29.1.2020

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

pm. Ignatios Jumalankantajan (+ 107) pyhäinjäännösten siirtäminen v. 637

Epistola
Hepr. 10:32–38 (Ignatios)
1. Piet. 4:1–11

Hepr. 10:32–38

32 Muistakaa, millaista oli ennen, silloin kun te juuri olitte päässeet valoon. Te kestitte silloin monet kärsimykset ja kamppailut. 33 Toisia teistä pilkattiin ja piinattiin katselijoiden huviksi, toiset jakoivat toveriensa kovan osan. 34 Te kärsitte yhdessä vankilaan teljettyjen kanssa, te suostuitte iloiten siihen, että omaisuutenne riistettiin, sillä te tiesitte omistavanne parempaa, omaisuuden joka pysyy. 35 Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. 36 Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut. 37 Onhan sanottu näin: -- Vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa, niin tulee se, jonka on määrä tulla, eikä hän viivyttele. 38 Kun vanhurskas palvelijani uskoo, hän saa elää, mutta jos hän luopuu, en häntä hyväksy.

1. Piet. 4:1–11

1 -- 2 Kun siis Kristus on ruumiissaan kärsinyt, niin olkaa tekin valmiita kärsimään, jotta eläisitte jäljellä olevan maallisen elämänne Jumalan tahdon mukaisesti ettekä ihmisten himoja seuraten. Sillä se, joka on ruumiissaan kärsinyt, on luopunut synnistä. 3 Aivan riittämiin te menneenä aikana elitte niin kuin pakanat tahtovat, ryvitte irstaudessa ja himoissa, juoppoudessa, mässäilyissä ja juomingeissa ja palvelitte epäjumalia jumalattomin menoin. 4 Nyt he kummeksuvat sitä, että te ette enää riennä heidän kanssaan samaan riettauden virtaan, ja syytävät herjauksiaan. 5 Mutta he joutuvat tekemään tilin hänelle, joka on valmiina tuomitsemaan elävät ja kuolleet. 6 Sitä varten niillekin, jotka ovat kuolleet, on julistettu evankeliumi, että he eläisivät hengessä, niin kuin Jumala elää, vaikka ruumiissaan ovat saaneet saman tuomion kuin kaikki ihmiset. 7 Kaiken loppu on lähellä. Olkaa siis ymmärtäväiset ja raittiit voidaksenne rukoilla. 8 Ennen kaikkea pysykää kestävinä keskinäisessä rakkaudessanne, sillä "rakkaus peittää paljotkin synnit". 9 Olkaa nurkumatta vieraanvaraisia toinen toisellenne. 10 Palvelkaa kukin toistanne sillä armolahjalla, jonka olette saaneet, Jumalan moninaisen armon hyvinä haltijoina. 11 Joka puhuu, puhukoon Jumalan antamin sanoin, ja joka palvelee, palvelkoon voimalla, jonka Jumala antaa, jotta Jumala tulisi kaikessa kirkastetuksi Jeesuksen Kristuksen kautta. Hänen on kirkkaus ja valta aina ja iankaikkisesti. Aamen.

Mark. 9:33–41 (Pappismarttyyri Ignatios Jumalankantajan (+ 107) pyhäinjäännösten siirtäminen)
Mark. 12:28–37
Mark. 9:33–41

33 He saapuivat Kapernaumiin. Kotiin tultuaan Jeesus kysyi opetuslapsilta: "Mistä te matkalla keskustelitte?" 34 He olivat vaiti, sillä he olivat väitelleet siitä, kuka heistä oli suurin. 35 Jeesus istuutui, kokosi kaksitoista opetuslastaan ympärilleen ja sanoi heille: "Jos joku tahtoo olla ensimmäinen, hänen on oltava viimeinen ja kaikkien palvelija." 36 Sitten hän asetti heidän keskelleen lapsen, otti hänet syliinsä ja sanoi: 37 "Joka minun nimessäni ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen, se ottaa luokseen minut. Ja joka ottaa minut luokseen, ei ota minua, vaan sen joka on minut lähettänyt." 38 Johannes sanoi hänelle: "Opettaja, me näimme erään miehen ajavan pahoja henkiä ulos sinun nimessäsi. Me yritimme estää häntä, koska hän ei kuulu meihin." 39 Mutta Jeesus vastasi: "Älkää estäkö häntä. Eihän yksikään, joka tekee voimateon minun nimessäni, voi heti perään puhua minusta pahaa. 40 Joka ei ole meitä vastaan, on meidän puolellamme. 41 Totisesti: joka antaa teille maljallisen vettä sen tähden, että te olette Kristuksen omia, ei jää palkkaansa vaille.

Mark. 12:28–37

Siihen aikaan 28 muuan lainopettaja oli seurannut heidän väittelyään ja huomannut, miten hyvän vastauksen Jeesus saddukeuksille antoi. Hän tuli nyt Jeesuksen luo ja kysyi: "Mikä käsky on kaikkein tärkein?" 29 Jeesus vastasi: "Tärkein on tämä: 'Kuule, Israel: Herra, meidän Jumalamme, on ainoa Herra. 30 Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi, koko sielustasi ja mielestäsi ja koko voimallasi.' 31 Toinen on tämä: 'Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.' Näitä suurempaa käskyä ei ole." 32 Lainopettaja sanoi hänelle: "Oikein, opettaja! Totta puhuit, kun sanoit, että Herra on ainoa Jumala, ei ole muita kuin hän. 33 Ja kun rakastaa häntä koko sydämestään, kaikella ymmärryksellään ja kaikella voimallaan ja rakastaa lähimmäistään niin kuin itseään, se on enemmän kuin polttouhrit ja kaikki muut uhrit." 34 Jeesus näki, että hän vastasi viisaasti, ja sanoi hänelle: "Sinä et ole kaukana Jumalan valtakunnasta." Kukaan ei enää rohjennut kysyä Jeesukselta mitään. 35 Temppelissä opettaessaan Jeesus puolestaan kysyi: "Kuinka lainopettajat voivat sanoa, että Messias on Daavidin poika? 36 Daavid itse on Pyhän Hengen innoittamana sanonut:     -- Herra sanoi minun herralleni: Istu oikealle puolelleni. Minä kukistan vihollisesi, panen heidät jalkojesi alle. 37 Daavid itse sanoo Messiasta herraksi. Kuinka Messias silloin voi olla Daavidin poika?"

Päivän synaksario

29.1.

Antiokian piispa pyhä Ignatios (20.12.) kärsi marttyyrikuoleman Rooman amfiteatterissa 100-luvun alussa. Hänen harras toiveensa täyttyi, kun petojen hampaat jauhoivat hänestä puhdasta viljaa Kristuksen taivaallisiin aittoihin. Pedot söivät hänet niin perusteellisesti, että jäljelle jäi ainoastaan suurimpia luita. Katsomon tyhjennyttyä Rooman kristityt keräsivät nämä kallisarvoiset reliikit suurella hartaudella. Niitä lähdettiin viemään takaisin kohti Antiokiaa. Matkan varrella kristityt tervehtivät niitä kuin pyhä itse olisi palannut heidän keskuuteensa voittoisan marttyyrikilvoituksensa jälkeen. Idän kirkossa siirron muistopäiväksi vakiintui 29.1. ja lännessä 17.12. Muslimien valloitettua Antiokian vuonna 637 pyhän piispan reliikkejä siirrettiin turvaan eri puolille kristikuntaa, ja näin ne levisivät koko kirkon siunaukseksi.

Šarbil (Sarbelos) oli pakanallinen pappi Edessan kaupungissa keisari Trajanuksen (98–117) ajan lopulla. Hän keskusteli usein kaupungin kristittyjen piispan Bar Samjan kanssa. Eräänä päivänä Šarbil oli valmistautumassa epäjumalanpalvelijoiden juhlaan sonnustautuneena kulta- ja jalokivikoristeisiin. Rituaalien aikana hän tapasi painaa korvansa Nebun ja Baalin patsaita vasten ja julistaa ihmisille, että heidän uhriensa ansiosta jumalat olisivat heille suosiollisia. Bar Samja tuli varoittamaan häntä vakavasti siitä, että hän joutuisi vastaamaan Jumalalle, mikäli johtaisi kansaa harhaan. Piispa kertoi hänelle Kristuksesta ja Jumalan armo kosketti häntä. Šarbil toimitti pakanalliset juhlamenot, mutta jo seuraavana päivänä hän tuli sisarensa Babaian kanssa piispan luokse ja pyysi kastetta. Pian Šarbil kertoi ihmisille valehdelleensa uskotellessaan, että jumalat olivat puhuneet hänelle.

Uutiset papin kääntymyksestä levisivät kaupungilla, ja roomalaiset hallintomiehet määräsivät Šarbilin pidätettäväksi. Kun Šarbil sanoutui irti pakanallisista uskomuksista, häntä kidutettiin ja hänet suljettiin kahdeksi kuukaudeksi vankilaan. Uusien kuulustelujen jälkeen häntä kidutettiin lisää, minkä jälkeen hänet tuomittiin kuolemaan sahaamalla ja mestaamalla. Kärsimystensä aikana Šarbil pysyi rauhallisena aivan kuin hänen sielunsa olisi ollut jo taivaassa. Lopulta hänet mestattiin.

Šarbilin sisar Babaia, joka oli seurannut tapahtumia, tuli ja levitti päällysvaatteensa veljensä ylle yrittäen kerätä talteen hänen pyhän verensä. Babaia rukoili, että heidän sielunsa saisivat yhdistyä Kristuksessa. Silloin hänetkin ilmiannettiin ja lyhyen kidutuksen jälkeen tyttö mestattiin samalla paikalla. Näin hänen verensä sekoittui Šarbilin vereen. Myöhemmin kristityt ottivat heidän ruumiinsa ja hautasivat ne piispa Ab Šelaman (Abselamos) hautaan.

