20.6.2019

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Kala sallittu

pm. Methodios Pataralainen (+ 312)

p. Nikolaos Kabasilas (+ 1397)

Epistola
Room. 5:10–16

Room. 5:10–16

10 Jos kerran Jumalan Pojan kuolema sovitti meidät Jumalan kanssa, kun olimme hänen vihollisiaan, paljon varmemmin on Jumalan Pojan elämä pelastava meidät nyt, kun sovinto on tehty. 11 Eikä siinä vielä kaikki. Me saamme myös riemuita Jumalastamme, kun nyt olemme vastaanottaneet Herramme Jeesuksen Kristuksen valmistaman sovituksen. 12 Yhden ainoan ihmisen teko toi maailmaan synnin ja synnin mukana kuoleman. Näin on kuolema saavuttanut kaikki ihmiset, koska kaikki ovat tehneet syntiä. 13 Olihan synti maailmassa ennen lain antamistakin, mutta missä lakia ei ole, siellä ei synneistä pidetä kirjaa. 14 Kuolema kuitenkin hallitsi Aadamista Moosekseen asti kaikkia, myös niitä, jotka eivät Aadamin tavoin syyllistyneet rikkomukseen. Aadam oli esikuva siitä, joka oli tuleva. 15 Rikkomusta ei kuitenkaan voi verrata armoon. Yhden ainoan ihmisen rikkomus on tosin tuottanut kaikille kuoleman, mutta vielä paljon runsaammin ovat Jumalan armo ja hänen lahjansa tulleet yhden ainoan ihmisen, Jeesuksen Kristuksen, ansiosta kaikkien osaksi. 16 Tätä lahjaa ei voi edes verrata yhden ihmisen synnin seurauksiin, sillä yhden ihmisen teon seurauksena oli kadotustuomio, mutta Jumalan armosta kaikkien rikkomusten seuraukseksi tulikin vapauttava tuomio.

Matt. 8:23–27
Matt. 8:23–27

Siihen aikaan 23 Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä. 24 Järvellä nousi äkkiä ankara myrsky. Aallot löivät yli veneen, mutta Jeesus nukkui. 25 Silloin opetuslapset herättivät hänet ja sanoivat: "Herra, pelasta meidät! Me hukumme." 26 "Miksi te noin pelkäätte, vähäuskoiset?" Jeesus sanoi. Sitten hän nousi ja nuhteli tuulta ja aaltoja, ja tuli aivan tyven. 27 Ihmiset hämmästyivät ja sanoivat: "Mikä tämä mies on? Häntähän tottelevat tuulet ja aallotkin."

Päivän synaksario

Pyhä Methodios, jonka hänen vanhempansa omistivat Jumalalle jo varhain, sai hyvän koulutuksen ja hänestä tuli tunnettu filosofi. 200-luvun jälkipuoliskolla hänet vihittiin Lyykian Olympoksen piispaksi. Kun Patarassa järjestettiin keskustelu Kristuksen ylösnousemuksesta, Methodios matkusti Miletoksesta Pataraan osallistuakseen siihen. Kuuluisan dialogimuotoisen teoksensa Ylösnousemuksesta hän kirjoitti juuri Patarassa. Sieltä käsin hän myös vieraili Lyykian ja Pamfylian tärkeimmissä kaupungeissa puolustamassa kristinuskoa pakanafilosofeja vastaan. Pataran merkitys hänen elämässään oli niin suuri, että hänet on usein tunnettu enemmänkin pataralaisena kuin oman hiippakuntansa mukaan Olymposlaisena.

Antiikin filosofi Platon on kirjoittanut erosta eli eroottissävyistä rakkautta koskevan ylistyksen: hänen käsityksensä oli, että eros voi kohota ihmisruumiiseen kohdistuvasta rakkaudesta rakkaudeksi henkisiin realiteetteihin. Vastaukseksi Methodios sepitti ylevän neitseellisyyden ja kristillisen hyveellisen elämän puolustuspuheen nimeltä ”Kymmenen neitseen pidot”. Hän muovaili esityksensä Platonin tapaan keskusteluksi, joka tapahtuu rouva Hyveen, Filosofian sisaren, puutarhassa järjestetyissä pidoissa. Puutarha on istutettu itään samoin kuin Edenin paratiisi. Jokainen kymmenestä neitseestä käyttää puheenvuoron.

Ensimmäisenä puhuu Markella. Hän ylistää neitsyyttä hyveenä, joka maan päällä harjoitettuna kohottaa sielun vaunun taivaaseen ja johtaa turmeltumattomuuteen. Se tekee ihmisen Jumalan kaltaiseksi, koska neitseellinen ihminen jäljittelee Kristusta, joka oli aivan erityisellä tavalla neitseellinen. Neitsyys paljastaa Jumalan kasvatuksen päämäärän. Jumala on käyttänyt sitä johtaakseen ihmiskunnan kohti täydellisyyttä. Ensin Hän salli sukurutsaukseen perustuvat liitot, sitten moniavioisuuden, joka sittemmin väistyi ja johti siveyteen yksiavioisessa liitossa ja lopulta neitseellisyyteen.

Toinen neitsyt Teofilia puuttuu puheeseen tehdäkseen selväksi, että avioliittoa ei pidä väheksyä neitseyden kustannuksella: ”Jos hunaja on makeampaa kuin muu ravinto, se ei tarkoita, että muut ruoat olisivat kitkeriä. Kirkko on kuin puutarha, jossa kasvaa monenlaisia kukkia. Jotkut ovat neitseellisyyden, toiset ihmissuvun jatkamisen ja toiset siveyden kukkia.” Kun hän päättää puheenvuoronsa, kaikki neitseet taputtavat käsiään ilmaisten näin arvostuksensa avioliittoa kohtaan.

Thaleia on kolmas puhuja. Ensin hän puhuu miehen ja naisen liitosta Kristuksen ja Hänen kirkkonsa liiton symbolina. Sitten hän jatkaa, että tästä näkökulmasta neitsyys on hengellinen avioliitto, jossa toteutuu tuo suuri mysteeri eli sielun yhdistyminen Ylkään. Jos siis kerran avioliitto annettiin ihmisille jonkinlaisena myönnytyksenä synnin tähden, neitsyys on tullut Jumalan lahjana.

Teopatra kehittää edelleen tätä ajatusta todeten, ettei mistään ole enempää apua paratiisin elämän entiselleen palauttamisessa ja sovinnon saavuttamisessa Jumalan kanssa kuin puhtaasta ja siveästä elämästä. Thalassia puolestaan toteaa, että ollakseen nimensä vertaisia neitseiden tulee säilyttää itsensä täysin puhtaina omistamalla Jumalalle kaikki ruumiin ja sielun liikkeet. Ruumiilliseen puhtauteen tulee lisätä myös suun, silmien, korvien, hajuaistin, kosketuksen ja ennen kaikkea sydämen puhtaus. Se tarkoittaa, että sydämen ei pidä enää välittää mistään maallisesta eikä olla vihan tai turhuuden vaikutuksen alaisena.

