30.7.2021

Sävelmä
8. säv.
Paasto
Paastopäivä

ap:t Silas, Silvanus, Crescens, Epainetos ja Andronikos (+ 1. vs.)

pt. Herman Solovetskilainen, Karjalan pyhä (+ 1479)

Epistola
2. Kor. 1:12–20

2. Kor. 1:12–20

12 Me ylpeilemme siitä, että kaikkialla maailmassa ja varsinkin teidän keskuudessanne olemme noudattaneet Jumalan vaatimaa yksinkertaisuutta ja vilpittömyyttä. Tämä on omantuntommekin todistus. Meitä on ohjannut Jumalan armo eikä inhimillinen viisaus. 13 Tarkoitamme kirjeissämme vain sitä, minkä voitte niistä lukea ja ymmärtää. Toivon, että opitte täysin ymmärtämään, 14 kuten jo osaksi ymmärrättekin, että Herramme Jeesuksen päivänä te saatte olla ylpeitä meistä ja me teistä. 15 Tähän luottaen aioin ensin tulla teidän luoksenne, jotta olisitte saaneet uuden todistuksen Jumalan armosta. 16 Tarkoitukseni oli jatkaa teidän luotanne matkaa Makedoniaan ja palata sieltä taas luoksenne. Te olisitte sitten varustaneet minut matkalle Juudeaan. 17 Ei kai tämä aikomukseni ollut vain hetkellinen päähänpisto? Teenkö ehkä suunnitelmiani oman pääni mukaan? Sanonko: "Kyllä, kyllä", kun tarkoitan: "Ei, ei"? 18 Jumala voi todistaa, etten sano teille sekä: "Kyllä", että: "Ei." 19 Eihän myöskään Jeesus Kristus, Jumalan Poika, jota minä, Silvanus ja Timoteus olemme teille julistaneet, tullut ollakseen sekä "kyllä" että "ei", vaan hänessä toteutui "kyllä". 20 Ovathan Jumalan lupaukset, niin monta kuin niitä on, saaneet hänessä vahvistuksen. Siksi mekin vastaamme hänen kauttaan: "Aamen", Jumalan kunniaksi.

Matt. 22:23–33
Matt. 22:23–33

Siihen aikaan 23 Jeesuksen luo tuli saddukeuksia, jotka kieltävät ylösnousemuksen. He esittivät hänelle kysymyksen: 24 "Opettaja, Mooses on sanonut: 'Jos mies kuolee lapsettomana, hänen veljensä tulee naida leski ja hankkia jälkeläinen veljelleen.' 25 Keskuudessamme oli seitsemän veljestä. Vanhin heistä meni naimisiin, mutta kuoli, ja koska hänellä ei ollut lapsia, leski jäi hänen veljelleen. 26 Samoin kävi toiselle veljelle, niin myös kolmannelle ja lopulta kaikille seitsemälle. 27 Viimeisenä kaikista kuoli nainen. 28 Kenen vaimo hän on oleva ylösnousemuksessa? Hänhän on ollut naimisissa heidän jokaisen kanssa." 29 Jeesus vastasi heille: "Te kuljette eksyksissä, koska ette tunne pyhiä kirjoituksia ettekä Jumalan voimaa. 30 Ei ylösnousemuksessa oteta vaimoa eikä mennä vaimoksi. Ylösnousseet ovat kuin enkelit taivaassa. 31 Mutta ylösnousemuksesta puheen ollen -- ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on teille sanonut: 32 'Minä olen Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala'? Ei hän ole kuolleiden Jumala, vaan elävien." 33 Kun väkijoukko kuuli tämän, se oli ihmeissään hänen opetuksestaan.

Päivän synaksario

30.7.

Nämä viisi Kristuksen seuraajaa kuuluvat 70 pyhän ja kunniakkaan apostolin (4.1.) joukkoon. Pyhä Silas kuului Jerusalemin seurakunnan johtaviin miehiin ja hänet tunnettiin profetian lahjastaan. Hänet lähetettiin yhdessä apostolien Paavalin ja Barnabaksen kanssa vahvistamaan Antiokian ensimmäisten kristittyjen uskoa. (Ap. t. 15:22, 27, 32)

Kun Paavali lähti toiselle lähetysmatkalleen Syyriaan, Kilikiaan, Lykaoniaan, Frygiaan, Galatiaan ja Mysiaan sekä Troakseen, hän otti mukaansa Silaksen. Troaksessa he saivat kutsun tulla Makedoniaan, missä he joutuivat vankeuteen, mutta kun kävi ilmi, että he olivat Rooman kansalaisia, heidät vapautettiin. Sitten he lähtivät saarnaa- maan evankeliumia Tessalonikassa ja Beroiassa,* missä Silas yhdessä Timoteuksen kanssa vahvisti kristinuskoon kääntyneiden uskoa, kun taas Paavali jatkoi matkaa Ateenan suuntaan. Kaikki kolme tapasivat taas Korintissa, missä he julistivat Jeesuksen Kristuksen, Jumalan Pojan evankeliumia. Kirkon perimätiedon mukaan Silaksesta tuli Korintin piispa, ja hän pyrki panemaan toimeen Paavalin korinttilaisille lähettämien kirjeiden suosituksia. Uurastettuaan monien koettelemusten keskellä hän nukkui pois rauhassa ja meni Herransa iloon.
*) Nyky-Kreikan Veria, joka tunnetaan vanhoista bysanttilaisista rakennuksistaan.

Apostoli Silvanuksen kerrotaan olleen Tessalonikan piispa, joka kohtasi jatkuvasti vaikeuksia ja vaaroja työskennellessään uskon säilymisen puolesta, sillä tessalonikalaiset olivat taitavia viisasteli- joita. Kilvoiteltuaan jalon kilvoituksen hän nukkui pois rauhassa. Jos Paavalin mainitsema Silvanus on sama henkilö kuin Apostolien tekojen Silas, niin kuin on arveltu, kertomus Silvanuksesta saattaa tarkoittaa pyhän apostoli Pietarin kirjuria, jonka avulla Pietarin kirje lähetettiin Pontoksen, Galatian, Kappadokian, Bitynian ja Aasian maakunnan seurakunnille. (1. Piet. 5:12)

Apostoli Epainetoksesta Paavali sanoo, että hän on ”Aasian työn ensi hedelmä Kristukselle”. (Room. 16:5) Aasia tarkoittaa tässä Efesoksen seutua. Kirkon perimätiedon mukaan hänestä tuli myöhemmin Karthagon piispa, joka joutui kestämään monia koettelemuksia ja kärsimyksiä työssään seudun pakanoiden keskuudessa. Hänen kärsivällisyytensä ja palavat saarnansa saivat monet tunnustamaan totuuden. Pyhä Epainetos antoi sielunsa Jumalan käsiin täytettyään tehtävänsä arvollisesti.

Myös apostoli Crescens oli Paavalin oppilas, jonka mainitaan läh- teneen Galatiaan. (2. Tim. 4:10) Hänestä tuli Khalkedonin piispa, joka vapautti suuret joukot pimeydessä eläviä pakanoita osoittamalla heille totuuden valon. Tuomittuaan synnin omassa lihassaan ja pelastettuaan monia sieluja kadotukselta saarnoillaan ja opetuksillaan kristillisestä elämästä pyhä Crescens nukkui pois Herrassa.

