18.10.2021

Sävelmä
4. säv.

ap. ja evankelista Luukas (+ 1. vs.)

pt. Daavid Serpuhovilainen (+ 1520)

Parimia
  1. 1. Joh. 1:1–7
  2. Jaak. 1:1–12
  3. Juud. 1:1–25

(Pyhä apostoli ja evankelista Luukas (+ 1. vs.))

1. Joh. 1:1–7

1 Mikä on alusta alkaen ollut, minkä olemme kuulleet, minkä omin silmin nähneet, mitä katselleet ja käsin koskettaneet, siitä me puhumme: elämän Sanasta. 2 Elämä ilmestyi, me olemme nähneet sen, ja siitä me todistamme. Me ilmoitamme teille iankaikkisen elämän, joka oli Isän luona ja ilmestyi meille. 3 Minkä olemme nähneet ja kuulleet, sen me myös teille julistamme, jotta teilläkin olisi yhteys meihin. Meillä on yhteys Isään ja hänen Poikaansa Jeesukseen Kristukseen. 4 Tämän me kirjoitamme, jotta ilomme tulisi täydelliseksi. 5 Tämä on se sanoma, jonka olemme häneltä kuulleet ja jonka julistamme teille: Jumala on valo, hänessä ei ole pimeyden häivää. 6 Jos sanomme elävämme hänen yhteydessään mutta vaellamme pimeässä, me valehtelemme emmekä seuraa totuutta. 7 Mutta jos me vaellamme valossa, niin kuin hän itse on valossa, meillä on yhteys toisiimme ja Jeesuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.

Jaak. 1:1–12

1 Jaakob, Jumalan ja Herran Jeesuksen Kristuksen palvelija, tervehtii kahtatoista hajaannuksessa elävää heimokuntaa. 2 Veljeni, pitäkää pelkkänä ilona niitä monenlaisia koettelemuksia, joihin joudutte. 3 Tehän tiedätte, että kun uskonne selviytyy koetuksesta, tämä kasvattaa teissä kestävyyttä. 4 Ja kestävyys johtakoon täydelliseen tulokseen, jotta olisitte täydellisiä ja eheitä, ette vajaita miltään kohden. 5 Jos kuitenkin joltakulta teistä puuttuu viisautta, pyytäköön sitä Jumalalta. Hän on saava pyytämänsä, sillä Jumala antaa auliisti kaikille, ketään soimaamatta. 6 Mutta pyytäköön uskossa, lainkaan epäilemättä. Joka epäilee, on kuin meren aalto, jota tuuli ajaa sinne tänne. 7 Älköön sellainen luulko saavansa Herralta mitään, 8 kahtaalle horjuva ihminen, epävakaa kaikessa mitä tekee. 9 Olkoon alhainen veli ylpeä siitä, että on saanut korkean arvon, 10 rikas siitä, että hänet on alennettu, sillä hän on katoava niin kuin kedon kukka. 11 Aurinko nousee, ja helle kuivattaa ruohon. Kukka putoaa maahan, ja sen kauneus on mennyttä. Samoin on rikas lakastuva kesken kukoistavien toimiensa. 12 Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat.

Juud. 1:1–25

1 Juudas, Jeesuksen Kristuksen palvelija, Jaakobin veli, tervehtii kutsuttuja, joita Isä Jumala rakastaa ja varjelee Jeesusta Kristusta varten. 2 Tulkoon laupeus, rauha ja rakkaus yhä runsaampana osaksenne. 3 Rakkaat ystävät! Hartaasti olen halunnut kirjoittaa teille yhteisestä pelastuksestamme, ja nyt sain aiheen kehottaa teitä taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu. 4 Teidän joukkoonne on näet luikerrellut ihmisiä, joista jo kauan on ollut tuomio kirjoitettuna. Nämä jumalattomat kääntävät meidän Jumalamme armon riettaudeksi ja kieltävät ainoan Valtiaamme ja Herramme Jeesuksen Kristuksen. 5 Vaikka te kaiken tiedättekin, tahdon silti muistuttaa teitä siitä, että Herra kyllä ensin pelasti kansansa Egyptistä mutta tuhosi sitten ne, jotka eivät uskoneet. 6 Ja niitä enkeleitä, jotka eivät pitäneet kiinni korkeasta asemastaan vaan hylkäsivät omat asuinsijansa, hän pitää pimeydessä ikuisissa kahleissa suurta tuomion päivää varten. 7 Niin kävi myös Sodoman ja Gomorran ja muiden sen seudun kaupunkien, jotka samalla tavoin antautuivat siveettömyyden ja luonnonvastaisten himojen valtaan: niiden saama rangaistus on varoittava esimerkki, joka muistuttaa ikuisesta tulesta. 8 Yhtä kaikki nämä hurmahenget tekevät samalla tavoin. He saastuttavat ruumiinsa, halveksivat Herraa ja hänen valtaansa ja herjaavat henkivaltoja. 9 Ei edes ylienkeli Mikael, kiistellessään Mooseksen ruumiista Paholaisen kanssa, rohjennut herjata eikä tuomita tätä, vaan sanoi: "Nuhdelkoon Herra sinua!" 10 Mutta nämä ihmiset herjaavat sitä, mitä eivät tunne, ja sillä, minkä he luonnostaan, järjettömien eläinten tavoin tuntevat, he saattavat itsensä turmioon. 11 Voi heitä! He ovat lähteneet Kainin tielle, palkan toivossa he ovat harhautuneet Bileamin jäljille, ja Korahin tavoin he ovat kapinoinnillaan hankkineet itselleen tuhon. 12 Nämä ihmiset ovat häpeätahroja teidän rakkaudenaterioillanne, kun he mässäilevät mistään piittaamatta. He ovat paimenia, jotka huolehtivat vain itsestään. He ovat pilviä, jotka tuuli vie ja jotka eivät vettä anna, puita, jotka syksyllä eivät kanna hedelmää, kahdesti kuolleita, juuriltaan repäistyjä, 13 pärskyviä meren aaltoja, joiden vaahtoharjana on heidän häpeänsä, radaltaan harhautuneita tähtiä, joille ikuisiksi ajoiksi on varattuna synkin pimeys. 14 Heistä on myös ennustanut Henok, Aadamista seitsemäs: "Katso, Herra tulee pyhiensä tuhatlukuisen joukon kanssa 15 ja panee jokaisen tuomiolle. Hän rankaisee kaikkia jumalattomia jokaisesta teosta, jonka he jumalattomuudessaan ovat tehneet, ja kaikista julkeista puheista, joita nuo jumalattomat syntiset ovat häntä vastaan puhuneet." 16 Nuo ihmiset ovat osaansa tyytymättömiä valittelijoita, jotka elävät himojensa vallassa. Heidän puheensa ovat suurellisia, ja omaa etuaan tavoitellen he mielistelevät ihmisiä. 17 Rakkaat ystävät! Muistakaa te, mitä Herramme Jeesuksen Kristuksen apostolit ovat ennalta puhuneet. 18 Hehän sanoivat teille, että lopun aikoina tulee pilkkaajia, jotka elävät jumalattomien himojensa vallassa. 19 Nämä luokittelevat ihmisiä, vaikka itse ovat ajatuksiltaan maallisia, Henkeä vailla. 20 Rakkaat ystävät, rakentakaa te edelleen elämäänne pyhimmän uskonne perustalle, Pyhässä Hengessä rukoillen. 21 Pysykää Jumalan rakkaudessa ja odottakaa, että Herramme Jeesus Kristus armossaan johtaa meidät iankaikkiseen elämään. 22 Armahtakaa niitä, jotka epäilevät. 23 Pelastakaa ne, jotka voitte, temmatkaa heidät tulesta! Toisia taas säälikää kavahtaen heitä, inhotkaa jopa heidän ruumiinsa tahraamaa vaatetta. 24 Hänen, jolla on voima varjella teidät lankeamasta ja riemun vallitessa asettaa teidät tahrattomina kirkkautensa eteen, 25 ainoan Jumalan, hänen, joka on pelastanut meidät Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme kautta, hänen on kirkkaus, korkeus, voima ja valta, ennen aikojen alkua, nyt ja ikuisesti. Aamen.

