25.1.2022

Sävelmä
2. säv.

p. Gregorios Teologi (+ 390)

pt. Mares Laulaja (+ 430)

Epistola
Hepr. 7:26–8:2 (Gregorios)

Hepr. 7:26–8:2

26 Juuri tällaisen ylipapin me tarvitsimme. Hän on pyhä, viaton ja tahraton, hänet on erotettu syntisistä ja korotettu taivaita korkeammalle. 27 Toisin kuin muiden ylipappien, hänen ei tarvitse päivittäin uhrata ensin omien syntiensä ja sitten kansan syntien sovittamiseksi. Hän on antanut kertakaikkisen uhrin uhratessaan itsensä. 28 Laki tekee ylipappeja ihmisistä, jotka ovat heikkoja, mutta lakia myöhemmin vannottu vala nostaa ylipapiksi Jumalan Pojan, joka on saavuttanut ikuisen täydellisyyden. 8:1 Tulemme nyt asian ytimeen: Meillä on ylipappi, joka on asettunut taivaissa istuimelleen Majesteetin valtaistuimen oikealle puolelle. 2 Hän toimittaa palvelusta taivaan pyhäkössä, todellisessa pyhäkköteltassa, jota ei ole pystyttänyt ihminen vaan Herra itse.

Joh. 10:9–16 (Pyhä Gregorios Teologi (+ 390))
Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Päivän synaksario

25.1.

Pyhä Castinus oli varakas roomalainen senaattori, joka eli 200-luvun alussa. Hän sairastui vaikeasti eikä mistään tuon ajan lääketieteellisestä keinosta ollut hänelle apua. Hänen korviinsa oli kantautunut, että Bysantin Vähän-Aasian puolella Argyropoliksessa oli Kyrillianos-niminen piispa, joka paransi sairaita rukouksella. Vaikka Castinus itse oli vielä perinteisten jumalien palvelija, hän lähti tapaamaan Kyrillianosta. Pyhän piispan rukous paransi Castinuksen välittömästi. Pian hän otti kasteen, jakoi suuren omaisuutensa köyhille ja jäi nöyrästi palvelemaan parantajaansa.

Kyrillianos opetti Castinukselle kristinuskon totuudet ja vähän ennen kuolemaansa vihki hänet seuraajakseen Argyropoliksen piispaksi. Edeltäjänsä kehotuksesta Castinus siirsi piispanistuimen Aasian puolelta Bysantin kaupunkiin, joka tultiin sittemmin tuntemaan Konstantinopolina. Pyhää Castinusta kunnioitetaan kaupungin 18. piispana. Palveltuaan apostolisella innolla Kristuksen laumaa seitsemän vuotta hän vihki seuraajakseen Tituksen ja siirtyi rauhassa Herran luo.

Pyhä Publios oli lähtöisin rikkaasta perheestä Zeugman kaupungista Eufratvirran rantamilta. Vanhempiensa kuoltua hän antoi kotitalonsa, peltonsa, omaisuutensa, vaatteensa ja tavaransa köyhille. Itse hän muutti kuuden kilometrin päähän korkean kukkulan huipulle, jonne hän rakensi itselleen pienen keljan. Siellä hän vietti kaiken aikansa palvellen Jumalaa rukouksin, veisaten psalmeja, lukien ja tehden käsityötä. Kukaan ei koskaan nähnyt hänen lepäävän. Jokaisen vieraan hän otti vastaan suuren ilon vallassa.

Näin kilvoitellen pyhä Publios alkoi esimerkillään houkutella muitakin taivaalliseen elämäntapaansa. Hänen luokseen tuli veljiä, joille rakennettiin omat keljat. Publios piti tapanaan pistäytyä yllättäen veljien keljoissa varmistuakseen, että heidän kilvoituksensa olisi Jumalaa miellyttävää ja etteivät he omistaneet mitään tarpeetonta. Nukkuvat hän herätti ja ylimääräistä ruokaa varastoineita hän nuhteli. Lopulta kaikki kilvoittelijat koottiin yhdeksi veljestöksi yhteen rakennukseen, jossa he kilvoittelivat toisiaan innoittaen ja rohkaisten. Näin paikalle syntyi 300-luvun puolivälin tienoilla luostari.

Publios opetti, että kaikilla oli oppimista toisiltaan: yhdeltä saattoi oppia sävyisyyttä, toiselta innokkuutta, kolmannelta paastoamista. ”Näin saavutamme täydellisyyden omaksumalla toisiltamme sen mitä itseltämme puuttuu.” Publios ja hänen ensimmäiset oppilaansa olivat kreikankielisiä, mutta pian joukkoon liittyi myös alueella enemmistönä olleita syyriankielisiä. Näitä varten rakennettiin oma asuinrakennus, mutta molemmilla ryhmillä oli yhteinen kirkko, jossa palvelukset toimitettiin aamuin illoin laulaen vuorotellen kreikaksi ja syyriaksi.

Pyhä Publios nukkui pois vuoden 380 tienoilla. Luostari jäi kukoistamaan pitkäksi aikaa hänen jälkeensä. Se jatkoi toimintaansa kreikkalais-syyrialaisena, ja sen johtajina oli monia suuria kilvoittelijoita, joista muutamia valittiin piispoiksi.

Sielultaan taivaallinen Gregorios pääsi niin syvälle Jumalan salaisuuksiin, että kaikkien kirkkoisien joukosta hänet on kruunattu ”Teologin” nimellä pyhän apostoli ja evankelista Johannes Teologin tapaan. Nimitys ei viittaa oppiarvoon eikä dogmaattiseen tiedonhallintaan vaan kertoo sielun puhdistumisesta ja Jumalaan yhdistymisestä. Gregorioksen suu oli Pyhän Hengen tulen ja armon pyhittämä, ja siksi hän saattoi Mooseksen tavoin välittää kansalle jumalallisia ajatuksia ja jumalallista valoa.

Gregorioksen perhe asui pienessä Nazianzoksen kaupungissa. Vuosien lapsettomuuden jälkeen perheeseen syntyi Gorgonia-niminen (23.2.) tytär. Äiti Nonna (5.8.) alkoi rukoilla, että saisi myös pojan. Jumala näytti Nonnalle unessa pojan ja ilmoitti tämän nimeksi Gregorioksen. Lapsi syntyi ilmeisesti samana vuonna (329) kuin hänen samanniminen isänsä valittiin kaupungin piispaksi. Nonna kasvatti poikaansa hurskauteen ja hyveellisyyteen. Jo lapsena hänessä puhkesi kukkaan kypsä viisaus. Gregorios tunsi vetoa opiskelemiseen ja rakasti mietiskelyä.

Eräänä yönä nuori Gregorios näki unessa kaksi nuorta neitsyttä valkeissa vaatteissa ja kasvot hunnutettuina. Toinen esittäytyi Puhtaudeksi ja toinen Siveydeksi. Neidot ilmoittivat olevansa Jeesuksen Kristuksen seuralaisia ja kaikkien niiden ystäviä, jotka eivät solmi avioliittoa vaan omistautuvat taivaalliseen elämään. He kehottivat Gregoriosta liittymään koko sydämestään tuohon samaan joukkoon, niin he täyttäisivät hänet neitsyyden kirkkaudella ja saattaisivat hänet Pyhän Kolminaisuuden valoon. Tämän jälkeen Gregorios päätti omistaa elämänsä Jumalalle neitsyydessä ja erottautua maailmallisista nautinnoista ja huvituksista.

Gregorios lähti opiskelemaan retoriikkaa Kappadokian Kesareaan yhdessä veljensä Kesarioksen (9.3.) kanssa. Siellä hän tutustui pyhään Basileiokseen (1.1.). Gregorios matkusti veljensä kanssa Palestiinaan ja Aleksandriaan, jossa hän hyvästeli tämän ja päätti lähteä yksin Ateenaan, filosofian ja oppineisuuden keskukseen.

Merimatkalla kohti Ateenaa nousi ankara myrsky. Kaksikymmentä päivää alus kamppaili aaltojen riepoteltavana. Gregorios oli polvillaan aluksen keulassa ja aallot pieksivät hänen kasvojaan. Häntä ei ollut vielä kastettu, ja hän pelkäsi jäävänsä ikuisiksi ajoiksi ilman kastetta ja sen puhdistavaa ja jumalallistavaa vaikutusta. Gregorios kohotti kätensä kohti taivasta ja rukoili itkien. Hän muisti luvanneensa palvella Jumalaa koko ikänsä, ja lopulta myrsky asettui. Kun alus lipui vahingoittumattomana Ateenan satamaan, monet hänen kanssaan rukoilleista olivat päättäneet kääntyä kristityiksi.

Ateenassa Gregorioksen ja Basileioksen ystävyys syveni entisestään. Heitä yhdisti samanlainen rakkaus oppimiseen, kielellinen lahjakkuus, syvällinen ajattelu, elämän puhtaus sekä kokosydäminen kaipaus hengelliseen täydellistymiseen ja Jumalan läheisyyteen. Ei ihme, että kaikki arvostivat heitä suuresti ja monet totuuden etsijät kääntyivät heidän puoleensa. Gregorios ja Basileios suunnittelivat usein yhteistä kilvoituselämää. Basileios palasi kotiseudulleen, mutta Gregorios jäi ystäviensä pyynnöstä vielä joksikin aikaa Ateenaan.

Vietettyään kaksitoista vuotta Ateenassa Gregorios palasi Kappadokiaan vuonna 358 ja otti lopulta pyhän kasteen 30 vuoden ikäisenä. Hänen sydämensä kaipasi ainoastaan Jumalaa. Hän tahtoi elää mietiskellen Hänen valtakuntaansa ja Hänen kirkkauttaan vapaana maallisista huolista. Ruumiinsa Gregorios alisti ankaraan askeesiin, jota hän jatkoi koko ikänsä, vaikka kärsi monista sairauksista. Hän vetäytyi yksinäisyyteen saadakseen rukoilla ja mietiskellä hiljaisuudessa pyhien kirjoitusten syvyyksiä. Hänen opiskelussa harjaantunut ymmärryksensä pääsi nyt totuuden palvelukseen.

Gregorios siirtyi pyhän Basileioksen luokse tämän hiljentymispaikkaan Irisjoen laaksossa. He uppoutuivat Jumalan salaisuuksien syvyyksiin kuin yhtenä sieluna. Gregorios ja Basileios tempautuivat taivaallisen maailman katseluun ja tunsivat, millaista on valittujen ilo Jumalan valtakunnassa. Niin heille kehittyi verraton ymmärrys ihmisluonnosta ja siitä, millä tavoin sielu puhdistetaan himoistaan. Nuoresta iästään ja lyhyestä kokemuksestaan huolimatta heistä tuli koko luostarikulttuurin suunnannäyttäjiä: he tiivistivät sääntökokoelmaksi periaatteet, jotka ovat olleet ortodoksisen luostarielämän ohjenuora meidän aikaamme asti.

Tämä taivaallinen elämänvaihe jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä Gregorios joutui lähtemään kotikaupunkiinsa huolehtimaan vanhuuden heikentämästä isästään. Nazianzoksen seurakunnassa vallitsi hajaannus, jota Gregorios yritti sovitella. Arkihuolten keskellä hän pyrki pitämään yllä mietiskelevää ja hiljentyvää elämänasennetta. Aikansa epäröityään Gregorios päätti ottaa vastaan pappisvihkimyksen isältään, joka tahtoi hänestä seuraajansa.