Paavali mainitsee Andronikoksen: ”Terveisiä Andronikokselle ja Junialle, heimolaisilleni ja vankilatovereilleni, jotka ovat arvossa pidettyjä apostolien joukossa ja ovat olleet Kristuksen omia jo ennen minua.” (Room. 16:7) Andronikoksesta tuli piispa Pannoniaan.* Pyhistä apostoleista Andronikoksesta ja Juniasta on kerrottu 17.5. sekä 22.2., jolloin muistellaan apostolien ja marttyyrien pyhäinjäännösten löytymistä Eugenioksen portilta.
*) Nykyisen Unkarin alueella.

Pyhä Valentinus eli 200-luvulla ja palveli piispana Italian Umbriassa, Interamnan kaupungissa (nyk. Terni). Hän oli saanut Jumalalta lahjan parantaa kaikenlaisia sairauksia. Hänen aikanaan kolme pakananuorukaista, Proculus, Ephebus ja Apollonios, tuli Ateenasta Roomaan opiskelemaan ja asui opettajansa Cratonin luona. Kun Cratonin poika Chaeremon sairastui vakavasti ja hänen selkärankansa oli niin vääntynyt, että hänen päänsä taipui polvia kohden, Craton pyysi piispa Valentinusta auttamaan sairasta poikaansa. Valentinus meni pojan huoneeseen ja rukoili palavasti koko yön. Aamulla onnelliset vanhemmat näkivät poikansa parantuneen. He alkoivat uskoa Kristukseen ja koko heidän perhekuntansa kastettiin, samoin Cratonin kolme oppilasta, joista tuli Valentinuksen uskollisia oppilaita. Piispan maine levisi nopeasti ja monet kääntyivät kristinuskoon. Heidän joukossaan oli kaupungin prefektin poika Abundius, joka tunnusti julkisesti olevansa kristitty. Tämä oli rohkea teko, koska kristittyjä vainottiin.

Prefektin ja kaupungin muiden johtomiesten raivo kohdistui piispa Valentinukseen, ja he vaativat, että hän luopuisi Kristuksesta ja palvoisi epäjumalia. Monien kidutusten jälkeen he heittivät hänet vankilaan, missä hänen seuraajansa kävivät häntä tapaamassa. Kuultuaan tästä prefekti määräsi Valentinuksen mestattavaksi. Tämä tapahtui noin vuonna 273.

Proculus, Ephebus ja Apollonios hakivat opettajansa jäännökset ja hautasivat ne Interamnumiin. Sekä uskovat että pakanat kuuntelivat heitä, ja he käännyttivät monia epäjumalanpalvelijoita kristinuskoon. Sitten viranomaiset saivat tietää siitä, pidättivät nuorukaiset ja heittivät heidät vankilaan. Kun prefektin poika, kristitty Abundius, kuuli sen, hän kiiruhti tapaamaan heitä, mutta heidät oli jo mestattu yön pimeydessä. Hän hautasi heidät pyhän marttyyripiispa Valentinuksen haudan lähelle.

 

Pyhä Julitta oli kotoisin Kappadokian Kesareasta ja eli keisari Diocletianuksen julistaman kristittyjen vainon aikaan. Julitta oli varakas kristitty leski, joka joutui oikeudenkäyntiin kaupungin johtomiehen kanssa. Tämä oli onnistunut juonittelemaan omakseen suurimman osan Julittan maatilasta, johon kuului kokonainen kylä karjoineen ja maaorjineen. Vastapuolen edustajat käyttivät panettelua ja vääriä todistuksia taivuttaakseen tuomarit puolelleen. Heidän päämääränään oli syöstä Julitta täydelliseen köyhyyteen.

Oikeudenkäynti alkoi, ja kävi selväksi, että Julittalla oli laki puolellaan. Sen havaittuaan hänen vastapuolensa alkoi syyttää häntä kristityksi. Keisari oli vähän aiemmin antanut määräyksen, että kristityiltä on otettava pois kaikki kansalaisoikeudet. Tuomari määräsi heti, että paikalle oli tuotava suitsuketta ja alttari, jonka edessä Julittan oli uhrattava keisarikunnan jumalille, mikäli halusi nauttia lakien suojelua. Julitta ymmärsi, että olisi täyttä mielettömyyttä luopua iankaikkisesta elämästä katoavaisen omaisuuden takia. Hän julisti: ”Menköön kaikki, kadotkoon tämä elämä ja kaikki tämän maailman rikkaus ja loisto! Mikään ei saa minua kieltämään Luojaani ja Jumalaani, joka on tehnyt kaiken.”

Mikään todistelu ei saanut Julittaa muuttamaan mieltään ja hän vastasi kaikkeen vain toistaen: ”Minä olen Kristuksen palvelijatar.” Niinpä päätökseksi tuli, että hänet piti polttaa elävältä. Julitta lähti kulkemaan palavalle roviolle iloisena ja intoa täynnä. Matkalla hän kohtasi joitain naisia, jotka kauhistelivat hänen kohtaloaan. Julitta sanoi heille: ”Meidät naiset on luotu Jumalan kuviksi siinä missä miehetkin. Hyveellisyys on mahdollista naisille siinä kuin miehillekin. Olemme lihaa Aadamin lihasta, luuta hänen luistaan. Niinpä meillä naisillakin täytyy olla kestävyyttä, rohkeutta, miehekkyyttä ja kestävyyttä Herran edessä.”

Kun kulkue saapui teloituspaikalle, Julitta nousi rovion päälle aivan kuin olisi ollut menossa valoisaan häähuoneeseen. Liekkien nuoleskellessa hänen ruumistaan hänen sielunsa kohosi valontäyteiseen morsiuskammioon. Pyhän Julittan ruumis säilyi palamattomana antaen näin kaikkien nähtäville merkin Jumalan valituilleen lupaamasta katoamattomuudesta.

Myöhemmin Julittan kuolinpaikalle rakennettiin kaupungin kaunein kirkko. Sen keskellä olevaan puutarhaan puhkesi ihmeellisesti lähde, jonka vedellä oli parantava vaikutus. Pari sukupolvea myöhemmin pyhä Basileios Suuri ylisti kirjoituksissaan suuresti pyhää marttyyri Julittaa.

Piispa Paavali oli kotoisin Attaliasta, jossa hän syntyi 300-luvun lopulla. Lapsuudestaan lähtien hän rakasti suuresti sisäistä hiljaisuutta, hesykhiaa. Hän kehittyi nopeasti kaikissa hyveissä ja vartuttuaan hänestä tuli kotikaupunkinsa piispa. Kun piispa Paavali tajusi, millaisia vaikeuksia ja sekavuutta hänen hiippakunnassaan oli, hän heittäytyi Jumalan eteen ja pyysi Jumalaa näyttämään hänelle tien, jota hänen pitäisi pelastuakseen kulkea. Taivaallinen ääni vastasi hänelle, että pappeuden palvelutehtävän kautta maailman synnit pyyhitään pois. Paavali kuitenkin tahtoi mieluummin paeta kuin jatkaa tehtävässä. Hän otti vaatteensa ja lähti asettuakseen jonnekin, missä kukaan ei tuntisi häntä.
Jumalan armovoiman ohjaamana Paavali saapui Edessan kaupunkiin,* jonka kirkkoa johti kuuluisa Rabbula (k. 435). Paavali löysi kaupungista työtä tavallisena työläisenä. Palkastaan hän piti itselleen vain sen verran, mitä välttämättömästi tarvitsi. Jokaisen viikon lopussa hän jakoi leipää alueen munkeille ja seuraavana päivänä vei hedelmiä paikalliseen sairaalaan.
*) Syyriankielisen kristillisyyden pyhä kaupunki, joka tunnettiin pyhistä paikoistaan ja kilvoittelijoistaan. Nyky-Turkin Sanliurfa.