Agathe käyttää vertausta kymmenestä neitsyestä[1] osoittamaan, että neitsyyttä tulee valppaasti varjella turmeluksen hyökkäyksiltä. Sen jälkeen puheenvuoron saa Prokilla, joka palaa aiheen teologiseen puoleen todeten, että Kristuksen lihallinen olemus oli ensimmäinen morsian, jonka Sana otti itselleen. Hän asetti sen kuin kuningattaren Isän oikealle puolelle, ja siten kaikista neitseistä tulee sen seuraajia. Prokilla ylistää neitseellisyyttä marttyyrikilvoitustakin arvokkaammaksi. Neitsyydessä ei näet kohdata koetusta vain lyhyen hetken verran, vaan joudutaan kestämään himon hyökkäyksiä koko elämän ajan.

Tämän jälkeen tulee Teklan vuoro, jota muut ihailevat hänen sekä maallisen että teologisen filosofian tuntemuksensa takia. Hänen puheensa onkin kaikkia muita pitempi. Hän ylistää neitsyyttä myös keksimällä etymologian, jonka mukaan kreikan kielen neitsyyttä ilmaiseva sana parthenia juontuisi ilmaisusta para Theon, ”Jumalan vieressä”. Tämä ajatus antaa sielulle siivet viettää jo maan päällä samanlaista elämää kuin enkelit taivaassa.

Keskustelu päättyy Dysianan ja Domninan allegorisiin Vanhan testamentin tulkintoihin. Lopuksi rouva Hyve käyttää viimeisen puheenvuoron sanoen, että neitsyys ei tarkoita vain seksuaalista pidättymistä. Se tarkoittaa kokonaisvaltaista kaikkien hengen ja aistien liikkeiden omistamista Jumalalle. Tämän sanottuaan hän ojentaa Teklalle seppeleen. Sitten hän alkaa viritellä hymniä neitseyden kunniaksi. Muut neidot muodostavat tanssivan kuoron ja toistavat kertosäettä: ”Minä pidän itseni puhtaana Sinulle, oi Ylkäni, ja kohtaan Sinut palava soihtu kädessäni.”

Julistusmatkoillaan pyhä Methodios vastusti gnostilaisia ja muita harhaoppisia, jotka pitivät ruumista ja aistein havaittavaa luomakuntaa vastenmielisinä. Hän osoitti, että Jumala ei ole luonut mitään pahaa. Methodios oli myös ensimmäinen, joka tunnisti Origeneen opetuksissa piilevät erheet. Hän alkoi vastustaa Origeneen kehittelemää ajatusta sielun pre-eksistenssistä ja kumosi myös hänen näkemyksensä, jonka mukaan sielu suistuu ruumiiseen kuin vankilaan. Tämä johtaisi ruumiin ylösnousemuksen kieltämiseen.

Suoritettuaan elämäntyönsä totuuden säilyttämiseksi pyhä Methodios sai kärsiä marttyyrikuoleman. Hänet mestattiin Syyrian Khalkiksessa vuoden 311 tienoilla keisari Liciniuksen vainon aikana. Methodios on tunnettu myös hänen nimiinsä myöhemmin liitetyistä ennustuksista, jotka koskevat Seitsemän kukkulan kaupunkia eli Konstantinopolia lopun aikoina.


[1] Matt. 25:1–13.

Rooman paavi, pyhä marttyyri Silverius oli paavi Hormisdasin laillinen poika, joka syntyi ennen tämän pappisvihkimystä. Silverius oli vasta alidiakoni, kun hänet Italian kuninkaan painostuksesta vihittiin Rooman piispanistuimelle paavi Agapitus I:n kuoltua vuonna 536.

Keisarinna Teodora pyysi Silveriusta tunnustamaan Konstantinopolin patriarkaksi Anthimuksen ja Antiokian patriarkaksi Severuksen, jotka eivät hyväksyneet Khalkedonin tunnustusta. Silverius kieltäytyi kohteliaasti vaikka tiesikin siten allekirjoittavansa oman tuomionsa. Theodoralla oli kuitenkin varaa odottaa. Silverius lavastettiin syylliseksi maanpetokselliseen salajuoneen ja hänet vietiin Lyykian Pataraan Vähään-Aasiaan. Hänen tilalleen paaviksi tuli Teodoran suosikki diakoni Vigilius. Keisari Justinianus puolestaan lähetti Silveriuksen takaisin Roomaan oikeudenkäyntiä varten, mutta Vigiliuksen kannattajat veivät hänet Palmarolan saarelle Napolin edustalla, missä hänet surmattiin vuonna 537.

Pyhä Gobain syntyi Irlannissa 600-luvun alussa. Hän oli munkki Furseyn oppilas, joka seurasi ohjaajaansa Itä-Angliaan ja siirtyi myöhemmin Galliaan. Hän vaikutti siellä useissa eri paikoissa kunnes rakensi metsään Oisejoen rannalle ensin erakkomajan ja sitten pyhälle Pietarille omistetun kirkon. Se tunnettiin myöhemmin Pyhän Gobainin kirkkona.

Kristinuskoa vihaavat saksalaiset barbaarit, jotka ryöstelivät seutua, tunkeutuivat pyhän Gobainin erakkomajaan noin vuonna 670. Kun he eivät löytäneet aarteita, he suutuspäissään katkaisivat hänen kaulansa. Aisnen departementissa Ranskassa sijaitsevaa paikkaa, jossa pyhä Gobain eli ja kuoli, kutsuttiin ensin Mont d’Hermitageksi ja myöhemmin Saint Gobainiksi.

Pyhä Mina kilvoitteli pitkään Kiovan luolaluostarissa. Vuonna 1105 hänet vihittiin Polotskin piispaksi. Hän oli yksi ensimmäisistä venäläisistä piispoista, jotka julistivat kristinuskoa Venäjän kasteen jälkeen. Hän nukkui pois vuonna 1116.

Pyhä Gleb oli ruhtinas Andrei Bogoljubskin (4.7.) poika. Hän syntyi Vladimirissa vuonna 1155 ja sai kasteessa kristillisen nimen Georgi, mutta hänet tunnettiin yleisesti vanhalla nimellään Gleb. Vanhemmat antoivat hänelle hyvän kristillisen kasvatuksen, ja hän eli 12-vuotiaasta lähtien hyvin hengellisesti. Hän rakasti Raamatun ja pyhien kirjojen lukemista, kunnioitti papistoa ja oli armelias ja hyväntahtoinen kaikkia kohtaan. Nuoresta iästään huolimatta Gleb näännytti itseään ankaralla paastolla ja vahvisti sieluaan rukouksella ja valvomisella.