Polyeleon evankeliumi
Joh. 21:15–25 (Pyhä apostoli ja evankelista Luukas (+ 1. vs.))
Joh. 21:15–25

Siihen aikaan, kun Jeesus kuolleista noustuaan ilmestyi opetuslapsilleen, 15 hän sanoi Simon Pietarille: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko sinä minua enemmän kuin nämä toiset?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun karitsoitani." 16 Sitten hän kysyi toistamiseen: "Simon, Johanneksen poika, rakastatko minua?" "Rakastan, Herra", Pietari vastasi, "sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Kaitse minun lampaitani." 17 Vielä kolmannen kerran Jeesus kysyi: "Simon, Johanneksen poika, olenko minä sinulle rakas?" Pietari tuli surulliseksi siitä, että Jeesus kolmannen kerran kysyi häneltä: "Olenko minä sinulle rakas?", ja hän vastasi: "Herra, sinä tiedät kaiken. Sinä tiedät, että olet minulle rakas." Jeesus sanoi: "Ruoki minun lampaitani. 18 Totisesti, totisesti: Kun olit nuori, sinä sidoit itse vyösi ja menit minne tahdoit. Mutta kun tulet vanhaksi, sinä ojennat kätesi ja sinut vyöttää toinen, joka vie sinut minne et tahdo." 19 Näin Jeesus ilmaisi, millaisella kuolemalla Pietari oli kirkastava Jumalaa. Sitten hän sanoi: "Seuraa minua." 20 Pietari kääntyi katsomaan taakseen ja näki, että heidän perässään tuli Jeesuksen rakkain opetuslapsi, se, joka aterialla oli nojannut hänen rintaansa vasten ja kysynyt: "Herra, kuka se on? Kuka sinut kavaltaa?" 21 Hänet nähdessään Pietari kysyi Jeesukselta: "Entä hän, Herra?" 22 Jeesus vastasi: "Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen? Seuraa sinä minua." 23 Tästä sai veljien keskuudessa alkunsa käsitys, ettei se opetuslapsi kuole. Jeesus ei kuitenkaan sanonut Pietarille, ettei tämä opetuslapsi kuole. Hän sanoi: "Mitä se sinulle kuuluu, vaikka tahtoisin hänen jäävän tänne aina siihen asti kun tulen?" 24 Juuri tämä opetuslapsi todistaa kaikesta tästä. Hän on tämän kirjoittanut, ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on luotettava. 25 Paljon muutakin Jeesus teki. Jos kaikki vietäisiin kohta kohdalta kirjaan, luulen, etteivät koko maailmaan mahtuisi ne kirjat, jotka pitäisi kirjoittaa.

Epistola
Kol. 4:2–9, 14, 18 (Luukas)
Kol. 2:13–20

Kol. 4:2–9, 14, 18

2 Rukoilkaa hellittämättä, valvokaa rukoillen ja kiittäen. 3 Rukoilkaa samalla meidänkin puolestamme, jotta Jumala avaisi meille oven sanansa julistamiseen ja me saisimme puhua Kristuksen salaisuudesta, jonka vuoksi juuri olen vankinakin. 4 Kunpa voisin tehdä sitä tunnetuksi ja puhua niin kuin minun pitäisi! 5 Suhtautukaa viisaasti ulkopuolisiin, käyttäkää sopivaa hetkeä hyväksenne. 6 Puhukaa aina ystävällisesti, kuitenkin sananne suolalla höystäen. Teidän on tiedettävä, miten kullekin vastaatte. 7 Kaikesta, mikä koskee minua, teille kertoo rakas veljemme Tykikos, uskollinen palvelija ja työtoverini Herran työssä. 8 Lähetänkin hänet luoksenne juuri sitä varten, että saisitte tietää, mitä meille kuuluu, ja että hän rohkaisisi teitä. 9 Hänen mukanaan tulee uskollinen ja rakas veljemme Onesimos, joka on teikäläisiä. He kertovat teille kaikesta, mitä tänne kuuluu. 14 Teille lähettävät terveisiä myös rakas veljemme lääkäri Luukas sekä Demas. 18 Omakätinen tervehdys minulta, Paavalilta. Muistakaa minun kahleitani. Armo olkoon teidän kanssanne.

Kol. 2:13–20

13 Te olitte kuolleita rikkomustenne ja ympärileikkaamattomuutenne vuoksi, mutta Jumala teki teidät eläviksi yhdessä Kristuksen kanssa. Hän antoi meille kaikki rikkomuksemme anteeksi, 14 hän kumosi meitä rasittavan velkakirjan kaikkine määräyksineen ja teki sen mitättömäksi naulitsemalla sen ristiin. 15 Hän riisui aseista vallat ja voimat ja saattoi ne kaikki häpeään, kun hän teki Kristuksesta niiden voittajan. 16 Kukaan ei siis saa tuomita teitä siitä, mitä syötte tai juotte tai miten noudatatte juhla-aikoja ja uudenkuun ja sapatin päiviä. 17 Ne ovat vain sen varjoa, mikä on tulossa todellista on Kristuksen ruumis. 18 Teidän voittajan palkintoanne ei saa riistää teiltä kukaan, joka nöyryyttää itseään kieltäymyksin, vajoaa näkyihinsä ja palvoo enkeleitä. Sellaisen ihmisen tekevät hänen omat tyhjät ajatuksensa ylpeäksi, 19 eikä hänellä ole yhteyttä Kristukseen, päähän, joka huolehtii koko ruumiista ja pitää sitä nivelten ja jänteiden avulla koossa, niin että se kasvaa Jumalan tarkoittamalla tavalla. 20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin 21 "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"?

Luuk. 10:16–21 (Pyhä apostoli ja evankelista Luukas (+ 1. vs.))
Luuk. 9:18–22
Luuk. 10:16–21

Herra sanoi opetuslapsilleen: 16 "Joka kuulee teitä, kuulee minua, ja joka hylkää teidät, hylkää minut. Mutta joka hylkää minut, hylkää sen, joka on minut lähettänyt." 17 Ne seitsemänkymmentäkaksi opetuslasta palasivat iloisina ja sanoivat: "Herra, pahat hengetkin tottelevat meitä, kun käskemme niitä sinun nimessäsi." 18 Jeesus sanoi heille: "Minä näin, kuinka Saatana sinkoutui taivaasta kuin salama. 19 Niin, minä olen antanut teille vallan: te voitte polkea käärmeitä ja skorpioneja ja kaikkea vihollisen voimaa, eikä se vahingoita teitä. 20 Mutta älkää siitä iloitko, että henget teitä tottelevat. Iloitkaa siitä, että teidän nimenne on merkitty taivaan kirjaan." 21 Silloin Pyhä Henki täytti Jeesuksen riemulla, ja hän sanoi: "Minä ylistän sinua, Isä, taivaan ja maan Herra, siitä, että olet salannut tämän järkeviltä ja viisailta mutta olet ilmoittanut sen lapsenmielisille. Näin sinä, Isä, olet hyväksi nähnyt.

Luuk. 9:18–22

Siihen aikaan, 18 kun Jeesus oli vetäytynyt yksinäisyyteen rukoilemaan ja opetuslapset olivat hänen kanssaan, hän kysyi heiltä: "Kuka minä ihmisten mielestä olen?" 19 He vastasivat: "Toisten mielestä sinä olet Johannes Kastaja, toisten mielestä Elia, toiset taas sanovat, että joku entisajan profeetta on noussut kuolleista." 20 "Entä te?" kysyi Jeesus. "Kuka minä teidän mielestänne olen?" Pietari vastasi: "Sinä olet Kristus, Jumalan Voideltu." 21 Jeesus kielsi heitä ankarasti puhumasta tästä kenellekään 22 ja sanoi: "Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista."

Päivän synaksario

18.10.

Toisin kuin muut apostolit, pyhä evankelista Luukas ei ollut syntyperältään juutalainen vaan kreikkalainen. Hän syntyi Antiokiassa ja oli ammatiltaan lääkäri. (Kol. 4:14) Hän opiskeli eri tieteenaloja ja matkusteli paljon etsien viisautta ja harjoittaen älyään. Lääkärintoimensa ohella hän oli taitava maalari. Hän tunsi myös Mooseksen lain ja juutalaisten tavat perinpohjin ja osasi hepreaa ja arameaa. Todennäköisesti hän oli kääntynyt juutalaisuuteen. Luukkaan sivistyneisyys näkyy hänen kirjoittamansa evankeliumin ja sen jatko-osan Apostolien tekojen hienostuneessa kielessä.

Aleksandriassa jo varhain tunnetun perimätiedon mukaan Luukas oli yksi niistä seitsemästäkymmenestä apostolista, jotka Herra lähetti pareittain julistamaan evankeliumia. Myöhemmin Luukas oli Jerusalemissa Vapahtajan kärsimyksen aikana. Hän seurasi tapahtumia etäältä ja oli epätoivon murtama. Pääsiäisaamuna hän kulki Kleopaan kanssa Emmauksen tiellä Herran kuoleman järkyttämänä, kun Kristus ilmestyi heille, ja alkoi selittää heille Raamatun kirjoituksia. Apostolit eivät kuitenkaan ymmärtäneet puhuvansa Herransa kanssa ennen kuin hän leipää murtaessaan ilmaisi heille itsensä. (Luuk. 24:16-24) Samassa Herra katosi heidän luotaan, ja he lähtivät täynnä intoa takaisin kohti Jerusalemia ja liittyivät toisten apostolien joukkoon. Kun he olivat koolla puhumassa näistä asioista, Herra itse tuli heidän keskelleen, nuhteli heidän epäuskoaan ja pyysi heitä koskettamaan Häntä.

Kun Pyhä Henki vuodatettiin helluntaina, Luukas oli Jerusalemissa koolla yhdessä Jumalanäidin ja muiden apostolien kanssa. Erään kertomuksen mukaan Luukas matkallaan Antiokiaan julistamaan ilosanomaa Messiaan tulemisesta pysähtyi Samarian pääkaupunkiin Sebastiaan ja löysi siellä ollessaan Johannes Edelläkävijän maatumattomat pyhäinjäännökset. Paikalliset kristityt eivät antaneet koko pyhää ruumista hänelle, mutta hän sai mukaansa Edelläkävijän oikean käden, joka oli koskettanut Herran päätä Jordanilla. Tämän verrattoman arvokkaan pyhäinjäännöksen Luukas toi mukanaan kotikaupunkiinsa Antiokiaan.