Edessan piispa Bar Samja teki innokkaasti työtä kirkon hyväksi, ja monet kääntyivät hänen vaikutuksestaan kristityiksi. Šarbilin ja Babaian marttyyrikuoleman jälkeen maaherra Lysias määräsi Bar Samjan vangittavaksi ja ruoskittavaksi, mutta piispa ei horjunut vakaumuksessaan. Lopulta hänet vapautettiin vankilasta keisarillisen suvaitsevaisuusjulistuksen perusteella. Näin Bar Samja sai johtaa Edessan kirkkoa, kunnes nukkui pois rauhassa.

Kun keisari Maximianus Galerius (305–311) sotaretkellään Persiaa vastaan kulki kuulun mesopotamialaisen kaupungin Samosatan kautta, hän kokosi kaikki kaupungin asukkaat kuolemanrangaistuksen uhalla rukoilemaan Tykhea eli onnen jumalatarta tälle pyhitettyyn temppeliin. Hyperekhios ja Filoteos, joiden kaikki tiesivät olevan kristittyjä, eivät osallistuneet näihin menoihin. He vetäytyivät Hyperekhioksen talossa olevaan kappeliin, jossa heihin liittyivät nuoret kaupunkilaiset Habib (Abibos), Julianos ja Paregorios. Nämä olivat vielä katekumeeneja ja pappi Jaakob kastoi heidät.

Kaikki seitsemän keskittyivät yhdessä rukoukseen ja veisasivat hymnejä kappelissa odottaen, mitä tuleman piti. Jonkin ajan kuluttua keisarillinen upseeri tuli tuomaan määräystä Hyperekhioksen ja Filoteoksen pidättämisestä. Samalla pidätettiin heidän viisi seuralaistaankin. Jokaista kidutettiin julmasti useita kertoja, mutta kaikki pysyivät lujina uskossaan. Pian koko kaupunki tiesi heidän pidätyksestään, ja eräät johtavat kaupunkilaiset pyysivät keisaria vapauttamaan Hyperekhioksen ja Filoteoksen, jotka olivat merkittäviä henkilöitä kaupungissa. Tämä kuitenkin ärsytti hallitsijaa entistä enemmän, ja hän päätti tehdä heistä lopun mahdollisimman pikaisesti.

Kaikki seitsemän kristittyä tuomittiin ristiinnaulittaviksi kaupungin ulkopuolelle. Heidän ruumiinsa heitettiin Eufratiin. Sieltä eräs hurskas kristitty kuitenkin löysi ne, ja marttyyrit haudattiin kunniallisesti.

Joitakin vuosia edellä mainittujen pyhien seitsemän marttyyrin kilvoituksen jälkeen keisari Maximianus Galerius vangitsi Syyrian Emesan iäkkään piispan Siluanoksen, joka oli johtanut alueensa uskovia yli 40 vuotta. Samaan aikaan pidätettiin myös diakoni Luukas ja lukija Mokios, jotka vietiin kaupunginjohtajan eteen. Koska ruoskinta ja pitkä vankeus ilman ravintoa ei pystynyt lannistamaan heidän uskoaan, kolmikko heitettiin areenalle petojen eteen. Pedot tappoivat heidät, mutta eivät koskeneet heidän ruumiisiinsa. Heidän marttyyrikilvoituksensa johti myös pyhän Julianoksen (6.2.) marttyyrikuolemaan.

Pyhittäjä Afrahat oli syntyjään persialainen ja uskonnoltaan zarathustralainen. Nuorena miehenä hän tuli tuntemaan Kristuksen ja kääntyi Hänen seuraajakseen. Afrahat jätti kotinsa ja sukunsa ja taivalsi Edessaan, syyrialaiskristittyjen ”siunattuun kaupunkiin”, jossa oli paljon kirkkoja, reliikkejä ja pyhiä kilvoittelijoita. Hän löysi pienen majan kaupungin muurien ulkopuolelta ja sulkeutui sinne joksikin ajaksi.

Vuonna 360 Afrahat jatkoi matkaansa Antiokiaan. Siellä hän herätti huomiota jumalallisella viisaudellaan. Hän osasi kreikkaa vain sen verran, että sai vaivoin muodostettua yksinkertaisia lauseita, mutta hänessä vaikutti sellainen armo, että hän saattoi kumota filosofienkin väitteet yksinkertaisella julistuksellaan, joka kosketti ihmisiä suoraan sydämeen. Hänen luokseen tuli sotilaita, käsityöläisiä, oppineita ja oppimattomia, köyhiä ja rikkaita, jotka saivat hyötyä hänen sanoistaan ja pelkästä hänen näkemisestään. Monet tulivat tuntemaan Kristuksen hänen kauttaan.

Vuosikausiin Afrahat ei ottanut itselleen oppilaita vaan pysytteli itsekseen. Hän eli mahdollisimman vaatimattomasti eikä ottanut rahaa, vaatteita eikä ruokaa vastaan keneltäkään – ainoastaan päivittäisen leivän yhdeltä ystävältään. Vanhemmiten hän saattoi syödä myös hieman vihanneksia iltaisin.

Kun areiolainen keisari Valens karkotti Antiokian ortodoksiset piispat ja papit vuonna 372, Afrahat luopui yksinäisyydestään ja tuli kaupunkiin tukeakseen ortodoksista uskoa ja vastustaakseen areiolaisuuden leviämistä. Eräänä päivänä keisari pani merkille aukiolla puhuvan rähjäisen erakon ja kysyi, mitä hän teki ja miksi oli jättänyt hiljaisuutensa. Afrahat vastasi kysymällä: ”Jos olisin neito sulkeutuneena huoneeseeni omassa kodissani ja näkisin jonkun sytyttävän taloni tuleen, mitä neuvoisit minua tekemään? Istuisinko sisällä ja antaisin talon palaa? Mutta jos olet sitä mieltä, että olisi parempi ryhtyä sammuttamaan tulta niin pian kuin mahdollista, niin älä syytä minua, jos teen niin. Jos mielesi tekee syyttää minua hiljaisuuteni jättämisestä, niin syytä mieluummin itseäsi tulen sytyttämisestä Jumalan taloon kuin minua sen sammuttamisesta! Jumala on meidän Isämme enemmän kuin kukaan maan päällä. Näin ollen, keisari, me erakot emme tee mitään alkuperäisen kutsumuksemme vastaista, jos kokoamme hengellisiä sylilapsia ja jaamme heille jumalallista ravintoa.” Keisari ymmärsi ja vaikenemalla osoitti hyväksyntänsä erakon puheelle.

Eräs keisarin eunukeista sen sijaan raivostui Jumalan miehelle ja vaati hänelle kuolemanrangaistusta. Aina tilaisuuden tullen eunukki hyökkäsi Afrahatia vastaan. Muutaman päivän kuluttua eunukki meni yksin tarkastamaan keisarin kylpyvesiä. Syystä tai toisesta hän suistui altaaseen, jossa oli kiehuvaa vettä, eikä päässyt ylös vaan paloi kuoliaaksi. Tällöin monet alkoivat pelätä ja kunnioittaa Afrahatia ja keisari päätti, ettei karkottaisi tätä pyhää Jumalan miestä.

Afrahat julisti avoimesti kaduilla. Eräät ylimykset vastustivat häntä, mutta monet sanoutuivat irti areiolaisuudesta ja tunnustautuivat ortodokseiksi hänen innoittaminaan.

Noihin aikoihin Afrahat teki lukuisia ihmeitä. Kun keisarin suosikkihevonen sairastui eikä kyennyt enää juomaan eikä virtsaamaan, hevostallin hoitaja lähti pyytämään apua Afrahatilta. Jumalan mies siunasi kaivosta nostetun veden ristinmerkillä, ja hevonen joi sen. Sitten Afrahat siunasi öljyä ja voiteli hevosen vatsan. Hevonen alkoi välittömästi tervehtyä. Kun keisari näki hevosen illalla terveenä ja sai kuulla, miten kaikki oli tapahtunut, hän ihmetteli suuresti. Keisari tunnusti Afrahatin Jumalan mieheksi, mutta ei kuitenkaan luopunut areiolaisuudestaan. Jonkin ajan kuluttua keisari kärsi häpeällisen lopun ollessaan pakenemassa gootteja. Hän paloi kuoliaaksi pienessä mökissä 9.8.378.

Kerran eräs nuori nainen tuli itkien Afrahatin luo ja kertoi, että hänen aviomiehensä piti rakastajatarta ja suhtautui omaan vaimoonsa vihamielisesti. Afrahat sääli naista, rukoili ja siunasi naisen tuoman öljyn. Kun nainen oli voidellut itsensä siunatulla öljyllä, mies jätti rakastajattarensa ja palasi aviovuoteeseen.

Kerran alueen pelloille ilmestyi valtaisia heinäsirkkaparvia, jotka söivät kaikki eteensä osuneet kasvit. Eräs hurskas kristitty mies tuli pyytämään apua Afrahatilta valittaen, että hänellä oli perhekuntansa elättämistä ja verojen maksamista varten vain yksi pelto, jonka satoa hän tarvitsi välttämättä. Afrahat siunasi vettä anoen, että Jumala täyttäisi sen voimallaan, ja pyysi miestä pirskottelemaan siunatun veden peltonsa ja talonsa ympäri. Kun heinäsirkkaparvet tulivat, ne pysähtyivät pellon laitamille ja vetäytyivät pois aivan kuin olisivat pelänneet tulla edemmäksi.

