2.7.2022

Sävelmä
2. säv.
Paasto
Öljy sallittu

Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian viitan asettaminen pyhäinjäännökseksi Blahernan kirkkoon vuonna 458

p. Johannes (Maximovich), Shanghain ja San Franciscon arkkipiispa (+ 1966)

Epistola
Hepr. 9:1–7 (Jumalansynnyttäjä)
Room. 6:11–17

Hepr. 9:1–7

1 Ensimmäisellä liitolla oli siis jumalanpalvelusta koskevat säädöksensä ja pyhäkkö täällä maan päällä. 2 Pyhäkkönä oli teltta, jonka etumaisessa huoneessa oli lampunjalka, pöytä ja uhrileivät. Tätä osaa nimitettiin "pyhäksi". 3 Toisen verhon takana oli se teltan osa, josta käytettiin nimeä "kaikkeinpyhin". 4 Siellä oli kultainen suitsutusalttari ja liitonarkku, joka oli kauttaaltaan kullalla päällystetty. Arkussa oli kultainen, mannaa sisältävä astia ja Aaronin sauva, joka puhkesi lehteen, sekä liiton taulut. 5 Arkun päällä olivat kerubit, kirkkauden enkelit, jotka siivillään varjosivat syntien sovituspaikkaa. Kaikkea tätä ei nyt ole tarpeen selittää yksityiskohtaisesti. 6 Näin siis on kaikki järjestetty. Teltan etuhuoneessa käyvät papit päivittäin toimittaessaan jumalanpalvelusta. 7 Mutta teltan toiseen huoneeseen menee ainoastaan ylipappi, ja hänkin vain kerran vuodessa. Hänellä täytyy silloin olla mukanaan verta hän tuo sitä sovittaakseen sekä omat syntinsä että kansan tahattomat synnit.

Room. 6:11–17

11 Ajatelkaa tekin samoin itsestänne: te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa. 12 Synti ei siis saa hallita teidän kuolevaista ruumistanne, niin että noudatatte sen himoja. 13 Älkää antako ruumiinne jäseniä synnin käyttöön vääryyden aseiksi! Kun nyt kerran olette siirtyneet kuolemasta elämään, antakaa itsenne Jumalalle ja ruumiinne jäsenet hänelle vanhurskauden aseiksi! 14 Synti ei enää ole teidän herranne, sillä te ette ole lain vaan armon alaisia. 15 Miten siis on? Saammeko tehdä syntiä, koska emme elä lain vaan armon alaisina? Emme toki! 16 Tehän tiedätte, että jos antaudutte orjina tottelemaan jotakuta, olette juuri sen orjia, jota tottelette. Te joko palvelette syntiä, mikä johtaa kuolemantuomioon, tai olette kuuliaisia Jumalalle, mikä johtaa vapauttavaan tuomioon. 17 Jumalalle kiitos, te jotka olitte synnin orjia, olette nyt tulleet koko sydämestänne kuuliaisiksi sille opetukselle, jonka ohjattavaksi teidät on uskottu.

Luuk. 10:38–42, 11:27–28 (Jumalansynnyttäjän Neitseen Marian viitan asettaminen pyhäinjäännökseksi Blahernan kirkkoon vuonna 458)
Matt. 8:14–23
Luuk. 10:38–42, 11:27–28

38 Siihen aikaan Jeesus vaelsi eteenpäin opetuslastensa kanssa ja tuli erääseen kylään. Siellä muuan nainen, jonka nimi oli Martta, otti hänet vieraakseen. 39 Martalla oli sisar, Maria. Tämä asettui istumaan Herran jalkojen juureen ja kuunteli hänen puhettaan. 40 Martalla oli kädet täynnä työtä vieraita palvellessaan, ja siksi hän tuli sanomaan: "Herra, etkö lainkaan välitä siitä, että sisareni jättää kaikki työt minun tehtäväkseni? Sano hänelle, että hän auttaisi minua." 41 Mutta Herra vastasi: "Martta, Martta, sinä huolehdit ja hätäilet niin monista asioista. 42 Vain yksi on tarpeen. Maria on valinnut hyvän osan, eikä sitä oteta häneltä pois." 11:27 Jeesuksen näin puhuessa eräs nainen väkijoukosta sanoi kuuluvalla äänellä: "Autuas se kohtu, joka on sinua kantanut! Autuaat ne rinnat, joita sinä olet imenyt!" 28 Siihen Jeesus sanoi: "Niin, autuaita ovat kaikki, jotka kuulevat Jumalan sanan ja noudattavat sitä."

Matt. 8:14–23

Siihen aikaan 14 Jeesus meni Pietarin kotiin ja näki, että tämän anoppi makasi kovassa kuumeessa. 15 Jeesus kosketti hänen kättään, ja kuume lähti hänestä. Nainen nousi vuoteesta ja alkoi palvella Jeesusta. 16 Ja kun ilta tuli, Jeesuksen luo tuotiin monia pahojen henkien vaivaamia. Hän ajoi sanallaan henget ulos ja paransi kaikki sairaat, 17 jotta kävisi toteen, mitä on sanottu profeetta Jesajan kirjassa:     -- Hän kantoi meidän tautimme, otti taakakseen meidän sairautemme. 18 Kun Jeesus näki, miten paljon väkeä hänen ympärillään oli, hän käski lähteä vastarannalle. 19 Muuan lainopettaja tuli silloin hänen luokseen ja sanoi: "Opettaja, minä seuraan sinua, minne ikinä menetkin." 20  Jeesus vastasi hänelle: "Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole, mihin päänsä kallistaisi." 21 Eräs toinen, hänen opetuslapsensa, sanoi hänelle: "Herra, anna minun ensin käydä hautaamassa isäni." 22 Mutta Jeesus sanoi hänelle: "Seuraa minua! Anna kuolleiden haudata kuolleensa." 23 Jeesus astui veneeseen, ja opetuslapset seurasivat häntä.

Päivän synaksario

2.7.

Keisari Leo I:n ja hänen vaimonsa Berinan hallituskaudella (457‒474) kaksi ylimystä Galbios ja Kandidos luopuivat areiolaisuuden harhaopista. Sen jälkeen he lähtivät pyhiinvaellukselle Pyhälle maalle ja asettuivat siellä asumaan iäkkään juutalaissyntyisen Anna-nimisen naisen luo.

Anna oli harras nainen, joka rukoili yötä päivää kaimansa Hannan, Penuelin tyttären, esimerkin mukaan (Luuk. 2:36). Galbios ja Kandidos huomasivat, että kristityt toivat kynttilöitä ja suitsuketta yhteen talon huoneista. Sinne myös kerääntyi yöksi sairaita ja vammaisia. He kysyivät emännältään, mistä oli kyse. Ensin Anna vastasi heille, että kyseessä oli vanha juutalainen tapa hänen esi-isiensä ajoilta. Lopulta hän kuitenkin paljasti, että huoneesta oli löytynyt Jumalanäidin viitta. Vähän ennen kuolemaansa Jumalanäiti oli anta- nut sen toiselle juutalaisista palvelijattaristaan. Sen jälkeen se oli siirtynyt sukupolvesta toiseen, niin että se oli aina ollut salaisesti jonkun neitseen hallussa.

Kuultuaan tämän Galbios ja Kandidos liikuttuivat ja pyysivät saada valvoa huoneessa koko yön. Muiden nukkuessa he ottivat vaivihkaa mitat puisesta lippaasta, jossa kallisarvoista viittaa säilytettiin. Aamulla he lähtivät Jerusalemiin luvaten vielä palata takaisin.

Paluumatkalla he saapuivat taas Annan luo. Juuri ennen läh- töään he vaihtoivat lippaat: mukaansa he ottivat sen lippaan, jossa Jumalanäidin vyö oli, ja jättivät paikalle teettämänsä, ulkoapäin kultaisella kankaalla koristetun lippaan, joka oli samannäköinen mutta tyhjä. Tämän ”hurskaan juonen” ansiosta tuo kristityille suunnattoman arvokas Jumalanäidin muinoin pitämä viitta tuotiin Konstantinopoliin vuonna 450. Se sijoitettiin Blahernan alueelle Konstantinopolin muurien ulkopuolelle kirkkoon, jonka keisarinna Pulkheria rakennutti vuonna 453.

Keisari Leo I (457‒474) rakennutti pyhäinjäännöksen kunniaksi erillisen pyöreän kappelin, jonne Jumalanäidin viitta sijoitettiin. Hän antoi myös kaunistaa kappelia monin tavoin. Viitalle valmis- tettiin uusi lipas, joka oli tehty kullasta ja hopeasta ja koristeltu mitä kauneimmilla timanteilla.