On kuitenkin olemassa myös täysin toisenlainen traditio, jonka mukaan Luukas ei lainkaan tuntenut Herraa tämän maanpäällisen elämän aikana, vaan kääntyi kristityksi vasta Paavalin vaikutuksesta – kenties vuonna 42 Paavalin ja Barnabaksen tullessa julistamaan Antiokiaan. Tätä näkemystä edusti muun muassa Johannes Krysostomos, mutta kirkon ajattelussa tämä kanta jäi vähemmistöön.

Joka tapauksessa Paavali ja Luukas aloittivat yhteistyönsä Antiokiassa. Luukas oli mukana Paavalin toisella lähetysmatkalla vuoden 53 tienoilla. Sen jälkeen Luukas viipyi Filippissä, jossa hän toimi muutamia vuosia vasta perustetun seurakunnan johdossa. Sitten hän liittyi Paavalin seuraan tämän kolmannelle lähetysmatkalle ja seurasi häntä Makedoniasta aina Jerusalemiin saakka. He keräsivät Korintin kristityiltä lahjoituksia Jerusalemiin vietäväksi.

Luukas oli Paavalin kanssa myös silloin, kun Paavali vangittiin Jerusalemissa vuonna 57. Kaksivuotisen vankeutensa jälkeen Paavali vetosi keisariin, joten hänet lähetettiin Roomaan. Luukas lähti hänen mukanaan, mutta heidän laivansa haaksirikkoutui Maltan rannikolla. Luukas pysyi Paavalin rinnalla aina tämän marttyyrikuolemaan saakka. Kirjeissään Paavali mainitsee kiitollisena, että ”Luukas yksin” on hänen seuranaan Roomassa (2. Tim. 4:11).

Eusebiuksen mukaan Luukas kirjoitti evankeliuminsa ennen Paavalin kuolemaa, mutta Hieronymuksen mukaan vasta sen jälkeen. Edellisessä tapauksessa hän kirjoitti sen Roomassa, jälkimmäisessä Jerusalemissa. Joka tapauksessa Luukkaan evankeliumi on kirjoitettu erityisesti ei-juutalaisia kristittyjä varten. Luukas kertoo tapauksista, joissa Jeesus ylistää roomalaista sotapäällikköä tai muita ei-juutalaisia. Luukas korostaa myös Jeesuksen rakkautta köyhiin ja yhteiskunnan laitapuolen kulkijoihin. Luukas on myös ainoana evankelistana tallentanut vertaukset kadonneesta lampaasta, laupiaasta samarialaisesta, fariseuksesta ja publikaanista sekä rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Luukas korostaa Kristuksen rakkautta ja sääliä ihmiskuntaa kohtaan, jota parantamaan Hän on tullut.

Kerronnassaan Luukas ottaa monin paikoin esiin miehiä ja naisia vuorotellen osoittaen näin, että Kristus on tullut yhtä lailla molempia sukupuolia varten. (Luuk. 4:31-39, 7:1-17, 8:26-56) Luukas myös esittää Jeesusta seuranneiden ja auttaneiden naisten roolin selkeämmin kuin muut evankelistat. Kenties hän kiinnitti tähän huomiota siksi, että oli oppinut Kristuksesta paljon Jumalansynnyttäjältä itseltään. Samasta syystä hän myös kertoo eniten Jeesuksen elämänvaiheista ennen Hänen julkista toimintaansa.

Luukas kirjoitti evankeliuminsa jatko-osaksi Apostolien teot, jonka hän omisti kristityksi kääntyneelle Akhaian maaherralle Teofilokselle. Sekä Eusebiuksen että Hieronymuksen mukaan Apostolien teot kirjoitettiin Paavalin vankeuden aikoihin, mutta pyhän Ireneoksen mukaan vasta Paavalin kuoleman (vuonna 67) jälkeen. Luukas keskittyy kerronnassaan erityisesti rakkaaseen hengelliseen isäänsä Paavaliin, jonka työlle Apostolien teot on suuri kunnianosoitus. Roomassa Paavali vapautettiin kahden vuoden vankeuden jälkeen, ja hän lähti yhdessä Luukkaan kanssa evankeliointimatkalle. Pian kuitenkin keisari Nero aloitti Roomassa kristittyjen vainon. Kun Paavali palasi kaupunkiin rohkaisemaan uskovia, hänet vangittiin ja tuomittiin kuolemaan. Luukas tuskin oli kaukana, kun Paavali surmattiin, vaikka ei tästä kirjoituksissaan kerrokaan.

Luukkaan myöhemmistä vaiheista on kaksi näkemystä. Mahdollisesti hän kuoli pian sen jälkeen, kun oli saanut evankeliumin valmiiksi. Jotkut ovat sitä mieltä, että Apostolien tekojen loppu osoittaa kirjan jääneen keskeneräiseksi.

On kuitenkin olemassa perimätieto, jonka mukaan Luukas eli naimattomana ja kuoli marttyyrina vasta 84-vuotiaana julistettuaan evankeliumia Italiassa, Dalmatiassa ja Makedoniassa. Vielä vanhalla iällä hän lähti lähetysmatkalle Pohjois-Afrikkaan kulkien Libyan lävitse Kristuksesta kertoen. Simeon Metafrasteksen mukaan pyhä Luukas vihki pyhän Abilioksen Aleksandrian toiseksi piispaksi. Kreikkaan palattuaan Luukkaasta tuli Boiotian Theban piispa. Hän vihki pappeja ja diakoneja, perusti seurakuntia ja paransi rukouksillaan sekä mieleltään että ruumiiltaan sairaita.

Kirkollisen perimätiedon mukaan pyhä Luukas oli myös ensimmäinen ikonimaalari. Hän maalasi ensimmäisen Jumalansynnyttäjän kuvan jo tämän eläessä. Kun hän toi sen ja kaksi muuta vastaavaa maalaamaansa kuvaa Marian nähtäväksi, tämä lausui: ”Olkoon minusta syntyneen armo niiden yllä.” Luukkaan kerrotaan myös maalanneen ensimmäisen ikonin pyhistä Pietarista ja Paavalista.

Pyhän apostoli ja evankelista Luukkaan marttyyrikuolema tapahtui Boiotiassa. Epäjumalienpalvelijat ottivat hänet kiinni, ruoskivat hänet ja naulasivat kiinni oliivipuuhun. Hänen haudallaan alkoi 300-luvulla vuotaa mirhaa ja tapahtua paljon ihmeitä. Mirha osoittautui parantavaksi erityisesti silmäsairauksissa. Vuosisadan puolivälissä keisari Konstantinus Suuren poika Konstantius II siirrätti apostoli Luukkaan pyhäinjäännökset Konstantinopoliin, jossa ne asetettiin Pyhien apostolien kirkkoon yhdessä apostolien Andreaksen ja Timoteoksen jäännösten kanssa. Nämä rakastetut ja suuresti kunnioitetut jäännökset olivat kirkossa aina vuoteen 1204, jolloin ristiretkeläiset veivät ne Roomaan. Pyhää Luukasta on kunnioitettu erityisesti lääkärien, ikonimaalarien ja taiteilijoiden suojelijana. Profeetta Hesekielin kuvaama siivekäs härkä, joka mainitaan myös Ilmestyskirjassa, on evankelista Luukkaan vertauskuva. Tämän oivalsi ensimmäisenä pyhä Irenaios toisella vuosisadalla.

Mnason kääntyi kristinuskoon oltuaan aikaisemmin epäjumalanpalvelija. Paikallisen perimätiedon mukaan kyseessä on sama Mnason, jonka luona apostoli Paavali seuralaisineen asui viimeisellä käynnillään Jerusalemissa ja joka kuului apostoli Paavalin varhaisimpiin opetuslapsiin (vrt. Ap.t. 21:16). Hän seurasi pyhää Teodorosta (6.10.) Roomaan ja Jerusalemiin ja paluumatkalla hänestä tuli pyhän Herakleideksen (17.9.) oppilas.

Kerran Mnason kaatoi Tamarsoksessa kumoon Asklepioksen patsaan ja koko temppelin kutsumalla avuksi Kristuksen nimeä. Epäjumalanpalvelijat hyökkäsivät hänen kimppuunsa, mutta hän sokaisi heidät puhaltamalla heihin päin. Kun he tunnustivat Kristuksen voiman, hän paransi heidät ja kastoi 300 henkeä. Hän lähti pyhän Herakleideksen kanssa lähetysmatkalle Pafokseen, jossa he tekivät paljon ihmeitä.

Herakleideksen kuoleman jälkeen Mnasonista tuli tämän seuraaja Tamarsoksen piispanistuimelle. Hän kuoli elettyään hyvän vanhuuden ja nimitettyään Rhodonin seuraajakseen.

Asklepiades oli järjestyksessä kymmenes Antiokian piispa. Hän nousi istuimelleen pyhän Serapionin jälkeen vuonna 211/212. Ilmeisesti Asklepiades kuoli rauhallisesti, mutta hänet on luettu marttyyrien joukkoon, koska hän joutui eläessään kärsimään paljon vainoa. Pyhä Asklepiades kuoli vuonna 217/218.

