9.12.2018

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Kala sallittu

29. helluntainjälkeinen sunnuntai

Pyhän Annan hedelmöittyminen

p. naisprofeetta Hanna, profeetta Samuelin äiti (+ 1100 eKr.)

Polyeleon evankeliumi
Joh. 20:1–10
Joh. 20:1–10

1 Sapatin mentyä, viikon ensimmäisenä päivänä Magdalan Maria tuli jo aamuhämärissä haudalle ja näki, että haudan suulta oli kivi siirretty pois. 2 Hän lähti juoksujalkaa kertomaan siitä Simon Pietarille ja sille opetuslapselle, joka oli Jeesukselle rakkain, ja sanoi heidät tavattuaan: "Ovat vieneet Herran pois haudasta, emmekä me tiedä, minne hänet on pantu." 3 Pietari ja se toinen opetuslapsi lähtivät heti juoksemaan haudalle. 4 Miehet menivät yhtä matkaa, mutta se toinen opetuslapsi juoksi Pietaria nopeammin ja ehti haudalle ensimmäisenä. 5 Hän kurkisti sisään ja näki käärinliinojen olevan siellä, mutta hän ei mennyt sisälle. 6 Simon Pietari tuli hänen perässään, meni hautaan ja katseli siellä olevia käärinliinoja. 7 Hän huomasi, että Jeesuksen kasvoja peittänyt hikiliina ei ollut käärinliinojen vieressä vaan erillään, omana käärönään. 8 Nyt tuli sisään myös se toinen opetuslapsi, joka oli ensimmäisenä saapunut haudalle, ja hän näki ja uskoi. 9 Vielä he näet eivät olleet ymmärtäneet, että kirjoitusten mukaan Jeesus oli nouseva kuolleista. 10 Opetuslapset lähtivät haudalta majapaikkaansa.

Epistola
Gal. 4:22–31 (Anna)
Kol. 3:4–11

22 Pyhissä kirjoituksissa kerrotaan, että Abrahamilla oli kaksi poikaa, joista toisen synnytti orjatar, toisen vapaa nainen. 23 Orjattaren poika syntyi luonnonjärjestyksen mukaisesti, vapaan naisen poika sen sijaan lupauksen voimasta. 24 Tämä on vertauskuva. Naisilla tarkoitetaan kahta liittoa. Toinen on Siinainvuoren liitto, joka synnyttää orjuuteen, ja se on Hagar. 25 Hagar tarkoittaa Arabiassa olevaa Siinainvuorta, ja sitä vastaa nykyinen Jerusalem, joka lapsineen elää orjuudessa. 26 Mutta taivaallinen Jerusalem on vapaa, ja se on meidän äitimme. 27 Onhan kirjoitettu: -- Iloitse, sinä hedelmätön, joka et synnytä! Riemuitse ja huuda, sinä joka et tunne synnytystuskia! Sillä yksinäisellä on paljon lapsia, enemmän kuin sillä, jolla on mies. 28 Veljet, te olette lupauksen lapsia, niin kuin Iisak oli. 29 Niin kuin luonnonjärjestyksen mukaisesti syntynyt silloin vainosi Hengen vaikutuksesta syntynyttä, niin on laita nytkin. 30 Mutta mitä pyhät kirjoitukset sanovatkaan? "Aja pois orjatar ja hänen poikansa, sillä orjattaren poika ei saa jakaa perintöä vapaan naisen pojan kanssa." 31 Me emme siis, veljet, ole orjattaren vaan vapaan naisen lapsia.

Luuk. 8:16–21 (Pyhän Annan hedelmöittyminen)
Luuk. 13:10–17
Luuk. 8:16–21

Herra sanoi: 16 "Ei kukaan sytytä lamppua ja sitten peitä sitä astialla tai pane sitä vuoteen alle. Lampunjalkaan se pannaan, jotta sisään tulevat näkisivät valon. 17 Ei ole mitään kätkettyä, mikä ei tulisi ilmi, eikä salattua, mikä ei paljastuisi ja tulisi tietoon. 18 Tarkatkaa siis, miten kuulette. Jolla on, sille annetaan, mutta jolla ei ole, siltä otetaan pois sekin, mitä hän luulee itsellään olevan." 19 Jeesuksen äiti ja veljet tulivat tapaamaan häntä, mutta eivät tungoksessa päässeet hänen luokseen. 20 Jeesukselle ilmoitettiin: "Äitisi ja veljesi ovat tuolla ulkona ja haluavat tavata sinut." 21 Mutta hän vastasi: "Minun äitini ja veljeni ovat nämä, jotka kuulevat Jumalan sanan ja tekevät sen mukaan."