Puhdas ja nuhteeton ruhtinas nukkui autuaaseen kuolonuneen 19-vuotiaana vuonna 1175. Hänen reliikkiensä äärellä tapahtui vuosisatojen ajan ihmeitä ja ne varjelivat Vladimirin kaupunkia vihollisten hyökkäyksiltä. Pyhäinjäännökset avattiin vuonna 1702, mistä lähtien pyhää Glebiä on kunnioitettu koko Venäjän kirkossa. Vladimirissa häntä pidetään kaupungin suojelijana. Pyhän Glebin reliikit ovat Vladimirissa Jumalanäidin kuolonuneen nukkumisen kirkossa.

Pyhä Kallistos oli Athosvuoren Suuren lavran munkki, joka siirtyi pyhittäjä Gregorios Siinailaisen (6.4.) oppilaaksi Magulan skiittaan. Hän eli vuosikausia hesykasmin mestarin Gregorioksen ohjauksessa ja kirjoitti tämän elämäkerran. Turkkilaisten merirosvojen uhatessa Pyhää vuorta yhä uudelleen Gregorios ja hänen oppilaansa lähtivät Athokselta vuonna 1326 ja kiersivät monissa paikoissa ennen kuin vetäytyivät Parorian erämaahan lähelle Bulgarian rajaa. Välillä he joutuivat pakenemaan Konstantinopoliin, mutta kun Gregorios pääsi Bulgarian tsaarin suojeluksen ansiosta takaisin Paroriaan, Kallistos päätti palata Athokselle (1331). Hän oli Magulan skiitassa, kun sinne tuli pyhittäjä Athanasios (20.4.), Meteoran luostarin tuleva perustaja, ja juuri Kallistos lähetti hänet pappismunkki Gregorioksen luokse Milean vuorialueelle.

Kallistos asettui Ivironin luostariin, jonka johtajanakin hän mahdollisesti toimi. Pyhän vuoren viranomaiset lähettivät hänet usein tärkeissä asioissa Konstantinopoliin. 10.6.1350 Kallistos valittiin ekumeeniseksi patriarkaksi. Seuraavana vuonna hän johti Konstantinopolin paikallissynodia, joka vahvisti pyhän Gregorios Palamaksen opin ihmisen jumalallistumisesta luomattomien energioiden kautta sekä hänen määritelmänsä substanssin ja energioiden välisestä suhteesta. Myös Palamas itse oli läsnä. 1300-luvun loppuun mennessä kaikki ortodoksiset paikalliskirkot olivat hyväksyneet hänen oppinsa.

Kaksi vuotta myöhemmin Johannes Kantakuzenos pyysi Kallistosta kruunaamaan poikansa Matteuksen keisariksi ja olemaan mainitsematta liturgiassa Johannes V Paleologosta, laillista keisaria. Patriarkka ei suostunut vaan piti kiinni laillisesta järjestyksestä ja vetäytyi pyhittäjä Athanasioksen luostariin ja myöhemmin Mamaksen luostariin. Hän ei kuitenkaan luopunut patriarkan tittelistään, mikä esti vallantavoittelijan kruunaamisen. Pyhä synodi pani lopulta hänet viralta 14.8.1353 ja korvasi hänet Herakleian metropoliitalla, pyhällä Filoteoksella (11.10.), joka kruunasi helmikuussa 1354 Matteus Kantakuzenoksen kanssakeisariksi.

Kallistos lähti Tenedokseen, missä maanpakoon joutunut keisari Johannes V Paleologos asui, ja toimi siellä aivan kuin olisi yhä patriarkka. Johannes Paleologoksen palattua Konstantinopoliin ja Kantakuzenoksen luovuttua vallasta ja mentyä luostariin Kallistos palautettiin patriarkan istuimelle ja Filoteos sysättiin syrjään. Toisella patriarkkakaudellaan Kallistos puolusti ekumeenisen patriarkaatin oikeuksia ja yritti palauttaa sopusointua kirkon ja siviiliviranomaisten välille.

Patriarkka Kallistos matkusti Serrekseen tapaamaan Serbian keisarinna Helenaa hankkiakseen sotilaallista apua turkkilaisia vastaan. Matkalla hän kävi Athoksella, jossa hän tapasi pyhittäjä Maksimos Majanpolttajan (13.1.), joka ennusti hänen lähestyvän kuolemansa. Ja todellakin saman matkan aikana elokuussa 1363 pyhä patriarkka Kallistos kuoli epidemiaan samoin kuin suurin osa hänen seurueensa arvohenkilöistä. Hänet haudattiin Thessalian Magnesiaan. Pyhä synodi palautti Filoteoksen patriarkan istuimelle.

Pyhä Nikolaos Kabasilas syntyi Tessalonikassa vuoden 1322 tienoilla. Hän oli isän puolelta Khamateos-sukua, mutta otti myöhemmin käyttöön äitinsä vanhan ja kunniakkaan sukunimen Kabasilas. Nuoruudessaan hänellä oli hengellisenä opettajanaan ja ohjaajanaan pyhän Gregorios Palamaksen läheinen oppilas Doroteos Blates. Hän perusti yhdessä veljensä kanssa Tessalonikaan Pantokratorin luostarin (nykyinen Vlatadon). Myöhemmin Doroteoksesta tuli Tessalonikan metropoliitta. Nuoresta pitäen Nikolaos liikkui hurskaiden maallikoiden piireissä, joissa harrastettiin Jeesuksen rukousta tulevan patriarkan Isidoros Bukheiran (1347–1350) johdolla. Saatuaan kirjallisuuden ja filosofian opetusta enoltaan Neilos Kabasilakselta, josta hänestäkin tuli Tessalonikan metropoliitta (1361–1363), Nikolaos lähti jatkamaan opintojaan Konstantinopolin filosofiseen kouluun. Siellä hän tutustui lähemmin antiikin klassiseen kirjallisuuteen ja sen ihailijana alkoi liikkua myös humanistisissa piireissä poikkeamatta kuitenkaan kirkon opista.

Nikolaoksen pääkaupungissa oleskelun aikana alkoivat hesykasmia koskevat oppiriidat pyhän Gregorios Palamaksen (14.11.) ja Barlaamin välillä. Ajatus ihmisen mahdollisuudesta jumalallistua armosta luomattomien energioiden välityksellä herätti myös Nikolaoksessa kiinnostusta kristillisen elämän lopulliseen päämäärään. Pääasiassa hän kuitenkin vielä askaroi aikansa sosiaalisten ja poliittisten ongelmien parissa.