Paavali tutustui siunattuun piispa Johannekseen, joka huolehti kahdestatoista luolassa asuvasta erakosta. He sopivat, että joka yö työn päätyttyä Paavali menisi yhdessä Johanneksen kanssa viettämään yötä rukouksessa näiden kahdentoista erakon luona. Kerran kun he olivat erakkojen kanssa, beduiinijoukko otti heidät kaikki kiinni toivoen saavansa heistä orjia. Beduiinit veivät heidät leiriinsä ja sitoivat kahleisiin. Leirissä Paavalin rukousten kautta alkoi tapahtua ihmeitä. Kun leirin keskellä ollut suuri palmupuu kaatui rukouksen voimalla, beduiinien päällikkö ja koko heimo kääntyivät kristityiksi. Heidät kastettiin, ja yksi heidän teltoistaan muutettiin kirkoksi.
Paavali ja Johannes lähtivät tämän jälkeen Siinain vuorelle. He viettivät siellä neljä päivää rukouksessa saman vuoren huipulla, jolla Mooses oli nähnyt Jumalan. Sen jälkeen he menivät tutustumaan alueen muihin erakkoihin. Eräänä päivänä Paavali ilmoitti Johannekselle, että seitsemän kahdestatoista edessalaisesta erakosta oli kuollut. He päättivät palata Edessaan. Matkalla he tapasivat erakon, joka oli elänyt 35 vuotta puunlatvassa. Tämä tervehti heitä ja pyysi heitä jäämään hänen luokseen. Kolmen päivän kuluttua erakko kuoli ja matkalaiset hautasivat hänet.

Kun Paavali ja Johannes saapuivat takaisin Pyhälle maalle, he kohtasivat joukon erakkoja. Näitä johti kilvoittelija nimeltä Stefanos, joka oli saanut Jumalalta tietää kahden vaeltavan erakon koko tarinan. Stefanos moitti Paavalia siitä, että hän oli kätkenyt piispallisen asemansa. Paavali puolestaan huomautti, että Stefanos oli pitänyt luostarissaan nuorta naista pukien hänet eunukiksi. Näin Paavali osoitti oman ennalta tietämisen lahjansa. Kyseinen nainen kuoli samana iltana. Kun he olivat haudanneet hänet, matkalaiset jatkoivat taas matkaansa.

Paavali aloitti jälleen salaisen elämänsä: hän teki töitä päivällä ja rukoili Johanneksen ja erakkojen kanssa illalla luolassa. Kaupungin johtomies oli saanut ilmestyksen ja etsi hänet käsiinsä. Paavali paransi tämän vaimon, joka oli kärsinyt tuskallisesta sairaudesta jo kolmetoista vuotta. Tämä ihme teki Paavalin kuuluisaksi. Niinpä hän päätti lähteä kaupungista salaa kohti Nisibisin kaupunkia. Johannes, joka oli kadottanut ystävänsä, etsi häntä kiivaasti. Hän oli valmis kiertämään vaikka koko maailman löytääkseen hänet jälleen. Lopulta hän saapui Nisibisiin ja kohtasi siellä Paavalin, joka oli työskentelemässä rakennuksella. Johannes kutsui häntä, mutta Paavali katosi. Seuraavana yönä Paavali ilmestyi Johannekselle ja pyysi tätä olemaan etsimättä häntä, sillä mikään ei saisi häntä muuttamaan suunnitelmaa, jonka hän oli itselleen laatinut ‒ ei edes heidän hengellinen ystävyytensä. Paavali lähetti Johanneksen takaisin Edessaan ja lupasi, että he näkisivät pian toisensa Kristuksen kasvojen edessä.
Palattuaan Edessaan Johannes vietti kahdeksan kuukautta luolassa erakkojen kanssa. Sen jälkeen hän antoi sielunsa rauhassa Jumalan käteen. Paavalista ei tiedetä, mitä hänelle tapahtui.

Pyhä Tsotne Dadiani oli georgialainen Egrisin prinssi ja hyveellinen sotajoukkojen johtaja 1200-luvun puolivälissä, kun Georgia kärsi mongolien sorron ikeestä. Mongolit surmasivat kansaa ja hävittivät luostareita ennennäkemättömällä julmuudella. Kuningatar Rusudanin kuoltua mongolit alkoivat vaatia Georgian prinsseiltä koh- tuuttomia veroja ja määräsivät pakollisen asepalveluksen georgialaisille alamaisilleen. Tilanne muuttui kestämättömäksi, ja Georgian aatelisto suunnitteli voimallista vastarintaa maahantunkeutujia vastaan.
Kokoonnuttuaan Kokhtavuoren huipulle Meskhetin alueella Etelä-Georgiassa hallitsijat kaikkialta Georgiasta sopivat keräävänsä sotajoukot Kartliin ja hyökkäävänsä yhdellä rintamalla. Tsotne Dadiani ja Ratšan hallitsija olivat ensimmäiset, jotka saivat joukkonsa kokoon, mutta heidän joukossaan oli pettureita, jotka paljastivat salaliiton mongoleille. Nämä piirittivät Kokhtavuoren ja pidättivät kapinalliset lukuun ottamatta Tsotne Dadiania ja Ratšan hallitsijaa. Vangitut vietiin mongolihallitsijan luokse Širakavaniin, ”tuhannen ja yhden kirkon kaupungin” Anin lähistölle.* Vangitut kiistivät kaikki syytökset ja vakuuttivat, että Kokhtavuoren kokoontumisen tarkoituksena oli kerätä mongoliviranomaisten vaatimat verot. Kapinasta raivostuneet mongolit riisuivat heidät alastomiksi, sitoivat heidän kätensä ja jalkansa, voitelivat heidän kehonsa hunajalla, jättivät heidät makaamaan paahtavan auringon alle ja kuulustelivat heitä joka päivä Kokhtavuoren kokouksesta.
*) Sekä Ani että sen pohjoispuolella sijainnut Širakavan olivat entisiä Armenian pääkaupunkeja, jotka tunnettiin armenialaisista kirkoistaan.

Kuultuaan tästä Tsotne Dadiani suri syvästi tapahtunutta ja syytti itseään tästä traagisesta käänteestä. Kahden palvelijan saattamana hän matkusti vapaaehtoisesti Aniin pannakseen henkensä alttiiksi ja kärsiäkseen yhdessä veljiensä kanssa. Saavuttuaan paikalle ja nähdessään heimolaisensa odottamassa kuolemaa prinssi riisuutui, sitoi jalkansa ja asettui makaamaan heidän rinnalleen korventavan auringon alle. Mongolit eivät olleet uskoa silmiään. He ilmoittivat hallitsijalleen omituisesta miehestä, joka oli vapaaehtoisesti asettunut tuomittujen asemaan. Hallitsija kutsui hänet luokseen ja vaati selitystä. ”Me kokoonnuimme vain kerätäksemme verot ja noudattaaksemme teidän käskyänne. Jos maanmiehiäni rangaistaan siitä, haluan jakaa heidän kohtalonsa!” rohkea prinssi vastasi. Tsotnen ritarillinen ele teki vaikutuksen mongoleihin, jotka päästivät kaikki vangitut vapaiksi. Tsotnea ei mainita seuraavan mongoleja vastaan suunnitellun salaliiton yhteydessä vuonna 1259, joten hän oli ilmeisesti nukkunut pois sitä ennen.