Luuk. 13:10–17

10 Jeesus oli sapattina eräässä synagogassa opettamassa. 11 Siellä oli nainen, jota kahdeksantoista vuotta oli vaivannut sairauden henki. Hänen selkänsä oli pahasti köyryssä, eikä hän kyennyt suoristamaan itseään. 12 Nähdessään hänet Jeesus kutsui hänet luokseen ja sanoi: "Nainen, olet päässyt vaivastasi." 13 Hän pani kätensä naisen päälle, ja heti tämä oikaisi selkänsä ja ylisti Jumalaa. 14 Kun synagogan esimies näki, että Jeesus paransi sairaan sapattina, hän suutuksissaan sanoi paikalla oleville: "Viikossa on kuusi päivää työtä varten, tulkaa silloin parannettaviksi älkääkä sapattina." 15 Herra vastasi: "Te tekopyhät! Jokainen teistä kyllä päästää sapattina härkänsä tai aasinsa kytkyestä ja vie sen juomaan. 16 Tätä Abrahamin tytärtä on Saatana pitänyt siteissään jo kahdeksantoista vuotta. Eikö häntä olisi saanut päästää vapaaksi sapatinpäivänä?" 17 Jeesuksen vastauksen kuullessaan kaikki hänen vastustajansa olivat häpeissään, mutta kansa iloitsi kaikista ihmeteltävistä teoista, joita hän teki.

Päivän synaksario

Profeetta Hanna eli Raman kylässä Efraimin kukkulalla. Hän oli toinen Elkana-nimisen miehen kahdesta vaimosta, mutta hänellä ei ollut lapsia, sillä Herra oli sulkenut hänen kohtunsa. Toinen vaimo oli synnyttänyt poikia ja tyttäriä ja hän halveksi Hannaa. Erityisesti hän sorti Hannaa aina vuosittain, kun koko perhe meni Siloon rukoilemaan ja uhraamaan Herralle liitonarkun edessä. Mutta hedelmättömänäkään Hanna ei katkeroitunut vaan noudatti uskollisesti Jumalan käskyjä eikä menettänyt luottamustaan Hänen armoonsa.

Kerran Hanna uhrattuaan jäi temppeliin itkemään ja rukoilemaan Herraa palavasti. Hän vannoi, että jos Jumala antaisi hänelle pojan, hän antaisi tämän pysyvästi Hänen palvelukseensa. Hanna rukoili keskittyneesti, hänen huulensa liikkuivat mutta ääntä ei kuulunut, minkä nähdessään pappi Eeli luuli hänen olevan humalassa.

Hannan usko oli niin luja, ettei Jumala enää voinut pidätellä armoaan vaan soi hänelle pojan, vaikka hän oli jo iäkäs. Näin Hanna sai etukäteen kuvata Jumalanäidin hedelmöittymistä hedelmättömässä naisessa, pyhässä Annassa. (Anna on heprealaisen Hanna-nimen kreikkalainen muoto.) Hanna synnytti pojan, jolle hän antoi nimen Samuel, ”Jumala kuulee”.

Heti kun Samuel oli vieroitettu, Hanna omisti hänet Herralle. Hanna ylisti Jumalaa profeetallisella veisulla: ”Sydämeni riemuitsee Herrasta, Herra nostaa minun pääni pystyyn. Minä voin rohkeasti vastata vihollisilleni, Sinun avustasi minä iloitsen. Vain Herra on pyhä, ei ole toista, meidän Jumalamme yksin on luja kallio. […] Herra lähettää kuoleman ja antaa elämän, vie alas tuonelaan ja nostaa sieltä. Herra tekee köyhäksi ja antaa rikkauden, painaa maahan ja kohottaa. Hän ylentää tomusta mitättömän ja korottaa tuhkasta köyhän, sijoittaa heidät ylhäisten joukkoon ja antaa heille kunniasijan.” (1. Sam. 2:1-10) Hannan kaunis ylistysveisu on Jumalanäidin kiitosvirren (Luuk. 1:46-55) esikuva ja sen loppusanat ”Hän kohottakoon pystyyn voideltunsa pään!” on yksi vanhimpia messiaanisia profetioita.

Samuel jäi palvelemaan pyhäkköön. Joka vuosi kun Elkana ja hänen perheensä menivät Siloon uhraamaan, Hanna toi pojalleen uuden viitan. Pappi Eeli siunasi Hannan, joka oli antanut ainoan poikansa Herralle, ja Jumala siunasi iäkästä Hannaa vielä kolmella pojalla ja kahdella tyttärellä. Pyhä profeetta Hanna vietti lopun elämänsä Jumalaa ylistäen ja nukkui pois rauhassa.

Juutalaisessa perinteessä Hannaa kunnioitetaan yhtenä seitsemästä naisprofeetasta. Häntä pidetään ensimmäisenä, joka käytti Jumalaa puhutellessaan Herra Sebaot -nimeä (1. Sam. 1:11).

Ikuisen suunnitelmansa mukaan Jumala tahtoi valmistaa itselleen puhtaimman asuinsijan tullakseen lihaksi ja asuakseen ihmisten keskuudessa. Joakim ja Anna olivat vuosikausia olleet hedelmättömiä. Heidän vanhuutensa oli kuin ihmisluonto itse: alas taipunut ja synnin ja kuoleman alaisuuteen kuivettunut. He eivät kuitenkaan lakanneet rukoilemasta, että Jumala ottaisi pois heidän häpeällisen murheensa. Kun Herran määräämä valmistautumisen aika oli täyttynyt, Jumala lähetti enkelin Joakimin luokse tämän ollessa mietiskelemässä kukkuloiden hiljaisuudessa ja toisen Annan luokse tämän ollessa alakuloisena puutarhassa. Enkelit ilmoittivat, että pian muinaiset profetiat täyttyisivät heidän kauttaan. Heille syntyisi lapsi, josta oli tuleva uuden liiton arkku, jumalalliset portaat, palamaton pensas, Danielin näkemä kallio, elävä temppeli, jonka Jumalan Sana ottaisi asuinsijakseen.