Keisari Andronikos III:n jälkeen valtakunnassa syttyi repivä sisällissota Johannes V Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä. Tessalonikassa kiivailijoiden (zelotes) puolue käytti tilaisuutta hyväkseen ja nousi kapinaan keisarinvaltaa ja aatelistoa vastaan. Nikolaos palasi kotikaupunkiinsa ja teki aloitteen rauhanneuvotteluista kapinallisten ja keisari Johannes Kantakuzenoksen välillä. Vuonna 1345 hänet lähetettiin Beroiaan keisarin pojan Manuelin lähettiläänä, ja hän sai neuvotelluksi kapinallisille hyvät rauhanehdot, jos he suostuisivat antautumaan.

Kun Nikolaos palasi Tessalonikaan, Andreas Paleologos vastusti suunnitelmaa. Hän kiihotti kiivailijat ja kaupungin köyhien alueiden asukkaat hyökkäämään linnoitukseen, jonne ylhäisö oli paennut. Seurasi julma teurastus, mutta Nikolaos onnistui kuitenkin säilyttämään henkensä piilottautumalla kaivoon. Hän viipyi Tessalonikassa ilman ongelmia aina vuoteen 1347 saakka, vaikka hänen sympatiansa Kantakuzenosta kohtaan oli tiedossa. Hän mietiskeli sisällissodan syitä ja kirjoitti useita artikkeleja koronkiskonnasta ja sosiaalisesta epäoikeudenmukaisuudesta.

Kun Kantakuzenoksesta tuli keisari nimellä Johannes VI, hän kutsui Nikolaoksen luokseen Konstantinopoliin ja teki hänestä neuvonantajansa. Nikolaoksen ja hänen lapsuudenystävänsä Demetrios Kydoneksen vaikutus keisariin oli niin suuri, että tässä syttyi ajatus luopua kruunusta ja mennä luostariin. Mutta Tessalonikan vaikean tilanteen takia hän ei voinut toteuttaa suunnitelmaansa.

Samalla kun Nikolaos otti aktiivisesti osaa julkiseen elämään, hän harrasti koko ajan myös kirjoittamista. Pyhän Gregorios Palamaan tultua valituksi Tessalonikan arkkipiispaksi syyskuussa 1347 Nikolaos oli mukana saattamassa häntä kaupunkiin. Mutta kun kansa ei suostunut ottamaan Gregoriosta vastaan, he molemmat vetäytyivät Athosvuorelle, missä he viettivät vuoden ajan hesykastista rukouselämää.

Vuonna 1349 Nikolaos palasi Tessalonikaan, jossa kiivailijoiden puolueen kansannousu oli tukahdutettu ja puolueet olivat solmineet rauhan, joten pyhä Gregorios Palamas saatettiin asettaa tehtäväänsä. Vuonna 1351 hesykasmi julistettiin kirkon viralliseksi opiksi. Nikolaos hyväksyi Gregorios Palamaksen teologian ja suhtautui myönteisesti idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseen tähtääviin suunnitelmiin, kunhan niihin ei sisältyisi opillisia kompromisseja. Hänen ystävänsä Demetrios Kydones sen sijaan asettui molemmissa kysymyksissä vastakkaiselle kannalle.

Kun uusi sisällissota syttyi Johannes Paleologoksen ja Johannes Kantakuzenoksen välillä, se johti patriarkka Kallistos I:n eroon. Monet kannattivat Nikolaos Kabasilasta uudeksi patriarkaksi, mutta loppujen lopuksi valituksi tuli pyhä Filoteos (11.9.). Valta vaihtui kuitenkin pian. Keisari Johannes Paleologos pakotettiin eroamaan, ja hän vihkiytyi munkiksi nimellä Joasaf. Pyhä Kallistos palautettiin patriarkaksi.

Tässä vaiheessa Nikolaos vetäytyi pois julkisuudesta ja antautui kokonaan mietiskelemään Kristuksen mysteeriä. Ei ole täysin selvää, pysyikö hän elämänsä loppuun asti ”maallikkohesykastina” vai oliko hän jossakin vaiheessa vihkiytynyt munkiksi, kuten hänen teostensa joitain yksityiskohtia on tulkittu. Kahta Tessalonikassa viettämäänsä vuotta lukuun ottamatta hän asui elämänsä loppuun saakka Konstantinopolissa, missä hän oli tuttu vieras monissa luostareissa.

Nikolaos Kabasilas tultiin tuntemaan miehenä, joka oli kohonnut hyveiden korkeuteen. Monet valtakunnan johtomiehet keisari Manuel Paleologoksesta alkaen kysyivät häneltä neuvoa ja pitivät häntä hengellisenä isänään. Nikolaos itse ei kuitenkaan tahtonut enää sekaantua maailmallisiin ongelmiin vaan eli mieluummin hiljaisuudessa. Sisäisen elämänsä hedelminä hän kirjoitti kaksi teosta, ”Pyhän Liturgian selitys” ja ”Elämä Kristuksessa”. Ne todistavat hänen pyhyydestään, ja niitä pidetään oikeutetusti kristillisen kirjallisuuden helminä.

Teoksessaan ”Elämä Kristuksessa” Nikolaos Kabasilas osoittaa, kuinka uskovat vastaanottavat kasteen, voitelun ja pyhän ehtoollisen sakramenteissa olemisen, liikkeen ja todellisen elämän. Kasvaessaan hengellisesti hyveitä harjoittamalla he toivottavat Pyhän Hengen voiman välityksellä Kristuksen itsensä tervetulleiksi olemukseensa. Hän tulee heihin asumaan ja kasvaa heissä, kunnes he päätyvät täyteen yhteyteen Jumalan kanssa. Kristuksen lihaksituleminen on kaiken hengellisen elämän perustus. Hänen ihmiseksi tulemisensa on yhdistänyt erillään olleet ja mahdollistanut yhteyden, luodun ja luomattoman uudenlaisen ”sekoituksen” syntymisen.

Elämä Kristuksessa alkaa jo tällä puolen, mutta sen täyteys toteutuu vasta ikuisessa valtakunnassa. Tässä ajassa tuo valtakunta tulee ulottuvillemme kirkossa. Kristus antaa itsensä ja sekoittaa itsensä jokaiseen omaan jäseneensä sakramenttien välityksellä, samalla tavoin kuin valo tunkeutuu huoneeseen ikkunan läpi. Hän toteuttaa avioyhteytensä mysteerin ihmiskunnan kanssa ja tuo meidän kuolevaiseen, muutoksille alttiiseen ruumiiseemme kuolemattomuuden ja ikuisen elämän. Tämä Herran läsnäolo aktivoituu kuitenkin vain, jos ihminen tekee yhteistyötä (synergia) Hänen kanssaan vastaamalla vapaasti Jumalan lahjaan. Se tarkoittaa keskittymistä siihen, että tarkkaavaisesti varjelemme saamaamme armoa.