Konstantinopolin historiassa on monia tapauksia, joissa tällä Jumalansynnyttäjän blahernalaisella viitalla ja aiheesta maalatulla ikonilla oli oma osuutensa. Ikonin katsottiin karkottaneen kaupungin valloittajia, niin avarilaisia, turkkilaisia kuin venäläisiäkin.

Kirkko, jossa pyhä viitta oli, vaurioitui pahasti tulipalossa vuonna 1070. Se kuitenkin saatiin entisöityä. Lopullisesti kirkko tuhoutui tulipalossa lähes 400 vuotta myöhemmin vuonna 1434.

Samana päivänä Georgiassa vietetään omaa Jumalansynnyttäjän viitan juhlaansa. Tämän viitan alkuperästä on erilaisia arveluita: joidenkin mukaan se on tuotu Georgiaan 1100-luvun tienoilla Jerusalemista, toisten mukaan Konstantinopolista. Keskiajalla sitä säilytettiin Khobin luostarin pääkirkon alttarilla hopearasiassa. Viitan kautta tapahtui parantumisia ja ihmeitä. Neuvostoliiton aikana viitta siirrettiin Zugdidin museoon. Nykyään viitta tuodaan joka vuosi 2.7. museosta Jumalansynnyttäjän blahernalaisen ikonin katedraaliin, jossa se on juhlaliturgian jälkeen kansan kunnioitettavana.

Pyhä Juvenalios sai hyvän koulutuksen niin kreikan kuin latinan kielillä. Sittemmin hän vetäytyi luostariin Jerusalemin lähelle, missä hän eli rauhassa, kunnes hänet valittiin Jerusalemin patriarkaksi vuonna 422. Jerusalem oli vielä tuolloin Palestiinan Kesareaan kuuluva kaupunki, joka kirkollisesti oli Antiokian jurisdiktion alainen. Aina siitä lähtien kun roomalaiset olivat hävittäneet Jerusalemin, kaupunki oli pysynyt kooltaan ja merkitykseltään vähäisenä. 300-luvulta alkaen pyhille paikoille rakennetut kirkot ja pyhiinvaellusliike alkoivat kuitenkin voimakkaasti lisätä kaupungin merkitystä.

Juvenalios taisteli koko 36 vuotta kestäneen piispuutensa ajan Jerusalemin patriarkaatin itsenäisyyden tunnustamisen puolesta, mutta ei siksi, että kaupunki olisi ollut erityisen voimakas tai kristittyjen lukumäärä huomattava, vaan siksi, että kyseessä oli kristinuskon äitikirkko.

Kolmannessa yleisessä kirkolliskokouksessa Efesoksessa vuonna 431 Juvenalios olikin arvojärjestyksessä toisella sijalla pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen jälkeen, koska Konstantinopolin arkkipiispa Nestorios, jota tuki Antiokian arkkipiispa Johannes, oli syytettynä harhaopista. Kyrilloksen ollessa väliaikaisesti vangittuna Juvenalios toimi ortodoksisen ryhmittymän johtajana. Kun keisari oli tunnustanut oikean uskon ja Nestorios karkotettu, Juvenalios osallistui roomalaissyntyisen pyhän Maximianuksen (21.4.) vihkimykseen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Seuraavina vuosina Juvenalios toimi aktiivisesti Palestiinan kirkollisessa elämässä. Anteliaisuudestaan tunnettu keisarinna Eudokia asettui miehensä Teodosios II:n kuoltua asumaan Pyhälle maalle, ja sinne alettiin rakentaa loisteliaita kirkkoja ja lukuisia luostareita.

Vaikka Juvenalios pysyikin uskollisena pyhän Kyrillos Aleksandrialaisen opille Kristuksen persoonasta, hän erehtyi Kyrilloksen seuraajan Dioskoroksen johdolla osallistumaan Efesoksen ”rosvosynodiin” (449), jossa pyhä Konstantinopolin patriarkka Flavianos (16.2.) tuomittiin ja harhaoppisen Eutykheen kunnia palautettiin. Juvenalios sai keisarin luvalla väliaikaisesti hallintaansa Antiokian patriarkaatilta koko Palestiinan, Foinikian ja Arabian, mutta heti kun hurskaat hallitsijat Pulkheria ja Markianos (17.2.) nousivat valtaistuimelle, he mitätöivät pseudosynodin päätökset ja rankaisivat vastuullisia.

Khalkedonin yleisessä kirkolliskokouksessa Juvenalios tunnusti erehdyksensä ja asettui Rooman ja Konstantinopolin puolelle. Nämä totesivat oikeaksi opin Kristuksen kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, ja jättivät Dioskoroksen syytetyn asemaan. Juvenalios kuului uskontunnustuksen laatineeseen ryhmään. Kokous hyväksyi Jerusalemin jurisdiktion Palestiinan alueella mutta palautti Foinikian ja Arabian* Antiokian patriarkaatille.
*)”Foinikia” vastaa lähinnä nykyistä Libanonia ja ”Arabia” nykyisen Jordanian seutua.

Palattuaan Palestiinaan Juvenalios kohtasi kovaa vastustusta Dioskorosta kannattaneiden munkkien ja muun kansan taholta; nämä pelkäsivät kaksiluonto-opin jakavan Kristuksen kahtia. Juvenalios joutui väliaikaisesti karkotetuksi. Lopulta keisari kirjoitti munkeille nuhtelukirjeen selittäen, miksi Khalkedonin kirkolliskokous ei ollut pettänyt ortodoksista uskoa. Vuonna 453 Juvenalios sai takaisin piispanistuimensa, mutta levottomuudet jatkuivat, kunnes keisarinna Eudokian ansiosta Pyhän maan munkit lopulta hyväksyivät synodin päätökset. Pyhä patriarkka Juvenalios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin 2.7.458.

Pyhä Foti oli syntyjään kreikkalainen ja kotoisin Peloponnesoksen eteläkärjestä Monembasian pikkukaupungista. Jo nuorena hän vihkiytyi munkiksi. Vuonna 1408 Monembasian metropoliitta Akakios lähetti Fotin tapaamaan Konstantinopolin patriarkka Matteusta (1397−1410). Vierailun aikana nousi esille kysymys kaksi vuotta tyhjänä olleen Venäjän metropoliitan viran täyttämisestä.* Patriarkka Matteus päätti valita tehtävään oppineisuudestaan ja pyhästä elämästään tunnetun Fotin, joka vihittiin piispaksi syyskuun 1. päivänä 1408. Seuraavana vuonna hän saapui Venäjälle.
*) Venäjän kirkon johtava piispanistuin oli ollut tyhjänä pyhän Kiprianin kuolemasta vuodesta 1406 lähtien.

Vietettyään puoli vuotta Kiovassa ja järjesteltyään eteläisten hiippakuntien asioita pyhä Foti ymmärsi, ettei Venäjän kirkon hengellinen keskus voi jäädä Kiovaan, joka oli monessa suhteessa riippuvainen katolisesta Puolasta. Samaan tapaan kuin edeltäjänsä, jotka olivat siirtäneet residenssinsä ensin Vladimiriin ja sitten Moskovaan, Foti asettui pääsiäisenä 1410 Moskovaan.

Pyhä Foti johti Venäjän kirkkoa 22 vuotta. Tataarien ryöstöretkistä, sodista ja ruhtinaiden välisistä kiistoista huolimatta hän vahvisti Moskovan hengellistä merkitystä ja rakensi sen kirkollista elämää.

Huhtikuussa vuonna 1430 pyhä Foti sai enkeliltä tiedon lähestyvästä kuolemastaan. Hän antoi henkensä rauhassa Herralle vuonna 1431 Jumalansynnyttäjän viitan pyhäinjäännökseksi asettamisen juhlapäivänä, niin kuin hänelle oli ennalta ilmoitettu.

