Marttyyripiispa Pietari, Voronežin arkkipiispa

Arkkipiispa Pietari (Vasili Konstantinovitš Zverev) syntyi papin perheeseen Moskovassa vuonna 1878. Opiskeltuaan ensin maallisessa yliopistossa hän siirtyi Kazanin hengelliseen akatemiaan, jossa hän opintojensa vielä kestäessä vihkiytyi munkiksi. Hän toimi ennen vallankumousta ensin kirkollisissa opetustehtävissä ja sitten Kristuksen kirkastumisen luostarin johtajana Belevissä. Sieltä hän kävi usein läheisessä Optinan luostarissa ja keskusteli tuntikausia ohjaajavanhusten kanssa. Hän kävi myös Sarovin ja Divejevon luostareissa ja tapasi autuaan Paraskevan (22.9.), joka lahjoitti hänelle itse kutomansa kankaan. Pietari ompelutti siitä piispallisen jumalanpalveluspuvun, jota hän säilytti hautaamistaan varten.

Vallankumouksen jälkeen vuonna 1919 patriarkka Tiihon (26.9.) vihki Pietarin Nižni Novgorodin hiippakunnan apulaispiispaksi. Pietari asettui asumaan Petšerin luostariin Volgan varrelle kohottaen rappiolle ajautuneen luostarin elämän nopeasti aivan uudelle tasolle. Hän ei tinkinyt rahtuakaan jumalanpalvelusten toimittamisesta. Tavallinen sunnuntaivigilia kesti hänen toimittamanaan kuusi tuntia. Hän kutsui kansan osallistumaan kirkkolauluun, perusti luostarin yhteyteen pyhäkoulun ja opetti siellä itse. Kaupunkilaiset alkoivat pian pitää häntä hengellisenä ohjaajanaan ja kaikki lapsista lähtien rakastivat häntä. Se ei kuitenkaan miellyttänyt hiippakunnan piispaa, joka lähetti Pietarin toimittamaan jumalanpalveluksia syrjäisiin kirkkoihin kaupungin laidalle.

Toukokuussa 1921 Pietari pidätettiin. Paikallisten tehtaiden työläiset ilmaisivat vastalauseensa menemällä kolmeksi päiväksi lakkoon. Viranomaiset lupasivat vapauttaa Pietarin, mutta lähettivätkin hänet salaa Moskovaan Lubjankan vankilaan. Häntä syytettiin uskonnollisen fanaattisuuden lietsomisesta poliittisessa tarkoituksessa. Vankilassa hän julisti vangeille sanomaa Kristuksesta niin innokkaasti, että hänet siirrettiin toiseen vankilaan. Vangit hyvästelivät hänet liikutuksesta itkien. Kun hänet jonkin ajan kuluttua siirrettiin taas uuteen Tagankan vankilaan, vartijatkin tulivat saattamaan häntä. Tagankan vankilassa oli yhtä aikaa kaksitoista piispaa. He saivat rippilapsiltaan kirkkoleipiä ja jumalanpalveluspukuja ja toimittivat sellissä yhteisen jumalanpalveluksen. Vankilassa piispa Pietari sairastui ja joutui hoidettavaksi vankilan sairaalaan. Saman vuoden joulukuussa hänet vapautettiin, ja patriarkka Tiihon nimitti hänet Staritsan apulaispiispaksi Tverin hiippakuntaan.

Pian piispa Pietari pidätettiin uudelleen. Kuulusteluissa hän ilmoitti pitävänsä patriarkka Tiihonia Venäjän kirkon oikeana johtajana ja kieltäytyi hyväksymästä ns. elävän kirkon (obnovlentsy) tekemiä uudistusmielisiä päätöksiä. Hänet karkotettiin Taškentiin Keski-Aasiaan ja sieltä edelleen syrjäiseen kylään, jossa hän joutui elämään kurjissa oloissa ja sairastui keripukkiin.