Pyhän Annan hedelmöittyessä koko ihmisluonnon, jonka kuolema oli erottanut Jumalasta, kuivettuneisuus tuli päätökseensä. Ja mikä on vielä suurempaa, tämä hedelmättömään ikään ehtineen naisen ihmeellinen synnyttäminen ennakoi ihmeellistä siemenetöntä sikiämistä, Kristuksen tahratonta syntymää Jumalanäidin kohdusta.

Vaikka Neitsyt Marian syntymä oli seurausta Jumalan ihmeellisestä teosta, itse hedelmöittyminen tapahtui kuitenkin tavanomaisen miehen ja naisen yhteyden seurauksena luonnonlakien mukaisesti. Maria on osallinen ihmisluonnosta, joka oli langennut Aadamin rikkomuksen kautta ja joutunut synnin ja turmeluksen alaisuuteen. Jumalan valittuna astiana ja Hänen valmistamanaan kallisarvoisena pyhäkkönä Maria on ihmiskunnan puhtain ja täydellisin edustaja, mutta hän ei ole millään tavoin erillään ihmissuvun yhteisestä perinnöstä ja ensimmäisten esivanhempiemme synnin seurauksista. Kristuksen oli inkarnaatiossa tultava ihmisten kaltaiseksi kaikessa paitsi synnissä vapauttaakseen ihmiset kuolemasta omalla vapaaehtoisella kuolemallaan. Samoin myös Hänen äitinsä, jonka kohdussa Jumalan Sana yhtyi ihmisluontoon, kuului ihmisenä olla kuoleman- ja turmeluksenalainen kaikkien Aadamin jälkeläisten tavoin. Näin ihminen ei jäisi miltään osin pelastuksen ja lunastuksen ulkopuolelle.

Jumalanäiti valittiin kaikkien naisten joukosta, koska Jumala näki ennalta, että hän säilyttäisi puhtautensa täydellisesti. Meidän kaikkien tavoin hedelmöittyneenä ja syntyneenä Maria oli katsottu arvolliseksi tulemaan Jumalan Pojan äidiksi ja hengellisessä mielessä meidän kaikkien äidiksi. Hellänä ja säälivänä hän voi toimia välittäjänämme Poikansa edessä.

Niin kuin Kristus oli pyhän Jumalanäidin neitsyyden hedelmä, niin tämä itse oli Joakimin ja Annan siveellisyyden hedelmä. Samaa puhtauden polkua seuraten mekin voimme saada Kristuksen syntymään ja kasvamaan itsessämme.

Yazdbozed kuului syntyjään persialaiseen pappiskastiin. Hän tuli kuitenkin tuntemaan oikean uskon ja otti kasteen Armenian Dvinissä. Pian tämän jälkeen mazdalaiset ottivat hänet kiinni ja tuomitsivat hänet uskontonsa luopiona kuolemaan. Pyhä Yazdbozed mestattiin 9. joulukuuta vuonna 553. Hänen nimensä merkitsee ”Jumalan pelastamaa”, ja siksi kreikkalaisissa lähteissä häntä muistellaan vastaavalla kreikkalaisella nimellä Sositheos.

Pyhä Stefanos, joka valaisi kilvoituksillaan Konstantinopolia ikonoklasmin loppuvuosina 800-luvulla, oli hurskaiden Sakariaan ja Teofanon poika. Koko odotusajan äiti söi vain leipää ja vihanneksia. Kun lapsi sitten syntyi, tällä oli ristikuvio rinnassaan enteenä hänen kieltäymysten täyttämästä elämästään. Kerrotaan, että jo sylivauvana hän kieltäytyi äidinmaidosta, kun hänen äitinsä oli tullut syöneeksi tavallista enemmän. Koska vanhemmat asuivat Pyhän Stefanoksen kirkon lähistöllä, he antoivat pojalleen nimeksi Stefanos ensimmäisen marttyyrin mukaan.

Ikonienraastajakeisari Teofiloksen (829–842) kuoleman jälkeen patriarkka Methodios vihki Stefanoksen isän papiksi Hagia Sofian kirkkoon. Samalla Stefanos vihittiin lukijaksi, ja hän tapasi käydä kirkossa aina yhdessä isänsä kanssa. Pappi Sakarias kuoli, kun Stefanos oli 18-vuotias.