Pyhä Stefanos Suuri nousi Moldovan valtaistuimelle vuonna 1457 aikana, jolloin unkarilaiset, turkkilaiset ja tataarit jatkuvasti uhkasivat ruhtinaskuntaa. Ensimmäisinä hallitusvuosinaan hän kävi voittoisia taisteluja Transilvaniassa, jossa hän torjui Unkarin kuninkaan maahantunkeutumisyrityksen ja ajoi Turkin kanssa liittoutuneen voivodi Radun ulos Valakiasta. Myöhemmin hän voitti 120 000-päisen osmaniturkkilaisten armeijan vain 40 000 kristityn sotilaansa voimin. Kun osmanit valmistelivat uutta hyökkäystä, Kristuksen soturiksi kutsuttu Stefanos yritti koota kaikkien kristillisten ruhtinaiden koalitiota, mutta moldovalaiset joutuivat lopulta kohtaamaan ilman apua turkkilaisten 150 000 miehen armeijan, jota sulttaani itse johti. Stefanos teki vastarintaa voimiensa mukaan, mutta pakeni sitten Puolaan turkkilaisten ryöstäessä hänen valtakuntaansa. Kun maahantunkeutujat olivat vetäytyneet, hänen onnistui ottaa takaisin suuri osa maasta taistellen paitsi ulkomaalaisia myös kotimaisia pettureita vastaan. Viimeisinä hallitusvuosinaan hän voitti turkkilaiset, puolalaiset ja unkarilaiset onnistuen säilyttämään Moldovan ortodoksisen ruhtinaskunnan yhtenäisenä.

Uskovana miehenä ruhtinas ei luottanut vain omiin voimiinsa vaan Jumalaan hengellisen isänsä, pyhittäjä Daniel Voronetsilaisen (14.12.) esirukouksien avulla. Huolimatta lukemattomista koetuksista Stefanos hallitsi alamaisiaan viisaasti 47 vuoden ajan kehottaen heitä yhdessä vastustamaan kristinuskon vihollisia. Hän lupasi rakennuttaa kirkon tai luostarin jokaista voitettua taistelua kohden, ja ristin kautta hän saavutti niin monta voittoa, että Moldovaan, muihin Romanian ruhtinaskuntiin ja Athokselle voitiin rakentaa 44 kirkkoa ja luostaria, joiden hienostunut tyyli todisti Bysantin säilymisestä Bysantin jälkeen.

Stefanos oli ennen kaikkea ortodoksisuuden puolustaja, joka kirjeessään kaikille kristillisille kuvernööreille kehotti heitä yhdistymään muslimien uhkaa vastaan ja sanoi olevansa valmis kuolemaan puolustaessaan kristinuskoa. Hän itse paastosi, rukoili kansan pelastuksen puolesta ja antoi runsaita lahjoituksia varsinkin vaaran aikoina. Hänen oikeudenmukaisuudestaan ja kristillisestä mielestään todistavat hänen sanansa, jotka hän kirjoitti pajari Michulle, uskonluopiolle, joka kuului Stefanoksen isän salamurhaajien joukkoon: ”Olen antanut sinulle anteeksi ja karkottanut kaiken suuttumuksen ja vihamielisyyden sydämestäni.”

Pyhä Stefanos, joka piti aina kuoleman ajatuksen mielessään, ei arvostanut maallista loistoa vaan odotti taivasten valtakunnan lupausten täyttymystä. Hän nukkui pois rauhassa 2.7.1504 kehotettuaan sitä ennen aatelisia säilyttämään yhtenäisyyden maan puolustamiseksi ja kansan hyväksi. Hänet haudattiin suuren surevan joukon läsnä ollessa hänen itsensä perustamaan Putnan luostariin, missä hänen hautansa päällä on siitä lähtien palanut lampukka.

Lampros oli nuori kreikkalaismies, joka pakotettiin käänty- mään islamiin ja ympärileikattiin väkisin. Hän kuitenkin hylkäsi islamin ja palasi kristinuskoon heti tilaisuuden tullen. Tämä oli vastoin islamilaista lakia, mistä syystä hänet surmattiin Makrissa vuonna 1835. Makrin vanha kreikkalainen kaupunki tunnetaan nykyään turkkilaisella nimellä Fethiye, mutta kreikkalaiset perustivat sen muistoksi Kreikan itärannikolle Nea Makri -nimisen kaupungin.

Pyhä Johannes syntyi vuonna 1896 Adamovkan kylässä Harkovin läänissä ja sai kasteessa nimen Mihail. Hän kuului Maximovichin aatelissukuun, josta oli lähtöisin myös toinen pyhä Johannes, Tobolskin metropoliitta (10.6.). Mihail oli lapsesta lähtien hyvin uskonnollinen. Hän rakasti pyhien elämäkertojen lukemista. Niiden henki täytti hänet kokonaan ja hän alkoi elää niin kuin pyhät. Poltavan kadettikoulun jälkeen hän olisi halunnut opiskella teologiaa Kiovan hengellisessä akatemiassa, mutta vanhempien toivomuksesta hän suoritti oikeustieteen opinnot Harkovin yliopistossa (1918) ja työskenteli sen jälkeen jonkin aikaa Harkovin oikeudessa. Harkovin arkkipiispa Antonista (Khrapovitsky, 1863−1936) tuli jo opiskeluaikana hänen hengellinen ohjaajansa.

Venäjän vallankumousta seuranneen sisällissodan aikana Mihailin perhe emigroitui Jugoslaviaan, jossa hän suoritti teologian opinnot Belgradin yliopistossa. Metropoliitta Antoni Khrapovitsky, yksi venäläisen emigraation arvovaltaisimmista piispoista, joka myös oli paennut Jugoslaviaan, vihki Mihailin munkiksi (1926) antaen hänelle nimen Johannes hänen kaukaisen pyhän sukulaisensa mukaan. Pian hänet vihittiin pappismunkiksi.

Johannes nimitettiin serbialaisen Bitolin pappisseminaarin opettajaksi Ohridin hiippakuntaan. Isällisellä suhtautumisellaan hän juurrutti opiskelijoihin korkeat hengelliset ihanteet. Opiskelijat myös panivat ensimmäisinä merkille hänen askeettisen elämäntapansa, joka teki heihin suuren vaikutuksen. Tehtyään kierroksen asuntolassa Johannes vietti loppuyön rukoillen. Hän nukkui vain tunnin tai kaksi joko istualtaan tai ikoneiden eteen kumartuneena. Myöhemmin hän kertoi, ettei hän munkkivihkimyksensä jälkeen koskaan asettunut makuulle nukkumaan. Hän söi vain kerran päivässä vähän ennen keskiyötä. Suuren paaston aikana hän nautti vain kirkkoleipää ja paastosi täydellisesti ensimmäisen ja viimeisen paastoviikon.

Hiippakunnan piispa pyhä Nikolai Velimirović (5.3.) rakasti ja arvosti nuorta pappismunkki Johannesta. Kerran tehdessään lähtöä seminaarista hän kääntyi pienen opiskelijajoukon puoleen ja sanoi: ”Lapset, kuunnelkaa isä Johannesta. Hän on Jumalan enkeli ihmishahmossa.” Seminaarilaiset itsekin vakuuttuivat, että isä Johannes eli enkelimäistä elämää. Hänen vaatimattomuutensa ja kärsivällisyytensä olivat kuin suurilla kilvoittelijoilla. Jumalan lahjana hänellä oli myös poikkeuksellisen hyvä muisti.

Vuonna 1934 Venäjän Pakolaiskirkon synodi päätti vihkiä isä Johanneksen Shanghain piispaksi. Hänet kutsuttiin Belgradiin. Siellä hän tapasi erään tuttavansa, jolle hän kertoi tulleensa kaupunkiin sekaannuksen vuoksi: joku pappismunkki Johannes aiottiin vihkiä piispaksi ja erehdyksessä paikalle oli kutsuttu hänet. Seuraavana päivänä tavatessaan tuttavansa uudelleen hän sanoi, että erehdys oli suurempi kuin hän oli arvannutkaan: vihittävä oli hän itse. Kun hän yritti kieltäytyä vedoten puhevikaansa, hänelle vastattiin, että profeetta Mooseksella oli ollut sama vika.

Nuori piispa Johannes saapui Shanghaihin vuonna 1935. Hän alkoi heti tukea ja lohduttaa venäläisiä, jotka olivat paenneet Kiinaan puna-armeijan valtaamasta Siperiasta. Hän alkoi koota yhteen jurisdiktioriitojen jakamia ortodokseja ja järjesti apua kaikkein köyhimmille. Hän saattoi loppuun Jumalansynnyttäjälle omistetun kirkon ja seurakuntatalon rakentamisen ja huolehti lasten hengellisestä opetuksesta. Hän kierteli jatkuvasti kaduilla etsien sairaita ja orpoja lapsia, niin venäläisiä kuin kiinalaisia. Hänen perustamassaan pyhittäjä Tiihon Zadonskilaisen nimeä kantavassa orpokodissa oli aluksi kahdeksan lasta. Kun kommunistien valtaantulo pakotti yhteisön vuonna 1949 pakenemaan ensin Filippiineille ja sitten Yhdysvaltoihin, lastenkotilapsia oli jo parisataa. Kaikkiaan sen suojissa ennätti kasvaa 3500 lasta. Piispa Johannes oli itse mukana venäläisten emigranttien kaikissa hyväntekeväisyyshankkeissa. Hän innoitti rakennuttamaan kirkkoja, sairaalan, ruokalan ja vanhainkoteja.

