Pyhä ruhtinas Aleksanteri Nevski

Aleksanteri Nevski syntyi Novgorodissa vuonna 1220. Hänen isänsä oli suuriruhtinas Jaroslav Vsevolodovitš ja äitinsä ruhtinatar Feodosia, joka leskeksi jäätyään otti vastaan nunnavihkimyksen saaden nimekseen Jefrosinia. Hurskaat vanhemmat kasvattivat Aleksanterin Jumalan pelossa. Hän oppi pienestä pitäen rakastamaan Kristusta, nauttimaan kirkkoveisujen kauneudesta ja karttamaan joutavia huvituksia. Vaikka hänen osakseen tuli hallita maallista valtakuntaa, hänen sielunsa ei tuntenut kiintymystä mihinkään maalliseen eikä katoavaan. Pyhien isien kirjoituksista hän ammensi ikään kuin kirkkaasta lähteestä Herran pelkoa, joka on kaiken viisauden alku. Kaikki hänet tunteneet vakuuttivat, että hän oli lapsesta lähtien hiljainen ja nöyrä ja että kansa rakasti häntä. Lisäksi Herra oli suonut hänelle tavattoman viisauden ja rohkeuden.

Venäjä oli 1200-luvulla jakaantunut useisiin ruhtinaskuntiin, joiden keskuudessa Kiovan suuriruhtinaalla oli johtava asema. Käytännössä ruhtinaat elivät harvoin sovussa keskenään ja kävivät aika ajoin verisiä taisteluja. Kaiken lisäksi Keski-Aasian aroja hallinneet paimentolaisheimot hyökkäsivät vuonna 1237 mongolikaani Batun johdolla Volgan yli ulottaen ryöstö- ja hävitysretkensä Venäjän ruhtinaskuntiin. Rjazan, Suzdal, vastaperustettu Moskova ja Vladimir tuhottiin. Läpipääsemättömät suot ja metsät estivät hyökkääjän etenemisen Novgorodiin; sen sijaan Tšernigov ja Kiova joutuivat vihollisen haltuun. Tästä alkoi Venäjällä mongolivallan aika, jota kesti kaksisataa vuotta. Venäjän ruhtinaat joutuivat käymään mongolien läntisessä leirissä ns. Kultaisessa Ordassa saamassa kaanilta vahvistuksen valinnalleen.

Vaikka Novgorod ja Pihkova varjeltuivat mongolien hyökkäykseltä, ei elämä ollut sielläkään huoletonta. Vuonna 1240 saksalainen ritarikunta valloitti Pihkovan ja ruotsalaiset hyökkäsivät Novgorodia vastaan, jota Aleksanteri jo hallitsi. Ruotsalaisista, norjalaisista ja suomalaisista koostuva Birger Jaarlin (k. 1266) johtama sotajoukko nousi Nevalle. Joukkojen mukana oli piispa ja papistoa, jotka olivat valmistautuneet kastamaan venäläiset roomalaiskatoliseen uskoon.

Pyhä Aleksanteri murehti mielessään joukkojensa vähäisyyttä mutta ei menettänyt rohkeuttaan vaan pani kaiken toivonsa Jumalaan ja Jumalansynnyttäjään, voitolliseen sotajoukkojen johtajaan ja kaikkien kristittyjen suojelijaan. Rukoiltuaan palavasti Pyhän Sofian katedraalissa hän lähti vihollista vastaan lausuen joukolleen: ”Veljet, meitä on vähän, mutta ei Jumala ole voimassa vaan vanhurskaudessa.” Nämä ruhtinaan sanat valoivat intoa ja toivoa sotilaiden mieliin.