Pyhä Athenodoros syntyi Kappadokian Kesareassa. Veljensä Gregorios Ihmeidentekijän (17.11.) tavoin hän kääntyi kristityksi. He opiskelivat yhdessä Kesareassa Origeneksen johdolla, ja molemmista tuli piispoja. Oppineisuudestaan tunnetun Athenodoroksen piispanistuin oli Pontoksen alueella. Hän kärsi marttyyrikuoleman vuoden 269 tienoilla.

Pyhä Justus oli yhdeksänvuotias kristitty, jonka roomalaiset sotilaat surmasivat, koska hän ei suostunut paljastamaan kahden muun kristityn piilopaikkaa. Tämä tapahtui vuonna 287 nykyisen Ranskan alueella. Paikka tunnetaan nykyään nimellä Saint-Just-en-Chaussee. Lapsimarttyyri Justus oli keskiajalla erittäin suosittu pyhä Ranskassa, Belgiassa, Sveitsissä ja Englannissa. Hänen pyhäinjäännöksensä ovat Pariisissa.

Pyhittäjäisä Julianos (syyriaksi Juliana) Saba eli 300-luvulla Pohjois-Mesopotamiassa nykyisen Turkin ja Syyrian raja-alueilla. Hänen nimityksensä Saba on syyriaa ja tarkoittaa ’vanhusta’. Julianos jätti maailman ja kaiken mitä siinä on ja lähti kilvoittelemaan erämaan yksinäisyyteen. Hän asui synkässä luolassa kaukana ihmisasutuksesta, söi kerran viikossa suolalla höystettyä leipää ja joi henkensä pitimiksi vettä läheisestä lähteestä. Hän veisasi psalmeja ja keskusteli Jumalan kanssa puhtaassa rukouksessa, ja Jumalan sanat olivat hänelle hunajaa makeampia. Jumalallinen rakkaus täytti hänen olemuksensa niin, että hän näytti olevan poissa ruumistaan, sillä hän ei enää välittänyt tämänpuoleisista vaan katseli öin ja päivin todellista Rakkauttaan.

Julianos ei voinut pitää valoaan pitkään kätkössä. Ne, joiden sydän janosi ikuiseen elämään kumpuavaa elävää vettä, löysivät hänen luolansa ja jäivät hänen ohjattavikseen. Oppilaiden lukumäärä nousi vähitellen sataan. He kaikki elivät äärimmäisessä köyhyydessä syöden vain kasveja ja leipää. Yöllä he kokoontuivat luolalle veisaten Jumalan ylistystä aamuun asti. Auringon noustessa he hajaantuivat pareittain ympäri erämaata ja rukoilivat vuorotellen niin, että toinen luki 15 psalmia ja toinen teki maahankumarruksia sydämen rukoukseen syventyneenä. Lopuksi he vaihtoivat vuoroja, ja jatkoivat näin iltaan asti. Sitten he lepäsivät hetken ja lähtivät luolalle yövigiliaansa.

Pyhä Julianos kiusaantui saamastaan ylistyksestä ja maineesta ja päätti lähteä muutaman oppilaansa kanssa pyhiinvaellukselle. He kävelivät halki Lähi-idän erämaiden kantaen leipänsä ja suolansa mukanaan eivätkä poikenneet kyliin tai kaupunkeihin. He pääsivät Siinain vuorille asti ja rakensivat sinne pienen kappelin lähelle kiveä, jonka taakse Mooses oli kätkeytynyt saadessaan nähdä Jumalan. Sen jälkeen he palasivat omalle kotiseudulleen.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363), joka vastusti kiivaasti kristinuskoa, oli tulossa sotaretkelle persialaisia vastaan, kristityt pelkäsivät joutuvansa taas vainon kohteeksi. He tulivat Julianoksen luokse ja pyysivät häntä rukoilemaan puolestaan Herraa. Vanhus rukoili kymmenen päivää. Sen jälkeen hän rohkaisi uskovia kertoen heille, että tyrannin kuolema ei olisi kaukana. Julianus Luopio kuoli sotaretkellään.

Seuraava keisari Jovianus (363–364) oli kuitenkin areiolainen ja alkoi vainota ortodoksisia kirkon johtajia. Antiokian piispa pyhä Meletios joutui pakenemaan Syyrian vuorille seuraajineen. Osa heistä tuli Julianoksen luokse pyytämään hänen esirukouksiaan ja tukeaan. Antiokian areiolaiset väittivät kuuluisan erakko Julianoksen olevan puolellaan. Tämän kuullessaan Julianos päätti jättää erämaan rauhan kirkon edun tähden ja lähteä kohti Antiokiaa.

Matkalla Julianos yöpyi erään rikkaan rouvan kodissa. Rouva kuunteli Julianosta niin lumoutuneena, että unohti seitsemänvuotiaan poikansa, joka leikkimässä ollessaan putosi kaivoon. Palvelijat luulivat lapsen kuolleen ja kertoivat onnettomuudesta, mutta nainen ei menettänyt malttiaan vaan kävi rauhallisesti sulkemassa kaivon kannen ja meni palvelemaan vierastaan. Vasta kun Julianos pyysi naista tuomaan poikansa saamaan siunauksen, nainen tunnusti mitä oli tapahtunut. Julianos juoksi oikopäätä kaivolle, nojautui kaiteen yli ja näki lapsen uiskentelevan iloisena vedessä. Kun he vetivät pojan ylös, tämä kertoi nähneensä kaivossa Julianos-vanhuksen, joka kannatteli häntä veden pinnalla.

Antiokiassa pyhä Julianos vastaanotettiin valtavan innostuksen vallitessa. Väkeä tungeksi hänen ympärillään. Kaikki halusivat nähdä hänet ja parantua vaivoistaan. Antiokiassa oli tuolloin myös Johannes-niminen nuorukainen, joka tuolloin ei ollut vielä kastettu mutta joka tultiin myöhemmin tuntemaan nimellä Krysostomos (13.11.). Kun Johannes Krysostomos myöhemmin saarnasi Efesolaiskirjeen pohjalta, hän ylisti Julianoksen nöyryyttä ja kilvoituksia pitäen hänen nimeään kuninkaiden nimiä kunniakkaampana.

Antiokiasta Julianos nousi kaupunkia ympäröiville vuorille, joiden luolissa apostoli Paavali oli aikoinaan piileskellyt. Siellä Jumala salli hänen sairastua kovaan kuumeeseen, jotta kansa uskoisi hänenkin olevan vain ihminen. Toiset munkit ihmettelivät, mitä ihmiset ajattelisivat tullessaan pyytämään parantumista mieheltä, joka itse oli sairas, mutta Julianos rohkaisi heitä olemaan epäilemättä. Julianos nousi ja alkoi rukoilla. Pian hän alkoi hikoilla ja kuume hellitti. Hän paransi rukouksillaan useita ihmisiä, muun muassa ramman, ja tämä vahvisti suuresti kaikkien uskoa.

Julianos kävi vielä vahvistamassa Kyrroksen kristittyjä ja palasi sen jälkeen oppilaidensa luokse erämaahan. Vuonna 367 hän siirtyi iloiten kaipaamaansa elämään, jossa ei ole surua eikä huokauksia. Pyhän Julianos Saban muistoa on vietetty myös 17.1.

Pyhä Monon oli irlantilainen tai skotlantilainen munkki tai pyhiinvaeltaja, joka vaelteli Euroopan mantereella ja päätyi elämään erakkona Belgian Ardennes’ssa. Paikallinen väki kunnioitti häntä suuresti. Vuoden 645 tienoilla pyhän Mononin keljaan tuli varas, joka murhasi pyhän kilvoittelijan, koska tämä oli moittinut hänen elämäntapaansa. Pyhän Mononin haudalla Nassognessa (Nassau) alkoi tapahtua ihmeitä, ja paikalle rakennettiin Jumalanäidille omistettu kirkko.

Pyhittäjät Simeon ja Teodoros olivat veljeksiä. He elivät 800-luvulla ja olivat kotoisin Tessalonikasta. Jo nuorina he ryhtyivät munkeiksi. He viettivät joitakin vuosia Athosvuorella, jossa tuolloin ei vielä ollut järjestäytynyttä luostarielämää. Pyhittäjä Simeon lienee ollut pyhittäjä Euthymios Uuden (15.10.) kilvoittelukumppani Athoksella.

Athokselta veljekset vaelsivat Pyhään maahan. Matkan varrella he pyrkivät tapaamaan pyhiä kilvoittelijoita eri seuduilla. Jerusalemissa molemmat näkivät samanlaisen näyn. Kaikkein pyhin Jumalanäiti ilmestyi heille yhdessä apostolien Paavalin, Luukkaan ja Andreaksen kanssa. Hän ilmoitti valinneensa heidät löytämään apostoli Luukkaan maalaaman ihmeitä tekevän ikoninsa, jonka kristityt olivat kuvainraastajien vainoja pelätessään piilottaneet salaiseen paikkaan Peloponnesokselle.

Veljekset lähtivät kohti Peloponnesosta kertoen matkansa varrella ihmisille Jumalan suurista teoista. Perille tultuaan he olivat epätietoisia, minne heidän pitäisi mennä. Selinosjoen yläjuoksulla yöpyessään he molemmat näkivät jälleen samat apostolit, jotka olivat ilmestyneet unessa heille Jerusalemissa. Nämä kehottivat heitä vaeltamaan noin kaksi tuntia itään päin. Buraikos-joen rannalla he kohtaisivat Eufrosyne-nimisen neidon paimentamassa vuohia. Tämä auttaisi heitä.