Gregorios koki pappeuden ikeen raskaaksi ja lopulta hän päätti paeta Pontokseen, jossa hän purki taakkansa ystävälleen Basileiokselle. Monet syyttivät Gregoriosta araksi ja heikkoluonteiseksi. Hän oli kuitenkin herkkä sielu, jolle oli tärkeämpää päästä lähemmäksi Jumalaa kuin vahvistaa omaa asemaansa. Hän itse totesi, ettei paennut papintehtävää arkuuttaan vaan koska tunsi liian raskasta vastuuta sieluista ja kaipasi päästä mietiskelyn kautta yhdistymään Jumalaan ja sitä kautta koko ihmiskuntaan. Gregorios kirjoitti: ”Mikään ei ollut minulle mieluisampaa kuin sulkea aistieni ovi, lähteä pois lihan ja maailman luota, keskittyä sisäisyyteen, pidättyä kaikesta tarpeettomasta yhteydestä ihmisiin, keskustella itseni ja Jumalan kanssa ja elää näkyvän todellisuuden yläpuolella.” Gregorios tahtoi heijastaa omassa olemuksessaan Jumalaa kirkkaasti ja tahrattomasti, ilman katoavaisten maallisten hahmojen tahraavaa vaikutusta. Hänen toiveensa ja tavoitteensa oli päästä yhä kirkkaampaan valoon ja suurempaan terävyyteen ja selkeyteen sekä kokea syvemmin tulevan maailman autuaita asioita. Gregorios kirjoitti tärkeintä olevan ”päästä Hengen kohottamana liittymään enkelten tanssiin maan päällä mutta maata jättämättä”. Hän huomautti vielä: ”Jos jollain teistä on tämä kaipaus, hän tietää mitä yritän sanoa, ja hän antaa minulle anteeksi.”[1]

Kiihkeästä hiljaisuuden rakastamisestaan huolimatta Gregorios alkoi kuitenkin vähitellen pelätä etääntyvänsä Jumalan tahdosta, ja kolmen kuukauden kuluttua hän palasi Basileioksen neuvon mukaan Nazianzokseen. Gregorios omistautui toimimaan sen puolesta, että yhteisymmärrys palaisi ortodoksien keskuuteen. Kristuksen nöyränä oppilaana, Hänen sanansa palvelijana ja armonsa välittäjänä Gregorios oli elävä esimerkki evankeliumin mukaisesta elämästä. Hän pysyi kaupungin seurakunnan johtohahmona kymmenen vuoden ajan. Samalla hän auttoi ikääntyneitä vanhempiaan.

Vuonna 361 keisari Julianus Luopio ryhtyi toimiin valtakunnan vanhojen uskontojen palauttamiseksi entiseen asemaansa. Hän kielsi kristityiltä kaikki korkeammat opinnot. Gregorios tunsi Julianuksen Ateenan opiskeluajoiltaan, eivätkä keisarin näkemykset siksi tulleet hänelle yllätyksenä. Gregorios nousi vastarintaan laatimalla loisteliaita kirjoituksia ja runoja, joissa hän ilmaisi uskon salaisuuksia kauniisti ja rikkain kielikuvin. Monien mielestä Gregorioksen kirjoitusten taso ylitti jopa antiikin suuret klassikot. Gregorios oli yksi niistä kirkkoisistä, joiden työn myötä kreikkalainen sivistys siirtyi kristinuskon palvelukseen. Syntyi uusi ortodoksinen kristillinen kulttuuri, joka otti vanhan kulttuurin parhaat ainekset ja kirkasti ne totuuden palvelukseen.

Vuonna 370 Gregorios ja hänen isänsä olivat tukemassa Basileiosta, kun tästä tuli Kesarean piispa. Kun kirkossa alettiin väitellä Pyhästä Hengestä, Gregorios alkoi puhua voimakkaasti Hengen jumaluuden puolesta, vaikka keisari Valens (364–378) tuki vastakkaista näkemystä. Basileios ja Gregorios nousivat ortodoksisuuden tärkeimmiksi johtohahmoiksi, ja heidän kansansuosionsa oli niin suuri, että keisari ei uskaltanut vangita heitä.

Gregorios suunnitteli vetäytyvänsä kokonaan seurakuntatyöstä sen jälkeen, kun hänen vanhempansa kuolisivat. Lopulta Basileios kuitenkin vihki hänet piispaksi Sasiman pikkukaupunkiin, joka oli kirkkopoliittisesti tulenarkaa aluetta ja josta muodostui tietynlainen kiistakapula keisarin ja Basileioksen välille. Tästä tuli lähes ainoa Gregorioksen ja Basileioksen välinen erimielisyyden aihe. Gregorios otti vihkimyksen vastaan, mutta ei koskaan lähtenyt Sasimaan. Hän sanoi, ettei halunnut ryhtyä käymään ulkonaisia taisteluita uskon tähden.

Gregorios palasi Nazianzokseen ja toimi isänsä sijaisena, kunnes tämä kuoli seuraavana vuonna. Gregorioksen omakin terveys oli heikentynyt, mutta hän lupasi viipyä tehtävässä, kunnes uusi piispa saataisiin valituksi. Hän huomasi, että valintaa viivyteltiin, koska kansa tahtoi hänen pysyvän piispana, ja siksi hän lähti lopulta kaupungista kaikessa hiljaisuudessa vuonna 375. Gregorios vetäytyi Isaurian keskuskaupunkiin Seleukiaan ja asettui Pyhän Teklan luostariin.

Pyhä Basileios kuoli vuonna 379. Samana vuonna uudeksi keisariksi nousi nikealaisen ortodoksisuuden puolustaja Teodosios (379–395). Konstantinopolin kristityt, joilla oli ollut harhaoppisia johtajia jo lähes neljän vuosikymmenen ajan, pyysivät nyt Gregoriosta paimenekseen. Myös monet piispat painostivat Gregoriosta. Niin hän joutui taas jättämään mietiskelevän elämän ja hiljaisuuden kirkon edun tähden.

Gregorios saapui keisarikunnan pääkaupunkiin resuisena, kaljuuntuneena ja sairauden köyristämänä. Ensivaikutelma ei ollut paras mahdollinen, mutta pian hänen viisaat opetuksensa ja voimakkaat rukouksensa alkoivat herättää laajaa ihailua. Hän majaili ensin sukulaistensa luona, mutta paikalla alkoi käydä niin paljon uskovia kuuntelemassa hänen opetustaan, että lopulta talo muutettiin Pyhän Anastasian eli ylösnousemuksen kirkoksi. Ortodoksinen usko tuntui ikään kuin nousevan Konstantinopolissa kuolleista pyhän Gregorioksen myötä.

Kanonisesti hieman sekavassa tilanteessa Gregorios ei ollut virallisesti pääkaupungin (arkki)piispa, mutta käytännössä hän nousi nopeasti kaupungin ortodoksien johtohahmoksi. Erilaisten lahkojen ja harhaoppisten keskellä pyhä Gregorios erottui hienosyisellä ajattelullaan ja syvämietteisyydellään kuin valonsäde pimeyden keskeltä. Hän katkoi viisastelijoiden ja järkeilijöiden päätelmiä Jumalan sanan miekalla. Gregorioksen maine ”Teologina” syntyi hänen viisiosaisesta sarjastaan teologisia opetuksia. Siinä hän osoitti ensin, että Jumalan salaisuuksista ei voi ryhtyä keskustelemaan samalla tavalla kuin muista asioista, vaan vasta oikealla ajalla ja puhdistuneella mielellä. Hän lähti Jumalan olemuksen käsittämättömyydestä ja eteni Isän syntymättömyyteen, Pojan syntymiseen ja Pyhän Hengen lähtemiseen. Sarjan kolmannessa ja neljännessä osassa hän puolusti Pojan ja viidennessä Hengen jumaluutta. Pyhä Gregorios ymmärsi uskon keskeisten salaisuuksien paradoksaalisen luonteen muita isiä kirkkaammin, ja siksi hän käytti kirjoituksissaan paljon paradoksaalisia ilmaisuja. Hänen määritelmänsä olivat erittäin osuvia, mutta eivät kuitenkaan Jumalaa rajoittavia, ja niissä onkin riittänyt kirkon teologeille kommentoitavaa vuosisadoiksi.

Syvällisyytensä lisäksi Gregorioksen teologiset ilmaisut ovat niin kauniita, että kirkkoveisujen laatijat ovat ammentaneet niistä runsaasti ajatuksia kirkkovuoden juhlien veisuihin. Muun muassa joulun, teofanian, pääsiäisen ja helluntain juhlakanonit on laadittu suoraan pyhän Gregorioksen opetusten pohjalta. Näin Gregorioksen opetukset ovat ohjanneet kristittyjen mieliä ylöspäin pyhien ikonien tapaan. Niitä on opeteltu ulkoa kuin pyhää Raamattua. Hänen sanojensa hengellisestä kauneudesta sisäinen mietiskely ja sanaton rukous avautuvat kuin itsestään. Yksi hänen lempiteemoistaan oli ihmisen jumalallistuminen, joka suorastaan huokuu läpi hänen tekstistään.

Gregorios oli hyvin sävyisä kohdatessaan syntisiä ja harhaantuneita. Hän johdatti ihmisiä takaisin oikealle polulle antamalla käytännön esimerkin sellaisesta kristillisestä elämästä, joka oli askeesin, koetusten ja sairauksien karaisemaa eikä lainkaan kiinni maailmallisissa. Monet niistä, jotka olivat kuulleet hänen puhuvan, tulivat kääntymykseen nähdessään miten hän eli.

Gregorioksen menestys nostatti tietysti myös kateutta ja vastustusta. Vihamiehet ja lahkohenkiset levittivät hänestä valheellisia juoruja, mutta tämä ei horjuttanut hänen kärsivällisyyttään ja sävyisyyttään. Vuoden 379 pääsiäisyönä eräät apollinaarit,[2] joiden opetukset hän oli terävästi kumonnut, ryntäsivät Pyhän Anastasian kirkkoon alkaen kivittää Gregoriosta ja aiheuttaen suuren paniikin. Pyhä Gregorios olisi jo mielellään kärsinyt marttyyrikuoleman, mutta jäi kuitenkin henkiin.

Gregoriosta syytettiin monenlaisista rikkomuksista, mutta hän osoittautui syyttömäksi. Hän antoi vastaansa hyökänneille anteeksi ja kehotti ystäviäänkin olemaan armahtavaisia. Tämä sävyisyys sai sekä pahansuopaiset hereetikot että eräät väärämieliset kiihkoilevat ortodoksit entistä vihamielisemmiksi häntä kohtaan.

Uusi koettelemus tuli Aleksandriasta Maksimos-nimisen filosofin myötä. Ensin Gregorios luotti häneen, mutta Maksimos alkoikin juonitella ja järjesti lopulta itsellee kanonisesti arveluttavan vihkimyksen Konstantinopolin uudeksi piispaksi. Tämä aiheutti kirkossa suuren skandaalin ja monenlaista hämminkiä. Sävyisä ja pitkämielinen Gregorios totesi rauhallisesti luopuvansa mieluummin istuimestaan kuin lietsovansa vihaa, jota Maksimoksen vastustaminen aiheuttaisi. Tilanne ratkesi, kun kansa nousi spontaanisti Maksimosta vastaan vaatien, ettei heidän todellinen esipaimenensa saisi jättää heitä Kristuksen laumaa uhkaavan suden haltuun. ”Jos jätät meidät, isä”, he sanoivat, ”sinun on ymmärrettävä, että viet Pyhän Kolminaisuuden mukanasi.”