Ennen taistelua pyhän Aleksanterin inkeriläinen liittolainen Pelkonen oli vartiossa. Hän oli kasteessa saanut kristillisen nimen Filip ja eli hyvin hurskaasti, minkä vuoksi hän tuli otolliseksi näkemään ilmestyksessä pyhät Boriksen ja Glebin (24.7.). Nämä seisoivat komeasti pukeutuneina veneessä, jota soutajat soutivat, ja Boris sanoi marttyyriveljelleen Glebille: ”Veljeni Gleb, käske soutamaan! Kiiruhtakaamme auttamaan sukulaistamme Aleksanteria!” Pelkonen kertoi iloissaan ilmestyksestä Aleksanterille. Samana päivänä (15.7.1240) tämä hyökkäsi ruotsalaisia vastaan ja sai heistä ylivoimaisen voiton. Voiton johdosta Aleksanteri sai lisänimen Nevski eli Nevajokelainen.

Novgorodilaiset, jotka olivat omin silmin nähneet Aleksanterin lähtevän pienellä joukolla vahvaa vihollista vastaan, olivat riemuissaan voitosta. Mutta pian paha henki kylvi epäsopua heidän mieliinsä ja he nousivat Aleksanteria vastaan. Muistaen Kristuksen käskyn ”Kun teitä yhdessä kaupungissa vainotaan, paetkaa toiseen” (Matt. 10:23) Aleksanteri siirtyi perheineen Perejaslavliin.

Pian Pihkovasta jalansijan saaneet saksalaiset hyökkäsivät liiviläisen ritarikunnan kanssa Novgorodin maille ja saivat aikaan suurta tuhoa. Novgorodilaiset katuivat kapinallisuuttaan ja vetosivat arkkipiispa Spiridonin kautta Aleksanteriin pyytäen häntä palaamaan takaisin. Ymmärrettyään, ettei asia koskenut vain Novgorodia vaan koko Venäjää ja ortodoksista uskoa Aleksanteri palasi kaupunkiin. Hän torjui nopeasti ritarikunnan hyökkäyksen ja vapautti Pihkovan saksalaisten vallasta. Ritarikunta ryhtyi vastahyökkäykseen, ja huhtikuun alussa akatistoksen lauantaina vuonna 1242 käytiin Pihkovan lähellä Peipsijärven jäällä auringon noustessa suuri taistelu. Se päättyi Aleksanterin voittoon ja hän palasi Pihkovaan juhlittuna sankarina. Aleksanterin saksalaisista ja ruotsalaisista saamat voitot pysäyttivät roomalaiskatolisen kirkon miekkalähetyksen ja turvasivat ortodoksisen uskon aseman Luoteis-Venäjällä.

Vuonna 1246 kuoli Aleksanterin isä, Vladimirin suuriruhtinas Jaroslav, ja Venäjän johtavan ruhtinaan paikka jäi avoimeksi. Nimitysvalta oli kaanilla, joka Aleksanterin loistavista voitoista kuultuaan halusi nähdä hänet ja vaati häntä tulemaan Ordaan.

Ordassa venäläisiä ruhtinaita pakotettiin usein toimittamaan pakanallisia menoja. Toiset myöntyivät niihin pelastaakseen kansansa ja oman henkensä, toiset kärsivät mieluummin marttyyrikuoleman. Aleksanteri tiesi tämän hyvin, mutta pelastaakseen maansa mongolien vihalta hän oli valmis lähtemään matkaan uhratakseen tarpeen vaatiessa henkensä kristinuskon ja ortodoksisen kansan puolesta. Veljensä Andrein kanssa hän saapui Ordaan, missä häntä heti vaadittiin kumartamaan tulta ja aurinkoa. ”Olen kristitty eikä minun ole lupa kumartaa luotua, vaan kumarran Isää ja Poikaa ja Pyhää Henkeä, yhtä Kolminaisuudessa ylistettävää Jumalaa, joka on luonut taivaan ja maan ja kaiken mitä niissä on”, pyhä Aleksanteri vastasi rohkeasti. Hänen sanansa ilmoitettiin heti kaanille, mutta tällä kertaa Herra pehmitti Batun julman sydämen. Hän ei pakottanut Aleksanteria kumartamaan epäjumalia vaan käski tuoda tämän kunnioittavasti telttaansa. Sisään astuttuaan Aleksanteri kumarsi kaanille lausuen: ”Sinulle, kaani, kumarran, sillä Herra Jumala on antanut valtakunnan hallittavaksesi, mutta luotua en kumarra, sillä se kaikki on luotu ihmistä varten. Jumalaa ainoata kumarran ja Häntä palvelen.” Rohkea ja viisas vastaus miellytti kaania. Hän otti Aleksanterin ystävällisesti vastaan ja päästi tämän luotaan kunnianosoituksin.