Patriarkka Tiihon vapautettiin vankilasta kesällä 1923. Hän antoi viranomaisille luettelon piispoista, joita ilman hän ei voinut johtaa kirkkoa. Piispa Pietari oli listalla, ja seuraavan vuoden lopulla hän sai palata karkotuksesta Moskovaan.

Pietari lähetettiin Voronežin hiippakuntaan iäkkään metropoliitta Vladimirin avuksi. Tämän kuoltua hänestä tuli hiippakunnan vastaava piispa. Kaupungin asukkaat kunnioittivat ja rakastivat häntä. Monet tulivat murheellisina hänen luokseen, mutta palasivat koteihinsa lohdutettuina ja ilosta säteillen. Pietarin aikana hiippakunnassa alkoi laajamittainen paluu uudistusmielisten leiristä virallisen kirkon helmaan. Uskovat pelkäsivät, että heidän piispansa pidätettäisiin, ja järjestivät hänen asunnolleen ympärivuorokautisen vartion. Kun hänet kutsuttiin tavanomaiseen kuulusteluun miliisiasemalle tai turvallisuuspoliisiin, jopa 300 maallikon joukko kokoontui vaatimaan hänen vapauttamistaan.

Marraskuussa 1926 viranomaiset kaikesta huolimatta pidättivät Pietarin. Hänen tuomittiin kymmeneksi vuodeksi leirille ”vastavallankumouksellisen toiminnan harjoittamisesta neuvostovaltaa vastaan” ja lähetettiin Solovetskiin. Siellä Pietari toimi kirjanpitäjän apulaisena elintarvikevarastossa. Leirioloissakin hän piti kiinni rukoussäännöstään. Hänen hengellinen ja moraalinen tasonsa oli niin korkea, että hän herätti kunnioitusta jopa lakaistessaan luudalla pihaa. Karkeakäytöksiset rikollisetkin, jotka pitivät muita vankeja pilkkanaan, antoivat hänelle tietä ja tervehtivät häntä, mihin Pietari vastasi siunaamalla heidät ristinmerkillä. Leirin johto kosti Pietarille tämän murtumattomuuden lähettämällä hänet Anzerin saarelle, jossa vankeja pidettiin hirvittävissä oloissa.

Vuoden 1928 lopulla Anzerin saarella puhkesi lavantautiepidemia. Talven aikana kuoli puolet saaren tuhannesta vangista. Pietarikin sairastui ja hänet siirrettiin sairaalan virkaa toimittaneeseen Golgatanmäen skiittaan. Siellä sattui olemaan myös eräs hänen rippilapsensa. Tämä heräsi eräänä aamuyönä outoon havinaan, ikään kuin sisään olisi lentänyt lintuparvi. Silloin hän näki suurmarttyyri Barbaran (4.12.), joka pyhien neitseiden saattamana meni Pietarin vuoteen luo ja antoi hänelle pyhän ehtoollisen. Myöhemmin samana päivänä arkkipiispa Pietari kirjoitti lyijykynällä seinään: ”En enää halua elää, Herra kutsuu minua luokseen.” Pian tämän jälkeen marttyyripiispa antoi henkensä Herralle. Tämä tapahtui tammikuun 25. päivänä vuonna 1929.

Pyhä Pietari haudattiin samaan joukkohautaan muiden lavantautiin kuolleiden kanssa. Viiden päivän kuluttua vangit kuitenkin avasivat kuusenhavuilla peitetyn haudan, leirin papisto toimitti ruumiinsiunauksen ja Pietarin maalliset jäännökset haudattiin erikseen Anzerin saarelle Golgatanmäen juurelle. Haudalle pystytettiin puuristi, mutta jo keväällä leirin johto antoi määräyksen kerätä kaikki Solovetskin hautaristit polttopuiksi.

Marttyyripiispa Pietarin pyhäinjäännökset löydettiin vuonna 1999 ja ne sijoitettiin Solovetskin luostarin pääkirkkoon. Venäjän kirkko kanonisoi hänet vuonna 2000.