Pyhän Tsotne Dadianin hyveet tunnetaan kaikkialla Georgiassa. Hänen urheutensa ja tinkimättömyytensä ovat uskon, rakkauden ja hurskauden esikuvina kaikille sukupolville, jotka kunnioittavat hänen pyhää nimeään. Georgian ortodoksisen kirkon synodi totesi Tsotne Dadianin vuonna 1999 pyhäksi tunnustajaksi.

Pyhittäjä Herman oli kotoisin Totman kaupungista Permin hiippakunnasta. Hänen hurskaat vanhempansa eivät kyenneet opettamaan hänelle lukutaitoa, mutta kristillisen hurskauden he istuttivat hänen mieleensä ja sydämeensä. Saavutettuaan kypsän iän Herman antautui palvelemaan Jumalaa munkkina. Rakkaus erämaakilvoitukseen sai hänet hakeutumaan Vienanmeren rannalle. Kesällä 1428 hän kävi paikallisten kalastajien kanssa Solovetskin saarella. Paikka oli mitä soveliain hesykastiseen rukouselämään, mutta Herman ei rohjennut jäädä sinne talveksi yksin, vaan palasi kalastajien mukana mantereelle ja asettui Uikujoen varrella olevan rukoushuoneen luokse. Siellä hän kilvoitteli paastoten ja rukoillen.

Pian Uikujoelle saapui munkki Savvati (27.9.), joka oli lähtenyt Valamon luostarista jumalallisen rakkauden ajamana päämääränään asettua erakkoelämään Solovetskin saarelle. Uikujoella hän tapasi Hermanin, jolta kuuli lisää saaresta ja sen soveltuvuudesta hesykastiseen kilvoitukseen. Valmistettuaan veneen ja varattuaan mukaansa ruokatarpeita ja työkaluja he purjehtivat yhdessä Solovetskin saarelle noin vuonna 1429. Siellä he asettuivat Sekirnajamäen alle kilometrin päähän rannasta ja aloittivat pelastavaisen kilvoituksen. Herra lohdutti ja rohkaisi heitä ilmestymällä ja siunaamalla saaren munkkikilvoituksen paikaksi. Sen tähden maallikot eivät voineet asettua saarelle pysyvästi.

Herman ja Savvati kilvoittelivat yhdessä noin kuusi vuotta. Vuonna 1435 pyhittäjä Herman siirtyi Äänisjoelle. Sillä välin pyhittäjä Savvati nukkui kuolonuneen, mutta ei saarella, vaan Uikujoella, jonne hän oli siirtynyt tuntiessaan kuoleman lähestyvän.

Pian Herra kuitenkin johdatti Hermanin luo toisen kilvoittelijan, nuoren munkki Zosiman (17.4.), jonka kanssa hän palasi Solovetskiin. Zosima asettui kilvoittelemaan noin puolen kilometrin päähän Hermanin erakkomajasta. Tästä lähtien pyhittäjä Herman kilvoitteli Solovetskissa harjoittaen Jeesuksen rukousta ja auttaen Zosimaa luostarin perustamisessa saarelle. Hän eli Solovetskissa kaik- kiaan 50 vuotta. Vaikka hän oli itse lukutaidoton, hän kehotti veljiä kirjoittamaan muistiin, miten hän oli tullut Solovetskiin pyhittäjä Savvatin kanssa sekä erinäisiä tapahtumia ensimmäisten munkkien elämästä. Näiden muistiinpanojen pohjalta Hermanin oppilas Dosifei kirjoitti sittemmin pyhien Zosiman ja Savvatin elämäkerran.

Pyhittäjä Herman yritti aina olla hyödyksi luostarille. Hän kävi usein mantereella luostarin asioita hoitamassa. Pyhittäjä Zosiman kuoltua (1478) tämän seuraaja igumeni Arseni lähetti hänet vuonna 1479 Novgorodiin. Siellä Pyhittäjä Antoni Roomalaisen luostarissa hän tunsi kuolinhetkensä koittavan. Tunnustettuaan syntinsä ja otettuaan vastaan pyhän ehtoollisen hän antoi henkensä rauhassa Herralle. Viiden vuoden kuluttua heinäkuun 30. päivänä vuonna 1484 Solovetskin munkit siirsivät hänen maalliset jäännöksensä omaan luostariinsa. Ne haudattiin kunnianosoituksin pyhittäjä Savvatin reliikkien viereen.

Pyhittäjä Anatoli (Aleksander Potapov) on yksi Optinan luostarin viimeisistä pyhistä ohjaajavanhuksista. Hän oli moskovalaisen kauppiaan poika. Jo nuorena hän tunsi vetoa hengelliseen kilvoituselämään, mutta hänen äitinsä pidätteli häntä lähtemästä luostariin. Vasta äitinsä kuoltua ja täytettyään itse 30 vuotta hän meni Optinan luostariin vuonna 1885. Hänet otettiin luostarin skiittaan pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen (10.10.) keljapalvelijaksi yhdessä Nektari Optinalaisen (29.4.) kanssa. Pyhittäjä Amvrosi näki, että molemmista kelja-apulaisista tulisi aikanaan hengellisiä ohjaajia. Hän lähetti heidät usein toinen toisensa luo pohtimaan jotakin hengellistä kysymystä totuttaakseen heitä yhteistyöhön ja neuvon kysymiseen.

Pyhittäjä Amvrosin kuoltua Aleksander vihittiin munkiksi ja hän sai nimen Anatoli. Hän alkoi osallistua hengelliseen ohjaamiseen. Vuonna 1906 hänet vihittiin pappismunkiksi ja nimitettiin heti Šamordinon nunnaluostarin rippi-isäksi. Hänen luokseen tulijoiden määrä kasvoi nopeasti. Optinan luostarin johtajan siunauksella hän siirtyi skiitasta luostariin sairaalakirkon yhteydessä olevaan keljaan. Kirkossa oli aina kansaa odottamassa pääsyä hänen luokseen.
Kansa kutsui nöyrää Anatolia, joka ei koskaan ollut allapäin, ”lohduttajaksi” tai ”toiseksi Serafimiksi” verraten häntä pyhittäjä Serafim Sarovilaiseen (2.1.). Vanhuksen rakkaus, valoisat kasvot, muutama viisas sana ja pieni lahja mutta ennen kaikkea hänen ympärillään vallinnut erityinen ilmapiiri saivat ihmiset tuntemaan olevansa kuin ”kultaisessa armosateessa”. Isä Anatoli otti vastaan kaikki tulijat ilman aikarajoituksia välittämättä väsymyksestään, tyrän aiheuttamasta kivusta ja verta vuotavista jaloistaan. Joskus hän ei käynyt yöllä vuoteeseen lepäämään, vaan torkkui aamupalveluksessa katismojen lukemisen aikana. Hän oli aina lempeä ja sydämellinen. Hänellä oli parantamisen lahja, mutta hän kätki sen lähettämällä sairaat kumartamaan jonkun pyhän reliikkejä, vanhus Amvrosin haudalle tai paransi sairaan jonkin antamansa lahjan, vaikkapa päärynän, kautta.