Kultaisesta Ordasta Aleksanteri joutui jatkamaan matkaa Keski-Aasian silmänkantamattomien arojen poikki aina Mongoliaan Suureen Ordaan saakka, missä suuri kaani nimitti hänet Kiovan ruhtinaaksi ja hänen veljensä Andrein Vladimirin suuriruhtinaaksi. Kiova oli tuolloin mongolien hävittämä, joten Aleksanteri asettui jälleen Novgorodiin.

Sillä välin paavi Innocentius IV (1243–1254), joka oli epäonnistunut pyrkimyksessään ulottaa roomalaiskatolisen kirkon valta Venäjälle miekkalähetyksen voimin, turvautui oveluuteen ja imarteluun. Hän lähetti Aleksanterin luo kaksi korkea-arvoista kardinaalia mukanaan kirje, jossa hän lupasi auttaa Aleksanteria taistelussa mongoleja vastaan, jos tämä taipuu paavin valtaan ja kääntyy katolisuuteen, mutta Aleksanteri torjui ehdotuksen.

Vuonna 1252 Aleksanteri joutui käymään toistamiseen Kultaisessa Ordassa selvittelemässä ruhtinaiden keskinäisiä riitoja ja lepyttämässä kaanin vihaa. Tällä matkalla kaani nimitti hänet Venäjän keskuksen Vladimirin suuriruhtinaaksi hänen veljensä Andrein sijaan, jonka mongolit olivat karkottaneet. Vladimirissa Aleksanteri otettiin iloiten vastaan, sillä häntä oli jo pitkään pidetty maan ainoana turvana ja toivona.

Pyhä Aleksanteri oli Vladimirin suuriruhtinaana yksitoista vuotta puolustaen väsymättä synnyinmaataan kaanin edessä. Hän näki, että Venäjälle ei ollut vielä koittanut vapauden aika ja että ruhtinaiden oli alistuttava mongolien valtaan ja tehtävä vaivalloisia matkoja Ordaan lepyttääkseen kristillisellä nöyryydellä ja kärsivällisyydellä kaanin vihan. Kun uusi kaani Berke päätti vuonna 1256 toimittaa Venäjällä väestönlaskun ja määräsi verollepanon, Aleksanteri sai hänet myöntämään verovapauden papistolle ja antamaan yhdelle piispalle luvan asua vakituisesti kaanin pääkaupungissa huolehtimassa siellä eri syistä oleskelevien venäläisten sielunhoidosta. Aleksanterin ponnistelujen ansiosta mongolien toimittama ensimmäinen väestönlaskenta sujui rauhallisesti eikä herättänyt levottomuutta kansankaan parissa. Aleksanterin ansioksi on myös luettava, että mongolit ja kaani nähdessään hänen tunnustavan rohkeasti Kristusta alkoivat itsekin kunnioittaa venäläisten uskoa.

Seuraavana vuonna kaani määräsi verolle myös vapaat novgorodilaiset saattaen kaupungin kuohuksiin. Aleksanteri kiiruhti jälleen Ordaan hillitsemään kaanin vihaa ja lupautui itse vastaamaan siitä, että novgorodilaiset maksavat säädetyn veron vapaaehtoisesti.