Pyhä Afrahat nukkui pois vuoden 410 tienoilla. Hänen elämäkertansa kirjoitti piispa Teodoretos, joka oli nuoruudessaan tavannut Afrahatin henkilökohtaisesti. Afrahat oli keskustellut ja rukoillut hänen kanssaan sekä antanut hänelle siunauksensa. ”Uskon hänen elävän ja kuuluvan enkelten kuoroihin, ja uskon että hänellä on nyt vielä entistäkin suorempi pääsy Jumalan luokse”, Teodoretos kirjoitti kolmisenkymmentä vuotta myöhemmin.

Tänään muisteltavaa pyhää ei pidä sekoittaa toiseen Afrahat Persialaiseen, lisänimeltään ”Viisas”, joka tunnetaan Osoituksia-nimisen homiliakokoelman kirjoittajana. Nämä kauniit opetuspuheet on kirjoitettu 300-luvun puolivälissä ja ovat aikansa parasta syyriankielistä hengellistä opetuskirjallisuutta.

Pyhä Gildas syntyi vuoden 500 tienoilla Lounais-Skotlannissa. Hän oli perheensä nuorin lapsi. Yksi hänen sisarensa ja kolme veljeään lähti kilvoituselämään ennen häntä. Gildas kastettiin seitsemän vuoden ikäisenä. Eräiden tietojen mukaan hän meni naimisiin mutta jäi hyvin nuorena leskeksi. Gildas lähti joka tapauksessa opiskelemaan Llannilltud Fawrin luostarin kouluun Etelä-Walesiin. Luostarissa harjoitettiin innokkaasti hengellistä elämää ja askeesia sekä hankittiin monipuolinen sivistys. Gildas perehtyi sekä maallisiin tieteisiin että Uuteen testamenttiin monia pyhiä kilvoittelijoita ohjanneen pyhän Illtydin (6.11.) johdolla.

Opiskelunsa päätettyään Gildas keskittyi askeettiseen kilvoitteluun ja rukouselämään. Hän söi niukkoja aterioita vain kolmena päivänä viikossa. Gildas vihittiin papiksi nuorella iällä. Hän lähti tukemaan Pohjois-Englannin kirkkoa. Siellä kierreltyään hän siirtyi munkkien Cadon ja Davidin kanssa Irlantiin, jossa hän tapasi monia kuuluisia kilvoittelijoita. Gildas kulki heidän mukanaan opettamassa kansaa ja perustamassa luostareita. Irlannissa Gildas ystävystyi myös maan kuuluisimman naispyhän Brigidin kanssa. Gildas lahjoitti Brigidille reliikkirasian ja kellon. Vuonna 525 Gildas perusti Armaghiin luostarikoulun, josta tuli yksi Irlannin kuuluisimpia. Hänen julistuksensa, opetuksensa ja ihmetekojensa vaikutuksesta suuri määrä kelttejä kääntyi kristityiksi.

Gildas teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan, jossa hän rukoili pyhien apostolien Pietarin ja Paavalin haudoilla. Paluumatkalla hän kulki Gallian läpi ja päätti jäädä erakoksi Armoricaan (Bretagne). Hän asettui Vannesin ja Belle-Islen välissä olleelle pienelle saarelle. Kaukana ihmisistä hän keskittyi rukouselämään ja pyhiin kirjoituksiin. Pyhän Hengen armo tuli ylenpalttisena hänen osakseen. Ensimmäisenä häneen kiinnittivät huomiota eräät kalastajat, jotka alkoivat levittää lähialueilla sanaa, että heidän lähettyvillään asui Jumalan mies. Pian pyhän erakon luokse alkoi hakeutua oppilaita, jotka tahtoivat päästä osallisiksi samasta enkelimäisestä elämäntavasta.

Lopulta oppilaita oli niin paljon, että Gildas perusti heille luostarin Rhuys’n alueelle. Eräs ylimys auttoi häntä kustannusten hoitamisessa ja käytännön asioiden järjestämisessä. Gildaksen luostarissa noudatettiin yhteiselämäluostarien periaatteita. Veljestön elämän perustana olivat evankeliumin mukainen köyhyys, katumus ja nöyryys. Luostarista tuli alueelle hengellinen keskus, josta kristinusko levisi ympärysalueille. Gildas itse vetäytyi erakkomajaan ja palasi ajoittain saarelleen. Jumala oli voimallisesti läsnä alueella pyhänsä kautta. Hänen opetuksensa ja ihmeensä vaikuttivat moniin. Ihmisiä parani sekä ruumiillisista että sielullisista vaivoista ja heikkouksista.

Pyhä Gildas kirjoitti 43-vuotiaana kuuluisan teoksen Britannian kukistuminen ja valtaaminen (De excidio et conquestu Britanniae), jota voidaan pitää ensimmäisenä englantilaisena historiankirjana. Siinä hän kritisoi ankarasti Britannian tuolloisten hallitsijoiden ja kirkonmiesten moraalista velttoutta, jonka tähden anglosaksit saattoivat vallata maan. Samalla hän murehti kansan kärsimyksiä ja kaunopuheisesti kehotti heitä kääntymykseen, jotta he pelastuisivat uhkaavilta onnettomuuksilta: sisällissodalta ja barbaarien valloituksilta. Teoksen ansiosta häntä alettiin kutsua lisänimellä Viisas. Kirjassa kritisoidut viisi kuningasta ja heidän tukijansa ja hännystelijänsä sen sijaan raivostuivat: he ottivat hänet kiinni ja heittivät mereen. Erinomaisena uimarina Gildas kykeni kuitenkin uimaan saarelleen asti ja pääsi luostarinsa turviin.

Vuonna 565 Gildas palasi Irlantiin kuningas Ainmirin kutsumana palauttaakseen järjestyksen erääseen luostariin ja auttaakseen valtakunnan rauhoittamisessa. Noihin aikoihin Gildas kirjoitti kokoelman kanoneita ja katumusohjeita kirkollisen järjestyksen säilyttämiseksi.

Kun pyhä Gildas palasi saarelleen, Herra ilmoitti hänellä olevan enää kahdeksan päivää elinaikaa maan päällä. Gildas jätti hengellisenä testamenttina munkeilleen runollisen laulun, jossa hän neuvoi miten sielunvihollisen juonia vastustetaan. Gildas määräsi, että hänen ruumiinsa olisi laitettava pieneen proomuun ja jätettävä vuoroveden armoille. Kun veljet olivat vastanneet hänelle ”aamen”, pyhä Gildas nukkui pois. Tämä tapahtui vuoden 570 tienoilla.

Munkit paastosivat ja rukoilivat kolme päivää toivoen löytävänsä pyhän isänsä reliikit. Sitten eräs heistä sai ilmestyksessä tietää proomun rantautuneen lähellä pientä Pyhän ristin kappelia, jonka Gildas itse oli rakentanut. Reliikit siirrettiin 11.5. Rhuys’hin, jossa hänen hautaansa yhä kunnioitetaan. Hänen nimensä on myös 800–1000-lukujen irlantilaisten ja anglosaksisten pyhien luetteloissa.

Pyhä Lavrenti aloitti munkkikilvoittelun Kiovan luolaluostarissa 1100-luvun alussa. Hän olisi halunnut sulkeutua keljaansa, mutta luostarin isät eivät antaneet aikeelle siunaustaan muistaen, mitä pyhälle Nikitalle (31.1.) oli tapahtunut. Silloin Lavrenti siirtyi Pyhän Demetrioksen luostariin kilvoitellakseen siellä keljaan sulkeutuneena. Herra antoi hänelle sairaiden parantamisen armolahjan, ja häntä kunnioitettiin ihmeidentekijänä. Kerran hänen luokseen tuotiin Kiovasta riivattu. Lavrenti ei kuitenkaan pystynyt parantamaan tätä, vaan käski viedä sairaan luolaluostariin, jossa tämä parani heti astuttuaan portista sisään.

Lavrenti vihittiin Turovin piispaksi kuuluisan hengellisen kirjailijan ja julistajan Kirilin (28.4.) kuoleman jälkeen. Lavrenti nukkui kuolonuneen vuonna 1194. Hänen reliikkinsä on siirretty Kiovan luolaluostariin pyhittäjä Antonin luolaan.

Pyhät Gerasim, Pitirim ja Joona olivat komien (syrjäänien) suuren valistajan pyhän Stefan Permiläisen (26.4.) seuraajia Permin piispanistuimella 1400-luvulla. Gerasim vihittiin piispaksi Stefanin ensimmäisen seuraajan Iisakin jälkeen. Hän johti uutta hiippakuntaa vaikeana aikana. Vasta kristinuskoon kääntyneet komit tarvitsivat piispansa jatkuvaa tukea säilyttääkseen uskonsa vielä pakanuudessa elävien suurten naapurikansojen ja varsinkin mansien (vogulien) puristuksessa. Pyhällä elämällään Gerasim juurrutti ortodoksista uskoa syvemmälle komien sydämeen. Kun komit pakenivat vihollistensa hyökkäyksiä metsiin, Gerasim kiersi vaivojaan ja terveyttään säästämättä Perminmaata ristiin rastiin rohkaisten ja vahvistaen uskovia. Hän julisti kristinuskoa myös manseille ja onnistui käännyttämään muutamia heistä. Hän kuoli kesken työnsä palatessaan eräältä matkaltaan. Mansi, jonka hän oli ottanut kasvatettavakseen tehdäkseen tästä kristinuskon julistajan kansansa pariin, kuristi hänet pakanallisen šamaanin yllytyksestä hänen omalla omoforillaan noin vuonna 1441.