Isänsä kuoleman jälkeen Stefanos sulkeutui Pyhän apostoli Pietarin kirkkoon ja vietti siellä aikaansa valvoen rukouksessa. Yhtenä yönä itse pyhä apostoli ilmestyi hänelle sanoen: ”Rauha sinulle, lapseni. Olet päässyt hyvin alulle, Herra sinua vahvistakoon!” Kolmen vuoden kuluttua, kun Stefanos oli siirtynyt Pyhän Antipaksen kirkkoon, tämäkin pyhä ilmestyi hänelle sanoen: ”Veisaa minulle, niin en jätä sinua.” Siitä lähtien Stefanos alkoi paastota entistä ankarammin ja söi vain pari kertaa viikossa tavanomaista suolatonta kaaliruokaansa. Rukouksillaan ja kilvoituksillaan hän puhdistautui ja tuli arvolliseksi saamaan pappisvihkimyksen. Hänen rukoustensa voimalla tapahtui lukuisia ihmeitä.

Pyhän Antipaksen kirkko tuhoutui vuoden 879 suuressa maanjäristyksessä. Sen jälkeen Stefanos jatkoi askeettista elämäänsä maakuopassa, jossa ilma oli niin kosteaa ja epäterveellistä, että hän menetti hiuksensa, partansa sekä hampaansa, ja reumatismi jäykisti koko hänen ruumiinsa. Kestettyään kaksitoista vuotta tätä vapaaehtoista marttyyrikilvoitusta hän tuli ulos kuopastaan ja otti vastaan munkiksi vihkimisen. Hän oli täysin kuollut maailmalle.

Pyhällä Stefanoksella oli tapana toimittaa liturgia vain suurina juhlina. Palveluksen jälkeen hän söi yhden kuivatun viikunan ja huuhteli suunsa vedellä, minkä jälkeen hän aloitti taas paastokilvoittelunsa. Kilvoiteltuaan tasan puoli vuosisataa ihmisvoimat ylittävässä askeesissa pyhä Stefanos antoi henkensä Jumalan haltuun 72-vuotiaana vuonna 912.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

10.12.2018

Sävelmä
4. säv.
Paasto
Kala sallittu

m:t Menas, Hermogenes ja Eugrafos (+ 310-l.)

Epistola
Ef. 6:10–17 (marttyyrit)
Hepr. 8:7–13

10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. 11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. 12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. 13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. 14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

7 Jos ensimmäinen liitto olisi ollut rikkumaton, ei sen sijalle olisi tarvittu toista. 8 Mutta nyt Jumala moittii kansaansa: -- Kuulkaa! Aika tulee, sanoo Herra, jolloin minä teen uuden liiton Israelin kansan ja Juudan kansan kanssa. 9 Se ei ole samanlainen liitto kuin se, jonka tein heidän isiensä kanssa silloin, kun tartuin heidän käteensä ja vein heidät pois Egyptin maasta. He eivät pysyneet minun liitossani, ja siksi en minäkään välittänyt heistä, sanoo Herra. 10 Tämän liiton minä teen Israelin kansan kanssa näiden päivien jälkeen, sanoo Herra: Minä panen lakini heidän sisimpäänsä, kirjoitan sen heidän sydämeensä. Minä olen heidän Jumalansa, ja he ovat minun kansani. 11 Silloin ei kukaan enää opeta toista, veli ei opeta veljeään sanoen: "Opi tuntemaan Herra." Silloin he kaikki, pienimmästä suurimpaan, tuntevat minut. 12 Minä annan anteeksi heidän rikkomuksensa enkä enää milloinkaan muista heidän syntejään. 13 Puhuessaan uudesta liitosta Jumala osoittaa, että ensimmäinen liitto on vanhentunut. Ja se, mikä on vanhentunut ja aikansa elänyt, häviää pian.

Luuk. 21:12–19 (Pyhät marttyyrit Menas, Hermogenes ja Eugrafos (+ 310-l.))
Mark. 8:11–21
Luuk. 21:12–19

[Jeesus sanoi:] 12 "Mutta jo ennen tätä teidän kimppuunne käydään ja teitä vainotaan. Teitä viedään tuomiolle synagogiin, teitä teljetään vankilaan, te joudutte kuninkaiden ja maaherrojen eteen minun nimeni tähden. 13 Näin te saatte tilaisuuden todistaa minusta. 14 Painakaa vain mieleenne, että teidän ei tule etukäteen miettiä, miten itseänne puolustatte. 15 Minä annan teille viisauden puhua niin, ettei yksikään vastustajanne kykene kiistämään eikä kumoamaan sanojanne. 16 "Jopa teidän vanhempanne, veljenne, sukulaisenne ja ystävänne luovuttavat teidät viranomaisille, ja muutamia teistä surmataan. 17 Kaikki vihaavat teitä minun nimeni tähden. 18 Mutta edes hiuskarva päästänne ei mene hukkaan. 19 Pysykää lujina, niin voitatte omaksenne elämän.