Toisen kerran veroja tulivat keräämään mongolien sijaan islaminuskoiset kasaarit, jotka olivat tunnettuja julmuudestaan. Kansan kärsivällisyys loppui ja he hyökkäsivät veronkerääjien kimppuun seurauksista välittämättä. Aleksanteri matkusti viivyttelemättä Ordaan, sillä matkalle oli toinenkin syy: kaani vaati venäläisiä ruhtinaita tukemaan mongoleja sotaretkillä muita kristittyjä vastaan – vaatimus, joka oli ehdottomasti torjuttava. Tällä kertaa hän joutui oleskelemaan Ordassa miltei koko vuoden, mutta Jumala siunasi hänen ponnistelunsa. Kaani antoi anteeksi kapinan veronkerääjiä vastaan ja vapautti ruhtinaat velvollisuudesta osallistua mongolien sotaretkiin, joilla he olisivat joutuneet pakanoiden puolella vuodattamaan kristittyjen verta.

Iloiten Aleksanteri lähti paluumatkalle, mutta pitkittynyt oleskelu Ordassa oli murtanut hänen terveytensä ja hän tunsi kuolemansa lähestyvän. Volgan varrella Gorodetsissa hän asettui kuolinvuoteelleen, luopui maallisesta asemastaan ja otti vastaan vihkimyksen suuren skeeman munkiksi saaden nimekseen Aleksi. Ennen loppua hän pyysi anteeksi kaikilta mukanaan olevilta ruhtinailta, pajareilta ja kansanmiehiltä ja antoi itse heille anteeksi. Marraskuun 14. päivänä vuonna 1263 osallistuttuaan pyhään ehtoolliseen autuas Aleksanteri antoi sielunsa Jumalan käsiin 43 vuoden ikäisenä.

Hautajaissaattue lähti matkaan. Tieto pyhän Aleksanterin kuolemasta tuli Vladimiriin metropoliitta Kirilin toimittaessa jumalanpalvelusta. Kaupunki tyhjeni kaikkien kiiruhtaessa lähestyvää hautajaissaattoa vastaan. Marraskuun 23. päivänä Aleksanterin maalliset jäännökset tuotiin Vladimiriin ja asetettiin katedraaliin ruumiinsiunausta varten. Tällöin tapahtui kaikkien nähden ensimmäinen ihme. Kun metropoliitta Kiril kumartui avaamaan vainajan käden asettaakseen siihen synninpäästörukouksen tekstin, Aleksanteri itse ojensi kätensä ottamaan sen vastaan. Siitä lähtien Aleksanteri Nevskiä on sanottu pyhäksi. Hänen maalliset jäännöksensä haudattiin Jumalanäidin syntymälle pyhitetyn luostarin kirkkoon.

117 vuotta Aleksanterin kuoleman jälkeen hänen pojanpojan pojanpoikansa Dimitri Donskoi (19.5.) valmistautui taisteluun mongolikaani Mamaita vastaan. Yöllä taistelun aattona Jumalanäidin luostarin ponomari näki kirkossa rukoillessaan kahden munkkivanhuksen tulevan alttarista Aleksanterin arkun ääreen ja kuuli heidän sanovan: ”Ruhtinas Aleksanteri! Nouse ja auta sukulaispoikaasi Dimitriä voittamaan vierasheimoiset viholliset!” Aleksanteri nousi haudasta kuin elävänä ja kaikki kolme katosivat näkyvistä. Seuraavana aamuna ruhtinas Dimitri sai täydellisen voiton vihollisista, mikä merkitsi alkua Venäjän vapautumiselle mongolivallan ikeestä. Ilmestyksen johdosta Aleksanterin arkku avattiin ja sieltä löydettiin hänen maatumattomat pyhäinjäännöksensä, joiden äärellä alkoi heti tapahtua ihmeitä ja sairaiden parantumisia.

Pyhän Aleksanteri Nevskin juhlaa vietetään toistamiseen elokuun 30. päivänä, jolloin muistellaan hänen pyhäinjäännöstensä siirtämistä Vladimirista Venäjän uuteen pääkaupunkiin Pietariin vuonna 1724. Reliikit sijoitettiin Pyhän Aleksanteri Nevskin lavraan, jossa ne yhä ovat.