Vallankumouksen jälkeen vanhus Anatoli pidätettiin. Matkalla vankilaan hän sairastui vakavasti. Sairautta luultiin lavantaudiksi ja hänen päänsä ajeltiin paljaaksi. Kun lääkäri totesi väärän diagnoosin, hän päästi Anatolin lähtemään. Anatoli palasi luostariin henkihieverissä, mutta valoisasti hymyillen ja Jumalaa kiittäen. Pidätysmatkasta hän kertoi kuin olisi ollut pyhiinvaelluksella. Vuonna 1921 hänet vihittiin luostarin johtajan pyhittäjä Iisakin (26.12.) ehdotuksesta suureen skeemaan.

Heinäkuun 29. päivänä 1922 valtiollisen poliisin komissio tuli luostariin pidättämään vanhus Anatolin. Hän ei vastustellut, pyysi vain lykkäämään pidätystä vuorokaudella saadakseen valmistautua matkalle. Tähän suostuttiin. Yöllä Anatolin vointi huononi. Lääkäri kävi katsomassa häntä, muttei todennut mitään vakavaa. Aamun koittaessa kelja-apulainen löysi Anatolin rukoukseen polvistuneena. Vanhus oli rauhassa antanut henkensä Jumalalle. Kun komissio tuli pidättämään häntä, hän makasi pöydällä arkussa matkaan valmistautuneena. Vanhus Anatoli haudattiin pyhittäjä Amvrosi Optinalaisen viereen paikkaan, jossa hän oli seisonut kaksi viikkoa ennen kuole- maansa sanoen: ”Tähän voi hyvin panna vielä yhden. Juuri sopivasti tilaa yhdelle haudalle.”

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

31.7.2021

Sävelmä
8. säv.

Kunniallisen ja eläväksitekevän ristin esiintuomisen esijuhla

p. vanhurskas Eudokimos (+ 800-l.)

p. Josef Arimatialainen (+ 1. vs.)

Epistola
Gal. 5:22–6:2 (Eudokimos)
Room. 15:30–33

Gal. 5:22–6:2

22 Hengen hedelmää ovat rakkaus, ilo, rauha, kärsivällisyys, ystävällisyys, hyvyys, uskollisuus, 23 lempeys ja itsehillintä. Näitä vastaan ei ole laki. 24 Ne, jotka ovat Jeesuksen Kristuksen omia, ovat ristiinnaulinneet vanhan luontonsa himoineen ja haluineen. 25 Jos me elämme Hengen varassa, meidän on myös seurattava Hengen johdatusta. 26 Emme saa tavoitella turhaa kunniaa emmekä ärsyttää ja kadehtia toisiamme. 6:1 Veljet, jos joku tavataan tekemästä väärin, on teidän, joita Henki ohjaa, lempeästi ojennettava häntä. Olkaa kuitenkin varuillanne, ettette itse joudu kiusaukseen. 2 Kantakaa toistenne taakkoja, niin te toteutatte Kristuksen lain.

Room. 15:30–33

30 Herramme Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Pyhän Hengen antamaan rakkauteen vedoten pyydän teitä, veljet, tukemaan minua taistelussani. Rukoilkaa Jumalaa puolestani, 31 että en Juudeassa joutuisi epäuskoisten käsiin ja että lahja, jonka vien Jerusalemiin, olisi pyhille mieluinen. 32 Silloin voin, jos Jumala suo, tulla iloisin mielin teidän luoksenne ja virkistyä seurassanne. 33 Rauhan Jumala olkoon teidän kaikkien kanssa. Aamen.

Matt. 11:27–30 (Pyhä vanhurskas Eudokimos (+ 800-l.))
Matt. 17:24–18:4
Matt. 11:27–30

Herra sanoi opetuslapsilleen: 27 "Kaiken on Isäni antanut minun haltuuni. Poikaa ei tunne kukaan muu kuin Isä eikä Isää kukaan muu kuin Poika ja se, jolle Poika tahtoo hänet ilmoittaa. 28 "Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon. 29 Ottakaa minun ikeeni harteillenne ja katsokaa minua: minä olen sydämeltäni lempeä ja nöyrä. Näin teidän sielunne löytää levon. 30 Minun ikeeni on hyvä kantaa ja minun kuormani on kevyt."

Matt. 17:24–18:4

Siihen aikaan 24 tuli Pietarin luo temppeliveron kantajia, jotka sanoivat: "Kai teidän opettajanne maksaa temppeliveroa?" 25 "Maksaa kyllä", hän vastasi. Kun hän meni sisälle taloon, Jeesus ehätti kysymään: "Mitä mieltä olet, Simon? Keiltä tämän maailman kuninkaat perivät tullia ja veroa, omilta lapsiltaan vai vierailta?" 26 "Vierailta", vastasi Pietari. Silloin Jeesus sanoi hänelle: "Lapset ovat siis vapaat. 27 Mutta miksi suotta suututtaisimme heidät? Mene järvelle ja heitä onki veteen. Ota ensimmäinen kala, jonka vedät ylös, ja avaa sen suu. Siellä on hopearaha. Ota se ja maksa heille sekä minun että itsesi puolesta." 18:1 Kohta sen jälkeen opetuslapset tulivat Jeesuksen luo ja kysyivät: "Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?" 2 Silloin Jeesus kutsui luokseen lapsen, asetti hänet heidän keskelleen 3 ja sanoi: "Totisesti: ellette käänny ja tule lasten kaltaisiksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. 4 Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa."

Päivän synaksario

31.7.

Hurskas Joosef Arimatialainen oli Israelin papiston ja vanhinten neuvoston sanhedrinin jäsen mutta samalla myös Jeesuksen salainen opetuslapsi. Saatuaan Pilatukselta luvan hän otti Herran ruumiin alas ristiltä ja hautasi sen yhdessä Nikodemoksen kanssa uuteen hautaan, jonka hän oli hakkauttanut kallioon lähellä ristiinnaulitsemispaikkaa. (Matt. 27:57–60)

Juutalaiset vangitsivat pyhän Joosef Arimatialaisen, mutta vankilassa Herra ilmestyi hänelle, jotta hän uskoisi Hänen ylösnousemukseensa. Päästyään vapaaksi pyhä Joosef Arimatialainen lähti julistamaan ylösnousemuksen evankeliumia monissa maissa aina Galliaa ja Englantia myöten. Tarina Graalin maljasta perustuu ajatukseen, että Joosef olisi ottanut talteen maljan, josta Kristus tarjosi viiniä opetuslapsilleen viimeisellä ehtoollisella, ja tuonut sen mukanaan länteen.

Pyhä Germanus on tunnetuin Gallian pyhistä piispoista pyhän Martinus Laupiaan (11.11.) jälkeen. Hän syntyi vuoden 378 tienoilla varakkaaseen perheeseen Auxerressa. Hän sai hyvän koulutuksen Galliassa ja Roomassa, missä hän täydensi oikeustieteen opintojaan ja toimi asianajajana. Solmittuaan avioliiton hyveellisen aatelistytön kanssa hän palasi Galliaan ja kohosi huomattavaan asemaan maakunnan hallinnossa.