Pyhittäjät tekivät neuvon mukaan ja he kohtasivat todellakin Eufrosyne-nimisen tytön. Tämä kertoi, että yksi vuohipukki hänen laumastaan oli vuorella laiduntaessaan mennyt useamman kerran jonnekin, mistä se oli palannut parta märkänä. Munkkien tuloa edeltävänä päivänä Eufrosyne oli seurannut sitä nähdäkseen, missä se käy juomassa. Hän oli tullut niin valtavaan luolaan, että siellä kasvoi jopa puita, ja löytänyt sieltä kirkkaan lähteen. Yhtäkkiä hän oli kuullut äänen: ”Eufrosyne! Eufrosyne!” Ylös katsahtaessaan hän oli nähnyt Jumalanäidin ikonin murattiköynnösten seassa. Ääni oli vielä sanonut: ”Älä pelkää. Minä olen Jeesuksen Kristuksen äiti, jota sinulla on tapana kutsua avuksesi.” Eufrosynelle oli myös ilmoitettu munkkien tulosta.

Pyhittäjät lähtivät Eufrosynen johdolla kiipeämään luolaan. Siellä he näkivät ikonin loistavan murattien keskeltä ja kumarsivat sitä riemuissaan. He jäivät luolaan yöksi ja jo seuraavana päivänä alkoivat raivata sitä puhtaaksi liiasta kasvillisuudesta. He siirsivät ikonin pois luolasta ja polttivat siellä kasvaneet piikkipensaat sekä kuivuneet oksat ja lehdet.

Pyhittäjät rakensivat keljat itselleen ja luolasta he tekivät kirkon. Pian heidän luokseen saapui muitakin kilvoittelijoita ja vähitellen paikalle syntyi Jumalanäidille omistettu Suuren luolan luostari, joka ikoneineen on edelleen Kreikan tunnetuimpia pyhiinvaelluspaikkoja. Eufrosyne ei Jumalanäidin äänen kuultuaan tahtonut enää elää maailmassa. Häntä varten rakennettiin luostarin lähistölle pieni asumus.

Pyhittäjät elivät vanhoiksi ja kuolivat rauhallisesti, ensin Simeon ja muutaman päivän kuluttua Teodoros. Pian heitä seurasi myös Eufrosyne, joka oli kuollessaan 54-vuotias. Hänet haudattiin asuntonsa lähellä sijaitsevaan pieneen kirkkoon, jota alettiin kutsua Pyhän Neidon kirkoksi.

Pyhittäjä Daavid kilvoitteli aluksi pyhittäjä Pafnuti Borovskilaisen ohjauksessa tämän luostarissa. Myöhemmin hän eli erakkona Serpuhovin lähistöllä. Hän perusti Kristuksen taivaaseen astumiselle pyhitetyn Daavidin erakkolan ja siirtyi Herran luo vuonna 1520.

Uusmarttyyrit Gabriel ja Kyrmidoles (Kirmidol) elivät Kairossa, Egyptissä 1500-luvun alussa. He olivat sivistyneitä kristittyjä nuorukaisia, jotka työskentelivät virkamiehinä ja asuivat moskeijan vieressä. Eräät muslimit kadehtivat heitä ja heidän lahjojaan, ja nuorukaisten kristillinen usko ärsytti heitä. He menivät panettelemaan Gabrielia ja Kyrmidolesta emiiri Hair Mekille väittäen heidän heittävän roskansa ja likavetensä päin moskeijan muuria.

Emiiri uskoi syytöksiin ja haetutti Gabrielin ja Kyrmidoleksen paikalle. Kun he tulivat sisään, emiiri mieltyi heidän olemukseensa ja alkoi houkutella heitä kääntymään islamiin. Nuorukaiset vastasivat rohkeasti: ”Me olemme kristittyjä ja uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen.” Nähdessään heidän horjumattomuutensa emiiri määräsi heidät tutkintavankeuteen. Sotilaat veivät heidät pois väkivalloin ikään kuin he olisivat olleet rikollisia solvaten ja lyöden heitä. Kun heidän uskoaan kysyttiin, he sanoivat vain: ”Me olemme kristittyjä ja uskomme Herraamme Jeesukseen Kristukseen.” Muslimit joutuivat raivon valtaan ja vaativat heitä tunnustamaan, että islam on totuus. Marttyyrit vastasivat pelottomasti: ”Emme kiellä uskoa, jonka olemme saaneet esi-isiltämme, vaan pysymme uskossamme horjumattomina loppuun saakka. Mitä teidän uskoonne tulee, me emme pidä sitä minään. Hylkäämme sen vääränä ja turhana.” Tuomarit uhkasivat heitä kidutuksilla ja kuolemalla, elleivät he luopuisi pilkastaan ja kääntyisi muslimeiksi.

Kyrmidoleksen äiti tuli paikalle tahtoen nähdä poikansa ja rohkaista häntä. Väki kävi myös hänen kimppuunsa repien hänen vaatteensa, hakaten häntä ja heittäen hänet ulos. Gabriel nousi seisomaan ja lausui: ”Te väärämieliset ja laittomat tuomarit! Te ette voi tehdä mitään erottaaksenne meidät Kristuksen uskosta. Omaisuus, kunnia, rakkaus vanhempiin, kidutukset, uhkailut ja minkäänlainen lupaamanne kuolema ei saa meitä luopumaan. Tässä on kaulamme, tehkää mitä haluatte ja tehkää se nopeasti.” Myös Kyrmidoles sanoi olevansa valmis kuolemaan. Silloin muuan muslimi raivostui niin, että puukotti Kyrmidolesta rintaan ja paiskasi hänet maahan. Toinen hyppi hänen rintansa päällä, ja Kyrmidoles jäi makaamaan puolikuolleena. Lopulta joku otti ison kiven ja ruhjoi sillä hänen pyhän kallonsa. Joku toinen kaivoi vielä silmät hänen päästään. Tällä tavoin iäti muistettava Kyrmidoles antoi sielunsa Jumalan haltuun ja sai Kristukselta marttyyrien voitonseppeleen.

Sotilaat löivät myös pyhän Gabrielin maahan ja pistelivät häntä puukoilla. He hakkasivat irti hänen oikean kätensä ja lopuksi katkaisivat hänen kaulansa. Näin myös Gabriel sai voittopalkinnon. Tämä tapahtui vuonna 1522 pyhien marttyyrien ollessa vain 20-vuotiaita.

Muslimit tahtoivat vielä häpäistä heidän ruumiinsa. Niitä vedettiin pitkin katuja kaupungin ulkopuolelle ja heitettiin tuleen. Pyhät ruumiit tuntuivat kuitenkin vastustavan tulta, ja kesti kaksi päivää ennen kuin ne olivat palaneet. Sen jälkeen eräät arabit keräsivät sen mitä luista oli jäljellä ja myivät ne kristityille.

Pyhän Gabrielin pää jäi polttamatta. Elias-niminen kristitty osti sen arabeilta ja antoi sen Aleksandrian patriarkka Joakimille (k. 1567). Patriarkka kokosi jäljelle jääneet reliikit, voiteli ne tuoksuvilla aineilla ja asetti ne arkkuun, jota säilytti omassa huoneessaan. Myöhemmin hän siirsi kallisarvoiset reliikit Kairon Pyhän Nikolaoksen kirkkoon. Monia ihmeitä on tapahtunut niille, jotka ovat uskossa kunnioittaneet ja suudelleet pyhän Gabrielin reliikkejä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

19.10.2021

Sävelmä
4. säv.

pr. Joel (+ 800-l. eKr.)

m. Varus ja kuusi pyhittäjämarttyyria (+ 304)

pt. Johannes Rilalainen (+ 946)

Epistola
Kol. 2:20–3:3

Kol. 2:20–3:3

20 Jos kerran olette yhdessä Kristuksen kanssa kuolleet pois maailman alkuvoimien ulottuvilta, miksi yhä käyttäydytte tämän maailman mukaisesti ja alistutte sellaisiin sääntöihin kuin 21 "älä tartu", "älä maista", "älä kosketa"? 22 Tämä kaikkihan koskee sellaista, mikä käytön jälkeen häviää. Kysymys on vain ihmisten käskyistä ja opeista. 23 Nämä omatekoista hurskautta, nöyryyden harjoitusta ja ruumiin kurittamista vaativat käskyt tosin näyttävät viisailta, mutta todellisuudessa ne ovat arvottomia ja tyydyttävät vain ihmisen ylpeyttä. 3:1 Jos siis teidät on yhdessä Kristuksen kanssa herätetty kuolleista, niin tavoitelkaa sitä mikä on ylhäällä, missä Kristus istuu Jumalan oikealla puolella. 2 Ajatelkaa sitä mikä on ylhäällä, älkää sitä mikä on maan päällä. 3 Tehän olette kuolleet, ja teidän elämänne on Kristuksen kanssa kätketty Jumalaan. 4 Kun Kristus, teidän elämänne, ilmestyy, silloin tekin ilmestytte hänen kanssaan kirkkaudessa.