Gregorios kuunteli kansaa ja vetosi keisari Teodosiokseen, joka asui tuolloin Tessalonikassa. Teodosios vahvisti Maksimoksen viraltapanon. Hieman myöhemmin hän järjesti Konstantinopoliin triumfin (24.11.380) juhlistaakseen sotilaallista voittoaan. Seuraavana päivänä hän karkotti areiolaiset Konstantinopolin kirkoista ja vahvisti Gregorioksen kaupungin piispaksi. Gregorios ei voinut kieltäytyä kunniasta, sillä kansa oli vahvasti hänen tukenaan. Kanonisesti hän oli kuitenkin edelleen Sasiman piispa, ja siksi hänen siirtoonsa tarvittiin kirkolliskokouksen siunaus.

Keisari Teodosios päätti kutsua koolle toisen yleisen kirkolliskokouksen selvittämään kirkkoa jakaneet opilliset kysymykset. Kokous vahvisti yksimielisesti Gregorioksen Konstantinopolin piispaksi ja totesi sekä areiolaisuuden että Pyhän Hengen jumaluuden kieltämisen harhaopeiksi. Näin ortodoksinen usko pääsi voitolle, ja koko kristikunta oli yhtenäisempi kuin koskaan.

Antiokian piispa Meletioksen (12.2.) kuoltua Gregorioksesta tuli yleisen kirkolliskokouksen puheenjohtaja. Meletioksen seuraajasta käytiin niin ankaraa riitaa, että eräs nuori hereetikko jopa värvättiin murhaamaan Gregorios. Pyhän piispan edessä nuorukainen tuli kuitenkin katumukseen, heittäytyi polvilleen ja paljasti suunnitelman. Gregorios nosti hänet ylös, halasi häntä hellästi ja pyysi häntä unohtamaan harhansa ja antamaan elämänsä Jumalalle. Gregorioksen vastustajat sen sijaan syyttivät yhä, että hänen siirtymisensä Sasimasta Konstantinopoliin oli ollut kanonien vastainen.

Jatkuva riitely kirkon asioista uuvutti Gregorioksen, joka karsasti kunniaa ja valtaa. Murtunein mielin hän ilmoitti kirkolliskokoukselle, että hänen suurin intohimonsa oli saada aikaan rauha, ja mikäli hänen arkkipiispuutensa aiheutti jakaannusta, hän olisi Joonan tavoin valmis heitettäväksi mereen myrskyn tyynnyttämiseksi, kunhan muut säilyisivät turvassa. Tämän sanottuaan Gregorios lähti keisarin palatsiin ja pyysi Teodosiosta hyväksymään hänen eronsa. Hän myös pyysi keisaria käyttämään keisarillista asemaansa, jotta kirkkoon saataisiin yksimielisyys ja sopusointu.

Gregorios piti Pyhän Anastasian kirkossa koskettavan jäähyväispuheen jättäen hyvästit niin asemalleen kuin ”Kaupunkien kuningattaren” kirkoille, joiden uskoa hän oli ollut vahvistamassa. Hyvästeltyään vielä papistonsa, munkit, neitsyet, köyhät ja hereetikot sekä kirkkoa suojelleet enkelit hän uskoi laumansa Pyhän Kolminaisuuden huostaan. Sitten hän lähti kaupungista jättäen seuraajakseen pyhän Nektarioksen (11.10).

Gregorios palasi Nazianzokseen ja viipyi siellä, kunnes sen piispaksi valittiin hänen serkkunsa Eulalios. Sitten pyhä Gregorios pääsi lopulta vetäytymään tilalleen Arianzokseen, jossa hän sairauksiensa ja kilvoitustensa heikentämänä vietti elämänsä viimeiset vuodet hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä.

Gregorios ei kuitenkaan lakannut tuntemasta vastuuta kirkon asioista. Hän laati kirjeitä, joissa hän ohjasi hengellisiä lapsiaan kohti täydellisyyttä, kitki versoneita harhakäsityksiä sekä kehotti Nektariosta ja muita ortodoksisia piispoja oikeamielisyyteen. Gregorios myös laati ihastuttavia runoja klassisen kreikan parhaiden normien mukaan. Pyhä Gregorios vietti elämänsä viimeiset hetket Pyhän Kolminaisuuden salaisuuksia mietiskellen. Hän nukkui pois vuonna 390.

Gregorioksen perintö jäi elämään hänen kuolemattomissa kirjoituksissaan, jotka ovat ylittämättömän kauniita ja syvällisiä. Hänen opetuspuheitaan alettiin käyttää malliesimerkkeinä retoriikan opetuksessa. Gregorioksen kirjeitä on säilynyt ainakin 243. Hänen reliikkinsä siirrettiin 900-luvulla Konstantinopoliin Pyhien apostolien kirkkoon. Siirrolla on oma muistopäivänsä 19.1. Nykyisin pyhän Gregorioksen kallo on Vatopedin luostarissa Athoksella.


[1] Patrologia Graeca 35, 413C–416A; Gregory Nazianzen: Orations 2:7.

[2] Laodikan piispa Apollinarios (n. 315–392) opetti, että inkarnaatiosta alkaen Logos (Sana, jumalallinen luomisvoima) oli Kristuksessa ”sielun” paikalla. Tällöin Kristus olisi ikään kuin aineellisten kuorten sisään asettunut Jumala, joka ei olisi todellinen ihminen sisäiseltä, henkiseltä olemukseltaan.

Pyhä Apollos vaikutti 300-luvun loppupuolella ja oli Egyptin tunnetuimpia erämaaisiä. Hän meni erämaahan jo 15-vuotiaana. Elettyään 25 vuotta erämaassa hän kuuli äänen, joka kehotti häntä asettumaan lähemmäksi asuttuja alueita, jotta epäjumalanpalvelijat kääntyisivät kristinuskoon. Pyydettyään että Herra vapauttaisi hänet ylpeyden ja turhamaisuuden vaarasta Apollos asettui luolaan lähelle Hermopolista Thebaiksen alueelle. Luolan lähellä oli vanha epäjumalien temppeli, jossa Jumalanäiti ja Joosef olivat perimätiedon mukaan yöpyneet yhdessä Kristus-lapsen kanssa pakomatkallaan Egyptissä. Siellä Apollos vietti enkelimäistä elämää kohottaen mielensä taivaaseen.

Kun Apolloksen olinpaikka tuli tunnetuksi, hänen luokseen alkoi tulla ihmisiä kaikkialta kuulemaan hänen opetuksiaan. Monet tahtoivat jäädä elämään hänen johdollaan, ja pelkällä esimerkillään hän opetti heitä antamaan elämänsä Jumalalle otolliseksi uhriksi. Näin hänen ympärilleen muodostui luostari.

Julianus Luopion (361–363) käynnistämän vainon aikana Apollos kuuli, että eräs munkki oli vangittu. Apollos lähti kaupunkiin rohkaisemaan häntä pysymään lujana uskossaan. Hänet itsensäkin vangittiin, mutta vartijoiden kauhuksi vankilaan ilmestyi kirkkaasti säihkyvä enkeli, joka vapautti sekä Apolloksen että toisen munkin. Pyhittäjä palasi luostariinsa iloiten.

Kerran pyhittäjä Apollos näki näyssä hänelle tutun edesmenneen munkin istumassa paratiisissa pyhien keskellä. Näky oli niin ihana, että Apollos pyysi Herraa ottamaan hänetkin välittömästi luokseen. Jumala kuitenkin vastasi hänelle, että hänen täytyy viipyä vielä pitkään maan päällä, koska suuret ihmisjoukot löytävät uskon hänen kauttaan.

Näin myös tapahtui. Skiitan ympärillä oli kymmenen kylää, joiden asukkaat olivat epäjumalanpalvelijoita. Kerran kuivuuden aikana he kantoivat kulkueessa epäjumalanpatsasta ja rukoilivat siltä sadetta ja kastetta maahan. Nähdessään kulkueen, johon kuului tuhansia ihmisiä, Apollos rukoili, että Jumala pysäyttäisi heidät. Yhtäkkiä kaikki jähmettyivät liikkumattomiksi ja jäivät seisomaan polttavaan aurinkoon. He päättelivät, että ohi kulkenut Apollos oli näkymättömästi sitonut heidät. He lähettivät hänelle sanan pyytäen häntä takaisin. Apollos tuli ja rukoili, jolloin he vapautuivat. Tämän seurauksena väkijoukko poltti patsaansa ja kääntyi kristinuskoon. Jotkut heistä tahtoivat jäädä Apolloksen luo munkeiksi. Ennen pitkää hänen skiitassaan oli jo viitisensataa munkkia.

Jumala lähetti skiittaan ruokatarvikkeita usein juuri silloin kun munkit olivat suurimmassa hädässä. Alueen asukkaat tiesivät tämän, ja kun ankara nälänhätä kerran vaivasi seutua, he tulivat joukoittain luostariin. Apollos antoi heille kolme suurta korillista leipää – kaiken mitä luostarilla oli. Ihmeellisellä tavalla leivät enenivät, niin että ne riittivät koko väestölle neljäksi kuukaudeksi, kunnes alkoi uusi satokausi.

Apolloksella oli myös ennalta näkemisen ja arvostelukyvyn armolahja. Jumala puhui hänen kauttaan koko Egyptille. Joka päivä pyhän ehtoollisen jälkeen hänen munkkinsa kerääntyivät hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen opetustaan, minkä jälkeen jokainen poistui mietiskelemään hiljaisuudessa hyvyyksiä, jotka Jumala oli luvannut palvelijoilleen.

Apollos oli suuri kilvoittelija, jonka opetusten ja ihmeitä tekevien rukousten ansiosta usko Kristukseen levisi voimakkaasti Egyptissä. Hyvän kilvoituksen kilvoiteltuaan pyhä Apollos siirtyi rauhassa Herransa luo. Hänen elämäkertansa kirjoitti pyhä Hieronymus.

Pyhittäjä Mares oli nuorena komea ja musikaalinen mies, joka juhlisti kauniilla laulullaan Kristuksen ja pyhien juhlia. Hänen elämänsä oli kaikin puolin esimerkillistä. Rakkaus Jumalaan sai hänet lopulta luopumaan kokonaan maailmasta. Hän rakensi itselleen pienen majan Homeros-nimisen kylän tuntumaan Luoteis-Syyriassa ja vietti 37 vuotta siihen sulkeutuneena. Hänen vaatteensa oli kudottu karkeasta vuohenvillasta ja ravintonaan hän käytti leipää ja suolaa.

Kun Mareksen ystävä – ja elämäkerran kirjoittaja – Kyrroksen piispa Teodoretos tuli kerran käymään hänen luonaan, Mares pyysi piispaa toimittamaan liturgian keljassaan, sillä hän ei ollut vuosiin osallistunut liturgiaan. Piispa suostui mielellään ja lähetti diakoninsa hakemaan ehtoollisastiat kylän kirkosta. Koska käytettävissä ei ollut alttaria, hän toimitti liturgian diakoniensa käsien päällä. Pyhittäjä sanoi, että hänestä tuntui kuin hän olisi koko palveluksen ajan nähnyt Jumalan valtaistuimen taivaassa. Koskaan elämässään hän ei ollut kokenut sellaista riemua ja nautintoa.

Vietettyään elämänsä Jumalalle otollisesti pyhä Mares siirtyi rauhassa Herran luo. Tämä tapahtui vuoden 430 tienoilla.

Pyhä Mooses syntyi Novgorodissa 1200-luvun lopulla. Hän rakasti Kristusta jo lapsena. Nuorena poikana hän karkasi kotoaan ja meni Tverin Otrotšin luostariin, missä hänet vihittiin munkiksi. Kun hänen vanhempansa löysivät hänet, he pyysivät häntä siirtymään johonkin toiseen luostariin lähemmäs Novgorodia. Mooses taipui heidän pyyntöönsä, sillä hän halusi paeta rukous- ja paastokilvoituksensa herättämää kunnioitusta. Hän asettui Kolmovin luostariin, missä hän jumalallisen innon polttamana enensi kilvoituksiaan entisestään. Novgorodin arkkipiispa Daavid vihki hänet pappeuteen ja nimitti hänet arkkimandriitaksi paikalliseen Jurjevin (Pyhän Georgioksen) luostariin. Mooses ei kuitenkaan viipynyt pitkään uudessa tehtävässään vaan palasi rakastamaansa Kolmovin luostariin.