Kun Auxerren piispa Amator kuoli, Germanus saatiin suostuteltua hänen seuraajakseen (418). Germanus luopui maailman palvelemisesta astuakseen taivaan palvelukseen ja muutti perin pohjin elämäntapansa. Hän jakoi omaisuutensa köyhille ja alkoi elää vaimonsa kanssa kuin veli ja sisar. Germanus kilvoitteli nöyryydessä ja niin ankarassa askeesissa, että koko hänen loppuelämänsä oli yhtä pitkää, veretöntä marttyyriutta. Hän söi ohraleipää, johon oli sekoitettu tuhkaa, ja sitäkin usein vain kerran viikossa. Hän käytti aina samaa viittaa ja tunikaa, ja niiden alla karkeaa jouhipaitaa. Niitä hän piti niin kauan kunnes ne hajosivat. Kaulassaan hän kantoi pientä pussia, jossa olevien reliikkien välityksellä tapahtui monia ihmeitä. Jumalaan keskittyneestä ja askeettisesta elämäntavastaan huolimatta Germanus oli vieraanvarainen, pesi vieraidensa jalat ja tarjoili heille ruokaa.

Piispakautensa alussa Germanus perusti kaupungin toiselle laidalle pyhille Kosmakselle ja Damianokselle omistetun luostarin, jossa hän rukoili munkkien kanssa. Papistoa ja kansaa hän sen sijaan opetti katedraalissa. Germanus teki laupeudentöitä ja hänen kauttaan tapahtui monia ihmeitä. Hän auttoi veronkantajaa saamaan takaisin rahat, jotka eräs riivattu oli ottanut, paransi siunaamallaan öljyllä kurkkumätäepidemian vaivaamia lapsia ja vapautti riivattuja.

Yhdessä pyhän Troyes’n piispa Lupuksen kanssa Germanus matkusti Britanniaan (429) taistelemaan pelagiolaisten harhaoppia vastaan. Merimatkalla hän tyynnytti myrskyn. Britanniassa monet harhaoppiset kääntyivät piispojen saarnojen ansiosta oikeaan uskoon. Germanus teki sokean tytön näkeväksi asettamalla tämän silmien päälle nyytin, jossa oli reliikkejä. Palattuaan Auxerreen Germanus sai viranomaiset keventämään kansan verokuormaa ja paransi sairaita. Hän teki toisenkin matkan Britanniaan (445) kitkeäkseen pois pelagiolaista harhaoppia. Ravennassa keisarinna Galla Placidia lähetti hänelle suuren kultaisen vadin täynnä ylellistä ruokaa, jonka Germanus jakoi palvelijoilleen, mutta piti vadin jakaakseen sen myyntihinnan köyhille. Keisarinnalle hän lähetti pienellä puulautasella ohraleivän, joka paransi monia sairaita.

Germanus paljasti kuudelle piispalle, jotka olivat koolla yhteisen palveluksen jälkeen, että Herra oli ilmestynyt hänelle yöllä ilmoittaen hänen lähtevän pian todelliseen kotimaahansa. Hän sairastui ja pyysi vuoteen viereen kiiruhtanutta keisarinnaa, että hänen ruumiinsa haudattaisiin Auxerreen. Koko viikon kansaa vaelsi noutamaan häneltä viimeistä siunausta, ja seitsemäntenä päivänä (31.7.448) Germanuksen sielu otettiin taivaaseen.
Valtava saattue seurasi hänen maallisia jäännöksiään Galliaan. Auxerressa Germanus haudattiin muurien ulkopuolelle basilikaan, joka nimettiin hänen mukaansa. Pyhän Germanuksen kunnioitus levisi laajalle Galliassa ja Britanniassa, missä monet kirkot ja kylät ovat saaneet nimensä hänen mukaansa.

Pyhä Eudokimos vaikutti keisari Teofiloksen hallitusaikana (829‒842). Keisari suhtautui suopeasti tuolloin vallassa olleeseen ikonien vastustajien harhaoppiin. Eudokimoksen vanhemmat olivat aatelissukua ja kotoisin Kappadokiasta. He olivat muun aateliston tavoin ehdottoman uskollisia ortodoksisen uskon tunnustajia. Kiihkeän hurskautensa he välittivät myös pojalleen. Eudokimos sai erittäin hyvän ja hienostuneen kasvatuksen ja sen perusteella keisari kohotti hänet korkeaan asemaan. Hänestä tuli ensin Kappadokian sotilasjohtaja, ja myöhemmin hän kohosi koko valtakunnan sotilasjohtajaksi.

Eudokimos ei käyttänyt asemaansa omaksi kunniakseen. Päinvastoin hän muutti sen hyveen välikappaleeksi ja loisti maailmassa kuin ruusu orjantappuroiden keskellä. Ruumiillisen siveyden lisäksi hän säilytti mielensä puhtaana eikä koskaan sallinut katseensa pysähtyä naisen kasvoihin. Lisäksi hän harjoitti hyväntekeväisyyttä ja osoitti armeliaisuutta köyhille, leskille ja orvoille. Näin Eudokimoksesta tuli armon valittu astia ja elävä hyveen ikoni. Hän oli voittamaton rakkaudessaan lähimmäisiin. Kaikenlaisia skandaaleja hän karttoi kuin ruttoa. Hän ei ainoastaan varonut esittämästä minkäänlaista tuomiota toisesta ihmisestä, vaan keksi myös keinoja pysäyttää loukkaavat puheet. Hänen periaatteisiinsa kuului, että jokaisen tuli ennemmin oppia itse kuin ryhtyä opettamaan toisia. Itse hän toteutti tätä periaatettaan noudattamalla kaikkia Jumalan käskyjä ilman paljoja puheita.

Pyhä Eudokimos sairastui vaikeasti 30 vuoden ikäisenä. Hän oli jo etukäteen valmistautunut kuolemaansa ja hyvästeli läheisiään. Jumalalta hän pyysi, ettei häntä ryhdyttäisi kunnioittamaan hänen kuolemansa jälkeen. Hurskaasta toivomuksesta huolimatta hänen valonsa ei voinut jäädä piiloon. Heti kun Eudokimos oli pantu hautaan vaatteet päällä ja kengät jalassa, riivattu mies, joka meni hänen haudalleen, vapautui sairaudestaan. Myös halvaantuneen lapsen jalat paranivat. Ihmeiden määrä haudan ympärillä kasvoi jatkuvasti, ja sen äärellä paloi yhä enemmän lampukoita. Eudokimoksen vaatteiden ja jalkineiden kautta alkoi tapahtua ihmeitä kauempanakin. Multaa hänen haudaltaan lähetettiin sairaille, jotta nämä saisivat hieroa sitä haavoihinsa.
Kahdeksantoista kuukauden kuluttua Eudokimoksen äidin vaatimuksesta hänen hautansa avattiin. Hänen ruumiinsa osoittautui täysin turmeltumattomaksi ja siitä lähti suurenmoinen hyvä tuoksu. Tämän jälkeen Eudokimoksen arvokkaat reliikit lähetettiin Konstantinopoliin. Siellä ne asetettiin Jumalanäidin kirkkoon, jonka hänen vanhempansa olivat rakennuttaneet.