Kristityn hengellinen elämä koostuu siis hänen omien jäsentensä ja aistiensa vartioinnista, sillä Kristus on yhdistänyt itsensä niihin. Lisäksi siihen kuuluu sen suuren kunnian mietiskely, minkä Hän on meille suonut. On mahdotonta tuntea vetoa pahaan, jos on tajunnut sen ”rakkauden aina hulluuteen saakka” jolla Kristus on meitä rakastanut. Hän meni niin pitkälle, että tarjosi itsensä uhriksi ristille tehdäkseen meistä Hänen temppeleitään ja Hänen oman ruumiinsa jäseniä. Näihin asioihin syventyneelle ihmiselle Herra on ainoa tavoiteltava. Ja kun tällainen ihminen on saanut Kristuksen hengen, hyveiden harjoittaminen muuttuu helpoksi. Ihminen kasvaa hyveessä ja yhdistää oman tahtonsa täysin Kristuksen tahtoon. Silloin hän iloitsee siitä, mikä tuottaa Kristukselle iloa, ja on murheissaan siitä, mikä murehduttaa Kristusta. Jumalallinen rakkaus on jokapäiväistä elämää, ja ihmispersoona pystyy osallistumaan Jumalihmisen jumalallisen luonnon ominaisuuksista.

Jumalallistuminen on siis ihmisolennon lopullinen päämäärä. Pyhä Nikolaos näki sen heijastuvan täydellisesti Jumalanäidissä. Sielunsa koko kauneudella ja tahdolla, joka oli antautunut Jumalan suunnitelmille, Neitsyt Maria veti alas Pyhän Hengen, niin että Vapahtaja saattoi syntyä hänestä.

Omassa elämässään Nikolaos noudatti toisenlaista tietä kuin pyhä Gregorios Palamas. Hän, joka oli humanisti koulutukseltaan mutta hesykasti kutsumukseltaan, pystyi osoittamaan, että jumalallistuminen ja yhteys Kristukseen muodostavat jokaisen kristityn hengellisen elämän päämäärän. Ne eivät siis koske ainoastaan kaukana maailmasta ja sen askareista eläviä munkkeja. Hän kirkasti oman aikansa humanistisen kulttuurin positiiviset elementit ja hänestä itsestään tuli ”sakramentaalisen hesykasmin” oppi-isä. Niinpä hän on saanut ansaitsemansa paikan ortodoksisen kirkon pyhien isien kuorossa.

Pyhän Nikolaos Kabasilaksen kuolinajasta ja -tavasta ei ole säilynyt tietoja. Hän siirtyi uuteen elämään joskus vuosien 1391–1397 välillä. Pyhäksi hänet julistettiin virallisesti vuonna 1982 Tessalonikan metropoliitan aloitteesta.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

21.6.2019

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

m. Julianos Kilikialainen (+ 305)

Kesäpäivänseisaus

Epistola
Ef. 6:10–17 (Julianos)
Room. 5:17–6:2

Ef. 6:10–17

10 Lopuksi: vahvistukaa Herrassa, ottakaa voimaksenne hänen väkevyytensä. 11 Pukekaa yllenne Jumalan taisteluvarustus, jotta voisitte pitää puolianne Paholaisen juonia vastaan. 12 Emmehän me taistele ihmisiä vastaan vaan henkivaltoja ja voimia vastaan, tämän pimeyden maailman hallitsijoita ja avaruuden pahoja henkiä vastaan. 13 Ottakaa siis yllenne Jumalan taisteluvarustus, niin että kykenette pahan päivän tullen tekemään vastarintaa ja selviytymään taistelusta pystyssä pysyen. 14 Seiskää lujina! Kiinnittäkää vyöksenne totuus, pukeutukaa vanhurskauden haarniskaan 15 ja sitokaa jalkineiksenne alttius julistaa rauhan evankeliumia. 16 Ottakaa kaikessa suojaksenne uskon kilpi, jolla voitte sammuttaa pahan palavat nuolet. 17 Ottakaa myös pelastuksen kypärä, ottakaa Hengen miekka, Jumalan sana.

Room. 5:17–6:2

17 Yhden ihmisen rikkomus aiheutti sen, että kuolema pääsi hallitsemaan tämän yhden vuoksi. Paljon ennemmin tulevat ne, jotka saavat omakseen vanhurskauden ylenpalttisen armon ja lahjan, elämään ja hallitsemaan yhden ainoan ansiosta, Jeesuksen Kristuksen. 18 Niin kuin siis yhden ainoan rikkomus tuotti kaikille ihmisille kadotustuomion, niin riittää yhden ainoan vanhurskas teko antamaan kaikille ihmisille vanhurskauden ja elämän. 19 Niin kuin yhden ihmisen tottelemattomuus teki kaikista syntisiä, niin yhden kuuliaisuus tekee kaikista vanhurskaita. 20 Laki tuli maailmaan sitä varten, että rikkomus tulisi suuremmaksi. Mutta missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi. 21 Niin kuin synti on hallinnut ja vienyt kuolemaan, niin on armo hallitseva ja johtava ikuiseen elämään, koska Herramme Jeesus Kristus on lahjoittanut meille vanhurskauden. 6:1 Mitä me tähän sanomme? Onko meidän jatkuvasti tehtävä syntiä, jotta armo tulisi yhä suuremmaksi? 2 Ei tietenkään. Kun kerran olemme kuolleet pois synnistä, kuinka voisimme edelleen elää siinä?