Monista maallisista toimistaan huolimatta Johannes pysyi vieraana maailmalle. Hän jopa lisäsi askeettisia kilvoituksiaan. Liturgian hän toimitti joka päivä. Koskaan hän ei jättänyt jumalanpalvelusta väliin. Jatkuva seisominen sai hänen jalkansa turpoamaan ja ne alkoivat märkiä, mutta hän kieltäytyi menemästä sairaalaan. Viimein hän joutui antamaan periksi huolestuneiden seurakuntalaisten vaatimuksille, mutta jo samana iltana hän oli jälleen kirkossa toimittamassa vigiliaa.

Pyhä Johannes tyytyi kehnoon vaatetukseen. Hän käytti vain ohuita sandaaleja, jotka hän usein antoi jollekin köyhälle. Jumalanpalvelukset hän toimitti joidenkin ihmisten suureksi harmiksi aina paljain jaloin. Pyrkien askeesin kautta kohti Jumalaa kuten muinaisaikojen isät hän sai Jumalalta ennalta näkemisen lahjan, jota hän käytti ihmisten pelastukseksi. Hän käytti suuren osan ajastaan vierailemalla sairaiden luona, vei heille pyhää ehtoollista ja Jumalan läsnäolon tuntua. Hän ei kääntänyt selkäänsä vangeille eikä psyykkisesti sairaille, vaan kävi itse vankiloissa ja mielisairaaloissa. Hänet näki usein Shanghain kaduilla myöhään illalla sauva kädessään ja päällysviitan helmat hulmuten matkalla tapaamaan jotakuta kärsivää. Hänen rukoustensa kautta tapahtui sairaiden paranemisia.

Japanilaisten miehityksen aikana Shanghain venäläinen yhteisö oli jatkuvasti vaarassa, mutta pyhä Johannes jatkoi toimintaansa ja vieraili aina siellä, missä häntä tarvittiin. Kommunistien valtaantulon myötä Shanghain venäläiset pakolaiset, viisituhatta henkeä, evakuoitiin vuonna 1949 Filippiineille eräälle saarelle, joka oli altis taifuuneille. Johanneksen rukoukset kuitenkin suojelivat pakolaisleiriä koko sen 27 kuukauden ajan, jonka he viipyivät saarella. Pian pakolaisten lähdettyä leiri tuhoutui valtavassa taifuunimyrskyssä.

Johannes näki paljon vaivaa hankkiakseen pakolaisille maahanmuuttoluvan Yhdysvaltoihin. Kun hän oli saanut hengellisen laumansa asiat järjestymään, hänet itsensä nimitettiin vuonna 1951 Venäjän Pakolaiskirkon arkkipiispaksi Länsi-Eurooppaan. Hänen piispanistuimensa oli ensin Pariisissa, sitten Brysselissä.

Johannes ei tyytynyt huolehtimaan vain venäläisten emigranttien tarpeista, vaan oli kaikin puolin kiinnostunut ortodoksisuuden vahvistamisesta lännessä. Hän kiinnostui ennen kirkon jakaantumista eläneistä läntisistä pyhistä ja teki työtä palauttaakseen heidän liturgisen muistelunsa. Euroopassa samoin kuin Kiinassa ja myöhemmin myös Yhdysvalloissa Johannes antoi Jumalan lain ohjata käyttäytymistään eikä välittänyt sovinnaisista tavoista. Tämä herätti joissakin ihmisissä kritiikkiä häntä kohtaan, toisissa taas ihailua. Monet pitivät häntä nykyajan houkkana. Monet ranskalaiset ja alankomaalaiset löysivät ortodoksisuuden pyhän Johanneksen innoittamina. Kerran eräs katolinen pappi vakuutti seurakuntalaisilleen, etteivät pyhyys ja ihmeet olleet vain menneiden aikojen asioita, ja huudahti: ”Katsokaa, pyhä mies kulkee Pariisin kaduilla tänäkin päivänä: Johannes Paljasjalkainen!”

Pyhä Johannes tunnettiin monissa Euroopan sairaaloissa piispana, joka saattoi rukoilla kuolevan vuoteen äärellä koko yön. Hän pelasti monia saatuaan Jumalalta ilmoituksen uhkaavista onnettomuuksista. Joskus hän ilmestyi niille, jotka erityisesti tarvitsivat häntä.

Vuonna 1962 Johannes lähetettiin kiireesti San Franciscoon palauttamaan rauha venäläiseen yhteisöön, jossa katedraalin rakentamiseen liittyvät asiat olivat aiheuttaneet eripuraa ja syvän kriisin. Seuraavana vuonna paikallisen piispan kuoltua hänet nimitettiin Länsi-Amerikan ja San Franciscon arkkipiispaksi. Kuten aikanaan Kiinassa hän joutui aloittamaan tilanteesta, jossa kirkon rakentaminen oli keskeytynyt ja riidat repivät yhteisöä. Hänen tulonsa pani asiat liikkeelle ja kahden vuoden kuluttua kultakupolinen katedraali oli pääpiirteissään valmis. Johannes itse joutui kuitenkin panettelun ja hyökkäyksen kohteeksi. Hänet haastettiin siviilioikeuteen vastaamaan varojen väärinkäyttöä koskeviin syytöksiin, mutta hänet todettiin syyttömäksi. Oikeudenkäynnin aikana tuli selvästi ilmi yksi hänen hengellinen luonteenpiirteensä: lapsenomainen vihastumattomuus ja ihmeteltävä tyyneys, jolla hän suhtautui hyökkäyksiin. Hän ei koskaan tuominnut toisia eikä menettänyt sisäistä rauhaansa. Kun häneltä myöhemmin kysyttiin, kuka oli syypää panetteluun, hän vastasi: ”Paholainen.”

Johanneksen tinkimätön suhtautuminen kirkon traditioon herätti monissa hämmennystä. Häntä moitittiin, kun hän vaati kirkon sääntöjen ja tradition tarkkaa noudattamista. Samalla hän kuitenkin säteili jumalallista rakkautta kaikille, jotka kerääntyivät hänen ympärilleen. Lapsille hän osoitti aina lämmintä huomiota, ja vaikka hän oli ankara, lapset olivat hänelle uskollisen kuuliaisia.

Pyhä Johannes ennusti kuolemansa etukäteen. Hän nukkui pois Seattlessa heinäkuun 2. päivänä 1966 ollessaan mukana saattamassa Jumalanäidin Kurskilaista ikonia hiippakuntansa pohjoisosassa. Hänen hautajaisensa San Franciscossa olivat ortodoksisuuden voittojuhla. Kuuden päivän ajan uskovat tulivat kunnioittamaan ja hyvästelemään hänen maallisia jäännöksiään ja monet tunsivat niiden äärellä hyvän tuoksun. Pyhä Johannes haudattiin San Franciscoon rakennuttamansa katedraalin kryptaan. Hänen reliikkiensä äärellä on tapahtunut monia ihmeitä. Venäjän emigranttikirkko kanonisoi pyhän Johanneksen vuonna 1994.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.

3.7.2022

Sävelmä
3. säv.