Luuk. 9:23–27
Luuk. 9:23–27

Herra sanoi opetuslapsilleen: 23 "Jos joku tahtoo kulkea minun jäljessäni, hän kieltäköön itsensä, ottakoon joka päivä ristinsä ja seuratkoon minua. 24 Sillä se, joka tahtoo pelastaa elämänsä, kadottaa sen, mutta joka sen minun tähteni kadottaa, on sen pelastava. 25 Mitä hyödyttää ihmistä, jos hän voittaa omakseen koko maailman mutta saattaa itsensä tuhoon ja turmioon? 26 Joka häpeää minua ja minun sanojani, sitä on Ihmisen Poika häpeävä, kun hän tulee kunniassaan, Isänsä ja pyhien enkelien kirkkaudessa. 27 Totisesti: tässä joukossa on muutamia, jotka eivät kohtaa kuolemaa ennen kuin näkevät Jumalan valtakunnan."

Päivän synaksario

19.10.

Profeetta Joel Petuelin poika oli syntyjään Rubenin sukukuntaa. Hän eli Juudan valtakunnassa ilmeisesti noin 800 eKr., sillä hän mainitsee esimerkiksi Filistean mutta ei pakkosiirtolaisuuden ajan vihollisia Babyloniaa ja Kaldeaa. Vaikka Joelin elämästä ei tiedetä mitään, hänen julistuksensa on sitäkin tärkeämpää. Joelin kirjan tyyli on vaikuttavaa, iskevää ja kaunista.

Joelin kirjan alkupuoli on vaikerointia kuivuuden ja vitsauksien tähden. Joelin kautta Jumala kehottaa katumukseen ja lupaa armahdusta. ”Kääntykää minun puoleeni, tehkää niin koko sydämestänne, paastotkaa, itkekää ja valittakaa. Repikää rikki sydämenne, älkää vaatteitanne. Palatkaa Herran, Jumalanne, luo, sillä Hän on anteeksiantava ja laupias, Hän on kärsivällinen ja Hänen hyvyytensä on suuri.” (2:12-13) Profeetta Joel julistaa, että oikea paasto ei ole ulkonaista näytöstä vaan sisimmän puhdistamista vihasta sekä köyhien auttamista. Joel näkee myös temppelijumalanpalveluksen lopun: ”Ruokauhri ja juomauhri on loppunut Herran temppelistä. Murheissaan ovat papit, Herran palvelijat.” (1:9)

Joelin kirjan jälkimmäinen puoli kertoo Hengen vuodattamisesta ja Herran päivän tulemisesta. Joel kuvaa myös, kuinka Jumala ilmoittaa itsensä ja asuu kansansa keskellä Siionissa (4:17) viitaten näin Sanan lihaksitulemiseen. Profeetta Joel ennustaa selvin sanoin, kuinka Pyhä Henki vuodatetaan ihmisille: ”Tämän jälkeen on tapahtuva, että minä vuodatan henkeni kaikkiin ihmisiin. Ja niin teidän poikanne ja tyttärenne profetoivat, nuorukaisenne näkevät näkyjä, vanhuksenne ennusunia. Myös orjiin ja orjattariin minä vuodatan henkeni noina päivinä.” (3:1-2) Pyhä Henki ei katso ihmisen ulkonaista asemaa vaan sydämen asennetta. Gregorios Teologi sanoo näitä jakeita selittäessään, että Pyhä Henki pysyy meidän kanssamme ikuisesti niin tässä kuin tulevassa maailmassa eikä hylkää meitä, ellemme me itse luovu Hänestä. Joelin profetian toteutuminen alkoi helluntaina, jatkuu maailman loppuun saakka ja huipentuu tulevassa elämässä.

Profeetta Joel kuvaa myös taivaalla ja maan päällä ilmestyviä merkkejä, verta, tulta ja savupatsaita. (3:3) Nämä toteutuivat ennen muuta Herran lihaksitulemisessa: taivaalla näkyi tähtimerkki, Herran noustessa ristille aurinko pimeni ja taivas synkkeni, ja maan päällä maa järisi, kalliot halkesivat ja haudat aukesivat. Pyhä Bede selittää veren tarkoittavan Herran kyljestä valunutta verta, tulen Pyhää Henkeä, savun murhetta ja kyyneliä. Lisäksi tuli symboloi myös uskovaisten valaisemista ja savu juutalaisten sokaistumista. Sanat voivat kuitenkin viitata myös lopun aikaan. Johannes Krysostomoksen mukaan suuri Herran päivä tarkoittaa sekä Hengen vuodattamisen päivää helluntaita että maailman lopussa koittavaa tuomiopäivää.

Profeetta Joel kuoli omassa maassaan. Bysanttilaisissa ikoneissa Joel esitetään parrakkaana lempeänä hahmona, jolla on aaltoilevat pitkät hiukset ja kädessään kirjakäärö.

Muinainen Rooman kaupunki oli kuuluisa turmeltuneista orgioistaan, joissa harjoitettiin kaikenlaisia säädyttömyyksiä. Hurskas roomalainen kristitty Ptolemaius ohjasi kristinuskoon erään naisen, joka oli viettänyt erityisen paheellista elämää yhdessä aviomiehensä kanssa. Kun mies ei tahtonut muuttaa tapojaan, nainen vaati avioeroa. Naisen kristityt ystävät suostuttelivat kuitenkin naisen jatkamaan liittoa vetoamalla apostoli Paavalin kehotukseen saada ei-uskova aviopuolisokin voitetuksi uskoon. Tilanne kuitenkin paheni entisestään, ja lopulta hän ilmoitti eroavansa kuultuaan miehensä irstailuista Aleksandriassa. Aviomies teki silloin virallisen valituksen vaimostaan ilmoittaen hänen kääntyneen kristityksi ja ilmiantoi samalla myös Ptolemaiuksen.

Ptolemaius tunnusti kuulusteltaessa olevansa kristitty, ja hänet pantiin kahleisiin ja suljettiin vankeuteen vuosikausiksi. Lopulta hänet tuotiin Rooman prefektin Urbicuksen eteen. Ptolemaius tunnusti rohkeasti olevansa kristitty ja nauttivansa täysin siemauksin Kristuksen opin siunauksista. Kun Urbicius määräsi hänet teloitettavaksi, istuntoa seurannut Lucius-niminen kristitty nousi ja huomautti kovalla äänellä, että Ptolemaiusta ei tuomittu aviorikoksesta, irstailusta, murhasta, varastamisesta tai mistään rikoksesta: ”Sinun tuomiosi, Urbicus, ei ole keisari Piuksen, hänen filosofi-poikansa (Marcus Aurelius) tai pyhän senaatin arvoinen.” ”Sinäkin taidat olla yksi heistä”, Urbicus vastasi. ”Kyllä olen”, vastasi Lucius. Niin heidät molemmat surmattiin. Tämä tapahtui 150-luvulla. Heidän kilvoituksensa kirjasi muistiin heidän aikalaisensa, kristitty filosofi Justinos Marttyyri (k. 165).

Pyhä Varus kuului korkea-arvoiseen sukuun ja palveli sotilaana Egyptissä keisari Maximianuksen (285–305) hallituskaudella. Vuonna 304 Maximianus aloitti laajan kristittyjen vainon. Varus kävi vankilassa huolehtimassa vangituista kristityistä. Hän ihaili heidän urheuttaan ja alkoi itsekin kaivata marttyyrikuolemaa.

Kerran sotilaat kertoivat alueen käskynhaltijalle seitsemästä kristitystä askeetista, jotka he olivat kohdanneet erämaassa ja vanginneet. Käskynhaltija käski tuoda heidät luokseen, mutta yksi heistä oli ehtinyt kuolla jo erämaassa. Kun käskynhaltija ihmetteli, missä seitsemäs askeetti oli, Varus hyppäsi hänen eteensä täyttämään tuon seitsemännen paikan. Käskynhaltija hämmästyi, sillä hän ei tiennyt Varuksen olevan kristitty.

Hämmästys vaihtui kuitenkin pian vihaksi ja julmat kidutukset alkoivat. Varusta ruoskittiin niin ankarasti, että hänen luunsakin murtuivat. Kidutusten aikana pyhä pyysi kuutta askeettia rukoilemaan puolestaan, että Jumala vahvistaisi häntä, sillä ”henki on altis mutta liha on heikko.” (Matt. 26:41)

Askeettien kohottaessa kätensä kohti taivasta ja rukoillessa Varus tunsi ikään kuin voimakkaan käden suojelevan itseään ja lyönnit eivät enää tuntuneet. Nähdessään hänen tyyneytensä kiduttajien raivo yltyi. Lopulta häntä raastettiin rautapiikeillä, niin että hänen vatsansa repesi. Viiden tunnin kuluttua hän kuoli. Erakkomunkit heitettiin vankilaan. Seuraavana päivänä heidät mestattiin.

Kleopatra-niminen nainen seurasi läheltä pyhän Varuksen marttyyrikilvoitusta. Murheissaan hän rukoili kyynelin kristittyjen puolesta ja pyysi heille varjelusta puhjenneessa vainossa. Kun ilta tuli, hän meni ainoan poikansa Johanneksen ja muutamien muiden kristittyjen kanssa hakemaan pyhän Varuksen ruumista. Hän hautasi sen salaa maahan oman vuoteensa alle.