 

Johannes Eksarkki oli bulgarialainen oppinut teologi ja kirjailija, joka vaikutti 800−900-lukujen vaihteessa. Bulgarian kuningas Boris I (2.5.) lähetti hänet 800-luvun lopulla Konstantinopoliin, jossa hän tuli tunnetuksi oppineisuudestaan. Kuningas Simeonin aikana (893−927) hän toimi Bulgarian kirkon eksarkkina. Pyhä Johannes osasi erinomaisesti kreikkaa ja käänsi slaaviksi kirkkoisien teoksia, kuten Johannes Damaskolaisen Ortodoksisen uskon tarkka esitys* ja Basileios Suuren Heksaemeron,** joka käsittelee maailman luomista. Lisäksi hän kirjoitti tekstejä, jotka antavat ensikäden tietoa kuningas Simeonin hallituskaudesta. Hänen teoksensa ja käännöksensä toivat merkittävän lisän sen ajan slaavinkieliseen kirjallisuuteen. Pyhä Johannes nukkui pois vuosien 917−927 välisenä aikana.
*) Suom. Johannes Damaskolainen (4 osaa, OKJ 1980‒1989). **) Suom. Heikki Koskenniemi: Kuuden päivän luomistyö (SPF 2, 2015).

Pyhä Arsen oli Ninotsmindan piispa Länsi-Georgiassa, mutta pyysi pyhältä kuningas Daavid III Uudistajalta (26.1.) lupaa mennä munkiksi johonkin Tao-Kharjetin luostareista Georgian lounaisosassa. Kuningas arvosti Arsenin hyveitä ja salli hänen asettua Otkhtan luostariin. Siellä Arsen kohtasi pyhittäjä Euthymios Uuden (13.5.), jonka kanssa syntyi syvä hengellinen ystävyys. Siitä syystä hän seurasi Euthymiosta Athosvuorelle Ivironin luostarin perustamisen aikoihin ja osallistui liturgisten tekstien kääntämiseen georgiaksi. Pyhä Arsen nukkui pois rauhassa vuonna 1018. Kun pyhittäjä Giorgi Georgialaisesta (27.6.) tuli Ivironin luostarin igumeni (1044), hän siirsi pyhän Arsenin reliikit pyhittäjä Euthymioksen haudan viereen.

Hurskas munkki Dionysios ja hänen kanssakilvoittelijansa Neofytos, Ambrosios ja Makarios lähetettiin Vatopedin luostarista Athokselta Kreetalle vuonna 1820 mukanaan luostarinsa suurin kalleus, Jumalanäidin vyö, sekä ristinpuun reliikki ja pyhän Andreas Kreetalaisen pääkallo. Reliikit tuotiin Kreetalle karkottamaan siellä puhjennutta ruttotautia.

Nelikko toimitti Kreetalla jumalanpalveluksia pääsiäiseen 1821 saakka, kunnes heidän toimintansa keskeytyi levottomuuksien takia. Kreikkalaiset olivat eri puolilla nousemassa kapinaan turkkilaisvaltaa vastaan vapautta havitellen. Rangaistukseksi näistä pyrinnöistä turkkilaiset ryhtyivät kostotoimenpiteisiin paikallisia kristittyjä vastaan. Kesäkuun 22. päivänä vuonna 1821 he ryöstivät Herakleioksen pääkirkon ja tappoivat monia kristittyjä, niin papistoa kuin maallikkoja. Surmansa saivat paikallisten joukossa myös pappismunkit Neofytos ja Ambrosios sekä munkki Makarios.

Dionysios yhdessä diakoni Parthenioksen ja munkki Dorotheoksen kanssa onnistui välttämään kiinnioton. He saivat myös pelastettua Vatopedin athosvuorelaisen sivuluostarin pyhät reliikit häpäisyltä. Tämä onnistui salakristittyjen annettua munkeille suojan kodeissaan.

Lopulta Dionysios otettiin kuitenkin kiinni ja pidätettiin. Turkkilaiset vaativat häntä kääntymään islamiin. Kun Dionysios ei suostunut, häntä kidutettiin mitä julmimmin ja hänen päätään poltettiin soihduilla. Hän jäi vielä henkiin, kunnes hänet tapettiin hirttämällä pääsiäistä edeltävän suuren paaston ensimmäisellä viikolla vuonna 1822. Hänen päänsä läpi oli työnnetty kuumennettu varras.

Kaikkien koettelemustensa keskellä Dionysios ei kieltänyt uskoaan Kristukseen. Hänen pyhät reliikkinsä kulkeutuivat kädestä käteen Kreikan saarilla, kunnes ne lopulta saatiin palautetuksi Athokselle hänen omaan luostariinsa vuonna 1832.

Ekumeeninen patriarkaatti vahvisti marttyyri Dionysioksen ja hänen kanssaan surmattujen muiden Vatopedin munkkien pyhyyden 21.9.2000, jolloin pyhän Dionysioksen muistopäivä asetettiin heinäkuun loppuun.

Pietarin marttyyripiispa Benjamin syntyi vuonna 1873 Arkangelin alueella Kargopolin piirissä pappi Pavel ja Maria Kazanskin perheeseen. Vanhemmat antoivat pojalle nimen Vasili. Kirkollisen kotikasvatuksen jälkeen poika opiskeli Aunuksen pappisseminaarissa* ja sitten Pietarin hengellisessä akatemiassa. 22-vuotiaana hänet vihittiin munkiksi, jolloin hän sai nimen Benjamin, ja vuoden kuluttua pappismunkiksi. Valmistuttuaan teologian kandidaatiksi hän toimi pappisseminaarin opettajana.
*) Seminaari sijaitsi Petroskoissa.

Tammikuussa 1910 Benjamin vihittiin Pietarin hiippakunnan apulaispiispaksi. Hän otti vihkimyksen vastaan pastoraalisena velvollisuutena ja apostolisena tehtävänä. Hänet nähtiin usein pääkaupungin syrjäisimmissä ja köyhimmissä kortteleissa, jonne hän kiirehti aina heti kutsun saatuaan kuin tavallinen seurakuntapappi ilman piispallisia tunnuksia pelkkä viitta päällään. Hän kastoi lapsia ja saattoi kuolevia viimeiselle matkalle. Kansa rakasti häntä ja kutsui häntä omaksi isä Benjaminikseen. Hänen evankeliumin mukainen yksinkertaisuutensa, avoimuutensa ja säteilevä hymynsä herättivät luottamusta myös toisuskoisissa.

Vuoden 1917 tapahtumat toivat muutoksia myös kirkon elämään. Helmikuun vallankumouksen jälkeen hiippakuntapiispat alettiin valita papistosta ja maallikoista muodostetuissa hiippakuntakokouksissa. Muutamissa hiippakunnissa syntyi erimielisyyksiä, mutta Petrogradissa, joksi Pietari oli nimetty, vaalit sujuivat poikkeuksellisen rauhallisesti. Piispa Benjamin sai enemmistön äänistä ja hänet nimitettiin Petrogradin metropoliitaksi. Heti valintansa jälkeen hän ilmoitti: ”Puolustan vapaata kirkkoa. Politiikan on oltava vierasta kirkolle. Tärkein tehtävämme on seurakuntaelämän järjestäminen.” Vaikea olisikaan ollut löytää ihmistä, joka olisi ollut kauempana politiikasta kuin metropoliitta Benjamin. Hän teki kaikkensa suojellakseen ortodokseja vainoilta, jotka alkoivat tammikuussa 1918, kun neuvostovalta oli julkaissut asetuksen kirkon ja valtion erosta. Paikallisviranomaiset tulkitsivat asetuksen signaaliksi hyökätä ortodoksista kirkkoa, sen omaisuutta ja papistoa vastaan.