4. helluntain jälkeinen sunnuntai

m. Hyakhintos ja hänen kanssakärsijänsä (+ 108)

p. Jesaja Erakko (+ 370)

pt:t Johannes ja Longin Jaregalaiset, Karjalan pyhät (+ 1544–1545)

Polyeleon evankeliumi
Luuk. 24:1–12 (IV ylösnousemusevankeliumi)
Luuk. 24:1–12

1 Ensimmäisenä päivänä sapatin jälkeen naiset jo aamuvarhaisella menivät haudalle ja ottivat hankkimansa tuoksuöljyt mukaan. 2 He havaitsivat, että kivi oli vieritetty haudan suulta, 3 ja kun he menivät sisälle hautaan, he eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. 4 Kun he olivat ymmällä tästä, heidän edessään seisoi yhtäkkiä kaksi miestä sädehtivän kirkkaissa vaatteissa. 5 Naiset pelästyivät ja painoivat katseensa maahan. Mutta miehet sanoivat heille: "Miksi etsitte elävää kuolleiden joukosta? 6 Ei hän ole täällä, hän on noussut kuolleista. Muistakaa, mitä hän sanoi teille ollessaan vielä Galileassa: 7 'Näin täytyy käydä: Ihmisen Poika annetaan syntisten ihmisten käsiin ja ristiinnaulitaan, mutta kolmantena päivänä hän nousee kuolleista.'" 8 Silloin he muistivat, mitä Jeesus oli puhunut. 9 Haudalta palattuaan naiset veivät tästä sanan yhdelletoista opetuslapselle ja kaikille muille. 10 Nämä naiset olivat Magdalan Maria, Johanna ja Jaakobin äiti Maria, ja vielä muitakin oli heidän kanssaan. He kertoivat kaiken apostoleille, 11 mutta nämä arvelivat naisten puhuvan omiaan eivätkä uskoneet heitä. 12 Pietari lähti kuitenkin juoksujalkaa haudalle. Kurkistaessaan sisään hän näki ainoastaan käärinliinat, ja hän lähti pois ihmetellen mielessään sitä, mikä oli tapahtunut.

Epistola
Room. 6:18–23

Room. 6:18–23

18 Olette päässeet vapaiksi synnin orjuudesta ja palvelette nyt vanhurskautta -- 19 käytän yksinkertaista kieltä, jotta voisitte ymmärtää minua. Ennen te annoitte itsenne saastaisuuden ja pahuuden palvelukseen ja saitte aikaan pahuutta. Antautukaa nyt palvelemaan Jumalan tahtoa, niin hän pyhittää teidät. 20 Kun olitte synnin orjia, ette voineet palvella vanhurskautta. 21 Minkä sadon te siitä korjasitte? Kaikkea sellaista mitä nyt häpeätte, sillä sen loppuna on kuolema. 22 Mutta kun nyt olette päässeet vapaiksi synnistä ja tulleet Jumalan palvelijoiksi, te korjaatte satona pyhityksen ja saatte lopuksi ikuisen elämän. 23 Synnin palkka on kuolema, mutta Jumalan armolahja on iankaikkinen elämä Kristuksessa Jeesuksessa, meidän Herrassamme.

Matt. 8:5–13
Matt. 8:5–13

Siihen aikaan, 5 kun Jeesus oli saapunut Kapernaumiin, muuan sadanpäällikkö tuli hänen luokseen ja pyysi häneltä apua 6 sanoen: "Herra, palvelijani makaa kotona halvaantuneena, kovissa tuskissa." 7 Jeesus sanoi: "Minä tulen ja parannan hänet." 8 Mutta sadanpäällikkö vastasi: "Ei, Herra, en minä ole sen arvoinen, että tulisit kattoni alle. Sano vain sana, ja palvelijani paranee. 9 Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani. Kun sanon sotilaalle: 'Mene', niin hän menee, tai toiselle: 'Tule', niin hän tulee, tai palvelijalleni: 'Tee tämä', niin hän tekee." 10 Tämän kuullessaan Jeesus hämmästyi ja sanoi niille, jotka häntä seurasivat: "Totisesti: näin vahvaa uskoa en ole tavannut yhdelläkään israelilaisella. 11 Minä sanon teille, että niin idästä kuin lännestä tulee monia, jotka taivasten valtakunnassa käyvät aterialle yhdessä Abrahamin, Iisakin ja Jaakobin kanssa. 12 Mutta ne, joiden oli määrä periä valtakunta, heitetään ulos pimeyteen. Siellä itketään ja kiristellään hampaita." 13 Sitten Jeesus sanoi sadanpäällikölle: "Mene. Tapahtukoon niin kuin uskot." Sillä hetkellä palvelija parani.

Päivän synaksario

3.7.

Pyhä marttyyri Hyakinthos oli kotoisin Kappadokiasta ja palveli 18-vuotiaana Rooman keisari Trajanuksen (keisarina 98–117) hovissa kamariherrana. Eräänä päivänä vuonna 108, kun keisari vietti ylellistä juhlaa epäjumalien kunniaksi, Hyakinthos meni syrjemmälle rukoilemaan. Hänen työtoverinsa Urbicius ilmiantoi hänet hallitsijalle. Ruokapöydässä istuva keisari määräsi kapinallisen tuotavaksi heti luokseen ja yritti pakottaa häntä syömään epäjumalille uhrattua lihaa. Hyakinthos teki ristinmerkin kieltäytyen syömästä ja kehotti keisaria luopumaan demonien palvomisesta ja uskomaan ainoaan todelliseen Jumalaan. Suuttuneena kamariherran itsevarmuudesta keisari käski lyödä häntä kasvoille ja luovutti hänet sotilaille, jotka potkivat häntä ja väkisin avasivat hänen suunsa pakottaakseen hänet nielemään uhrattua ruokaa. Nähdessään sotilaiden työn turhaksi Trajanus lähti raivoissaan juhlasalista ja käski sulkea Hyakinthoksen vankilaan ja kiinnittää hänen jalkansa ruuvipenkkiin.

Seuraavana päivänä Hyakinthos vietiin amfiteatteriin, missä hän julisti keisarille, etteivät mitkään kidutukset saisi häntä vaihtamaan ikuista elämää kurjan maallisen elämän iloihin. Kiduttajat hakkasivat häntä niin, että veri roiskui heidänkin kasvoilleen, ja kun he uupuivat työssään, he sitoivat hänet piinapenkkiin repiäkseen siinä hänen kylkiään. Jumalaa rakastava Hyakinthos kesti kärsimykset ja huusi: ”Trajanus, tahtomattasi sinä hyödytät minua opettamalla minua kestämään Kristuksen kärsimyksiä! Mitä julmempia sinun kidutuksesi, sitä suurempi on minun uskoni!”

Seitsemän tunnin kidutusten jälkeen Hyakinthos palautettiin vankilaan. Keisari määräsi, ettei hänelle saanut antaa muuta kuin epäjumalille uhrattua ruokaa, jota tuotiin hänelle joka päivä. Urhea Kristuksen soturi käänsi inhoten selkänsä demonien palvonnalle ja selviytyi päiväkausia ilman ruokaa ja juomaa saaden ravintonsa vain uskosta ja rukouksesta.

Kun vartija 38. päivänä toi Hyakinthokselle hänen tavanomaisen ruokansa, hän näki kirkkaan valon loistavan tyrmästä, jossa Hyakinthos seisoi säteilevin kasvoin kahden enkelin välissä. Vartija meni heti paikalla ilmoittamaan tapauksesta keisarille, joka käski aloittaa taas kidutukset. Kun vartijat tulivat 40. päivänä noutamaan häntä Trajanuksen eteen, he löysivät hänet kuolleena. Hänen vierellään seisoi ihmishahmoisia enkeleitä, jotka pitelivät käsissään kynttilöitä. Tyranni käski heittää ruumiin vuorille villieläinten raadeltavaksi.

Enkeli johdatti Hyakinthoksen sukulaisen, pappi Timoteoksen, suoraan sille paikalle, minne ruumis oli jätetty, ja Timoteos hautasi sen kunniallisesti. Ennen kuolemaansa hän pyysi hurskasta leskeä huolehtimaan kallisarvoisista reliikeistä.

Monia vuosia myöhemmin pyhä Hyakinthos ilmestyi eräälle korkea-arvoiselle miehelle, joka oli juuri sokeutunut. Marttyyri paransi hänet, kehotti häntä nostamaan reliikit lesken hoitamasta haudasta ja viemään ne hänen kotiseudulleen. Saatuaan näkönsä takaisin mies unohti lupauksensa ja alkoi uudelleen sokeutua. Kun pyhä oli parantanut hänet vielä kerran, hän totteli ja järjesti reliikkien siirron Kesareaan. Saavuttuaan kaupungin porteille reliikkejä kuljettavia rattaita vetävät juhdat suuntasivat suoraan pyhän marttyyri Hyakinthoksen perheen taloon ja pysähtyivät sen eteen.

Pyhä Jesaja Erakko oli syntyjään egyptiläinen. Hän vetäytyi Sketiksen erämaahan 300-luvulla samoihin aikoihin kuin pyhittäjät Makarios ja Poimen.

Kerran Jesaja kysyi abba Makariokselta, mitä tarkoittaa ”ihmisten pakeneminen”. Vanhus vastasi: ”Se tarkoittaa, että istut omassa keljassasi ja itket syntejäsi.” Jesaja alkoi soveltaa tätä neuvoa kirjaimellisesti. Hän eli monta vuotta täydellisessä yksinäisyydessä. Näin hän saavutti täydellisen sisäisen rauhan, joka antoi hänelle kyvyn ohjata monia sieluja pelastuksen tiellä.