Vuosien kuluttua, kun vaino oli jo päättynyt, Kleopatra halusi palata Palestiinaan, mistä hän oli kotoisin. Hän tahtoi ottaa mukaansa pyhän Varuksen jäännökset. Niinpä hän meni käskynhaltijan luo ja pyysi saada ottaa mukaan edesmenneen miehensä, joka oli haudattuna hänen talossaan. Hän sai luvan, mutta miehensä sijaan hän ottikin mukaansa Varuksen pyhäinjäännökset.

Kleopatra asettui asumaan lähelle Taborin vuorta ja hautasi pyhän Varuksen jäännökset suurin kunnianosoituksin. Marttyyrin saapuminen seudulle tuli laajalti tunnetuksi ja monet riensivät hänen haudalleen. Sen äärellä alkoi tapahtua ihmeitä. Niinpä Kleopatra päätti rakennuttaa paikalle kirkon. Kun kaunis kirkko valmistui, hän kutsui paikalliset piispat ja luostarien edustajat sitä vihkimään. Kokoöisen palveluksen jälkeen Kleopatra ja hänen poikansa tarjosivat kaikille läsnäolijoille juhla-aterian. He tahtoivat omakätisesti palvella vieraitaan, niin etteivät itse ehtineet ollenkaan syödä.

Illansuussa vieraiden lähdettyä Johannes sairastui yhtäkkiä kovaan kuumeeseen ja puoliyön aikaan hän kuoli. Kleopatra oli suunniltaan surusta ja laski kuolleen poikansa marttyyrin haudalle. Katkerasti hän valitti marttyyri Varukselle poikansa kuolemaa: ”Tämäkö oli palkkani siitä, että rakensin kunniaksesi kirkon?” Äärimmilleen uuvuttuaan hän lopulta nukahti. Unessa hän näki pyhän Varuksen, joka piti sylissään hänen poikaansa. Varus syytti Kleopatraa uskon puutteesta ja sanoi ottaneensa hänen poikansa suojelukseensa. Poika ei enää missään tapauksessa halunnut palata taivaan ilosta takaisin maan päälle. Kuultuaan tämän äidin mieli keveni ja hän pyysi päästä itsekin heidän luokseen. Tähän pyhä Varus vastasi: ”Huolehdi pelastuksestasi. Kun olet vielä tehnyt jonkin aikaa työtä sielusi hyväksi, pääset tänne.”

Kun Kleopatra heräsi, hän kertoi muillekin näystään. Sitten hän puki poikansa juhlavaatteisiin ja hautasi hänet juhlallisesti marttyyrin viereen. Itse hän jakoi kaiken omaisuutensa köyhille ja vietti koko loppuelämänsä huolehtien pyhän Varuksen kirkosta. Hänen elämänsä oli niin pyhää, että Jumala salli hänen joka sunnuntai nähdä poikansa taivaan kirkkaudessa. Seitsemän vuotta näin kilvoiteltuaan hän antoi sielunsa Jumalan käsiin ja siirtyi pyhän Varuksen ja rakkaan poikansa luo.

Kuningas Šapur II (309-379) aloitti Persian valtakunnassa julman kristittyjen vainon vuonna 342. Kun Seleukia-Ktesifonin piispa pyhä Simeon (17.4.) kärsi marttyyrikuoleman, hänen seuraajakseen tuli hänen diakoninsa Sadoth, joka oli edustanut Simeonia jo Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325. Sadothin nimi merkitsee ”Kuninkaan ystävää”, ja hän todella rakasti taivaan ja maan Kuningasta koko sielullaan ja kaikilla voimillaan. Hengellisen isänsä Simeonin tavoin hän oli valmis kuolemaan mieluummin kuin palvomaan aurinkoa.

Eräänä yönä ollessaan pappiensa kanssa piilopaikassa Sadoth näki näyssä kirkkaat portaat, jotka nousivat taivasta kohti. Portaiden päässä seisoi autuas Simeon, joka sädehtivän kirkkauden ympäröimänä hymyili Sadothille ja sanoi: ”Kapua ylös, Sadothini, älä pelkää. Minä kiipesin eilen, ja sinä kiipeät tänään.” Sadoth ymmärsi, että niin kuin pyhä Simeon oli surmattu edellisenä vuonna, niin hänkin saisi todistaa uskonsa kuluvan vuoden aikana.

Sadoth puhui laumalleen kehottaen heitä jakamaan hänen intonsa: ”Veljet, pysykää lujina Herrassa ja Hänen väkevässä voimassaan. Pukeutukaa Jumalan sota-asuun, niin voitte kestää Paholaisen juonet pahan päivän tullessa. Sillä te olette maailman valo, te olette valon lapsia ja päivän lapsia, ja teitä suojelee elämän sana. Älkää pelätkö kuolemaa, älkää vavisko sen edessä. Se, joka kuolee, taistelkoon voittoisasti, ja se, joka jää eloon, olkoon täynnä rohkeutta. Meidät surmataan Kristuksen tähden ja totuuden tähden. Valvokaa niin kauan kunnes miekka nousee, mutta kun miekka välkehtii, ottakaa sen anti vastaan. Kilvoitelkaamme kohti valtakuntaa, kunnes päivä koittaa ja varjot pakenevat. Meidän tekomme tulevat loistamaan kirkkaasti, ja niin me saamme kunniakkaan ikuisen nimen, jota ei oteta meiltä pois. Rukoilkaa siis, että näkyni täyttyisi pikaisesti.”

Sadoth jatkoi Kristukseen uskovien opettamista ja persialaisten kastamista. Mutta pian pyhä piispa Sadoth pidätettiin kuninkaan nimessä. Alueen kaupungeista ja kylistä kerättiin 128 pappia, diakonia ja erakkokilvoittelijaa, miehiä ja naisia. Sadoth tuotiin Šapurin eteen, ja kuningas vaati häntä osoittamaan kunnioitustaan auringolle, tulelle ja vedelle. Kun pyhä piispa kieltäytyi, häntä hakattiin kepeillä. Sadothin ihoa viilleltiin, ja häneltä revittiin isoilla pihdeillä irti neljä sormea. Häntä ruoskittiin ja pyöriteltiin hehkuvien hiilien päällä. Hänet kiinnitettiin piinapenkkiin, jossa hänen pyhiä luitaan murtui.

Pyhä Herran soturi kesti kaiken kiitollisena. Kun häntä kidutusten aikana kehotettiin tottelemaan kuningasta ja kunnioittamaan aurinkoa, hän totesi: ”Aurinko on Jumalan luoma ja tehty ihmiskuntaa varten. Minä en palvo ketään muuta kuin Luojaa.”

           Piispansa taistelua seuranneet 128 muuta marttyyria sanoivat: ”Jos me kestämme, saamme hallita yhdessä hänen kanssaan. Saamme hallita iankaikkisesta iankaikkiseen Herran kanssa.” Heidät kaikki pantiin kahleisiin ja heitettiin vankityrmiin, joissa he joutuivat kärsimään viiden kuukauden ajan. Heidät haettiin kuulusteltaviksi kolme kertaa, ja kuulustelujen jälkeen kuninkaan sotilaat kiduttivat heitä kaikilla niillä keinoilla, joita Paholainen vain voi ihmismielelle esittää. Kun he olivat piinapenkissä, murtuvien luiden ritinä kuulosti samalta kuin olisi katkottu kuivia risuja ja keppejä. Mutta kukaan heistä ei luopunut uskostaan. Kun heille tarjottiin vapautta, Sadoth lähetti kuninkaalle sanan: ”Meillä on yksi voima, yksi totuus ja yksi tahto ja se on meidän yhdessä uskossamme. Me julistamme yhtä ainoaa Jumalaa ja palvelemme häntä koko sielullamme. Aurinko ja tuli ovat Hänen tekojaan. Tämä on meidän lakimme, emmekä me riko sitä. Uhkauksistasi huolimatta me emme tottele käskyänne. Teillä on miekka, katkaiskaa kaulamme. Teillä on kuolema ja meillä on elämä. Älkää lykätkö tappamistamme päivääkään, älköön mikään viivyttäkö veremme vuodattamista.”

Kun marttyyrien kärsimysten malja oli täyttynyt, heidät määrättiin teloitettavaksi miekalla. Kun heitä vietiin teloituspaikalle, he ylistivät Jumalaa: ”Ylistetty olkoon Jumala, joka on valmistanut kruunun, jonka näemme edessämme, sillä Hän ei ole viivytellyt kaipaamamme perinnön antamisessa. Ylistetty olkoon Kristus, joka ei ole jättänyt meitä tähän maailmaan, vaan kutsuu meitä ja yhdistää meidät itseensä verikasteella.” Heidät surmattiin yksi toisensa jälkeen. Ainoastaan pyhä Sadoth vietiin kahleissa Bet Lafatin kaupunkiin, jossa hänen kaulansa katkaistiin. Tämä tapahtui vuoden 342 tienoilla. Hän ei ehtinyt olla piispana vuottakaan.

