosisatoja kuolonuneen nukkumisensa jälkeen, ja tapahtumalle vakiintui oma muistopäivänsä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Muistopäivä on Serbiassa 14.1. mutta Venäjällä ja Suomessa 12.1.