Luuk. 21:5–7, 10–11, 20–24 (Pyhä marttyyri Julianos Kilikialainen)
Matt. 9:14–17
Luuk. 21:5–8, 10–11, 20–24

5 Kun jotkut ihastelivat temppeliä, sen kauniita kiviä ja näkyville pantuja lahjoja, Jeesus sanoi: 6 "Tulee aika, jolloin kaikki tämä, mitä te nyt katselette, revitään maahan. Tähän ei jää kiveä kiven päälle." 7 Jotkut kysyivät: "Opettaja, milloin tämä kaikki tapahtuu? Mikä on merkkinä siitä, että se aika on tulossa?" 8 Jeesus sanoi: "Varokaa, ettei teitä johdeta harhaan. Monet tulevat esiintymään minun nimelläni. He sanovat: 'Minä se olen', ja: 'Aika on tullut.' Mutta älkää lähtekö heidän peräänsä.  10 Ja hän jatkoi: "Kansa nousee kansaa vastaan ja valtakunta valtakuntaa vastaan, 11 ja joka puolella on suuria maanjäristyksiä, nälänhätää ja ruttotauteja. Kauhistuttavia asioita tapahtuu, ja taivaalla näkyy suuria ennusmerkkejä. 20 "Kun te näette Jerusalemin olevan sotajoukkojen piirittämä, silloin tiedätte, että sen hävitys on lähellä. 21 Silloin on kaikkien Juudeassa asuvien paettava vuorille. Niiden, jotka ovat kaupungissa, on lähdettävä sieltä, eikä maaseudulla olevien pidä tulla kaupunkiin. 22 Sillä ne päivät ovat koston päiviä: kaikki, mitä on kirjoitettu, käy toteen. 23 Voi niitä, jotka noina päivinä ovat raskaana tai imettävät! Tähän maahan tulee suuri hätä, ja tätä kansaa kohtaa viha. 24 Monet surmataan miekan terällä, toiset viedään vangiksi kaikkien kansojen sekaan, ja vieraat kansat polkevat Jerusalemia, kunnes niille annettu aika täyttyy.

Matt. 9:14–17

Siihen aikaan 14 Johanneksen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo. He sanoivat: "Meille ja fariseuksille paastoaminen on tärkeää. Miksi sinun opetuslapsesi eivät paastoa?" 15 Jeesus vastasi heille: "Eivät kai häävieraat voi surra silloin, kun sulhanen vielä on heidän kanssaan! Vielä tulee sekin aika, jolloin sulhanen on poissa, ja silloin he paastoavat. 16 Ei kukaan ota kutistamattomasta kankaasta paikkaa vanhaan viittaan. Viitta repeää sellaisen paikan vierestä, ja reikä on entistä pahempi. 17 Eikä uutta viiniä lasketa vanhoihin leileihin. Silloinhan nahka halkeaa, viini valuu maahan ja leilit ovat pilalla. Ei, uusi viini lasketaan uusiin leileihin. Silloin molemmat säilyvät."

Päivän synaksario

Pyhä marttyyri Afrodisios kuului vanhaan kristittyyn sukuun, joka eli Kilikiassa, itäisen Välimeren koilliskulmassa. Hänet luovutettiin pakanallisen maaherra Dionysiuksen käsiin, mutta kuolemankin edessä hän rohkeasti tunnusti Kristuksen.

Afrodisioksen niskaan painettiin tulikuumia rautoja ja häntä rääkättiin sulalla lyijyllä. Kun hän kesti nämä kidutukset, hänet vietiin nälkäisen naarasleijonan raadeltavaksi amfiteatteriin, mutta leijona ei koskenut häneen. Tarinan mukaan leijona nuhteli ihmisäänellä kreikkalaisia pakanoita heidän julmuudestaan, minkä ansiosta monet läsnäolijoista alkoivat uskoa Kristukseen ja kuolivat marttyyreina samana päivänä.

Pyhä Afrodisios surmattiin musertamalla hänet kallionlohkareiden alle. Näin pyhä marttyyri Afrodisios Kilikialainen voitti omakseen marttyyrin kruunun.

Pyhä Julianos oli kotoisin Kilikiasta, nykyisen Agaclin tienoilta.[1] Hänen isänsä oli senaattori ja epäjumalien palvelija, mutta kristityltä äidiltään Asklepiodoralta Julianos sai hyvän kristillisen kasvatuksen. Julianos alkoi jo nuorena tutkia Raamattua ja sai siitä innoitusta.

Diocletianuksen vainon aikana, 300-luvun alkuvuosina Julianos ilmiannettiin julmuudestaan tunnetulle maaherra Markinianokselle, joka oli tuolloin Flaviaksen kaupungissa. Kun Julianos kieltäytyi uhraamasta epäjumalille, maaherra antoi hänet ruoskittavaksi ja uhkaili vielä pahemmilla kidutuksilla. Pyhä vastasi: ”En pelkää kidutuksia eikä mikään saa minua kieltämään jo lapsena minulle opetettua Jumalan lakia. Vaikka polttaisit minut, minun Kristukseni vahvistaa minua ja Hänelle minä kannan uhriksi jatkuvaa ylistystä.”

Maaherra antoi työntää Julianoksen kurkkuun epäjumalille uhrattua ruokaa, mutta tämä sanoi, ettei mitään pakottamalla aikaansaatua voida pitää uhraamisena. Ruoskitettuaan Julianoksen vielä kertaalleen Markianos otti hänet mukaansa naapurikaupunkiin Anazarbokseen.[2] Matkalla sotilaat löivät häntä jatkuvasti.

Anazarboksessa Julianos vietiin tuomioistuimen eteen, jolloin hän osoitti samanlaista rohkeutta ja päättäväisyyttä kuin aikaisemminkin. Hänet pakotettiin juomaan uhriviiniä ja hänen kämmenelleen kaadettiin palavaa suitsuketta. Sieltä hänet siirrettiin Aigaiaan (Ayas) Issikoksen lahden rannalle. Kaupunki oli kuuluisa Asklepioksen temppelistään. Siellä Julianokselle ilmoitettiin, että hänet oli keisarin määräyksestä poltettava. Julianos totesi vain: ”Mikäpä estää teitä tekemästä sitä?”

Julianoksen luokse kutsuttiin hänen äitinsä Asklepiodora, joka oli seurannut häntä karkotukseen. Hän sai luvan viettää kolme päivää vankilassa poikansa kanssa, koska hänen uskottiin suostuttelevan poikansa pelastamaan henkensä. Äiti päinvastoin rohkaisi poikaansa pysymään lujana uskossaan Kristukseen, kuoleman Voittajaan: ”Sinä tiedät, mikä on todellinen hyväsi, sillä minä olen opettanut sen sinulle. Toimi sen mukaan ja anna kunnia ainoalle todelliselle Jumalalle!”

Kun päivät olivat tulleet täyteen, Markianos joutui toteamaan, että äiti ja poika olivat huijanneet häntä. Vihoissaan hän määräsi Julianokselle erikoisen rangaistuksen. Säkki täytettiin käärmeillä, skorpioneilla ja muilla myrkyllisillä eliöillä, minkä jälkeen Julianos pantiin säkkiin ja säkki heitettiin mereen. Marttyyrin ruumis vajosi merenpohjaan pimeyteen, mutta hänen sielunsa nousi taivaan kirkkauteen ja liittyi esikoisten juhlajoukkoon.