Gerasimin seuraajaksi nimitettiin Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostarin arkkimandriitta Pitirim Moskovasta. Hänen aikanaan Permin hiippakunta ja sen uskovat joutuivat aluksi kärsimään mansien hyökkäysten lisäksi myös Venäjän ruhtinaiden keskinäisestä vihanpidosta. Olot kuitenkin helpottuivat, kun novgorodilaisten vangikseen ottama mansipäällikkö Asyk lupasi vapauttamisensa vastineeksi jättää kristityt rauhaan. Kun piispa Pitirim vielä puolusti hiippakuntansa asioita Moskovassa vuoden 1448 kirkolliskokouksessa, Permin kristityille koitti rauhan aika. Pitirim antautui täysin voimin laumansa hengelliseen valistamiseen. Hän opetti kansaa kodeissa, kirkoissa ja taivasalla, missä vain tapasi heitä, selittäen uskon totuuksia ja kristillistä elämäntapaa. Hänen julistuksensa oli niin voimallista, että jopa muutamat komien lähellä asuvat mansit kääntyivät kristinuskoon. Pitirimin menestys herätti kuitenkin kateutta mansipäällikkö Asykissa, joka rikkoi lupauksensa hyökäten vuonna 1455 Perminmaahan. Pyhä Pitirim kärsi marttyyrikuoleman yhdessä monien muiden kristittyjen kanssa.

Pitirimin kuoltua Moskovan metropoliitta Joona nimitti Permin piispaksi kaimansa Joonan. Tämä saapui seudun pääkaupunkiin Ust-Vymiin jatkamaan työtä, jonka edestä hänen edeltäjänsä olivat vuodattaneet verensä. Joona olikin edeltäjiään onnekkaampi, sillä hänen aikanaan hiippakunnan olot rauhoittuivat. Moskovan suuriruhtinas lupasi Joonalle tukensa ja Novgorod velvoitettiin puolustamaan Permin aluetta pakanakansojen hyökkäyksiä vastaan. Näin Joona saattoi suunnata kaiken tarmonsa kirkon vahvistamiseen. Hän ponnisteli valistaakseen varsinkin jo kastettujen komien läheisyydessä elävät pakanalliset hantit ja mansit, jotka yhä palvoivat puusta veistettyjä jumalankuvia. Pyhän Stefan Permiläisen tavoin myös Joona sai kestää vainoja, vaaroja ja puutetta.

Vuonna 1462 pakanalliset tietäjät kutsuivat hänet väittelemään uskosta. Joona voitti tietäjät, ja hänen sanansa sytyttivät uskon valon mansipäällikön sydämeen, joka otti kasteen ja sai kristilliseksi nimekseen Mikael. Perimätiedon mukaan Mikaelin isä oli samainen Asyk, joka oli surmannut pyhän Pitirimin. Mikaelin avulla pyhä Joona alkoi hävittää pakanallisia epäjumalien patsaita ja käännyttää Permin alueen kansoja lopullisesti kristinuskoon. Hän perusti useita seurakuntia ja luostarin lähetystyön tueksi. Hänen menestyksekäs työnsä antoi hänelle hengellistä arvovaltaa koko Venäjän kirkossa.

Pyhä Joona johti Permin hiippakuntaa viisitoista vuotta. Tuntiessaan kuolemansa lähestyvän hän vieraili vielä hiippakuntansa kaukaisimmissakin kolkissa vahvistaakseen vastakääntyneitä opetuksillaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle kesäkuun 6. päivänä vuonna 1470.

Permin kolmen esipaimenen Gerasimin, Pitirimin ja Joonan yhteistä juhlaa on vietetty vuodesta 1607 lähtien.

Demetrios syntyi hurskaaseen perheeseen Khioksen saarella vuonna 1780. Vartuttuaan hän meni töihin vanhemman veljensä liikkeeseen Konstantinopoliin. Jonkin ajan kuluttua hän meni kihloihin pyytämättä siihen ensin veljensä ja työnantajansa suostumusta, mistä nousi iso riita. Nämä suuttuivat niin, että karkottivat Demetrioksen talostaan ja työstään.

Kodittomana ja rahattomana Demetrios muisti, että eräs rikas turkkilainen, joka oli uskonnollinen johtaja, oli velkaa hänen veljelleen. Hän meni tämän luo perimään rahoja ikään kuin veljelleen, mutta hänen tarkoituksenaan oli käyttää ne omaan elatukseensa. Mies itse ei ollut kotona, ja Demetrioksen otti vastaan hänen kaunis tyttärensä. Tyttö oli aikaisemmin nähnyt Demetrioksen tämän asioidessa heillä ja oli ihastunut komeaan nuorukaiseen. Hän houkutteli Demetrioksen omaan huoneeseensa ja sai Demetrioksen pauloihinsa, niin että tämä oli jo valmis kääntymään islamiin saadakseen tytön puolisokseen. Itse asiassa hänellä ei juuri ollut valinnanvaraa, koska hän oli asiaa ymmärtämättä mennyt tytön yksityishuoneisiin, mikä tuon ajan käsityksen mukaan jo velvoitti avioliittoon.

Tapahtumien tultua julki tytön isä piti Demetriosta palatsissaan vankina pari kuukautta. Turkkilaiset näet havaitsivat hänen surullisen ilmeensä ja pelkäsivät hänen peruvan päätöksensä. Demetrioksen murhe johtui siitä, että hänen omatuntonsa oli herännyt ja hän katui katkerasti uskonsa kieltämistä. Ramadanin[1] aikana, kun koko talonväki nukkui sikeästi tukevan yöllisen aterian jälkeen, hän pakeni talosta.

Demetrios löysi turvapaikan kristittyjen ystäviensä kodista. Kuumia kyyneleitä vuodattaen hän kertoi häpeällisestä uskosta luopumisestaan. Hänen veljensä ja rippi-isänsä kutsuttiin paikalle. Hän selosti heille, mitä oli tapahtunut, ja sanoi haluavansa pyyhkiä pois luopumuksensa marttyyriverellään. Hän kirjoitti myös vanhemmilleen tunnustaen tekonsa ja pyytäen heiltä siunausta mennä turkkilaisen tuomioistuimen eteen perumaan luopumuksensa.

Rippi-isä pelkäsi, että Demetrios ei kestäisi kidutuksia. Koetellakseen hänen päätöksensä aitoutta hän sääti Demetriokselle koetusajan, johon kuului ankara paasto ja rukoussääntö varsinkin öisin. Demetrioksen into vain lisääntyi. Erityisesti häntä vahvisti kirkas valonäky, jossa hänelle luvattiin, että Herra pyhän Äitinsä esirukousten tähden antaisi hänelle voimaa tulevaan koitokseen. Tämän jälkeen rippi-isäkin antoi siunauksensa. Nautittuaan pyhän ehtoollisen Demetrios meni oikeusistuimen eteen. Hän heitti maahan muslimin turbaaninsa julistaen olevansa kristitty ja valmis kestämään mitä kidutuksia tahansa. Hänet vangittiin ja häntä pidettiin monta päivää kosteassa pimeässä sellissä, josta hänet vietiin ulos vain lyhyitä kuulusteluja varten. Näiden aikana hänet myös pieksettiin, mutta hän pysyi lujana.

Rakastunut turkkilaistyttö etsi Demetrioksen käsiinsä vankilasta ja yritti kaikin keinoin houkutella hänet palaamaan islamiin ja tulemaan aviomiehekseen. Pyhä marttyyri torjui kaikki viettelykset, sillä hänellä oli Jumalanäiti puhtautensa varjelijana. Konstantinopolin khioslaiset, jotka pelkäsivät, että heidän maanmiehensä lopulta kieltäisi Kristuksen joutuessaan kidutettavaksi, keräsivät keskuudestaan rahasumman hankkiakseen Demetriokselle vapautuksen sillä perusteella, ettei hän ollut täydessä ymmärryksessään. Demetrios kuitenkin suuttui kovasti tästä maanmiestensä hyväntahtoisesta yrityksestä estää hänen marttyyrikilvoituksensa. Hän välitti heille pyynnön, että he jakaisivat rahat kirkoille pyytäen pappeja ja uskovia toimittamaan hänen puolestaan rukouspalveluksia, jotta hän pysyisi lujana.

Viimeisen oikeudenkäynnin koittaessa tuomari näki Demetrioksen horjumattoman päätöksen pysyä kristittynä ja tuomitsi hänet islamilaisen lain perusteella kuolemaan. Demetrios vietiin välittömästi mestauspaikalle. Hän kieltäytyi silmien sitomisesta, polvistui tyynesti mestauspölkyn äärelle ja huusi kolme kertaa: ”Herra, muista minua valtakunnassasi!” Hän antoi sielunsa Jumalan käsiin tammikuun 29. päivänä 1802. Hän oli tuolloin 22-vuotias.

Mestausta seuranneet kristityt ryntäsivät kastamaan kangaspalasia marttyyrin vereen ja ottamaan itselleen jotain hänen vaatteistaan. He eivät lainkaan välittäneet turkkilaisten järjestysmiesten iskuista, kun nämä yrittivät pitää heidät pois paikalta. Pyövelin avustuksella kristityt saivat käsiinsä marttyyrin ruumiin, jonka he hautasivat salaa luostariin Proten pikkusaarella Konstantinopolin edustalla.