Arkkipiispa Daavidin kuoltua novgorodilaiset valitsivat Mooseksen esipaimenekseen. Metropoliitta Pietari (21.12.) vihki hänet piispaksi Moskovassa vuonna 1326. Neljän vuoden kuluttua Mooses kuitenkin jätti piispanistuimen ja vetäytyi jälleen Kolmovin luostariin, jossa hän vihkiytyi suureen skeemaan. Yksinäisyyttä kaivaten hän siirtyi myöhemmin autioon paikkaan Olhavanjoen toiselle puolelle ja perusti sinne Derevjanitsan luostarin.

Kun Mooseksen seuraaja Novgorodin piispanistuimella, arkkipiispa Vasili kuoli vuonna 1352, novgorodilaiset pyysivät Moosesta jälleen piispakseen. Niin hän palasi johtamaan hiippakuntaa yli 20 vuoden tauon jälkeen. Pyhä Mooses rakennutti kaupunkiin useita kirkkoja. Hän oli askeettinen kilvoittelija ja hyvä paimen, joka ylläpiti rauhaa ja veljellistä rakkautta helposti kuohahtelevassa kaupungissa. Pari vuotta ennen kuolemaansa hän vetäytyi vanhuudenlepoon luostariin, jossa hän nukkui pois rauhassa vuonna 1326. Hänen haudallaan tapahtui paljon ihmeitä. Hänen pyhäinjäännöksensä löydettiin maatumattomina vuonna 1686.

Auksentios syntyi vuonna 1689 kristityn perheen poikana Epeiroksen Bellassa. Jo nuorena hän siirtyi Konstantinopoliin ja alkoi siellä opetella turkkurin ammattia. Kaupunkielämän nautinnot ja huvitukset vetivät kuitenkin häntä puoleensa, ja vapaamman elämän toivossa hän luopui ammatistaan ja kirjoittautui merimieheksi sulttaanin laivastoon.

Kerran Auksentioksen islaminuskoiset toverit laivalla alkoivat väittää, että hän oli kieltänyt kristinuskon ja kääntynyt muslimiksi. Auksentios pakeni laivalta ja palasi Konstantinopoliin. Siellä hän hankki itselleen veneen ja kuljetti sillä ihmisiä ja tavaroita ansaiten näin elantonsa.

Menneiden hairahdusten aiheuttamat omatunnontuskat alkoivat vaivata Auksentiosta. Hänen sydämessään syttyi halu saada kärsiä marttyyrikuolema. Kerran hän sai veneeseensä kuljetettavaksi Kristuksen Suuren kirkon protosynkelloksen[1] Gregorioksen. Tämän neuvosta hän alkoi viettää askeettista rukouselämää koetellakseen päätöstään mennä marttyyrikuolemaan. Hän kävi usein rukoilemassa kaupungin eri kirkoissa ja etenkin Elävöittävän lähteen luostarissa.

Kun Auksentios alkoi tuntea Pyhän Hengen voiman vaikuttavan itsessään, hän meni satamaan, jossa sulttaanin laiva oli ankkurissa. Merimiehet tunnistivat hänet heti ja veivät hänet uskonluopiona oikeuteen. Ankarista kidutuksista huolimatta marttyyri tunnusti lujasti olleensa aina kristitty ja pysyvänsä sellaisena elämänsä loppuun saakka.

Protosynkellos Gregorios onnistui vierailemaan Auksentioksen luona vankilassa. Hän rohkaisi tätä kestämään urheasti kidutukset ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Viiden päivän kuluttua Auksentios vietiin uudestaan tuomarin eteen. Valoisin kasvoin hän taas tunnusti uskonsa Kristukseen ja suositteli kristityksi kääntymistä tuomarillekin. Tämä tuomitsi hänet mestattavaksi. Rukoiltuaan ortodoksisten kristittyjen ja koko maailman puolesta Auksentios polvistui pyövelin eteen ja kehotti tätä toteuttamaan saamansa määräyksen. Tämä tapahtui tiistaina tammikuun 25. päivänä 1720. Marttyyri oli kuollessaan 30-vuotias.

Kristityt hautasivat pyhän marttyyrin jäännökset juhlallisesti Elävöittävän lähteen luostarin kirkkoon. Kun hauta kahden vuoden kuluttua avattiin, sieltä tulvi ihana tuoksu. Kaksi sairasta lasta parantui. Protosynkellos Gregorios, joka oli Athoksen Kseropotamoksen luostarin munkki, kunnioitti suuresti marttyyria. Niinpä hän tilaisuuden tarjoutuessa pyysi saada marttyyrin kallon Kseropotamoksen luostariin, missä se on nykyäänkin.


[1] Arvossa ensimmäinen pappi, käytännössä useimmiten pappismunkki, hiippakunnan hallinnossa.

Pyhittäjä Anatoli (Aleksei Zertsalov) syntyi vuonna 1824 Kalugan läänissä Bobylin kylässä. Hänen isänsä palveli kylän kirkossa diakonina. Hurskaat vanhemmat toivoivat, että pojasta tulisi munkki ja kasvattivat hänet sen mukaisesti. Kun Aleksei valmistui hengellisestä seminaarista, hänelle tarjottiin pappisvihkimystä, mutta hän kieltäytyi siitä ja otti vastaan valtion viran. Pian hän sairastui keuhkotautiin, joka oli tuohon aikaan hengenvaarallinen sairaus, ja lupasi mennä luostariin, jos Jumala parantaa hänet. Vanhemmat siunasivat iloiten hänen aikomuksensa.

Toivuttuaan Aleksei meni vuonna 1853 Optinan luostariin. Kun äiti tuli luostariin vierailulle, pyhittäjä Makari (7.9.) sanoi hänelle. ”Siunattu olet sinä, hyvä nainen, kun olet päästänyt poikasi näin hyvälle tielle!” Vanhus Makari ohjasi itse nuorta kuuliaisuusveljeä ja opetti hänelle Jeesuksen rukousta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän uskoi Aleksein vanhus Amvrosin (10.10.) ohjaukseen. Yhdeksän vuoden kuluttua Aleksei vihittiin munkiksi, ja hän sai nimekseen Anatoli.

Luostarielämänsä alussa Anatoli hoiti palvelutehtävää keittiössä. Yöunet jäivät lyhyiksi ja nukkumapaikkakin oli halkopinon päällä. Vapaahetkinä hän meni metsään rukoillakseen siellä Jumalaa yksinäisyydessä. Myöhemmin pyhittäjä Amvrosi lähetti hänet joskus luostarin hotelliin lohduttamaan murheellisia. Nähdessään, että Anatoli oli saavuttanut hengellisen kypsyyden ja kykeni opettamaan toisia, hän otti tämän avukseen ohjaajavanhuksen tehtävään.

Anatoli vihittiin pappismunkiksi vuonna 1870. Pyhä synodi olisi korottanut hänet arkkimandriitan arvoon ja nimittänyt Vapahtajan luostarin johtajaksi Orjoliin, mutta Anatoli kieltäytyi kirkollisesta urasta ja jäi Optinaan avustamaan vanhus Amvrosia. Kuuliaisuudesta vanhusta kohtaan hän otti kuitenkin vastaan skiitan johtajan tehtävän. Uudessa asemassaankin hän säilytti kunnioittavan suhtautumisensa vanhus Amvrosiin ja polvistui aina hänen edessään. Kerran Amvrosi osoitti edessään polvillaan olevaa Anatolia eräälle naiselle sanoen: ”Saanko esitellä, hän on esimieheni.”

Sairaalloinen ja vuoteeseen sidottu vanhus Amvrosi otti isä Anatolin avukseen huolehtimaan myös vastaperustetun Šamordinon naisluostarin asioista. Vanhus Amvrosia sisaret pitivät ohjaajavanhuksenaan, mutta Anatoli oli heille kuin isä, joka piti huolta kaikista luostarin käytännön asioista. Hänen tavanomainen kysymyksensä sisaria tavatessaan oli: ”Onko teillä kaikkea?” Hän oli luonteeltaan hyvä ja huolehtivainen. Jos hän kuuli jonkun olevan murheissaan, hän huolestui niin että hänen päätään alkoi särkeä. Myöhemmin mukaan tulivat sydänkivut. Kaksikymmentäyksi vuotta hän ohjasi sisaria opettaen heille jumalanpalvelusten kulkua, luostarielämän periaatteita ja Jeesuksen rukousta. Vanhus Amvrosin siunauksella myös monien muiden naisluostareiden sisaret pyysivät isä Anatolilta neuvoja ongelmiinsa.

Isä Anatoli piti Jeesuksen rukousta tärkeimpänä tienä pelastukseen. ”Parasta on piirtää nuoreen pehmeään sydämeen tämä suloinen ja valoisa rukous: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä. Se tuo mukanaan loputtoman ilon ja riemun! Silloin et haikaile Roomaan etkä Jerusalemiin, sillä itse Kuningas tulee suuresti ylistetyn Äitinsä ja kaikkien enkeleiden ja pyhien ihmisten kanssa asumaan luoksesi.” Hän sanoi myös, ettei todellinen rukous synny hyvän lukemisen tai laulamisen vaikutuksesta, vaan se on suuren vaivannäön hedelmää.

Isä Anatoli oli rukouksen ihminen. Vanhus Amvrosi sanoi, että vain yhdelle tuhannesta on annettu sellainen rukouksen voima ja armo kuin isä Anatolille. Hänellä oli myös muita Pyhän Hengen lahjoja: kyky arvostella asioita oikein, taito lohduttaa murehtivaa sielua, varoittaa tulevista koettelemuksista ja valmistaa ihmistä lähestyvään kuolemaan.

Pyhittäjä Amvrosin kuoleman jälkeen (1891) isä Anatolin vointi heikkeni nopeasti. Hän tunsi jääneensä hengellisesti orvoksi ja lähestyi päiviensä loppua. Joulukuussa 1893 hän vihkiytyi salaisesti suureen skeemaan. Tammikuun 25. päivänä hänelle toimitettiin rukouspalvelus kuolevia varten. Sen aikana hän antoi sielunsa rauhallisesti Herralle.

Venäjän kirkon ensimmäinen uusmarttyyri metropoliitta Vladimir (Vasili Bogojavlenski) syntyi pappisperheeseen Tambovin hiippakunnassa vuonna 1848. Hän opiskeli Kiovan hengellisessä akatemiassa, meni naimisiin ja hänet vihittiin papiksi. Neljän vuoden kuluttua hänen vaimonsa ja pieni poikansa kuolivat traagisesti. Tuon menetyksen jälkeen Vasili meni luostariin ja sai munkiksi vihittäessä nimen Vladimir. Vuonna 1888 hänet vihittiin Staraja Russan apulaispiispaksi Novgorodin hiippakuntaan. Kolme vuotta myöhemmin hän sai siirron Samaran hiippakuntaan, jossa hän omistautui auttamaan ja lohduttamaan ihmisiä katovuoden ja koleraepidemian aikana. Sitten hän vietti kuusi vuotta Kaukasiassa Georgian eksarkaatissa perustaen lukuisia kirkkoja ja seurakuntakouluja.