Sisällissodan jälkeen vuonna 1921 maassa alkoi nälänhätä, mikä toimi yllykkeenä yhä uusiin vainoihin ja kirkon omaisuuden takavarikointiin. Takavarikointi alkoi Pietarissa maaliskuussa 1922. Metropoliitta ei epäröinyt asiassa hetkeäkään. Kristillisen rakkauden pakottamana hän antoi siunauksensa luovuttaa kaikki jumalanpalveluskäyttöä vailla oleva omaisuus nälkää näkevien auttamiseksi. ”Me luovutamme kaiken itse”, hän ilmoitti viranomaisille. Viranomaiset kuitenkin vastasivat, että omaisuus takavarikoidaan virallista tietä valtiolle kuuluvana omaisuutena. Takavarikointi herätti kansassa levottomuutta. Maaliskuussa 1922 Petrogradin pravdassa julkaistiin kirje, jossa patriarkka Tiihonille (26.9.) uskollista papistoa syytettiin vastavallankumouksellisesta salaliitosta neuvostovaltaa vastaan. Metropoliitta Benjamin pidätettiin toukokuun lopussa 1922. Asian käsittely oikeudessa alkoi kesäkuussa ja siihen vedettiin mukaan 86 henkeä.

Metropoliitta Benjamin esiintyi oikeudessa yksinkertaisesti ja rauhallisesti kuten aina ja vakuutti toisten juttuun liitettyjen henkilöiden syyttömyyttä. Häntä odottavan kuoleman edessä hän sanoi tuomioistuimelle: ”En tiedä, minkä tuomion julistatte, elämän vai kuoleman, mutta olipa se mikä hyvänsä, minä kohotan katseeni taivaaseen, teen ristinmerkin (samalla hän siunasi itsensä leveällä ristinmerkillä) ja sanon: kunnia Sinulle kaikesta, Herra Jumala.”

Heinäkuun alussa tuomioistuin julisti kuolemantuomion. Elokuun 12. ja 13. päivän välisenä yönä metropoliitta Benjamin teloitettiin Pietarin laitamilla. Hänen kanssaan teloitettiin arkkimandriitta Sergei (Šein) sekä maallikot Juri (Georgi) Novitski ja Ivan (Johannes) Kovšarov, jotka myös on julistettu pyhiksi. Heidän muistoaan vietetään yhdessä metropoliitta Benjaminin kanssa.

Autuas Maksim Rumjantsev syntyi talonpoikaisperheeseen 1850-luvun puolivälissä Kostroman läänissä. Hänen vanhempansa kuolivat hänen ollessaan noin 10-vuotias. Maksim asui viisi vuotta veljensä Jegorin ja tämän vaimon Elizavetan kodissa. Viisitoistavuotiaana hän lähti kiertämään maata. Kun hän lähes kolmenkymmenen vuoden kuluttua palasi kotiseudulleen, hän osasi jumalanpalvelukset ulkoa, vaikka oli lukutaidoton. Vaellusvuosinaan hän oli aloittanut houkan kilvoituksen ja jatkoi sitä kuolemaansa asti.

Maksim kulki läpi vuoden paljasjaloin ja piti päällään samoja päällekkäin puettuja paitoja. Jos joku lahjoitti hänelle saappaat, hän tunki niihin paperia, jotta niillä olisi epämukava kävellä, ja lopulta antoi ne pois. Saunassa hän ei peseytynyt koskaan. Kerran pappi Nikolai Žitnikov, jota Maksim piti ystävänään, suostutteli hänet saunomaan. Isä Nikolai jäi odottamaan saunan ulkopuolelle. Kun Maksimia ei kuulunut takaisin, hän astui sisään ja näki Maksimin istuvan lauteilla punaisena kuin punajuuri kaikki paidat päällään. Papin kysymykseen, miksi hän istui lauteilla vaatteet päällään, Maksim vastasi hymyillen: ”Sinähän itse käskit minun saunoa, etkä peseytyä.”

Monivuotisella kilvoittelulla Maksim sai selvänäkemisen lahjan ja Herra alkoi ilmoittaa hänelle ihmisten kohtaloita. Koskaan hän ei sanonut ihmisille suoraan, mitä tulisi tapahtumaan, vaan puhui ikään kuin itsestään. Eräälle papille hän sanoi: ”Pian Maksim viedään, pian viedään, mutta ei se mitään. Maksim kuolee ja satakieli lentää, mutta ei istu haudalle laulamaan.” Pian pappi pidätettiin ja teloitettiin vankileirillä. Vain äärimmäisessä hädässä, esimerkiksi kerran tulipalon sytyttyä, Maksim sanoi suoraan, että puimahuone oli tulessa. Maksimille ei kannattanut valehdella. Hän tiesi aina asioiden oikean tilan. Hän oli aina hyväntahtoinen eikä hänen sydämensä kiintynyt mihinkään maalliseen. Rahaa hän halveksi ja jos sitä annettiin hänelle, hän heitti sen jonnekin.

Maksimin elämäntapaa katsoessaan monet sanoivat hänelle: ”Maksim, sinä olet jo pelastunut, sinä olet jo Taivasten valtakunnassa.” ”Kuka sen voi tietää, onko valtakunnassa?”, Maksim vastasi katsahtaen Taivaan Valtiattaren ikoniin, ja kyyneleet alkoivat itsestään virrata hänen poskilleen.

Pääsiäisenä hän istui kotona ikkunaa vastapäätä ja lauloi ulkomuistista koko pääsiäispalveluksen. ”Katsohan, miten aurinko tanssii”, hän sanoi ilosta loistaen talon emännälle. Mutta itse hän ei katsonut aurinkoa, vaan pyhiä ikoneita.

Vähän ennen pidätystään Maksim tuli isä Nikolai Žitnikovin luo ja sanoi: ”Isä Nikolai, alahan pakata tavaroita.” Pian heidät molemmat pidätettiin. Se tapahtui talvella 1928. Maksimilla ei ollut mitään mukaan otettavaa. Hänellä ei ollut minkäänlaista omaisuutta. Hän nousi rekeen ja niin häntä lähdettiin viemään. Tiellä tuli vastaan tuttu nainen, joka kysyi Maksimilta, mihin tämä oli menossa. ”Kuninkaan luo päivälliselle”, Maksim vastasi.

Kinešman vankilassa Maksimia kidutettiin pitämällä häntä vuoroin kylmässä ja kuumassa. Pian hänet siirrettiin toiseen vankilaan, jossa hän oli yhdessä isä Nikolain kanssa. Isä Nikolai oli todistamassa hänen kuolemaansa ja kirjoitti vankilasta Kinešmaan, että Maksim kuoli kuin suuri pyhä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.