Pian kuolemansa jälkeen pyhä Demetrios ilmestyi erään toisen uusmarttyyrin kanssa naiselle, jonka aviomies oli tukenut häntä marttyyrikilvoituksen aikana. Hän kertoi tulleensa auttamaan miestä tämän työpajassa syttyneen tulipalon sammuttamisessa ja samalla kehotti vaimoa muistuttamaan miestään parannuksenteon tarpeellisuudesta. Mies näet oli erään palvelijattaren lumoissa. Demetrios neuvoi vielä sopivan rippi-isänkin, jonka luo miehen pitäisi mennä. Kuultuaan vaimoltaan tulipalon sammumisen jälkeen, mitä oli tapahtunut, mies totteli, meni synnintunnustukselle ja muutti elämänsä suunnan.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.


[1] Islamin paastokuukauden aikana muslimit paastoavat koko päivän, mutta syövät illalla ja yöllä tavallista juhlavammin.

30.1.2020

Sävelmä
8. säv.

pyhät esipaimenet ja kirkon suuret opettajat Basileios Suuri (+ 379), Gregorios Teologi (+ 390) ja Johannes Krysostomos (+ 407)

Parimia
  1. 5. Moos. 1:8–11, 15–17
  2. 5. Moos. 10:14–21
  3. Viis. 3:1–9

(Pyhät esipaimenet ja kirkon suuret opettajat Basileios Suuri (+ 379), Gregorios Teologi (+ 390) ja Johannes Krysostomos (+ 407))

Viis. 3:1–9

1 Mutta oikeamielisten sielut ovat Jumalan kämmenellä,
eikä mikään kärsimys enää ulotu heihin.
2 Ymmärtämättömien silmissä he ovat kuolleita,
ja heidän poismenoaan pidetään onnettomuutena,
3 heidän lähtöään täältä perikatona,
mutta he ovat päässeet rauhaan.
4 Ihmisten mielestä kuolema oli heille rangaistus,
mutta he olivat eläneet toivossa,
ja heidän toivossaan oli jo kuolemattomuus.
5 Heitä kuritettiin, mutta vain vähän − paljon suurempaa on hyvyys, jota he nyt saavat osakseen.
Jumala pani heidät kokeeseen
ja havaitsi heidät kelvollisiksi.
6 Niin kuin kultaa sulatusuunissa
hän tutki ja koetteli heitä,
niin kuin alttarilla poltettavan uhrilahjan
hän otti heidät vastaan.
7 Kun tilinteon hetki koittaa,
he loistavat kirkkaasti,
leimahtavat kuin kipinä olkilyhteessä.
8 He saavat hallintaansa maailman kansat,
he jakavat niille oikeutta,
ja Herra on iäti heidän kuninkaansa.
9 Ne, jotka turvaavat Herraan,
ymmärtävät totuuden,
ne, jotka luottavat hänen rakkauteensa,
saavat sijansa hänen luonaan.
Hänen pyhiensä osaksi tulee armo ja laupeus,
hän pitää valituistaan huolen.

Polyeleon evankeliumi
Joh. 10:9–16 (Pyhät esipaimenet ja kirkon suuret opettajat Basileios Suuri (+ 379), Gregorios Teologi (+ 390) ja Johannes Krysostomos (+ 407))
Joh. 10:9–16

Herra sanoi: 9 Minä olen portti. Se, joka tulee sisään minun kauttani, pelastuu. Hän voi vapaasti tulla ja mennä, ja hän löytää laitumen. 10 Varas tulee vain varastamaan, tappamaan ja tuhoamaan. Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän. 11 "Minä olen hyvä paimen, oikea paimen, joka panee henkensä alttiiksi lampaiden puolesta. 12 Palkkarenki ei ole oikea paimen eivätkä lampaat hänen omiaan, ja niinpä hän nähdessään suden tulevan jättää lauman ja pakenee. Susi saa lampaat saaliikseen ja hajottaa lauman, 13 koska palkkapaimen ei välitä lampaista. 14 "Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut, 15 niin kuin Isä tuntee minut ja minä Isän. Minä panen henkeni alttiiksi lampaiden puolesta. 16 Minulla on myös muita lampaita, sellaisia, jotka eivät ole tästä tarhasta, ja niitäkin minun tulee paimentaa. Ne kuulevat minun ääneni, ja niin on oleva yksi lauma ja yksi paimen.

Epistola
Hepr. 13:17–21 (esipaimenet)

Hepr. 13:17–21

17 Olkaa johtajillenne kuuliaiset, totelkaa heitä. He valvovat öitä teidän vuoksenne, koska joutuvat kerran tekemään teistä jokaisesta tiliä. Saakoot he tehdä työnsä iloiten, ei huokaillen, sillä se olisi teille paha asia. 18 Rukoilkaa meidän puolestamme. Olemme varmoja siitä, että omatuntomme on puhdas -- tahdommehan toimia kaikessa oikein. 19 Varsinkin siksi pyydän teiltä esirukousta, että jo pian pääsisin takaisin teidän luoksenne. 20 Rauhan Jumala, joka ikuisen liiton uhriveren tähden on nostanut kuolleista lampaiden suuren paimenen, meidän Herramme Jeesuksen, 21 varustakoon teidät hyvillä lahjoillaan, niin että voitte täyttää hänen tahtonsa. Sen, mikä on hänelle mieleen, hän itse tehköön meissä, hän ja Jeesus Kristus. Hänen on kunnia aina ja ikuisesti. Aamen.

Matt. 5:14–19 (Pyhät esipaimenet ja kirkon suuret opettajat Basileios Suuri (+ 379), Gregorios Teologi (+ 390) ja Johannes Krysostomos (+ 407))
Matt. 5:14–19

Herra sanoi opetuslapsilleen: 14 "Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. 15 Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. 16 Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa. 17 "Älkää luulko, että minä olen tullut lakia tai profeettoja kumoamaan. En minä ole tullut kumoamaan, vaan toteuttamaan. 18 Totisesti: laista ei häviä yksikään kirjain, ei pieninkään piirto, ennen kuin taivas ja maa katoavat, ennen kuin kaikki on tapahtunut. 19 Sitä, joka jättää laista pois yhdenkin käskyn, vaikkapa kaikkein vähäisimmän, ja siten opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa vähäisimmäksi. Mutta sitä, joka noudattaa lakia ja niin opettaa, kutsutaan taivasten valtakunnassa suureksi.

Päivän synaksario

30.1.

Pyhä Hippolytos oli aikansa johtavia teologeja ja intomielinen pappi. Hän oli syntynyt idässä 160-luvulla ja muuttanut Roomaan, jossa hänet vihittiin papiksi 190-luvulla. Hippolytos oli henkevä rukoilija, hän tunsi Raamatun perinpohjin ja oli perehtynyt historiaan ja muihin tieteisiin. Näin hän pystyi tulkitsemaan vaikeitakin raamatunkohtia ja kumoamaan erheelliset opetukset. Hänen tunnetuimmat teoksensa ovat Kaikkien harhaoppien kumoaminen ja Apostolinen traditio, joka kuvaa muun muassa kastetta, ehtoollista, kirkollisia vihkimyksiä ja kirkkoon liittymistä Rooman varhaiskirkon käytännön mukaan. Hippolytoksen vuoden 203 tienoilla laatima Danielin kirjan kommentaari on ilmeisesti vanhin säilynyt kristillinen Raamatun kirjan selitys. Se on säilynyt kokonaisuudessaan vain slaavinkielisenä versiona. Hänen kokoamansa Kronikka on ihmisen luomisesta alkava maailmanhistoria, joka ulottuu vuoteen 234 saakka. Lisäksi Hippolytos laati homilioita ja kirjoitelmia Antikristuksesta, Iisakin ja Jaakobin siunauksesta sekä Mooseksen siunauksesta.

Paavi Zefyrinuksen kuollessa vuonna 217 Rooman kirkkoa jakoivat monenlaiset erimielisyydet. Yhtäältä kiisteltiin siitä, miten piti suhtautua vainoissa uskonsa kieltäviin ja kasteen jälkeen synteihin lankeaviin. Kiistassa oli syvimmiltään kyse siitä, mikä kirkko pohjimmiltaan on, ja siksi kyseessä oli suuri murros kohti kansankirkon muodostumista. Samaan aikaan käytiin myös kristologisia kiistoja, jotka koskivat Isän ja Pojan suhdetta. Monet kristityt pitivät älyllisesti ylivertaista ja palavahenkistä Hippolytosta itseoikeutettuna valintana seuraavaksi Rooman piispaksi eli paaviksi. Istuimelle nousi kuitenkin Calixtus (14.10.), jonka kanssa Hippolytos ajautui syvään ristiriitaan. Intomielinen Hippolytos ei hyväksynyt mitään myönnytyksiä uskonsa kieltäneiden kohtelussa vaan halusi pitää kirkon pyhien yhteisönä ja vaati sen johtajilta ehdotonta henkilökohtaista pyhitystä.

Hippolytos kirjoitti kreikaksi ja idässä häntä on arvostettu suuresti. Bysanttilaisessa hagiografiassa häntä jopa tituleerataan Rooman paaviksi, mutta kirkkohistoria tuntee hänet paremminkin vastapaavina. Hippolytos johti Roomassa tai sen laitamilla kirkon sitä osaa, joka piti kiinni kaikkein tiukimmista alkukirkon standardeista eikä hyväksynyt minkäänlaisia kompromisseja. Ainakin hänen seuraajansa pitivät häntä Rooman kirkon todellisena johtajana, mutta viralliseen Rooman paavien luetteloon häntä ei ole luettu.