Mark. 8:11–21

[Siihen aikaan] 11 Fariseuksia tuli väittelemään Jeesuksen kanssa. He vaativat häneltä merkkiä taivaasta pannen näin hänet koetukselle. 12 Jeesus huokasi syvään ja sanoi: "Miksi tämä sukupolvi vaatii merkkiä? Totisesti: tälle sukupolvelle ei merkkiä anneta." 13 Ja hän jätti heidät, astui taas veneeseen ja lähti vastarannalle. 14 Opetuslapset olivat unohtaneet varata leipää mukaansa. Heillä oli veneessä yksi ainoa leipä. 15 Jeesus puhui heille vakavasti: "Olkaa varuillanne. Varokaa fariseusten ja Herodeksen hapatetta." 16 Mutta he vain puhelivat keskenään siitä, ettei heillä ollut leipää. 17 Jeesus huomasi sen ja sanoi: "Miksi te puhutte siitä, ettei teillä ole leipää? Ettekö vieläkään ymmärrä, ettekö käsitä? Onko teidän sydämenne paatunut? 18 Onhan teillä silmät, ettekö te näe? Onhan teillä korvat, ettekö kuule? Ja ettekö muista: 19 kun jaoin ne viisi leipää viidelletuhannelle ihmiselle, kuinka monta täyttä korillista te keräsitte palasia?" "Kaksitoista", he vastasivat. 20 "Entä kun jaoin ne seitsemän leipää neljälletuhannelle? Kuinka monta koria te silloin keräsitte täyteen palasia?" He vastasivat: "Seitsemän." 21 Jeesus sanoi heille: "Ettekö te vieläkään käsitä?"

Päivän synaksario

Keisari Maximianuksen hallitusaikana (311–313) Aleksandriassa oli mellakoita poliittisten väittelyiden takia. Jotkut olivat huolestuneita siitä, että kristinusko levisi yhä nopeammin kansan keskuudessa. Kun tästä kerrottiin keisarille, hän lähetti asiaa tutkimaan ateenalaissyntyisen neuvonantajansa Menaksen, joka oli sivistynyt ja puhetaidostaan kuuluisa mies. Menas oli kuitenkin itsekin salakristitty. Aleksandriassa hän onnistui saamaan nopeasti aikaan rauhan ja sovun eripuraisten osapuolten välille, mutta hän ei ryhtynyt toimiin kristinuskoa vastaan vaan päinvastoin levitti sitä itse, ei niinkään sanoin kuin teoin. Hän piti näet tapanaan kävellä torilla vaatimattomassa asussa ilman asemansa tuomia etuuksia. Kätensä kosketuksella ja ristinmerkillä hän paransi Kristuksen nimessä lukuisia sairaita, mikä sai kansan seuraamaan häntä.

Keisarille tiedotettiin, että koko Aleksandria oli kääntymässä kristinuskoon hänen lähettämänsä edustajan toimien johdosta. Keisari alkoi pelätä Menaksen suunnittelevan vallankaappausta ja vapautti tämän tehtävistään. Hänen tilalleen prefektiksi lähetettiin toinen ateenalainen, Hermogenes, jonka tehtävä oli palauttaa keisarin arvovalta. Hermogenes oli saanut määräyksen, että mikäli Menas ei suostu luopumaan uskostaan, häntä oli rangaistava kuolemalla. Tietämättömyydessään Hermogenes uskoi palvelevansa oikeaa asiaa.

Tultuaan suuren sotaväenosaston kanssa Aleksandriaan Hermogenes antoi pidättää Menaksen ja alkoi kuulustella tätä. Menas kertoi rauhallisesti, kuinka oli löytänyt kristillisiä kirjoja ja niiden kautta ylevän, paljon kauniimman maailmankatsomuksen kuin mikä perinteisellä monijumalaisella uskonnolla oli tarjottavanaan. Hän kertoi myös vakuuttuneensa käytännössä Kristuksen voimasta, kun eräs halvaantunut mies oli parantunut hänen kutsuessaan avuksi Jeesuksen Kristuksen nimeä. Tämän jälkeen Menas oli ottanut kasteen. Menas kutsui todistajakseen myös kansan, joka seurasi kuulustelua amfiteatterissa, sillä monet olivat nähneet ihmeitä omin silmin. Neljän tunnin kuluttua Hermogenes päätti kuulustelun ilmoittaen, että sitä jatkettaisiin seuraavana aamuna.

Aamulla teatteriin oli tuotu myös julmimpia kidutusvälineitä Menaksen pelottelemiseksi. Kun sanat eivät tehonneet, Hermogenes määräsi ihon leikattavaksi pois Menaksen jalkapohjista, mutta tuskasta huolimatta tämä lauloi kiitoshymnejä Jumalalle. Kansan myötätunto rohkaisi häntä ja samalla miehuullisuudella hän kesti myös kielensä katkaisemisen ja silmiensä ulos kaivamisen. Lähes kuolleena Menas heitettiin tyrmään ja seuraavana aamuna, jos hän olisi vielä elossa, Hermogenes oli päättänyt tuomita hänet petojen syötäväksi.

Yöllä Hermogenes, joka oli pohjimmiltaan lempeä mies, heräsi kesken uniaan omantuntonsa soimauksiin. Hän katui julmaa menettelyään ja päätti aamulla kutsua kansan kokoon osoittamaan kunnioitusta edes marttyyrin ruumiille. Kun sotilaat menivät hakemaan Menasta areenalle, ei tämä heidän hämmästyksekseen ollutkaan kuollut vaan täysissä voimissaan. Lisäksi he näkivät kahden loistavan enkelin seisovan hänen molemmilla puolillaan. Sotilaat heittivät pois aseensa, uskoivat Kristukseen ja jäivät Menaksen luo.