Pyhä Ethbin syntyi Britanniassa 500-luvulla. Kun hän oli 15-vuotias, hänen isänsä kuoli, ja äiti uskoi hänet luostariin munkkien koulutettavaksi. Kerran hän kuuli jumalanpalveluksessa evankeliumin sanat: ”Yksikään teistä ei voi olla minun opetuslapseni, ellei hän luovu kaikesta, mitä hänellä on.” Ethbin päätti välittömästi hylätä maailman. Koska hän oli jo diakoni, hän tarvitsi siihen piispansa siunauksen. Sen saatuaan Ethbin vetäytyi Tauracin luostariin vuonna 554. Frankkien ryöstöretken seurauksena yhteisö joutui hajalle vuonna 556, ja Ethbinin ohjaaja pyhä Winwaloë kuoli pian tämän jälkeen. Ethbin purjehti meren yli Irlantiin, jossa hän eli erakkona Kildaren metsissä 20 vuotta. Pyhä Ethbin kuoli vuoden 600 tienoilla. Hänen reliikkejään on Ranskan Montreuil’ssä ja Pont-Mortissa.

Pyhä Frideswide (Fredeswinda, Frevisse) oli prinsessa, jonka isä ruhtinas Dida (Didian) Eynshamilainen omisti Thamesjoen yläjuoksun maat. Frideswide teki luostarilupauksen, mutta paikallinen prinssi ei uskonut, että neito ei haluaisi naimisiin hänen kanssaan. Frideswide pakeni syrjäiseen paikkaan kolmeksi vuodeksi. Sitten prinssi menetti näkönsä ja sai sen takaisin vasta kun oli luvannut luopua Frideswiden tavoittelusta.

Pyhästä Frideswidestä tuli Pyhän Marian benediktiniluostarin ensimmäinen johtajatar. Luostari kukoisti hänen johdollaan. Frideswidellä oli tapana sanoa: ”Mikä ei ole Jumalaa, ei ole mitään.”

Pyhä Frideswide kuoli vuonna 727. Hänen luostarinsa ympärille kasvoi Oxfordin kaupunki, eikä Frideswiden muisto unohtunut. Häntä kunnioitetaan sekä Oxfordin kaupungin että Oxfordin yliopiston suojelijana. Hänen pyhäinjäännöksensä siirrettiin uuteen kappeliin vuonna 1180; siirron juhlaa vietetään helmikuun 12. päivänä. Protestantit häpäisivät jäännökset 1500-luvulla.

Pyhä Teofrid (Theofroy, Chaffre) syntyi Etelä-Ranskan Orangessa 600-luvulla. Hän kilvoitteli munkkina ja apottina Carmery-en-Velayssa, joka myöhemmin nimettiin hänen mukaansa Pyhän Teofridin luostariksi (Monastier-Saint-Chaffre). Hän kuoli vuonna 728 vammoihin, jotka hän oli saanut alueelle hyökänneiden muslimien pahoinpideltyä häntä. Häntä on siitä lähtien kunnioitettu marttyyrina.

Pyhä Laura syntyi Espanjan Cordobassa. Jäätyään leskeksi hän lähti Cuteclaran luostariin, jossa hänestä tuli ensin nunna ja sitten luostarin johtaja. Hän kärsi marttyyrikuoleman maurilaisten valloittajien käsissä, jotka heittivät hänet kiehuvaa pikeä täynnä olevaan pataan. Tämä tapahtui vuonna 864.

Pyhittäjä Johannes syntyi vuonna 876 Sredican eli nykyisen Sofian lähistöllä. Hänen vanhempansa olivat hurskaita bulgarialaisia. Nuoruudestaan asti Johannes rakasti Jumalaa. Vanhempiensa kuoltua hän jakoi saamansa perinnön köyhille ja sairaille, vihkiytyi itse munkiksi ja lähti kotiseudultaan pelkkään vuohennahkavaatteeseen pukeutuneena. Noustuaan korkealle ja paljaalle vuorelle hän alkoi kilvoitella käyttäen ravinnokseen vain villikasveja ja asuen oksista kyhätyssä majassa. Jonkin ajan kuluttua rosvot hyökkäsivät yöllä hänen kimppuunsa, pieksivät hänet ja karkottivat paikalta.

Uudeksi asuinpaikakseen Johannes valitsi syvän luolan. Sinne hän sai seurakseen sisarenpoikansa Luukkaan, joka oli paennut isänsä kodista ja onnistui vain vaivoin löytämään enonsa asumattomilta kallioilta. Johanneksen asuinpaikka oli niin piilossa maailmalta, että hän itsekin piti pojan ilmestymistä ensin unennäkönä. Hän otti tämän vastaan rakkaudella ja ilahtui kuullessaan, että tämä janosi sielun pelastusta. He alkoivat kilvoitella yhdessä.

Kun Luukkaan isä sai tietää poikansa piileskelevän enonsa luona, hänen sielussaan leimahti viha ja kiukku Johannesta kohtaan. Hän etsi kilvoittelijoiden luolan, haukkui Johannesta kaikin mahdollisin tavoin ja uhkasi heittää häntä kivellä, mutta Johannes pysyi vaiti. Lopulta isä raahasi pojan mukaansa. Jäätyään yksin Johannes heittäytyi maahan ja anoi itkien Herraa pitämään huolta pojan pelastuksesta ja varjelemaan häntä maailman kiusauksilta. Matkalla poika kuoli käärmeenpuremaan. Lapsensa odottamatta menettänyt isä tunsi itsensä syylliseksi ja palasi lankonsa luo kertomaan onnettomuudesta. Johannes käski hänen haudata vainajan. Sittemmin Johannes kävi usein pojan haudalla, josta tuli hänelle rakas levähdyspaikka.

Johannes kilvoitteli kaikkiaan kaksitoista vuotta autiossa luolassaan taistellen pahojen henkien hyökkäyksiä ja lihan heikkoutta vastaan. Pian sisarenpoikansa kuoleman jälkeen hän siirtyi Rilan vuorelle, missä hän kilvoitteli asuen ontossa puussa. Hän paastosi, rukoili ja itki jatkuvasti. Ravinnokseen hän käytti villiä palkokasvia, jota kasvoi seudulla. Hän ei nähnyt koskaan ihmiskasvoja vaan eli ainoastaan villieläimet seuranaan.

Lopulta paimenet löysivät erakon etsiessään kadonneita lampaita. He hämmästyivät odottamatonta kohtaamista erämaassa, mutta pyhä mies otti heidät vastaan ja kehotti heitä syömään nälkäänsä palkokasvin papuja. Paimenet söivät itsensä kylläiseksi, mutta yksi heistä kätki papuja taskuihinsa ilman erakon siunausta. Kun hän kotimatkalla antoi niitä tovereilleen, ei varastetuissa paloissa ollut siemeniä. Paimenet palasivat katuvaisina pyhän Johanneksen luo. Tämä antoi heille anteeksi ja selitti hymyillen, että Jumala oli tarkoittanut hedelmät vain erämaan asukkaiden ravinnoksi.

Paimenten kautta sana ihmeellisestä kilvoittelijasta levisi kaikkialle. Ne, jotka olivat tunteneet hänet maailmassa, pitivät häntä järjettömänä ja tyhjänpäiväisenä ihmisenä, joka ei sen vuoksi elänyt niin kuin muut. Mutta toiset alkoivat käydä hänen luonaan ja toivat mukanaan sairaita, jotka paranivat Johanneksen rukousten avulla. Eräs pahan hengen riivaama mies näki ihmisten menevän pyhän Johanneksen luo ja hän lähti seuraamaan heitä. Jonkin matkan päässä Rilan erämaasta hän kaatui maahan huutaen: ”En voi mennä edemmäs, tuli polttaa minua!” Matkatoverit sitoivat riivatun, raahasivat hänet pyhittäjän luo ja pyysivät tätä parantamaan hänet. Johannes sanoi: ”Lapseni, se ylittää voimani. Olen heikko ihminen niin kuin tekin. Vain Jumala voi hänet parantaa.” Mutta miesten hellittämättömien pyyntöjen taivuttamana Johannes lopulta rukoili riivatun puolesta, joka parani heti, ja kaikki ylistivät Jumalaa.

Inhimillistä mainetta karttaakseen Johannes jätti lopulta onton tammensa ja vetäytyi korkealle vuorelle asettuen asumaan hädin tuskin pääsykelpoiselle kalliolle. Siellä hän vietti seitsemän vuotta taivasalla kestäen säiden vaihtelut ja rukoillen milloin seisten, milloin polvistuneena. Sana suuresta kilvoittelijasta kantautui Bulgarian kuninkaan Pietarin korviin. Hurskas hallitsija halusi kovasti nähdä erakon ja lähetti yhdeksän metsästäjää etsimään häntä. Viiden päivän kuluttua he löysivät hänet kalliolta. Hän antoi heille ruokaa, mutta torjui tapaamisen kuninkaan kanssa ja ilmoitti tälle kirjeessä sen, mikä oli tarpeen.

Pyhän Johanneksen hyveellinen elämä innosti monia, jotka halusivat elää hänen lähellään. He rakensivat luostarin ja pitivät Johannesta johtajanaan, ja hän paimensi viisaasti laumaansa. Luolaan, jossa pyhittäjä oli aiemmin elänyt, rakennettiin kirkko. Saavutettuaan korkean iän pyhittäjä jätti henkensä Jumalan käsiin elokuun 18. päivänä vuonna 946. Hän oli tuolloin 70 vuoden ikäinen.

Lokakuun 19. päivänä muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtoa Turnovoon vuonna 1238. Turkkilaisten vallattua Turnovon reliikit siirrettiin Rilan luostariin, jossa ne ovat nykyäänkin.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.