Vladimirin valinta Moskovan metropoliitaksi vuonna 1898 aloitti uuden ajan hiippakunnan elämässä. Hän kiinnitti huomiota papiston koulutukseen ja pyrki olemaan lähellä laumaansa vierailemalla tehtaissa ja järjestämällä työläisille keskustelu- ja luentotilaisuuksia varoittaen heitä sosialismin aatteen vaaroista. Viidentoista Moskovassa vietetyn vuoden jälkeen Vladimir nimitettiin Pietarin metropoliitaksi ja Pyhän synodin puheenjohtajaksi. Päättäväisenä ja oikeudentajuisena hän asettui vastustamaan munkkina esiintyneen Rasputinin vaikutusvaltaa hovissa ja sekaantumista kirkon elämään, minkä johdosta hän joutui epäsuosioon ja sai siirron Kiovan piispanistuimelle.

Lokakuun vallankumous järkytti kirkon elämää Ukrainassa niin kuin kaikkialla Venäjällä. Ukrainassa perustettiin kansallinen kirkko, mutta metropoliitta Vladimir kieltäytyi antamasta sille tukeaan. Bolševikit valtasivat Kiovan tammikuussa 1918. Kaupungissa puhkesi ryöstelyn ja väkivallan aalto, kirkkoja ja luostareita häväistiin. Kaiken keskellä metropoliitta jatkoi liturgian toimittamista Kiovan luolaluostarissa, jossa hän asui. Vallattuaan luostarin bolševikit pahoinpitelivät häikäilemättömästi munkkivanhuksia ja ryöstelivät luostarin kalleuksia.

Tammikuun 25. päivänä 1918 aseistautunut joukko tunkeutui metropoliitta Vladimirin huoneistoon. Herjauksia huudellen he veivät hänet luostarin muurille. Kulkiessaan Vladimir lauloi rauhallisesti kirkkoveisuja ikään kuin olisi ollut menossa toimittamaan jumalanpalvelusta. Ennen kuolemaansa hän rukoili ja siunasi murhaajansa sanoen: ”Antakoon Herra teille anteeksi.” Samalla hetkellä häntä kohti ammuttiin useita laukauksia ja hän kaatui kuolleena maahan. Vasta aamulla munkit löysivät Vladimirin ruumiin, joka oli runneltu pistimillä ja ampumalla, ja siirsivät sen kirkkoon hautaamista varten.

Metropoliitta Vladimir oli ensimmäinen marttyyripiispa Venäjän uusmarttyyrien suuressa joukossa. Moskovassa hänen kuolemansa aikoihin kokoontunut kirkolliskokous päätti muistella hänen kuolinpäivänään kaikkia vainoissa kuolleita kristittyjä. Sittemmin Venäjän kirkko on siirtänyt tämän kaikkien uusmarttyyrien juhlan vietettäväksi tammikuun 24. päivän jälkeisenä sunnuntaina.

Arkkipiispa Pietari (Vasili Konstantinovitš Zverev) syntyi papin perheeseen Moskovassa vuonna 1878. Opiskeltuaan ensin maallisessa yliopistossa hän siirtyi Kazanin hengelliseen akatemiaan, jossa hän opintojensa vielä kestäessä vihkiytyi munkiksi. Hän toimi ennen vallankumousta ensin kirkollisissa opetustehtävissä ja sitten Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajana Belevissä. Sieltä hän kävi usein läheisessä Optinan luostarissa ja keskusteli tuntikausia ohjaajavanhusten kanssa. Hän kävi myös Sarovin ja Divejevon luostareissa ja tapasi autuaan Paraskevan (22.9.), joka lahjoitti hänelle itse kutomansa kankaan. Pietari ompelutti siitä piispallisen jumalanpalveluspuvun, jota hän säilytti hautaamistaan varten.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 patriarkka Tiihon (26.9.) vihki Pietarin Nižni Novgorodin hiippakunnan apulaispiispaksi. Pietari asettui asumaan Petšerin luostariin Volgan varrelle kohottaen rappiolle ajautuneen luostarin elämän nopeasti aivan uudelle tasolle. Hän ei tinkinyt rahtuakaan jumalanpalvelusten toimittamisesta. Tavallinen sunnuntaivigilia kesti hänen toimittamanaan kuusi tuntia. Hän kutsui kansan osallistumaan kirkkolauluun, perusti luostarin yhteyteen pyhäkoulun ja opetti siellä itse. Kaupunkilaiset alkoivat pian pitää häntä hengellisenä ohjaajanaan ja kaikki lapsista lähtien rakastivat häntä. Se ei kuitenkaan miellyttänyt hiippakunnan piispaa, joka lähetti Pietarin toimittamaan jumalanpalveluksia syrjäisiin kirkkoihin kaupungin laidalle.

Toukokuussa 1921 Pietari pidätettiin. Paikallisten tehtaiden työläiset ilmaisivat vastalauseensa menemällä kolmeksi päiväksi lakkoon. Viranomaiset lupasivat vapauttaa Pietarin, mutta lähettivätkin hänet salaa Moskovaan Lubjankan vankilaan. Häntä syytettiin uskonnollisen fanaattisuuden lietsomisesta poliittisessa tarkoituksessa. Vankilassa hän julisti vangeille sanomaa Kristuksesta niin innokkaasti, että hänet siirrettiin toiseen vankilaan. Vangit hyvästelivät hänet liikutuksesta itkien. Kun hänet jonkin ajan kuluttua siirrettiin taas uuteen Tagankan vankilaan, vartijatkin tulivat saattamaan häntä. Tagankan vankilassa oli yhtä aikaa kaksitoista piispaa. He saivat rippilapsiltaan kirkkoleipiä ja jumalanpalveluspukuja ja toimittivat sellissä yhteisen jumalanpalveluksen. Vankilassa piispa Pietari sairastui ja joutui hoidettavaksi vankilan sairaalaan. Saman vuoden joulukuussa hänet vapautettiin, ja patriarkka Tiihon nimitti hänet Staritsan apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan.

Pian piispa Pietari pidätettiin uudelleen. Kuulusteluissa hän ilmoitti pitävänsä patriarkka Tiihonia Venäjän kirkon oikeana johtajana ja kieltäytyi hyväksymästä ns. elävän kirkon (obnovlentsy) tekemiä uudistusmielisiä päätöksiä. Hänet karkotettiin Taškentiin Keski-Aasiaan ja sieltä edelleen syrjäiseen kylään, jossa hän joutui elämään kurjissa oloissa ja sairastui keripukkiin.

Patriarkka Tiihon vapautettiin vankilasta kesällä 1923. Hän antoi viranomaisille luettelon piispoista, joita ilman hän ei voinut johtaa kirkkoa. Piispa Pietari oli listalla, ja seuraavan vuoden lopulla hän sai palata karkotuksesta Moskovaan.

Pietari lähetettiin Voronežin hiippakuntaan iäkkään metropoliitta Vladimirin avuksi. Tämän kuoltua hänestä tuli hiippakunnan vastaava piispa. Kaupungin asukkaat kunnioittivat ja rakastivat häntä. Monet tulivat murheellisina hänen luokseen, mutta palasivat koteihinsa lohdutettuina ja ilosta säteillen. Pietarin aikana hiippakunnassa alkoi laajamittainen paluu uudistusmielisten leiristä virallisen kirkon helmaan. Uskovat pelkäsivät, että heidän piispansa pidätettäisiin, ja järjestivät hänen asunnolleen ympärivuorokautisen vartion. Kun hänet kutsuttiin tavanomaiseen kuulusteluun miliisiasemalle tai turvallisuuspoliisiin, jopa 300 maallikon joukko kokoontui vaatimaan hänen vapauttamistaan.

Marraskuussa 1926 viranomaiset kaikesta huolimatta pidättivät Pietarin. Hänen tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leirille ”vastavallankumouksellisen toiminnan harjoittamisesta neuvostovaltaa vastaan” ja lähetettiin Solovetskiin. Siellä Pietari toimi kirjanpitäjän apulaisena elintarvikevarastossa. Leirioloissakin hän piti kiinni rukoussäännöstään. Hänen hengellinen ja moraalinen tasonsa oli niin korkea, että hän herätti kunnioitusta jopa lakaistessaan luudalla pihaa. Karkeakäytöksiset rikollisetkin, jotka pitivät muita vankeja pilkkanaan, antoivat hänelle tietä ja tervehtivät häntä, mihin Pietari vastasi siunaamalla heidät ristinmerkillä. Leirin johto kosti Pietarille tämän murtumattomuuden lähettämällä hänet Anzerin saarelle, jossa vankeja pidettiin hirvittävissä oloissa.

Vuoden 1928 lopulla Anzerin saarella puhkesi lavantautiepidemia. Talven aikana kuoli puolet saaren tuhannesta vangista. Pietarikin sairastui ja hänet siirrettiin sairaalan virkaa toimittaneeseen Golgatanmäen skiittaan. Siellä sattui olemaan myös eräs hänen rippilapsensa. Tämä heräsi eräänä aamuyönä outoon havinaan, ikään kuin sisään olisi lentänyt lintuparvi. Silloin hän näki suurmarttyyri Barbaran (4.12.), joka pyhien neitseiden saattamana meni Pietarin vuoteen luo ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Myöhemmin samana päivänä arkkipiispa Pietari kirjoitti lyijykynällä seinään: ”En enää halua elää, Herra kutsuu minua luokseen.” Pian tämän jälkeen marttyyripiispa antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui tammikuun 25. päivänä vuonna 1929.

Pyhä Pietari haudattiin samaan joukkohautaan muiden lavantautiin kuolleiden kanssa. Viiden päivän kuluttua vangit kuitenkin avasivat kuusenhavuilla peitetyn haudan, leirin papisto toimitti ruumiinsiunauksen ja Pietarin maalliset jäännökset haudattiin erikseen Anzerin saarelle Golgatanmäen juurelle. Haudalle pystytettiin puuristi, mutta jo keväällä leirin johto antoi määräyksen kerätä kaikki Solovetskin hautaristit polttopuiksi.

Marttyyripiispa Pietarin pyhäinjäännökset löydettiin vuonna 1999 ja ne sijoitettiin Solovetskin luostarin pääkirkkoon. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.

Pyhittäjä Afanasia (Aleksandra Vasiljevna Lepeškina) syntyi Moskovassa vuonna 1885. Hänen vanhempansa olivat kauppa-alalla ja pyrkivät antamaan lapsilleen parhaan mahdollisen koulutuksen. Aleksandra opiskeli Usatševskin instituutissa ja osasi täydellisesti niin ranskaa kuin saksaakin. Opiskelu oli kallista, mutta sen maksoivat rikkaat sukulaiset, jotka omistivat tehtaita.

Lepeškinit tunnettiin Moskovassa hartaina uskovina ja luostareiden hyväntekijöinä. Eräs Aleksandran esi-isistä oli ollut rakennuttamassa pyhittäjä Zosima Verhovskin (29.12) perustamaa Pyhän Kolminaisuuden luostaria, jonka igumeniana Aleksandra myöhemmin toimi.

Opiskeluaikanaan Aleksandra eli hyvin, oli iloinen ja tyytyväinen ja huvitteli paljon. Toiset opiskelijat arvostivat häntä ja hänellä oli paljon ihailijoita. Mutta opintojen päätyttyä vuonna 1902 nuori Aleksandra kaikkien yllätykseksi menikin Zosiman Pyhän Kolminaisuuden luostariin. Parin vuoden kuluttua igumenia lähetti hänet Ponetajevin luostariin opettelemaan maalaustaidetta. Sieltä palattuaan Aleksandra sai kuuliaisuustehtäväkseen ikonimaalauksen. Vuonna 1920 hänet vihittiin nunnaksi, hän sai nimen Afanasia, ja hänet valittiin luostarin igumeniaksi.