Yhdessä sotilaiden kanssa Menas kiiruhti amfiteatteriin. Hermogenes tyrmistyi nähdessään marttyyrin täysin terveenä kävelemässä omilla jaloillaan. Varmemmaksi vakuudeksi hän meni koskettamaan tätä omin käsin. Sitten hän seisoi pitkään kuin kivettyneenä. Jumalan armo verhosi hänet, ja Menaksen opetettua hänelle kristinuskon totuuksia hän otti vastaan kasteen yhdessä monien muiden aleksandrialaisten kanssa.

Aleksandriassa oli tuolloin kolmetoista piispaa, jotka olivat tulleet kaupunkiin seuraamaan Menaksen marttyyrikilvoitusta sekä vierailemaan uskovien luona. Viikon kuluttua Hermogeneksen kasteesta Menas ehdotti heille, että Hermogenes vihittäisiin Aleksandrian piispaksi. Piispaksi tultuaan Hermogenes antoi kaittavilleen hyvän esimerkin kristillisestä elämästä jakamalla pois suuren omaisuutensa. Hän antoi myös muuttaa eräitä pakanallisia temppeleitä kirkoiksi. Hän julisti jatkuvasti uskon totuutta, vieraili sairaiden ja kärsivien luona sekä pyrki auttamaan kaikkia ahdistuksessa olevia.

Kuultuaan asioiden saamasta käänteestä keisari Maximianus päätti itse mennä sotajoukon kanssa Aleksandriaan. Tuomioistuimen edessä Hermogenes perusteli kristityksi kääntymystään niin vakuuttavasti, ettei keisarilla ollut siihen mitään sanottavaa. Ainoa vastaus, jonka keisari pystyi antamaan, oli raaka väkivalta. Hermogenekseltä katkaistiin kaikki raajat, jotka heitettiin hänen silmiensä edessä palavaan uuniin, hänet lävistettiin keihäillä, niin että sisälmykset levisivät maahan, ja lopulta hänen ruumiinsa riekaleet heitettiin Niiliin.

Tämän jälkeen keisari kiinnitti huomionsa Menakseen, jota kansa kunnioitti lähes jumalolentona. Hän pelkäsi, että Menas tekee hänet naurunalaiseksi jollakin uudella ihmeellä. Niinpä hän määräsi tämän suljettavaksi tyrmään, missä hänet ripustettiin käsistään riippumaan katosta raskas kivi jalkoihin kiinnitettynä. Siinä Menas saisi kuolla yksin ilman minkäänlaista lohtua. Viimeiseen saakka hän hymisi psalmin säettä ”Herra, katso minun kärsimystäni ja vaivaani” (Ps. 25:18) ja toisteli apostolin lausetta: ”Tämän nykyisen ajan kärsimykset eivät ole mitään sen kirkkauden rinnalla, joka on ilmestyvä.” (Room. 8:18) Voimiensa ehdyttyä hän lausui vielä: ”Kiitän Sinua, Herra, että olen päässyt nauttimaan hyvyyksistäsi.” Sitten hän vaikeni ja heitti henkensä.

Keisarin pilkatessa Kristusta ja Hänen marttyyreitaan Hermogenes ja Menas ilmestyivät vielä kuolemansa jälkeen suurelle kansanjoukolle. Kun Menaksen nuori sihteeri Eugrafos näki heidät, hän asteli keisarin eteen, julisti olevansa kristitty ja vaati saada kunnian kuolla Herransa tähden. Raivoissaan Maximianus sieppasi miekan henkivartijaltaan ja löi sillä Eugrafoksen kuoliaaksi saman tien.

Pyhien marttyyrien reliikit siirrettiin myöhemmin Konstantinopoliin. Matkan varrella ne saivat aikaan suuria ihmeitä osoittaen näin, että Pyhä Henki asuu pyhien ruumissa vielä kuoleman jälkeenkin. Reliikkien löytymisellä on oma muistopäivänsä 17.2.

Kun keisari Julianus Luopio (361–363) kiersi Vähän-Aasian kaupungeissa, hän kävi myös Ankarassa. Siellä kristitty katekumeeni Gemellos, hurskas mies Klimaksinan seurakunnasta, moitti keisaria terävästi hänen kristinuskoa herjaavista mielipiteistään. Tästä raivostuneena Julianus käski vyöttää Gemelloksen tulikuumalla rautavyöllä ja määräsi, että tämän oli lähdettävä hänen seurueensa mukaan. Matkan varrella Gemellosta kidutettiin entistä kovemmin, mutta hän pysyi lujana uskossaan. Jumalan sallimuksesta marttyyri tapasi papin, joka kastoi hänet. Kasteen aikana hän kuuli taivaasta ääneen: ”Siunattu olet sinä, Gemellos, joka olet joutunut kärsimään paljon!” Tämän jälkeen hänet naulittiin ristille ja hän antoi sielunsa Herran haltuun. Kristityt hautasivat hänen ruumiinsa salaa.