Erimielisyydet jatkuivat seuraavien paavien kaudella. Skisma päättyi dramaattisesti. Vuoden 235 vainossa sekä Hippolytos että virallinen paavi Pontianus (230–235) vangittiin ja karkotettiin Sardiniaan, ”kuoleman saarelle”. Vankilassa he tekivät sovinnon ja Hippolytos lähetti seuraajilleen sanan, että näiden tulisi yhdistyä kirkon toisen puolen kanssa ja tehdä näin skismasta loppu. Molemmat kirkon johtajat menehtyivät Sardiniassa ja heitä alettiin kunnioittaa marttyyreina.

Seuraava paavi Fabianus siirrätti pyhien marttyyrien Hippolytoksen ja Pontianuksen reliikit Roomaan. Siirron päivämäärä 13.8. on samalla Hippolytoksen läntinen muistopäivä. Pyhä marttyyri ja presbyteeri – kuten häntä nyt nimitettiin – Hippolytos haudattiin Via Tiburtinalle. Idässä hänen muistonsa sen sijaan on liitetty marttyyrien Khrysen, Censoriuksen ja Sabiniuksen (ks. alla) yhteyteen. Tämä johtuu mahdollisesti siitä, että Hippolytos on sekoitettu toiseen samannimiseen marttyyriin, jonka muistopäivä oli 20.1. Toinen vaihtoehto on se, että Khryse, Censorius ja Sabinius haudattiin samaan paikkaan kuin Hippolytos, jolloin heidän muistonsa yhdistyivät luontevasti.

Rooman senaatin puheenjohtaja Censorius, joka oli saanut magisterin tittelin, ilmiannettiin kristittynä ja vietiin tuomittavaksi keisari Claudius II:n aikana (268–270). Censorius tunnusti rohkeasti Kristuksen Jumalaksi ja hänet heitettiin vankilaan. Siellä hänen rukouksensa herätti kuolleen, mikä sai myös vartijat uskomaan Kristukseen. Kun tapaus tuli ilmi, Censorius ja kaikki muutkin kristityt vangit päätettiin mestata kerralla.

Pyhä Khryse, latinaksi Aura eli ”kultainen”, oli ylhäistä sukua ja harras uskova. Hänet oli vangittu samoihin aikoihin. Khryse nostettiin riippumaan korkealta telineeltä ja hänen selkänsä ruoskittiin häränjänteillä riekaleiksi. Sitten hänet laskettiin maahan ja häntä piestiin kepeillä. Lopulta hänet heitettiin mereen raskas kivi kaulaan sidottuna. Tällä tavoin hän voitti omakseen marttyyrien kruunun.

Myös pyhä Sabinius, joka oli tunnustanut uskonsa Kristukseen, joutui ruoskittavaksi ja häntä poltettiin palavilla soihduilla. Näissä kärsimyksissä hän antoi henkensä Jumalan haltuun. Samassa vainossa kilvoituksensa päättivät voittoisasti myös piispa Cyriacus, pappi Maximus, diakoni Archelaus ja pyhät marttyyrit tribuuni Teodorus, Felix, Maximus, Hercules, Venerius, Styracius, Menas, Commodus, Hermes, Maurus, Eusebius, Rusticus, Monagrius, Amandinus, Olympius ja Cyprus.

Tanskalaiset merirosvot kaappasivat vuonna 641 Englannista 11-vuotiaan anglosaksitytön nimeltä Bathildis[1]. He myivät hänet orjaksi Erchinoald-nimiselle ylimykselle, joka työskenteli Neustrian[2] kuninkaan Klodvig II:n (637–655) palatsin esimiehenä. Bathildis oli hyvin hienokäytöksinen ja kaunistui päivä päivältä. Erchinoald alkoi ihailla neitoa ja vaimonsa kuoltua kosi häntä. Bathildis kieltäytyi sanoen tahtovansa mieluummin ryhtyä nunnaksi. Hänen suosionsa hovissa kuitenkin kasvoi entisestään, ja vuonna 649 hän vastasi myöntävästi kuningas Klodvig II:n kosintaan. Näin orjatytöstä tuli 19-vuotiaana frankkien kuningatar.

Klodvig II:lle ja Bathildikselle syntyi kolme poikaa, joista jokainen kruunattiin aikanaan kuninkaaksi omalla vuorollaan.[3] Klodvig II:n kuollessa vuonna 655 vanhin heistä oli kuitenkin vain viisivuotias, joten Bathildis jäi sijaishallitsijaksi.

Kuningattarenakin Bathildis oli hurskas ja palavamielinen kristitty. Hän piti munkkeja ja nunnia kuin omina sisarinaan ja veljinään ja auttoi köyhiä, orpoja ja muukalaisia aina tilaisuuden tullen. Bathildis oli myös perustamassa ainakin kahta luostaria ja tuki useita muita. Hän haaveili nunnan elämästä itsekin. Bathildis halusi olla kuuliainen piispoille ja tukea kirkkoa kaikin tavoin. Piispojen keskuudessa esiintynyttä lahjontaa ja vihkimysten ostamista hän kuitenkin vastusti ja yhdessä tunnollisten piispojen kanssa pyrki palauttamaan järjestyksen kirkkoon.

Bathildis ei koskaan unohtanut omaa taustaansa ja raskaita kokemuksiaan. Siksi hän puolusti aina ihmisen oikeutta vapauteen ja käytti suuria summia rahaa vangittujen vapauttamiseen. Ihmisarvon puolustajana Bathildis pyrki kitkemään orjakaupan kokonaan valtakunnastaan.

Bathildiksen kymmenvuotinen hallintokausi oli rauhatonta aikaa. Hän joutui keskelle poliittisia juonitteluja ja sotilaallisia uhkia. Ruhtinaskunnat riitelivät keskenään ja Bathildis pyrki estämään suurempien levottomuuksien puhkeamisen.

Bathildiksella oli monenlaisia vastustajia, ja lopulta hänet syrjäytettiin vallankaappauksella vuonna 665. Bathildis oli lähinnä helpottunut, sillä nyt hän saattoi toteuttaa pitkäaikaisen unelmansa. Hän luopui kaikesta loistostaan ja kunniastaan huojentunein mielin ja vetäytyi perustamaansa Chelles’n luostariin. Bathildis alkoi kilvoitella tavallisena sisarena osoittautuen pian koko luostarin nöyrimmäksi. Hän oli kuuliainen luostarin johtajalle, pyhälle Bertillalle (5.11.) ja kunnioitti tätä koko sydämestään.

Nunnanakin Bathildis vieraili sairaiden luona, ja hänen rakkautensa ja lämpönsä levisivät kaikkialle. Hänen poikiensa käymät valtataistelut ja katkerat juonittelut toisiaan vastaan murehduttivat häntä, mutta hän pani luottamuksensa Jumalaan ja säilytti toivonsa.

Viitisentoista vuotta kilvoiteltuaan pyhä Bathildis menehtyi pitkän ja tuskallisen sairauden murtamana 30.1.680. Muutama päivä ennen kuolemaansa hän oli nähnyt portaat, joita pitkin hän lähti enkelien kanssa nousemaan. Häntä alettiin kunnioittaa pyhänä sekä Ranskassa että Englannissa. Pyhän Bathildiksen reliikit todettiin maatumattomiksi vuonna 833. Hänen pyhyytensä vahvisti virallisesti paavi Nikolaos I (858–867). Hauta avattiin 13.7.1631, jolloin reliikkejä kosketelleille nunnille tapahtui ihmeparanemisia. Chelles’n luostari säilytti erinomaiset suhteet ja yhteydet anglosaksiseen Englantiin, josta monet nunnat kävivät siellä opissa.

Kuvataiteessa pyhä Bathildis on esitetty kruunattuna nunnana, jonka tunnuksena ovat taivaaseen nousevat portaat. Hän pitelee käsissään joko perustamaansa luostaria tai luutaa, joka symboloi hänen palvelualttiuttaan. Eräissä maalauksissa hän antaa almuja tai leipää. Taiteilijat ovat myös kuvanneet näkyä, jossa hän näkee edessään ristiinnaulitun Kristuksen.


[1] Nimi esiintyy myös muodoissa Bathild, Baldhild, Baldechilde ja Bauteur.

[2] Nykyisessä Luoteis-Ranskassa sijainnut frankkien valtakunnan länsiosa, joka keskiajan alkupuolella oli toisinaan oma kuningaskuntansa.

[3] Clothar III (Clotaire, 655–668), Childeric II (Kilderik, 668–674) ja Theodoric III (Thierry, 674–691).

Pyhä marttyyri Teofilos syntyi Konstantinopolissa vuonna 785 ja varttui keisari Konstantinos VI:n ja hänen äitinsä keisarinna Irenen hallituskaudella (797–811). Hänestä tuli Kybyraiotien hallintoalueen kuvernööri Etelä-Anatoliaan. Hänelle annettiin tehtäväksi johtaa merisotaa saraseeneja eli islaminuskoisia merirosvoja vastaan, jotka tekivät jatkuvasti ryöstöretkiä Bysantin alueelle.

Kun Bysantin laivasto ja saraseenien paljon suurempi laivasto kohtasivat, Teofilos ryhtyi heti hyökkäykseen luottaen kahden muun amiraalin ja heidän laivueensa apuun. Nämä kuitenkin kadehtivat häntä ja käyttivät hyväkseen tilaisuutta jättää hänet saraseenien käsiin. Kumpikin vetäytyi laivoineen pois taistelusta.

Teofilos oli saraseenien sotavankina neljä vuotta. Sen jälkeen hänet vietiin muslimien uhrijuhlaan, mutta kun hän kristittynä kieltäytyi osallistumasta siihen, hänet mestattiin.