Viranomaisten vaatimuksesta luostari muutettiin vallankumouksen jälkeen maataloutta harjoittavaksi osuuskunnaksi. Igumenia joutui usein tekemisiin viranomaisten kanssa luostarin taloutta koskevissa asioissa. Osuuskunnan johtajana hän joutui osallistumaan piirikomitean kokouksiin, jotka pidettiin paikallisessa klubissa. Kerran eräs komitean jäsenistä päätti pilailla hänen kustannuksellaan. Seinällä olevaa Marxin kuvaa osoittaen hän sanoi: ”Äiti igumenia, tuo tuossa on Marx. Hän on oikeastaan ensimmäisen sosialistin, Kristuksen oppilas.” ”Oppilaan kuva teillä siis on täällä, mutta miksi ei ole Opettajan kuvaa?”, igumenia vastasi.

Afanasian harteilla oli luostarin johtajan vastuu, hän joutui kestämään viranomaisten aiheuttamat vaikeudet ja vainon ja kantoi vielä sairauden taakkaakin. Hän sairasti yli kahdenkymmenen vuoden ajan malariaa ja sai usein kuumekohtauksia, mutta ei välittänyt hoitaa itseään. Samalla tilanne luostarissa oli vaikea niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Sisaria oli noin 300 henkeä, joukossa kuusikymmentä apua tarvitsevaa vanhusta. Kaikille piti hankkia ruoka, vaatetus ja lämmitys.

Vuonna 1928 luostari suljettiin. Afanasia siirtyi Alabinon kylään Naro-Fominskin alueelle Moskovasta lounaaseen yhdessä iäkkään nunna Antonian ja kuuliaisuussisar Jevdokian kanssa. Afanasia oli pienen yhteisön hengellinen johtaja. Hän luki päivittäiset jumalanpalvelukset. Työkseen hän tikkasi nunna Antonian kanssa täkkejä. Jevdokia teki raskaat työt ja hoiti yhteydenpidon ulkomaailmaan. Suuren paaston ensimmäisellä ja toisella viikolla talon ovet suljettiin ja viikko vietettiin rukoillen ja vaieten. Pääsiäinen sitä vastoin oli todellinen ylösnousseen Kristuksen juhla.

Ihmisiä kävi äiti Afanasian luona pyytämässä apua, kysymässä neuvoa ja saamassa lohdutusta, mutta kävijät tulivat iltahämärissä tai yöllä, etteivät herättäisi huomiota. Sisaret eivät itse käyneet kenenkään luona, sillä he pelkäsivät vierailujensa saattavan yksityiset ihmiset ja perheet vaikeuksiin.

Helluntaina vuonna 1931, kun Afanasia oli taas kerran toipunut keuhkoputkentulehduksesta, kansankomissariaatin työntekijät tulivat kuorma-autolla, tutkivat perinpohjin sisarten asunnon ja veivät igumenia Afanasian mukanaan. Häntä syytettiin aktiivisesta neuvostovastaisesta toiminnasta ja neuvostovallan toimenpiteiden, erityisesti kollektivisoinnin, vesittämiseen tähtäävästä agitaatiosta Alabinon kylässä. Tutkintatuomarin kysymyksiin hän vastasi: ”Olin igumeniana vuodesta 1920 vuoteen 1928. Tuona aikana vallitsi täysi järjestys ja kaikki noudattivat käskyjäni. Sen vuoksi kaikki oli hyvin. Luostarissa ollessani olin antanut itseni kokonaan Jumalan haltuun ja samalla lailla olen jättäytynyt Hänen haltuunsa myös nyt ja olen valmis antamaan henkeni Jumalan ja Kristuksen tähden. Mitään muuta en voi sanoa.”

Yhdessä igumenia Afanasian kanssa pidätettiin kuuliaisuussisar Jevdokia. Kesäkuussa 1931 heidät molemmat tuomittiin viideksi vuodeksi karkotukseen Kazakstaniin. He eivät saaneet lupaa matkustaa karkotuspaikkaansa vapaasti vaan heidät vietiin sinne vankijoukossa. Igumenia Afanasia kuoli toisena päivänä karkotuspaikkaan saapumisensa jälkeen. Seuraavana päivänä kuoli kuuliaisuussisar Jevdokia. Venäjän kirkko kanonisoi heidät vuonna 2000.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

26.1.2022

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Paastopäivä

pt:t Ksenofon, Maria, Arkadios ja Johannes (+ 400–500-l.)

p. Paula Roomalainen (+ 404)

Epistola
2. Kor. 4:6–15

2. Kor. 4:6–15

6 Jumala, joka sanoi: "Tulkoon pimeyteen valo", valaisi itse meidän sydämemme. Näin Jumalan kirkkaus, joka säteilee Kristuksen kasvoilta, opitaan tuntemaan, ja se levittää valoaan. 7 Tämä aarre on meillä saviastioissa, jotta nähtäisiin tuon valtavan voiman olevan peräisin Jumalasta eikä meistä itsestämme. 8 Me olemme kaikin tavoin ahtaalla mutta emme umpikujassa, neuvottomia mutta emme toivottomia, 9 vainottuja mutta emme hylättyjä, maahan lyötyjä mutta emme tuhottuja. 10 Me kannamme aina ruumiissamme Jeesuksen kuolemaa, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi meidän ruumiissamme näkyviin. 11 Me tosin elämme, mutta meidät annetaan Jeesuksen tähden alituisesti alttiiksi kuolemalle, jotta myös Jeesuksen elämä tulisi näkyviin kuolevaisessa ruumiissamme. 12 Meissä siis tekee työtään kuolema, mutta teissä elämä. 13 Meillä on sama uskon Henki, josta on kirjoitettu: "Minä uskon, ja siksi puhun." Niin mekin puhumme, koska uskomme. 14 Me tiedämme, että hän, joka herätti kuolleista Herran Jeesuksen, herättää Jeesuksen tullessa meidätkin ja tuo meidät eteensä yhdessä teidän kanssanne. 15 Tämä kaikki tapahtuu teidän takianne, jotta yhä enenevä armo synnyttäisi yhä useammissa runsasta kiitollisuutta Jumalan kunniaksi.

Luuk. 6:17–23a (pyhittäjät)
Luuk. 6:17–23

Siihen aikaan 17 Jeesus laskeutui vuorelta yhdessä apostoliensa kanssa ja pysähtyi tasaiselle paikalle. Siellä oli suuri joukko hänen opetuslapsiaan ja paljon kansaa kaikkialta Juudeasta, Jerusalemista ja rannikolta Tyroksen ja Sidonin seudulta. 18 Kaikki he olivat tulleet kuulemaan Jeesusta ja hakemaan parannusta tauteihinsa. Myös saastaisten henkien vaivaamat tulivat terveiksi. 19 Jokainen yritti väentungoksessa päästä koskettamaan häntä, sillä hänestä lähti voimaa, joka paransi kaikki. 20 Jeesus katsoi opetuslapsiinsa ja sanoi:     "Autuaita olette te köyhät,     sillä teidän on Jumalan valtakunta.     21 Autuaita te, jotka nyt olette nälissänne: teidät ravitaan. Autuaita te, jotka nyt itkette: te saatte nauraa. 22 "Autuaita olette te, kun teitä Ihmisen Pojan tähden vihataan ja herjataan, kun ihmiset erottavat teidät keskuudestaan ja inhoavat teidän nimeännekin. 23 Iloitkaa silloin, hyppikää riemusta, sillä palkka, jonka te taivaassa saatte, on suuri.

Päivän synaksario

26.1.

Abba Ammonas oli Antonios Suuren oppilas. Kun hän oli viettänyt 14 vuotta Skiitan (Skete) erämaassa lakkaamatonta rukousta harjoittaen, hänestä tuli Pispirin kukkuloilla kilvoitelleen erakkoyhteisön johtaja pyhän Antonioksen jälkeen. Ammonas tunnettiin pitkämielisyydestään: hän ei vihastunut missään tilanteessa. Hän oli niin vapaa himojen vaikutuksesta, että hän tuntui olevan suorastaan tietämätön siitä, että pahaa on olemassakaan. Ammonas ei kyennyt tuomitsemaan ketään.

Kerran Ammonaksen luo tuli riitaisaa väkeä pyytämään häntä ratkaisemaan heidän riitansa. Pyhä Ammonas alkoi teeskennellä mielenvikaista. Kun eräs nainen ihmetteli, oliko kuuluisa kilvoittelija tullut hulluksi, Ammonas sanoi: ”Sinä et ymmärrä, kuinka paljon vaivaa olen nähnyt erämaassa saavuttaakseni tämän hulluuden, ja tänään olen menettänyt sen teidän takianne.”

Myöhemmin Ammonas valittiin piispaksi. Ilmeisesti hänet vihki itse Athanasios Suuri. Eräänä päivänä Ammonaksen luokse tuotiin naimaton nainen, joka oli tullut raskaaksi, ja mies, jota syytettiin naisen viettelemisestä, ja Ammonasta pyydettiin tuomitsemaan molemmat. Pyhä Ammonas ei kuitenkaan suostunut lausumaan tuomitsevaa sanaa kummastakaan vaan teki kohdun ylle ristinmerkin ja antoi naiselle liinavaatteita. Kun Ammonakselta kysyttiin, miksi hän oli tehnyt näin, hän vastasi: ”Nainen on lähellä kuolemaansa. Mitä muuta voisin tehdä?” Nainen todellakin kuoli synnytykseen.

Kerran Ammonaksen luo tultiin vihaisina kertomaan, että eräällä munkilla oli keljassaan nainen. Piispa Ammonasta vaadittiin karkottamaan tämä pahennusta aiheuttava munkki. Ammonas lähti väen kanssa kyseisen munkin keljalle. Nähdessään heidän tulevan munkki kätki hädissään naisen suureen ruukkuun. Ammonas oivalsi heti, miten asiat olivat. Hän meni suoraan ruukun luo, istuutui sen päälle ja pyysi veljiä tarkistamaan keljan. Kun mitään ei löytynyt, Ammonas lausui: ”Antakoon Jumala teille anteeksi syytöksen, jonka teitte tätä munkkia vastaan.” Ammonas puristi lähtiessään munkin kättä, katsoi häntä silmiin ja sanoi lähtiessään: ”Pidä huolta itsestäsi, veli”. Ammonaksen rakkaus johti munkin pian katumukseen.

Jalosti kilvoiteltuaan pyhä Ammonas nukkui pois rauhassa 300-luvun lopulla.

Pyhä Simeon syntyi Luoteis-Syyriassa 300-luvun alussa. Hän vetäytyi jo nuorena kilvoitteluelämään Kyrroksen itäpuolisille alueille. Simeon eli pienessä luolassa ja sai ravintonsa sen ympärillä versoneista kasviksista. Jumalan kanssa kahden vietetyt vuodet kirkastivat hänen olemuksensa, ja Simeon sai sellaisen armon, että villieläimetkin tottelivat häntä. Vähitellen hänen maineensa levisi, ja kaikki pitivät häntä Jumalan miehenä ja ihmeidentekijänä, myös ei-kristityt.

Eräänä päivänä Simeonin luolalle tuli kolme juutalaista, jotka olivat myrskyssä eksyneet erämaahan. Likainen ja rähjäinen erakko vuohenkarvaviitassaan tervehti heitä ystävällisesti ja kuunteli heidän tarinansa. Simeon lupasi järjestää heille oppaan, ja juutalaiset kävivät lepäämään. Jonkin ajan kuluttua Simeon toi paikalle kaksi kesyn oloista leijonaa. Simeonin viittauksesta leijonat johdattivat miehet tielle, jolta nämä olivat eksyneet.