Pyhä Gregorius syntyi 600-luvun loppupuolella Syyriassa. Hän palveli pappina Pyhän Markuksen katedraalissa Roomassa. Hänen oppineisuutensa, kyvykkyytensä ja pyhyytensä tunnettiin yleisesti. Kun Rooman paavin istuin jäi tyhjilleen, Gregoriuksen tueksi nousi spontaani kansanliike. Gregoriuksen osallistuessa edellisen paavin Gregorius II:n hautajaissaattoon 11.2.731 väkijoukko kirjaimellisesti nosti hänet harteilleen ja julisti hänet paaviksi. Gregorius oli viimeinen paavi, jonka valinnan vahvisti muodollisesti Ravennan eksarkki Bysantin keisarin nimissä.

Pyhä Gregorius oli taitava puhuja ja voimallinen saarnaaja, joka osasi sekä kreikkaa että latinaa. Hän oli katolisen uskon tukipylväs ja kristillisen totuuden levittäjä. Gregorius tuki voimakkaasti lähetystyötä Länsi-Euroopassa. Hän nimitti pyhän Bonifatiuksen (5.6.) arkkipiispaksi nykyisen Saksan alueelle ja avusti tämän työtä kaikin tavoin.

Keisari Leo oli vähän aiemmin kieltänyt kaikkien pyhien kuvien kunnioittamisen. Edeltäjänsä tavoin paavi Gregorius III lähetti keisarille kirjeitä vaatien tätä lopettamaan kuvien vastustamisen, mutta Leo ei vastannut. Useimmat paavin lähettiläistä vangittiin jo Sisiliassa.

Gregorius III kutsui vuonna 731 koolle Roomaan kaksi kirkolliskokousta, joissa erotettiin kirkon yhteydestä kaikki pyhiä kuvia tuhoavat tai niiden kunnioittamisen kieltävät. Tästä kuullessaan keisari joutui raivon valtaan ja päätti ryhtyä voimatoimiin. Hän lähetti aseistetun laivueen pidättämään paavin ja tuomaan hänet Konstantinopoliin. Jumalan sallimuksesta nousi myrsky eivätkä laivat päässeet perille. Keisari otti kuitenkin haltuunsa Rooman piispan alaiset alueet Kalabriassa ja Sisiliassa. Nämä sekä Illyria julistettiin kuuluvaksi Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen. Tämä oli vakava taloudellinen isku Rooman kirkolle ja käytännössä ensimmäinen isompi askel kohti Rooman ja Konstantinopolin välistä skismaa.

Noihin aikoihin Gregorius alkoi jälleenrakentaa ja kaunistaa Rooman kirkkoja loisteliailla maalauksilla. Hän teki myös hiljaisen ikonoklasmin vastaisen protestin antamalla pystyttää apostoli Pietarin haudan yläpuolella olevan alttarin eteen kuusi massiivista onykskivistä pylvästä, joihin kiinnitettiin Kristuksen ja pyhien kuvia ja näiden eteen lampukoita. Pylväistä viisi on edelleen Pyhän Pietarin kirkossa.

Kun langobardit uhkasivat Roomaa, Gregorius ei enää pyytänyt apua Itä-Roomasta vaan frankeilta ja läntisiltä ruhtinailta. Keskellä näitä levottomuuksia pyhä Gregorius nukkui pois 10. joulukuuta vuonna 741. Hänet muistetaan nöyränä ja viisaana esipaimenena sekä munkkien ja nunnien ystävänä, joka rakasti köyhyyttä ja köyhiä sekä suojeli leskiä ja orpoja.

Pyhä Tuomas oli kotoisin Kyminasvuoren lähistöltä Vähän-Aasian Bityniasta ja vaikutti keisari Leo VI Viisaan aikana (886–912). Jo lapsena hän vieraili usein Kyminasvuorella asuvien munkkien luona ja sai heiltä luostarikutsumuksen kipinän. Luostarielämän opettajana hänellä oli eräs munkki, jonka johdolla hän oppi tuntemaan psalmit, apostolien kirjeet ja koko kirkollisen elämän järjestyksen. Sen jälkeen hänet vihittiin munkiksi. Tuomas alkoi heti kilvoitella ankarasti kohti henkisen kauneuden saavuttamista. Niinpä hänestä tuli kuin pyhä ikoni, joka innosti kaikkia näkijöitään vastaavanlaisiin kilvoituksiin.

Noihin aikoihin eräs konstantinopolilainen ylimys oli rakennuttanut vuorelle luostarin Jumalan kunniaksi ja sielunsa pelastukseksi. Hän tiedusteli paikalliselta piispalta, tuntisiko tämä ketään hyveellistä ja hengellisessä elämässä kokenutta munkkia, joka olisi sopiva uuden yhteisön johtajaksi. Piispa suositteli Tuomasta, joka oli elävä esimerkki aidosta hengellisestä kilvoituselämästä.