Jesajan nimissä on säilynyt merkittävä askeettisten keskustelujen kokoelma, jossa kuvataan Sketiksen erämaan munkkien elämän periaatteita. Opettaessaan herkkään ja hienovaraiseen tapaansa noviiseille, kuinka heidän tuli käyttäytyä veljiään kohtaan, jotka olivat Jumalan kuvia, Jesaja sanoi heille: ”Varokaa tekemästä mitään sellaista, mikä aiheuttaisi pahaa mieltä veljillenne, jos he saisivat sen tietää. Jopa yhdellä ainoalla pään kohotuksella voimme tehdä vahinkoa veljen omalletunnolle.”

Jesaja Erakko opetti munkkeja ”kuolemaan kaikille ihmisille” eli olemaan koskaan arvostelematta, tuomitsematta tai tarkkaamatta kenenkään virheitä, olipa kyseessä kuka tahansa. Karkotettuaan näin kaikki vihamieliset ajatukset sielustaan he saattoivat sitten mennä keljansa rauhaan ja heittäytyä joka hetki tietoisesti Jumalan eteen katsomatta omaan kulloiseenkin tilaansa. Valvomalla ajatuksiaan ‒ kilvoitus, jota kutsutaan sisäiseksi mietiskelyksi ‒ ja rukoillen lakkaamatta munkki pystyy saamaan erottelukyvyn suuren hyveen. Tämä hyve antaa hänelle mahdollisuuden tehdä asiat niin kuin Jumala haluaa hänen ne tekevän. Sisäisen mietiskelyn hyve lisää myös munkin hehkuvaa rakkautta Jumalaa kohtaan.

Askeettisella elämällä ja katumuksen avulla keljassaan kilvoitteleva munkki voi nousta ristille Kristuksen kanssa ja saada Hänen kanssaan ja Hänen kauttaan voiton kaikista paheista. Näin hän palaa ensiksi luotujen ihmisten loistavaan tilaan. ”Risti on kaiken synnin tuhoaja ja rakkauden kehto”, abba Jesaja opetti. Ja rakkaus tekee munkista vapaan, saa hänet suhtautumaan välinpitämättömästi elämän tuskiin ja olemaan vailla maailmallisia huolia.

Pyhä Anatolios oli kotoisin Aleksandriasta, missä pyhä Kyrillos oli vihkinyt hänet diakoniksi. Efesoksen ”ryövärisynodin” aikana vuonna 449 hän oli Konstantinopolissa Aleksandrian patriarkka Dioskoroksen edustajana. Heti pyhän Flavianoksen (16.2.) surmaamisen jälkeen Dioskoros pyrki saamaan kontrolliinsa pääkaupungin kilpailevan istuimen ja vihitytti Anatolioksen Konstantinopolin arkkipiispaksi. Dioskoroksen ja tämän kannattajien pettymykseksi Anatolios osoittautui ortodoksisen uskon kiivaaksi puolustajaksi. Heti noustuaan valtaistuimelle Anatolios torjui harhaoppisena pitämänsä Dioskoroksen. Anatolios palautti pyhän Flavianoksen nimen diptyykkiin ja siirrätti tämän reliikit kunnioittavasti Pyhien apostolien kirkkoon. Sitten hän lähetti paimenkirjeen kaikille piispoille kehottaen heitä lausumaan anateeman Nestoriokselle, Eutykheelle ja Dioskorokselle sekä kaikille, jotka opettivat, että jumalallinen luonto oli sekoittunut tai muuttunut tullessaan lihaksi Jumalan Sanassa.

Anatolios oli osallisena neljännen ekumeenisen kirkolliskokouksen (451) koolle kutsumisessa ja kokouksen järjestelyissä. Hän rohkaisi pyhiä isiä julistamaan selkeästi dogman kahdesta luonnosta, jumalallisesta ja inhimillisestä, jotka ovat yhdistyneet jakautumatta lihaksitulleen Sanan persoonassa. Piispakautensa kahdeksana vuotena, jotka olivat kirkossa rauhattomia kirkolliskokouksen aiheuttamien reaktioiden takia, nöyrä Anatolios osasi ohjata hengellistä laumaansa tarmokkaasti ja viisaasti. Hän myös rakennutti keisarinna Pulkherian tuella suurenmoisia kirkkoja Jumalan kunniaksi.

Pitkän kuivuuskauden kärjistämän epidemian aikana Anatolios johti pääkaupungin ympäri kiertävää saattoa ja rukoili suojavalleilla kyynelehtien ja kädet kohotettuina taivasta kohden. Pian alkoi rankkasade, joka puhdisti kaupungin ja täytti vesisäiliöt. Parannuttuaan sairaudesta Daniel Styliitan (11.12.) esirukousten ansiosta Anatolios puolusti pyhää Danielia palavasti niitä vastaan, jotka herjaten väittivät häntä harhaoppiseksi. Vuonna 458 pyhä Anatolios antoi sielunsa rauhassa Jumalan käsiin.

Georgialainen pyhä Giorgi Jumalankantaja kilvoitteli 1000-luvulla Mustallavuorella Antiokian lähellä, missä kirkot ja luostarit elivät kukoistuskauttaan. Eri maista tulleiden munkkien välille syntyi usein jännitteitä, minkä vuoksi Giorgi vetäytyi korkean vuoren vaikeapääsyiseen halkeamaan. Siksi häntä kutsutaan myös pyhittäjä Giorgi Erakoksi. Mustanvuoren munkit tiesivät kuitenkin Giorgin hurskaasta kilvoittelusta. Kun toinen samanniminen kilvoittelija, Giorgi Georgialainen tuli Athosvuorelta Mustallevuorelle etsimään itselleen hengellistä ohjaajaa, hän rukoili siellä jokaisessa luostarissa ja lopulta pyysi tähän tehtävään pyhittäjä Giorgi Jumalankantajaa, joka oli ”viaton kuin kyyhkynen”.

Giorgi otti nuoren askeetin vastaan ja sijoitti hänet luostariin. Oppilas jäi kolmeksi vuodeksi hänen ohjaukseensa ja vietti erittäin ankaraa askeettista elämää, kunnes Giorgi Jumalankantaja lopulta vihki hänet munkiksi. Lähetettyään Giorgin ensin pyhiinvaellukselle Jerusalemiin hän siunasi tämän asettumaan Athosvuorelle Ivironin luostariin jatkamaan pyhän Euthymios Uuden (13.5.) työtä. Toisin kuin hänen hengellinen isänsä oli tarkoittanut, Giorgi ei kääntänyt Pyhällä vuorella hengellistä kirjallisuutta vaan joutui hoitamaan muita kuuliaisuustehtäviä seitsemän vuoden ajan. Kun Giorgi Jumalankantaja kuuli siitä, hän lähetti oppilaansa Teodoroksen Athosvuorelle muistuttamaan Giorgille, että hänen oli määrä kääntää kreikankielisiä teologisia tekstejä georgiaksi. Nyt Giorgi totteli nöyrästi opettajaansa.

Kun Giorgi Jumalankantaja ei ollut Athosvuoren Giorgin seurassa, hän pysytteli tiukasti yksinäisyydessä ja käytti suuren osan ajastaan kirjallisiin tehtäviin. Hän jäljensi Davit Mtbevarin kääntämät pyhittäjä Simeon Styliitta Nuoremman äidin Martan (4.7.) ja pyhittäjä Barlaamin (18.7.) elämäkerrat ja lähetti ne Athosvuorelle, missä niitä ei vielä ollut. Pyhittäjä Giorgi Jumalankantaja nukkui pois rauhassa vuonna 1068 muutamia vuosia oppilaansa Giorgi Georgialaisen jälkeen.

Pyhät Vasili ja Konstantin olivat veljeksiä. Vasili peri Jaroslavlin ruhtinaskunnan isältään, joka kuoli taistelussa tataareja vastaan vuonna 1238. Nuoresta iästään huolimatta Vasili johti ruhtinaskuntaa Jumalan pelossa ja pyrki säilyttämään rauhan. Oman henkensä uhalla hän teki matkan Kultaiseen ordaan pitääkseen kaani Batun (1205−1255) rauhallisena ja saadakseen kevennystä kansan verotukseen. Hän myös kunnostutti tataarien tuhoamia kirkkoja. Pyhä Vasili sairastui ja kuoli vuonna 1249. Tämän jälkeen ruhtinaskunta siirtyi hänen veljelleen Konstantinille.