Myöhemmin pyhän Julianoksen reliikit löytyivät, ja ne siirrettiin Antiokian lähettyville kolmen kilometrin päähän Dafneen menevästä tiestä. Paikalle rakennettiin hänen kunniakseen kappeli, jossa tapahtui paljon paranemisia erityisesti demonien valtaan joutuneille. Kappeli poltettiin persialaisten hyökkäyksen yhteydessä vuonna 537.


[1] Julianos-nimisiä marttyyreja oli varhaiskirkossa nelisenkymmentä, ja näiden henkilöhistoriat ovat monessa tapauksessa sekoittuneet. Niinpä tänään muisteltava marttyyri sijoitetaan usein Libyaan ja Egyptiin.

[2] Anazarboksesta tuli keskiajalla Kilikian armenialaisen kuningaskunnan pääkaupunki nimellä Anazarva; nykyään se on turkkilainen kaupunki nimellä Anavarza.

Pyhittäjä Mevennus (Méen, Mewan) syntyi Etelä-Walesin Gwentissä. Hän meni luostariin ja lähti sen johtajan, sukulaisensa Samsonin kanssa Ranskan Bretagneen lähetystyöhön. Myöhemmin hän perusti lahjoituksena saamalleen maalle Brocelianden metsään luostarin, josta tuli merkittävä lähetystyön keskus. Samainen metsä tunnetaan myös kuningas Arthurin taruista. Myöhemmin Mevennus perusti Gaelin Paimpontiin toisen luostarin, josta kehittyi vähitellen suuri Pyhän Mevennuksen luostari (St. Méen).

Mevennuksen oppilaiden joukossa oli hänen kummipoikansa Austol, joka oli hyvin kiintynyt häneen. Tämä lohdutti kuolevaa Austolia sanoen, että he joutuisivat eroamaan vain viikoksi. Pyhittäjä Mevennus nukkui pois rauhassa vuonna 617.

Ranskassa on Gaelin lähellä Bretagnessa Saint-Méen-le-Grandin kunta, missä pyhän Mevennuksen reliikkejä yhä kunnioitetaan, ja useita muita hänen mukaansa nimettyjä paikkoja. Tuhannet ihmiset ovat saaneet ihosairauksiinsa avun lähteestä, jonka Mevennus sai pulppuamaan parantavaa vettä.

Pyhä marttyyri Artšil oli Georgiassa apostolienvertaisena pyhänä kunnioitetun kuningas Mirian III:n (k. 342) suora jälkeläinen. 730-luvulla Georgiaan hyökkäsi arabijoukkoja, joiden raakaotteinen johtaja Marwan tunnettiin Georgiassa nimellä Murvana-Krun, ”Villi”. Kun arabit kylvivät tuhoa kaikkialla, Kakhetin[1] ruhtinas Artšil II ja hänen veljensä ruhtinas Miri rukoilivat epätoivoisessa tilanteessa apua kaikkeinpyhimmältä Jumalansynnyttäjältä, joka osoittikin heille armoaan. Georgialaisten armeija voitti huomattavasti vahvemmat arabijoukot. Miri kuitenkin menehtyi taisteluissa.

Tämän jälkeen Artšil II keskittyi Georgian jälleenrakennukseen, rakennutti raunioituneita kirkkoja uudelleen ja levitti kristinuskoa vuoristoheimojen keskuudessa. Pian Georgia joutui arabiarmeijan uuden hyökkäyksen kohteeksi. Nämä olivat jo vallanneet Armenian alueet aiheuttaen paljon tuhoa. Pelastaakseen Georgian uudelta hävitykseltä ja ehkäistäkseen islamin leviämistä alueellaan Artšil katsoi parhaaksi alistaa itsenäisen Georgian arabien vallan alle vapaaehtoisesti ja pyytää rauhaa. Hän pani kaiken toivonsa Jumalan armoon ja oli valmis uhraamaan henkensä pyhän uskon ja kansansa puolesta.

Arabien johtaja Khuzaima ibn Khazim, jota georgialaiset kutsuivat nimellä Džidžum-Asim, otti ruhtinas Artšilin vieraanvaraisesti vastaan ja lupasi Georgialle vasallivaltion aseman mutta vaati islamin omaksumista. Georgialaisen kronikan mukaan kuningas Artšil vastasi: ”Minä en luovu Kristuksesta, todellisesta Jumalasta, joka meidän pelastuksemme tähden tuli lihaksi. Jos tottelen sinua, kuolen hengellisen kuoleman ja joudun ikuisiin kärsimyksiin. Jos sinä surmaat minut vakaumukseni tähden, nousen kuolleista niin kuin minun Herrani, ja menen Hänen luokseen.”

Džidžum-Asim käski viedä tunnustajan vankilaan, mutta kidutukset ja lupaukset eivät saaneet 80-vuotiasta kuningasta luopumaan uskostaan. Maaliskuun 20. päivänä 786 kuningas Artšil II mestattiin. Georgian kristityt veivät hänen ruumiinsa salaa Kakhetin Ertsoon ja hautasivat sen Notkorin kirkkoon, jonka pyhä marttyyri Artšil oli itse rakennuttanut. Muistopäiväksi Georgian kirkossa vakiintui 21.6.


[1] Kakheti on georgialaisen kulttuurin sydänalue Itä-Georgiassa.

Pyhä Anna oli Bysantin keisari Romanos IV:n (1168−1191) tytär. Hänet annettiin puolisoksi Serbian suuriruhtinaalle Stefan Nemanjalle (13.2.). Anna synnytti kolme poikaa Vukanin, Stefanin ja Rastkon, josta tuli Serbian arkkipiispa pyhä Savva (12.1.). Kun Annan puoliso suuriruhtinas Stefan luopui vanhuudenpäivinään vallasta ja vihkiytyi munkiksi ottaen nimekseen Simeon, myös Anna vetäytyi luostariin. Nunnaksi vihittäessä hän sai nimen Anastasia. Hän eli luostarissa pyhää elämää ja antoi sielunsa rauhassa Herralle kesäkuun 21. päivänä vuonna 1200. Hänen reliikkinsä ovat Studenitsan luostarissa.

Pyhä ruhtinas Feodor Starodubilainen kärsi marttyyrikuoleman Ordassa tataarikaani Uzbekin aikana vuonna 1300. Perimätiedon mukaan tataarit hakkasivat hänen ruumiinsa palasiksi. Kaikkien hämmästykseksi linnut eivät kokoontuneet nokkimaan hänen jäännöksiään. Ne vietiin hänen läänitysmailleen Aleksinon kylään ja haudattiin Neitsyt Marian syntymän kirkkoon. Haudalla tapahtui sairaiden parantumisia.