Bulgarian tsaari Pietari oli nöyrä, harras ja rauhaa rakastava hallitsija toisin kuin isänsä tsaari Simeon Soturi (k. 927), jonka hallitusaikana maa oli jatkuvasti sodassa. Pietarin pitkän ja rauhallisen hallinnon aikana Bulgaria loi uudelleen hyvät suhteet niin Bysanttiin kuin länteenkin. Pietari otti vaimokseen keisari Romanos Lekapenoksen pojantyttären Marian, ja keisari tunnusti Pietarin aseman. Pietari sai Konstantinopolilta itsenäisyyden Bulgarian kirkolle, jota on siitä lähtien johtanut oma patriarkka.

Pietari tunsi suurta rakkautta pyhittäjä Johannes Rilalaiseen (19.10.), jolta hän kysyi usein neuvoa. Hän piti muutenkin yhteyttä aikansa suuriin kilvoittelijoihin kuten Latrosvuorella kilvoitelleeseen Paavali Uuteen (15.12.). Hän toimi tarmokkaasti manikeolaisuudesta versonutta bogomiilien harhaoppia vastaan, joka vetosi erityisesti uskontotuuksiin huonosti perehtyneisiin. Pietari kutsui koolle kirkolliskokouksen tuomitsemaan harhaopin ja vahvistamaan oikeat kristilliset periaatteet, joskin hänen toimistaan huolimatta harhaoppi vaikutti Bulgariassa vielä pitkään. Kun Kiovan ruhtinas Svjatoslav hyökkäsi Bulgariaan vuonna 969, Pietari luopui kruunusta ja vihkiytyi munkiksi. Hän kuoli seuraavana vuonna omistettuaan viimeiset elinpäivänsä yksin Jumalalle.

Keisari Aleksios Komnenoksen (1081–1118) aikana Konstantinopolin kirkonmiehet alkoivat käydä keskustelua siitä, kuka kirkon kolmesta pyhästä esipaimenesta (hierarkista) olisi suurin. Kirkkojen pihoilla, kaupungin kujilla ja majatalojen pöydissä väiteltiin heidän elämästään ja opetuksistaan sekä siitä, kenen avuksipyytäminen olisi tehokkainta.

Jotkut pitivät suurimpana Basileios Suurta (1.1.), koska hän oli kyennyt selittämään uskon salaisuuksia syvimmin ja noussut hyveissä enkelten tasolle. He tähdensivät sitä, kuinka Basileios oli järjestänyt kirkon luostarielämän, paimentanut Kristuksen laumaa horjumattomalla sisäisellä ryhdillä ja johtanut koko kirkkoa taistelussa vääriä oppeja vastaan.

Toiset pitivät suurimpana pyhää Johannes Krysostomosta (13.11. ja 27.1.), joka oli ollut ylittämätön innossa ja uutteruudessa, olipa sitten kyse taistelusta pahaa vastaan, syntisten ohjaamisesta katumukseen tai ihmisten kohottamisesta evankeliumin mukaiseen täydellisyyteen. Kultasuisena julistajana ja kaunopuheisena paimenena hän oli kastellut kirkon maaperää opetuspuheidensa virroilla tulkiten jumalallisia sanoja ja soveltaen niitä jokapäiväiseen elämään taidokkaammin kuin kukaan muu.

Kolmannet pitivät suurimpana pyhää Gregorios Teologia (25.1.), jonka kieli ja ajattelu oli kaikkein ylevintä, puhtainta ja syvällisintä. Hän oli yhtäältä muinaisen kreikkalaisen viisauden ja sivistyksen hallitseva älykkö ja toisaalta Jumalan mietiskelyssä äärimmäisen pitkälle edistynyt syvähenkinen ajattelija, joka oli ilmaissut Pyhän Kolminaisuuden olemuksen tarkemmin ja syvällisemmin kuin kukaan toinen.

Konstantinopolissa kaikki puolustivat omaa kantaansa keksien koko ajan lisää argumentteja ja keräten tuekseen samanmielisiä. Kiista alkoi paisua ja äänenpainot muuttuivat tiukemmiksi. Pian koko kaupungin kristikansa oli kietoutunut kiistelyyn. Keskustelu ei enää tuottanut kunniaa pyhille esipaimenille vaan oli muuttunut yleiseksi eripuraksi.

Kiista ratkesi odottamattomalla tavalla. Eräänä yönä kolme pyhää hierarkkia ilmestyivät unessa Eukhaitan metropoliitalle Johannes Mauropukselle (5.10.). Pyhät näyttäytyivät ensin yksitellen, sitten yhdessä ja sanoivat: ”Kuten näet, me kolme olemme Jumalan kanssa, eikä mikään epäsopu tai kilpailu ole jakamassa meitä. Jokainen meistä on olosuhteiden ja Pyhältä Hengeltä saamansa innoituksen mukaan kirjoittanut ja opettanut sitä mikä koituu ihmiskunnan pelastukseksi. Meissä ei ole ensimmäistä, toista eikä kolmatta. Jos kutsutte avuksenne yhtä, kaksi muuta ovat läsnä hänen kanssaan. Kerro siis niille, jotka riitelevät, etteivät enää loisi hajaannusta kirkossa meidän tähtemme. Kun me olimme maan päällä, teimme kaikkemme ykseyden ja sopusoinnun palauttamiseksi maailmaan. Sinä voit liittää meidän kolme muistoamme yhdeksi juhlaksi ja laatia palveluksen sen mukaiseksi muokaten veisuja Jumalalta saamasi taidon ja ymmärryksen avulla. Sitten voit välittää sen kristityille vuosittain juhlittavaksi. Kun he kunnioittavat meitä, jotka olemme Jumalan kanssa ja Jumalassa, me lupaamme rukoilla yhdessä heidän pelastuksensa puolesta.” Tämän sanottuaan pyhät nousivat taivaaseen kirkkaassa valossa ja jatkoivat keskustelua keskenään puhutellen toisiaan nimeltä.

Metropoliitta Johannes kokosi välittömästi kansan ja kertoi heille ilmestyksestä. Koska kaikki kunnioittivat hänen hyveellisyyttään ja ihailivat hänen sanankäyttöään, eripuraiset puolueet tekivät sovinnon. Kaikki kehottivat metropoliittaa ryhtymään välittömästi laatimaan yhteisjuhlan tekstejä. Hän valitsi juhlapäiväksi tammikuun 30. päivän huipentamaan kuukauden, jossa on jo vietetty heidän jokaisen henkilökohtainen juhla.

Kolmea hierarkkia kutsutaan jumalanpalvelusteksteissä ”maalliseksi kolminaisuudeksi”. He ovat opettaneet niin kirjoituksissaan kuin elämässäänkin ylistämään ja kunnioittamaan Pyhää Kolminaisuutta, yhtä Jumalaa kolmessa persoonassa. He ovat kuin kolme valoa, jotka ovat valaisseet koko maailmaa samalla oikean uskon valolla. He ovat antaneet esimerkin Kristuksen seuraamisesta ylenkatsomalla vaaroja ja vainoa. Näin he ovat jättäneet jälkeensä pyhän perinnön, jonka kautta mekin voimme saavuttaa täydellisen autuuden ja ikuisen elämän Jumalan, enkelten ja pyhien luona.

Viettäessään kolmen pyhän esipaimenen juhlaa kirkko kunnioittaa heidän kauttaan kaikkia kirkkoisiä, jotka ovat olleet evankeliumin mukaisen täydellisyyden edustajia ja esikuvia. Pyhä Henki on nostanut heitä kaikkialla ja kaikkina aikoina uusiksi profeetoiksi ja uusiksi apostoleiksi, sielujen ohjaajiksi, kansan lohduttajiksi ja palaviksi rukoilijoiksi, jotka ovat tukeneet ja vahvistaneet kirkkoa. Näin ollen heidän päivänsä sopii kirkon koko opetustyön juhlaksi – työn, joka tapahtuu uskovien sydänten ja sielujen valaistumiseksi. Kreikkalaisessa traditiossa kolmen pyhän hierarkin päivänä vietetään kaikkien oppilaitosten juhlaa, ala-asteista yliopistoihin.

Pyhä Teodoros eli 1700-luvun loppupuolella Mytilenessä Lesbos-saarella ja oli tavallinen perheenisä. Kerran jostain asiasta suututtuaan hän kääntyi vihapäissään muslimiksi. Tultuaan tuntoihinsa hän alkoi katua katkerasti tekoaan. Niinpä hän lähti kotoaan ja meni Athosvuorelle tunnustamaan syntinsä. Rippi-isä antoi hänelle epitimian eli soveliaan katumusrangaistuksen, jonka hän suoritti. Sen jälkeen hänelle toimitettiin uudelleen mirhalla voitelun sakramentti, jonka kautta hänet otettiin takaisin kirkon yhteyteen, ja hän sai osallistua pyhään ehtoolliseen.

Athosvuorelaisen rippi-isänsä siunauksen ja opastuksen vahvistamana Teodoros palasi Mytileneen ja meni turkkilaisen tuomarin luo kysyen: ”Jos joku joutuu petetyksi ja kärsii vääryyttä, voiko hän saada oikeutta?” ”Tietenkin”, vastasi tuomari. Silloin Teodoros sanoi: ”Minulla oli uskoni, joka on kuin puhdasta kultaa, mutta sitten Paholainen petti minut ja heitin sen pois ja otin vastaan teidän uskonne, joka ei ole edes messinkiä.” Tämän sanottuaan hän heitti turkkilaisen turbaaninsa maahan ja pani päähänsä mustan munkinmyssyn. Tuomari määräsi Teodoroksen vangittavaksi. Häntä kuulusteltiin useamman kerran, mutta mikään ei saanut häntä taivutettua palaamaan takaisin islamiin. Näin ollen hänelle oli langetettava kuolemantuomio.