Pyhä Konstantin kaatui taistelussa puolustaessaan kaupunkia tataarien hyökkäystä vastaan vuonna 1257. Kun Jaroslavlin katedraalia jälleenrakennettiin tulipalon jälkeen, ruhtinaiden Vasilin ja Konstantinin pyhäinjäännökset löydettiin maatumattomina vuonna 1501.

Pyhittäjät Johannes ja Longin olivat Solovetskin luostarin munkkeja 1500-luvulla. He olivat yksinkertaisia ja oppimattomia miehiä, mutta hyvin hurskaita ja elivät askeettisesti. Igumenin käskystä he lähtivät hakemaan rakennustarvikkeita kaukaa mantereelta. Paluumatkalla vuonna 1544 (tai 1545) he joutuivat Vienanmerellä myrskyyn, laiva upposi ja Johannes ja Longin hukkuivat.*
*)Myöhäinen Solovetskin luostarin kronikka ajoittaa tapahtuman vuoteen 1561 ja liittää sen pyhän Filipin (9.1.) igumenikauteen.

Jonkin ajan kuluttua heidän jäännöksensä löydettiin turmeltumattomina noin 120 kilometrin päässä luostarista, Sosnovka-joen suusta. Ne haudattiin Jarengan kylän Pyhän Nikolaoksen tsasounaan. Siellä niiden äärellä alkoi tapahtua sairaiden paranemisia.

Ajan myötä paikalle syntyi pieni luostari. Vuonna 1625 luostarin munkki Ilja Telov ilmoitti haudalla jatkuvasti tapahtuvista ihmeistä patriarkka Filaretille. Ihmeet tutkittiin ja niiden todenperäisyys vahvistettiin. Vuonna 1638 pyhäinjäännökset siirrettiin luostarin uuteen kirkkoon, minkä johdosta pyhien Johanneksen ja Longinin muistoa alettiin viettää heinäkuun 3. päivänä.

Autuas Johannes syntyi Vologdan seudulla 1400−1500-lukujen vaihteessa. Nuoruudessaan hän työskenteli ilman palkkaa vedenkantajana suolankeittämössä rukoillen ja paastoten samalla ankarasti. Näin hän pyrki alistamaan lihan himot hengelle. Vologdasta hän siirtyi Rostoviin, jossa hän alkoi kilvoitella houkkana Kristuksen tähden. Hän kulki kadulla puolialastomana, kantoi rautaristeistä koottuja kilvoituskahleita ja piti päässään painavaa rautakupua, mikä antoi kansalle aiheen nimittää häntä pilkkanimellä ”Johannes Suurimyssy”. Hän nautti ravinnokseen vain leipää ja vettä kerran päivässä. Rostovissa hän oli yhteydessä pyhittäjä Irinark Rostovilaiseen (13.1.), ja he kannustivat toisiaan askeettisiin kilvoituksiin.

Elämänsä viimeiset vuodet Johannes vietti Moskovassa. Hän kulki kaduilla hiukset hajallaan pitäen samaa paitaa kesät talvet. Johanneksella oli selvänäkemisen lahja ja usein hän soimasi avoimesti maan mahtavia. Tsaaritkin sietivät häneltä sellaista, mitä eivät olisi kestäneet kuulla keneltäkään muulta. Johannes teki myös ihmeitä. Kerran hän paransi ontuvan miehen astumalla ikään kuin vahingossa tämän kipeälle jalalle.

Ennen kuolemaansa autuas Johannes pyysi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon rovasti Dimitriltä hautapaikkaa tuossa kirkossa, joka tunnetaan paremmin Punaisentorin Vasilin kirkkona. Kuolinpäivänään hän meni yleiseen saunaan, riisui ensimmäisen kerran kilvoituskahleet, joita oli kantanut nuoruudesta asti, ja valoi kolmesti vettä päälleen peseytyen näin hautausta varten. Hän käski toimittamaan ruumiinsiunauksen kolmantena päivänä kuolemastaan. Sitten hän paneutui pitkäkseen penkille, pyysi kaikilta anteeksi ja käski kantaa ruumiinsa autuaan Vasilin haudalle Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkkoon. Näin sanoen hän antoi henkensä Herralle heinäkuun 3. päivänä 1589.

Autuaan Johanneksen ruumiinsiunaukseen osallistui tsaari Feodor I (1584−1598), useita piispoja ja paljon kansaa. Siunausta ei kuitenkaan toimitettu Johanneksen määräämänä kolmantena päivänä, vaan aikaisemmin. Palveluksen aikana puhkesi raju ukkosmyrsky. Salama löi kirkkoon vahingoittaen joitakin ikoneita. Myös jotkut papeista ja maallikoista loukkaantuivat. Ruumiinsiunauksen aikana ja myöhemminkin monet ovat kuitenkin parantuneet autuaan Johanneksen esirukousten avulla. Hänen reliikkinsä löydettiin maatumattomina vuonna 1672. Yksi Jumalansynnyttäjän suojeluksen kirkon sivualttareista on sittemmin vihitty hänen muistolleen.

Pyhittäjä Nikodim syntyi 1500-luvun puolivälissä hurskaaseen talonpoikaisperheeseen Rostovin seudulla ja sai kasteessa nimen Nikita. Eräänä päivänä, kun hän oli isänsä kanssa peltotöissä, hän kuuli äänen kutsuvan häntä nimeltä: ”Nikodim! Nikodim!” Tämä oli enteenä hänen tulevasta munkiksi vihkimisestään.

Vanhempiensa kuoltua Nikita meni Jaroslavliin, jossa hän oppi sepän ammatin. Sieltä hän siirtyi Moskovaan. Hän eli vaatimattomasti ja jakoi suuren osan palkastaan almuina köyhille. Vapaa-aikoinaan hän vieraili luostareissa. Moskovassa Nikita tutustui hurskaaseen mieheen, jonka vaimo petti tätä ja lopulta surmasi hänet laittamalla ruokaan myrkkyä. Mies kuoli heti. Nikita, joka oli ollut mukana samalla aterialla, sai vaikeita vatsavaivoja. Hän parani vasta, kun autuas Vasili Moskovalainen (2.8.) ilmestyi hänelle ja antoi hänen juoda astiastaan.

Kerran Nikita kulki Moskovan laitamilla asuvan houkka Iljan mökin ohitse. Nähdessään Nikitan Ilja huusi: ”Hozjugan erakko tuli!” Sanat tekivät Nikitaan vaikutuksen. Hän ymmärsi niiden merkitsevän kutsua luostarielämään. Hän jakoi pois omaisuutensa, meni Tšudovin (Ylienkeli Mikaelin ihmeen) luostariin Moskovassa ja pyysi arkkimandriitta Pafnutia ottamaan hänet veljestöön. Pian hänet vihittiin munkiksi nimellä Nikodim.

Nikodim kilvoitteli yksitoista vuotta arkkimandriitta Pafnutin hengellisessä ohjauksessa. Kun Pafnuti vuonna 1605 vihittiin Krutitsan metropoliitaksi, hän otti Nikodimin mukaansa hiippakuntaan. Vuoden kuluttua Nikodim kuitenkin vetäytyi piispan siunauksella pohjoiseen Kožejärven luostariin. Siellä hän toimi puolitoista vuotta kirkkoleipien leipojana.

Lopulta hiljaisuuden kaipuu sai Nikodimin jättämään luostarin ja vetäytymään noin viiden kilometrin päähän Hozjugajoelle. Hän kilvoitteli rakentamassaan keljassa 35 vuotta jäljitellen Paavali Thebalaisen elämää erämaassa. Täydessä hiljaisuudessa kaukana maailmasta hän noudatti ankaraa rukoussääntöään. Elantonsa Nikodim sai pienestä kasvimaasta. Joskus hän onki kalaa joesta, mutta söi saaliinsa vasta kun se alkoi pilaantua. Ylimääräisen kalansaaliin ja sadon hän vei Kožejärven luostariin. Villieläimet käyskentelivät pelkäämättä Nikodimin lähettyvillä. Yöt hän vietti rukoillen ja torkkui vain hetkittäin istualtaan. Pahat henget lähettivät hänelle kiusaavia näkyjä, mutta hän karkotti ne rukouksellaan ja nöyryydellään.