Pyhä marttyyri Luarsab syntyi vuonna 1587. Hänen isänsä Giorgi X oli Kartlin (Keski-Georgian) kuningas, joka sai kärsiä paljon ortodoksisen uskon takia, ja lopulta Persian šaahi Abbas I myrkytti hänet vuonna 1603. Vasta teini-ikäinen poika nousi isänsä valtaistuimelle, ja hänestä tuli kuningas Luarsab II.

Kun turkkilaisten armeija hyökkäsi Georgiaan kuusi vuotta myöhemmin, nuori kuningas vietti taistelua edeltävän yön 14 000 georgialaisen kanssa rukoillen. Pyhän liturgian ja ehtoollisen jälkeen he kävivät sankarillisen puolustustaistelun saaden vihollisen 60 000 sotilaan armeijan perääntymään.

Myös Persian šaahi Abbas I hyökkäili suuren armeijan kanssa Georgiaan tuhoten kirkoistaan ja luostareistaan tunnettua Kakhetin aluetta Itä-Georgiassa, Šaahi uhkasi tuhota Kartlin ja vaati Luarsabia tulemaan rauhanneuvotteluihin. Kuningas Luarsab halusi säästää Kartlin kirkot tuholta ja lähti šaahin luokse sanoen: ”Panen kaiken toivoni Kristukseen, ja odottipa minua elämä tai kuolema, siunattu olkoon Herra Jumala!” Abbas ottikin hänet ystävällisesti vastaan, mutta kun Luarsab, joka nuoruudestaan asti oli aina paastonnut tunnollisesti, kieltäytyi syömästä kalaa suuren paaston aikana, šaahi vaati häntä kääntymään islamiin ja lupasi antaa hänelle kalliita aarteita vietäväksi Kartliin, jos hän suostuisi, mutta uhkasi kuolemantuomiolla, jos hän kieltäytyisi.

Kuningas Luarsab II torjui epäröimättä kaikki ehdotukset. Silloin hänet pidätettiin ja heitettiin vankilaan Shirazin lähellä ja pantiin kahleisiin. Kuningasta painostettiin jatkuvasti kääntymään islamiin, mutta hän pysyi uskollisena Kristuksen pyhälle kirkolle. Seitsemän vuoden vankeuden ja jatkuvien kidutusten jälkeen hänet kuristettiin sellissään šaahi Abbas I:n käskystä yhdessä kahden kannattajansa kanssa. Hän voitti marttyyrin kruunun 35 vuoden iässä vuonna 1622. Yöllä pyhien marttyyrien ruumiit heitettiin ulos vankilasta ilman hautaamista, mutta seuraavana päivänä kristityt hautasivat heidät. Pian sen jälkeen heidän hautansa yläpuolelle ilmestyi taivaallinen valo.

Pyhä uusmarttyyri Niketas oli arvossa pidetyn miehen poika pieneltä Nisyroksen saarelta, joka sijaitsee Kosin ja Rodoksen välissä. Erään oikeudenkäynnin aikana 1700-luvun alkuvuosina hänen isänsä kielsi Kristuksen ja kääntyi muslimiksi pelastaakseen henkensä. Turkkilaiset pidättivät myös vaimon ja lapset käännyttääkseen kaikki islamiin. Niketas oli vielä pieni eikä ymmärtänyt mitä tapahtui, ja niin hän vietti lapsuutensa uudella nimellä Mehmed, ja hänestä kasvoi innokas muslimi. Kerran eräs nainen, joka tunsi perheen tarinan, käytti Mehmedistä sanaa, joka tarkoitti kristittyä. Kun loukkaantunut Mehmed kysyi siitä äidiltään, tämä kertoi, että he olivat olleet kristittyjä ja hänen oikea nimensä oli Niketas.

Niketas alkoi miettiä asiaa, ja lopulta hän omantuntonsa pakottamana jätti perheensä ja meni Nea Monin luostariin Khioksella. Siellä hän tunnusti syntinsä, ja hänet palautettiin mirhavoitelun kautta kirkon helmaan. Niketas osoitti luostarissa niin innokasta hartautta, että jotkut epäilivät hänen olevan häiriintynyt. Etsiessään suurempia kilvoituksia hän lähti luostarin pyhien perustajien (20.5.) luolaan, missä hän kertoi erakko Anthimokselle halustaan uhrata itsensä marttyyrina. Palatessaan luostariin hän pyysi sen isiltä lupaa toteuttaa suunnitelmansa, ja toimitettuaan Paraklesis-palveluksen Jumalanäidille he antoivat hänelle siunauksensa.

Niketas lähti Khioksen pääkaupunkiin Khoraan, missä hänet heti pidätettiin, jotta hän maksaisi veron, joka vaadittiin matkustavilta kristityiltä. Hänen odottaessaan toisten kristittyjen kanssa vankilaan viemistä, hänen tuntemansa pappi nimeltä Daniel puhutteli häntä nimellä Mehmed ja kysyi, miten oli mahdollista, että nuori muslimi oli pidätetty kristittyjen veron maksamisen takia. Vartijat kuulivat pojan vastaavan olevansa nyt kristitty ja veivät hänet heti agan, turkkilaisen upseerin, eteen.

Niketas ilmoitti rohkeasti palanneensa kristinuskoon. Häntä kidutettiin kymmenen päivää, ja aina kun hänet vietiin vankilaan, hän kieltäytyi syömästä. Hänet vietiin talliin, jotta hevoset polkisivat hänet jalkoihinsa, mutta Jumalan armo varjeli häntä, ja kun he sulkivat hänet pimeään selliin, yliluonnollinen valo valaisi sen.

Kidutusten jälkeen Niketas luovutettiin raivostuneelle kansanjoukolle, joka raahasi hänet kaupungin rajalle. Kun häntä taas kerran painostettiin palaamaan islamiin, hän vastasi: ”Olen kristitty, nimeni on Niketas, ja Niketaksena minä haluan kuolla!” He painoivat hänet useita kertoja polvilleen mestausasentoon, toivoen murtavansa hänen tahtonsa, mutta hän huusi: ”Miksi te viivyttelette? Surmatkaa minut nopeasti, jotta minä pääsen nauttimaan paratiisista!” Hänen teloittajansa iski häntä useita kertoja niskaan, jotta hän kärsisi kauemmin. Näin pyhä marttyyri Niketas Nisyroslainen sai voitonkruunun 15 vuoden iässä kesäkuun 21. päivänä vuonna 1732. Eräät sokeat voitelivat itsensä marttyyrin verellä ja saivat näkönsä takaisin. Turkkilaiset kaatoivat likaista mutaa hänen ruumiinsa päälle, jotta kristityt eivät enää ottaisi siitä reliikkejä, mutta kun tämä ei auttanut, he heittivät sen mereen.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.