Simeonin luona alkoi käydä yhä enemmän kansaa, muun muassa beduiineja, jotka sanoivat olevansa Ismaelin jälkeläisiä. Joskus vuoden 370 tienoilla Simeon päätti jättää luolansa. Hän vaelsi Antiokian itäpuolelle ja asettui Amanos-nimisen kukkulan huipulle, jossa oli ennen harjoitettu pakanallisia kulttimenoja.

Kerran viljankorjuuaikaan eräs työmies kähvelsi omaan kekoonsa toisen työläisen lyhteitä ja vei ne puitavaksi. Silloin salama iski puimalatoon, joka syttyi tuleen. Liekkien levitessä mies juoksi kukkulalle Simeonin luokse ja kertoi tälle onnettomuudesta, mutta ei varkaudestaan. Simeon käski häntä puhumaan totta. Silloin mies tunnusti varkauden, ja Simeon käski hänen tehdä loppu onnettomuudesta hyvittämällä tekonsa: ”Jos hyvität lyhteet, tämä Jumalan lähettämä tuli sammuu kyllä.” Mies lähti juosten takaisin, ja kun hän oli tunnustanut ja hyvittänyt tekonsa, tuli sammui heti. Tästä ihmeestä kuullessaan antiokialaiset alkoivat joukoittain vaeltaa pyhän Simeonin keljalle. Joku tahtoi vapautua demoneista, toinen halusi parantua kuumeesta, joku jostain muusta vaivasta. Simeon välitti Jumalalta saamaansa armoa kaikkien osaksi voimiensa mukaan.

Jouduttuaan liiallisen huomion kohteeksi Simeon päätti lähteä pyhiinvaellukselle Siinaille. Hänen seuraansa liittyi joukko samanmielisiä askeetteja. Erämaan halki kulkiessaan he näkivät yhtäkkiä, kuinka kaksi ihmiskättä ojentui keskeltä hietikkoa kohti taivasta. Kun he tulivat lähemmäksi, kädet katosivat takaisin maahan, jossa oli pieni ketunkolon tapainen onkalo. Simeon huusi aukkoon, että he olivat erakkoja pyhiinvaellusmatkalla kohti vuorta, jossa Jumala oli antanut lain Moosekselle. Lopulta kolosta nousi langanlaiha, likaiseen rääsyyn kietoutunut villi-ihmisen näköinen mies, joka tervehti heitä ja kertoi olleensa itsekin matkalla Siinaille ystävänsä kanssa. He olivat luvanneet pysyä yhdessä kuolemankin jälkeen. Miehen ystävä oli kuollut tälle paikalle ja hän oli jäänyt kilvoittelemaan haudan viereen odottaen omaa kuolemaansa. Keskusteltuaan vanhukset rukoilivat ja veisasivat yhdessä ja jättivät hyvästit aamun koittaessa.

Siinaille päästyään pyhä Simeon nousi kallioille, joilla Mooses oli nähnyt Jumalan, ja heittäytyi maahan polvilleen jääden odottamaan Jumalan armoa. Kun hän oli ollut jo viikon päivät kaksinkerroin maistamatta mitään, ääni käski hänen mennä ja syödä mitä löytäisi. Simeon löysi viereltään kolme omenaa, joiden syöminen virkisti häntä suuresti. Jonkin aikaa pyhällä vuorella rukoiltuaan hän lähti paluumatkalle iloisena siitä, että oli saanut kuulla jumalallisen äänen ja nauttia Jumalan lahjoittamia anteja.

Palattuaan Amanokseen pyhä Simeon perusti kaksi luostaria: toisen kukkulan huipulle, toisen sen juurelle. Hän toimi molempien ohjaajana osoittaen kilvoittelijoille vihollisen juonet ja kehottaen heitä pysymään luottavaisina. Simeon pyysi kaikkia olemaan vaatimatta toisilta liikoja. Pyhän Simeonin ihmeet innoittivat hänen oppilaitaan, ja hän täytti heidät samalla Hengellä, jonka oli itse saanut. Näin kilvoiteltuaan pyhä vanhus Simeon nukkui pois vuoden 390 tienoilla.

Pyhä Paula syntyi vuonna 347 yhteen Rooman mahtavimmista suvuista. 16-vuotiaana hän solmi avioliiton rikkaan ja tunnetun patriisin Toxotiuksen kanssa. Vaikka Toxotius oli itse vielä epäjumalienpalvelija, hän antoi vaimolleen täyden vapauden elää kristittynä ja kasvattaa lapsetkin kristillisesti. Liitosta syntyi viisi lasta: pyhä Blesilla, Paulina, pyhä Eustochium, Rufinus ja Toxotius. Elämän ollessa parhaimmillaan 32-vuotiaan Paulan eteen avautui yhtäkkiä aivan uudenlainen tilanne, kun hänen puolisonsa kuoli äkillisesti.

Paula suri puolisoaan syvästi ja päätti vastedes omistaa elämänsä kokonaan Jumalan ja köyhien palvelemiseen. Esikuvanaan hän piti pyhää Marcellaa (31.1.); tämä oli muuttanut palatsinsa Aventinus-kukkulalla luostariksi, jossa evankeliumin mukainen elämä kukoisti keskellä suurkaupungin turmelusta. Marcellan kotiluostarissa Paula solmi hengellisen ystävyyssuhteen pyhän Hieronymuksen kanssa (15.6.), joka oli tullut idästä Roomaan yhdessä Antiokian piispan Paulinoksen ja Kyproksen piispan pyhän Epifanioksen (12.5.) kanssa. Idän piispat saivat nauttia Paulan vieraanvaraisuutta. Emäntä innostui niin kovasti heidän Egyptin ja Palestiinan erakoita koskevista kertomuksistaan, että päätti itsekin lähteä Roomasta, luopua omaisuudestaan ja ryhtyä kilvoittelemaan erämaassa. Rakkaus lapsiin pidätteli häntä vielä, mutta vanhimman tyttären Blesillan äkkikuolema sai hänet lähtemään liikkeelle katsomatta enää taakseen.

Paula astui laivaan mukanaan tyttärensä Eustochium ja joukko muita nuoria neitoja. Matkalla hän poikkesi Kyprokselle ja Antiokiaan ja tapasi jälleen pyhän Hieronymuksen, joka lähti hänen oppaakseen pyhiinvaellukselle Syyriassa ja Palestiinassa. Saavuttuaan Jerusalemiin Paula kieltäytyi majoittumasta ylelliseen asuntoon, jonka Palestiinan prokonsuli oli hänelle järjestänyt. Itse hankkimastaan vaatimattomasta majapaikasta käsin hän vieraili pyhillä paikoilla, jotka vaikuttivat häneen syvästi. Paula kävi kaikkialla Pyhässä maassa ja tutustui myös Egyptin erämaan munkkien elämään.

Kierreltyään noin vuoden eri paikoissa Paula palasi Betlehemiin, jonne hän suunnitteli rakennuttavansa Syntymäkirkon läheisyyteen kaksi luostaria: yhden neitseille ja leskille ja toisen pyhälle Hieronymukselle ja hänen ystävilleen ja oppilailleen. Naisluostarin organisoimisessa Paulan esikuvana olivat pyhän Melanian (31.12.) Öljymäelle perustama luostari ja pyhän Pakomioksen (15.5.) egyptiläiset luostarit. Paula jakoi luostarin sisariston kolmeen ryhmään heidän sosiaalisen taustansa ja sivistystasonsa mukaan. Jokaisella ryhmällä oli oma johtajansa ja sisaret tekivät työtä ja ruokailivat omissa ryhmissään, mutta jumalanpalvelukset olivat kaikille yhteiset. Koko psalmien kirja veisattiin läpi joka päivä. Sisarten piti opetella Psalttari ulkoa, ja lisäksi jokaisen oli päivittäin luettava jokin luku Raamatusta ja mietiskeltävä sitä.

Paula itse opetteli heprean kieltä ja pyhän Hieronymuksen opastuksella tulkitsi pyhän kirjan epäselviä kohtia. Hän oli niin perehtynyt Jumalan sanaan, että kaikissa tilanteissa – menetyksissä, sairauksissa, vastoinkäymisissä ja iloissa – hän pystyi aina löytämään tilanteeseen sopivan tekstikohdan ja yhdistämään sen lakkaamattomaan rukoukseensa.

Hengellisille tyttärilleen Paula toimi kaikkien hyveiden elävänä esikuvana. Hän oli väsymätön rukoilija, innokas työntekijä ja periksi antamaton paastoaja. Armeliaisuudessa hän oli runsaskätinen. Hän tavoitteli hengen köyhyyttä ja tahtoi antaa saamansa maalliset hyvyydet takaisin Jumalalle jakamalla ne kohtaamilleen puutteenalaisille. Pyhän Hieronymuksen vastalauseista huolimatta Paula antoi pois sellaistakin, mitä luostari olisi välttämättä itse tarvinnut, koska ei pystynyt lähettämään ketään nälkäistä tai ryysyläistä pois tyhjin käsin. Kun häntä moitittiin liiallisesta ruumiillisesta kilvoittelusta, hän vastasi: ”Minä yritin kasvojani puuteroimalla ja punaamalla niin kovasti olla miehelleni ja maailmalle mieliksi, että nyt minä tahdon miellyttää Kristusta ahdistamalla hemmoteltua lihaani.”

Ylevistä hyveistään ja suuresta lähimmäisrakkaudestaan huolimatta pyhä Paula joutui kokemaan Origeneen kannattajien levittämiä panetteluja, sillä he vihasivat häntä, koska hän oli heidän vihollisensa Hieronymuksen ystävä. Paula suhtautui vastustajiinsa kärsivällisemmin kuin kiivasluonteinen Hieronymus, jota hän kehotti jäljittelemään Vapahtajamme nöyryyttä ja ylevämielisyyttä suhteessa vihamiehiin.

Kerran Betlehemiä uhkasi hunnijoukon[1] hyökkäys. Paula ja hänen hengelliset tyttärensä olivat jo valmistautumassa pakenemaan, mutta viime hetkellä tuli tieto, että Jumalan avulla barbaarit oli pysäytetty ja ajettu tiehensä.

Paulan äidinsydän kärsi syvästi, kun hänen lapsensa Paulina ja Toxotius kuolivat peräjälkeen. Hän menetti terveytensä, ja viimeisinä vuosina sairaus olikin hänen jokapäiväinen marttyyrikilvoituksensa. Hän kesti kipunsa kärsivällisesti. Lempeäluonteinen Eustochium pysytteli äitinsä vierellä. Ruumiinsa jo kylmetessä Paula toisteli jatkuvasti psalminsanoja: ”Herra, minä rakastan temppelisi kauneutta, sinun kirkkautesi asuinsijaa. Minun sieluni nääntyy kaipauksesta päästä Herran temppelin esipihoille.”[2]

Kun Paula oli puhunut lohdutuksen sanoja hengellisille tyttärilleen ja piispoille, munkeille ja papeille, joita oli kerääntynyt koko Palestiinasta hänen kuolinvuoteensa äärelle, äkillinen kirkkaus valaisi hänen kasvonsa. Hän kurkottautui ylöspäin kuullakseen Kristuksen sanat: ”Nouse kalleimpani, kauneimpani, tule kanssani ulos! Talvi on mennyt, sade on laannut, se on kaikonnut pois.” (Laul. 2:10–11) Paula vastasi Yljälleen iloiten: ”Sadonkorjuun aika on tullut. Saan nähdä Herran hyvyyden elävien maassa.” Näin hän antoi sielunsa Herran käsiin 56 vuoden iässä tammikuun 26. päivänä vuonna 404. Hänen hautajaisensa olivat suuri kansanjuhla, jossa oli läsnä paljon luostariväkeä eri alueilta kuin myös köyhää kansaa, joka murehti äitinsä ja huolehtijansa menetystä.