Palava rukous ja luottamus Jumalan apuun pelastivat Nikodimin monista vaaroista. Kerran hänen keljansa syttyi palamaan, mutta hän pysyi sisällä ja rukoili kaikessa rauhassa. Silloin odottamatta lankesi rankka sade ja sammutti tulen. Toisen kerran joki tulvi keljaan. Nikodim kiipesi katolle mukanaan Jumalanäidin ikoni. Hänen rukoustensa voimasta vesi laskeutui nopeasti tavanomaiseen uomaansa.

Kun Nikodimin rakentama kelja ränsistyi ja uhkasi luhistua, Kožejärven luostarin munkit rakensivat hänelle uuden. Sen viereen Nikodim kaivoi itselleen haudan ja laskeutui usein siihen rukoilemaan. Kerran hän rukoili haudassa koko suuren paaston ajan. Ankarilla kilvoituksillaan Nikodim sai osakseen hengellisiä lahjoja. Hänellä oli lakkaamattoman rukouksen lahja ja hänen rukoillessaan hänen silmistään vuotivat kyynelvirrat. Hänellä oli myös ennalta näkemisen ja parantamisen armolahjat.

Neljäkymmentä päivää ennen Nikodimin kuolemaa pyhä Aleksi, Moskovan metropoliitta (12.2.), ja pyhittäjä Dionisi Radonežilainen (12.5.) ilmestyivät hänelle ilmoittaen lähestyvästä lopusta. Ilmestyksen jälkeen Nikodim siirtyi erakkokeljastaan Kožejärven luostariin, jossa hän nukkui rauhassa kuolonuneen heinäkuun 3. päivänä vuonna 1640.

Pyhä uusmarttyyri Gerasimos oli kotoisin Megas-nimisestä kylästä läheltä Karpenisioksen kaupunkia, missä hän syntyi vuonna 1788. Hän oli hurskaiden kristittyjen vanhempien lapsi ja sai kasteessa nimen Georgios. Kun hän täytti yksitoista vuotta, hänen vanhempi veljensä vei hänet Konstantinopoliin. Veli jätti pojan kauppa-apulaiseksi eräälle heidän kotikylänsä kristitylle kauppiaalle.

Eräänä päivänä Georgios meni tavan mukaan kadulle kaupittelemaan jugurtteja, joita hän kantoi tarjottimella päänsä päällä. Kävellessään hän kuitenkin törmäsi kiveen ja kaatui. Hän purskahti itkuun ajatellessaan, kuinka hänen isäntänsä tulee rankaisemaan häntä. Silloin hänet näki ikkunasta korkea-arvoisen muslimimiehen vaimo. Tämä sääli poikaa ja vei hänet kotiinsa. Siellä hän hoivasi ja hemmotteli poikaa parhaansa mukaan.

Kahden kuukauden kuluttua naisen puoliso toimitti pojalle ympärileikkausseremonian yhdessä omien poikiensa kanssa. Molemmat vanhemmat lupasivat pitää Georgiosta kuin omana lapsenaan ja päästää hänet myös menemään kotiseudulleen tapaamaan äitiään. Näiden lupausten avulla he saivat lopulta tämän suostumaan vastaanottamaan islaminuskon. Georgios viipyi useita vuosia uusien isäntiensä luona. Mutta kun hän varttui, hänen kasvatusisänsä alkoi epäillä, että hänen vaimonsa pettää häntä Georgioksen kanssa.
Siksi hän luovutti nuorukaisen toiselle muslimille, joka oli sulttaanin palveluksessa.

Uuden isännän tehtävät veivät Georgioksen moneen eri paikkaan. Näin hän matkusti tämän kanssa Bulgariaan, Bosniaan, Bitoliaan, Kreikan kaupunkeihin Larissaan ja Euboiaan ja sieltä takaisin Konstantinopoliin.
Jonkin ajan kuluttua nuorukainen tuli tuntoihinsa ja tajusi, kuinka suuren synnin hän oli tehnyt luovuttuaan uskostaan. Hänen onnistui paeta Konstantinopolista kotikyläänsä. Siellä hän viipyi omaistensa kanssa kolmisen vuotta ja suri rukoillen ja paastoten lankeemustaan pois kristinuskosta. Hän kunnioitti palavalla hartaudella omaa suojeluspyhäänsä Georgios Voittajaa ja rukoili, että tämä auttaisi häntä saamaan kunnian kuolla marttyyrina.

Georgioksella oli tapana muiden käytyä nukkumaan mennä lähellä olevaan Pyhän suurmarttyyri Georgioksen raunioituneeseen kirkkoon. Hänellä oli siellä pieni pyhän Georgioksen ikoni, ja sen edessä hän rukoili kynttilän valossa koko yön. Kerran kun Georgios oli taas rukoilemassa, kaksi poikaa kulki siitä ohi. He eivät tienneet, kuka hän oli, ja kutsuivat häntä munkiksi. Sanat tekivät vaikutuksen Georgiokseen, joka kiiruhti heti kotiinsa ja päätti ryhtyä munkiksi. Hän koki, että Jumala oli valistanut pojat ja osoitti tahtonsa heidän kauttaan. Hän ilmoitti tahtonsa äidilleen. Äiti ei kuitenkaan ollut samaa mieltä, vaan tahtoi hänen menevän naimisiin. Silloin Georgios päätti lähteä kotikylästään salaa kaikessa hiljaisuudessa. Eräs munkki paikkakunnalta oli lähdössä Athokselle ja Georgios lyöttäytyi hänen mukaansa.

Athoksella Georgios asettui Kutlumusionin luostariin kuuluvaan Pyhän Panteleimonin skiittaan, ja hänestä tuli omalta kotiseudultaan kotoisin olevan vanhus Kyrilloksen kuuliaisuusveli. Georgioksen hartaiden pyyntöjen hellyttämänä vanhus vihki hänet munkiksi jo kolmen päivän kuluttua ‒ tavallisesti koeaika kestää kolme vuotta. Uudeksi nimekseen Georgios sai Gerasimos.

Munkki Gerasimos alkoi heti vaatia lupaa saada uhrata itsensä marttyyrikilvoituksessa. Hänen vanhuksensa ei kuitenkaan antanut siunausta tälle aikomukselle. Niinpä Gerasimos vietti kolme vuotta Athoksella kulkien kärsivän näköisenä luostarista luostariin ja kysyen neuvoa hengellisiltä isiltä. Lopulta hän pyysi omalta vanhukseltaan lupaa mennä kotiinsa tervehtimään äitiään. Luvan saatuaan hän ei kuitenkaan mennyt kotiinsa, vaan purjehti Konstantinopoliin. Sieltä hän kirjoitti vanhukselleen ja pyysi tältä anteeksi juontaan, koska hänen varsinainen tarkoituksensa olikin päästä maallisen kodin sijasta taivaalliseen.

Konstantinopolissa Gerasimos meni heti entisen isäntänsä luo. Kun hän tunnusti kääntyneensä takaisin kristityksi ja tahtovansa kuolla Kristuksen tähden, isäntä, joka oli kohdellut häntä kuin omaa poikaansa, tahtoi pelastaa hänet. Ensin hän toi Gerasimokselle islaminuskon opettajan toivoen, että tämä saisi hänet kääntymään takaisin islamiin. Kun se ei onnistunut, hän ehdotti, että Gerasimos lähtisi jollekin toiselle paikkakunnalle, jossa kukaan ei tietäisi hänen islamiin kääntymyksestään. Siellä hän saisi rauhassa elää kristittynä. Gerasimos ei kuitenkaan suostunut tähänkään. Niinpä hänet islamilaisen lain perusteella vangittiin ensin kahdeksi viikoksi. Joka päivä häntä kidutettiin. Hän sanoi kiduttajilleen, että pahoinpitely tuotti hänelle vain iloa ja kirkasti hänen sieluaan.

Lopulta Gerasimos mestattiin Pyhän Sofian aukiolla heinäkuun 3. päivänä 1812. Kun hänen päänsä katkaistiin ja se pyöri maahan, hänen kasvoilleen jäi lempeä ilme ja hänen ruumiinsa pysyi polvillaan 15 minuuttia. Sen jälkeen se kaatui hitaasti alas, aivan kuin hän olisi mennyt nukkumaan. Pyhä uusmarttyyri Gerasimos oli 24-vuotias kärsiessään marttyyrikuoleman. Myöhemmin hänen pyhät jäännöksensä siirrettiin Prussoksen luostariin Karpenisiokseen. Niistä lähtee hyvä tuoksu, ja monet ovat tervehtyneet rukoiltuaan niiden äärellä.

Pyhiesi rukouksien tähden Herra Jeesus Kristus armahda meitä. Aamen.