Iloisin kasvoin ja oikeudenpalvelijoiden kanssa keskustellen Teodoros kulki kohti tuomiopaikkaansa. Kun he lähestyivät sitä, pyövelit sanoivat: ”Meidän on nyt hirtettävä sinut.” ”Missä köysi on?” Teodoros kysyi. Kun pyövelit ojensivat sen hänelle, hän suuteli sitä ja pani sen kaulaansa sanoen: ”Viekää minut nyt sinne minne haluatte.” Hänet vietiin Parmak Kapi -nimiselle paikalle. Edellä kulki kuuluttaja, joka huusi: ”Näin käy jokaiselle, joka kieltää uskonsa.” Teodoros pyysi anteeksi paikalle kokoontuneilta kristityiltä, nousi itse korkealle kivelle ja antautui pyövelin hirtettäväksi. Näin hän voitti omakseen marttyyrikruunun. Tämä tapahtui vuonna 1784.

Teodoroksen ruumis heitettiin mereen, mutta jonkin ajan kuluttua se kuitenkin ajautui rannalle. Kristityt saivat luvan haudata sen Pyhän Johannes Kastajan kirkkoon. Myöhemmin kun hänen jäännöksiään ruvettiin etsimään, niitä ei löytynyt. Kukaan ei tähän päivään mennessä ole saanut selville, mitä niille tapahtui.

Autuas Pelagia syntyi vuonna 1809 Arzamasin kaupungissa lähellä Sarovin ja Divejevon luostareita. Hänen isänsä kuoltua äiti meni uusiin naimisiin rikkaan mutta ankaran kauppiaan kanssa, jolla oli lapsia edellisestä avioliitosta. Pelagia jäi kahden veljensä kanssa asumaan oman isänsä taloon palvelijoiden huostaan äidin muuttaessa uuden miehen kotiin. Vaikka äiti asui lähellä, lapset näkivät häntä harvoin. Joskus he juoksivat kauppiaan talolle ja yrittivät kurkistella portin alitse, mutta usein kukaan ei huomannut heitä ja he joutuivat palaamaan takaisin tapaamatta äitiään.

Kun Pelagia täytti 19 vuotta, hänet annettiin vaimoksi porvari Sergei Serebrennikoville. Ajan tavan mukaan morsiamen suostumusta ja mielipidettä ei juuri kyselty. Avioliitosta tuli taakka molemmille osapuolille. Pelagia koki avioelämän rasitteeksi. Mies oli häneen tyytymätön ja piti itseään onnettomana. Kuultuaan pyhittäjä Serafim Sarovilaisesta (2.1.) he menivät Saroviin pyytämään häneltä opastusta ja esirukouksia. Pelagian äiti, joka oli hyvin uskovainen ja armelias nainen, lähti heidän mukaansa. Perillä pyhittäjä Serafim otti heidät vastaan luostarikeljassaan. Siunattuaan Pelagian äidin ja miehen pyhittäjä lähetti heidät heti pois, mutta Pelagiaa hän piti luonaan kaksi tuntia opettaen häntä. Pyhittäjä Serafim siunasi Pelagian aloittamaan houkkakilvoituksen sielunsa pelastukseksi ja ilmoitti, että tämä tulee aikanaan asumaan Divejevon nunnaluostarissa ikään kuin hänen sijaisenaan.

Pelagian mies oli tällä välin valjastanut hevoset kotimatkaa varten. Kun Pelagiaa ei alkanut kuulua, hän säntäsi kärsimättömänä Serafimin keljaan ja näki miten pyhittäjä kumarsi Pelagialle hyvästiksi maahan asti. Kotona Pelagia aloitti houkkakilvoituksen eli heittäytyi hulluksi. Mies vastasi lyömällä häntä ja kahlitsemalla hänet kettingillä seinään kuin koiran. Lopulta hän luovutti Pelagian takaisin tämän äidille pitäen häntä parantumattomasti mielipuolena.

Isäpuolen talossa kaikki vihasivat Pelagiaa, jonka käytöstä he pitivät häpeänä koko perheelle. Äiti ei tiennyt mitä tehdä, kun Pelagia juoksenteli kuin mieltä vailla pitkin kaupunkia. Häntä yritettiin taltuttaa niin lyömällä kuin kahlitsemallakin. Kerran Pelagian mies Sergei ja äiti raahasivat Pelagian yhteistuumin poliisiasemalle ja pyysivät kaupunginjohtajaa pieksemään hänet. Pelagia hakattiin niin että koko lattia oli veressä. Seuraavana yönä kaupunginjohtaja näki unessa itsensä keskellä helvetin kärsimyksiä autuaan Pelagian pahoinpitelyn takia. Tämän jälkeen hän kielsi ketään lyömästä tai edes koskemasta häneen.

Vastoinkäymisistä välittämättä Pelagia jatkoi kilvoitustaan. Hän vietti yöt valvoen ja rukoillen Pyhän Johannes Teologin kirkon avoimessa eteisessä kellotornin alla, jossa kävi aina kova tuuli. Siitä välittämättä kilvoittelija seisoi kädet kohotettuina yllään pelkkä mekko. Äiti arveli hänen joutuneen pahan hengen riivaamaksi ja lähti hänen kanssaan pyhiinvaellusmatkalle Kiovaan toivoen hänen parantuvan siellä. Matkalla he poikkesivat Voronežiin rukoillakseen vasta kanonisoidun pyhän, esipaimen Mitrofanin (23.11.) pyhäinjäännösten äärellä. He saivat myös tilaisuuden keskustella Voronežin arkkipiispan Antonin kanssa, joka ymmärsi Pelagian olevan houkka Kristuksen tähden.

Pyhiinvaellusmatkan jälkeenkin Pelagia jatkoi houkkana kilvoitteluaan. Lopulta uupunut äiti tarttui tilaisuuteen sijoittaa Pelagia Divejevon luostariin 500 ruplan korvausta vastaan. Näin toteutui pyhittäjä Serafim Sarovilaisen ennustus siitä, että Pelagia tulee asumaan Divejevossa. Hän oli luostarissa elämänsä loppuun asti, kaikkiaan 46 vuotta (1837–1883).

Luostarissakin autuas Pelagia jatkoi ensin kovaa kilvoitustaan mutta muuttui ajan myötä rauhallisemmaksi. Aluksi hän puhui paljon mutta myöhemmin oli enimmäkseen vaiti. Hän puhui lyhyesti ja vertauskuvallisesti, mutta hyvin viisaasti. Lisäksi hänellä oli selvänäkemisen lahja. Kieltäymykset ja kärsivällisyys olivat hänen osansa läpi elämän. Hän ei koskaan pyytänyt ruokaa, vaan söi milloin annettiin ja silloinkin vain vähän. Hän nukkui eteisen lattialla, ja vasta kuolemaa edeltäneen sairautensa aikana hän suostui asettumaan vuoteeseen.

Kesäisin Pelagia istuskeli tavallisesti keljansa kuistilla sormeillen kukkia. Hän juoksenteli ympäri luostaria ja harjoitti mielen rukousta. Pyhään ehtoolliseen hän osallistui säännöllisesti. Luostarissa häntä pidettiin pyhänä ja häneltä kysyttiin neuvoa vaikeissa tilanteissa, ja vaikka hän ei vastannut ymmärrettävällä tavalla kenellekään, hänen rukoustensa voimaan luotettiin. Omaisetkin alkoivat lopulta käydä pyytämässä häneltä siunauksen kaikkiin tärkeisiin asioihin, vaikkei hän puhunut heille mitään. Pelagiasta huolehtiminen oli uskottu kuuliaisuussisar Anna Gerasimovnalle, joka asui hänen kanssaan samassa keljarakennuksessa 45 vuotta.

Pyhittäjä Serafimin antaman ohjeen mukaan autuas Pelagia seurasi tarkkaan luostarin tapahtumia. Kun luostarissa syntyi erimielisyyttä ja ristiriitoja uuden johtajan valinnassa, Pelagia ei jäänyt välinpitämättömäksi. Hän jopa antoi korvapuustin paikalliselle piispa Nektarille, joka asettui kannattamaan luostarin kannalta huonompaa ehdokasta. Tapaus kantautui Moskovaan asti pyhän synodin tietoon. Metropoliitta Filaret (19.11.) mainitsee sen eräässä kirjeessään, eikä hän suinkaan syyttänyt Pelagiaa, vaan ymmärsi tämän kiivailevan totuuden ja luostarin edun puolesta.

Autuas Pelagia sai ennalta tiedon lähestyvästä kuolemastaan ja sanoi hänestä huolehtineelle sisar Annalle: ”Minä kuolen, äitiseni. Joka muistaa minua, sitä minäkin muistan, ja jos minulla on uskallus, tulen rukoilemaan kaikkien puolesta.” Autuaan Pelagian arkku oli kirkossa yhdeksän päivää, kunnes hänet haudattiin. Arkun äärellä toimitettiin yötä päivää panihidoja, ja kansaa kokoontui hyvästelemään häntä. Nukkunut Jumalan palvelija makasi arkussaan kuin elävä. Kasvojen ilme tuntui jatkuvasti muuttuvan eikä niillä näkynyt kuoleman merkkejä, vaan ne päinvastoin loistivat jonkinlaista hengellistä kauneutta. Autuas Pelagia nukkui pois vuonna 1884. Hänen muistoaan on vaalittu erityisesti Divejevon luostarissa. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2004.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.