Igumeniksi tultuaan Tuomas johti luostariaan viisaasti useita vuosia. Nöyryydessään hän yritti kätkeytyä ihmisiltä, mutta sitäkin innokkaammin he hakeutuivat hänen luokseen nauttiakseen hänen hyveellisestä seurastaan. Tämä häiritsi Tuomasta, ja niinpä hän valitsi yhden munkeista uudeksi igumeniksi ja siirtyi itse tuntemattomaan hiljaiseen paikkaan erään vuoren juurelle. Veljet kaipasivat kuitenkin hengellistä isäänsä ja etsivät häntä, kunnes lopulta löysivät hänen uuden asuinpaikkansa. He lupasivat rakentaa hänelle erakkomajan luostarin lähelle, kunhan hän vain palaisi heidän hengelliseksi ohjaajakseen. Tuomas suostui tähän järjestelyyn.

Paholainen ei kuitenkaan jättänyt rauhaan Tuomasta, joka jatkuvasti ärsytti sitä sankarillisilla kilvoitusteoillaan. Kolme vuotta Tuomasta kiusasivat hyttyset, jotka söivät häntä yötä päivää, niin että hänen ulkonäkönsä muuttui puremien tähden tunnistamattomaksi. Sitten tuli suuria kärpäsiä ja valtavia muurahaisarmeijoita, mutta nekään eivät voineet saada häntä lähtemään pois keljastaan tai luopumaan kilvoitusjärjestyksestään. Lopulta hänen keljansa täyttyi myrkyllisillä matelijoilla, joita oli joka puolella. Tämä koettelemus kesti yksitoista vuotta.

Kerran kun Tuomas toimitti kirkossa pyhää liturgiaa nuoren oppilaansa avustamana, heille ilmestyi kirkkosalissa epämuodostuneen härän kaltainen hirviömäinen olento. Veli kauhistui nähdessään sen, mutta pyhittäjä jatkoi rauhallisesti rukouksiaan. Käännyttyään hän kyllä huomasi hirviön, mutta ei kiinnittänyt siihen huomiota vaan ainoastaan kutsui kauhistuneen oppilaansa vierelleen ja toimitti sitten palveluksen loppuun. Sitten Tuomas poistui alttarista ja lähestyi petoa, joka tarrasi hampaillaan kiinni hänen feloninsa reunaan. Tuomas veti pedon ulos kirkosta jyrkänteen reunalle, josta se heittäytyi alas ja hautautui maanvyörymän alle. Kun pyhä mies tämän jälkeen palasi keljaansa, matelijat eivät voineet enää kestää hänen kasvojensa hohdetta, vaan ryntäsivät aivan kuin tulen ajamina samalle paikalle, johon hirviö oli hautautunut. Sinne laskeutui lopuksi iso parvi lintuja, jotka söivät matelijat.

Tästä ihmeellisestä tapahtumasarjasta lähtien kiusauksista vapautunut Tuomas sai Jumalalta sairaiden parantamisen ja ennalta näkemisen armolahjat. Ne taas vetivät hänen luokseen yhä enemmän kävijöitä. Kerran jopa keisari Leo lähetti pyhittäjälle kirjeen pyytäen häneltä vastausta johonkin ongelmaansa. Kun kirjeentuoja saapui paikalle, Tuomas ojensi tälle vastauksen saman tien edes avaamatta keisarin kirjettä. Kun keisari luki Tuomaksen vastauksen ongelmaansa ja sai tietää kuinka se annettiin, hän tahtoi lähteä tapaamaan Tuomasta, mutta nöyryydessään tämä kielsi häntä tulemasta luokseen.

Ihmispaljouteen väsynyt Tuomas jätti pian luostarinsa toisen kerran. Hän nousi vuorelle hyvin vaikeapääsyiseen paikkaan ja eli siellä yksin vielä useita vuosia. Luostariin hän laskeutui ainoastaan, jos jonkun veljen sielu oli vaarassa ja tämä tarvitsi hänen tukeaan. Korkean iän saavutettuaan hän sairastui ja antoi sielunsa rauhassa Jumalan haltuun.

Stefan Brankovic nousi Serbian hallitsijaksi vuonna 1458. Tuskin hän oli ennättänyt osoittaa hurskautensa ja hyveensä kansansa hallitsijana, kun turkkilaisten hyökkäys pakotti hänet lähtemään vaimonsa ja lastensa kanssa maanpakoon Albaniaan ja myöhemmin sieltä Italiaan. Stefan kuoli Venetsiassa vuonna 1485. Hänen toiseksi vanhin poikansa Jovan (Johannes) kasvoi Styriassa ja säilytti vieraassa ympäristössäkin ortodoksisen uskonsa. Hän seurasi vanhempaa veljeään Djordjea Sremin (Pohjois-Serbian) hallitsijana. Jovan piti erityisen hyvää huolta kirkon tarpeista, erityisesti Athosvuoren, Dalmatian ja Banatin luostareista. Hän nukkui pois Herrassa vuonna 1502 (tai 1503). Hänen albanialainen äitinsä Angelina vihkiytyi poikansa kuoltua nunnaksi Krušedolin luostarissa, jonka hän oli itse perustanut. Serbian kirkko muistelee Angelinaa 30.7.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.