[1] Hunni voi tässä yhteydessä tarkoittaa lähes mitä tahansa Kaukasian suunnalta tullutta ryöstelevää joukkiota.

[2] Ps. 26:8 ja Ps. 84:3 Septuagintan mukaan.

Pyhä Gabriel syntyi 400-luvun alussa Kappadokiassa ja opiskeli Syyriassa aikansa parhaissa kouluissa. Sitten hän lähti Palestiinaan veljiensä Kosmaksen ja Khrysippoksen luokse ja jäi heidän kanssaan pyhän Euthymioksen (20.1.) oppilaaksi, vaikka oli vielä nuori ja lisäksi eunukki.

Gabrielista tuli myöhemmin pappi. Hän palveli ensin Ylösnousemuksen basilikassa eli Pyhän haudan kirkossa ja sitten keisarinna Eudoksian perustamassa Pyhän Stefanoksen nunnaluostarissa. Koska hän puhui kreikkaa, latinaa ja syyriaa, hän toimi usein munkkien ja kirkonmiesten tulkkina. Hänen veljestään Kosmaksesta tuli Skythopoliksen piispa ja Khrysippoksesta pyhän ristin valvoja Jerusalemissa.

Johdettuaan nunnaluostaria 24 vuotta Gabriel rakensi itselleen pienen erakkomajan Öljymäen itäpuolelle. Siellä hän vietti koko suuren paaston hiljaisuudessa oppi-isänsä pyhän Euthymioksen tapaan. Erään tällaisen hiljentymisjakson aikana hän nukkui pois vuoden 490 tienoilla.

Pyhä Ksenofon oli senaattorina Konstantinopolissa keisari Justinianoksen (527–565) aikana. Hänellä ja hänen vaimollaan Marialla oli kaksi poikaa Arkadios ja Johannes, joille he antoivat hyvän kasvatuksen. Kun pojat varttuivat nuorukaisiksi, vanhemmat lähettivät heidät Beirutin kuuluisaan lakimieskouluun.

Poikien lähdettyä Ksenofon sairastui pian vakavasti. Arvellen lähtöhetkensä koittaneen hän kutsui pojat kotiin antaakseen heille viimeiset neuvonsa ja siunauksensa. Hän kuitenkin toipui ja nuorukaiset lähtivät takaisin opiskelukaupunkiinsa. Laivamatkalla he joutuivat myrskyyn, jossa laiva hajosi. Molemmat pojat pelastuivat toisistaan tietämättä rannikolle. Johannes meni paikalliseen luostariin. Arkadios iloitsi tahollaan pelastumisestaan, mutta tunsi tuskaa veljensä kohtalosta. Yöllä hän näki unessa hymyilevän Johanneksen, joka kehotti häntäkin ryhtymään munkiksi.

Ilmestyksen lohduttamana Arkadios lähti kohti Jerusalemia. Siellä hän kävi kumartamassa pyhiä paikkoja. Vaelluksillaan hän kohtasi pyhän vanhuksen, joka häntä tuntematta sanoi hänelle: ”Älä murehdi, lapseni, veljesi on elossa. Hänestä on tullut munkki. Saat myös tavata vanhempasi, jotka hekin astuvat luostarikilvoituksen tielle.” Vanhuksen selvänäköisyyden armolahja teki Arkadiokseen niin suuren vaikutuksen, että hänkin päätti ryhtyä munkiksi. Munkkivanhus otti hänet mukaansa pyhän Haritonin (28.9.) perustamaan lavraan ja luovutti hänelle oman keljamajansa, jossa oli asunut 50 vuotta. Sinne hän jätti Arkadioksen yksin vuodeksi rukoilemaan ja paastoamaan.

Kotona Konstantinopolissa vanhempien huoli kasvoi sitä mukaa, kun aika kului eikä pojista kuulunut mitään. Kahden vuoden kuluttua he lähettivät palvelijansa Beirutiin selvittämään, mitä pojille kuului. Kun hän ei löytänyt jälkeäkään nuorista isännistään, hän päätti käydä katsomassa, olisivatko he ehkä siirtyneet Ateenaan. Eräässä majatalossa hän tunnisti munkin puvussa entisen palvelijan, joka oli ollut poikien mukana merimatkalla. Tämä kertoi haaksirikosta ja siitä, kuinka oli ryhtynyt munkiksi oletettuaan nuorten isäntiensä kuolleen.

Palattuaan Konstantinopoliin palvelijan oli kerrottava emännälleen poikien hukkumisesta. Maria yritti kristillisesti hillitä surunsa ja kiitti Jumalaa, joka sekä antaa että ottaa pois. Illalla Ksenofon palasi kotiinsa ja kuultuaan palvelijan palanneen hän kysyi, oliko palvelija tuonut mukanaan kirjeitä heidän pojiltaan. Silloin Maria purskahti itkemään ja huudahti, että molemmat pojat olivat hukkuneet haaksirikossa. Myös Ksenofon osoitti uskonsa suuruuden ja huokasi Jobin sanoin: ”Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21) He pukeutuivat surunsa merkiksi jouhipaitoihin ja viettivät koko yön rukoillen. Aamuyöstä he nukahtivat ja näkivät molemmat poikiensa seisovan Kristuksen edessä kultaiset timanttikruunut päässään.

Lohtua saadakseen Ksenofon ja Maria päättivät lähteä pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Siellä Jumala järjesti niin, että he kohtasivat Arkadioksen ohjaajavanhuksen, joka ilmoitti heille, että heidän poikansa olivat elossa ja he saisivat vielä tavata heidät.

Samoihin aikoihin Johannes tuli luostaristaan pyhiinvaellukselle Jerusalemiin. Golgatalla hän tapasi Arkadioksen ohjaajavanhuksen. Tämä tunnisti hänetkin ja sanoi suoralta kädeltä: ”Missä olet viipynyt tähän saakka, Johannes? Vanhempasi ovat tulleet sinua etsimään ja sinä tietysti tulit etsimään veljeäsi.” Silloin Arkadioskin saapui Golgatalle. Luostarikilvoittelu oli muuttanut heitä sen verran, etteivät he heti tunnistaneet toisiaan. Mutta kun vanhus pyysi Johannesta kertomaan vaiheistaan, Arkadios ymmärsi heti, että kyseessä oli hänen veljensä ja syleili tätä riemuissaan.

Kahden päivän kuluttua Ksenofon ja Maria palasivat Jordanilta. He tapasivat uudelleen munkkivanhuksen ja pyysivät tätä vihdoinkin näyttämään heille heidän poikansa. Johannes ja Arkadios olivat paikalla, mutta vanhus oli kieltänyt heitä sanomasta mitään eivätkä vanhemmatkaan tunnistaneet heitä. Vanhus käski vanhempia valmistamaan juhla-aterian majapaikkaansa ja lupasi sen yhteydessä paljastaa heille, missä heidän poikansa olivat. Innoissaan Ksenofon ja Maria riensivät valmistamaan aterian.

Vanhus saapui Johanneksen ja Arkadioksen kanssa, joille hän oli antanut käskyn pysyä vaiti. Vanhemmat eivät vieläkään tunnistaneet askeesin muuttamia poikiaan. Aterian kestäessä Ksenofon tarkkasi poikien kaunista ja hillittyä käyttäytymistä ja sanoi vanhukselle: ”Sinulla on hyvät oppilaat. Olisivatpa meidänkin poikamme heidän kaltaisiaan!” Silloin vanhus käski Arkadioksen kertoa heille totuuden. Puhkesi valtava riemu. Munkkivanhus toimitti kiitosrukoushetken onnellisen perheen keskellä. Ksenofon ja Maria olivat aina arvostaneet munkkilaisuutta ja olivat iloisia poikiensa valinnasta. Myös he itse tajusivat maailman turhuuden ja pyysivät vanhusta vihkimään heidät munkiksi ja nunnaksi heti siinä paikassa. Tämä toteutti heidän pyyntönsä. Ksenofon valtuutti palvelijansa myymään kaiken hänen omaisuutensa Konstantinopolissa. Osan saaduista rahoista hän käski antaa pääomaksi orjilleen, jotka hän vapautti, ja loput muihin hyviin tarkoituksiin.

Johannes ja Arkadios seurasivat vanhustaan erämaahan, jossa he viipyivät elämänsä loppuun asti saaden parantamisen ja ennalta tietämisen armolahjan. Myös Ksenofon lähti karkeaan jouhipaitaan pukeutuneena erämaahan, missä hän sai ennalta tietämisen armolahjan ja monia suuria armon kokemuksia. Hän siirtyi Herran luo 500-luvun puolivälissä. Maria meni naisluostariin, missä hän hyvin kilvoitellen kohosi pyhyyden korkeuksiin, niin että tuli otolliseksi parantamaan rukouksillaan monia sokeita ja riivaajien vaivaamia.

Pyhittäjä Klemens syntyi 1000-luvulla hurskaaseen ateenalaiseen perheeseen ja mieltyi jo lapsena kirkossa käymiseen ja rukouselämään. Saavutettuaan 30 vuoden iän hän jätti taakseen maailman turhuuden ja meni Boiotian (nyk. Viotia) Kithaironin vuorella sijaitsevaan pyhän Meletioksen (1.9.) perustamaan Myupoliksen luostariin. Hän kilvoitteli siellä kolme vuotta kuuliaisena ja nöyränä munkkina. Hänellä oli tapana vapaa-aikanaan vetäytyä läheiselle Sagmationin vuorelle rukoilemaan yksinäisyydessä. Kerran eräs toinen munkki sattui näkemään, kuinka hän rukoili niin syvässä haltioitumisen tilassa, että hänen ruumiinsakin oli kohonnut ilmaan.

Klemens tahtoi paeta ihmisten ihailua ja sai pyhältä Meletiokselta siunauksen asua luolassa eräällä Sagmationin vuoren kallionkielekkeellä. Hän vietti siellä monta vuotta täydellisesti eristäytyneenä maailmasta. Klemensin hyveiden maine kokosi kuitenkin hänen luokseen yhä enemmän oppilaita, joista jotkut elivät ympärillä olevissa luolissa ja toiset lähistöllä sijaitsevassa pienessä luostarissa.

Pyhän Meletioksen kuoltua vuonna 1105 Myupoliksen uusi igumeni vaati Klemensiä palaamaan takaisin luostarin yhteiselämään. Kun tämä kieltäytyi muistuttaen, että edellinen igumeni oli siunannut hänet erakkoelämään, uusi igumeni suuttui niin, että julisti hänet ehtoolliskieltoon ja erotti kirkon yhteydestä. Pian tämän jälkeen igumeni kuitenkin sairastui vakavasti. Hän tajusi tehneensä vääryyttä Klemensille ja pyysi, että hänet vietäisiin tämän luokse anteeksipyyntöä varten. Hänen tilansa ei kuitenkin sallinut tätä, ja hän veti viimeisen henkäyksensä soperrellen anteeksipyyntöjä Klemensille.

Kaiken tämän seurauksena pyhittäjä Klemensin maine kantautui aina keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) korviin saakka. Hän lahjoitti tuolloin vasta muodostumassa olleelle Sagmationin luostarille kappaleen Kristuksen ristiä.

Lopulta pyhän Klemensin kilvoitusaika maan päällä täyttyi ja hän sairastui vaikeasti. Annettuaan viimeiset kehotuksensa oppilailleen hänen sielunsa siirtyi rauhassa Herran luo 1100-luvun alkupuolella.